Humanistinen tiedekunta

 

Uusimmat julkaisut

  • Kaislaniemi, Samuli (Helsingin yliopisto, 2017)
    "Kauppiaiden monikielisyyttä kartoittamassa: Sanastotutkimuksia Englannin Itä-Intian kauppakomppanian varhaisesta kirjeenvaihdosta" Tutkimukseni käsittelee 1600-luvulla eläneiden Englannin Itä-Intian kauppakomppanian kauppiaiden kirjeenvaihdossa ilmenevää monikielisyyttä. Englannin Itä-Intian kauppakomppania perustettiin vuonna 1600. Kohtalaisesti menestyneestä kauppiasyhdistyksestä muodostui 1700-luvulla Euroopan ulkomaankaupan suurin toimija, joka dominoi intialaisten tekstiilien tuontikauppaa sekä myöhemmin kiinalaisen posliinin ja teen tuontia. Kaupankäynnin ohella komppania valloitti 1700- ja 1800-luvuilla laajoja alueita Intiassa, mikä mahdollisti koko niemimaan alistamisen Britannian imperiumin valtaan. Kauppakomppanialla oli merkittävä rooli maailmanhistoriassa. Tästä huolimatta komppanian arkiston asiakirjoja ei ole aiemmin käytetty kielitieteelliseen tutkimukseen. Väitöskirjani uusi avaus onkin kauppakomppanian Japanin kauppapisteen (1613–1623) kauppiaiden kirjeenvaihdon kielitieteellinen tutkimus. Väitöskirjan keskiössä olevat viisi artikkelia luotaavat tämän kirjeenvaihdon sanastoa. Artikkeleissa tutkin kauppiaiden koodinvaihtoa sekä kartoitan kirjeissä esiintyviä, esimerkiksi japanista, espanjasta, portugalista ja malaijista lainattuja sanoja. Tutkimukseni osoittavat, että tätä sanastoa kartoittamalla voidaan tunnistaa kieliyhteisöjä, joiden jäsenillä on samoja tapoja käyttää kieltä. Vierasperäisten sanojen käyttö kertoo myös kirjoittajan kielitaidon laajuudesta ja kielellisestä kompetenssista. Artikkeleista kaksi käsittelee englannin kielen kotoperäistä sanastoa. Näistä ilmenee, että kauppakomppanian arkiston avulla voidaan seurata sanojen merkityskenttien muuttumista ajassa, ja että yhtiön sisäinen kielenkäyttö vaikutti suoraan englannin kielen sanaston kehittymiseen. Lähteissä vain kerran esiintyvää sanaa tutkimalla osoitan lisäksi, miten näinkin rajattu tutkimusaihe voi kertoa 1600-luvun alun kauppiaiden kiinnostuksesta kaunokirjallisuuteen ja osoittaa, kuinka varhaiset sanakirjat plagioivat toisiaan. Väitöskirjan keskeiset tulokset tukevat monitieteisiä lähestymistapoja historiallisessa kielitieteessä ja etenkin sanastontutkimuksessa. Väitöskirja todistaa, että kvantitatiivisten ja kvalitatiivisten metodien yhdistäminen ei ole ainoastaan hyödyllistä, vaan tarpeen, kun halutaan vetää luotettavia johtopäätöksiä historiallisesta monikielisyydestä.
  • Heinonen, Pilvi (Helsingin yliopisto, 2017)
    Evaluointi opettajan vuorovaikutustoimintana: osallistujuuden ulottuvuudet luokkahuoneessa Tutkimuksessa tarkastellaan evaluointia opettajan vuorovaikutustoimintana yläkoulun ja lukion oppituntitilanteissa. Tutkimuksen tavoitteena on kuvata opettajan evaluoivaa eli arvioivaa ja arvottavaa vuorovaikutustoimintaa kolmesta näkökulmasta: 1) millaisilla kielellisillä keinoilla ja rakenteilla evaluoivaa toimintaa tuotetaan, 2) millainen rooli evaluoivalla toiminnalla on vuorovaikutustilanteiden jäsentymisessä ja 3) millaisia pedagogisia funktioita evaluoivalla toiminnalla luokkahuoneessa on. Tutkimusmenetelmänä ja teoreettisena lähtökohtana on keskustelunanalyysi. Evaluoivaa toimintaa tarkastellaan tilanteisena vuorovaikutustoimintana, joka rakentuu luokkahuoneen osallistujien orientaatioiden ehdoilla. Tutkimusaineisto koostuu 15 videonauhoitetusta oppitunnista. Aineisto on nauhoitettu suomalaisissa kouluissa vuosina 2003 ja 2011, ja siinä on mukana kolme oppilasryhmää ja neljä opettajaa. Nauhoitetut oppitunnit ovat äidinkielen ja kirjallisuuden sekä historian ja yhteiskuntaopin oppitunteja, ja analysoidut tilanteet ovat opettajajohtoisia vuorovaikutustilanteita. Tutkimuksessa opettajan evaluoivaa toimintaa analysoidaan pääsääntöisesti oppilaiden aloitteisiin reagoivana ja niitä käsittelevänä toimintana. Tarkastelun lähtökohtana on siten opettajan evaluoivan toiminnan rakentuminen suhteessa oppilaiden aloitteellisuuteen ja osallistujuuteen luokkahuoneessa. Tutkimus avaa uuden näkökulman opettajan evaluoivaan toimintaan, jota on aiemmin tutkittu pääsääntöisesti opettajan aloitteesta käynnistyvissä keskustelujaksoissa. Tutkimus fokusoi kolmeen rakenteeltaan ja pedagogisilta funktioiltaan spesifiin evaluoivaan tyyppiin: kehuva evaluointi, toimijaviitteinen evaluointi ja kaiuttava evaluointi. Tutkimustulokset osoittavat, että evaluointi on opettajan keino ohjailla oppilaiden toimintaa ja osallistujuutta sekä osoittaa odotuksenmukaisen osallistujuuden rajoja oppituntitilanteissa. Evaluoivalla toiminnallaan opettaja tekee näkyväksi oppilaan toiminnan relevanssin sekä määrittää toiminnan rajoja ja niiden neuvoteltavuutta oppituntitilanteissa. Lisäksi opettaja rakentaa evaluoivan toimintansa usein oppilaan toiminnasta tarjoutuneista aineksista: esimerkiksi sitoo oppilaan aloitteen osaksi agendankuljetusta tai hyödyntää oppilaan ääntä evaluoinnin resurssina. Tutkimus osoittaa, että evaluoiva toiminta muovautuu joustavasti suhteessa evaluoinnin kohteeseen ja vuorovaikutuksen kokonaiskontekstiin eli meneillään olevaan pedagogiseen toimintaan ja sen tavoitteisiin.
