E-thesis - opinnäytteet ja opinnäytetiivistelmät: Äskettäin tallennettua

Näkyvissä 1-20 / 35874
  • Kuparinen, Jonna (Helsingin yliopisto, 2018)
    Tutkielman tavoitteena on selvittää konsernitilijärjestelmien yhteydessä annettujen vakuuksien tehokkaaseen perustamiseen sekä näihin vakuuksiin ja konsernitilimaksuihin liittyvän takaisinsaannin lainalaisuudet. Konserniyhtiöiden toiminnan ja päätöksenteon takana on varsin usein konsernin kokonaisetu eli ns. konserni-intressi. Tähän konserneihin liittyvään erityispiirteeseen tutustutaan laajemmin tarkastelemalla sitä sekä Suomessa että Euroopan unionin jäsenmaissa omaksuttujen ratkaisujen avulla. Tutkimuskysymysten hahmottaminen aloitetaan tutustumalla konsernitilivakuuksien tehokkaaseen perustamiseen. Takaisinsaantia koskevassa teoreettisessa osiossa käsitellään vahinkoedellytyksen ja vastikkeettomuuden konsernispesifejä erityispiirteitä. Soveltavassa osiossa tarkastellaan konsernitilimaksujen ja -vakuuksien peräyttämistä kotimaisen konsernitilejä koskevan oikeuskäytännön avulla. Tutkielmassa identifioidaan myös konserniyhtiöiden välisiin oikeustoimiin soveltuvat takaisinsaantiperusteet. Lopuksi käsitellään konsernitilimaksujen ja -vakuuksien välistä vuorovaikutusta. Suomalaisessa lainsäädännössä tai oikeuskäytännössä ei ole eksplisiittisesti otettu kantaa konserni-intressiin. Tämä on eurooppalaisessa mittakaavassa poikkeuksellista. Konserni-intressi tulisi omaksua osaksi suomalaista oikeusjärjestelmää lainsäädännön avulla. Tämä poistaisi konserniyhtiöiden toimintaan ja päätöksentekoon liittyviä epävarmuustekijöitä. Samalla se modernisoisi suomalaista lainsäädäntöä yleiseurooppalaiselle tasolle. Tutkielman metodi on lainopillinen.
  • Kääriäinen, Pekka (Helsingin yliopisto, 2018)
    Oikeuksien väärinkäytön kieltävä periaate on tunnettu länsimaisessa ja eurooppalaisessa oikeudellisessa perinteessä jo pitkään. Tyypillisesti periaatteella viitataan tilanteisiin, joissa tiettyyn oikeussääntöön vedotaan muodollisesti pätevällä tavalla, mutta joissa oikeussäännön soveltaminen johtaisi säännön tarkoituksen vastaiseen lopputulokseen. Kyse on käytännössä lain hengen vastaisesta toiminnasta, jonka seurauksena syntyviä lopputuloksia ei voida hyväksyä. Periaatteen tarkoituksena on estää ja korjata tällaisesta toiminnasta aiheutuvat epäoikeudenmukaiset seuraukset. Kansainvälisissä ihmisoikeussopimuksissa periaate nivoutuu perinteisesti kiinteästi yhteen demokraattisten arvojen kanssa. Perus- ja ihmisoikeuksien väärinkäytön määrittelemisen kannalta keskeiseksi kriteeriksi muodostuu pyrkimys demokraattisen ja ihmisoikeudet turvaavan järjestelmän hävittämiseen. Sellaisen toiminnan, joka uhkaa demokraattisen yhteiskunnan ydintä ja sen keskeisiä arvoja, ei voida sallia kuuluvan perus- ja ihmisoikeuksien takaaman suojan piiriin. Tämä erottaa perus- ja ihmisoikeuksien väärinkäytön kiellon siitä, kuinka oikeuden väärinkäytön kielto yleisenä oikeusperiaatteena perinteisesti ymmärretään. Suomen perustuslakiin ei sisälly mitään nimenomaista perusoikeuksien väärinkäytön kieltävää säännöstä. Tutkielman tarkoituksena on perehtyä oikeuksien väärinkäytön kiellon sisältöön kansainvälisissä ihmisoikeussopimuksissa ja tutkia kiellon asemaa kotimaisessa perusoikeusjärjestelmässä. Tutkielma pyrkiikin vastaamaan kysymykseen siitä, voidaanko oikeuksien väärinkäytön kiellon katsoa sisältyvän kotimaiseen perusoikeusjärjestelmään. Tutkielmassa päädytään siihen johtopäätöksen, että oikeuksien väärinkäytön kiellon on katsottava sisältyvän perusoikeusjärjestelmäämme. Kielto vaikuttaa perusoikeusjärjestelmäämme erityisesti kahdella eri tavalla. Ensinäkin perustuslain 22 § asettaa julkiselle vallalle aktiivisen velvoitteen turvata perus- ja ihmisoikeuksien toteutuminen. Oikeuksien väärinkäytön kielto sisältyy käytännössä kaikkiin keskeisimpiin Suomea sitoviin kansainvälisiin ihmisoikeussopimuksiin ja sen on katsottava olevan osa sitä ihmisoikeuksien muodostamaa kokonaisuutta, joiden turvaamiseen julkinen valta on perustuslain nojalla velvoitettu. Lisäksi kansainvälisen ihmisoikeusjärjestelmän luonteesta seuraa, että ihmisoikeudet asettavat kansalliselle perusoikeusjärjestelmälle sen vähimmäistason, jonka perusoikeuksien on vähintään täytettävä. Oikeuksien väärinkäytön kiellon on katsottava kuuluvan myös tähän vähimmäistasoon sillä perusteella, että Suomi on useiden ihmisoikeussopimusten välityksellä sitoutunut noudattamaan kieltoa. Toisekseen, kansainvälinen oikeuskäytäntö on osoittanut, että oikeuksien väärinkäytön kieltoa sovelletaan myös oikeuksien rajoittamisen sallittavuutta koskevan arvioinnin yhteydessä. Myös valtiosääntöoikeuden yleiset opit perusoikeuksien rajoittamista koskien mahdollistavat oikeuksien väärinkäytön kiellon tällaisen epäsuoran huomioimisen. Lisäksi on syytä korostaa, että perus- ja ihmisoikeudet ovat perusoikeusuudistuksen myötä sisällöllisesti hyvin lähellä toisiaan. Perustuslakivaliokunta on tästä johtuen korostanut tarvetta perusoikeuksien ja ihmisoikeuksien tulkinnalliselle harmonisoinnille. Erityisesti sananvapautta ja kokoontumis- ja yhdistymisvapautta koskevia perusoikeuksia tulkittaessa tulisi siten huomioida myös Suomea sitovien kansainvälisten ihmisoikeussopimusten soveltamiskäytäntö, myös oikeuksien väärinkäytön epäsuoran soveltamisen osalta. Tällä on erityisesti merkitystä silloin, kun toiminnan katsottaisiin olevan luonteeltaan sellaista, että relevantin perusoikeuden soveltamisalan ulkopuolelle sulkeminen merkitsisi liian voimakasta puuttumista perusoikeuksiin.
