Humanistinen tiedekunta

 

Uusimmat julkaisut

  • Päivärinne, Meri (Helsingin yliopisto, 2018)
    Jean Barbeyrac, traducteur et homme de lettres on tutkimus, jossa historiallisen tapaustutkimuksen kautta keskitytään kääntämisen sosiologisiin kysymyksiin kääntäjän näkyvyydestä, kääntäjän toimijuudesta ja kääntämisen normeista. Metodologisena viitekehyksenä on mikrohistoriallinen tutkimus. Tutkimus yhdistää historiantutkimuksen ja kääntämisen sosiologian aihepiirejä keskittymällä Jean Barbeyracin (1674-1744) elämään ja teoksiin. Aineistona on République des lettres’ssä kääntäjänä, yliopisto-opettajana ja yhteiskunnallisena keskustelijana toimineen Barbeyracin tuotanto, erityisesti hänen pääteoksensa, jotka molemmat ovat ranskankielisiä käännöksiä latinasta, Samuel Pufendorf: Droit de la nature et des gens (1706) ja Hugo Grotius: Droit de la guerre et de la paix (1725). Aineisto käsittää myös muita Barbeyracin julkaistuja kirjoituksia, sekä aikalaiskritiikkejä hänen teoksistaan. Tärkeä lähde on näiden julkaistujen lähteiden lisäksi Barbeyracin kirjeenvaihto, joka on tätä tutkimusta varten kerätty eri arkistoista ja transkriboitu käsikirjoituksista. Kirjeenvaihto julkaistaan Lausannen yliopiston lumières.lausanne-projektin osana (http://lumieres.unil.ch). Aineiston kautta piirtyy kattava kuva sekä kääntäjän ammatillisesta profiilista että hänen henkilökohtaisesta elämästään, ja näihin liittyvistä tapahtumista ja erilaisista yhteyksistä joita hän ylläpiti kansainvälisessä verkostossaan. Tutkimus laajentaa perinteisesti kaunokirjallisuuteen pohjautuneen kääntämisen tutkimuksen aineistopohjaa, sillä käännetyt teokset ovat akateemista tietokirjallisuutta, modernin kansainvälisen oikeuden teoreettisena pohjana pidettyjä luonnonoikeuden perusteoksia. Voidaan nähdä, että näiden teosten kohdalla kyse on kulttuurinsisäisestä kääntämisestä, sillä latinankieliset alkutekstit oli suunnattu pääasiassa samalle oppineelle yleisölle kuin käännöksetkin – siksi käännöstieteessä usein korostettu kulttuurienvälisyys ei näissä käännöksissä ole samalla tavalla oleellinen käsite. Tutkimuksessa korostuu paratekstien rooli sosiologisen ja historiallisen tiedon lähteenä; sekä teosten sisäiset kääntäjän esipuheet ja sivuhuomautukset että teosten ulkopuoliset paratekstit kuten kritiikit ja kirjeenvaihto, ovat keskeisiä. Kääntäjän näkyvyyden on ajateltu pohjautuvan erityisesti tiettyjen käännösstrategioiden käyttämiseen: tämän tutkimuksen eräänä johtopäätöksenä on, että Barbeyracin tapauksessa käännösstrategia ei ollut määräävä tekijä näkyvyyden muodostumisessa, vaan pikemminkin kääntäjän muu toiminta ja erityisesti kirjansisäisten paratekstien monipuolinen käyttö toi kääntäjälle runsaasti näkyvyyttä. Osittain näkyvyyttä syntyi myös akateemisen kirjoittamisen paratekstuaalisten käytäntöjen uudistamisesta; tässä voidaan nähdä laajan toimijuuden tuovan kääntäjälle näkyvyyttä. Kääntämisen normien osalta tutkimustuloksena on, että Barbeyracin aikana ja hänen tärkeimmässä kulttuurikentässään, Republique des lettres’ssä, oli suhteellisen laaja kirjo erilaisia hyväksyttyjä tapoja kääntää akateemisia kirjoituksia. Kääntäminen nähtiin ansiokkaana toimintana, jonka avulla tietoa ja taiteellisia teoksia tuotiin laajemman yleisön saataville. Osallistuva kääntäminen, jota Barbeyrac edusti käyttämällä laajasti omaa ääntään osana kääntämiään teoksia (esipuheet, sivuhuomautukset) sekä laaja toimijuus yhteisössä erilaisissa rooleissa toi hänelle kääntäjänä runsaasti näkyvyyttä ja arvostusta.
  • Sosa, Takemi (Helsingin yliopisto, 2018)
    Väitöskirja "Magnus Lindberg – Musical Gesture and Dramaturgy in Aura and the Symphonic Triptych" käsittelee suomalaisen säveltäjän Magnus Lindbergin (s. 1958) teknis-esteettistä ajattelua eleellisyydestä ja dramaturgiasta 1990-luvun tärkeimpien teosten analyysin kautta. Lindberg on nykytaidemusiikin johtavia ja maineikkaimpia hahmoja. Hänen kansainvälisestä menestyksestään huolimatta tieteelliset tutkimukset hänen estetiikastaan ja sävellystekniikastaan ovat kuitenkin tähän mennessä olleet erittäin vähäisiä. Väitöskirjan keskiössä on kysymys siitä, miten nykytaideteoksia – erityisesti orkesterimusiikkia, jota Lindberg on säveltänyt neljän vuosikymmenen ajan – voidaan käsitellä musiikillisista tapahtumista tapahtumiin kehkeytyväksi dynaamiseksi prosessikuvaksi. Jos dynaamisessa prosessikuvassa on jonkinlainen draama, millaiseksi kokonaiskuvaksi se voidaan ymmärtää? Tätä dynaamista kuvaa kutsutaan musiikilliseksi dramaturgiaksi. Työlle keskeinen musiikillisen dramaturgian käsite ankkuroidaan toisaalta draaman teorian ja erityisesti Aristoteleen Runousoppiin pohjautuvaan tragediamalliin, toisaalta musiikin soivaa ainesta havainnoivaan musiikkianalyyttiseen käsitteistöön (esimerkiksi muoto, rakenne, ele, tempo, tekstuuri, aihe). Metodologisesti tutkimus nojautuu narratiiviseen musiikkianalyysiin. Tässä tapauksessa se tarkoittaa muoto- ja rakenneanalyyttisten menetelmien muodostaman lähestymistavan yhdistämistä musiikkisemiotiikan tutkimusperinteessä tehtyyn narratologiseen musiikkianalyysiin, joka on ammentanut käsitteitä erityisesti teatteri- ja kirjallisuustieteistä. Ensisijaisena aineistona tutkielmassa toimivat teosten partituurit ja äänitykset sekä säveltäjän luonnosmateriaalit. Tärkeässä asemassa menetelmällisesti on myös säveltäjän lausuntojen ja haastattelujen hyödyntäminen niin teosten analyyseissa kuin taustaluvuissa, joissa hahmotellaan säveltäjän tyyliä ja estetiikkaa sekä musiikillisen kerronnan ja dramaturgian teoriaa. Väitöskirjan tärkein tulos on se, että tietty ”Lindberg-muoto” ja sen perusteella muodostunut ”Lindberg-dramaturgia” toistuu kaikissa analysoitavissa teoksissa. Se noudattaa aristoteelista tragedian kaavaa, eli eräänlaista yleisinhimillistä kerrontakaavaa, ja rakentuu oleellisella tavalla voimakkaasti jatkuvasta musiikillisesta eleellisyydestä. Lindbergin teokset ovat teknisesti kompleksisia, mikä vaikeuttaa teosanalyyttista lähestymistä. Tämän tutkimuksen tulos kuitenkin osoittaa, että monimutkaisilta vaikuttavien tekstuurien alla on itse asiassa perinteinen ja yksinkertainen dramaturgia, jonka voimme identifioida ja joka herättää kuulijoiden mielessä eräänlaista sympatiaa ja ymmärrystä Lindbergin teoksia kohtaan. Lindbergin taiteellinen ominaisluonne näkyy tässä monimutkaisuuden ja yksinkertaisuuden yhdistelmässä.
