E-thesis - opinnäytteet ja opinnäytetiivistelmät: Äskettäin tallennettua

Näkyvissä 1-20 / 36327
  • Järvinen, Tommi (Helsingin yliopisto, 2019)
    Ruokatorven syöpä on huonon ennusteen omaava syöpä, jossa pitkäaikaisselviytyminen länsimaissa on alle 15%. Ravitsemushäiriöt, lihasmassan kato ja nielemisvaikeudet ovat ruokatorvisyöpään usein liittyviä ilmiöitä. Tämän tutkimuksen tavoitteena oli selvittää 1) ruokatorven syövän leikkaushoitoa edeltävän ruokatorven metalliverkkostenttauksen turvallisuutta ja vaikutusta potilaan ennusteeseen, 2) lihaskadon ja lihasmassan vähyyden vaikutusta leikkausta edeltävän solunsalpaaja- ja säde-yhdistelmähoidon läpikäyneiden ruokatorvisöypäpotilaiden ja 3) oireita helpottavan stenttauksen läpikäyneiden ruokatorvisyöpäpotilaiden ennusteisiin. Tämän lisäksi tutkimme myös 4) stenttihoidon epäonnistumiseen vaikuttavia tekijöitä. Kaikki potilasiainestot kerättiin HYKS:stä. Ensimmäinen osatyö koostui 2006-2014 leikatusta 174 ruokatorvisyöpäpotilaasta, joilla oli paikallisesti edennyt syöpä. 30 potilasta oli saanut ruokatorven metalliverkkostentin leikkausta edeltävästi, näille potilaille muodostettiin 30 potilaan verrokkiryhmä stenttaamattomista potilaista. Toisessa osatyössä 115 välillä 2010-2014 ruokatorvisyövän vuoksi leikattua potilasta, jotka olivat saaneet neoadjuvantti solunsalpaaja- ja sädehoidon, analysoitiin sarkopenian, lihasmassan ja hoidon aikana tapahtuvan lihasmassan vähenemisen suhteen. Kolmannessa osatyössä oli mukana 238 potilasta, joille oli asetettu metalliverkkostentti ruokatorvensyövän aiheuttamaan nielemisvaikeuteensa 2005-2013 välisenä aikana. Arvioimme sarkopenian asteen, lihasmassan määrä ja lihasmassan kadon seurannan aikana. Neljänteen osatyöhön keräsimme tiedot 469 potilaasta, joille oli asetettu stentti 2005 ja 2013 välillä. Ruokatorven stenttaus oli tehty joko ruokatorvisyövän, muun syövän tai ei-syöpäperäisen sairauden aiheuttaman syyn vuoksi. Tältä potilasryhmältä arvioimme stenttihoidon epäonnistumiseen vaikuttavia tekijöitä. Stentin asetttaminen ennen ruokatorvisyöpäleikkausta ei vaikuttanut selviytymiseen, syöpävapaaseen selviytymiseen tai komplikaatioiden määrään. Stenttihoidon saaneiden potilaiden leikkaussajat olivat kuitenkin merkittävästi pidempiä kuin stenttaamattomien potilaiden. Sarkopenia ei ole ennusteeseen vaikuttava tekijä neoadjuvantti säde-ja solunsalpaajahoidon läpikäyneillä leikatuilla ruokatorvisyöpäpotilailla, se ei vaikuttanut selviytymiseen tai haittojen määrään. Lihasmassan menettäminen neoadjuvanttihoitojen aikana kuitenkin ennusti huonompaa selviytymistä tässä potilasryhmässä. Palliatiivisen stenttihoidon läpikäyvillä ruokatorvisyöpäpotilailla sarkopenia, tavanomaisin lihasmassan raja-arvojen määrittelemänä, ei ole selviytymiseen vaikuttava tekijä. Matala lihasmassan määrä oli huonon ennusteen merkki ja seurannan aikana mediaania isompi lihasmassan väheneminen myöskin yhdistyi huonompaan kokonaisselviämiseen. Ruokatorven stenttihoito epäonnistuu useimmiten ei-syöpäperäisten tautien hoidossa. Ruokatorven keskikolmanneksen stentthoito ja lyhyemmät stentit omaavat myös suuremman riskin. Ruokatorvisyöpäleikkausta edeltävä stenttihoito on turvalliselta. Kirurgien tulisi kuitenkin varautua tavanomaista pidempään leikkausaikaan. Lihasmassan kato neoadjuvantti säde- ja solunsalpaajahoitojen aikana leikkausta edeltävästi on huonon ennusteen merkki. Edenneessä stenttihoidetussa ruokatorvensyövässä kiihtynyt lihaskato ja stenttauksenaikainen erittäin matala lihasmassan määrä ovat huonon ennusteen merkkejä. Ruokatorven stenttausta muun kuin syöpäperäisten syiden vuoksi, sekä ruokatorven keskiosan stenttausta, että lyhyiden stenttien käyttöä tulisi lähestyä varoen korkean epäonnistumisriskin takia.
  • Pakkanen, Soile (Helsingin yliopisto, 2019)
    Detomidiini ja romifidiini ovat α2-reseptoriagonisteja, joita käytetään hevosten rauhoittamiseen. Vatinoksaani puolestaan on α2-reseptoriantagonisti, joka läpäisee heikosti veriaivoesteen. Tämän vuoksi se vaikuttaa lähinnä perifeerisiin α2-reseptoreihin. Tutkimuksissa selvitettiin hevosilla vatinoksaanin vaikutuksia detomidiinin ja romifidiinin haittavaikutuksiin, (verenkiertoelimistön ja suoliston lamaan sekä verensokerin nousuun), jotka välittyvät pääasiassa perifeeristen α2-reseptorien kautta. Lisäksi mitattiin anestesian esilääkkeenä käytettyjen detomidiinin ja vatinoksaanin vaikutuksia kudosten hapensaantiin ja sydän- ja verenkiertoelimistön toimintaan. Verinäytteistä tutkittiin glukoosi, insuliini, ACTH, laktaatti, FFA, kortisoli, triglyseridi, kalium ja natriumpitoisuuksia. Myös lääkkeiden plasmapitoisuuksia mitattiin. Tutkimuksissa α2-reseptoriagonistien ja vatinoksaanin vaikutuksia sydän- ja verenkiertoelimistön toimintaan arvioitiin mittaamalla sydämen lyöntitiheyttä ja verenpaineita. Vatinoksaani vähensi detomidiinin ja romifidiinin aiheuttamaa sydämen syketiheyden ja suolistoäänten hidastumista sekä verenpaineen nousua, mutta ei vaikuttanut merkittävästi sedaatioon. Yksin annosteltuna vatinoksaani nosti sydämen syketiheyttä mutta ei vaikuttanut verenpaineeseen. Anestesian esilääkkeenä detomidiinin ja vatinoksaanin yhdistelmä johti voimakkaaseen verenpaineen laskuun, minkä vuoksi hevosille jouduttiin antamaan suuria määriä dobutamiinia. Yhdistelmäesilääkitys aiheutti myös systeemisen verisuonivastuksen laskun, kudosten käytössä olevan hapen määrän ja sydänindeksin nousun, mutta osa näistä vaikutuksista saattoi olla dobutamiinin aiheuttamia. Vatinoksaani lisäsi α2-reseptoriagonistien jakautumistilavuutta ja pienensi plasmapitoisuuksia. Vatinoksaani lievitti myös romifidiinin aiheuttamaa hyperglykemiaa, mutta yksin annosteltuna se ei vaikuttanut veren glukoosipitoisuuteen. Veren FFA-pitoisuus oli merkitsevästi korkeampi vatinoksaanilla, kuin yksin romifidiinilla tai näiden yhdistelmällä lääkityillä hevosilla. Yhteenvetona voidaan todeta, että vatinoksaani vähensi detomidiinin ja romifidiinin lamaavia vaikutuksia sydän- ja verenkiertoelimistön sekä suoliston toimintaan mutta ei vaikuttanut merkittävästi sedaatioon. Anestesian esilääkkeenä vatinoksaani aiheutti merkittävän verenpaineen laskun. Vatinoksaani lievitti myös romifidiinin aiheuttamaan hyperglykemiaa. Detomidiinin ja romifidiinin jakautumistilavuus suureni ja plasmapitoisuus pieneni vatinoksaanin vaikutuksesta. Romifidiini ei vaikuttanut merkittävästi vatinoksaanin plasmapitoisuuteen.
