Eläinlääketieteellinen tiedekunta

 

Uusimmat julkaisut

  • Seppä-Lassila, Leena (Helsingin yliopisto, 2018)
    Akuutin vaiheen vaste käynnistyy osana luonnollisen immuniteettijärjestelmän reaktiota, kun elimistö havaitsee mahdollisen uhan, esimerkkisi infektion, kasvaimen tai kudostrauman. Akuutin vaiheen nvastteen näkyvänä seurauksena kehittyvät systeemiset sairauden merkit: kuumeennousu, ruokahalun väheneminen ja vaisuus. Myös heikommin ulospäin havaittavia muutoksia tapahtuu. Yksi suhteellisen helposti mitattava muutos on akuutin vaiheen proteiinien pitoisuuksien nousu, kun niiden synteesi kiihtyy maksassa vasteen seurauksena. Naudoilla merkittävien akuutin vaiheen proteiinien, haptoglobiinin, seerumin amyloidi-A:n ja fibrinogeenin kohonneita pitoisuuksia on havaittu vasikoiden hengitystietulehdusten, kohtutulehduksen, utaretulehduksen ja sorkkasairauksien yhteydessä. Väitöskirjan tutkimusten tarkoitus oli selvittää naudan akuutin vaiheen proteiinien ja yleisten vasikoiden tautien yhteyksiä, sekä arvioida, miten hyvin akuutin vaiheen proteiinien avulla voidaan erotella sairauden vakavuusasteita toisistaan. Lisäksi tutkittiin, voitaisiinko akuutin vaiheen proteiinien mittausta käyttää terveillä eläimillä kasvun ennustamisen apuna. Väitöskirja perustuu neljään, tavallisilla suomalaisilla nautatiloilla toteutettuun, kenttätutkimukseen. Aineistoon kuuluu vasikoita lypsykarjatiloilta (Osatyö I ja II), emolehmäkarjoista (Osatyö III) sekä vasikkakasvattamosta (osatyö IV). Osatyössä 1 muodostettiin haptoglobiinin, seerumin amyloidi-A:n ja fibrinogeenin viitearvot terveillä lypsykarjavasikoilla. Kohonneita haptoglobiinin, seerumin amyloidi-A:n ja fibrinogeenin pitoisuuksia havaittiin hengitystietulehdusten ja napatulehdusten yhteydessä lypsykarjavasikoilla että emolehmäkarjan liharotuisilla vasikoilla (Osatyöt I, II, III). Sekä haptoglobiinin, seerumin amyloidi-A:n että fibrinogeenin perusteella pystyttiin jälkikäteen luokittelemaan paikallinen napatulehdus ja vakava, vatsaonteloon ulottuva napatulehdus, jotka oli vahvistettu leikkauksessa (Osatyö I). Alhaisemmat haptoglobiinipitoisuudet olivat yhteydessä lievään Eimeria spp.-infektioon (Osatyö II). Kahden viikon iässä havaitut kohonneet seerumi amyloidi A:n pitoisuudet emolehmäkarjan vasikoilla olivat yhteydessä huonompaan kasvuun ensimmäisen elinkuukauden aikana ja vielä 200 päivän ikään saakka (Osatyö III). Vasikkakasvattamon lypsykarja- ja risteytysrotuisilla vasikoilla tulovaiheen noin kahden viikon iässä mitatun seerumi amyloidi-A:n yhteys huonompaan kasvuun todettiin kahden, seitsemän ja vielä jopa 15-18 kuukauden iässä, eli teurastuksen yhteydessä (Osatyö IV). Tämän väitöskirjan tulokset tukevat käsitystä, että akuutin vaiheen proteiinit soveltuvat tulehduksen mittariksi ja sairauksien epäspesifiseen tunnistamiseen. Uutena löydöksenä raportoitiin kohonneen seerumin amyloidi A:n ja huonomman kasvun yhteys. Tämä avaa näkymiä akuutin vaiheen proteiinien käyttöön muuallakin kuin vain kliinisen työn yhteydessä. Näiden epäspesifisten tulehdusindikaattorien muutokset voivat auttaa huomaamaan muutokset tilan eläinten terveydentilan tasossa, minkä jälkeen tilannetta voidaan alkaa kohentaa.
  • Hanifeh, Mohsen (2018)
    Chronic enteropathy (CE) in dogs refers to a group of inflammatory conditions of the intestinal tract with unknown etiology. However, the occurrence of an aberrant immune response to antigens derived from endogenous microbiota is likely to play an important role in the pathogenesis of canine CE. Thus, finding inflammatory markers that reflect disease severity would be clinically useful. Matrix metalloproteinase (MMP) -2 and -9 degrade extracellular matrix under both physiological and pathological conditions. Mucosal MMP-2 and -9 activities have been reported to be upregulated in the intestine of humans with inflammatory bowel disease (IBD) and also in animal models of human IBD. However, their identification in the intestinal mucosa of healthy Beagles and their involvement in the pathogenesis of canine CE are unknown. Elevated intestinal mucosal levels of S100A12 and myeloperoxidase, as markers of gut inflammation, have been reported in human patients with IBD. Also, increased concentrations of S100A12 in feces and serum have been reported in dogs with CE. However, intestinal mucosal S100A12 concentrations and MPO activities have not previously been investigated in dogs with CE and in healthy Beagles. The aims of this project were to validate laboratory methods for the determination of MMP-2 and -9, S100A12, and MPO in the intestinal mucosa samples of healthy Beagles, to measure their mucosal levels in dogs with CE, and to compare these results to healthy Beagles. The project also sought to determine the relationship between the levels of the four markers and the canine clinical IBD activity index (CIBDAI), histopathologic findings, clinical outcome, and serum albumin concentrations in dogs with CE. Intestinal mucosal biopsies were collected from 40 dogs with CE (duodenum [n = 35], ileum [n = 12], colon [n = 15], and cecum [n = 6]). Stored intestinal tissue samples from 18 healthy Beagle dogs served as controls (duodenum, ileum, colon [n = 18, each], and cecum [n = 6]). MMP-2 and -9 activities, S100A12 concentrations, and MPO activities were measured using gelatin zymography, ELISA, and spectrophotometric methods, respectively. The methods for determination of MMP-2 and -9, S100A12, and MPO were successfully validated in the intestinal mucosa samples of healthy Beagles. Compared to healthy Beagles, mucosal pro- and active MMP-2 positive samples were significantly higher in duodenum, ileum, and colon of dogs with CE, while mucosal pro-MMP-9 positive samples were significantly higher in the duodenum and colon. None of the intestinal mucosal samples in healthy Beagles showed gelatinolytic activity corresponding to the control bands of active MMP-2 and -9. In dogs with CE, however, mucosal active MMP-9 activities showed a significant positive association with the severity of neutrophils infiltration in duodenum, eosinophils in the cecum. Ileum activities were positively associated with the CIBDAI score. Compared with healthy controls, both mucosal S100A12 concentrations and MPO activities were increased in the duodenum and colon of dogs with CE, while the mucosal MPO activity was also increased in the ileum and cecum. In dogs with CE, mucosal S100A12 concentrations had an association with the severity of epithelial injury and total histopathological injury in the colon; and with the presence of neutrophils and macrophages in the duodenal mucosa or with hypoalbuminemia. Moreover, mucosal MPO activity had a relationship with the severity of epithelial injury and total histopathological injury in the duodenum of dogs with CE. Overall, the results of this project demonstrate an upregulation of mucosal pro- and active MMP-2 and pro-MMP-9, S100A12, and MPO in the intestine of dogs with CE compared to healthy Beagles and it seems that they are involved in the pathogenesis of canine chronic enteropathies. These results provide supporting evidence to more deeply assess the clinical utility of MMP-2 and -9, S100A12, and MPO as possible diagnostic biomarkers in dogs with CE.
