Humanistinen tiedekunta

 

Uusimmat julkaisut

  • Stenberg-Sirén, Jenny (Helsingin yliopisto, 2018)
    The object for this sociolinguistic study is the language and the language ideologies in Finland-Swedish broadcast news 1970–2009. The focus is on the pronunciation in the news readings and on the opinions and attitudes of the journalists. I analyze the journalists’ views on different language varieties and on media language norms. The phonological variation analysis is based on the pronunciation guidelines used within the Swedish section of the Finnish Broadcasting Company (YLE), called Svenska Yle ‘Swedish YLE’, and the study is descriptive as well as diachronically comparative. The study shows that the pronunciation in the news readings follows the pronunciation recommendations closely. For example, the final phoneme /t/ in definite nouns (e.g. bordet ‘the table’) and in non-finite verb forms (e.g. hoppat ‘[has] jumped’) is pronounced clearly, whereas it is almost always left out in everyday speech and in dialects. In addition, the study shows a shift towards a more formal pronunciation in the 1990s and 2000s also for short function words, such as efter ‘after’ or vid ‘by’. Furthermore, the study shows changes in two features that are characteristic of Finland-Swedish quantity. The Swedish rules of quantity require either V:C or VCC – for example /va:ra/ ‘to be’ – but the short form /vara/ is a normal feature in many dialects and in everyday speech in Swedish spoken in Finland. The study shows that this feature has increased slightly in the news readings. The other socially distributed quantity feature is the combination of a long vowel and a long consonant, for example in the word baka ‘to bake’, which in the Helsinki-region can be pronounced /ba:kka/. The frequency of this Helsinki-trait has decreased markedly in the news readings during the 1990s and 2000s. My results show that the pronunciation has become closer to the norm for some variables, while other variables have become regionally and socially more neutral. This interpretation is supported by the strong standard language ideology that journalists at Swedish YLE express. Even though many journalists would like to have a wider range of varieties on air, the standard language ideology still dominates their views, and they link this to the quality associated with public service values. The changes in the pronunciation in the news readings can be interpreted as a sociolinguistic neutralization of the standard language. The pronunciation is closer to the norms in some cases, but simultaneously closer to everyday speech. Especially the changes in the socially marked quantity features have made the standard language in the news readings regionally and socially more neutral, which can lead to a wider acceptance of the standard. I interpret this as a sign of a continuous standardization process of the Finland-Swedish standard language.
  • Naarminen, Niina (Työväen historian ja perinteen tutkimuksen seura, 2018)