  • Zimm, Roland (Helsingin yliopisto, 2019)
    Kilpikonnan selkää peittävää kilpeä on pidetty klassisena esimerkkinä evoluutiivisesta innovaatiosta. Kilpi on kilpikonnien lahkolle tyypillinen piirre ja yksi todennäköinen syy kilpikonnien evolutiiviselle menestykselle. Kilpikonnan kilpi koostuu luutuneista dermaalilevyistä jotka sijaitsevat lateraalisesti pidentyneiden kylkiluiden päällä. Kilven pintaa peittävät epidermaaliset kilpisuomut (carapacial scute) jotka muodostavat evolutiivisesti konservoituneen kuvion kilven pinnalle. Kilpisuomujen kuvion kehitysbiologista syntymekanismia ei juurikaan ole tutkittu aiemmin. Tässä väitöskirjassa esittelen matemaattisen mallin jonka avulla voidaan tarkastella kilpisuomujen muodostaman kuvion syntyä yksilönkehityksen aikana. Mallissa kaksi erillistä reaktio-diffuusiomekanismia yhdistettynä kasvuun saavat aikaan todenmukaisen kilpisuomukuvion. Työn kokeellisessa osassa manipuloimme kilpisuomujen kehitystä punakorvakilpikonnan (Trachemys scripta) alkioilla ja tulkitsimme syntyneitä ilmiasuja matemaattisen mallin avulla. Tulokset osoittavat että kehittyvän kilven reunoilla sijaitseva kilpiharjanne toimii signalointikeskuksena joka vaaditaan kilpisuomujen kehityksen käynnistymiselle. Malli ennustaa kuinka erilaiset kilpisuomukuviot voivat syntyä ja että luonnossa tavattavat ilmiasut ovat todennäköisesti seurausta ympäristön stressitekijöistä geneettisten muutosten sijaan. Tulosten perusteella näyttääkin siltä, että ympäristölähtöinen stressi voi olla aliarvostettu tekijä luonnossa esiintyvän ilmiasumuuntelun synnyssä. Laajempi ymmärrys kehitysbiologisista mekanismeista voi edelleen lisätä ymmärrystämme siitä miksi muuntelu on juuri havaitunlaista. Ymmärtääkseni ympäristötekijöiden vaikutusta yksilönkehitykseen laajemmin esittelen myös matemaattisen mallin joka yhdistää biomekaaniset ominaisuudet, geenisäätelyverkostojen dynamiikan sekä solujen toiminnan erilaisissa kudoksissa ja solutyypeissä. Tämä malli ei rajoitu pelkästään kilpikonnan kilpisuomukuvioiden mallintamiseen, vaan mahdollistaa yksilönkehityksen ja muuntelun tarkastelun laajemmin. Lopuksi tarkastelen tutkimukseni tuloksia aiempien kilpisuomujen synnystä ja muuntelusta esitettyjen hypoteesien valossa sekä vertaan kilpisuomujen kehitystä muiden ektodermaalisten elinten kehitykseen eri selkärankaislajeilla.
  • Pehkonen, Henna (Helsingin yliopisto, 2019)
    Väitöskirjatyöni tarkoituksena on ollut tutkia PPFIA1-geenin koodaaman proteiinin lipriini-α1:sen roolia pään ja kaulan alueen sekä rintasyövän kehityksessä. PPFIA1-geeni paikantuu 11q13-geenimonistuma-alueelle, joka on yleinen muutos useissa epiteelisyövissä, ja sen on todettu liittyvän usein potilaan huonoon ennusteeseen. Projektin tarkoituksena on ollut selvittää solutasolla kuinka lipriini-α1 proteiini vaikuttaa syöpäsolujen signalointiin ja onko sillä merkittävää roolia syöpäsolujen leviämisessä. Mielenkiintoista oli, että lipriini-α1 paikantui eri rakenteisiin riippuen syöpäsolun leviämiskyvystä. Primäärikasvaimesta eristetyissä syöpäsoluissa lipriini-α1 paikantui adheesiorenkaiksi kutsuttuihin invadosomirakenteisiin, kun taas liikkuvammissa soluissa lipriini-α1 paikantui solujen solukalvon taakse tai lähelle fokaaliadheesioita. Metastaattisissa eli liikkuvammissa soluissa lipriini-α1:sen hiljennys vähensi solujen leviämistä. Näin ollen lipriini-α1:sen vaikutus syöpäsolujen kehitykseen riippuu solujen jakautumis- ja leviämiskyvystä. Mielenkiintoista oli, että lipriini-α1:sen hiljennys johti välimuotoisten vimentiinifilamenttien tuoton lisääntymiseen. Geeniryhmien rikastumisanalyysi lipriini-α1 hiljennyksen jälkeen paljasti useita signalointireittejä, jotka ovat tärkeitä syöpäsolujen signaloinnissa. Lipriini-α1:sen hiljennys johti CD82-proteiinin lisääntyneeseen tuottoon, joka on tärkeä etäpesäkkeiden muodostumista ehkäisevä proteiini. Kielen syövän potilaista koostuvassa kudosnäyteanalyysissa havaitsimme merkittävän korrelaation korkean lipriini-α1:sen ja matalan CD82 ekspression välillä, mikä vahvistaa solulinjoilla saatuja tuloksia. Lopuksi tutkimme, mikä on lipriini-α1:sen vaikutus syöpälääkeaineiden vasteessa. Tärkeää oli, että lipriini α1:stä ilmentävät solut olivat sensitiivisiä useille lääkkeille. Väitöskirjani tulokset tuovat merkittävän määrän uutta tietoa lipriini-α1:sen roolista tuumorisolujen kehityksessä erilaisissa syöpätyypeissä, ja kuinka se liittyy adheesio- ja invadosomirakenteisiin. Yhteenvetona voidaan todeta, että PPFIA1, joka paikantuu 11q13 monistuma-alueelle ja tuottaa lipriini-α1-proteiinia, on tärkeä syöpäsolujen adheesiossa ja invaasiossa ja saattaa olla myös kiinnostava merkkiaine tietyn tyyppisille syöpälääkkeille.
  • Loponen, Mika (Helsingin yliopisto, 2019)
    Tämä tutkimus käsittelee rodullistettujen ja rasististen konseptien evoluutiota fantasiataiteiden genreissä (esim. tieteis-, kauhu- ja fantasiagenret). Tutkimus pyrkii tarjoamaan ensimmäisenä yksityiskohtaisen mallin rasististen konseptien kehitykselle osana isäntäkulttuuriensa kehitystä. Tutkimus esittelee miten fantastiset konseptit lainaavat merkityksiä reaalimaailman kulttuurien peloista ja uhkakuvista, keskittyen fantastisiin tulkintoihin reaalimaailman rodullistetuista stereotyypeistä. Konsepteja tarkastellaan osana lähtökulttuureitaan. Koska fantasiataiteet ovat aina olleet huomattavan transmediaalisia, tutkimus ei rajoitu tiettyyn mediaan vaan tarkastelee konseptien kehitystä mediarajojen yli: vaikka useimmat tutkituista konsepteista ovat kehittyneet kirjallisuuden (tai kansanperinteen) lähtökohdista, ne ovat ammentaneet uusia merkityksiä audiovisuaalisten taiteiden, pelien, sarjakuvien, kansitaiteen tai oheistuotteiden kautta. Fantastisten konseptien kontekstualisoiminen reaalimaailman kulttuurilliseen kehitykseen tarjoaa pohjan jolla tutkimuksessa voidaan tarkkailla konseptien kehitystä osana lähtökulttuuriensa rodullistettuja ja rasistisia käsityksiä ja pelkoja. Jotta tarkastelu olisi mahdollista, tutkimus pohjaa poikkitieteelliseen viitekehykseen joka hyödyntää kulttuurisemiotiikan ja käännöstieteen tekniikoita ja työkaluja. Tutkimus käyttää semioottisia työkaluja kartoittamaan neljän tunnetun fantastisen konseptin (örkit, kääpiöt, peikot ja maahiset) kehityksen konseptien synnystä (fantastisissa genreissä) kohti nykypäivää halki reaalimaailman kulttuurien kehityksen. Tutkimus keskittyy konseptien rodullistettuun sisältöön ja merkitysten kehittymiseen ja vaihtumiseen konseptien sisällä. Käännöstieteen työkaluja hyödynnetään tutkimaan fantastisen konseptin siirtymistä kulttuurien välillä konseptin rodullistettujen piirteiden käännösstrategioiden kautta. Tutkimus osoittaa miten reaalimaailmasta lainatut negatiiviset rodullistetut piirteet asettuvat osaksi uusia fantastisia konepteja ankkuroiden näitä syntyhetkensä todellisen maailman kulttuurien pelkoihin – ja miten nämä negatiiviset piirteet koteloituvat fantastisiin konsepteihin säilyen osana fantastisten maailmojen tekstejä pitkään sen jälkeen kun piirteet on todettu loukkaaviksi lähtökulttuureissaan. Tutkimus osoittaa miten rodullistettuja piirteitä sisältävät konseptit muuttuvat ja kehittyvät niin negatiivisina kuin positiivisina tulkintoina omaksuessaan uusia merkityssisältöjä kulttuurien kehittyessä.
