Humanistinen tiedekunta

 

Uusimmat julkaisut

  • Kyllönen, Vesa (Helsingin yliopisto, 2019)
    Tutkimus setvii postmodernistiseen kirjallisuuteen liitetyn metafyysisen salapoliisikertomuksen genren sulautumista osaksi nykymuotoista ensyklopedista romaania. Siinä missä ensyklopedinen romaani tapaa sisällyttää itseensä ylenmääräisiä kuvauksia tiedon eri piireistä, on metafyysisen salapoliisikertomuksen kokeellinen genre vanhastaan laajentanut klassisen ja kovaksikeitetyn salapoliisikertomuksen kaavoja koskettamaan yleisempiä tietämisen ja olemisen ongelmia. Kun genre ja modaliteetti sitten nykymuodoissaan yhdistyvät, kohoaa metafyysinen salapoliisikertomus ensyklopedisen romaanin tiedollisia kokonaisuuksia jäsentäväksi, ja sen romaanimuotoa ylisummaan hallitsevaksi genreksi. Tutkimuksessa selvitetään, miten Thomas Pynchonin Painovoiman sateenkaaren (1973) jälkeinen, eritoten 1980–2000-luvuilla julkaistu ensyklopedinen romaani tuottaa oman tiedollisessa runsaudessaan pullistelevan esitystapansa, jota kutsun ensyklopedismiksi. Neljä eri tavoin merkittävää nykyromaania tarjoavat selvitykselle karttamerkit: Umberto Econ Foucaultin heiluri (1988), Richard Powersin The Gold Bug Variations (1991), David Foster Wallacen Infinite Jest (1996) sekä Mark Z. Danielewskin House of Leaves (2000) kuvaavat kukin laillaan tapaa, jolla loistonsa päivät viettänyt metafyysinen salapoliisikertomus löytää uuden sijan sellaisesta kirjallisesta ympäristöstä, jota hallitsevat juonilinjojen ja henkilöhahmojen paljous, tarpeettomankin oloiset listat ja poikkeamat, keskipakoiset kertomusrakenteet sekä yleinen tiedollinen ylenpalttisuus. Siten tutkimus ei ainoastaan selvitä maksimalismiin taipuvaisen tarinankerronnan merkitystä vuosituhannen vaihteessa, vaan osoittaa myös suuntaviivoja metafyysisen salapoliisikertomuksen tulevaisuudelle. Postmodernia salapoliisikertomusta ja ensyklopedista romaanin olemisen tapaa yhdistävät toisiinsa ennen kaikkea kiinnostus tietoon sinänsä. Molemmat ovat kuvauksia oppimisprosessista, minkä johdosta tutkimuksessa paneudutaan kolmeen keskeiseen kerronnan elementtiin, joissa yhtäläisyydet tiivistyvät. Ensinnäkin kertomuksen keskushenkilö, kertoja ja teoksen oletettu lukija ovat tiedollisia toimijoita, jotka työskentelevät rikostutkintaan verrattavan tutkimuksen parissa. Toisekseen todellisuus etsivähahmon ympärillä muodostaa sokkelon, eri tavoin häilyväisen tiedollisen ympäristön. Epistemologiset toimijat pyrkivät ymmärtämään tätä hallitsemattomalta tuntuvaa todellisuutta, minkä vuoksi heidän keskeinen pyrintönsä tähtää tiedollisen järjestelmän muodostamiseen sen pohjalta. Kolmanneksi myös kertomus itsessään on tiedollisesti jäsentynyt, ja sillä on tätä järjestystä tukeva geometrinen muoto. Tutkimuksessa tämä järjestys nimetään tupsujuurijärjestelmäksi, väljästi määrittyneeksi puumalliksi, jolla on perusta ja siitä elävä verkosto. Yhdessä nämä kolme komponenttia mahdollistavat kussakin kertomuksissa eri tavoin painottuneiden filosofisten ja eksistentialististen, jos kohta ennen muuta ontologisten, todellisuuden rakenteita koskevien kysymysten arpailun. Nykymuotoisen ensyklopedisen romaanin ytimessä on myös metafyysinen mysteeri, joka koskee vähintäänkin piilevästi sen parissa askartelevaa toimijaa itseään.
  • Liikkanen, Lassi (Helsingin yliopisto, 2018)
    Involuntary musical imagery (INMI) refers to a conscious experience of music that is unbidden by the subject. Often this experience consists of the repetition of a short musical fragment of melodic, popular music. This dissertation focuses on INMI, which emerged as a research topic in the early 2000s among a small community of general and music psychologists, neuroscientists and musicologists distributed around the world. The work consists of a review encompassing all directly relevant internationally published research in the area, as well as reflections on author’s empirical research. The review of 38 qualifying studies identifies six distinct research themes, three major themes and three less frequently investigated themes of INMI research. The major themes concern methodology, phenomenology and the dynamics of INMI, whereas the marginal themes consider how mental disorders, general cognition, and musical structure each relate to INMI. The findings answer many questions of public and scientific interest. For instance, what is normal in terms of INMI frequencies, duration and content; which factors influence INMI onset; and how effective different coping strategies are in preventing or suppressing INMI The main outcomes of this study are five arguments concerning INMI. The first is that INMI is a universal, common feature of musicality among people. The second is that the musical behaviors of performing and listening mediate INMI phenomenology. Thirdly, INMI is distinguished from involuntary semantic memories by repetition and because people are usually aware of triggers and stimuli preceding INMI. The fourth claim is that people’s awareness of INMI leads them to take action to avoid or displace it. The final argument is that INMI resembles voluntary musical imagery experiences. Overall, I present INMI as a phenomenon for which nearly fifty studies have produced consistent results in just over ten years. Although the populations under study show an unfavorable bias towards Western, educated informants, the evidence indicates a universal psychological phenomenon, the function of which we do not yet understand. To clarify the theory, I describe a proposal called a conscious threshold model, which uses memory activations to explain the onset of INMI.