  • Hiitiö, Heidi (Helsingin yliopisto, 2018)
    Lypsylehmien yleisin ja kallein tuotannollinen sairaus on utaretulehdus. Lypsylehmän elinympäristö on täynnä erilaisia mikrobeja ja yleisin syy utaretulehdukselle on yhden mikrobilajin aiheuttama infektio utareneljänneksessä. Tulehdusta aiheuttavat mikrobit tulee tunnistaa luotettavasti ja nopeasti, jota voidaan arvioida hoitotarve, kohdistaa hoito oikein ja välttää turhia antibioottikuureja. Utaretulehdusten aiheuttajista muodostuu ajan kuluessa tilakohtaista tietokantaa, jota käytetään apuna utareterveyden hallinta- ja utaretulehduksen ennaltaehkäisysuunnitelmissa. Utaretulehdusten diagnosoinnin viitemenetelmä on bakteeriviljely. Viljelyssä tulehdusten aiheuttajat tunnistetaan ottamalla aseptinen neljänneskohtainen maitonäyte ja viljelemällä maitoa erilaisille kasvatusalustoille. Bakteerien lajitunnistus perustuu niiden ulkonäköön, kasvuun tietyillä alustoilla ja kemiallisiin reaktioihin. Viljelyssä nähdään aina vain elinkelpoisia bakteereita. Tällöin voidaan olettaa, että ne pystyvät myös aiheuttamaan taudin. Lisäksi bakteerikantoja on voitu tallettaa tutkimuskäyttöön. Näytteiden käsittely, kuljetus ja tulehdusmaito itsessään tuovat omat haasteensa viljelyn onnistumiseen. Selvästi sairaastakin utareneljänneksestä peräisin olevan maitonäytteen viljelytulos voi usein olla negatiivinen. Lisäksi lajitunnistus kestää kuljetukseen kuluvan ajan lisäksi vähintään kaksi vuorokautta, joka on pitkä aika odottaa tulosta ja sen mukaisia toimenpiteitä nykyaikaisilla, tehokkuuteen pyrkivillä tiloilla. Modernit, molekyylibiologiaan perustuvat menetelmät tulivat bakteeriviljelyn rinnalle 2000-luvun alussa. Yleisin Suomessa käytetty menetelmä on PCR (polymerase chain reaction), jossa reaaliaikaisesti voidaan tunnistaa jopa viisitoista eri utaretulehduksen taudinaiheuttajaa. PCR perustuu tietyn, kullekin bakteerille ominaisen geenin monistamiseen suoraan maidosta, ilman viljelyä. Jos maitonäyte sisältää kohdebakteerin DNA:ta, sen monistumisen aiheuttama fluoresenssi voidaan havaita tietyllä aallonpituudella. Mitä nopeammin monistuminen havaitaan, sitä enemmän kyseistä bakteeri-DNA:ta näytteessä on. Maitonäytteeseen voidaan lisätä säilöntäainetta, mikä helpottaa kuljetusta. PCR on nopea ja objektiivinen testi. Lajitunnistus on erittäin tarkkaa, mutta bakteerin elinvoimaisuudesta ei voida tehdä päätelmiä. Suomessa PCR-testi (PathoProofTM Mastitis PCR Assay) on ollut utaretulehdusdiagnostiikan rutiinimenetelmä jo vuodesta 2010, mutta tieteelliseen tietoon perustuvia ohjeita tulosten tulkinnasta ei ole ollut saatavilla. Tämän väitöskirjan tarkoituksena oli tuoda uutta tietoa helpottamaan PCR-tulosten tulkintaa naudan utaretulehdusdiagnostiikassa. Tämä tehtiin vertailemalla PCR:ää ja perinteistä viljelyä, sekä tutkimalla, kuinka erilaiset näytteenottotekniikat vaikuttavat PCR-tuloksiin. Ensimmäisessä, PCR- ja viljelytuloksia vertailevassa tutkimuksessa todettiin, että verrattuna perinteiseen viljelyyn, PCR on luotettava menetelmä Staphylococcus aureuksen tunnistamiseen puhtaasti otetusta maitonäytteestä. Tulosten perusteella suosittelimme, että pienetkin määrät S. aureus DNA:ta tulisi huomioida näytetuloksissa. Sen sijaan muiden stafylokokkien (non-aureus staphylocci, NAS, tai koagulaasi-negatiiviset stafylokokit) osalta vähäinen määrä tunnistettua DNA:ta ei välttämättä ole kliinisesti merkittävä löydös. PCR-paneelin todettiin olevan riittävän kattava rutiinikäyttöön. Viljelyä ja PCR tuloksia verrattiin myös väitöskirjan neljännessä osassa, jossa kahden eri stafylokokkilajin poistumista utareneljänneksestä seurattiin kahden viikon jaksoissa. PCR-tulokset olivat positiivisia vielä useita päiviä sen jälkeen, kun neljännes oli todettu perinteisen viljelyn avulla parantuneeksi. PCR-tuloksen luotettavuus oli paras, jos näyte otettiin heti tulehduksen akuutissa vaiheessa. Tulehduksen loppuvaiheessa positiivinen PCR-tulos voi olla peräisin jo kuolleesta, poistuvasta bakteerimassasta. Tutkielman toisessa ja kolmannessa osassa vertailtiin näytteenottotekniikan vaikutusta PCR-tuloksiin. Perinteisen, aseptisen maitonäytteenottotekniikan lisäksi käytimme kokeellisia neula- ja kanyylimenetelmiä. Kanyylinäytteenotossa vedinkanava ohitettiin kokonaan steriilin kanyylin avulla. Neulanäyte otettiin ohuella neulalla suoraan maitokammiosta, jolloin koko vedin ja sen alue ohitettiin. Kokeellisesti otetut näytteet sisälsivät vähemmän lajeja per näyte ja olivat siten hygieeniseltä laadultaan parempia kuin perinteisesti otetut näytteet. Vetimen alueelta näytteeseen joutuneet bakteerit esiintyivät tuloksissa pääosin vähäisillä DNA-määrillä. Jos vakavina taudinaiheuttajina pidettyjä bakteereita (kuten Streptococcus uberis, Str. dysgalactiae ja S. aureus) havaittiin sekä vaihtoehtoisella että perinteisellä menetelmällä otetuissa tuloksissa, niiden DNA-määrä oli suuri. Utaretulehdusdiagnoosi koostuu lehmän esitiedoista, tulehduksen voimakkuutta kuvaavasta soluluvusta, näkyvistä oireista sekä maitomuutoksista. Bakteerin laji ja määrä ovat diagnoosia täydentäviä tietoja, joiden todenmukaisuutta tulee peilata edellä mainittuihin seikkoihin. Näiden tietojen perusteella voidaan päättää lehmän mahdollisesta antibioottihoidosta tai muista toimenpiteistä. Etenkin PCR-pohjaisessa diagnostiikassa vaarana on, että epähygieenisesti otettu maitonäyte antaa kliinisesti merkityksettömän tai jopa virheellisen diagnoosin. Jos lehmän oireet ja saatu tulos eivät eläinlääkärin mielestä ole yhteneväisiä, näytteen likaantumisen riski sekä mahdollisuus jonkin PCR-paneelin ulkopuolisen mikrobin aiheuttamaan tulehdukseen tulee pitää mielessä. Suosittelemme, että uusintanäyte lähetetään tällöin perinteiseen viljelyyn.
  • Kant, Ravi (Helsingin yliopisto, 2018)
    not available
  • Culebro Escandon y Perez, Alejandra (Helsingin yliopisto, 2018)
    Campylobacter jejuni and Campylobacter coli are the most common cause of bacterial gastroenteritis, affecting approximately 96 million people around the world every year. Campylobacteriosis is characterized by diarrhoea, abrupt abdominal pain, and fever. Generally, the disease is self-limiting and resolves within a few days. Occasionally, neurological symptoms manifest clinically three weeks post-infection, indicating the onset of Guillain-Barré syndrome (GBS). GBS is a polyradiculoneuropathy characterized by an acute progressive and symmetrical motor weakness of the extremities with varying degrees of areflexia. GBS has been established as a post-infectious sequelae, whose principal aetiological agent is C. jejuni. The C. jejuni-GBS link was the first confirmed case of human autoimmune disease caused by ganglioside mimicry. C. jejuni lipooligosaccharides (LOS) have been established as the main structure responsible for ganglioside mimicry. Studies on the genetic basis of ganglioside-like LOS expression in C. jejuni have identified the genes associated with the addition of sialic acid (Neu5Ac) to the LOS chain; neuA, neuB, neuC, and a gene encoding a sialyltransferase from the glycosyltransferase CAZy family 42 (GT-42). These genes are found within the LOS biosynthesis locus of C. jejuni. The existence of neuA, neuB, neuC, and GT-42 genes in C. coli is unknown, despite the fact that this species has also been isolated from GBS patients. The primary aim of this study was to investigate the diversity of the C. coli LOS biosynthesis locus with particular interest in identifying genetic features associated with the synthesis and transfer of Neu5Ac. C. coli was found to possess a more diverse LOS biosynthesis locus than previously thought. A total of 27 different LOS locus classes containing a GT-42 encoding gene were identified. Among these, 16 are potentially able to synthesize sialylated LOS structures. Interestingly, several LOS locus classes resemble those of C. jejuni involved in ganglioside mimicry. Thus, bacterial factors implicated in GBS aetiology can cross species barriers. Also, C. coli has a larger GT-42 enzyme repertoire than C. jejuni. Two of the most common GT-42 encoding genes in C. coli were found to be associated to the presence of nonulosonic acid in LOS structures. Marked differences in diversity in the LOS locus were observed between C. coli clades, suggesting a potential role of this structures in niche adaptation. The importance of LOS to C. coli ecology and host-pathogen interaction remains to be explored.