  • Portaankorva, Jari (Helsingin yliopisto, 2018)
    Tämä artikkeliväitöskirja analysoi muslimien ja kristittyjen harjoittaman uskontodiplomatian (faith-based diplomacy) mahdollisuuksia tukea sovinnon rakentamista. Tutkimusaihe on tärkeä ja ajankohtainen: uskontoihin mediassa liitetään usein väkivalta, mutta vähemmälle huomiolle on jäänyt uskonnollisten toimijoiden osallistuminen konfliktien ratkaisemiseen. Artikkeleiden (I, II, III) tutkimustuloksia analysoidaan John Paul Lederachin transformatiivisen konfliktinratkaisuteorian kautta. Ensimmäinen artikkeli (I) "Tavoitteena uskonrauha. Yhteinen sana välillämme -kirje ja Yalen vastauskirje rakentavat sovintoa kristittyjen ja muslimien välille" käsittelee Irakin sodan aikana syntynyttä muslimien aloitetta rauhan rakentamisesta uskontojen välillä. Syntyneessä dialogissa korostuivat uskontojen yhteiset periaatteet: usko Jumalaan, lähimmäisenrakkaus, yhteinen isä Abraham ja sovinnon rakentaminen. Uskontojohtajat sanoutuivat irti uskonnon ja Jumalan nimissä tehdystä väkivallasta. Toinen artikkeli (II) kuvaa Sierra Leonen muslimien ja kristittyjen perustaman Uskontojen neuvoston Inter-Religious Council of Sierra Leone (IRCSL) toimintaa maan sisällissodan aikana ja sodan jälkeisessä sovintoprosessissa. Moniuskontoinen väkivallaton sovinnon rakentaminen yhteiskunnan eri tasoilla auttoi rauhanneuvotteluiden onnistumista. Kolmas artikkeli (III) tarkastelee Sierra Leonen baptistikäännynnäisten suhdetta islaminuskoon ja afrikkalaiseen traditionaaliseen uskontoon. Uskontojen hyvät suhteet, yhteistyö ja käännynnäisten osallistuminen rauhan rakentamiseen tukivat uskontojen rinnakkaiseloa ja uskontojen välisten konfliktien sovittelua ruohonjuuritasolla. Tutkimuksessa käsiteltiin uskontodiplomatian mahdollisuuksia edesauttaa konfliktien ratkaisua kolmesta eri näkökulmasta: globaalin uskontodialogin, kansallisten uskontojohtajien vuorovaikutuksen ja kansalaisten arkikokemusten tasolla. Tutkimustuloksissa näkyi Hans-Georg Gadamerin käsitys ymmärryksen horisonttien sulautumisesta. Konfliktien keskellä muslimien ja kristittyjen vuoropuhelussa ja yhteistyössä korostui uskontojen uudelleen tulkinta rauhan ja sovinnon rakentamiseksi. Tutkimuksen empiirisenä kohteena oli Sierra Leonen sisällissota vuosina 1991–2002. Tutkimustulokset tukevat John Paul Lederachin konfliktin transformaatioteorian käsitystä, jonka mukaan yhteiskunnan ylätasolla, keskitasolla ja ruohonjuuritasolla tapahtuva moniraiteinen rauhan rakentaminen auttaa konfliktien ratkaisemisessa. Sierra Leonen uskontojohtajat tuomitsivat väkivallan ja korostivat restoratiivista oikeutta, mikä antoi heille erityisen rauhanvälittäjän roolin sodan keskellä. Muslimit ja kristityt tukivat yhdessä poliittista rauhanprosessia, yleisen armahduksen toteuttamisesta kapinallisille ja sodan jälkeen tapahtunutta sovintoprosessia. Uskonnollisten toimijoiden yhteistyö ja uskonnolliset rituaalit loivat turvallisuutta kaaoksen keskellä ja toivoa paremmasta tulevaisuudesta. Hauraiden valtioiden poliittisen järjestelmän murtuessa ihmisten luottamus uskonnollisiin instituutioihin pysyy vakaana uskontojen edustajien osoittaessa moraalista vahvuutta. Uskontodiplomatian kautta voidaan jakautuneissa valtioissa vaikuttaa konfliktien kulkuun tukemalla väkivallattomia tapoja ristiriitojen ratkaisemisessa.
