Humanistinen tiedekunta

 

Uusimmat julkaisut

  • Simelius, Samuli (2018)
    This thesis studies the Pompeian peristyle gardens as a means of socioeconomic representation. Gardens featuring at least one colonnade are the main criteria for consideration. The data for the study was collected during extensive field seasons at the site, and by reading the excavation reports and other written descriptions of the gardens. Pompeian studies have previously connected the peristyle garden strongly to the function of socioeconomic representation, meaning that they were used for displaying a person’s wealth and social status. This interpretation, however, has been built on only a few select examples, and this study instead takes a whole-city wide perspective and examines all 251 peristyles gardens of Pompeii. The aim is to study how the peristyles were utilized for socioeconomic display and how the peristyles reflect their owners’ social status and wealth. In addition, this work investigates the different means of socioeconomic display used in the peristyles, and how the garden architecture and decoration of the peristyles influenced the other peristyle gardens of the city. The study takes a critical approach to the top-down model proposed by the previous scholarship on the Pompeian house. This model regards the lower classes as mere imitators of the elites. There are several similar features in the peristyle gardens and some ideas are likely transferred from the upper classes to the lower classes, but there are also significant differences between the peristyles gardens, and some peristyles suggest that the lower classes had developed innovative means to display their wealth and social status – not just passively mimicking the upper classes. The research methods can be divided into two phases. The first phase is the reconstruction of all the peristyles gardens, which includes a critical interpretation of the sources to explore the state of the gardens during the last phase before the eruption of Vesuvius in 79 CE. The second phase compares the reconstructed peristyles. The statistical and comparative analysis allows the exploration of what was considered normal or average in the Pompeian peristyles, which in turn permits us to suggest what was special and used as a means to impress and display high socioeconomic status. The result of this study is a classification of the peristyles into seven groups: opulent, large full, ornamental, large painting, imitation, minor decoration, and architectural peristyles. The four first mentioned types have relatively clear evidence that supports their interpretation as important means of socioeconomic display. The imitation peristyles attempt to create the image of the opulent peristyles, but their scarce decoration indicates that they were not planned for significant display purpose. The same conclusion can be arrived at for the minor decoration peristyles, except that for these peristyles there is not even an attempt to make the space very similar architecturally to the upper-class peristyles. The last group, the architectural peristyles, had hardly any decoration, which suggests that they were not planned to be used for display and that these peristyles were built specifically for their architectural functions: providing air and light for the house and guiding movement inside the house. The last group is clearly the largest; it has 101 peristyles while the other groups have 15–32. To sum up, more than half of the peristyles did not have any planned display function, whereas 97 peristyles – the opulent, large full, ornamental and large painting peristyles – did. Even though the peristyles were commonly built for purposes other than display, all of them still reflect the economic standing of their owners. Generally, the owners of the opulent peristyles were the richest, and the level of wealth declines in the order of the peristyle groups as presented, meaning the owners of the architectural peristyles were most likely the poorest.
  • Tanczos, Outi (2018)
    The dissertation consists of six peer-reviewed articles and an introduction that presents the background, objectives and results of the study. The thesis investigates the issues of representations of languages and ethnicities and division of power and responsibility in terms of language maintenance. The study takes a comparative perspective and analyzes material from several languages, most notably Karelian in the Republic of Karelia in Russia, but also Hungarian in Transylvania and Veps in Russia. The languages were chosen because of the similarities in their revival history, mainly the language political turn in the late 1980s, and the considerable differences in their societal status and ethnolinguistic vitality. A critical discourse analytic approach is applied, combining linguistic analysis with sociolinguistic background knowledge. The data of this study consist of newspaper texts published in several minority language newspapers during the period 1998–2011 and of research interviews of two types: focus group interviews carried out in the ELDIA project (2010–2013) and individual interviews of editors-in-chief of three minority language newspapers, Oma Mua (Karelian), Szabadság (Transylvanian Hungarian) and Kodima (Veps). The study contributes to the less-studied field of critical media discourse studies in Finno-Ugrian studies. It provides insight into the conventions of minority media making in different social and political contexts. The findings suggest that since the beginning of its revival in the 1990s, the primary role of the Karelian language has become transformed from an everyday means of communication to a means of ethnos-making. In the minority language newspaper, language is a central topic which functions as a symbol and component of ethnic identity. The minority rights framework is only present to a small extent, and the focus lies on tradition, culture and the role of language in these newspapers. Minority language newspapers published in Russia share many similarities. The Transylvanian Hungarian newspaper differs more clearly from these. The differences can be explained by the sociohistorical and language political context.
  • Ahonen, Lauri (Helsingin yliopisto, 2018)
    Henkilökohtaisen terveystiedon kerääminen ja tallennus on lisääntynyt valtavasti viime vuosina. Monet käyttävät tietoa esimerkiksi fyysisen harjoittelun tukena. Tämän lisäksi mitattua tietoa on alettu hyödyntää esimerkiksi stressitilojen tunnistamisessa. Tällaista fysiologisten signaalien arviointia kutsutaan psykofysiologiaksi. Jatkokehityksen avulla tällaiset piirteet sopivat varsinkin ryhmäanalyyseihin ja suurempien joukkojen arvioimiseen. Menetelmien kehitystä tukevat useat suuret väestötason tutkimusavaukset. Toisaalta juuri kohdennetun tutkimuksen puute osaltaan hidastaa tallennetusta tiedosta eristettävien piilevien piirteiden hyödyntämisen yleistymistä uusissa algoritmeissa ja sovel- luksissa. Tässä yhteenvedossa esittelen, mitkä asiat vaikuttavat osaltaan tähän kehitykseen. Esittelen fysiologisten signaalien mittaamisen taustoja, sekä mittausmenetelmien kehitystä. Lisäksi pohdin kaupallisten sovellusten mahdollisuuksia ja muita tulevaisuuden näkymiä. Johdanto-osuus toimii siten taustamateriaalina soveltavalle osiolle ja liitetyille osajulkaisuille. Osajulkaisut tutkivat kohdennetummin biosignaalien soveltuvuutta kognitiivisen toim- intakyvyn arvioimisessa. Jäljemmät julkaisut keskittyvät useiden yksilöiden biosignaalien kovarianssia hyödyntäviin menetelmiin. Tällaiset menetelmät luovat pohjaa kehittyneem- mille analyysitavoille ja signaalien yhä tehokkaammalle hyödyntämiselle hyvinvoinnin ja toimintakyvyn arvioinnissa. Kolme ensimmäistä osajulkaisua ovat kokeellisia tutkimusar- tikkeleita ja viimeinen on katsaus olemassa olevaan tutkimukseen. Tutkimusasetelmissa hyödynnetyt fysiologiset menetelmät ovat magnetoenkefalografia (MEG), sykevälivaihtelu (HRV) ja ihosähköinen vaste (EDA). Katsaus toisaalta tarkastelee psykofysiologian hyödyn- tämistä tietokoneen käyttöliittymätutkimuksessa (HCI). Yhdessä tämän yhteenvedon kanssa tutkimustulokset edistävät mittausmenetelmien hyödynnettävyyttä luonnollisissa ympäristöissä, sekä psykofysiologisten signaalien käyttöä vaihtelevissa ja kontrolloimattomissa olosuhteissa. Kirjallisuudesta löytyy viitteitä kulutta- jalaitteiden ja esineiden internetin kasvusta ja potentiaalista mullistaa useita sektoreita, kuten organisaatioiden ohjaus. Lähteet ennustavat myös markkinoiden kasvua. Yhdessä kaikkialle levittyvä tiedon kerääminen ja uudet sovellukset sekä datalähtöiset analyysimenetelmät voivat johtaa suuriin muutoksiin.
