Eläinlääketieteellinen tiedekunta

 

Uusimmat julkaisut

  • Mascher, Gerald (Helsingin yliopisto, 2018)
    Clostridium botulinum on vaarallinen ruokamyrkytysbakteeri, joka muodostaa kestäviä itiöitä ja tuottaa voimakkainta luonnollista myrkkyä, botulinumneurotoksiinia. Itiöiden avulla bakteeri selviytyy epäsuotuisissa olosuhteissa ja päätyy elintarvikkeisiin tai elimistöön. Neurotoksiini nieltynä tai elimistössä muodostuessaan estää hermoimpulssin aiheuttaen ihmisille ja eläimille henkeä uhkaavan velttohalvauksen, botulismin. C. botulinumia esiintyy yleisesti elintarvikkeiden raaka-aineissa ja lämmönkestävät itiöt selviävät useimmista nykyaikaisista elintarvikkeiden prosesseista. Osa C. botulinum -kannoista kasvaa ja tuottaa toksiinia jopa jääkaappilämpötiloissa. Nämä kannat muodostavat merkittävän terveysriskin pakatuissa kylmäsäilytetyissä elintarvikkeissa. Itiömuodostus ja toksiinituotanto ovat keskeisiä elementtejä C. botulinumin biologiassa ja epidemiologiassa. Mekanismit, joilla bakteeri säätelee itiömuodostusta ja toksiinituotantoa, tunnetaan huonosti. On myös epäselvää, miten erilaiset ympäristöolosuhteet vaikuttavat C. botulinumin itiöitymiseen ja toksiinituotantoon ja miten bakteeri sopeutuu erilaisiin olosuhteisiin esimerkiksi elintarvikkeiden valmistuksen ja säilytyksen aikana. Väitöskirjatyössä osoitettiin, että itiöivillä bakteereilla itiöitymisen pääsäätelijänä yleisesti tunnettu Spo0A-proteiini säätelee myös C. botulinumin neurotoksiinituotantoa. Spo0A on ensimmäinen neurotoksiinituotannon säätelytekijä, joka on kuvattu E-tyypin toksiinia tuottavilla C. botulinum –kannoilla. Näitä kantoja esiintyy yleisesti Suomen vesistöissä ja niiden kaloissa, ja ne aiheuttavat botulismiriskiä ihmiselle tyhjiöpakattujen lämminsavukalatuotteiden välityksellä. Lisäksi väitöskirjatyössä löydettiin kaksoiskomponenttijärjestelmiin kuuluva säätelytekijäpari, jonka avulla bakteeri todennäköisesti aistii ympäristön lämpötilaa ja sopeutuu kasvamaan ja tuottamaan toksiinia ja itiöitä kylmässä. Korkeaan lämpötilaan bakteerin havaittiin sopeutuvan aktivoimalla liikkumista edesauttavia tekijöitä ja vähentämällä itiöitymistä ja neurotoksiinituotantoa. C. botulinumin kasvua, sopeutumista ja toksiinituotantoa säätelevien solutason mekanismien ja ympäristötekijöiden selvittäminen avaa uusia mahdollisuuksia hallita bakteerin aiheuttamia terveysriskejä elintarvikkeissa ja elimistössä.
  • Boström, Anna (Helsingin yliopisto, 2018)
    Selkäongelmista kärsivillä koirilla on todettu selkälihasten surkastumista, joka ilmenee lihasten poikkipinta-alan pienentymisenä ja rasvoittumisen lisääntymisenä. Aiemmissa tutkimuksissa käytetyt menetelmät eivät kuitenkaan ole olleet riittävän luotettavia eikä rotukohtaisia rakenne-eroja ole otettu huomioon. Tutkimuksen tavoitteena oli validoida magneetti- ja tietokonetomografiakuvauksen avulla selkälihasten koon ja koostumuksen arviointimenetelmä sekä tutkia selkälihasten toiminnallisia eroja mäyräkoirilla ja borderterriereillä. Lisäksi tavoitteena oli tutkia välilevytyrän vaikutusta selkälihasten rakenteeseen ja koostumukseen. Selkälihasten (Mm. multifidi, M. spinalis et semispinalis and M. longissimus) poikkipinta-alaa ja rasvoittumista arvioitiin magneetti- ja tietokonetomografiakuvista. Mittausmenetelmä todettiin luotettavaksi. Kahden sokkoutetun arvioijan sisäinen sekä arvioijien välinen yksimielisyys vaihteli huomattavasta lähes täydelliseen kaikkien muuttujien osalta. Selkälihasten voiman- ja tehon tuoton arvioimiseksi mitattiin selkälihasten massa, lihasrungon ja lihassyykimpun pituudet sekä niiden fysiologiset poikkipinta-alat. Mäyräkoirilla oli merkittävästi korkeampi fysiologinen poikkipinta-ala ja merkittävästi lyhyemmät lihassyykimput tietyissä selän lihaksissa (M. semispinalis complexus ja M. iliocostalis lumborum) verrattuna borderterriereihin. Välilevysairailla mäyräkoirilla oli merkittävästi pidemmät lihassyykimput M. longissimus lihaksessa verrattuna terveisiin mäyräkoiriin. Välilevytyrää sairairastavien mäyräkoirien selkälihaksia tutkittiin lisäksi myös korkeakenttämagneettikuvauksen avulla. Selkälihasten (M. multifidi ja M. longissimus ) poikkipinta-ala oli merkittävästi pienempi ja niillä oli enemmän lihasten rasvoittumista kuin selkäydininfarktia sairastavilla koirilla. Tutkimustulostemme perusteella koirien selkälihasten poikkipinta-alaa ja rasvoittumista voidaan luotettavasti mitata sekä magneetti- että tietokonetomografiakuvista. Mäyräkoirien selkälihaksilla on suurempi voimantuottokyky verrattuna borderterriereihin, viitaten suurempaan tarpeeseen selkärangan stabilointiin mäyräkoirilla. Pitkät lihassyykimput M. longissimus lihaksessa välilevytyrää sairastavilla mäyräkoirilla saattaa viitata kompensaatioon selkäongelman seurauksena. Pienentynyt poikkipinta-ala ja lisääntynyt rasvoittuminen mäyräkoirien selkälihaksissa voi johtua välilevytyrän aiheuttamasta selkäytimen kompressiosta. Rotukohtaiset erot tulisi ottaa huomioon selkälihasten arvioinnissa. Tuloksemme tukee aiempaa käsitystä siitä, että selkälihasten rakenne ja koostumus voi olla häiriintynyt välilevysairailla mäyräkoirilla.
  • Toresson, Linda (Helsingin yliopisto, 2018)
    Cobalamin (cbl) deficiency is a common sequela to chronic enteropathies (CE) in dogs. Numerous metabolic and clinical consequences have been reported in association with cbl deficiency, as has a poorer prognosis of the underlying disease. The recommended treatment for dogs is multiple parenteral cbl injections. However, to the best of our knowledge, no studies have been performed on dogs with CE and low cbl concentrations to evaluate the effect of oral cbl supplementation, nor has the currently recommended parenteral cbl protocol been systematically validated. This is in contrast to human medicine, where comparative studies have shown equal efficacy of parenteral and high-dose oral cbl supplementation. Oral supplementation is a cost-effective and very simple treatment in human patients since it can be performed at home, as opposed to parenteral treatment. This thesis aimed to evaluate the effects of oral cbl supplementation on serum cbl concentrations in dogs with CE and low serum cbl concentrations. Further, a comparison of oral and parenteral supplementation was performed and intracellular markers of cbl deficiency, such as homocysteine (HCY) and methylmalonic acid (MMA), were analyzed and compared during the treatment period. First, a retrospective study was performed on dogs with CE and low serum cbl concentrations that had received oral cbl supplementation in clinical practice by the author. A significant difference was found when comparing serum cbl concentrations before and after supplementation. All dogs had serum concentrations within or above the cbl reference interval after supplementation. The increase in serum cbl concentrations was not correlated to Canine Inflammatory Bowel Disease Activity Index at inclusion, degree of cobalamin deficiency or if a change of diet or addition of immunosuppressive treatment was started during supplementation. Second, a prospective block-randomized study was performed, comparing serum cbl concentrations in dogs treated with peroral (PO) versus parenteral (PE) cbl supplementation. All dogs of both groups were within the upper half of the reference interval or above the reference interval limit after 28 days of cbl supplementation. The PO group had significantly lower serum cbl concentrations at this time-point than the the PE group. Ninety days after starting supplementation, the PO group had a significantly higher serum cbl concentration than the PE group. Methylmalonic acid (MMA) decreased significantly in both groups between baseline and 28 days of treatment, with no further reduction after 90 days compared to 28 days in either group. No significant differences in MMA concentrations emerged between the groups at any time-point. Serum HCY concentrations did not differ between baseline and 28 days after initiation of cbl supplementation in any group. Ninety days after cbl supplementation was started, a small increase in serum HCY concentration compared to 28 days was noted in both groups. In parallel with the MMA results, there were no significant differences in HCY concentrations between the groups at any time point. The studies on intracellular markers of cbl deficiency suggest that both treatment protocols are equally effective on a cellular level. In conclusion, this thesis provides evidence-based data that oral cbl supplementation can be used as an alternative treatment to the traditional parenteral protocol. Our results suggest that, similar to humans, an alternative intestinal absorptive pathway of cbl may exist in dogs.
