Opinnäytteet

Uusimmat julkaisut

  • Hoilijoki, Sanni (Helsingin yliopisto, 2017)
    Aurinkotuuli koostuu plasmasta eli suuresta määrästä sähköisesti varattuja hiukkasia, joita Aurinko jatkuvasti syöksee ympärilleen. Nämä varatut hiukkaset kantavat Auringon magneettikenttää mukanaan planeettojen väliseen avaruuteen. Aurinkotuulen sähkömagneettiset kentät vuorovaikuttavat Maan magneettikentän kanssa muodostaen Maan magnetosfäärin. Vaihtelut aurinkotuulen koostumuksessa, nopeudessa ja magneettikentän suunnassa ja voimakkuudessa aiheuttavat häiriöitä Maan magneetttikentässä. Näitä häiriöitä kutsutaan avaruussääksi. Jotta avaruussään rajuihin muutoksiin voidaan varautua, täytyy aurinkotuulen ja Maan magnetosfäärin vuorovaikutus tuntea. Tärkein vuorovaikutusmekanismi on magneettinen rekonnektio eli magneettisten kenttäviivojen uudelleenkytkeytyminen, jota tapahtuu magnetopausilla eli pinnalla, joka erottaa Maan magnetosfäärin aurinkotuulesta. Rekonnektio avaa Maan kenttäviivoja ja päästää energiaa ja plasmaa virtaamaan sisään ja ulos Maan magnetosfääristä. Tämä väitöskirja koostuu neljästä vertaisarvioidusta julkaisusta ja johdannosta, joissa tutkitaan aurinkotuulen ja Maan magnetosfäärin vuorovaikutusta käyttäen kahta laskennallista mallia. Toinen malli, GUMICS-4, perustuu magnetohydrodynamiikkaan eli plasman kuvailuun yhtenä magneettisena nesteenä. Toinen malli, Vlasiator, on maailman ainoa koko Maan magnetosfääriä kuvaava malli, jossa käytetään hybridi-Vlasov -menetelmää. Vlasiator mallintaa protonien käyttätymisen ratkaisemalla niiden nopeusjakaumien kehityksen, mutta elektronit se mallintaa nesteenä. Tämä metodi mahdollistaa ioniskaalan fysiikan mallintamisen, mutta on laskennallisesti huomattavasti raskaampi kuin plasman kuvaaminen yhtenä nesteenä, mistä johtuen Vlasiator-simulaatiot kuvaavat tällä hetkellä Maan magnetosfääriä ainoastaan kahdessa tilaulottuvuudessa. Ensimmäisessä julkaisussa tutkitaan magneettikentän aaltoja, joita kutsutaan peilimoodiksi, alueessa, joka on Maan magnetopausin ja sen keulashokin väliin jäävä pyörteinen välivyöhyke (magnetosheath). Toisessa julkaisussa tutkitaan GUMICS-mallilla, miten Maan dipolikentän kallistuskulma ja aurinkotuulen magneettikentän auringonsuuntainen komponentti vaikuttavat sijaintiin, missä magneettista rekonnektiota tapahtuu. Kolmannessa julkaisussa rekonnektioita tutkitaan käyttäen Vlasiatoria. Vaikka simulaatioissa aurinkotuulen parametrin pidetään vakioina, havaitaan, että magneettisen rekonnektion tahti vaihtelee huomattavasti. Julkaisussa näytetään myös, että mangetosheathin peilimoodeilla on vaikutusta rekonnektioon mangetopausilla. Tämä vaiheteleva rekonnektio johtaa magneettisten saarien muodustumiseen, joiden eteneminen ajaa magnetosheathissa aaltoja, joita tutkitaan tämän väitöskirjan neljännessä julkaisussa. Nämä aallot etenevät ylävirtaan kohti Maan keulashokkia ja aiheuttavat shokissa pullistuman, josta aurinkotuulen hiukkaset voivat kimmota takaisin aurinkotuuleen aiheuttaen paikallisia esishokkeja. Tämä väitöskirja näyttää, että ioniskaalan fysiikan kuvailu on tärkeää, jotta aurinkotuulen ja Maan magnetosfäärin vuorovaikututsta voidaan mallintaa tarkasti. Nestekuvailulla ei kyetä mallintamaan esimerkiksi esishokin muodostumista eikä magnetosheathin peiliaaltoja, jotka vaikuttavat rekonnektioon. Vlasiator-mallin tulokset osoittavat, että suuren mittakaavan ilmiöllä on vaikutusta paikallisiin pienen ioniskaalan ilmiöihin ja vastaavasti paikallisilla ilmiöllä voi olla odottamattomia vaikutuksia globaaliin dynamiikkaan. Satelliitit pystyvät tuottamaan havaintoja vain hyvin rajatulta alueelta ja tämän vuoksi magnetosfäärin mallintaminen ja mallien kehittäminen on erityisen tärkeää.
  • Korhonen, Sofie (Helsingin yliopisto, 2017)
    Tiedekunta/Osasto Fakultet/Sektion – Faculty Oikeustieteellinen tiedekunta Laitos/Institution– Department Tekijä/Författare – Author Sofie Korhonen Työn nimi / Arbetets titel – Title Kartellivahingon määrän todistaminen vahingonkorvausoikeudenkäynnissä Oppiaine /Läroämne – Subject Oikeustaloustiede Työn laji/Arbetets art – Level Pro gradu -tutkielma Aika/Datum – Month and year 20.3.2017 Sivumäärä/ Sidoantal – Number of pages 79 Tiivistelmä/Referat – Abstract Kilpailuoikeudellisia vahingonkorvauksia koskeva lainsäädäntö on muuttunut viime vuosina merkittävästi, sillä EU:ssa pitkään jatkunut valmistelutyö johti jäsenvaltioiden lainsäädännön harmonisoimiseen 26.11.2014 hyväksytyllä direktiivillä. Suomessa direktiivi implementoitiin kilpailuoikeudellisia vahingonkorvauksia koskevalla erillislailla, joka tuli voimaan 26.12.2016. Lainsäädäntöhankkeiden tarkoituksena on taata, että jokaisella kilpailulain rikkomisen johdosta vahinkoa kärsineellä on mahdollisuus saada täysi korvaus kärsimästään vahingosta. Vaikka kartelleita pidetään yhtenä vahingollisimmista kilpailunrajoituksen muodoista ja oikeus saada niistä aiheutunut vahinko korvattavaksi on lainsäädännössä taattu, ei kanteen nostamisen kannattavuus ole itsestäänselvyys. Tämä johtuu muun muassa siitä, että vahingon määrän todistamiseen liittyy huomattava epävarmuus. Ideologialtaan yksinkertainen täyden kompensaation tavoite johtaa huomattaviin käytännön ongelmiin, sillä se edellyttää tapauskohtaisen vahingon määrän todistamista ja vahingon laadusta johtuen todistamiseen liittyy merkittäviä haasteita. Oikeudentilan on vakiintumattomuuden vuoksi epäselvää, miten ja kuinka tarkasti vahingon määrä tulee todistaa. Tutkielmassa selvitetään näin ollen mitä osapuolten tulee kartellivahingon määrää todistaessaan huomioida ja miten todistaminen voidaan toteuttaa. Koska todistelun laatu ja riittävyys arvioidaan lopulta tuomioistuimen näyttöharkinnassa, arvioidaan lopuksi tarkemmin, miten näytön arviointi ja erityisesti OK 17:2.3 mukainen vahingon määrän arviointi vaikuttavat todistamiseen. Näihin