  • Österberg, Ira (Helsingin yliopisto, 2018)
    Väitöskirjatutkimus tarkastelee venäläisen elokuvan rock-musiikinkäytön erityispiirteitä 1960-luvulta 1990-luvulle sekä sitä, miten yksi Neuvostoliiton jälkeisen elokuvan merkkiteos, Aleksej Balabanovin Veli (Brat, 1997), uudisti venäläisen elokuvamusiikin käytänteitä. Rock-laulut ovat tärkeä osa nykyelokuvien musiikillista ilmaisua. Länsimaisessa, erityisesti englanninkielisessä elokuvassa pelkästään rock- ja poplauluista koostetut musiikkiraidat ovat olleet arkipäivää jo 1950-luvulta lähtien. Venäläisessä elokuvassa tilanne oli kuitenkin pitkään hyvin erilainen, sillä Neuvostoliitossa rock-musiikkiin suhtauduttiin torjuvasti ja sen katsottiin edustavan läntistä turmelusta ja kaupallisuutta. Tutkimuksen ensimmäinen osa paljastaa, että neuvostoajan elokuvista kuitenkin löytyy yksittäisiä rock-lauluesityksiä jo 1960-luvulta alkaen. Yli 20 elokuvan musiikinkäytön analyysi osoittaa, että rock elokuvamusiikkina käy läpi kolme vaihetta. Ensin rockia kuullaan elokuvien tarinamaailman sisällä tapahtuvina esityksinä, ja muuten perinteisemmän musiikkivalikoiman keskellä nämä yksittäiset poikkeamat kuvastavat yleensä nuorison pinnallisuutta. 1970-luvun puolivälissä rock-musiikin rooli laajenee ja saa uusia merkityksiä erityisesti nuorisoelokuvan uranuurtajan Dinara Asanovan lämpivän ymmärtävissä elokuvissa. 1980-luvulla rockista tulee usean elokuvan kantava elementti; erityisesti perestroikan aikana rock-musiikkia käyttävien elokuvien keskeisenä sisältönä on välittää informaatiota rock-muusikoiden taidepiireistä. Tutkimuksen toinen osa keskittyy tutkimaan Veli-elokuvan musiikkia. 1990-luvun suurmenestys Veli yhdisti ennennäkemättömällä tavalla legendaarisen rock-yhtyeen Nautilus Pompiliuksen musiikkia kuvaukseen nuoren miehen taistelusta Pietarin mafiaa vastaan. Analyysi osoittaa, että Veljessä rock edustaa pääasiassa tekijän ääntä, mutta sen suhde kerrontaan on kaksijakoinen: toisaalta se tuo ulkomaisia vaikutteita venäläisen elokuvan piiriin, mutta toisaalta viittaa vahvasti perinteisiin. Koko elokuvan voi nähdä kuvauksena venäläisen ja läntisen rock-käsityksen ja elokuvamusiikkiperinteen yhteentörmäyksestä.
  • Murmann, Maximilian (Helsingin yliopisto, 2018)
    Väitöskirjassani tarkastelen eräiden inkoatiivisten tunneverbien syntagmaattisia suhteita eli kollokaatioita ja kolligaatioita. Suomen kielen inkoatiivisilla tunneverbeillä (esimerkiksi suuttua ja pelästyä) on tyypillisesti U-vartalo ja ne ilmaisevat kokijan joutumista verbin tarkoittamaan tunnetilaan. Tutkimuksen lähtökohtana on keskustelu psykologiassa kehitetyistä tunneteorioista. Tästä vastakkainasettelusta käy ilmi, että erityisesti konstruktiiviset näkemykset antavat kielelle tärkeän roolin tunteiden muotoilussa ja niistä löytyy myös yhtymäkohtia kielen kognitiiviseen, käyttöpohjaiseen kuvausmalliin, joka muodostaa työn teoreettisen taustan. Väitöskirja käsittelee myös argumenttirakenteiden syntaksia ja sanojen kategorisointia tiettyihin ryhmiin. Teoreettisesti ja metodisesti työ nojaa myös korpuslingvistiikkaan, joka perustuu suurten tekstikokoelmien eli korpusten analysointiin. Tutkimuksen metodiosassa käsittelen eräitä korpuslingvistiikan keskeisiä käsitteitä ja esitän erilaisia yhteisesiintymisen analyysimenetelmiä, joita käytän empiirisessä osassa. Työn aineistona toimii Suomi24 -korpus, joka pohjautuu samannimiseen keskustelupalveluun. Ennen varsinaista analyysia olen poiminut 20 frekventeintä inkoatiivista tunneverbiä korpuksesta. Analyysin ensimmäisessä osassa tarkastelen verbien argumenttirakenteet (esimerkiksi suuttua jostakin ja pelästyä jotakin). Argumenttien toteutumisesta voi päätellä, että eri toteutumisvaihtoehtojen jakauma heijastaa vain osittain verbien semantiikkaa. Analyysin toisessa osassa olen kollekseemianalyysin (collexeme analysis) avulla tarkastellut sanoja, jotka esiintyvät tunneverbien ärsykkeinä (esimerkiksi suuttua kritiikistä ja pelästyä ääntä). Tuloksena on, että samanlaiset verbit esiintyvät samanlaisten ärsykkeiden kanssa. Tämä semanttinen preferenssi (semantic preference) voi liittyä ärsykkeiden ontologiaan (esim. rakastua ja ihmiset), eri teemoihin (esim. huolestua ja terveys) tai muihin semanttisiin aspekteihin (esim. yllättyä ja odotukset). Käytetty metodi nostaa esiin tuloksia, jotka eivät helposti tai ollenkaan tule esiin kvalitatiivisilla menetelmillä intuition pohjalta.
  • Ungro, Ave (Helsingin yliopisto, 2018)
    Väitöskirjan aiheena on arvoihin liittyvä merkityksen luominen Meksikon huumekauppaa käsittelevissä cronika-nimisissä julkaisuissa. Huumekauppaa syvällisesti käsittelevien kymmenen artiklan (julkaistu 2000-2013) analysoinnin kautta on väitöskirjassa avattu nykyisen Meksikon polemiikkia aiheuttavia yhteiskunnallisia keskusteluja. Väitöskirjan tavoitteena on myös cronika-julkaisutyypin esittely, sillä eurooppalaisessa tutkimuksessa on tätä merkittävää Latinalaisen Amerikan narratiivisen journalismin tyylilajia vielä melko vähän käsitelty. Arvoihin liittyvien narratiivisen diskurssin analyysissä on käytetty Algirdas Greimasin kehittämiä semioottisia malleja. Väitöskirja esittää yhteenvetona seuraavat teesit: Meksikolaista huumekauppaa käsittelevien cronikojen luonteenomaisia arvoja ovat vaihtelevuus, epäsopu ja ristiriidat. Artikkeleiden kirjoittajat käyttävät huolestunutta, ironista, jännittynyttä tai melodramaattista narratiivista sävyä, tarkoituksena herättää lukijoissa tunnereaktioita arvoihin liittyvissä tekstinosuuksissa. Kronikan tehtävä näyttää olevan ensisijaisesti arvoihin liittyvä eli mm. arvojen kuvaaminen, analysoiminen, selvittäminen ja myöskin arvosteleminen.
