Väitöskirjat: Äskettäin tallennettua

Näkyvissä 1-20 / 6790
  • Kauppinen, Eila (Helsingin yliopisto, 2018)
    Ruokatottumukset ovat yhteydessä lasten ja nuorten kasvuun ja kehitykseen sekä ihmisten hyvinvointiin lapsuudessa ja aikuisena. Kestäviä ja ravitsemussuositusten mukaisia ruokatottumuksia voidaan edistää ruokakasvatuksen avulla. Sen merkitys korostuu nyky-yhteiskunnassa, jossa tutkitun tiedon rinnalla monenlaista ruokaan liittyvää kokemusasiantuntijoiden tietoa leviää nopeasti sosiaalisessa mediassa. Nuorten vapaa-ajan ruokakasvatusta ja ruokaympäristöjä on tutkittu vähän. Tässä tutkimuksessa tavoitteena on ymmärtää, miten ruokakasvatuksen ja erilaisten ruokaympäristöjen avulla nuoria voidaan ohjata ruokaan liittyvissä valinnoissa ja oppimisessa ja miten nuoret oppivat ruokaan liittyviä tietoja ja taitoja vapaa-ajan toiminnassa. Erityisenä kiinnostuksen kohteena ovat nuorisotalot. Tutkimuksessa on hyödynnetty määrällisiä ja laadullisia menetelmiä. Määrällisessä tutkimuksessa tarkastellaan nuorten näkemyksiä omien ruokatottumustensa terveellisyydestä ja arjen ruoanvalmistuksesta selviytymisestä. Määrällinen aineisto kerättiin osana Nuorisobarometri 2015 -kyselyä, johon vastasi 1894 nuorta, jotka olivat iältään 15–29-vuotiaita. Laadullisessa tutkimuksessa tarkastellaan nuorten käsityksiä nuorisotaloista ruoka- ja oppimisympäristöinä. Laadullinen aineisto kerättiin vuonna 2016 neljällä Helsingin kaupungin nuorisotalolla. Tutkimukseen osallistui kaksikymmentäyksi 13–17-vuotiasta nuorta ja nuorisotalojen nuorisotyöntekijöitä. Lopuksi määrällisen ja laadullisen tutkimusten tulosten yhteistarkastelun avulla tuodaan esiin nuorisotalojen mahdollisuuksia tukea nuorten ruokaan liittyviä valintoja ja oppimista. Tutkimustulosten perusteella koulun ja kodin rinnalla nuorisotaloilla ja muulla vapaa-ajan ohjatulla toiminnalla on hyvät mahdollisuudet tukea nuorten ruokaan ja syömiseen liittyvää oppimista ja syventää nuorten ruoanvalmistustaitoja. Eri paikoissa opitut asiat eivät kuitenkaan aina muodosta nuorten näkökulmasta kokonaisuuksia. Eri ruokakasvatusta toteuttavien organisaatioiden työ tulisi tehdä näkyväksi ja rakentaa nykyistä enemmän organisaatioiden rajat ylittävää yhteistyötä, jotta nuoret pystyvät näkemään eri paikoissa opitun yhteyden toisiinsa ja hyödyntämään opittua nykyistä paremmin. Ruokakasvatuksesta vastaavien henkilöiden tulisi myös nähdä ne ristiriidat, joita nuoret kohtaavat tehdessään valintoja ja auttaa nuoria ymmärtämään ruoan eri merkityksiä sekä omien valintojensa seurauksia. Ruokakasvatuksen kentällä tarvitaankin yhteistyötä ja ruokakasvatuksen tavoitteisiin liittyvää tutkimusta.
  • Keinänen, Jaakko (Helsingin yliopisto, 2018)
    Psykoottisiin häiriöihin liittyy kohonnut lihavuuden, sydän- ja verisuonisairauksien ja diabeteksen riski. Yhdessä häiriöihin liittyvän korkean itsemurhariskin kanssa nämä johtavat 15-20 vuotta lyhyempään keskimääräiseen elinikään. Tämän tutkimuksen tavoite oli tunnistaa varhaisia fyysisten sairauksien ja kuolleisuuden riskiä ennustavia tekijöitä psykoottisia häiriöitä sairastavilla. Tutkimuksessa selvitettiin psykoosiin ensimmäistä kertaa sairastuneiden painon ja vyötärönympäryksen sekä rasva- ja sokeriaineenvaihdunnan muutoksia psykoosin ensimmäisen hoitovuoden aikana. Lisäksi tutkittiin tekijöitä, jotka ennustavat painonnousua ja vyötärönympäryksen kasvua. Matala-asteisen tulehduksen kehittymistä seurattiin määrittämällä herkän C-reaktiivisen proteiinin (CRP) pitoisuus, joka on itsenäinen sydän- ja verisuonitautien sekä kuolleisuuden riskitekijä. Psykoosiin liittyvää kuolleisuutta ja kuolleisuuden riskitekijöitä tutkittiin 13-vuoden seurannan aikana Terveys 2000 -tutkimusaineistoa käyttäen. Tutkimuksen alkaessa ensipsykoosiin sairastuneiden ja verrokkihenkilöiden välillä ei ollut eroa painoindeksissä, vyötärönympäryksessä, paastoglukoosissa tai matala-asteisessa tulehduksessa. Kokonais- ja LDL-kolesteroli, triglyseridit, insuliini ja insuliiniresistenssi olivat kuitenkin koholla ensipsykoosiryhmässä jo tutkimuksen alussa. Glukoosi- ja rasva-arvoissa ei todettu muutoksia seurannan aikana. Ensipsykoosiin sairastuneilla todettiin huomattava painonnousu (mediaani 9,6 kg) ja vyötärönympäryksen kasvu (6,0 cm) ensimmäisen hoitovuoden aikana. Painonnousu oli suurempaa niillä, joilla todettiin tutkimuksen alkaessa insuliiniresistenssi tai käytössä oli olantsapiinilääkitys. Insuliiniresistenssi ennusti myös suurempaa vyötärönympäryksen kasvua. Ensipsykoosiin sairastuneiden herkän CRP:n pitoisuus nousi 2,5-kertaiseksi seurannan aikana. Tämä selittyi vyötärölle kertyneellä rasvalla ja oli korostuneempaa naisilla. Ei-affektiivisia psykoottisia häiriöitä sairastavien kuolemanriski oli tutkimusväestöön verrattuna kolminkertainen. Kun otettiin huomioon yleisesti tunnetut kuolleisuuden riskitekijät, kuolemanriski oli edelleen kaksinkertainen. Psykoosilääkitystä käyttäneillä tautikuolleisuus oli vähäisempää, ja tupakoivilla kuolleisuusriski oli suurempi. Tutkimuksessa todettiin odotetusti, että ensipsykoosiin sairastuvien paino nousee ja vyötärönympärys kasvaa huomattavasti jo ensimmäisen hoitovuoden aikana. Matala-asteisen tulehduksen kehittymisen ensipsykoosissa todettiin liittyvän ensisijaisesti vyötärölihavuuteen. Uutena löydöksenä todettiin, että ensipsykoosin hoidon alussa todettu insuliiniresistenssi voi olla painonnousun ja vyötärölihavuuden varhainen ja kliinisesti käyttökelpoinen riskitekijä. Psykoosiin sairastuneita tulisi tukea tupakoinnin lopettamiseen ennenaikaisen kuolleisuuden vähentämiseksi. Lisäksi fyysisten sairauksien ehkäisyyn, tunnistamiseen ja hoidon laatuun tulisi psykoosiin sairastuneilla kiinnittää erityistä huomiota .
  • Rosendahl, Jenni (Helsingin yliopisto, 2018)
    Lapset tarvitsevat D-vitamiinia normaalin kasvun ja luuston kehityksen turvaamiseksi. Suomalaislapsille onkin suositeltu päivittäistä D-vitamiinilisää jo lähes 90 vuoden ajan. D-vitamiinilla on lisäksi useita luuston ulkopuolisia vaikutuskohteita ja se vaikuttaa esimerkiksi elimistön puolustusjärjestelmän toimintaan. Terveyden ja puolustuskyvyn kannalta ihanteellisinta D-vitamiinitasoa ei kuitenkaan tarkkaan tiedetä. Tämän väitöskirjatutkimuksen tavoitteena oli selvittää D-vitamiinin luuston ulkopuolisia vaikutuksia, keskittyen erityisesti pienten lasten infektioihin, allergioihin ja tulehdustilaan. Tutkimuksessa selvitettiin, miten nykysuosituksia korkeampi D-vitamiiniannos vaikuttaa infektiosairastavuuteen ja allergioiden kehittymiseen varhaislapsuudessa. Tutkimuksessa tarkasteltiin myös suomalaislasten D-vitamiinitasoa eri ikäkausina sekä tutkittiin siihen vaikuttavia tekijöitä. D-vitamiini-interventiotutkimukseen osallistui 975 tervettä lasta, jotka satunnaistettiin sokkoutetusti saamaan D-vitamiinilisää joko 10 tai 30 mikrogramman vuorokausiannoksella kahden ensimmäisen elinvuoden ajan. Vanhemmat kirjasivat lapsen sairastamat infektiot ja vastasivat allergiakyselyyn. Lasten allergista herkistymistä tutkittiin mittaamalla seerumin IgE-vasta-aineita tavanomaisille allergeeneille. Elimistön D-vitamiinitilannetta kuvaava seerumin 25-hydroksi-D-vitamiinipitoisuus (25(OH)D) mitattiin raskausaikana, napaverestä syntymähetkellä ja lapsista yhden ja kahden vuoden iässä. Napaverestä tutkittiin myös tulehdustekijöiden pitoisuuksia. Lisäksi toisessa tutkimuksessa 171:ltä kymmenvuotiaalta koululaiselta mitattiin 25(OH)D-pitoisuus ja kartoitettiin terveyteen ja ravitsemukseen liittyviä tekijöitä. Valtaosalla tutkituista lapsista elimistön D-vitamiinitaso oli riittävä (25(OH)D ≥ 50 nmol/l). Interventiotutkimukseen osallistuneista lapsista yli 95 %:lla D-vitamiinitaso oli riittävä syntymästä kaksivuotiaaksi asti. Myös 84 %:lla koululaisista D-vitamiinitaso oli riittävä. D-vitamiini-interventiotutkimuksessa suurempi D-vitamiiniannos ei vähentänyt lasten sairastamien infektioiden lukumäärää kahden ikävuoden aikana. Yhden vuoden iässä allergioissa ei ollut eroa ryhmien välillä. Sen sijaan havaitsimme yhteyden korkean napaveren 25(OH)D-pitoisuuden ja tulehdustekijöiden välillä. Korkea napaveren 25(OH)D-pitoisuus lisäsi myös allergisen herkistymisen riskiä yhden vuoden iässä. Tutkimustulokset osoittavat, että suomalaislasten D-vitamiinitaso oli aiempiin tutkimuksiin verrattuna kohentunut. Nykysuositusten mukaiseen annokseen verrattuna suurempi D-vitamiiniannos ei kuitenkaan suojannut infektioilta tai allergioilta varhaislapsuudessa. Alle kaksivuotiailla lapsilla 10 mikrogramman päivittäinen D-vitamiinilisä oli riittävä hyvän D-vitamiinitason ylläpitämiseksi.