tutkimuskysymyksiin vastatessa arvioidaan samalla miten vahingon määrän todistamisessa huomioitavat seikat vaikuttavat lainsäädännön tarkoituksen tehokkaaseen toteutumiseen. Kartellivahingon määrän todistaminen edellyttää ensinnäkin ymmärrystä kartellivahingon tosiasiallisesta luonteesta, sillä taloustieteelliset realiteetit markkinoiden toiminnasta määrittävät tosiasialliset rajat vahingon määrälle. Lisäksi on hahmotettava, mikä ylipäätään on oikeudellisesti relevanttia korvattavaa vahinkoa. Relevantin lainsäädännön tarkastelun perusteella muodostetaan käsitys niistä ulkoisista rajoista, jotka todistelun kohteelle, eli vahingon määrälle, on asetettu. Seuraavaksi esitellään vahingon määrittämiseen tarjolla olevia taloustieteellisiä ja ekonometrisiä menetelmiä niiden soveltuvuuden ja heikkouksien konkretisoimiseksi. Todistelun keinoja tarkasteltaessa todetaan, että vapaa todistusteoria sallii hyvin vaihtelevan laatuisen todistelun ja allokoi vastuun todistelun laadusta osapuolille. Arvioitavaksi tulee myös lainsäädäntöuudistuksen myötä kartelleihin sovellettavan vahinko-olettaman vaikutus todisteluun. Lopuksi tarkastellaan, miten tuomioistuin päätyy esitetyn todistelun perusteella lopulliseen vahingonkorvauksen määrään, sillä harkintaan vaikuttavat seikat määrittävät lopulta sen, kuinka vahingon määrä kannattaa todistamaa. Suomessa on perinteisesti lähdetty siitä, että tuomioistuimen velvollisuus arvioida epäselvän vahingon määrä OK 17:2.3:n nojalla, ratkoisi vahingon määrän todistamisen ongelmia. Tuomioistuin päätyneekin lähtökohtaisesti kartellivahingon määrään kyseisen säännöksen nojalla. Arviointiin liittyvien huomattavien epäselvyyksien vuoksi tutkielmassa esitetään perusteltu näkemys siitä, miten tuomioistuimen tulee päätyä vahingon määrään. Todistelun kannalta on erityisen mielenkiintoista, miten esitetty näyttö vaikuttaa tuomioistuimen harkintavaltaan vahingon määrää arvioitaessa. Avainsanat – Nyckelord – Keywords Kilpailuoikeudellinen vahingonkorvaus, kartellivahinko, vahingon määrä, todistaminen, näyttöharkinta, vahinko-olettama. Säilytyspaikka – Förvaringställe – Where deposited Muita tietoja – Övriga uppgifter – Additional information
  • Laine, Annina (Helsingin yliopisto, 2017)
    Tiivistelmä/Referat – Abstract Internet ja digitaalitekniikan kehitys on mullistanut musiikkialaa merkittävästi ja huomattava osa äänitteistä siirtyy nykyään kuuntelijalle digitaalisessa muodossa. Kuluttajille äänitemarkkinoiden digitalisoituminen merkitsee, että musiikkia on saatavilla helpommin, nopeammin ja halvemmin kuin koskaan aiemmin. Omakustanteena musiikkiaan julkaisevien artistien ja yhtyeiden on tästä kehityksestä huolimatta ollut vaikea saada äänitteitään jakeluun digitaalisiin musiikkikauppoihin ja suoratoistopalveluihin, koska kyseiset kaupat ja palvelut ottavat lähtökohtaisesti jakeluunsa ainoastaan levy-yhtiöiden ja muiden jakeluyhtiöiden kautta toimitettuja äänitteitä. Musiikin digitaalisen jakelun merkityksen huomattavan kasvun myötä alalle on tullut uudenlaisia toimijoita, joiden tarjoamien palveluiden kautta levy- tai jakelusopimusta vailla olevien muusikoiden sekä pienten levy-yhtiöiden on mahdollista digitaalisesti levittää äänitteitään digitaalisiin musiikkikauppoihin ja suoratoistopalveluihin. Kansainvälistyminen ja erilaiset uudet sähköiset palvelumallit haastavat perinteisiä kansainvälisen vero-oikeuden periaatteita. Kansainvälisen vero-oikeuden asuin- ja lähdevaltioperiaatteet eivät aina taivu digitaalisilla markkinoilla tapahtuvaan palveluntarjontaan. Kansainvälistymiskehityksen lisäksi oman haasteensa verotukselle näyttää asettavan se, että uudenlaiset toiminnan muodot, kuten aggregaattoreiden välityksellä tapahtuva äänitteiden digitaalinen jakelu sekä erilaiset jakamistalouden ilmiöt eivät välttämättä tavalla tai toisella noudata sellaista työn- tai roolien jakoa, jonka mukaisesti toimintaa on perinteisesti harjoitettu ja jonka mukaisiin lähtökohtiin ja rakenteisiin myös niiden sääntely ja verokohtelu pitkälti perustuvat. Jotta äänitteiden digitaaliseen jakeluun ja jakeluväylän tarjoajan kaltaiseen toimintaan liittyviä verotuksellisia tulkintoja ja ratkaisuja tehdään tarkoituksenmukaisella, toimintaa kannustavalla ja oikeudenmukaisella tavalla, on äärimmäisen tärkeää, että myös tekijänoikeusjärjestelmän ja äänitteiden sisältämien oikeuksien kokonaisuus ymmärretään riittävän syvällisellä tasolla.
  • Bützow, Alexander (Helsingin yliopisto, 2017)
    Kyseinen työ tutkii uutta bioteknologian muotoa, synteettistä biologiaa, ja sen suhdetta eurooppalaiseen immateriaalioikeuteen, erityisesti patenttioikeuteen. Tutkielman keskeiset kysymykset koskevat sen selvittämisestä, onko 1) synteettisen biologian keksinnöt systeemisesti soveltumattomia nykyiseen patenttioikeuteen, ja 2) mikäli näin on, mitä asialle tulisi tehdä. Metodologisesti työ on yhdistelmä lainoppia ja oikeustaloustiedettä. Lainopin rooli tutkimuksessa on deskriptiivinen, kun taas oikeustaloustiede toimii normatiivisen argumentaation lähteenä. Tutkielma keskittyy ns. bioparts-menetelmään, jossa DNAta ja muita biologisia materiaaleja pyritään standardoimaan ja modularisoimaan siten, että niistä on mahdollista rakentaa biolaitteita (devices) ja biojärjestelmiä (systems). Kyseiset järjestelmät puolestaan implementoidaan alustaan (chassis), kuten miminaaligenomin omaavaan e. coli-bakteeriin, jonka seurauksena on synteettisesti rakennettu ja suunniteltu eliö, jonka toiminta voi muistuttaa enemmän esimerkiksi tietokonetta kuin tavallista bakteeria. Synteettisen biologian keskeinen ero aiempaan bioteknologiaan on sen pyrkimys omaksua insinöörillisiä perusperiaatteita, kuten matemaattisia mallinnusmekanismeja, standardisaatiota, komponenttien karakterisaatiota ja modulaarisia rakennusperiaatteita. Itse synteettisen biologian tutkijat ovat jakaantuneet kahteen leiriin heidän