  • Syrjälä, Väinö (Helsingin yliopisto, 2018)
    This study focuses on the effect language use in the public space has for language users’ perception of towns in bilingual Finland and how these perceptions construe specific bilingual places. Of central concern is the methodology used within both onomastics and the general study of linguistic landscapes: I ask, what is the best way to take into account the views of language users in these kinds of studies? A fundamental starting point is the distinction between geographical spaces and socially significant, perceived places. Furthermore, an analysis of the role of proper names in the linguistic landscapes, and of the perceptions of linguistic places, allows for a discussion of the status of Swedish in the Finnish society. The study is carried out within the sociolinguistic branch of linguistic landscape studies, a field with focus on visual language use in public spaces. I have also used more ethnographic (folk-onomastic) methods to study the views of language users. The study uses three types of material: (1) an analysis of the linguistic landscapes in the bilingual towns Grankulla and Karis in Southern Finland; (2) a questionnaire targeted at language users from these same towns; and (3) an experimental case-study of teenagers’ own observations of the linguistic landscape in two suburbs of Helsinki. My thesis consists of five articles. In three of these, my focus is on the use of proper names. Taking a socio-onomastic approach I discuss the relation between name and place in the light of language users’ choice between parallel toponyms (article A), the role of names in the linguistic landscape of bilingual Finland (article C), and the relation between commercial naming and bilingualism of the society (article D). In the remaining two articles my focus is on language users’ views on the linguistic landscape: inhabitants’ perceptions of and preferences for language use in the public space (article B) and teenagers’ observations (article E). The results of my study highlight the important role that linguistic landscapes have for the perceived bilingualism of the towns and suburbs analysed. Swedish is, and is perceived to be, visible in the public space. This is, however, to a large extent due to the official, regulated language use. The subordinate position of the language in commercial contexts still raises questions about its actual status in the society. The use of proper names does not support an unambiguous sense of a bilingual place either. Overall, the perceptions of language users are based on more factors than simply the visible use of names and languages in the public space. The use of different methods shows the methodological potential for new perspectives on the study of linguistic landscapes. With a questionnaire one can relatively easily analyse the reliability of a researcher’s own understanding of a linguistic landscape in relation to the perceptions of other language users. By taking into account their views, even questions about the visibility of certain signs and their importance for the perceived status of a language in a society can be approached in greater detail. Proper names are an integral part of all linguistic landscapes. At the same time, they are often open for different interpretations. This is why I argue that names should be made more visible in every analysis of linguistic landscapes. Further studies are needed to shed light on how names are being interpreted in the multimodal context of language in public space.
  • Rebane, Liia (Helsingin yliopisto, 2018)
    Tiivistelmä Tutkimukseni käsittelee myöhäiskeskiajan ja uudenajan alun kirjansidoksia (1480-1600) ja niiden koristelua. Tutkimuksen aineisto koostuu noin 400 sidoksesta, jotka sijaitsevat eri maiden museoissa, kirjastoissa ja arkistoissa: pääaineistoni ovat virolaisissa kokoelmissa säilytettävät 136 sidosta, ja vertailuaineistona belgialaisissa kokoelmissa 32 sidosta ja saksalaisissa yli 200 sidosta. Tutkimuksen empiirisessä osassa yhdistetään sidosten kodikologinen tarkastelu niiden koristelun kautta avautuviin sisällöllisiin merkityksiin. Tulkitsen koristeluaiheita ajan yhteiskunnallisten ja aatteellisten tekijöiden avulla. Tutkimukseni antaa kansainväliselle tiedeyhteisölle uutta tietoa uudenajan alun kirjansidontataiteesta Euroopassa. Yksi merkittävä tulos uusien attribuointieni myötä on, että tallinnalaisissa kokoelmissa olevat, aiemmin paikalliseksi tuotannoksi oletetut sidokset on valmistettu Bruggessa, Antwerpenissa ja muissa Flanderin sekä nykyisen Saksan alueella. Tutkimukseni lähdekohtana on Tallinnan kaupunginarkiston myöhäiskeskiajan ja uudenajan alun kirjansidoksien kokoelma. Sidoksista ei ole olemassa kirjallisia lähteitä muutama poikkeusta lukuun ottamatta, joten niiden tutkimus on vaatinut laajapohjaista lähdeaineistoa ja mittavaa vertailumateriaalia. Aiemmat nykyisen Viron alueen vanhoihin sidoksiin liittyvät tutkimukset käsittelevät ainoastaan sidosten tiettyjä yksityiskohtia. Tähän saakka kokonaiskäsittelyt ovat puuttuneet. Tutkimuksellani on kaksi päätavoitetta. Ensiksi tavoitteeni on selvittää, missä tallinnalaisissa kokoelmissa olevat sidokset on valmistettu ja kuinka ne suhteutuvat muualla oleviin kokoelmiin. Tuon tämän aineiston varsinaisesti ensi kertaa kansainvälisen tiedeyleisön tietoon. Tekemäni attribuoinnit ovat erityisen tärkeitä, sillä ne antavat uutta tietoa ei vain tallinnalaisista kokoelmista, vaan ylipäänsä koko pohjoisen Euroopan uuden ajan alun sidosten tekijöistä ja työhuoneista. Toiseksi selvitän, mitä sidoksissa käytetyt koristeaiheet kertovat; kuinka yhteiskunnalliset virtaukset ja vallalla olevat ajatusmallit vaikuttavat aiheiden valintaan ja toteutukseen ja mikä on aiheiden ikonografia. Tutkimus kuuluu pääasiassa kirjahistorian piiriin, mutta se toteutetaan taidehistoriallisessa viitekehyksessä. Tarkastelen kirjan materiaalisia ominaisuuksia sijoittaen ne useisiin eri konteksteihin, niin historialliseen, sosiaali- ja kulttuurihistorialliseen kuin taidehistorialliseenkin kontekstiin.
  • Oulanne, Laura (Helsingin yliopisto, 2018)
    Tutkimukseni tarkastelee aineellisen maailman ja konkreettisten esineiden roolia kirjallisuuden kokemuksellisuuden ja tunnevaikutusten rakentumisessa. Lukiessamme kirjallisuutta emme ole vain tiedollisen ajattelun varassa tai tempautuneita pään sisäisiin mielikuvitusmaailmoihin; olemme ruumiillisia olentoja aineellisessa maailmassa, ja kokemuksemme tästä maailmasta vaikuttavat siihen, miten ymmärrämme niitä fiktiivisiä kokemuksia ja maailmoita, joita kirjallisuus kutsuu meidät kuvittelemaan. Tutkin esineitä kahden englanninkielisen modernistikirjailijan, Djuna Barnesin (1892–1982) ja Jean Rhysin (1890–1979) novelleissa. Näissä teksteissä toistuvat affektiivisesti latautuneet aistikokemukset, joissa vaatteet, esineet ja tilojen aineelliset puitteet ovat keskeisessä asemassa, ja raja inhimillisen ja ei-inhimillisen, subjektin ja objektin välillä usein hämärtyy. Lyhyt novellimuoto sekä tekstien modernistiset piirteet korostavat yksittäisten esinemotiivien tärkeyttä ohimenevien, merkityksellisten hetkien tavoittamiselle sekä tunteellisessa että tulkitsevassa lukemisessa. Tutkin, miten aineellinen maailma rakentaa ajan ja tilan kokemuksia, millaisina toimijoina kirjallisuuden esineitä voi tarkastella, millaisia tunteita teksteissä ilmaistaan esineiden avulla, ja mikä on esineiden rooli tekstien merkityksenmuodostuksessa. Hyödynnän tutkimuksessani rinnakkain kognitiivisen kirjallisuudentutkimuksen lähestymistapoja lukemisen ruumiillisuuteen sekä fenomenologian ja uusmaterialistisen filosofian oivalluksia esineiden toimijuudesta ja affektiivisuudesta. Aatehistoriallisesti ammennan myös esineisiin liittyvästä aikalaiskeskustelusta Barnesin ja Rhysin tekstien ympärillä. Kummankin kirjailijan tuotannossa aistikokemukset esineistä ovat kiinteästi yhteydessä kriittisiin huomioihin kulutusyhteiskunnasta ja sukupuolittuneista valtarakenteista. Tutkimukseni osoittaa, että myös näiden kriittisten sävyjen tulkinta lepää perustavien ruumiillisten merkitysten ja kokemusten varassa. Toisaalta tunteiden ja materiaalisuuden tarkastelu mahdollistaa uusia myönteisiä ja reparatiivisia tulkintoja, joissa ”esineellistetyt” henkilöhahmot näyttäytyvätkin uhrien sijasta toimijoina. Tutkimukseni laajentaa kuvaa modernistisen kirjallisuuden suhteista aineelliseen maailmaan, nostaa näkyviin aiemmin vähälle huomiolle jääneitä tekstejä sekä valottaa kirjallisuuden kokemuksellisuuden ruumiillista ja aineellista perustaa.