  • Vaaja, Ilona (Helsingin yliopisto, 2018)
    Tutkielmassa tarkastellaan Hella Wuolijoen kirjoittamaa näytelmää Laki ja järjestys (1918) sekä näytelmän esityskieltotapausta vuodelta 1933. Tutkielma jakautuu kahteen varsin itsenäiseen osaan. ”Oikeus näytelmässä” -osassa käsitellään näytelmätekstiä, Laki ja järjestys (1918) -näytelmän sisältöä. ”Oikeus näytelmään” -osassa käsitellään kyseisen näytelmän vastaanottoon vuonna 1933 liittynyttä kohua ja oikeusministeriön näytelmälle asettamaa lyhytaikaista esityskieltoa. Tutkielman osia yhdistää ja tutkielman identiteettiä luo oikeusnäkökulma. Tutkielman ensimmäisen osan ideana on ollut tehdä law and literature -tutkimusta. Koska oikeus ja kirjallisuus -tutkimus on suomalaisessa oikeustieteessä vähäistä, osiossa on myös esitelty law and literature -liikettä sekä kartoitettu suomalaista oikeus ja kirjallisuus -aiheista tutkimusta. Osion tutkimuskysymys on, miten oikeus esiintyy Hella Wuolijoen Laki ja järjestys (1918) -näytelmässä. Näytelmän oikeudellisen sisällön analyysi on toteutettu temaattisen tutkimuksen keinoin kirjallisuudentutkimuksen peruskäsitteitä käyttäen. Oikeuden teemaa on lähestytty tarkastelemalla näytelmätekstin laki ja järjestys -johtomotiivia sekä näytelmän henkilöhahmojen näkemyksiä oikeudesta. Lopuksi on pohdittu, mikä on oikeuden teeman merkitys teoksen kokonaisuuden kannalta. Tutkielman toisen osan tarkoituksena on ollut tehdä mikrohistoriallisella otteella tutkimusta näytelmän esitysajankohdasta, vuodesta 1933, sekä yleisemmin 1920-1930-luvuista. Wuolijoen näytelmän aiheena oli vuoden 1918 sisällissota. Siinä esitetty kertomus ei mukaillut ”valkoista totuutta”. Oikeistolaiset piirit syyttivät näytelmää epäisänmaallisuudesta ja valkoisten vapaussotureiden häpäisemisestä. Oikeusministeriö asetti näytelmän esityskieltoon, mutta peruutti esityskiellon näytelmään tehtyjen muutosten jälkeen. Tutkimuskysymyksenä tässä osiossa on ollut, mitä ”tapaus Laki ja järjestys (1918)” voi kertoa meille ajastaan. Tutkielmassa on tarkasteltu esityskieltotapauksen oikeudellisia elementtejä. Erityisesti on syvennytty tutkimaan näytelmää puolustaneita, argumentoinnissa johonkin oikeudellisen maailman ilmiöön tukeutuneita sanomalehtikirjoituksia. Tapauksen kontekstia on pyritty hahmottamaan vertaamalla Wuolijoen näytelmän esitys-kieltotapausta 1920- ja 1930- lukujen painokannetapauksiin, erityisesti taiteeseen kohdistettuihin painokanteisiin, mutta myös kaikkien painokanteiden määrän yleiseen kehitykseen. Lisäksi Wuolijoen näytelmän merkitystä aikanaan on koetettu hahmottaa kartoittamalla muita 1920- ja 1930-luvuilla esitettyjä näytelmiä, joissa käsiteltiin vuoden 1918 sisällissotaa. Lähteinä on käytetty tutkimuskirjallisuutta ja primaarilähteitä. Tutkimuskirjallisuus koostuu pääosin Hella Wuolijoen Laki ja järjestys (1918) -näytelmää ja sen vastaanottoa aiemmin käsitelleestä tutkimuksesta, oikeushistoriallisesta tutkimuksesta, 1920- ja 1930-lukujen painokanteita ja sananvapautta käsittelevästä tutkimuksesta, sisällissota-aiheisia näytelmiä käsittelevästä tutkimuskirjallisuudesta, kirjallisuudentutkimuksen teoria- ja metodioppaista sekä law and literature -tutkimuskirjallisuudesta. Primaarilähteinä on käytetty sanomalehtiä, teatterin johtokunnan kokousten pöytäkirjoja, joitakin oikeusministeriön arkiston asiakirjoja, Hella Wuolijoen arkiston paria lehtileikekirjaa sekä vuonna 1983 painetussa muodossa ilmestynyttä Laki ja järjestys (1918) -näytelmätekstiä ja Teatterimuseon arkistosta löytynyttä näytelmän pääkirjaa. Wuolijoen näytelmää vastustettiin, mutta sitä myös puolustettiin. Suomen Sosialidemokraatista löytyi useita näytelmää puolustaneita kirjoituksia. Kiinnostava piirre oli, että näiden kirjoitusten argumentoinnissa tukeuduttiin usein jollain tavalla oikeuteen näytelmän puolustamiseksi ja oikeusministeriön esityskieltopäätöksen haastamiseksi. Oikeusministeriö nosti vuosina 1933–1935 muitakin taiteeseen kohdistuneita painokanteita. Tämä on kiinnostavaa, sillä taiteeseen kohdistuneet painokanteet olivat verrattain harvinaisia. Asia saattaa selittyä osin oikeusministeriössä syksyllä 1933 aloittaneen uuden painoasiainesittelijän tiukemmilla näkemyksillä taiteeseen kohdistettavasta painovalvonnasta. Yleisesti painokanteiden määrässä tapahtui kasvua 1920-luvun lopulta alkaen. Tämä johtui maan poliittisesta tilanteesta ja lapuanliikkeen vuosista. Vuonna 1933 lapuanliikkeen vuodet olivat ohi, mutta aivan lähihistoriaa. Sisäpoliittinen tilanne oli vähitellen rauhoittumassa. Wuolijoen näytelmän näkökulma vuoden 1918 tapahtumiin oli esittämisajankohtanaan poikkeuksellinen.
  • Rainio, Silja (Helsingin yliopisto, 2018)
    Tutkimuksessani etsin vastausta kysymykseen, miten vanhempien lapsen puolesta esittämiä vapautuspyyntöjä perusopetuksesta tulisi arvioida perus- ja ihmisoikeuksien ja lapsen edun näkökulmasta. Metodina on kriittinen lainoppi, jolloin tavoitteena on antaa paras mahdollinen tulkintasuositus tutkimuskysymykseen. Tutkimuskysymykseen vastaamisessa hyödynnän systemaattisia tulkintaperusteita. Lapsen etu on käsitteenä avoin, minkä takia halusin kiinnittää lapsen edun arviointia laajempaan oikeudelliseen kontekstiin. Tämän takia tarkastelin lapsen edun arviointia YK:n lapsen oikeuksien sopimuksen lisäksi ihmis- ja perusoikeuksien piirissä. Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on käsitellyt vanhempien lapsilleen esittämiä vapautuspyyntöjä. Niissä on ollut kyse siitä, että vanhemmat ovat katsoneet heidän oikeuksiaan loukatun, kun lapselle ei ole myönnetty vapautuksia. Tuomioistuin on kuitenkin ratkaisuissaan korostanut lapsen oikeutta koulutukseen ja sitä, ettei vanhemman uskonnonvapaus paina tässä punninnassa enemmän. Perusoikeusjärjestelmässä ei ole otettu suoraa kantaa siihen, miten nämä vapautuspyynnöt pitäisi ratkaista. Perusoikeuksien tulkinnassa on kuitenkin otettava huomioon ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytäntö. Siten nämä tuomioistuimen ratkaisut on otettava huomioon myös tulkittaessa vapautuksia kansallisesta näkökulmasta. Myös lapsen oikeuksien sopimus turvaa lapselle oikeuden koulutukseen. Lapsen oikeutta koulutukseen voidaan siten pitää perustavanlaatuisena perus- ja ihmisoikeutena. Oman tulkintasuositukseni mukaan lapsen etua tulisi tulkita perus- ja ihmisoikeuksien perusteella siten, että uskonnon perusteella ei myönnetä vapautuksia perusopetuksesta. Vanhempien valta tulisi rajoittua siihen, suorittaako lapsi oppivelvollisuutensa peruskoulussa, yksityiskoulussa vai kotiopetuksessa. Tulkintasuositukseni turvaa samalla myös uskonnollisten ryhmien yhdenvertaista kohtelua sekä ratkaisee jännitteen uskonnonvapauden ja lapsen oikeuden opetukseen välillä. Halusin selvittää, miten peruskouluissa on ratkaistu vanhempien pyytämiä vapautuksia. Tätä varten ei ollut olemassa suomalaisia tuomioistuinratkaisuja, minkä takia päätin hankkia empiiristä aineistoa tutkimusaiheesta toteuttamalla ryhmäkeskustelut. Toiseen keskusteluun osallistui neljä henkilöä, jotka olivat lapsena kuuluneet vanhoillislestadiolaiseen herätysliikkeeseen, mutta jättäneet liikkeen aikuisiän kynnyksellä. Toinen keskustelu toteutettiin kolmen muslimin kanssa. Keskustelun aiheena oli keskustelijoiden omat kokemukset näistä perusopetuksen oppituntien vapautuksista. Keskusteluissa ei tullut esille sellaisia näkemyksiä, että vapautuksia ei olisi myönnetty keskusteluun osallistujille näiden ollessa lapsia. Empiirisen metodin avulla sain syvemmän ja konkreettisemman kuvan käsiteltävästä aiheesta, vaikka siitä ei voikaan tehdä yleistäviä päätelmiä.
  • Haavisto, Elina (Helsingin yliopisto, 2018)
    Tutkielmassa tarkastellaan 1.1.2016 voimaantulleen OK 17 luvun muutoksen lähisuhdetodistelusäännöksiä (erit. OK 17:17, 17:18 ja 17:25) parisuhdeväkivallan näkökulmasta. Tutkielmassa käsitellään lähisuhdetodistelusäännösten soveltamista esitutkinnassa, syyteharkinnassa ja oikeudenkäynnissä. Tutkielmassa tutkitaan myös rikosvastuun toteutumisen periaatteen jännitteisyyttä yksityiselämän suojaan. Rikosprosessissa lähisuhdetodistelulla tarkoitetaan tilannetta, jossa todistaja on lähisuhteessa rikoksesta epäiltyyn/vastaajaan. Oikeudenkäynnissä vastaajaan lähisuhteessa olevalla on oikeus kieltäytyä todistamasta (OK 17:17.1). Asianomistaja, joka on epäiltyyn/vastaajaan samanlaisessa läheissuhteessa, katsotaan hänet läheisasianomistajaksi. Oikeudenkäynnissä läheisasianomistaja, jolla ei ole vaatimuksia, muuttuu todistajaksi (OK 17:29.2). Läheisasianomistajalla, joka on muuttunut todistajaksi, on kieltäytymisoikeus todistaa oikeudenkäynnissä (OK 17:17.1). Tuomioistuimella on oikeus murtaa kieltäytymisoikeus, jos on syytä epäillä, että kieltäytyminen ei tapahdu omasta tahdosta (17:18.2). OK 17:25:n mukaan todiste voidaan asettaa hyödyntämiskieltoon, jos todisteen hyödyntäminen loukkaisi läheisen kieltäytymisoikeutta. Tutkimus toteutettiin yhdistelemällä lainopin metodia ja empiiristä tutkimusmetodia. Lainopin metodi ilmenee tutkielmassa voimassa olevien todistelusäännösten sisällön tarkoituksen selvittämisellä. Lainoppia toteutetaan tutkielmassa teleologisella eli tarkoitusperäopillisella ja arvoperusteisella tulkinnalla. Empiiristä tutkimusmetodia toteutetaan tutkielmassa haastattelututkimuksella. Haastattelututkimus on tehty haastattelemalla yhteensä kymmentä lähisuhdeasioiden parissa työskentelevää asianajajaa, poliisia ja syyttäjää. Haastateltaville esitetyt kysymykset koskivat OK 17 luvun lähisuhdesäännöksiä (OK 17:17, 17:18 ja 17:25) ja niiden käytännön toteutumista. Haastattelujen myötä kävi ilmi, että OK 17 luvun uudistetut lähisuhdetodistelusäännökset ja kokonaisuuteen uutena tullut hyödyntämiskieltosäännös koetaan hankalina rikosprosessin asianosaisten keskuudessa. Lisäksi säännösten soveltamislinja ei ole täysin selvä. Tämä voidaan nähdä ongelmana ennustettavuuden sekä oikeusturvan kannalta. Tutkielmassa pyritään kriittisellä, mutta käytännönläheisellä otteella tarkastelemaan uudistuneita OK 17 luvun säännöksiä. Haastatteluista saadun informaation myötä tutkielmassa tehdään myös de lege ferenda -kannanottoja. Tutkielmassa tullaan lopputulokseen, että OK 17:17.1:a tulisi muuttaa siten, että epäillyn/vastaajan läheisen tulisi tehdä valinta kieltäytymisoikeuden käyttämisestä jo esitutkinnassa. Näin suojattaisiin paremmin asianomistajan oikeuksia.