immateriaalioikeudellisen suhtautumisen perusteella. Yhtäällä osa alan toimijoista kannattaa bioteknologiasta omaksuttuja käytäntöjä, joissa patenteilla on keskeinen rooli, toisaalta on puolestaan open source-mallin omaksuneet tutkijat, jotka pyrkivät jakamaan tietoa mahdollisimman vapaasti ja estämään immateriaalioikeuksien haitallisia vaikutuksia tutkimustyössä. Tutkielman oletusarvona on se, että open source-mallin toimijat eivät tule itse aiheuttaneeksi heikennyksiä innovaatiotoimintaan, mutta immateriaalioikeusmallin kannattajien toimien vaikutukset voivat kattaa molemmat ryhmät Bio-osat, laitteet, järjestelmät ja alustat ovat kaikki potentiaalisesti patentin arvoisia keksintöjä. Lisäksi synteettisen biologian primääriteknologiat, biotekniset standardit ja tutkimusvälineet ovat yhtä lailla patentoitavissa Bioteknologiadirektiivin ja Euroopan patenttisopimuksen mukaisesti. Tästä syystä yksi työn osio keskittyy tutkimaan Euroopan unionin ja Euroopan patenttitoimiston oikeiskäytäntöä, mitä kautta on mahdollista hahmottaa tulkintoja, joilla on vaikutuksia synteettisen biologian kehittämisprosessissa. Työn loppuosio rakentuu sen ajatuksen varaan, että monet em. keksinnöistä ovat komplementaarisia. Tästä voi aiheutua merkittäviä ongelmia jos ja kun patenttioikeuksia myönnetään sirpaloidusti, sillä käyttöluvan hakijan tulee solmia useita eri epäkoordinoituja lisenssisopimuksia useiden eri patentinhaltijoiden kanssa. Tilanne on erityisen haitallinen silloin, kun em. patentit ovat välttämättömiä uuden keksinnön kehittämisessä (ns. upstream-patentit). Fragmentaation seurauksena on ns. anticommons, joka suomeksi käännettynä lienee ”anti-yhteismaan ongelma”. Lisäksi upstream-patentit voivat olla jossain määrin päällekkäisiä, jolloin käyttöluvan hakijan tulee myös solmia useita lisenssisopimuksia usean eri patentinhaltijan kanssa. Tätä ilmiötä kutsutaan patent thicket:iksi, jonka suomennos lienee patenttiryteikkö. Molemman ilmiön seuraukset ovat pitkälti samankaltaisia, nimittäin a) lisenssimaksujen kasautuminen, b) patent hold-up ja c) epäoptimaalinen transaktiokustannusrakenne, erityisesti etsintä- ja neuvottelukustannusten osalta. Sekä anticommons-ilmiö että patenttiryteikkö ovat hyvin tunnettuja taloustieteellisiä ilmiöitä, sillä niitä on esiintynyt mm. tietotekniikan alalla runsaasti. Tutkielman viimeinen osuus esittää eri metodeja em. ongelmien selvittämiseen, joista yksi osa koostuu markkinaperusteisista ratkaisuista, kuten ristilisensoinnista, patent pool:eista ja patenttiselvitystoimistoista. Toinen osio koostuu enemmän patenttiviranomaisten omista linjanvedoista, erityisesti liittyen myönnettyjen patenttien laadunhallintaan, julkisyhteisöjen osallistumisesta synteettisen biologian kehitystoimintaan ja tuomioistuinten rooliin mahdollisten tehokkuushyötyjen tuojina. Koko tutkielman yhdistävänä teemana tältä osin on yhtenäispatenttijärjestelmän voimaantulo ja sen mahdolliset vaikutukset synteettisen biologian toimijoiden insentiivirakenteisiin.
  • Laitinen, Anni (Helsingin yliopisto, 2017)
    Arvopaperimarkkinaoikeudellinen sääntely on kehittynyt ja muuttunut olennaisesti viimeisten vuosikymmenten aikana. Erityisesti uusi markkinoiden väärinkäyttöasetus (MAR), joka tuli voimaan 3.7.2016 muutti merkittävällä tavalla sisäpiirisääntelyyn liittyviä yksityiskohtaisia velvoitteita sääntelyn kohteena olevien liikkeeseenlaskijoiden ja sisäpiiriläisten kannalta. Kansallinen liikkumavara myös kapeni entisestään, koska uudella asetuksen tasoisella sääntelyllä pyrittiin yhtenäistämään sääntelyn tasoa tavoitteena luoda kilpailukykyiset pääomamarkkinat Euroopan unioniin. Lisäksi samalla kansallisesti tuli implementoida direktiivi markkinoiden väärinkäytöstä määrättävistä rikosoikeudellisista seuraamuksista (MAD II), jonka myötä sanktioiden tasoja yhtenäistettiin ja yleisesti sanktioiden tasot myös ankaroituivat. Sisäpiirisääntelyyn kytkeytyy keskeisellä tavalla sallittuun ja kiellettyyn informaatioetuun liittyvät kysymykset. Toteutuessaan sisäpiiritiedon väärinkäyttö heikentää markkinoiden tehokkuutta sekä sijoittajien luottamusta markkinoita kohtaan. Siksi on koettu, että sääntelyn kautta pystytään puuttumaan asymmetrisen informaation ongelmaan asettamalla erityisiä kieltoja sekä velvoitteita liikkeeseenlaskijoille ja heidän sisäpiiriläisille. Sääntelyllä ei puututa siis ainoastaan kiellettyjen sisäpiirikauppojen kieltämiseen, vaan kokonaisuus on hyvin laaja-alainen. Esimerkiksi liikkeeseenlaskijoiden johtohenkilöille asetettujen ilmoitusvelvollisuuksien kautta pyritään parantamaan niin viranomaisten kykyä havaita laiminlyöntejä ja rikkomuksia, kuin tarjoamaan sijoittajillekin arvokasta tietoa johtohenkilöiden näkemyksistä yhtiöiden tulevaisuuden kehitykseen liittyen. Laajamuotoiset sääntelyn yhtenäistämispyrkimykset, sanktiosääntelyn kiristäminen ja viranomaisten valvontavaltuuksien lisääminen eivät kuitenkaan yksistään välttämättä tuo toivottua lopputulosta. On nimittäin huomioitava kansalliset markkinapaikkojen ominaispiirteet, sääntelyn konkreettiset vaikutukset toimintatapoihin sekä muutoinkin arvopaperimarkkinaoikeudellisen sääntelyn polysentrisyys. Tehokkuuden ja oikeudenmukaisuuden jännitettä tulee näin arvioida laaja-alaisesti ja arvioida muodostuvaa kokonaisuutta eri markkinatoimijoiden kannalta. Sijoittajatkin ovat rajoitetusti rationaalisia toimijoita, jolloin informaation määrä ei välttämättä suoraan lisää läpinäkyvyyttä toivotulla tavalla. Siksi myös ylisääntelyn vaaran riski tulee ottaa huomioon, vaikka sääntelyn tavoitteet ja pyrkimykset periaatteessa olisivatkin tarpeellisia. Tässä tutkimuksessa tätä aihetta käsitellään laajan kontekstisidonnaisuuden kautta, jolloin teemoja sekä sääntelyn vaikutuksia eri toimijoiden kannalta huomioidaan markkinalähtöisen tulkintametodin kautta systematisoiden samalla muodostuvaa kokonaisuutta.