  • Lindberg, Camilla (Helsingin yliopisto, 2019)
    Linkittämisen ja tekijänoikeuden välinen suhde on ollut kriittisessä murrosvaiheessa kuluneen vuosikymmenen ajan. Internet on mahdollistanut tekijänoikeudellisten teosten maailmanlaajuisen välittämisen napin painalluksella, mikä on asettanut tekijänoikeuden, sananvapauden ja elinkeinoelämän intressit osittain ristiriitaan. Intressiristiriita perustuu laajalti tietoyhteiskunnan ja nopean teknologiakehityksen Euroopan unionin (”EU”) korkeatasoiselle tekijänoikeussuojalle asettamille haasteille. Tutkielmassa tarkastellaan EU:n tekijänoikeuden näkökulmasta laittomaan materiaaliin kohdistuvaa linkittämistä ja siihen liittyvän oikeustilan kehitystä, jota peilataan tietoyhteiskunnassamme vallitseviin sananvapauden ja elinkeinoelämän intresseihin. Laittomalla materiaalilla tarkoitetaan tutkielmassa ilman tekijänoikeuden haltijan suostumusta internetissä julkaistua tekijänoikeussuojattua materiaalia. Tutkielmassa tutkitaan myös linkittäjälle Euroopan unionin tuomioistuimen (”EUT”) ennakkoratkaisukäytännön myötä asetettua vastuuta ja sen aktualisoitumista. Erityisen linkittämistä koskevan EU-lainsäädännön puuttuessa, rakentuu tutkielma vahvasti EUT:n laittomaan materiaaliin kohdistuvaa linkittämistä koskevan ennakkoratkaisukäytännön varaan. Keskeisimpänä ennakkoratkaisukäytäntönä laittomaan materiaaliin kohdistuvan linkittämisen tämänhetkiselle oikeustilalle voidaan pitää vuonna 2016 julkaistua ennakkoratkaisua GS Media BV v. Sanoma Media Netherlands BV ym, C-160/15, EU:C:2016:44, jossa todettiin, että tapauksessa käsillä ollut laittomaan materiaaliin kohdistuva linkittäminen käsitti tietoyhteiskuntadirektiivin (2001/29/EY) 3 artiklan 1 mukaisen yleisölle välittämisen. Tapauksessa esitettiin, että yleisölle välittämisen arvioinnille olennaista on etenkin se, onko kyseiset linkit laitettu esille voittoa tavoitellen, jolloin linkittäjän oletetaan hänelle asetetun materiaalin alkuperän tarkastusvelvollisuuden johdosta olleen tietoinen materiaalin laittomuudesta, vai voittoa tavoittelematta, jolloin samaa materiaalin alkuperän tarkastusvelvollisuutta ei katsota olevan. Tapausta seuranneet ennakkoratkaisut Stichting Brein v. Wullems, C-527/15, EU:C:2017:300 sekä Stichting Brein v. Ziggo BV ja XS4ALL Internet BV, C-610/15, EU:C:2017:456 ovat osaltaan myös vaikuttaneet laittomaan materiaaliin kohdistuvan linkittämisen oikeustilaan etenkin laajentamalla yleisölle välittämisen soveltamisalaa. EUT:n tähänastisesta ratkaisukäytännöstä ja sitä seuranneista oikeusäännöistä voidaan selkeästi johtaa se, että EU:n tekijänoikeuden perinteisesti korkeaa asemaa pyritään turvaamaan – osittain muiden linkittämiseen kohdistuvien intressien kustannuksella. Etenkin voiton tavoittelemisen elementin asettaman tietoisuuden olettaman voidaan katsoa rajoittavan niin sananvapauden kuin elinkeinovapauden toteutumista. Myös laittomaan materiaaliin kohdistuvassa linkittämisessä aktualisoituvaa vastuuta on viimeisimmän ennakkoratkaisukäytännön myötä laajennettu hyvin pitkälle alkuperäisen yleisölle välittämisen tehneestä tahosta. Mahdollista selkeyttä oikeustilaan voisi tässä vaiheessa tuoda joko EUT:n uusi, selkeämpi ja kattavampi ennakkoratkaisukäytäntö, tai vaihtoehtoisesti EU:n tekijänoikeuden vahvempi harmonisointi. Juridiikan haasteena ja tavoitteena on aina monien intressien, oikeuksien ja etujen tasapainottaminen. Tehtävä ei ole helppo, mikä on nähtävissä laittomaan materiaaliin kohdistuvan linkittämisen oikeustilasta, jota ei voida intressitasapainon toteutumisen, eikä linkittäjään kohdistuvan vastuunkaan näkökulmasta pitää selkeänä.
  • Kangasmaa, Maiju (Helsingin yliopisto, 2019)
    Tutkielma käsittelee perinnöstä luopumista ylivelkaisessa kuolinpesässä. Usein kuolinpesän osakkailla on motivaatio osallistua kuolinpesän selvittämiseen esimerkiksi toimituttamalla perunkirjoitus, sillä heille on odotettavissa jotain varallisuusarvoista etua kuolinpesästä. Ylivelkaisessa kuolinpesässä perittävän velat ylittävät hänen varansa ja näin ollen ylivelkaisen kuolinpesän osakasasema sisältää osakkaan näkökulmasta vastuita ja velvollisuuksia, mutta osakkaalle ei ole odotettavissa mitään taloudellista etua kuolinpesästä. Tässä tilanteessa kuolinpesän osakas saattaa haluta luopua perinnöstä päästäkseen eroon kuolinpesän osakasasemasta ja siihen liittyvistä velvollisuuksista, esimerkiksi perunkirjoitusvelvollisuudesta. Perintökaaren 17 luku käsittelee perinnöstä luopumista ja perintöosuuden luovuttamista. Tutkielmassa tarkastellaan ensin perinnöstä luopumista ennen perittävän kuolemaa (PK 17:1.2), jolloin perinnöstä luopumisen taustalla olisi kuolinpesän odotettavissa oleva ylivelkaisuus. Tämän jälkeen siirrytään yleisempään tapaan luopua perinnöstä eli perinnöstä luopumiseen vasta perittävän kuoleman jälkeen PK 17:2a:n nojalla. Pohdin myös sitä, soveltuuko PK 17:3:n sääntelemä pesäosuuden luovutus perinnöstä luopumiseen ylivelkaisessa kuolinpesässä. Käsiteltyäni ns. aktiivista luopumista koskevat perintökaaren säännökset, siirryn tarkastelemaan kuolinpesän osakkaalla olevaa vaihtoehtoa ”luopua perinnöstä” passiivisena pysymällä. Tutkielmassa tarkastellaan perinnöstä luopumisen lisäksi hieman yleisesti ylivelkaisen kuolinpesän selvittämisvaihtoehtoja. Usein perinnöstä luopumisen taustalla on kuolinpesän osakkaan pyrkimys päästä eroon kuolinpesän selvittämisestä, jolloin on pohdittava sitä, kenelle tämä vastuu viime kädessä kuuluu. Lopuksi pyrin havainnollistamaan esimerkkien avulla sitä, millaisia ongelmia perinnöstä luopumiseen liittyy ylivelkaisessa kuolinpesässä ja esittämään mahdollisia ratkaisuja näihin ongelmiin.
  • Kim, Hanna (Helsingin yliopisto, 2019)
    Tutkielmassa tarkastellaan joukkorahoituksen välittäjän vastuita ja velvoitteita tiedonantovelvoitteiden näkökulmasta. Joukkorahoituksen välittäjän asemaa pyritään selventämään yhdistämällä tämä uusi ja voimakkaasti kasvava rahoitusmuoto velvoiteoikeudelliseen ja arvopaperimarkkinaoikeudelliseen kehykseen. Tutkielmassa selvitetään joukkorahoituksen välittäjän ja joukkorahoituksen saajan välistä vastuunjakoa tiedonantovelvoitteiden täyttämisessä. Lisäksi tutkielmassa kiinnitetään huomiota siihen, miten sijoituspalvelulain soveltuminen eräissä tilanteissa vaikutta joukkorahoituksen välittäjän tiedonantovelvoitteisiin. Tutkielmassa päädytään siihen, ettei joukkorahoituksen välittäjän tiedonantovelvoitetta voida pitää kovinkaan laajoina johtuen siitä, että sen joukkorahoituksen saajassa tekemä yritystarkastuksen sisältö rajoittuu lähinnä julkisista rekistereistä saataviin tietoihin. Tukeutuen niihin argumentteihin, joita arvopaperimarkkinaoikeudellisessa kirjallisuudessa on esitetty liittyen informaatiovirhetilanteita koskevaan vahingonkorvauksen jakautumiseen emissionjärjestäjän ja liikkeeseenlaskijan välillä, tutkielmassa tehdään johtopäätös, jonka mukaisesti joukkorahoituksen saajan korvausvelvollisuus informaatiovirhetilanteissa joukkorahoituksen välittäjän sijaan on pääsääntö joukkorahoituksen välittäjän ja saajan välisessä suhteessa. Sijoittajalle joukkorahoituksen välittäjään yltävä tiedonantovelvollisuus tarkoittaa kuitenkin lisäsuojaa, koska se voi kohdistaa vahingonkorvausvaateensa kumpaan tahansa tahoon. Tutkielmassa on selvennetty joukkorahoituslain ja sijoituspalvelulain välistä suhdetta joukkorahoituksen velvoitteiden määrittäjänä. Tutkielmassa päädytään puoltamaan kantaa, jonka mukaisesti sijoituspalvelulain soveltuminen sijoitusmuotoista joukkorahoitusta rahoitusvälineellä välittävään tahoon ei lopulta tarkoita juurikaan muutoksia välittäjää koskeviin tiedonantovelvoitteisiin. Tämä johtuu siitä, että sijoituspalvelulain tiedonantovelvoitteet koskevat joukkorahoituksen välittäjää suurelta osin jo joukkorahoituslain viittaussäännösten perusteella ja että sijoituspalvelulakiin sisältyy joukkorahoituslakia vastaava kielto harhaanjohtavien ja totuudenvastaisten tietojen antamiseen. Lisäksi joukkorahoituslain 11 §:n 2 momentin mukaisen tiedonantovelvoitteen on katsottava soveltuvan joukkorahoituksen välittäjään myös sijoituspalvelulain soveltumisen tilanteissa. Sijoituspalvelulain soveltuminen tarkoittaa siten ennen kaikkea joukkorahoituslakia tarkempia velvoitteita toiminnan järjestämisestä, ei laajempia tiedonantovelvoitteita. Tutkielmassa tarkastellaan myös sitä, miten muut kuin lainsäädännölliset seikat voivat vaikuttaa siihen, millaiseksi joukkorahoituksen välittäjän tiedonantovelvoitteet voivat muodostua. Erityisesti mainehaitta voi kannustaa joukkorahoituksen välittäjiä suorittamaan vaadittua laajemman yritystarkastuksen joukkorahoituksen saajassa. Lainsäädännöstä johtuvien joukkorahoituksen välittäjän vastuiden arvioidaan kuitenkin olevan niin kevyitä, ettei joukkorahoituksen välittäjien voida katsoa toimivan portinvartijoina joukkorahoitusmarkkinoilla. Tutkielmassa esitetään myös lyhyesti tärkeimmät joukkorahoituksen välittäjän velvoitteisiin vaikuttavat uudistukset, joita ehdotettu EU:n joukkorahoitusasetus toisi voimaantullessaan.