  • Kuorelahti, Elina (Helsingin yliopisto, 2018)
    Väitöskirja tutkii 1930-lukua ja kansainvälistä kartellia, European Timber Exporters’ Convention (ETEC) –sopimusta, joka rajoitti kilpailua yhdellä Suomen tärkeimmistä vientisektoreista vuosina 1936–1939. ETEC:n allekirjoittivat kaikki Euroopan merkittävät sahatavaraviejämaat, Suomi suurimpana viejänä mukaan lukien. Väitöskirjan ensimmäinen osa käsittelee ETEC:n muodostumista vuodesta 1931 eteenpäin ja toinen osa seuraa ETEC:n toimintaa vuoden 1936 alusta toisen maailmansodan puhkeamiseen saakka. Aiemmassa tutkimuksessa ETEC:tä on sivuttu vain pintapuolisesti, mutta tarkemmin aihetta ei ole analysoitu ennen tätä tutkimusta; ei edes Suomessa, jossa sahatavara toi yli 30% koko ulkomaankaupan arvosta 1930-luvulla. Tutkimuksen pääkysymys on kenen kartelli ETEC oli; ketkä sitä kannattivat ja vastustivat kansallisesti ja kansainvälisesti? Tutkimus kartoittaa kansallista kannatusta Suomessa ja Ruotsissa sekä kansainvälisiä toimijoita muun muassa Neuvostoliiton, Kansainliiton sekä Englannin kauppapolitiikan näkökulmista. Tutkimuksen pääväite on, että ETEC ei ollut yritysten muodostama kilpailunrajoitusklubi, kuten kartellien olemus usein on, vaan se nautti suurinta tukea sahatavaraviejämaiden hallitusten ja pankkien piirissä sekä Kansainliitossa. Suomalainen ja ruotsalainen materiaali osoittaa, että sahayritykset sen sijaan eivät tukeneet erityisen laajasti ETEC:tä. Tutkimuksen keskiössä on yritysten, valtiovallan ja pankkipiirien konflikti ETEC:n ympärillä. Miksi hallitukset, pankit ja Kansainliitto tukivat eurooppalaista sahatavarakartellia ja miksi yritykset vastustivat sitä? Miten ylipäätään on mahdollista, että ETEC saatiin allekirjoitettua yritysten vastusteluista huolimatta? 1930-luvun Suomessa kartellit eivät olleet laittomia, kuten eivät olleet muuallakaan Euroopassa, mutta Suomessa ei myöskään ollut kartelleihin pakottavia lakeja, toisin kuin ETEC:n pohjoismaiden ulkopuolisilla mailla (Neuvostoliitto, Puola, Itävalta, Tsekkoslovakia, Romania, Jugoslavia). Työn johtopäätös on, että Suomen valtiovalta tuki ETEC:tä koska kartelli nähtiin enemmän yleispoliittisessa kuin liiketoiminallisessa valossa; ETEC:n sinänsä ei koettu tuovan taloudellisia hyötyjä, mutta poisjäänti neuvotteluista ja järjestelmästä olisi voinut saattaa Suomen huonoon valoon kansainvälisesti. Yritykset sen sijaan näkivät ETEC:n ennen kaikkea liiketoiminnan näkökulmasta. He eivät luottaneet Neuvostoliittoon eivätkä itäisen Keski-Euroopan maihin kartellikumppaneina; he eivät pitäneet valtiovetoisista kartelleista; eivätkä he pitäneet kartelliyhteistyötä 1930-luvun lamojen aikaan viisaana ratkaisuna. Työ osoittaa, että konflikti ratkesi valtiovallan hyväksi. Suomi pysyi ETEC neuvotteluissa tiiviisti mukana ja allekirjoitti sopimuksen. Valtiovalta ja pankit pystyivät painostamaan yrityksiä osallistumaan ETEC:n tuotannonrajoituksiin, mutta vain määrättyyn rajaan asti. Tulokset osoittavat, että Suomi ylitti lähes joka vuosi ETEC:n tuotantomäärät. Tutkimuksen avainkäsite on kartelli. Teoreettinen viitekehys on paitsi taloustieteellisessä kartellitutkimuksessa, joka mallintaa yritysten käyttäytymistä kartelleissa, myös historiallisessa tutkimuksessa, joka käsittelee hallitusten, pankkien ja Kansainliiton roolia kansainvälisten kartellien taustalla ennen toista maailmansotaa. Työn metodit ja tutkimusmateriaalien valinta noudattavat historian tutkimuksen perinteitä. Tutkimusmateriaali koostuu noin 17.000 sivusta arkistodokumentteja 12:ssa eri arkistossa kolmessa eri maassa. Materiaalia analysoidaan mm. lähdekritiikin ja triangulaation menetelmin.
  • Kotioja, Eeva (2018)
    My doctoral dissertation explores the social agency of a noble woman, and the manner in which she used her family resources to strengthen this agency. I approach my research from a biographical point of view, via women’s liberation activist Adelaïde Ehrnrooth (1826–1905). By mirroring her activism with her family dynamics, I study how she became a forerunner of the Finnish women’s movement. I explore my research interest through three research questions. 1) What was the meaning of family as an enabling factor for societal work? 2) What means did a noble woman have to influence society? 3) What was the relationship between public and private in Ehrnrooth’s societal work? How did family events reflect on her agency? My source material consists of family correspondence, Ehrnrooth’s published work and the archival collections of Finnish women’s organizations. In terms of theoretical framework, I employed Pierre Bourdieu’s theory on social capital. I applied it to gender history by examining gender as a weakening factor on one’s social capital. Toril Moi has stated that femininity is a form of negative capital, but less so for a woman with substantial social capital. When wealthy and well connected, a woman is a stronger actor in the public forum. Ehrnrooth’s family network provided her with social capital in three ways. It offered confidential relationships with powerful people both in her family and in society. It attached her to a strong and uniform society that offered a respectable environment from which to act. The third aspect was the abstract legacy of her father, a general, whose example gave her courage to expand the traditional role of a noble woman. The identity of an officer was a key factor in Ehrnrooth’s role as a public discussant. By talking and writing publicly, she broke the customs of her social class and gender, but for her, this militant identity justified her work. To pursue her goals, Ehrnrooth wrote extensively for newspapers, did charity work and promoted her political goals privately, via networks of friends and family. The relationship between Ehrnrooth’s political work and private life was problematic. She lived by the values of patriarchal society, which emphasized duty towards family and estate. She also required her family members to uphold the same patriarchal values. Simultaneously, she worked towards a more equal society.
  • Mykhaylova, Diana (2018)
    A doctoral thesis, titled 'A Case of Cultural Nationalism in Eastern Europe: Karaite Studies and Their Role in the Development of a Karaite Identity in the 19th–21st Centuries'. Chronologically, my study begins in the 19th century, a time when some evidence of Karaite social activity allows us to identify the beginnings of a Karaite ‘National Movement’. However, I open the discussion with a retrospective look at the historical background and preconditions for the beginnings of the Karaite national movement after the annexation of the Crimean Peninsula in 1783 by the Russian Empire. The study chronologically ends in 2014, when Crimean Karaites passed under the jurisdiction of the Russian Federation. In my doctoral thesis, I analyse the following main issues: I examine the Karaite proto-national movement through the prism of a constructivist approach to the study of nationalism and identity. I also test the applicability of Miroslav Hroch’s model of the development of European national movements in the 19th century using the Karaite proto-national movement as a case study. I compare the essential traits of several national movements in Europe in the 19th century (for instance, the Crimean Tatar, Lithuanian, Finnish and Scottish national movements) with the Karaite one. I also use comparative analysis to focus on the characteristics of the Karaite identity in different historical periods from the 19th until the beginning of the 21st centuries as discussed in published sources. The Karaite group travelled a long way from being a religious group to the modern ethnic group that it is today. Additionally, I dedicate a significant part of the study to scholarly discussions on the Karaite ethnic origin by non-Karaites and the Karaite reaction to such discussions precisely because outside opinions greatly impacted the construction of the Karaite identity. I use Hroch’s model for the comparative analysis of national movements specifically with respect to the Karaite case because he paid particular attention to small-scale nationalism (and the nationalism of minority groups) in Eastern Europe. I attempt to clarify the place of the Karaite national movement in the European context with the help of this model. The Karaite movement is similar to the sort of national movements where an ethnic group has never had either its own statehood or its own ruling class (e.g., Basques). Although the Karaites have never made such demands (probably because of their small number), they can still be compared to certain national minority movements.
  • Pauha, Teemu (2018)
    In this thesis, I investigate the construction of identities among young Muslims in Finland, with an emphasis on the interplay between religious and national identities. The key research questions are studied in the framework of the social psychology of religion and include: How do young Finnish Muslims negotiate belonging in various religious, national, ethnic, and other identity categories? What kinds of meanings are associated with these categories? The empirical part of the thesis consists of three sub-studies that are published in three separate articles. In the article ‘“Don’t Ever Convert to a Finn”: Young Muslims writing about Finnishness’, together with fellow researcher Inga Jasinskaja-Lahti, I analyse letters that 11- to 16-year-old Muslims have written to an imaginary friend about living in Finland as a young Muslim. For the most part, the letters describe the country in positive terms, as a safe and prosperous society in which Muslims are free to practise their faith. The Finnish culture and people, in turn, are portrayed in a more ambiguous light. On the one hand, Finns are characterised as friendly and respectful but, on the other hand, they sometimes come across as racist in the letters and, in any case, as ‘an Other’ to Muslims. We hypothesise that this sense of Otherness may be due to the ‘civil Lutheranism’ embedded in the Finnish national culture. For the article ‘Ambassadors of Faith: Young Muslims Negotiating for Agency in the Face of Discursive Government’, I interviewed 14 young Muslims active in civil society organisations. With the help of Foucauldian discourse analysis, I aimed to understand the ways in which young Muslims position themselves in relation to the various discourses that govern the standards of good Muslimness. The young interviewees appeared to be rather skillful at using the discourses to claim agency in both the Muslim community and in the broader society. By emphasising the difference between young Muslims and their parental generation, the interviewees were able to justify the need for Islamic youth organisations distinct from the mosque associations of the older generation. In the third article, ‘Praying for One Umma: Rhetorical Construction of a Global Islamic Community in the Facebook Prayers of Young Finnish Muslims’, I employ the tools of rhetorical psychology in order to analyse online prayers. On the basis of the analysis, I argue that the prayers serve a function similar to the ‘flagging’ of national identity. Through the selective use of rhetorical devices such as metaphor, the prayers portray Muslims worldwide as one unified community that transcends national, ethnic, and even familial boundaries. Each sub-study utilises a different dataset and a different methodology. Despite this variety of approaches, the studies are bound together by a common ontology and epistemology. In line with social constructionist thinking, I do not regard identities, subjectivities and so forth as entities internal to people, but rather as processes that occur between them. Accordingly, one of the aims of this thesis is to increase the use of social constructionist approaches in the psychology of religion. The thesis supports the previous findings that young European Muslims are increasingly identifying with one global Muslim community and rejecting the religious traditions that they deem ‘ethnic’ or ‘cultural’. The Finnish national identity is not explicitly rejected, but it is implicitly portrayed as an Other to Islam. By making a sharp distinction between Islam and Finnishness, the informants echo the widespread discourse of Islam as a foreign religion that is alien to Finland and Finnish culture.