  • Hartikainen, Linda (Helsingin yliopisto, 2017)
    Tutkielman aiheena on psykososiaalinen työkuormitus työturvallisuuslainsäädännön valossa. Psykososiaalisilla kuormituskuormitustekijöitä voivat olla työn sisältöön, työn järjestelyihin ja työyhteisön sosiaaliseen toimivuuteen liittyviä tekijöitä. Kuormitus voi olla haitallista ali- tai ylikuormitusta ja sitä voi esiintyä kaikenlaisissa töissä. Psykososiaaliset kuormitustekijät voivat aiheuttaa haittaa tai vaaraa terveydelle, mikäli niitä esiintyy hyvin voimakkaana ja usein toistuvana. Työnantajalla on vastuu työpaikan turvallisuudesta ja näin ollen velvollisuus ottaa huomioon myös psykososiaaliset kuormitustekijät. Tutkielmassa selvitetään, mitä velvoitteita työnantajalle seuraa lainsäädännöstä psykososiaalista työkuormitusta koskien. Kysymystä tarkastellaan analysoimalla voimassa olevaa lainsäädäntöä. Aihepiiriä tarkastellaan pääasiallisesti työturvallisuuslainsäädännön valossa. Työturvallisuuslain sääntely on pääosin yleisluontoista, jolloin voi osoittautua tarpeelliseksi tarkastella myös työturvallisuuslain säännöksiä tarkentavia säännöksiä. Tutkielman painopiste on työnantajalle asetettujen velvollisuuksien tarkastelussa, mitä perustellaan sillä, että työnantaja on se taho, joka viime kädessä vastaa työturvallisuudesta. On kuitenkin syytä korostaa myös työntekijän aktiivista roolia työturvallisuuden edistämiseksi. Työturvallisuus on viime kädessä työnantajan ja työntekijöiden välistä yhteistyötä. Tämän vuoksi tutkielmassa tarkastellaan tiivistetysti työsuojelun yhteistoimintaa sekä työn-tekijän oikeuksia ja velvollisuuksia psykososiaaliseen työkuormitukseen liittyen. Lopuksi tarkastellaan vielä työnantajan vastuuta mää-rittäviä säännöksiä ja työsuojeluvalvontaa. Tutkielma on metodiltaan lainopillinen. Tutkimuskysymystä lähestytään tarkastelemalla ensiksi työelämässä ja työturvallisuusajattelussa tapahtuneita muutoksia ja sitä, mikä merkitys niillä on ollut psykososiaalista työkuormitusta koskevaan lainsäädäntöön. Työnantajan työturvallisuusvelvoitteiden tarkastelu aloitetaan työturvallisuuslain 8 §:ssä säädetystä työnantajan yleisestä huolehtimisvelvoitteesta. Velvoitteen mukaan työantaja on velvollinen tarpeellisilla toimenpiteillä huolehtimaan työntekijöiden turvallisuudesta ja terveydestä töissä. Työnantajan tulee ottaa huomioon työhön, työolosuhteisiin ja muuhun työympäristöön liittyvät seikat. Lisäksi edellytetään työntekijän henkilökohtaisten edellytysten huomioon ottamista. Työnantajan yleistä huolehtimisvelvollisuuden laajuutta rajaavat epätavalliset ja ennalta arvaamattomat olosuhteet, joihin työnantaja ei voi vaikuttaa. Työnantajan vastuulle ei myöskään voida katsoa kuuluvan sellaisia poikkeuksellisia tapahtumia, joiden seurauksia työantaja ei olisi voinut välttää. Yleisen huolehtimisvelvoitteen mukaan työnantaja on jatkuvasti velvollinen tarkkailemaan työympäristöä, työyhteisön tilaa ja työtapojen turvallisuutta, joihin kuuluu myös työntekijän psyykkisen turvallisuuden ja terveyden tarkkaileminen. Työturvallisuuslain 13 §:n mukaan työnantajan on työtä suunnitellessaan ja mitoittaessaan velvollinen huomioimaan työntekijöiden fyysiset ja henkiset edellytykset, jotta työstä aiheutuvaa haitallista kuormitusta voidaan välttää. Säännös liittyy työn suunnittelu- ja muutostilanteisiin. Jo olemassa olevan tilanteen osalta kuormitustekijät tulee ottaa huomioon lain 10 §:n mukaisesti. Työturvallisuuslain 10 § koskee työn vaarojen selvittämis- ja arviointivelvollisuutta. Sen mukaan työnantajan tulee riittävän järjestelmällisesti selvittää ja tunnistaa työstä, työajoista, työtilasta, muusta työympäristöstä ja työolosuhteista aiheutuvia haitta- ja vaaratekijöitä. Nykyinen työturvallisuuslaki korostaa ennakoivaa ja järjestelmällistä turvallisuusajattelua, mikä näkyy myös käsiteltävissä säännöksissä. Tätä kuvastaa myös työsuojelun toimintaohjelmasta säätäminen lain 9 §:ssä. Työn kuormitustekijöiden välttämisestä ja vähentämisestä on säädetty 25 §:ssä. Saatu-aan tietää työntekijän kuormittumisesta terveyttä vaarantavalla tavalla, työnantaja on velvollinen käytettävissään olevin keinoin ryhtymään toimiin kuormitustekijöiden selvittämiseksi sekä vaaran välttämiseksi tai vähentämiseksi. Kuormittumisella viitataan tässäkin sekä fyysiseen että psyykkisen kuormitukseen. Työntekijöiden henkilökohtaiset edellytyksen vaikuttavat siihen, miten kukin kuormittuu työssä. Työnantaja onkin työturvallisuusvelvoitteitaan täyttäessään velvollinen huomioimaan myös henkilökohtaiset edellytykset. Työnantajalla ei aina välttämättä ole riittävää tietämystä niiden arvioimiseksi, minkä vuoksi laissa onkin säädetty ulkopuolisten asiantuntijoiden hyödyntämisestä. Yleensä tällaisena tahona toimii työterveyshuolto. Työnantajan vastuuta määrittäviä säännöksiä tarkasteltaessa on pyritty huomioimaan nykypäivänä yhä ajankohtaisemmiksi tulleita töitä ja työnteon muotoja, joihin mahdollisesti liittyvät kuormitustekijät saattavat olla juuri psykososiaalisia. Huomiota on kiinnitetty esimerkiksi etätyöhön, yötyöhön ja yksintyöskentelyyn. Työntekijöiden työturvallisuutta koskevista yleisistä velvollisuuksista on säädetty työturvallisuuslain 4 luvussa. Tutkielmassa on tarkasteltu 18 §:ään kuuluvia yleistä huolehtimisvelvoitetta, velvollisuutta noudattaa työnantajalta saamiaan määräyksiä ja ohjeita sekä häirinnän ja muun epäasiallisen kohtelun välttämistä. Lisäksi on tarkasteltu 19 §:ssä säädettyä velvollisuutta poistaa vikoja ja puutteellisuuk-sia sekä niitä koskevaa ilmoittamisvelvollisuutta. Lopuksi on tarkasteltu lyhyesti työntekijän oikeutta pidättäytyä työstä. Aivan tutkielman lopuksi on vielä tarkasteltu lyhyesti säännöksiä, koskien työnantajan rikosoikeudellista ja sopimusperusteista vastuuta työturvallisuusasioissa sekä työsuojeluviranomaisen valvontaa koskien psykososiaalista työkuormitusta.