  • Oinonen, Satu (Helsingin yliopisto, 2019)
    Suomessa tasaisesti jatkunut monikulttuuristumiskehitys on nostanut ajankohtaiseksi kysymyksen uskonnon ja kulttuurin sekä suomalaisen oikeusjärjestelmän välisestä suhteesta. Monikulttuuristumisen vaikutukset ilmenevätkin monella eri oikeudenalalla. Tältä osin kulttuuriset ja uskonnolliset seikat tulevat kyseeseen myös korkeimman hallinto-oikeuden ulkomaalaisasioita koskevassa oikeuskäytännössä, erityisesti vuonna 2015 Suomeen tulleiden turvapaikanhakijoiden aikaisempaa suuremman määrän seurauksena. Tutkielmassa on tarkasteltu kulttuuristen ja uskonnollisten seikkojen ilmenemistä korkeimman hallinto-oikeuden oikeuskäytännössä vuosina 2002-2018. Tutkielmaa varten on koottu korkeimman hallinto-oikeuden oikeuskäytännöstä 28 tapauksen oikeustapausaineisto. Aineistoa on systematisoitu eri tavoin kulttuuriset ja uskonnolliset seikat huomioon ottaen. Tutkielmassa on selvitetty sitä, miten kulttuuriset ja uskonnolliset seikat ilmenevät korkeimman hallinto-oikeuden ulkomaalaisasioita koskevassa oikeuskäytännössä ja miltä aineiston perusteella tehdyt havainnot näyttäytyvät perus- ja ihmisoikeudet huomioon ottaen. Tutkimuskysymyksen tarkastelu oikeustapausaineistoa hyödyntämällä on edellyttänyt "kulttuuriset ja uskonnolliset seikat" -käsitteen määrittelyä. Käsitettä on määritelty perus- ja ihmisoikeussääntelyyn tukeutuen. Tutkielman tarkoituksen kannalta on ollut tarkoituksenmukaisinta hahmotella sellainen sisältö käsitteelle "kulttuuriset ja uskonnolliset seikat", joka tukee tutkimuskysymyksen tarkastelua sekä oikeustapausaineiston analysointia. Oikeustapausaineistoa on tutkielmassa systematisoitu eri tavoin; ajallisesti, temaattisesti sekä perus- ja ihmisoikeuslähtöisen jaottelun avulla. Ajallisen systematisoinnin perusteella havaitaan, että määrällisesti korkeimman hallinto-oikeuden oikeuskäytäntö painottuu erityisesti viime vuosiin, mihin vaikuttaa turvapaikanhakijoiden määrän kasvu. Tämä ilmenee myös kansainvälistä suojelua koskevien tapausten lukumääräisenä erottumisena. Tästä huolimatta korkein hallinto-oikeus on antanut kulttuurisia ja uskonnollisia seikkoja merkittävällä tavalla linjaavia päätöksiä 2000-luvun alussa. Oikeustapausaineiston temaattinen jaottelu puolestaan ilmentää kulttuuristen ja uskonnollisten seikkojen ilmenemistä laajasti eri asiaryhmissä, esimerkiksi lapsen etua, somalialaista klaanitaustaa ja kansainvälistä suojelua koskevissa asioissa. Perus- ja ihmisoikeuslähtöinen jaottelu ilmentää kulttuuristen ja uskonnollisten seikkojen liityntää perus- ja ihmisoikeussääntelyyn. Tältä osin perus- ja ihmisoikeudet ilmenevät korkeimman hallinto-oikeuden tapauksissa välillisesti, perus- ja ihmisoikeusmyönteisen laintulkinnan tai suoran liitynnän välityksellä. Välillisesti kulttuuriset ja uskonnolliset seikat ilmenevät muun ohella siten, että turvapaikanhakijan kotimaan kulttuuriin ja uskontoon liittyy sellaisia seikkoja, jotka voivat johtaa tämän toimien vuoksi jopa kansainvälisen suojelun tarpeeseen. Tältä osin maatietous korostuu. Kulttuuriset ja uskonnolliset seikat ilmenivät myös perus- ja ihmisoikeusmyönteisen laintulkinnan välityksellä, jolloin päätöksen perusteluissa korostuu perus- ja ihmisoikeusmyönteisen laintulkinnan vaikutus ratkaisun lopputulokseen. Tässä punninnassa heikompaan asemaan ovat jääneet sellaiset kulttuuriset ja uskonnolliset seikat, joiden on katsottu olevan Suomen oikeusjärjestelmän ja Suomea sitovien ihmisoikeusvelvoitteiden vastaisia. Suora perusoikeusliityntä ilmenee puolestaan sellaisissa kansainvälistä suojelua koskevissa tapauksissa, joissa on vedottu uskonnosta luopumiseen ja usein myös kristinuskoon kääntymiseen. Tällöin tapauksiin liittyy turvapaikanhakijan oikeus uskonnonvapauteen ja siihen sisältyvä oikeus vaihtaa uskontoa. Yleisesti ottaen voidaan todeta, että ulkomaalaisasioissa on keskeisellä tavalla kyse ulkomaalaisen tai tämän kotimaan kulttuuriin ja uskontoon liittyvistä seikoista ja edelleen näihin seikkoihin voi liittyä voimakkaasti ulkomaalaisen perus- ja ihmisoikeudet, vaikka perus- ja ihmisoikeuskysymykset eivät olisikaan oikeudellisen päätöksenteon keskiössä. Perus- ja ihmisoikeusliityntä on kuitenkin otettava huomioon kulttuurisia ja uskonnollisia seikkoja koskevassa harkinnassa.
  • Rapola, Eero (Helsingin yliopisto, 2019)
    Digitaalisen tekstin ja datan määrä nykyaikana on valtava. Tämän massadatan tehokas analysointi ja hyödyntäminen on teknologisen kehityksen myötä tullut entistä helpommaksi. Tekijänoikeuslainsäädäntö saattaa kuitenkin rajoittaa tekstin- ja tiedonlouhinnaksi kutsuttujen analysointi- ja tutkimusmenetelmien käyttöä. Tekstin- ja tiedonlouhinnan menetelmiin sisältyy nimittäin usein myös kappaleen valmistamista tekijänoikeussuojatuista teoksista tai niiden osista. Voimassa olevassa EU:n tekijänoikeuslainsäädännössä poikkeuksien tai rajoitusten säätäminen tekstin- ja tiedonlouhinnan tarkoituksia varten on jätetty jäsenvaltioiden harkinnan varaan. Jäsenmaiden väliset erot rajoitusten ja poikkeuksien implementoinnissa ovat johtaneet uusien teknologioiden esiinmarssissa hankalaan tilanteeseen; lainsäädännön pirstaloituminen on aiheuttanut epävarmuutta tekstin- ja tiedonlouhinnan menetelmien käytettävyydestä. Euroopan kilpailukyky muiden, yhtenäisempien markkinoiden kanssa saattaa kärsiä liiallisesta tutkimustoiminnan rajoittamisesta ja siihen liittyvästä epävarmuudesta. EU on pyrkinyt tilkitsemään tätä tekijänoikeuslainsäädännön kehikkoa ehdotuksella direktiiviksi tekijänoikeudesta digitaalisilla sisämarkkinoilla. DSM-direktiiviehdotus sisältää pakollisen poikkeuksen tekijänoikeuteen tekstin- ja tiedonlouhinnassa. Direktiiviehdotus sai heti huomattavan paljon kritiikkiä, eikä vähiten tekstin- ja tiedonlouhintaa koskevan poikkeuksen rajatusta soveltamisalasta. Poikkeus soveltuisi tutkimusorganisaatioihin, jotka tekstin- ja tiedonlouhinnan toteuttamiseksi valmistavat kappaleita ja kopioivat teoksista tai muusta aineistosta, johon niillä on laillinen pääsy tieteellistä tutkimusta varten. Tutkielman tarkoituksena on perehtyä siihen, millä tavoin EU on pyrkinyt vastaamaan teknologian kehitykseen mm. digitaalisten sisämarkkinoiden strategialla. Miksi tekstin- ja tiedonlouhinta voi ylipäätään olla tekijänoikeudellisesti relevanttia, ja millä tavoin EU-lainsäädäntö nykyisellään mahdollistaa tekstin- ja tiedonlouhinnan sovellutuksia? Millä tavoin EU pyrkii DSM-direktiiviehdotuksella sovittamaan yhteen tekstin- ja tiedonlouhintaa toiminnassaan käyttävien organisaatioiden intressit teosten oikeudenhaltijoiden oikeuksiin ja etuihin nähden, ja onko tämä tasapainottelu onnistunut?