  • Schalin, Johan (Unigrafia, 2018)
    Tässä artikkeliväitöskirjassa tutkitaan skandinaavisten kielten äännehistoriaa ja näiden kielten kontakteja itämerensuomalaisiin kieliin 200-luvulta 1200-luvulle jKr. sekä sellaista aiheeseen liittyvää paikannimistöä, joka tukee muita tutkimuskysymyksiä. Historiallisen äänneopin keinoin ja itämerensuomeen lainattujen sanojen äänneasua hyödyntäen tavoitellaan täsmällisempää analyysiä esikirjallisen skandinaavin äännejärjestelmästä ja sen muutoskuluista. Tutkimus esittää myös uusia päätelmiä kantaskandinaavin vanhimmasta murrejaosta ja siinä 500-luvulta alkaen tapahtuneista muutoksista, joita varoen ehdotetaan yhdistettäväksi suureen vuonna 536 alkavaan ilmastokatastrofiin. Vuosikymmenen ajan jatkuvista katovuosista kärsi koko pohjoinen pallonpuolisko, ja niiden seurauksista itäisen Ruotsin Mälarinlaaksoa ympäröivä asutus on saattanut järjestäytyä uudestaan (Löwenborg 2012). Ensimmäinen artikkeli käsittelee äännesubstituutioita itämerensuomalaisissa lainasanoissa, joiden originaaleissa on esiintynyt kantaskandinaavin diftongi ai tai sen jatkaja. Erityisesti tutkitaan lainoja kuten keidas, keihäs, keikkua, leikata tai leipä, joissa nykysuomessa esiintyy diftongi ei. Näissä ei pidä olettaa, että diftongi todistaisi muutoksista kantaskandinaavin ai-diftongin ääntämyksessä, koska artikkelissa osoitetaan suomen kielen diftongin heijastavan toissijaisia kehityskulkuja itämerensuomessa. Lainat ovat siksi vanhempia kuin skandinaavin diftongissa tapahtunut etiytyminen ai > æi > ei ja näin ollen lainattu vuosisatoja aikaisemmin kuin ne nuoremmat lainat, kuten reitti ja leikki, joissa tämä muutos todistettavasti heijastuu. Kahdessa seuraavassa kirjoituksessa käsitellään aikakauden nimistöä nykyisessä Lounais- ja Etelä-Suomessa: toisessa Ahvenanmaan vanhinta nimistöä (ml. nimet Åland~Ahvenanmaa) ja toisessa erityisesti skandinaavin ja suomen välillä lainattuja nimiä. Jälkimmäisessä punnitaan ajatusta siitä, että islantilaisen saagan käyttämä nimi Herdala Suomeen vuoteen 1008 ajoitettavan kahakan paikasta voitaisiin yhdistää nimeen Karjaa. Molemmissa kirjoituksissa käsitellään tanskalaisessa 1200-luvulta säilyneessä väyläkuvauksessa mainittuja nimiä Suomen etelärannikon saaristossa. Pyrkimys terävöittää kuvaa keskisen ja nuoremman rautakauden kielikosketuksista on odotetusti tuottanut varsin epävarmoja tuloksia, koska säilynyt aineisto on hyvin harvaa ja moniselitteistä. Joidenkin paikannimien selityksiä on kuitenkin kyetty haarukoimaan entistä tarkemmin: heikoimmat vaihtoehdot on hylätty, pääosin äännehistoriallisiin perusteluihin tukeutuen. Artikkeliväitöskirjan kahdessa viimeisessä artikkelissa on tutkittu syvällisesti kantaskandinaavisen kauden päätteeksi tapahtuneita vokaalimuutoksia, joiden myötä pääpainolliset vokaalit muuttuivat umlautien myötä sitä seuraavien vokaalien vaikutuksesta. Muutosten johdosta toisistaan erotettavien vokaalien lukumäärä kutakuinkin kaksinkertaistui erityisesti palatalisoinnin (kuten näkyy ruotsin vaihtelussa fram ’eteen’, främre ’etumainen’) ja labialisoinnin (vrt. dagg ’kaste’, dugg ’tihku’) seurauksena. Sisäisen rekonstruktion menetelmin ja vertaamalla eri skandinaavin muinaismurteita keskenään voidaan kantaskandinaavin vokaalijärjestelmän käyttämiä erottavia äännepiirteitä analysoida uudesta näkökulmasta. Olettamalla, että umlauteissa näkyvät metafoniset vaikutukset olivat säännölliset, palautetaan ensimmäisen vuosituhannen puolivälin vokaalijärjestelmään keskinen tai takautunut dorso-palataalinen protovokaali *ɨ, joka esiintyessään pääpainollisessa kohdetavussa vastusti labiaaliumlautia eikä laukaissut palataaliumlautia esiintyessään jälkitavussa. Tämä vokaali sekä etisempi koronaalivokaali *ȋ jakautuivat keskenään eri tavalla kunkin alkumurteen sanastossa, mikä johtui umlautkautta edeltävistä säännöllisistä äänteenmuutoksista. Uuden analyysin myötä palataaliumlaut voidaan olettaa foneemistuneen vain kerran, kun taas labiaaliumlaut on osunut kahteen eri kehitysvaiheeseen. Väitöskirjan yhteenvetoluvussa perustellaan, miksi 500-luku näyttää muodostaneen rajan kaikista runsaimmalle lainautumiselle kantaskandinaavista. Entistä varhaisemmaksi ajoitettu ensimmäinen labiaaliumlaut ehti jättää jäljen lainasanoihin olut ← ɒluþ-, rohkea ← wrɒskwa- ja louhi ’salama’ ← lɒuǥi- ennen kuin ilmastokatastrofi näyttää keskeyttäneen laaja-alaisen lainautumisen 500-luvulla. Sen sijaan hieman myöhempi palataaliumlaut ei ole jättänyt jälkeäkään lainasanastoon, ei edes sanaan kari, missä muuten näkyy lainaoriginaalissa 500-lukuun mennessä sattunut vokaalikato *skarja > *skarȋ. Tämä ajankohta ei ainoastaan lankea yhteen muutosten kanssa kantaskandinaavin murrelevikissä, vaan osuu myös hämmästyttävän lähelle suurta ilmastokatastrofia. Lisäksi artikkeleissa käsitellään laajasti skandinaavisissa kielissä esiintyvää germaanisesta sibilantista *z kehittynyttä r-äännettä ja sen väitettyä palataalista ääntämystä, joka kiistetään. Väitöskirjassa esitetään myös näkökulmia Etelä-Suomen rannikon ruotsalaisasutuksen ajoituksesta ja olosuhteista. AVAINSANAT: kantaskandinaavi, muinaisruotsi, muinaisskandinaavi, älvdalin kieli, muinaisgotlanti, diakroninen lingvistiikka, itämerensuomalaiset kielet, kantasuomi, lainasanat, äännesubstituutiot, historiallinen fonologia, erottavien piirteiden hierarkiat
  • Simelius, Samuli (2018)
    This thesis studies the Pompeian peristyle gardens as a means of socioeconomic representation. Gardens featuring at least one colonnade are the main criteria for consideration. The data for the study was collected during extensive field seasons at the site, and by reading the excavation reports and other written descriptions of the gardens. Pompeian studies have previously connected the peristyle garden strongly to the function of socioeconomic representation, meaning that they were used for displaying a person’s wealth and social status. This interpretation, however, has been built on only a few select examples, and this study instead takes a whole-city wide perspective and examines all 251 peristyles gardens of Pompeii. The aim is to study how the peristyles were utilized for socioeconomic display and how the peristyles reflect their owners’ social status and wealth. In addition, this work investigates the different means of socioeconomic display used in the peristyles, and how the garden architecture and decoration of the peristyles influenced the other peristyle gardens of the city. The study takes a critical approach to the top-down model proposed by the previous scholarship on the Pompeian house. This model regards the lower classes as mere imitators of the elites. There are several similar features in the peristyle gardens and some ideas are likely transferred from the upper classes to the lower classes, but there are also significant differences between the peristyles gardens, and some peristyles suggest that the lower classes had developed innovative means to display their wealth and social status – not just passively mimicking the upper classes. The research methods can be divided into two phases. The first phase is the reconstruction of all the peristyles gardens, which includes a critical interpretation of the sources to explore the state of the gardens during the last phase before the eruption of Vesuvius in 79 CE. The second phase compares the reconstructed peristyles. The statistical and comparative analysis allows the exploration of what was considered normal or average in the Pompeian peristyles, which in turn permits us to suggest what was special and used as a means to impress and display high socioeconomic status. The result of this study is a classification of the peristyles into seven groups: opulent, large full, ornamental, large painting, imitation, minor decoration, and architectural peristyles. The four first mentioned types have relatively clear evidence that supports their interpretation as important means of socioeconomic display. The imitation peristyles attempt to create the image of the opulent peristyles, but their scarce decoration indicates that they were not planned for significant display purpose. The same conclusion can be arrived at for the minor decoration peristyles, except that for these peristyles there is not even an attempt to make the space very similar architecturally to the upper-class peristyles. The last group, the architectural peristyles, had hardly any decoration, which suggests that they were not planned to be used for display and that these peristyles were built specifically for their architectural functions: providing air and light for the house and guiding movement inside the house. The last group is clearly the largest; it has 101 peristyles while the other groups have 15–32. To sum up, more than half of the peristyles did not have any planned display function, whereas 97 peristyles – the opulent, large full, ornamental and large painting peristyles – did. Even though the peristyles were commonly built for purposes other than display, all of them still reflect the economic standing of their owners. Generally, the owners of the opulent peristyles were the richest, and the level of wealth declines in the order of the peristyle groups as presented, meaning the owners of the architectural peristyles were most likely the poorest.
  • Tanczos, Outi (2018)
    The dissertation consists of six peer-reviewed articles and an introduction that presents the background, objectives and results of the study. The thesis investigates the issues of representations of languages and ethnicities and division of power and responsibility in terms of language maintenance. The study takes a comparative perspective and analyzes material from several languages, most notably Karelian in the Republic of Karelia in Russia, but also Hungarian in Transylvania and Veps in Russia. The languages were chosen because of the similarities in their revival history, mainly the language political turn in the late 1980s, and the considerable differences in their societal status and ethnolinguistic vitality. A critical discourse analytic approach is applied, combining linguistic analysis with sociolinguistic background knowledge. The data of this study consist of newspaper texts published in several minority language newspapers during the period 1998–2011 and of research interviews of two types: focus group interviews carried out in the ELDIA project (2010–2013) and individual interviews of editors-in-chief of three minority language newspapers, Oma Mua (Karelian), Szabadság (Transylvanian Hungarian) and Kodima (Veps). The study contributes to the less-studied field of critical media discourse studies in Finno-Ugrian studies. It provides insight into the conventions of minority media making in different social and political contexts. The findings suggest that since the beginning of its revival in the 1990s, the primary role of the Karelian language has become transformed from an everyday means of communication to a means of ethnos-making. In the minority language newspaper, language is a central topic which functions as a symbol and component of ethnic identity. The minority rights framework is only present to a small extent, and the focus lies on tradition, culture and the role of language in these newspapers. Minority language newspapers published in Russia share many similarities. The Transylvanian Hungarian newspaper differs more clearly from these. The differences can be explained by the sociohistorical and language political context.
  • Ahonen, Lauri (Helsingin yliopisto, 2018)
    Henkilökohtaisen terveystiedon kerääminen ja tallennus on lisääntynyt valtavasti viime vuosina. Monet käyttävät tietoa esimerkiksi fyysisen harjoittelun tukena. Tämän lisäksi mitattua tietoa on alettu hyödyntää esimerkiksi stressitilojen tunnistamisessa. Tällaista fysiologisten signaalien arviointia kutsutaan psykofysiologiaksi. Jatkokehityksen avulla tällaiset piirteet sopivat varsinkin ryhmäanalyyseihin ja suurempien joukkojen arvioimiseen. Menetelmien kehitystä tukevat useat suuret väestötason tutkimusavaukset. Toisaalta juuri kohdennetun tutkimuksen puute osaltaan hidastaa tallennetusta tiedosta eristettävien piilevien piirteiden hyödyntämisen yleistymistä uusissa algoritmeissa ja sovel- luksissa. Tässä yhteenvedossa esittelen, mitkä asiat vaikuttavat osaltaan tähän kehitykseen. Esittelen fysiologisten signaalien mittaamisen taustoja, sekä mittausmenetelmien kehitystä. Lisäksi pohdin kaupallisten sovellusten mahdollisuuksia ja muita tulevaisuuden näkymiä. Johdanto-osuus toimii siten taustamateriaalina soveltavalle osiolle ja liitetyille osajulkaisuille. Osajulkaisut tutkivat kohdennetummin biosignaalien soveltuvuutta kognitiivisen toim- intakyvyn arvioimisessa. Jäljemmät julkaisut keskittyvät useiden yksilöiden biosignaalien kovarianssia hyödyntäviin menetelmiin. Tällaiset menetelmät luovat pohjaa kehittyneem- mille analyysitavoille ja signaalien yhä tehokkaammalle hyödyntämiselle hyvinvoinnin ja toimintakyvyn arvioinnissa. Kolme ensimmäistä osajulkaisua ovat kokeellisia tutkimusar- tikkeleita ja viimeinen on katsaus olemassa olevaan tutkimukseen. Tutkimusasetelmissa hyödynnetyt fysiologiset menetelmät ovat magnetoenkefalografia (MEG), sykevälivaihtelu (HRV) ja ihosähköinen vaste (EDA). Katsaus toisaalta tarkastelee psykofysiologian hyödyn- tämistä tietokoneen käyttöliittymätutkimuksessa (HCI). Yhdessä tämän yhteenvedon kanssa tutkimustulokset edistävät mittausmenetelmien hyödynnettävyyttä luonnollisissa ympäristöissä, sekä psykofysiologisten signaalien käyttöä vaihtelevissa ja kontrolloimattomissa olosuhteissa. Kirjallisuudesta löytyy viitteitä kulutta- jalaitteiden ja esineiden internetin kasvusta ja potentiaalista mullistaa useita sektoreita, kuten organisaatioiden ohjaus. Lähteet ennustavat myös markkinoiden kasvua. Yhdessä kaikkialle levittyvä tiedon kerääminen ja uudet sovellukset sekä datalähtöiset analyysimenetelmät voivat johtaa suuriin muutoksiin.