  • McBain, Gordon Connor (Helsingin yliopisto, 2018)
    This thesis considers the question of international law’s fragmentation; specifically, it analyses two discursive responses to this phenomenon that have emerged within academic international legal studies - global constitutionalism and critical constitutionalism. In the introductory chapter, the thesis begins by outlining what the fragmentation of international law is, both in its discursive and non-discursive parameters. The thesis analyses global constitutionalism and critical constitutionalism using a form of ‘ideology critique’; the second chapter outlines the contours of this style. Chapter 3 is a framing exercise and briefly introduces Global Constitutionalism and Critical Constitutionalism as well as the distinctions between the two. In the fourth chapter, the form of ideology critique discussed in chapter 2 is applied to Global Constitutionalism. Specifically, this chapter discusses two subjects created within global constitutionalist discourse – the post-imperial subject and the market citizen subject – and why each is ideologically problematic. Chapter 5 considers the oeuvre of Martti Koskenniemi as an example of Critical Constitutionalism. It first sketches a brief intellectual history of Koskenniemi’s scholarly project before going on to analyse the critical subject created within his ‘Culture of Formalism’. The final chapter offers some concluding thoughts on fragmentation and the two discursive formations considered.
  • Ylönen, Lauri (Helsingin yliopisto, 2018)
    Kauppasopimuksessa olevia ehtoja jotka koskevat kauppahinnan maksamista ja kaupan kohteen toimittamista, voidaan kutsua kaupan maksutavaksi. Maksutapa on kauppasopimuksesta irrallinen siten, että lähes missä tahansa kaupassa voidaan sopia lähes minkä tahansa maksutavan käytöstä. Kauppasopimuksissa käytetyt maksuehdot kuitenkin jakavat toisen osapuolen sopimusrikkomuksesta aiheutuvan riskin kaupan osapuolten välillä eri tavoin. Usein maksuehtojen aiheuttamaa riskin jakautumista ei edes harkita osapuolten toimesta, saati pyritä poistamaan tai pienentämään sitä sopimalla maksuehdoista, vaan maksuehtojen valinnan taustalla ovat usein kaupan osapuolten maksukykyyn tai neuvotteluvoimaan liittyvät tekijät. Kauppasopimuksissa sopimusrikkomukset ovat kuitenkin yleisiä, ja riskiä pienentävien maksutapojen käytölle olisi yhteiskunnallista tarvetta. Kaupan osapuolet voivat pienentää kaupan toisesta osapuolesta aiheutuvaa riskiä sopimalla niin sanotusta dokumenttimaksusta. Dokumenttimaksu on maksutapa, jossa myyjä lähettää kaupan kohteen kaupan osapuoliin nähden itsenäisen kuljetusliikkeen, joka ei kuitenkaan ole osallinen itse maksutapaan, toimesta ostajalle siten, että ostaja saa kaupan kohteen haltuunsa ainoastaan tiettyjä asiakirjoja vastaan. Tämän jälkeen ostaja suorittaa kauppahinnan näitä asiakirjoja vastaan. Järjestelyn tarkoituksena on, että kummallakaan kaupan osapuolista ei ole yhtäaikaisesti hallussaan sekä kaupan kohdetta että kauppahintaa, jolloin toisen osapuolen sopimusrikkomuksesta aiheutunut menetys jää, kaupan kohteen laadussa mahdollisesti olevia virheitä lukuun ottamatta, positiivisen sopimusetuun ja syntyneisiin kuluihin. Dokumenttimaksussa kaupan kohdetta ja kauppahintaa käytetään siis kauppahinnan vakuutena. Kaupan kohdetta on pidettävä oikeussystemaattisesti panttina ja kauppahintaa joko panttina tai henkilövakuutena, riippuen dokumenttimaksun tyypistä. Dokumenttimaksuista yleisimpiä ovat perittävä ja remburssi. Perittävässä ja remburssissa käytetään kolmansina osapuolina vakiintuneesti pankkeja. Perittävässä pankit välittävät dokumentit ja maksun osapuolten välillä, ja remburssissa pankit lisäksi tarkastavat dokumentit myyjän puolesta. Pankkien tärkein rooli on välittää luottamusta osapuolten välillä, takaamalla järjestelyn aitous. Perittävän ja remburssin tarjoama tosiasiallinen suoja kuitenkin vaihtelee osapuolten välillä, riippuen maksutapaan liitetyistä ehdoista ja järjestelyyn osallistuvista tahoista. Dokumenttimaksujen käyttö maksutapana on huomattavan kallista, etenkin vähäarvoisissa kaupoissa. Teknologian kehitys on mahdollistanut niin sanottuun lohkoketjuun perustuvien hajautettujen tietokantojen luomisen, joiden avulla toisilleen tuntemattomat tai muuten toisiinsa luottamattomat osapuolet voivat yhdessä ylläpitää tietokantaa. Tämä on mahdollista siksi, että lohkoketjuun perustuvassa tietokannassa oikeudettomien muutosten tekeminen on estetty. Tietokannan sisäänrakennettu luottamus mahdollistaa myös virtuaalisten valuuttojen sekä itsensä täytäntöönpanevien sopimusten luomisen. Lohkoketjuteknologialla voidaan korvata pankkien rooli dokumenttimaksuissa luottamuksen rakentajana, jolloin dokumenttimaksun kaltainen maksutapa voidaan sopia ilman kolmansia osapuolia. Ilman kolmansia osapuolia tapahtuva dokumenttimaksu voi alentaa dokumenttimaksun kustannuksia huomattavasti, jolloin niiden käyttöala voisi laajentua myös vähäarvoisempiin kauppoihin. Kauppasopimuksissa toisen osapuolen sopimusrikkomuksesta aiheutuvien ongelmien väheneminen on yhteiskunnallisesti tavoiteltavaa erityisesti siksi, että merkittävä osa vähäarvoisessa kaupassa tapahtuvista sopimusrikkomuksista tapahtuu petosrikoksella. Oikeussystemaattisesti sovittaessa dokumenttimaksusta ilman kolmansia osapuolia, kyse on perinteisestä velvoiteoikeudellisesta sopimuksesta kaupan osapuolten välillä, joka sitoo osapuolia sovellettavasta laista riippumatta. Itsensä täytäntöönpaneva sopimus toteuttaa osapuolten tahtoa sisäisen logiikkansa mukaisesti ja ulkoisista tekijöistä riippumatta. Ilman kolmansia osapuolia toteutetussa dokumenttimaksussa sekä kaupan kohdetta, että kauppahintaa on pidettävä panttina, joka niin ikään on riippumaton ulkoisista tekijöistä. Dokumenttimaksu ilman kolmansia osapuolia on sopimusoikeuden perinteisiä lähtökohtia korostava sitova sopimus, joka voi tehostaa toisilleen tuntemattomien osapuolten välillä tapahtuvaa etäkauppaa huomattavasti.
  • Järvi, Janina (Helsingin yliopisto, 2018)
    Osakeyhtiön rahoitusvälineet ovat muodollisesti aina joko omaa tai vierasta pääomaa. Nykyaikaisilla rahoitusmarkkinoilla esiintyy kuitenkin useita instrumentteja, joiden luokittelua puhtaasti joko oman tai vieraan pääoman eriksi voidaan pitää haastavana. Myös pääomalaina lukeutuu tällaiseksi rahoitusinstrumentiksi. Omaan tai vieraaseen pääomaan luokittelu joudutaan kuitenkin aina suorittamaan rahoitusinstrumentin kirjanpito- ja verotuskohtelua tarkasteltaessa. Tämä luokittelu voidaan perustaa instrumentin taloudelliseen tai oikeudelliseen muotoon. Yhtiö-, kirjanpito- ja vero-oikeudellinen sääntely lähtevät tältä osin kuitenkin liikkeelle hyvin erilaisista lähtökohdista. Pääomalainan vieraan pääoman ehtoisuutta on pidettävä vakiintuneena pääsääntönä, mutta lainan ehtoja ”virittämällä” voidaan aikaansaada pääomalainan luonteen muuttuminen alkuperäisestä. Kirjanpidossa pohdittavaksi tulee, millä edellytyksillä pääomalainaa voidaan pitää oman pääoman ehtoisena rahoituseränä siten, että se voidaan kirjata velallisyhtiön taseessa omaan pääoman. Kirjanpitolaissa ja kansainvälisissä tilinpäätösstandardeissa oman pääoman ehtoiselta pääomalainalta edellytetään osakeyhtiölain 12 luvun pakottavien edellytysten täyttämisen lisäksi perpetuaalisuutta, eräpäivättömyyttä. Nämä ehdot täyttävä pääomalaina saadaan velallisyhtiön oman harkinnan mukaisesti kirjata taseessa omaan pääomaan. Pääomalainan lukeminen omaksi pääomaksi ei nykysääntelyn ja oikeuskäytännön valossa ole kuitenkaan verotuksessa mahdollista, vaikka pääomalainan ehtoja olisi viritetty oman pääoman ehtoisilla piirteillä tai instrumentin kirjanpitokohtelu indikoisi sen oman pääoman ehtoisuutta. Verotuksessa pääomalainat katsotaan säännönmukaisesti vieraan pääoman eriksi, jolloin niille maksettu tuotto on velallisyhtiölle vähennyskelpoinen meno. Mainitusta johtuen rahoitusinstrumenttien monimuotoisemmat käyttömahdollisuudet rajoittuvat tällä hetkellä pitkälti kirjanpito- ja yhtiöoikeuteen, mutta voidaan todeta, että välipääomarahoitusinstrumenttien tehokkaampi hyödyntäminen myös verotuksessa tulisi tulevaisuudessa mahdollistaa.