    Naurun voima. Muistitietotutkimus huumorin merkityksistä Tikkakosken tehtaan paikallisyhteisössä Tikkakosken tehdasyhteisö kasvoi aseistaan tunnetun tehtaan (1893-1991) ympärille viime vuosisadan aikana. Tehdas lakkautettiin taloudellisiksi ja tuotannollisiksi mainittujen syiden vuoksi vuonna 1991. Tutkimus käsittelee yhteisöllisen kulttuurin ja huumorin merkityksiä deindustrialisaation kokeneessa tehdasyhteisössä. Autoetnografisen tutkimuksen pääasiallinen aineisto koostuu tekijän tallentamista muistitietohaastatteluista vuosilta 1996-2014. Tekijä käyttää tutkimusaineistona myös omia muistojaan, kokemuksiaan ja havaintojaan ollen itse tutkimansa yhteisön entinen jäsen. Lisäaineistoina ovat yhteisöä, muistitietoa ja perinnettä koskevat tutkimukset, arkistoaineistot, julkaisut ja kirjeet. Tehtaalaisia koskevaa muistitietotutkimusta ohjaa mikrohistoriallinen näkökulma. Analyyttinen kehys yhdistää muistitietotutkimuksen, folkloristiikan ja yhteiskuntahistorian tutkimusten metodeja. Tutkimus tarkastelee identiteettejä ja niiden muutoksia yhteisössä politiikkaa ja huumoria korostavan perinteen kautta. Työväenkulttuurin karnevalistisuus ja itseironian muodot ilmentävät kaksijakoisesti uhmakasta ylpeyttä ja nöyryyttä. Huumori ja pilailu tehdassalikulttuurissa olivat keskeinen osa yhteisöllistä perinnettä. Erityisesti Tikkakosken ulkopuolelta yhteisöön tulleiden ja vähemmistönä työskennelleiden naisten haastattelut antavat tietoa omaehtoisen huumorikulttuurin tuottamasta sisäpiiriylpeydestä mutta myös rakenteellisesta syrjinnästä. Ristiriitainen tietoisuus omasta asemasta työläisyhteisössä toistaa haastatteluissa myös kaksijakoisuutta. Sen yksi ilmenemismuoto on asenne tehtaan johtajistoon yhtäältä ihaillen ja toisaalta heistä vitsaillen. Tehdaspaternalismin periaatteiden mukaisesti Tikkakoskellakin johtajisto tuki isällisesti yhteisön kasvua ja hyvinvointia liiketoiminnan tavoitteiden tukemiseksi. Työntekijöiden luottamus johtajiin romahti tehtaan lakkauttamisen myötä. Haastateltavat tunsivat tulleensa petetyiksi sukupolvien ajan. Tutkimus osoittaa, että työn ja yhteisön menettäminen toi mukanaan häpeän kokemuksia taloudellisten ja terveydellisten ongelmien lisäksi. Haastateltavista he, jotka olivat jääneet eläkkeelle tehtaan lakkauttamista ennen, pysyivät virkeinä pitäen aktiivisesti yhteyttä entisiin työtovereihinsa. Irtisanotut tehtaalaiset taas vieraantuivat vähitellen entisestä yhteisöstään eivätkä ehtineet pätkätyöpaikoissa saada tehtaalla vallinneiden sosiaalisten suhteiden kaltaisia kontakteja. Työttömät ikävöivät tehdastyöstä eniten ”työporukkaa ja naurua”. Niiden menettäminen oli työläisten elämässä käännekohta mikrotasolla, mutta osoittaa myös makrotason muutosta. Deindustrialisaatio on muuttanut työväen kansanomaista kulttuuria. Yhteisen naurun ja ylpeyden tilalla on häpeää oman identiteetin kadottamisesta ja pelkoa omasta tulevaisuudesta.
  • Silde, Marja (Helsingin yliopisto, 2018)