  • Lehtonen, Lasse (Helsingin yliopisto, 2018)
    1930-luvun Japani oli kulttuurisesti monimutkainen yhteiskunta, jossa toteutuivat samanaikaisesti useat erilaiset japanilaisen ja länsimaisen kulttuurin synteesit ja vastakkainasettelut. Yksi osuva esimerkki tästä on japanilaistyylinen sävellys – joka on tässä tutkimuksessa määritelty länsimaisen taidemusiikin sävelkieleen japanilaisesta kulttuurista ja musiikista vaikutteita ottaneeksi suuntaukseksi – joka oli merkittävä ja kiistelty aihe japanilaisten säveltäjien keskuudessa 1930-luvulla. Tutkimuksen tavoitteena on ymmärtää 1930-luvun japanilaistyylistä sävellystä: sitä, mitä se oli musiikillisesti, miksi se syntyi ja miten se liittyi aikansa yhteiskunnallisiin kehityskulkuihin. Tutkimuksen keskiössä on vuonna 1930 perustettu säveltäjäryhmä Shinkō sakkyokuka renmei. Väitöskirja tarkastelee ryhmän perustajajäsenten musiikkiteoksia ja ajattelua osana tuon ajan yhteiskunnallista kontekstia. Se selvittää, miten tuon aikakauden säveltäjät kokivat ”japanilaisuuden” käsitteen ja tarjoaa myös työkaluja ymmärtää aihetta musiikillisesti. Tutkimuksen tulosten perusteella 1930-luvun japanilainen taidemusiikkisävellys oli monimutkainen ja monipuolinen kokonaisuus, joka koostui hyvin erilaisista lähtökohdista. Japanilaistyylinen musiikki saattoi esimerkiksi näyttäytyä japanilaisen elämäntavan puolustamisena, mutta toisaalta myös länsimaisen taidemusiikkisävellyksen modernistisena kehittämisenä. Tutkimustulosten perusteella sotaa edeltävä musiikki sisälsi huomattavasti monipuolisempia näkökulmia japanilaisvaikutteiden hyödyntämiseen kuin tähänastisessa tutkimuksessa on tunnustettu – jopa länsimaissakin uusien sävellystekniikoiden kuten mikrotonaalisuuden näkeminen ”japanilaisena” elementtinä. Jokaisen säveltäjän lähtökohdat myös liittyvät aikakauden keskusteluun perinteisyydestä, modernismista ja nationalismista ja heijastavat ajan kulttuurisia ristiriitoja. Tästä näkökulmasta ne myös omalta osaltaan rakensivat oman aikansa yhteiskunnallisia ja kulttuurisia ilmiöitä.
  • Ahti, Jonna (Helsingin yliopisto, 2018)
    Tutkimus käsittelee konventioita, kommunikatiivisia erityispiirteitä ja konflikteja suomenruotsalaisissa chat-keskusteluissa. Materiaali koostuu keskusteluista X3M Chat -chat-ryhmässä, jota Radio X3M hallinnoi 1990-luvun lopusta vuoteen 2011 asti. Materiaali koostuu keskusteluista, joita ryhmässä käytiin kahdeksan vuorokauden aikana vuoden 2003 loppupuolella. Näistä 38 konfliktiepisodia valittiin analysoitavaksi. Väitöskirjalla on kolme päätavoitetta. Ensimmäinen tavoite on kuvata kommunikatiivisia erityspiirteitä ja konventioita chat-keskusteluissa. Tarkoitus on osoittaa, miten nämä ilmenevät aineistossa ja suhteessa aiempaan tutkimukseen konflikteista puhutuissa keskusteluissa. Tutkimuksessa esitellään ja analysoidaan kahden tyyppisiä konfliktiepisodeja: kolmijäsenisiä (32 kpl) ja kaksijäsenisiä (6 kpl). Ensimmäinen jäsen toimii laukaisijana toiselle jäsenelle, joka on laukaisijan vasta-argumentti. Kaksi ensimmäistä jäsentä ovat siis tunnistettavissa mahdolliseksi konfliktiksi. Kolmas jäsen ratkaisee, muodostuuko keskustelusta täysimittainen konflikti (kolmijäseninen) vai päättyykö se ennen konfliktin syntyä (kaksijäseninen). Toinen tavoite on tutkia konfliktien kehitystä interaktioketjuna: kuinka ne saavat alkunsa, kuinka ne kehittyvät ja kuinka ne lopetetaan. Tämä tavoite on rakenteellinen, ja keskiössä ovat konfliktin osat sekä miten osallistujat suhtautuvat niihin. Kyse ei siis ole vain ilmaus- tai lauserakenteesta, vaan osallistujien sosiaalisen käyttäytymisen rakenteesta. Kolmantena, metodologisena, tavoitteena on kokeilla, miten interaktiotutkimuksesta ja keskustelunanalyysistä tutut metodit soveltuvat kirjallisessa mediassa reaaliaikaisesti käytyjen keskustelujen analysointiin. Tutkimus osoittaa, että keskusteluntutkimusta ja interaktiotutkimusta voidaan tietyssä määrin soveltaa myös kirjoitettuun viestintään. Chat-keskusteluissa on piirteitä sekä puhutusta että kirjoitetusta kommunikaatiosta, mutta se on kuitenkin oma viestinnänmuotonsa, mikä on otettava tutkimustilanteessa huomioon. Tutkimuksesta käy ilmi myös kolme syytä, jotka tavallisimmin johtavat konfliktin syntyyn: keskustelunaihe, kotipaikka ja murre sekä provokatiiviset ilmaukset. Eri tapoja lopettaa konfliktisepisodi analysoitiin myös ja tavallisimmin käytetty keino on puheenaiheen vaihtaminen. Analyysini kattaa chat-ryhmissä esiintyvien konfliktien sosiaalisen ja rakenteellisen tason. Konfliktit eivät ole vain kielellisiä ilmiöitä, vaan niihin liittyy merkityksiä, jotka saattavat tulla esiin vasta tietyssä tilanteessa tai ympäristössä. Konfliktien kolme jäsentä ovat niiden rakenteellinen tunnusmerkki, mutta tutkimukseni osoittaa, että chat-keskusteluissa esiintyy tiettyjä ominaisuuksia, jotka edesauttavat konfliktien syntyä. Tämän vuoksi keskusteluissa esiintyy myös erilaisia tapoja käsitellä ongelmallisia tilanteita ja ratkaista ne.