  • Westerinen, Hannu (Helsingin yliopisto, 2018)
    TAUSTAA Kehitysvammaisuus on kehityksen myötä ilmenevä mielen toimintojen vaikeus, joka näkyy merkittävästi heikompana suoriutumisena älykkyyttä mittaavissa standardoiduissa testeissä ja arkisessa toimintakyvyssä. Kehitysvammaiset henkilöt tarvitsevat halki elämän toisten ihmisten apua ja sekä toimivan palvelujärjestelmän. Palvelujärjestelmän rakentaminen, toiminta ja kehittäminen edellyttävät ajantasaista ja yksityis¬kohtaista epidemiologista tietoa: miten paljon kehitysvammaisia henkilöitä on, missä he ovat ja millaisia ovat heidän palveluntarpeensa. Kansainväliset tutkimukset ovat esittäneet hyvin vaihtelevia lukuja riippuen tutkimuksen asetelmasta ja menetelmistä. Palvelujärjestelmien kehittämisen perustana olleet valtakunnalliset arviot ovat viime vuosikymmeninä esittäneet, että kehitysvammaisia henkilöitä on noin 0,6 % väestöstä. Suomalaiset väestöpohjaiset epidemiologiset tutkimukset ovat päätyneet korkeampiin lukuihin. On tarpeen tarkentaa arviota kehitysvammaisuuden esiintyvyydestä Suomessa. Tämän tutkimuksen tavoitteena oli arvioida kehitysvammaisuuden esiintyvyyttä Suomen koko väestössä nojautuen valtakunnallisiin sosiaali- ja terveydenhuollon rekistereihin. AINEISTO JA MENETELMÄT Tämän tutkimuksen aineisto koostu kahdesta eri poiminnasta. Ensimmäinen poiminta suoritettiin monirekisteritutkimuksena vuonna 2000 kuutta KELAn etuusrekisteriä (lapsen hoitotuki, työkyvyttömyys¬eläke, vammaistuki, eläkkeensaajan hoitotuki, kuntoutus ja erityiskorvattavat lääkkeet) sekä kahta THLn rekisteristä (sairaaloiden hoitoilmoitusrekisteri ja sosiaalihuollon hoitoilmoitusrekisteri) hyödyntäen. Poimintadiagnoosien luettelo koostui kehitysvamman tasodiagnoosien lisäksi myös syydiagnooseista, joiden oirekuvaan säännönmukaisesti liittyy kehitysvammaisuus (esimerkiksi Downin, Williamsin, Angelmanin ja Fragile-X oireyhtymät ja suomalaisen tautiperintöön lukeutuvat etenevät sairaudet). Kehitysvammaisuuden esiintyvyys laskettiin aluksi neljälle ikäryhmälle (0–15, 16–39, 40–64 ja 65–) ja sen jälkeen ikävuosikohorteittain, jotta voitiin tarkemmin tutkia esiintyvyyden vaihtelua iän/syntymävuoden mukaan. Toinen poiminta kerättiin terveydenhuollon hoitoilmoitusrekisteristä 1996-2013 käyttäen samaa poimintadiagnoosien luetteloa. Tästä aineistosta laskettiin kumulatiivinen esiintyvyys syntymästä alkaen siihen asti, kuin aineisto salli (vuonna 1996 syntyneiden osalta 17-vuotiaaksi). TULOKSET Monirekisteritutkimuksen perusteella kehitysvammaisuuden keskimääräinen esiintyvyys 16‒64-vuotiaiden ryhmässä oli 0,81 %. Esiintyvyys tässä ikäryhmässä laski tasaisesti syntymävuoden myötä. Vuonna 1936 syntyneillä (64-vuotiailla) se oli 0,94 % ja vuonna 1982 syntyneillä (18-vuotiailla) vastaavasti 0,63 %. Ikäryhmässä 42‒52 vuotta esiintyvyysluvut olivat poikkeuksellisen korkeita, korkein esiintyvyys oli 50-vuotiaiden ikäryhmässä (1,07 %). Yli 65-vuotiaiden ikäryhmässä keskimääräinen esiintyvyys oli ensin 0,38 %. 66-vuotiaiden keskuudessa esiintyvyys oli 0,49 % laskien 80 vuotta täyttäneiden kohdalla 0,30 %:iin. Mahdollisesta rekisterikatveesta johtuen suoritettiin korjauslaskelma, jonka luotettavuutta arvioitiin KELAn erityiskorvattavien lääkeoikeuksien rekisterin avulla. Korjauslaskelman tuottama uusi esiintyvyysarvio oli 0,75 %. Sen luotettavuutta arvioitiin erityiskorvattavien lääkeoikeuksien rekisterin avulla. Sen tuottama uusi esiintyvyysarvio yli 65-vuotiaille oli 0,75 %. Hoitoilmotusrekisteripoiminnan perusteella kehitysvammaisuuden esiintyvyys 17-vuotiaiden ikäryhmässä vuonna 2013 oli 1,19 %. Tulos poikkesi huomattavasti monirekisteritutkimuksen tuloksesta, joka samalle ikäryhmälle oli 0,67 %. Tutkimusten nojalla voidaan arvioida, että vuonna 2017 maassamme asui 53 684 kehitysvammaista henkilöä (0,97 % väestöstä). POHDINTA Monirekisteritutkimuksen tulokset ovat korkeampia kuin useimmissa aiemmissa rekisteripohjaisissa tutkimuksissa ja lähestyvät syntymäkohorttien pitkittäistutkimuksia. Ikävuosittain koko ikäskaalan osalta esitetyt esiintyvyysluvut tarjoavat laadullisesti erilaisen kuvan ja korkeampia esiintyvyyslukuja kuin karkeammat ikäluokittain esitetyt tulokset. Kumulatiivinen esiintyvyys kasvaa tasaisesti koko kehitysiän. Poikittaistutkimukset missä tahansa iässä eivät anna kokonaiskuvaa. Epäjohdon-mukaisuudet ikävuosi¬kohtaisessa jakaumassa yhdistettynä aiempien tutkimusten tuloksiin viittaavat mahdollisuuteen, että väestöstä jää tunnistamatta kehitysvammaisia, jotka olisivat palveluiden tarpeessa. Ikävuosikohtaiseen esiintyvyysjakaumaan heijastuu monin tavoin jopa sadan viime vuoden sosiaali- ja terveydenhuollon historia. Siihen kuuluvat terveydenhuollon merkittävät edistysaskelet, ja päinvastaiseen suuntaan kausittaiset epidemiat ja taloudelliset lamat seurausvaikutuksineen. Jaksoon mahtuvat myös Suomen kokemat suuret sodat. Etuus- ja palvelujärjestelmän kehittämiseen on puolestaan sisältynyt kausia, jolloin on painotettu erityispalveluita tai päinvastoin niitä kartettu. Kehitys¬vammaisuuden esiintyvyyden jatkuva seuranta ja kuvaaminen yksivuotiskohorteittain keskeisten rekisterien tarjoaman informaation kautta näyttäisi olevan sekä hyödyllistä että käytännöllistä. Eri rekisterit täydentävät toisiaan – toiset heijastavat diagnostisia tutkimuksia, toiset taas palveluiden/etuuksien saajia ja tarjontaa. Palveluiden kehittämisen tarpeisiin tässä käytettyjen rekistereiden tietosisältö ei kuitenkaan ole riittävää. Enemmän tietoa tarvitaan yksittäisten kehitysvammaisten henkilöiden todellisista tarpeista. Herää kysymys, tarvittaisiinko erityinen kattava palvelurekisteri henkilöille, joilla on kehitysvamma tai muu kehityksellinen erityispalveluiden tarve vai kehittyvätkö olemassa olevat rekisterit niin, että niistä tärkeä tieto on riittävän hyvin saatavissa.
