Browsing by Subject "aatehistoria"

Sort by: Order: Results:

Now showing items 1-4 of 4
  • Ruuska, Arto (2007)
    Ruotsalainen lääkäri Magnus Huss (1807–1890) esitteli 1800-luvun puolivälissä maailmalle sanan alkoholismi, muttei nykyisin vallalla olevassa toiminnallisessa merkityksessä. Hussille krooninen alkoholismi oli pitkäaikaisen liiallisen alkoholinkäytön aiheuttama krooninen myrkytyssairaus, joka ilmeni somaattisina ja psyykkisinä hermosto-oireina. Huss tunnetaankin lääketieteen ja alkoholikysymysten historiassa – paitsi laajalti käyttöön vakiintuneen uudissanan isänä – ennen muuta ansioistaan juomisen terveydellisten seurausten tutkijana ja systematisoijana. Tässä pro gradu -tutkielmassa pureudutaan kuitenkin Hussin ajattelun vähemmän tunnettuun puoleen tarkastelemalla sitä, millaisena ilmiönä itse juominen hänen pääteoksessaan, Alcoholismus chronicuksessa näyttäytyy. 1700-luvun ja 1800-luvun vaihteessa yksittäiset lääkärit Atlantin molemmin puolin esittivät modernin alkoholismisairauskäsityksen tai alkoholiaddiktion kantamuodoksi luonnehditun ajatuksen jatkuvasta tai periodisesta juopottelusta sairautena. Ajatus oli osa kansainvälisestä lääketieteellisestä aikalaiskeskustelusta hyvin perillä olleen Magnus Hussinkin intellektuaalista kontekstia ja tuli myös osaksi hänen omaa ajatteluaan. Rekonstruoimalla Alcoholismus chronicus -teoksen tason, jolla juomista toimintana käsitellään, osoitan Hussin ajattelussa kuitenkin piirteen, joka näyttäytyy anomalisena suhteessa vakiintuneeksi tiedoksi muodostuneeseen kuvaan 1800-luvun alussa ilmestyneen yksilöllisen addiktiosairauskäsityksen sisällöstä ja joka ei näytä tyhjentyvän vallitsevaan tulkintaan tuon käsityksen synnyn taustoista. Tämä piirre liittyy ajatukseen yksilöllisen alkoholinkäytön yhteydestä sosiokulttuurisiin tekijöihin. Sosiokulttuurisen tason tekijöiden voi esittää ensinnäkin muodostavan yksilöllisen juomisen materiaalisen ja merkityksellisen perustan. Mutta tasojen välillä on vielä perustavampikin yhteys. Yksilöllisen viinanhalun perusta on kulttuurissa.
  • Suhonen, Eeva (2001)
    Herman Gregorius Gummerus (k. 1948) oli suomalainen poliitikko ja historiantutkija. Hän oli mukana tsaarinvallanaikaisessa aktiivisessa vastarinnassa ja myöhemmin mm. lapuanliikkeessä. Hän oli kansainvälisesti merkittävä antiikintutkija. Pro gradu työn tarkoituksena on tarjota näkökulmia Herman Gummeruksen ajatusmaailmaan. Se käsittelee kolmea osa-aluetta hänen elämästään. Ensimmäinen osio käsittelee Gummeruksen toimintaa Suomen Rooman lähettiläänä ja suurlähettiläänä 1919 - 1925. Fasistit nousivat valtaan 1922. Osio käsittelee Gummeruksen asemaa uuden valtion lähettiläänä ja hänen suhdettaan Kansainliittoon, reunavaltiopolitiikkaan ja fasismiin. Gummerus suhtautui hiukan varautuneesti kansainliittoon. Hän oli reunavaltiopolitiikan ja Rudolf Holstin tukija. Gummerus ihaili enemmän Mussolinia kuin fasismia yleensä ottaen. Toinen osio käsittelee Gummerusta ja lapuanliikettä, sikä niiden suhdetta Stanley G. Paynen määrittelemään fasismiin. Lopputulokseksi tuli, että Gummerus ei varsinaisesti ollut fasisti. Viimeinen osio käsittelee Gummeruksen antiikintutkimuksen suhdetta hänen poliittiseen ajatteluunsa. Hänen historianfilosofiansa oli aikakaudelleen moderni. Hänestä politiikka vaikutti aina ajatteluun. Osio käsittelee myös mm. popperia ja Spengleriä. Lähteinä ovat olleet mm. ulkoministeriön arkisto, Herman Gummeruksen kokoelma valtionarkistossa ja hänen kirjoittamansa artikkelit.