  • Suomela, Susanna (Helsingin yliopisto, 2018)
    Väitöskirjani Remembering genius Londinii: London novelists and the spirit of the city käsittelee muistin ja paikan hengen (genius loci) yhteyttä neljän lontoolaiskirjailijan romaaneissa. Tutkimuksessa käsiteltävät teokset ovat Peter Ackroydin The House of Doctor Dee (1993), Dan Leno and the Limehouse Golem (1994) ja Three Brothers (2013), Maureen Duffyn Capital (1975), Michael Moorcockin Mother London (1988) ja Zadie Smithin White Teeth (2000). Tutkimukseni lähtökohtana on oletus, että paikan hengen olemuksen ja kokemuksen ymmärtämiseksi on hyödyllistä tarkastella erityisesti paikan ja muistin yhteyttä eri muodoissaan. Käsitteenä paikan henki on monitieteinen, ja käsitettä on hyödynnetty kirjallisuudentutkimuksen lisäksi mm. taidehistoriallisissa tutkimuksissa. Väitöskirjassani lähestyn käsitettä erityisesti fenomenologisesti painottuneen, ihmisen subjektiiviseen paikkakokemukseen keskittyvän humanistisen maantieteen sekä ympäristöpsykologian teorioiden kautta. Perustaltaan tutkimukseni on kuitenkin kirjallisuustieteellinen. Tutkimuksen temaattisesti jäsennellyssä analyysiosuudessa tarkastelen Lontoon oman paikan hengen — genius Londiniin — olemusta useasta eri perspektiivistä ja erilaisia muistin muotoja ja metaforia hyödyntäen. Maureen Duffyn Capital ja Peter Ackroydin The House of Doctor Dee tarjoavat kaksi rinnakkaista tulkintaa genius locin ja historiallisen jatkuvuuden yhteydestä kaupungissa, jonka vuosituhantinen historia rakentuu ylimuistoisista kollektiivisen muistin kerrostumista. Ackroydin Three Brothers -romaanissa Lontoo ja sen henki taas koetaan kaupungissa kasvaneiden veljesten yksityisten muistojen kautta. Michael Moorcockin Mother London ja Ackroydin Dan Leno and the Limehouse Golem puolestaan näyttävät uhatun kaupungin kaksi eri puolta: Moorcockin romaanissa Lontoon asukkaiden lannistumattomuus luo perustan voimaannuttavalle paikan hengelle toisen maailmansodan pommitusten runtelemassa kaupungissa, kun taas Ackroydilla uhka on siirtynyt myyttisen sarjamurhaajan hahmossa kaupungin rajojen sisäpuolelle ja genius Londinii kääntää näkyville dionyysiset kasvonsa. Viimeisessä analyysiluvussa Zadie Smithin White Teeth johdattaa pohtimaan paikan hengen olemusta ja muistin merkitystä monikulttuuristuvassa kaupungissa, jossa yhä useampien asukkaiden muistijuuret ovat kiinnittyneet toisaalle.
  • Norring, Petteri (Helsingin yliopisto, 2018)
    Tutkin Eli F. Heckscherin (1879–1952) ja Eino Jutikkalan (1907–2006) tieteellistä tuotantoa sekä uria historiantutkijoina 1900-luvun Ruotsissa ja Suomessa. Käsittelen aluksi heitä historiantutkijoina osana kansallisia ja ylirajaisia tiedeyhteisöjä. Sitten vertailen heidän tuotantojensa keskeisiä aihepiirejä ja sitä, millaisia henkilökohtaisia ja eri yhteisöihin (tutkijayhteisö, kansallinen, pohjoismainen, eurooppalainen) viittaavia teemoja he hyödynsivät selittäessään historiaa. Viimeiseksi tutkin historiantutkimuksen perustavanlaatuisia operatiivisia käytäntöjä analysoimalla menneisyyden esittämisen ja historian selittämisen suhdetta kohdetutkijoiden tuotannossa. Tutkimukseni hyödyntää moninäkökulmaisesti henkilölähtöisen ja tekstintulkinnallisen historiantutkimuksen menetelmiä. Tutkin kohdetutkijoiden historiantulkintojen tietoteoreettisia ja yhteiskunnallisia ominaispiirteitä keskittymällä erityisesti heidän käyttämiensä käsitteiden ja selitysmallien rooleihin menneisyyden esittämisessä ja nyky-yhteiskuntaan viittaavissa historian selityksissä. Analyysini osoittaa, että heidän tieteellinen toimintansa painottui kansainvälisesti ja yhteiskuntahistoriallisesti verrattuna senhetkisissä kansallisissa tutkijayhteisöissä vallinneisiin normeihin ja käytäntöihin. Kansalliset rajat ylittävät ilmiöt näkyvät myös heidän tutkimustensa keskeisissä teemoissa, jotka muodostuivat merkittäväksi oppihistorialliseksi yhteydeksi Heckscherin ja Jutikkalan välille. He esittivät merkantilismia, feodalismia, 1700-luvun yhteiskunnallista murrosta ja 1800-luvun teollistumista ja kansallisvaltiollistumista kuvaamalla pitkän aikavälin sosioekonomisen kokonaistulkinnan omien yhteiskuntiensa historiasta. Jutikkalan ja Heckscherin tutkimuksissa menneisyyden esittämisen ja nyky-yhteiskunnan kannalta suotuisan kehityksen selittämisen välinen yhteys johti paikallisen historian ja yleisten normatiivisten yhteiskuntamallien jännitteiseen suhteeseen. He rakensivat historiallisen ja normatiivisen kehityskertomuksen sopeuttaakseen oman kansallisen ja pohjoismaisen yhteisön osaksi eurooppalaista porvarillista yhteiskuntajärjestelmää. Kehityskertomuksen avulla he ottivat molemmat kantaa yhteiskunnalliseen keskusteluun ja 1900-luvulla vallinneeseen kilpailuun erilaisten yhteiskuntajärjestelmien välillä ja puolustivat yhteisön historian merkitystä nykyisyyttä ja tulevaisuutta ohjaavana voimana.