    Väitöskirjassa tarkastellaan habituksen esteettistä muokkaamista jokapäiväisen elämän sekä teatterin käytännöissä. Työssä analysoidaan rinnakkain helsinkiläisten niin kutsuttujen futuristiklubbaajien taiteenomaisessa käytännössä (n. 1981-1985) ja Jouko Turkan näyttelijäkoulutuksessa (1981-1985) vallinneita ruumiin tuottamisen tapoja kulttuurisena esityksenä ja vastauksena kaupunkikulttuurin murrokselle. Teatteritieteen alaan kuuluvassa ja esitysanalyysiin keskittyvässä työssä hyödynnetään monitieteistä lähestymistapaa. Tarkastelun yhteiskunnallis-kulttuurisena kontekstina on 1980-luvun alkupuoliskon helsinkiläinen kaupunkikulttuurimurros. Sitä lähestytään refleksiivisen modernisaation näkökulmasta tarkastellen sen ilmiöitä toiminnan irtautumisena valtio- ja keskusjohtoisista rakenteista sekä näkemyksillä arkielämän estetisoitumisesta ja kulttuurin monimutkaistumisesta eri elämänalojen rajojen liuetessa keskenään. Työssä kehitetyn habitus-analyysin avulla tarkastellaan habituksen esteettistä muokkaamista. Ruumista lähestytään ruumiintekniikoihin ja niihin kiinnittyvien havainnon- ja suhtautumistapojen sekä affektien koosteena. Ruumiintekniikoiden harjoittamisen ymmärretään olevan kytkeytynyttä materiaalis-diskurssiiviseen ympäristöönsä. Esimerkkikäytäntöjen organisoitumista tarkastellaan hyödyntämällä verkosto -metaforaa tunnistamalla aineistosta tarjoumuksia, joiden kautta ruumiintekniikat välittyivät osaksi ruumiin esteettistä tuottamista. Futuristiklubbaajien habitusta muokattiin uudenlaisen kaupunkikulttuurin tarjoumusten verkostossa. Siinä heterogeenisten sosiaalisten kontaktien lisäksi vaikuttivat median sekä korkea- ja populaarikulttuurin kansalliset ja historialliset rajat ylittävät kuvat, kehittyvä mediateknologia sekä edullisen matkustamisen kautta avautuneet Euroopan metropolit ja niiden klubit. Futuristiklubbaajat purkivat habituksissaan ja kekseliäässä elämäntavassaan ironisoimalla ja parodioimalla monia olennaisesti hegemonisia rakenteita; kuten palkkatyön ja vapaa-ajan sekä korkeataiteen ja kulttuuriteollisuuden toisistaan erottamista, heteronormatiivisuutta, agraaris-porvarillisiin ydinperhearvoihin kiinnittyvää kansalaisuus-ideaalia ja maskuliinista suorituskulttuuria. Aineistoni perusteella habituksen muokkaaminen ei ollut vain yksilöllisyyttä korostava identiteettiprojekti, vaan myös kollektiivisia sävyjä tavoittanut prosessi. Näyttelijäopiskelijan habitusta muokattiin tarkoituksellisesti tyhjennetyssä harjoitustilassa modernin näyttelijäntaiteen tradition ja nietzscheläisten vaikutteiden kansalliset ja historialliset rajat ylittävässä verkostossa. Koulutuskäytännössä luotettiin ruumiin omavoimaisuuteen sekä mielikuvitukseeen. Vaikka näyttelijäopiskelijan habituksen muokkaamisen prosessi hajotti sosiaalistumisesta vastuussa olevien instituutioiden, kuten luokkataustan, perheen, siviilisäädyn ja koululaitoksen valtaa muokata porvarillista, säädyllistä ja affektikontrolloitua ruumista, se ei antagonismissaan uudelleen määritellyt kulttuurin tai yhteiskunnan hegemonisia rakenteita. Sen sijaan se tuotti modernille autonomiselle taiteen sfäärille ominaista moraalis-esteettistä taiteilijan habitusta. Tällä nähtiin olevan voimaa vastustaa kulttuurin monimuotoistumista ja taiteilijan aseman tavanomaistumista eri elämänalojen rajojen liuetessa keskenään.