  • Mänty, Samppa (2001)
    Tutkielmassa käsitellään aatehistoriaa, kansainvälisen politiikan teoriaa ja Saksan ulkopoliittista ajattelua. Kenneth Waltz korostaa rakenteellisessa realismissaan materiaalisen kapasiteetin jakaantumista ja valtioiden välisiä valtasuhteita. Alexander Wendt kritisoi Waltzia siitä, että rakenteellisessa realismissa ei huomioida ideoiden vaikutusta. Wendt on kehittänyt teorian, jota hän nimittää rakenteelliseksi idealismiksi. Rakenteellisessa idealismissa hyväksytään ajatus rakenteista ja anarkiasta. Wendt kuitenkin väittää, että anarkia on sitä, miksi valtiot sen tekevät. Wendtin mielestä kansainvälisen politiikan rakenne perustuu yhteisesti jaettuihin ideoihin, joiden varaan muodostuu kansainvälisen politiikan kulttuuri. Quentin Skinner tutkii aatehistoriaa ja poliittista ajattelua. Skinnerin mukaan poliittisen ajatte-lun tutkiminen ja tulkinta edellyttää perehtymistä teksteihin. Poliittisen ajattelun tulkinnassa tulee huomioida toimijan intentiot sekä ajattelun konteksti. Kansainvälisen politiikan yhteydes-sä konteksti kannattaa yhdistää kansainvälisen politiikan rakenteisiin. Poliittinen ajattelu ja ide-at perustuvat Skinnerin mukaan yhteiskunnallisiin valtasuhteisiin. Skinner ja Wendt tutkivat periaatteessa samaa asiaa, eli ideat ovat poliittista ajattelua. Tutkielmassa esitetään Skinnerin aatehistorialliseen metodiin perustuva rakenteelliseen idealismiin kohdistuva kritiikki. Saksan kansainvälispoliittinen asema romahti toisen maailmansodan jälkeen. Saksalaisten ta-voitteeksi tuli suvereniteetin palauttaminen. Tutkielmassa perehdytään liittokansleri Konrad Adenauerin ja kenraalieversti Heinz Guderianin ulkopoliittiseen ajatteluun. Tutkielmassa esite-tään myös kansainvälispoliittinen konteksti, johon ajattelu liittyy. Liittokansleri Adenauer ja kenraalieversti Guderian korostivat, että kansainvälispoliittinen tilanne, eli Neuvostoliiton muodostama uhka, edellytti suvereniteetin palauttamista ja Saksan jälleenaseistamista. Adenauerin ja Guderianin kannalta oli poliittisesti järkevää korostaa sitä, että länsimaiseen kulttuuriin kohdistui suuri vaara, jota vastaan piti puolustautua. Adenauer ja Guderian liittivät Saksaan sellaisia identiteettejä ja rooleja, jotka edesauttoivat heidän poliittisten tavoitteidensa toteutumista, eli suvereniteetin palauttamista. Liittokansleri Adenauerin tavoitteena oli myös ”preussilaisen militarismin” lopettaminen. Kenraalieversti Guderian oli preussilainen, joten hän ei hyväksynyt ajatusta, jonka mukaan Saksan katastrofi oli pelkästään preussilaisten syytä.