  • Syrjälä, Väinö (Helsingin yliopisto, 2018)
    This study focuses on the effect language use in the public space has for language users’ perception of towns in bilingual Finland and how these perceptions construe specific bilingual places. Of central concern is the methodology used within both onomastics and the general study of linguistic landscapes: I ask, what is the best way to take into account the views of language users in these kinds of studies? A fundamental starting point is the distinction between geographical spaces and socially significant, perceived places. Furthermore, an analysis of the role of proper names in the linguistic landscapes, and of the perceptions of linguistic places, allows for a discussion of the status of Swedish in the Finnish society. The study is carried out within the sociolinguistic branch of linguistic landscape studies, a field with focus on visual language use in public spaces. I have also used more ethnographic (folk-onomastic) methods to study the views of language users. The study uses three types of material: (1) an analysis of the linguistic landscapes in the bilingual towns Grankulla and Karis in Southern Finland; (2) a questionnaire targeted at language users from these same towns; and (3) an experimental case-study of teenagers’ own observations of the linguistic landscape in two suburbs of Helsinki. My thesis consists of five articles. In three of these, my focus is on the use of proper names. Taking a socio-onomastic approach I discuss the relation between name and place in the light of language users’ choice between parallel toponyms (article A), the role of names in the linguistic landscape of bilingual Finland (article C), and the relation between commercial naming and bilingualism of the society (article D). In the remaining two articles my focus is on language users’ views on the linguistic landscape: inhabitants’ perceptions of and preferences for language use in the public space (article B) and teenagers’ observations (article E). The results of my study highlight the important role that linguistic landscapes have for the perceived bilingualism of the towns and suburbs analysed. Swedish is, and is perceived to be, visible in the public space. This is, however, to a large extent due to the official, regulated language use. The subordinate position of the language in commercial contexts still raises questions about its actual status in the society. The use of proper names does not support an unambiguous sense of a bilingual place either. Overall, the perceptions of language users are based on more factors than simply the visible use of names and languages in the public space. The use of different methods shows the methodological potential for new perspectives on the study of linguistic landscapes. With a questionnaire one can relatively easily analyse the reliability of a researcher’s own understanding of a linguistic landscape in relation to the perceptions of other language users. By taking into account their views, even questions about the visibility of certain signs and their importance for the perceived status of a language in a society can be approached in greater detail. Proper names are an integral part of all linguistic landscapes. At the same time, they are often open for different interpretations. This is why I argue that names should be made more visible in every analysis of linguistic landscapes. Further studies are needed to shed light on how names are being interpreted in the multimodal context of language in public space.
  • Rebane, Liia (Helsingin yliopisto, 2018)
    Tiivistelmä Tutkimukseni käsittelee myöhäiskeskiajan ja uudenajan alun kirjansidoksia (1480-1600) ja niiden koristelua. Tutkimuksen aineisto koostuu noin 400 sidoksesta, jotka sijaitsevat eri maiden museoissa, kirjastoissa ja arkistoissa: pääaineistoni ovat virolaisissa kokoelmissa säilytettävät 136 sidosta, ja vertailuaineistona belgialaisissa kokoelmissa 32 sidosta ja saksalaisissa yli 200 sidosta. Tutkimuksen empiirisessä osassa yhdistetään sidosten kodikologinen tarkastelu niiden koristelun kautta avautuviin sisällöllisiin merkityksiin. Tulkitsen koristeluaiheita ajan yhteiskunnallisten ja aatteellisten tekijöiden avulla. Tutkimukseni antaa kansainväliselle tiedeyhteisölle uutta tietoa uudenajan alun kirjansidontataiteesta Euroopassa. Yksi merkittävä tulos uusien attribuointieni myötä on, että tallinnalaisissa kokoelmissa olevat, aiemmin paikalliseksi tuotannoksi oletetut sidokset on valmistettu Bruggessa, Antwerpenissa ja muissa Flanderin sekä nykyisen Saksan alueella. Tutkimukseni lähdekohtana on Tallinnan kaupunginarkiston myöhäiskeskiajan ja uudenajan alun kirjansidoksien kokoelma. Sidoksista ei ole olemassa kirjallisia lähteitä muutama poikkeusta lukuun ottamatta, joten niiden tutkimus on vaatinut laajapohjaista lähdeaineistoa ja mittavaa vertailumateriaalia. Aiemmat nykyisen Viron alueen vanhoihin sidoksiin liittyvät tutkimukset käsittelevät ainoastaan sidosten tiettyjä yksityiskohtia. Tähän saakka kokonaiskäsittelyt ovat puuttuneet. Tutkimuksellani on kaksi päätavoitetta. Ensiksi tavoitteeni on selvittää, missä tallinnalaisissa kokoelmissa olevat sidokset on valmistettu ja kuinka ne suhteutuvat muualla oleviin kokoelmiin. Tuon tämän aineiston varsinaisesti ensi kertaa kansainvälisen tiedeyleisön tietoon. Tekemäni attribuoinnit ovat erityisen tärkeitä, sillä ne antavat uutta tietoa ei vain tallinnalaisista kokoelmista, vaan ylipäänsä koko pohjoisen Euroopan uuden ajan alun sidosten tekijöistä ja työhuoneista. Toiseksi selvitän, mitä sidoksissa käytetyt koristeaiheet kertovat; kuinka yhteiskunnalliset virtaukset ja vallalla olevat ajatusmallit vaikuttavat aiheiden valintaan ja toteutukseen ja mikä on aiheiden ikonografia. Tutkimus kuuluu pääasiassa kirjahistorian piiriin, mutta se toteutetaan taidehistoriallisessa viitekehyksessä. Tarkastelen kirjan materiaalisia ominaisuuksia sijoittaen ne useisiin eri konteksteihin, niin historialliseen, sosiaali- ja kulttuurihistorialliseen kuin taidehistorialliseenkin kontekstiin.
  • Oulanne, Laura (Helsingin yliopisto, 2018)
    Tutkimukseni tarkastelee aineellisen maailman ja konkreettisten esineiden roolia kirjallisuuden kokemuksellisuuden ja tunnevaikutusten rakentumisessa. Lukiessamme kirjallisuutta emme ole vain tiedollisen ajattelun varassa tai tempautuneita pään sisäisiin mielikuvitusmaailmoihin; olemme ruumiillisia olentoja aineellisessa maailmassa, ja kokemuksemme tästä maailmasta vaikuttavat siihen, miten ymmärrämme niitä fiktiivisiä kokemuksia ja maailmoita, joita kirjallisuus kutsuu meidät kuvittelemaan. Tutkin esineitä kahden englanninkielisen modernistikirjailijan, Djuna Barnesin (1892–1982) ja Jean Rhysin (1890–1979) novelleissa. Näissä teksteissä toistuvat affektiivisesti latautuneet aistikokemukset, joissa vaatteet, esineet ja tilojen aineelliset puitteet ovat keskeisessä asemassa, ja raja inhimillisen ja ei-inhimillisen, subjektin ja objektin välillä usein hämärtyy. Lyhyt novellimuoto sekä tekstien modernistiset piirteet korostavat yksittäisten esinemotiivien tärkeyttä ohimenevien, merkityksellisten hetkien tavoittamiselle sekä tunteellisessa että tulkitsevassa lukemisessa. Tutkin, miten aineellinen maailma rakentaa ajan ja tilan kokemuksia, millaisina toimijoina kirjallisuuden esineitä voi tarkastella, millaisia tunteita teksteissä ilmaistaan esineiden avulla, ja mikä on esineiden rooli tekstien merkityksenmuodostuksessa. Hyödynnän tutkimuksessani rinnakkain kognitiivisen kirjallisuudentutkimuksen lähestymistapoja lukemisen ruumiillisuuteen sekä fenomenologian ja uusmaterialistisen filosofian oivalluksia esineiden toimijuudesta ja affektiivisuudesta. Aatehistoriallisesti ammennan myös esineisiin liittyvästä aikalaiskeskustelusta Barnesin ja Rhysin tekstien ympärillä. Kummankin kirjailijan tuotannossa aistikokemukset esineistä ovat kiinteästi yhteydessä kriittisiin huomioihin kulutusyhteiskunnasta ja sukupuolittuneista valtarakenteista. Tutkimukseni osoittaa, että myös näiden kriittisten sävyjen tulkinta lepää perustavien ruumiillisten merkitysten ja kokemusten varassa. Toisaalta tunteiden ja materiaalisuuden tarkastelu mahdollistaa uusia myönteisiä ja reparatiivisia tulkintoja, joissa ”esineellistetyt” henkilöhahmot näyttäytyvätkin uhrien sijasta toimijoina. Tutkimukseni laajentaa kuvaa modernistisen kirjallisuuden suhteista aineelliseen maailmaan, nostaa näkyviin aiemmin vähälle huomiolle jääneitä tekstejä sekä valottaa kirjallisuuden kokemuksellisuuden ruumiillista ja aineellista perustaa.
