Eläinlääketieteellinen tiedekunta

 

Uusimmat julkaisut

  • Björkman, Stefan (Helsingin yliopisto, 2017)
    We hypothesized that prolonged farrowing decreases subsequent fertility, that is, pregnancy rate. Furthermore, we hypothesized that prolonged farrowing causes retention of placentae and metritis, delays uterine involution and perturbs follicular growth after weaning. We also hypothesized that sows that undergo prolonged farrowing release less oxytocin at subsequent estrus in response to boar stimulation. We determined the farrowing duration (time between expulsion of first and last piglet) of sows and explored whether there is a negative effect on subsequent post-weaning pregnancy rate (n = 148). We explored the relationship between farrowing duration and placenta expulsion (n = 142), and postpartum uterine size and intrauterine fluid (n = 99). For that, placenta expulsion was observed until 24 h after birth of the last piglet and ultrasonography was used during the first week postpartum to examine the uteri of the sows. Uterine size and intrauterine fluid were used as indicators for initial uterine involution and puerperal metritis. Furthermore, we determined the farrowing duration of sows (n = 30) and monitored the subsequent follicular development using transrectal ultrasound twice a day between the third day after weaning and ovulation. At estrus, blood samples were collected in the presence of a boar in order to determine the endogenous oxytocin concentrations and release patterns. The results show that sows with a prolonged parturition (> 300 min) were 3.4 (P = 0.027) more likely not to be pregnant. Sows that experienced total (no expulsion of placental parts; 3%) and partially retained placentae (no expulsion of placental parts after birth of the last piglet; 3%) had longer farrowing durations (1009 ± 275 and 734 ± 136 min) than sows without retained placentae (369 ± 202 min; P = 0.021 and P = 0.004). Farrowing duration conformed to a quadratic relationship with the number of expelled placental parts (P = 0.001), placental expulsion duration (time between expulsion of first and last placental part; P = 0.002) and time between expulsion of last piglet and last placental part (P = 0.024). Use of oxytocin increased number of expelled placental parts (3.8 ± 0.2 vs. 2.9 ± 0.3, P = 0.035), decreased the placental expulsion duration (172 ± 44 vs. 328 ± 26 min, P = 0.011) and time between expulsion of last piglet and last placental part (148 ± 48 vs. 300 ± 24 min, P = 0.025). Furthermore, prolonged farrowing (β ± SE, Wald χ2, Odds; 2.0 ± 0.5, 13.1, 7.6; P = 0.001), obstetrical intervention (1.5 ± 0.7, 4.4, 4.3; P = 0.036) and two or more stillborn piglets (1.4 ± 0.7, 3.8, 3.9; P = 0.052) increased the risk of having enlarged uterine size whereas oxytocin administration (­ 1.5 ± 0.7, 4.7, 0.2, P = 0.040) decreased the risk. Two or more stillborn piglets (2.6 ± 0.9, 8.7, 13.7; P = 0.003), obstetrical intervention (1.8 ± 0.8, 5.0, 6.0; P = 0.025), prolonged farrowing (1.7 ± 0.8, 4.3, 5.7; P = 0.039) and impaired placenta expulsion (3.3 ± 1.7, 4.0, 26.9; P = 0.044) were associated with intrauterine fluid. After weaning, OT concentrations were higher in sows with prolonged farrowing than in sows with shortened farrowing (28.0 ± 7.7 vs. 20.6 ± 7.7, P < 0.01). OT concentrations correlated with diameters of the follicles measured 5 d after weaning and when the follicles reached their maximum size after weaning (r = 0.61, P < 0.01 and r = 0.57, P < 0.01, respectively).
  • Hallamaa, Raija (Helsingin yliopisto, 2017)
    Kesäihottuma on yleisin hevosen elämänlaatua heikentävä allerginen ihosairaus. Kesäihottumaa tavataan kaikkialta maailmasta siellä, missä hevoset altistuvat polttiaisten pistoille. Suomessa tämä aika ulottuu yleensä toukokuusta lokakuuhun ja sen takia sairaudesta käytetään meillä nykyisin nimitystä kesäihottuma entisten kutka tai hankuri sijaan. Tähän kesäisin toistuvaan kutinaan ei ole toistaiseksi ollut sopivaa hoitoa. Tämän tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää seerumin rasvoihin kuuluvien, ns. fosfolipidien, eroja kesäihottumaa sairastavilla ja terveillä hevosilla sekä näiden lipidien käyttöä kesäihottuman hoitoon. Fosfolipidit ovat rasvoja, jotka osallistuvat useisiin elimistön puolustusjärjestelmän reaktioihin. Lisäksi kartoitettiin kesäihottuman kliinistä kuvaa omalla kansallisella hevosrodullamme, suomenhevosella. Seerumin ja kunkin hevosen omasta seerumista tehdyn hoitovalmisteen, ns. seerumivalmisteen, fosfolipidien laatua ja pitoisuutta analysoitiin massaspektrometrisin menetelmin. Seerumivalmisteen tehoa selvitettiin kaksoissokkotutkimuksella ja kokemuksia seerumivalmisteen käytöstä kerättiin 12 vuoden ajalta. Koska kyseessä oli maailmanlaajuisestikin uusi hoitomuoto, oli tarpeellista koota hoitoon liittyvää tietoa pitkältä ajanjaksolta. Hevosen seerumissa runsaimmin esiintyvien fosfolipidien pitoisuudet olivat kesäihottumaa sairastavilla hevosilla merkitsevästi alhaisempia verrattuna terveisiin. Neljän viikon seerumivalmistehoidon jälkeen ei eroa ollut enää. Toisin kuin seerumi, sairaiden hevosten seerumivalmiste sisälsi merkitsevästi enemmän näitä fosfolipidejä verrattuna terveiden seerumista tehtyyn valmisteeseen. Lisäksi seerumivalmisteen fosfolipidipitoisuudella ja oireiden voimakkuudella havaittiin selvä yhteys. Kaksoissokkotutkimuksessa 4 viikon tutkimusjakson jälkeen lumevalmisteella hoidettujen hevosten oireet pahenivat merkitsevästi verrattuna seerumivalmisteella hoidettuihin. Omistajilta kerätyn tiedon perusteella seerumivalmistetta saaneista 343 hevosesta 70 % oli saanut apua, 16 % ei ja 14 % omistajista ei ilmaissut selvää kantaa. Haitallisia sivuvaikutuksia ei todettu. Suomenhevosilla kesäihottuma puhkesi tavallisesti 5 ikävuoteen mennessä, ja useimmilla oireet olivat kohtalaisen voimakkaita, vain 11 % kärsi kaikkein vaikeimmista oireista. Merkitsevää yhteyttä oireiden voimakkuudella ja sairastumisiällä ei havaittu eikä myöskään sairastettujen kesien määrällä ja sairauden voimakkuudella. Tämä tutkimus osoitti, että kesäihottumaa sairastavilla hevosilla on poikkeava seerumin fosfolipidiprofiili, joka muuttuu oireiden lievenemisen myötä, ja että fosfolipidejä sisältävää valmistetta voidaan käyttää allergisen ihosairauden hoitoon ilman sivuvaikutuksia. Hoitoa voisi soveltaa myös muihin hevosen allergisiin sairauksiin.
