Väitöskirjat

Uusimmat julkaisut

  • Sillfors, Mikko (Helsingin yliopisto, 2017)
    Ateismin näkyvyys on 2000-luvun länsimaissa kasvanut osaltaan johtuen uskontokriittisen uusateismin noususta. Viime vuosina markkinoille on ilmestynyt myös ateistista henkistä vaihtoehtoa puolustavia kirjoja, kuten André Comte-Sponvillen The Book of Atheist Spirituality (2006), Greg M. Epsteinin Good Without God (2009), J. K. Fausnightin Going Godless (2010) sekä Alain de Bottonin Religion for Atheists (2012). Uusateistitkin ovat esittäneet vaihtoehtoja perinteiselle uskonnolle, esimerkiksi Richard Dawkins TV-dokumenttisarjassa Sex, Death and the Meaning of Life (2012) ja Sam Harris kirjassa Waking Up (2014). Edellä mainitut kuusi teosta muodostavat tutkimukseni aineiston. Tässä tutkimuksessa tarkastelen kolmea aihetta: ateismia, henkisyyttä ja erityisesti näiden kahden yhdistelmää, ateistista henkisyyttä. Tutkimukseni pääkysymys on: millaisia tekijöitä, uskontoasenteita ja arvoja 2000-luvun ateistinen henkisyys sisältää? Metodeinani ovat argumentaatioanalyysi, retorinen analyysi, asenneanalyysi sekä Schwartzin arvomalli. Ateismilla tarkoitan jumalattomuutta. Ihmiskunnan historiassa ateismi on todennäköisesti ollut harvinaista, mutta se on länsimaissa viime vuosisatojen aikana vähitellen yleistynyt. Nykytutkimuksen mukaan yksi keskeisistä ateismin suuntaan vievistä psykologisista tekijöistä on taipumus reflektiiviseen ajatteluun. Ateismin yleistymistä selittäviä sosiokulttuurisia tekijöitä ovat muun muassa vauraus, turvallisuus sekä arvojen muuttuminen individualistisemmiksi. Tarkastelen henkisyyttä yleisinhimillisenä ilmiönä, joka sisältää viisi keskeistä ulottuvuutta: 1) kokemukset ja tunteet, 2) moraalin, 3) elämänkatsomuksen, 4) merkityksellisyyden sekä 5) harjoitukset ja sitoumukset. Ateistisella henkisyydellä tarkoitan henkisyyttä, joka on eksplisiittisesti ateistista. Ateistista henkisyyttä voidaan pitää länsimaissa viime aikoina yleistyneen sekulaarin henkisyyden yhtenä alakategoriana. Ateistisen henkisyyden edustajien käytänteet sekä asenteet uskontoja kohtaan ovat kuitenkin moninaisia. Teoksissaan Dawkins ja Harris asennoituvat monoteistiseen uskontoon kriittisesti. Dawkins tarjoaa perinteisen uskonnon korvaajaksi järkeä ja tiedettä sekä Harris näiden ohella buddhalaisuutta ja meditaatiota. Sen sijaan de Bottonin teoksen asenne on uskontomyönteinen siinä korostetaan kristillisten yhteisöllisten arvojen ja käytänteiden hyödyllisyyttä ja niiden siirtämistä sekulaariin nykykontekstiin. Comte-Sponvillen, Epsteinin ja Fausnightin teosten asenteet suhteessa uskontoon puolestaan ovat kaksijakoisia, sisältäen sekä uskonto-kriittisyyttä että uskontomyönteisyyttä. Comte-Sponvillen vaihtoehdossa perinteiselle uskonnolle korostuvat transsendenssikokemukset ja rakkaus, Epsteinilla humanistinen yhteisöllisyys ja yksilön sisäisen arvokkuuden lisääminen sekä Fausnightilla sisäisen rauhan ja merkityksellisyyden löytäminen meditaation avulla. Karkeasti jaoteltuna Harris, Comte-Sponville ja Fausnight edustavat sisäänpäin suuntautuvaa ateistista henkisyyttä, jossa transsendenssikokemuksilla on keskeinen rooli. Sen sijaan Dawkins, de Botton ja Epstein edustavat ulospäin suuntautuvaa ateistista henkisyyttä, jossa painopiste on objektiivisessa maailmassa, yhteisöllisyydessä ja/tai yhteiskunnan ongelmien ratkaisemisessa. Kaikissa aineistoissa Schwartzin arvomallin arvoista korostuu itsensä ylittäminen, kuten universalismi ja hyväntahtoisuus. Kaikki myös painottavat arvona itseohjautuvuutta, joka on tyypillistä nykyiselle sekulaarille henkisyydelle lukuun ottamatta de Bottonia, joka korostaa enemmän perinnettä ja yhdenmukaisuutta, jotka ovat tyypillisiä perinteisen uskonnon arvoja. Tutkimus antaa ateistisesta henkisyydestä uutta tietoa sekä tarjoaa teoreettisia näkökulmia käsitellä tätä vähän tutkittua ilmiötä yksityiskohtaisemmin. Se myös mahdollistaa länsimaiselle nykykeskustelulle tyypillisen ateismin ja uskonnon välisen jännitteen purkamista.
  • Alanne, Merja (Helsingin yliopisto, 2017)
    Tiivistelmä Danin kaupunki, joka on samastettu jo 1800-luvulla Tell el- Qaḍin (Tel Danin) rauniokumpuun, on mainittu 21 kertaa Vanhassa testamentissa. Tel Dan sijaitsee pohjois-Israelissa Jordanin laakson pohjoisosassa Hermonin vuorten juurella. Se on ollut yksi merkittävistä arkeologisista kohteista Israelissa sen jälkeen, kun arkeologiset kaivaukset aloitettiin siellä vuonna 1966 Avraham Biranin johdolla. Väitöskirjani tarkoitus on tutkia Danin kaupungin historiaa sekä arkeologian että raamatuntutkimuksen näkökulmista ja arvioida nykyisen tutkimuksen perusteella aikaisempia käsityksiä sen historiasta. Oleellista on tarkastella, miten Raamatun tekstit ja arkeologinen materiaali suhtautuvat toisiinsa ja mitä niiden perusteella voidaan tietää Raamatun Danista ja toisaalta rautakauden/hellenistisen ajan kaupungista Tel Danilla. Työssä hyödynnetään sekä arkeologian että raamatuntutkimuksen menetelmiä ja tuloksia. Ensin arkeologinen ja tekstiaineisto käsitellään erikseen kummankin tieteen alan omia metodeja käyttäen. Avraham Biran edusti niin sanottua Raamatun arkeologian koulukuntaa, joka korosti Raamatun merkitystä Israelin historian tutkimuksen tärkeänä lähteenä. Siinä ongelmana oli se, että arkeologisia jäänteitä tulkittiin liian suoraviivaisesti Raamatun tekstien mukaisesti ilman tekstien kriittistä tutkimista. Se on johtanut virheellisiin historiallisiin tulkintoihin. Näin myös Danin kaupungin kohdalla. Tel Danin rautakauden ajan kaivausraportteja ei ole vielä julkaistu. Kuitenkin lukuisat esiraportit ja artikkelit osoittavat, että Tel Danin materiaalisessa kulttuurissa on sekä pohjoisia (Syyria-Mesopotamia) että eteläisiä vaikutteita (Megiddo, Hasor, Samaria). Tämä tutkimus osoittaa, että Raamatun kohdat, joissa Danin kaupunki mainitaan, ovat melko vähäisiä ja ne kuuluvat Vanhan testamentin myöhäisiin tekstikerrostumiin. Siksi ne eivät paljon kerro rautakauden IIB Danin kaupungin todellisuudesta. Pikemminkin ne heijastelevat kuningasajan jälkeisen Juudan yhteisön ideologista ja teologista ajattelua. Useimmat Vanhan testamentin kertomukset sijoittuvat Samarian ja Juudan vuoriston alueille. Pohjoisia kaupunkeja ja asutuksia ei kovin useasti mainita. Arkeologinen materiaali ja Raamatun tekstit eivät itsestään selvästi liitä Danin kaupunkia Israelin rautakautiseen kuningaskuntaan. Luultavasti Israelin kuningaskunta ei ulottunut jatkuvasti Daniin asti, vaan ajoittain 800-luvulla ja 700-luvulla eKr. Vanhassa testamentissa esiintyvä fraasi Danista Beersebaan todennäköisesti kuvaa kuningasajan jälkeisen Juudan yhteisön ihannetta määritellä Israelin rajat ja kansa.