  • Kettunen, Karoliina (Helsingin yliopisto, 2018)
    Tehokas ja yhdenmukainen elintarviketurvallisuuden viranomaisvalvonta on yksi kansanterveyden kulmakiviä ja ehkäisee elintarvikealan toimijoiden välistä epärehellistä kilpailua. Epäkohtia havaittaessa valvontaviranomaisen on neuvottava ja kehotettava toimijaa korjaamaan epäkohdat. Mikäli nämä keinot eivät johda epäkohtien korjaantumiseen tai toiminta aiheuttaa terveysvaaraa, viranomaisen tulee käyttää hallinnollisia pakkokeinoja kuten määräyksiä tai kieltoja. Tämän työn tavoitteena oli tutkia hallinnollisten pakkokeinojen käytön riskiperusteisuutta, tehokkuutta ja yhdenmukaisuutta paikallisessa elintarvikevalvonnassa. Tavoitteena oli lisäksi selvittää elintarvikealan toimijoiden näkemyksiä paikallisen elintarvikevalvonnan merkityksestä ja yhdenmukaisuudesta. Tutkimuksessa analysoitiin paikallisten valvontaviranomaisten tekemiä hallinnollisia pakkokeinopäätöksiä ja tarkastuskertomuksia, kartoitettiin valvojien näkemyksiä kyselytutkimuksen ja haastattelun avulla sekä selvitettiin toimijoiden mielipiteitä maito-, kala- ja liha-alan laitoksille suunnatun kyselytutkimuksen avulla. Hallinnolliset pakkokeinot osoittautuivat tärkeiksi valvontakeinoiksi, joiden avulla toimijat saadaan korjaamaan toistuvat ja vakavat epäkohdat. Kriittisissä epäkohdissa pakkokeinoihin ryhdyttiin ripeämmin ja pakkokeinoprosessi oli nopeampi kuin lievemmissä epäkohdissa. Usein pakkokeinojen käyttöä edelsivät kuitenkin toistuvat kehotukset korjata epäkohdat, ja pakkokeinoprosessi oli usein melko pitkä. Valvojat kokivat pakkokeinoprosessin työlääksi ja hitaaksi, ja pakkokeinojen käyttö vaihteli paikallisten valvontayksiköiden välillä ja sisällä. Joillakin yksiköillä oli vahva rutiini pakkokeinojen käyttöön, kun taas jotkin yksiköt eivät käyttäneet pakkokeinoja lainkaan tai vain harvoin. Epäselvät linjaukset ja epävarmuus pakkokeinojen käytössä heikensivät valvonnan tehokkuutta ja yhdenmukaisuutta. Monet valvojat kokivat valvontatietojen uuden julkistamisjärjestelmän, Oivan, edistävän pakkokeinojen käytön yhdenmukaisuutta. Tutkimukseen osallistuneet maito-, kala- ja liha-alan toimijat kokivat viranomaisvalvonnan tärkeäksi elintarviketurvallisuudelle ja vaikuttivat olevan pääsääntöisesti tyytyväisiä sen laatuun. Monet toimijat kokivat kuitenkin valvonnan olevan epäyhdenmukaista, ja erityisesti pienet toimijat suhtautuivat kriittisesti valvontatoimenpiteiden merkitykseen. Oiva-järjestelmä herätti toimijoissa huolta valvonnan oikeudenmukaisuudesta. Toimijoiden kokemukset hyvästä vuorovaikutuksesta valvojan kanssa olivat myönteisesti yhteydessä heidän näkemyksiinsä valvonnasta ja sen merkityksestä. Tulosten perusteella elintarviketurvallisuuden paikallinen viranomaisvalvonta on pääsääntöisesti riskiperusteista, ja valvontakeinoja käytetään asteittaisesti. Kuitenkin hallinnollisten pakkokeinojen käytön tehokkuudessa ja yhdenmukaisuudessa on parannettavaa, ja Oiva-järjestelmän vakiinnuttaminen ja tulkintojen yhtenäistäminen vaativat vielä työtä. Käytännön koulutuksen lisääminen valvojille sekä toimintaohjeiden ja vertaisarvioinnin kehittäminen valvontayksiköiden välillä ja sisällä parantanevat valvonnan tehokkuutta ja yhteneväisyyttä. Valvonnan yhdenmukaisuuden kehittäminen edistänee todennäköisesti myös toimijoiden luottamusta valvonnan merkitykseen ja oikeudenmukaisuuteen.
  • Mahiout, Selma (Helsingin yliopisto, 2018)
    Tämän väitöskirjatutkimuksen tarkoituksena oli saada lisätietoa aryylihiilivetyreseptorin (AHR) fysiologisista vaikutuksista elimistössä sekä sen kautta välittyvän toksisuuden mekanismeista. Tutkimme kahden uuden, valikoivasti AHR:n toimintaa säätelevän lääkeainekandidaatin vaikutuksia. Lisäksi tarkastelimme AHR:n osallisuutta aiemmin kuvatussa, uusien ruoka-aineiden karttamisreaktiossa. AHR on evolutiivisesti muinainen, ilmeisesti yli 600 miljoonaa vuotta vanha proteiini, joka säätelee soluissa lukuisten geenien ilmentymistä. Yksi eniten tutkituista AHR:n toimintaa aktivoivista aineryhmistä on dioksiinit. Ne ovat ympäristölle ja terveydelle haitallisia yhdisteitä, joita syntyy pääasiassa lämpö- ja teollisuusprosessien sivutuotteina. Koska ne ovat kemiallisesti erittäin pysyviä ja hyvin rasvaliukoisia, ne kertyvät ravintoketjuissa, ja siten myös ihmiset altistuvat niille ravinnon välityksellä. Suomessa tavallisin dioksiinien lähde on Itämeren rasvainen villikala. AHR on tunnettu dioksiinien aiheuttamien myrkyllisten vaikutusten välittäjänä jo pitkään. Sittemmin sillä on osoitettu olevan myös lukuisia elimistön normaalin toiminnan kannalta tärkeitä fysiologisia tehtäviä, muun muassa lisääntymisen säätelyssä, yksilönkehityksessä, autoimmuniteetissa ja immuunipuolustuksessa. Fysiologisten tehtävien, samoin kuin AHR:n välittämien toksisten vaikutusten mekanismien tuntemus on kuitenkin toistaiseksi puutteellista, mikä muun muassa vaikeuttaa dioksiinien ihmisille aiheuttamien terveysriskien arviointia. AHR:n fysiologisten vaikutusten parempi tuntemus voisi lisäksi auttaa tiettyjen sairauksien syntymekanismien selvittämisessä ja siten edistää uusien lääkehoitojen kehitystä. Selektiivisesti AHR:n toimintaa säätelevät aineet ovat lääkekehityksen kannalta erityisen kiinnostavia, sillä monet niistä aktivoivat AHR:ää aiheuttamatta dioksiineille tyypillisiä haittavaikutuksia. Lisäksi ne voivat olla hyödyllisiä työkaluja AHR:n fysiologisten vaikutusten tutkimisessa. Tällä väitöskirjatutkimuksella oli kaksi päätavoitetta. Ensimmäinen liittyi kahden uuden, AHR:ää valikoivasti aktivoivan lääkeainekandidaatin toksikologisten vaikutusten tutkimiseen. Tarkoituksena oli selvittää, vaikuttavatko ne toksisuusprofiilinsa puolesta sopivilta lääkeaineiksi, jolloin niitä voitaisiin edelleen kehittää esimerkiksi autoimmuunisairauksien hoitoon. Lisäksi olimme kiinnostuneita selvittämään, missä määrin näiden aineiden aiheuttamat vaikutukset muistuttavat tai poikkeavat myrkyllisimmän dioksiinin, TCDD:n, aiheuttamista vaikutuksista. Toisena tavoitteena oli syventää tietoa aiemmin rotilla ja hiirillä TCDD-annostelun jälkeen havaitusta uusien ruoka-aineiden karttamisreaktiosta, joka muistuttaa ennestään tunnettua käyttäytymismallia, ehdollistettua makuaversiota (CTA). Samankaltainen makuaversio tunnetaan myös ihmisillä muun muassa syövän hoitoon liittyvän pahoinvoinnin yhteydessä. Halusimme varmistaa, johtuuko edellä mainittu jyrsijöiden reaktio yleisesti AHR-aktivaatiosta vai onko se ainoastaan TCDD:lle ominainen vaikutus. Tulosten perusteella edellä mainitut uudet, selektiiviset AHR-modulaattorit ovat tehokkaita, TCDD:n veroisia AHR-aktivaattoreita. Toksisuusprofiililtaan ne ovat kuitenkin olennaisesti TCDD:tä haitattomampia ja vaikuttavat siten kiinnostavilta lääkeainekandidaateilta. Havaituista eroista huolimatta sekä toinen niistä että muut tässä työssä testatut AHR-aktivaattorit aiheuttivat TCDD:n tavoin voimakkaan, joskin lyhytkestoisemman, uusien ruoka-aineiden karttamisreaktion. Lisäksi reaktio puuttui AHR-poistogeenisiltä rotilta. Tulos vahvistaa, että tämä mielenkiintoinen vaikutus on AHR-välitteinen. Tämä käyttäytymismuutos suojaa ilmeisesti eliöitä haitalliselta vaikuttavan ravinnon nauttimiselta ja on siten uusi AHR:n fysiologinen vaikutus. .