  • Tallberg-Nygård, Manuela (Helsingin yliopisto, 2017)
    This study explores differences between intracultural translation (into Finnish) and intercultural translation (into German) of culture- and location-bound Finland-Swedish literature. The key concepts used in this analysis are the semiosphere (Lotman) coined in cultural semiotics and the chronotope (Bakhtin). The research material consists of four novels by the Finland-Swedish author Kjell Westö: Drakarna över Helsingfors (1996), Vådan av att vara Skrake (2000), Där vi en gång gått (2006) and Gå inte ensam ut i natten (2009). All four novels have been translated into Finnish, Leijat Helsingin yllä (1996), Isän nimeen (2000), Missä kuljimme kerran (2006) and Älä käy yöhön yksin (2009), while three of them have been translated into German, Vom Risiko, ein Skrake zu sein (2005), Wo wir einst gingen (2008) and Geh nicht einsam in die Nacht (2013). In these novels the fictive characters’ microhistory runs parallel with the authentic history of Finland. Westö is known for embedding his stories in a Finnish environment, with a special emphasis on the bilingual society, Helsinki as a location, the Finland-Swedish dimension, and the meeting of the Finland-Swedish with the Finnish. Translations are the means of spreading minority literature to a wider audience and of increasing awareness and understanding of a minority. This can be achieved both on an intracultural and an intercultural level. This interdisciplinary study combines methodology and concepts of cultural semiotics, translation studies, linguistics, and literature studies to answer three research questions. The first question addresses the intra- and extralinguistic phenomena Westö uses to create the fictive Finland-Swedish semiosphere in the four novels about Helsinki. I call these semiosphere-specific phenomena, and they include both facts and fiction and can further be divided into four main categories: society, location, characters and culture. These are the main construction blocks of the semiosphere. The next step is to analyze how these phenomena are conveyed into the Finnish and German translations. The third phase is to identify possible differences between the intracultural and intercultural translations. The translation analysis focuses on recognizing what has been preserved and what has been changed in the translations. On a global level the question is how to reproduce implicit and explicit references to the Finnish society, the bilingual environment, and the Finland-Swedish dimension, while the solutions on the local level focus on how the global choices are implemented. The results show that the local solutions that have been applied in the translations into Finnish without any problems, as one would expect, follow a systematic pattern that creates a similar illusion of society, location, characters, and culture as the source text. In the intercultural translation, however, the sociocultural space differs and thus the phenomena that are used to create the illusion of society cause problems in translation. The local solutions vary more in the German translations, rendering a target text that is more distant from the source text thus affecting the style.
  • Belyaev, Ramil (Helsingin yliopisto, 2017)
    Tämän väitöskirjan tarkoituksena on tutkia Suomessa asuvien tataarien integroitumisen ja identiteetin säilyttämisen kokemusta. 100-150 vuotta sitten Nizhny Novgorodin alueelta Suomeen siirtynyt suhteellisen pieni islaminuskoinen tataarivähemmistö on onnistunut täysin integroitumaan suomalaiseen yhteiskuntaan säilyttäen silti uskontonsa, äidinkielensä ja kansalliset perinteensä.. Tutkimus perustuu sekä kirjallisiin lähteisiin että julkaisemattomiin aineistoihin, muun muassa yksityisten kokoelmien arkistotietoihin ja tataariyhteisön jäsenten kanssa käytyihin haastatteluihin. Tutkimuksen tieteellisenä arvona on erityisesti aiheen ajankohtaisuus. Viime vuosikymmenellä on maailmanlaajuisesti alkanut suurten ihmismassojen siirtymisprosessi, joka paljolti koskee nimenomaan muslimeja. Useimmat maahanmuuttajat joutuvat pääsääntöisesti ympäristöön, joka poikkeaa heidän kulttuuristaan. Tällaisissa olosuhteissa vähemmistön identiteetin säilymisen ja ympäröivään enemmistöyhteiskuntaan integroitumisen kannalta on tärkeää ylläpitää oman ryhmän kulttuuriperintöä ja kieltä mutta samalla vastustaa sosiaalista marginalisoitumista ja alueellista ghettoutumista. Globaalissa mittakaavassa tunnetaan monia esimerkkejä etnisten vähemmistöjen integroitumisesta. Vaikka aihetta on tutkittu monessa eri kontekstissa, Suomen tataarivähemmistö tarjoaa uuden ja vähän tutkitun esimerkin siitä, kuinka integroituminen voi parhaassa tapauksessa tapahtua. Suomen tataarit voivat toimia esimerkkinä maahan myöhemmin muuttaneille ryhmille.