  • Tapper, Aleksis (Helsingin yliopisto, 2018)
    Earnouts are used as a risk-allocation mechanism in M&A transactions, whereby a certain amount of the purchase price is deferred and calculated based on the performance of the target company over a specified time period following the closing of the acquisition. Earnouts are normally utilized in situations where the seller’s and buyer’s disagreement and expectations of the true value of the target company are not aligned and too far from each other in order to be resolved through typical post-closing purchase price adjustments. Additionally, earnouts are an attractive solution for incentivizing the management that will continue to run the target company after the closing or are of significant value in the post-closing integration of the target company into the business operations of the buyer. The core focus of my research is to examine earnout mechanisms and their applicability to acquisitions of early stage companies. This implies that the contractual nature of the earnout mechanism has to be tailored according to the stage and nature of the target company. The performance of target companies of this nature should not always be measured or tracked in financial numbers, but instead in tailored operative and non-financial achievements. The fundamental methodology in my research is law in context and the analysis of a new phenomenon within contract law, as well as the contractual relationship between a buyer and a seller of a target company. My research revolves around a new mechanism of M&A contracting and analyses how this mechanism should be structured and understood, in order to guarantee the ideal use thereof. The goal with my research is to describe, analyze and interpret earnouts, and examine the development and applicability thereof in the field of M&A contracting of early stage companies. The research therefore involves a broad examination of the legal subjects, by using evidence and sources from other social sciences, and from all other relevant disciplines that support the aim of understanding the process as well as the elements of earnouts contracting in practice. The technical approach of contracting earnout provisions is of great importance and requires a thorough analysis of each provision used therein. The provisions used for earnouts will and should vary widely, depending on the concerns and contingencies of each transaction in question, and typically involves provisions relating to: the length (in time) of the earnout, the size and structure of the earnout, performance metrics that the earnout is tied to, the operational entity or object that is to be measured, as well as the governance of the target company post-closing. Early stage companies do by definition not have a long operating history or sufficient data of their financial performance, and the value of the company’s key resources are therefore not adequately reflected in a codified form, such as financial statements. The value of an early stage company at closing is typically tied to circumstances relating to potential growth options, market shares and exit opportunities, rather than financial information or assets in place. The information at hand, provided by the target company, tends to be more difficult to verify, and therefore inflates with future projections. In opposite to established companies with operating history and clear financial projections based on future performance, the performance of early stage companies should often typically be tied to other parameters than financial metrics. This implies that the earnouts used for start-ups and the measurement of their performance should be benchmarked to non-financial or other operative metrics. Non-financial metrics applicable for early stage companies might include, but are not limited to: regulatory approvals, licenses and operative permits, SaaS-metrics, as well as milestones related to research and development. The operative uncertainty of early stage companies tends to be fragmented and cannot be identified and measured in one single metric. The contracting parties might find balance and benefit from using multiple metrics for measuring either one or multiple types of performance metrics relevant to the operations of the target company. Earnouts can and should be divided (where possible) into smaller thresholds or measured in percentages of the maximal possible earnout amount.
  • Hiitola, Hanna (Helsingin yliopisto, 2018)
    I och med införlivandet av Europaparlamentets och rådets direktiv (EU) 2017/828 av den 17 maj 2017 om ändring av direktiv 2007/36/EG vad gäller uppmuntrande av aktieägares långsiktiga engagemang, det så kallade ändringsdirektivet, införs även Say-on-Pay-lagstiftning i Finland då aktieägarna i börsbolag ges rätt att på ett rådgivande sätt rösta om bolagets ersättningspolicy och ersättningsrapport. Syftet med ändringsdirektivet är att främja aktieägarengagemang och underlätta för aktieägarna att utöva de rättigheter som är anknutna till aktieinnehavet. I avhandlingen granskas ändringsdirektivet endast till den del det föreskriver om aktieägarnas rätt att rösta om ersättningsärenden och avhandlingen strävar till att svara på frågan vad en rådgivande röstning är, vilka implikationer den och ärendet som är föremål för röstningen har på befogenhets- och ansvarsfördelningen mellan bolagsstämman och styrelsen, samt vilken bindande verkan ersättningspolicyn har och vilka påföljder avvikandet från den medför? I avhandlingen förlitar sig man till viss del även på utkastet till regeringens proposition gällande införlivandet av ändringsdirektivet för att svara på forskningsfrågorna. Bolagsstämmans rådgivande röstning kan till viss del liknas bolagsstämmans på lag baserade behörighet eller ett bemyndigande från bolagsstämman till styrelsen i och med att ersättningspolicyn fastställer ramarna för ersättningen och begränsar framtida beslutsfattandet om ledningens ersättningar. Den största skillnaden till bolagsstämmans sedan tidigare kända befogenhet och beslutsfattande är dock att bolagsstämman varken innan eller under stämman kan göra mot- eller ändringsförslag till det framlagda ärendet, det vill säga till ersättningspolicyn eller ersättningsrapporten. Bolagsstämman kan därmed på ett rådgivande sätt enbart rösta för att understöda eller förkasta ett ärende. Likväl påverkar bolagsstämmans röstning inte den huvudsakliga rättsverkningen av ärendet. Den framlagda ersättningspolicyn är bindande oavsett om bolagsstämman understött eller förkastat den, likaså påverkar ett förkastande röstningsresultat om ersättningsrapporten inte redan fattade beslut om ledningens ersättningar. För att analysera innebörden i avsaknaden att påverka beslutsinnehållet kategoriserades röstningen om ersättningspolicyn som en ex ante rådgivande röstning eftersom ersättningspolicyn har rättsverkningar som sträcker sig i framtiden medan röstningen om ersättningsrapporten ansågs vara en ex post rådgivande röstning som behandlade redan fattade beslut. Avsaknaden av möjlighet att göra ändringsförslag i ersättningspolicyn är betydande eftersom ersättningar till ledningen ska betalas i enlighet med den framlagda policyn oavsett om den understötts av bolagsstämman eller inte. En icke-understödd ersättningspolicy medför en skyldighet för styrelsen att lägga fram en reviderad ersättningspolicy på nästa bolagsstämma, varvid man kan fråga sig ifall det de facto är fråga om ett stämmobeslut över huvud taget. Ersättningspolicyn anses i utkastet till regeringens proposition begränsa styrelsens allmänna behörighet att fatta beslut om ersättningar och ingå ersättningsavtal men även bolagsstämmans befogenhet att på ett bindande sätt besluta om ersättningsärenden, t.ex. styrelsens ersättningar. I avhandlingen anser man att denna tolkning av ändringsdirektivet de facto försämrar aktieägarnas påverkningsmöjligheter och därmed är emot ändringsdirektivets syfte. Att ett lägre bolagsorgan kan begränsa bolagsstämmans befogenhet är vidare helt främmande för den finska förvaltningsstrukturen. I samband med ersättningsrapporten är det däremot motiverat att bolagsstämman inte har möjlighet att göra ändringsförslag och det enda som den ex post rådgivande röstningen medför är en skyldighet för styrelsen att i kommande ersättningspolicyn och -rapporter redogöra för hur aktieägarnas åsikter tagits i beaktande. I utkastet till regeringens proposition konstateras även att ett avvikande från ersättningspolicyn skulle leda till beslutets eller avtalets ogiltighet, vilket inte följer av ändringsdirektivet eller av aktiebolagslagens systematik. I avhandlingen konstateras att en ogiltighetspåföljd i ytterst få fall vore aktuell och att den mera motiverade och sannolika påföljden vore skadeståndsskyldighet. Dock konstateras att aktieägarna inte på basen av den rådgivande röstningen kan vara skadeståndsskyldiga eftersom de genom att på ett rådgivande sätt inte medverkar till aktiebolagslagen eller bolagsordningen överträds utan att detta sker först då styrelsen verkställer ersättningspolicyn eller fattar beslut om ersättningar. Vidare är det inte klart att styrelsens skadeståndsskyldighet skulle nedsättas till följd av den rådgivande röstningen då framläggningsansvaret och verkställighetsansvaret kvarstår hos styrelsen.