  • Salla, Kati (Helsingin yliopisto, 2017)
    Medetomidiinia käytetään yleisesti koirien rauhoitusaineena ja yleisanestesian esilääkkeenä, sillä se takaa luotettavan rauhoituksen ja lihasrentouden. Se aiheuttaa kuitenkin merkittäviä sydän- ja verenkiertoelimistön toiminnan muutoksia soveltuen käytettäväksi vain terveillä eläimillä. Medetomidiini stimuloi sekä keskushermostossa että sen ulkopuolella alfa-2 adrenergisiä reseptoreita, kun taas MK-467 salpaa näitä reseptoreja keskushermoston ulkopuolella. Koirilla MK-467:n ja medetomidiinin yhdistelmän on todettu vähentävän medetomidiinin aiheuttamia välittömiä verenkiertoon kohdistuvia haittavaikutuksia ilman merkittäviä muutoksia rauhoituksen laatuun. Näiden tutkimusten tarkoituksena oli selvittää MK-467:n vaikutuksia sydän- ja verenkiertoelimistön toimintaan koirilla, joille annettiin medetomidiinin lisäksi muita yleisesti käytössä olevia rauhoitus- tai nukutusaineita. MK-467:n vaikutuksia tutkittiin medetomidiini-butorfanoli yhdistelmällä rauhoitetuilla koirilla sekä suonen- että lihaksensisäistä antoreittiä käyttäen. MK-467:n annosvasteisuutta selvitettiin medetomidiinilla esilääkityillä koirilla sekä esilääkityksen että isofluraanianestesian aikana. Lisäksi jatkuvana suonensisäisenä infuusiona annetun MK-467:n vaikutuksia tutkittiin medetomidiini- ja alfaksaloni-infuusioilla nukutetuilla koirilla. MK-467 lievensi muun muassa syketiheyden ja sydämen minuuttitilavuuden laskua, sekä medetomidiini esilääkityksen, että medetomidiinin-butorfanoli yhdistelmärauhoituksen aikana. Medetomidiini-esilääkityksen kanssa samanaikaisesti annetun MK-467:n vaikutukset verenkiertoon olivat annosvasteisia, toisin kuin anestesian induktion jälkeen isofluraanianestesian aikana. Alfaksaloni-infuusion aikana medetomidiini-infuusion aiheuttamat muutokset verenkiertoelimistön toimintaan voitiin kumota samanaikaisella MK-467-infuusioilla. Lisäksi tutkimuksissa verrattiin MK-467-medetomidiini yhdistelmän käyttöä isofluraani-anestesian esilääkkeenä asepromatsiini-butorfanoli tai glykopyrrolaatti-medetomidiini esilääkitysyhdistelmiin. Esilääkkeenä MK-467-medetomidiini yhdistelmä on sydän- ja verenkiertoelimistön toiminnan kannalta samankaltainen kuin asepromatsiini-butorfanoli yhdistelmä. Nahanalaisesti annettu glykopyrrolaatti ei estänyt medetomidiinin aiheuttamaa sydämen minuuttitilavuuden laskua, toisin kuin MK-467. Verenkiertoelimistöön kohdistuvien vaikutusten lisäksi määritettiin MK-467:n vaikutukset dexmedetomidiinin ja alfaksalonin plasmapitoisuuksiin. Tutkimuksissa todettiin MK-467:n alentavan dexmedetomidiinin ja alfaksalonin plasmapitoisuuksia, todennäköisesti kumoamalla medetomidiinin aiheuttamia verenkierron vaikutuksia.
  • Dyggve, Hanna (Helsingin yliopisto, 2017)
    Dobermannin hepatiitti (DH) on etenevä, krooninen ja tulehduksellinen maksasairaus, mitä esiintyy erityisesti nartuilla. Etenevän tulehduksen seurauksena maksasolut tuhoutuvat ja korvautuvat sidekudoksella. Sairaus on perinnöllinen, mutta periytymismekanismia ei toistaiseksi vielä tunneta. Taudin varhaisdiagnosointi on vaikeaa, sillä hepatiitti voi olla pitkään oireeton ja sairauteen ei ole olemassa parantavaa hoitoa. Koiran ennuste on huono, mikäli tilaan liittyy maksasairauden oireita. Taudin etiologian ja patogeneesin selvittäminen helpottaisi erotusdiagnostiikkaa ja uudet hoitomuodot voisivat myös parantaa sairaiden koirien eliniän ennustetta. Tämän tutkimuksen tavoitteena oli tutkia koiran leukosyyttiantigeeni- eli DLA geenejä ja näiden säätelyalueita, sillä geneettinen riski autoimmuunisairauksiin liittyy vahvasti näihin geenialueisiin. Autoimmuunisairaudessa elimistön puolustusreaktio kohdistuu virheellisesti omia kudoksia vastaan. Verinäytteistä määritettävät autovastaaineet auttavat diagnostiikassa ja viittaavat taudin autoimmuunitaudin luonteeseen. Määritimme verinäytteistä hepatiittipotilaiden tumavasta-aineita sairauden oireettomassa ja oireellisessa vaiheessa sekä etsimme DH-tautiin liittyviä vasta-aineita, jotka tunnistavat maksan autoantigeenejä. Havaitsimme yhteyden DLA luokka II-alueen geenien ja sairauden välillä. Koirilla, joilla DLA riskihaplotyyppi DLA-DRB1*00601/DQA1*00401/DQB1*01303 esiintyi homotsygoottisena (molemmissa kromosomeissa) oli 15-kertainen sairastumisriski Dobermannin hepatiittiin. Kaikki sairaat koirat kantoivat homotsygoottisena riskialleelia DLA-DRB1*00601. Kontrolleissa tämän suhteen homotsygootteja oli vain 56.8%. Haplotyypillä DLA-DQA1*00901/DQB1*00101 ja alleelilla DLA-DRB1*01501 oli suojaava vaikutus heterotsygoottisena. Selvitimme selittäisivätkö DLA geenien säätelyalueen muutokset sitä miksi homotsygootit DLA-DRB1*00601/DQA1*00401/DQB1*01303 kantajat sairastuvat, sillä osalla terveistä koirista oli myös riskihaplotyyppi. DRAp säätelyaluetta ei oltu aiemmin dokumentoitu koirilla ja sen vaihtelua myös tutkittiin. DLA-DRAp-säätelyalue ja DLA-DRA eksoni 2 olivat identtiset koiran referenssigeenisekvenssin kanssa. DLADRB1*00601 alleeli assosioitui DRBp*1 alleelin kanssa, DLA-DQB1*01303 alleeli DQBp*6:n kanssa, ja DLA-DQA1*00401 alleeli DQAp*2:n kanssa. Vertailussa DLAgeenien säätelyalueet eivät selitä sairastuvuutta, mutta koko DLA-geenialue näyttää assosioituvan hepatiitiin Dobermanneilla. DH-potilailla havaittiin kohonneet seerumin tumavasta-ainetasot ja jatkotutkimuksissa nämä tunnistettiin vasta-aineiksi tuman histoneja vastaan (AHA). Tämä viittaa immuunitoleranssin murtumiseen. Tulokset osoittavat, että kohonnut AHA yhdessä korkean maksaperäisen alaniiniaminotransferaasin (ALAT) tason kanssa oireettomilla tai oireellisilla hepatiittipotilailla tukee DH-diagnoosia. Negatiivinen seerumin AHA-tulos ei sulje pois DH:ta eikä AHA ole sopiva merkkiaine sairauden etenemiselle. DH:ssa kaksi maksaan liittyvää autoantigeenia voitiin tunnistaa glyseraldehydi-3-fosfaattidehydrogenaasi ja alkoholidehydrogenaasi-entsyymeiksi. DH-koirilla oli merkittävästi kohonnut seerumin immunoreaktiivisuus näitä entsyymejä kohtaan ja sairaus assosioitui vahvasti molempiin autovasta-aineisiin. Löydös antaa näyttöä DH:n autoimmuuniprosessista ja selittää aiemmin tuntematonta sairauden patogeneesia. Tämä väitöskirja tuo merkittävää uutta tietoa DH:n epäiltyyn autoimmuunietiologiaan ja patogeneesiin. Löydökset edistävät sairauden varhaisdiagnostiikkaa sekä tarjoavat pohjan uusien hoitomuotojen kehittämiselle.