  • Kovanen, Sara (Helsingin yliopisto, 2017)
    Campylobacter jejuni on yleisin bakteeriperäisen suolitulehduksen aiheuttaja ihmisillä teollistuneissa maissa, kuten Suomessa. Tämä zoonoottinen bakteeri tarttuu eläimistä ihmisiin lähinnä epäsuorasti, ulosteilla saastuneiden elintarvikkeiden tai juomaveden tai ympäristön välityksellä. Suomessa rekisteröidään vuosittain n. 4500 tautitapausta ja esiintyvyys on suurinta kesäisin. Siipikarjan on tunnistettu toimivan C. jejunin merkittävänä varastona ja tautilähteenä ihmisten kampylobakterioosissa. C. jejunin molekyyliepidemiologiaa on tutkittu laajalti. Etenkin multilokus sekvenssi tyypitys (MLST), missä bakteerikannat luokitellaan sekvenssityyppeihin (ST) ja klonaalikomplekseihin (CC), on antanut arvokasta tietoa eri lähteissä esiintyvistä C. jejuni tyypeistä ympäri maailman. MLST:ssä on etunsa, mutta se on riittämätön erottelemaan bakteerikantoja saman ST:n sisällä epidemiologisissa tutkimuksissa. Kokogenomisekvensointi taas mahdollistaa kokonaisten bakteerigenomien tarkastelun muutaman valikoidun geenin sijaan. Väitöskirjatutkimukseni tavoitteena oli tutkia C. jejuni kantoja, joita esiintyy kotimaisissa potilastartunnoissa, siipikarjassa ja uimavesissä käyttäen MLST:tä sekä kokogenomi MLST:tä. Yleisimmin löydetyt sekvenssityypit kuuluivat ST-45 CC, ST-21 CC, ST-283 CC ja ST-677 CC sukulinjoihin. Tutkimme edelleen saman ST:n omaavia C. jejuni isolaatteja tarkasti erottelevan kokogenomi MLST:n avulla, huomioiden myös ajallisen yhteyden kesällä 2012 eristettyjen potilas- ja broilerikantojen välillä. Pystyimme tunnistamaan potilaskannat, jotka olivat sekä geneettisesti että ajallisesti hyvin lähellä toisiaan jakaen todennäköisesti saman tartuntalähteen sekä osoittamaan yhteyden broilereiden teuraseristä ja potilaista eristettyjen C. jejuni isolaattien välillä. Vaikka potilaskantojen MLST tyypit olivat 79% samoja kuin broilereissa, vain 24% ihmisten tartunnoista pystyttiin yhdistämään broilerikantoihin sekä kokogenomi MLST:llä että ajallisesti. Tartuntalähde jäi tunnistamatta yli 70% tautitapauksista viitaten muihin tartuntareitteihin kuten toisiin kotieläimiin tai ympäristöperäisiin lähteisiin. Lisäksi tarkastelimme ST-677 CC kuuluvien C. jejuni kantojen kokogenomisekvenssejä. Pystyimme tunnistamaan sellaisia geneettisiä piirteitä, jotka ovat ominaisia tälle Suomessa yleiselle sukulinjalle ja mikä on myös liitetty vakavampiin potilaiden verenmyrkytystapauksiin.
  • Bennett, Rachel (Helsingin yliopisto, 2017)
    Miss Bennett’s PhD research investigated the effect of MK-467, a peripherally acting (i.e. having an effect outside the brain) α2-adrenoceptor antagonist on some of the pharmacodynamic effects and pharmacokinetic properties of the α2-adrenoceptor agonist medetomidine and the injectable anaesthetic, alfaxalone. Medetomidine commonly used in small animal clinical practice for its profound sedative and analgesia effects, which result from an action within the brain and spinal cord. Miss Bennett’s PhD studies consisted of both in vitro and in vivo studies. The main objectives of the studies were to: determine the protein-binding fraction of MK-467, to assess the possible role of MK-467 as a P-glycoprotein substrate in vitro; and to evaluate the impact of MK-467 on the disposition of medetomidine and alfaxalone in vivo. During in vivo studies, the impact of MK-467 on the centrally mediated effects (i.e. effects occurring within the brain or spinal cord): sedation and antinociception and peripherally mediated cardiovascular effects of medetomidine were assessed simultaneously. The protein-binding characteristics of MK-467 were investigated alone and in the presence of medetomidine. Protein-binding fraction of MK-467 was approximately 70% and it was unaltered by the presence of medetomidine. This is important since alterations in protein binding may lead to enhanced pharmacodynamic effects of MK-467 and other co-administered drugs. Miss Bennett investigated the possible role of MK-467 as a substrate for the efflux transporter P-glycoprotein using an in vitro technique. This study used wild type cells and those transfected with the human gene encoding P-glycoprotein. Based on measured drug concentrations, apparent permeability of the cells was calculated and used to determine the role of active transport in the transcellular movement of the MK-467. Passive movement of MK-467 was undetectable. Therefore, efflux ratios for MK-467 were not determined. However, movement in the basolateral to apical direction occurred in both cell lines suggesting that a transporter may be involved in drug movement out of the cells. The identity of the transporter remains unclear. Following pharmacokinetic analysis of in vivo data, Miss Bennett found that MK-467 increased the volume of distribution and clearance of dexmedetomidine and levomedetomidine (the enantiomers of medetomidine), whilst MK-467 significantly decreased the elimination half-life of the said enantiomers when compared with medetomidine alone. During co-administration, medetomidine significantly decreased the clearance of alfaxalone, whilst the additional administration of MK-467 counteracted the effect of medetomidine on alfaxalone clearance. The quality and duration of sedation were assessed using a composite sedation score (higher scores indicate greater sedation), whilst hypnosis was evaluated by measurement of bispectral index or analysis of the electroencephalogram (i.e. electrical activity within the brain). Analgesia was determined by the measurement of time taken for animals to withdraw their limb and lift their head following the application of a nociceptive stimulus applied to a hind limb digit. The longer the time between application and response indicating an greater analgesic effect. Ventilatory effects of medetomidine and co-administered MK-467 were assessed by the analysis of arterial and venous blood gas samples taken during the studies. Whilst, measured haemodynamic variables included arterial blood pressure, heart rate, cardiac output and systemic vascular resistance. The co-administration of MK-467 did not alter the initial quality of sedation but reduced the duration of sedation produced by medetomidine. MK-467 significantly diminished the analgesic action of medetomidine. MK-467 ameliorated the cardiovascular, haemodynamic and ventilatory effects of medetomidine prior to and during general anaesthesia. In conclusion, MK-467 is moderately protein bound and it is unlikely to be subject to drug-drug interactions in vivo. MK-467 may undergo active cellular efflux. It remains unclear whether MK-467 is suitable for use in animals carrying the P-glycoprotein mutation. The addition of MK-467 alters the disposition of co-administered drugs resulting in lower plasma drug concentrations. The reduction in some pharmacodynamic effects may be attributed to the alteration in pharmacokinetics caused by the peripheral α2-adrenoceptor antagonist. This important in determining the required dose of medetomidine to achieve sedation and analgesia in the presence of MK-467.