  • de Vries, Annemarie (Helsingin yliopisto, 2018)
    Miss de Vries’ PhD research investigated several options to minimize the undesirable cardiovascular side effects commonly seen with some of the routinely used sedative and anaesthetic agents in horses. Inhalational agents, such as isoflurane, are often used for maintenance of general anaesthesia in horses, but are known for their marked cardiovascular depressant effects. The positive inotropic (i.e. increasing myocardial contraction force) agent dobutamine is commonly used to treat hypotension in horses during isoflurane-maintained anaesthesia. Yet, limited information is available on the actual effect dobutamine has on cardiac output (i.e. the amount of blood pumped by the heart per minute) under these circumstances. In the first study, Miss de Vries investigated the effect of dobutamine on arterial blood pressure and cardiac output in horses anaesthetised with isoflurane for routine clinical procedures. In these horses, dobutamine was infused when mean arterial blood pressure was below 70 mmHg. An improvement in arterial blood pressure and cardiac output, measured by the lithium dilution technique, was observed after the start of dobutamine infusion, although an increase in sympathetic tone induced by surgical stimulus likely also contributed. Anaesthetic protocols based on total intravenous techniques cause a minimal stress response in the horse, and are often characterized by an absence of cardiovascular depression, making these techniques suitable alternatives to volatile agent-based (i.e. isoflurane-based) anaesthesia in horses. Miss de Vries evaluated two total intravenous anaesthetic techniques in two studies involving ponies anaesthetised for minor surgical procedures. In one, the combined infusion of propofol with ketamine was examined; in the other, a continuous intravenous infusion of alfaxalone was compared to intermittent intravenous injections of the same agent. In both studies, good quality of anaesthesia and surgical conditions were achieved with no apparent cardiovascular depression. Alpha-2 adrenoceptor agonists such as detomidine and romifidine are commonly used in equine clinical anaesthesia practice for their profound sedative and analgesia effects, which result from an action within the central nervous system (brain and spinal cord). Unfortunately, these agents also result in profound peripherally-induced (i.e. outside the central nervous system) cardiovascular side effects. Vatinoxan (also formerly known as MK-467) is a peripherally acting α2-adrenoceptor antagonist which, when combined with an alpha-2 adrenoceptor agonist, may prevent the unwanted side effects of the agonist without affecting its centrally-induced effects of sedation and analgesia. Miss de Vries investigated the influence of vatinoxan on detomidine- and romifidine-induced cardiovascular side effects in two studies. In one study, the effect of the intravenous co-administration of vatinoxan with romifidine on the cardiopulmonary system was investigated. The peripheral antagonist successfully attenuated the effects of romifidine on the cardiovascular system, without affecting the level of sedation. In a further research study, vatinoxan was combined with detomidine for pre-anaesthetic medication in horses anaesthetised with isoflurane for arthroscopy, and resulted in improved cardiac function and oxygen delivery compared to the same horses anaesthetised with an identical protocol but without vatinoxan. However, arterial blood pressure was unacceptably low during the initial anaesthetic phase in horses receiving vatinoxan.
  • Seppä-Lassila, Leena (Helsingin yliopisto, 2018)
    Akuutin vaiheen vaste käynnistyy osana luonnollisen immuniteettijärjestelmän reaktiota, kun elimistö havaitsee mahdollisen uhan, esimerkkisi infektion, kasvaimen tai kudostrauman. Akuutin vaiheen nvastteen näkyvänä seurauksena kehittyvät systeemiset sairauden merkit: kuumeennousu, ruokahalun väheneminen ja vaisuus. Myös heikommin ulospäin havaittavia muutoksia tapahtuu. Yksi suhteellisen helposti mitattava muutos on akuutin vaiheen proteiinien pitoisuuksien nousu, kun niiden synteesi kiihtyy maksassa vasteen seurauksena. Naudoilla merkittävien akuutin vaiheen proteiinien, haptoglobiinin, seerumin amyloidi-A:n ja fibrinogeenin kohonneita pitoisuuksia on havaittu vasikoiden hengitystietulehdusten, kohtutulehduksen, utaretulehduksen ja sorkkasairauksien yhteydessä. Väitöskirjan tutkimusten tarkoitus oli selvittää naudan akuutin vaiheen proteiinien ja yleisten vasikoiden tautien yhteyksiä, sekä arvioida, miten hyvin akuutin vaiheen proteiinien avulla voidaan erotella sairauden vakavuusasteita toisistaan. Lisäksi tutkittiin, voitaisiinko akuutin vaiheen proteiinien mittausta käyttää terveillä eläimillä kasvun ennustamisen apuna. Väitöskirja perustuu neljään, tavallisilla suomalaisilla nautatiloilla toteutettuun, kenttätutkimukseen. Aineistoon kuuluu vasikoita lypsykarjatiloilta (Osatyö I ja II), emolehmäkarjoista (Osatyö III) sekä vasikkakasvattamosta (osatyö IV). Osatyössä 1 muodostettiin haptoglobiinin, seerumin amyloidi-A:n ja fibrinogeenin viitearvot terveillä lypsykarjavasikoilla. Kohonneita haptoglobiinin, seerumin amyloidi-A:n ja fibrinogeenin pitoisuuksia havaittiin hengitystietulehdusten ja napatulehdusten yhteydessä lypsykarjavasikoilla että emolehmäkarjan liharotuisilla vasikoilla (Osatyöt I, II, III). Sekä haptoglobiinin, seerumin amyloidi-A:n että fibrinogeenin perusteella pystyttiin jälkikäteen luokittelemaan paikallinen napatulehdus ja vakava, vatsaonteloon ulottuva napatulehdus, jotka oli vahvistettu leikkauksessa (Osatyö I). Alhaisemmat haptoglobiinipitoisuudet olivat yhteydessä lievään Eimeria spp.-infektioon (Osatyö II). Kahden viikon iässä havaitut kohonneet seerumi amyloidi A:n pitoisuudet emolehmäkarjan vasikoilla olivat yhteydessä huonompaan kasvuun ensimmäisen elinkuukauden aikana ja vielä 200 päivän ikään saakka (Osatyö III). Vasikkakasvattamon lypsykarja- ja risteytysrotuisilla vasikoilla tulovaiheen noin kahden viikon iässä mitatun seerumi amyloidi-A:n yhteys huonompaan kasvuun todettiin kahden, seitsemän ja vielä jopa 15-18 kuukauden iässä, eli teurastuksen yhteydessä (Osatyö IV). Tämän väitöskirjan tulokset tukevat käsitystä, että akuutin vaiheen proteiinit soveltuvat tulehduksen mittariksi ja sairauksien epäspesifiseen tunnistamiseen. Uutena löydöksenä raportoitiin kohonneen seerumin amyloidi A:n ja huonomman kasvun yhteys. Tämä avaa näkymiä akuutin vaiheen proteiinien käyttöön muuallakin kuin vain kliinisen työn yhteydessä. Näiden epäspesifisten tulehdusindikaattorien muutokset voivat auttaa huomaamaan muutokset tilan eläinten terveydentilan tasossa, minkä jälkeen tilannetta voidaan alkaa kohentaa.