  • Weßel, Merle (Helsingin yliopisto, 2018)
    Tämä tutkimus käsittelee feminististä eugeniikkaa Pohjoismaissa vuosina 1890-1940. Tutkimus tarkastelee keskeisiä pohjoismaalaisia feministejä ja feministijärjestöjä Tanskassa, Ruotsissa, Norjassa, Suomessa ja Islannissa. Tarkastelen näyttäytyikö eugeniikka pohjoismaalaisten feministien keskuudessa houkuttelevalta aatteelta naisten voimaantumisen tukemisessa, ja missä määrin. Eugeniikan ja feminismin välinen yhteys on kiistanalainen, sillä eugeniikka nähdään usein naisten lisääntymismahdollisuuksia rajoittavana suuntauksena, kun taas feministinen liike pyrki vapauttamaan näitä vaihtoehtoja. Ensimmäisen aallon feministien kiinnostus eugeniikkaa kohtaan oli kansainvälisesti laajalle levinnyttä, mutta Pohjoismaissa tämä kiinnostus oli erityisen voimakasta ja menestyksekästä. Tutkimus tarkastelee kehollisuuden, intersektionaalisuuden ja biopolitiikan teorioiden näkökulmasta sitä, miten eugeeniset feministit arvottivat keskiluokkaisia naisia yhteiskunnan menestymisen kannalta tärkeiksi näiden lisääntymiskyvyn perusteella. Toisaalta ala- ja työväenluokkaiset naiset esitettiin arveluttavina ja tämän vuoksi kykenemättöminä osallistumaan kansakunnan rakentamiseen. Tutkimuksessa käsitellään sisällönanalyysin avulla julkisia kirjoituksia eugeenisista feministeistä ja feministijärjestöistä. Tutkimuksen aineisto koostuu terveyteen ja seksuaaliterveyteen liittyvistä ohjekirjoista, artikkeleista, esitteistä, luennoista ja aikakausilehdistä havainnollistaen pohjoismaalaisten feministien laajalle levinneen eugeenisen retoriikan käytön. Tutkimus osoittaa, että pohjoismaalaiset eugeeniset feministit näkivät naiset ennen kaikkea yhteiskunnan äiteinä, ja sellaisenaan naisten kansalaisoikeudet rakentuivat äitiyden käsitteen ympärille. Eugeeniset feministit tukivat äitiyden kansallista ymmärrystä, jonka mukaan naiset eivät olleet äitejä vain omille lapsilleen vaan myös omalle rodulleen. Nationalismin ja rotutaistelun kontekstissa naisten tuli siis edistää oman lisääntymiskykynsä myötä rodun menestymistä ja selviytymistä sekä estää sen rappeutumista. Tämä tutkimus laajentaa aikaisempaa, lähinnä eugeeniseen sterilointiin liittyynttä tutkimusta Pohjoismaissa. Samalla se viitoittaa tietä tuleville tutkimuksille sekä eugeniikan ja muiden yhteiskunnallisten liikkeiden välisistä yhteyksistä, että eugeenisten aatteiden vaikutuksista toisen maailmansodan jälkeisestä ajasta nykypäivään.
  • Biskupska, Anna Maija (Helsingin yliopisto, 2018)
    Tiivistelmä Verbi verbistä Puolan ja suomen johdetun verbileksikon merkitysrakenteen vertailua Anna Maija Biskupska, Helsingin yliopisto, Suomi Tutkin tässä työssä kontrastiivisesti, miten tiloja, tapahtumia ja tekoja eli ns. primaareja semanttisia asiaintilatyyppejä kielennetään verbeihin suomessa ja puolassa. Koska molempien kielten verbileksikko on johdosvaltainen, näkökulmani on pitkälti johto-opillinen. Sen mukaisesti vastakkainasettelun ensisijaisena vertailuperustana (tertium comparationis) on verbinjohto. Tarkasteltavina ovat suomen ja puolan verbijohdosten säännölliset, verbileksikkoa luokittavat merkitykset, joita vertailen verbijohdosten morfosemanttisen analyysin pohjalta. Suomen ja puolan verbinjohdon vertailun tekee niin lingvistisesti kuin kielididaktisestikin mielenkiintoiseksi etenkin se, että vastakkain on kaksi johdosvaltaista, mutta johtamiskeinoiltaan varsin erilaista kieltä. Lähtöoletuksenani on, että erojen päälähde on puolan verbinjohtoa hallitseva prefiksisysteemi. Sen vuoksi prefiksijohto saa tässä tutkimuksessa osakseen erityisen runsaasti huomiota. Tutkimus perustuu pääosin laajojen suomen ja puolan selittävien sanakirjojen verbiaineistoon. Menetelmä on vertaileva ja lähestymistapa hengeltään lähinnä strukturalistinen. Suomen ja puolan verbijohdoksille on yhteistä perusluonteinen jakautuminen toisaalta muutosta kuvaaviin muuttamis- ja muuttumisjohdoksiin ja toisaalta tilaa ja muutokseen johtamatonta toimintaa kuvaaviin johdoksiin. Jako pätee myös johtamattomiin perusverbeihin. Olennaisimmat erot puolestaan koskevat sitä, miten muutosta ja tulosta kummassakin kielessä ilmaistaan.Suomessa yleismerkityksistä kausatiivista ja ei-kausatiivista muutosta kielentävät ennen muuta (t)tA- ja U-johtimet. Tulosta voidaan ilmaista muutosjohdosten resultatiivisilla täydennyksillä tai se voi sisältyä verbijohdokseen, jos kantasanana on nomini tai intransitiiviverbi. Puolassa sitä vastoin tärkeimpiä muutoksen ja tuloksen ilmaisimia ovat leksikaalislähtöiset prefiksit, jotka lisäävät verbijohdokseen spesifisen