  • Visuri, Sofia (Helsingin yliopisto, 2018)
    Hydronephrosis is one of the most common prenatally detected abnormalities. Our target was to study the incidence of VUR and urinary tract infection (UTI) in children with prenatally detected hydronephrosis. We investigated the incidence VUR and UTI in children with simple hydronephrosis, hydroureter, duplex collecting system or ureterocele We identified all the patients with diagnosis codes (ICD-10: Q60.0-Q64.9, N13.0 and N13.9) that suggested urinary tract disease or anomaly from our electronic patient record system. We included in the study patients who had an abnormal urinary tract ultrasound finding already during pregnancy and who had postnatally hydronephrosis (HN) and/or hydroureter, ureterocele or complicated duplex collecting system. All the information considering UTIs, imaging, laboratory results and clinical findings was explored manually. The incidence of UTI was compared to control patients who did not have abnormality that was supposed to expose to UTIs. Altogether 233 patients were included in the study: 135 of them had HN without VUR, 24 patients had grade IV-V VUR, 12 patients had grade 1-3 VUR, 21 patients had non-refluxing hydroureter, 34 patients had complicated duplex collecting system, and seven patients had single system associated ureterocele. Despite the use of prophylactic antibiotics, the risk of UTI was significantly increased only in patients with grade IV-V VUR, ureterocele and VUR, ureterocele or duplex system associated non-refluxing hydroureter (p = 0.001, p = 0.001, p = 0.012 and 0.010 compared to the controls). The VCUG-associated risk of UTI was between two and three percent. The incidence of UTI was only 14% after mini-invasive perforation of ureterocele. We also evaluated the sensitivity of renal ultrasound (RUS) examination in detecting grade IV-V VUR in patients with prenatally detected single system associated hydronephrosis or/and hydroureteronephrosis. According to multivariate analysis, only a visible ureter in RUS (OR 12.72; CI 5.33–32.04, p < 0.001) and shorter length of kidney in standard deviation (SD) scale (SD 0 = 53 mm, 1 SD = 7 mm) (OR 2.67; CR 1.50–4.86, p < 0.001) predicted grade IV-V VUR in our material. Visible ureter in RUS predicted also UTIs in multivariate analysis (OR 5.93; CI 2.83–12.30, p < 0.001). On the basis on these findings, we created a three-grade risk scale where the renal units (RU) were scored based on the RUS findings. The incidence of grade IV-V VUR in RU was 2.9% in the low-risk group, 12.2% in the intermediate-risk group and 52.2% in the high-risk group. By using the scoring, 79% sensitivity and 82% specificity in detecting grade IV-V VUR was achieved. Additionally, we evaluated the usefulness of renal scintigraphy in diagnostics of VUR in our study. When a cut point of 44% differential renal function (DRF) in patient’s worse kidney was used, 73% of the patients with grade IV-V VUR were detected. Only 21% of the patients without VUR and 22% of the patients with grade 1-3 VUR had the corresponding reduction of DRF. The patients with prenatally detected HN and grade IV-V VUR, ureterocele or duplex collecting system in association with non-refluxing hydroureter had significantly increased risk of UTI despite the use of prophylactic antibiotics. A visible distal ureter in RUS and reduced longitudinal diameter of kidney in SD scale and DRF of < 44% in patient’s worse kidney in renal scintigraphy are predictive of grade IV-V VUR. By using a risk scoring based on the RUS findings, the amount of unnecessary VCUGs can be reduced.
  • Karalis, Elina (Helsingin yliopisto, 2018)
    Jotta synnytystoiminnan turvallisuutta ja raskaana olevien naisten hoitoa voitaisiin edelleen kehittää Suomessa, tämän tutkimuksen tarkoituksena oli saada tietoa erikokoisten synnytysyksiköiden potilasturvallisuudesta ja vertailla eri tavoilla järjestettyä lääkärien päivystystoimintaa. Tutkimus vertaili myös virka-ajan ja päivystysajan vaikutusta vastasyntyneen vointiin. Lisäksi tutkittiin synnyttäjien määrän suuren nousun vaikutusta synnyttäjien ja syntyvien lasten turvallisuuteen Kätilöopiston sairaalassa ja raskauteen liittyviä kuolemia Suomessa. Matalan riskin synnytyksissä syntymänaikaista hapenpuutetta esiintyi vähemmän yksiköissä, joissa oli ≥2000 synnytystä vuosittain (17/1000) kuin yliopistosairaaloissa (21/1000). Yliopistosairaaloissa esiintyi kuitenkin vähemmän syntymänaikaisia kuolemia (2,4/1000) kuin yksiköissä, joissa oli 1000-1999 synnytystä vuosittain (3,0/1000) tai yksiköissä, joissa lääkäri saattoi päivystää kotona (2,9/1000). Syntymänaikaista hapenpuutetta esiintyi enemmän päivystysaikaan (22,7/1000) kuin virka-aikaan (18.4/1000). Päivystyskeisarinleikkaukseen päivystysaikana liittyi enemmän syntymänaikaista hapenpuutetta (60,7/1000) verrattuna virka-aikaan (52,9/1000). Päivystysaikana tapahtuvaan imukuppi- tai pihtiasvusteiseen alatiesynnytyksen liittyi enemmän kuolemia synnytyksen aikana tai seitsemän vuorokauden kuluessa syntymästä (1,9/1000) verrattuna näihin synnytyksiin virka-aikana (0,6/1000). Samaan aikaan kun yksisikiöisten synnytysten määrä Kätilöopiston sairaalassa lisääntyi 39% niiden lasten osuus, jotka saivat alle seitsemän Apgar-pistettä viiden minuutin iässä lisääntyi 1,2%:sta 2,1%:iin. Vastasyntyneiden siirto valvonta- tai tehohoitoyksikköön lisääntyi 7,3%:sta 8,1%:iin ja synnyttäjien kolmannen ja neljännen asteen välilihan repeämien osuus nousi 1,4%:sta 2,0%:iin. Vuosina 2001–2012 raskauteen liittyvä kuolleisuus oli 28,4/100 000 synnytystä, mikä oli selkeästi matalampi kuin vuosina 1987–2000, jolloin kuolleisuus oli 37,8/100 000. Itsemurhakuolleisuus oli korkein raskauden keskeytyksen jälkeen (21,8/100 000) ja matalin synnytyksiin päättyvissä raskauksissa ja raskaana olevien keskuudessa (3,3/100 000). Yhteenvetona voidaan sanoa, että vakavat synnytykseen liittyvät poikkeavat lopputulemat ovat harvinaisia suomalaisissa synnytyssairaaloissa. Löydösten perusteella voidaan suositella päivystävän lääkärin jatkuvaa läsnäoloa synnytyssairaalassa. Päivystysaikaiseen synnytykseen liittyy lisääntynyt riski syntymänaikaiseen hapenpuutteeseen kaikissa synnytyssairaaloissa. Synnyttäjien määrän lisääminen suuressa synnytyssairaalassa voi lisätä sekä vastasyntyneeseen että synnyttäjään liittyvien ei-toivottujen tapahtumien suhteellista osuutta. Itsemurhia raskauden keskeytyksen jälkeen on hälyttävän paljon.
  • Pitkänen, Hanna (Helsingin yliopisto, 2018)
    Veren hyytyminen on elintärkeä ketjureaktio, joka tähtää ensin keskeisimmän hyytymisentsyymi trombiinin, ja myöhemmässä vaiheessa fibriiniverkon, muodostumiseen. Fibrinolyyttinen mekanismi puolestaan poistaa tarpeettomat hyytymät verisuonista. Väitöskirjassa tutkitaan SD-käsitellyn (solvent/detergent) plasman, perinnöllisen tekijä XIII (FXIII) puutoksen ja lysinurisen proteiini-intoleranssin (LPI) vaikutusta trombiinin ja fibriinin muodostumiseen sekä fibrinolyysiin. Väitöskirjassa vertaillaan vanhojen ja uusien menetelmien antamaa tietoa hyytymisjärjestelmän toimivuudesta. Uusilla, ns. toiminnallisilla menetelmillä, kuten kalibroitu automaattinen trombogrammi (CAT) ja rotationaalinen tromboelastometria (ROTEM), voidaan mitata esimerkiksi syntyvän trombiinin määrää (CAT) ja hyytymän muodostumisen nopeutta, kokoa ja herkkyyttä fibrinolyysille (ROTEM). Toiminnalliset mittausvälineet pystyivät tunnistamaan fibrinolyysin SD-plasmassa. Toisaalta perinnöllisessä FXIII puutoksessa fibrinolyysiä ei voitu havaita edes matalilla FXIII tasoilla kummallakaan menetelmällä. LPI:ssa havaitsimme voimakkaan fibrinolyysin lisäksi myös fibriinin muodostumisen olevan heikentynyttä. SD-plasmassa trombiinia muodostuu noin nelinkertaisesti tavalliseen plasmaan verrattuna. Jatkotutkimustemme perusteella ilmiö on seurausta luonnollisen antikoagulantin, proteiini S:n aktiivisen muodon määrän romahtamisesta. Lisäksi fibrinolyysi on kiihtynyt SD-plasmassa, johtuen mahdollisesti fibrinolyysin estäjän, a2-antiplasmiinin, vähenemisestä. Fibrinolyysiä voitiin estää lisäämällä SD-plasmaan traneksaamihappoa. Tutkimme kolmen perinnöllistä FXIII puutosta sairastavan potilaan vasteita FXIII korvaushoidolle. Potilaiden trombiinin tuotanto kiihtyi matalilla FXIII tasoilla, mutta normalisoitui terveiden verrokkien tasolle korvaushoidolla. Jatkotutkimuksissa käytimme GPRP-peptidiä estämään fibriiniverkon normaalia muodostusta, jolloin trombiinin muodostuminen myös kiihtyi. Tulokset viittaavat siihen, että huonolaatuinen fibriini voi aktivoida trombiinin tuotantoa. Selvitimme 15 LPI potilaan hyytymisjärjestelmän toimintaa. LPI lisää vuotoherkkyyttä toimenpiteiden yhteydessä, ja potilaat kärsivät munuaisten vajaatoiminnasta. LPI:ssa primaari hemostaasi on heikentynyt ja trombiinin muodostuminen on poikkeavaa. Heikentynyt fibriinin muodostus ja kiihtynyt fibrinolyysi ovat riippuvaisia munuaisten vajaatoiminnan vaikeusasteesta tai päinvastoin. LPI potilailta tulisi tarkastaa ennen toimenpiteitä verenkuva ja primaari hemostaasin toiminta, ja antaa tarvittaessa verihiutaleita. Lisäksi potilaiden fibrinogeeni ja FXIII tasot tulee mitata ja mahdolliset puutokset korvata hyytymistekijävalmisteilla. Yhteenvetona todetaan, että perinteisten ja toiminnallisten hyytymistutkimusten yhdistäminen antaa tarkemman kuvan hyytymisjärjestelmän toiminnasta ja auttaa kliinisissä ratkaisuissa. SD-plasman erityispiirteet tulee ottaa huomioon suunniteltaessa verenvuodon hoitoa ja leikkaustoimien toteutusta. Kiihtyneen trombiinin muodostuksen vaikutukset matalilla FXIII tasoilla ovat merkityksellisiä arvioitaessa FXIII hoidon tehoa, annostelua ja turvallisuutta. LPI:n osalta tutkimustulokset korostavat veren hyytymishäiriöiden osallisuutta munuaistautien yhteydessä.