  • Tirkkonen, Birger Taneli (Helsingin yliopisto, 2017)
    More than 150 species of mycobacteria are described, most being opportunistic pathogens and all representing a risk for human and animal health. Human infections derived from environmental mycobacteria are increasing in both industrialized and developing countries. The most susceptible groups are children, the elderly and those, including animals, with immunocompressive conditions. Drug therapy for mycobacteriosis is difficult and not always successful. Infections caused by drug-resistant mycobacteria can be life threatening also for healthy adults and thus represent a real risk for humans. Environmental mycobacterial infections of pigs are usually without clinical signs and the lesions are mainly detected at slaughter. Mycobacterium-infected pork can pass for human consumption due to the poor sensitivity of visual meat control at slaughterhouses, and mycobacteria in pigs also cause economic losses due to condemnation of carcasses. The main challenge is represented by evaluation of the hygiene risk associated with using mycobacteria-contaminated pork. Most environmental mycobacteria species have been isolated from sources such as water, swimming pools, soil, plants and bedding material. In our study mycobacterial growth in piggeries was identified in all bedding materials, sawdust, straw, peat and wood chips in most cases, and water and food samples in many cases, and only occasionally in dust and on wall surfaces. The maximum number of mycobacteria was almost 1 billion (109) per gram of bedding, which is close to the maximum concentration in any growth media. Mycobacteria can multiply in piggeries and contaminate feed and water. Isolation of mycobacteria from pig faeces can be considered an indicator for risk of human infection. Environmental mycobacteriosis in humans and pigs is mainly caused by M. avium subsp. hominissuis. There is little evidence of direct transmission from animals to humans, but particular strains can be recovered from both humans and pigs. In our studies, identical mycobacteria RFLP and MIRU-VNTR fingerprints of porcine and human origins were evident. Interspecies clusters were more common than intraspecies clusters using both methods. Therefore, we concluded that pigs act as a reservoir for virulent M. avium strains and the vector for transmission of infections in humans to pigs, and vice versa, may have an identical source of infection. Culturing mycobacteria is the gold standard for diagnosis, but detection of environmental mycobacteria based on cultivation and biochemical methods can take several weeks. Culture-independent, rapid and accurate techniques for detecting mycobacteria in food and feed chains are urgently needed. In this work we developed a rapid and accurate real-time quantitative PCR for detecting environmental mycobacteria in bedding materials and pig organs. Conclusion: Mycobacteria can multiply in bedding materials and the consequent heavy contamination can cause simultaneous infections in pigs. Mycobacterial DNA was found in pig organ samples, including those without lesions, and similar strains were found from humans and pig organ samples, which suggests that mycobacteria can be transmitted between humans and pigs.
  • Grönthal, Thomas (Helsingin yliopisto, 2017)
    Staphylococcus pseudintermedius -bakteeri on osa koirien ja kissojen normaalimikrobistoa ja yleinen ihotulehduksen aiheuttaja koirilla. Metisilliinille resistenttejä eli vastustuskykyisiä S. pseudintermedius (MRSP) -kantoja alkoi esiintyä jo 1980-luvulla, mutta niiden määrä on lisääntynyt voimakkaasti vuodesta 2005 alkaen. Vastustuskyky metisilliinille aikaansaa vastustuskyvyn kaikille beetalaktaamiantibiooteille (ml. penisilliinit ja kefalosporiinit), joita käytetään yleisesti pieneläinten stafylokokkitulehdusten hoitoon. Nämä bakteerit ovat lisäksi usein moniresistenttejä, eli vastustuskykyisiä myös muille antibioottiryhmille, mikä vaikeuttaa tulehdusten hoitoa entisestään. Vuonna 2010 MRSP-bakteeri aiheutti laajan epidemian Yliopistollisessa eläinsairaalassa (YES). MRSP-bakteerin epidemiologiaa Suomessa ei ole aiemmin tutkittu. Tämän väitöstutkimuksen tavoite oli selvittää MRSP-bakteerin epidemiologiaa Suomessa tutkimalla YES:n epidemiaa, tartunnalle altistavia tekijöitä, bakteerin esiintyvyyttä Suomen Opaskoirakoulun koirilla, sekä bakteerikantojen sukulaisuutta. Lisäksi tarkasteltiin bakteerin herkkyyttä eri antibiooteille. Tutkimuksessa hyödynnettiin Eläinlääketieteellisen tiedekunnan kliinisen mikrobiologian laboratorion aineistoa. YES:n MRSP-epidemian aikana yli 60 potilasta sai tartunnan ja tilanne saatiin hallintaan vasta tiukkojen hygieniatoimien avulla. Riski saada MRSP -tartunta oli suurempi niillä potilailla, joilla oli ihorikko (esim. leikkaushaava), jotka olivat saaneet antibioottihoitoa, tai jotka olivat olleet hoidossa teho-osastolla. Opaskoirilla riski olla MRSP kantaja oli suurempi, jos koiraa oli viimeisimmän vuoden aikana hoidettu antibiooteilla tai koira oli käynyt eläinklinikalla. Myös bakteeriviljelynäytteestä löydetty S. pseudintermedius oli todennäköisemmin MRSP, mikäli potilas oli antibioottilääkityksellä näytteenoton aikana. MRSP -bakteeria esiintyi vain kolmella prosentilla opaskoirista. Saman verran MRSP:tä todettiin myös muista laboratorioon saapuneista bakteeriviljelynäytteistä. Bakteerin varalta seulotuilla potilailla, joilla oli tartunnalle altistava tekijä, kuten runsas antibioottikulutus, esiintyvyys oli korkeampi – yhdeksän prosenttia. Kissojen näytteissä MRSP -esiintyvyys oli kuitenkin hyvin matala (<1 %). YES:n taudinpurkauksen aiheuttanut bakteeriklooni oli Suomen yleisin MRSP -klooni vielä vuosina 2010-2011. Vuonna 2014 muut bakteerikloonit olivat kuitenkin syrjäyttäneet sen. Tämä viittaa bakteerin leviämistavan muuttumiseen – bakteerisukupolvelta toiselle siirtyvän resistenssin ohella resistenssi siirtyy nykyään myös bakteerikantojen välillä. Kaikista bakteeriviljelynäytteistä eristetyistä S. pseudintermedius -bakteereista 14 % oli MRSP -kantoja. Lisäksi 30-40 %:iin kannoista eivät tehonneet useat vaihtoehtoiset antibiootit, kuten makrolidit, linkosamidit ja tetrasykliinit. Tutkimuksen tulokset osoittavat, että antibioottien käyttö ja eläinklinikoilla tai -sairaaloissa käynti lisää lemmikin riskiä olla MRSP-kantaja. Kissat toimivat bakteerin kantajina kuitenkin vain harvoin. Tulokset viittaavat myös siihen, että metisilliiniresistenssin leviäminen S. pseudintermedius -bakteerin joukossa on muuttunut monimuotoisemmaksi, mikä vaikeuttaa bakteerin leviämisen vastustusta. Lisäksi tutkimuksessa kävi ilmi, että S. pseudintermedius -bakteerin vastustuskyky eri antibiooteille on huolestuttavalla tasolla. Ongelman ratkaiseminen vaatii määrätietoisia päätöksiä, kuten paikallishoidon suosimista ja antibioottien käytön rajoittamista.
