Humanistinen tiedekunta

 

Uusimmat julkaisut

  • Patronen, Outi (Helsingin yliopisto, 2017)
    Tässä tutkimuksessa selvitetään, miten Raja-Karjalan karjalankielinen ortodoksiväestö, jolla ei ennestään ollut sukunimiä, sai sukunimet pääasiassa ajanjaksona, joka alkoi 1890-luvulla ja loppui 1920-luvulla. Raja-Karjalalla tarkoitetaan kuutta luovutetussa Karjalassa Laatokan kaakkoispuolella sijainnutta pitäjää, jotka ovat Suojärvi, Korpiselkä, Soanlahti, Suistamo, Impilahti ja Salmi. Vuonna 1939 alueella, joka oli Suomen ortodoksisen kirkon vahvaa aluetta, asui noin 50 000 asukasta. Sukunimien käyttöönottamista tarkastellaan osana rajakarjalaisen kulttuurin suomalaistumista, ja ortodoksikarjalaisten suomalaistaminen rinnastetaan Suomessa ja Suomen lähialueilla asuvien kielivähemmistöjen historiaan. Tutkimusaineisto, joka käsittää 2 357 ortodoksikarjalaisten sukunimeä, on poimittu Viipurin läänin Salmin kihlakunnan vuosien 1818 ja 1820–1925 henkikirjoista. Raja-Karjalan väestöstä tuli suomalaistamisen kohde karelianismin myötä. Rajaseudun pääosin karjalankielinen ja ortodoksinen väestö haluttiin sitoa muuhun Suomeen kaikin tavoin. Suomalaistaminen alkoi Sortavalan seminaarin ja sanomalehti Laatokan perustamisesta. Raja-Karjalassa oli aina suuntauduttu itään, Aunuksen Karjalaan, mutta katse kääntyi länteen, mistä vaikutteiden saaminen kiihtyi, kun Suomi itsenäistyi ja itäraja suljettiin. Karjalan kielen ja kulttuurin muuttuminen huomattiin jo 1920-luvulla. Tutkimuksen teoriaosassa selvitetään Raja-Karjalassa puhutun karjalan kielen asemaa tarkastelemalla puhutun kielen domeeneja ja 1920- ja 1930-luvulla sanomalehti Laatokassa julkaistujen karjalankielisten lehtikirjoitusten kirjoittajia. Karjalan kirjakielen kehitystyön suurin este oli se, ettei karjalan kieltä poliittisista syistä yleisesti tunnustettu omaksi kielekseen: sekä Raja-Karjalassa että Itä-Karjalassa puhuttuja kielimuotoja pidettiin suomen kielen murteina, koska kieltä pidettiin yhtenä syynä sitoa Itä-Karjala Suomeen. Karjala ei myöskään käynyt kouluopetuksen kieleksi. Karjalankielisten rajakarjalaisten, kieli- ja uskontovähemmistön, asemaa ja ongelmia voi hyvin verrata esimerkiksi kolttasaamelaisiin: kumpikin on joutunut suomalaistumaan eikä kumpikaan ole saanut tukea esimerkiksi kirjakielen kehittämiseen muualla olevasta emämaasta. Ennen vuotta 1880 suurimmalle osalle rajakarjalaisista oli kirjattu ruotsinkielisiin verotusasiakirjoihin ja venäjänkielisiin kirkonkirjoihin vain venäjänkieliset ristimänimet ja patronyymit; vain harvalla oli periytyvä sukunimi. Rajakarjalainen sukunimistö jaetaan kymmeneen nimiryhmään, joista suurimmat ovat ristimänimien hypokorismeihin pohjaavat sukunimet, jotka ovat alun perin olleet talonnimiä (Patronen, Reittu), ja lisänimiin pohjaavat sukunimet (Löllö). Muita nimiryhmiä ovat muun muassa venäjänkielisistä patronyymeistä kehittyneet sukunimet (Kononoff, Kuismin), pappisnimet (Solntsev), erilaiset venäjänkieliset sukunimet (Komaroff), sattumanvaraisesti annetut tai otetut, savolaisten tai pohjoiskarjalaisten sukunimien kanssa samanasuiset sukunimet (Pennanen) ja uudet ns. Virtanen-, Laine-tyypin sukunimet (Salminen, Kivi). Karjalankielisen ortodoksivähemmistön suurimpana suomalaistajana on eri alojen tutkimuksissa pidetty suomenkielistä kansakoulua. Sen lisäksi syitä siihen, että rajakarjalaisille alettiin antaa sukunimiä tai nämä alkoivat ottaa niitä itse, olivat Raja-Karjalassa tehty isojako ja lampuotien eli vuokraviljelijöiden itsenäistyminen.