  • Vuento, Juhani (Helsingin yliopisto, 2018)
    Tämä pro gradu -tutkielma keskittyy rakentamisen tietomallintamiseen liittyvien sopimus- ja tekijänoikeudellisten kysymysten ja ongelmien tarkasteluun. Aiheen tutkimiseksi asetettiin neljä tutkimuskysymystä: 1) mitä on rakentamisen tietomallintaminen 2) miten rakentamisen tietomallintaminen otetaan huomioon suunnittelu- ja urakkasopimuksissa 3) mitkä ovat rakentamisen tietomallintamiseen liittyvät sopimus- ja tekijänoikeudelliset ongelmat ja 4) kuinka nämä sopimus- ja tekijänoikeudenoikeudelliset ongelmat voidaan ratkaista. Ensimmäisen kysymyksen osalta tutkielma keskittyi esittelemään rakentamisen tietomallintamista yleisellä tasolla ja pyrki antamaan aiheeseen perehtymättömälle lukijalle perustason käsityksen rakentamisen tietomallintamisesta. Toisen tutkimuskysymyksen osalta tutkimuksessa kävi ilmi, että tietomallintamisesta sovitaan hyvin vähän urakka- ja suunnittelusopimuksissa ja tästä johtuen sopimusosapuolten vastuusuhteet ovat edelleen epäselviä. Vuonna 2012 ilmestyneet yleiset tietomallivaatimukset selkiyttivät erityisesti suunnittelijoiden sekä tietomallikoordinaattorin tehtäväluetteloiden muodostamista että IFC-standardin käyttöönottoa. Varsinaisten vastuukysymysten osalta YTV 2012 jää kuitenkin puutteelliseksi. Tästä huolimatta osapuolet viittaavat yleisesti YTV 2012 ehtoihin suunnittelu- ja urakkasopimuksissa. Sopimusvastuiden osalta rakentamisen tietomallintamisen voidaan katsoa elävän vielä villissä lännessä, rakennusalan huomion keskittyessä tietomallintamisen osalta lähinnä teknisen standardien ja tehtäväluetteloiden kehittämiseen. Rakentamisen tietomallintamisen vastuukysymyksiin liittyen tutkielmassa havaittiin useita seikkoja, joihin osapuolten olisi hyvä ottaa kantaa jo sopimuksentekovaiheessa. Yhdeksi ongelmaksi nähtiin esimerkiksi tietomallikoordinaattorin ja pääsuunnittelijan roolien päällekkäisyydet. Erityissuunnittelijoiden osalta on tärkeää taas pohtia mihin asti suunnittelijoiden vastuu tietomallin osalta ulottuu. Sopimusoikeudellisten ongelmien lisäksi tutkielmassa käsiteltiin tietomallintamiseen liittyviä tekijänoikeudellisia ongelmia. Yhdeksi tärkeimmäksi kysymykseksi identifioitiin tietomallin teoskynnyksen ylittyminen. Teoskynnyksen ylittyessä tietomallia tulisi pitää yhteenliitettynä teoksena, jonka oikeudet kuuluvat tietomallin suunnittelijoille. Tietomallin tekijänoikeuksia koskevien riitojen välttämiseksi tutkielmassa pohditaan mahdollisuutta lisensoida tietomallia koskevat oikeudet tilaajalle. Tietomallintamiseen liittyvien asiakirjojen, kuten tietomallin, tietomalliselosteen sekä tietomallisuunnitelman ongelmana nähtiin niiden määrittelemättömyys urakka-asiakirjojen pätevyysjärjestyksessä. Tutkielmassa ehdotetaan esitettyjen oikeudellisten ongelmien ratkaisuksi Englannin BIM-protokollaa vastaavien tietomallintamisen yleisten ehtojen laatimista. Tutkielman tarkoituksena ei ole laatia valmiita kaiken kattavia yleisiä ehtoja vaan ainoastaan ehdottaa yhtä ratkaisumallia. Ehdotettuja yleisiä ehtoja muokkaamalla rakennusalan toimijat voivat löytää mahdollisimman toimivan ratkaisun tietomallintamiseen liittyviin oikeudellisiin ongelmiin.
  • Gao, Julia (Helsingin yliopisto, 2018)
    Lastensuojelulaki uudistettiin kokonaisuudessaan vuonna 2007 ja kokonaisuudistuksen yhteydessä muutettiin muun muassa ilmoitusvelvollisuutta koskevaa säännöstä. Aiemmin voimassa olleen lastensuojelulain (683/1983) 40 §:n sanamuodon mukaan lastensuojeluilmoitus oli tehtävä lapsesta, joka oli ilmeisessä lastensuojelun tarpeessa. Vuonna 2008 voimaantulleen lastensuojelulain (417/2007) 25 §:ssä ilmeisyysvaatimus on korvattu edellytyksellä mahdollisesta lastensuojelun tarpeen selvittämisestä. Helsingissä tehtiin vuonna 2017 yhteensä 16311 lastensuojeluilmoitusta. Niistä peräti 91 prosenttia koski tapauksia, joissa lastensuojelun tarvetta ei ollut. Ilmoituksista alle viidennes oli yksityisten tahojen tekemiä, joten pääosin kyse oli viranomaistoiminnasta. Aiheettomia ilmoituksia tehdään siis hätkähdyttävän paljon, mikä on ongelmallista yksityiselämän suojan näkökulmasta. Tutkielmassani pyrin selvittämään, miksi ilmoitusvelvollisuutta koskevaa säännöstä muutettiin vuonna 2007 ja miksi lastensuojelulakiin lisättiin 25 a § vuonna 2010. Pohdin myös, miksi valtaosa lastensuojeluilmoituksista on aiheettomia. Sekä eduskunnan oikeusasiamies että perustuslakivaliokunta perustelivat ilmoitusvelvollisuutta koskevaa säännösmuutosta sääntelyn selkeyttämisellä. Lain esitöissä viitataan eduskunnan oikeusasiamiehen erilliskertomukseen todettaessa, että vaatimus ilmeisestä lastensuojelun tarpeesta oli aiheuttanut epäselvyyttä sen suhteen, milloin työntekijä oli velvollinen tekemään lastensuojeluilmoituksen. Uudessa säännöksessä tämä velvollisuus olisi siis pitänyt määritellä korostuneen täsmällisesti ja selkeästi. Sen sijaan toimittiin aivan päinvastoin, sillä mahdollinen lastensuojelun tarpeen selvittäminen on kielelliseltä ilmaisultaan hyvin avoin. Sääntelyn tavoitteiden ja käytännön toteutuksen välillä on siis havaittavissa olennainen ristiriita, mikä herättää kysymyksen siitä, oliko sääntelyn selkeyttämisessä kyse aidosta ja todellisesta tavoitteesta vai käytettiinkö sitä ainoastaan justifioivana perusteena, jotta muutoshanke saatiin toteutettua ilman poliittista vastustusta. Vaikutelmaa virallisten perusteiden oikeuttavasta luonteesta vahvistaa perusoikeuksien välisen punninnan sivuuttaminen lastensuojelulain valmistelussa. Lain esitöissä ei myöskään oteta kantaa siihen, millä perusteilla sääntely täyttää täsmällisyys- ja tarkkarajaisuusvaatimuksen tai suhteellisuusvaatimuksen, vaikka kyse on merkittävästä perusoikeuden rajoituksesta, joka on säädöstekstissä ilmaistu erittäin epätäsmällisesti. Koska perusoikeusuudistuksen merkitystä korostetaan kokonaisuudistuksen yleisenä tavoitteena, perusoikeuksien yleisten rajoitusedellytysten suuren painoarvon tulisi näkyä selvästi sekä säännösten sisällöissä että niiden perusteluissa. Myös perusoikeuksien välinen punninta olisi pitänyt toteuttaa erityisen huolellisesti ja perusteellisesti. Näin ei kuitenkaan toimittu. Vuonna 2010 lastensuojelulakiin lisätyn 25 a §:n nojalla ilmoitusvelvollinen taho voi täyttää lakisääteisen velvollisuutensa lastensuojeluilmoituksen tekemisestä myös vaihtoehtoisella menettelytavalla. Säännöksen mukainen yhteydenotto edellyttää lapsen tai vanhemman suostumusta, joten pykälän oikeudellinen merkitys jää hämäräksi. Yhteistyö viranomaistahon kanssa on tarpeetonta, koska 12 vuotta täyttänyt lapsi tai hänen vanhempansa voi itse tehdä hakemuksen halutessaan hakeutua lastensuojelun asiakkaaksi. Aiemmin tehtyjen opinnäytetöiden perusteella aiheettomien ilmoitusten suurta määrää selittänee joiltain osin se seikka, että vaikka lastensuojelulaki mahdollistaa tapauskohtaisen harkinnan, viranomaisten ilmoituskäytäntö voi olla hyvinkin rutiininomainen. Toisaalta subjektiivisen harkinnan merkitys saattaa korostua liikaakin, sillä tosiasiallisessa hallintotoiminnassa huolen käsite näyttää korvanneen lakisääteisen ilmauksen mahdollisesta lastensuojelun tarpeen selvittämisestä. Myös viranomaisten ohjeistuksessa on havaittavissa yllättäviä linjauksia.