  • Aholaakko, Teija-Kaisa (Helsingin yliopisto, 2018)
    Tämän tutkimuksen tarkoituksena oli kehittää leikkauksenaikaista aseptista toimintaa yhden suomalaisen yliopistosairaalan leikkausosastolla toisen osaston toimiessa vertailuosastona. Tutkimusprojektin tavoitteina oli: 1) tutkia leikkausosaston henkilökunnan raportoimaa aseptiseen toimintaan liittyvien suositusten hyväksyntää ja suosituksiin sitoutumista, 2) rakentaa arviontityökaluja leikkauksenaikaisen aseptisen toiminnan arviointiin; 3) tutkia aseptisen toiminnan toteutumista rintaleikkausten aikana, sekä 4) määritellä riskitekijöitä rintaleikkauksen jälkeiselle leikkausalueen infektioille. Projektissa dokumentoitiin tutkimukseen perustuvat leikkauksen aikaisen aseptisen toiminnan suositukset sekä laadittiin kirjallisuuteen perustuva malli. Tuloksia mitattiin muutoksina suositusten hyväksymisessä ja noudattamisessa sekä leikkausalueen infektioiden määrässä ennen ja jälkeen suositusten laatimisen. Seurantatutkimuksen jälkeen laadittiin työkalut sekä valvovan hoitajan että steriilillä leikkausalueella työskentelevien toiminnan arvioimiseen. Stimulated recall interview -menetelmällä haastateltiin 31 leikkausta valvovaa sairaanhoitajaa heidän kokemuksistaan aseptisen toiminnan toteuttamisesta rintaleikkauksissa. Aseptisen toiminnan toteutumista ja leikkausalueen infektioiden esiintymistä rintaleikkauksissa (N=1042) arvioitiin kaikista leikkauksiin liittyvistä asiakirjoista. Logistisen regressioanalyysin avulla määritettiin rintaleikkausten jälkeisiä infektioriskejä kaikissa leikkauksissa (N=982), rintakyhmyn- (n=700) ja rinnanpoistoleikkauksissa (n=282). Tilastollisesti merkitseviä eroja suositusten hyväksymisessä havaittiin eri ammattiryhmien, ja sukupuolten välillä ennen ja jälkeen suositusten laatimisen steriilin alueen luomisen, ylläpitämisen ja purkamisen aikana. Seurantatutkimuksen jälkeen eroja havaittiin suositusten hyväksynnässä koulutuksen ja työkokemuksen suhteen. Päiväkirurgisten ja leikkausosastolla työskentelevien sairaanhoitajien välillä eroja ei havaittu. Sairaanhoitajat (N=31) havaitsivat vaihtelua toteuttamassaan aseptisessa toiminnassa. He kokivat leikkauksen aikaisen aseptisen toiminnan stressaavaksi. Stressi liittyi omaan tai leikkausosastolla työskentelevien työkokemukseen, rajalliseen aikaan, työskentelyvälineisiin, työskentelyyn vaativien henkilöiden kanssa, potilaaseen liittyviin haasteisiin sekä työmoraaliin ja vallankäyttöön. Valvovat sairaanhoitajat käyttivät sekä vetäytyviä että aktiivisia keinoja selviytyäkseen stressistä. Projektin jälkeen leikkausalueen infektioiden määrässä (6.7%) ei havaittu vähenemistä. Logistisen regressioanalyysin avulla tunnistettiin leikkausalueen infektioita ennustavia tekijöitä. Kaikissa rintaleikkauksissa (N=982) infektioriskiä lisäsivät kontaminoitunut (3) tai likainen (4) leikkausalue, korkea anestesiariskiä kuvaava (ASA) pistemäärä, korkea painoindeksi (body mass index), kirurgisten laskuputkien käyttö, ja uusintaleikkaus. Korkea painoindeksi ja leikkausalueen dreeni ennustivat infektioriskiä myös rintapatin poiston (n=700) yhteydessä. Rinnanpoisto-leikkauksissa (n=282) uusintaleikkaus lisäsi leikkausalueen infektioriskiä. Vaihtelevuus leikkauksen aikaisessa aseptisessa toiminnassa ja suositusten hyväksynnässä edellyttävät toiminnan parantamista ja kehittämistä. Suositusten toteuttamiseen liittyvä stressi on vähennettävissä moniammatillisesti laadittujen suositusten toimeenpanon avulla. Infektioita voitaneen vähentää harkitsemalla antibiootti-profylaksia uusintaleikkauksissa ja ylipainoisilla. Suositusten ja laaditun mallin avuilla kehittämistyötä voidaan jatkaa.
  • Thölix, Laura (Helsingin yliopisto, 2018)
    Otsoni ja vesihöyry ovat tärkeitä hivenkaasuja ilmakehässä. Vesihöyry on yksi merkittävimmistä kasvihuonekaasuista, sillä se vaikuttaa maapallon säteilytasapainoon sekä moniin kemiallisiin reaktioihin ilmakehässä. Otsoni sen sijaan suojaa ihmisiä ja luontoa liialliselta auringon ultraviolettisäteilyltä. Siksi on tärkeä ymmärtää sekä vesihöyryn että otsonin jakaumat pitoisuuksien muutokset sekä nykyisessä että tulevaisuuden ilmastossa. Vaikka Montrealin protokollan asettamat rajoitukset otsonia tuhoavien CFC-kaasujen valmistukselle ja käytölle ovat saaneet otsonikerroksen tuhoutumisen pysähtymään, kestää otsonikerroksen ennalleen palautumisessa vielä pitkään. Ilmastonmuutos jäähdyttää stratosfääriä, jolloin polaaristratosfääripilvet (PSC) voivat lisääntyä. Tällöin otsonia voi tulevaisuudessa tuhoutua enemmän, vaikka kloorin määrä ilmakehässä olisikin pienempi. Näiden asioiden tutkimiseen tarvitaan ilmakehämalleja, sillä havaintoja stratosfääristä on rajoitetusti, eikä niitä myöskään ole olemassa tulevaisuuden ilmastosta. Tässä tutkimuksessa on stratosfäärin olosuhteiden tutkimiseen käytetty FinROSE kemiakuljetusmallia. Malli on globaali ja se kattaa stratosfäärin. Mallilla voidaan tehdä sekä lyhyitä tapaustutkimuksia että pitkiä, vuosikymmeniä kattavia simulaatioita. Malli tarvitsee syötteeksi meteorologista dataa: tuulen, lämpötilan ja pintapaineen. Tässä tutkimuksessa mallia on ajettu käyttäen ECMWF:n analyysejä tai ilmastomallilla etukäteen laskettua meteorologiaa. Lähtötiedon vaikutusta mallin antamiin tuloksiin tutkittiin, ja sillä havaittiin olevan suuri merkitys tulosten luotettavuuteen. FinROSE:lla laskettuja otsoni- ja vesihöyrypitoisuuksia verrattiin sekä satelliitti- että maanpintahavaintoihin, ja mallin todettiin tuottavan käyttökelpoisia tutkimustuloksia. Käyttämällä ilmastomallin meteorologiaa on ollut mahdollista tehdä FinROSE:lla ennusteita myös tulevaisuuden otsonikadoista. Tutkimuksen tuloksena selvisi, että vesihöyry on lisääntynyt stratosfäärissä vuosina 2006-2012, mutta 2012 jälkeen pitoisuus on vähentynyt. Mallisimulaatiot osoittavat, että vesipitoisuuden lisääntyminen johtuu pääosin kuljetuksesta; enemmän vettä on kulkeutunut tropiikista navoille. Arktisten polaarialueiden kosteassa ilmassa voi ilmastonmuutoksen vuoksi kylmenevässä stratosfäärissä muodostua entistä enemmän polaaristratosfääripilviä (PSC), joiden pinnalla klooriyhdisteet tuhoavat otsonia katalyyttisesti. Viimeisin tutkimus osoitti, että vesihöyry vaikuttaa otsonikatoon arktisella alueella eri tavoin erilaisissa meteorologisissa olosuhteissa. Suurin vaikutus oli kohtalaisen kylminä talvina, jolloin vesihöyrypitoisuuden kasvattaminen lisäsi selvästi otsonikatoa. Tämä johtui polaaripilvien määrän kasvusta ja lisääntyneestä klooriaktivaatiosta. Kylminä talvina vaikutus jäi vähäisemmäksi, sillä klooriaktivaatio oli silloin lähes täydellinen todellisiin havaintoihinkin perustuvalla vesihöyrymäärällä. Tulokset osoittavat, että tropiikin tropopaussin vesihöyryn määrällä on vaikutusta arktiseen otsonikatoon, ja että se on mallinnettava ilmastomalleissa oikein, jotta otsonikato voidaan ennustaa oikein.