  • Nokireki, Tiina (Helsingin yliopisto, 2017)
    Eurooppalainen lepakkolyssavirus-2 (EBLV-2) eristettiin ensimmäisen kerran Suomessa vesisiipasta (Myotis daubentonii) vuonna 2009. Lepakkorabiesta epäiltiin jo vuonna 1985, kun sveitsiläinen biologi kuoli Suomessa lyssavirusinfektioon, joka myöhemmin varmistui EBLV-2-infektioksi. Infektion alkuperää ei kuitenkaan pystytty tuolloin vahvistamaan. Vuosina 2010–2011 tehdyssä toisessa aktiivisessa seurantatutkimuksessa etsittiin EBLV:n virus-RNA:ta analysoimalla 774 lepakosta kerätyt näytteet. Lisäksi analysoitiin 423 lepakosta kerätyt seeruminäytteet lyssaviruksen vasta-aineiden varalta. Vasta-aineita löydettiin vuonna 2010 kahdelta ja vuonna 2011 yhdeltä paikkakunnalta. Kaikki seropositiiviset lepakot olivat vesisiippoja. Yhdestäkään näissä lepakoista ei löydetty EBLV:n virus-RNA:ta. EBLV-2 todettiin seuraavan kerran vuonna 2016 sairaasta vesisiipasta. Tämä aineisto osoittaa, että EBLV-2 on kotoperäinen Suomen vesisiippapopulaatiossa. Fylogeneettisessä analyysissä suomalaiset EBLV-2-kannat muodostivat muista lepakkotyypin lyssaviruksista selvästi erillisen monofyleettisen ryhmän. EBLV-2 jakoi tuoreimman yhteisen alkuperän Bokeloh-lepakkolyssaviruksen (BBLV) ja Khujand-viruksen (KHUV) kanssa. EBLV-2:n monimuotoisuus todettiin RABV-virukseen verrattuna rajalliseksi, ja virus näyttää olevan hyvin sopeutunut isäntälepakkolajiinsa. Suomalaisten EBLV-2-kantojen ja sveitsiläisen kannan (1993) arvioitiin eriytyneen muista EBLV-2-kannoista viimeisen 1000 vuoden aikana, ja suomalaiset kannat (1985 ja 2009) näyttävät kehittyneen yhteisestä alkuperästä viimeisen 200 vuoden aikana. Rabiesrokotetta käytetään rabiesvirukselta suojautumiseen ennen mahdollista altistumista. Koska kaikki nykyisin saatavilla olevat rokotteet pohjautuvat RABV-virukseen, rokotteita käytetään myös muilta lyssaviruksilta suojautumiseen, myös EBLV-2-infektiota vastaan, ristikkäissuojaan perustuen. Arvioimme kahden kaupallisesti saatavilla olevan rabiesrokotteen, toisen ihmisille ja toisen eläimille tarkoitetun, tehoa hiirten aivojensisäisessä altistuksessa suomalaisesta lepakosta vuonna 2009 eristetyllä eurooppalaisella lepakkolyssavirus-2:lla (EBLV-2). Vertasimme samaa hiirimallia käyttäen tätä tehoon suomalaisesta supikoirasta vuonna 1989 eristettyä perinteistä rabiesvirusta (RABV) vastaan. RABV-virukselle altistettaessa kaikki rokotetut hiiret selvisivät hengissä. EBLV-2-virukselle altistettaessa 75–80 % rokotetuista hiiristä selvisi hengissä. RABV-pohjaiset rokotteet näyttävät myös tarjoavan hyvän ristikkäissuojan suomalaisessa lepakkopopulaatiossa kiertävää EBLV-2-virusta vastaan. Rabiesrokotevasteeseen vaikuttavien tekijöiden analysoimiseksi arvioimme rokotuksen tehoa mittaamalla vasta-ainevasteen koirilla (n = 10 071) ja kissoilla (n = 722), joista otettiin näytteet vuosina 2009–2013. Tutkimme rokotevasteeseen vaikuttavia tekijöitä tapauksissa, joissa eläimet eivät saavuttaneet rabiesvasta-ainetitteriä ≥ 0,5 IU/ml. Rokotteen vasta-ainetitteri oli 10,7 %:ssa koiranäytteistä (95 %:n luottamusväli CI 10,1–11,3) ja 3,5 %:ssa kissanäytteistä (95 %:n CI 2,3–5,0) < 0,5 IU/ml.
  • Heikkilä, Helka (Helsingin yliopisto, 2017)
    Koiran nivelrikkokipua hoidetaan pääasiassa suun kautta annettavalla kipulääkityksellä, mutta se voi aiheuttaa haittavaikutuksia eikä ole aina riittävän tehokasta. Koiran nivelrikkokivun hoitoon kaivataankin uusia hoitomenetelmiä. Niveleen pistetyn botuliinitoksiini A:n (BoNT A) on osoitettu vähentävän nivelrikkokipua ihmisillä. BoNT A:n kivunpoistomekanismia nivelessä ja mahdollisia haittavaikutuksia ei ole tutkittu. Tarkoituksemme oli tutkia niveleen pistetyn BoNT A:n tehoa koiran nivelrikkokivun hoidossa sekä selvittää sen vaikutusta kipuvälittäjäaineisiin. Halusimme myös tutkia kipuvälittäjäaineiden ja nivelrikkokivun yhteyttä sekä vertailla kipuvälittäjäaineiden pitoisuuksia nivelrikkoa sairastavilla ja terveillä koirilla. Lisäksi halusimme tietää, aiheuttaako niveleen pistetty BoNT A haittavaikutuksia ja leviääkö se elimistöön. Tutkimme niveleen pistetyn BoNT A:n kivunpoistotehoa satunnaistetussa, kaksoissokkoutetussa ja lumelääkekontrolloidussa tutkimuksessa 35 nivelrikkoa sairastavalla koiralla. Koirat saivat kipeään polvi-, kyynär- tai lonkkaniveleensä pistoksen BoNT A:ta tai lumelääkettä. Hoitovastetta seurattiin 12 viikkoa. Voimalevyllä mitattu kipeän jalan painonkanto parani BoNT A –ryhmässä merkitsevästi lähtötasoon ja lumelääkeryhmään verrattuna. Myös kroonisen kivun indeksi parani merkitsevästi lähtötasosta. Määritimme 35 nivelrikkoa sairastavalta koiralta nivelnesteen ja seerumin substanssi P:n (SP), prostaglandiini E2:n (PGE2) ja tuumori-nekroositekijä alfan (TNF-α) pitoisuudet ennen nivelpistoksia ja niiden jälkeen. Mittasimme myös nivelnesteen SP:n ja PGE2:n 13 niveliltään terveeltä koiralta. BoNT A ei vaikuttanut SP:n eikä PGE2:n pitoisuuksiin. TNF-α:n pitoisuudet jäivät alle mittausrajan. Nivelnesteen PGE2:n pitoisuus korreloi nivelrikkokivun kanssa ja oli merkitsevästi korkeampi nivelissä, joissa oli nivelrikkomuutoksia terveisiin niveliin verrattuna. Tutkimme niveleen pistetyn BoNT A:n haittavaikutuksia satunnaistetussa, sokkoutetussa ja lumelääkekontrolloidussa tutkimuksessa 6 koebeaglella. Koirat saivat polviniveliinsä pistokset BoNT A:ta ja lumelääkettä. Merkittäviä kliinisiä, sytologisia tai kudospatologisia haittavaikutuksia ei todettu 12 viikossa. Kahdella koiralla havaittiin muutoksia elektrofysiologisissa mittauksissa BoNT A –pistoksen jälkeen, mikä viittaa BoNT A:n leviämiseen nivelestä. Tulostemme perusteella niveleen pistetty BoNT A vähentää nivelrikkokipua koirilla. BoNT A:n kivunpoistomekanismi ei näyttäisi liittyvän SP:n tai PGE2:n erityksen estymiseen nivelessä. Nivelnesteen PGE2 voi toimia merkkiaineena koiran krooniselle nivelrikolle ja nivelrikkokivulle. Niveleen pistetty BoNT A ei aiheuta kliinisiä, sytologisia eikä kudospatologisia haittavaikutuksia, mutta se vaikuttaisi leviävän elimistöön nivelestä.
  • Nordgren, Heli (Helsingin yliopisto, 2017)
    Vuonna 2007 suomalaiset turkiseläinkasvattajat huomasivat tarhatuissa minkeissä, ketuissa sekä supikoirassa (Suomensupi) uudenlaisia, vakavia silmä- ja iho-oireita. Minkeillä tauti aiheutti märkäisen kuolioivan ihotulehduksen päässä suun, silmien tai korvien ympärillä ja jaloissa kynsivallien ympärillä. Suomensupeilla tavattiin kipeitä paisemaisia muutoksia tassuissa varpaiden välissä. Ketuilla oireet alkoivat voimakkaana silmätulehduksena, joka saattoi levitä myös silmäluomien sekä pään ihoon. Tauti aiheutti eläimille vakavia oireita ja jopa kuolleisuutta. Tauti levisi tarttuvan taudin tavoin sairastuneilla tiloilla eläimestä eläimeen sekä tilojen välillä. Vastaavanlaisia oireita turkiseläimillä tavataan tällä hetkellä myös muissa turkistuotantoa harjoittavissa maissa. Ensimmäiset havainnot sairaudesta minkeillä on tehty Yhdysvalloissa 1970 ja Kanadassa 1996. Pohjois-Amerikkalaiset tuottajat, sekä myöhemmin tutkijat, yhdistivät oireiden puhkeamisen hylkeiden sivutuotteiden käytön aloittamiseen minkin rehussa. Taudinsyy jäi silloin tutkimuksista huolimatta selvittämättä. Suomen turkiskasvattajain liitto (STKL), Elintarviketurvallisuusvirasto Evira sekä Helsingin yliopisto käynnistivät vuonna 2009 hankkeen taudin selvittämiseksi. Hankkeen tavoitteena oli selvittää taudinaiheuttaja, taudinkulku, taudin levinneisyys Suomessa sekä mahdolliset taudin tartuntalähteet ja sairastumiselle altistavat tekijät. Tämä väitöskirjatyö sisältää hankkeessa suoritetut tutkimukset. Taudinsyynselvitys suoritettiin 99 turkiseläimelle, sekä tautiin sairastuneille eläimille että terveille kontrollieläimille. Tauti nimettiin tyypillisten taudinoireiden mukaisesti; turkiseläinten tarttuva kuolioinen märkäinen ihotulehdus, fur animal epidemic necrotic pyoderma, FENP. Tutkimuksissa sairaista eläimistä, mutta ei terveistä kontrolleista, eristettiin bakteeri Arcanobacterium phocae. Löydös on hyvin mielenkiintoinen, sillä A. phocae- bakteeri aiheuttaa hylkeille märkäisiä tulehduksia, ja Pohjois- Amerikassa oli havaittu yhteys sairauden oireiden puhkeamisen ja hylkeiden sivutuotteita sisältävän rehun käytön aloittamisen välillä. Koska tautia esiintyy nykyään maissa, joissa ei käytä hylkeitä rehuraaka-aineena, on todennäköistä, että alun perin hylkeissä esiintyneet bakteerit ovat siirtyneet rehun välityksellä turkiseläimiin ja sairaus leviää nykyään sairaiden/bakteeria kantavien turkiseläinten välityksellä. Taudin puhkeamiseen vaaditaan kuitenkin A. phocae bakteerin läsnäolon lisäksi altistavia tekijöitä, kuten iho- tai limakalvovaurio. Tutkimuksissa todettiin myös uusi Streptokokkeihin kuuluva bakteeri, joka on läheistä sukua hylkeissä esiintyvälle Streptokokille. A. phocaen osuus taudin synnyssä varmistettiin infektiokokeessa, jossa minkeille syntyi FENP sairaudelle tyypilliset oireet, kun ne tartutettiin A. phocae- bakteereilla. Turkistuottajille suunnatussa kysely osoitti että tautia esiintyi kaikkialla Suomen turkistuotantoalueella, ja oireita oli havaittu peräti 40 %: lla vastanneista tiloista. Tutkimuksen tulokset viittaavat siihen, että tauti tuli Suomeen tuontieläinten mukana ja levisi Suomessa edelleen eläinostojen välityksellä. Tauti näyttää leviävän tiloilla edelleen lintujen sekä muiden luonnon eläinten mukana. Tutkimus toi esille myös muita mahdollisesti taudin puhkeamiseen vaikuttavia tekijöitä. Tutkimuksen tuloksia hyödynnetään taudin vastustamisessa sekä sairastuneiden eläinten hoidon suunnittelussa eläinten yleisen hyvinvoinnin lisäämiseksi.