  • Saikkonen, Taija (Helsingin yliopisto, 2018)
    Väitöskirjani tarkastelee suomen kielen syntaksin kehittymistä kahden ja kolmen ikävuoden välillä generatiivisen kielitieteen näkökulmasta. Generatiivisessa kielenomaksumisen tutkimuksessa on ollut vallalla kolmen toisiinsa liittyvän ilmiön tutkiminen. Ensimmäiseksi, lapset jättävät subjekteja pois puheestaan silloinkin, kun ne pitää fonologisesti ilmaista. Toiseksi, lapset käyttävät finiittisessä kontekstissa jotain muuta kuin finiittistä verbimuotoa. Kolmanneksi on tutkittu funktionaalisten projektioiden, jotka koodaavat tietoa lauseen rakenteesta, kehittymistä. Tutkimukseni aineisto kerättiin pitkittäistutkimuksella videoimalla kahden tytön spontaania puhetta heidän kodeissaan kerran kuussa leikkitilanteissa. Lapset olivat vuoden ja kahdeksan kuukautta kuvausten alkaessa ja kolmevuotiaita aineiston keräämisen loppuessa. Keskimäärin yksi kuvauskerta kesti 58 minuuttia. Aineisto sisältää 32 kuvauskertaa ja 8410 ilmausta. Tutkimuksessa selvisi, suomenkieliset lapset jättävät subjekteja pois kolmannessa persoonassa samalla tavalla kuin niissä kielissä, joissa subjektit pitää fonologisesti ilmaista kaikissa persoonissa. Sen sijaan ensimmäisen ja toisen persoonan subjektien kehittyminen on monimutkaisempaa, koska lapsen pitää omaksua kaksi erillistä kielioppia. Suomen kielessä subjektit pitää fonologisesti ilmaista vain kolmannessa persoonassa, mutta puhekielessä niitä käytetään laajasti myös muissa persoonissa. Tuloksista kävi ilmi, että suomen kielessä lapset käyttävät yksikön kolmannen persoonan verbimuotoa muissakin konteksteissa, erityisesti yksikön ensimmäisessä. Useimmiten nämä ilmaukset esiintyvät ilman subjektia kuten muissakin kielissä. Yleensä tämä verbimuoto on ollut ei-finiittinen, ja useimmiten infiniittinen, joten suomen kielen tulokset eroavat tältä osin muista kielistä. Tutkimuksen mukaan suomen kielessä lapset käyttävät aikamuotoa syntaksin kehityksen alusta asti, joten heillä on tällöin käytössään yksi funktionaalinen projektio. Muut funktionaaliset projektiot kehittyvät lapsen puheeseen vähitellen suomen kielessä aikamuodon jälkeen. Funktionaalisten kategorioiden kehittymisestä on kaksi eri näkemystä, joissa lapsella joko on kaikki samat funktionaaliset projektiot kuin aikuisilla syntaktisen kehityksen alkaessa tai funktionaaliset projektiot kehittyvät vähitellen lapsen puheeseen. Tällöin lapsella voi olla kielen kehityksen alussa osafunktionaalisista projektioista käytössään tai ne kaikki puuttuvat.
  • Päivärinne, Meri (Helsingin yliopisto, 2018)
    Jean Barbeyrac, traducteur et homme de lettres on tutkimus, jossa historiallisen tapaustutkimuksen kautta keskitytään kääntämisen sosiologisiin kysymyksiin kääntäjän näkyvyydestä, kääntäjän toimijuudesta ja kääntämisen normeista. Metodologisena viitekehyksenä on mikrohistoriallinen tutkimus. Tutkimus yhdistää historiantutkimuksen ja kääntämisen sosiologian aihepiirejä keskittymällä Jean Barbeyracin (1674-1744) elämään ja teoksiin. Aineistona on République des lettres’ssä kääntäjänä, yliopisto-opettajana ja yhteiskunnallisena keskustelijana toimineen Barbeyracin tuotanto, erityisesti hänen pääteoksensa, jotka molemmat ovat ranskankielisiä käännöksiä latinasta, Samuel Pufendorf: Droit de la nature et des gens (1706) ja Hugo Grotius: Droit de la guerre et de la paix (1725). Aineisto käsittää myös muita Barbeyracin julkaistuja kirjoituksia, sekä aikalaiskritiikkejä hänen teoksistaan. Tärkeä lähde on näiden julkaistujen lähteiden lisäksi Barbeyracin kirjeenvaihto, joka on tätä tutkimusta varten kerätty eri arkistoista ja transkriboitu käsikirjoituksista. Kirjeenvaihto julkaistaan Lausannen yliopiston lumières.lausanne-projektin osana (http://lumieres.unil.ch). Aineiston kautta piirtyy kattava kuva sekä kääntäjän ammatillisesta profiilista että hänen henkilökohtaisesta elämästään, ja näihin liittyvistä tapahtumista ja erilaisista yhteyksistä joita hän ylläpiti kansainvälisessä verkostossaan. Tutkimus laajentaa perinteisesti kaunokirjallisuuteen pohjautuneen kääntämisen tutkimuksen aineistopohjaa, sillä käännetyt teokset ovat akateemista tietokirjallisuutta, modernin kansainvälisen oikeuden teoreettisena pohjana pidettyjä luonnonoikeuden perusteoksia. Voidaan nähdä, että näiden teosten kohdalla kyse on kulttuurinsisäisestä kääntämisestä, sillä latinankieliset alkutekstit oli suunnattu pääasiassa samalle oppineelle yleisölle kuin käännöksetkin – siksi käännöstieteessä usein korostettu kulttuurienvälisyys ei näissä käännöksissä ole samalla tavalla oleellinen käsite. Tutkimuksessa korostuu paratekstien rooli sosiologisen ja historiallisen tiedon lähteenä; sekä teosten sisäiset kääntäjän esipuheet ja sivuhuomautukset että teosten ulkopuoliset paratekstit kuten kritiikit ja kirjeenvaihto, ovat keskeisiä. Kääntäjän näkyvyyden on ajateltu pohjautuvan erityisesti tiettyjen käännösstrategioiden käyttämiseen: tämän tutkimuksen eräänä johtopäätöksenä on, että Barbeyracin tapauksessa käännösstrategia ei ollut määräävä tekijä näkyvyyden muodostumisessa, vaan pikemminkin kääntäjän muu toiminta ja erityisesti kirjansisäisten paratekstien monipuolinen käyttö toi kääntäjälle runsaasti näkyvyyttä. Osittain näkyvyyttä syntyi myös akateemisen kirjoittamisen paratekstuaalisten käytäntöjen uudistamisesta; tässä voidaan nähdä laajan toimijuuden tuovan kääntäjälle näkyvyyttä. Kääntämisen normien osalta tutkimustuloksena on, että Barbeyracin aikana ja hänen tärkeimmässä kulttuurikentässään, Republique des lettres’ssä, oli suhteellisen laaja kirjo erilaisia hyväksyttyjä tapoja kääntää akateemisia kirjoituksia. Kääntäminen nähtiin ansiokkaana toimintana, jonka avulla tietoa ja taiteellisia teoksia tuotiin laajemman yleisön saataville. Osallistuva kääntäminen, jota Barbeyrac edusti käyttämällä laajasti omaa ääntään osana kääntämiään teoksia (esipuheet, sivuhuomautukset) sekä laaja toimijuus yhteisössä erilaisissa rooleissa toi hänelle kääntäjänä runsaasti näkyvyyttä ja arvostusta.