  • Riutta, Päivi (Helsingin yliopisto, 2019)
    Tässä tutkimuksessa käsitellään salaista virhettä, joka on yksi laatuvirheen virhetyyppi. Maakaaren mukaan kiinteistössä on laatuvirhe, jos kiinteistö salaisen virheen vuoksi poikkeaa laadultaan merkittävästi siitä, mitä myydyn kaltaiselta kiinteistöltä voidaan kauppahinta ja muut olosuhteet huomioon ottaen perustellusti edellyttää. Asuntokauppalaissa on vastaava säännös asuinhuoneistojen osalta. Salaisen virheen perusteella ostajalla on oikeus hinnanalennukseen tai, jos virhe on olennainen, oikeus purkaa kauppa. Salaisen virheen tilanteessa ei ostajalla ole oikeutta vahingonkorvaukseen, sillä salaisen virheen tilanteissa ei ole kyse myyjän huolimattomuudesta. Säännös salaisesta virheestä on perusteltu kohteen ostajan ja myyjän välisen riskinjaon kannalta. Salaisen virheen tilanteet aiheuttavat paljon riitoja, joita ei pystytä selvittämään osapuolten kesken. Tällöin riitaan mukaan astuvat asianajajat, joilla on käytössään useampia erilaisia riidanratkaisumenettelyitä, joissa riita osapuolten välillä voidaan ratkaista. Näistä riidanratkaisumenettelyistä on tässä tutkielmassa esitelty asianajajien avustuksella tapahtuva sovinto, riitaoikeudenkäynti tuomioistuimessa, kuluttajariitalautakunta ja tuomioistuinsovittelu. Tutkielman varsinaisena tutkimuskysymyksenä on se, miten ja millä perustein riidanratkaisumenettely valitaan. Vastausta tutkimuskysymykseen on lähdetty hakemaan erittelemällä ja jäsentelemällä salaisen virheen sääntelyä sekä hakemalla käytännön näkökulmaa haastattelemalla kolmea asianajajaa. Haastattelut on toteutettu teemahaastatteluina. Tutkielman johtopäätösten mukaan valinnan käytettävästä riidanratkaisumenettelystä tekee ensisijaisesti asianajaja. Oikeuskirjallisuuteen ja haastatteluihin perustuen menettelyn valintaan vaikuttaviksi seikoiksi on katsottava muun muassa sovinnon mahdollisuus, prosessien ominaispiirteet, riskilähtöinen ajattelu, asianajajien toimintatapojen eroavaisuudet ja salaisen virheen ominaispiirteet.
  • Lindeman, Inkeri (Helsingin yliopisto, 2019)
    Rikosprosessiin kuuluu olennaisena osana jännite rikosvastuun toteuttamisen ja menettelyllisen oikeusturvan välillä. Prosessissa onkin pyrittävä tietynlaiseen tasapainoon syytetyn oikeusturvan ja totuuden selvittämisen välillä. Oikeudenmukainen oikeudenkäynti sisältää oikeussuojatakeita, joilla pyritään turvaamaan menettelyllinen oikeusturva rikosprosessissa. Yksi näistä oikeussuojatakeista on rikoksesta syytetyn tai rikoksesta epäillyn oikeus avustajaan. Tässä tutkielmassa tutkitaan rikoksesta syytetyn tai epäillyn oikeutta avustajaan osana oikeudenmukaista oikeudenkäyntiä. Aihetta tutkitaan perus- ja ihmisoikeusnäkökulmasta. Keskeinen tutkimuskysymys on, minkälainen asema oikeudella avustajaan on oikeudenmukaisessa oikeudenkäynnissä. Tutkimusongelman voi toisaalta kääntää myös seuraavasti: Voiko oikeudenkäynti olla oikeudenmukainen, vaikka syytetyn oikeus avustajaan ei toteutuisi? Tutkimuksessa selvitetään myös, mikä on avustajaoikeuden sisältö tänä päivänä ja minkälaisia ulottuvuuksia siihen liittyy, sekä minkälaisia funktioita tai tavoitteita oikeudella avustajaan on rikosprosessissa. Tutkielman metodina on pääosin lainoppi. Lisäksi tutkielmaan sisältyy lyhyt empiirinen osuus, jossa tarkastellaan, miten yleisesti eri oikeuslähteitä on sovellettu korkeimman oikeuden avustajaoikeutta koskeneissa ennakkopäätöksissä. Oikeus avustajaan on perustuslain 21.2 §:n, Euroopan ihmisoikeussopimuksen 6 artiklan sekä KP-sopimuksen 14 artiklan turvaama oikeus. Siitä on tarkempaa sääntelyä myös kansallisessa lainsäädännössä. EIT:n ja KKO:n ratkaisuissa on täsmennetty avustajaoikeuteen liittyviä yksityiskohtia. Avustajaoikeuteen pitäisi kuulua syytetyn oikeus valita avustajansa sekä oikeus luottamukselliseen neuvonpitoon avustajan kanssa. Oikeuden pitäisi toteutua todellisesti ja tehokkaasti, eikä vain näennäisesti. Rikoksen vakavuus tai asian monimutkaisuus sekä epäillyn haavoittuvainen asema korostavat viranomaisten velvollisuutta huolehtia avustajaoikeuden toteutumisesta. Epäillyllä on oikeus myös luopua oikeudesta avustajaan, kunhan se tapahtuu yksiselitteisesti ja vähimmäistakeiden toteutuessa. Jos näitä edellä mainittuja ulottuvuuksia ei saavuteta ja epäillyn oikeus avustajaan jää toteutumatta esitutkinnassa, voidaan katsoa, että epäillyn oikeutta avustajaan on rajoitettu. Oikeuskäytännössä luotujen oikeusohjeiden mukaan oikeutta avustajaan voidaan rajoittaa, jos käsillä on tapauksen olosuhteissa pakottavia syitä. Vaikka käsillä ei olisi ollut pakottavia syitä rajoittaa oikeutta avustajaan, ei rajoittaminen uusimpien EIT:n ratkaisujen valossa vielä välttämättä johda EIS 6 artiklan loukkaukseen. Silloin loukkaus todetaan vain, jos oikeudenmukainen oikeudenkäynti on kokonaisuutena arvioiden vaarantunut tapauksen tosiseikaston valossa. Tuoreimman käsityksen mukaan siis oikeus avustajaan ei vaikuta olevan itsenäinen EIS:n turvaama oikeus, vaan oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin kuuluva osaominaisuus. Tutkielmassa todetaankin, että avustajaoikeuden painoarvo vaikuttaa EIT:n argumentaatiossa vähentyneen tuoreimman oikeuskäytännön myötä. Tutkielmassa selvitetään myös, että oikeudella avustajaan turvataan monia epäillylle rikosprosessissa kuuluvia oikeuksia, kuten itsekriminointisuojaa, syyttömyysolettamaa, kontradiktorista periaatetta, sekä esimerkiksi sitä, että epäiltyä kohdellaan vapaudenmenetyksen aikana asianmukaisesti. Avustajalla saattaa olla myös psykologinen merkitys epäillylle. Tutkielmassa esitetäänkin, että avustajaoikeuden painoarvon vähentymistä voidaan kritisoida myös siksi, että oikeus avustajaan vaikuttaa olevan funktioidensa takia merkitykseltään keskeinen oikeussuojan tae. Tutkielmassa myös selviää, että Euroopan ihmisoikeussopimusta sovelletaan korkeimman oikeuden ennakkopäätöksissä varsin usein ja melko laadukkaasti. Oikeus oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin ja sen sisältämä oikeus avustajaan onkin vakiinnuttanut ihmisoikeutena paikkansa KKO:n argumentaatiossa. Sen sijaan ratkaisuissa viitataan varsin harvoin perustuslain 21.2 §:ään, mikä viittaa siihen, ettei oikeutta avustajaan aina hahmoteta KKO:n argumentaatiossa ainakaan ensisijaisesti perusoikeussäännöksenä.
