Eläinlääketieteellinen tiedekunta

 

Uusimmat julkaisut

  • Salla, Kati (Helsingin yliopisto, 2017)
    Medetomidiinia käytetään yleisesti koirien rauhoitusaineena ja yleisanestesian esilääkkeenä, sillä se takaa luotettavan rauhoituksen ja lihasrentouden. Se aiheuttaa kuitenkin merkittäviä sydän- ja verenkiertoelimistön toiminnan muutoksia soveltuen käytettäväksi vain terveillä eläimillä. Medetomidiini stimuloi sekä keskushermostossa että sen ulkopuolella alfa-2 adrenergisiä reseptoreita, kun taas MK-467 salpaa näitä reseptoreja keskushermoston ulkopuolella. Koirilla MK-467:n ja medetomidiinin yhdistelmän on todettu vähentävän medetomidiinin aiheuttamia välittömiä verenkiertoon kohdistuvia haittavaikutuksia ilman merkittäviä muutoksia rauhoituksen laatuun. Näiden tutkimusten tarkoituksena oli selvittää MK-467:n vaikutuksia sydän- ja verenkiertoelimistön toimintaan koirilla, joille annettiin medetomidiinin lisäksi muita yleisesti käytössä olevia rauhoitus- tai nukutusaineita. MK-467:n vaikutuksia tutkittiin medetomidiini-butorfanoli yhdistelmällä rauhoitetuilla koirilla sekä suonen- että lihaksensisäistä antoreittiä käyttäen. MK-467:n annosvasteisuutta selvitettiin medetomidiinilla esilääkityillä koirilla sekä esilääkityksen että isofluraanianestesian aikana. Lisäksi jatkuvana suonensisäisenä infuusiona annetun MK-467:n vaikutuksia tutkittiin medetomidiini- ja alfaksaloni-infuusioilla nukutetuilla koirilla. MK-467 lievensi muun muassa syketiheyden ja sydämen minuuttitilavuuden laskua, sekä medetomidiini esilääkityksen, että medetomidiinin-butorfanoli yhdistelmärauhoituksen aikana. Medetomidiini-esilääkityksen kanssa samanaikaisesti annetun MK-467:n vaikutukset verenkiertoon olivat annosvasteisia, toisin kuin anestesian induktion jälkeen isofluraanianestesian aikana. Alfaksaloni-infuusion aikana medetomidiini-infuusion aiheuttamat muutokset verenkiertoelimistön toimintaan voitiin kumota samanaikaisella MK-467-infuusioilla. Lisäksi tutkimuksissa verrattiin MK-467-medetomidiini yhdistelmän käyttöä isofluraani-anestesian esilääkkeenä asepromatsiini-butorfanoli tai glykopyrrolaatti-medetomidiini esilääkitysyhdistelmiin. Esilääkkeenä MK-467-medetomidiini yhdistelmä on sydän- ja verenkiertoelimistön toiminnan kannalta samankaltainen kuin asepromatsiini-butorfanoli yhdistelmä. Nahanalaisesti annettu glykopyrrolaatti ei estänyt medetomidiinin aiheuttamaa sydämen minuuttitilavuuden laskua, toisin kuin MK-467. Verenkiertoelimistöön kohdistuvien vaikutusten lisäksi määritettiin MK-467:n vaikutukset dexmedetomidiinin ja alfaksalonin plasmapitoisuuksiin. Tutkimuksissa todettiin MK-467:n alentavan dexmedetomidiinin ja alfaksalonin plasmapitoisuuksia, todennäköisesti kumoamalla medetomidiinin aiheuttamia verenkierron vaikutuksia.
  • Dyggve, Hanna (Helsingin yliopisto, 2017)
    Dobermannin hepatiitti (DH) on etenevä, krooninen ja tulehduksellinen maksasairaus, mitä esiintyy erityisesti nartuilla. Etenevän tulehduksen seurauksena maksasolut tuhoutuvat ja korvautuvat sidekudoksella. Sairaus on perinnöllinen, mutta periytymismekanismia ei toistaiseksi vielä tunneta. Taudin varhaisdiagnosointi on vaikeaa, sillä hepatiitti voi olla pitkään oireeton ja sairauteen ei ole olemassa parantavaa hoitoa. Koiran ennuste on huono, mikäli tilaan liittyy maksasairauden oireita. Taudin etiologian ja patogeneesin selvittäminen helpottaisi erotusdiagnostiikkaa ja uudet hoitomuodot voisivat myös parantaa sairaiden koirien eliniän ennustetta. Tämän tutkimuksen tavoitteena oli tutkia koiran leukosyyttiantigeeni- eli DLA geenejä ja näiden säätelyalueita, sillä geneettinen riski autoimmuunisairauksiin liittyy vahvasti näihin geenialueisiin. Autoimmuunisairaudessa elimistön puolustusreaktio kohdistuu virheellisesti omia kudoksia vastaan. Verinäytteistä määritettävät autovastaaineet auttavat diagnostiikassa ja viittaavat taudin autoimmuunitaudin luonteeseen. Määritimme verinäytteistä hepatiittipotilaiden tumavasta-aineita sairauden oireettomassa ja oireellisessa vaiheessa sekä etsimme DH-tautiin liittyviä vasta-aineita, jotka tunnistavat maksan autoantigeenejä. Havaitsimme yhteyden DLA luokka II-alueen geenien ja sairauden välillä. Koirilla, joilla DLA riskihaplotyyppi DLA-DRB1*00601/DQA1*00401/DQB1*01303 esiintyi homotsygoottisena (molemmissa kromosomeissa) oli 15-kertainen sairastumisriski Dobermannin hepatiittiin. Kaikki sairaat koirat kantoivat homotsygoottisena riskialleelia DLA-DRB1*00601. Kontrolleissa tämän suhteen homotsygootteja oli vain 56.8%. Haplotyypillä DLA-DQA1*00901/DQB1*00101 ja alleelilla DLA-DRB1*01501 oli suojaava vaikutus heterotsygoottisena. Selvitimme selittäisivätkö DLA geenien säätelyalueen muutokset sitä miksi homotsygootit DLA-DRB1*00601/DQA1*00401/DQB1*01303 kantajat sairastuvat, sillä osalla terveistä koirista oli myös riskihaplotyyppi. DRAp säätelyaluetta ei oltu aiemmin dokumentoitu koirilla ja sen vaihtelua myös tutkittiin. DLA-DRAp-säätelyalue ja DLA-DRA eksoni 2 olivat identtiset koiran referenssigeenisekvenssin kanssa. DLADRB1*00601 alleeli assosioitui DRBp*1 alleelin kanssa, DLA-DQB1*01303 alleeli DQBp*6:n kanssa, ja DLA-DQA1*00401 alleeli DQAp*2:n kanssa. Vertailussa DLAgeenien säätelyalueet eivät selitä sairastuvuutta, mutta koko DLA-geenialue näyttää assosioituvan hepatiitiin Dobermanneilla. DH-potilailla havaittiin kohonneet seerumin tumavasta-ainetasot ja jatkotutkimuksissa nämä tunnistettiin vasta-aineiksi tuman histoneja vastaan (AHA). Tämä viittaa immuunitoleranssin murtumiseen. Tulokset osoittavat, että kohonnut AHA yhdessä korkean maksaperäisen alaniiniaminotransferaasin (ALAT) tason kanssa oireettomilla tai oireellisilla hepatiittipotilailla tukee DH-diagnoosia. Negatiivinen seerumin AHA-tulos ei sulje pois DH:ta eikä AHA ole sopiva merkkiaine sairauden etenemiselle. DH:ssa kaksi maksaan liittyvää autoantigeenia voitiin tunnistaa glyseraldehydi-3-fosfaattidehydrogenaasi ja alkoholidehydrogenaasi-entsyymeiksi. DH-koirilla oli merkittävästi kohonnut seerumin immunoreaktiivisuus näitä entsyymejä kohtaan ja sairaus assosioitui vahvasti molempiin autovasta-aineisiin. Löydös antaa näyttöä DH:n autoimmuuniprosessista ja selittää aiemmin tuntematonta sairauden patogeneesia. Tämä väitöskirja tuo merkittävää uutta tietoa DH:n epäiltyyn autoimmuunietiologiaan ja patogeneesiin. Löydökset edistävät sairauden varhaisdiagnostiikkaa sekä tarjoavat pohjan uusien hoitomuotojen kehittämiselle.