  • Breier, Dorothea (Helsingin yliopisto, 2017)
    Tämä tutkimus käsittelee saksalaisia ja heidän jälkeläisiään nykypäivän Helsingissä. Se käsittelee kysymyksiä, kuten miten he purkavat raja-aitoja (omasta näkökulmastaan) saksalaisuuden ja suomalaisuuden väliltä, miten he asettavat itsensä vastaaviin viitekehyksiin ja mitä seuraamuksia heidän taustastaan ja kyseisestä viitekehykseen asemoitumisesta voi seurata. Suomen ja Saksan historiallisesti läheisen suhteen seurauksena kyseistä ryhmää ei pidetä ongelmallisena kantaväestön keskuudessa. Tästä syystä saksalaisten ja heidän jälkeläistensä asemointia suomalaiseen yhteiskuntaan ja kuuluvuuden kokemustaan pitää tarkastella erityisessä valossa. Tämä näkökulma täydentää valtaosaa maahanmuuttotutkimuksesta, joka keskittyy lähinnä ”eksoottisina” ja siten ”ongelmallisina” pidettyjen maahanmuuttajien integraatioon ja heidän kokemaansa syrjintään. Yhdistämällä tulokset asiaankuuluvaan kirjallisuuteen ja yhteiskunnalliseen keskusteluun, tutkimuksen tarkoituksena on painottaa, kuinka tärkeää on nähdä ilmiö osana suurempaa kokonaisuutta, tässä tapauksessa sukupolvien välistä, yhteiskunnallista ja historiallista kontekstia.
  • Pietikäinen, Kaisa Sofia (Helsingin yliopisto, 2017)
    Tämä tutkimus käsittelee englantia lingua francana (ELF) parisuhteissa, joissa puolisoilla on kummallakin eri äidinkieli. Pyrin selvittämään miten ELF-pariskunnat käyttävät vierasta kieltä pitkäaikaisen parisuhteen pääkielenä. Mitä puolisoiden vuorovaikutus kertoo heidän kommunikaatiokäytänteistään koskien monikielisyyttä, ymmärtämistä ja hiljaisuutta, ja miten pariskunnat kuvailevat kieli-identiteettiään? Käytän aineistona 9h 9min haastatteluja sekä 24h 15min parien itse keräämiä arkikeskusteluita. Metodina tutkimuksessa on käytetty keskustelunanalyysiä, mutta haastattelujen osalta myös sisältöanalyysiä. Tutkimus osoittaa, että ELF-pariskunnat käyttävät monikielisiä repertuaarejaan usein sekä erinäisiin vuorovaikutuksellisiin tarkoituksiin että myös näennäisesti ilman syytä. Tämä osoittaa, että kielenvaihdon merkityksellisyys vähenee ajan myötä sen tullessa totutuksi osaksi pariskunnan kieltä. Väärinymmärrysten määrä ELF-pariskuntien keskusteluissa on samaa luokkaa muiden ELF-kontekstien kanssa. Parien läheisyys sekä auttaa heitä ymmärtämään toisiaan että aiheuttaa kommunikaatio-ongelmia, sillä he odottavat ymmärtävänsä toisiaan niin hyvin. ELF-pariskunnat käyttävät samanlaisia ymmärtämistä helpottavia käytänteitä kuin muutkin ELF-puhujat, mutta lisäksi he turvautuvat mm. kielen ulkopuolisiin keinoihin kuten piirtämiseen ja onomatopoeettisiin ilmaisuihin. Pariskuntien identiteetti muodostuu ajan myötä jaettujen kokemusten kautta. Tässä prosessissa myös ne kielet, joita pari käyttää, tulevat merkitykselliseksi osaksi parin kieli-identiteettiä. Tämä koskee englantia mutta myös monikielisyyttä. Monikielisyys onkin läsnä heidän arjessaan sekä kotona että ympäröivän yhteiskunnan kanssa kommunikoidessa. Riitatilanteissa parit suhtautuvat "havaittavien hiljaisuuksien", eli puheenvuorosta vuorojen välisessä siirtymässä pidättäytymisten ilmentävän ongelmia, mutta nämä ongelmat eivät rajoitu vain huomattaviin ristiriitoihin. Muita tällaisia ongelmia ovat sellaisen vastauksen välttäminen, joka ilmentää syyllisyyttä, asiaankuulumattoman humoristisen tunnelmanvaihdoksen vastustaminen, loukkaantumisen osoittaminen sekä sen osoittaminen, että vastapuolen argumentointi ei ole vakuuttanut. Hiljaisuuden jälkeisten vuorojen analysointi keskustelunanalyysin keinoin osoittautui hyväksi menetelmäksi hiljaisuuden merkityksellisyyden selvittämiseen. Löydökset osoittavat, että kontekstilla on merkitystä pragmaattisten keinojen kehityksessä: ELF-kodeissa vaihdetaan kieltä vapaammin ja käytetään moninaisempia ymmärtämistä helpottavia käytänteitä kuin ohimenevissä tai virallisemmissa ELF-konteksteissa. ELF-parit identifioituvat englanninkielisiksi pariskunniksi, ja heidän keskusteluaineistonsa osoittautuu sopivan myös perinteisenlaiseen keskustelunanalyyttiseen tutkimukseen. Tutkimus pyrkii täten solmimaan yhteyksiä ELF-tutkimuksen, monikielisyyden sekä keskustelunanalyysin välille.