  • Haapalainen, Riikka (Helsingin yliopisto, 2018)
    Moni osallistavan taiteen prosessi on määritelmän mukaan utooppinen: toivon ilmaus jostain ihmiset liikkeelle saavasta paremmasta. Toivo voi ilmetä esimerkiksi välittämisenä ja avunantona, ilmaisena ruokana ja palveluina tai yllättävinä lahjoina – aivan kuten väitöstutkimukseni teosesimerkeissä. Tutkimukseni tarkastelee tapoja, joilla taideteos kuljettaa osallistujansa osaksi arjen muutosta ja jaettua yhdessäoloa – huokoisia utopioita. Usein osallistavalta taiteelta puuttuu selkeä muoto ja teosluonne, minkä takia sitä on pidetty haasteellisena kritiikille ja käsitteellistämiselle. Siksi tutkimus kysyy, miten ymmärtää ja käsitteellistää osallistavan taiteen muutosta ja suhteita luovia sisältöjä? Tutkimusaineiston muodostavat kuusi nykytaiteen teosta, joilla on keskenään hyvin erilainen suhde osallistumiseen: Sophie Callen Suite vénitienne (1980), John Baldessarin Your Name in Lights (2011), Minna Heikinahon Ilmainen aamiainen (1994), Superflex-taiteilijaryhmän Free Shop (2011), Copenhagen Free University (CFU, 2001–2007) sekä Francis Alÿsin When Faith Moves Mountains (2002). Lisäksi palaan tarkastelussani säännöllisesti 1900-luvun alun eurooppalaisen avantgarden toimintastrategioihin ja 1960-luvun taiteen kokeelliseen ilmapiiriin. Osallistavan taiteen muutosta luovat prosessit eivät synny irrallaan niiden paikkaerityisistä konteksteista. Siksi teosluennan pohjana ovat teosten urbaanit tapahtumapaikat: ’katu’, ’kahvila’, ’kauppa’, ’koulu’, ’katedraali’ ja ’koti’. Pohdin ’katua’ arjen julkisena toteutumispaikkana kahden erilaisen teoksen ja kaupunkirakenteen kautta: Suite vénitiennen keskiaikaisten katujen labyrinttimäisyys rinnastuu Your Name in Lightsin moderniin ja kaupalliseen katutilaan. Ilmainen aamiainen esittelee ’kahvilan’, jossa keskeistä on julkinen yhdessäolo ja vieraanvaraisuus. Free Shop –’kauppa’ tuo taiteen tarkasteluun rahan välittämät ihmis- ja esinesuhteet. ’Koulussa’ pohdin CFU:n instituutiokriittistä toimintaa, jossa aktualisoituvat kysymykset tiedosta, koulutuksesta ja representaatiosta. ’Katedraali’ on When Faith Moves Mountains –teosprosessissa hetkellisesti synnytetty keskus, joka avaa tilaa yhteisöllisyydelle ja yhteisölliselle kuvittelulle. Lopuksi tuon tutkimukseni teemat ’kotiin’. Tärkeäksi teemaksi nousee vastikkeeton jakaminen: radikaali vieraanvaraisuus ja kohdentumaton lahja. Tämä kohdentumattomuus johtaa myös yhteisön ymmärtämiseen yhdessäolona, ei ryhmien kuvauksena. Tällöin, tutkimuksessani osoitan, osallistava taide voi synnyttää toisin kuvittelemista ja toisin olemista – arkipäivän utopioita.
  • Cheas, Kirsi (Helsingin yliopisto, 2018)
    Tutkimukseni tavoite oli kehittää menetelmä näkökulmien laajuuden ja sävyn mittaamiseksi ulkomaanuutisissa. Näkökulmilla tarkoitan uutiskehyksiä sekä uutisissa siteerattujen instituutioiden ja henkilöiden ääniä. Kehittämäni menetelmän avulla vertailin Helsingin Sanomissa ja the New York Timesissa sekä muissa suomalaisissa ja yhdysvaltalaisissa uutisvälineissä vuosien 2006 ja 2014 välillä julkaistuja ulkomaanuutisartikkeleita. Tutkimani uutisartikkelit liittyvät Etelä-Afrikkaan ja Brasiliaan näiden Etelän valtioiden valmistautuessa isännöimään jalkapallon maailmanmestaruuskisoja globaalin mediahuomion keskiössä. Keskityin kuitenkin etupäässä yhteiskuntaan ja politiikkaan liittyviin uutisiin enkä urheilu-uutisiin. Etelä-Afrikka ja Brasilia ovat muiden Globaalin Etelän maiden ohella halunneet voimistaa ääntään kansainvälisen politiikan kentällä. Työssäni tutkin, mitä uutisnäkökulmien moninaisuus, laajuus ja sävy kertovat valtasuhteista ja niiden muuttumisesta Etelän ja Pohjoisen välillä. Tutkimustulosteni perusteella haastan tutkijoiden perinteisen käsityksen, jonka mukaan Etelän äänet ovat marginaalisessa asemassa pohjoisissa/länsimaisissa ulkomaanuutisissa: Niin Helsingin Sanomissa kuin the New York Timesissa eteläiset äänet saivat peräti 70-80 prosenttia uutisten siteeraustilasta omien näkemystensä ilmaisemiseksi. Toisaalta työni myös osoitti, että eteläisiä instituutioita määritellään uutisissa negatiivisemmin kuin