  • Xu, Yan (Helsingin yliopisto, 2018)
    Fava bean is a good source of plant protein that is increasingly gaining attention due to its health benefits and sustainability. However, the addition of fava bean flour or protein concentrate at high concentrations to food products may result in an unsatisfying texture. Therefore, texture modification of the fava bean matrix is essential to improve its usability in various food systems. Microbial exopolysaccharides (EPS) are effective texture modifiers, with lactic acid bacteria (LAB) being widely used in the food industry to produce them. In this thesis, EPS were produced in situ from sucrose by LAB during the fermentation of fava bean flour or fava bean protein concentrate (FPC), and their texture modification effects on fava bean matrix were evaluated. Leuconostoc pseudomesenteroides DSM 20193 and Weissella confusa VTT E-143403 were found to be good dextran producers in fava bean matrix. With the same starter, sucrose addition strongly increased paste viscosity after fermentation. By separately hydrolyzing the fermented paste with dextranase and levanase, this increase was demonstrated to be primarily driven by dextran. The gel-strengthening ability of EPS was revealed by dynamic oscillatory rheology analysis, with obvious elasticity increases in sucrose-enriched pastes after fermentation. Dextrans produced by Ln. pseudomesenteroides DSM 20193 and W. cibaria Sj 1b showed considerable gel-strengthening ability. Two mechanisms of degradation for raffinose family oligosaccharides (RFO) were established in this thesis, involving plant-derived α-galactosidase and microbial levansucrase (LSR). In fava bean flour, RFO were preferentially degraded by endogenous α-galactosidase, producing galactose and sucrose that could be further used for EPS synthesis. In the absence of endogenous α-galactosidase, LSR could act on RFO, forming melibiose, manninotriose, and manninotetraose. A joint function of endogenous α-galactosidase and microbial LSR in RFO degradation was also observed. Texture evaluation of fermented FPC pastes revealed higher firmness, consistency, cohesiveness, and index of viscosity in sucrose-enriched pastes. Proteolysis of fava bean protein was very weak after fermentation, thus contributing less to texture modification of FPC pastes than did EPS. Confocal laser scanning microscopy of fermented fava bean protein showed more concentrated protein aggregates in dextran-enriched pastes. The study of fava bean protein-dextran interactions indicates the importance of intermolecular interactions between these two polymers in determining the rheological properties of the system. During acidification, dextran stabilized the network of fava bean protein through intermolecular interactions. Conjugation of dextran to fava bean protein through the Maillard reaction decreased both viscosity and gel elasticity during protein gelation. The molar mass and conformation of dextrans affected their behavior in the protein system, especially during protein gelation. This thesis shows for the first time the feasibility of connecting EPS production by LAB to the fermentation of fava bean matrix, and identifies two promising dextran producers for use in this matrix. Analysis of the microstructure of fava bean protein with dextran and fava bean protein–dextran interactions clearly showed the role of dextran in the protein network. Furthermore, the results indicate that different EPS producers may allow texture tailoring of the fava bean matrix, which may contribute to the development of novel plant protein-based food or meat substitutes.
  • Vetoshkina, Liubov (Helsingin yliopisto, 2018)
    Tämä tutkimus keskittyy kohteen käsitteen mahdollisuuksiin käsityössä, erityisesti puuveneiden rakentamisessa. Tässä monografiassa käsitellään kahta vastakkaista kehityssuuntaa käsityön tieteellisessä käsitteellistämisessä: kohteen käsitteen häviämistä taitoihin keskittyvistä analyyseista ja kohteen kulttuurisen ja historiallisen potentiaalin karsiutumista analyyseista. Tutkimuksen tavoite on mennä yleistysten taakse tarkastelemaan käsityön elpymistä konkreettisten toimintojen kautta käyttäen kulttuurihistoriallisen toiminnan teorian lähestymistapaa. Teoriasuuntauksen pääperiaate on toiminnan kohteellisuus. Käsitys toiminnan kohteesta auttaa kiinnittämään motivaation objektiiviseen maailmaan ja ymmärtämään miksi ihmiset tekevät asioita. Tässä tutkimuksessa kohteen käsitettä käytettiin kokonaisuutena, joka ankkuroi käsityön - sekä keinona ymmärtää käsityön elpymistä konkreettisissa tapauksissa. Kulttuurihistoriallista toiminnan teoriaa tarkasteltiin rinnakkain kahden muun teoreettisen lähestymistavan kanssa: toimijaverkkoteoria Karin Knorr-Cetinan episteeminen lähestymistapa. Etnografinen tutkimusaineisto on kerätty kolmelta puuvenetelakalta Suomesta, Venäjältä ja Intiasta vuosina 2012 – 2014. Kaikki telakat valmistivat puualuksia käyttöä varten. Kohteen potentiaali käsityön kannalta oli se, että toiminnan kohde, joka ilmeni eri tavoin konkreeteissa kulttuurisissa ja historiallisissa olosuhteissa, etenkin kulttuuristen ja historiallisten ominaisuuksien kasaantumana ajassa ja paikassa, tarjoaa mahdollisuuden tiivistää inhimilliset pyrkimykset tietyssä historiallisessa hetkessä ja tietyssä kulttuurissa, ja tämän kautta laajentaa toimintoja läpi ajallisten ja kulttuuristen rajojen. Käsityön kohteen yhdistävä tekijä on sen monimuotoisuus – erojen kulttuuriset ja historialliset piirteet tai erot, jotka tietyt, paikalliset olosuhteet ovat muokanneet. Ensisijainen ristiriita puisen veneenrakennuksen käsityössä on liike, joka tapahtuu vanhassa pitäytymisen (entisaikaisen käsityön seuraaminen tai jopa historian jäljentäminen) ja uuteen vastaamisen (käyttöön tarkoitetun ja markkinoiden tarpeeseen vastaavan veneen rakentaminen) välillä. Tämä jatkuva liike tulee näkyväksi jokapäiväisessä työssä tietynlaisina jännitteinä ja kamppailuina. Puuveneet välittävät yhteisöjen sisäisiä ja yhteisöjen välisiä suhteita. Ne ovat keino tehdä historiaa ja kulttuuria eläväksi ja käsin kosketeltavaksi, välittäen niitä eteenpäin. Jatkotutkimuksen kannalta kiinnostavaa olisi analysoida kuinka digitaalisia teknologioita käytetään käsityössä ja kuinka ne muuttavat tarkoituksellisuutta ja sosiomateriaalisuutta perinteisillä käsityöaloilla.
  • Zatta, Marco (Helsingin yliopisto, 2018)
    The Higgs boson is a cornerstone of the standard model (SM) of particle physics, thus it comes as no surprise that the announcement of its discovery on July 2012 by ATLAS and CMS marked a very important date for particle physics. All the pieces of the SM have finally been observed and the parameters of the theory measured. However, we know that the SM is far from a complete theory and the fact that the Higgs boson has been, up to date, the only discovery of the LHC may be seen as unfortunate by many. In fact, the LHC is just confirming with exceptional accuracy the predictions of the SM, pushing the scale of new physics to larger and larger values, giving us no hints about its correct extension. Having measured all the parameters of the SM we can assume its validity to an arbitrarily high energy scale and extrapolate its behavior using the renormalization group equations. It turns out that the value of the Higgs mass is low enough to allow this extrapolation and the SM remains consistent up to the Planck scale. However, this computation reveals yet another puzzle: our universe does not lie in the global minimum of the Higgs potential; instead a much deeper vacuum exists at large field values. In principle, quantum tunneling into the true vacuum is possible but fortunately the decay time is much longer than the age of our universe. For all practical purposes our vacuum is not in danger and the decay will not happen any time soon. This peculiar situation is called metastability. Since the decay time is very long, new physics modifying the Higgs potential at high energies is not needed. The situation, however, changes dramatically if we want to understand why the Higgs ended up in such an energetically disfavored state in the framework of big bang cosmology. It is clear that some sort of fine-tuning is required in order to put the Higgs in the false vacuum. Not only that: the evolution of the universe goes through violent periods, such as inflation and reheating, where the Higgs may experience large fluctuations, making it difficult to justify why it did not decay into the true vacuum without assuming the existence of physics beyond the SM (BSM). The Higgs is a natural window into particles which are not part of the SM. In fact, it is the only particle with spin-0 and the only field which can form a dimension-2 gauge and Lorentz invariant operator. Within the SM this property is used to write a mass term for the Higgs which generates spontaneous breaking of the electroweak symmetry, while in BSM models it allows to write interaction terms at the renormalizable level with gauge singlets and with gravity. In this thesis and in the papers attached we explore the effects that these renormalizable BSM operators have on the Higgs dynamics in the early universe. We show that stabilization of the Higgs field can be obtained in models of inflation if we allow the existence of Higgs-inflaton couplings or non-minimal coupling with gravity. The same models are then studied at the reheating stage, when all the particles that compose the present day universe are produced. On the other hand, we also explore the possibility that the Higgs mixes with the inflaton. The mixing can stabilize the Higgs potential at all energies and generates two scalar eigenstates. The lighter one is identified with the boson discovered in 2012 and the other could be observed at the LHC or at future colliders.