  • Salminen, Aleksi (Helsingin yliopisto, 2019)
    Tutkielmassa tarkastellaan työnantajan määrittelyä ulkomailta Suomeen saapuvien työntekijöiden verotuksessa. Työnantajan määrittelemisellä on työskentelyn verottamisessa keskeinen rooli sekä kansallisen että kansainvälisen vero-oikeuden tasolla. Kansallisella tasolla rajoitetusti verovelvollinen on tuloverolain 10 §:n 4 kohdan mukaisesti velvollinen maksamaan veroa saamastaan palkkatulosta, jos työ on tehty Suomessa ja Suomessa olevan työnantajan lukuun. Kansainvälisellä tasolla valtioiden verotusoikeutta koskevat puolestaan verosopimukset, joiden palkka-artiklassa työskentelyvaltion verotusoikeus on lyhyiden työskentelyjaksojen osalta usein sidottu siihen, onko työnantaja työskentelyvaltiossa. Tutkielmassa käsitellään muodollisen ja taloudellisen työnantajan käsitteitä, eli kahta vaihtoehtoista tapaa vero-oikeudellisen työnantajan määrittelylle. Muodollisessa arvioinnissa työnantaja määritellään työsopimuksen perusteella, kun taas taloudellisen työnantajan määrittely perustuu työn luonteen ja muiden tosiasiallisten olosuhteiden arviointiin. Työnantajan käsite on määritelty Suomen vero-oikeudessa ennakkoperintälain 14 §:ssä, jonka mukaan työnantaja on se, jonka lukuun tehdystä työstä palkka maksetaan. Koska työn verottamiseen liittyy aina työn tekeminen, tulee vero-oikeuden ohella arvioida työnantajan käsitettä myös työoikeuden näkökulmasta. Työoikeudessa keskeinen käsite on työsuhde, jonka tunnusmerkkien täyttyessä työhön sovelletaan sekä työsopimuslakia että muutakin työntekoon liittyvää lainsäädäntöä. Tutkielman tavoitteena on esittää realistinen ja perusteltu näkemys Suomen vero-oikeudessa vallitsevasta tavasta määritellä työnantaja. Vaikka lain sanamuoto jättää Suomessa työnantajan määrittelylle huomattavasti tulkinnanvaraa, sovelletaan Suomen verotuskäytännössä selvästi muodollisen työnantajan määrittelyä. Tämä tarkoittaa, ettei Suomessa lähtökohtaisesti kyseenalaisteta työsopimuksesta johdettavaa työnantajaa, vaikka tosiasialliset olosuhteet viittaisivat siihen, että työntekijä työskentelee toisen tahon lukuun. Vallitseva verotuskäytäntö asettaa Suomen siihen hupenevaan joukkoon OECD-maita, jotka määrittävät työnantajan muodollisin perustein soveltaessaan OECD:n malliverosopimuksen 15(2) artiklaa. Kyseisen ns. 183-päivän säännön mukaan ulkomaantyöskentelyssä, jossa työntekijän oleskelu työskentelyvaltiossa ei ylitä 183 päivää, saa työskentelyvaltio verottaa työntekijän palkkaa vain, jos se katsoo työnantajan tai työnantajan kiinteän toimipaikan olevan työskentelyvaltiossa. Koska malliverosopimus ei sisällä työnantajan määrittelyä, jää se lähtökohtaisesti sopimusvaltioiden kansallisen lainsäädännön mukaan tehtäväksi. Suomessa vakiintunutta muodollista tapaa määrittää työnantaja voi pitää sikäli ongelmallisena, että Suomi ei tästä johtuen tietyissä tapauksissa voi verosopimuksen mukaan verottaa Suomessa alle 183 päivää oleskelevaa työntekijää, vaikka tämä tosiasiassa työskentelisikin selvästi Suomessa olevan tahon lukuun. Tilanne on käsillä silloin, kun työntekijän muodollinen työnantaja on ulkomailla eikä sillä ole Suomessa kiinteää toimipaikkaa. Tutkielmassa verrataan Suomen nykyistä oikeustilaa merkittävien kauppakumppanimaiden Ison-Britannian ja Ruotsin vastaaviin. Isossa-Britanniassa on sovellettu taloudellisen työnantajan käsitettä jo vuodesta 1995, kun taas Ruotsissa taloudellisen työnantajan määrittelyyn siirtymistä koskeva lakiluonnos on tutkielman kirjoittamisen hetkellä lausuntokierroksella. Myös Suomessa työnantajan muodolliseen määrittelyyn kohdistuu muutospaineita. Helsingin hallinto-oikeus sovelsi päätöksessään 16.1.2018 (päätös 18/0015/4) vakiintuneesta käytännöstä poiketen taloudellisen työnantajan käsitettä. Vaikka kyseinen tapaus ei edennyt korkeimpaan hallinto-oikeuteen, on mahdollista, että kysymys työnantajan määrittämisestä tulee oikeuskäytännössä vielä esille. Tästä johtuen tutkielmassa esitetään näkökulmia ja perusteluita siihen, miksi työnantajan määrittelyä koskeva muutos tulisi tehdä Suomessa oikeuskäytännön sijaan ennemmin lainsäädäntöteitse sekä ehdotetaan tapoja, joilla muutos voitaisiin käytännössä toteuttaa.
  • Espo, Carita (Helsingin yliopisto, 2019)
    Common investment vehicle (CIVs) is a widely used structure, yet relevantly little dealt topic in the case law. In a nutshell, a CIV is a legal structure used for investing. It usually consists of three separate levels, which are investors, an intermediary vehicle and an investment object. The idea is to pool the assets of private investors and invest those pooled assets to the investment object which varies. The structure creates benefits, for example it enables investing big amounts of money and thus creates new investment objectives to the private investors. Due to the intermediary level, the structure may create double taxation, which would not occur in case of direct investment. Thus, special tax measures are often needed for the elimination of multiple taxation. The European Union’s State aid regulation (among others) determines what kind of CIV tax measures can be enacted. Even though the direct taxation of Member States is not harmonized, the prohibition of State aid, imposed in the Article 107(1) of the Treaty on the Functioning of the European Union, limits internal legislative power. The State aid prohibition in the Article 107(1) TFEU consist of four separate and cumulative conditions, the most important being a selectivity condition. It is also in the CIV context, when the selectivity condition analysis usually determines the outcome. The Court has concluded that the selectivity of a tax measure can be justified, for example on the basis of tax neutrality. Yet, it is not utterly clear, whether the purpose of achieving tax neutrality is unconditional and suffices itself. Furthermore, the Article 107(3) TFEU may justify the investments made to risk finance investments, which consequently may justify the measure applied for the investment structure. The common investment structure is a very little dealt topic in the State aid case law of the European Union. But why so? Due to the wide use of the CIV structure it is simply impossible that any CIV measures would not have been enacted. The answer seem to lie in the relation between the State aid and fundamental freedoms regulations. Unfortunately, the relation of these two set of rules is anything but complete. Nonetheless, it seems that the fundamental freedoms often overrule the State aid regulation. However, both regulation aim to ensure free competition on the single market and thus, at least generally speaking, the desired purpose is achieved no matter which one of the rulings applied.
  • Kaplas, Eeva (Helsingin yliopisto, 2019)
    Tutkielma käsittelee tekoälyksi luokiteltavien tietokoneohjelmistojen hyödyntämistä yleisissä tuomioistuimissa tapahtuvassa oikeudellisessa ratkaisutoiminnassa. Tuomioistuimen rooli yhteiskunnassamme on hyvin merkittävä ja tuomarit toteuttavat työssään kansalaisten perusoikeuksia. Tuomareiden työssä kiteytyy oikeudenkäytön legitimaatio ja kansalaisten luottamus oikeusvaltiomme toimintaan. Oikeusprosessia ohjaavat useat tavoite- ja arvoperiaatteet, jotka määrittelevät sitä, minkälainen on hyvä ja oikeuden-mukainen prosessi. Myös tuomarin toimintaa ohjataan lainsäädännöllä ja periaatteilla ja lisäksi tuomari on virkamiehenä virkavastuussa toimistaan. Virkavastuun toteutuminen automatisoidussa päätöksenteossa on mielenkiintoinen kysymys, sillä tietokoneohjelmistoa ei luonnollisesti voida laittaa esimerkiksi rikosoikeudelliseen vastuuseen, vaan vastuun täytyy jakautua ihmisten kesken. VahL:n mukaisen julkisyhteisön korvausvastuun nojalla vahingonkärsijä voi saada korvauksen myös anonyymin tuottamuksen perusteella, joten tuomioistuimella on ns. orgaanivastuu toiminnastaan siinäkin tapauksessa, että vahingonaiheuttajaa ei voida yksilöidä. Tämä tarkoittaa sitä, että automatisoidun päätöksenteon osalta vastuu asiakkaalle aiheutuneesta vahingosta voi kuulua tuomioistuimelle yhteisönä. Vastuukysymyksissä tulisi lisäksi huomioida ohjelmiston kehittäjän vastuu mahdollisien virhetilanteiden osalta. Vastuu liittyy vahvasti myös mahdollisuuteen siirtää tuomiovaltaa tietokoneille ja pois tuomareilta. PL 3 § ja 7 §:n mukaan tuomiovaltaa käyttävät riippumattomat tuomioistuimet ja PeV on lausuntokäytännössään katsonut, että kynnys tuomiovallan siirrolle on korkea. Tuomiovallan siirrosta tulee säätää lailla joko tavallisessa tai perustuslainsäätämisjärjestyksessä siirron merkityksellisyydestä riippuen. Kun pohditaan tuomiovallan siirtoa tuomareilta tekoälylle, voidaan vertailukohtana käyttää siirtoa tuomareilta tuomioistuinten kansliahenkilökunnalle. Tuomioistuinlain 19 luvun 6 §:ssä säädetään kansliahenkilökunnan toimivallasta, jonka alaan kuuluu myös lainkäyttövallan tehtäviä, kuten tuomioiden antaminen summaarisissa riita-asioissa. Kansliahenkilökunnan toimivallan alaan kuuluvat lainkäyttötehtävät ovat potentiaalisia kohteita myös automatisoinnille. Automatisointia mietittäessä olennaista onkin tunnistaa ne käyttökohteet, joissa automatisointi on mahdollista ja hyödyllistä käyttää. Oikeudellinen ratkaisutoiminta on hyvin monimuotoista, joten emme voi puhua siitä yhtenä kokonaisuutena. Yksinkertaisimmat asiat voi ratkaista loogisella syllogismilla mutta useimmiten tapauksen ratkaiseminen vaatii syvällisempää pohdintaa ja punnintaa eri oikeuslähteiden välillä. Myös todellisen tapahtumankulun selvittäminen voi olla haastavaa tai jopa mahdotonta. Tuomareilla on siis työssään paljon harkintavaltaa ja jopa velvollisuus oikeuden luomiseen soveltuvan oikeusnormin puuttuessa. Oikeudellinen ratkaisutoiminta saattaa johtaa jopa hyvin syvälliseen moraaliseen pohdintaan. Moraali onkin yksi kynnyskysymyksistä oikeudellisen ratkaisutoiminnan automatisoinnissa. Tietokone tekee päätöksensä objektiivisesti sille syötetyn datan perusteella, mutta moraali ja arvot eivät ole objektiivisia asioita vaan hyvinkin subjektiivisia. Minkälaisen arvomaailman pohjalta tekoälyn tulisi siis toimia? Toisaalta vieläkin relevantimpi on keskustelu siitä, onko lainkäytössä kyse sellaisesta asiasta, jonka siirtäminen koneille on moraalisesti hyväksyttävää. Keskeiseksi nousee mielestäni vaatimus ihmiskontrollin säilyttämisestä; tekoäly on hyvä renki mutta huono isäntä. Myös oikeudellisessa ratkaisutoiminnassa ja tuomioistuimissa on paljon potentiaalisia käyttökohteita tekoälysovelluksille ja tietotekniikan hyödyntäminen voi sekä tehostaa tuomioistuinten toimintaa että parantaa työn laatua. Valta ja vastuu oikeudellisessa ratkaisutoiminnassa on kuitenkin syytä säilyttää ihmisillä.