  • Harinen, Kirsi (Helsingin yliopisto, 2017)
    Vallitsevan teorian mukaan äidinkielen foneemisten vokaalien (eli foneemien) representaatiot ovat luonteeltaan kategorisia eli äänteet ovat järjestyneet kategorian parhaan esiintymän (eli foneemin prototyypin) ympärille. Teoria ennustaa, että foneemiprototyyppien, nonprototyyppien ja nonfoneemisten vokaalien representaatiot ja niiden käsittely aivoissa eroavat toisistaan. Tässä väitöskirjassa selvitetään toiminnallisen magneettikuvauksen (fMRI) avulla, eroaako ihmisen kuuloaivokuoren ja sen lähialueiden aktivaatio prototyyppisten ja nonprototyyppisten sekä foneemisten ja nonfoneemisten vokaalien käsittelyn aikana ja miten aktiiviset kuuntelutehtävät vaikuttavat näihin eroihin. Väitöskirjan kolmessa osatutkimuksessa koehenkilöille esitettiin vokaalipareja ja visuaalisia ärsykkeitä kuuntelu- ja katselutehtävien aikana. Tutkimuksessa I vokaaliparit koostuivat prototyyppisistä ja nonprototyyppisistä foneemisista vokaaleista. Tutkimuksessa II puolestaan tarkasteltiin foneemisten ja nonfoneemisten vokaalien käsittelyn eroa. Lisäksi tutkimuksessa II selvitettiin, riippuuko kuuloaivokuoren ja sen lähialueiden tehtäväsidonnainen aktivaatio siitä, suoritetaanko kuuntelutehtävää helposti (foneemiset vokaalit) vai vaikeasti (nonfoneemiset vokaalit) kategorisoitavilla vokaaleilla. Viimeisessä tutkimuksessa (III) toistettiin tutkimusten I ja II päätulokset. Tutkimuksessa III selvitettiin myös sitä, miten aktivaatio äänten erottelutehtävän aikana eroaa silloin, kun vokaaleja erotellaan niiden fysikaalisten tai kategoristen ominaisuuksien perusteella. Väitöskirjan tutkimuksissa saadut tulokset tukevat oletetusta siitä, että foneemisten vokaalien representaatiot ovat luonteeltaan kategorisia. Tulokset osoittavat, että tieto vokaalikategorioiden representaatioista on käytettävissä kuuloaivokuorella aktiivisten kuuntelutehtävien aikana. Lisäksi tutkimuksissa havaittiin, että päälakilohkon alaosien aktivaatio voimistui niiden tehtävien aikana, jotka vaativat kategorisen tiedon käsittelyä. Näiden aivoalueiden aktivaatio ei kuitenkaan näytä liittyvän kategorioiden muodostamiseen (puheäänten kategorisointiin) sinänsä. On merkillepantavaa, että tutkimuksissa I–III näennäisen pienet erot vokaaliärsykkeissä ja kuuntelutehtävissä johtivat huomattaviin aktivaatioeroihin kuuloaivokuorella ja sen läheisillä aivoalueilla. Tämä korostaa huolellisesti kontrolloitujen koeasetelmien ja etenkin replikaatiotutkimusten tärkeyttä fMRI -tutkimuksissa.
  • Patronen, Outi (Helsingin yliopisto, 2017)
    Tässä tutkimuksessa selvitetään, miten Raja-Karjalan karjalankielinen ortodoksiväestö, jolla ei ennestään ollut sukunimiä, sai sukunimet pääasiassa ajanjaksona, joka alkoi 1890-luvulla ja loppui 1920-luvulla. Raja-Karjalalla tarkoitetaan kuutta luovutetussa Karjalassa Laatokan kaakkoispuolella sijainnutta pitäjää, jotka ovat Suojärvi, Korpiselkä, Soanlahti, Suistamo, Impilahti ja Salmi. Vuonna 1939 alueella, joka oli Suomen ortodoksisen kirkon vahvaa aluetta, asui noin 50 000 asukasta. Sukunimien käyttöönottamista tarkastellaan osana rajakarjalaisen kulttuurin suomalaistumista, ja ortodoksikarjalaisten suomalaistaminen rinnastetaan Suomessa ja Suomen lähialueilla asuvien kielivähemmistöjen historiaan. Tutkimusaineisto, joka käsittää 2 357 ortodoksikarjalaisten sukunimeä, on poimittu Viipurin läänin Salmin kihlakunnan vuosien 1818 ja 1820–1925 henkikirjoista. Raja-Karjalan väestöstä tuli suomalaistamisen kohde karelianismin myötä. Rajaseudun pääosin karjalankielinen ja ortodoksinen väestö haluttiin sitoa muuhun Suomeen kaikin tavoin. Suomalaistaminen alkoi Sortavalan seminaarin ja sanomalehti Laatokan perustamisesta. Raja-Karjalassa oli aina suuntauduttu itään, Aunuksen Karjalaan, mutta katse kääntyi länteen, mistä vaikutteiden saaminen kiihtyi, kun Suomi itsenäistyi ja itäraja suljettiin. Karjalan kielen ja kulttuurin muuttuminen huomattiin jo 1920-luvulla. Tutkimuksen teoriaosassa selvitetään Raja-Karjalassa puhutun karjalan kielen asemaa tarkastelemalla puhutun kielen domeeneja ja 1920- ja 1930-luvulla sanomalehti Laatokassa julkaistujen karjalankielisten lehtikirjoitusten kirjoittajia. Karjalan kirjakielen kehitystyön suurin este oli se, ettei karjalan kieltä poliittisista syistä yleisesti tunnustettu omaksi kielekseen: sekä Raja-Karjalassa että Itä-Karjalassa puhuttuja kielimuotoja pidettiin suomen kielen murteina, koska kieltä pidettiin yhtenä syynä sitoa Itä-Karjala Suomeen. Karjala ei myöskään käynyt kouluopetuksen kieleksi. Karjalankielisten rajakarjalaisten, kieli- ja uskontovähemmistön, asemaa ja ongelmia voi hyvin verrata esimerkiksi kolttasaamelaisiin: kumpikin on joutunut suomalaistumaan eikä kumpikaan ole saanut tukea esimerkiksi kirjakielen kehittämiseen muualla olevasta emämaasta. Ennen vuotta 1880 suurimmalle osalle rajakarjalaisista oli kirjattu ruotsinkielisiin verotusasiakirjoihin ja venäjänkielisiin kirkonkirjoihin vain venäjänkieliset ristimänimet ja patronyymit; vain harvalla oli periytyvä sukunimi. Rajakarjalainen sukunimistö jaetaan kymmeneen nimiryhmään, joista suurimmat ovat ristimänimien hypokorismeihin pohjaavat sukunimet, jotka ovat alun perin olleet talonnimiä (Patronen, Reittu), ja lisänimiin pohjaavat sukunimet (Löllö). Muita nimiryhmiä ovat muun muassa venäjänkielisistä patronyymeistä kehittyneet sukunimet (Kononoff, Kuismin), pappisnimet (Solntsev), erilaiset venäjänkieliset sukunimet (Komaroff), sattumanvaraisesti annetut tai otetut, savolaisten tai pohjoiskarjalaisten sukunimien kanssa samanasuiset sukunimet (Pennanen) ja uudet ns. Virtanen-, Laine-tyypin sukunimet (Salminen, Kivi). Karjalankielisen ortodoksivähemmistön suurimpana suomalaistajana on eri alojen tutkimuksissa pidetty suomenkielistä kansakoulua. Sen lisäksi syitä siihen, että rajakarjalaisille alettiin antaa sukunimiä tai nämä alkoivat ottaa niitä itse, olivat Raja-Karjalassa tehty isojako ja lampuotien eli vuokraviljelijöiden itsenäistyminen.