  • Murros, Anna (Helsingin yliopisto, 2017)
    Yersinia on yksi Enterocacteriaceae- heimoon kuuluvista bakteerisuvuista. Suvun tunnetuin jäsen on Yersinia pestis, mustan surman aiheuttaja. Tällä hetkellä Yersinia-sukuun kuuluu yhteensä 18 lajia; Yersinia pestis, Yersinia pseudotuberculosis, Yersinia enterocolitica, Yersinia frederiksenii, Yersinia intermedia, Yersinia kristensenii, Yersinia bercovieri, Yersinia mollaretii, Yersinia rohdei, Yersinia ruckeri, Yersinia aldovae, Yersinia aleksiciae, Yersinia massiliensis, Yersinia similis, Yersinia entomophaga, Yersinia nurmii, Yersinia pekkanenii sekä Yersinia wautersii. Yersinia-suvun historian voidaan katsoa alkaneen jo vuonna 1883. Vuonna 1965 suku sisälsi vain kolme lajia: Y. enterocolitica, Y. pseudotuberculosis ja Y. pestis. Nämä kolme lajia ovat suvun ainoat ihmisille patogeeniset (sairauksia aiheuttavat) lajit. Väitöskirjatyössä on kuvattu kaksi uutta bakteerilajia; Y. nurmii ja Y. pekkanenii. Tutkimuksissa käytettiin taksonomisia (tieteellisen eliöiden luokittelun) menetelmiä, kuten DNA:n emäsparien pitoisuuksien määrittäminen, DNA-DNA hybridisaatio sekä proteiineja koodaavien geenisekvenssien vertailu. Y. nurmii eristettiin suojakaasuun pakatusta broilerin lihasta, ja Y. pekkanenii vesi- ja maanäytteistä sekä salaatista. Bakteerit nimettiin edesmenneiden eläinlääkäreiden ja elintarvikehygienian professoreiden Esko Nurmen ja Timo Pekkasen kunniaksi. Yersinia- suku on muuttunut valtavasti vuosien varrella, ja erityisesti Y. enterocolitica on jakautunut useisiin uusiin lajeihin. Edelleen Y. enterocolitica on kuitenkin erittäin heterogeenisten bakteerien ryhmä, joka voidaan jakaa 6 biotyyppiin ja noin 30 serotyyppiin sekä patogeenisiin ja ei-patogeenisiin kantoihin. Tämä vaihtelu tekee Y. enterocolitican tunnistamisesta erittäin haastavaa. Y. enterocolitica on tieteellisesti jaettu kahteen alalajiin; Y. enterocolitica subsp. enterocolitica ja Y. enterocolitica subs. palearctica. Alalajimääritelmä on ongelmallinen, sillä molempiin alalajeihin kuuluu sekä ei-patogeenisia että patogeenisia kantoja. Yhdessä väitöskirjan tutkimuksessa on selvitetty ei-patogeenisten kantojen luokittelua. Ei-patogeeniset, Euroopasta eristetyt biotyypin 1A kannat erottuivat taksonomisissa tutkimuksissa erilleen patogeenisista kannoista. Tulosten perusteella alalajijakoa tulisi täsmentää. Y. enterocolitica 4/O:3 on maailmanlaajuisesti yleisin patogeeninen bioserotyyppi. Tämä leviää erityisesti raa’an tai riittämättömästi kuumennetun lihan välityksellä. Sikoja pidetään tärkeimpänä 4/O:3 kantojen lähteenä, ja nämä bakteerit voivat levitä sikojen nielurisoista lihaan teurastuksen yhteydessä. Yksi väitöskirjan artikkeli käsittelee patogeenisten 4/O:3 bakteerien lisääntymistä suojakaasuun pakatuissa sian poskilihoissa kylmäsäilytyksen aikana. Tavallisesti näiden bakteerien kasvua estetään pakkaamalla liha suojakaasuseokseen, jossa on yli 20% hiilidioksidia, sekä säilyttämällä tuotteet jääkaappilämpötiloissa. Tässä tutkimuksessa havaittiin kuitenkin suuria määriä bioserotyyppiä 4/O:3 suojakaasuun (30% CO2 ja 70% O2) pakatussa 6°C:ssa säilytetyssä sian poskilihassa. Tuotteissa ruokamyrkytyksiä aiheuttavan bioserotyypin 4/O:3 kasvu oli huomattavaa, ja tuotteet voivat täten aiheuttaa elintarvikehygieenisen riskin.
  • Björkman, Stefan (Helsingin yliopisto, 2017)
    We hypothesized that prolonged farrowing decreases subsequent fertility, that is, pregnancy rate. Furthermore, we hypothesized that prolonged farrowing causes retention of placentae and metritis, delays uterine involution and perturbs follicular growth after weaning. We also hypothesized that sows that undergo prolonged farrowing release less oxytocin at subsequent estrus in response to boar stimulation. We determined the farrowing duration (time between expulsion of first and last piglet) of sows and explored whether there is a negative effect on subsequent post-weaning pregnancy rate (n = 148). We explored the relationship between farrowing duration and placenta expulsion (n = 142), and postpartum uterine size and intrauterine fluid (n = 99). For that, placenta expulsion was observed until 24 h after birth of the last piglet and ultrasonography was used during the first week postpartum to examine the uteri of the sows. Uterine size and intrauterine fluid were used as indicators for initial uterine involution and puerperal metritis. Furthermore, we determined the farrowing duration of sows (n = 30) and monitored the subsequent follicular development using transrectal ultrasound twice a day between the third day after weaning and ovulation. At estrus, blood samples were collected in the presence of a boar in order to determine the endogenous oxytocin concentrations and release patterns. The results show that sows with a prolonged parturition (> 300 min) were 3.4 (P = 0.027) more likely not to be pregnant. Sows that experienced total (no expulsion of placental parts; 3%) and partially retained placentae (no expulsion of placental parts after birth of the last piglet; 3%) had longer farrowing durations (1009 ± 275 and 734 ± 136 min) than sows without retained placentae (369 ± 202 min; P = 0.021 and P = 0.004). Farrowing duration conformed to a quadratic relationship with the number of expelled placental parts (P = 0.001), placental expulsion duration (time between expulsion of first and last placental part; P = 0.002) and time between expulsion of last piglet and last placental part (P = 0.024). Use of oxytocin increased number of expelled placental parts (3.8 ± 0.2 vs. 2.9 ± 0.3, P = 0.035), decreased the placental expulsion duration (172 ± 44 vs. 328 ± 26 min, P = 0.011) and time between expulsion of last piglet and last placental part (148 ± 48 vs. 300 ± 24 min, P = 0.025). Furthermore, prolonged farrowing (β ± SE, Wald χ2, Odds; 2.0 ± 0.5, 13.1, 7.6; P = 0.001), obstetrical intervention (1.5 ± 0.7, 4.4, 4.3; P = 0.036) and two or more stillborn piglets (1.4 ± 0.7, 3.8, 3.9; P = 0.052) increased the risk of having enlarged uterine size whereas oxytocin administration (­ 1.5 ± 0.7, 4.7, 0.2, P = 0.040) decreased the risk. Two or more stillborn piglets (2.6 ± 0.9, 8.7, 13.7; P = 0.003), obstetrical intervention (1.8 ± 0.8, 5.0, 6.0; P = 0.025), prolonged farrowing (1.7 ± 0.8, 4.3, 5.7; P = 0.039) and impaired placenta expulsion (3.3 ± 1.7, 4.0, 26.9; P = 0.044) were associated with intrauterine fluid. After weaning, OT concentrations were higher in sows with prolonged farrowing than in sows with shortened farrowing (28.0 ± 7.7 vs. 20.6 ± 7.7, P < 0.01). OT concentrations correlated with diameters of the follicles measured 5 d after weaning and when the follicles reached their maximum size after weaning (r = 0.61, P < 0.01 and r = 0.57, P < 0.01, respectively).