  • Ekroos, Malin (Helsingin yliopisto, 2019)
    Vid fastighetsköp är det inte ovanligt att fel och brister framkommer i fastigheten i efterhand. Oftast är det frågan om brister i fastighetens fysiska egenskaper, så kallade kvalitetsfel (Jb 2:17). När fel framkommer i en nyligen köpt fastighet uppstår samtidigt frågan vem som är den ansvariga avtalsparten. Är det frågan om ett fastighetsköp mellan två privatpersoner, är säljaren normalt ansvarig för senare framkomna fel i fem år, räknat från tidpunkten av fastighetens överlåtelse (Jb 2:25.2). För en privatperson kan en femårig ansvarsperiod kännas lång och innebära en osäkerhet. Ett inträdande ansvar kan inträffa plötsligt, samtidigt som det kan innebära en ekonomisk belastning för säljaren. Säljaren kan dock undvika ett felansvar genom att ta in ett ansvarsbegränsningsvillkor i köpeavtalet. Genom att ta in ett ansvarsbegränsningsvillkor i köpeavtalet, kan risken för säljarens ansvar omfördelas och begränsas. Användningen av ansvarsbegränsningsvillkor är dock inte okomplicerad. Trots att det som utgångspunkt råder avtalsfrihet för regleringen i jordabalken, har avtalsfriheten begränsats vid användningen av ansvarsbegränsningsvillkor. Lagstiftaren ställer stränga krav på ansvarsbegränsningsvillkorets utformning för att villkoret ska anses godtagbart. Lagen förutsätter att de rättigheter som köparen har enligt jordabalkens 17–34 §§, får begränsas endast genom att det preciseras på vilket sätt hans ställning avviker från det lagstadgade (Jb 2:9.2). Allt för allmänna ansvarsbegränsningsvillkor där fastigheten överlåts ”så som den var vid köptillfället” anses inte godtagbart. Sådana villkorsutformningar har, enligt lagens förarbete, ansetts som allt för oskälig och överraskande för köparen. Lagstiftaren kräver att villkoret utformas mer preciserat så att köparen kan förutse vad säljaren inte vill ansvara för. En problematisering har sedermera uppstått gällande vad som anses vara ett tillräckligt preciserat ansvarsbegränsningsvillkor, då det inte i lag eller förarbete ges närmare riktlinjer för hur villkoret ska utformas. Vilken grad av precision krävs för att ett ansvarsbegränsningsvillkor ska anses godtagbart enligt lagstiftningens krav? Vid en granskning av problematiseringen utifrån ett nordiskt perspektiv, kan det konstateras att tolkningen av ansvarsbegränsningsvillkor är mycket sträng i Finland. Säljaren verkar enbart ha möjligheten att undgå ansvar för fel eller brister i fastigheten om det uttryckligen nämnts i ansvarsbegränsningsvillkoret de särskilda fel och brister säljaren önskar undgå ansvar från. Tolkningen i praxis har näst intill följt en bokstavstolkning, där övriga omständigheter inte har beaktats. Med hänsyn till den nuvarande regleringen av ansvarsbegränsningsvillkor vid fastighetsköp, kan man därför även ifrågasätta om det aktuella rättsläget är ändamålsenligt eller om det finns alternativa sätt för en riskfördelning mellan parterna.
  • Hirvonen, Heikki (Helsingin yliopisto, 2019)
    Modernissa digitaalisessa yhteiskunnassa verkkokäyttäytymistiedon hyödyntämisen merkitys on kasvanut merkittäväksi. Verkkokäyttäytymistiedon keräämistä koskeva keskeinen sääntely on myös ollut murroksessa viime vuosina. Euroopan komissio julkaisi tammikuussa 2017 ehdotuksensa uudeksi sähköisen viestinnän tietosuoja- asetukseksi, joka tulee korvaamaan nykyisen sähköisen viestinnän tietosuojadirektiivin. Myös Euroopan unionin yleisen tietosuoja-asetuksen (EU) 2016/679 soveltaminen on alkanut toukokuussa 2018. Tutkielman tarkoituksena on perehtyä verkkokäyttäytymistiedon keräämiseen liittyviin suostumusvaatimuksiin ja niihin liittyviin ongelmiin nykyisen sääntelykehikon valossa. Tarkastelussa perehdytään myös näiden ongelmien mahdollisiin ratkaisuihin ja valmisteilla olevan sähköisen viestinnän tietosuoja-asetuksen mahdollisiin vaikutuksiin. Suostumusvaatimuksien tarkastelemisen edellyttää erityisesti suostumuksen käsitteen määrittelemistä eli pätevälle suostumukselle asetettavien vaatimuksien systematisoimista sekä vaatimuksien toteuttamisen tulkintaa verkkoympäristössä. Suostumuksen käsitteen määrittelemisen lisäksi suostumusvaatimuksien tarkempi selvittäminen edellyttää myös yleisen tietosuoja-asetuksen ja sähköisen viestinnän tietosuojadirektiivin soveltamisalojen vertailemista ja niiden vaikutuksen arvioimista suostumusvaatimuksien tulkinnan kannalta. Verkkokäyttäytymistiedon keräämiseen liittyvien suostumusvaatimuksien arvioimisen kannalta yleisen tietosuoja- asetuksen sääntelyn lisäksi keskeisin sääntely liittyy sähköisen viestinnän tietosuojadirektiivin päätelaitteiden suojaa koskevan 5(3) artiklan sääntelyyn ja siinä säädettyihin suostumusvaatimuksiin. Nykyisen sääntelykehikon puitteissa pätevän suostumuksen pyytäminen ja sen edellyttämän informaation tarjoaminen verkkoympäristössä vaikuttavat ongelmallisilta. Nykyinen sääntelykehikko näyttäisi myös mahdollistavan useita erilaisia tulkintoja suostumuksen pyytämistavan osalta. Osaa mahdollisista tulkinnoista voidaan pitää yleisen tietosuoja-asetuksen ja sähköisen viestinnän tietosuojadirektiivin perimmäisien tarkoituksien vastaisina. Valmisteilla oleva sääntely vastaa tämän hetkisten tietojen valossa osittain näihin ongelmiin.