  • Hanifeh, Mohsen (2018)
    Chronic enteropathy (CE) in dogs refers to a group of inflammatory conditions of the intestinal tract with unknown etiology. However, the occurrence of an aberrant immune response to antigens derived from endogenous microbiota is likely to play an important role in the pathogenesis of canine CE. Thus, finding inflammatory markers that reflect disease severity would be clinically useful. Matrix metalloproteinase (MMP) -2 and -9 degrade extracellular matrix under both physiological and pathological conditions. Mucosal MMP-2 and -9 activities have been reported to be upregulated in the intestine of humans with inflammatory bowel disease (IBD) and also in animal models of human IBD. However, their identification in the intestinal mucosa of healthy Beagles and their involvement in the pathogenesis of canine CE are unknown. Elevated intestinal mucosal levels of S100A12 and myeloperoxidase, as markers of gut inflammation, have been reported in human patients with IBD. Also, increased concentrations of S100A12 in feces and serum have been reported in dogs with CE. However, intestinal mucosal S100A12 concentrations and MPO activities have not previously been investigated in dogs with CE and in healthy Beagles. The aims of this project were to validate laboratory methods for the determination of MMP-2 and -9, S100A12, and MPO in the intestinal mucosa samples of healthy Beagles, to measure their mucosal levels in dogs with CE, and to compare these results to healthy Beagles. The project also sought to determine the relationship between the levels of the four markers and the canine clinical IBD activity index (CIBDAI), histopathologic findings, clinical outcome, and serum albumin concentrations in dogs with CE. Intestinal mucosal biopsies were collected from 40 dogs with CE (duodenum [n = 35], ileum [n = 12], colon [n = 15], and cecum [n = 6]). Stored intestinal tissue samples from 18 healthy Beagle dogs served as controls (duodenum, ileum, colon [n = 18, each], and cecum [n = 6]). MMP-2 and -9 activities, S100A12 concentrations, and MPO activities were measured using gelatin zymography, ELISA, and spectrophotometric methods, respectively. The methods for determination of MMP-2 and -9, S100A12, and MPO were successfully validated in the intestinal mucosa samples of healthy Beagles. Compared to healthy Beagles, mucosal pro- and active MMP-2 positive samples were significantly higher in duodenum, ileum, and colon of dogs with CE, while mucosal pro-MMP-9 positive samples were significantly higher in the duodenum and colon. None of the intestinal mucosal samples in healthy Beagles showed gelatinolytic activity corresponding to the control bands of active MMP-2 and -9. In dogs with CE, however, mucosal active MMP-9 activities showed a significant positive association with the severity of neutrophils infiltration in duodenum, eosinophils in the cecum. Ileum activities were positively associated with the CIBDAI score. Compared with healthy controls, both mucosal S100A12 concentrations and MPO activities were increased in the duodenum and colon of dogs with CE, while the mucosal MPO activity was also increased in the ileum and cecum. In dogs with CE, mucosal S100A12 concentrations had an association with the severity of epithelial injury and total histopathological injury in the colon; and with the presence of neutrophils and macrophages in the duodenal mucosa or with hypoalbuminemia. Moreover, mucosal MPO activity had a relationship with the severity of epithelial injury and total histopathological injury in the duodenum of dogs with CE. Overall, the results of this project demonstrate an upregulation of mucosal pro- and active MMP-2 and pro-MMP-9, S100A12, and MPO in the intestine of dogs with CE compared to healthy Beagles and it seems that they are involved in the pathogenesis of canine chronic enteropathies. These results provide supporting evidence to more deeply assess the clinical utility of MMP-2 and -9, S100A12, and MPO as possible diagnostic biomarkers in dogs with CE.
  • Hiitiö, Heidi (Helsingin yliopisto, 2018)
    Lypsylehmien yleisin ja kallein tuotannollinen sairaus on utaretulehdus. Lypsylehmän elinympäristö on täynnä erilaisia mikrobeja ja yleisin syy utaretulehdukselle on yhden mikrobilajin aiheuttama infektio utareneljänneksessä. Tulehdusta aiheuttavat mikrobit tulee tunnistaa luotettavasti ja nopeasti, jota voidaan arvioida hoitotarve, kohdistaa hoito oikein ja välttää turhia antibioottikuureja. Utaretulehdusten aiheuttajista muodostuu ajan kuluessa tilakohtaista tietokantaa, jota käytetään apuna utareterveyden hallinta- ja utaretulehduksen ennaltaehkäisysuunnitelmissa. Utaretulehdusten diagnosoinnin viitemenetelmä on bakteeriviljely. Viljelyssä tulehdusten aiheuttajat tunnistetaan ottamalla aseptinen neljänneskohtainen maitonäyte ja viljelemällä maitoa erilaisille kasvatusalustoille. Bakteerien lajitunnistus perustuu niiden ulkonäköön, kasvuun tietyillä alustoilla ja kemiallisiin reaktioihin. Viljelyssä nähdään aina vain elinkelpoisia bakteereita. Tällöin voidaan olettaa, että ne pystyvät myös aiheuttamaan taudin. Lisäksi bakteerikantoja on voitu tallettaa tutkimuskäyttöön. Näytteiden käsittely, kuljetus ja tulehdusmaito itsessään tuovat omat haasteensa viljelyn onnistumiseen. Selvästi sairaastakin utareneljänneksestä peräisin olevan maitonäytteen viljelytulos voi usein olla negatiivinen. Lisäksi lajitunnistus kestää kuljetukseen kuluvan ajan lisäksi vähintään kaksi vuorokautta, joka on pitkä aika odottaa tulosta ja sen mukaisia toimenpiteitä nykyaikaisilla, tehokkuuteen pyrkivillä tiloilla. Modernit, molekyylibiologiaan perustuvat menetelmät tulivat bakteeriviljelyn rinnalle 2000-luvun alussa. Yleisin Suomessa käytetty menetelmä on PCR (polymerase chain reaction), jossa reaaliaikaisesti voidaan tunnistaa jopa viisitoista eri utaretulehduksen taudinaiheuttajaa. PCR perustuu tietyn, kullekin bakteerille ominaisen geenin monistamiseen suoraan maidosta, ilman viljelyä. Jos maitonäyte sisältää kohdebakteerin DNA:ta, sen monistumisen aiheuttama fluoresenssi voidaan havaita tietyllä aallonpituudella. Mitä nopeammin monistuminen havaitaan, sitä enemmän kyseistä bakteeri-DNA:ta näytteessä on. Maitonäytteeseen voidaan lisätä säilöntäainetta, mikä helpottaa kuljetusta. PCR on nopea ja objektiivinen testi. Lajitunnistus on erittäin tarkkaa, mutta bakteerin elinvoimaisuudesta ei voida tehdä päätelmiä. Suomessa PCR-testi (PathoProofTM Mastitis PCR Assay) on ollut utaretulehdusdiagnostiikan rutiinimenetelmä jo vuodesta 2010, mutta tieteelliseen tietoon perustuvia ohjeita tulosten tulkinnasta ei ole ollut saatavilla. Tämän väitöskirjan tarkoituksena oli tuoda uutta tietoa helpottamaan PCR-tulosten tulkintaa naudan utaretulehdusdiagnostiikassa. Tämä tehtiin vertailemalla PCR:ää ja perinteistä viljelyä, sekä tutkimalla, kuinka erilaiset näytteenottotekniikat vaikuttavat PCR-tuloksiin. Ensimmäisessä, PCR- ja viljelytuloksia vertailevassa tutkimuksessa todettiin, että verrattuna perinteiseen viljelyyn, PCR on luotettava menetelmä Staphylococcus aureuksen tunnistamiseen puhtaasti otetusta maitonäytteestä. Tulosten perusteella suosittelimme, että pienetkin määrät S. aureus DNA:ta tulisi huomioida näytetuloksissa. Sen sijaan muiden stafylokokkien (non-aureus staphylocci, NAS, tai koagulaasi-negatiiviset stafylokokit) osalta vähäinen määrä tunnistettua DNA:ta ei välttämättä ole kliinisesti merkittävä löydös. PCR-paneelin todettiin olevan riittävän kattava rutiinikäyttöön. Viljelyä ja PCR tuloksia verrattiin myös väitöskirjan neljännessä osassa, jossa kahden eri stafylokokkilajin poistumista utareneljänneksestä seurattiin kahden viikon jaksoissa. PCR-tulokset olivat positiivisia vielä useita päiviä sen jälkeen, kun neljännes oli todettu perinteisen viljelyn avulla parantuneeksi. PCR-tuloksen luotettavuus oli paras, jos näyte otettiin heti tulehduksen akuutissa vaiheessa. Tulehduksen loppuvaiheessa positiivinen PCR-tulos voi olla peräisin jo kuolleesta, poistuvasta bakteerimassasta. Tutkielman toisessa ja kolmannessa osassa vertailtiin näytteenottotekniikan vaikutusta PCR-tuloksiin. Perinteisen, aseptisen maitonäytteenottotekniikan lisäksi käytimme kokeellisia neula- ja kanyylimenetelmiä. Kanyylinäytteenotossa vedinkanava ohitettiin kokonaan steriilin kanyylin avulla. Neulanäyte otettiin ohuella neulalla suoraan maitokammiosta, jolloin koko vedin ja sen alue ohitettiin. Kokeellisesti otetut näytteet sisälsivät vähemmän lajeja per näyte ja olivat siten hygieeniseltä laadultaan parempia kuin perinteisesti otetut näytteet. Vetimen alueelta näytteeseen joutuneet bakteerit esiintyivät tuloksissa pääosin vähäisillä DNA-määrillä. Jos vakavina taudinaiheuttajina pidettyjä bakteereita (kuten Streptococcus uberis, Str. dysgalactiae ja S. aureus) havaittiin sekä vaihtoehtoisella että perinteisellä menetelmällä otetuissa tuloksissa, niiden DNA-määrä oli suuri. Utaretulehdusdiagnoosi koostuu lehmän esitiedoista, tulehduksen voimakkuutta kuvaavasta soluluvusta, näkyvistä oireista sekä maitomuutoksista. Bakteerin laji ja määrä ovat diagnoosia täydentäviä tietoja, joiden todenmukaisuutta tulee peilata edellä mainittuihin seikkoihin. Näiden tietojen perusteella voidaan päättää lehmän mahdollisesta antibioottihoidosta tai muista toimenpiteistä. Etenkin PCR-pohjaisessa diagnostiikassa vaarana on, että epähygieenisesti otettu maitonäyte antaa kliinisesti merkityksettömän tai jopa virheellisen diagnoosin. Jos lehmän oireet ja saatu tulos eivät eläinlääkärin mielestä ole yhteneväisiä, näytteen likaantumisen riski sekä mahdollisuus jonkin PCR-paneelin ulkopuolisen mikrobin aiheuttamaan tulehdukseen tulee pitää mielessä. Suosittelemme, että uusintanäyte lähetetään tällöin perinteiseen viljelyyn.