  • Nokireki, Tiina (Helsingin yliopisto, 2017)
    Eurooppalainen lepakkolyssavirus-2 (EBLV-2) eristettiin ensimmäisen kerran Suomessa vesisiipasta (Myotis daubentonii) vuonna 2009. Lepakkorabiesta epäiltiin jo vuonna 1985, kun sveitsiläinen biologi kuoli Suomessa lyssavirusinfektioon, joka myöhemmin varmistui EBLV-2-infektioksi. Infektion alkuperää ei kuitenkaan pystytty tuolloin vahvistamaan. Vuosina 2010–2011 tehdyssä toisessa aktiivisessa seurantatutkimuksessa etsittiin EBLV:n virus-RNA:ta analysoimalla 774 lepakosta kerätyt näytteet. Lisäksi analysoitiin 423 lepakosta kerätyt seeruminäytteet lyssaviruksen vasta-aineiden varalta. Vasta-aineita löydettiin vuonna 2010 kahdelta ja vuonna 2011 yhdeltä paikkakunnalta. Kaikki seropositiiviset lepakot olivat vesisiippoja. Yhdestäkään näissä lepakoista ei löydetty EBLV:n virus-RNA:ta. EBLV-2 todettiin seuraavan kerran vuonna 2016 sairaasta vesisiipasta. Tämä aineisto osoittaa, että EBLV-2 on kotoperäinen Suomen vesisiippapopulaatiossa. Fylogeneettisessä analyysissä suomalaiset EBLV-2-kannat muodostivat muista lepakkotyypin lyssaviruksista selvästi erillisen monofyleettisen ryhmän. EBLV-2 jakoi tuoreimman yhteisen alkuperän Bokeloh-lepakkolyssaviruksen (BBLV) ja Khujand-viruksen (KHUV) kanssa. EBLV-2:n monimuotoisuus todettiin RABV-virukseen verrattuna rajalliseksi, ja virus näyttää olevan hyvin sopeutunut isäntälepakkolajiinsa. Suomalaisten EBLV-2-kantojen ja sveitsiläisen kannan (1993) arvioitiin eriytyneen muista EBLV-2-kannoista viimeisen 1000 vuoden aikana, ja suomalaiset kannat (1985 ja 2009) näyttävät kehittyneen yhteisestä alkuperästä viimeisen 200 vuoden aikana. Rabiesrokotetta käytetään rabiesvirukselta suojautumiseen ennen mahdollista altistumista. Koska kaikki nykyisin saatavilla olevat rokotteet pohjautuvat RABV-virukseen, rokotteita käytetään myös muilta lyssaviruksilta suojautumiseen, myös EBLV-2-infektiota vastaan, ristikkäissuojaan perustuen. Arvioimme kahden kaupallisesti saatavilla olevan rabiesrokotteen, toisen ihmisille ja toisen eläimille tarkoitetun, tehoa hiirten aivojensisäisessä altistuksessa suomalaisesta lepakosta vuonna 2009 eristetyllä eurooppalaisella lepakkolyssavirus-2:lla (EBLV-2). Vertasimme samaa hiirimallia käyttäen tätä tehoon suomalaisesta supikoirasta vuonna 1989 eristettyä perinteistä rabiesvirusta (RABV) vastaan. RABV-virukselle altistettaessa kaikki rokotetut hiiret selvisivät hengissä. EBLV-2-virukselle altistettaessa 75–80 % rokotetuista hiiristä selvisi hengissä. RABV-pohjaiset rokotteet näyttävät myös tarjoavan hyvän ristikkäissuojan suomalaisessa lepakkopopulaatiossa kiertävää EBLV-2-virusta vastaan. Rabiesrokotevasteeseen vaikuttavien tekijöiden analysoimiseksi arvioimme rokotuksen tehoa mittaamalla vasta-ainevasteen koirilla (n = 10 071) ja kissoilla (n = 722), joista otettiin näytteet vuosina 2009–2013. Tutkimme rokotevasteeseen vaikuttavia tekijöitä tapauksissa, joissa eläimet eivät saavuttaneet rabiesvasta-ainetitteriä ≥ 0,5 IU/ml. Rokotteen vasta-ainetitteri oli 10,7 %:ssa koiranäytteistä (95 %:n luottamusväli CI 10,1–11,3) ja 3,5 %:ssa kissanäytteistä (95 %:n CI 2,3–5,0) < 0,5 IU/ml.
  • Heikkilä, Helka (Helsingin yliopisto, 2017)
    Koiran nivelrikkokipua hoidetaan pääasiassa suun kautta annettavalla kipulääkityksellä, mutta se voi aiheuttaa haittavaikutuksia eikä ole aina riittävän tehokasta. Koiran nivelrikkokivun hoitoon kaivataankin uusia hoitomenetelmiä. Niveleen pistetyn botuliinitoksiini A:n (BoNT A) on osoitettu vähentävän nivelrikkokipua ihmisillä. BoNT A:n kivunpoistomekanismia nivelessä ja mahdollisia haittavaikutuksia ei ole tutkittu. Tarkoituksemme oli tutkia niveleen pistetyn BoNT A:n tehoa koiran nivelrikkokivun hoidossa sekä selvittää sen vaikutusta kipuvälittäjäaineisiin. Halusimme myös tutkia kipuvälittäjäaineiden ja nivelrikkokivun yhteyttä sekä vertailla kipuvälittäjäaineiden pitoisuuksia nivelrikkoa sairastavilla ja terveillä koirilla. Lisäksi halusimme tietää, aiheuttaako niveleen pistetty BoNT A haittavaikutuksia ja leviääkö se elimistöön. Tutkimme niveleen pistetyn BoNT A:n kivunpoistotehoa satunnaistetussa, kaksoissokkoutetussa ja lumelääkekontrolloidussa tutkimuksessa 35 nivelrikkoa sairastavalla koiralla. Koirat saivat kipeään polvi-, kyynär- tai lonkkaniveleensä pistoksen BoNT A:ta tai lumelääkettä. Hoitovastetta seurattiin 12 viikkoa. Voimalevyllä mitattu kipeän jalan painonkanto parani BoNT A –ryhmässä merkitsevästi lähtötasoon ja lumelääkeryhmään verrattuna. Myös kroonisen kivun indeksi parani merkitsevästi lähtötasosta. Määritimme 35 nivelrikkoa sairastavalta koiralta nivelnesteen ja seerumin substanssi P:n (SP), prostaglandiini E2:n (PGE2) ja tuumori-nekroositekijä alfan (TNF-α) pitoisuudet ennen nivelpistoksia ja niiden jälkeen. Mittasimme myös nivelnesteen SP:n ja PGE2:n 13 niveliltään terveeltä koiralta. BoNT A ei vaikuttanut SP:n eikä PGE2:n pitoisuuksiin. TNF-α:n pitoisuudet jäivät alle mittausrajan. Nivelnesteen PGE2:n pitoisuus korreloi nivelrikkokivun kanssa ja oli merkitsevästi korkeampi nivelissä, joissa oli nivelrikkomuutoksia terveisiin niveliin verrattuna. Tutkimme niveleen pistetyn BoNT A:n haittavaikutuksia satunnaistetussa, sokkoutetussa ja lumelääkekontrolloidussa tutkimuksessa 6 koebeaglella. Koirat saivat polviniveliinsä pistokset BoNT A:ta ja lumelääkettä. Merkittäviä kliinisiä, sytologisia tai kudospatologisia haittavaikutuksia ei todettu 12 viikossa. Kahdella koiralla havaittiin muutoksia elektrofysiologisissa mittauksissa BoNT A –pistoksen jälkeen, mikä viittaa BoNT A:n leviämiseen nivelestä. Tulostemme perusteella niveleen pistetty BoNT A vähentää nivelrikkokipua koirilla. BoNT A:n kivunpoistomekanismi ei näyttäisi liittyvän SP:n tai PGE2:n erityksen estymiseen nivelessä. Nivelnesteen PGE2 voi toimia merkkiaineena koiran krooniselle nivelrikolle ja nivelrikkokivulle. Niveleen pistetty BoNT A ei aiheuta kliinisiä, sytologisia eikä kudospatologisia haittavaikutuksia, mutta se vaikuttaisi leviävän elimistöön nivelestä.