  • Suomela, Susanna (Helsingin yliopisto, 2018)
    Väitöskirjani Remembering genius Londinii: London novelists and the spirit of the city käsittelee muistin ja paikan hengen (genius loci) yhteyttä neljän lontoolaiskirjailijan romaaneissa. Tutkimuksessa käsiteltävät teokset ovat Peter Ackroydin The House of Doctor Dee (1993), Dan Leno and the Limehouse Golem (1994) ja Three Brothers (2013), Maureen Duffyn Capital (1975), Michael Moorcockin Mother London (1988) ja Zadie Smithin White Teeth (2000). Tutkimukseni lähtökohtana on oletus, että paikan hengen olemuksen ja kokemuksen ymmärtämiseksi on hyödyllistä tarkastella erityisesti paikan ja muistin yhteyttä eri muodoissaan. Käsitteenä paikan henki on monitieteinen, ja käsitettä on hyödynnetty kirjallisuudentutkimuksen lisäksi mm. taidehistoriallisissa tutkimuksissa. Väitöskirjassani lähestyn käsitettä erityisesti fenomenologisesti painottuneen, ihmisen subjektiiviseen paikkakokemukseen keskittyvän humanistisen maantieteen sekä ympäristöpsykologian teorioiden kautta. Perustaltaan tutkimukseni on kuitenkin kirjallisuustieteellinen. Tutkimuksen temaattisesti jäsennellyssä analyysiosuudessa tarkastelen Lontoon oman paikan hengen — genius Londiniin — olemusta useasta eri perspektiivistä ja erilaisia muistin muotoja ja metaforia hyödyntäen. Maureen Duffyn Capital ja Peter Ackroydin The House of Doctor Dee tarjoavat kaksi rinnakkaista tulkintaa genius locin ja historiallisen jatkuvuuden yhteydestä kaupungissa, jonka vuosituhantinen historia rakentuu ylimuistoisista kollektiivisen muistin kerrostumista. Ackroydin Three Brothers -romaanissa Lontoo ja sen henki taas koetaan kaupungissa kasvaneiden veljesten yksityisten muistojen kautta. Michael Moorcockin Mother London ja Ackroydin Dan Leno and the Limehouse Golem puolestaan näyttävät uhatun kaupungin kaksi eri puolta: Moorcockin romaanissa Lontoon asukkaiden lannistumattomuus luo perustan voimaannuttavalle paikan hengelle toisen maailmansodan pommitusten runtelemassa kaupungissa, kun taas Ackroydilla uhka on siirtynyt myyttisen sarjamurhaajan hahmossa kaupungin rajojen sisäpuolelle ja genius Londinii kääntää näkyville dionyysiset kasvonsa. Viimeisessä analyysiluvussa Zadie Smithin White Teeth johdattaa pohtimaan paikan hengen olemusta ja muistin merkitystä monikulttuuristuvassa kaupungissa, jossa yhä useampien asukkaiden muistijuuret ovat kiinnittyneet toisaalle.
  • Norring, Petteri (Helsingin yliopisto, 2018)
    Tutkin Eli F. Heckscherin (1879–1952) ja Eino Jutikkalan (1907–2006) tieteellistä tuotantoa sekä uria historiantutkijoina 1900-luvun Ruotsissa ja Suomessa. Käsittelen aluksi heitä historiantutkijoina osana kansallisia ja ylirajaisia tiedeyhteisöjä. Sitten vertailen heidän tuotantojensa keskeisiä aihepiirejä ja sitä, millaisia henkilökohtaisia ja eri yhteisöihin (tutkijayhteisö, kansallinen, pohjoismainen, eurooppalainen) viittaavia teemoja he hyödynsivät selittäessään historiaa. Viimeiseksi tutkin historiantutkimuksen perustavanlaatuisia operatiivisia käytäntöjä analysoimalla menneisyyden esittämisen ja historian selittämisen suhdetta kohdetutkijoiden tuotannossa. Tutkimukseni hyödyntää moninäkökulmaisesti henkilölähtöisen ja tekstintulkinnallisen historiantutkimuksen menetelmiä. Tutkin kohdetutkijoiden historiantulkintojen tietoteoreettisia ja yhteiskunnallisia ominaispiirteitä keskittymällä erityisesti heidän käyttämiensä käsitteiden ja selitysmallien rooleihin menneisyyden esittämisessä ja nyky-yhteiskuntaan viittaavissa historian selityksissä. Analyysini osoittaa, että heidän tieteellinen toimintansa painottui kansainvälisesti ja yhteiskuntahistoriallisesti verrattuna senhetkisissä kansallisissa tutkijayhteisöissä vallinneisiin normeihin ja käytäntöihin. Kansalliset rajat ylittävät ilmiöt näkyvät myös heidän tutkimustensa keskeisissä teemoissa, jotka muodostuivat merkittäväksi oppihistorialliseksi yhteydeksi Heckscherin ja Jutikkalan välille. He esittivät merkantilismia, feodalismia, 1700-luvun yhteiskunnallista murrosta ja 1800-luvun teollistumista ja kansallisvaltiollistumista kuvaamalla pitkän aikavälin sosioekonomisen kokonaistulkinnan omien yhteiskuntiensa historiasta. Jutikkalan ja Heckscherin tutkimuksissa menneisyyden esittämisen ja nyky-yhteiskunnan kannalta suotuisan kehityksen selittämisen välinen yhteys johti paikallisen historian ja yleisten normatiivisten yhteiskuntamallien jännitteiseen suhteeseen. He rakensivat historiallisen ja normatiivisen kehityskertomuksen sopeuttaakseen oman kansallisen ja pohjoismaisen yhteisön osaksi eurooppalaista porvarillista yhteiskuntajärjestelmää. Kehityskertomuksen avulla he ottivat molemmat kantaa yhteiskunnalliseen keskusteluun ja 1900-luvulla vallinneeseen kilpailuun erilaisten yhteiskuntajärjestelmien välillä ja puolustivat yhteisön historian merkitystä nykyisyyttä ja tulevaisuutta ohjaavana voimana.
  • Saikkonen, Taija (Helsingin yliopisto, 2018)
    Väitöskirjani tarkastelee suomen kielen syntaksin kehittymistä kahden ja kolmen ikävuoden välillä generatiivisen kielitieteen näkökulmasta. Generatiivisessa kielenomaksumisen tutkimuksessa on ollut vallalla kolmen toisiinsa liittyvän ilmiön tutkiminen. Ensimmäiseksi, lapset jättävät subjekteja pois puheestaan silloinkin, kun ne pitää fonologisesti ilmaista. Toiseksi, lapset käyttävät finiittisessä kontekstissa jotain muuta kuin finiittistä verbimuotoa. Kolmanneksi on tutkittu funktionaalisten projektioiden, jotka koodaavat tietoa lauseen rakenteesta, kehittymistä. Tutkimukseni aineisto kerättiin pitkittäistutkimuksella videoimalla kahden tytön spontaania puhetta heidän kodeissaan kerran kuussa leikkitilanteissa. Lapset olivat vuoden ja kahdeksan kuukautta kuvausten alkaessa ja kolmevuotiaita aineiston keräämisen loppuessa. Keskimäärin yksi kuvauskerta kesti 58 minuuttia. Aineisto sisältää 32 kuvauskertaa ja 8410 ilmausta. Tutkimuksessa selvisi, suomenkieliset lapset jättävät subjekteja pois kolmannessa persoonassa samalla tavalla kuin niissä kielissä, joissa subjektit pitää fonologisesti ilmaista kaikissa persoonissa. Sen sijaan ensimmäisen ja toisen persoonan subjektien kehittyminen on monimutkaisempaa, koska lapsen pitää omaksua kaksi erillistä kielioppia. Suomen kielessä subjektit pitää fonologisesti ilmaista vain kolmannessa persoonassa, mutta puhekielessä niitä käytetään laajasti myös muissa persoonissa. Tuloksista kävi ilmi, että suomen kielessä lapset käyttävät yksikön kolmannen persoonan verbimuotoa muissakin konteksteissa, erityisesti yksikön ensimmäisessä. Useimmiten nämä ilmaukset esiintyvät ilman subjektia kuten muissakin kielissä. Yleensä tämä verbimuoto on ollut ei-finiittinen, ja useimmiten infiniittinen, joten suomen kielen tulokset eroavat tältä osin muista kielistä. Tutkimuksen mukaan suomen kielessä lapset käyttävät aikamuotoa syntaksin kehityksen alusta asti, joten heillä on tällöin käytössään yksi funktionaalinen projektio. Muut funktionaaliset projektiot kehittyvät lapsen puheeseen vähitellen suomen kielessä aikamuodon jälkeen. Funktionaalisten kategorioiden kehittymisestä on kaksi eri näkemystä, joissa lapsella joko on kaikki samat funktionaaliset projektiot kuin aikuisilla syntaktisen kehityksen alkaessa tai funktionaaliset projektiot kehittyvät vähitellen lapsen puheeseen. Tällöin lapsella voi olla kielen kehityksen alussa osafunktionaalisista projektioista käytössään tai ne kaikki puuttuvat.