  • Karhu, Sanna (Helsingin yliopisto, 2017)
    Väitöskirja tarkastelee filosofi ja feministiteoreetikko Judith Butlerin käsitystä sosiaalisten normien ja väkivallan suhteesta. Normeilla tutkimuksessa viitataan yhteiskunnallisen vallan toimintaan, joka muovaa käsityksiämme siitä, keiden elämä nähdään elämisen arvoisena ja keiden ei. Vaikka monet tutkijat ovat alkaneet keskustella Butlerin normikäsityksestä, väitöskirjani on ensimmäinen aiheesta kirjoitettu monografia. Tutkimus vastaa seuraaviin kysymyksiin: Mikä on normien rooli Butlerin tuotannossa? Miten hän käsittää normien, väkivallan ja väkivallattomuuden suhteen? Miten normit tulisi ymmärtää suhteessa kritiikkiin ja vastarintaan? Millaisia poliittisia ja eettisiä seurauksia hänen normiteoretisoinnillaan on? Väitöskirja näyttää, että toisaalta Butler käsitteellistää normeja yhtenä väkivallan muotona, mutta toisaalta hän teoretisoi niitä yhteiskunnallisen muutoksen mahdollistavina käytäntöinä. Tutkimus jakautuu neljään osaan, joista jokainen luotaa Butlerin normikäsitystä tietyn, usein aiemmassa tutkimuksessa pimentoon jääneen aihealueen näkökulmasta. Ensimmäinen osa tutkii hänen normikäsityksensä taustaa Monique Wittigin ajattelussa. Osoitan, että Butler alkaa kehitellä käsitystään normeista samanaikaisesti väkivallan ja vastarinnan mahdollistajina pohjaten Wittigin näkemykseen, jonka mukaan heteroseksuaalisuuden instituutio toimii väkivaltaisesti vähemmistöjä kohtaan. Toisin kuin Wittig, joka teoretisoi vastarintaa vallasta vapaana alueena, Butler liittää muutoksen osaksi normien toimintaa. Toinen osa erittelee Butlerin Foucault’laista näkemystä sukupuolesta (gender) normalisoivana valtana niissä teksteissä, joissa hän käsittelee transsukupuolisuutta ja ei-binaarisia sukupuoli-identiteettejä. Korostan tämän – kommentaareissa sivuutetun – aiheen erityismerkitystä Butlerin normiteoretisoinnille. Koska Butler painottaa sukupuolen itsemäärittelyn eettistä ja poliittista tärkeyttä, hänen kantansa avaa trans-affirmatiivisen näkökulman feministiseen teoriaan. Näkemys poikkeaa niistä, myös Foucault’n ajatteluun nojaavista feministeistä, jotka ovat ehdottaneet ”gender”-käsitteestä luopumista. Kolmannessa osassa haastan yleisen tulkinnan Butlerista kriittisenä humanistina. Koska aiempi tutkimus on keskittynyt Butlerin näkemykseen ihmisyyden kategorian poliittisesta rakentumisesta, hänen ihmiskeskeisyyteen kohdistuva kritiikkinsä on ohitettu. Vaikka Butler käsittelee toislajisia eläimiä melko suppeasti, väitän, että tämä aihepiiri tarjoaa oivalluksia lajisortoa ylläpitävien normien kyseenalaistamiseen. Laajennan Butlerin normiteoretisointia pohtimalla, miten ruuaksi määriteltyjen eläinten järjestelmällinen tappaminen tehdään normaaliksi samalla kun lemmikkien hyvinvointi näyttäytyy eettisenä kysymyksenä. Ehdotan, että Butlerin normiteoretisointi tuottaa radikaalimman käsityksen väkivallattomuuden etiikasta kuin aiempi kirjallisuus on esittänyt. Viimeinen osa tarkastelee Butlerin normikäsitystä suhteessa hänen psykoanalyyttiseen näkemykseensä suremisesta. Toisin kuin monet kriitikot ovat väittäneet, Butlerin Yhdysvaltojen sotapolitiikkaa arvostelevat tekstit eivät edusta melankolista irtiottoa politiikasta, vaan ne tulee ymmärtää teoretisoinniksi poliittisesta toiminnasta. Korostaakseni suremisen poliittista merkitystä Butlerilla, analysoin hänen näkemystään vastarinnasta suhteessa Foucault’n käsitykseen kritiikistä, Adornon pohdintaan hyvästä elämästä ja Arendtin ajatteluun poliittisesta toiminnasta. Väitöskirja ehdottaa, että Butlerin teoretisointi normeista tulee ymmärtää feministisen kritiikin ja vastarinnan käytäntönä.
  • Auhtola, Nea (Helsingin yliopisto, 2017)
    Väitöskirjani selvittää, miksi ja miten saksankielisissä poliisin hätäpuheluissa poiketaan puhelun kommunikatiivisesta tehtävästä eli ns. quaestiosta. Aineistoni koostuu 132 saksankielisestä poliisin hätäpuhelusta, jotka on nauhoitettu keväällä 2012 kahdessa hätäkeskuksessa. Hätäkeskusten nimistä, henkilöistä ja paikannimistä käytetään väitöskirjassa pseudonyymejä. Tutkimus perustuu psykolingvistiseen quaestio-teoriaan, jonka mukaan jokainen teksti, keskustelu sekä yksittäiset puheenvuorot perustuvat eksplisiittisiin tai implisiittisiin quaestioihin. Quaestio voidaan mieltää ohjeeksi, joka auttaa puhujaa suunnittelemaan koherentin jatkon tekstille tai keskustelulle. Joissakin tapauksissa quaestioita jätetään kuitenkin noudattamatta. Tällöin syntyy erilaisia sivurakenteita, joiden kommunikatiivinen merkitys voi olla suuri, sillä sivurakenteissa ilmoitetaan usein taustatietoja, mielipiteitä ja kommentteja. Hätäpuhelun kokonaisquaestio koostuu kahdesta osaquaestiosta: soittaja antaa tietoja tapahtuneesta, kun taas hätäkeskuspäivystäjä esittää kysymyksiä määritelläkseen avuntarpeen todenperäisyyden. Mikäli puhujat ottavat hätäpuhelussa sen riskin, että puhelun keston pidentymisen uhalla jokin muu kommunikatiivinen tehtävä kuin institutionaalinen quaestio nostetaan keskiöön, on tällaisella sivurakenteella oltava merkittäviä funktioita. Työssäni selvitetään näitä funktioita ja tutkitaan esim. eroavaisuuksia hätäkeskustyöntekijän ja soittajan aloittamissa sivurakenteissa. Soittaja antaa sivurakenteissaan tietoja esimerkiksi havaintojensa evidentiaalisuudesta tai ilmaisee omaa epävarmuuttaan. Päivystäjä sen sijaan informoi soittajaa mm. hätäilmoituksen käsittelystä. Yleisesti sivurakenteilla on merkitystä mm. emootioiden, teknologisten apuvälineiden, relevanssin, oman (puuttuvan) kompetenssin ja aikasuhteiden kuvaamisessa. Sivurakenteet tarjoavat puhujille niinkin institutionaalisessa kontekstissa kuin hätäpuhelussa yksinkertaisen tavan kertoa omista käsityksistään ja ajatuksistaan ja välittää siten puheluskeemaan kuulumattomia mutta muutoin oleellisia tietoja kustakin tapauksesta. Tämä tulisi huomioida myös päivystäjien koulutuksessa ja hätäkeskusuudistuksissa. Avainsanat: quaestio, hätäpuhelu, hätäkeskus, poliisi, sivurakenne, saksa