  • Nordgren, Heli (Helsingin yliopisto, 2017)
    Vuonna 2007 suomalaiset turkiseläinkasvattajat huomasivat tarhatuissa minkeissä, ketuissa sekä supikoirassa (Suomensupi) uudenlaisia, vakavia silmä- ja iho-oireita. Minkeillä tauti aiheutti märkäisen kuolioivan ihotulehduksen päässä suun, silmien tai korvien ympärillä ja jaloissa kynsivallien ympärillä. Suomensupeilla tavattiin kipeitä paisemaisia muutoksia tassuissa varpaiden välissä. Ketuilla oireet alkoivat voimakkaana silmätulehduksena, joka saattoi levitä myös silmäluomien sekä pään ihoon. Tauti aiheutti eläimille vakavia oireita ja jopa kuolleisuutta. Tauti levisi tarttuvan taudin tavoin sairastuneilla tiloilla eläimestä eläimeen sekä tilojen välillä. Vastaavanlaisia oireita turkiseläimillä tavataan tällä hetkellä myös muissa turkistuotantoa harjoittavissa maissa. Ensimmäiset havainnot sairaudesta minkeillä on tehty Yhdysvalloissa 1970 ja Kanadassa 1996. Pohjois-Amerikkalaiset tuottajat, sekä myöhemmin tutkijat, yhdistivät oireiden puhkeamisen hylkeiden sivutuotteiden käytön aloittamiseen minkin rehussa. Taudinsyy jäi silloin tutkimuksista huolimatta selvittämättä. Suomen turkiskasvattajain liitto (STKL), Elintarviketurvallisuusvirasto Evira sekä Helsingin yliopisto käynnistivät vuonna 2009 hankkeen taudin selvittämiseksi. Hankkeen tavoitteena oli selvittää taudinaiheuttaja, taudinkulku, taudin levinneisyys Suomessa sekä mahdolliset taudin tartuntalähteet ja sairastumiselle altistavat tekijät. Tämä väitöskirjatyö sisältää hankkeessa suoritetut tutkimukset. Taudinsyynselvitys suoritettiin 99 turkiseläimelle, sekä tautiin sairastuneille eläimille että terveille kontrollieläimille. Tauti nimettiin tyypillisten taudinoireiden mukaisesti; turkiseläinten tarttuva kuolioinen märkäinen ihotulehdus, fur animal epidemic necrotic pyoderma, FENP. Tutkimuksissa sairaista eläimistä, mutta ei terveistä kontrolleista, eristettiin bakteeri Arcanobacterium phocae. Löydös on hyvin mielenkiintoinen, sillä A. phocae- bakteeri aiheuttaa hylkeille märkäisiä tulehduksia, ja Pohjois- Amerikassa oli havaittu yhteys sairauden oireiden puhkeamisen ja hylkeiden sivutuotteita sisältävän rehun käytön aloittamisen välillä. Koska tautia esiintyy nykyään maissa, joissa ei käytä hylkeitä rehuraaka-aineena, on todennäköistä, että alun perin hylkeissä esiintyneet bakteerit ovat siirtyneet rehun välityksellä turkiseläimiin ja sairaus leviää nykyään sairaiden/bakteeria kantavien turkiseläinten välityksellä. Taudin puhkeamiseen vaaditaan kuitenkin A. phocae bakteerin läsnäolon lisäksi altistavia tekijöitä, kuten iho- tai limakalvovaurio. Tutkimuksissa todettiin myös uusi Streptokokkeihin kuuluva bakteeri, joka on läheistä sukua hylkeissä esiintyvälle Streptokokille. A. phocaen osuus taudin synnyssä varmistettiin infektiokokeessa, jossa minkeille syntyi FENP sairaudelle tyypilliset oireet, kun ne tartutettiin A. phocae- bakteereilla. Turkistuottajille suunnatussa kysely osoitti että tautia esiintyi kaikkialla Suomen turkistuotantoalueella, ja oireita oli havaittu peräti 40 %: lla vastanneista tiloista. Tutkimuksen tulokset viittaavat siihen, että tauti tuli Suomeen tuontieläinten mukana ja levisi Suomessa edelleen eläinostojen välityksellä. Tauti näyttää leviävän tiloilla edelleen lintujen sekä muiden luonnon eläinten mukana. Tutkimus toi esille myös muita mahdollisesti taudin puhkeamiseen vaikuttavia tekijöitä. Tutkimuksen tuloksia hyödynnetään taudin vastustamisessa sekä sairastuneiden eläinten hoidon suunnittelussa eläinten yleisen hyvinvoinnin lisäämiseksi.
  • Murros, Anna (Helsingin yliopisto, 2017)
    Yersinia on yksi Enterocacteriaceae- heimoon kuuluvista bakteerisuvuista. Suvun tunnetuin jäsen on Yersinia pestis, mustan surman aiheuttaja. Tällä hetkellä Yersinia-sukuun kuuluu yhteensä 18 lajia; Yersinia pestis, Yersinia pseudotuberculosis, Yersinia enterocolitica, Yersinia frederiksenii, Yersinia intermedia, Yersinia kristensenii, Yersinia bercovieri, Yersinia mollaretii, Yersinia rohdei, Yersinia ruckeri, Yersinia aldovae, Yersinia aleksiciae, Yersinia massiliensis, Yersinia similis, Yersinia entomophaga, Yersinia nurmii, Yersinia pekkanenii sekä Yersinia wautersii. Yersinia-suvun historian voidaan katsoa alkaneen jo vuonna 1883. Vuonna 1965 suku sisälsi vain kolme lajia: Y. enterocolitica, Y. pseudotuberculosis ja Y. pestis. Nämä kolme lajia ovat suvun ainoat ihmisille patogeeniset (sairauksia aiheuttavat) lajit. Väitöskirjatyössä on kuvattu kaksi uutta bakteerilajia; Y. nurmii ja Y. pekkanenii. Tutkimuksissa käytettiin taksonomisia (tieteellisen eliöiden luokittelun) menetelmiä, kuten DNA:n emäsparien pitoisuuksien määrittäminen, DNA-DNA hybridisaatio sekä proteiineja koodaavien geenisekvenssien vertailu. Y. nurmii eristettiin suojakaasuun pakatusta broilerin lihasta, ja Y. pekkanenii vesi- ja maanäytteistä sekä salaatista. Bakteerit nimettiin edesmenneiden eläinlääkäreiden ja elintarvikehygienian professoreiden Esko Nurmen ja Timo Pekkasen kunniaksi. Yersinia- suku on muuttunut valtavasti vuosien varrella, ja erityisesti Y. enterocolitica on jakautunut useisiin uusiin lajeihin. Edelleen Y. enterocolitica on kuitenkin erittäin heterogeenisten bakteerien ryhmä, joka voidaan jakaa 6 biotyyppiin ja noin 30 serotyyppiin sekä patogeenisiin ja ei-patogeenisiin kantoihin. Tämä vaihtelu tekee Y. enterocolitican tunnistamisesta erittäin haastavaa. Y. enterocolitica on tieteellisesti jaettu kahteen alalajiin; Y. enterocolitica subsp. enterocolitica ja Y. enterocolitica subs. palearctica. Alalajimääritelmä on ongelmallinen, sillä molempiin alalajeihin kuuluu sekä ei-patogeenisia että patogeenisia kantoja. Yhdessä väitöskirjan tutkimuksessa on selvitetty ei-patogeenisten kantojen luokittelua. Ei-patogeeniset, Euroopasta eristetyt biotyypin 1A kannat erottuivat taksonomisissa tutkimuksissa erilleen patogeenisista kannoista. Tulosten perusteella alalajijakoa tulisi täsmentää. Y. enterocolitica 4/O:3 on maailmanlaajuisesti yleisin patogeeninen bioserotyyppi. Tämä leviää erityisesti raa’an tai riittämättömästi kuumennetun lihan välityksellä. Sikoja pidetään tärkeimpänä 4/O:3 kantojen lähteenä, ja nämä bakteerit voivat levitä sikojen nielurisoista lihaan teurastuksen yhteydessä. Yksi väitöskirjan artikkeli käsittelee patogeenisten 4/O:3 bakteerien lisääntymistä suojakaasuun pakatuissa sian poskilihoissa kylmäsäilytyksen aikana. Tavallisesti näiden bakteerien kasvua estetään pakkaamalla liha suojakaasuseokseen, jossa on yli 20% hiilidioksidia, sekä säilyttämällä tuotteet jääkaappilämpötiloissa. Tässä tutkimuksessa havaittiin kuitenkin suuria määriä bioserotyyppiä 4/O:3 suojakaasuun (30% CO2 ja 70% O2) pakatussa 6°C:ssa säilytetyssä sian poskilihassa. Tuotteissa ruokamyrkytyksiä aiheuttavan bioserotyypin 4/O:3 kasvu oli huomattavaa, ja tuotteet voivat täten aiheuttaa elintarvikehygieenisen riskin.