  • Päivärinne, Meri (Helsingin yliopisto, 2018)
    Jean Barbeyrac, traducteur et homme de lettres on tutkimus, jossa historiallisen tapaustutkimuksen kautta keskitytään kääntämisen sosiologisiin kysymyksiin kääntäjän näkyvyydestä, kääntäjän toimijuudesta ja kääntämisen normeista. Metodologisena viitekehyksenä on mikrohistoriallinen tutkimus. Tutkimus yhdistää historiantutkimuksen ja kääntämisen sosiologian aihepiirejä keskittymällä Jean Barbeyracin (1674-1744) elämään ja teoksiin. Aineistona on République des lettres’ssä kääntäjänä, yliopisto-opettajana ja yhteiskunnallisena keskustelijana toimineen Barbeyracin tuotanto, erityisesti hänen pääteoksensa, jotka molemmat ovat ranskankielisiä käännöksiä latinasta, Samuel Pufendorf: Droit de la nature et des gens (1706) ja Hugo Grotius: Droit de la guerre et de la paix (1725). Aineisto käsittää myös muita Barbeyracin julkaistuja kirjoituksia, sekä aikalaiskritiikkejä hänen teoksistaan. Tärkeä lähde on näiden julkaistujen lähteiden lisäksi Barbeyracin kirjeenvaihto, joka on tätä tutkimusta varten kerätty eri arkistoista ja transkriboitu käsikirjoituksista. Kirjeenvaihto julkaistaan Lausannen yliopiston lumières.lausanne-projektin osana (http://lumieres.unil.ch). Aineiston kautta piirtyy kattava kuva sekä kääntäjän ammatillisesta profiilista että hänen henkilökohtaisesta elämästään, ja näihin liittyvistä tapahtumista ja erilaisista yhteyksistä joita hän ylläpiti kansainvälisessä verkostossaan. Tutkimus laajentaa perinteisesti kaunokirjallisuuteen pohjautuneen kääntämisen tutkimuksen aineistopohjaa, sillä käännetyt teokset ovat akateemista tietokirjallisuutta, modernin kansainvälisen oikeuden teoreettisena pohjana pidettyjä luonnonoikeuden perusteoksia. Voidaan nähdä, että näiden teosten kohdalla kyse on kulttuurinsisäisestä kääntämisestä, sillä latinankieliset alkutekstit oli suunnattu pääasiassa samalle oppineelle yleisölle kuin käännöksetkin – siksi käännöstieteessä usein korostettu kulttuurienvälisyys ei näissä käännöksissä ole samalla tavalla oleellinen käsite. Tutkimuksessa korostuu paratekstien rooli sosiologisen ja historiallisen tiedon lähteenä; sekä teosten sisäiset kääntäjän esipuheet ja sivuhuomautukset että teosten ulkopuoliset paratekstit kuten kritiikit ja kirjeenvaihto, ovat keskeisiä. Kääntäjän näkyvyyden on ajateltu pohjautuvan erityisesti tiettyjen käännösstrategioiden käyttämiseen: tämän tutkimuksen eräänä johtopäätöksenä on, että Barbeyracin tapauksessa käännösstrategia ei ollut määräävä tekijä näkyvyyden muodostumisessa, vaan pikemminkin kääntäjän muu toiminta ja erityisesti kirjansisäisten paratekstien monipuolinen käyttö toi kääntäjälle runsaasti näkyvyyttä. Osittain näkyvyyttä syntyi myös akateemisen kirjoittamisen paratekstuaalisten käytäntöjen uudistamisesta; tässä voidaan nähdä laajan toimijuuden tuovan kääntäjälle näkyvyyttä. Kääntämisen normien osalta tutkimustuloksena on, että Barbeyracin aikana ja hänen tärkeimmässä kulttuurikentässään, Republique des lettres’ssä, oli suhteellisen laaja kirjo erilaisia hyväksyttyjä tapoja kääntää akateemisia kirjoituksia. Kääntäminen nähtiin ansiokkaana toimintana, jonka avulla tietoa ja taiteellisia teoksia tuotiin laajemman yleisön saataville. Osallistuva kääntäminen, jota Barbeyrac edusti käyttämällä laajasti omaa ääntään osana kääntämiään teoksia (esipuheet, sivuhuomautukset) sekä laaja toimijuus yhteisössä erilaisissa rooleissa toi hänelle kääntäjänä runsaasti näkyvyyttä ja arvostusta.
  • Sosa, Takemi (Helsingin yliopisto, 2018)
    Väitöskirja "Magnus Lindberg – Musical Gesture and Dramaturgy in Aura and the Symphonic Triptych" käsittelee suomalaisen säveltäjän Magnus Lindbergin (s. 1958) teknis-esteettistä ajattelua eleellisyydestä ja dramaturgiasta 1990-luvun tärkeimpien teosten analyysin kautta. Lindberg on nykytaidemusiikin johtavia ja maineikkaimpia hahmoja. Hänen kansainvälisestä menestyksestään huolimatta tieteelliset tutkimukset hänen estetiikastaan ja sävellystekniikastaan ovat kuitenkin tähän mennessä olleet erittäin vähäisiä. Väitöskirjan keskiössä on kysymys siitä, miten nykytaideteoksia – erityisesti orkesterimusiikkia, jota Lindberg on säveltänyt neljän vuosikymmenen ajan – voidaan käsitellä musiikillisista tapahtumista tapahtumiin kehkeytyväksi dynaamiseksi prosessikuvaksi. Jos dynaamisessa prosessikuvassa on jonkinlainen draama, millaiseksi kokonaiskuvaksi se voidaan ymmärtää? Tätä dynaamista kuvaa kutsutaan musiikilliseksi dramaturgiaksi. Työlle keskeinen musiikillisen dramaturgian käsite ankkuroidaan toisaalta draaman teorian ja erityisesti Aristoteleen Runousoppiin pohjautuvaan tragediamalliin, toisaalta musiikin soivaa ainesta havainnoivaan musiikkianalyyttiseen käsitteistöön (esimerkiksi muoto, rakenne, ele, tempo, tekstuuri, aihe). Metodologisesti tutkimus nojautuu narratiiviseen musiikkianalyysiin. Tässä tapauksessa se tarkoittaa muoto- ja rakenneanalyyttisten menetelmien muodostaman lähestymistavan yhdistämistä musiikkisemiotiikan tutkimusperinteessä tehtyyn narratologiseen musiikkianalyysiin, joka on ammentanut käsitteitä erityisesti teatteri- ja kirjallisuustieteistä. Ensisijaisena aineistona tutkielmassa toimivat teosten partituurit ja äänitykset sekä säveltäjän luonnosmateriaalit. Tärkeässä asemassa menetelmällisesti on myös säveltäjän lausuntojen ja haastattelujen hyödyntäminen niin teosten analyyseissa kuin taustaluvuissa, joissa hahmotellaan säveltäjän tyyliä ja estetiikkaa sekä musiikillisen kerronnan ja dramaturgian teoriaa. Väitöskirjan tärkein tulos on se, että tietty ”Lindberg-muoto” ja sen perusteella muodostunut ”Lindberg-dramaturgia” toistuu kaikissa analysoitavissa teoksissa. Se noudattaa aristoteelista tragedian kaavaa, eli eräänlaista yleisinhimillistä kerrontakaavaa, ja rakentuu oleellisella tavalla voimakkaasti jatkuvasta musiikillisesta eleellisyydestä. Lindbergin teokset ovat teknisesti kompleksisia, mikä vaikeuttaa teosanalyyttista lähestymistä. Tämän tutkimuksen tulos kuitenkin osoittaa, että monimutkaisilta vaikuttavien tekstuurien alla on itse asiassa perinteinen ja yksinkertainen dramaturgia, jonka voimme identifioida ja joka herättää kuulijoiden mielessä eräänlaista sympatiaa ja ymmärrystä Lindbergin teoksia kohtaan. Lindbergin taiteellinen ominaisluonne näkyy tässä monimutkaisuuden ja yksinkertaisuuden yhdistelmässä.