  • Mikkola, Marja (Helsingin yliopisto, 2017)
    Lypsylehmät Suomessa poikivat elämänsä aikana keskimäärin alle kaksi lehmävasikkaa. Hyvästä lehmästä ei siten jää monta jälkeläistä karjaan, ellei lisääntymistä jollain tavalla tehosteta. Naudan-jalostusta on nopeutettu jo lähes viidenkymmenen vuoden ajan tuottamalla alkioita parhaista eläimistä. Alkiohuuhteluiden ja alkionsiirtojen avulla hyvistä lehmistä saadaan tavanomaista useampia jälkeläisiä, ja samalla kantajina käytettyjen heikoimpien eläinten geenit karsiutuvat. Alkiohuuhteluissa luovuttajaeläimelle aiheutetaan superovulaatio follikkelia stimuloivan hormonin (FSH) avulla, jolloin yhden munasolun sijaan kypsyy ja hedelmöityy useita munasoluja. Viikon kuluttua hedelmöityksestä alkiot huuhdellaan pois kohdusta ja siirretään oikeassa kiimakierron vaiheessa olevien vastaanottajien kohtuihin tai pakastetaan myöhempiä alkionsiirtoja varten. Keskimäärin alkiohuuhtelu tuottaa kuusi siirtokelpoista alkiota. Määrään vaikuttavat useat eläimestä riippuvat, ympäristöperäiset ja eläinten hoitoon liittyvät tekijät. Väitöskirjatyössä tarkasteltiin erilaisten eläimen hoitoon liittyvien tekijöiden – ruokinnan, superovulaatioon käytettävän hormonivalmisteen sekä sukupuolilajitellun siemenen ¬– vaikutusta alkioiden tuotantoon ja alkionsiirron onnistumiseen. Mitä nuoremmasta eläimestä alkioita pystytään tuottamaan, sitä lyhyemmäksi sukupolvien väli jää ja sitä nopeampaa on jalostuksen edistyminen. Näin ollen merkittävin eläinryhmä alkiotuotannon kannalta ovat nuoret hiehot. Väitöskirjatyössä selvitettiin hiehojen rehustuksen raakavalkuaispitoisuuden vaikutusta alkioiden määrään ja laatuun. Lähellä siemennysikää olevia hiehoja ruokittiin kahden kuukauden ajan ennen alkiohuuhtelua rehulla, jossa oli raakavalkuaista joko tavanomaisesti (14 %) tai paljon (18 %). Valkuaispitoisuudella ei ollut vaikutusta siirtokelpoisten alkioiden määrään, mutta runsaalla valkuaisella ruokituilla eläimillä alkiot olivat keskimäärin parempilaatuisia. Tuloksia voidaan soveltaa käytännön ruokintasuosituksissa alkionluovuttaja¬hiehoille. Käytännön alkionsiirtotyössä keskusteluttaa alinomaa superovulaatiohormonin valinta; toisin sanoen, eroavatko eri FSH-valmisteet vaikutuksiltaan. Kaupallisia valmisteita ei ole kattavasti vertailtu. Retrospektiivisessä tutkimuksessa analysoitiin kahden Suomessa markkinoilla olevan FSH-valmisteen vaikutusta alkiohuuhtelun tulokseen. Aineisto koostui noin 2600:sta Folltropinilla ja 1400:sta Plusetilla tehdystä superovulaatiosta. Plusetilla hoidetut luovuttajat tuottivat yhden hedelmöitymättömän munasolun enemmän kuin Folltropinilla hoidetut. Ero oli siten merkityksetön, sillä siirtokelpoisten alkioiden määrä, laatu ja kehitysasteet olivat yhtäläiset näillä valmisteilla. Siementämällä alkionluovuttaja sukupuolilajitellulla X-siemenellä voidaan lisätä huuhtelusta saatavien naarasalkioiden osuutta sekä vähentää vastaanottajien tarvetta, kun näitä ei tarvita kantamaan vähemmän toivottuja urosalkioita lypsykarjoissa. Tutkimuksessa selvitettiin sukupuolilajitellun siemenen käytön vaikutuksia alkioiden määrään, laatuun, kehitysasteisiin ja tiineyttävyyteen. Sukupuolilajitellun siemenen myötä siirtokelpoisia alkioita saatiin vähemmän ja ne olivat huonolaatuisempia samalla, kun hedelmöitymättömiä munasoluja ja degeneroituneita alkioita saatiin suhteellisesti enemmän lajittelemattomaan siemeneen verrattuna. Lajitellun siemenen käyttö lisäsi riskiä, että alkiohuuhtelusta ei saada lainkaan siirtokelpoisia alkioita. Haitalliset vaikutukset olivat suurempia lehmillä kuin hiehoilla. Alkion vastaanottajien tiinehtyvyys oli 12 prosenttia huonompi siirrettäessä alkioita, jotka oli tuotettu lajiteltua siementä käyttäen kuin lajittelemattomalla siemenellä. Ottaen huomioon kaikki tutkitut muuttujat heikkouksistaan huolimatta sukupuolilajitellun siemenen käyttö todettiin kannattavaksi, kun tavoitellaan mahdollisimman paljon lehmävasikoita käyttäen mahdollisimman vähän vastaanottajia. Erityisesti jalostuksellisesti tärkeimmästä eläinryhmästä, eli hiehoista, saadaan lajitellulla siemenellä tuotettua tehokkaasti seuraava lehmäsukupolvi.
  • Kaukonen, Eija (Helsingin yliopisto, 2017)
    Broilereiden jalkapohjien ja kintereiden iholla yleinen kontakti-ihottuma syntyy kosketuksesta huonokuntoiseen kuivikepohjaan tai muuten sopimattomaan pohjamateriaaliin. Tärkeimpänä ihovaurioita ennaltaehkäisevänä tekijänä pidetään hyväkuntoista ja kuivaa kuivikepohjaa eli pehkua. Jalkapohjavaurioiden arvostelua käytetään paitsi parven ja yksilön hyvinvoinnin myös kasvatusolosuhteiden onnistumisen arvioinnissa. Eri kuivikemateriaalien vaikutuksia jalkapohjaterveyteen on tutkittu runsaasti, mutta suomalaisen broilerituotannon yleisimmästä kuivikkeesta, turpeesta, on vähän tutkimustietoa. Broileriemojen jalkapohjaterveyttä on toistaiseksi tutkittu hyvin vähän. Nopea kasvu ja vähäinen liikunta huonontavat broilerin kävelykykyä ja altistavat jalkavioille, kuten esimerkiksi sääriluun kasvuruston luutumishäiriölle. Kasvattamoon sijoitetuilla orsilla on mahdollista parantaa broilerien liikkuvuutta. Tutkimustietoa tarvitaan siitä, miten linnut käyttävät orsia käytännön tilaolosuhteissa ja onko orsilla vaikutusta pehkun kuntoon, kontakti-ihottuman esiintymiseen ja jalkaterveyteen. Väitöskirjassa kartoitettiin ensimmäistä kertaa emojen jalkapohjaterveyttä ja kuivikepohjan kuntoa läpi koko tuotantokauden. Lisäksi selvitettiin, vaikuttaako kuivikemateriaalin valinta broilereiden jalkapohjatulehdusten ja kinnerpalamien esiintymiseen ja pehkun kuntoon. Kuivikkeista verrattiin turvetta kutteriin ja hienojakoiseen olkikuivikkeeseen. Väitöskirjassa tutkittiin lisäksi, miten broilerit käyttävät kasvattamoon sijoitettuja orsia ja ritilätasoja sekä näiden vaikutusta pehkun kuntoon, kontakti-ihottuman yleisyyteen ja jalkaterveyteen. Tutkituissa broileriemokanaloissa kuivikepohja pysyi koko tuotantokauden ajan hyvässä tai melko hyvässä kunnossa. Pehkun kosteus aleni tuotantokauden edetessä. Jalkapohjavauriot, varsinkin vakavat muutokset, yleistyivät iän myötä. Vakavia vaurioita todettiin teurasiässä keskimäärin 64 %:lla tutkituista broileriemoista. Vaikka huonokuntoisempi ja kosteampi kuivikepohja lisäsi jalkapohjavaurioiden määrää, tulosten perusteella näyttää siltä, että pelkästään kuiva ja irtonainen pehku ei riitä pitämään emojen jalkapohjia terveinä koko tuotantokautta. Tutkituissa broileriparvissa lintujen jalkapohjat olivat keskimäärin hyvässä kunnossa, terveiden jalkapohjien osuus oli noin 80 %. Kinnerpalamia esiintyi jalkapohjavaurioita enemmän, keskimäärin 32 %:lla linnuista. Vaikka turve- ja kutteripohjan kunto ja kosteus eivät eronneet, turpeella esiintyi vähemmän kontakti-ihottumaa. Olkikuivike- ja turvepehkun kosteudessa ei todettu eroa, mutta olkikuivikepohjan kunto oli huonompi ja kontakti-ihottumaa esiintyi sillä enemmän. Tilojen väliset erot olivat merkittäviä, joten tuottajan rooli olosuhteiden hallinnassa on keskeinen. Broilerit käyttivät rampillisia ritilätasoja mielellään, mutta orsien käyttö oli vähäistä. Ritilätasojen avulla näyttäisi olevan mahdollista parantaa broilereiden jalkaterveyttä: ritiläparvilla todettiin parempi kävelykyky, vähemmän ontuvia lintuja ja sääriluun kasvuruston luutumishäiriötä. Ritilöiden vaikutus pehkun ja jalkapohjien kuntoon näytti olevan hallittavissa oikeilla olosuhdesäädöillä. Kaikki tutkimukset tehtiin suomalaisilla tuotantotiloilla, joten tulosten käytännön merkitys on suuri. Tuottajien ja tutkijoiden innovatiivista yhteistyötä tarvitaan jatkossakin, jotta saataisiin selville mistä emojen jalkapohjamuutokset juontuvat ja millaisin keinoin jalkavaurioista päästään eroon. Turvepehkulla broilerilla kontakti-ihottumaa esiintyi vähemmän kuin kutterilla ja olkikuivikkeella, mutta tuottajan ammattitaidon merkitys oli kuitenkin kuivikemateriaalia suurempi. Broilerilla kinnerpalamat saattaisivat olla jalkapohjavaurioita herkempi mittari kertomaan pehkuolosuhteista tai esimerkiksi jalkaterveydestä, joten kinnerpalamien esiintymistä olisi hyvä seurata säännöllisesti. Koska broilerit käyttivät ritilöitä innokkaasti, ritilätasojen käytön edistäminen broilerikasvattamoissa olisi tutkimuksen perusteella suositeltavaa.