  • Björkman, Stefan (Helsingin yliopisto, 2017)
    We hypothesized that prolonged farrowing decreases subsequent fertility, that is, pregnancy rate. Furthermore, we hypothesized that prolonged farrowing causes retention of placentae and metritis, delays uterine involution and perturbs follicular growth after weaning. We also hypothesized that sows that undergo prolonged farrowing release less oxytocin at subsequent estrus in response to boar stimulation. We determined the farrowing duration (time between expulsion of first and last piglet) of sows and explored whether there is a negative effect on subsequent post-weaning pregnancy rate (n = 148). We explored the relationship between farrowing duration and placenta expulsion (n = 142), and postpartum uterine size and intrauterine fluid (n = 99). For that, placenta expulsion was observed until 24 h after birth of the last piglet and ultrasonography was used during the first week postpartum to examine the uteri of the sows. Uterine size and intrauterine fluid were used as indicators for initial uterine involution and puerperal metritis. Furthermore, we determined the farrowing duration of sows (n = 30) and monitored the subsequent follicular development using transrectal ultrasound twice a day between the third day after weaning and ovulation. At estrus, blood samples were collected in the presence of a boar in order to determine the endogenous oxytocin concentrations and release patterns. The results show that sows with a prolonged parturition (> 300 min) were 3.4 (P = 0.027) more likely not to be pregnant. Sows that experienced total (no expulsion of placental parts; 3%) and partially retained placentae (no expulsion of placental parts after birth of the last piglet; 3%) had longer farrowing durations (1009 ± 275 and 734 ± 136 min) than sows without retained placentae (369 ± 202 min; P = 0.021 and P = 0.004). Farrowing duration conformed to a quadratic relationship with the number of expelled placental parts (P = 0.001), placental expulsion duration (time between expulsion of first and last placental part; P = 0.002) and time between expulsion of last piglet and last placental part (P = 0.024). Use of oxytocin increased number of expelled placental parts (3.8 ± 0.2 vs. 2.9 ± 0.3, P = 0.035), decreased the placental expulsion duration (172 ± 44 vs. 328 ± 26 min, P = 0.011) and time between expulsion of last piglet and last placental part (148 ± 48 vs. 300 ± 24 min, P = 0.025). Furthermore, prolonged farrowing (β ± SE, Wald χ2, Odds; 2.0 ± 0.5, 13.1, 7.6; P = 0.001), obstetrical intervention (1.5 ± 0.7, 4.4, 4.3; P = 0.036) and two or more stillborn piglets (1.4 ± 0.7, 3.8, 3.9; P = 0.052) increased the risk of having enlarged uterine size whereas oxytocin administration (­ 1.5 ± 0.7, 4.7, 0.2, P = 0.040) decreased the risk. Two or more stillborn piglets (2.6 ± 0.9, 8.7, 13.7; P = 0.003), obstetrical intervention (1.8 ± 0.8, 5.0, 6.0; P = 0.025), prolonged farrowing (1.7 ± 0.8, 4.3, 5.7; P = 0.039) and impaired placenta expulsion (3.3 ± 1.7, 4.0, 26.9; P = 0.044) were associated with intrauterine fluid. After weaning, OT concentrations were higher in sows with prolonged farrowing than in sows with shortened farrowing (28.0 ± 7.7 vs. 20.6 ± 7.7, P < 0.01). OT concentrations correlated with diameters of the follicles measured 5 d after weaning and when the follicles reached their maximum size after weaning (r = 0.61, P < 0.01 and r = 0.57, P < 0.01, respectively).
  • Hallamaa, Raija (Helsingin yliopisto, 2017)
    Kesäihottuma on yleisin hevosen elämänlaatua heikentävä allerginen ihosairaus. Kesäihottumaa tavataan kaikkialta maailmasta siellä, missä hevoset altistuvat polttiaisten pistoille. Suomessa tämä aika ulottuu yleensä toukokuusta lokakuuhun ja sen takia sairaudesta käytetään meillä nykyisin nimitystä kesäihottuma entisten kutka tai hankuri sijaan. Tähän kesäisin toistuvaan kutinaan ei ole toistaiseksi ollut sopivaa hoitoa. Tämän tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää seerumin rasvoihin kuuluvien, ns. fosfolipidien, eroja kesäihottumaa sairastavilla ja terveillä hevosilla sekä näiden lipidien käyttöä kesäihottuman hoitoon. Fosfolipidit ovat rasvoja, jotka osallistuvat useisiin elimistön puolustusjärjestelmän reaktioihin. Lisäksi kartoitettiin kesäihottuman kliinistä kuvaa omalla kansallisella hevosrodullamme, suomenhevosella. Seerumin ja kunkin hevosen omasta seerumista tehdyn hoitovalmisteen, ns. seerumivalmisteen, fosfolipidien laatua ja pitoisuutta analysoitiin massaspektrometrisin menetelmin. Seerumivalmisteen tehoa selvitettiin kaksoissokkotutkimuksella ja kokemuksia seerumivalmisteen käytöstä kerättiin 12 vuoden ajalta. Koska kyseessä oli maailmanlaajuisestikin uusi hoitomuoto, oli tarpeellista koota hoitoon liittyvää tietoa pitkältä ajanjaksolta. Hevosen seerumissa runsaimmin esiintyvien fosfolipidien pitoisuudet olivat kesäihottumaa sairastavilla hevosilla merkitsevästi alhaisempia verrattuna terveisiin. Neljän viikon seerumivalmistehoidon jälkeen ei eroa ollut enää. Toisin kuin seerumi, sairaiden hevosten seerumivalmiste sisälsi merkitsevästi enemmän näitä fosfolipidejä verrattuna terveiden seerumista tehtyyn valmisteeseen. Lisäksi seerumivalmisteen fosfolipidipitoisuudella ja oireiden voimakkuudella havaittiin selvä yhteys. Kaksoissokkotutkimuksessa 4 viikon tutkimusjakson jälkeen lumevalmisteella hoidettujen hevosten oireet pahenivat merkitsevästi verrattuna seerumivalmisteella hoidettuihin. Omistajilta kerätyn tiedon perusteella seerumivalmistetta saaneista 343 hevosesta 70 % oli saanut apua, 16 % ei ja 14 % omistajista ei ilmaissut selvää kantaa. Haitallisia sivuvaikutuksia ei todettu. Suomenhevosilla kesäihottuma puhkesi tavallisesti 5 ikävuoteen mennessä, ja useimmilla oireet olivat kohtalaisen voimakkaita, vain 11 % kärsi kaikkein vaikeimmista oireista. Merkitsevää yhteyttä oireiden voimakkuudella ja sairastumisiällä ei havaittu eikä myöskään sairastettujen kesien määrällä ja sairauden voimakkuudella. Tämä tutkimus osoitti, että kesäihottumaa sairastavilla hevosilla on poikkeava seerumin fosfolipidiprofiili, joka muuttuu oireiden lievenemisen myötä, ja että fosfolipidejä sisältävää valmistetta voidaan käyttää allergisen ihosairauden hoitoon ilman sivuvaikutuksia. Hoitoa voisi soveltaa myös muihin hevosen allergisiin sairauksiin.