  • Koivisto, Satu (Helsingin yliopisto, 2017)
    Tutkimuksen tarkoituksena on kiinnittää huomiota merkittävään tiedonpuutteeseen Suomen kosteikkoarkeologisesta kulttuurivarannosta ja osoittaa sen suuri tieteellinen ja tulkinnallinen potentiaali. Tavoitteeseen pyritään esittämällä ensin yhteenveto Suomen kosteikkoarkeologisista kohteista, joiden löytöyhteyksiä, säilyneitä materiaaleja ja muita ominaispiirteitä arvioidaan arkeologisten, etnografisten ja luonnontieteellisten aineistojen valossa. Yhteenvedon tuloksena pyritään osoittamaan potentiaalisimpia alueita uusien kohteiden löytämiseksi. Mittavaa, mutta edelleen vähäisesti maassamme hyödynnettyä kosteikkoarkeologisten aineistojen tutkimuksellista potentiaalia valotetaan kahden tapaustutkimuksen avulla, jotka edustavat tällä hetkellä tyypillisintä kosteikkoarkeologista resurssia Suomessa – puisia kalastusrakenteita. Tutkimuksen kivikautinen kalastusteema käsittää kalastusrakennetyyppien ja jokisuun kalastusmenetelmien sekä niitä ympäröivien luonnonolojen yksityiskohtaista tarkastelua, jotka luovat analyyttisen kehyksen näiden edelleen vähäisesti tunnettujen arkeologisten puurakenteiden ominaispiirteiden selvittämiseksi. Lopuksi tutkimus pyrkii myös lisäämään tietoa haastavissa kosteikko-olosuhteissa sijaitsevien arkeologisten kohteiden löytämiseksi ja prospektoimiseksi esittelemällä geofysikaalisen testauksen ja koekaivauksen tuloksia kivikautisella kalastuspaikalla. Edellä esitetyn tuloksena Suomen kosteikkoarkeologisten kohteiden lukumäärä moninkertaistui alkutilanteeseen nähden, vaikka se edelleenkin on hyvin pieni suhteutettuna maamme huomattavaan kosteikkoalaan. Potentiaalisimpia alueita uusien kohteiden löytämiseksi ovat muinaiset jokisuut, Pohjanmaan maankohoamisrannikko sekä umpeenkasvaneet järvet. Kalastuspaikat, joihin liittyy puisia kiinteitä rakenteita, ovat tällä hetkellä tyypillisimpiä kosteikkoarkeologisia kohteita maassamme. Tutkimuksessa esitellyt tapaustutkimukset osoittavat selkeästi, että nämä aiemmin vähäisesti hyödynnetyt arkeologiset orgaaniset materiaalit tarjoavat arvokasta tutkimusaineistoa esihistoriallisten yhteisöjen harjoittamien kalastusmenetelmien, teknologisten ratkaisujen ja toimeentulostrategioiden selvittämiseksi. Toimivien menetelmien puute uusien kohteiden löytämiseksi ja jo tunnettujen kohteiden prospektoimiseksi ovat rajoittaneet kosteikkoarkeologista tutkimusta maassamme. Kriittisimpiä uhkia kosteikkoympäristössä sijaitsevan arkeologisen kulttuurivarannon säilymiselle ovat ojitus, turpeenotto, maaperän happamoituminen ja ilmastonmuutos.
  • Hardwick, Hannasofia (Helsingin yliopisto, 2017)
    Viime vuosisalla käynnistynyt audiovisuaalisen median räjähdysmäinen kasvu on vaikuttanut huomattavasti kokemusmaailmaamme. Audiovisuaalinen media ja etenkin elokuva on vaikuttanut myös kaunokirjallisuuteen. Mutta miten tarkalleen ottaen "liikkuvat kuvat'' ovat muuttaneet sanataidetta? Entä mitä muutokset ovat edellyttäneet lukijalta? Toisin sanoen: millaista on elokuvan ja romaanin välinen vuoropuhelu aikana jolloin audiovisuaalinen kerronta ulottuu lähes kaikkiin inhimillisen toiminnan osa-alueisiin? Näihin kysymyksiin pureudutaan tässä tutkimuksessa. Tarkastelen väitöskirjassani neljää 2000-luvulla julkaistua romaania, jotka eri tavoin heijastelevat elokuvan ja sanataiteen suhdetta kaunokirjallisuuden näkökulmasta. Teokset ovat Paul Austerin The Book of Illusions (2002, suom. Illuusioiden kirja), David Nichollsin The Understudy (2005, suom. Varamies), Don DeLillon Point Omega (2010, suom. Omegapiste) ja Katri Lipsonin Jäätelökauppias (2012). Nämä eri genrejä edustavat romaanit esittävät kattavasti erilaisia tapoja hyödyntää elokuvaa osana kaunokirjallista kerrontaa. Elokuvat ovat eri tavoin läsnä tarkasteltavissa teoksissa: elokuvia katsotaan ja niistä kerrotaan; elokuvien kautta viestitään epäsuorasti ja henkilöhahmot peilaavat omaa itseä niitä vasten. Romaaneissa esitetyt elokuvat tarjoavat samastumispinnan niin kertojille, henkilöhahmoille kuin lukijoille. Kaikissa tutkimissani romaaneissa elokuvalla on hyvin tärkeä rooli sekä tarinamaailman rakentumisessa että juonenkulussa. Tällä on suuri vaikutus lukukokemukseen, sillä lukijan on luettava teosta elokuvien kautta. Näin ollen myös lukijan aiemmat kokemukset ja tietämys elokuvista vaikuttavat huomattavasti lukuprosessiin. Teosanalyysini osoittavat, että kaikissa teoksissa horjutetaan romaanin esittämän todellisuuden ja elokuvatodellisuuden välistä rajaa. Tämä horjuttaminen voi tapahtua leikkisästi, kuten Nichollsin The Understudyssa, jossa päähenkilö yrittää epäonnisesti hyödyntää näkemiään elokuvia arkielämässä. Sitä vastoin DeLillon pienoisromaanissa Point Omega romaanin todellisuus ja elokuvatodellisuus törmäytetään ahdistavalla tavalla, kun teoksessa esitetty videoinstallaatio alkaa hallita tarinamaailman rakentumista ja uhkaa nielaista koko fiktiivisen todellisuuden itseensä. Elokuvan avulla romaanit koettelevat ja kyseenalaistavat arkiajattelullemme ominaisia tapoja jaotella maailmaa puhtaan hierarkkisesti. Romaanit kannustavat pohtimaan käsityksiämme totuuden, elämän ja tietämisen rajoista.