  • Kantala, Tuija (Helsingin yliopisto, 2017)
    Hepatiitti E -virus (HEV) -tartunnat ovat yleisiä sekä ihmisillä että eläimillä. HEV-genotyypit 1 ja 2 (HEV-1 ja HEV-2) tarttuvat ainoastaan ihmisiin ja ne aiheuttavat suuria, yleensä vesivälitteisiä maksatulehdus- eli hepatiittiepidemioita Aasiassa, Afrikassa ja Väli-Amerikassa, missä ne esiintyvät kotoperäisinä. Genotyypit 3 ja 4 (HEV-3 ja HEV-4) tarttuvat myös eläimiin ja ne ovat zoonoottisia taudinaiheuttajia. Erityisesti HEV-3 on yleinen sioissa ympäri maailman. Sikojen HEV-tartunta on yleensä oireeton. Ihmisillä HEV-tartunta on usein oireeton tai lieväoireinen, mutta se voi myös johtaa krooniseen maksatulehdukseen, vakavaan maksan vajaatoimintaan ja jopa kuolemaan etenkin immuniteetiltaan vajavaisilla henkilöillä. Tässä tutkimuksessa selvitettiin HEV:n ja sitä vastaan muodostuneiden vasta-aineiden esiintymistä Suomessa ihmispotilailla, joilla oli todettu akuutti, aiheuttajansa osalta tunnistamaton hepatiitti, eläinlääkäreillä, sekä tuotantosioilla. Tutkimuksessa todettiin HEV:n vasta-aineita 27,6% ja akuutin HEV-tartunnan merkkinä HEV:n IgM -vasta-aineita 11,3% ihmispotilaista, joilla oli todettu akuutti, tunnistamaton hepatiitti. Kaikki potilaista todetut virukset olivat perimältään genotyyppiä HEV-1. Suurin osa potilaista, joilla todettiin akuutti HEV-infektio, oli matkustanut lähiaikoina HEV-1:n kotoperäisillä alueilla Aasiassa, Afrikassa tai Meksikossa, mikä viittasi siihen, että he olivat saaneet tartunnan näillä alueilla. Suomessa saatujen tartuntojen mahdollisuutta ei kuitenkaan voitu poissulkea, sillä tietoja useiden HEV-positiivisten potilaiden matkustushistoriasta ei ollut saatavilla. Kaikista tutkituista eri-ikäisistä sioista yhteensä 15,5% oli hepatiitti E -viruspositiivisia ja 86,3% todettiin HEV:n vasta-aineita. Seurattaessa sikoja niiden kasvatuksen aikana niiden todettiin saavan HEV-tartunnan 2 3 kuukauden ikäisinä, jolloin 34,6% tutkituista sioista oli viruspositiivisia. Sen jälkeen viruspositiivisten sikojen määrä laski 21,1%:iin 3 4 kuukauden ikäisissä ja 2,9%:iin teurasikäisissä. Kaikissa tutkituissa ikäryhmissä pikkuporsaista emakoihin yli 80% sioista todettiin HEV:n vasta-aineita. Sikojen virusten perimän tutkimukset osoittivat niiden kaikkien olevan genotyyppiä HEV-3, alatyyppiä e. Eri sikaloiden HEV-kannat muodostivat toisistaan geneettisesti eroavia ryhmiä, viitaten siihen että eri sikaloissa esiintyi toisistaan eroavia viruskantoja. Lisäksi yhdestä sikalasta löytyi kaksi eri viruskantaa, ja myös HEV-negatiivisia sikaloita löydettiin. Porsitussikalasta lihasikalaan siirron aikaan porsaat erittivät yleisesti HEV:ta ulosteisiinsa, ollen mahdollinen zoonoottisen tartunnan riski niitä käsitteleville ihmisille. Jos lihasikalaan saapuu porsitussikaloista sekä virusta erittäviä porsaita että porsaita, jotka eivät ole aiemmin kohdanneet virusta, on mahdollista, että osa porsaista saa tartunnan myöhäisemmässä iässä, jolloin HEV:n pääsy ruokaketjuun teurastusvaiheessa sianlihan mukana on mahdollista. Suomalaisilla eläinlääkäreillä havaittiin yleisesti HEV:n vasta-aineita: 10,2% tutkituista eläinlääkäreistä oli vasta-ainepositiivisia. HEV -vasta-ainepositiivisuuden todettiin yllättäen olevan yhteydessä pieneläinlääkärinä toimimiseen ja negatiivisesti yhteydessä sikakontakteihin. Tähän nähden ristiriitaisesti kuitenkin niillä eläinlääkäreillä, jotka olivat pistäneet itseään injektioneulalla jolla oli ensin pistetty sikaa, vaikutti esiintyvän useammin HEV:n vasta-aineita kuin niillä, jotka eivät olleet pistäneet itseään neulalla jolla oli pistetty sikaa. Kontakti sikojen vereen tai kudosnesteeseen vaikuttaa siten mahdollisesti olevan HEV-tartunnan riskitekijä eläinlääkäreillä. Lisäksi ne pieneläinlääkärit, jotka olivat matkustaneet Euroopan ulkopuolella viiden tutkimusta edeltäneen vuoden aikana, vaikuttivat olevan useammin HEV -vasta-ainepositiivia kuin ne pieneläinlääkärit, jotka eivät olleet matkustaneet Euroopan ulkopuolella, viitaten siihen, että osa tartunnoista saattoi olla matkoilla saatuja. Siat vaikuttavat olevan yksi eläinlääkäreiden HEV-tartuntoihin liittyvä tekijä, mutta todennäköisesti tekijöitä on muitakin, mukaan lukien myös muut HEV:n reservuaarit kuin siat. Hepatiitti E -virus on mahdollinen ihmisten akuutin hepatiitin aiheuttaja Suomessa, etenkin potilailla, jotka ovat palanneet HEV-1:n ja HEV-2:n kotoperäisiltä alueilta. Vaikka tutkimuksessa ei todettu yhtään Suomessa saatua, mahdollisesti zoonoottista HEV-3:n aiheuttamaa tartuntaa ihmisellä, niiden mahdollisuus on otettava huomioon, koska virus on yleinen suomalaisilla tuotantosioilla, ja zoonoottisen tartunnan reittejä on olemassa.