  • Kovanen, Sara (Helsingin yliopisto, 2017)
    Campylobacter jejuni on yleisin bakteeriperäisen suolitulehduksen aiheuttaja ihmisillä teollistuneissa maissa, kuten Suomessa. Tämä zoonoottinen bakteeri tarttuu eläimistä ihmisiin lähinnä epäsuorasti, ulosteilla saastuneiden elintarvikkeiden tai juomaveden tai ympäristön välityksellä. Suomessa rekisteröidään vuosittain n. 4500 tautitapausta ja esiintyvyys on suurinta kesäisin. Siipikarjan on tunnistettu toimivan C. jejunin merkittävänä varastona ja tautilähteenä ihmisten kampylobakterioosissa. C. jejunin molekyyliepidemiologiaa on tutkittu laajalti. Etenkin multilokus sekvenssi tyypitys (MLST), missä bakteerikannat luokitellaan sekvenssityyppeihin (ST) ja klonaalikomplekseihin (CC), on antanut arvokasta tietoa eri lähteissä esiintyvistä C. jejuni tyypeistä ympäri maailman. MLST:ssä on etunsa, mutta se on riittämätön erottelemaan bakteerikantoja saman ST:n sisällä epidemiologisissa tutkimuksissa. Kokogenomisekvensointi taas mahdollistaa kokonaisten bakteerigenomien tarkastelun muutaman valikoidun geenin sijaan. Väitöskirjatutkimukseni tavoitteena oli tutkia C. jejuni kantoja, joita esiintyy kotimaisissa potilastartunnoissa, siipikarjassa ja uimavesissä käyttäen MLST:tä sekä kokogenomi MLST:tä. Yleisimmin löydetyt sekvenssityypit kuuluivat ST-45 CC, ST-21 CC, ST-283 CC ja ST-677 CC sukulinjoihin. Tutkimme edelleen saman ST:n omaavia C. jejuni isolaatteja tarkasti erottelevan kokogenomi MLST:n avulla, huomioiden myös ajallisen yhteyden kesällä 2012 eristettyjen potilas- ja broilerikantojen välillä. Pystyimme tunnistamaan potilaskannat, jotka olivat sekä geneettisesti että ajallisesti hyvin lähellä toisiaan jakaen todennäköisesti saman tartuntalähteen sekä osoittamaan yhteyden broilereiden teuraseristä ja potilaista eristettyjen C. jejuni isolaattien välillä. Vaikka potilaskantojen MLST tyypit olivat 79% samoja kuin broilereissa, vain 24% ihmisten tartunnoista pystyttiin yhdistämään broilerikantoihin sekä kokogenomi MLST:llä että ajallisesti. Tartuntalähde jäi tunnistamatta yli 70% tautitapauksista viitaten muihin tartuntareitteihin kuten toisiin kotieläimiin tai ympäristöperäisiin lähteisiin. Lisäksi tarkastelimme ST-677 CC kuuluvien C. jejuni kantojen kokogenomisekvenssejä. Pystyimme tunnistamaan sellaisia geneettisiä piirteitä, jotka ovat ominaisia tälle Suomessa yleiselle sukulinjalle ja mikä on myös liitetty vakavampiin potilaiden verenmyrkytystapauksiin.
  • Bennett, Rachel (Helsingin yliopisto, 2017)
    Miss Bennett’s PhD research investigated the effect of MK-467, a peripherally acting (i.e. having an effect outside the brain) α2-adrenoceptor antagonist on some of the pharmacodynamic effects and pharmacokinetic properties of the α2-adrenoceptor agonist medetomidine and the injectable anaesthetic, alfaxalone. Medetomidine commonly used in small animal clinical practice for its profound sedative and analgesia effects, which result from an action within the brain and spinal cord. Miss Bennett’s PhD studies consisted of both in vitro and in vivo studies. The main objectives of the studies were to: determine the protein-binding fraction of MK-467, to assess the possible role of MK-467 as a P-glycoprotein substrate in vitro; and to evaluate the impact of MK-467 on the disposition of medetomidine and alfaxalone in vivo. During in vivo studies, the impact of MK-467 on the centrally mediated effects (i.e. effects occurring within the brain or spinal cord): sedation and antinociception and peripherally mediated cardiovascular effects of medetomidine were assessed simultaneously. The protein-binding characteristics of MK-467 were investigated alone and in the presence of medetomidine. Protein-binding fraction of MK-467 was approximately 70% and it was unaltered by the presence of medetomidine. This is important since alterations in protein binding may lead to enhanced pharmacodynamic effects of MK-467 and other co-administered drugs. Miss Bennett investigated the possible role of MK-467 as a substrate for the efflux transporter P-glycoprotein using an in vitro technique. This study used wild type cells and those transfected with the human gene encoding P-glycoprotein. Based on measured drug concentrations, apparent permeability of the cells was calculated and used to determine the role of active transport in the transcellular movement of the MK-467. Passive movement of MK-467 was undetectable. Therefore, efflux ratios for MK-467 were not determined. However, movement in the basolateral to apical direction occurred in both cell lines suggesting that a transporter may be involved in drug movement out of the cells. The identity of the transporter remains unclear. Following pharmacokinetic analysis of in vivo data, Miss Bennett found that MK-467 increased the volume of distribution and clearance of dexmedetomidine and levomedetomidine (the enantiomers of medetomidine), whilst MK-467 significantly decreased the elimination half-life of the said enantiomers when compared with medetomidine alone. During co-administration, medetomidine significantly decreased the clearance of alfaxalone, whilst the additional administration of MK-467 counteracted the effect of medetomidine on alfaxalone clearance. The quality and duration of sedation were assessed using a composite sedation score (higher scores indicate greater sedation), whilst hypnosis was evaluated by measurement of bispectral index or analysis of the electroencephalogram (i.e. electrical activity within the brain). Analgesia was determined by the measurement of time taken for animals to withdraw their limb and lift their head following the application of a nociceptive stimulus applied to a hind limb digit. The longer the time between application and response indicating an greater analgesic effect. Ventilatory effects of medetomidine and co-administered MK-467 were assessed by the analysis of arterial and venous blood gas samples taken during the studies. Whilst, measured haemodynamic variables included arterial blood pressure, heart rate, cardiac output and systemic vascular resistance. The co-administration of MK-467 did not alter the initial quality of sedation but reduced the duration of sedation produced by medetomidine. MK-467 significantly diminished the analgesic action of medetomidine. MK-467 ameliorated the cardiovascular, haemodynamic and ventilatory effects of medetomidine prior to and during general anaesthesia. In conclusion, MK-467 is moderately protein bound and it is unlikely to be subject to drug-drug interactions in vivo. MK-467 may undergo active cellular efflux. It remains unclear whether MK-467 is suitable for use in animals carrying the P-glycoprotein mutation. The addition of MK-467 alters the disposition of co-administered drugs resulting in lower plasma drug concentrations. The reduction in some pharmacodynamic effects may be attributed to the alteration in pharmacokinetics caused by the peripheral α2-adrenoceptor antagonist. This important in determining the required dose of medetomidine to achieve sedation and analgesia in the presence of MK-467.