  • Teramura-Grönblad, Mariko (Helsingin yliopisto, 2017)
    Tausta: Laitoksissa asuvien hauraiden vanhusten tiedetään olevan monisairaita ja usein käyttävän paljon samanaikaisia lääkkeitä. Monilääkityksen takia he ovat alttiita haittavaikutuksille ja lääkkeiden haitallisille yhteisvaikutuksille. He ovat haurainta osaa vanhusväestöä ja suurin osa heistä kärsii muistisairaudesta. Viimeisen kymmenen vuoden aikana tutkimustieto antikolinergisten lääkkeiden and pitkäaikaisen protonipumppuinhibiittoreiden (PPI) käytön haitoista on lisääntynyt. Vähemmän tiedetään miten nämä haitat ilmenevät kaikkein hauraimmilla laitoshoidossa asuvilla vanhuksilla. Pitkäaikaishoidossa asuvat vanhukset ovat usein yleislääkäreiden hoidossa. He pääsevät harvoin perusteelliseen lääkehoidon arviointiin sen jälkeen kun he ovat muuttaneet pitkäaikaishoitoon. Siten sama lääkitys jatkuu usein pitkään, vaikka lääkitys olisi tarkoitettu käytettäväksi vain väliaikaisesti. Tutkimuksen tavoitteet: Tämän tutkimuksen tarkoituksena oli arvioida antikolinergisten ja PPI lääkkeiden yhteyttä niiden mahdollisiin haittavaikutuksiin sekä lääkkeiden yhteisvaikutuksia laitoshoidossa olevilla vanhuksilla. Erityisesti arvioitiin PPI lääkkeiden haittavaikutuksia (osatutkimus 1) ja PPI käytön yhteyttä kuolemanvaaraan (osatutkimus 2). Lisäksi selvitettiin antikolinergisesti vaikuttavien lääkkeiden samanaikaista käyttöä asetyylikoliiniesteraasi-estäjien (AKE) kanssa ja niiden vaikutusta psyykkiseen hyvinvointiin (osatutkimus 3) sekä potentiaalisesti vakavien D-luokan yhteisvaikutusten yleisyyttä sekä niiden yhteyttä kuolemanvaaraan (osatutkimus 4). Menetelmät: Väitöskirja koostuu neljästä osatutkimuksesta. Osatutkimuksen 1 aineistossa oli 1987 helsinkiläistä vanhainkotiasukasta (keski-ikä 83.7 vuotta, 80.7% naisia), joiden lääkitys tutkittiin osana asukkaiden ravitsemustilan kehittämisprojektia. Osatutkimus 2 koostui kolmesta otoksesta: 1389 asukkaasta 69 Helsingin palvelutaloista vuodelta 2007 (ensimmäinen kohortti; keski-ikä 82.7 vuotta, naisia 78.9%), 1004 asukkaasta pitkäaikaissairaaloista vuodelta 2003 (toinen kohortti; keski-ikä 81.3 vuotta, naisia 75.3%), ja 425 asukkaasta geriatrisen akuuttihoidon osastoilta tai Helsingin kaupungin vanhuskodeista vuosilta 1999-2000 (kolmas kohortti; keski-ikä 86.1 vuotta, 81.6% naisia). Osatutkimuksessa 3 aineistona oli 1475 Helsingin metropolialueen palvelutalojen asukasta (keski-ikä 82.8 vuotta, 77.7% naisia) projektissa, joka selvitti heidän ravitsemustilaansa vuonna 2007. Osatutkimus 4:ssa seurattiin näiden samojen asukkaiden kuolleisuutta kolmen vuoden ajan. Ne 1327 asukasta, joilla oli täydelliset seurantatiedot käytettävissä lääkehoidon ja ravitsemustilan osalta otettiin tutkimukseen (keski-ikä 82.7 vuotta, 78.3% naisia). 11 Kaikissa tutkimuksissa koulutetut hoitajat tekivät haastattelun osallistujille. Demografiset tiedot, lääkkeiden käyttö ja sairausdiagnoosit vahvistettiin sairauskertomustiedoista. Lääkkeet koodattiin käyttämällä WHO:n ATC koodeja (Anatomical Therapeutic Chemical Classification System). Kaikki antikolinergisesti vaikuttavat lääkkeet luokiteltiin Anticholinergic Risk Scale luokituksen mukaan (osatutkimus 3). Ravitsemustila määriteltiin Mini Nutritional Assessment (MNA) mittarilla, dementian vaikeusaste ja toiminnanvajeet Clinical Dementia Rating (CDR) luokituksella, asukkaiden hyvinvointi Psychological Well-being mittarilla. Charlson comorbidity indeksin avulla arvioitiin sairauksien vakavuutta ja kuormitusta. Swedish-Finnish Interaction X-referencing - tietokantaa (SFINX) käytettiin arvioitaessa lääkkeiden mahdollisia vakavia, D-luokan yhteisvaikutuksia (osatutkimus 4). Tiedot kuolleisuudesta kerättiin keskusrekistereistä (osatutkimukset 2 ja 4). Tulokset: Osatutkimuksessa 1 vanhainkodin asukkaista 22 % sai päivittäin PPI lääkkeitä. Säännölliseen PPI käyttöön liittyviä oireita ja piirteitä olivat ripuli, aikaisempi lonkkamurtuma, sepelvaltimotauti ja laktoosi-intoleranssi viitaten PPI lääkkeiden mahdollisiin sivuvaikutuksiin tai niiden käyttöön väärällä hoitoindikaatiolla. Osatutkimuksessa 2:ssa PPI lääkkeiden käytön yleisyys vaihteli 21.4 %:sta (geriatriset osastot ja vanhainkodit) 26.4 %:iin (palvelutalot). PPI lääkkeet eivät liittyneet kuolleisuuteen palvelutalojen asukkaiden kohdalla. Sen sijaan ne liittyivät kohonneeseen kuolleisuuteen laitoksissa, joissa asukkailla oli enemmän toiminnanvajeita ja jossa he olivat monisairaita. Pitkäaikaissairaaloiden, geriatristen osastojen ja vanhainkotien asukkaat olivat alttiita PPI-lääkkeiden haittavaikutuksille. Geriatrisen akuuttihoidon osaston ja vanhainkodin kohortissa kuolleisuuden vaara oli HR 1.90 (95 % CI 1.23 - 2.94) jopa vakioitaessa ikä, sukupuoli, liitännäissairaudet, delirium, sekä ASA ja SSRI lääkkeiden käyttö. Osatutkimuksessa 3, 41.6 % asukkaista käytti antikolinergisesti vaikuttavia lääkkeitä. Tutkittavista 10.7% käytti AKE-lääkkeitä ja antikolinergisesti vaikuttavia lääkkeitä samanaikaisesti. Antikolinergisesti vaikuttavien lääkkeiden käyttöön liittyi suurempi lääkkeiden lukumäärä, toiminnanvajaus, depressio, psykiatriset sairaudet ja Parkinsonin tauti. Antikolinergisesti vaikuttavien lääkkeiden käyttö oli yhteydessä heikompaan psyykkiseen hyvinvointiin kun ikä, sukupuoli, koulutus, monisairaus ja AKE-lääkkeiden käyttö vakioitiin. Osatutkimuksessa 4 laitosten asukkaista 5.9 % altistui lääkkeiden vakaville D-luokan yhteisvaikutuksille. Tavallisimmat lääkkeiden yhteisvaikutukset liittyivät kaliumia säästävien diureettien, karbamatsepiinin ja metotreksaatin käyttöön. Asukkaat, jotka altistuivat lääkkeiden 12 vakaville yhteisvaikutuksille, käyttivät enemmän lääkkeitä ja heillä esiintyi enemmän nivelsairauksia. Ryhmien välisessä kuolleisuudessa ei ollut merkitsevää eroa. Johtopäätökset: PPI lääkkeiden käyttö on tavallista laitoshoidossa ja niiden käyttöön mahdollisesti liittyy mahdollisesti haittavaikutuksia kuten ripulia ja lisääntynyttä kuolleisuutta laitoshoidossa olevilla kaikkein hauraimmilla vanhuksilla. Antikolinergisesti vaikuttavien lääkkeiden ja AKE-lääkkeiden yhteiskäyttö on yleistä laitoshoidossa. Antikolinergisesti vaikuttavien lääkkeiden käyttöön liittyy heikentynyt psyykkinen hyvinvointi. Lääkkeiden vakavat yhteisvaikutukset ovat suhteellisen harvinaisia näillä potilailla, vaikka monilääkitys on hyvin yleistä.