  • Kant, Ravi (Helsingin yliopisto, 2018)
    not available
  • Culebro Escandon y Perez, Alejandra (Helsingin yliopisto, 2018)
    Campylobacter jejuni and Campylobacter coli are the most common cause of bacterial gastroenteritis, affecting approximately 96 million people around the world every year. Campylobacteriosis is characterized by diarrhoea, abrupt abdominal pain, and fever. Generally, the disease is self-limiting and resolves within a few days. Occasionally, neurological symptoms manifest clinically three weeks post-infection, indicating the onset of Guillain-Barré syndrome (GBS). GBS is a polyradiculoneuropathy characterized by an acute progressive and symmetrical motor weakness of the extremities with varying degrees of areflexia. GBS has been established as a post-infectious sequelae, whose principal aetiological agent is C. jejuni. The C. jejuni-GBS link was the first confirmed case of human autoimmune disease caused by ganglioside mimicry. C. jejuni lipooligosaccharides (LOS) have been established as the main structure responsible for ganglioside mimicry. Studies on the genetic basis of ganglioside-like LOS expression in C. jejuni have identified the genes associated with the addition of sialic acid (Neu5Ac) to the LOS chain; neuA, neuB, neuC, and a gene encoding a sialyltransferase from the glycosyltransferase CAZy family 42 (GT-42). These genes are found within the LOS biosynthesis locus of C. jejuni. The existence of neuA, neuB, neuC, and GT-42 genes in C. coli is unknown, despite the fact that this species has also been isolated from GBS patients. The primary aim of this study was to investigate the diversity of the C. coli LOS biosynthesis locus with particular interest in identifying genetic features associated with the synthesis and transfer of Neu5Ac. C. coli was found to possess a more diverse LOS biosynthesis locus than previously thought. A total of 27 different LOS locus classes containing a GT-42 encoding gene were identified. Among these, 16 are potentially able to synthesize sialylated LOS structures. Interestingly, several LOS locus classes resemble those of C. jejuni involved in ganglioside mimicry. Thus, bacterial factors implicated in GBS aetiology can cross species barriers. Also, C. coli has a larger GT-42 enzyme repertoire than C. jejuni. Two of the most common GT-42 encoding genes in C. coli were found to be associated to the presence of nonulosonic acid in LOS structures. Marked differences in diversity in the LOS locus were observed between C. coli clades, suggesting a potential role of this structures in niche adaptation. The importance of LOS to C. coli ecology and host-pathogen interaction remains to be explored.
  • Kettunen, Karoliina (Helsingin yliopisto, 2018)
    Tehokas ja yhdenmukainen elintarviketurvallisuuden viranomaisvalvonta on yksi kansanterveyden kulmakiviä ja ehkäisee elintarvikealan toimijoiden välistä epärehellistä kilpailua. Epäkohtia havaittaessa valvontaviranomaisen on neuvottava ja kehotettava toimijaa korjaamaan epäkohdat. Mikäli nämä keinot eivät johda epäkohtien korjaantumiseen tai toiminta aiheuttaa terveysvaaraa, viranomaisen tulee käyttää hallinnollisia pakkokeinoja kuten määräyksiä tai kieltoja. Tämän työn tavoitteena oli tutkia hallinnollisten pakkokeinojen käytön riskiperusteisuutta, tehokkuutta ja yhdenmukaisuutta paikallisessa elintarvikevalvonnassa. Tavoitteena oli lisäksi selvittää elintarvikealan toimijoiden näkemyksiä paikallisen elintarvikevalvonnan merkityksestä ja yhdenmukaisuudesta. Tutkimuksessa analysoitiin paikallisten valvontaviranomaisten tekemiä hallinnollisia pakkokeinopäätöksiä ja tarkastuskertomuksia, kartoitettiin valvojien näkemyksiä kyselytutkimuksen ja haastattelun avulla sekä selvitettiin toimijoiden mielipiteitä maito-, kala- ja liha-alan laitoksille suunnatun kyselytutkimuksen avulla. Hallinnolliset pakkokeinot osoittautuivat tärkeiksi valvontakeinoiksi, joiden avulla toimijat saadaan korjaamaan toistuvat ja vakavat epäkohdat. Kriittisissä epäkohdissa pakkokeinoihin ryhdyttiin ripeämmin ja pakkokeinoprosessi oli nopeampi kuin lievemmissä epäkohdissa. Usein pakkokeinojen käyttöä edelsivät kuitenkin toistuvat kehotukset korjata epäkohdat, ja pakkokeinoprosessi oli usein melko pitkä. Valvojat kokivat pakkokeinoprosessin työlääksi ja hitaaksi, ja pakkokeinojen käyttö vaihteli paikallisten valvontayksiköiden välillä ja sisällä. Joillakin yksiköillä oli vahva rutiini pakkokeinojen käyttöön, kun taas jotkin yksiköt eivät käyttäneet pakkokeinoja lainkaan tai vain harvoin. Epäselvät linjaukset ja epävarmuus pakkokeinojen käytössä heikensivät valvonnan tehokkuutta ja yhdenmukaisuutta. Monet valvojat kokivat valvontatietojen uuden julkistamisjärjestelmän, Oivan, edistävän pakkokeinojen käytön yhdenmukaisuutta. Tutkimukseen osallistuneet maito-, kala- ja liha-alan toimijat kokivat viranomaisvalvonnan tärkeäksi elintarviketurvallisuudelle ja vaikuttivat olevan pääsääntöisesti tyytyväisiä sen laatuun. Monet toimijat kokivat kuitenkin valvonnan olevan epäyhdenmukaista, ja erityisesti pienet toimijat suhtautuivat kriittisesti valvontatoimenpiteiden merkitykseen. Oiva-järjestelmä herätti toimijoissa huolta valvonnan oikeudenmukaisuudesta. Toimijoiden kokemukset hyvästä vuorovaikutuksesta valvojan kanssa olivat myönteisesti yhteydessä heidän näkemyksiinsä valvonnasta ja sen merkityksestä. Tulosten perusteella elintarviketurvallisuuden paikallinen viranomaisvalvonta on pääsääntöisesti riskiperusteista, ja valvontakeinoja käytetään asteittaisesti. Kuitenkin hallinnollisten pakkokeinojen käytön tehokkuudessa ja yhdenmukaisuudessa on parannettavaa, ja Oiva-järjestelmän vakiinnuttaminen ja tulkintojen yhtenäistäminen vaativat vielä työtä. Käytännön koulutuksen lisääminen valvojille sekä toimintaohjeiden ja vertaisarvioinnin kehittäminen valvontayksiköiden välillä ja sisällä parantanevat valvonnan tehokkuutta ja yhteneväisyyttä. Valvonnan yhdenmukaisuuden kehittäminen edistänee todennäköisesti myös toimijoiden luottamusta valvonnan merkitykseen ja oikeudenmukaisuuteen.