  • Korhonen, Minna (Helsingin yliopisto, 2017)
    Väitöskirjassani tutkin perinteisin sosiolingvistisin menetelmin australianenglannissa eri ikäryhmien välillä esiintyvää vaihtelua sekä australianenglannin muutosta näennäisajassa kolmen sukupolven aikana. Tutkimukseni keskittyy väitettyyn amerikanenglannin vaikutukseen, jota lähestyn kahdelta kannalta: sekä puhujien kieliasenteiden että heidän varsinaisen kielenkäyttönsä kautta. Tutkimukseni aineistona toimii Blayneyssä Australiassa kenttätyönä keräämäni haastattelumateriaali. Väitöstutkimukseni tulokset osoittavat kaikkien ikäryhmien edustajien olevan yksimielisiä siitä, että amerikanenglannin vaikutus aiheuttaa muutoksia australianenglannissa. Ikäryhmien mielipiteet kuitenkin eroavat toisistaan siinä, millä kielen osa-alueilla kyseistä vaikutusta on eniten havaittavissa; nuoremmat haastateltavat mainitsevat useimmiten sanaston, kun taas vanhemmat ikäryhmät mainitsevat sanaston lisäksi lähes yhtä usein myös ääntämyksen ja oikeinkirjoituksen piirteitä. Haastateltavien kielenkäytön tutkimus osoittaa, että australianenglannissa tiettyjen sanojen ääntämyksessä havaittava vaihtelu ja muutos on lähinnä sanakohtaista; eräät sanat (esim. schedule) osoittavat selvän muutoksen ikäryhmien välillä, kun taas toisilla sanoilla (esim. semi-final) on hyvinkin vakiintunut ääntämys. Sitä vastoin kaikki tutkitut kieliopin piirteet (mm. there-eksistentiaalilauseet sekä have (got) -verbin käyttö) osoittavat amerikanenglannille tyypillisten käytänteiden yleistymisen australianenglannissa. Vaikka kyseisiä muutoksia ei voidakaan välttämättä selittää suoralla amerikanenglannin vaikutuksella, kielessä tapahtuvat muutokset voivat osaltaan vahvistaa puhujien näkemyksiä amerikanenglannin vaikutuksesta Australiassa. Ottamalla huomioon sekä puhujien kieliasenteet että heidän kielenkäyttönsä, väitöstutkimukseni antaa kattavan kuvan nykyaustralianenglannin kehityssuunnista sekä avaa näkökulmia kieliasenteiden ja varsinaisen kielenkäytön tutkimisen yhdistämiseen.
  • Kuha, Jukka (Helsingin yliopisto, 2017)
    Tutkimus koskee maamme institutionaalisten musiikkioppilaitosten historiaa Ruotsin vallan ajalta vuoteen 1969. Sille niin sanottuna punaisena lankana on laajahko selvitys musiikkikoulutuksen ja musiikkioppilaitosten syntymisestä Euroopassa, koska ulkomailta saatiin esikuvat maamme oppilaitoksille. Tarkastelun kohteina ovat edelliseen sisältyvinä akatemioiden, musiikkiakatemioiden ja yliopistojen varhainen musiikkikoulutus sekä muu musiikkielämä. Kokonaisvaltaista alaa koskevaa tutkimusta ei ole tähän mennessä tehty. Siten tutkimus tuo esiin runsaasti uutta tietoa maamme musiikkikoulutuksesta ja oikaisee monia epätarkkoja tai jopa virheellisiä tietoja, joita sisältyy harvoihin musiikkioppilaitoksistamme kirjoitettuihin teoksiin. Varhaisten alan oppilaitostemme esiin tuomisen ohella tarkastelun kohteina ovat erityisesti Zacharias Topeliuksen propagoinnit musiikkikoulutuksen järjestämiseksi ja kaksi taideakatemiahankettamme 1800-luvulla. Niistä ensimmäisestä ei ole toistaiseksi musiikkialan teoksissa minkäänlaista mainintaa, vaikka siihen - kuten toiseenkin - sisältyi ehdotus musiikkikoulutuksen järjestämiseksi. Tutkimus ei varsinaisesti koske Helsingin Musiikkiopiston nimellä perustettua nykyistä Sibelius-Akatemiaa, mutta sen alkuvaiheiden toimintoja tarkastellaan, koska niistä on esitetty ristiriitaisiksi osoittautuneita tietoja. Myös Martin Wegeliuksen ja Robert Kajanuksen, "kahdeksi musiikkipaaviksi" nimitettyjen 1800 - 1900-lukujen vaihteen merkittävien musiikkielämämme vaikuttajien, henkilökohtaisista suhteista esitettyjä tietoja korjataan. Musiikkioppilaitostoiminnan kehittymistä seurataan pääasiassa kronologisessa järjestyksessä, mutta kirkkomusiikkikoulutus on saanut oman lukunsa. Tutkimuksen ajankohtaa koskevan 1960-luvun keskeisimmäksi asiaksi tutkimuksessa nousee valtionavustuslainsäädäntöjä koskeva kilpailu Sibelius-Akatemian ja muiden musiikkioppilaitosten välillä. Siitä aiheutui jälkimmäisille huomattavaa haittaa valtionavustusten jäätyä vähäisisiksi ja vain harvojen oppilaitosten päästyä niistäkin pitkiksi ajoiksi osallisiksi.