  • Fagerholm, Aaron (Helsingin yliopisto, 2019)
    Tutkielmassa selvitetään välitystuomion EU-oikeuden mukaisuutta kaupallisessa välimiesmenettelyssä. Euroopan integraation syventyminen on tarkoittanut sitä, että EU-oikeus ja välimiesmenettely ovat päätyneet entistä laajempaan vuorovaikutukseen keskenään. Tällöin on syntynyt myös tarve tarkemmin arvioida välimieslainkäytön asemaa suhteessa Euroopan unioniin. Välimiehet eivät ole jäsenvaltion tuomioistuinlaitokseen kuuluvia orgaaneja, joten niihin ei lähtökohtaisesti sovelleta SEU 4(3) artiklasta ilmenevää vilpittömän yhteistyön periaatetta taikka vilpittömän yhteistyön periaatteesta johdettavia muitakaan EU-oikeuden periaatteita. Välimiehet voivat kuitenkin soveltaa EU-oikeutta, jolloin välimiesmenettelyn ja EU-oikeuden asetelma vaikuttaa ensisilmäyksellä epäsymmetriseltä. Ensimmäisenä tutkimuskysymyksenä selvitetään sitä, miten EU-oikeus vaikuttaa välitystuomion pysyvyyteen. Katsotaan, että EU-oikeuden vaikutus välitystuomion pysyvyyteen aktualisoituu käytännössä ainoastaan VML 40.1 §:n 1-kohdan tarkoittaman välityskelpoisuuden ja 2-kohdan tarkoittaman ordre public -perusteen kohdalla. Koska EU-oikeus ei olennaisesti ole tuonut muutosta siihen, mitä Suomessa jo ennestään pidettiin välityskelpoisena, keskitytään välitystuomion pysyvyyteen nimenomaan VML 40.1 §:n 2-kohdan näkökulmasta. VML 40.1 §:n 2-kohdan tarkoittama oikeusjärjestyksen perusteiden vastaisuus on este myös välitystuomion tunnustamiselle ja täytäntöönpanolle. EU-tuomioistuimen C-126/97 Eco Swiss -ratkaisun perusteella on selvää, että EU-oikeus on osa sitä normistoa, joka jäsenvaltion tuomioistuimen tulee ottaa huomioon oikeusjärjestyksen perusteita arvioidessaan. Näin ollen ristiriita EU:n oikeusjärjestyksen perusteiden kanssa aiheuttaa sen, että välitystuomio on mitätön eikä sitä voida myöskään tunnustaa tai panna täytäntöön. Sen sijaan mikä tahansa EU-oikeuden vastaisuus ei kuitenkaan vaikuta välitystuomion pysyvyyteen taikka tunnustamiseen. Toisena tutkimuskysymyksenä selvitetään sitä, miten EU-oikeuden vaikutus tulee huomioitavaksi välimiesmenettelyn kuluessa. Ensinnäkin katsotaan, ettei välimiehiä velvoita SEU 4(3) vilpittömän yhteistyön periaate, jolloin välimiehelle ei voida johtaa velvollisuutta EU-oikeuden soveltamiseen suoraan unionin oikeuden tasolta. Välimiehellä on kuitenkin velvollisuus VML 31 §:n nojalla ratkaista asia lain mukaan silloinkin, kun välimiesmenettelyssä sovellettavaksi säännökseksi on valittu EU-oikeuden alaan kuuluva säännös. Tällöin välimiehen tulee ratkaisutoiminnassaan ottaa myös EU-oikeuden perusvaikutustavat ja tulkintaperiaatteet huomioon. Toisaalta katsotaan, että vaikka välimies epäonnistuisikin EU-oikeuden soveltamisessa, ei tämä lähtökohtaisesti vaikuta välitystuomion pysyvyyteen tai täytäntöönpanoon, ellei EU-oikeuden vastaisuus ylety EU:n oikeusjärjestyksen perusteiden vastaisuuden tasolle. Kun välimiehellä on kuitenkin velvollisuus saada aikaan pätevä, täytäntöönpanokelpoinen välitystuomio, tulee välimiehen pitää huolta siitä, että välitystuomio ei muodostu EU:n oikeusjärjestyksen perusteiden vastaiseksi. Tämä tarkoittaa myös sitä, että mikäli välitystuomio voi tulla tuomioistuinkontrollin kohteeksi unionin alueella, tulee välimiehen ottaa EU:n oikeusjärjestyksen perusteet riittävällä tavalla huomioon riippumatta siitä, mitä sovellettavasta laista on muutoin sovittu. Kolmantena tutkimuskysymyksenä selvitetään sitä, miten välitystuomion EU-oikeuden mukaisuus varmistetaan välimiesmenettelylain mukaisessa menettelyssä. Unioni on lähtökohtaisesti jättänyt jäsenvaltioille prosessiautonomian, jolloin myös välitystuomion EU-oikeuden mukaisuuden selvittämisessä noudatetaan kotimaisen välimiesmenettelylain menettelyä. Prosessuaalisesta autonomiasta huolimatta yleisen tuomioistuimen on välitystuomioiden kontrollissa noudatettava EU-oikeuden tehokkuusperiaatetta sekä erityisesti vastaavuusperiaatetta, jonka mukaan EU-oikeudellisten velvoitteiden täytäntöönpanossa on käytettävä yhtä tehokkaita keinoja kuin kansallisten velvoitteiden täytäntöönpanossa. Katson, että tässä yhteydessä on tarpeen erottaa toisistaan välitystuomion tuomioistuinkontrollin ulottuvuus ja tuomioistuinkontrollin taso. Ensimmäisen osalta totean, että EU:n oikeusjärjestyksen perusteiden vastaisuuden selvittämisen nimissä on voitava poikkeustapauksessa joustaa välitystuomioiden uudelleentutkinnan kiellosta. Tuomioistuinkontrollin tason osalta katson, että EU:n oikeusjärjestyksen perusteisiin kuuluvien normien alaa on tulkittu, ja niitä myös tulee tulkita, suppeasti. EU:n oikeusjärjestyksen perusteiden vastaisuuteen tulee kuitenkin suhtautua pidättyvästi. Katsonkin, että välitystuomioiden pysyvyyttä tulisi arvioida nimenomaan sen mukaan, loukkaako välitystuomio EU:n oikeusjärjestyksen perusteita. Tällaista loukkausta ei lähtökohtaisesti milloinkaan voida hyväksyä.
  • Sutinen, Pauliina (Helsingin yliopisto, 2019)
    The Payment Services Directive 2 (PSD2) introduces novel obligations for the account servicing payment service providers (i.e. account banks) to enable access to their customers’ account data, when such access is explicitly consented by the customer, unless a refusal to enable such access is justified. Further, the account banks have an obligation to allow third-party payment service providers to utilize authentication procedures, which are provided by the account banks. Jointly, these obligations may be described as “access obligations”, either to data or procedure. The PSD2 reform and in particular its access obligations directed the account banks are expected to be significant for the payment services market requiring the account banks to implement new business models in order to comply with the PSD2. When the account banks are subject to these novel supply obligations, and the payment service market will be opened for the new kinds of payment service providers, this may also facilitate the possible abusive behavior amongst the account banks from a competition law perspective. As seen in the Commission’s investigations with respect to several account banks refusing to grant access to their customer account data even before the PSD2, the refusal to supply considerations under Article 102 TFEU are possible in this context. The questions underlying in this setting are examined in the thesis, such as whether the account banks’ refusal to supply access to their customers’ account data and authentication procedures constitutes an abuse of dominant position as a refusal to supply under Article 102 TFEU even if such refusal would be justified under the PSD2. Ultimately, the discussion concerns the interaction between competition law and the PSD2 and which assessment should prevail. As a prerequisite for the assessment of the PSD2 obligations under the refusal to supply doctrine, such doctrine is assessed generally in a data context. With respect to the refusal to supply data, the assessment requires analyzing the market dynamics. The definition of dominance in data-driven markets requires shifting the emphasis from the market shares to the characteristics of the market and the exclusivity of data. The aspect of exclusivity is closely held with the debate on the essentiality or indispensability of data having also relevance when defining the actual abuse of dominance. However, the considerations on the essentiality of data are limited only to forced data sharing without a regulatory duty to supply. This means that the Commission is forcing an undertaking to share its data solely based on the doctrine under Article 102 TFEU and thus is required to prove the abuse-specific criteria on the refusal to supply. With respect to regulatory duties to supply, the Commission will consider only the likelihood of anti-competitive foreclosure in its refusal to supply assessment. This burden of proof may be seen lower than compared to the traditional refusal to supply data test that requires to prove, for instance, the indispensability of data, which may be met only in exceptional situations. In the PSD2 context, the payment service market has its specialties, which need to be taken into consideration in the refusal to supply assessment. As a result of the equivalent supply obligation for all account banks, market shares may have more relevance in the dominance assessment. The problem is that access to all account banks’ data may be considered as essential, when account information or payment initiation services may not function properly without this access. Further, the PSD2 access obligations are regulatory duties due to which the element of indispensability is not required to be considered in the abuse assessment. If the account bank refuses to provide access to the account data for the third-party payment service providers, it is likely that such refusal will eliminate competition from payment initiation and account information service markets. Thus, the account banks’ refusal to supply access to their customers’ account data and authentication procedures may constitute an abuse of dominant position as a refusal to supply under Article 102 TFEU. In contrast, the compliance with the PSD2, for instance with respect to justified refusal, does not entail that such conduct is also compliant with competition law. However, justified refusal under the PSD2 should not trigger Article 102 TFEU and in these situations the PSD2 should prevail over competition law. The supply obligations beyond the PSD2 may be addressed solely under Article 102 TFEU and the refusal to supply-specific assessment requiring the indispensability of input, whether either data or data processing system. From a practical perspective, the account banks have addressed the PSD2 access obligations by creating an open banking system and cooperating with the FinTech companies. Further, some account banks will grant the access beyond the PSD2 obligations. The system of open banking may, however, imply competition law problems with respect to refusal to supply and other types of Article 102 TFEU abuses. However, the actual effect of the PSD2 and its implications to competition will be seen, when the transition period of the PSD2 ends on 14 September 2019 and the novel market practice will commence to evolve.
  • Vaaramaa, Mirella (Helsingin yliopisto, 2019)
    Tämän tutkielman aiheena on itsekriminointisuojan vaikutukset ulosottomenettelyssä asianajajan näkökulmista. Itsekriminointisuoja on perinteisesti rikosoikeudellinen periaate, mutta se on laajennettu ulottumaan myös hallinnollisiin menettelyihin, kuten ulosottoon, koska ulosottomenettelyssä annetut tiedot saattavat sisältää myös rikosoikeudellisesti merkityksellisiä tietoja. Ulosotossa määriteltyjen tahojen on pakkokeinojen uhalla annettava ulosottomiehelle tietoja ulosmitattavan omaisuuden löytämiseksi. Pakkokeinojen uhalla hankittuja tietoja ei tulisi voida käyttää rikosprosessissa tietojenantajaa vastaan. Palomuurimallilla ja sitä täydentävällä sääntelyllä pyritään turvaamaan tietoja antaneiden henkilöiden itsekriminointisuoja. Ensisijainen tietojenantovelvollinen ulosotossa on ulosottovelallinen. Asianajaja voi ensinnäkin olla itse velallisena, ja silloin on kyseessä hänen oma itsekriminointisuojansa ulosottovelallisena. Toisaalta asianajaja voi myös sivullisen asemassa olla tietojenantovelvollinen ulosottomiehelle. Tällöin tulee kyseeseen asianajajan itsekriminointisuoja sivullisen roolissa. Ulosottokaaren palomuurisääntelyllä suojataan velallisen lisäksi sivullista niin, että sivullinen ei saa antamiensa tietojen johdosta joutua syytteeseen. Keskeinen ongelma on toisaalta myös asianajajan tietojenantovelvollisuuden laajuus asiakkaastaan ulosottomiehelle. Ulosottokaaren perusteella asianajaja on velvollinen antamaan ulosottomiehelle tiettyjä asiakastaan koskevia tietoja. Tämä aiheuttaa ristiriidan asianajajan salassapitovelvollisuuden ja tietojenantovelvollisuuden välillä. Oma kysymyksensä on vielä itsekriminointisuojan ulottuvuus ja saako esimerkiksi rikoksen avunantaja suojaa.