  • Karhu, Sanna (Helsingin yliopisto, 2017)
    Väitöskirja tarkastelee filosofi ja feministiteoreetikko Judith Butlerin käsitystä sosiaalisten normien ja väkivallan suhteesta. Normeilla tutkimuksessa viitataan yhteiskunnallisen vallan toimintaan, joka muovaa käsityksiämme siitä, keiden elämä nähdään elämisen arvoisena ja keiden ei. Vaikka monet tutkijat ovat alkaneet keskustella Butlerin normikäsityksestä, väitöskirjani on ensimmäinen aiheesta kirjoitettu monografia. Tutkimus vastaa seuraaviin kysymyksiin: Mikä on normien rooli Butlerin tuotannossa? Miten hän käsittää normien, väkivallan ja väkivallattomuuden suhteen? Miten normit tulisi ymmärtää suhteessa kritiikkiin ja vastarintaan? Millaisia poliittisia ja eettisiä seurauksia hänen normiteoretisoinnillaan on? Väitöskirja näyttää, että toisaalta Butler käsitteellistää normeja yhtenä väkivallan muotona, mutta toisaalta hän teoretisoi niitä yhteiskunnallisen muutoksen mahdollistavina käytäntöinä. Tutkimus jakautuu neljään osaan, joista jokainen luotaa Butlerin normikäsitystä tietyn, usein aiemmassa tutkimuksessa pimentoon jääneen aihealueen näkökulmasta. Ensimmäinen osa tutkii hänen normikäsityksensä taustaa Monique Wittigin ajattelussa. Osoitan, että Butler alkaa kehitellä käsitystään normeista samanaikaisesti väkivallan ja vastarinnan mahdollistajina pohjaten Wittigin näkemykseen, jonka mukaan heteroseksuaalisuuden instituutio toimii väkivaltaisesti vähemmistöjä kohtaan. Toisin kuin Wittig, joka teoretisoi vastarintaa vallasta vapaana alueena, Butler liittää muutoksen osaksi normien toimintaa. Toinen osa erittelee Butlerin Foucault’laista näkemystä sukupuolesta (gender) normalisoivana valtana niissä teksteissä, joissa hän käsittelee transsukupuolisuutta ja ei-binaarisia sukupuoli-identiteettejä. Korostan tämän – kommentaareissa sivuutetun – aiheen erityismerkitystä Butlerin normiteoretisoinnille. Koska Butler painottaa sukupuolen itsemäärittelyn eettistä ja poliittista tärkeyttä, hänen kantansa avaa trans-affirmatiivisen näkökulman feministiseen teoriaan. Näkemys poikkeaa niistä, myös Foucault’n ajatteluun nojaavista feministeistä, jotka ovat ehdottaneet ”gender”-käsitteestä luopumista. Kolmannessa osassa haastan yleisen tulkinnan Butlerista kriittisenä humanistina. Koska aiempi tutkimus on keskittynyt Butlerin näkemykseen ihmisyyden kategorian poliittisesta rakentumisesta, hänen ihmiskeskeisyyteen kohdistuva kritiikkinsä on ohitettu. Vaikka Butler käsittelee toislajisia eläimiä melko suppeasti, väitän, että tämä aihepiiri tarjoaa oivalluksia lajisortoa ylläpitävien normien kyseenalaistamiseen. Laajennan Butlerin normiteoretisointia pohtimalla, miten ruuaksi määriteltyjen eläinten järjestelmällinen tappaminen tehdään normaaliksi samalla kun lemmikkien hyvinvointi näyttäytyy eettisenä kysymyksenä. Ehdotan, että Butlerin normiteoretisointi tuottaa radikaalimman käsityksen väkivallattomuuden etiikasta kuin aiempi kirjallisuus on esittänyt. Viimeinen osa tarkastelee Butlerin normikäsitystä suhteessa hänen psykoanalyyttiseen näkemykseensä suremisesta. Toisin kuin monet kriitikot ovat väittäneet, Butlerin Yhdysvaltojen sotapolitiikkaa arvostelevat tekstit eivät edusta melankolista irtiottoa politiikasta, vaan ne tulee ymmärtää teoretisoinniksi poliittisesta toiminnasta. Korostaakseni suremisen poliittista merkitystä Butlerilla, analysoin hänen näkemystään vastarinnasta suhteessa Foucault’n käsitykseen kritiikistä, Adornon pohdintaan hyvästä elämästä ja Arendtin ajatteluun poliittisesta toiminnasta. Väitöskirja ehdottaa, että Butlerin teoretisointi normeista tulee ymmärtää feministisen kritiikin ja vastarinnan käytäntönä.