tuloksen. Etenkin tekoverbeillä ja niistä johdetuilla tapahtumaverbeillä sekä paikan muutosta ilmaisevilla liikeverbeillä on usein toista kymmentäkin eri prefiksillä johdettua resultatiivijohdosta, jotka yhdessä kantaverbin kanssa muodostavat hierarkkisen, rakenteeltaan syvän hyperonyymi-hyponyymi-suhteeseen perustuvan verbitaksonomian. Suomen verbileksikossa tällaista samakantaista lähimerkityksisistä johdoksista koostuvaa prefiksijohdospesyettä vastaa monesti yksi verbilekseemi, minkä perusteella tällaista leksikon rakennetta voidaan nimittää laakeaksi. Puolan hierarkkiset verbijohdostaksonomiat voivat perustua myös prefiksien polysemiaan ja mahdollisuuteen tulkita prefiksin merkitys resultatiiviverbillä. Eri kantaverbiryhmiin kytkeytyneenä prefiksi verbistyy erilaisiksi resultatiiviverbeiksi, joita kutsun kattoverbeiksi. Tällöin taksonomian hyperonyyminä on prefiksin verbistynyt merkitys ja hyponyymeinä samaprefiksiset eri kantaverbeistä johdetut verbit. Suomen ja puolan muutosjohdon erilaisuus tulee esiin myös kielten toisistaan poikkeavina leksikalisointistrategioina. Puolassa strategia on usein epäsuora, sillä verbiin on voitu johtoteitse kielentää tietoa mm. teon tai tapahtuman tuloksesta, verbin kuvaaman tilanteen rajattuudesta, lauseen subjektin tai objektin semanttisista rooleista, niiden merkityspohjaisesta valikoitumisesta jne. Suomi puolestaan suosii enemmän suoraa strategiaa niin, että itse tekoa tai tapahtumaa kielennetään verbillä ja sen osallistujia täydennyksillä ja määritteillä. Muutoksen ja tuloksen kielentämiseen verbilekseemeissä kytkeytyvät tärkeänä osatekijänä verbien aspektuaaliset ominaisuudet (suomessa verbien rajapakoisuus, rajahakuisuus ja rajaavuus), puolassa taas kieliopillistunut verbinaspekti (imperfektiivisyys ja perfektiivisyys). Pitkälti prefiksijohdon tulosta on puolan suomea laajempi teonlaatujohdosten kirjo: teonlaatujohdoksilla ilmaistaan toiminnan frekventatiivisuuden, kontinuatiivisuuden ja momentaanisuuden lisäksi mm. sen ajallista kestoa, distributiivisuutta, inkoatiivisuutta ja terminatiivisuutta. Kiintoisa samankaltaisuus tulee esiin siinä, että niin suomen kuin puolan teonlaatujohdokset saavat helposti affektis-modaalisia merkityksiä. Tämä tutkimus on ensimmäinen yritys pureutua puolan leksikaalislähtöisten verbiprefiksien ja niillä johdettujen verbien monisäikeiseen ja vaikeaselkoiseen semantiikkaan vertailemalla sitä suffikseja verbinjohtimina suosivaan suomeen. Erityisesti muutosverbien vertailu lisää lingvististä tietoa muutoksen ja tuloksen kielentämisestä verbilekseemeihin johtoteitse ja siihen liittyen myös tietoa puolan ja suomen verbijohdosten kausatiivisuuden ja transitiivisuuden luonteesta sekä resultatiivisuuden suhteesta kausatiivisuuteen.
  • Hirvelä, Jaakko (Helsingin yliopisto, 2018)
    Tosi uskomus ei välttämättä ole tietoa. Jotta uskomus olisi tietoa, täytyy uskomuksen ja sen totuuden välillä vallita tietynlainen suhde. Yksi tieto-opin perimmäisistä kysymyksistä on mikä tuo suhde on. Tämä väitöskirja tutkii ajatusta, että tuo suhde on modaalinen luonteeltaan. Modaaliset käsitteet eivät viittaa siihen miten asiat ovat, vaan ne ilmaisevat miten asiat olisivat voineet olla, miten niiden tulisi olla, miten niiden täytyy olla, tai miten ne eivät voi olla. Modalisoitu tieto-oppi pyrkii ratkaisemaan tieto-opillisia ongelmia modaalisten käsitteiden avulla. Modalisoitu tieto-oppi vaikuttaa lupaavalta hankkeelta siksi, että monet keskeiset tieto-opin käsitteet vaikuttavat olevan modaalisia luonteeltaan. ”Luotettavuus”, ”riskialtius”, ”onnekkuus”, ”kyvykkyys”, ja ”varmuus” ovat käsitteitä, jotka ovat ehkä parhaiten ymmärrettävissä modaalisten käsitteiden avulla. Tässä väitöskirjassa annetaan uusi tulkinta turvallisuusehtona tunnetusta modaalisesta tiedonehdosta, ja sovelletaan sitä erinäisiin tieto-opillisiin ongelmiin. Turvallisuusehdon mukaan tieto vaatii toden uskomuksen lisäksi sitä, ettei olisi voinut helposti erehtyä. Esseessä 1 esitetään uusi muotoilu turvallisuusehdosta ja sen avulla ratkaistaan kaksi keskeistä tieto-opillista ongelmaa. Esseessä 2 modalisoitua epistemologiaa sovelletaan vertaiserimielisyyden ongelmaan. Esseessä 3 argumentoidaan, että modaalinen suhde, joka vallitsee uskomuksen ja sen totuuden välillä tiedon tapauksissa, ei voi olla niin vahva kuin jotkut hyve-tietoteoreetikot ovat taipuvaisia väittämään. Tähän väitöskirjaan sisältyy myös johdanto, jossa luodaan lyhyt katsaus modalisoidun tieto-opin historialliseen kehitykseen sekä nykyiseen keskusteluun, ja nostetaan esiin ongelmia, joita ei käsitellä esseissä.