  • Mahiout, Selma (Helsingin yliopisto, 2018)
    Tämän väitöskirjatutkimuksen tarkoituksena oli saada lisätietoa aryylihiilivetyreseptorin (AHR) fysiologisista vaikutuksista elimistössä sekä sen kautta välittyvän toksisuuden mekanismeista. Tutkimme kahden uuden, valikoivasti AHR:n toimintaa säätelevän lääkeainekandidaatin vaikutuksia. Lisäksi tarkastelimme AHR:n osallisuutta aiemmin kuvatussa, uusien ruoka-aineiden karttamisreaktiossa. AHR on evolutiivisesti muinainen, ilmeisesti yli 600 miljoonaa vuotta vanha proteiini, joka säätelee soluissa lukuisten geenien ilmentymistä. Yksi eniten tutkituista AHR:n toimintaa aktivoivista aineryhmistä on dioksiinit. Ne ovat ympäristölle ja terveydelle haitallisia yhdisteitä, joita syntyy pääasiassa lämpö- ja teollisuusprosessien sivutuotteina. Koska ne ovat kemiallisesti erittäin pysyviä ja hyvin rasvaliukoisia, ne kertyvät ravintoketjuissa, ja siten myös ihmiset altistuvat niille ravinnon välityksellä. Suomessa tavallisin dioksiinien lähde on Itämeren rasvainen villikala. AHR on tunnettu dioksiinien aiheuttamien myrkyllisten vaikutusten välittäjänä jo pitkään. Sittemmin sillä on osoitettu olevan myös lukuisia elimistön normaalin toiminnan kannalta tärkeitä fysiologisia tehtäviä, muun muassa lisääntymisen säätelyssä, yksilönkehityksessä, autoimmuniteetissa ja immuunipuolustuksessa. Fysiologisten tehtävien, samoin kuin AHR:n välittämien toksisten vaikutusten mekanismien tuntemus on kuitenkin toistaiseksi puutteellista, mikä muun muassa vaikeuttaa dioksiinien ihmisille aiheuttamien terveysriskien arviointia. AHR:n fysiologisten vaikutusten parempi tuntemus voisi lisäksi auttaa tiettyjen sairauksien syntymekanismien selvittämisessä ja siten edistää uusien lääkehoitojen kehitystä. Selektiivisesti AHR:n toimintaa säätelevät aineet ovat lääkekehityksen kannalta erityisen kiinnostavia, sillä monet niistä aktivoivat AHR:ää aiheuttamatta dioksiineille tyypillisiä haittavaikutuksia. Lisäksi ne voivat olla hyödyllisiä työkaluja AHR:n fysiologisten vaikutusten tutkimisessa. Tällä väitöskirjatutkimuksella oli kaksi päätavoitetta. Ensimmäinen liittyi kahden uuden, AHR:ää valikoivasti aktivoivan lääkeainekandidaatin toksikologisten vaikutusten tutkimiseen. Tarkoituksena oli selvittää, vaikuttavatko ne toksisuusprofiilinsa puolesta sopivilta lääkeaineiksi, jolloin niitä voitaisiin edelleen kehittää esimerkiksi autoimmuunisairauksien hoitoon. Lisäksi olimme kiinnostuneita selvittämään, missä määrin näiden aineiden aiheuttamat vaikutukset muistuttavat tai poikkeavat myrkyllisimmän dioksiinin, TCDD:n, aiheuttamista vaikutuksista. Toisena tavoitteena oli syventää tietoa aiemmin rotilla ja hiirillä TCDD-annostelun jälkeen havaitusta uusien ruoka-aineiden karttamisreaktiosta, joka muistuttaa ennestään tunnettua käyttäytymismallia, ehdollistettua makuaversiota (CTA). Samankaltainen makuaversio tunnetaan myös ihmisillä muun muassa syövän hoitoon liittyvän pahoinvoinnin yhteydessä. Halusimme varmistaa, johtuuko edellä mainittu jyrsijöiden reaktio yleisesti AHR-aktivaatiosta vai onko se ainoastaan TCDD:lle ominainen vaikutus. Tulosten perusteella edellä mainitut uudet, selektiiviset AHR-modulaattorit ovat tehokkaita, TCDD:n veroisia AHR-aktivaattoreita. Toksisuusprofiililtaan ne ovat kuitenkin olennaisesti TCDD:tä haitattomampia ja vaikuttavat siten kiinnostavilta lääkeainekandidaateilta. Havaituista eroista huolimatta sekä toinen niistä että muut tässä työssä testatut AHR-aktivaattorit aiheuttivat TCDD:n tavoin voimakkaan, joskin lyhytkestoisemman, uusien ruoka-aineiden karttamisreaktion. Lisäksi reaktio puuttui AHR-poistogeenisiltä rotilta. Tulos vahvistaa, että tämä mielenkiintoinen vaikutus on AHR-välitteinen. Tämä käyttäytymismuutos suojaa ilmeisesti eliöitä haitalliselta vaikuttavan ravinnon nauttimiselta ja on siten uusi AHR:n fysiologinen vaikutus. .
  • Salla, Kati (Helsingin yliopisto, 2017)
    Medetomidiinia käytetään yleisesti koirien rauhoitusaineena ja yleisanestesian esilääkkeenä, sillä se takaa luotettavan rauhoituksen ja lihasrentouden. Se aiheuttaa kuitenkin merkittäviä sydän- ja verenkiertoelimistön toiminnan muutoksia soveltuen käytettäväksi vain terveillä eläimillä. Medetomidiini stimuloi sekä keskushermostossa että sen ulkopuolella alfa-2 adrenergisiä reseptoreita, kun taas MK-467 salpaa näitä reseptoreja keskushermoston ulkopuolella. Koirilla MK-467:n ja medetomidiinin yhdistelmän on todettu vähentävän medetomidiinin aiheuttamia välittömiä verenkiertoon kohdistuvia haittavaikutuksia ilman merkittäviä muutoksia rauhoituksen laatuun. Näiden tutkimusten tarkoituksena oli selvittää MK-467:n vaikutuksia sydän- ja verenkiertoelimistön toimintaan koirilla, joille annettiin medetomidiinin lisäksi muita yleisesti käytössä olevia rauhoitus- tai nukutusaineita. MK-467:n vaikutuksia tutkittiin medetomidiini-butorfanoli yhdistelmällä rauhoitetuilla koirilla sekä suonen- että lihaksensisäistä antoreittiä käyttäen. MK-467:n annosvasteisuutta selvitettiin medetomidiinilla esilääkityillä koirilla sekä esilääkityksen että isofluraanianestesian aikana. Lisäksi jatkuvana suonensisäisenä infuusiona annetun MK-467:n vaikutuksia tutkittiin medetomidiini- ja alfaksaloni-infuusioilla nukutetuilla koirilla. MK-467 lievensi muun muassa syketiheyden ja sydämen minuuttitilavuuden laskua, sekä medetomidiini esilääkityksen, että medetomidiinin-butorfanoli yhdistelmärauhoituksen aikana. Medetomidiini-esilääkityksen kanssa samanaikaisesti annetun MK-467:n vaikutukset verenkiertoon olivat annosvasteisia, toisin kuin anestesian induktion jälkeen isofluraanianestesian aikana. Alfaksaloni-infuusion aikana medetomidiini-infuusion aiheuttamat muutokset verenkiertoelimistön toimintaan voitiin kumota samanaikaisella MK-467-infuusioilla. Lisäksi tutkimuksissa verrattiin MK-467-medetomidiini yhdistelmän käyttöä isofluraani-anestesian esilääkkeenä asepromatsiini-butorfanoli tai glykopyrrolaatti-medetomidiini esilääkitysyhdistelmiin. Esilääkkeenä MK-467-medetomidiini yhdistelmä on sydän- ja verenkiertoelimistön toiminnan kannalta samankaltainen kuin asepromatsiini-butorfanoli yhdistelmä. Nahanalaisesti annettu glykopyrrolaatti ei estänyt medetomidiinin aiheuttamaa sydämen minuuttitilavuuden laskua, toisin kuin MK-467. Verenkiertoelimistöön kohdistuvien vaikutusten lisäksi määritettiin MK-467:n vaikutukset dexmedetomidiinin ja alfaksalonin plasmapitoisuuksiin. Tutkimuksissa todettiin MK-467:n alentavan dexmedetomidiinin ja alfaksalonin plasmapitoisuuksia, todennäköisesti kumoamalla medetomidiinin aiheuttamia verenkierron vaikutuksia.