  • Bastman, Eeva-Liisa (Helsingin yliopisto, 2017)
    Tutkimus käsittelee pietististen herätysliikkeiden piirissä 1700- ja 1800-luvun vaihteessa syntynyttä suomenkielistä virsirunoutta. Tutkimuksessa tarkastellaan virttä lyriikan lajina ja virsirunouden poetiikkaa, eli virrelle tyypillisiä muodollisia ja sisällöllisiä piirteitä ja lajille ominaisia merkityksenmuodostamisen tapoja. Tutkimuksen keskiössä on kaksi virsikokoelmaa: 1780-luvun Orimattilasta peräisin oleva käsinkirjoitettu virsikokoelma sekä vuonna 1790 ilmestynyt Halullisten Sieluin Hengelliset Laulut ja sen täydennetyt painokset 1800-luvulta. Tutkimuksen aluksi tarkastellaan virsikokoelmien historiallisia ja uskonnollisia konteksteja. Analyysiosa jakautuu kahteen päälukuun, joista ensimmäinen käsittelee virren metriikkaa ja toinen virttä puheena ja puhutteluna. Metriikkaa käsittelevässä luvussa tarkastellaan virsirunouden säkeistörakenteita, runomittoja ja riimitystä sekä erilaisia toisteisuuden ja kytkennän keinoja, joiden avulla säkeistöt rakentuvat kokonaisuuksiksi. Yksityiskohtaisempien tekstianalyysien lisäksi luodaan kokonaiskuva siitä, mitkä rakenteet olivat virsirunoilijoiden suosiossa, ja miten virsien metriikka tutkittavana ajanjaksona muuttui. Nykymetriikan näkökulmasta väljä riimitys asetetaan uuteen valoon tarkastelemalla loppusointua yhtenä äänteellisen toiston keinona sisäsoinnun ja alkusoinnun ohella ja soinnutuksen tehtäviä virren poetiikassa. Toisen analyysiluvun lähtökohtana on näkemys runon puheenkaltaisuudesta ja runosta puheena ja puhutteluna. Erityisesti rituaaliset tai performatiiviset elementit, jotka toimivat yleisöä osallistaen ja mukaan kutsuen, osoittautuvat virsipoetiikan keskeisiksi piirteiksi. Tällaisia ovat rytmin ja sointuisuuden ohella erilaiset puhujapositiot ja puhuttelut, tunteita ja aistihavaintoja aktivoivat retoriset keinot sekä ihmisen sisäistä tunne- ja ajatusmaailmaa havainnollistava kuvaannollisuus. Tutkimus osoittaa, että virsipoetiikka perustuu retoriikkaan, suullisiin ilmaisumuotoihin sekä tutun repertuaarin kierrättämiseen ja uudelleenmuotoiluun. Pietismin virsien repertuaari rakentuu vuorovaikutuksessa raamatullisten tekstien ja hartauskirjallisuuden lajien kanssa. Analyyseissä esiin nousevien poeettisten piirteiden yhteiseksi nimittäjäksi osoittautuu virsien pyrkimys luoda yhteisöllisyyttä ja osallisuutta ja esittää sisäistä muutosta tavalla, joka kutsuu mukaan myös virren kuulijoita ja veisaajia.
  • Pajunen, Julia (Helsingin yliopisto, 2017)
    Väitöskirjani on tapaustutkimus Kristian Smedsin Suomen Kansallisteatteriin ohjaamasta ja sovittamasta Tuntemattomasta sotilaasta (2007–2009). Tutkimustehtäväni on selvittää miten Smedsin ohjaus tuotti performatiivisen jännitteen säilyttämisen ja uudelleen luomisen välille kansallisteoksena pidetyn romaanin uudelleentulkinnalla. Tutkin Smedsin Tuntemattoman sotilaan teatteritapaukseksi muuttumisen prosessia tulkintakokonaisuutena, johon vaikuttivat Linnan romaanin ja teoksen aiempien adaptaatioiden historia. Pyrin erittelemään ja analysoimaan ohjauksen tulkintaan liittyneitä tekijöitä useasta eri näkökulmasta keskittyen teatteritapaukseen sekä ohjauksen että vastaanoton tasolla. Teoreettinen viitekehykseni rakentuu pääosin esitystutkimuksesta ja -analyysista. Tarkastelen teatteritapauksen eri elementtejä etenkin performativiisuuden teorioiden kautta. Hyödynnän myös muita teorioita, kuten Pierre Bourdieun pääomien teoriaa sekä Richard Sennettin teoriaa uuden kapitalismin kulttuurista avatakseni Smedsin teatteritapauksen suhdetta instituutioihin sekä 2000-luvun tietoyhteiskunnassa elämisen kokemukseen. Kollektiivisen kulttuurisen muistin käsite toimii taustakehyksenä Tuntemattoman sotilaan asemalle Suomessa. Tutkimukseni tavoite on tarkastella teatterin mahdollisuuksia kollektiivisen muistiperinteen haastajana. Analysoin millaisia uusia tulkintoja Smeds toi kansallisromaanin käsittelyyn ohjauksessaan. Tarkastelen mediavastaanottoa suhteessa näyttämöteokseen ja sen analyysiin. Nostan myös esiin esityksestä keskustelematta jääneitä teemoja, jotka kuitenkin haastoivat kansallisteoksen asemassa olevan sotakertomuksen. Smedsin uustulkinnan kautta analysoin lisäksi myös Tuntemattoman sotilaan kulttuurista läsnäoloa nyky-yhteiskunnassa. Tutkimukseni analyysiosio jakautuu kolmeen näkökulmaan. Käsittelen ensin median roolia osana tapauksen rakentamisesta Smedsin Tuntemattoman sotilaan ympärille. Toisena tulkintanäkökulmana nostan esiin katsojan roolin hänen ohjauksessaan. Liitän esityksen 2000-luvun kontekstiin ja esitän katsojakokemuksen tarkastelun kautta miten Smedsin ohjauksen katsojakokemus ruumiillisti 2000-luvun tietoyhteiskunnassa elämisen kokemusta. Kolmannessa osiossa analysoin esityksen aiheuttama mediakeskustelua suhteessa etenkin väkivallan näyttämöllistämiseen ja sen aiheuttamiin reaktioihin. Tutkimus esittää syyt teatteritapauksen perusteille sekä uudenlaisen tulkintakontekstin teatterihistoriaan vääjäämättä jäävälle esitykselle. Kristian Smedsin ohjauksen aiheuttaman teatteritapauksen avaamisen lisäksi tutkimukseni osoittaa, että Tuntematon sotilas on muuttunut suomalaisessa kulttuurisessa muistissa alkuperäisteoksesta irralliseksi, osin imaginääriseksi muistirakennelmaksi. Tätä muistirakennelmaa käytetään sotakontekstista erillisenä kulttuurisena pääomana ja arvovaltana.