  • Sosa, Takemi (Helsingin yliopisto, 2018)
    Väitöskirja "Magnus Lindberg – Musical Gesture and Dramaturgy in Aura and the Symphonic Triptych" käsittelee suomalaisen säveltäjän Magnus Lindbergin (s. 1958) teknis-esteettistä ajattelua eleellisyydestä ja dramaturgiasta 1990-luvun tärkeimpien teosten analyysin kautta. Lindberg on nykytaidemusiikin johtavia ja maineikkaimpia hahmoja. Hänen kansainvälisestä menestyksestään huolimatta tieteelliset tutkimukset hänen estetiikastaan ja sävellystekniikastaan ovat kuitenkin tähän mennessä olleet erittäin vähäisiä. Väitöskirjan keskiössä on kysymys siitä, miten nykytaideteoksia – erityisesti orkesterimusiikkia, jota Lindberg on säveltänyt neljän vuosikymmenen ajan – voidaan käsitellä musiikillisista tapahtumista tapahtumiin kehkeytyväksi dynaamiseksi prosessikuvaksi. Jos dynaamisessa prosessikuvassa on jonkinlainen draama, millaiseksi kokonaiskuvaksi se voidaan ymmärtää? Tätä dynaamista kuvaa kutsutaan musiikilliseksi dramaturgiaksi. Työlle keskeinen musiikillisen dramaturgian käsite ankkuroidaan toisaalta draaman teorian ja erityisesti Aristoteleen Runousoppiin pohjautuvaan tragediamalliin, toisaalta musiikin soivaa ainesta havainnoivaan musiikkianalyyttiseen käsitteistöön (esimerkiksi muoto, rakenne, ele, tempo, tekstuuri, aihe). Metodologisesti tutkimus nojautuu narratiiviseen musiikkianalyysiin. Tässä tapauksessa se tarkoittaa muoto- ja rakenneanalyyttisten menetelmien muodostaman lähestymistavan yhdistämistä musiikkisemiotiikan tutkimusperinteessä tehtyyn narratologiseen musiikkianalyysiin, joka on ammentanut käsitteitä erityisesti teatteri- ja kirjallisuustieteistä. Ensisijaisena aineistona tutkielmassa toimivat teosten partituurit ja äänitykset sekä säveltäjän luonnosmateriaalit. Tärkeässä asemassa menetelmällisesti on myös säveltäjän lausuntojen ja haastattelujen hyödyntäminen niin teosten analyyseissa kuin taustaluvuissa, joissa hahmotellaan säveltäjän tyyliä ja estetiikkaa sekä musiikillisen kerronnan ja dramaturgian teoriaa. Väitöskirjan tärkein tulos on se, että tietty ”Lindberg-muoto” ja sen perusteella muodostunut ”Lindberg-dramaturgia” toistuu kaikissa analysoitavissa teoksissa. Se noudattaa aristoteelista tragedian kaavaa, eli eräänlaista yleisinhimillistä kerrontakaavaa, ja rakentuu oleellisella tavalla voimakkaasti jatkuvasta musiikillisesta eleellisyydestä. Lindbergin teokset ovat teknisesti kompleksisia, mikä vaikeuttaa teosanalyyttista lähestymistä. Tämän tutkimuksen tulos kuitenkin osoittaa, että monimutkaisilta vaikuttavien tekstuurien alla on itse asiassa perinteinen ja yksinkertainen dramaturgia, jonka voimme identifioida ja joka herättää kuulijoiden mielessä eräänlaista sympatiaa ja ymmärrystä Lindbergin teoksia kohtaan. Lindbergin taiteellinen ominaisluonne näkyy tässä monimutkaisuuden ja yksinkertaisuuden yhdistelmässä.
  • Portaankorva, Jari (Helsingin yliopisto, 2018)
    Tämä artikkeliväitöskirja analysoi muslimien ja kristittyjen harjoittaman uskontodiplomatian (faith-based diplomacy) mahdollisuuksia tukea sovinnon rakentamista. Tutkimusaihe on tärkeä ja ajankohtainen: uskontoihin mediassa liitetään usein väkivalta, mutta vähemmälle huomiolle on jäänyt uskonnollisten toimijoiden osallistuminen konfliktien ratkaisemiseen. Artikkeleiden (I, II, III) tutkimustuloksia analysoidaan John Paul Lederachin transformatiivisen konfliktinratkaisuteorian kautta. Ensimmäinen artikkeli (I) "Tavoitteena uskonrauha. Yhteinen sana välillämme -kirje ja Yalen vastauskirje rakentavat sovintoa kristittyjen ja muslimien välille" käsittelee Irakin sodan aikana syntynyttä muslimien aloitetta rauhan rakentamisesta uskontojen välillä. Syntyneessä dialogissa korostuivat uskontojen yhteiset periaatteet: usko Jumalaan, lähimmäisenrakkaus, yhteinen isä Abraham ja sovinnon rakentaminen. Uskontojohtajat sanoutuivat irti uskonnon ja Jumalan nimissä tehdystä väkivallasta. Toinen artikkeli (II) kuvaa Sierra Leonen muslimien ja kristittyjen perustaman Uskontojen neuvoston Inter-Religious Council of Sierra Leone (IRCSL) toimintaa maan sisällissodan aikana ja sodan jälkeisessä sovintoprosessissa. Moniuskontoinen väkivallaton sovinnon rakentaminen yhteiskunnan eri tasoilla auttoi rauhanneuvotteluiden onnistumista. Kolmas artikkeli (III) tarkastelee Sierra Leonen baptistikäännynnäisten suhdetta islaminuskoon ja afrikkalaiseen traditionaaliseen uskontoon. Uskontojen hyvät suhteet, yhteistyö ja käännynnäisten osallistuminen rauhan rakentamiseen tukivat uskontojen rinnakkaiseloa ja uskontojen välisten konfliktien sovittelua ruohonjuuritasolla. Tutkimuksessa käsiteltiin uskontodiplomatian mahdollisuuksia edesauttaa konfliktien ratkaisua kolmesta eri näkökulmasta: globaalin uskontodialogin, kansallisten uskontojohtajien vuorovaikutuksen ja kansalaisten arkikokemusten tasolla. Tutkimustuloksissa näkyi Hans-Georg Gadamerin käsitys ymmärryksen horisonttien sulautumisesta. Konfliktien keskellä muslimien ja kristittyjen vuoropuhelussa ja yhteistyössä korostui uskontojen uudelleen tulkinta rauhan ja sovinnon rakentamiseksi. Tutkimuksen empiirisenä kohteena oli Sierra Leonen sisällissota vuosina 1991–2002. Tutkimustulokset tukevat John Paul Lederachin konfliktin transformaatioteorian käsitystä, jonka mukaan yhteiskunnan ylätasolla, keskitasolla ja ruohonjuuritasolla tapahtuva moniraiteinen rauhan rakentaminen auttaa konfliktien ratkaisemisessa. Sierra Leonen uskontojohtajat tuomitsivat väkivallan ja korostivat restoratiivista oikeutta, mikä antoi heille erityisen rauhanvälittäjän roolin sodan keskellä. Muslimit ja kristityt tukivat yhdessä poliittista rauhanprosessia, yleisen armahduksen toteuttamisesta kapinallisille ja sodan jälkeen tapahtunutta sovintoprosessia. Uskonnollisten toimijoiden yhteistyö ja uskonnolliset rituaalit loivat turvallisuutta kaaoksen keskellä ja toivoa paremmasta tulevaisuudesta. Hauraiden valtioiden poliittisen järjestelmän murtuessa ihmisten luottamus uskonnollisiin instituutioihin pysyy vakaana uskontojen edustajien osoittaessa moraalista vahvuutta. Uskontodiplomatian kautta voidaan jakautuneissa valtioissa vaikuttaa konfliktien kulkuun tukemalla väkivallattomia tapoja ristiriitojen ratkaisemisessa.
  • Österberg, Ira (Helsingin yliopisto, 2018)
    Väitöskirjatutkimus tarkastelee venäläisen elokuvan rock-musiikinkäytön erityispiirteitä 1960-luvulta 1990-luvulle sekä sitä, miten yksi Neuvostoliiton jälkeisen elokuvan merkkiteos, Aleksej Balabanovin Veli (Brat, 1997), uudisti venäläisen elokuvamusiikin käytänteitä. Rock-laulut ovat tärkeä osa nykyelokuvien musiikillista ilmaisua. Länsimaisessa, erityisesti englanninkielisessä elokuvassa pelkästään rock- ja poplauluista koostetut musiikkiraidat ovat olleet arkipäivää jo 1950-luvulta lähtien. Venäläisessä elokuvassa tilanne oli kuitenkin pitkään hyvin erilainen, sillä Neuvostoliitossa rock-musiikkiin suhtauduttiin torjuvasti ja sen katsottiin edustavan läntistä turmelusta ja kaupallisuutta. Tutkimuksen ensimmäinen osa paljastaa, että neuvostoajan elokuvista kuitenkin löytyy yksittäisiä rock-lauluesityksiä jo 1960-luvulta alkaen. Yli 20 elokuvan musiikinkäytön analyysi osoittaa, että rock elokuvamusiikkina käy läpi kolme vaihetta. Ensin rockia kuullaan elokuvien tarinamaailman sisällä tapahtuvina esityksinä, ja muuten perinteisemmän musiikkivalikoiman keskellä nämä yksittäiset poikkeamat kuvastavat yleensä nuorison pinnallisuutta. 1970-luvun puolivälissä rock-musiikin rooli laajenee ja saa uusia merkityksiä erityisesti nuorisoelokuvan uranuurtajan Dinara Asanovan lämpivän ymmärtävissä elokuvissa. 1980-luvulla rockista tulee usean elokuvan kantava elementti; erityisesti perestroikan aikana rock-musiikkia käyttävien elokuvien keskeisenä sisältönä on välittää informaatiota rock-muusikoiden taidepiireistä. Tutkimuksen toinen osa keskittyy tutkimaan Veli-elokuvan musiikkia. 1990-luvun suurmenestys Veli yhdisti ennennäkemättömällä tavalla legendaarisen rock-yhtyeen Nautilus Pompiliuksen musiikkia kuvaukseen nuoren miehen taistelusta Pietarin mafiaa vastaan. Analyysi osoittaa, että Veljessä rock edustaa pääasiassa tekijän ääntä, mutta sen suhde kerrontaan on kaksijakoinen: toisaalta se tuo ulkomaisia vaikutteita venäläisen elokuvan piiriin, mutta toisaalta viittaa vahvasti perinteisiin. Koko elokuvan voi nähdä kuvauksena venäläisen ja läntisen rock-käsityksen ja elokuvamusiikkiperinteen yhteentörmäyksestä.