pohjoisia. Etenkin yhdysvaltalaiset toimittajat käyttävät paljon nimettömiä lähteitä eteläisten instituutioiden negatiiviseen määrittelyyn; suomalaiset journalistit ilmaisevat omat kriittiset näkökantansa avoimemmin ja suoremmin kuin yhdysvaltalaiset journalistit. Siinä missä yhdysvaltalaisuutiset onnistuvat paljastamaan eteläisten todellisuuksien kompleksisuuden artikkelitasolla, yksittäiset näkymät yhdysvaltalaisuutisissa eivät ole yhtä syvällisiä kuin suomalaisuutisissa. Väitöskirjani sisältääkin konkreettisia ehdotuksia, joiden avulla suomalaiset ja yhdysvaltalaiset toimittajat voisivat kehittää entistä monipuolisempia, läpinäkyvämpiä ja syvällisempiä ulkomaanuutisia toisiltaan oppien.
  • Cederbom, Charlotte (Helsingin yliopisto, 2017)
    The purpose of this dissertation is to research the guardian (Sw. malsman) and the guardianship in the Swedish realm 1350-1450, with focus on how this affected married women’s legal capacity. The purpose is reached by comparing written law with practice. The medieval Swedish word malsman is usually translated into legal guardian, which is also the modern meaning of the word. In Magnus Eriksson’s Law of the Realm from 1350 – the first law to apply to the whole realm – it was stated that a husband should be the malsman of his wife once they were married. The malsman and guardianship are therefore frequently used in research on medieval and early modern women as an explanatory model for the gender related hierarchies within marriage. According to this, the husband, as malsman, was his wife’s legal representative, and supposed to represent her in all legal matters. By studying the history of the malsman, in the laws preceding the Law of the Realm, I provide evidence of that the malsman system was introduced into the realm wide legislation through the regional law of Östergötland, in southern Sweden. I further show that the only regional laws in which a malsman, and a gendered legal guardianship over women, even existed were the laws of the Göta regions in the south. In the laws of the Svea regions, in the north, neither the word malsman nor the function of the husband as guardian can be found. Since the Law of the Realm came to be derived from both the regional law of Östergötland and that of the northern region Uppland – of which only the former recognized the malsman system – the new law became an equivocal compromise regarding the legal capacity of women. According to the law, married women were legally able and had procedural capacity, but the husband was still malsman. In order to compare the law with practice, I have read more than 6000 original charters. Based on these, I have created a database containing all the charters in any way concerning women from 1350-1450. The database contains closer to 3700 charters, and enables statistical calculations of women’s de facto actions in a multitude of legal matters. Through these statistics, it becomes obvious that married women could represent themselves at the assembly (Sw. ting), and participate in legal rituals, and that they hence were legally able and had the procedural capacity described in the law also in practice. My dissertation also shows that married women had control over their own landed property, that they were especially active in donations, and that women by no means were passive transmitters of land between men as has been argued by previous research. Women could, and did benefit from what they owned. My dissertation further shows that women, regardless of marital status, participated in legal matters to a far lesser extent than what men did. Even if women had legal capacity, law and legal matters were still a heavily male dominated area. This can, however, not be tied to the malsman system even by the middle of the 15th century. The system incorporated into the Law of the Realm, from the Göta regions, had not spread to the rest of the realm in practice even a hundred years after the creation of the law. The hierarchies within marriage had significant regional differences during the whole period studied here, and a uniform malsman system did not exist.