  • Tirkkonen, Birger Taneli (Helsingin yliopisto, 2017)
    More than 150 species of mycobacteria are described, most being opportunistic pathogens and all representing a risk for human and animal health. Human infections derived from environmental mycobacteria are increasing in both industrialized and developing countries. The most susceptible groups are children, the elderly and those, including animals, with immunocompressive conditions. Drug therapy for mycobacteriosis is difficult and not always successful. Infections caused by drug-resistant mycobacteria can be life threatening also for healthy adults and thus represent a real risk for humans. Environmental mycobacterial infections of pigs are usually without clinical signs and the lesions are mainly detected at slaughter. Mycobacterium-infected pork can pass for human consumption due to the poor sensitivity of visual meat control at slaughterhouses, and mycobacteria in pigs also cause economic losses due to condemnation of carcasses. The main challenge is represented by evaluation of the hygiene risk associated with using mycobacteria-contaminated pork. Most environmental mycobacteria species have been isolated from sources such as water, swimming pools, soil, plants and bedding material. In our study mycobacterial growth in piggeries was identified in all bedding materials, sawdust, straw, peat and wood chips in most cases, and water and food samples in many cases, and only occasionally in dust and on wall surfaces. The maximum number of mycobacteria was almost 1 billion (109) per gram of bedding, which is close to the maximum concentration in any growth media. Mycobacteria can multiply in piggeries and contaminate feed and water. Isolation of mycobacteria from pig faeces can be considered an indicator for risk of human infection. Environmental mycobacteriosis in humans and pigs is mainly caused by M. avium subsp. hominissuis. There is little evidence of direct transmission from animals to humans, but particular strains can be recovered from both humans and pigs. In our studies, identical mycobacteria RFLP and MIRU-VNTR fingerprints of porcine and human origins were evident. Interspecies clusters were more common than intraspecies clusters using both methods. Therefore, we concluded that pigs act as a reservoir for virulent M. avium strains and the vector for transmission of infections in humans to pigs, and vice versa, may have an identical source of infection. Culturing mycobacteria is the gold standard for diagnosis, but detection of environmental mycobacteria based on cultivation and biochemical methods can take several weeks. Culture-independent, rapid and accurate techniques for detecting mycobacteria in food and feed chains are urgently needed. In this work we developed a rapid and accurate real-time quantitative PCR for detecting environmental mycobacteria in bedding materials and pig organs. Conclusion: Mycobacteria can multiply in bedding materials and the consequent heavy contamination can cause simultaneous infections in pigs. Mycobacterial DNA was found in pig organ samples, including those without lesions, and similar strains were found from humans and pig organ samples, which suggests that mycobacteria can be transmitted between humans and pigs.
  • Grönthal, Thomas (Helsingin yliopisto, 2017)
    Staphylococcus pseudintermedius -bakteeri on osa koirien ja kissojen normaalimikrobistoa ja yleinen ihotulehduksen aiheuttaja koirilla. Metisilliinille resistenttejä eli vastustuskykyisiä S. pseudintermedius (MRSP) -kantoja alkoi esiintyä jo 1980-luvulla, mutta niiden määrä on lisääntynyt voimakkaasti vuodesta 2005 alkaen. Vastustuskyky metisilliinille aikaansaa vastustuskyvyn kaikille beetalaktaamiantibiooteille (ml. penisilliinit ja kefalosporiinit), joita käytetään yleisesti pieneläinten stafylokokkitulehdusten hoitoon. Nämä bakteerit ovat lisäksi usein moniresistenttejä, eli vastustuskykyisiä myös muille antibioottiryhmille, mikä vaikeuttaa tulehdusten hoitoa entisestään. Vuonna 2010 MRSP-bakteeri aiheutti laajan epidemian Yliopistollisessa eläinsairaalassa (YES). MRSP-bakteerin epidemiologiaa Suomessa ei ole aiemmin tutkittu. Tämän väitöstutkimuksen tavoite oli selvittää MRSP-bakteerin epidemiologiaa Suomessa tutkimalla YES:n epidemiaa, tartunnalle altistavia tekijöitä, bakteerin esiintyvyyttä Suomen Opaskoirakoulun koirilla, sekä bakteerikantojen sukulaisuutta. Lisäksi tarkasteltiin bakteerin herkkyyttä eri antibiooteille. Tutkimuksessa hyödynnettiin Eläinlääketieteellisen tiedekunnan kliinisen mikrobiologian laboratorion aineistoa. YES:n MRSP-epidemian aikana yli 60 potilasta sai tartunnan ja tilanne saatiin hallintaan vasta tiukkojen hygieniatoimien avulla. Riski saada MRSP -tartunta oli suurempi niillä potilailla, joilla oli ihorikko (esim. leikkaushaava), jotka olivat saaneet antibioottihoitoa, tai jotka olivat olleet hoidossa teho-osastolla. Opaskoirilla riski olla MRSP kantaja oli suurempi, jos koiraa oli viimeisimmän vuoden aikana hoidettu antibiooteilla tai koira oli käynyt eläinklinikalla. Myös bakteeriviljelynäytteestä löydetty S. pseudintermedius oli todennäköisemmin MRSP, mikäli potilas oli antibioottilääkityksellä näytteenoton aikana. MRSP -bakteeria esiintyi vain kolmella prosentilla opaskoirista. Saman verran MRSP:tä todettiin myös muista laboratorioon saapuneista bakteeriviljelynäytteistä. Bakteerin varalta seulotuilla potilailla, joilla oli tartunnalle altistava tekijä, kuten runsas antibioottikulutus, esiintyvyys oli korkeampi – yhdeksän prosenttia. Kissojen näytteissä MRSP -esiintyvyys oli kuitenkin hyvin matala (<1 %). YES:n taudinpurkauksen aiheuttanut bakteeriklooni oli Suomen yleisin MRSP -klooni vielä vuosina 2010-2011. Vuonna 2014 muut bakteerikloonit olivat kuitenkin syrjäyttäneet sen. Tämä viittaa bakteerin leviämistavan muuttumiseen – bakteerisukupolvelta toiselle siirtyvän resistenssin ohella resistenssi siirtyy nykyään myös bakteerikantojen välillä. Kaikista bakteeriviljelynäytteistä eristetyistä S. pseudintermedius -bakteereista 14 % oli MRSP -kantoja. Lisäksi 30-40 %:iin kannoista eivät tehonneet useat vaihtoehtoiset antibiootit, kuten makrolidit, linkosamidit ja tetrasykliinit. Tutkimuksen tulokset osoittavat, että antibioottien käyttö ja eläinklinikoilla tai -sairaaloissa käynti lisää lemmikin riskiä olla MRSP-kantaja. Kissat toimivat bakteerin kantajina kuitenkin vain harvoin. Tulokset viittaavat myös siihen, että metisilliiniresistenssin leviäminen S. pseudintermedius -bakteerin joukossa on muuttunut monimuotoisemmaksi, mikä vaikeuttaa bakteerin leviämisen vastustusta. Lisäksi tutkimuksessa kävi ilmi, että S. pseudintermedius -bakteerin vastustuskyky eri antibiooteille on huolestuttavalla tasolla. Ongelman ratkaiseminen vaatii määrätietoisia päätöksiä, kuten paikallishoidon suosimista ja antibioottien käytön rajoittamista.