  • Seitsonen, Oula (Helsingin yliopisto, 2018)
    Tämä väitöskirja käsittelee arkeologisten ja monitieteisten tutkimusten kautta saksalaisten toisen maailmansodan aikaisen sotilaallisen läsnäolon materiaalista kulttuuriperintöä Suomen Lapissa. Natsisaksan joukkojen läsnäolo aseveljinä Pohjois-Suomessa on ollut sodanjälkeisinä vuosikymmeninä vaikea ja vähätelty aihe. Tämä työ on ensimmäinen laaja-alainen, teoreettisesti suuntautunut tutkimus saksalaisjoukkojen materiaalisten jäänteiden arkeologiasta, materiaalisuudesta ja perinnöstä Suomen Lapissa. Tämäkin tutkimus kuitenkin raaputtaa vain hieman tämän monikerroksisen aiheen pintaa ja tarjoaa tulevia tutkimussuuntia. Toisen maailmansodan kokemukset Lapissa erosivat merkittävästi muusta maasta. Saksalaisjoukoilla oli rintamavastuu pohjoisessa 1941–1944 ja enimmillään alueella oli enemmän saksalaisjoukkoja ja heidän monikansallisia vankejaan kuin paikallista väestöä. Suomen tehtyä tulitauon Neuvostoliiton kanssa 1944, entisten liittolaisten välille puhkesi Lapin sota (1944–1945). Koska saksalaisten läsnäoloa on pitkään vältelty kansallisella tasolla, myös pohjoissuomalainen ja saamelainen sotakokemus on jäänyt syrjään. Vastaavasti saksalaisten materiaaliset jäänteitä on usein vähättelevästi nimetty ”sotaromuksi”, joka sotkee Lapin luonnon. Paikallisille nämä jäänteet ovat kuitenkin olleet tunnettuja ja tärkeitä läpi vuosikymmenien osana paikallista kulttuurimaisemaa sekä yhteisöllisten ja yksilöllisten muistojen aktiivisina materiaalisina ilmentyminä. Tällä työllä on kaksi päätarkoitusta. Ensinnäkin tutkin saksalaisten ja heidän vankiensa sodan aikaisia kokemuksia Lapissa materiaalisten jäänteiden ja arkeologisen tutkimuksen avulla. Toisekseen selvitän tapoja, joilla eri yhteisöt ovat merkityksellistäneet näitä jälkiä sodan jälkeen. Materiaaliset jäänteet heijastelevat monilla tavoin saksalaisten ja heidän vankiensa sotakokemuksia vieraassa pohjoisessa ympäristössä. Sodanjälkeiset näkemykset saksalaisjäänteiden merkityksestä alleviivaavat niiden sosiaalista arvoa osana paikallista pitkän aikavälin kulttuuriperintöä ja –maisemaa. Monet paikalliset näkevät itsensä ”oman menneisyytensä” vartijoina ja toivovat voivansa valvoa ulkopuolisten toimintaa sota-aikaisilla kohteilla. Lisäksi he usein kokevat, että viranomaiset ylenkatsovat heidän kulttuuriperintöänsä. Tämän johdosta saksalaisten jäljet maisemassa ovat muodostuneet myös nykyisen Pohjois- ja Etelä-Suomen vastakkainasettelun sekä pohjoisen marginalisoinnin symboleiksi. Nämä näkemykset heijastelevat myös Lapin pitkää kolonialistista historiaa. Erilaiset tavat lähestyä saksalaisten toisen maailmansodan jäänteitä vaikuttavat olevan lähtöisin perustavanlaatuisista eroista maailmankatsomuksessa ja tavassa tulkita maisemaa. ”Sotaromun puhdistamista” kannattavat henkilöt näyttävät lähestyvän aihetta ”länsimaisella” katseella, joka vetää rajan ”luonnon” ja ”kulttuurin” välille. Tämä leimaa samalla paikallisten historiallisen kulttuurimaiseman tyhjäksi, luonnolliseksi erämaaksi. Toisaalta pohjoisessa ympäristötietoisuudessa ei ole mielekästä erotella “luontoa” ja “kulttuuria”. Sen sijaan maisema ja sen eri kerrostumat muodostavat kognitiivisesti kontrolloitujen ja kehollistuneiden suhteiden kokonaisuuden, joka sitoo yhteen menneen, nykyisen ja tulevan. Eri toimijoiden tulisikin tiedostaa ja hyväksyä toistensa eroavat lähtökohdat, ennen kuin he pystyvät rakentavaan keskusteluun aiheesta.
  • Päiviö-Häkämies, Laura (Helsingin yliopisto, 2018)
    Tämän tutkimuksen "Kaupungin on tehtävä ihminen mahdolliseksi – Kunnallispolitiikalla kulttuuripalveluja Kotkassa 1879-1982" tehtävänä on selvittää vastausta kysymykseen, miten nimenomaan kunnallispolitiikalla on vaikutettu Kotkan kaupungin kulttuuripalvelujen ja –hallinnon kehitykseen. Tutkimuskysymystä avataan ja täsmennetään kuka, mitä, miksi ja milloin päätti –kysymysten avulla. Tutkimus vastaa kysymyksiin tarkastelemalla kulttuurihallinnossa ja –palveluissa tapahtuneita muutoksia ja jatkuvuuksia käyttäen historiallis-kvalitatiivista tutkimusmetodia. Tutkimus paneutuu Kotkan kunnallisen päätöksenteon rinnalla siihen, mistä syistä ja millä tavoin alueellinen ja valtakunnallinen valmistelutyö ja päätöksenteko limittyivät Kotkan kaupungin päätöksentekoon ja liittyivät kaupungin kulttuuritoiminnan kehittämiseen valittuna aikajaksona. Tutkimusperiodi alkaa Kotkan kaupungin perustamisesta vuonna 1879. Kaupunkiporvarit hallinnoivat Kotkaa ennen uudenlaisen hallinnollisen ajattelun konkretisoitumista vaali- ja kunnallislaissa v. 1917. Murroskauden jälkeen Kotkan suurimmaksi puolueeksi nousi Suomen Sosialidemokraattinen Puolue. Kaupungin perustaman kulttuurilautakunnan työn käynnistyttyä (v. 1973) kulttuurista tuli oma, koordinoitu hallinnonalansa kaupungin organisaatiossa. Tutkimus jatkuu vuoteen 1982, jolloin vuonna 1980 hyväksytty Laki kuntien kulttuuritoiminnasta oli astunut käytäntöön. Tällöin määritelty kulttuurihallinnon rakenne ei ole käytännössä muuttunut merkittävällä tavalla tutkimuksen tekohetkeen tultaessa. Tutkimuksen mukaan vaaleilla valitut poliitikot tekivät etenkin 1950-luvulta alkaen kaupungin kulttuuritoiminnan ja -palvelujen sisältöihin merkittävällä tavalla vaikuttavia päätöksiä ennen lainsäädännön velvoitteita. Päättäjät (ryhmät ja tutkimuksen aikana esiin nousevat yksilöt) alkoivat ainakin joiltain osin erilaisin selvityksin ja kyselyin vertailla, kuka oli edistyksellisin kulttuuriasioissa. Kotkassa isojakin päätöksiä perusteltiin paitsi sillä, että panostukset kulttuuritoimintaan kannattivat, myös sillä, että haluttiin olla modernien kaupunkien etulinjassa. Tämä tutkimus osoittaa, että kunnallispolitiikalla on tehty Kotkan kaltaisissa kaupungeissa kulttuurihistoriaa ja muokattu kaupungin kulttuurista ilmettä eri kausina kunnallispoliitikkojen haluamaan suuntaan. Suomalaisten kaupunkien tulee jatkossakin tuottaa monipuolista kulttuuritarjontaa kaupunkilaisille. Nykyiset ja tulevat kunnallispoliitikot päättävät tulevaisuuden kulttuuripalvelujen kokonaisuudesta Kotkan kaupungin asukkaille. He pohtivat edelleen samaa tämän käsillä olevan tutkimuksen aikana noussutta kysymystä: miten kaupungin kulttuurihallinto jatkossa parhaiten tyydyttää kaupunkilaisten kulttuuritarpeita laajasti, siis miten kaupunki tekee ihmisen mahdolliseksi.