  • Ilmolahti, Oona (Työväen historian ja perinteen tutkimuksen seura, 2017)
    Tutkimus esittelee ja arvioi rauhaan palaamista vuoden 1918 sisällissodan jälkeen Helsingin Sörnäisissä. (Työläis)yhteisötutkimuksen alaan kiinnittyvä tutkimus lähestyy aihetta alueella työskennelleiden kansakoulunopettajien ja paikallisen työväenyhteisön suhteen kautta. Metodologisina apuvälineinä on hyödynnetty kvalitatiivisen menetelmän lisäksi tunneyhteisön käsitettä ja lähiluvun metodia. Teoreettisena viitekehyksenä toimii sodasta rauhaan palaamisen ja kriisistä palautumiseen liittyvä mentaalisen resilienssin tematiikka. Tunteet nähdään ensisijaisesti sosiaalisena, tunneyhteisöjä ylläpitävänä voimana. Sosiaalinen resilienssi oli yhteisöllistä, ja toipumisessa oma viiteryhmä oli tärkeä. Sisällissodan jälkeen kouluhallituksen edistyspuoluelainen johto määritteli koulun tehtäväksi kansakunnan eheyttämisen. Koulusta muodostui kuitenkin kenttä, jolla padotut kokemukset ja ristiriitaiset tunteet kohtasivat. Sota vaikeutti opettajiston ja työväestön suhdetta, ja kokemusten vahvistamat tunnehallinnot estivät tuomasta esille vaihtoehtoisia näkemyksiä toisesta osapuolesta tai sotatulkinnasta. Tunneyhteisöt eivät kuitenkaan olleet homogeenisiä, vaan niiden sisällä oli pienempiä ryhmiä, jotka toimivat tunneturvapaikkoina. Suhteen kriisiytyminen tiivistyi lapsissa, jotka kokivat sodan ja sen jälkiselvittelyiden aikana hämmentävän tapahtumaketjun, josta he kuulivat erilaisia totuuksia. Opettajien fennomaaninen sivistykseen pohjautuva kansakuva sai sodassa lopullisen iskunsa. Työväestön osalta häviö sekä oman liikkeen jakautuminen hävittivät ideaalin joukkovoimalla rakennettavasta paremmasta maailmasta. Koettuun suruun liittyi myös katkeruus ja siitä nouseva koston tai suhteen korjaamisen ajatus. Kansakoulunopettajille position määrittely poikkeusoloissa oli pääosin selkeää, mutta ei helppoa. Kiinnostus sosiaalidemokratiaan ja sympatiat rahvaan aseman parantamiseen tekivät ratkaisusta monelle vaikean. Sivistysuskon palauttamisen lisäksi palautumisen välineeksi muodostui opettajilla heimoaate, joka auttoi näkemään suomenkielisen rahvaan jälleen myönteisessä valossa. Sekä opettajiston että poliittisen työväenliikkeen osalta resilienssi rakentui paremman maailman rakentamiseen lasten ja kasvatuksen kautta. Vasemmistososialistinen työväenliike veti yhä tiukemmin rajaa porvarilliseen koululaitokseen pyrkien tarjoamaan punaorposukupolvelle vaihtoehtoista maailmankuvaa. Myös opettajisto käänsi kasvatustyön epäonnistumisesta nousseet itsesyytökset toiminnaksi. Kriisi oli todistus kasvatustyön riittämättömyydestä, ja siksi oma tuleva työ oli eheän kansakunnan kannalta välttämätöntä. Kaikki osapuolet pyrkivät myös passiivisina nähtyjen tai vääränlaista kasvatusta antavien työläisvanhempien kasvattamiseen. Mentaalista rauhan tilaa ei saavutettu välittömästi sotaa seuranneina vuosina, vaikka tilanteen tasoittumistakin oli nähtävissä. Kriisin aikana koetut tunteet ja niiden sietämiselle pohjan antama sotatulkinnan ja uuden tulevaisuudenkuvan luominen eivät antaneet mahdollisuutta nähdä toista osapuolta ymmärtävässä valossa. Kriisiä käytettiin myös retorisena keinona vahvistamaan aikaisempaa vastakkainasettelua työväestön ja opettajiston välillä.