  • Levón, Jaakko (Helsingin yliopisto, 2017)
    Lonkkanivelen pitkälle edennyttä nivelrikkoa sekä muita sairaustiloja hoidetaan lonkan tekonivelleikkauksella joka on yksi selkeimmin elämänlaatua parantavista kirurgisista toimenpiteistä. Ikääntyvien ihmisten määrän kasvaessa sekä leikkausindikaatioiden laajentuessa nuorempiin ja aktiivisempiin potilaisiin, implanttien tarve jatkuvasti lisääntyy. Vaikka nykyiset kirurgiset tekniikat sekä leikkaushygienian toteutus ovat pitkälle kehittyneet, tekonivelinfektioita esiintyy 0.5-1.2% ensimmäistä kertaa leikatuista ja uusintaleikkausten jälkeen useammin. Leikkauksen jälkeinen proteesi-infektio on edelleen merkittävä komplikaatio terveydenhuoltojärjestelmässä ja kyseiselle potilaalle luonnollisesti katastrofi johon liittyy huomattavaa kärsimystä, sairastavuutta ja jopa kuolleisuutta. Tekonivelinfektio vaatii usein pitkän antibioottihoidon sekä teknisesti vaativia uusintaleikkauksia parantuakseen. Uusintaleikkauksiin liittyy huomattavia kustannuksia ja pitkiä sairaalahoitojaksoja eikä lopputulos useinkaan vastaa odotuksia. Kasvava antibioottiresistenssi huomioon ottaen ehdotetaan, että optimaalinen tapa ehkäistä näitä infektioita olisi käyttää bakteerien adheesiota sekä biofilmin muodostumista hylkiviä implanttimateriaaleja sekä pinnoitteita. Timantinkaltaisen hiilen (DLC) ja polymeerien hyödylliset ominaisuudet voidaan yhdistää hiili-polymeeri-hybridipinnoitteissa (diamond-like carbon polymer hybrid eli DLC-p-h). Tähän mennessä on kehitetty kaksi ainutlaatuista timantti-muovi-hybridipinnoitemateriaalia: timantti-polytetrafluoroetyleeni-hybridipinnoite (DLC-PTFE-h) sekä timantti-polydimetyylisiloksaani-hybridipinnoite (DLC-PDMS-h). Edellisessä timantti on siis yhdistetty tefloniin ja jälkimmäisessä silikoniin. Näitä likaa, vettä sekä öljyä hylkiviä hybridipinnoitteita tutkittiin väitöskirjassa. Tieteellinen Tutkimus Ortonin Timanttiryhmä on valmistanut nämä uudet biomateriaalipinnoitteet itse kehittämällään kaaripurkausmenetelmällä. Kyseisellä menetelmällä valmistetaan myös paksuja sekä korkealaatuisia timantinkaltaisia hiilipinnoitteita (timanttipinnoitteita). Näitä timanttipinnoitteita voidaan käyttää sovelluksissa, joissa tarvitaan korkeaa kuormituskestävyyttä, kuten lonkan tekonivelissä. Proteesi-infektion ensimmäinen vaihe on bakteerien adheesio eli tarttuminen biomateriaalin pintaan. Tämä tapahtuu lähes välittömästi kun materiaali tuodaan nesteisen bakteeripitoiseen ympäristöön. Bakteeri adheesio johtaa biofilmin muodostumiseen ja mahdollistaa täysimittaisen syvän biofilmi-infektion kehittymisen. Väitöskirjan päähypoteesina oli, että jotkut biomaterialit, kuten DLC sekä DLC-PDMS-h ja DLC-PTFE-h, ovat vastustuskykyisempiä bakteerien adheesiolle ja biofilmin muodostumiselle verrattuna perinteisiin implanteissa käytettäviin biomateriaaleihin. Tutkittaessa bakteerien adheesiota sekä biofilmin muodostumista laboratorio-olosuhteissa (in vitro), on hyödyllistä käsitellä materiaalit ensin seerumilla sekä toteuttaa tutkimus virtaavassa nesteessä käyttäen dynaamista virtausmallinnusta. Nämä menetelmät vastaavat paremmin ihmiselimistössä vallitsevia olosuhteita (in vivo) jossa kudosnesteet harvoin ovat liikkumattomia ja biomateriaalit pinnoittuvat välittömästi seerumilla ennen ensimmäistä bakteerikontaktia. Väitöskirjatutkimuksessa todettiin että staattisissa olosuhteissa seerumikäsittelyn jälkeen DLC hylki mikrobeja paremmin kuin tavalliset biomateriaalit tantaali, titaani sekä kromi ja vastusti parhaiten Staphylococcus aureus bakteerin tarttumista biomateriaalipintaan. Tässä työssä nähtiin, että biomateriaalipinnan mikrokuviointi helpottaa bakteerien tarttumisen kvantitatiivista analyysia. Erikokoiset mikrokuviot mahdollistivat myös tiedon keruun liittyen bakteerien sijoittautumiseen näytepinnoilla. Dynaamisissa virtausolosuhteissa DLC ja DLC-PTFE-h estivät yhtä hyvin kuin tavalliset implanttimateriaalit S. aureus ja Staphyloccous epidermidis bakteerien tarttumista. DLC-PDMS-h:n pintaan tarttui merkittävästi enemmän S. aureus bakteereita kuin DLC-PTFE-h:n tai tantaalin pintaan. Muutoin se käyttäytyi kuten muut testatut materiaalit. Biofilmin muodostumista tutkittiin seerumin läsnä ollessa. DLC-PTFE-h vastusti näissä kokeissa selvästi parhaiten biofilmin muodostumista. Myös DLC vastusti biofilmin muodostumista hyvin verrattuna tavallisiin implanttimateriaaleihin sekä DLC-PDMS-h:n joiden pintaan biofilmi tarttui herkemmin. Antimikrobiset peptidit ovat luonnollisen immuniteetin puolustusmolekyylejä, joita esiintyy kasveissa, selkärankaisissa sekä ei-selkärankaisissa eliöissä. Näillä peptideillä on immuniteetin lisäksi muitakin tehtäviä. Ihmisen kudoksissa esiintyy human beta-defensin-3 (hBD-3) nimistä antimikrobista peptidiä. Tässä väitöskirjassa selvitettiin hBD-3:n tuotantoa septiseen nivelimplantin irtoamiseen liittyvissä kudosnäytteissä immunohistokemiallisia menetelmiä sekä kaksoisimmunofluoresenssi-värjäystä käyttäen. Tutkittavat kudosnäytteet oli otettu implanttia ympäröivästä kudoksesta potilailta, joilla oli diagnosoitu septinen nivelproteesin irtoaminen. hBD-3:a löydettiin monosyytti/makrofagi-tyyppisistä soluista, sidekudossoluista sekä verisuonten endoteelisoluista. Sitä oli heikosti nähtävissä vierasesinejättisoluissa eikä lainkaan neutrofiileissä. hBD-3:n vaihteleva topologinen esiintyminen tulehtunutta proteesia ympäröivässä kudoksessa viittaa paikalliseen eritykseen, mikä on linjassa aiemman kirjallisuuden kanssa. Kolme tämän väitöskirjan tutkimusta viittaavat, että DLC sekä DLC-PTFE-h pinnoitteet voivat estää bakteerien tarttumista ja sitä seuraavaa biofilmin muodostumista biomateriaalien pinnalla. Tällä tavoin nämä biomateriaalit ehkäisisivät infektiota tehokkaammin kuin nykyiset implanttimateriaalit. Antimikrobisen peptidin hBD-3:n solulähteet septisessä implantin irtoamisessa ovat pääosin proteesia ympäröivän kudoksen makrofagit sekä verisuonten endoteelisolut.