  • Hallamaa, Raija (Helsingin yliopisto, 2017)
    Kesäihottuma on yleisin hevosen elämänlaatua heikentävä allerginen ihosairaus. Kesäihottumaa tavataan kaikkialta maailmasta siellä, missä hevoset altistuvat polttiaisten pistoille. Suomessa tämä aika ulottuu yleensä toukokuusta lokakuuhun ja sen takia sairaudesta käytetään meillä nykyisin nimitystä kesäihottuma entisten kutka tai hankuri sijaan. Tähän kesäisin toistuvaan kutinaan ei ole toistaiseksi ollut sopivaa hoitoa. Tämän tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää seerumin rasvoihin kuuluvien, ns. fosfolipidien, eroja kesäihottumaa sairastavilla ja terveillä hevosilla sekä näiden lipidien käyttöä kesäihottuman hoitoon. Fosfolipidit ovat rasvoja, jotka osallistuvat useisiin elimistön puolustusjärjestelmän reaktioihin. Lisäksi kartoitettiin kesäihottuman kliinistä kuvaa omalla kansallisella hevosrodullamme, suomenhevosella. Seerumin ja kunkin hevosen omasta seerumista tehdyn hoitovalmisteen, ns. seerumivalmisteen, fosfolipidien laatua ja pitoisuutta analysoitiin massaspektrometrisin menetelmin. Seerumivalmisteen tehoa selvitettiin kaksoissokkotutkimuksella ja kokemuksia seerumivalmisteen käytöstä kerättiin 12 vuoden ajalta. Koska kyseessä oli maailmanlaajuisestikin uusi hoitomuoto, oli tarpeellista koota hoitoon liittyvää tietoa pitkältä ajanjaksolta. Hevosen seerumissa runsaimmin esiintyvien fosfolipidien pitoisuudet olivat kesäihottumaa sairastavilla hevosilla merkitsevästi alhaisempia verrattuna terveisiin. Neljän viikon seerumivalmistehoidon jälkeen ei eroa ollut enää. Toisin kuin seerumi, sairaiden hevosten seerumivalmiste sisälsi merkitsevästi enemmän näitä fosfolipidejä verrattuna terveiden seerumista tehtyyn valmisteeseen. Lisäksi seerumivalmisteen fosfolipidipitoisuudella ja oireiden voimakkuudella havaittiin selvä yhteys. Kaksoissokkotutkimuksessa 4 viikon tutkimusjakson jälkeen lumevalmisteella hoidettujen hevosten oireet pahenivat merkitsevästi verrattuna seerumivalmisteella hoidettuihin. Omistajilta kerätyn tiedon perusteella seerumivalmistetta saaneista 343 hevosesta 70 % oli saanut apua, 16 % ei ja 14 % omistajista ei ilmaissut selvää kantaa. Haitallisia sivuvaikutuksia ei todettu. Suomenhevosilla kesäihottuma puhkesi tavallisesti 5 ikävuoteen mennessä, ja useimmilla oireet olivat kohtalaisen voimakkaita, vain 11 % kärsi kaikkein vaikeimmista oireista. Merkitsevää yhteyttä oireiden voimakkuudella ja sairastumisiällä ei havaittu eikä myöskään sairastettujen kesien määrällä ja sairauden voimakkuudella. Tämä tutkimus osoitti, että kesäihottumaa sairastavilla hevosilla on poikkeava seerumin fosfolipidiprofiili, joka muuttuu oireiden lievenemisen myötä, ja että fosfolipidejä sisältävää valmistetta voidaan käyttää allergisen ihosairauden hoitoon ilman sivuvaikutuksia. Hoitoa voisi soveltaa myös muihin hevosen allergisiin sairauksiin.
  • Kovanen, Sara (Helsingin yliopisto, 2017)
    Campylobacter jejuni on yleisin bakteeriperäisen suolitulehduksen aiheuttaja ihmisillä teollistuneissa maissa, kuten Suomessa. Tämä zoonoottinen bakteeri tarttuu eläimistä ihmisiin lähinnä epäsuorasti, ulosteilla saastuneiden elintarvikkeiden tai juomaveden tai ympäristön välityksellä. Suomessa rekisteröidään vuosittain n. 4500 tautitapausta ja esiintyvyys on suurinta kesäisin. Siipikarjan on tunnistettu toimivan C. jejunin merkittävänä varastona ja tautilähteenä ihmisten kampylobakterioosissa. C. jejunin molekyyliepidemiologiaa on tutkittu laajalti. Etenkin multilokus sekvenssi tyypitys (MLST), missä bakteerikannat luokitellaan sekvenssityyppeihin (ST) ja klonaalikomplekseihin (CC), on antanut arvokasta tietoa eri lähteissä esiintyvistä C. jejuni tyypeistä ympäri maailman. MLST:ssä on etunsa, mutta se on riittämätön erottelemaan bakteerikantoja saman ST:n sisällä epidemiologisissa tutkimuksissa. Kokogenomisekvensointi taas mahdollistaa kokonaisten bakteerigenomien tarkastelun muutaman valikoidun geenin sijaan. Väitöskirjatutkimukseni tavoitteena oli tutkia C. jejuni kantoja, joita esiintyy kotimaisissa potilastartunnoissa, siipikarjassa ja uimavesissä käyttäen MLST:tä sekä kokogenomi MLST:tä. Yleisimmin löydetyt sekvenssityypit kuuluivat ST-45 CC, ST-21 CC, ST-283 CC ja ST-677 CC sukulinjoihin. Tutkimme edelleen saman ST:n omaavia C. jejuni isolaatteja tarkasti erottelevan kokogenomi MLST:n avulla, huomioiden myös ajallisen yhteyden kesällä 2012 eristettyjen potilas- ja broilerikantojen välillä. Pystyimme tunnistamaan potilaskannat, jotka olivat sekä geneettisesti että ajallisesti hyvin lähellä toisiaan jakaen todennäköisesti saman tartuntalähteen sekä osoittamaan yhteyden broilereiden teuraseristä ja potilaista eristettyjen C. jejuni isolaattien välillä. Vaikka potilaskantojen MLST tyypit olivat 79% samoja kuin broilereissa, vain 24% ihmisten tartunnoista pystyttiin yhdistämään broilerikantoihin sekä kokogenomi MLST:llä että ajallisesti. Tartuntalähde jäi tunnistamatta yli 70% tautitapauksista viitaten muihin tartuntareitteihin kuten toisiin kotieläimiin tai ympäristöperäisiin lähteisiin. Lisäksi tarkastelimme ST-677 CC kuuluvien C. jejuni kantojen kokogenomisekvenssejä. Pystyimme tunnistamaan sellaisia geneettisiä piirteitä, jotka ovat ominaisia tälle Suomessa yleiselle sukulinjalle ja mikä on myös liitetty vakavampiin potilaiden verenmyrkytystapauksiin.