  • Pohjola, Leena (Helsingin yliopisto, 2017)
    Harrastesiipikarjan suosio Suomessa, kuten myös muualla Euroopassa, on lisääntynyt viime vuosina. Harrastesiipikarjanpito on helppoa; muutaman kanan ylläpito ei vaadi suuria tiloja tai taloudellisia panostuksia. Toukokuusta 2011 lähtien kaikkien harrastesiipikarjaparvien rekisteröinti kansalliseen eläinrekisteriin on ollut pakollista. Vuonna 2012 rekisterissä oli 365 harrastesiipikarjaksi luokiteltavaa parvea, mikä kuitenkin todennäköisesti on vain pieni osa todellisesta parvien määrästä. Kyselytutkimus liittyen tilanhoitoon ja tautisuojaukseen lähetettiin postitse 378 harrastesiipikarjan omistajalle keväällä 2012 ja 178 vastausta hyväksyttiin mukaan tutkimukseen. Tutkimuksen perusteella harrastesiipikarjatilat Suomessa ovat pieniä; 91 % tiloista oli alle 51 lintua. Lähes kaikilla parvilla (98 %) oli pääsy ulos ainakin osan aikaa vuodesta. Tilatason tautisuojaustoimenpiteet olivat pääosin puutteelliset; 13 % vaihtoi kanalasaappaat mennessään kanalaan, kolmasosalla (35 %) oli mahdollisuus käsien pesuun kanalasta lähtiessään ja suurin osa (84 %) päästi vierailijat kanalaan. Pääosin (94 %) harrastekanalat sijaitsivat vähintään kolmen kilometrin etäisyydellä tuotantokanaloista ja kontaktit tuotantosiipikarjaan olivat harvinaisia. Omistajat itse arvioivat lintujensa terveydentilan hyväksi tai erinomaiseksi (96 %). Vuonna 2000 2011 Elintarviketurvallisuusvirastossa (Helsinki) tehtyjen tutkimusten perusteella yleisimmät syyt harrastekanojen kuolleisuudelle olivat Marekin tauti (27 %) ja Escherichia coli -bakteerin aiheuttama kolibasilloosi (17 %). Näytteitä oli kuitenkin lähetetty näinä vuosina tutkimuksiin vain hyvin vähän, yhteensä 132 kpl. Lokakuun 2012 ja tammikuun 2013 välillä uloste- ja verinäytteitä otettiin yhteensä 478 linnulta, jotka olivat peräisin 51 harrastesiipikarjatilalta. Lisäksi tiloilta otettiin tossunäytteet ympäristöstä kaksi kertaa: talvella 2012/2013 ja keväällä 2013. Uloste- ja ympäristönäytteistä havaittiin yleisesti ruokamyrkytystä aiheuttavaa Campylobacter jejuni (45 %) ja Listeria monocytogenes (33 %) -bakteeria. Salmonella ja Yersinia pseudotuberculosis -bakteeria löytyi yhdeltä tilalta. Verinäytetulosten perusteella harrasteparvilla oli yleisesti vasta-aineita sinisiipitautia (86 %), tarttuvaa aivo- ja selkäydintulehdusta (86 %) ja tarttuvaa keuhkoputkentulehdusta (47 %) vastaan. Newcastlen tautivirusta tai lintuinfluenssavirusta ei havaittu. Tarttuvaa keuhkoputkentulehdusta aiheuttavaa IB-virusta löytyi viideltä tilalta ja kaikki virukset olivat QX-tyyppiä. Tutkimuksen perusteella harrastesiipikarjalla esiintyy virustauteja, joita ei ole tuotantosiipikarjalla ja joita vastaan tuotantosiipikarjaa ei rokoteta. Koska harrastesiipikarjaparvet ovat pääsääntöisesti kooltaan pieniä ja sijaitsevat etäällä tuotantosiipikarjatiloista, on riski tautien siirtymiselle kuitenkin pieni. Harrastesiipikarja kantaa C. jejuni -bakteeria yleisesti suolistossaan ja siten toimii mahdollisena tartuntalähteenä ihmiselle. Koska lintukontaktin jälkeiset hygieniatoimenpiteet, kuten käsienpesu, ovat yleisesti puutteelliset, riski taudin siirtymisestä on olemassa.
  • Selby, Katja (Helsingin yliopisto, 2017)
    Clostridium botulinum on vakavan taudin aiheuttaja sekä ihmisille että eläimille. Sen kasvuun vaikuttavat useat tekijät elintarvikkeiden valmistuksen ja säilytyksen aikana. Tämän elintarvikkeiden välityksellä leviävän taudinaiheuttajan laajaa geneettistä monimuotoisuutta on tutkittu monilla molekyylibiologisilla menetelmillä. Silti ei vielä suurelta osin tiedetä, miten tämä monimuotoisuus vaikuttaa C. botulinum -kannoilla ympäristön aiheuttaman stressin sietokykyyn. Verrattuna kylmänsietokykyyn, jota tutkimusryhmämme on laajasti tutkinut viime vuosina, tiedetään hyvin vähän siitä, miten C. botulinumin käyttämät molekyylitason mekanismit reagoivat lämpösokkiin sekä sopeutuvat korkean lämpötilan aiheuttamaan stressiin. Tässä tutkimuksessa selvitettiin ryhmien I ja II C.botulinum -kantojen välisiä kasvueroja alhaisessa, korkeassa sekä optimaalisessa lämpötilassa. Luokan I lämpösokkigeenien ilmentymiseen vaikuttavien geenien hrcA (lämpösokkigeenien negatiivinen säätelijä) sekä dnaK (lämpösokkigeeni, joka osallistuu solun sokkivasteessa tuottaman kaitsijaproteiinin koodaamiseen) rooleja tutkittiin ryhmän I C.botulinum -kannan ATCC 3502 vasteessa lämpöön ja muuhun ympäristön aiheuttamaan stressiin. Lisäksi selvitettiin molekyylitason mekanismeja joita kyseinen kanta käyttää altistuessaan äkilliselle ja pitkittyneelle lämpöstressille. Tutkimuksessa tarkasteltiin 23 ryhmän I ja 24 ryhmän II C. botulinum -kantaa. Niiden maksimi- ja minimikasvulämpötilat määritettiin sekä tarkasteltiin kasvunopeuksia eri lämpötiloissa. Ryhmien sisällä havaittiin merkittävää vaihtelua kasvua rajoittavissa lämpötiloissa sekä kyvyssä kasvaa äärimmäisissä lämpötiloissa, erityisesti korkeassa lämpötilassa. Ryhmän I kantojen välillä ilmeni suurempaa fysiologista vaihtelua huolimatta siitä, että ne ovat geneettisesti läheisempiä keskenään kuin ryhmän II kannat. Useat tutkituista ryhmien I ja II kannoista kasvoivat nopeammin yleisesti oletettua optimaalista kasvulämpötilaa korkeammissa lämpötiloissa. Lisäksi näiden kantojen maksimikasvulämpötila oli keskimääräistä korkeampi kuin muilla tutkituilla kannoilla. Voidaan olettaa, että näillä C. botulinum -kannoilla on merkittävä lämpöstressinsietokyky, sekä niiden todellinen maksimikasvulämpötila on korkeampi kuin on tähän mennessä luultu. Kantojen väliset fysiologiset vaihtelut tulee ottaa huomioon elintarvikkeiden turvallisuutta ja C. botulinum -riskiä arvioitaessa. Lämpösokkigeenien roolia ryhmän I C. botulinum ATCC 3502 -kannalla tutkittiin kvantitatiivisella polymeraasiketjureaktiolla sekä inaktivoimalla bakteerin genomista lämpösokkigeenit hrcA ja dnaK. Lämpösokkigeenit olivat aktiivisina nopeasti lisääntyvän kasvun aikana kunnes niiden ilmentyminen hiljeni kasvun tasaannuttua. Kun nopean kasvun vaiheessa oleva bakteerikasvusto altistettiin lämpösokille, havaittiin lämpösokkigeenien voimakas, mutta lyhytaikainen ilmentyminen. C. botulinumilla hrcA -geenin toimimattomuus lisäsi merkittävästi muiden luokan I lämpösokkigeenien aktiivisuutta, vahvistaen näin kyseisen geenin roolia lämpösokkigeenien negatiivisena säätelijänä. Sekä hrcA- että dnaK geenien toiminnan hiljentäminen heikensi tutkitun kannan lämmönsietokykyä selvästi, mikä näkyi hidastuneena kasvuna 45 °C:ssa, alentuneena maksimikasvulämpötilana, sekä korkeassa lämpötilassa nopeutuneena solujen tuhoutumisena. dnaK -geenin toimimattomuus heikensi kasvua voimakkaasti viitaten kyseisen geenin koodaaman kaitsijaproteiinin keskeiseen rooliin C. botulinum -bakteerilla. Geenien toiminnan inaktivoinnin todettiin lisäksi alentavan kasvunopeutta happamassa ympäristössä sekä korkeassa suolapitoisuudessa. Havainto antaa viitteitä lämpösokkigeenien mahdollisesta roolista myös muissa kuin lämpötilaan liittyvissä ympäristöstresseissä. C. botulinum ATCC 3502 -kannan jatkuvassa kasvatuksessa geenien ilmentymisen havaittiin muuttuvan kun kasvusto altistettiin lämpösokille sekä sitä seuraavalle kasvulämpötilan nostolle 45 °C:een. Näitä geeni-ilmentymisen muutoksia tutkittiin DNA-mikrosirumenetelmällä. Lämpöstressin todettiin aktivoivan luokan I ja III lämpösokkigeenejä, sekä geenejä jotka osallistuvat solun DNA-vaurioiden korjaamiseen. Korkea lämpötila vaimensi myös botulinumneurotoksiinia koodaavan botA -geenin sekä siihen liittyvien muiden geenien ilmentymistä. Lämpösopeutumisen aikana ja sen saavuttamisen jälkeen havaittiin liikkuvuuteen ja ympäristön kemiallisten ärsykkeiden aistimiseen liittyvien geenien ilmentymisen voimistuneen. Samalla bakteerin lepomuotojen eli itiöiden muodostumiseen liittyvien geenien ilmentyminen heikentyi. Lämpötilan todettiin aktivoivan myös eri säätelygeenejä, joiden arvellaan parantavan C. botulinum ATCC 3502 -kannan lämmönsietokykyä.