  • Lizarazo Torres, Clara Isabel (Helsingin yliopisto, 2017)
    Viljelyjärjestelmät Boreaalis-Nemoraalisella vyöhykkeellä Euroopassa perustuvat intensiiviseen viljantuotantoon mikä on johtanut riippuvuuteen ulkomaisesta valkuaisrehusta ja runsaaseen lannoitteiden käyttöön. Tämä puolestaan on aiheuttanut runsaasti negatiivisia ympäristövaikutuksia. Esimerkiksi lannoitteiden valmistuksesta ja käytöstä johtuen kasvihuonekaasupäästöt ovat lisääntyneet, suppea kasvinsuojelumenetelmien valikoima on lisännyt rikkakasvien resistenssiriskiä, johtanut ravinteiden huuhtoutumiseen ja maaperän köyhtymiseen kotimaassa sekä aiheuttanut maankäytön muutoksia ulkomailla. Viljelykierron kasvilajiston monipuolistaminen on tarpeen, siksi tässä työssä tähdätään palkoviljojen käytön lisäämiseksi viljelykiertoon, vastaamaan alueellisen valkuaisrehun tuotannon tarpeisiin ja vähentämään nykyisestä yksipuolisen viljelykierron aiheuttamista ympäristövaikutuksista. Tutkimuksessa on selvitetty härkäpavun (Vicia faba L.), sinilupiinin (Lupinus angustifolius L.) ja linssin (Lens culinaris Medik.) sopeutumista viljeltäväksi vilja-kasveihin pohjaavassa viljelykierrossa Boreaalis-Nemoraalisella vyöhykkeellä Euroopassa. Tutkimuksen painopisteitä ovat 1) proteiinintuotto ja ravitsemukselliset erityispiirteet, 2) edeltävän vuoden viljelykasvin vaikutus palkoviljan satoon, 3) härkäpavun kukinta-ajan selvitys, keskeisenä tekijänä sopeutuminen pohjoisille leveysasteille. Tulostemme mukaan härkäpavun proteiinisadon stabiilius ja määrä olivat korkeammat kuin ne ovat olleet alhaisemmilla leveysasteilla, sen sijaan sinilupiinin ja linssin proteiinipitoisuudet vastasivat muilta alueilta saatuja tuloksia. Ravinnolliselta laadultaan kaikkien kolmen laatu vastasi yleistä tasoa. DIAAS-tulosten perusteella lajikevalinta osoittautui tärkeäksi, koska havaitut erot kolmen aminohapon, lysiinin, kysteiinin ja tryptofaanin pitoisuuksissa vaikuttavat myös rehun ja ruoan laatuun. Tutkimustulokset paljastavat myös että linssi- ja sinilupiinilajikkeet ehtivät tuottaa satoa korkeilla leveysasteilla, joidenkin lajikkeiden sadon valmistuessa noin sadassa päivässä. Härkäpapu lajikkeista Kontu sen sijaan edellyttäisi huomattavaa aikaistamista ollakseen tuottoisa Boreaalis-Nemoraalisen vyöhykkeen pohjoisimmissa osissa. Viljelykiertokokeen perusteella sinilupiini oli yhtä satoisa rypsin ja kauran seuraajana, kun taas härkäpavun sato oli parempi rypsin seuraajana verrattaessa satoon ohran jälkeen. Esiviljelykasvilla ei myöskään ollut suurta vaikutusta sinilupiinin ravinnolliseen laatuun verrattuna härkäpapuun, jonka ravinteiden otossa ja käytön tehokkuudessa oli esiviljelykasvista riippuen 19 tilastollisesti merkittävää muutosta ja sinilupiinilla vain 7 muutosta 88:sta mitatusta muuttujasta. Ohra oli paras esikasvi 9 muuttujan suhteen ja kaura 5 muuttujan suhteen. Esiviljelykasvin vaikutus näkyi siementen laadun lisäksi verson ravinnekoostumuksessa. Oletettavasti esiviljelykasvi vaikutti maaperän ravinteiden saatavuuteen. Tutkimus antaa alustavaa tietoa siitä mitkä voisivat olla viljelykierrossa parhaita esiviljelykasveja kyseisille palkoviljoille, mutta lisätutkimuksia tarvitaan mekanismin selvittämiseksi ja osoittamaan kasvinvuorotuksen vaikutus satotuloksiin toistettavasti. Päivitetty kukinnan malli osoitti että valojakson ja lämpösumman lisäksi fotosynteettisesti aktiivinen säteily (PAR) sekä säteilyn kesto ja vedenpuute (Sielianinowin hydroterminen indeksi K) vaikuttivat kukintaan. Edellä mainittujen kahden uuden muuttujan merkityksen ymmärtäminen voi auttaa löytämään aikaisuuteen vaikuttavia tekijöitä joita voidaan hyödyntää uusien, lyhyeen kasvukauteen sopivien lajikkeiden etsimisessä ja kehittämisessä. Härkäpavulla ja sinilupiinilla on runsaasti potentiaalia viljelykierron monipuolistajina Boreaalis-Nemoraalisella vyöhykkeellä Euroopassa. Sen sijaan syksyn kosteus näillä alueilla tekee linssin viljelystä haasteellista. Kullakin lajilla on omat maaperä- ja ravinnevaatimuksensa ja ravintokoostumuksensa, joten ne voivat täydentää toisiaan. Palkoviljojen sisällyttäminen viljelyjärjestelmiin pitäisi edistää, ei pelkästään turvaamaan alueen kasviproteiini omavaraisuutta vaan parantamaan myös viljelyjärjestelmien kestävyyttä.
  • Lahti, Laura (Helsingin yliopisto, 2017)
    Vieraan kielen oppimiseen, kielitaidon arviointiin sekä puhutun kielen tutkimukseen liittyvässä väitöstutkimuksessani tarkastellaan oikeakielisyyttä osana lukiolaisten saksan suullista kielitaitoa. Keskeisenä tavoitteena on tukea opettajia suullisen kielitaidon arvioinnissa ja opetuksen suunnittelussa antamalla konkreettista tietoa oppijankielen piirteistä kielitaidon tasolta toiselle siirryttäessä sekä oikeakielisyyden vaikutuksesta ymmärrettävyyteen. Tutkimuksessa selvitetään, kuinka eri taitotasoille arvioidut opiskelijat hallitsevat saksan sanajärjestyksen ja verbin taivutuksen puheessaan. Lisäksi kartoitetaan saksanopettajien näkemyksiä arviointiasteikossa esiintyvistä käsitteistä (mm. ymmärrettävyys, peruskielioppivirhe) ja oikeakielisyyden merkityksestä oppijanpuheen ymmärrettävyyden kannalta. Aineisto koostuu kolmesta osasta: 1) suomalaisten lukiolaisten videoidut testisuoritukset, 2) suomalaisten saksanopettajien numeeriset taitotasoarvioinnit opiskelijoiden suorituksista ja 3) saksalaisten saksanopettajien kirjalliset avovastaukset sekä arviointikeskustelujen tallenteet. Pääasiallinen tutkimusote on kvalitatiivinen tapaustutkimus, jossa hyödynnetään myös kvantitatiivisia menetelmiä. Tulokset osoittavat odotetusti, että sekä sanajärjestyksen että verbin taivutuksen hallinta kehittyy taitotasolta toiselle siirryttäessä. Tulosten avulla oikeakielisyyden taitotasokuvauksia pystytään tarkentamaan saksan osalta konkreettisilla esimerkeillä, jotka voivat helpottaa asteikoiden käyttöä arviointityössä. Lisäksi opetuksessa voidaan oikeassa vaiheessa korostaa tiettyjä rakenteita ja keskittyä niihin, jotka ovat keskeisiä ymmärrettävyyden ja kommunikaation onnistumisen kannalta. Opettajien vastauksista selviää, että asteikossa esiintyvät käsitteet tulkitaan eri tavoin, mikä saattaa vaikuttaa arvioinnin luotettavuuteen. Ymmärrettävyyttä haittaaviksi asioiksi opiskelijoiden puheessa koetaan useammin ääntäminen, sujuvuuden puute ja sanasto-ongelmat kuin puutteet kieliopissa. Kuitenkin virheiden kasaantuminen koetaan häiritseväksi. Häiritsevimpinä kielioppivirheinä pidetään useimmin puutteita verbin taivutuksessa ja syntaksissa. Nämä ilmiöt korostuvat myös opettajien peruskielioppivirheen määritelmissä. Saksan suullisen kielitaidon opetuksessa ja arvioinnissa kannattaisikin keskittyä oikeakielisyyden osalta näihin rakenteisiin. Avainsanat: suullinen kielitaito, saksan kieli, oikeakielisyys, sanajärjestys, verbin taivutus, kielitaidon arviointi, ymmärrettävyys
  • Jiménez Fonseca, Manuel (Helsingin yliopisto, 2017)