  • Mikkola, Marja (Helsingin yliopisto, 2017)
    Lypsylehmät Suomessa poikivat elämänsä aikana keskimäärin alle kaksi lehmävasikkaa. Hyvästä lehmästä ei siten jää monta jälkeläistä karjaan, ellei lisääntymistä jollain tavalla tehosteta. Naudan-jalostusta on nopeutettu jo lähes viidenkymmenen vuoden ajan tuottamalla alkioita parhaista eläimistä. Alkiohuuhteluiden ja alkionsiirtojen avulla hyvistä lehmistä saadaan tavanomaista useampia jälkeläisiä, ja samalla kantajina käytettyjen heikoimpien eläinten geenit karsiutuvat. Alkiohuuhteluissa luovuttajaeläimelle aiheutetaan superovulaatio follikkelia stimuloivan hormonin (FSH) avulla, jolloin yhden munasolun sijaan kypsyy ja hedelmöityy useita munasoluja. Viikon kuluttua hedelmöityksestä alkiot huuhdellaan pois kohdusta ja siirretään oikeassa kiimakierron vaiheessa olevien vastaanottajien kohtuihin tai pakastetaan myöhempiä alkionsiirtoja varten. Keskimäärin alkiohuuhtelu tuottaa kuusi siirtokelpoista alkiota. Määrään vaikuttavat useat eläimestä riippuvat, ympäristöperäiset ja eläinten hoitoon liittyvät tekijät. Väitöskirjatyössä tarkasteltiin erilaisten eläimen hoitoon liittyvien tekijöiden – ruokinnan, superovulaatioon käytettävän hormonivalmisteen sekä sukupuolilajitellun siemenen ¬– vaikutusta alkioiden tuotantoon ja alkionsiirron onnistumiseen. Mitä nuoremmasta eläimestä alkioita pystytään tuottamaan, sitä lyhyemmäksi sukupolvien väli jää ja sitä nopeampaa on jalostuksen edistyminen. Näin ollen merkittävin eläinryhmä alkiotuotannon kannalta ovat nuoret hiehot. Väitöskirjatyössä selvitettiin hiehojen rehustuksen raakavalkuaispitoisuuden vaikutusta alkioiden määrään ja laatuun. Lähellä siemennysikää olevia hiehoja ruokittiin kahden kuukauden ajan ennen alkiohuuhtelua rehulla, jossa oli raakavalkuaista joko tavanomaisesti (14 %) tai paljon (18 %). Valkuaispitoisuudella ei ollut vaikutusta siirtokelpoisten alkioiden määrään, mutta runsaalla valkuaisella ruokituilla eläimillä alkiot olivat keskimäärin parempilaatuisia. Tuloksia voidaan soveltaa käytännön ruokintasuosituksissa alkionluovuttaja¬hiehoille. Käytännön alkionsiirtotyössä keskusteluttaa alinomaa superovulaatiohormonin valinta; toisin sanoen, eroavatko eri FSH-valmisteet vaikutuksiltaan. Kaupallisia valmisteita ei ole kattavasti vertailtu. Retrospektiivisessä tutkimuksessa analysoitiin kahden Suomessa markkinoilla olevan FSH-valmisteen vaikutusta alkiohuuhtelun tulokseen. Aineisto koostui noin 2600:sta Folltropinilla ja 1400:sta Plusetilla tehdystä superovulaatiosta. Plusetilla hoidetut luovuttajat tuottivat yhden hedelmöitymättömän munasolun enemmän kuin Folltropinilla hoidetut. Ero oli siten merkityksetön, sillä siirtokelpoisten alkioiden määrä, laatu ja kehitysasteet olivat yhtäläiset näillä valmisteilla. Siementämällä alkionluovuttaja sukupuolilajitellulla X-siemenellä voidaan lisätä huuhtelusta saatavien naarasalkioiden osuutta sekä vähentää vastaanottajien tarvetta, kun näitä ei tarvita kantamaan vähemmän toivottuja urosalkioita lypsykarjoissa. Tutkimuksessa selvitettiin sukupuolilajitellun siemenen käytön vaikutuksia alkioiden määrään, laatuun, kehitysasteisiin ja tiineyttävyyteen. Sukupuolilajitellun siemenen myötä siirtokelpoisia alkioita saatiin vähemmän ja ne olivat huonolaatuisempia samalla, kun hedelmöitymättömiä munasoluja ja degeneroituneita alkioita saatiin suhteellisesti enemmän lajittelemattomaan siemeneen verrattuna. Lajitellun siemenen käyttö lisäsi riskiä, että alkiohuuhtelusta ei saada lainkaan siirtokelpoisia alkioita. Haitalliset vaikutukset olivat suurempia lehmillä kuin hiehoilla. Alkion vastaanottajien tiinehtyvyys oli 12 prosenttia huonompi siirrettäessä alkioita, jotka oli tuotettu lajiteltua siementä käyttäen kuin lajittelemattomalla siemenellä. Ottaen huomioon kaikki tutkitut muuttujat heikkouksistaan huolimatta sukupuolilajitellun siemenen käyttö todettiin kannattavaksi, kun tavoitellaan mahdollisimman paljon lehmävasikoita käyttäen mahdollisimman vähän vastaanottajia. Erityisesti jalostuksellisesti tärkeimmästä eläinryhmästä, eli hiehoista, saadaan lajitellulla siemenellä tuotettua tehokkaasti seuraava lehmäsukupolvi.
  • Kaukonen, Eija (Helsingin yliopisto, 2017)
    Broilereiden jalkapohjien ja kintereiden iholla yleinen kontakti-ihottuma syntyy kosketuksesta huonokuntoiseen kuivikepohjaan tai muuten sopimattomaan pohjamateriaaliin. Tärkeimpänä ihovaurioita ennaltaehkäisevänä tekijänä pidetään hyväkuntoista ja kuivaa kuivikepohjaa eli pehkua. Jalkapohjavaurioiden arvostelua käytetään paitsi parven ja yksilön hyvinvoinnin myös kasvatusolosuhteiden onnistumisen arvioinnissa. Eri kuivikemateriaalien vaikutuksia jalkapohjaterveyteen on tutkittu runsaasti, mutta suomalaisen broilerituotannon yleisimmästä kuivikkeesta, turpeesta, on vähän tutkimustietoa. Broileriemojen jalkapohjaterveyttä on toistaiseksi tutkittu hyvin vähän. Nopea kasvu ja vähäinen liikunta huonontavat broilerin kävelykykyä ja altistavat jalkavioille, kuten esimerkiksi sääriluun kasvuruston luutumishäiriölle. Kasvattamoon sijoitetuilla orsilla on mahdollista parantaa broilerien liikkuvuutta. Tutkimustietoa tarvitaan siitä, miten linnut käyttävät orsia käytännön tilaolosuhteissa ja onko orsilla vaikutusta pehkun kuntoon, kontakti-ihottuman esiintymiseen ja jalkaterveyteen. Väitöskirjassa kartoitettiin ensimmäistä kertaa emojen jalkapohjaterveyttä ja kuivikepohjan kuntoa läpi koko tuotantokauden. Lisäksi selvitettiin, vaikuttaako kuivikemateriaalin valinta broilereiden jalkapohjatulehdusten ja kinnerpalamien esiintymiseen ja pehkun kuntoon. Kuivikkeista verrattiin turvetta kutteriin ja hienojakoiseen olkikuivikkeeseen. Väitöskirjassa tutkittiin lisäksi, miten broilerit käyttävät kasvattamoon sijoitettuja orsia ja ritilätasoja sekä näiden vaikutusta pehkun kuntoon, kontakti-ihottuman yleisyyteen ja jalkaterveyteen. Tutkituissa broileriemokanaloissa kuivikepohja pysyi koko tuotantokauden ajan hyvässä tai melko hyvässä kunnossa. Pehkun kosteus aleni tuotantokauden edetessä. Jalkapohjavauriot, varsinkin vakavat muutokset, yleistyivät iän myötä. Vakavia vaurioita todettiin teurasiässä keskimäärin 64 %:lla tutkituista broileriemoista. Vaikka huonokuntoisempi ja kosteampi kuivikepohja lisäsi jalkapohjavaurioiden määrää, tulosten perusteella näyttää siltä, että pelkästään kuiva ja irtonainen pehku ei riitä pitämään emojen jalkapohjia terveinä koko tuotantokautta. Tutkituissa broileriparvissa lintujen jalkapohjat olivat keskimäärin hyvässä kunnossa, terveiden jalkapohjien osuus oli noin 80 %. Kinnerpalamia esiintyi jalkapohjavaurioita enemmän, keskimäärin 32 %:lla linnuista. Vaikka turve- ja kutteripohjan kunto ja kosteus eivät eronneet, turpeella esiintyi vähemmän kontakti-ihottumaa. Olkikuivike- ja turvepehkun kosteudessa ei todettu eroa, mutta olkikuivikepohjan kunto oli huonompi ja kontakti-ihottumaa esiintyi sillä enemmän. Tilojen väliset erot olivat merkittäviä, joten tuottajan rooli olosuhteiden hallinnassa on keskeinen. Broilerit käyttivät rampillisia ritilätasoja mielellään, mutta orsien käyttö oli vähäistä. Ritilätasojen avulla näyttäisi olevan mahdollista parantaa broilereiden jalkaterveyttä: ritiläparvilla todettiin parempi kävelykyky, vähemmän ontuvia lintuja ja sääriluun kasvuruston luutumishäiriötä. Ritilöiden vaikutus pehkun ja jalkapohjien kuntoon näytti olevan hallittavissa oikeilla olosuhdesäädöillä. Kaikki tutkimukset tehtiin suomalaisilla tuotantotiloilla, joten tulosten käytännön merkitys on suuri. Tuottajien ja tutkijoiden innovatiivista yhteistyötä tarvitaan jatkossakin, jotta saataisiin selville mistä emojen jalkapohjamuutokset juontuvat ja millaisin keinoin jalkavaurioista päästään eroon. Turvepehkulla broilerilla kontakti-ihottumaa esiintyi vähemmän kuin kutterilla ja olkikuivikkeella, mutta tuottajan ammattitaidon merkitys oli kuitenkin kuivikemateriaalia suurempi. Broilerilla kinnerpalamat saattaisivat olla jalkapohjavaurioita herkempi mittari kertomaan pehkuolosuhteista tai esimerkiksi jalkaterveydestä, joten kinnerpalamien esiintymistä olisi hyvä seurata säännöllisesti. Koska broilerit käyttivät ritilöitä innokkaasti, ritilätasojen käytön edistäminen broilerikasvattamoissa olisi tutkimuksen perusteella suositeltavaa.