  • Auhtola, Nea (Helsingin yliopisto, 2017)
    Väitöskirjani selvittää, miksi ja miten saksankielisissä poliisin hätäpuheluissa poiketaan puhelun kommunikatiivisesta tehtävästä eli ns. quaestiosta. Aineistoni koostuu 132 saksankielisestä poliisin hätäpuhelusta, jotka on nauhoitettu keväällä 2012 kahdessa hätäkeskuksessa. Hätäkeskusten nimistä, henkilöistä ja paikannimistä käytetään väitöskirjassa pseudonyymejä. Tutkimus perustuu psykolingvistiseen quaestio-teoriaan, jonka mukaan jokainen teksti, keskustelu sekä yksittäiset puheenvuorot perustuvat eksplisiittisiin tai implisiittisiin quaestioihin. Quaestio voidaan mieltää ohjeeksi, joka auttaa puhujaa suunnittelemaan koherentin jatkon tekstille tai keskustelulle. Joissakin tapauksissa quaestioita jätetään kuitenkin noudattamatta. Tällöin syntyy erilaisia sivurakenteita, joiden kommunikatiivinen merkitys voi olla suuri, sillä sivurakenteissa ilmoitetaan usein taustatietoja, mielipiteitä ja kommentteja. Hätäpuhelun kokonaisquaestio koostuu kahdesta osaquaestiosta: soittaja antaa tietoja tapahtuneesta, kun taas hätäkeskuspäivystäjä esittää kysymyksiä määritelläkseen avuntarpeen todenperäisyyden. Mikäli puhujat ottavat hätäpuhelussa sen riskin, että puhelun keston pidentymisen uhalla jokin muu kommunikatiivinen tehtävä kuin institutionaalinen quaestio nostetaan keskiöön, on tällaisella sivurakenteella oltava merkittäviä funktioita. Työssäni selvitetään näitä funktioita ja tutkitaan esim. eroavaisuuksia hätäkeskustyöntekijän ja soittajan aloittamissa sivurakenteissa. Soittaja antaa sivurakenteissaan tietoja esimerkiksi havaintojensa evidentiaalisuudesta tai ilmaisee omaa epävarmuuttaan. Päivystäjä sen sijaan informoi soittajaa mm. hätäilmoituksen käsittelystä. Yleisesti sivurakenteilla on merkitystä mm. emootioiden, teknologisten apuvälineiden, relevanssin, oman (puuttuvan) kompetenssin ja aikasuhteiden kuvaamisessa. Sivurakenteet tarjoavat puhujille niinkin institutionaalisessa kontekstissa kuin hätäpuhelussa yksinkertaisen tavan kertoa omista käsityksistään ja ajatuksistaan ja välittää siten puheluskeemaan kuulumattomia mutta muutoin oleellisia tietoja kustakin tapauksesta. Tämä tulisi huomioida myös päivystäjien koulutuksessa ja hätäkeskusuudistuksissa. Avainsanat: quaestio, hätäpuhelu, hätäkeskus, poliisi, sivurakenne, saksa
  • Koivisto, Satu (Helsingin yliopisto, 2017)
    Tutkimuksen tarkoituksena on kiinnittää huomiota merkittävään tiedonpuutteeseen Suomen kosteikkoarkeologisesta kulttuurivarannosta ja osoittaa sen suuri tieteellinen ja tulkinnallinen potentiaali. Tavoitteeseen pyritään esittämällä ensin yhteenveto Suomen kosteikkoarkeologisista kohteista, joiden löytöyhteyksiä, säilyneitä materiaaleja ja muita ominaispiirteitä arvioidaan arkeologisten, etnografisten ja luonnontieteellisten aineistojen valossa. Yhteenvedon tuloksena pyritään osoittamaan potentiaalisimpia alueita uusien kohteiden löytämiseksi. Mittavaa, mutta edelleen vähäisesti maassamme hyödynnettyä kosteikkoarkeologisten aineistojen tutkimuksellista potentiaalia valotetaan kahden tapaustutkimuksen avulla, jotka edustavat tällä hetkellä tyypillisintä kosteikkoarkeologista resurssia Suomessa – puisia kalastusrakenteita. Tutkimuksen kivikautinen kalastusteema käsittää kalastusrakennetyyppien ja jokisuun kalastusmenetelmien sekä niitä ympäröivien luonnonolojen yksityiskohtaista tarkastelua, jotka luovat analyyttisen kehyksen näiden edelleen vähäisesti tunnettujen arkeologisten puurakenteiden ominaispiirteiden selvittämiseksi. Lopuksi tutkimus pyrkii myös lisäämään tietoa haastavissa kosteikko-olosuhteissa sijaitsevien arkeologisten kohteiden löytämiseksi ja prospektoimiseksi esittelemällä geofysikaalisen testauksen ja koekaivauksen tuloksia kivikautisella kalastuspaikalla. Edellä esitetyn tuloksena Suomen kosteikkoarkeologisten kohteiden lukumäärä moninkertaistui alkutilanteeseen nähden, vaikka se edelleenkin on hyvin pieni suhteutettuna maamme huomattavaan kosteikkoalaan. Potentiaalisimpia alueita uusien kohteiden löytämiseksi ovat muinaiset jokisuut, Pohjanmaan maankohoamisrannikko sekä umpeenkasvaneet järvet. Kalastuspaikat, joihin liittyy puisia kiinteitä rakenteita, ovat tällä hetkellä tyypillisimpiä kosteikkoarkeologisia kohteita maassamme. Tutkimuksessa esitellyt tapaustutkimukset osoittavat selkeästi, että nämä aiemmin vähäisesti hyödynnetyt arkeologiset orgaaniset materiaalit tarjoavat arvokasta tutkimusaineistoa esihistoriallisten yhteisöjen harjoittamien kalastusmenetelmien, teknologisten ratkaisujen ja toimeentulostrategioiden selvittämiseksi. Toimivien menetelmien puute uusien kohteiden löytämiseksi ja jo tunnettujen kohteiden prospektoimiseksi ovat rajoittaneet kosteikkoarkeologista tutkimusta maassamme. Kriittisimpiä uhkia kosteikkoympäristössä sijaitsevan arkeologisen kulttuurivarannon säilymiselle ovat ojitus, turpeenotto, maaperän happamoituminen ja ilmastonmuutos.