    Tämä tutkimus paneutuu kansainvälisen oikeuden ja luonnon väliseen suhteeseen historiassa - siirtomaakaudelta aina 1900-luvun toisen puoliskon puoliväliin. Tutkimuksen pääväittämä on, että siirtomaakaudella Euroopan ulkopuolisen luonnon valtaamisella oli suuri merkitys kansainvälisen oikeuden kehitykselle. Kansainvälisestä oikeudesta tuli tärkeä oikeutus luonnon valtaamiselle siirtomaissa. Tuloksena oli läntinen ympäristöhegemonia, joka johti siirtomaissa luonnonympäristön tilan heikkenemiseen ja yhteiskunnallisiin ongelmiin. Tutkimus on jaettu kahteen osioon. Yhtäältä se tarkastelee taloudellisia oikeuksia - etenkin yksityisomistusoikeutta ja maa-alueiden valtaamisoikeutta sekä kansainvälistä kauppaa. Nämä oikeudet palvelivat siirtomaavaltojen pyrkimystä yksityistää maan ja sen luonnonvarojen omistusta ja saada niistä mahdollisimman paljon myyntikelpoisia hyödykkeitä. Toisaalta tutkimuksen kohteena ovat kansainvälisen oikeuden asiantuntijat ja siirtomaa-asiantuntijat, jotka kehittivät teorioita siitä, miten eurooppalaisten keinot olivat edistyksellisiä ja tehokkaampia kuin paikallisten asukkaiden. Tutkimuksen kohteena ovat mm. sellaiset kansainvälisen oikeuden historian keskeiset asiantuntijat kuin Vitoria ja Grotius. Taloudelliset oikeudet ja edistyksellinen teoria luonnon hyödyntämisestä toteuttivat yhdessä läntisen imperialismin pääpyrkimyksen: luonnonvarojen tehokkaan valtaamisen hyötykäyttöön siirtomaissa. Tutkimus selvittää myös sitä, miten eurooppalaiset siirtomaaisännät ja intellektuellit kohtelivat paikallista väestöä osana luontoa, alistaen sen hyötykäyttöön. Tutkimus analysoi kriittisesti siirtomaavaltojen julistamaa pääpyrkimystä siirtomaissa paikallisen väestön sivistämistä (civilizing mission). Pyrkimys ei rajoittunut vain paikallisen väestön auttamiseen kohti sivistystä vaan oli syvempi, laajempi ja pidemmälle tähtäävä: luoda edistystä nostamalla villi siirtomaa villi luonto ja villi-ihmiset sivistyksen piiriin. Tutkimus selvittää lopuksi myös sitä, kuinka panostaminen kansainväliseen kehitykseen ja yhteistyöhön auttoivat länsimaailmaa ylläpitämään ympäristöhegemoniaa siirtomaavallasta vapautuneissa maissa. Tutkimus analysoi kriittisesti erilaisia länsimaissa kannatusta saaneita ideologioita, joilla on historiallisesti legitimoitu ihmisten ja ympäristön hyödyntäminen (riistäminen). Tietoisuus menneisyydestä perittyjen oikeudellisten doktriinien ja poliittisten teorioiden haitallisista vaikutuksista ihmisten elämälle ja luonnonympäristölle voi auttaa välttämään niiden kritiikitöntä hyväksymistä nykyajan globaalissa hallinnossa.
  • Toivonen, Jaakko (Helsingin yliopisto, 2017)
    Tässä väitöskirjassa käytämme matemaattisia populaatiomalleja ja nk. adaptiivisen dynamiikan teoriaa tutkiaksemme evoluutiota hitaasti (geologisella aikaskaalalla) muuttuvissa ilmastoissa. Keskitymme tutkimaan fenotyyppien (havaittavien ominaisuuksien) evoluutiota, mikä yksinkertaistaa populaatiomalleja geneettisten yksityiskohtien kustannuksella. Tutkimme kuinka teoreettinen monomorfinen populaatio, jonka kaikki yksilöt ovat toistensa klooneja, voi kehittyä polymorfiseksi populaatioksi, joka koostuu useista eri fenotyypin omaavista yksilöistä. Vahvistamme aikaisemman tuloksen, jonka mukaan monomorfinen populaatio voi jakautua polymorfiseksi vain, jos ilmastogradientti ei ole liian pieni tai liian suuri. Löydämme myös mielenkiintoisen hystereesi-ilmiön: polymorfisia populaatioita voi kehittyä myös jyrkille ilmastogradienteille, mikäli ilmastogradientti on jossain aiemmassa vaiheessa ollut sellainen, että alun perin monomorfinen populaatio on voinut jakautua ensimmäisen kerran. Lisäksi osoitamme, että polymorfisissa populaatioissa tyypillisesti uudet fenotyypit kehittyvät fenotyyppien vaihteluvälin keskivaiheilla. Vaikka evoluutio tässä mallissa tapahtuukin sarjana pieniä peräkkäisiä fenotyyppisiä muutoksia, näytämme että todellisessa fossiiliaineistossa tällaiset muutokset voivat näyttäytyä hyppäyksinä , joissa täysin uusi fenotyyppi ilmestyy kuin tyhjästä. Osoitamme myös, että hitaasti muuttuvissa ilmastoissa fenotyyppisen vaihteluvälin keskivaiheilla olevat fenotyypit ovat alttiimpia sukupuutolle, mutta nopeasti muuttuvissa ilmastoissa sen sijaan ääripään fenotyypeillä on suurempi sukupuuttoriski. Käytämme kehittämiämme tekniikoita tutkiaksemme toistaiseksi osittain selittämätöntä ilmiötä tunnetusta fossiiliaineistosta, jossa voidaan havaita Euraasian alueella tapahtunut myöhäisen mioseenikauden (11-5 miljoonaa vuotta sitten) ungulaattien intensiivinen diversifikaatio. Käytämme myös peliteoreettisia metodeja tutkiaksemme vuotuisen kasvipopulaation siementen koon ja itämisajankohdan välisen korrelaation evoluutiota. Oletamme, että kasveilla ei ole minkäänlaisia fysiologisia rajoitteita siinä, minkälaisia siemeniä ne voivat tuottaa. Osoitamme kuitenkin, että tyypillisesti kasvien kannalta evolutiivisesti paras strategia on tuottaa siemeniä siten, että niiden koon ja itämisajankohdan välillä on korrelaatio. Tutkimuksemme nostaakin esille sen, että luonnossa usein havaittavat korrelaatiot eivät välttämättä ole seurausta fysiologisista rajoitteista vaan siitä, että kyseiset korrelaatiot ovat evolutiivisesti hyödyllisiä.
  • Schiestl-Aalto, Pauliina (Helsingin yliopisto, 2017)
    Ympäristötekijät vaikuttavat puiden kasvuun kahta kautta; ne säätelevät sekä hetkellistä kasvunopeutta (suora vaikutus) että puun sisäisen tilan kehittymistä (epäsuora vaikutus). Fotosynteesi puolestaan on kasvuun, hengitykseen ja muihin elintoimintoihin tarvittavan hiilen lähde. Kahden vastakkaisen teorian mukaan kasvunopeuden määrittävä tekijä on joko 1) rajoitteet käytettävissä olevan hiilen määrässä (lähdeteoria) tai 2) ympäristötekijöiden aiheuttama rajoite kudosten kasvuedellytyksissä (nieluteoria). Jotta voisimme ymmärtää, miten muuttuvat ilmasto-olosuhteet vaikuttavat puiden kasvuun ja hiilitaseeseen, on välttämätöntä tietää, miten puun eri osien (puuaine, neulaset, juuret) kasvu reagoi ympäristö- ja muiden tekijöiden vaihteluun. Tämän tutkimuksen tarkoitus oli Kvantifioida lämpötilan vaikutusta männyn kasvuun eri aikaskaaloilla. Estimoida hiilen saatavuuden ja lämpötilan aiheuttamien rajoitteiden suhteellisia merkityksiä kasvua määrittelevänä tekijänä. Näitä tarkoituksia varten muodostettiin dynaaminen kasvumalli CASSIA (Carbon Allocation Sink Source InterAction). Malli kuvaa vuorokausitasolla yksittäisen männyn hiilitaseen, jonka osia ovat fotosynteesi, hengitys, varastoidun hiilen määrä sekä neulasten, puuaineen ja juurten kasvu. CASSIA onnistui ennustamaan puuaineen primääri- ja sekundäärikasvunopeuden sekä neulasten kasvunopeuden päivittäisen vaihtelun lämpötilan suorilla ja epäsuorilla vaikutuksilla. Lisäksi edellisen vuoden loppukesän lämpötilan ja verson kasvujakson pituuden (lämpösummayksiköissä) välillä havaittiin positiivinen yhteys. Kasvun käynnistyminen keväällä oli pitkäaikainen prosessi, joka selittyi lämpökertymällä hetkellisten lämpötilojen sijaan. Lyhytaikaisten kasvunvaihtelujen todettiin olevan nielurajoitteisia, koska CASSIA ennusti vuodensisäisen kasvunvaihtelun lämpötilan perusteella ilman fotosynteesin tai varastoidun hiilen suoraa vaikutusta. Toisaalta vuosienvälinen kasvunvaihtelu saatiin ennustettua hiilen lähteen (GPP, bruttoprimäärituotos) perusteella. Tämän tutkimuksen tulosten mukaan lähde- ja nieluvaikutusten monimutkainen yhdistelmä rajoittaa kasvua. Lisäksi ympäristötekijät vaikuttavat kasvuun useilla aikaskaaloilla, jotka vaihtelevat tunneista vuosiin. Lisää tutkimusta tarvitaan, jotta saadaan tunnistettua tekijät, jotka määräävät eri prosessien nopeudet ja hiilitaseen kehittymisen.
