Browsing by Subject "aatteellisuus - urheilu"

Sort by: Order: Results:

Now showing items 1-1 of 1
  • Salimäki, Harri (2000)
    Tutkimuksen päämääränä oli Lauri ”Tahko” Pihkalan (1888–1981) elämän- ja liikuntafilosofian selvittämisen ohella paneutua hänen vaikutukseensa ja merkitykseensä liikuntakulttuurin muotoutumisessa 1900-luvun Suomessa. ”Life history” -metodin pohjalle rakennetun systemaattis-mentaalisen metodin avulla selvitettiin Tahko Pihkalan mentaliteetti eli etsittiin ne elämää kannattavat ja johtavat arvot, normit ja periaatteet, joille hän oman ajattelunsa ja toimintansa rakensi. Päälähteinä olivat hänen kirjeensä sukulaisille ja ystäville sekä omat kirjoituksensa. Lauri Pihkala omaksui jo nuorena sosiaalidarvinistiseen ajattelun pohjalta ja siihen kuuluvan leikin ja urheilun vaistoteorian elämän- ja liikuntafilosofiansa lähtökohdaksi ja perustaksi. Sosiaalidarvinismi ei ole teoria, uskonto tai maailmankatsomus, vaan omaksuttu käsitys uudeksi ihmiselämän peruslaiksi. Sen keskeisimpiin käsityksiin kuuluvat oppi itse elämään kuuluvasta jatkuvasta olemassaolon taistelusta, jossa soveliaimmat, parhaimmat, kyvykkäimmät – ja ehkäpä jopa ”härskimmät” – selviävät parhaiten ja nousevat ihmiskunnan tiennäyttäjiksi ja valtaa käyttäväksi eliitiksi. Ihmisen ”luontoon” keskeisesti kuuluvan kilpailemisen ”pakon” täytyy olla hyvä asia, koska siinä ihminen toteuttaa itseään, ja juuri kilpailemisen ja taistelun kautta kehityksen oletetaan kulkevan eteenpäin. Tahko juurrutti lähinnä modernin huippu-urheilun emämaasta, USA:sta, hankkimansa urheilukäsitykset tehokkaasti suomalaisten tietoisuuteen ja samalle monien vakaumukseksi jo 1910-luvulla. Pihkalan usko urheiluun oli vankkumaton, vaikka Tahkon , kuten hänen mielifilosofinsa Arthur Schopenhauerin, mukaan elämä oli pitkälti ”kurja asia”. Hänen elämäntuskaansa helpotti ja tyydytti elämän ytimen – liike, liikkuminen, liikunta ja urheilu – mukaisen toiminnan suorittaminen. Tahkon jumalaksi tuli Schopenhauerin sokea ”elämisen tahto”, ja urheileminen merkitsi kunnioitusta ja hartauden osoittamista sokealle tahdolle. Urheilusta tuli Tahkon pyhä, uskonto, vaikkei hän papinpoikana itse sitä uskonnoksi halunnut mieltääkään. Hänen urheilu-uskontonsa on yksi muoto ns. manteistisen uskonnon ideasta, johon puolestaan liittyy ihmissuorituksiin ja -saavutuksiin kohdistuva palvonnallinen ulottuvuus. Tahko alisti urheilu-uskonsa isänmaan palvelukseen, sillä äidinmaidossa imetty ryssä-viha ajoi hänet elämänkestävään epäluottamukseen Venäjän aikomuksista ja luotettavuudesta Suomea kohtaan. Niinpä Tahkolle olikin helppo toimia miehuusvuosinaan suojeluskunnissa valmistamassa suomalaismiehiä urheilun avulla sotakuntoisiksi kansalaisiksi. Tahko Pihkala oli pitkälti oikeassa, kun hän näki ja tunsi, kuinka juuri urheilumenestyksen avulla suomalais-kansallinen identiteetti alkoi muotoutua jo Tukholman olympiamenestyksen jälkimainingeista lähtien, mutta varsinkin itsenäisyyden saavutttamisen jälkeen. Urheilun merkitystä suomalaisessa elämänmenossa kuvaa parhaiten se, ettei sitä ole luettu, tai paremminkin ei ole voitu lukea kulttuuriin kuuluvaksi, sillä satavuotias moderni urheilu sankareineen ja palvontoineen on – uskonnon tavoin – monelle ollut ja on jotakin paljon enemmän.