  • Viitanen, Sanna (Helsingin yliopisto, 2017)
    Bakteeriperäinen keuhkokuume on koirien yksi yleisimmistä vakavista bakteeri-infektioista. Keuhkokuume on hyvin tunnettu sairaus koirilla ja ensimmäiset kuvaukset sairaudesta koirilla löytyvätkin jo 1910 luvulta. Tästä huolimatta koirien diagnostiikka- ja hoitosuosituksien pohjaksi ei ole tehty kliinisiä tutkimuksia. Erityisesti viime vuosina moniresistenttien bakteerien lisääntyminen, niin koirilla kuin ihmisilläkin, on lisännyt tarvetta tarkentaa lemmikkien bakteeriperäisten infektioiden toteamista ja hoitoa niin, että tarpeettomalta antibioottien käytöltä vältyttäisiin. Tämä väitöskirjatyö on selvittänyt erityisesti koirien keuhkokuumeen toteamisessa ja seurannassa käytettäviä biomarkkereita, sekä tarttuvien hengitystievirusten merkitystä koirien keuhkokuumeen synnyssä. Väitöskirjassa selvitettiin seerumin akuutin faasin proteiinin, C-reaktiivisen proteiinin (CRP), käyttökelpoisuutta bakteeriperäisen keuhkokuumeen toteamisessa. Tutkimuksessa todettiin, että seerumin CRP pitoisuus on merkittävästi korkeampi koirilla, joilla on bakteeriperäinen keuhkokuume verrattuna koiriin, joilla oli muita ei bakteeriperäisiä hengitystiesairauksia (eosinofiilinen keuhkotulehdus, krooninen bronkiitti l. keuhkoputkentulehdus tai idiopaattinen keuhkofibroosi) tai sydämen vajaatoiminnasta johtuva keuhkoödeemi. CRP määritys näinollen edesauttoi merkittävästi ei-bakteeriperäisten hengitystiesairauksien ja sydänperäisen keuhkoödeemin erottamista bakteeriperäisestä keuhkokuumeesta. Tutkimustulokset osoittivat, että CRP määritystä voidaan käyttää keuhkokuumeen toteamisessa ja samalla vähentää tarpeetonta antibiottien käyttöä muissa saman tyyppisiä hengitystieoireita aiheuttavissa ei bakteeriperäisissä sairauksissa. Lisäksi tutkimuksen aikana seurattiin akuutin faasin proteiinien pitoisuuksia seerumissa keuhkokuumeen sairaalahoidon sekä paranemisvaiheen aikana kotona. Seurantatutkimuksen aikana todettiin, että seerumin CRP ja SAA (seerumin amyloidi A) pitoisuudet heijastelivat hyvin paranemisprosessia ja laskivat nopeasti hoidon aloittamisen jälkeen. Näinollen seerumin CRP ja SAA pitoisuuksien seurantaa voidaan käyttää apuna kun arvioidaan keuhkokuumepotilaan vastetta annettuun hoitoon. Koirien keuhkokuumetta on yleisesti hoidettu huomattavasti pidemmillä antibiottikuureilla kuin ihmisillä. Kirjallisuudessa suositellaan koirille jopa usean kuukauden antibiottihoitoa, kun ihmisillä komplisoitumatonta keuhkokuumetta hoidetaan 5-7 päivän kuurilla. Riittävän kuurin pituuden selvittämiseksi koirille ei ole tehty tutkimuksia ja onkin todennäköistä, että nykysuositukset yliarvioivat kuurin pituutta erityisesti lieväoireisilla keuhkokuumepotilailla. Keuhkokuumeen parantumista on aikaisemmin seurattu keuhkojen röntgenkuvien avulla, mutta paranemisen arvioiminen keuhkokuvista ei ole ongelmatonta ja usein muutokset parantuvat vasta viiveellä tulehdusmuutoksen päättymisen jälkeen. Koska seerumin CRP pitoisuus nousee herkästi tulehduksen yhteydessä, mutta myös laskee nopeasti tehokkaan hoidon aloituksen jälkeen, väitöskirjassa haluttiin selvittää, voidaanko CRP pitoisuuden palaamista normaaliin käyttää merkkinä siitä, että antibiootin käytön voisi turvallisesti lopettaa. Kun tutkimuksessa hoidettiin osa koirista perinteisten suositusten mukaisesti ja osalla koirista lääkitys lopetettiin 5-7 vrk sen jälkeen kun seerumin CRP oli palannut normaaliin, todettiin että CRP määrityksen käyttö lyhensi tilastollisesti merkittävästi antibiottikuurin pituutta. Tässä osatutkimuksessa ryhmäkoko oli kohtalaisen pieni (yhteensä 17 koiraa), mutta tutkimustulokset ovat erittäin lupaavia; seerumin CRP pitoisuuden seuraaminen tarjoaa eläinlääkäreille uuden keinon arvioida tulehduksen päättymistä ja tällä tavalla lyhentää merkittävästi antibiottikuurien pituuksia keuhkokuumepotilailla. Väitöskirjan kolmannessa osatyössä selvitettiin virusperäisten hengitystieinfektioiden merkitystä keuhkokuumeeseen sairastuneilla kotikoirilla. Tutkimuksessa todettiin, että kennelyskäkompleksiin kuuluvia viruksia todettiin usein keuhkokuumeeseen sairastuneiden koirien hengitysteistä otetuissa näytteissä. Parainfluenssavirus todettiin 35 prosentilla tutkituista keuhkokuumepotilaista ja respiratorinen koronavirus 5 prosentilla potilaista. Tulosten perusteella voitiin todeta, että tarttuvat hengitystievirukset olivat yleisiä bakteeriperäiseen keuhkokuumeeseen sairastuneilla koirilla ja virusinfektioilla on todennäköisesti merkittävä rooli altistavana tekijänä keuhkokuumeen synnylle. Virusperäisellä infektiolla ei ollut tässä tutkimuksessa vaikutusta keuhkokuumeen vakavuuteen, verinäyte- tai röntgenlöydöksiin.