  • Kantala, Tuija (Helsingin yliopisto, 2017)
    Hepatiitti E -virus (HEV) -tartunnat ovat yleisiä sekä ihmisillä että eläimillä. HEV-genotyypit 1 ja 2 (HEV-1 ja HEV-2) tarttuvat ainoastaan ihmisiin ja ne aiheuttavat suuria, yleensä vesivälitteisiä maksatulehdus- eli hepatiittiepidemioita Aasiassa, Afrikassa ja Väli-Amerikassa, missä ne esiintyvät kotoperäisinä. Genotyypit 3 ja 4 (HEV-3 ja HEV-4) tarttuvat myös eläimiin ja ne ovat zoonoottisia taudinaiheuttajia. Erityisesti HEV-3 on yleinen sioissa ympäri maailman. Sikojen HEV-tartunta on yleensä oireeton. Ihmisillä HEV-tartunta on usein oireeton tai lieväoireinen, mutta se voi myös johtaa krooniseen maksatulehdukseen, vakavaan maksan vajaatoimintaan ja jopa kuolemaan etenkin immuniteetiltaan vajavaisilla henkilöillä. Tässä tutkimuksessa selvitettiin HEV:n ja sitä vastaan muodostuneiden vasta-aineiden esiintymistä Suomessa ihmispotilailla, joilla oli todettu akuutti, aiheuttajansa osalta tunnistamaton hepatiitti, eläinlääkäreillä, sekä tuotantosioilla. Tutkimuksessa todettiin HEV:n vasta-aineita 27,6% ja akuutin HEV-tartunnan merkkinä HEV:n IgM -vasta-aineita 11,3% ihmispotilaista, joilla oli todettu akuutti, tunnistamaton hepatiitti. Kaikki potilaista todetut virukset olivat perimältään genotyyppiä HEV-1. Suurin osa potilaista, joilla todettiin akuutti HEV-infektio, oli matkustanut lähiaikoina HEV-1:n kotoperäisillä alueilla Aasiassa, Afrikassa tai Meksikossa, mikä viittasi siihen, että he olivat saaneet tartunnan näillä alueilla. Suomessa saatujen tartuntojen mahdollisuutta ei kuitenkaan voitu poissulkea, sillä tietoja useiden HEV-positiivisten potilaiden matkustushistoriasta ei ollut saatavilla. Kaikista tutkituista eri-ikäisistä sioista yhteensä 15,5% oli hepatiitti E -viruspositiivisia ja 86,3% todettiin HEV:n vasta-aineita. Seurattaessa sikoja niiden kasvatuksen aikana niiden todettiin saavan HEV-tartunnan 2 3 kuukauden ikäisinä, jolloin 34,6% tutkituista sioista oli viruspositiivisia. Sen jälkeen viruspositiivisten sikojen määrä laski 21,1%:iin 3 4 kuukauden ikäisissä ja 2,9%:iin teurasikäisissä. Kaikissa tutkituissa ikäryhmissä pikkuporsaista emakoihin yli 80% sioista todettiin HEV:n vasta-aineita. Sikojen virusten perimän tutkimukset osoittivat niiden kaikkien olevan genotyyppiä HEV-3, alatyyppiä e. Eri sikaloiden HEV-kannat muodostivat toisistaan geneettisesti eroavia ryhmiä, viitaten siihen että eri sikaloissa esiintyi toisistaan eroavia viruskantoja. Lisäksi yhdestä sikalasta löytyi kaksi eri viruskantaa, ja myös HEV-negatiivisia sikaloita löydettiin. Porsitussikalasta lihasikalaan siirron aikaan porsaat erittivät yleisesti HEV:ta ulosteisiinsa, ollen mahdollinen zoonoottisen tartunnan riski niitä käsitteleville ihmisille. Jos lihasikalaan saapuu porsitussikaloista sekä virusta erittäviä porsaita että porsaita, jotka eivät ole aiemmin kohdanneet virusta, on mahdollista, että osa porsaista saa tartunnan myöhäisemmässä iässä, jolloin HEV:n pääsy ruokaketjuun teurastusvaiheessa sianlihan mukana on mahdollista. Suomalaisilla eläinlääkäreillä havaittiin yleisesti HEV:n vasta-aineita: 10,2% tutkituista eläinlääkäreistä oli vasta-ainepositiivisia. HEV -vasta-ainepositiivisuuden todettiin yllättäen olevan yhteydessä pieneläinlääkärinä toimimiseen ja negatiivisesti yhteydessä sikakontakteihin. Tähän nähden ristiriitaisesti kuitenkin niillä eläinlääkäreillä, jotka olivat pistäneet itseään injektioneulalla jolla oli ensin pistetty sikaa, vaikutti esiintyvän useammin HEV:n vasta-aineita kuin niillä, jotka eivät olleet pistäneet itseään neulalla jolla oli pistetty sikaa. Kontakti sikojen vereen tai kudosnesteeseen vaikuttaa siten mahdollisesti olevan HEV-tartunnan riskitekijä eläinlääkäreillä. Lisäksi ne pieneläinlääkärit, jotka olivat matkustaneet Euroopan ulkopuolella viiden tutkimusta edeltäneen vuoden aikana, vaikuttivat olevan useammin HEV -vasta-ainepositiivia kuin ne pieneläinlääkärit, jotka eivät olleet matkustaneet Euroopan ulkopuolella, viitaten siihen, että osa tartunnoista saattoi olla matkoilla saatuja. Siat vaikuttavat olevan yksi eläinlääkäreiden HEV-tartuntoihin liittyvä tekijä, mutta todennäköisesti tekijöitä on muitakin, mukaan lukien myös muut HEV:n reservuaarit kuin siat. Hepatiitti E -virus on mahdollinen ihmisten akuutin hepatiitin aiheuttaja Suomessa, etenkin potilailla, jotka ovat palanneet HEV-1:n ja HEV-2:n kotoperäisiltä alueilta. Vaikka tutkimuksessa ei todettu yhtään Suomessa saatua, mahdollisesti zoonoottista HEV-3:n aiheuttamaa tartuntaa ihmisellä, niiden mahdollisuus on otettava huomioon, koska virus on yleinen suomalaisilla tuotantosioilla, ja zoonoottisen tartunnan reittejä on olemassa.