  • Alanko, Teija (Helsingin yliopisto, 2017)
    Arkeobotaniikka eli kasviarkeologia yhdistää kasvitiedettä, arkeologiaa ja historiaa, ja tutkii hyötykasveja sekä ihmisten ja kasvien vuorovaikutusta menneisyydessä. Suomalaista puutarhahistoriaa on tutkittu historiallisista lähteistä, mutta ei kovin paljon arkeologian tai arkeobotaniikan avulla, vaikka kirjalliset lähteet eivät aina ole riittäviä. Monitieteisen tutkimuksen tärkeys on silti tiedostettu. Suomalainen arkeobotaniikka on tuonut tietoa puutarhakasveista, mutta puutarhojen maaperää on tutkittu vain vähän. Arkeobotaanisten maanäyteaineistojen makrosubfossiilisia kasvijäänteitä tulkitaan arkeologisessa ja historiallisessa kontekstissa. Arkeologisia kaivauksia rajoittavat usein kuitenkin käytännön syyt, mikä vaikuttaa myös arkeobotaanisen tutkimuksen kohteisiin. Yksi ratkaisu voi olla vaihtoehtoinen menetelmä maanäytteiden keräämiseen. Näin makrofossiilianalyysejä voidaan tehdä kohteista, joihin ei saada kaivauksia, kuten historiallisista puutarhoista. Tutkimuksen tavoitteena oli valaista Suomen ja Ruotsin puutarhahistoriaa arkeobotaniikan avulla ja testata näytteenottomenetelmää ns. lapiokairalla puutarhoissa ilman arkeologisia kaivauksia AMS-radiohiiliajoitusten tuella. Tutkimus koostuu neljästä tapaustutkimuksesta ja katsauksesta viideltä kohteelta; Naantalin luostarilta, Kumpulan kartanolta sekä Uppsalan, Turun ja Helsingin akateemisista puutarhoista. Toisiinsa osin linkittyvien kohteiden historia ulottuu Ruotsin vallan aikaan alkaen 1400-luvulta ja yltäen 2000-luvulle. Maanäytteet kerättiin neljältä kohteelta ns. lapiokairalla kapeista kuopista yksitellen eri kerroksista vertikaalisissa sarjoissa. Luostarikohteen näytteet kerättiin arkeologisilta kaivauksilta. Näytteet kellutettiin ja seulottiin laboratoriossa ja makrofossiiliset kasvi- ja muut jäänteet määritettiin ja laskettiin. Tutkimuksessa löydettiin 8404 kasvimakrofossiilia 154 eri kasvilajista tai -suvusta. Siemenistä, hiiltyneistä jyvistä ja hiiltyneen puun lastuista mitattiin 30 radiohiiliajoitusta. Vanhimmat siementen ja jyvien ajoitukset olivat keskiajalta ja nuorimmat olivat moderneja. Kasvijäänteissä oli viljoja, marjoja, koriste-, lääke- ja puutarhakasveja sekä kulttuuri- tai puutarharikkaruohoja. Löydöt osoittavat sekä kasvien käyttöä, että puutarhaviljelyä tutkituilla kohteilla. Maanäytteiden sisältämät lannoitukseen viittaavat jäänteet, kuten kalojen suomut ja hiiltymättömän ja hiiltyneen puun lastut, ilmentävät myös puutarhanhoitoa. Lapiokairamenetelmä oli kohtuullisen toimiva, kaivauksista riippumaton ja suhteellisen nopea. Toisaalta, näytekoko oli rajoitettu, vaikka suuremmissa näytteissä olisi voinut olla enemmän makrofossiileja ja eri lajeja. Kirjalliset lähteet olivat taustan muodostamiseksi välttämättömiä, mutta historiallisten puutarhojen tapaustutkimuksissa riittäviä. Puutarhahistoriaa voi ja tulisi tutkia sekä kirjallisista lähteistä että arkeobotaniikan avulla. Makrofossiiliaineistoja saadaan sekä arkeologisilta kaivauksilta, että suoraan puutarhamaasta. Kirjallisuuden kasvilajilistat kertovat viljellyistä lajeista, mutta eivät kohteilla hyödynnetyistä tai puutarharikkaruohoista. Kasvilistojen lajeista jokseenkin harvoja löydettiin makrofossiileina johtuen siementen suhteellisen huonosta säilyvyydestä puutarhamaassa ja viljeltyjen lajien siementen niukasta kertymisestä puutarhamaahan. Kun kattavaa kirjallisuutta viljellyistä lajeista ei ollut, arkeobotaniikka paljasti arvokasta tietoa, jota ei olisi muuten saatu. Luostarin tutkimus osoitti, että on tärkeää etsiä puutarhakasvien jäänteitä myös puutarhojen ulkopuolisista rakenteista.
  • Baryshnikov, Ilya (Helsingin yliopisto, 2017)
    Kaksisuuntainen mielialahäiriö (KM) ja depressio esiintyvät usein samaan aikaan epävakaan (EP) ja skitsotypaalisen (SP) persoonallisuushäiriön kanssa. EP:ssa on osittain samoja oireita sekä KM:n että SP:n kanssa, mikä vaikeuttaa näiden häiriöiden erotusdiagnostiikkaa. Tämän väitöskirjan tavoitteena oli määrittää mitkä EP:n, SP:n ja KM:n itsearvioidut oireet ovat päällekkäisiä ja mitkä eivät. Itsearvioidut psykoottistyyppiset kokemukset (PK) voivat myös vaikeuttaa mielialahäiriöiden diagnostiikkaa, minkä takia tämän tutkimuksen kolmantena tavoitteena oli tutkia PK:n esiintyvyyttä mielialahäiriöpotilailla ja kartoittaa tekijöitä jotka vaikuttavat PK:n raportointiin. EP:n itsearvioidut piirteet vaikuttavat kielteisesti mielialahäiriöiden kulkuun ja samanaikaisen EP:n hoito on tärkeä. EP:n itsearvioitujen piirteiden suhde lapsuusajan traumaattisiin kokemuksiin, kiintymyssuhdetyyliin ja neurotisismiin on kuitenkin puutteellisesti tunnettu. Tämän tutkimuksen neljäntenä tavoitteena oli kartoittaa EP:n itsearvioitujen piirteiden suhdetta lapsuusajan traumaattisiin kokemuksiin, kiintymystyyliin ja neurotisismiin mielialahäiriöpotilailla. Tämä tutkimus on osa Helsinki University Psychiatric Consortium (HUPC) tutkimusta, jossa tutkittiin 282 psykiatrian erikoissairaanhoidon potilasta, potilaita pyydettiin täyttämään seuraavat itsearviointikyselylomakkeet. Tutkimuksessa osoitettiin että itsearvioidut EP:n ja SP:n piirteet ovat yleisiä mielialahäiriöpotilailla. EP:n ja KM:n oireet "mielialan epävakaus", "impulsiivisuus", "ärtyneisyys", "ajatusten riento" ja "häiriöherkkyys" ovat häiriöille yhteisiä. Muut EP:n ja KM:n oireet ovat sen sijan spesifejä ja siten voivat auttaa erottamaan EP ja KM. EP:n itsearvioidut oireet jotka heijastavat kognitiivisperseptuaalisia oireita ovat päällekkäisiä SP:n hajanaisuus- ja kognitiivisperseptuaalisten oireiden kanssa. Sen sijaan EP:n tunne- ja käyttäytymissäätelyn häiriön oireet ja SP:n sosiaalisen eristäytyneisyyden oireet eivät olleet päällekkäisiä. Masennusoireet voivat lisätä SP:n itsearvioituja piirteitä; ja ahdistusoireet voivat lisätä EP:n piirteitä mielialahäiriöpotilailla. PK on yleisiä mielialahäiriöpotilailla. SP:n ja EP:n piirteet, depression, manian tai hypomanian kognitiiviset vääristymät ennustavat merkittävästi PK:n esiintymistä. Nuori ikä, lapsuusiän traumaattiset kokemukset ja korkea neurotisismi ennustavat EP:n piirteitä mielialahäiriöpotilailla. Turvaton kiintymyssuhde välittää osittain suhdetta lapsuusiän traumaattisten kokemusten ja EP itserarvioitujen piirteiden välillä mielialahäiriöpotilailla.