  • Hardwick, Hannasofia (Helsingin yliopisto, 2017)
    Viime vuosisalla käynnistynyt audiovisuaalisen median räjähdysmäinen kasvu on vaikuttanut huomattavasti kokemusmaailmaamme. Audiovisuaalinen media ja etenkin elokuva on vaikuttanut myös kaunokirjallisuuteen. Mutta miten tarkalleen ottaen "liikkuvat kuvat'' ovat muuttaneet sanataidetta? Entä mitä muutokset ovat edellyttäneet lukijalta? Toisin sanoen: millaista on elokuvan ja romaanin välinen vuoropuhelu aikana jolloin audiovisuaalinen kerronta ulottuu lähes kaikkiin inhimillisen toiminnan osa-alueisiin? Näihin kysymyksiin pureudutaan tässä tutkimuksessa. Tarkastelen väitöskirjassani neljää 2000-luvulla julkaistua romaania, jotka eri tavoin heijastelevat elokuvan ja sanataiteen suhdetta kaunokirjallisuuden näkökulmasta. Teokset ovat Paul Austerin The Book of Illusions (2002, suom. Illuusioiden kirja), David Nichollsin The Understudy (2005, suom. Varamies), Don DeLillon Point Omega (2010, suom. Omegapiste) ja Katri Lipsonin Jäätelökauppias (2012). Nämä eri genrejä edustavat romaanit esittävät kattavasti erilaisia tapoja hyödyntää elokuvaa osana kaunokirjallista kerrontaa. Elokuvat ovat eri tavoin läsnä tarkasteltavissa teoksissa: elokuvia katsotaan ja niistä kerrotaan; elokuvien kautta viestitään epäsuorasti ja henkilöhahmot peilaavat omaa itseä niitä vasten. Romaaneissa esitetyt elokuvat tarjoavat samastumispinnan niin kertojille, henkilöhahmoille kuin lukijoille. Kaikissa tutkimissani romaaneissa elokuvalla on hyvin tärkeä rooli sekä tarinamaailman rakentumisessa että juonenkulussa. Tällä on suuri vaikutus lukukokemukseen, sillä lukijan on luettava teosta elokuvien kautta. Näin ollen myös lukijan aiemmat kokemukset ja tietämys elokuvista vaikuttavat huomattavasti lukuprosessiin. Teosanalyysini osoittavat, että kaikissa teoksissa horjutetaan romaanin esittämän todellisuuden ja elokuvatodellisuuden välistä rajaa. Tämä horjuttaminen voi tapahtua leikkisästi, kuten Nichollsin The Understudyssa, jossa päähenkilö yrittää epäonnisesti hyödyntää näkemiään elokuvia arkielämässä. Sitä vastoin DeLillon pienoisromaanissa Point Omega romaanin todellisuus ja elokuvatodellisuus törmäytetään ahdistavalla tavalla, kun teoksessa esitetty videoinstallaatio alkaa hallita tarinamaailman rakentumista ja uhkaa nielaista koko fiktiivisen todellisuuden itseensä. Elokuvan avulla romaanit koettelevat ja kyseenalaistavat arkiajattelullemme ominaisia tapoja jaotella maailmaa puhtaan hierarkkisesti. Romaanit kannustavat pohtimaan käsityksiämme totuuden, elämän ja tietämisen rajoista.
  • Korhonen, Minna (Helsingin yliopisto, 2017)
    Väitöskirjassani tutkin perinteisin sosiolingvistisin menetelmin australianenglannissa eri ikäryhmien välillä esiintyvää vaihtelua sekä australianenglannin muutosta näennäisajassa kolmen sukupolven aikana. Tutkimukseni keskittyy väitettyyn amerikanenglannin vaikutukseen, jota lähestyn kahdelta kannalta: sekä puhujien kieliasenteiden että heidän varsinaisen kielenkäyttönsä kautta. Tutkimukseni aineistona toimii Blayneyssä Australiassa kenttätyönä keräämäni haastattelumateriaali. Väitöstutkimukseni tulokset osoittavat kaikkien ikäryhmien edustajien olevan yksimielisiä siitä, että amerikanenglannin vaikutus aiheuttaa muutoksia australianenglannissa. Ikäryhmien mielipiteet kuitenkin eroavat toisistaan siinä, millä kielen osa-alueilla kyseistä vaikutusta on eniten havaittavissa; nuoremmat haastateltavat mainitsevat useimmiten sanaston, kun taas vanhemmat ikäryhmät mainitsevat sanaston lisäksi lähes yhtä usein myös ääntämyksen ja oikeinkirjoituksen piirteitä. Haastateltavien kielenkäytön tutkimus osoittaa, että australianenglannissa tiettyjen sanojen ääntämyksessä havaittava vaihtelu ja muutos on lähinnä sanakohtaista; eräät sanat (esim. schedule) osoittavat selvän muutoksen ikäryhmien välillä, kun taas toisilla sanoilla (esim. semi-final) on hyvinkin vakiintunut ääntämys. Sitä vastoin kaikki tutkitut kieliopin piirteet (mm. there-eksistentiaalilauseet sekä have (got) -verbin käyttö) osoittavat amerikanenglannille tyypillisten käytänteiden yleistymisen australianenglannissa. Vaikka kyseisiä muutoksia ei voidakaan välttämättä selittää suoralla amerikanenglannin vaikutuksella, kielessä tapahtuvat muutokset voivat osaltaan vahvistaa puhujien näkemyksiä amerikanenglannin vaikutuksesta Australiassa. Ottamalla huomioon sekä puhujien kieliasenteet että heidän kielenkäyttönsä, väitöstutkimukseni antaa kattavan kuvan nykyaustralianenglannin kehityssuunnista sekä avaa näkökulmia kieliasenteiden ja varsinaisen kielenkäytön tutkimisen yhdistämiseen.