  • Dyggve, Hanna (Helsingin yliopisto, 2017)
    Dobermannin hepatiitti (DH) on etenevä, krooninen ja tulehduksellinen maksasairaus, mitä esiintyy erityisesti nartuilla. Etenevän tulehduksen seurauksena maksasolut tuhoutuvat ja korvautuvat sidekudoksella. Sairaus on perinnöllinen, mutta periytymismekanismia ei toistaiseksi vielä tunneta. Taudin varhaisdiagnosointi on vaikeaa, sillä hepatiitti voi olla pitkään oireeton ja sairauteen ei ole olemassa parantavaa hoitoa. Koiran ennuste on huono, mikäli tilaan liittyy maksasairauden oireita. Taudin etiologian ja patogeneesin selvittäminen helpottaisi erotusdiagnostiikkaa ja uudet hoitomuodot voisivat myös parantaa sairaiden koirien eliniän ennustetta. Tämän tutkimuksen tavoitteena oli tutkia koiran leukosyyttiantigeeni- eli DLA geenejä ja näiden säätelyalueita, sillä geneettinen riski autoimmuunisairauksiin liittyy vahvasti näihin geenialueisiin. Autoimmuunisairaudessa elimistön puolustusreaktio kohdistuu virheellisesti omia kudoksia vastaan. Verinäytteistä määritettävät autovastaaineet auttavat diagnostiikassa ja viittaavat taudin autoimmuunitaudin luonteeseen. Määritimme verinäytteistä hepatiittipotilaiden tumavasta-aineita sairauden oireettomassa ja oireellisessa vaiheessa sekä etsimme DH-tautiin liittyviä vasta-aineita, jotka tunnistavat maksan autoantigeenejä. Havaitsimme yhteyden DLA luokka II-alueen geenien ja sairauden välillä. Koirilla, joilla DLA riskihaplotyyppi DLA-DRB1*00601/DQA1*00401/DQB1*01303 esiintyi homotsygoottisena (molemmissa kromosomeissa) oli 15-kertainen sairastumisriski Dobermannin hepatiittiin. Kaikki sairaat koirat kantoivat homotsygoottisena riskialleelia DLA-DRB1*00601. Kontrolleissa tämän suhteen homotsygootteja oli vain 56.8%. Haplotyypillä DLA-DQA1*00901/DQB1*00101 ja alleelilla DLA-DRB1*01501 oli suojaava vaikutus heterotsygoottisena. Selvitimme selittäisivätkö DLA geenien säätelyalueen muutokset sitä miksi homotsygootit DLA-DRB1*00601/DQA1*00401/DQB1*01303 kantajat sairastuvat, sillä osalla terveistä koirista oli myös riskihaplotyyppi. DRAp säätelyaluetta ei oltu aiemmin dokumentoitu koirilla ja sen vaihtelua myös tutkittiin. DLA-DRAp-säätelyalue ja DLA-DRA eksoni 2 olivat identtiset koiran referenssigeenisekvenssin kanssa. DLADRB1*00601 alleeli assosioitui DRBp*1 alleelin kanssa, DLA-DQB1*01303 alleeli DQBp*6:n kanssa, ja DLA-DQA1*00401 alleeli DQAp*2:n kanssa. Vertailussa DLAgeenien säätelyalueet eivät selitä sairastuvuutta, mutta koko DLA-geenialue näyttää assosioituvan hepatiitiin Dobermanneilla. DH-potilailla havaittiin kohonneet seerumin tumavasta-ainetasot ja jatkotutkimuksissa nämä tunnistettiin vasta-aineiksi tuman histoneja vastaan (AHA). Tämä viittaa immuunitoleranssin murtumiseen. Tulokset osoittavat, että kohonnut AHA yhdessä korkean maksaperäisen alaniiniaminotransferaasin (ALAT) tason kanssa oireettomilla tai oireellisilla hepatiittipotilailla tukee DH-diagnoosia. Negatiivinen seerumin AHA-tulos ei sulje pois DH:ta eikä AHA ole sopiva merkkiaine sairauden etenemiselle. DH:ssa kaksi maksaan liittyvää autoantigeenia voitiin tunnistaa glyseraldehydi-3-fosfaattidehydrogenaasi ja alkoholidehydrogenaasi-entsyymeiksi. DH-koirilla oli merkittävästi kohonnut seerumin immunoreaktiivisuus näitä entsyymejä kohtaan ja sairaus assosioitui vahvasti molempiin autovasta-aineisiin. Löydös antaa näyttöä DH:n autoimmuuniprosessista ja selittää aiemmin tuntematonta sairauden patogeneesia. Tämä väitöskirja tuo merkittävää uutta tietoa DH:n epäiltyyn autoimmuunietiologiaan ja patogeneesiin. Löydökset edistävät sairauden varhaisdiagnostiikkaa sekä tarjoavat pohjan uusien hoitomuotojen kehittämiselle.
  • Nokireki, Tiina (Helsingin yliopisto, 2017)
    Eurooppalainen lepakkolyssavirus-2 (EBLV-2) eristettiin ensimmäisen kerran Suomessa vesisiipasta (Myotis daubentonii) vuonna 2009. Lepakkorabiesta epäiltiin jo vuonna 1985, kun sveitsiläinen biologi kuoli Suomessa lyssavirusinfektioon, joka myöhemmin varmistui EBLV-2-infektioksi. Infektion alkuperää ei kuitenkaan pystytty tuolloin vahvistamaan. Vuosina 2010–2011 tehdyssä toisessa aktiivisessa seurantatutkimuksessa etsittiin EBLV:n virus-RNA:ta analysoimalla 774 lepakosta kerätyt näytteet. Lisäksi analysoitiin 423 lepakosta kerätyt seeruminäytteet lyssaviruksen vasta-aineiden varalta. Vasta-aineita löydettiin vuonna 2010 kahdelta ja vuonna 2011 yhdeltä paikkakunnalta. Kaikki seropositiiviset lepakot olivat vesisiippoja. Yhdestäkään näissä lepakoista ei löydetty EBLV:n virus-RNA:ta. EBLV-2 todettiin seuraavan kerran vuonna 2016 sairaasta vesisiipasta. Tämä aineisto osoittaa, että EBLV-2 on kotoperäinen Suomen vesisiippapopulaatiossa. Fylogeneettisessä analyysissä suomalaiset EBLV-2-kannat muodostivat muista lepakkotyypin lyssaviruksista selvästi erillisen monofyleettisen ryhmän. EBLV-2 jakoi tuoreimman yhteisen alkuperän Bokeloh-lepakkolyssaviruksen (BBLV) ja Khujand-viruksen (KHUV) kanssa. EBLV-2:n monimuotoisuus todettiin RABV-virukseen verrattuna rajalliseksi, ja virus näyttää olevan hyvin sopeutunut isäntälepakkolajiinsa. Suomalaisten EBLV-2-kantojen ja sveitsiläisen kannan (1993) arvioitiin eriytyneen muista EBLV-2-kannoista viimeisen 1000 vuoden aikana, ja suomalaiset kannat (1985 ja 2009) näyttävät kehittyneen yhteisestä alkuperästä viimeisen 200 vuoden aikana. Rabiesrokotetta käytetään rabiesvirukselta suojautumiseen ennen mahdollista altistumista. Koska kaikki nykyisin saatavilla olevat rokotteet pohjautuvat RABV-virukseen, rokotteita käytetään myös muilta lyssaviruksilta suojautumiseen, myös EBLV-2-infektiota vastaan, ristikkäissuojaan perustuen. Arvioimme kahden kaupallisesti saatavilla olevan rabiesrokotteen, toisen ihmisille ja toisen eläimille tarkoitetun, tehoa hiirten aivojensisäisessä altistuksessa suomalaisesta lepakosta vuonna 2009 eristetyllä eurooppalaisella lepakkolyssavirus-2:lla (EBLV-2). Vertasimme samaa hiirimallia käyttäen tätä tehoon suomalaisesta supikoirasta vuonna 1989 eristettyä perinteistä rabiesvirusta (RABV) vastaan. RABV-virukselle altistettaessa kaikki rokotetut hiiret selvisivät hengissä. EBLV-2-virukselle altistettaessa 75–80 % rokotetuista hiiristä selvisi hengissä. RABV-pohjaiset rokotteet näyttävät myös tarjoavan hyvän ristikkäissuojan suomalaisessa lepakkopopulaatiossa kiertävää EBLV-2-virusta vastaan. Rabiesrokotevasteeseen vaikuttavien tekijöiden analysoimiseksi arvioimme rokotuksen tehoa mittaamalla vasta-ainevasteen koirilla (n = 10 071) ja kissoilla (n = 722), joista otettiin näytteet vuosina 2009–2013. Tutkimme rokotevasteeseen vaikuttavia tekijöitä tapauksissa, joissa eläimet eivät saavuttaneet rabiesvasta-ainetitteriä ≥ 0,5 IU/ml. Rokotteen vasta-ainetitteri oli 10,7 %:ssa koiranäytteistä (95 %:n luottamusväli CI 10,1–11,3) ja 3,5 %:ssa kissanäytteistä (95 %:n CI 2,3–5,0) < 0,5 IU/ml.
  • Heikkilä, Helka (Helsingin yliopisto, 2017)
    Koiran nivelrikkokipua hoidetaan pääasiassa suun kautta annettavalla kipulääkityksellä, mutta se voi aiheuttaa haittavaikutuksia eikä ole aina riittävän tehokasta. Koiran nivelrikkokivun hoitoon kaivataankin uusia hoitomenetelmiä. Niveleen pistetyn botuliinitoksiini A:n (BoNT A) on osoitettu vähentävän nivelrikkokipua ihmisillä. BoNT A:n kivunpoistomekanismia nivelessä ja mahdollisia haittavaikutuksia ei ole tutkittu. Tarkoituksemme oli tutkia niveleen pistetyn BoNT A:n tehoa koiran nivelrikkokivun hoidossa sekä selvittää sen vaikutusta kipuvälittäjäaineisiin. Halusimme myös tutkia kipuvälittäjäaineiden ja nivelrikkokivun yhteyttä sekä vertailla kipuvälittäjäaineiden pitoisuuksia nivelrikkoa sairastavilla ja terveillä koirilla. Lisäksi halusimme tietää, aiheuttaako niveleen pistetty BoNT A haittavaikutuksia ja leviääkö se elimistöön. Tutkimme niveleen pistetyn BoNT A:n kivunpoistotehoa satunnaistetussa, kaksoissokkoutetussa ja lumelääkekontrolloidussa tutkimuksessa 35 nivelrikkoa sairastavalla koiralla. Koirat saivat kipeään polvi-, kyynär- tai lonkkaniveleensä pistoksen BoNT A:ta tai lumelääkettä. Hoitovastetta seurattiin 12 viikkoa. Voimalevyllä mitattu kipeän jalan painonkanto parani BoNT A –ryhmässä merkitsevästi lähtötasoon ja lumelääkeryhmään verrattuna. Myös kroonisen kivun indeksi parani merkitsevästi lähtötasosta. Määritimme 35 nivelrikkoa sairastavalta koiralta nivelnesteen ja seerumin substanssi P:n (SP), prostaglandiini E2:n (PGE2) ja tuumori-nekroositekijä alfan (TNF-α) pitoisuudet ennen nivelpistoksia ja niiden jälkeen. Mittasimme myös nivelnesteen SP:n ja PGE2:n 13 niveliltään terveeltä koiralta. BoNT A ei vaikuttanut SP:n eikä PGE2:n pitoisuuksiin. TNF-α:n pitoisuudet jäivät alle mittausrajan. Nivelnesteen PGE2:n pitoisuus korreloi nivelrikkokivun kanssa ja oli merkitsevästi korkeampi nivelissä, joissa oli nivelrikkomuutoksia terveisiin niveliin verrattuna. Tutkimme niveleen pistetyn BoNT A:n haittavaikutuksia satunnaistetussa, sokkoutetussa ja lumelääkekontrolloidussa tutkimuksessa 6 koebeaglella. Koirat saivat polviniveliinsä pistokset BoNT A:ta ja lumelääkettä. Merkittäviä kliinisiä, sytologisia tai kudospatologisia haittavaikutuksia ei todettu 12 viikossa. Kahdella koiralla havaittiin muutoksia elektrofysiologisissa mittauksissa BoNT A –pistoksen jälkeen, mikä viittaa BoNT A:n leviämiseen nivelestä. Tulostemme perusteella niveleen pistetty BoNT A vähentää nivelrikkokipua koirilla. BoNT A:n kivunpoistomekanismi ei näyttäisi liittyvän SP:n tai PGE2:n erityksen estymiseen nivelessä. Nivelnesteen PGE2 voi toimia merkkiaineena koiran krooniselle nivelrikolle ja nivelrikkokivulle. Niveleen pistetty BoNT A ei aiheuta kliinisiä, sytologisia eikä kudospatologisia haittavaikutuksia, mutta se vaikuttaisi leviävän elimistöön nivelestä.