  • Kärpänoja, Pauliina (Helsingin yliopisto, 2017)
    Tärkeimmät hengitystieinfektioita aiheuttavat bakteerit Streptococcus pneumoniae, Haemophilus influenzae ja Moraxella catarrhalis ovat olleet Suomessa kohtalaisen herkkiä eri mikrobilääkkeille. Eri tutkimuksissa ja kansallisessa seurannassa on havaittu antibioottiresistenssissä sekä kasvavia että laskevia trendejä lääkkeestä ja bakteerilajista riippuen. Mikrobilääkkeiden käytöllä on osoitettu olevan yhteys resistenssin kehittymiseen. Suomessa tauteja aiheuttavien bakteereiden antibioottiresistenssin seuranta toteutetaan valtakunnallisesti keräämällä kliinisen mikrobiologian laboratorioiden herkkyysmääritysten tulokset kansalliseen FINRES raporttiin. Tämän raportin tiedot toimitetaan vuosittain Eurooppalaiseen EARSNet tietokantaan sekä vuodesta 2016 alkaen myös WHO:n maailmanlaajuiseen mikrobilääkeresistenssin seurantaverkostoon. Herkkyysmääritysmenetelmien standardointi ja laatu laboratorioissa ovat avaintekijöitä tämän aineiston luotettavuuden ja yhtenäisyyden kannalta. Tämä väitöskirja koostuu neljästä osatyöstä, joissa on kehitetty ja arvioitu hengitystieinfektioita aiheuttavien bakteereiden herkkyysmääritysmenetelmiä, selvitetty suomalaisten kliinisen mikrobiologian laboratorioiden herkkyysmääritysmenetelmien laatua sekä tutkittu lääkekäytön (sulfa-trimetopriimi) vaikutusta resistenssiin hengitystiepatogeeneissä. Tulosten perusteella H. influenzae bakteerin herkkyysmääritysmenetelmä otettiin käyttöön suomalaiseen FiRe herkkyysmääritysstandardiin. Menetelmän kehittämisen painopisteenä oli vaikeasti määritettävä kromosomaalisen ampisilliiniresistenssin toteaminen. Kahden indikaattoribakteerilajin (S. pneumoniae ATCC49619 ja H. influenzae ATCC49247) tulosten perusteella suomalaisten laboratorioiden herkkyysmääritysten toistettavuus ja oikeellisuus ovat hyvällä tasolla edellyttäen, että sovelletaan standardoituja menetelmiä. Automaattinen herkkyysmääritysmenetelmä (Vitek2®, AST GP-74, bioMerieux) antaa luotettavia tuloksia S. pneumoniaen herkkyysmäärityksissä, tulokset valmistuvat merkittävästi nopeammin kuin perinteisillä menetelmillä. Alueellisella sulfa-trimetopriimin kulutuksella havaittiin olevan positiivinen yhteys myöhempään resistenssiin S. pneumoniae-lajilla, mutta resistenssin muutos tutkimusajanjaksolla ei ollut merkitsevää. H. influenzae-lajilla resistenssin muutos tällä ajanjaksolla oli tilastolliselta merkitsevyydeltään raja-arvoinen, mutta lääkekäyttö ei selittänyt resistenssin muutosta M. catarrhalis kannoilla ei havaittu tilastollisesti merkitsevää muutosta resistenssissä eikä lääkekäytön ja resistenssin välillä todettu yhteyttä. Sulfa-trimetopriimin kulutus väheni koko maassa tutkimusajankohtana. Johtopäätökset: Bakteereiden herkkyysmääritystulosten oikeellisuus edellyttää näyttöön perustuvaa standardointia ja herkkyysmääritysten tulostasojen jatkuva seuranta tulee sisällyttää laboratorion toimintaan. Kliinisen laboratorion automaatiota voidaan edistää turvallisesti pneumokokin herkkyysmäärityksen osalta. Sulfa-trimetopriimin käytön vaikutus resistenssiin on erilaista eri bakteerilajien kohdalla. Sen käytön väheneminen ei ole pitkällä aikavälillä johtanut merkittävään resistenssin vähenemiseen.
  • Heikkilä, Pekka (Helsingin yliopisto, 2017)
    Tutkimuksen kohteena on säästöpankin yhteisömuoto pankin vakauden kannalta. Tutkimuksessa käsitellään pankkitoiminnan sääntelyä v. 1822 perustetun Turun Säästöpankin säännöistä v. 2014 luottolaitos- ja kriisinratkaisulakeihin saakka. Tutkimus lähtee siitä, minkä takia pankkitoiminta on ollut erityisen sääntelyn ja viranomaisvalvonnan kohteena. Tutkimuksessa tuodaan esille pankkien intressit lainvalmistelussa ja pankkivalvonnan järjestämisessä sekä mm. säästöpankkipuolueen merkitystä. Tutkimuksessa tulee esille, miten pankkien syntyhistoriat ovat vaikuttaneet niiden toimintaoikeuksiin ja lainsäädännön epätahtisuuteen. Säästöpankkien kohdalla vakaus perustui luotonannon turvallisuuteen ja yhteisvastuuseen oman vakuusrahaston kautta, kun esim. liikepankeissa se perustui yksin omaan pääomaan. Tässä mielessä pelkkä vakavaraisuusprosenttien vertailu on antanut väärän kuvan pankeille asetetuista vaatimuksista. Säästöpankin omistajattomuudesta seurasi, että hallituksen jäsenten vastuu on ollut ankara. Tutkimuksessa on käyty läpi säästöpankkien keskinäisen yhteisvastuun merkitys numeroina ja periaatteellisesti yksittäisten säästöpankkien ja koko pankkiryhmän olemassaolon ja maineriskin näkökulmasta sekä myös mistä 1990-luvun vahingonkorvausoikeudenkäynneissä oli kysymys. Vastuuseen joutumiseen liittyi sattumanvaraisuutta siinä mielessä kehen korvausvaatimukset kohdistettiin, josta syystä oikeudenkäyntien lopputuloksia ei pidetty oikeudenmukaisina. Julkisuuskaan ei ymmärtänyt, että tuomiot perustuivat lakiin eikä luottotappioiden suuruuteen. Tutkimuksessa on käyty läpi säästöpankkeja kohdanneet kriisit. Syyt ovat olleet poliittiset, ne ovat liittyneet rahamarkkinoiden säännöstelyn purkamiseen tai aiheutuneet talouselämän vastoinkäymisistä. Ensimmäinen kriisi koettiin talvella 1854, kun Krimin sodan seurauksena syntyi ryntäyksiä talletusten nostamiseen, ja viimeinen kriisi 1990-luvun alussa. Kriisien seurauksena laki on tehnyt samanhenkisille pankeille mahdolliseksi toimimisen yhteenliittymänä ja mm. säästöpankin muuttamisen osakeyhtiömuotoon. Toimialan yhteisvastuuta on lisätty talletussuoja- ja kriisinratkaisurahastoilla. Tutkimuksessa on kohdistettu kritiikkiä ns. pankkiveroon. Tutkimuksessa tulee esille, miksi sääntelyssä ja turvaamistoimissa on siirrytty ylikansallisiin ratkaisuihin.