  • Kuha, Jukka (Helsingin yliopisto, 2017)
    Tutkimus koskee maamme institutionaalisten musiikkioppilaitosten historiaa Ruotsin vallan ajalta vuoteen 1969. Sille niin sanottuna punaisena lankana on laajahko selvitys musiikkikoulutuksen ja musiikkioppilaitosten syntymisestä Euroopassa, koska ulkomailta saatiin esikuvat maamme oppilaitoksille. Tarkastelun kohteina ovat edelliseen sisältyvinä akatemioiden, musiikkiakatemioiden ja yliopistojen varhainen musiikkikoulutus sekä muu musiikkielämä. Kokonaisvaltaista alaa koskevaa tutkimusta ei ole tähän mennessä tehty. Siten tutkimus tuo esiin runsaasti uutta tietoa maamme musiikkikoulutuksesta ja oikaisee monia epätarkkoja tai jopa virheellisiä tietoja, joita sisältyy harvoihin musiikkioppilaitoksistamme kirjoitettuihin teoksiin. Varhaisten alan oppilaitostemme esiin tuomisen ohella tarkastelun kohteina ovat erityisesti Zacharias Topeliuksen propagoinnit musiikkikoulutuksen järjestämiseksi ja kaksi taideakatemiahankettamme 1800-luvulla. Niistä ensimmäisestä ei ole toistaiseksi musiikkialan teoksissa minkäänlaista mainintaa, vaikka siihen - kuten toiseenkin - sisältyi ehdotus musiikkikoulutuksen järjestämiseksi. Tutkimus ei varsinaisesti koske Helsingin Musiikkiopiston nimellä perustettua nykyistä Sibelius-Akatemiaa, mutta sen alkuvaiheiden toimintoja tarkastellaan, koska niistä on esitetty ristiriitaisiksi osoittautuneita tietoja. Myös Martin Wegeliuksen ja Robert Kajanuksen, "kahdeksi musiikkipaaviksi" nimitettyjen 1800 - 1900-lukujen vaihteen merkittävien musiikkielämämme vaikuttajien, henkilökohtaisista suhteista esitettyjä tietoja korjataan. Musiikkioppilaitostoiminnan kehittymistä seurataan pääasiassa kronologisessa järjestyksessä, mutta kirkkomusiikkikoulutus on saanut oman lukunsa. Tutkimuksen ajankohtaa koskevan 1960-luvun keskeisimmäksi asiaksi tutkimuksessa nousee valtionavustuslainsäädäntöjä koskeva kilpailu Sibelius-Akatemian ja muiden musiikkioppilaitosten välillä. Siitä aiheutui jälkimmäisille huomattavaa haittaa valtionavustusten jäätyä vähäisisiksi ja vain harvojen oppilaitosten päästyä niistäkin pitkiksi ajoiksi osallisiksi.
  • Bastman, Eeva-Liisa (Helsingin yliopisto, 2017)
    Tutkimus käsittelee pietististen herätysliikkeiden piirissä 1700- ja 1800-luvun vaihteessa syntynyttä suomenkielistä virsirunoutta. Tutkimuksessa tarkastellaan virttä lyriikan lajina ja virsirunouden poetiikkaa, eli virrelle tyypillisiä muodollisia ja sisällöllisiä piirteitä ja lajille ominaisia merkityksenmuodostamisen tapoja. Tutkimuksen keskiössä on kaksi virsikokoelmaa: 1780-luvun Orimattilasta peräisin oleva käsinkirjoitettu virsikokoelma sekä vuonna 1790 ilmestynyt Halullisten Sieluin Hengelliset Laulut ja sen täydennetyt painokset 1800-luvulta. Tutkimuksen aluksi tarkastellaan virsikokoelmien historiallisia ja uskonnollisia konteksteja. Analyysiosa jakautuu kahteen päälukuun, joista ensimmäinen käsittelee virren metriikkaa ja toinen virttä puheena ja puhutteluna. Metriikkaa käsittelevässä luvussa tarkastellaan virsirunouden säkeistörakenteita, runomittoja ja riimitystä sekä erilaisia toisteisuuden ja kytkennän keinoja, joiden avulla säkeistöt rakentuvat kokonaisuuksiksi. Yksityiskohtaisempien tekstianalyysien lisäksi luodaan kokonaiskuva siitä, mitkä rakenteet olivat virsirunoilijoiden suosiossa, ja miten virsien metriikka tutkittavana ajanjaksona muuttui. Nykymetriikan näkökulmasta väljä riimitys asetetaan uuteen valoon tarkastelemalla loppusointua yhtenä äänteellisen toiston keinona sisäsoinnun ja alkusoinnun ohella ja soinnutuksen tehtäviä virren poetiikassa. Toisen analyysiluvun lähtökohtana on näkemys runon puheenkaltaisuudesta ja runosta puheena ja puhutteluna. Erityisesti rituaaliset tai performatiiviset elementit, jotka toimivat yleisöä osallistaen ja mukaan kutsuen, osoittautuvat virsipoetiikan keskeisiksi piirteiksi. Tällaisia ovat rytmin ja sointuisuuden ohella erilaiset puhujapositiot ja puhuttelut, tunteita ja aistihavaintoja aktivoivat retoriset keinot sekä ihmisen sisäistä tunne- ja ajatusmaailmaa havainnollistava kuvaannollisuus. Tutkimus osoittaa, että virsipoetiikka perustuu retoriikkaan, suullisiin ilmaisumuotoihin sekä tutun repertuaarin kierrättämiseen ja uudelleenmuotoiluun. Pietismin virsien repertuaari rakentuu vuorovaikutuksessa raamatullisten tekstien ja hartauskirjallisuuden lajien kanssa. Analyyseissä esiin nousevien poeettisten piirteiden yhteiseksi nimittäjäksi osoittautuu virsien pyrkimys luoda yhteisöllisyyttä ja osallisuutta ja esittää sisäistä muutosta tavalla, joka kutsuu mukaan myös virren kuulijoita ja veisaajia.