  • Nordgren, Heli (Helsingin yliopisto, 2017)
    Vuonna 2007 suomalaiset turkiseläinkasvattajat huomasivat tarhatuissa minkeissä, ketuissa sekä supikoirassa (Suomensupi) uudenlaisia, vakavia silmä- ja iho-oireita. Minkeillä tauti aiheutti märkäisen kuolioivan ihotulehduksen päässä suun, silmien tai korvien ympärillä ja jaloissa kynsivallien ympärillä. Suomensupeilla tavattiin kipeitä paisemaisia muutoksia tassuissa varpaiden välissä. Ketuilla oireet alkoivat voimakkaana silmätulehduksena, joka saattoi levitä myös silmäluomien sekä pään ihoon. Tauti aiheutti eläimille vakavia oireita ja jopa kuolleisuutta. Tauti levisi tarttuvan taudin tavoin sairastuneilla tiloilla eläimestä eläimeen sekä tilojen välillä. Vastaavanlaisia oireita turkiseläimillä tavataan tällä hetkellä myös muissa turkistuotantoa harjoittavissa maissa. Ensimmäiset havainnot sairaudesta minkeillä on tehty Yhdysvalloissa 1970 ja Kanadassa 1996. Pohjois-Amerikkalaiset tuottajat, sekä myöhemmin tutkijat, yhdistivät oireiden puhkeamisen hylkeiden sivutuotteiden käytön aloittamiseen minkin rehussa. Taudinsyy jäi silloin tutkimuksista huolimatta selvittämättä. Suomen turkiskasvattajain liitto (STKL), Elintarviketurvallisuusvirasto Evira sekä Helsingin yliopisto käynnistivät vuonna 2009 hankkeen taudin selvittämiseksi. Hankkeen tavoitteena oli selvittää taudinaiheuttaja, taudinkulku, taudin levinneisyys Suomessa sekä mahdolliset taudin tartuntalähteet ja sairastumiselle altistavat tekijät. Tämä väitöskirjatyö sisältää hankkeessa suoritetut tutkimukset. Taudinsyynselvitys suoritettiin 99 turkiseläimelle, sekä tautiin sairastuneille eläimille että terveille kontrollieläimille. Tauti nimettiin tyypillisten taudinoireiden mukaisesti; turkiseläinten tarttuva kuolioinen märkäinen ihotulehdus, fur animal epidemic necrotic pyoderma, FENP. Tutkimuksissa sairaista eläimistä, mutta ei terveistä kontrolleista, eristettiin bakteeri Arcanobacterium phocae. Löydös on hyvin mielenkiintoinen, sillä A. phocae- bakteeri aiheuttaa hylkeille märkäisiä tulehduksia, ja Pohjois- Amerikassa oli havaittu yhteys sairauden oireiden puhkeamisen ja hylkeiden sivutuotteita sisältävän rehun käytön aloittamisen välillä. Koska tautia esiintyy nykyään maissa, joissa ei käytä hylkeitä rehuraaka-aineena, on todennäköistä, että alun perin hylkeissä esiintyneet bakteerit ovat siirtyneet rehun välityksellä turkiseläimiin ja sairaus leviää nykyään sairaiden/bakteeria kantavien turkiseläinten välityksellä. Taudin puhkeamiseen vaaditaan kuitenkin A. phocae bakteerin läsnäolon lisäksi altistavia tekijöitä, kuten iho- tai limakalvovaurio. Tutkimuksissa todettiin myös uusi Streptokokkeihin kuuluva bakteeri, joka on läheistä sukua hylkeissä esiintyvälle Streptokokille. A. phocaen osuus taudin synnyssä varmistettiin infektiokokeessa, jossa minkeille syntyi FENP sairaudelle tyypilliset oireet, kun ne tartutettiin A. phocae- bakteereilla. Turkistuottajille suunnatussa kysely osoitti että tautia esiintyi kaikkialla Suomen turkistuotantoalueella, ja oireita oli havaittu peräti 40 %: lla vastanneista tiloista. Tutkimuksen tulokset viittaavat siihen, että tauti tuli Suomeen tuontieläinten mukana ja levisi Suomessa edelleen eläinostojen välityksellä. Tauti näyttää leviävän tiloilla edelleen lintujen sekä muiden luonnon eläinten mukana. Tutkimus toi esille myös muita mahdollisesti taudin puhkeamiseen vaikuttavia tekijöitä. Tutkimuksen tuloksia hyödynnetään taudin vastustamisessa sekä sairastuneiden eläinten hoidon suunnittelussa eläinten yleisen hyvinvoinnin lisäämiseksi.
  • Murros, Anna (Helsingin yliopisto, 2017)
    Yersinia on yksi Enterocacteriaceae- heimoon kuuluvista bakteerisuvuista. Suvun tunnetuin jäsen on Yersinia pestis, mustan surman aiheuttaja. Tällä hetkellä Yersinia-sukuun kuuluu yhteensä 18 lajia; Yersinia pestis, Yersinia pseudotuberculosis, Yersinia enterocolitica, Yersinia frederiksenii, Yersinia intermedia, Yersinia kristensenii, Yersinia bercovieri, Yersinia mollaretii, Yersinia rohdei, Yersinia ruckeri, Yersinia aldovae, Yersinia aleksiciae, Yersinia massiliensis, Yersinia similis, Yersinia entomophaga, Yersinia nurmii, Yersinia pekkanenii sekä Yersinia wautersii. Yersinia-suvun historian voidaan katsoa alkaneen jo vuonna 1883. Vuonna 1965 suku sisälsi vain kolme lajia: Y. enterocolitica, Y. pseudotuberculosis ja Y. pestis. Nämä kolme lajia ovat suvun ainoat ihmisille patogeeniset (sairauksia aiheuttavat) lajit. Väitöskirjatyössä on kuvattu kaksi uutta bakteerilajia; Y. nurmii ja Y. pekkanenii. Tutkimuksissa käytettiin taksonomisia (tieteellisen eliöiden luokittelun) menetelmiä, kuten DNA:n emäsparien pitoisuuksien määrittäminen, DNA-DNA hybridisaatio sekä proteiineja koodaavien geenisekvenssien vertailu. Y. nurmii eristettiin suojakaasuun pakatusta broilerin lihasta, ja Y. pekkanenii vesi- ja maanäytteistä sekä salaatista. Bakteerit nimettiin edesmenneiden eläinlääkäreiden ja elintarvikehygienian professoreiden Esko Nurmen ja Timo Pekkasen kunniaksi. Yersinia- suku on muuttunut valtavasti vuosien varrella, ja erityisesti Y. enterocolitica on jakautunut useisiin uusiin lajeihin. Edelleen Y. enterocolitica on kuitenkin erittäin heterogeenisten bakteerien ryhmä, joka voidaan jakaa 6 biotyyppiin ja noin 30 serotyyppiin sekä patogeenisiin ja ei-patogeenisiin kantoihin. Tämä vaihtelu tekee Y. enterocolitican tunnistamisesta erittäin haastavaa. Y. enterocolitica on tieteellisesti jaettu kahteen alalajiin; Y. enterocolitica subsp. enterocolitica ja Y. enterocolitica subs. palearctica. Alalajimääritelmä on ongelmallinen, sillä molempiin alalajeihin kuuluu sekä ei-patogeenisia että patogeenisia kantoja. Yhdessä väitöskirjan tutkimuksessa on selvitetty ei-patogeenisten kantojen luokittelua. Ei-patogeeniset, Euroopasta eristetyt biotyypin 1A kannat erottuivat taksonomisissa tutkimuksissa erilleen patogeenisista kannoista. Tulosten perusteella alalajijakoa tulisi täsmentää. Y. enterocolitica 4/O:3 on maailmanlaajuisesti yleisin patogeeninen bioserotyyppi. Tämä leviää erityisesti raa’an tai riittämättömästi kuumennetun lihan välityksellä. Sikoja pidetään tärkeimpänä 4/O:3 kantojen lähteenä, ja nämä bakteerit voivat levitä sikojen nielurisoista lihaan teurastuksen yhteydessä. Yksi väitöskirjan artikkeli käsittelee patogeenisten 4/O:3 bakteerien lisääntymistä suojakaasuun pakatuissa sian poskilihoissa kylmäsäilytyksen aikana. Tavallisesti näiden bakteerien kasvua estetään pakkaamalla liha suojakaasuseokseen, jossa on yli 20% hiilidioksidia, sekä säilyttämällä tuotteet jääkaappilämpötiloissa. Tässä tutkimuksessa havaittiin kuitenkin suuria määriä bioserotyyppiä 4/O:3 suojakaasuun (30% CO2 ja 70% O2) pakatussa 6°C:ssa säilytetyssä sian poskilihassa. Tuotteissa ruokamyrkytyksiä aiheuttavan bioserotyypin 4/O:3 kasvu oli huomattavaa, ja tuotteet voivat täten aiheuttaa elintarvikehygieenisen riskin.