  • Murmann, Maximilian (Helsingin yliopisto, 2018)
    Väitöskirjassani tarkastelen eräiden inkoatiivisten tunneverbien syntagmaattisia suhteita eli kollokaatioita ja kolligaatioita. Suomen kielen inkoatiivisilla tunneverbeillä (esimerkiksi suuttua ja pelästyä) on tyypillisesti U-vartalo ja ne ilmaisevat kokijan joutumista verbin tarkoittamaan tunnetilaan. Tutkimuksen lähtökohtana on keskustelu psykologiassa kehitetyistä tunneteorioista. Tästä vastakkainasettelusta käy ilmi, että erityisesti konstruktiiviset näkemykset antavat kielelle tärkeän roolin tunteiden muotoilussa ja niistä löytyy myös yhtymäkohtia kielen kognitiiviseen, käyttöpohjaiseen kuvausmalliin, joka muodostaa työn teoreettisen taustan. Väitöskirja käsittelee myös argumenttirakenteiden syntaksia ja sanojen kategorisointia tiettyihin ryhmiin. Teoreettisesti ja metodisesti työ nojaa myös korpuslingvistiikkaan, joka perustuu suurten tekstikokoelmien eli korpusten analysointiin. Tutkimuksen metodiosassa käsittelen eräitä korpuslingvistiikan keskeisiä käsitteitä ja esitän erilaisia yhteisesiintymisen analyysimenetelmiä, joita käytän empiirisessä osassa. Työn aineistona toimii Suomi24 -korpus, joka pohjautuu samannimiseen keskustelupalveluun. Ennen varsinaista analyysia olen poiminut 20 frekventeintä inkoatiivista tunneverbiä korpuksesta. Analyysin ensimmäisessä osassa tarkastelen verbien argumenttirakenteet (esimerkiksi suuttua jostakin ja pelästyä jotakin). Argumenttien toteutumisesta voi päätellä, että eri toteutumisvaihtoehtojen jakauma heijastaa vain osittain verbien semantiikkaa. Analyysin toisessa osassa olen kollekseemianalyysin (collexeme analysis) avulla tarkastellut sanoja, jotka esiintyvät tunneverbien ärsykkeinä (esimerkiksi suuttua kritiikistä ja pelästyä ääntä). Tuloksena on, että samanlaiset verbit esiintyvät samanlaisten ärsykkeiden kanssa. Tämä semanttinen preferenssi (semantic preference) voi liittyä ärsykkeiden ontologiaan (esim. rakastua ja ihmiset), eri teemoihin (esim. huolestua ja terveys) tai muihin semanttisiin aspekteihin (esim. yllättyä ja odotukset). Käytetty metodi nostaa esiin tuloksia, jotka eivät helposti tai ollenkaan tule esiin kvalitatiivisilla menetelmillä intuition pohjalta.
  • Ungro, Ave (Helsingin yliopisto, 2018)
    Väitöskirjan aiheena on arvoihin liittyvä merkityksen luominen Meksikon huumekauppaa käsittelevissä cronika-nimisissä julkaisuissa. Huumekauppaa syvällisesti käsittelevien kymmenen artiklan (julkaistu 2000-2013) analysoinnin kautta on väitöskirjassa avattu nykyisen Meksikon polemiikkia aiheuttavia yhteiskunnallisia keskusteluja. Väitöskirjan tavoitteena on myös cronika-julkaisutyypin esittely, sillä eurooppalaisessa tutkimuksessa on tätä merkittävää Latinalaisen Amerikan narratiivisen journalismin tyylilajia vielä melko vähän käsitelty. Arvoihin liittyvien narratiivisen diskurssin analyysissä on käytetty Algirdas Greimasin kehittämiä semioottisia malleja. Väitöskirja esittää yhteenvetona seuraavat teesit: Meksikolaista huumekauppaa käsittelevien cronikojen luonteenomaisia arvoja ovat vaihtelevuus, epäsopu ja ristiriidat. Artikkeleiden kirjoittajat käyttävät huolestunutta, ironista, jännittynyttä tai melodramaattista narratiivista sävyä, tarkoituksena herättää lukijoissa tunnereaktioita arvoihin liittyvissä tekstinosuuksissa. Kronikan tehtävä näyttää olevan ensisijaisesti arvoihin liittyvä eli mm. arvojen kuvaaminen, analysoiminen, selvittäminen ja myöskin arvosteleminen.
  • Lehtonen, Lasse (Helsingin yliopisto, 2018)
    1930-luvun Japani oli kulttuurisesti monimutkainen yhteiskunta, jossa toteutuivat samanaikaisesti useat erilaiset japanilaisen ja länsimaisen kulttuurin synteesit ja vastakkainasettelut. Yksi osuva esimerkki tästä on japanilaistyylinen sävellys – joka on tässä tutkimuksessa määritelty länsimaisen taidemusiikin sävelkieleen japanilaisesta kulttuurista ja musiikista vaikutteita ottaneeksi suuntaukseksi – joka oli merkittävä ja kiistelty aihe japanilaisten säveltäjien keskuudessa 1930-luvulla. Tutkimuksen tavoitteena on ymmärtää 1930-luvun japanilaistyylistä sävellystä: sitä, mitä se oli musiikillisesti, miksi se syntyi ja miten se liittyi aikansa yhteiskunnallisiin kehityskulkuihin. Tutkimuksen keskiössä on vuonna 1930 perustettu säveltäjäryhmä Shinkō sakkyokuka renmei. Väitöskirja tarkastelee ryhmän perustajajäsenten musiikkiteoksia ja ajattelua osana tuon ajan yhteiskunnallista kontekstia. Se selvittää, miten tuon aikakauden säveltäjät kokivat ”japanilaisuuden” käsitteen ja tarjoaa myös työkaluja ymmärtää aihetta musiikillisesti. Tutkimuksen tulosten perusteella 1930-luvun japanilainen taidemusiikkisävellys oli monimutkainen ja monipuolinen kokonaisuus, joka koostui hyvin erilaisista lähtökohdista. Japanilaistyylinen musiikki saattoi esimerkiksi näyttäytyä japanilaisen elämäntavan puolustamisena, mutta toisaalta myös länsimaisen taidemusiikkisävellyksen modernistisena kehittämisenä. Tutkimustulosten perusteella sotaa edeltävä musiikki sisälsi huomattavasti monipuolisempia näkökulmia japanilaisvaikutteiden hyödyntämiseen kuin tähänastisessa tutkimuksessa on tunnustettu – jopa länsimaissakin uusien sävellystekniikoiden kuten mikrotonaalisuuden näkeminen ”japanilaisena” elementtinä. Jokaisen säveltäjän lähtökohdat myös liittyvät aikakauden keskusteluun perinteisyydestä, modernismista ja nationalismista ja heijastavat ajan kulttuurisia ristiriitoja. Tästä näkökulmasta ne myös omalta osaltaan rakensivat oman aikansa yhteiskunnallisia ja kulttuurisia ilmiöitä.