  • Anasonye, Festus (Helsingin yliopisto, 2017)
    Tiivistelmä Polttokäsittely on perinteisesti polyaromaattisten hiilivetyjen (PAH), polykloorattujen dibentso-p-dioksiinien ja dibentsofuraanien (PCDD/Fs) hävittämiseksi käytetty menetelmä. Vaikkakin kyseinen keino on tehokas, sen energia- ja laitevaatimukset tekevät siitä kalliin. Uudet innovatiiviset tekniikat, kuten sienten ja biohiilen käyttö voivatkin osoittautua varteenotettaviksi ja ympäristöystävällisiksi vaihtoehdoiksi maan puhdistuksessa. Tässä väitöskirjassa arvioidaan seuraavien kolmen erilaisen vaihtoehdon soveltuvuutta maan puhdistukseen: 1) männyn kaarnalla kasvavien sienten käyttö, 2) sienistä eristettyjen entsyymien käyttö ja 3) sienten sekä puuperäisen biohiilen käyttö. Tässä väitöskirjatutkimuksessa toteutettiin TNT:lla pilaantuneen maan sienikäsittelyjä sekä laboratoriossa että pilot-mittakaavan kokeissa. Laboratoriokokeissa seurattiin, miten sienet kykenevät kasvamaan 2,4,6-trinitrotolueenilla (TNT) pilaantuneessa maassa ja kykenevätkö ne edesauttamaan TNT:n hajoamista maassa, jossa räjähteen pitoisuus on 1000 mg kg-1. Valkolahosienet Gymnopilus luteofolius, Kuehneromyces mutabilis ja Phanerochaete velutina kasvoivat hyvin pilaantuneessa maassa ja tuottivat merkittävän määrän mangaaniperoksidaasia (MnP). Tehokkain sieni, P. velutina hajotti jopa 80% TNT:sta kahden ja puolen kuukauden aikana. Suuremman mittakaavan koe toteutettiin 0,56 m3 bioreaktorissa, joka sisälsi 0,3 tonnia TNT:lla pilaantunutta maata. Kyseisessä kokeessa TNT:n hajotus toteutettiin lisäämällä reaktoriin männyn kaarnalla kasvava P. velutina. Maan ja sienisiirroksen suhde oli 30:1. P.velutina kykeni hajottamaan jopa 70% TNT:sta 49 päivässä, mutta kokeen jatkuessa vielä 58 päivää TNT ei enää hajonnut enempää. Kokeen lopussa TNT:n haitallisia hajotustuotteita, 4-amino-2,6-diaminotolueenia ja 2-amino-4,6-diaminotolueenia oli maassa vain alle 0,5% alkuperäisestä TNT-määrästä. PCDD/F-yhdisteillä pilaantunutta maata puhdistettiin sienikäsittelyllä tai sienen tuottamalla MnP-entsyymillä. Sekä Stropharia rugosoannulata että P. velutina hajottivat tehokkaasti PCDD/F:ja maassa. WHO-TEQ (World Health Organisation Total Equivalent) asteikolla S. rugosoannulata hajotti 62% ja P. velutina 64% PCDD/F-yhdisteistä kun taas kontrollimaassa ilman sientä hajotusta ei tapahtunut. Huolimatta siitä, että sienet tuottivat suuria määriä MnP:ia maassa hajottaessaan PCDD/F:ja, ei entsyymi yksinään kyennyt hajottamaan dioksiineja. Maan puhdistusta PAH-yhdisteistä tutkittiin kahdessa erilaisessa maalajissa, jotka poikkesivat humuspitoisuutensa suhteen. Pyreenillä pilaantuneseen maahan lisättiin puusta valmistettua biohiiltä, ja sienten kykyä kasvaa maassa seurattiin. Agrocybe praecox ja P. velutina kasvoivat hyvin biohiiltä sisältävässä maassa, ja ne valikoituivat jatkokokeisiin. Kokeessa tutkittiin myös sienten vaikutusta pyreenin adsoboitumiseen biohiileen. Sienen lisäys biohiililtä ja pyreeniä sisältävään maahan auttoi pyreenin adsorptiota, jolloin yhteensä 47 56 % pyreenistä imeytyi biohiileen. Ilman sienikäsittelyä vastaava luku oli 13 25%. Synergistinen vaikutus biohiilen ja sienen välillä oli merkittävä. Epästerilissä humuspitoisessa metsämaassa sienen ja biohiilen yhteisvaikutuksesta 50% pyreenistä saatiin puhdistettua verrattuna 13% ilman sienikäsittelyä. Maassa, jossa humuspitoisuus oli alhainen, vastaavassa käsittelyssä vain 9-12% pyreenistä imeytyi biohiileen. Molemmilla sienilajeilla saatiin samansuuntainen tulos: sienikäsitelyllä oli merkittävä vaikutus pyreenin adsorptioon etenkin paljon orgaanista ainesta sisältävässä metsämaassa. Orgaanisilla yhdisteillä pilaantuneen maan käsittely sienillä on varteenotettava vaihtoehto polttokäsittelyn sijasta. Sienet ovat osoittautuneeet näiden yhdisteiden tehokkaiksi hajottajiksi. Biohiilen ja sienten lisääminen yhdessä PAH-pilaantuneeseen maahan voi pienentää haitallisten yhdisteiden huuhtoutumista pohjavesiin ja ennen kaikkea mahdollistaa pilaantuneen maan puhdistamisen.
  • Sokka, Laura (Helsingin yliopisto, 2017)
    Kun työtilanne ylittää yksilön voimavarat ja työstressi pitkittyy, seurauksena voi olla työuupumus. Työuupumus on merkittävä ammatillinen huolenaihe työelämässä, ja Suomessa noin joka neljäs työikäisistä kokee eriasteisia työuupumuksen oireita. Työuupumukseen liittyy uupumusasteista väsymystä, joka ei liity yksittäisiin työn kuormitushuippuihin. Muita ominaispiirteitä ovat oman työn merkityksen kyseenalaistaminen sekä ammatillisen itsetunnon heikkeneminen. On tavallista, että henkilöt, joilla on työuupumusoireita, kokevat muistin ja keskittymisen vaikeuksia. Vielä ei kuitenkaan tiedetä, miten työuupumus liittyy tiedonkäsittelyn toimintoihin aivoissa. Tässä väitöskirjassa tutkittiin työuupumuksen yhteyttä esitietoiseen kuuloinformaation käsittelyyn sekä tarkkaavaisuuden ja kognitiivisen kontrollin toimintoihin. Tutkimusmenetelmänä käytimme aivosähkökäyrässä (EEG) esiintyviä tapahtumasidonnaisia jännitevasteita. Tutkimukseen osallistui 41 työssäkäyvää henkilöä, jotka kokivat eriasteisia työuupumusoireita sekä 26 verrokkihenkilöä. Tulokset osoittivat, että työuupumus on yhteydessä poikkeaviin aivovasteisiin, jotka eri tavoin ilmentävät tahattoman ja tahdonalaisen tarkkaavaisuuden toimintoja. Ensiksi, jo verrattain lievä työuupumus on yhteydessä muutoksiin tarkkaavaisuuden kääntymisessä tunnepitoiseen puheääneen. Työuupuneet reagoivat sävyltään kielteiseen puheääneen tavallista nopeammin ja vastaavasti sävyltään myönteiseen puheääneen tavallista hitaammin. Toiseksi, työmuistiprosessoinnin aikainen aivotoiminta poikkeaa siten, että työuupuneilla tehtävätyöskentelyyn liittyvät aivovasteet olivat eri tavalla jakautuneet aivokuorella kuin tavallisesti: uupuneilla vasteet olivat pienemmät päälaenlohkolla ja suuremmat otsalohkon alueella. On mahdollista, että työuupuneilla verrattain hyvä tehtäväsuoriutuminen edellyttää tavallista voimakkaampaa aivojen etuosien aktivaatiota kompensoimaan taaempien alueiden heikompaa aktivaatiota. Kolmanneksi, tarkkaavaisuuden kääntyminen mahdollisesti merkityksellisiin yllättäviin ääniin tehtävätyöskentelyn aikana ei ole työuupuneilla yhtä tehokasta kuin verrokeilla. Neljänneksi, vakava työuupumus oli yhteydessä virheiden lisääntymiseen ja pienempiin tarkkaavuusvasteisiin tehtävästä toiseen vaihdettaessa verrattuna lievästi uupuneisiin ja verrokkiryhmään. Tulokset tuovat uutta tietoa työuupumukseen liittyvistä kognitiivisen kontrollin poikkeavuuksista aivojen sähköisessä toiminnassa.