  • Sotamaa, Rasmus (Helsingin yliopisto, 2017)
    Asianajajan mahdollisuuksiin rajata vastuutaan on perinteisesti suhtauduttu varovaisen torjuvasti niin Suomessa kuin muissakin Pohjoismaissa. Torjuvan suhtautumisen perusteet on usein liitetty asianajotoiminnan erityiseen luonteeseen. Vastuunrajoitukset on nähty erityisesti asianajajan perusarvoihin kuuluvan lojaalisuusvelvoitteen vastaisina. Asianajajan lojaliteettivelvoitteen mukaan asianajajan tulee parhaan kykynsä mukaan valvoa asiakkaan etua ja oikeutta. Toimeksiantaja on yleensä korostetusti asianajajan asiantuntemuksen varassa: toimeksiantajahan ostaa asianajajalta toimeksiannon suorittamiseen vaadittavan asiantuntemuksen. Asianajajien toimenkuva on viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana monipuolistunut huomattavasti. Toimeksiannot voivat sisältää hyvin laajoja kokonaisuuksia, joiden hallitseminen on vaativaa kokeneellekin asianajajalle. Tämä kehityssuunta on johtanut myös vahinkoriskien lisääntymiseen. Toimeksiannot ovat usein laadultaan sellaisia, että vahinkoriski on asianajajan palkkioon nähden merkittävä ja asianajajan tekemä vähäinenkin virhe voi johtaa huomattavan suureen vahinkoon. Asianajajan intressissä on henkilökohtaisen varallisuusasemansa turvaamiseksi ja vahingonkorvausvastuun välttämiseksi ennakoida tuota riskiä vastuunhallinnan keinoin. Asianajotoiminnassa perinteinen riskinhallintakeino on pakollinen vastuuvakuutus. Vastuuvakuutus ei kuitenkaan kaikissa tilanteissa riitä kattamaan aiheutunutta vahinkoa, mikä luo tarpeen tarkastella myös muita vastuunhallintakeinoja. Tarkastelen lainopillisessa tutkimuksessani asianajajan sopimusperusteista vahingonkorvausvastuuta päämiehelleen sekä niitä sopimusperusteisia keinoja, joilla asianajaja voi tätä vastuutaan hallita tai pyrkiä hallitsemaan. Perinteisen vastuuvakuutuksen ohella vastuuta voidaan hallita sopimusperusteisilla vastuunrajoituksilla. Tutkielmassani pyrin osoittamaan, että asianajaja voi eräin edellytyksin perustellusti ja lojaalisti harjoittaa toimeksiantosopimukseen perustuvaa vastuunhallintaa. Asianmukainen vastuunhallinta turvaa asianajajan varallisuusasemaa, mutta vastuunhallintatoimet voivat tietyissä tilanteissa olla myös päämiehen intressissä. Tutkielmani koostuu kolmesta sisältöjaksosta. Ensimmäisessä jaksossa esittelen asianajajan sopimusperusteisen vastuun perusteet ja rajat. Tässä jaksossa käyn ensiksi läpi asianajan suoritusvirheen ja sen seuraamukset, minkä jälkeen keskityn asianajan sopimusperusteiseen vahingonkorvausvastuuseen. Ensimmäisen jakson lopuksi tarkastelen asianajajan sopimusperusteisen vastuun lakiperusteisia rajoituksia. Toisessa sisältöjaksossa esittelen asianajan sopimusperusteisen vastuunhallinnan lähtökohdat. Tässä jaksossa tarkastelen vastuun rajoittamisen yleistä hyväksyttävyyttä asianajotoiminnassa sekä asianajajan pakollisen vastuuvakuutuksen roolia vastuunhallinnassa. Viimeisessä sisältöjaksossa tarkastelen asianajajan vastuunhallinnan keinoja. Tässä jaksossa määrittelen vastuunrajoittamisen ja tarkastelen toimeksiannon rajaamista, varaumia, vahinkolajin pois sulkevia ehtoja, korvausvastuun määrää rajoittavia ehtoja sekä arvioin lyhyesti muita vastuunrajoittamisen keinoja. Tämän jälkeen tarkastelen vastuunrajoituksia osana vakioehtoja, ja lopuksi otan lyhyesti kantaa vastuunrajoitusehdon tapauskohtaiseen kohtuullisuusarviointiin. Loppupäätelmissä esitän kootusti eräitä huomioita vastuunrajoitusten arvioinnista asianajotoiminnassa sekä ne keinot, joilla asianajajan vastuunrajoitusten sitovuutta voidaan arvioida kestävän vastuunhallinnan näkökulmasta.
  • Male, Rene (Helsingin yliopisto, 2017)
    Konserniksi järjestäytyneelle yritykselle voidaan erottaa yrityksen muodostaman taloudellisen kokonaisuuden yhteinen etu, ns. konserni-intressi. Konsernissa määräysvaltaa tosiasiallisesti käyttävä konsernihallinto edellyttää usein yksittäisiltä konserniyhtiöiltä erilaisten konserni-intressiä edistävien oikeustoimien toteuttamista. Useinkaan tällaisista oikeustoimista ei seuraa välitöntä hyötyä ne toteuttavalle konserniyhtiölle. Konsernin luonteesta juridisena rakenteena ja siitä seuraavasta konserniyhtiöiden itsenäisyydestä seuraa, että konserniyhtiöiden johdon on tarkasteltava kaikkia konserniyhtiön toteuttamia oikeustoimia kyseisen konserniyhtiön intressiä vasten. Tätä konserni-intressin ja yhtiöintressin vastakkainasettelua kutsutaan tutkielmassa konserniongelmaksi. Konserniongelmaa on tutkielmassa lähestytty osakkeenomistajien tahdonvaltaisuuden näkökulmasta. Osakkeenomistajat voivat määrätä yhtiön toiminnasta yhtiöjärjestyksessä ja siten sovittaa osakeyhtiön omiin tarpeisiinsa sopivaksi. Tämä tutkielmaa pyrkii vastaamaan kysymykseen siitä, voidaanko konserniongelma ratkaista tai siitä konsernille seuraavaa haittaa vähentää muuttamalla yhtiön toiminnan tarkoitukseksi konserni-intressin edistäminen. Tutkimus on toteutettu tunnistamalla ensin konserniongelman tyyppitilanteita ja tarkastelemalla sitten mitkä osakeyhtiölain säännökset aiheuttavat jännitteen konserni-intressin ja yhtiöintressin välille. Tutkielmassa tunnistetut konserniongelman tyyppitilanteet ovat ali- ja ylihintaisia suoritteet, konserniavustus, lähipiirilainat, vierasvelkavakuudet ja konsernikassajärjestelyt. Näiden tyyppitilanteiden perusteella erotetut konserni-intressin kannalta ongelmalliset osakeyhtiölain säännökset ovat ennen kaikkea OYL 1:8:stä johtuva yhtiön johdon velvollisuus edistää yhtiön etua, OYL 1:5:n mukainen yhtiön voitontuottamistarkoitus ja OYL 13 luvun varojen käyttöä koskeva sääntely (erityisesti varojen käytön liiketaloudellisen perusteltavuuden vaatimus). Tutkielmassa esitetyn perusteella yhtiön toiminnan tarkoituksen muuttaminen konserni-intressin edistämiseksi laajentaa yhtiön johdon kelpoisuutta kahdella tavalla. Ensinnäkin, toiminnan tarkoituksen muuttaminen laajentaa OYL 1:8:n mukaisen yhtiön edun käsitettä siten, että yhtiön etu samaistuu konserni-intressiin, konserniyhtiön välittömän osakkeenomistajan sijaan. Toiseksi, yhtiön toiminnan tarkoituksen muuttaminen laajentaa yhtiön johdon kelpoisuutta ja toimivaltaa siten, että myös yhtiön johto voi toteuttaa varojenjaoksi katsottavia oikeustoimia. Konserni-intressiä koskeva kysymys nousee esiin ennen kysymyksenä siitä, voiko konserni-intressiin perustuva konsernitason liiketaloudellinen perusteltavuus korvata yhtiötason liiketaloudellisen perusteltavuuden puutteen? Suomalaisessa kontekstissa vastaus on kieltävä: varojen käytölle on oltava yhtiön näkökulmasta liiketaloudellinen peruste. Tästä lähtöasetelmasta tutkielmassa esitetään kuitenkin liiketaloudelliselle perusteltavuudelle sellainen tulkinta, joka mahdollistaa yhtiölle konserniin kuulumisesta kertyvien etujen huomioon ottamisen oikeustoimen liiketaloudellista perusteltavuutta arvioitaessa. Velkojainsuojaan on tällaisessa tulkinnassa kiinnitettävä erityistä huomiota, minkä johdosta tutkielmassa on edellytetty OYL 13:2:n mukaista maksukykyisyystestiä vastaavan testin suorittamista silloin, kun varojen käytön liiketaloudellinen perusteltavuus perustuu vastaisuudessa kertyviin konsernietuihin.