  • Nukke, Maret (Helsingin yliopisto, 2018)
    1300-luvulta peräisin olevan Japanin nō-teatterin tutkimus keskittyy ennen kaikkea klassisiin näytelmiin. Nō-teatterin uusien näytelmien eli shinsaku nō tutkimus ei ole saanut suurta huomiota, ja tähän asti Japanin ulkopuolella ei ole tehty shinsaku:sta perusteellisia tutkimuksia. Koska kaikki nō-näytelmät, niin perinteiset kuin uudet, ovat teatteritekstejä, jotka ottavat teemoja ja henkilöitä kirjallisuudesta sekä muista lähteistä, niin niitä voidaan analysoida teatterin adaptaationa. Nykyisten adaptaatioteorioiden mukaan voidaan nō-näytelmät jakaa kahteen osaan: kirjallisuutta ja muita lähteitä teatteriin mukauttavat tyylilajien väliset adaptaatiot ja jo olemassa olevista nō-näytelmistä uusia versioita luovat kineettiset adaptaatiot. Nō-näytelmien adaptaatioiden olemuksen selvittämiseksi tutkimuksessa esitetään kymmenen adaptaatiostrategiaa, jotka kuvaavat sitä, miten lähdemateriaalia mukautetaan nō-näytelmän tiukasti rajoitettua muotoa vastaavaksi esittämällä esimerkkejä eri strategioiden käytöstä klassisissa näytelmissä. Klassisten näytelmien pohjalta muodostetut adaptaatiostrategiat muodostavat teoreettisen kehyksen, jonka avulla analysoidaan nō-teatterin shinsaku-näytelmiä. Tämän tutkimuksen keskeinen kysymys on, miten epätraditionaalisia lähdemateriaaleja käytetään shinsaku-näytelmien henkilöhahmojen ja intertekstuaalisuuden luomisessa. Analysoitaessa uusien näytelmien perinteisiä nō-teatterin elementtejä selvisi, että mukautettaessa materiaalia nō-teatterin muotoa varten, käytetään samanlaisia adaptaatiostrategioita kuin klassisissa näytelmissä. Viidessä analysoidussa shinsaku-näytelmässä esiintyi rakenteellisia elementtejä, kuten esimerkiksi henkilöhahmot, kielenkäyttö ja intertekstuaalisuutta luovat alluusiot. Vertailtaessa samoja elementtejä klassisiin näytelmiin, oli eroja vain vähän. Lisäksi uusissa näytelmissä oli uskonnon merkitystä vähennetty niin henkilöhahmojen identiteetissä kuin näytelmien rakenteissa. Esitykselliset peruselementit (näyttelijän harjoittaminen, musiikki, puvut ja maskeeraus) olivat yleisesti ottaen adaptoitu nō-teatterin genren rajoissa, samalla kun muita esitykseen liittyviä elementtejä, kuten näyttämö, lavasteet, rekvisiitat ja valaistus oli adaptoitu uusia näytelmiä varten huomattavasti vapaammin.
  • Stenberg-Sirén, Jenny (Helsingin yliopisto, 2018)
    The object for this sociolinguistic study is the language and the language ideologies in Finland-Swedish broadcast news 1970–2009. The focus is on the pronunciation in the news readings and on the opinions and attitudes of the journalists. I analyze the journalists’ views on different language varieties and on media language norms. The phonological variation analysis is based on the pronunciation guidelines used within the Swedish section of the Finnish Broadcasting Company (YLE), called Svenska Yle ‘Swedish YLE’, and the study is descriptive as well as diachronically comparative. The study shows that the pronunciation in the news readings follows the pronunciation recommendations closely. For example, the final phoneme /t/ in definite nouns (e.g. bordet ‘the table’) and in non-finite verb forms (e.g. hoppat ‘[has] jumped’) is pronounced clearly, whereas it is almost always left out in everyday speech and in dialects. In addition, the study shows a shift towards a more formal pronunciation in the 1990s and 2000s also for short function words, such as efter ‘after’ or vid ‘by’. Furthermore, the study shows changes in two features that are characteristic of Finland-Swedish quantity. The Swedish rules of quantity require either V:C or VCC – for example /va:ra/ ‘to be’ – but the short form /vara/ is a normal feature in many dialects and in everyday speech in Swedish spoken in Finland. The study shows that this feature has increased slightly in the news readings. The other socially distributed quantity feature is the combination of a long vowel and a long consonant, for example in the word baka ‘to bake’, which in the Helsinki-region can be pronounced /ba:kka/. The frequency of this Helsinki-trait has decreased markedly in the news readings during the 1990s and 2000s. My results show that the pronunciation has become closer to the norm for some variables, while other variables have become regionally and socially more neutral. This interpretation is supported by the strong standard language ideology that journalists at Swedish YLE express. Even though many journalists would like to have a wider range of varieties on air, the standard language ideology still dominates their views, and they link this to the quality associated with public service values. The changes in the pronunciation in the news readings can be interpreted as a sociolinguistic neutralization of the standard language. The pronunciation is closer to the norms in some cases, but simultaneously closer to everyday speech. Especially the changes in the socially marked quantity features have made the standard language in the news readings regionally and socially more neutral, which can lead to a wider acceptance of the standard. I interpret this as a sign of a continuous standardization process of the Finland-Swedish standard language.