  • Ahti, Jonna (Helsingin yliopisto, 2018)
    Tutkimus käsittelee konventioita, kommunikatiivisia erityispiirteitä ja konflikteja suomenruotsalaisissa chat-keskusteluissa. Materiaali koostuu keskusteluista X3M Chat -chat-ryhmässä, jota Radio X3M hallinnoi 1990-luvun lopusta vuoteen 2011 asti. Materiaali koostuu keskusteluista, joita ryhmässä käytiin kahdeksan vuorokauden aikana vuoden 2003 loppupuolella. Näistä 38 konfliktiepisodia valittiin analysoitavaksi. Väitöskirjalla on kolme päätavoitetta. Ensimmäinen tavoite on kuvata kommunikatiivisia erityspiirteitä ja konventioita chat-keskusteluissa. Tarkoitus on osoittaa, miten nämä ilmenevät aineistossa ja suhteessa aiempaan tutkimukseen konflikteista puhutuissa keskusteluissa. Tutkimuksessa esitellään ja analysoidaan kahden tyyppisiä konfliktiepisodeja: kolmijäsenisiä (32 kpl) ja kaksijäsenisiä (6 kpl). Ensimmäinen jäsen toimii laukaisijana toiselle jäsenelle, joka on laukaisijan vasta-argumentti. Kaksi ensimmäistä jäsentä ovat siis tunnistettavissa mahdolliseksi konfliktiksi. Kolmas jäsen ratkaisee, muodostuuko keskustelusta täysimittainen konflikti (kolmijäseninen) vai päättyykö se ennen konfliktin syntyä (kaksijäseninen). Toinen tavoite on tutkia konfliktien kehitystä interaktioketjuna: kuinka ne saavat alkunsa, kuinka ne kehittyvät ja kuinka ne lopetetaan. Tämä tavoite on rakenteellinen, ja keskiössä ovat konfliktin osat sekä miten osallistujat suhtautuvat niihin. Kyse ei siis ole vain ilmaus- tai lauserakenteesta, vaan osallistujien sosiaalisen käyttäytymisen rakenteesta. Kolmantena, metodologisena, tavoitteena on kokeilla, miten interaktiotutkimuksesta ja keskustelunanalyysistä tutut metodit soveltuvat kirjallisessa mediassa reaaliaikaisesti käytyjen keskustelujen analysointiin. Tutkimus osoittaa, että keskusteluntutkimusta ja interaktiotutkimusta voidaan tietyssä määrin soveltaa myös kirjoitettuun viestintään. Chat-keskusteluissa on piirteitä sekä puhutusta että kirjoitetusta kommunikaatiosta, mutta se on kuitenkin oma viestinnänmuotonsa, mikä on otettava tutkimustilanteessa huomioon. Tutkimuksesta käy ilmi myös kolme syytä, jotka tavallisimmin johtavat konfliktin syntyyn: keskustelunaihe, kotipaikka ja murre sekä provokatiiviset ilmaukset. Eri tapoja lopettaa konfliktisepisodi analysoitiin myös ja tavallisimmin käytetty keino on puheenaiheen vaihtaminen. Analyysini kattaa chat-ryhmissä esiintyvien konfliktien sosiaalisen ja rakenteellisen tason. Konfliktit eivät ole vain kielellisiä ilmiöitä, vaan niihin liittyy merkityksiä, jotka saattavat tulla esiin vasta tietyssä tilanteessa tai ympäristössä. Konfliktien kolme jäsentä ovat niiden rakenteellinen tunnusmerkki, mutta tutkimukseni osoittaa, että chat-keskusteluissa esiintyy tiettyjä ominaisuuksia, jotka edesauttavat konfliktien syntyä. Tämän vuoksi keskusteluissa esiintyy myös erilaisia tapoja käsitellä ongelmallisia tilanteita ja ratkaista ne.
  • Weßel, Merle (Helsingin yliopisto, 2018)
    Tämä tutkimus käsittelee feminististä eugeniikkaa Pohjoismaissa vuosina 1890-1940. Tutkimus tarkastelee keskeisiä pohjoismaalaisia feministejä ja feministijärjestöjä Tanskassa, Ruotsissa, Norjassa, Suomessa ja Islannissa. Tarkastelen näyttäytyikö eugeniikka pohjoismaalaisten feministien keskuudessa houkuttelevalta aatteelta naisten voimaantumisen tukemisessa, ja missä määrin. Eugeniikan ja feminismin välinen yhteys on kiistanalainen, sillä eugeniikka nähdään usein naisten lisääntymismahdollisuuksia rajoittavana suuntauksena, kun taas feministinen liike pyrki vapauttamaan näitä vaihtoehtoja. Ensimmäisen aallon feministien kiinnostus eugeniikkaa kohtaan oli kansainvälisesti laajalle levinnyttä, mutta Pohjoismaissa tämä kiinnostus oli erityisen voimakasta ja menestyksekästä. Tutkimus tarkastelee kehollisuuden, intersektionaalisuuden ja biopolitiikan teorioiden näkökulmasta sitä, miten eugeeniset feministit arvottivat keskiluokkaisia naisia yhteiskunnan menestymisen kannalta tärkeiksi näiden lisääntymiskyvyn perusteella. Toisaalta ala- ja työväenluokkaiset naiset esitettiin arveluttavina ja tämän vuoksi kykenemättöminä osallistumaan kansakunnan rakentamiseen. Tutkimuksessa käsitellään sisällönanalyysin avulla julkisia kirjoituksia eugeenisista feministeistä ja feministijärjestöistä. Tutkimuksen aineisto koostuu terveyteen ja seksuaaliterveyteen liittyvistä ohjekirjoista, artikkeleista, esitteistä, luennoista ja aikakausilehdistä havainnollistaen pohjoismaalaisten feministien laajalle levinneen eugeenisen retoriikan käytön. Tutkimus osoittaa, että pohjoismaalaiset eugeeniset feministit näkivät naiset ennen kaikkea yhteiskunnan äiteinä, ja sellaisenaan naisten kansalaisoikeudet rakentuivat äitiyden käsitteen ympärille. Eugeeniset feministit tukivat äitiyden kansallista ymmärrystä, jonka mukaan naiset eivät olleet äitejä vain omille lapsilleen vaan myös omalle rodulleen. Nationalismin ja rotutaistelun kontekstissa naisten tuli siis edistää oman lisääntymiskykynsä myötä rodun menestymistä ja selviytymistä sekä estää sen rappeutumista. Tämä tutkimus laajentaa aikaisempaa, lähinnä eugeeniseen sterilointiin liittyynttä tutkimusta Pohjoismaissa. Samalla se viitoittaa tietä tuleville tutkimuksille sekä eugeniikan ja muiden yhteiskunnallisten liikkeiden välisistä yhteyksistä, että eugeenisten aatteiden vaikutuksista toisen maailmansodan jälkeisestä ajasta nykypäivään.