  • Pajunoja, Lauri Johannes (Helsingin yliopisto, 2017)
    The EU´s data protection law is under reform. The Union has adopted the General Data Protection Regulation 2016/679 (GDPR) to repeal the Data Protection Directive 95/46/EC (DPD), which is currently governing the protection of personal data in EU. The Data Protection Directive does not apply to activities in the areas of judicial cooperation in criminal matters and police cooperation. To fix this lack of scope the EU adopted the Data Protection Directive on Police Matters 2016/680 . These adopted legislative instruments will step in force at May 2018. The question of this thesis is whether the Data Protection Directive on Police Matters ensures protection of the right to privacy. This new Directive aims to ensure that natural persons´ level of protection of the rights and freedoms is equivalent in all member states in relation to the processing of their personal data in police matters. The Directive harmonizes the legislation in minimum level. It allows the member states to adopt stronger protection and stricter provisions on data protection. This thesis answers to the question with three points. Firstly, with optimistic interpretation that it does as in the legislative level the protection is already good. Union´s already existing data protection principles are just going to be extended to cover the field of police matters. Secondly, with realistic approach that it is too early to say. The member states legislative traditions differ from each other and the forthcoming Directive is abstract. It leaves member states room to interpret it, and the implementation is not yet ready. And thirdly, the implementation of the new Directive has problems because the member states´ national systems and the cultures of application differ. Some countries, like Finland, have dozens of manuals and handbooks of data protection principles to be applied in practice and even compulsory online courses to be passed by the officers in order to be allowed to practice their profession. Some member states do not have such procedures and the cultures of judicial cooperation are not at the same level between countries. The authorities try to fight against serious crimes and terrorism and in that fight they occasionally interfere with individuals’ fundamental rights. They must balance between two interests: the maintenance of national security and the maintenance of adequate protection of personal data and privacy. These interests should not be seen as competing interests in sense that if the other is well protected the other would not be protected. The developing technology enables new and more extensive possibilities for authorities to interfere with individuals´ fundamental rights. The legislators should keep this in mind when evaluating needs to develop new rules to guide the interfering measures.
  • Haavisto, Topias (Helsingin yliopisto, 2017)
    Tutkielmassa tarkastellaan tietomurron (RL 38:8) yrityskriminalisoinnin soveltamiseen liittyviä ongelmia. Tutkimustavoite on kaksiosainen. Ensinnäkin, tutkielmassa pyritään arvioimaan ja kuvaamaan, minkälaisia ongelmia tavataan tietomurron yrityssäännöstä soveltaessa. Tämän ohella pyritään tuottamaan hahmotelmia mahdollisista lainsäädännöllisistä ratkaisuista, joiden avulla esille tulleita soveltamisongelmia voitaisiin välttää. Näiden kysymysten painoarvo tutkielmassa jakautuu siten, että ensiksi mainittu on tutkielman keskeinen osuus, jälkimmäisen ollessa täydentävä ja painoarvoltaan pääkysymystä vähäisempi. Tutkielman tekemisessä on käytetty lainopin metodia; tarkasteltujen aineistojen kautta on pyritty tutkimaan voimassaolevaa oikeutta, osittain systematisoimaan sen sisältöä sekä etenkin löytämään ja muodostamaan normiainesta koskevia tulkintakannanottoja. Pääpaino on mahdollisimman käytännönläheisessä tulkintajuridiikassa. Tutkielma jakautuu rakenteellisesti johdantoon sekä kolmeen päälukuun. Luvussa 2 perehdytään tutkielman aiheen kannalta olennaisin osin yleiseen yritysoppiin sekä tietomurtoa koskevaan rikoslain erityisen osan sääntelyyn. Tämä alustava osuus toimii tutkielman teoriapohjana. Luku 3 pitää sisällään varsinaiseen, pääasialliseen tutkimuskysymykseen vastauksia etsivän analyysin johtopäätöksineen. Lopuksi luvussa 4 esitetään muutamia pohdintoja siitä, voitaisiinko tietomurron yrityskriminalisoinnin soveltamisessa tavattavia ongelmia jonkinlaisilla lainsäädännöllisillä ratkaisuilla välttää. Tietomurron yrityskriminalisoinnin soveltamistilanteissa tavataan rikosoikeuden yleisiin oppeihin liittyviä ongelmia ainakin yrityksen kelvollisuuden arvioinnissa sekä rankaisemattoman valmistelun erottamisessa rangaistavasta rikoksen yrityksestä. Tietomurron yrityskriminalisoinnin soveltamisen esteenä voivat olla myös prosessiekonomiset seikat sekä tekojen vähäisyys, ja esitutkinnan rajoittamispäätösten sekä syyttämättäjättämispäätösten määrä tietomurtotapauksissa on ollut erittäin korkea. Omanlaisena, lähtökohtaisesti kaikenlaisia tietomurtotapauksia jossain määrin koskevana ongelmanaan voidaan pitää myös sitä seikkaa, että tietotekniikkarikosten tekotapojen hahmottaminen ja ymmärtäminen on usein jokseenkin haastavampaa kuin perinteisempien rikostyyppien kohdalla, mikä seikka on myös havaittavissa etenkin vanhemmista tietomurtoa koskevista tuomioistuinratkaisuista. Tietomurron yrityskriminalisoinnin ongelmia koskeva luku on rakennettu ja tutkimusta siltä osin rajattu sellaisella esitysratkaisulla, jossa edellä mainittuja ongelmia lähestytään tekotapaesimerkkien kautta. Näin voidaan yhtäältä mahdollisimman tarkalla ja konkreettisella tasolla kuvata mainittuja ongelmia niiden todennäköisissä esiintymistilanteissa ja toisaalta samalla tutustua tarkemmin muutamien hyvin yleisten tietomurron tekotapojen tarkempaan tietotekniseen anatomiaan. Tekotapojen teknisen toteutuksen avaaminen antaa myös mahdollisuuden tehdä kannanottoja siitä, miten näitä menettelyjä voitaisiin ja tulisi tietomurtotunnusmerkistön kautta arvioida. ”Tekotapa – ongelma” -parit, joiden kautta analyysi tehdään, ovat seuraavat: 1. SQL-injektio ja yrityksen kelvollisuuden ongelma; 2. porttiskannaus, tunnusmerkistönmukaisuus ja rajanveto valmistelun ja yrityksen välillä sekä 3. tietoja keräävien haittaohjelmien levittäminen, teon vähäisyys ja prosessiekonomia. Lopuksi esitetään hahmotelmia mahdollisista lainsäädännöllisistä ratkaisuista, joiden avulla tutkielmassa hahmoteltuja soveltamisongelmia voitaisiin välttää. Yksi mahdollinen vaihtoehto saattaisi olla säätää tietomurron yrityksestä uudenlainen, puhtaan tekorikoksen tavalla muotoiltu teko, jossa yritys rinnastetaan tunnusmerkistössä täyttyneeseen tekoon eli pelkkä yritysteoksi katsottava menettely sellaisenaan täyttäisi tunnusmerkistön. Tämän lisäksi luvussa pohditaan myös sitä, tulisiko tietomurron tai laajemminkin tietotekniikkarikosten valmistelu säätää rangaistavaksi.