  • Kaarakka, Lilli (Helsingin yliopisto, 2018)
    Maaperä on metsäekosysteemin rakenteen ja toiminnan perusta. Maaperän fysikaaliset, kemialliset ja biologiset prosessit säätelevät koko metsän hiilen, ravinteiden ja veden kiertoa. Ihminen on toiminnallaan merkittävästi muuttanut suomalaisten metsämaiden rakennetta ja toimintaa ja edelleen metsäekosysteemin häiriödynamiikkaa. Tässä väitöskirjassa määritettiin kahden maaperän rakenteeseen ja kemialliseen koostumukseen vaikuttavan toimenpiteen − kantojen korjuun ja tekopohjaveden muodostamisen – pitkäaikaisvaikutuksia metsämaaperän ja -kasvillisuuden rakenteeseen, toimintaan ja toipumiseen. Kantojen korjuussa maaperän pintakerros häiriintyy ja siitä poistuu hiiltä ja ravinteita korjattavien juurten ja kantojen mukana. Tekopohjaveden muodostaminen sadettamalla ravinnerikasta järvivettä harjualueille puolestaan lisää maaperään hiiltä ja ravinteita, ja käsittelyn tuloksena maaperän kemiallinen koostumus muuttuu ja metsäekosysteemi rehevöityy. Aiemmat kotimaiset tutkimukset näiden toimenpiteiden vaikutuksista on tehty korkeintaan muutamia vuosia toimenpiteiden päättymisen jälkeen eikä vaikutusten kestoa ja ekosysteemien toipumisnopeutta tunneta. Tässä työssä kantojen korjuun maaperävaikutuksia tutkittiin Keski- ja Etelä-Suomessa ja tekopohjaveden ekosysteemivaikutusten kestoa Keski-Suomessa sadetusimeytystä käyttävällä tekopohjavesilaitoksella. Tutkimuksissa tarkasteltiin metsäekosysteemin toipumista toimenpiteistä, jotka olivat päättyneet yli 10 vuotta aiemmin. Tulokset osoittavat, että kantojen korjuun ja sen jälkeen tehtävän maanmuokkauksen seurauksena kuusikoiden maaperän pintakerros häiriintyy laajalti rakenteeltaan ainakin yli 10 vuoden ajaksi. Suomalaisten havupuiden kannot ja paksujuuret ovat huomattava hiilen ja ravinteiden pitkäaikaisvarasto maaperässä, ja kantojen korjuun merkittävin ekologinen vaikutus on lahopuun ja sen hiilivaraston määrän väheneminen. Tekopohjaveden muodostaminen sadettamalla muutti maaperän happamuuden ja ravinteisuuden sekä edelleen kasvilajiston, ja muutokset kestivät pitkään imeytyksen lopettamisen jälkeen. Tekopohjavesialueilla maaperän pH oli 12−15 vuoden jälkeen sadetuksen päättymisestä edelleen huomattavasti korkeampi sadetetuilla koealoilla kuin vastaavilla kasvupaikoilla, joita ei oltu sadetettu. Lisäksi maaperän ravinteiden pitoisuudet olivat myös korkeampia sadetuksen seurauksesta. Myös aluskasvillisuuden lajien runsaussuhteet ja dynamiikka olivat edelleen muuttuneita. Tutkimuksen tulokset osoittavat, että maan pintakerroksen rakenne ja maaperän toiminta häiriintyy pitkäaikaisesti molempien käsittelyjen seurauksena. Ympäristövaikutusten keston ja niistä toipumisen tunteminen on ensiarvoisen tärkeää, jotta metsäenergian korjuun päätöksentekoa ja suunnittelua ja vastaavasti tekopohjavesilaitosten toimintaa voidaan suunnitella mahdollisimman pienin ympäristöhaitoin.
  • Somersalo, Axel (Helsingin yliopisto, 2018)
    Lonkkamurtumien ilmaantuvuutta ja niihin liittyvää kuolleisuutta on tutkittu laajasti. Vaikka muihin sairaalahoitoa vaativiin murtumiin liittyy huomattavaa sairastavuutta ja terveydenhuollon kustannuksia, näitä murtumia on tutkittu puutteellisesti. Perinteisesti murtumatutkimus on keskittynyt iäkkäämpiin potilaisiin, siitä huolimatta, että nuoren henkilön menehtyessä menetetään suurempi määrä potentiaalisia elinvuosia. Tämä väitöskirja perustuu Keski-Suomen keskussairaalassa (KSKS) tapaturmaosastolla vuosina 2002-2008 kerättyyn aineistoon osastohoitoa vaatineista murtumista. Aineisto käsitti yli kuuden tuhannen 16 vuotta täyttäneen potilaan tiedot. Tutkimuksessa selvitettiin kaikkien sairaalahoitoa vaatineiden murtumien ilmaantuvuus sekä raajamurtumiin liittyvä kuolleisuus. Erityisesti tutkimuksessa keskityttiin 16-30-vuotiaiden murtumapotilaiden kuolleisuuteen. Vertailukohtana oli muun saman ikäisen väestön kuolleisuus. Tutkimuksen aikana 3277 naista sai 3750 murtumaa ja 2708 miestä 3030 murtumaa. Kaikkien murtumien ilmaantuvuus oli yhteensä 4,9 murtumaa henkilövuotta kohti (95% CI: 4,8 – 5,0). Lonkka-, nilkka-, ranne-, ranka- ja olkaluun yläosan murtumat käsittivät kaksi kolmasosaa kaikista sairaalahoitoa vaatineista murtumista. 929 naista ja 753 miestä sai vähintään yhden yläraajan murtuman ja 2081 naista ja 1486 miestä vähintään yhden alaraajan murtuman. Kaikkien edellä mainittujen potilaiden vakioitu kuolleisuussuhde (SMR, standardized mortality ratio) oli 1.83 (95% CI: 1,75 – 1,91); naisilla 1.65 (95% CI: 1,56 – 1,75) ja miehillä 2,56 (95% CI: 2,09 to 2,43). Totesimme, että nilkka- (17%) ja rannemurtumien (9%) yhdistetty ilmaantuvuus oli samanlainen kuin lonkkamurtumien ilmaantuvuus (27%). Yleisesti yläraajamurtumien jälkeinen kuolleisuus oli pienempää kuin alaraajamurtumien jälkeinen kuolleisuus. Poikkeuksen muodostivat miesten olkaluun yläosan murtumat. Kuolleisuus näillä potilailla (SMR 4,50 (95% CI: 3,31 – 6,11)) oli jopa suurempaa, kuin lonkkamurtumien jälkeen todettu kuolleisuus (SMR 3,0 (95% CI: 2,7 to 3,3)). 724 16-30 vuoden ikäistä (72,5% miehiä) potilasta hoidettiin KSKS:n tapaturmaosastolla vuosina 2002-2008. Nilkan, sääriluun, rangan, käsivarren ja ranteen murtumia todettiin eniten. Kaikkien 16-30 vuotiaiden potilaiden SMR oli 6,17 (95% CI: 4,29 to 8,88). Kukaan potilaista ei kuollut indeksimurtumaan liittyvällä hoitojaksolla. Yleisimmät kuolinsyyt olivat itsemurha (28%) ja myrkytys (24%). Toteamamme huomattava kuolleisuus saattaa osaltaan johtua nuorten murtumapotilaiden mahdollisesta toteamattomasta vakavasta mielenterveyden häiriöstä. Terveydenhuollon ammattilaisten tulisi pitää mielessä, että osa nuorista sairaalassa hoidettavista murtumapotilaista saattaa sairastaa toteamatonta vakavaa psykiatrista sairautta.