  • Biskupska, Anna Maija (Helsingin yliopisto, 2018)
    Tiivistelmä Verbi verbistä Puolan ja suomen johdetun verbileksikon merkitysrakenteen vertailua Anna Maija Biskupska, Helsingin yliopisto, Suomi Tutkin tässä työssä kontrastiivisesti, miten tiloja, tapahtumia ja tekoja eli ns. primaareja semanttisia asiaintilatyyppejä kielennetään verbeihin suomessa ja puolassa. Koska molempien kielten verbileksikko on johdosvaltainen, näkökulmani on pitkälti johto-opillinen. Sen mukaisesti vastakkainasettelun ensisijaisena vertailuperustana (tertium comparationis) on verbinjohto. Tarkasteltavina ovat suomen ja puolan verbijohdosten säännölliset, verbileksikkoa luokittavat merkitykset, joita vertailen verbijohdosten morfosemanttisen analyysin pohjalta. Suomen ja puolan verbinjohdon vertailun tekee niin lingvistisesti kuin kielididaktisestikin mielenkiintoiseksi etenkin se, että vastakkain on kaksi johdosvaltaista, mutta johtamiskeinoiltaan varsin erilaista kieltä. Lähtöoletuksenani on, että erojen päälähde on puolan verbinjohtoa hallitseva prefiksisysteemi. Sen vuoksi prefiksijohto saa tässä tutkimuksessa osakseen erityisen runsaasti huomiota. Tutkimus perustuu pääosin laajojen suomen ja puolan selittävien sanakirjojen verbiaineistoon. Menetelmä on vertaileva ja lähestymistapa hengeltään lähinnä strukturalistinen. Suomen ja puolan verbijohdoksille on yhteistä perusluonteinen jakautuminen toisaalta muutosta kuvaaviin muuttamis- ja muuttumisjohdoksiin ja toisaalta tilaa ja muutokseen johtamatonta toimintaa kuvaaviin johdoksiin. Jako pätee myös johtamattomiin perusverbeihin. Olennaisimmat erot puolestaan koskevat sitä, miten muutosta ja tulosta kummassakin kielessä ilmaistaan.Suomessa yleismerkityksistä kausatiivista ja ei-kausatiivista muutosta kielentävät ennen muuta (t)tA- ja U-johtimet. Tulosta voidaan ilmaista muutosjohdosten resultatiivisilla täydennyksillä tai se voi sisältyä verbijohdokseen, jos kantasanana on nomini tai intransitiiviverbi. Puolassa sitä vastoin tärkeimpiä muutoksen ja tuloksen ilmaisimia ovat leksikaalislähtöiset prefiksit, jotka lisäävät verbijohdokseen spesifisen tuloksen. Etenkin tekoverbeillä ja niistä johdetuilla tapahtumaverbeillä sekä paikan muutosta ilmaisevilla liikeverbeillä on usein toista kymmentäkin eri prefiksillä johdettua resultatiivijohdosta, jotka yhdessä kantaverbin kanssa muodostavat hierarkkisen, rakenteeltaan syvän hyperonyymi-hyponyymi-suhteeseen perustuvan verbitaksonomian. Suomen verbileksikossa tällaista samakantaista lähimerkityksisistä johdoksista koostuvaa prefiksijohdospesyettä vastaa monesti yksi verbilekseemi, minkä perusteella tällaista leksikon rakennetta voidaan nimittää laakeaksi. Puolan hierarkkiset verbijohdostaksonomiat voivat perustua myös prefiksien polysemiaan ja mahdollisuuteen tulkita prefiksin merkitys resultatiiviverbillä. Eri kantaverbiryhmiin kytkeytyneenä prefiksi verbistyy erilaisiksi resultatiiviverbeiksi, joita kutsun kattoverbeiksi. Tällöin taksonomian hyperonyyminä on prefiksin verbistynyt merkitys ja hyponyymeinä samaprefiksiset eri kantaverbeistä johdetut verbit. Suomen ja puolan muutosjohdon erilaisuus tulee esiin myös kielten toisistaan poikkeavina leksikalisointistrategioina. Puolassa strategia on usein epäsuora, sillä verbiin on voitu johtoteitse kielentää tietoa mm. teon tai tapahtuman tuloksesta, verbin kuvaaman tilanteen rajattuudesta, lauseen subjektin tai objektin semanttisista rooleista, niiden merkityspohjaisesta valikoitumisesta jne. Suomi puolestaan suosii enemmän suoraa strategiaa niin, että itse tekoa tai tapahtumaa kielennetään verbillä ja sen osallistujia täydennyksillä ja määritteillä. Muutoksen ja tuloksen kielentämiseen verbilekseemeissä kytkeytyvät tärkeänä osatekijänä verbien aspektuaaliset ominaisuudet (suomessa verbien rajapakoisuus, rajahakuisuus ja rajaavuus), puolassa taas kieliopillistunut verbinaspekti (imperfektiivisyys ja perfektiivisyys). Pitkälti prefiksijohdon tulosta on puolan suomea laajempi teonlaatujohdosten kirjo: teonlaatujohdoksilla ilmaistaan toiminnan frekventatiivisuuden, kontinuatiivisuuden ja momentaanisuuden lisäksi mm. sen ajallista kestoa, distributiivisuutta, inkoatiivisuutta ja terminatiivisuutta. Kiintoisa samankaltaisuus tulee esiin siinä, että niin suomen kuin puolan teonlaatujohdokset saavat helposti affektis-modaalisia merkityksiä. Tämä tutkimus on ensimmäinen yritys pureutua puolan leksikaalislähtöisten verbiprefiksien ja niillä johdettujen verbien monisäikeiseen ja vaikeaselkoiseen semantiikkaan vertailemalla sitä suffikseja verbinjohtimina suosivaan suomeen. Erityisesti muutosverbien vertailu lisää lingvististä tietoa muutoksen ja tuloksen kielentämisestä verbilekseemeihin johtoteitse ja siihen liittyen myös tietoa puolan ja suomen verbijohdosten kausatiivisuuden ja transitiivisuuden luonteesta sekä resultatiivisuuden suhteesta kausatiivisuuteen.
  • Hirvelä, Jaakko (Helsingin yliopisto, 2018)
    Tosi uskomus ei välttämättä ole tietoa. Jotta uskomus olisi tietoa, täytyy uskomuksen ja sen totuuden välillä vallita tietynlainen suhde. Yksi tieto-opin perimmäisistä kysymyksistä on mikä tuo suhde on. Tämä väitöskirja tutkii ajatusta, että tuo suhde on modaalinen luonteeltaan. Modaaliset käsitteet eivät viittaa siihen miten asiat ovat, vaan ne ilmaisevat miten asiat olisivat voineet olla, miten niiden tulisi olla, miten niiden täytyy olla, tai miten ne eivät voi olla. Modalisoitu tieto-oppi pyrkii ratkaisemaan tieto-opillisia ongelmia modaalisten käsitteiden avulla. Modalisoitu tieto-oppi vaikuttaa lupaavalta hankkeelta siksi, että monet keskeiset tieto-opin käsitteet vaikuttavat olevan modaalisia luonteeltaan. ”Luotettavuus”, ”riskialtius”, ”onnekkuus”, ”kyvykkyys”, ja ”varmuus” ovat käsitteitä, jotka ovat ehkä parhaiten ymmärrettävissä modaalisten käsitteiden avulla. Tässä väitöskirjassa annetaan uusi tulkinta turvallisuusehtona tunnetusta modaalisesta tiedonehdosta, ja sovelletaan sitä erinäisiin tieto-opillisiin ongelmiin. Turvallisuusehdon mukaan tieto vaatii toden uskomuksen lisäksi sitä, ettei olisi voinut helposti erehtyä. Esseessä 1 esitetään uusi muotoilu turvallisuusehdosta ja sen avulla ratkaistaan kaksi keskeistä tieto-opillista ongelmaa. Esseessä 2 modalisoitua epistemologiaa sovelletaan vertaiserimielisyyden ongelmaan. Esseessä 3 argumentoidaan, että modaalinen suhde, joka vallitsee uskomuksen ja sen totuuden välillä tiedon tapauksissa, ei voi olla niin vahva kuin jotkut hyve-tietoteoreetikot ovat taipuvaisia väittämään. Tähän väitöskirjaan sisältyy myös johdanto, jossa luodaan lyhyt katsaus modalisoidun tieto-opin historialliseen kehitykseen sekä nykyiseen keskusteluun, ja nostetaan esiin ongelmia, joita ei käsitellä esseissä.

Näytä lisää