  • Portaankorva, Jari (Helsingin yliopisto, 2018)
    Tämä artikkeliväitöskirja analysoi muslimien ja kristittyjen harjoittaman uskontodiplomatian (faith-based diplomacy) mahdollisuuksia tukea sovinnon rakentamista. Tutkimusaihe on tärkeä ja ajankohtainen: uskontoihin mediassa liitetään usein väkivalta, mutta vähemmälle huomiolle on jäänyt uskonnollisten toimijoiden osallistuminen konfliktien ratkaisemiseen. Artikkeleiden (I, II, III) tutkimustuloksia analysoidaan John Paul Lederachin transformatiivisen konfliktinratkaisuteorian kautta. Ensimmäinen artikkeli (I) "Tavoitteena uskonrauha. Yhteinen sana välillämme -kirje ja Yalen vastauskirje rakentavat sovintoa kristittyjen ja muslimien välille" käsittelee Irakin sodan aikana syntynyttä muslimien aloitetta rauhan rakentamisesta uskontojen välillä. Syntyneessä dialogissa korostuivat uskontojen yhteiset periaatteet: usko Jumalaan, lähimmäisenrakkaus, yhteinen isä Abraham ja sovinnon rakentaminen. Uskontojohtajat sanoutuivat irti uskonnon ja Jumalan nimissä tehdystä väkivallasta. Toinen artikkeli (II) kuvaa Sierra Leonen muslimien ja kristittyjen perustaman Uskontojen neuvoston Inter-Religious Council of Sierra Leone (IRCSL) toimintaa maan sisällissodan aikana ja sodan jälkeisessä sovintoprosessissa. Moniuskontoinen väkivallaton sovinnon rakentaminen yhteiskunnan eri tasoilla auttoi rauhanneuvotteluiden onnistumista. Kolmas artikkeli (III) tarkastelee Sierra Leonen baptistikäännynnäisten suhdetta islaminuskoon ja afrikkalaiseen traditionaaliseen uskontoon. Uskontojen hyvät suhteet, yhteistyö ja käännynnäisten osallistuminen rauhan rakentamiseen tukivat uskontojen rinnakkaiseloa ja uskontojen välisten konfliktien sovittelua ruohonjuuritasolla. Tutkimuksessa käsiteltiin uskontodiplomatian mahdollisuuksia edesauttaa konfliktien ratkaisua kolmesta eri näkökulmasta: globaalin uskontodialogin, kansallisten uskontojohtajien vuorovaikutuksen ja kansalaisten arkikokemusten tasolla. Tutkimustuloksissa näkyi Hans-Georg Gadamerin käsitys ymmärryksen horisonttien sulautumisesta. Konfliktien keskellä muslimien ja kristittyjen vuoropuhelussa ja yhteistyössä korostui uskontojen uudelleen tulkinta rauhan ja sovinnon rakentamiseksi. Tutkimuksen empiirisenä kohteena oli Sierra Leonen sisällissota vuosina 1991–2002. Tutkimustulokset tukevat John Paul Lederachin konfliktin transformaatioteorian käsitystä, jonka mukaan yhteiskunnan ylätasolla, keskitasolla ja ruohonjuuritasolla tapahtuva moniraiteinen rauhan rakentaminen auttaa konfliktien ratkaisemisessa. Sierra Leonen uskontojohtajat tuomitsivat väkivallan ja korostivat restoratiivista oikeutta, mikä antoi heille erityisen rauhanvälittäjän roolin sodan keskellä. Muslimit ja kristityt tukivat yhdessä poliittista rauhanprosessia, yleisen armahduksen toteuttamisesta kapinallisille ja sodan jälkeen tapahtunutta sovintoprosessia. Uskonnollisten toimijoiden yhteistyö ja uskonnolliset rituaalit loivat turvallisuutta kaaoksen keskellä ja toivoa paremmasta tulevaisuudesta. Hauraiden valtioiden poliittisen järjestelmän murtuessa ihmisten luottamus uskonnollisiin instituutioihin pysyy vakaana uskontojen edustajien osoittaessa moraalista vahvuutta. Uskontodiplomatian kautta voidaan jakautuneissa valtioissa vaikuttaa konfliktien kulkuun tukemalla väkivallattomia tapoja ristiriitojen ratkaisemisessa.
  • Österberg, Ira (Helsingin yliopisto, 2018)
    Väitöskirjatutkimus tarkastelee venäläisen elokuvan rock-musiikinkäytön erityispiirteitä 1960-luvulta 1990-luvulle sekä sitä, miten yksi Neuvostoliiton jälkeisen elokuvan merkkiteos, Aleksej Balabanovin Veli (Brat, 1997), uudisti venäläisen elokuvamusiikin käytänteitä. Rock-laulut ovat tärkeä osa nykyelokuvien musiikillista ilmaisua. Länsimaisessa, erityisesti englanninkielisessä elokuvassa pelkästään rock- ja poplauluista koostetut musiikkiraidat ovat olleet arkipäivää jo 1950-luvulta lähtien. Venäläisessä elokuvassa tilanne oli kuitenkin pitkään hyvin erilainen, sillä Neuvostoliitossa rock-musiikkiin suhtauduttiin torjuvasti ja sen katsottiin edustavan läntistä turmelusta ja kaupallisuutta. Tutkimuksen ensimmäinen osa paljastaa, että neuvostoajan elokuvista kuitenkin löytyy yksittäisiä rock-lauluesityksiä jo 1960-luvulta alkaen. Yli 20 elokuvan musiikinkäytön analyysi osoittaa, että rock elokuvamusiikkina käy läpi kolme vaihetta. Ensin rockia kuullaan elokuvien tarinamaailman sisällä tapahtuvina esityksinä, ja muuten perinteisemmän musiikkivalikoiman keskellä nämä yksittäiset poikkeamat kuvastavat yleensä nuorison pinnallisuutta. 1970-luvun puolivälissä rock-musiikin rooli laajenee ja saa uusia merkityksiä erityisesti nuorisoelokuvan uranuurtajan Dinara Asanovan lämpivän ymmärtävissä elokuvissa. 1980-luvulla rockista tulee usean elokuvan kantava elementti; erityisesti perestroikan aikana rock-musiikkia käyttävien elokuvien keskeisenä sisältönä on välittää informaatiota rock-muusikoiden taidepiireistä. Tutkimuksen toinen osa keskittyy tutkimaan Veli-elokuvan musiikkia. 1990-luvun suurmenestys Veli yhdisti ennennäkemättömällä tavalla legendaarisen rock-yhtyeen Nautilus Pompiliuksen musiikkia kuvaukseen nuoren miehen taistelusta Pietarin mafiaa vastaan. Analyysi osoittaa, että Veljessä rock edustaa pääasiassa tekijän ääntä, mutta sen suhde kerrontaan on kaksijakoinen: toisaalta se tuo ulkomaisia vaikutteita venäläisen elokuvan piiriin, mutta toisaalta viittaa vahvasti perinteisiin. Koko elokuvan voi nähdä kuvauksena venäläisen ja läntisen rock-käsityksen ja elokuvamusiikkiperinteen yhteentörmäyksestä.

Näytä lisää