  • Lauslahti, Kristian (Helsingin yliopisto, 2017)
    Blockchain- eli lohkoketjuteknologia on uudenlainen hajautettu teknologiaratkaisu, joka mahdollistaa kryptografian keinoin digitaalisten tietokantojen ylläpitämisen toisilleen tuntemattomien käyttäjien kesken ilman kolmannen luotetun tahon varmistustoimenpiteitä. Vaikka teknologian kuuluisin sovellus lienee virtuaalivaluutta bitcoin, ovat viime vuosina nousseet keskiöön niin kutsutut smart contractit eli älykkäät sopimukset. Näille digitaalisille ja sopimuksenkaltaisille tietokoneohjelmille on ominaista se, että ne toimeenpanevat sisäisen logiikkansa automaattisesti ennalta määriteltyjen lähtötilanteiden toteutuessa ja toisaalta myös hajautetun rakenteensa ansiosta kykenevät estämään sisäisen logiikkansa muuttamisen oikeudettomasti. Lohkoketjuteknologiaa ja älykkäitä sopimuksia on arvioitu etenkin kansallisessa oikeustieteellisessä tutkimuksessamme varsin vähän. Samaan aikaan teknologian ja sen sovellusten lisääntynyt käyttö ja tästä nousevat juridiset kysymykset ovat muodostamassa aiemmin puhtaan teknologisesta ilmiöstä oikeudellista ilmiötä. Tutkielmassa pyritäänkin kuvaamaan lohkoketjuteknologiaa ja älykkäitä sopimuksia kansallisen lainsäädäntömme kontekstissa yleisesityksen muodossa, samalla avaten teemaan liittyvää käsitteistöä ja aihepiirin teknisiä ulottuvuuksia. Tutkielmassa tarkastellaan älykkäiden sopimusten oikeudellista luonnetta, arvioiden samalla sopimusoikeudellisen lainsäädäntömme tilaa uudenlaisille teknologioille perustuvien sopimuskäytäntöjen vallatessa alaa. Tutkielman keskeisenä tavoitteena on selvittää, mikäli sopimuksia voidaan tehdä älykkään sopimuksen muodossa siten, kuin lain varallisuusoikeudellisista oikeustoimista (228/1929) mukainen tarjous-vastaus–mekanismi asiaa sääntelee tai muut oikeuskirjallisuudessa määritellyt sopimuksen konkludenttiset, tosiseikoille perustuvat syntytavat määrittävät. Arviointi perustuu keskeisiltä osin analogiatulkinnan hyödyntämiselle ja sen avulla pyritään ratkaisemaan, mikäli sopimuksen kaltaisesta digitaalisesta ohjelmasta voidaan erottaa sitovalta oikeustoimelta edellytetyt tahdonilmaisut. Erityistä huomioita kiinnitetään lisäksi automaattien kanssa tehtävien oikeustoimien tarkasteluun. Tutkielmassa selvitetään toiseksi oikeustoimilain 32 §:n soveltumista tietokonekoodin muodossa tapahtuneisiin virheisiin ja erehdystilanteisiin. Arviointi tehdään punnintana ilmaisuerehdystä koskevan tulkinnan ja viestin välittämisessä tapahtuneen virheen välillä. Tutkielmassa pyritään selvittämään, missä määrin oikeustoimilakia voidaan hyödyntää uudenlaisten teknisten sopimuskäytäntöjen aiheuttamien ongelmien korjaamiseksi. Tutkielmassa osoitetaan, että sopimuksia voidaan tehdä lähtökohtaisesti myös älykkään sopimuksen muodossa vallitsevan lainsäädäntömme asettamien säännösten puitteissa, joskin tapauskohtaisen arvioinnin merkitys korostuu huomattavasti erimuotoisten älykkäiden sopimusten välillä. Erityistä merkitystä kohdistuu osapuolten toiminnan ulkoisiin tunnusmerkkeihin ja näiden tahdonilmaisut vaikuttavat selittyvän parhaiten automaattiesimerkkiin rinnastuvissa, suorituksia vaihtamalla tapahtuvissa hiljaisissa tahdonilmaisuissa. Älykkäillä sopimuksilla tehtävät, digitaalisessa ympäristössä tapahtuvat erehdykset ja virheet voivat synnyttää suuria haittavaikutuksia. Koodissa oleva virhe voi johtaa älykkään sopimuksen toimimiseen täysin toisella tavalla kuin osapuolet alun perin tarkoittivat. Tutkimuksessa katsotaankin, että tällaisiin tilanteisiin vaikuttaa mahdolliselta soveltaa OikTL 32.1 §:n mukaista ilmaisuerehdystä koskevaa säännöstä. Tätä vastoin, välitysvirhettä koskevan OikTL 32.2 §:n soveltamisala ei vaikuta ulottuvan älykkäisiin sopimuksiin. Tutkielmassa pyritään lopuksi arvioimaan kokoavasti oikeustoimilain tilaa suhteessa erityisesti älykkäiden sopimusten kaltaisiin teknologisiin sovelluksiin. Arvioinnin vertailukohtana hyödynnetään erityisesti oikeustoimilakitoimikunnan mietintöä lain varallisuusoikeudellisista oikeustoimista ajanmukaistamis- sekä uudistamistarpeesta erityisesti automaation ja tietotekniikan kehitystä huomioiden. Tutkielmassa katsotaan oikeustoimilain soveltuneen erityisesti tulkinnan ansiosta melko hyvin kehityksen synnyttämiin uudenlaisiin malleihin, mutta nostetaan samalla esille huomio siitä, tulisiko lain tilaa arvioiva ja teknologiakehityksen huomioiva tarkastelu aloittaa kuitenkin mahdollisimman pian, kun uudenlaiset sopimuksentekovälineet soveltuvat lainsäädäntömme vallitsevaan sopimuskäsitykseen ainoastaan analogian keinoin.
  • Viisteensaari, Eriikka (Helsingin yliopisto, 2017)
    Merirosvous ja aseelliset ryöstöt laajalti kriisiytyneen Somalian rannikolla ja sen ulkopuolisella Intian valtameren alueella ovat muodostaneet tunnetuimman uhan kansainvälisen merenkulun turvallisuudelle kuluneen vuosikymmenen aikana. Kansainvälinen yhteisö on YK:n turvallisuusneuvoston valtuuttamana turvannut kansainvälistä merenkulkua ja toiminut merirosvouksen ja aseellisten ryöstöjen ehkäisemiseksi ja estämiseksi Somalian rannikolla ja sen ulkopuolisella aavan meren alueella useiden eri sotilasoperaatioiden ja yksittäisten valtioiden merivoimien voimin laajamittaisesti vuodesta 2008 alkaen. Yksi keskeisimmistä panoksensa tähän toimintaan antaneista toimijoista on Euroopan unioni, jonka alaisuudessa käynnistetty merioperaatio EUNAVFOR Atalanta aloitti toimintansa alueella joulukuussa 2008 ja toimii alueella edelleen. Keskeinen osa EUNAVFOR Atalanta –operaation YK:n turvallisuusneuvoston mandaattiin perustuvasta merirosvouksen ja aseellisten ryöstöjen ehkäisyyn ja estämiseen tähtäävästä toiminnasta operaatioalueella muodostuu alusten pysäytystoimista: aluksen pysäyttämisestä, alukseen nousemisesta, aluksen tarkastuksesta ja mahdollisesta haltuunotosta. Vaikka kyse on operaation mandaatin kannalta olennaisesta toiminnasta, sen tarkastelu on oikeuskirjallisuudessa ollut verrattain vähäistä, yleisesti Somalian rannikon merirosvouksen ja aseellisten ryöstöjen kontekstissa ja erityisesti yksittäisen alueella toimivan sotilasoperaation näkökulmasta. Tutkielma tarkasteleekin nimenomaisesti edellä mainittuja pysäytystoimia EUNAVFOR Atalanta -operaatiossa. Tutkielma selvittää ensinnäkin, millä kansainvälisoikeudellisilla perusteilla pysäytystoimia voidaan operaatiossa suorittaa ja millaista sotilaallista voimankäyttöä näissä tilanteissa voidaan relevantin kansainvälisen oikeuden mukaan harjoittaa. Lisäksi tutkielma tarkastelee niitä haasteita, joita edellä mainitun tutkimuskysymyksen nojalla selvitettyjen kansainvälisen oikeuden sääntöjen soveltamisen ja käytännön operatiivisen toiminnan yhteensovittamisessa voidaan katsoa syntyvän. Tutkimuskysymyksiä tarkastellaan tutkielmassa neljän operaatiolle tyypillisen pysäytystilanteen valossa. EUNAVFOR Atalanta –operaatiossa sovellettava kansainvälinen oikeus on YK:n merioikeusyleissopimuksen mukaista oikeutta. Pysäytystoimissa toteutettava voimankäyttö on puolestaan rauhan ajan lainvalvontaoperaatioissa toteutettavaa voimankäyttöä, jota ohjaavat ja rajoittavat erityisesti viimesijaisuuden, välttämättömyyden ja kohtuullisuuden periaatteet. Alusten pysäytystoimista suuri osa voidaan operaatiossa suorittaa joko merioikeusyleissopimuksen 110 artiklan tarkastusoikeuden tai 105 artiklan mukaisen merirosvoaluksen haltuunotto-oikeuden nojalla. Kyseessä ovat tällöin merirosvouksesta epäiltyihin aluksiin kohdistetut pysäytystoimet, jotka suoritetaan joko aikaisemman tiedustelutiedon, aluksen senhetkisen toiminnan tai jo käynnissä olevan hyökkäyksen perusteella. Käytännön operatiivisessa toiminnassa näissä tilanteissa haasteita voidaan katsoa ilmenevän erityisesti epäilykynnyksiin liittyvissä kysymyksissä, jotka liittyvät sekä epäilykynnysten tason tulkinnanvaraisuuteen että merirosvoalusten tunnistamiseen operaatioalueella. Lisäksi pysäytystoimien oikeudellisina perusteina 110 artiklan ja 105 