  • Saarinen, Jukka (Helsingin yliopisto, 2018)
    Tutkimuksessa käsittellään vienankarjalaisen runonlaulaja Arhippa Perttusen (1769–1841) runojen kieltä ja poetiikkaa. Aineiston muodostavat kaikki häneltä tallennetut tekstit, yhteensä liki 6000 säettä kertovia runoja, loitsuja, lyriikkaa ja mietelmärunoja. Aihetta lähestytään sekä folkloristisesta yksittäisen perinteentaitajan tutkimuksen näkökulmasta että lingvistisen, kielellisiä ja poeettisia rakenteita erittelevän analyysin kautta. Ensimmäinen näkökulma tutkii, kuinka laulaja käyttää ja muokkaa perinnettä. Toinen näkökulma selvittää, mitkä piirteet ja ominaisuudet määrittävät ja luonnehtivat yleisesti kalevalaisen runon tekstiä. Keskeisenä kohteena ovat säerakenteen, syntaksin ja parallelismin väliset suhteet. Tekstin luomista, kompositiota, tarkastellaan erityisesti suullis-formulaisen koulukunnan teorioita vasten. Kalevalainen runous on poeettinen rekisteri. "Sana "poeettinen" viittaa Roman Jakobsonin esittämään kielen poeettisen funktion käsitteeseen, "rekisteri" taas systeemis-funktionaalisen kieliopin käsitteeseen, joita on molempia käytetty taajaan suullisen runouden tutkimuksessa. Syntaksia tutkitaan käyttäen lähtökohtana Matti Kuusen teoriaa kalevalaisesta säkeenylityksestä. Teoriaa syvennetään määrittämällä tarkemmin säännöt, jotka ohjaavat säkeenylitystä ja syntaktisten elementtien yhdistymistä säkeen sisällä. Runorekisteriä määrittäviä primaareja poeettisia ominaisuuksia ovat runomitta (kalevalamitta), alkusointu ja parallellelismi. Parallelismin huomattavin ilmenemismuoto, säekerto, analysoidaan syntaksin ja semantiikan kannalta ja esitetään, että säekerron kautta syntyvä säeryhmä muodostaa kokonaisuuden, jonka merkitys on rikkaampi kuin säkeiden merkitys erikseen. Tutkimuksessa esitellään ja analysoidaan kaikki Arhipasta saatavilla oleva tieto. Kertovien runojen tekstit eivät varioi suuresti esityksetä toiseen, mutta ne eroavat selvemmin muiden laulajien vastaavista runoista. Tästä voidaan päätellä, että runoteksti luodaan sitä omaksuttaessa. Arhipalta on tallennettu myös pitkiä rakenteeltaan parannusnäytelmää noudattavia loitsutekstejä, vaikka Arhippaa ei lähteiden mukaan tunnettu tietäjänä. Lyyristen ja mietelmärunojen suhteen voidaan aineiston perusteella todeta, että Arhippa on pystynyt luomaan aina uusia kokonaisuuksia käyttämällä muusta perinteestä tuntemiaan aineksia, erityisesti sananlaskuja.