  • Lawson, Laurence (Helsingin yliopisto, 2018)
    Never has there been a more interesting time to be invested in the actions of the European Union, it seems that the organisation is involved in nearly every event occurring on a global stage. Wherever an individual or business is based, the European Union is likely to have had some sway on their way of life. This paper seeks to tackle two of the hottest legal topics within the European Union, namely the General Data Protection Regulation, an overhaul of privacy law never seen before and Brexit, the United Kingdom’s impending departure from the European Union. As the relationship between the United Kingdom and the European Union is due to undergo a seismic shift, this paper will evaluate what will happen in terms of the flow of personal data between the two under several different scenarios. For the first part of this paper, I will assess the current situation, and how all parties find themselves in such a predicament. It will then consider the impact that Brexit and the General Data Protection Regulation have had upon each other as of this date, and what is to be expected of both before the United Kingdom’s formal departure from the European Union. This will provide a key oversight into the topic in question and assist in laying the groundwork for parts 2 and 3. In the second part, I will discuss the possible outcomes from what has been coined as a ‘soft Brexit’. For this, I will evaluate the current possibilities that bear some credence and use this, in tandem with agreements the European Union has struck with other nations for data transfers to provide insight into the likelihood of such an occurrence along with how such an aim can and could be achieved. For the third part, I will discuss the possible outcomes arising from what would be classed as a ‘hard Brexit’. In this section, I will continue the theme of looking at mirroring a deal the European Union has previously struck with one of its allies, the United States, along with the backups should such a system fail or not be deemed suitable. By looking into the potential transfer mechanisms where no other deal is in place, I will be able to assess the benefits and pitfalls of a British-based business implementing such a system when there is no agreement in place between governments. Finally, in the conclusion, I will review the discussed options, taking into account their likelihood, difficulty of implementation, and using statements from those in positions of power to provide insight into what is the most likely option, which options should be a preference, avoided, and considered. Following this, I will also provide my own, personal recommendation that has been garnered from the research and review of this paper to add further insight.
  • Koponen, Sari (Helsingin yliopisto, 2018)
    Valtionhallinnossa on alettu kiinnittää aiempaa enemmän huomiota sairauspoissaoloihin. Sairauspoissaolojen ja työkyvyttömyyseläkkeiden lisääntyminen aiheuttavat taloudellista menetystä, ja terveydentila vaikuttaa virkamiehen kykyyn hoitaa tehtäviään. Perustuslain mukaan ihmiset ovat yhdenvertaisia lain edessä ja syrjintä terveydentilan tai vammaisuuden perusteella on kiellettyä. Yhdenvertaisuuslaki täsmentää perustuslain syrjinnän kieltoja. Perusoikeudet kuuluvat myös virkamiehille, ja julkisen vallan velvollisuutena on turvata perus- ja ihmisoikeuksien toteutuminen. Perusoikeudet sitovat valtiota sekä työnantajaominaisuudessa että julkisen vallan käyttäjänä. Tutkielmassa selvitetään, miten suhteutuvat toisiinsa tuloksellinen ja tarkoituksenmukainen julkisten tehtävien hoitaminen valtionhallinnossa, yhdenvertaisuusperiaate, terveydentilaan ja vammaisuuteen perustuvan syrjinnän kielto sekä valtion virkamiehen oma oikeusturva. Tutkimuskysymys on jaettu kolmeen osakysymykseen, joissa tarkastellaan terveydentilan merkitystä virantäytössä, palvelussuhteen aikana ja arvioitaessa palvelussuhteen päättämisperusteen olemassaoloa. Tutkielma on oikeusdogmaattinen tutkimus, jossa lähdeaineisto on pääosin kansallista. EU-oikeudella on kuitenkin etusija kansalliseen oikeuteen nähden, ja Euroopan ihmisoikeussopimus on myös korkeassa asemassa. Lähteinä käytetään lakia, lain esitöitä, oikeuskäytäntöä ja kirjallisuutta. Lisäksi lähteinä toimivat ministeriöiden ja muiden tahojen ohjeet ja suositukset sekä virka- ja työehtosopimukset. Vuonna 2013 lakkautetun virkamieslautakunnan ratkaisut ovat tärkeitä lähteitä. Tarkastelu kohdistuu pääosin valtion virkasuhteisiin, mutta jossain määrin käsitellään myös kunnallisia virkasuhteita ja työsopimussuhteita. Valtion virkasuhde on julkisoikeudellinen palvelussuhde, jossa valtio on työnantajana ja virkamies työn suorittajana. Perustuslain 125 §:n 2 momentin mukaan yleiset nimitysperusteet julkisiin virkoihin ovat taito, kyky ja koeteltu kansalaiskunto. Virkamiehillä on oikeus käyttää julkista valtaa. Virkamiehet asetetaan tehtäväänsä erityisessä menettelyssä, ja heitä koskee erityinen virkavastuu. Menettelysäännökset ja päätöksentekijöiden virkavastuu ennalta ehkäisevät epäasiallisten ja syrjivien päätösten tekemistä, mutta siitä huolimatta asianmukainen muutoksenhakumahdollisuus on turvattava. Yhdenvertaisuuslain soveltaminen on hankalaa julkisoikeudellisissa palvelussuhteissa. Syrjinnäksi ei voida katsoa sitä, että selvitetään hakijan terveydentilaa sen arvioimiseksi, onko hän kykenevä ja sopiva haettavaan virkaan. Ei ole kuitenkaan yksiselitteistä, millaisilla sairauksilla on vaikutusta viranhoitoon. Terveydentilaa ja vammaisuutta saatetaan määritellä eri tavoin, joten aina ei ole selvää, edellytetäänkö työnantajalta kohtuullisia mukautuksia. Tällä hetkellä valtion virkanimityspäätöksiä koskevan valituskiellon kumoaminen on käynnissä. Virkamiehen terveydentilan selvittäminen ja tarvittaessa jopa virantoimituksesta pidättäminen palvelussuhteen aikana on objektiivisesti perusteltua. Ratkaisuissa on otettava huomioon julkinen etu. Valtion virkamiehellä on verrattain vahva palvelussuhdeturva. Valtionhallinnossa virkamiehen irtisanominen sairauden perusteella on kytköksissä myönteiseen työkyvyttömyyseläkeratkaisuun. Kunnallishallinnossa ja työsopimussuhteissa samaa edellytystä ei ole, joten irtisanominen sairauden perusteella on mahdollista, vaikka henkilöllä ei olisi oikeutta työkyvyttömyyseläkkeeseen. Epäselvyyksiä voi aiheutua silloin, kun tilanteessa on käsillä sairauden lisäksi muita irtisanomiseen vaikuttavia tekijöitä. Tällaisia tilanteita olisi syytä tutkia tarkemmin. Jatkuvuusperiaatteen ansiosta valtion virkamies ja kunnallinen viranhaltija ovat paremmassa asemassa kuin työsopimussuhteinen työntekijä. Virkasuhde jatkuu katkeamatta, muuttumattomin ehdoin, jos virkasuhde on päätetty lainvastaisin perustein. Työnantajan tekemä laitonkin irtisanominen sen sijaan johtaa pääsääntöisesti työsuhteen päättymiseen, mutta työnantajalle voi aiheutua laittomasta irtisanomisesta korvausvelvollisuus. Valtion virkasuhteessa olevalla henkilöstöllä on joistakin heikennyksistä huolimatta edelleen jonkin verran parempi asema kuin valtion työsopimussuhteisella henkilöstöllä. Yksityiseen sektoriin verrattuna valtion virkamiehen asema on selkeästi turvatumpi. Valtion virkamiehiä ja kunnallisia viranhaltijoita koskeva sääntely on pitkälti yhtenevää.
  • Rahnasto, Johanna (Helsingin yliopisto, 2018)
    The research discusses whether health rights can be used as a discretionary limitation in the grant of permanent injunctions for pharmaceutical patents in the EU. The method is predominantly legal dogmatic with some comparative law as well as law and politics. The research contributes to the discussions of what the role of the right to exclude is, whether courts should have discretion in granting injunctions after infringement has been established and what the relationship of intellectual property and human rights is. The traditional starting point of patent law is a strong right to exclude. This means that injunctions are issued as a matter of course when infringement has been established. In the case of pharmaceuticals the exercise of the right to exclude can sometimes result in a socially valuable product becoming unavailable to patients. It is therefore reasonable to ask whether the right to exclude should sometimes be overridden by public health concerns. Health rights refer to these public health concerns, including access to medicine and right to highest attainable level of health, as provided in various human rights instruments. The EU Enforcement Directive provides that courts must have authority to grant injunctions. It also says that remedies must be effective, proportionate and dissuasive. To fulfil all these requirements any particular remedy should be selected based on the facts at hand. In the USA, the Supreme Court's eBay judgment made granting injunctions entirely discretionary. Courts have kept issuing injunctions for pharmaceutical patents in most cases, but consideration of public interest factors has become more routine. Injunctive relief might be denied if the injunction would make a medically important product unavailable to a substantial patient population, for example if the infringing product were not entirely substitutable with other products. Taking into account the human rights framework of the EU, it seems that EU courts would have the authority to take into account these kinds of facts and exercise similar discretion. Health rights could in individual cases weigh more than the patentee's right to exclude. Despite this, the current practices are unlikely to change without the emergence of a landmark case that might be referred to the Court of Justice of the EU. As a conclusion, no legislative changes would be needed in the EU in order to adopt discretion in granting permanent injunctions. The lenient wording of the enforcement provisions, the principle of proportionality and the various human rights commitments of EU Member States provide sufficient legal grounds for exercising this kind of judicial discretion. In the light of the EU health rights framework the possibility to balance competing interest according to individual circumstances seems justified. Yet, the threshold for intervening with normal exercise of patent rights should be set quite high. In standard cases there would be no reason not to prioritize interests of the patentee. In the long run these interests also support public interests indirectly. Therefore the existence of discretion would not necessarily undermine exclusivity-based business models or incentives for pharmaceutical research and development.