  • Björkman, Stefan (Helsingin yliopisto, 2017)
    We hypothesized that prolonged farrowing decreases subsequent fertility, that is, pregnancy rate. Furthermore, we hypothesized that prolonged farrowing causes retention of placentae and metritis, delays uterine involution and perturbs follicular growth after weaning. We also hypothesized that sows that undergo prolonged farrowing release less oxytocin at subsequent estrus in response to boar stimulation. We determined the farrowing duration (time between expulsion of first and last piglet) of sows and explored whether there is a negative effect on subsequent post-weaning pregnancy rate (n = 148). We explored the relationship between farrowing duration and placenta expulsion (n = 142), and postpartum uterine size and intrauterine fluid (n = 99). For that, placenta expulsion was observed until 24 h after birth of the last piglet and ultrasonography was used during the first week postpartum to examine the uteri of the sows. Uterine size and intrauterine fluid were used as indicators for initial uterine involution and puerperal metritis. Furthermore, we determined the farrowing duration of sows (n = 30) and monitored the subsequent follicular development using transrectal ultrasound twice a day between the third day after weaning and ovulation. At estrus, blood samples were collected in the presence of a boar in order to determine the endogenous oxytocin concentrations and release patterns. The results show that sows with a prolonged parturition (> 300 min) were 3.4 (P = 0.027) more likely not to be pregnant. Sows that experienced total (no expulsion of placental parts; 3%) and partially retained placentae (no expulsion of placental parts after birth of the last piglet; 3%) had longer farrowing durations (1009 ± 275 and 734 ± 136 min) than sows without retained placentae (369 ± 202 min; P = 0.021 and P = 0.004). Farrowing duration conformed to a quadratic relationship with the number of expelled placental parts (P = 0.001), placental expulsion duration (time between expulsion of first and last placental part; P = 0.002) and time between expulsion of last piglet and last placental part (P = 0.024). Use of oxytocin increased number of expelled placental parts (3.8 ± 0.2 vs. 2.9 ± 0.3, P = 0.035), decreased the placental expulsion duration (172 ± 44 vs. 328 ± 26 min, P = 0.011) and time between expulsion of last piglet and last placental part (148 ± 48 vs. 300 ± 24 min, P = 0.025). Furthermore, prolonged farrowing (β ± SE, Wald χ2, Odds; 2.0 ± 0.5, 13.1, 7.6; P = 0.001), obstetrical intervention (1.5 ± 0.7, 4.4, 4.3; P = 0.036) and two or more stillborn piglets (1.4 ± 0.7, 3.8, 3.9; P = 0.052) increased the risk of having enlarged uterine size whereas oxytocin administration (­ 1.5 ± 0.7, 4.7, 0.2, P = 0.040) decreased the risk. Two or more stillborn piglets (2.6 ± 0.9, 8.7, 13.7; P = 0.003), obstetrical intervention (1.8 ± 0.8, 5.0, 6.0; P = 0.025), prolonged farrowing (1.7 ± 0.8, 4.3, 5.7; P = 0.039) and impaired placenta expulsion (3.3 ± 1.7, 4.0, 26.9; P = 0.044) were associated with intrauterine fluid. After weaning, OT concentrations were higher in sows with prolonged farrowing than in sows with shortened farrowing (28.0 ± 7.7 vs. 20.6 ± 7.7, P < 0.01). OT concentrations correlated with diameters of the follicles measured 5 d after weaning and when the follicles reached their maximum size after weaning (r = 0.61, P < 0.01 and r = 0.57, P < 0.01, respectively).
  • Hallamaa, Raija (Helsingin yliopisto, 2017)
    Kesäihottuma on yleisin hevosen elämänlaatua heikentävä allerginen ihosairaus. Kesäihottumaa tavataan kaikkialta maailmasta siellä, missä hevoset altistuvat polttiaisten pistoille. Suomessa tämä aika ulottuu yleensä toukokuusta lokakuuhun ja sen takia sairaudesta käytetään meillä nykyisin nimitystä kesäihottuma entisten kutka tai hankuri sijaan. Tähän kesäisin toistuvaan kutinaan ei ole toistaiseksi ollut sopivaa hoitoa. Tämän tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää seerumin rasvoihin kuuluvien, ns. fosfolipidien, eroja kesäihottumaa sairastavilla ja terveillä hevosilla sekä näiden lipidien käyttöä kesäihottuman hoitoon. Fosfolipidit ovat rasvoja, jotka osallistuvat useisiin elimistön puolustusjärjestelmän reaktioihin. Lisäksi kartoitettiin kesäihottuman kliinistä kuvaa omalla kansallisella hevosrodullamme, suomenhevosella. Seerumin ja kunkin hevosen omasta seerumista tehdyn hoitovalmisteen, ns. seerumivalmisteen, fosfolipidien laatua ja pitoisuutta analysoitiin massaspektrometrisin menetelmin. Seerumivalmisteen tehoa selvitettiin kaksoissokkotutkimuksella ja kokemuksia seerumivalmisteen käytöstä kerättiin 12 vuoden ajalta. Koska kyseessä oli maailmanlaajuisestikin uusi hoitomuoto, oli tarpeellista koota hoitoon liittyvää tietoa pitkältä ajanjaksolta. Hevosen seerumissa runsaimmin esiintyvien fosfolipidien pitoisuudet olivat kesäihottumaa sairastavilla hevosilla merkitsevästi alhaisempia verrattuna terveisiin. Neljän viikon seerumivalmistehoidon jälkeen ei eroa ollut enää. Toisin kuin seerumi, sairaiden hevosten seerumivalmiste sisälsi merkitsevästi enemmän näitä fosfolipidejä verrattuna terveiden seerumista tehtyyn valmisteeseen. Lisäksi seerumivalmisteen fosfolipidipitoisuudella ja oireiden voimakkuudella havaittiin selvä yhteys. Kaksoissokkotutkimuksessa 4 viikon tutkimusjakson jälkeen lumevalmisteella hoidettujen hevosten oireet pahenivat merkitsevästi verrattuna seerumivalmisteella hoidettuihin. Omistajilta kerätyn tiedon perusteella seerumivalmistetta saaneista 343 hevosesta 70 % oli saanut apua, 16 % ei ja 14 % omistajista ei ilmaissut selvää kantaa. Haitallisia sivuvaikutuksia ei todettu. Suomenhevosilla kesäihottuma puhkesi tavallisesti 5 ikävuoteen mennessä, ja useimmilla oireet olivat kohtalaisen voimakkaita, vain 11 % kärsi kaikkein vaikeimmista oireista. Merkitsevää yhteyttä oireiden voimakkuudella ja sairastumisiällä ei havaittu eikä myöskään sairastettujen kesien määrällä ja sairauden voimakkuudella. Tämä tutkimus osoitti, että kesäihottumaa sairastavilla hevosilla on poikkeava seerumin fosfolipidiprofiili, joka muuttuu oireiden lievenemisen myötä, ja että fosfolipidejä sisältävää valmistetta voidaan käyttää allergisen ihosairauden hoitoon ilman sivuvaikutuksia. Hoitoa voisi soveltaa myös muihin hevosen allergisiin sairauksiin.

Näytä lisää