artiklan rajat ovat usein käytännön operatiivisessa toiminnassa häilyvät. Sen sijaan voimankäytöllisesti nämä tyyppitilanteet ovat selkeitä, eikä voimankäyttöä koskevan kansainvälisen oikeuden sääntöjen soveltaminen käytännön operatiiviseen toimintaan tältä osin tuota erityisiä haasteita. Siirryttäessä panttivankitilanteisiin tai panttivankitilanteiksi kehittymässä oleviin tilanteisiin merirosvojen hyökkäysten kohteeksi joutuneilla kauppa-aluksilla pysäytystoimien oikeudellinen arviointi monimutkaistuu. Lähtökohtana näissä tilanteissa on pidettävä lippuvaltion suostumuksen hankkimista pysäytys- ja pelastustoimien suorittamiseksi vieraan valtion aluksessa. Lippuvaltion suostumuksen käyttöön pysäytystoimien oikeudellisena perusteena voidaan katsoa liittyvän kuitenkin käytännön haasteita erityisesti mukavuuslippukäytäntöjen ja tilanteen nopean kehittymistahdin johdosta. Vaihtoehtoisina perusteina aluksen päällikön suostumus, kansainvälisoikeudellinen pakkotila ja lippuvaltion jälkikäteisen hyväksynnän hyödyntäminen ovat mahdollisia. Päällikön suostumuksen riittävyyden osalta ei kuitenkaan vallitse kansainvälisessä oikeudessa riittävää yksimielisyyttä, kun taas pakkotilan ja jälkikäteisen hyväksynnän soveltamisen käytettävyyttä heikentävät pelastusoperaation lopulliseen tulokseen liittyvät epävarmuudet. Edellä mainituissa tilanteissa toimintaympäristö on puolestaan voimankäytön näkökulmasta monitahoinen, mikä on huomioitava jo pelastusoperaatioon ryhtymistä arvioitaessa. Lisäksi voimankäytön periaatteiden yleinen luonne asettaa haasteen operaation voimankäyttösääntöjen laadinnalle; yleiset periaatteet on kyettävä käytännöllistämään operaation toimintaympäristön ominaispiirteet huomioiden. Erityisesti tilanteiden voimankäytölle ominainen reaktiivisuus korostaa voimankäyttösääntöjen tarkkuudesta huolimatta aina tilannekohtaista päätöksentekoa.
  • Velasco Segura, Daniela (Helsingin yliopisto, 2014)
    This paper focuses on research in the area of public procurement and competition law, in particular the problem of bid rigging. Bid rigging has been a competition hindrance for many years, however not quite addressed by public procurement law. Bid rigging being a problem initiated within public procurement processes affecting the competitive efforts of the European internal market. We analyze the introduction of the new Directive 2014/24/EU in public procurement and how the changes in within the Directive will allow for the prevention and dealing with bid rigging during the tendering process. Economic theory and market analysis will be used to understand the incentive for bid rigging to occur. An analysis of how theory and the previous Directive 2004/18/EC has interpreted the cause of bid rigging, allows for a further understanding on the changes to the new Directive 2014/24/EU. This study finds, the efforts within Directive 2014/24/EU to promote competition during the tendering process are evident, thus new changes to procedural rules may have a negative impact in the interpretation of a more transparent process.
  • Karppanen, Mira (Helsingin yliopisto, 2017)
    Sharing Economy is a growing market and it contains many types of companies. Ridesourcing companies are platform-based companies, which provide an intermediator service connecting the drivers and the passengers. However, some scholars, governments and local taxi unions do not totally agree with this definition and claim that ridesourcing companies are de facto also providing the underlying transport service. The most famous ridesourcing company Uber was founded in the United States in 2009 and it expanded to Europe in 2011. Several other companies have followed in Uber’s steps, but the definition of the nature of their operations has not yet been clarified on the European Union level. Many Member States have banned the operations of ridesourcing companies and there is legislation regarding them for example in France. Some Member States, however, determine ridesourcing companies as digital services and allow their operations. Due to the unclear situation, three preliminary ruling requests have been submitted to the European Court of Justice regarding the definition of Uber. The Spanish and the French request are still pending. Hopefully, the decisions will determine whether Uber is a digital or a transport service provider. The employment status of the drivers of ridesourcing companies is not clear either. The companies deny having an employment relationship with the drivers and instead classify them as partners or clients and as self-employed transport service providers. Many cases have emerged globally where the drivers are trying to receive the employee status and the benefits which come with it. This thesis will present a case of the UK Employment Tribunal which determines first the nature of Uber’s operations and then the employment status of the drivers. That case will be compared with the two cases of Helsinki Court of Appeal where Uber drivers sentenced for providing an unlicensed taxi service. This thesis will argue that the definition of Uber was the difference which led to opposite decisions about the employment status of the drivers. Comparing the UK and the Finnish employment law and case law regarding Uber drivers show how fragmented the situation is in EU.
  • Kaskimäki, Jutta (Helsingin yliopisto, 2008)
    The principle of pacta sunt servanda has a long history in international treaty law. Its unwavering position as the fundamental principle governing contracts is undeniable. However, in the ever-changing world of international relations change should be regarded as an important part of treaty relations. This thesis will examine the relationship between treaty stability and change. It will examine the dichotomy these two notions have in international treaty law. The Vienna Convention on the Law of Treaties is the most important instrument governing treaties. This thesis will concentrate on two specific Articles of set Convention, Articles 61 and 62. These Articles contain rules on ‘supervening impossibility of performance’ and ‘fundamental change of circumstances’ which is also known by its Latin phrasing of rebus sic stantibus. These Articles will be discussed thoroughly in order to gain a deeper understanding on what they are and how they work. This thesis will introduce the notion of these two Articles as being an integral part of international treaty law, and the necessity for them to be accepted as legitimate grounds for terminating a treaty. The dichotomy of stability and change will be reflected upon the discussion of pacta sunt servanda and Articles 61 and 62 of the Vienna Convention on the Law of Treaties. The principle of rebus sic stantibus continues to have a troublesome character in international treaty law. It is considered to be the ‘terrible child’ of international law. Its essence and application are debated in judicial writings and international tribunals. This thesis will demonstrate the necessity of this principle in international treaty law. Because Articles 61 and 62 overlap and are so called ‘siblings’, it is important to examine them together. Small island States in the Pacific will serve as a concrete example of the need to accept these Articles as grounds for terminating a treaty. These microstates may find themselves in difficult situations because of climate change and the subsequent rise of sea levels. Because they are submerging into the ocean, they may confront situations that cause their treaty obligations to become unfair or impossible to oblige to. These situations could call for the application of Articles 61 and 62 of the Vienna Convention on the Law of Treaties. There needs to be a way to understand these Articles as completing the principle of pacta sunt servanda and evolving the law of treaties in a way that accommodates to change.