  • Dahlgren, Sonja (Helsingin yliopisto, 2017)
    Tutkin väitöskirjassani egyptin ja kreikan välistä kielikontaktitilannetta roomalaisaikaisessa Egyptissä. Analysoin egyptinkielisten kirjurioppilaiden kielenkäyttöä korpuksessa OGN I (Ostraca greci da Narmuthis). Nuorten kirjurien kielenkäytössä on paljon nonstandardia variaatiota johtuen heidän puuttellisesta kreikan osaamisestaan. Keskityin työssäni etsimään egyptin fonologian vaikutusta sellaisista vokaalien kirjoitusvirheistä, joissa oli äidinkielisille kreikankirjoittajille epätyypillistä variaatiota. Epästandardeja piirteitä oli muun muassa vieraiden foneemien alierottelu, sananloppuisen vokaalin redusoituminen, koptin painosääntöjen mukainen allofoninen variaatio ja konsonanttien vaikutus läheisten vokaalien laatuun. Kaikki nämä kielelliset piirteet löytyvät myös lähes foneettisesti kirjoitetuista koptin kreikkalaisten lainasanojen epästandardeista kirjoitusasuista; näitä käytänkin vertailumateriaalina tutkimalleni kreikalle. Tutkin myös samanlaisia foneettispohjaisia kirjoitusvariantteja myöhemmissä koptin arabialaisissa lainasanoissa ja sain niistä tietoa koptin vokaalien laadusta. Saamani tiedon perusteella pystyin vahvistamaan, että suurin osa epästandardista vokaalivariaatiosta OGN I:n teksteissä ei johtunut kreikan sisäisestä fonologisesta kehityksestä, vaan egyptin vaikutuksesta. Projektin aikana aloin aavistella, että Egyptissä on saattanut olla oma kreikan varieteettinsa, jossa olisi ollut siirtovaikutusta erityisesti egyptin fonologiselta tasolta; mahdollista egyptinkreikan varieteettia voisi verrata esimerkiksi intianenglantiin. Löysin varieteetin mahdollisuudesta tarpeeksi todisteita voidakseni jatkaa tutkimusta sen parissa väitöstyöni jälkeen. Käytin modernia foneettista tutkimustietoa hyväkseni saadakseni tietoa tutkimieni kuolleiden kielien puhutusta tasosta; keskityin erityisesti lainasanafonologian tutkimukseen. Uskoakseni löysin tarpeeksi todisteita kreikkalaisten laina- ja vierassanojen integroimismetodeista egyptiin, että voin myötävaikuttaa käynnissä olevaan keskusteluun siitä, perustuuko lainasanojen äidinkieleen mukauttaminen fonologiseen vai foneettiseen tasoon. Löysin todisteita kummastakin, usein toimien yhteisvaikutuksessa.
  • Koivikko, Minna (Helsingin yliopisto, 2017)
    Suomenlinnan meriarkeologiaa, laivojen kierrätyksestä Väitöskirjani käsittelee meriarkeologian menetelmin Suomenlinnan vedenalaista maisemaa ja erityisesti sen hylkyjä. Näitä puulaivojen jäännöksiä ei aikaisemmin ole tunnistettu, mutta kehittämällä uuden tulkintatyökalun sain selvitettyä niiden syntyhistoriaa. Tutkimuksissani paljastui, miten merkittävässä roolissa vanhat laivat, ja erityisesti niiden runkojen kierrätys, on ollut vedenalaisen kulttuurimaiseman muodostumisessa saarten ympärille. Suomenlinnan merilinnoitus sijaitsee Suomenlahdessa, aivan Helsingin edustalla. Linnoituksen sijaintipaikka valittiin huolellisesti puolustuksen näkökulmasta, ja merkittävä yksittäinen tekijä oli sopivan vesialueen löytyminen. Suomenlinna sopiikin erinomaisesti meriarkeologiseksi tutkimuskohteeksi. Suomen itsenäistymisen jälkeen alueen sotilaallinen merkitys pieneni, ja matkailullinen arvo nousi. Vuonna 1991 merilinnoitus liitettiin osaksi Unescon maailmanperintöluetteloa. Johdin Museoviraston tutkijana Suomenlinnan vesialueen inventointia (2008-2012). Inventointi muodosti pääasiallisen tutkimusaineistoni. Tutkimuskysymykseni mahdollistuivat, kun laajensin käsitystä laivojen kierrätyksestä. Kierrättäminen ei välttämättä tapahdu siten, että vanha alus hyödynnetään osina ja raaka-aineena, vaan myös aluksen runko voidaan nähdä yhtenä esineenä ja kierrättää se palvelemaan aikalaisyhteisöä. Tämä on uusi lähestymistapa meriarkeologisessa tutkimuksessa, jossa mielenkiinto on kohdistunut pääasiassa haaksirikkoutuneisiin aluksiin. Hylkyjen sijainnit eivät aina ole satunnaisia, vaan tietoisia päätöksiä, jotka heijastavat ihmisen suhdetta mereen ja vedenalaiseen maisemaan. Tutkimukseni alussa vedenalaisen maiseman luurankomaiset puulaivan jäännökset olivat kaikki ilman identiteettiä. Kehittämäni tulkintatyökalun avulla jaottelin hylyt kolmeen ryhmään: hylyt ovat päätyneet vedenalaiseen maisemaan joko onnettomuuden, hylkäämisen tai kierrätyksen kautta. Syvensin tutkimusta kierrätettyjen hylkyjen osalta, jolloin pystyin selvittämään useimpien laivojen biografiaa. Tutkimukseni paljasti Suomenlinnan vedenalaisessa maisemassa olevan jäännöksiä mm. Saaristolaivaston ensimmäisistä aluksista ja Venäjän Itämeren laivaston viimeisistä puisista purjelaivoista.