  • Kaislaniemi, Samuli (Helsingin yliopisto, 2017)
    "Kauppiaiden monikielisyyttä kartoittamassa: Sanastotutkimuksia Englannin Itä-Intian kauppakomppanian varhaisesta kirjeenvaihdosta" Tutkimukseni käsittelee 1600-luvulla eläneiden Englannin Itä-Intian kauppakomppanian kauppiaiden kirjeenvaihdossa ilmenevää monikielisyyttä. Englannin Itä-Intian kauppakomppania perustettiin vuonna 1600. Kohtalaisesti menestyneestä kauppiasyhdistyksestä muodostui 1700-luvulla Euroopan ulkomaankaupan suurin toimija, joka dominoi intialaisten tekstiilien tuontikauppaa sekä myöhemmin kiinalaisen posliinin ja teen tuontia. Kaupankäynnin ohella komppania valloitti 1700- ja 1800-luvuilla laajoja alueita Intiassa, mikä mahdollisti koko niemimaan alistamisen Britannian imperiumin valtaan. Kauppakomppanialla oli merkittävä rooli maailmanhistoriassa. Tästä huolimatta komppanian arkiston asiakirjoja ei ole aiemmin käytetty kielitieteelliseen tutkimukseen. Väitöskirjani uusi avaus onkin kauppakomppanian Japanin kauppapisteen (1613–1623) kauppiaiden kirjeenvaihdon kielitieteellinen tutkimus. Väitöskirjan keskiössä olevat viisi artikkelia luotaavat tämän kirjeenvaihdon sanastoa. Artikkeleissa tutkin kauppiaiden koodinvaihtoa sekä kartoitan kirjeissä esiintyviä, esimerkiksi japanista, espanjasta, portugalista ja malaijista lainattuja sanoja. Tutkimukseni osoittavat, että tätä sanastoa kartoittamalla voidaan tunnistaa kieliyhteisöjä, joiden jäsenillä on samoja tapoja käyttää kieltä. Vierasperäisten sanojen käyttö kertoo myös kirjoittajan kielitaidon laajuudesta ja kielellisestä kompetenssista. Artikkeleista kaksi käsittelee englannin kielen kotoperäistä sanastoa. Näistä ilmenee, että kauppakomppanian arkiston avulla voidaan seurata sanojen merkityskenttien muuttumista ajassa, ja että yhtiön sisäinen kielenkäyttö vaikutti suoraan englannin kielen sanaston kehittymiseen. Lähteissä vain kerran esiintyvää sanaa tutkimalla osoitan lisäksi, miten näinkin rajattu tutkimusaihe voi kertoa 1600-luvun alun kauppiaiden kiinnostuksesta kaunokirjallisuuteen ja osoittaa, kuinka varhaiset sanakirjat plagioivat toisiaan. Väitöskirjan keskeiset tulokset tukevat monitieteisiä lähestymistapoja historiallisessa kielitieteessä ja etenkin sanastontutkimuksessa. Väitöskirja todistaa, että kvantitatiivisten ja kvalitatiivisten metodien yhdistäminen ei ole ainoastaan hyödyllistä, vaan tarpeen, kun halutaan vetää luotettavia johtopäätöksiä historiallisesta monikielisyydestä.
  • Heinonen, Pilvi (Helsingin yliopisto, 2017)
    Evaluointi opettajan vuorovaikutustoimintana: osallistujuuden ulottuvuudet luokkahuoneessa Tutkimuksessa tarkastellaan evaluointia opettajan vuorovaikutustoimintana yläkoulun ja lukion oppituntitilanteissa. Tutkimuksen tavoitteena on kuvata opettajan evaluoivaa eli arvioivaa ja arvottavaa vuorovaikutustoimintaa kolmesta näkökulmasta: 1) millaisilla kielellisillä keinoilla ja rakenteilla evaluoivaa toimintaa tuotetaan, 2) millainen rooli evaluoivalla toiminnalla on vuorovaikutustilanteiden jäsentymisessä ja 3) millaisia pedagogisia funktioita evaluoivalla toiminnalla luokkahuoneessa on. Tutkimusmenetelmänä ja teoreettisena lähtökohtana on keskustelunanalyysi. Evaluoivaa toimintaa tarkastellaan tilanteisena vuorovaikutustoimintana, joka rakentuu luokkahuoneen osallistujien orientaatioiden ehdoilla. Tutkimusaineisto koostuu 15 videonauhoitetusta oppitunnista. Aineisto on nauhoitettu suomalaisissa kouluissa vuosina 2003 ja 2011, ja siinä on mukana kolme oppilasryhmää ja neljä opettajaa. Nauhoitetut oppitunnit ovat äidinkielen ja kirjallisuuden sekä historian ja yhteiskuntaopin oppitunteja, ja analysoidut tilanteet ovat opettajajohtoisia vuorovaikutustilanteita. Tutkimuksessa opettajan evaluoivaa toimintaa analysoidaan pääsääntöisesti oppilaiden aloitteisiin reagoivana ja niitä