  • Reinimäki, Aki (2011)
    Suomen tasavalta joutui kovan haasteen eteen 1930-luvun vaihteessa. Oikeistoradikalismin nousu sai aikaan tilanteen, jossa tasavaltalainen valtiojärjestys oli uhattuna. Oikeiston uhka kiteytyi kansalaisliikkeessä, jota kutsuttiin lapuanliikkeeksi. Käsittelen tutkimuksessani lapuanliikkeen aikaa, pääpiirteissään marraskuusta 1929 huhtikuuhun 1932. Kansallinen Edistyspuolue, jonka nuorsuomalaiset tasavaltalaiset olivat perustaneet joulukuussa 1918, seisoi vahvasti laillisuuden takana. Tutkimukseni pääosassa on edistyspuolueen keskeisten henkilöiden toiminta. Tässä toiminnassa korostuu pienen helsinkiläisyhdistyksen, Vapaamielisten Klubin, rooli. Edistyspuolueen poliittista perintöä ei tänä päivänä jatka yksikään puolue. Tämän vuoksi sen toiminnasta ei ole olemassa vastaavaa historiankirjoitusta kuin muista puolueista. Tutkimukseni täydentää kuvaa Suomen puoluejärjestelmän historiasta ja 1920–1930-lukujen vaihteen sisäpolitiikasta. Tutkimus kuuluu aatehistoriallisen tutkimuksen piiriin, nuorsuomalaisuuden tutkimuksen perinteeseen. Selvitän tutkimuksessani, miten Suomen tasavaltalaisen hallitusmuodon ja laillisuuden kannattajat pyrkivät puolustamaan isänmaataan lapuanliikkeen muodostamaa uhkaa vastaan. Tutkimuskysymykseni ovat: Miten edistyspuolueen aktiivit vastustivat lapuanliikettä? Kuka vastusti ja mistä syystä? Kuvaan myös sitä, millaiset eri puolueiden kannattajista koostuneet ryhmittymät lapuanliikkeen vaiheissa olivat vastakkain. Tutkimukseni keskittyy nimenomaan lapuanliikkeen porvarillisiin vastustajiin. Käytän teoreettisena viitekehyksenä sukupolviteoriaa, jonka avulla hahmotan eri ryhmittymien syntymisen syitä ja niiden sisäistä jakoa. Lapuanliikkeen aikaan aktiivisina toimivat eri-ikäiset, eri ikäpolvien aktiivit. Kun lapualaiset alkoivat suuntautua yhä enemmän laittomuuden ja oman käden oikeuden puolelle, alkoivat vastaavasti tasavallan puolesta taistelleet pitää yhtä. He perustivat aktiivista lapualaisvastarintaa tekemään Isänmaan ja Lain Puolesta -järjestön. Lapuanliikettä vastaan nousivat toisaalta vanhat, suurlakon aikuisiällä kokeneet valtiomiehet sekä lapualaisten ikätoverit, joille laillisuus, tasavalta ja sisällissodan punaiset–valkoiset-leirijaon hälventäminen olivat tärkeitä. Mäntsälän kapinassa talvella 1932 taistelu tasavallasta kulminoitui. Vastakkain olivat nuorsuomalaisen tradition kaksi vahvaa fraktiota: aktivistifraktio, joka nojasi aktiivisen vastarinnan ja valkoisen Suomen – vapaussodan – kokemuksiinsa, ja tasavaltalais-laillisuusfraktio, joka nojasi laillisuusperinteeseen ja hallitusmuototaistelun tasavaltalaisuuteen. Kaiken taustalla oli vanhemman sukupolven mentaliteetti, jota nuorempien sukupolvien fraktiot seurasivat – sukupolviteorian mukaan tulkittuna ne olivat liittyneet vanhemman sukupolven poliittiseen traditioon. Vapaamielisten Klubin, Kansallisen Edistyspuolueen ja Isänmaan ja Lain Puolesta -järjestön yhteys on ollut hyvin tiivis. Tämä johtuu ratkaisevan paljon niissä toimineista henkilöistä. Tärkeimmän alkuperäislähteen muodostaa Vapaamielisten Klubin arkisto. Aiemmista tutkimuksista tärkeimmät ovat Matti Virtasen Fennomanian perilliset, Vesa Vareksen ja Timo Soikkasen Sukupolvi selittäjänä Suomen historiassa sekä Juha Siltalan Lapuan liike ja kyyditykset 1930.