  • Sosa, Sachiko (Helsingin yliopisto, 2017)
    Morfosyntaktisten vaihtelujen funktiot ja informaation kulku Surgutin hantissa Väitöskirja käsittelee Surgutin hantin morfosyntaksia ja informaation kuljetusta. Hantin kieli on suomalais-ugrilainen kieli, joita puhutaan Länsi-siperiassa. Unescon määritelmän mukaan se on vakavasti uhanalainen kieli. Hantin kieli jakaantuu kolmeen ryhmään, pohjois-, itä- ja etelähantiin, joista etelähanti on sammunut 1900-luvulla. Surgutin hanti on yksi itähantin varianteista. Surgutin hantissa on rikas morfosyntaktinen järjestelmä. Hantin lauseoppi eroaa muista suomalais-ugrilaisista kielistä esimerkiksi omistamisen ilmaisemisessa (ns. habeo-verbi) ja passiivin käytössä. Itähantissa, mukaan lukien Surgutin hantissa, on käytössä lisäksi tyypillisestä subjektista poikkeava lokatiivimuotoinen subjekti. Väitöskirjan päätavoitteena on vertailla Surgutin hantin muoto- ja lauseopin keinoja ja analysoida näiden funktioita diskurssissa. Aineistona on käytetty 1980-luvun jälkeen kerättyjä, alun perin puhuttuja kertovia tekstejä. Osa niistä on tämän väitöskirjan kirjoittajan keräämiä julkaisemattomia kielinäytteitä. Hantilla on pitkä ja hyvin kehittynyt suullinen kielitraditio, toisaalta kirjakieli on vasta kehittymässä. Teoreettisena kehyksenä on käytetty diskurssiin pohjaavaa funktionalismia, ja metodina ja kattoteoriana on sovellettu Du Boisin käsitettä Preferred Argument Structure (Du Bois 1987). Sen mukaan diskurssissa esiintyy tiettyjä suosittuja argumenttirakenteita, joita puhuja käyttää pyrkiessään toimittamaan viestinsä tehokkaasti kuulijalle. Tutkimuksessa analysoidaan eri lausetyyppejä sekä eri nominilausekkeiden esiintymistä ja läsnäoloa diskurssissa. Tutkimus vahvistaa aiempien, sekä hantin kieltä koskevien että typologisten tutkimusten tuloksia, mutta tuo samalla lisävalaisua erityisesti obliikvi-objektin ja lokatiivisen subjektin funktioihin. Kieliopista poikkeava obliikvi-objektin pragmaattinen funktio informaation kulun kannalta on sama kuin obliikvin yleensä, mutta semanttisesti se toimii kuten objekti. Toisena poikkeavana ilmiönä kävi ilmi, että lokatiivimuotoinen subjekti esiintyy silloin, kun se edustaa diskurssiin palaavaa topiikkia ja paikallisessa diskurssissa on kilpailevia topikaalisia referenttejä. Tutkimus paljastaa myös, miten Surgutin hantin muoto- ja lauseoppi eroaa pohjoishantista. Esimerkiksi Surgutin hantissa objektikonjugaatiota ei käytetä persoonapronominin ollessa objektina, kun taas pohjoishantissa ne ovat mahdollisia. Myös Surgutin hantin datiivinsiirron yhteydessä verbi voi taipua sekä subjekti- että objektikonjugaatiossa, kun taas pohjoishantissa datiivinsiirron yhteydessä käytetään aina objektikonjugaatiota. Tutkimuksen perusteella Surgutin hantissa on neljä tekijää, jotka vaikuttavat muoto- ja lauseopin valintoihin: topikaalisuus, paikallinen diskurssi, tekstin laji ja puhujan strategia.
  • Harjunpää, Katariina (Helsingin yliopisto, 2017)
    Ks."Tiivistelmä.pdf"
  • Naarajärvi, Teemu (Helsingin yliopisto, 2017)
    Tämä väitöskirja soveltaa rooliteoriaa Kiinan kansantasavallan 2000-luvulla tapahtuneen kansainvälispoliittisen kehityksen analysointiin. Väitöskirjan mukaan Kiinan kansainväliset roolit, eli kansallisten roolikäsitysten sekä sisäisten ja ulkoisten rooliodotusten muokkaamat sosiaaliset positiot, kokivat merkittäviä muutoksia Kiinan kommunistisen puolueen 16. ja 18. puoluekongressien välisenä aikana (2002-2012) saavuttaen ajanjakson lopulla ns. suurvaltaroolin. Väitöskirjan kolme tapaustutkimusta (Keski-Aasia, Kaakkois-Aasia sekä Japani) käsittelevät Kiinan lähialuediplomatiaa ja aluekiistoja luoden historiallisen narratiivin Kiinan kansalliselle roolikehitykselle sekä analyyttisen mallin sen tutkimukselle. Työn primaarimateriaalina on käytetty Kiinan valtiojohdon puheita sekä lausumia vuosien 2002 ja 2012 välillä. Näiden ohella tässä väitöskirjassa käytetään kahdessa kiinalaisessa, ulkopolitiikkaan keskittyvässä akateemisessa kausijulkaisussa (现代国际 关系 (Xiandai Guoji Guanxi) sekä 国际问题 研究 (Guoji Wenti Yanjiu)) käytyä akateemista keskustelua Kiinan ulkopolitiikasta yllämainituissa tapauksissa samana ajanjaksona. Lisäksi tekijä on suorittanut asiantuntijahaastatteluja Itä-Aasiassa. Tätä materiaalia analysoimalla on mahdollista rekonstruoida kolme erilaista roolikehitystä kohti Kiinan suurvaltaroolia: vaikka Kiinan kansalliset roolikäsitykset ovat kehittyneet Keski-Aasian, Kaakkois-Aasian sekä Japanin kohdalla melko samankaltaisesti, on ulkoisten rooliodotusten erilaisuus johtanut roolioppimisen, rooliadaptaation sekä roolittamisen kaltaisiin prosesseihin, sekä sitä kautta hyvin erilaisiin ulkopoliittisiin toimintamalleihin. Kiinan suurvaltaroolille on ominaista sen erityispiirteiden korostaminen mm. maan omien kehitystarpeiden sekä kehitysmaataustan kautta. Kiinalle onkin ollut tärkeää tehdä ero muiden suurvaltojen sekä itsensä välille, mikä on johtanut Kiinan kohdalla haluttomuuteen omaksua rooli suurvaltana ennen 2010-lukua. Kiinan ulkopolitiikan tutkimuksen ohella tämä väitöskirja analysoi rooliteorian soveltumista Kiinan kaltaisten, autoritaarisesti hallittujen puoluevaltioiden tutkimiseen.