  • Kunnari, Irma (Helsingin yliopisto, 2018)
    Väitöskirjassa tutkittiin ammattikorkeakouluopettajien kokemuksia oman työnsä kehittämisestä sekä siitä miten onnistunut muutos saavutetaan. Ammattikorkeakoulun pedagoginen kehittäminen muodosti työn kontekstin kolmelle osatutkimukselle, joissa opettajien kokemuksia analysoitiin hyödyntäen positiivisen ähestymistavan vahvuuksiin keskittyviä teoreettisia käsitteitä. Tutkimus palveli myös osaamisperustaisen korkeakoulutuksen kehittämistä ja tarkemmat painopisteet osatutkimuksille johdettiin käytännön kehittämistyöstä. Tämän laadullisen ja käytäntölähtöisen tutkimuksen aineisto kerättiin haastatteluin ja kyselylomakkein. Osatutkimuksessa 1 tutkittiin opettajien kokemuksia sosio-psykologisen hyvinvoinnin rakentumisesta opettaja-opiskelijasuhteessa. Viittätoista opettajaa haastateltiin siitä, miten he kehittivät omaa ohjaustyötään. Tutkimuksessa keskityttiin opettajien optimaalisiin pedagogisiin käytänteisiin sosio-psykologisen hyvinvoinnin luomisessa eli opiskelijoiden yhteenkuuluvuuden, kompetenssin ja autonomian tunteiden vahvistamisessa. Tulokset kuvaavat opettajien holistista otetta ohjaukseen sekä pedagogisia käytänteitä, joiden avulla he tietoisesti tukivat opiskelijoiden sosio-psykologista hyvinvointia oppimisessa ja sovittivat toimintansa opiskelijoiden tarpeiden mukaan. Opettajat kokivat, että tällä oli vaikutusta myös heidän omaan hyvinvointiinsa. Osatutkimuksessa 2 keskityttiin opettajien omiin tarpeisiin onnistuneen muutoksen aikaansaamiseksi. Koulutuksellinen innovaatio ammattikorkeakoulun TKI (tutkimus, kehittäminen, innovaatio)- toiminnan ja oppimisen integroimiseksi muodosti tutkimuksen kontekstin. Yhteensä 46 kehittäjäopettajan kokemukset innostuksen ja kiinnostuksen lähteistä sekä tuen tarpeista kerättiin kyselylomakkein. Merkittävin kiinnostuksen ja innostuksen lähde opettajilla liittyi sosiaaliseen vuorovaikutukseen sekä verkostoitumiseen, mutta jäykät rakenteet ja perinteiset käytännöt vaikeuttivat yhteistyön organisointia. Tulokset osoittivat, että muuttuva ja haastava ympäristö tarjoaa opettajille mahdollisuuden oppia ja kehittyä, mutta samalla opettajien yhteenkuuluvuuden, kompetenssin ja autonomian tunteita on tuettava. Osatutkimuksessa 3 perinteisten opintojaksojen ja oppiaineiden opetus muutettiin integroiduiksi osaamisperustaisiksi oppimiskokonaisuuksiksi, joiden toteutuksesta vastasivat opettajatiimit. Tutkimuksen tavoitteena oli syventää ymmärrystä opettajien onnistuneista käytänteistä sekä muutoksen hallinnasta. Näkökulmaa laajennettiin ryhmätasolle tutkimalla opettajatiimien kokemuksia kollektiivisesta kyvykkyydestä sekä resilienssistä osana uudenlaisen yhteistoiminnallisen työtavan kehittämistä. Viiden opettajatiimin kokemukset kerättiin sekä tiimihaastatteluin että yksilöllisin kyselyin. Opettajien kokemusten mukaan lisääntynyt yhteistyö paransi muutoksessa selviämistä. Opettajatiimien luottamus kykyynsä vastata haasteisiin sekä kollektiivinen ketteryys ja joustavuus lisäsivät tiimien kyvykkyyttä sekä resilienssiä muutoksessa. Opiskelijoiden motivaatio ja sitoutuneisuus kannustivat opettajia muokkaamaan ammatillisia käytänteitään, mutta ajanhallinnan ongelmat sekä liiallinen työkuorma vaikeuttivat tätä. Opettajien kokemusten mukaan haasteet uusien käytänteiden kehittämisessä loivat tiimeille mahdollisuuden kehittyä yhdessä. Väitöskirja osoittaa, että onnistunut muutos ammattikorkeakouluopettajien työssä perustuu opettajien kykyyn muokata omia ammatillisia käytänteitään. Kyky luovuuteen ja joustavuuteen mahdollistaa uusien käytänteiden oppimisen niitä kehitettäessä. Muutoksen onnistumiseksi opettajat voivat vahvistaa yhteistyötä ja luottamusta opiskelijoiden ja kollegoiden muodostamissa yhteisöissä. He voivat valita mihin asioihin erityisesti keskittyvät ja mistä tehtävistä voi olla syytä luopua, sillä aika on rajallista. Opettajat voivat myös muuttaa omia ajattelutapojaan oman työnsä luonteesta nojautuen entistä enemmän yhteistyöhön ja verkostoitumiseen. Opettajien innostus ja sitoutuneisuus muutokseen perustuu ajatukseen, että opettajakin nähdään oppijana, jolla on omistajuus omaan oppimiseensa. Osaamiseltaan erilaiset opettajat voivat muokata yhteistoiminnan kautta omaa työtään merkitykselliseksi, mutta ammattikorkeakoulun on vältettävä opettajan työn liiallista pirstaloitumista sekä annettava tilaa innovatiivisuudelle ja luovuudelle. Avainsanat: Ammattikorkeakoulutus, opettajien oppiminen, pedagoginen muutos, koulutuksellinen innovaatio, käytäntölähtöinen tutkimus
  • de Vries, Annemarie (Helsingin yliopisto, 2018)
    Miss de Vries’ PhD research investigated several options to minimize the undesirable cardiovascular side effects commonly seen with some of the routinely used sedative and anaesthetic agents in horses. Inhalational agents, such as isoflurane, are often used for maintenance of general anaesthesia in horses, but are known for their marked cardiovascular depressant effects. The positive inotropic (i.e. increasing myocardial contraction force) agent dobutamine is commonly used to treat hypotension in horses during isoflurane-maintained anaesthesia. Yet, limited information is available on the actual effect dobutamine has on cardiac output (i.e. the amount of blood pumped by the heart per minute) under these circumstances. In the first study, Miss de Vries investigated the effect of dobutamine on arterial blood pressure and cardiac output in horses anaesthetised with isoflurane for routine clinical procedures. In these horses, dobutamine was infused when mean arterial blood pressure was below 70 mmHg. An improvement in arterial blood pressure and cardiac output, measured by the lithium dilution technique, was observed after the start of dobutamine infusion, although an increase in sympathetic tone induced by surgical stimulus likely also contributed. Anaesthetic protocols based on total intravenous techniques cause a minimal stress response in the horse, and are often characterized by an absence of cardiovascular depression, making these techniques suitable alternatives to volatile agent-based (i.e. isoflurane-based) anaesthesia in horses. Miss de Vries evaluated two total intravenous anaesthetic techniques in two studies involving ponies anaesthetised for minor surgical procedures. In one, the combined infusion of propofol with ketamine was examined; in the other, a continuous intravenous infusion of alfaxalone was compared to intermittent intravenous injections of the same agent. In both studies, good quality of anaesthesia and surgical conditions were achieved with no apparent cardiovascular depression. Alpha-2 adrenoceptor agonists such as detomidine and romifidine are commonly used in equine clinical anaesthesia practice for their profound sedative and analgesia effects, which result from an action within the central nervous system (brain and spinal cord). Unfortunately, these agents also result in profound peripherally-induced (i.e. outside the central nervous system) cardiovascular side effects. Vatinoxan (also formerly known as MK-467) is a peripherally acting α2-adrenoceptor antagonist which, when combined with an alpha-2 adrenoceptor agonist, may prevent the unwanted side effects of the agonist without affecting its centrally-induced effects of sedation and analgesia. Miss de Vries investigated the influence of vatinoxan on detomidine- and romifidine-induced cardiovascular side effects in two studies. In one study, the effect of the intravenous co-administration of vatinoxan with romifidine on the cardiopulmonary system was investigated. The peripheral antagonist successfully attenuated the effects of romifidine on the cardiovascular system, without affecting the level of sedation. In a further research study, vatinoxan was combined with detomidine for pre-anaesthetic medication in horses anaesthetised with isoflurane for arthroscopy, and resulted in improved cardiac function and oxygen delivery compared to the same horses anaesthetised with an identical protocol but without vatinoxan. However, arterial blood pressure was unacceptably low during the initial anaesthetic phase in horses receiving vatinoxan.
  • Vanhanen, Joonas (Helsingin yliopisto, 2018)
    Ihmiset vaikuttavat Maan ilmastoon monella tavalla. Ilmakehää lämmittävät kasvihuonepäästöt ja toisaalta siihen vaikuttavat myös ilmakehän aerosolihiukkaset. Tässä väitöskirjassa keskitytään ilmakehän aerosolihiukkasiin. Niiden vaikutus ilmakehään on monimutkainen johtuen niiden nopeista muutosprosesseista ilmakehässä. Osa hiukkasista muodostuu vasta ilmakehässä erilaisten kaasumaisten päästöjen hapettumisen johdosta ja osa pääsee ilmakehään suoraan ns. primääreinä hiukkasina, esimerkkeinä diesel moottoreiden nokihiukkaset tai vaikkapa autiomaiden hiekasta muodostuva pöly. Hiukkaset voivat kasvaa ilmakehässä kun niiden pinnalle tiivistyy höyryjä tai jos ne törmäilevät ja kiinnittyvät toisiinsa. Ne voivat poistua ilmakehästä muun muassa sateen vaikutuksesta tai painovoiman johdosta. Aerosolihiukkasiin vaikuttavat prosessit muodostavat aerosolipopulaatioon monimutkaisen kemiallisen koostumuksen riippuen niiden syntytavasta ja paikasta. Hiukkaset vaikuttavat ilmastoon joko suoraan sirottamalla tai absorboimalla auringon valoa, tai epäsuorasti vaikuttamalla pilvien muodostumiseen. Ilmastovaikutusten lisäksi aerosolihiukkaset voivat vaikuttaa ihmisten terveyteen. Pienimpien hiukkasten on todettu kulkeutuvan jopa ihmisten aivokudokseen saakka hermostoa pitkin. Tässä työssä keskitytään hiukkasten mittausmenetelmiin ja kuinka ne syntyvät ilmakehässä, ja toisaalta kuinka ne muodostavat pilvipisaroita. Kaasu-hiukkasmuuntuma vaikuttaa ilmastoon monella tapaa, mutta se tunnetaan kuitenkin vielä suhteellisen huonosti. Aerosolihiukkaset muodostavat ilmakehässä suuren aktiivisen pinta-alan, joka vaikuttaa monella tapaa ilmakehän kemiallisiin prosesseihin ja tätä kautta vaikuttavat esimerkiksi pilvien tai vaikkapa savusumun syntyyn. Suurin osa hiukkasista syntyy ilmakehässä kaasumaisten aineista niiden hapettumisen ansiosta. Jotta tämä prosessi ymmärrettäisiin, on aerosolihiukkaset mitattava juuri kun ne ovat syntyneet, eli noin 1-2 nm kokoisina. Tässä väitöskirjassa kehitettiin uusia mittaustapoja ja laitteita. Ensimmäinen mittalaite kehitettiin mittaamaan ilmakehälle tyypillisien aineiden ja veden yhdisteiden pintajännityksiä. Mittaustuloksia käytettiin arvioimaan pintajännityksen vaikutusta pilvipisaroiden muodostumiseen pilvimallin avulla. Toinen laite kehitettiin mittaamaan ilmakehän pienimpiä, juuri syntyneitä, aerosolihiukkasia aina 1 nm kokoon saakka. Tämän mittalaitteen avulla pystyttiin ensimmäisen kerran mittaamaan ilmakehässä tapahtuvaa hiukkasten muodostumista kaasuista. Tämän työn avulla pystyttiin todistamaan, että hiukkaset on mitattava juuri kun ne syntyvät, jotta muodostumisprosessi voitaisiin täysin ymmärtää. Lisäksi työssä pystyttiin näyttämään, että ilmakehässä tapahtuva hiukkasmuodostus voi vaikuttaa ilmastoon muodostamalla hiukkasia, jotka pystyvät muodostamaan pilvipisaroita ja lopulta pilviä.