  • Lahtinen, Juhani (Helsingin yliopisto, 2018)
    Suomessa on viimeisten vuosien aikana ollut kaksi todella laajaa kilpailuoikeudellista vahingonkorvausjoukkokannetta, joissa kantajat ovat vaatineet korvausta kartellien aiheuttamista vahingoista. Tapaukset tunnetaan nimillä asfaltti- ja puukartellikanteet ja ne ovat eräitä suurimmista riita-asioista, joita tuomioistuimissamme on koskaan käsitelty. Kartellit aiheuttavat yhteiskunnalle ja yksilöille valtavia kustannuksia, mutta niihin perustuvien vahingonkorvauskanteiden ajaminen on osoittautunut äärimmäisen vaikeaksi. Tutkielmassani pyrin jäsentämään niihin liittyvää lainsäädäntöä sekä havainnollistamaan oikeustilaa mainittujen kartellitapausten avulla. Tutkielmani lukeutuu ensisijaisesti prosessioikeudelliseen tutkimukseen, jossa se edustaa access to justice ¬–tutkimussuuntausta, jonka kohde on oikeuden tosiasiallinen saatavuus. Kollektiivinen oikeussuoja on mielestäni keino, jolla oikeuden tosiasiallista saatavuutta pystyttäisiin parantamaan ja se on tutkielmassani keskiössä. Prosessioikeudellisen tutkimuksen lisäksi tutkielmani käsittelee myös luonnollisesti kilpailu- ja vahingonkorvausoikeutta soveltuvin osin. Tutkielmassani käsittelen kilpailuoikeudellisen vahingonkorvauksen riita-prosessiin liittyviä ominaispiirteitä sekä kollektiiviseen oikeuteen ja siinä erityisesti joukkokanteisiin liittyvää teoriaa ja lainoppia. Tuon tutkielmassani ilmi kilpailuoikeudellisen vahingonkorvauksen liittyviä systeemisiä ongelmia kuten todistelussa olevat sisäänrakennetut vaikeudet. Lainopin ja teorian lisäksi olen kerännyt asfaltti- ja puukartellien oikeudenkäyntiaineistoa, jota analysoimalla olen pyrkinyt muun muassa vastaamaan kysymykseen: ”Miksi tapauksissa oli erilaiset lopputulemat?”. Lisäksi aineisto tuo tietynlaisen, law in action, näkökulman ja empiirisen kosketuspinnan tutkielmalleni. Tutkielmani osoittaa, että kollektiivisen oikeussuojan kehittämisen tarve yhteiskunnassamme on merkittävä ja nykyinen järjestelmämme ei pysty vastaamaan tämän päivän laajamittaisissa riita-asioissa oleviin haasteisiin tyydyttävällä tavalla. Lisäksi tutkielma tuo ilmi nimenomaisesti kilpailuoikeudelliseen vahingonkorvaukseen liittyviä ongelmia sekä kritisoi tietyiltä osin käräjäoikeuden ratkaisua puukartelliasiassa. Lopuksi, olen pyrkinyt esittämään ehdotuksia vallitsevan oikeustilan kehittämiseksi kuten esimerkiksi discovery instituution käyttöönottamisen ja ryhmäkanteen soveltamisalan laajennuksen.
  • Rahnu, Markus (Helsingin yliopisto, 2018)
    Jakamistalouden ilmiö on osa yhteiskunnan kehityskulkua, jossa tavaroiden ostamisesta, myymisestä ja omistamisesta on siirrytty ekonomiseen asetelmaan, jossa korostuvat pikemminkin tavaroiden vaihtaminen, vuokraaminen, kierrätys, yhteiskäyttö ja lainaaminen. Uuden jakamistalouden eräs konkreettinen esimerkki ovat Airbnb:n kaltaiset yhtiöt, joiden rakentamilla internetalustoilla ja puhelinsovelluksilla ihmiset voivat vuokrata omistamiaan tai hallinnoimiaan huoneistoja entuudestaan tuntemattomille henkilöille tai yhtiöille. Uudet ratkaisut ovatkin osittain korvanneet perinteisten hotellien ja hostellien käyttämisen matkustaessa. Uudenlaisiin ilmiöihin liittyy usein kuitenkin ongelmia sekä sääntelyn että yleisen yhteiskunnallisen tilanteen kannalta. Kyseinen, niin kutsuttu Airbnb-ilmiö onkin aiheuttanut laajaa keskustelua ja ongelmia, jotka liittyvät muun muassa asuntomarkkinoiden hintojen nousuun ja majoitustoimialan kokemaan epäreiluun kilpailutilanteeseen. Toisaalta ilmiö aiheuttaa haasteita myös asuntoosakeyhtiöissä. Asunto-osakeyhtiöiden osalta olenkin tutkielmassani selvittänyt kysymyksiä, jotka liittyvät osakkeenomistajan oikeuteen luovuttaa huoneisto kolmannelle, ja tämän mahdollinen rajoittamiseen. Lisäksi olen tarkastellut asunto-osakeyhtiölain käyttötarkoitussääntelyn yhtymäkohtia lyhytaikaiseen vuokraustoimintaan. Lähtökohtaisesti osakkeenomistajalla onkin oikeus luovuttaa huoneisto kokonaan tai osaksi toisen käytettäväksi. Tätä oikeutta on kuitenkin mahdollista rajoittaa yhtiöjärjestyksen määräyksellä, minkä vuoksi käsittelen työssäni sitä, missä rajoissa tällainen rajoittaminen on mahdollista. Asunto-osakeyhtiöllä on oltava yhtiöjärjestys, jossa on aina mainittava jokaisen osakehuoneiston käyttötarkoitus. Asuntoosakeyhtiöllä voi yhtiöjärjestysmääräyksen perusteella olla useampiin käyttötarkoituksiin käytettäviä huoneistoja. Nämä voivat olla muun muassa asuinkäyttöön tai liikekäyttöön tarkoitettuja huoneistoja. Tutkin työssäni, miten käyttötarkoitusmääräys ja sen tulkinta suhtautuvan lyhytaikaisen vuokraustoiminnan harjoittamiseen huoneistossa, sekä miten mahdolliseen käyttötarkoituksen vastaiseen toimintaan voidaan yhtiön toimesta reagoida. Näiden kysymysten lisäksi käsittelen tutkielmassani sitä, kuinka asunto-osakeyhtiöoikeudellinen häiritsevän elämän viettäminen ja taloyhtiön järjestyssäännöt vaikuttavat lyhtyaikaiseen vuokraustoimintaan sekä voidaanko lyhytaikaista vuokraustoimintaa rajoittaa sopimusoikeudellisin keinoin. Sopimusoikeudellisessa ulottuvuudessa keskeiseen asemaan nousevatkin osakkeenomistajien tekemä osakassopimus ja tämän sitovuusvaikutus erityisesti uusiin osakkeenomistajiin nähden. Ilmiö- ja ongelmalähtöisessä tutkielmassani olen nähnyt tarpeelliseksi tutkia lyhtytaikaisten vuokrasuhteiden suhdetta myös lakiin asuinhuoneiston vuokrauksesta. Tässä esiin nousee erityisesti vuokralaisen oikeus vuokrata huoneistoaan eteenpäin kolmannelle. Keskeisinä asiakokonaisuuksina ovat vuokraoikeudelliset teemat: alivuokraus, jälleenvuokraus ja väliaikainen luovuttaminen. Aiheen kannalta keskeiseen asemaan nousee majoitustoiminnan ja asuintoiminnan sekä majoitustilan ja asuintilan välinen rajanveto. Näitä koskeva sääntely onkin osittain hieman vanhempaa tai tulkinnaltaan sellaista, että sen painoarvoa nykytilanteessa ei voida pitää itsestään selvänä. Tämä rajanveto ja sovellettavuus onkin nykyisellään yleensä ratkaistava tapauskohtaisesti, kunkin ratkaistavana olevan tilanteen erityispiirteet huomioon ottaen. Oikeustilan selkeyttämiseksi ja uudenlaisten ilmiöiden mukanaan tuomien sääntelyaukkojen sekä tulkintaongelmien huomioon ottamiseksi, edellyttää lainsäädäntö nähdäkseni tarkastelussa olevan Airbnb-ilmiön ympärillä kokonaisvaltaista uudistusta. Uudistuksen avulla voitaisiin määritellä erityisesti rajanveto majoitustoiminnan ja asumistoiminnan välillä sekä mahdollisesti määritellä uutena käsitteenä lyhytaikainen vuokraustoiminta. Esitänkin tutkielmani toiseksi viimeisessä jaksossa konkreettisia mahdollisuuksia lyhtyaikaisen vuokraustoiminnan sääntelemiseksi.