  • Viljamaa-Dirks, Satu (Helsingin yliopisto, 2016)
    Rapurutto on eurooppalaisten rapulajien vakavin tautiongelma, joka on saattanut kotoperäiset rapulajit uhanalaisiksi lähes kaikkialla Euroopassa. Rapuruton aiheuttaa leväsieni Aphanomyces astaci, joka elää sienenkaltaisena rihmastona ravun kuoressa, ja siirtyy isäntäeläimestä toiseen siimallisten uimaitiöiden välityksellä. Taudille herkät rapulajit eivät pysty rajoittamaan rihmaston kasvua tehokkaasti ja kuolevat yleensä tartuntaan parissa viikossa. Ensimmäiset rapujen joukkokuolemat raportoitiin Italiassa 1860-luvulla, ja Suomeen tartunta levisi 1893. Siitä lähtien rapurutto on tuhonnut merkittävän osan Suomen alkuperäisen rapulajin jokiravun (Astacus astacus) kannoista. Tuhoutuneita kantoja korvaamaan tuotiin Pohjois-Amerikasta täplärapuja, jotka eivät olleet herkkiä taudille. Ne kuitenkin kantoivat taudinaiheuttajaa kuoressaan ja tartuttivat sitä edelleen jokirapuihin. Geneettisesti täplärapujen kantama rapurutto, genotyyppi Ps1, eroaa alun perin Suomeen tulleesta taudinaiheuttajasta, genotyypistä As. Tässä tutkimuksessa määritettiin Suomessa vuosina 1996-2006 todettujen rapuruttotapausten genotyyppi. Täplärapujen esiintymisalueen läheisyydessä Etelä-Suomessa jokiravuilla esiintyi yleensä Ps1-tyypin aiheuttamia tartuntoja, kun taas muualla Suomessa As-tyypin rapurutto oli yleisempi. Ps1-tyyppi aiheutti aina rapukuolemia, kun taas As-tyyppiä löytyi usein myös heikoista jokirapukannoista. Rapukuoleman jälkeen heikkoon rapukantaan piileväksi jäänyt As-tyypin rapuruttotartunta todennettiin pienessä eteläsuomalaisessa järvessä. Genotyyppien välinen taudinaiheutuskyvyn ero todettiin myös kokeellisesti. Ps1-rapuruttokantojen välillä ei ollut merkittäviä eroja taudinaiheutuskyvyssä tai kasvunopeudessa, toisin kuin As-kannoilla. As-tyypin rapurutto näyttää sopeutuneen jossakin määrin uuteen isäntälajiinsa jokirapuun. Sen alkuperäistä isäntälajia ei tunneta. Tutkimme sen selvittämiseksi Eurooppaan tuotua toista rapulajia amerikkalaista kääpiörapua (Orconectes limosus), joka kuitenkin osoittautui aiemmin kuvaamattoman rapuruttotyypin Or kantajaksi. On mahdollista, että pohjoisamerikkalaisilla rapulajeilla esiintyy paljon enemmänkin lajinomaisia rapuruttotyyppejä, joiden ominaisuudet kuten taudinaiheutuskyky voivat poiketa toisistaan. Tämä tutkimus osoitti, että rapuruttotapaukset on varmistettava laboratoriotutkimuksella, joka sisältää myös rapuruton tyypin määrittämisen. Jokirapukantojen hoidossa on otettava huomioon piilevän rapuruton mahdollisuus. Siksi istutussuunnitelmiin täytyy aina sisällyttää sekä istukkaiden että vastaanottavan vesistön rapuruttotilanteen tutkiminen.
  • Kaartinen, Johanna (Helsingin yliopisto, 2016)
    Medetomidiini on alpha-2 agonisti, joka on hyvin yleisessä käytössä pieneläinlääkinnässä rauhoitusaineena. Medetomidiinin muita vaikutuksia ovat kivun lievitys, lihasrelaksaatio, sekä yleisanestesian aikana nukutusaineiden tarvetta vähentävä vaikutus, täten medetomidiini auttaa vähentämään nukutusaineiden haittavaikutuksia ja tasapainottaa yleisanestesian tasoa. Medetomidiinin sydän- ja verenkiertoelimistöön kohdistuvat haittavaikutukset ovat rajoittaneet käyttöä vain terveiden eläinten rauhoitukseen. Tutkimuksen aiheena oli ensimmäiseksi medetomidiinin annostelu suonensisäisenä jatkuvana tippainfuusiona koirilla, jolloin tarkoituksena on säilyttää tasainen plasmapitoisuus, joka tarjoaisi tasaisemmat rauhoitus-, ja kivunpoistovaikutukset mutta vähentäisi lähinnä sydän- ja verenkiertoelimistöön kohdistuvia haittavaikutuksia. Toisena tutkimuksen suuntana oli ääreisverenkiertoon kohdistuvien vaikutusten vähentäminen ja/tai eliminoiminen yhdistämällä perifeerinen antagonisti, MK-467, medetomidiinin annosteluun. Ensiksi medetomidiini-infuusion sydän- ja verenkiertoelimistön haittavaikutuksia mitattiin kuudella eri medetomidiinin annostasolla yleisanestesian aikana optimaalisimman annostason löytämiseksi. Annostasot valittiin hyvin pienestä mikro-annoksesta alkaen positiiviseen kontrolliannokseen saakka, jotta annosvaste ko. haittavaikutusten osalta saatiin määritettyä. Seuraavaksi tutkittiin agonisti antagonisti suhdetta porrastetun infuusioannostuksen aikana; medetomidiinin annostelu tehtiin alenevalla porrastuksella ja MK-467 annostelu nousevalle porrastuksella yleisanestesian aikana koirilla, optimaalisen agonisti antagonisti annossuhteen määrittämiseksi. Tämän jälkeen agonisti antagonisti yhteisvaikutuksia tutkittiin imeytymis- ja jakautumisvaiheen aikana lihaksensisäisen medetomidiini-MK-467 yhteisannostelun jälkeen, kolmella eri MK-467 annostasolla. Plasmapitoisuusmittaukset kyseisen tutkimuksen aikana antavat viittaa farmakokineettisten parametrien osalta. Medetomidiini infuusio tutkimus osoitti annosvasteen olemassaolon sydän- ja verenkiertoelimistöön kohdistuvien haittavaikutuksien kohdalla. Pienimmillä annostasoilla voidaan haittavaikutuksia vähentää, tosin niitä ei saada kokonaan eliminoitua. Monimutkainen farmakokineettinen ja farmakodynaaminen vuorovaikutus todettiin agonistin ja antagonistin välillä; lihaksensisäisen yhteisannostelun jälkeen todettiin MK-467:n nopeuttavan medetomidiinin absorptiota. Porrastettu infuusiotutkimus osoitti myös nopeutuneen medetomidiinin eliminaation kun MK-467 lisättiin annostukseen. Optimaalinen annossuhde on vaikea löytää sillä annostelutapa (lihaksensisäinen, suonensisäinen, tippainfuusio jne.) ja konteksti (yleisanestesian aikana jne.) vaikuttaa medetomidiinin farmakokinetiikkaan. Yhdistetyt farmakokineettiset ja farmakodynaamiset tutkimustulokset voivat tulevaisuudessa auttaa ennustamaan paremmin medetomidiinin ja MK-467 vuorovaikutussuhdetta koirilla.