  • Sietiö, Outi-Maaria (Helsingin yliopisto, 2018)
    Boreaaliset metsät ovat merkittäviä hiilivarastoja ja suurin osa niihin varastoidusta hiilestä on maaperässä. Erityisesti maaperän orgaanisessa kerroksessa hiili on muuntunut hitaasti hajoavaksi humusaineeksi, joka muodostaa boreaalisen metsämaan pysyvimmän hiilivaraston. Koska metsämaassa vain pieni osa tärkeistä ravinteista on kasveille helposti hyödynnettävissä muodoissa, turvatakseen ravinteiden saannin kasvit muodostavat sienijuurisymbiooseja niiden juuristoissa elävien sienten kanssa. Boreaalisissa metsissä havupuut ovat yleisiä ja metsän aluskasvillisuus koostuu pääasiassa varpukasveista sekä sammaleista. Havupuut muodostavat tyypillisesti sienijuurisymbioosin pintasienijuurisienten kanssa (ektomykorritsasienet) ja varpukasvit kanervasienijuurisienien (erikoidimykorritsasienet) kanssa. Vastineeksi turvatusta ravinteiden- ja vedenotosta, sienijuurisienet saavat energiansa isäntäkasveilta erilaisina hiiliyhdisteinä eli sokereina. Ihmisen toiminnan aiheuttaman kasvihuoneilmiön voimistumisen ja ilmakehän CO2-pitoisuuden noustessa myös kasvukaudet pidentyvät ja sen myötä kasvien maahan allokoiman hiilen määrien on arveltu kasvavan. Helppokäyttöiset hiiliyhdisteet antavat mikrobeille mahdollisuuden tuottaa tavallista enemmän orgaanisen materiaalin hajotukselle välttämättömiä entsyymejä ja näin lisäävän myös vaikeasti hajotettavien hiiliyhdisteiden, kuten humuksen, hajotusta. Parempi tietämys kasvi-sieni-vuorovaikutuksen merkityksestä boreaalisen metsäekosysteemin toiminnalle on tärkeää, jotta voidaan arvioida muuttuvan ilmaston vaikutuksia maaperän hiilenkierrolle ja hiilivarastoille. Tämän väitöskirjatyön tarkoituksena oli tutkia kasvien maahan syöttämien hiiliyhdisteiden merkitystä juuriston ja maaperän sieniyhteisön monimuotoisuudelle sekä maaperän hiilenkierrolle. Tämän työn kaksi ensimmäistä osajulkaisua perustuivat laboratoriomittakaavan mikrokosmoskokeeseen ja viimeinen monivuotiseen kenttäkokeeseen. Sieniyhteisöjä ja niiden monimuotoisuutta tutkittiin molekyylibiologisin menetelmin ja syväsekvensoinnilla. Lisäksi ensimmäisessä osajulkaisussa tunnistettiin isäntäkasvin (kanerva, mustikka, puolukka ja mänty) kanssa suorassa vuorovaikutuksessa olleet sienet hyödyntäen DNA:n isotooppileimaukseen perustuvaa tekniikkaa. Tutkittujen boreaalisen metsän kasvien (kanerva, mustikka, puolukka ja mänty) juuristojen ja ympäröivän maan sieniyhteisöjen rakenteet erosivat toisistaan, mutta niistä löytyi myös keskenään samoja lajeja. Lisäksi varpukasveilla (kanerva, mustikka ja puolukka) oli erilainen vaikutus ympäröivän maan kemialliseen koostumukseen kuin männyllä. Tämän laboratoriomittakaavan mikrokosmoskokeen tulosten perusteella kanervakasveilla on merkittävä vaikutus boreaalisen metsämaan prosesseihin ja mikrobien monimuotoisuuden ylläpitämiseen. Kasvien maahan syöttämien hiiliyhdisteiden pääsyn rajoittaminen aiheutti muutoksia humusmaan sieniyhteisön rakenteeseen kolmivuotisen kenttäkokeen aikana. Lahottajasienten ja ektomykorritsasienten on arveltu kilpailevan maaperässä samoista ravinteista. Jos kasvien hiilisyöte ektomykorritsasienille lakkaa, lahottajasienten on arveltu yleistyvän ja estävän ektomykorritsasienten kasvua. Tämän sieniryhmien välisen oletetun kilpailun taustalla olevaa mekanismia kutsutaan Gadgil-ilmiöksi. Tässä väitöskirjatyössä kuvatun kolmivuotisen kenttäkokeen tulokset eivät kuitenkaan tue Gadgil-ilmiötä vaan viittaavat siihen, että lahottajasienet ja ektomykorritsasienet suosivat erilaisia ravinteiden lähteitä ja eri ekolokeroita. Lisäksi tuloksien perusteella maaperän mikrobit ovat sopeutuvaisia ja kykenevät mukautumaan tilapäisiin häiriöihin. Tässä väitöskirjatyössä saatiin uusia näkökulmia kasvin vaikutuksesta juuriston ja maaperän sieniyhteisön rakenteeseen ja toimintaan sekä maaperän kemialliseen koostumukseen. Tämän väitöskirjatyön tulokset viittaavat siihen, että tarvitsemme lisätietoa kasvien ja mikrobien vuorovaikutuksesta sekä näiden vuorovaikutusten merkityksestä maaperän prosesseille, jotta voimme ennustaa muuttuvan ilmaston vaikutusta boreaalisen metsämaan hiilenkierrossa.
  • Niemi, Saija (Helsingin yliopisto, 2018)
    ABSTRAKTI Tutkimus esittelee uuden kontrolliteorian (Theory of Control Tuning). Teoria osoittaa kontrollin merkityksen muuttoliikkeissä sekä sen, kuinka kontrolli on keskeinen osa muuttoliiketoimijoiden jokapäiväistä elämää. Muuttoliiketoimijoita ovat niin yksilöt kuin ryhmät – maan sisäiset pakolaiset, kansainväliset rajat ylittävät turvapaikanhakijat ja pakolaiset, työ- ja koulutusperäiset muuttajat sekä paikalliset asukkaat ja auktoriteetit joihin siirtolaisuus ja pakolaisuus vaikuttavat. Erilaisia muuttoliiketoimijoita yhdistää sama tavoite, kontrollin käsittely, riippumatta esimerkiksi muuttoliikkeen tyypistä, kestosta, luonteesta tai maantieteellisestä alueesta. Tutkimus siis osoittaa, että muuttoliiketoimijoiden keskuudessa esiintyy samanlainen käytösmalli, on kyseessä sitten kansainvälinen tai maan sisäinen muuttoliike, konfliktin, ympäristönmuutoksen, taloudellisten tai koulutuksellisten syiden aiheuttama tai muiden henkilökohtaisten syiden aikaansaama muuttoliike. Sama käytösmalli esiintyy muuttoliikkeiden osana huolimatta siitä, ovatko muuttoliiketoimijat liikkeessä vai paikallaan. Teoria esittää, että muuttoliiketoimijat ratkaisevat kontrolliin liittyviä haasteita säätelemällä kontrollia suhteessa muuttoliikkeen toimintoihin, kuten paikassa selviytymiseen, auktoriteetin kohtaamiseen, yhteyksien ylläpitämiseen ja tiedon käsittelyyn. Kontrollin säätelyllä tarkoitetaan toimintaa, jossa muuttoliiketoimija muokkaa kontrollia muuttoliikkeen eri vaiheissa ja siihen liittyen, jotta pystyisi hallitsemaan erilaisia tapahtumia, olosuhteita, tunteita, kohteita ja toimijoita. Kontrollin säätely saa aikaan kontrollipolkuja, jotka selittävät monenlaisia kontrollin säätelyn syitä, strategioita, lopputuloksia sekä kontrollin ehtoja ja väliintulevia tekijöitä. Teoria perustuu suoraan empiiriseen aineistoon, joka kerättiin pääasiassa Suomessa, Egyptissä, Sudanissa ja Ugandassa. Teoria esittää uuden tavan ajatella muuttoliikkeitä käsitteellistämällä sekä monialueista primaariaineistoa että sekundaarista aineistoa. Lähestymällä aineistoa osin kokeellisesti klassisen grounded theory –metodologian avulla aineisto oli mahdollista kohottaa kuvailevalta tasolta käsitteelliselle tasolle ja tätä kautta muodostaa uusi teoria suoraan aineiston pohjalta. Tutkimus esittelee aidon monitieteisen ja tieteidenvälisen teorian. Teoria tuo esiin uusia käsitteitä ja ennennäkemättömän tavan ymmärtää ihmisten välisiä suhteita ja muuttoliikkeeseen liittyviä asioita. Tutkimus myös selittää paikan ja tilan ilmenemistä muuttoliikkeissä. Tämän lisäksi tutkimus havainnollistaa erilaisia haasteita liittyen muuttoliiketutkimukseen, varsinkin sen tekemiseen haastavissa tutkimusympäristöissä. Tutkimus sulkee kuilun empiirisen aineiston ja formaalin teorian välillä uuden keskitason teorian avulla. Tämä taas lisää teoreettista ja käytännönläheistä ymmärrystä muuttoliikeilmiöstä. Avainsanat: Kontrollin säätely, kontrolli, siirtolaisuus, pakolaisuus, muuttoliike, turvapaikanhakija, maan sisäinen pakolainen, paikka, tila, paikassa selviytyminen, auktoriteetin kohtaaminen, yhteyksien ylläpitäminen, tiedon käsittely, grounded theory, kvalitatiivinen aineisto, eteläsudanilainen muuttoliike