  • Nikkanen, Maija (Helsingin yliopisto, 2018)
    EU:n yleisen tietosuoja-asetuksen soveltaminen alkoi kaikissa jäsenvaltioissa 25.5.2018. Tietosuoja-asetuksen tavoitteita ovat luonnollisten henkilöiden suojeleminen henkilötietojen käsittelyn yhteydessä sekä henkilötietojen liikkuvuuden esteiden poistaminen unionissa. Näitä tavoitteita ei ole aikaisemmin saavutettu riittävällä tavalla mm. siksi, että kansallisilla viranomaisilla ei ollut yhtenäisiä valtuuksia valvoa tietosuoja-asetusta edeltäneen henkilötietodirektiivin säännösten soveltamista. Yhtenäinen seuraamusjärjestelmä ja valvontaviranomaisten riittävät toimivaltuudet ovat keskeisessä osassa oikeusvarmuuden vahvistamiseksi tietosuojan alalla. Valvontaviranomaisen toimivaltaan kuuluu erilaisia korjaavia toimenpiteitä tietosuoja-asetuksen 58 (2) artiklan mukaisesti. Yksi näistä seuraamuksista on tietosuoja-asetuksen 83 artiklan mukainen hallinnollinen sakko, joka voi olla enintään 20 miljoonaa euroa tai 4 %:ia yrityksen edeltävän tilikauden vuotuisesta maailmanlaajuisesta kokonaisliikevaihdosta sen mukaan, kumpi määristä on suurempi. Tietosuoja-asetus tarkoittaa uudenlaista tilannetta kansallisessa oikeusjärjestyksessä, sillä asetuksen mukaista sakkoa ei voi verrata muihin kansallisten viranomaisten määräämiin hallinnollisiin seuraamuksiin. Tästä johtuen riittävien oikeusturvatakeiden merkitys tietosuojaa koskevassa seuraamusmenettelyssä on korostunut. Tietosuoja-asetuksen hallinnollisten sakkojen huomattava ankaruus, säännösten tulkinnanvaraisuus sekä valvontaviranomaisen laaja harkintavalta tiukentavat seuraamusmaksumenettelylle asetettavia vaatimuksia. Koska hallinnollinen sakko on rangaistusluonteinen taloudellinen seuraamus, sen määräämisessä on huomioitava erityisiä menettelyllisiä oikeuksia, kuten rikosoikeudellinen itsekriminointisuoja, syyttömyysolettama ja ne bis in idem -periaate. Hallinnollisia sanktioita koskeva terminologia ja sääntely on epäyhtenäistä, eikä ole selvää missä laajuudessa rikosoikeudellisia menettelytakeita on noudatettava hallinnollista seuraamusmaksua koskevassa menettelyssä. Tutkielmassa tarkastellaan rekisterinpitäjän oikeusturvaan liittyviä kysymyksiä perus- ja ihmisoikeusmyönteisestä lähtökohdasta. Keskeinen tiedonintressi koskee sitä, minkälaisia vaatimuksia hallinnollisen sakon määräämismenettelylle voidaan nykyisen lainsäädännön ja oikeuskäytännön valossa asettaa. Tutkielma on näin ollen oikeusdogmaattinen tutkimus, jossa tarkoituksena on hallinnolliseen seuraamusmenettelyyn liittyvien hajanaisten oikeuslähteiden jäsentäminen, ja niiden tulkinta tietosuoja-asetuksen yhteydessä. Hallinnollisten sanktioiden määräämistä koskevien menettelyllisten oikeuksien kokonaisuus on hajanainen, rakentuen kansallisten ja ylikansallisten perus- ja ihmisoikeussäännösten sekä yleisten hallinto-oikeudellisten säännösten kokonaisuudesta. Vaikka EU:lla on keskeinen vaikutus hallinnollisten sanktioiden lisääntymiseen jäsenvaltioiden seuraamusjärjestelmissä, olennainen vaikutus sanktioita koskevien menettelyllisten takeiden muodostumiseen on ollut Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen antamilla tulkintalinjauksilla. Tietosuoja-asetus velvoittaa unionin jäsenvaltioita säätämään niille osoitetun liikkumavaran puitteissa eräistä valvontaviranomaiseen sekä seuraamuksiin liittyvistä seikoista, joista on Suomessa tarkoitus säätää EU:n yleistä tietosuoja-asetusta täydentävässä lainsäädännössä. Tietosuojalakia koskevan hallituksen esityksen (HE 9/2018 vp) sekä perustuslakivaliokunnan lausuntojen (PeVL 14/2018 vp) ja (PeVL 24/2018 vp) kautta tutkielmassa on nostettu esille hallinnolliseen seuraamusmaksumenettelyyn liittyviä oikeusturvaongelmia. Tutkimusote on ongelmakeskeinen, joka tarkoittaa, ettei tarkoituksena ole määritellä rekisterinpitäjän oikeusturvan sisältöä tyhjentävästi. Tavoitteena on enemmänkin suhtautua hallinnollista sakkoa koskevaan seuraamusmaksumenettelyyn kriittisesti ja nostaa esille teemoja, joihin liittyy erityisiä ongelmakohtia tai avoimia kysymyksiä.
  • Hilli, Max (Helsingin yliopisto, 2018)
    Private equity fonder är fonder som placerar i olistade bolag. De är i de flesta fall i kommanditbolagsform. Investerarna i fonderna är oftast tysta bolagsmän i dessa kommanditbolagsformade private equity fonder. Private equity fonderna är inte själva skattskyldiga, utan de är bara beräkningssubjekt och bolagsmännen betalar skatten på inkomsterna. För de flesta placerarna fungerar beskattningen på önskat sätt. Dock finns det några grupper av investerare som har problem med hur deras placeringar i private equity fonder beskattas. Allmännyttiga samfunds inkomst från private equity fonder klassas som inkomst från näringsverksamhet då de är tysta bolagsmän i private equity fonder och leder till att de är skattskyldiga för inkomsten. Detta är ett problem då allmännyttiga samfund inte betalar skatt på övrig inkomst från placeringar. Genom att placera i private equity fonder via matarfonder och vinstandelslån kan allmännyttiga samfund undvika att beskattas för inkomster från private equity fonder. Matarfonden är ett kommanditbolag som är en tyst bolagsman i den kommanditbolagsformade private equity fonden. Matarfonden ger ett vinstandelslån, det vill säga ett lån vars ränta är beroende av vinsten som bolaget gör. Då matarfonden är en tyst bolagsman i private equity fonden och inte har någon annan inkomst så blir vinsten, som betalas som ränta till det allmännyttiga samfundet, i praktiken nästan den samma som ifall det allmännyttiga samfundet varit en tyst bolagsman i private equity fonden. Eftersom det är ränteinkomster så betalar det allmännyttiga samfundet inte skatt på inkomsten. Ny lagstiftning kommer dock troligen att göra att de här strukturerna inom en nära framtid inte kommer att längre fungera i praktiken. Tidigare hade utländska investerare i finska private equity fonder en stor risk för dubbelbeskattning. Detta rättades dock till när ISL 9.5 § stiftades under 2000-talet. ISL 9.5 § tillämpas dock inte på utländska fond i fonder. Dessa, eller investerarna i dessa, riskerar dubbelbeskattning då de placerar i finska private equity fonder. Det går troligen att undvika dessa problem genom att mellan fond i fonden och den finska private equity fonden finns ett utländskt bolag som ISL 9.5 § tillämpas på. Detta bolag är den tysta bolagsmannen i den finska private equity fonden. För att rätta till dessa problem har gjorts förslag på hurdana lagändringar som kunde göras. Bland annat har en arbetsgrupp från finansministeriet behandlat dessa problem. De anser att en ändring för att rätta till problemen med utländska fond i fonder skulle gå att göra med en mindre lagändring medan för att rätta till problemen med allmännyttiga samfund krävs en omfattande lagändring. Jag anser att det ännu borde undersökas vidare ifall det vore möjligt att rätta till båda problemen med en mindre lagändring.
  • Kumara, Anu (Helsingin yliopisto, 2018)
    Tutkielmassa tarkastellaan lojaliteettivelvollisuuden merkityksen muuttumista uusien sopimuskäsitysten myötä ja esitetään lojaliteettivelvollisuuteen vaikuttavat tekijät rakennusurakassa. Tutkielman yksi tavoite on määritellä lojaliteettivelvollisuus sekä sopimusoikeudellisena periaatteena että erityisesti rakennusurakassa, ottaen huomioon sopimuskäsityksen kehitys. Tutkielman toinen tavoite on määritellä lojaliteettivelvollisuuteen vaikuttavat tekijät rakennusurakassa ja tarkastella sen merkityksen muuttumista näiden tekijöiden avulla. Sopimuskäsityksen kehitys, jossa sopimusosapuolet nähdään vastakkainasettelun sijaan yhteistyökumppaneina, korostaa luottamuksen ja lojaliteettivelvollisuuden merkitystä. Rakennusalalla sopimuskäsityksen kehitys tarkoittaa dynaamisia urakkasopimuksia. Kehityksen tuloksena on syntynyt uusia urakkamuotoja, joissa sopijaosapuolten yhteistyö tarkoittaa jopa muodollisen yhteisen projektiyhtiön perustamista. Uuden sopimuskäsityksen on katsottu tuovan rakennusalalle innovatiivisia ratkaisuja, tehostavan toimintaa ja laadun paremmin huomioon ottavaa rakentamista. Uudistukset poikkeavat selkeästi rakennusalan aikaisemmista käytännöistä. Esimerkiksi osassa uusista urakkamuodoista ei sovelleta lainkaan alalla pääsääntöisesti urakkasopimuksissa käytössä olevia yleisiä sopimusehtoja (YSE 1998). Vaikka uudistukset sinänsä ovat kannatettavia, liittyy niihin myös problematiikkaa. Problematiikkaa tarkastellaan tutkielmassa lojaliteettivelvollisuutta koskevissa kappaleissa. Tutkielmassa on omat kappaleensa lojaliteettivelvollisuuden määrittelylle sekä sopimusoikeuden yleisenä periaatteena, että rakennusurakassa, erityisesti YSE 1998 -ehtojen mukaisesti. Työssä huomioidaan rakennusurakka erityispiirteineen sopimustyyppinä ja lojaliteettivelvollisuuteen vaikuttavia tekijöitä käsitellään omassa kappaleessaan. Näitä tekijöitä ovat urakkamuodot, urakkamuodon valinta, kustannusriskin jakautuminen, urakoitsijan suoritusvelvollisuuden laajuus ja urakkasopimuksiin vaikuttavat suoritushäiriöt. Johtopäätöksenä voidaan todeta, että sopimuskäsityksen muutoksella ja rakennusurakan dynaamisella sopimuskäytännöllä on vaikutusta lojaliteettivelvollisuuden merkitykseen. Siihen miten merkitys muuttuu vaikuttavat rakennusurakan eri tekijät.