  • Bennett, Rachel (Helsingin yliopisto, 2017)
    Miss Bennett’s PhD research investigated the effect of MK-467, a peripherally acting (i.e. having an effect outside the brain) α2-adrenoceptor antagonist on some of the pharmacodynamic effects and pharmacokinetic properties of the α2-adrenoceptor agonist medetomidine and the injectable anaesthetic, alfaxalone. Medetomidine commonly used in small animal clinical practice for its profound sedative and analgesia effects, which result from an action within the brain and spinal cord. Miss Bennett’s PhD studies consisted of both in vitro and in vivo studies. The main objectives of the studies were to: determine the protein-binding fraction of MK-467, to assess the possible role of MK-467 as a P-glycoprotein substrate in vitro; and to evaluate the impact of MK-467 on the disposition of medetomidine and alfaxalone in vivo. During in vivo studies, the impact of MK-467 on the centrally mediated effects (i.e. effects occurring within the brain or spinal cord): sedation and antinociception and peripherally mediated cardiovascular effects of medetomidine were assessed simultaneously. The protein-binding characteristics of MK-467 were investigated alone and in the presence of medetomidine. Protein-binding fraction of MK-467 was approximately 70% and it was unaltered by the presence of medetomidine. This is important since alterations in protein binding may lead to enhanced pharmacodynamic effects of MK-467 and other co-administered drugs. Miss Bennett investigated the possible role of MK-467 as a substrate for the efflux transporter P-glycoprotein using an in vitro technique. This study used wild type cells and those transfected with the human gene encoding P-glycoprotein. Based on measured drug concentrations, apparent permeability of the cells was calculated and used to determine the role of active transport in the transcellular movement of the MK-467. Passive movement of MK-467 was undetectable. Therefore, efflux ratios for MK-467 were not determined. However, movement in the basolateral to apical direction occurred in both cell lines suggesting that a transporter may be involved in drug movement out of the cells. The identity of the transporter remains unclear. Following pharmacokinetic analysis of in vivo data, Miss Bennett found that MK-467 increased the volume of distribution and clearance of dexmedetomidine and levomedetomidine (the enantiomers of medetomidine), whilst MK-467 significantly decreased the elimination half-life of the said enantiomers when compared with medetomidine alone. During co-administration, medetomidine significantly decreased the clearance of alfaxalone, whilst the additional administration of MK-467 counteracted the effect of medetomidine on alfaxalone clearance. The quality and duration of sedation were assessed using a composite sedation score (higher scores indicate greater sedation), whilst hypnosis was evaluated by measurement of bispectral index or analysis of the electroencephalogram (i.e. electrical activity within the brain). Analgesia was determined by the measurement of time taken for animals to withdraw their limb and lift their head following the application of a nociceptive stimulus applied to a hind limb digit. The longer the time between application and response indicating an greater analgesic effect. Ventilatory effects of medetomidine and co-administered MK-467 were assessed by the analysis of arterial and venous blood gas samples taken during the studies. Whilst, measured haemodynamic variables included arterial blood pressure, heart rate, cardiac output and systemic vascular resistance. The co-administration of MK-467 did not alter the initial quality of sedation but reduced the duration of sedation produced by medetomidine. MK-467 significantly diminished the analgesic action of medetomidine. MK-467 ameliorated the cardiovascular, haemodynamic and ventilatory effects of medetomidine prior to and during general anaesthesia. In conclusion, MK-467 is moderately protein bound and it is unlikely to be subject to drug-drug interactions in vivo. MK-467 may undergo active cellular efflux. It remains unclear whether MK-467 is suitable for use in animals carrying the P-glycoprotein mutation. The addition of MK-467 alters the disposition of co-administered drugs resulting in lower plasma drug concentrations. The reduction in some pharmacodynamic effects may be attributed to the alteration in pharmacokinetics caused by the peripheral α2-adrenoceptor antagonist. This important in determining the required dose of medetomidine to achieve sedation and analgesia in the presence of MK-467.
  • Tirkkonen, Birger Taneli (Helsingin yliopisto, 2017)
    More than 150 species of mycobacteria are described, most being opportunistic pathogens and all representing a risk for human and animal health. Human infections derived from environmental mycobacteria are increasing in both industrialized and developing countries. The most susceptible groups are children, the elderly and those, including animals, with immunocompressive conditions. Drug therapy for mycobacteriosis is difficult and not always successful. Infections caused by drug-resistant mycobacteria can be life threatening also for healthy adults and thus represent a real risk for humans. Environmental mycobacterial infections of pigs are usually without clinical signs and the lesions are mainly detected at slaughter. Mycobacterium-infected pork can pass for human consumption due to the poor sensitivity of visual meat control at slaughterhouses, and mycobacteria in pigs also cause economic losses due to condemnation of carcasses. The main challenge is represented by evaluation of the hygiene risk associated with using mycobacteria-contaminated pork. Most environmental mycobacteria species have been isolated from sources such as water, swimming pools, soil, plants and bedding material. In our study mycobacterial growth in piggeries was identified in all bedding materials, sawdust, straw, peat and wood chips in most cases, and water and food samples in many cases, and only occasionally in dust and on wall surfaces. The maximum number of mycobacteria was almost 1 billion (109) per gram of bedding, which is close to the maximum concentration in any growth media. Mycobacteria can multiply in piggeries and contaminate feed and water. Isolation of mycobacteria from pig faeces can be considered an indicator for risk of human infection. Environmental mycobacteriosis in humans and pigs is mainly caused by M. avium subsp. hominissuis. There is little evidence of direct transmission from animals to humans, but particular strains can be recovered from both humans and pigs. In our studies, identical mycobacteria RFLP and MIRU-VNTR fingerprints of porcine and human origins were evident. Interspecies clusters were more common than intraspecies clusters using both methods. Therefore, we concluded that pigs act as a reservoir for virulent M. avium strains and the vector for transmission of infections in humans to pigs, and vice versa, may have an identical source of infection. Culturing mycobacteria is the gold standard for diagnosis, but detection of environmental mycobacteria based on cultivation and biochemical methods can take several weeks. Culture-independent, rapid and accurate techniques for detecting mycobacteria in food and feed chains are urgently needed. In this work we developed a rapid and accurate real-time quantitative PCR for detecting environmental mycobacteria in bedding materials and pig organs. Conclusion: Mycobacteria can multiply in bedding materials and the consequent heavy contamination can cause simultaneous infections in pigs. Mycobacterial DNA was found in pig organ samples, including those without lesions, and similar strains were found from humans and pig organ samples, which suggests that mycobacteria can be transmitted between humans and pigs.
  • Grönthal, Thomas (Helsingin yliopisto, 2017)
    Staphylococcus pseudintermedius -bakteeri on osa koirien ja kissojen normaalimikrobistoa ja yleinen ihotulehduksen aiheuttaja koirilla. Metisilliinille resistenttejä eli vastustuskykyisiä S. pseudintermedius (MRSP) -kantoja alkoi esiintyä jo 1980-luvulla, mutta niiden määrä on lisääntynyt voimakkaasti vuodesta 2005 alkaen. Vastustuskyky metisilliinille aikaansaa vastustuskyvyn kaikille beetalaktaamiantibiooteille (ml. penisilliinit ja kefalosporiinit), joita käytetään yleisesti pieneläinten stafylokokkitulehdusten hoitoon. Nämä bakteerit ovat lisäksi usein moniresistenttejä, eli vastustuskykyisiä myös muille antibioottiryhmille, mikä vaikeuttaa tulehdusten hoitoa entisestään. Vuonna 2010 MRSP-bakteeri aiheutti laajan epidemian Yliopistollisessa eläinsairaalassa (YES). MRSP-bakteerin epidemiologiaa Suomessa ei ole aiemmin tutkittu. Tämän väitöstutkimuksen tavoite oli selvittää MRSP-bakteerin epidemiologiaa Suomessa tutkimalla YES:n epidemiaa, tartunnalle altistavia tekijöitä, bakteerin esiintyvyyttä Suomen Opaskoirakoulun koirilla, sekä bakteerikantojen sukulaisuutta. Lisäksi tarkasteltiin bakteerin herkkyyttä eri antibiooteille. Tutkimuksessa hyödynnettiin Eläinlääketieteellisen tiedekunnan kliinisen mikrobiologian laboratorion aineistoa. YES:n MRSP-epidemian aikana yli 60 potilasta sai tartunnan ja tilanne saatiin hallintaan vasta tiukkojen hygieniatoimien avulla. Riski saada MRSP -tartunta oli suurempi niillä potilailla, joilla oli ihorikko (esim. leikkaushaava), jotka olivat saaneet antibioottihoitoa, tai jotka olivat olleet hoidossa teho-osastolla. Opaskoirilla riski olla MRSP kantaja oli suurempi, jos koiraa oli viimeisimmän vuoden aikana hoidettu antibiooteilla tai koira oli käynyt eläinklinikalla. Myös bakteeriviljelynäytteestä löydetty S. pseudintermedius oli todennäköisemmin MRSP, mikäli potilas oli antibioottilääkityksellä näytteenoton aikana. MRSP -bakteeria esiintyi vain kolmella prosentilla opaskoirista. Saman verran MRSP:tä todettiin myös muista laboratorioon saapuneista bakteeriviljelynäytteistä. Bakteerin varalta seulotuilla potilailla, joilla oli tartunnalle altistava tekijä, kuten runsas antibioottikulutus, esiintyvyys oli korkeampi – yhdeksän prosenttia. Kissojen näytteissä MRSP -esiintyvyys oli kuitenkin hyvin matala (<1 %). YES:n taudinpurkauksen aiheuttanut bakteeriklooni oli Suomen yleisin MRSP -klooni vielä vuosina 2010-2011. Vuonna 2014 muut bakteerikloonit olivat kuitenkin syrjäyttäneet sen. Tämä viittaa bakteerin leviämistavan muuttumiseen – bakteerisukupolvelta toiselle siirtyvän resistenssin ohella resistenssi siirtyy nykyään myös bakteerikantojen välillä. Kaikista bakteeriviljelynäytteistä eristetyistä S. pseudintermedius -bakteereista 14 % oli MRSP -kantoja. Lisäksi 30-40 %:iin kannoista eivät tehonneet useat vaihtoehtoiset antibiootit, kuten makrolidit, linkosamidit ja tetrasykliinit. Tutkimuksen tulokset osoittavat, että antibioottien käyttö ja eläinklinikoilla tai -sairaaloissa käynti lisää lemmikin riskiä olla MRSP-kantaja. Kissat toimivat bakteerin kantajina kuitenkin vain harvoin. Tulokset viittaavat myös siihen, että metisilliiniresistenssin leviäminen S. pseudintermedius -bakteerin joukossa on muuttunut monimuotoisemmaksi, mikä vaikeuttaa bakteerin leviämisen vastustusta. Lisäksi tutkimuksessa kävi ilmi, että S. pseudintermedius -bakteerin vastustuskyky eri antibiooteille on huolestuttavalla tasolla. Ongelman ratkaiseminen vaatii määrätietoisia päätöksiä, kuten paikallishoidon suosimista ja antibioottien käytön rajoittamista.

Näytä lisää