käsittelevänä toimintana. Tarkastelun lähtökohtana on siten opettajan evaluoivan toiminnan rakentuminen suhteessa oppilaiden aloitteellisuuteen ja osallistujuuteen luokkahuoneessa. Tutkimus avaa uuden näkökulman opettajan evaluoivaan toimintaan, jota on aiemmin tutkittu pääsääntöisesti opettajan aloitteesta käynnistyvissä keskustelujaksoissa. Tutkimus fokusoi kolmeen rakenteeltaan ja pedagogisilta funktioiltaan spesifiin evaluoivaan tyyppiin: kehuva evaluointi, toimijaviitteinen evaluointi ja kaiuttava evaluointi. Tutkimustulokset osoittavat, että evaluointi on opettajan keino ohjailla oppilaiden toimintaa ja osallistujuutta sekä osoittaa odotuksenmukaisen osallistujuuden rajoja oppituntitilanteissa. Evaluoivalla toiminnallaan opettaja tekee näkyväksi oppilaan toiminnan relevanssin sekä määrittää toiminnan rajoja ja niiden neuvoteltavuutta oppituntitilanteissa. Lisäksi opettaja rakentaa evaluoivan toimintansa usein oppilaan toiminnasta tarjoutuneista aineksista: esimerkiksi sitoo oppilaan aloitteen osaksi agendankuljetusta tai hyödyntää oppilaan ääntä evaluoinnin resurssina. Tutkimus osoittaa, että evaluoiva toiminta muovautuu joustavasti suhteessa evaluoinnin kohteeseen ja vuorovaikutuksen kokonaiskontekstiin eli meneillään olevaan pedagogiseen toimintaan ja sen tavoitteisiin.
  • Tallberg-Nygård, Manuela (Helsingin yliopisto, 2017)
    This study explores differences between intracultural translation (into Finnish) and intercultural translation (into German) of culture- and location-bound Finland-Swedish literature. The key concepts used in this analysis are the semiosphere (Lotman) coined in cultural semiotics and the chronotope (Bakhtin). The research material consists of four novels by the Finland-Swedish author Kjell Westö: Drakarna över Helsingfors (1996), Vådan av att vara Skrake (2000), Där vi en gång gått (2006) and Gå inte ensam ut i natten (2009). All four novels have been translated into Finnish, Leijat Helsingin yllä (1996), Isän nimeen (2000), Missä kuljimme kerran (2006) and Älä käy yöhön yksin (2009), while three of them have been translated into German, Vom Risiko, ein Skrake zu sein (2005), Wo wir einst gingen (2008) and Geh nicht einsam in die Nacht (2013). In these novels the fictive characters’ microhistory runs parallel with the authentic history of Finland. Westö is known for embedding his stories in a Finnish environment, with a special emphasis on the bilingual society, Helsinki as a location, the Finland-Swedish dimension, and the meeting of the Finland-Swedish with the Finnish. Translations are the means of spreading minority literature to a wider audience and of increasing awareness and understanding of a minority. This can be achieved both on an intracultural and an intercultural level. This interdisciplinary study combines methodology and concepts of cultural semiotics, translation studies, linguistics, and literature studies to answer three research questions. The first question addresses the intra- and extralinguistic phenomena Westö uses to create the fictive Finland-Swedish semiosphere in the four novels about Helsinki. I call these semiosphere-specific phenomena, and they include both facts and fiction and can further be divided into four main categories: society, location, characters and culture. These are the main construction blocks of the semiosphere. The next step is to analyze how these phenomena are conveyed into the Finnish and German translations. The third phase is to identify possible differences between the intracultural and intercultural translations. The translation analysis focuses on recognizing what has been preserved and what has been changed in the translations. On a global level the question is how to reproduce implicit and explicit references to the Finnish society, the bilingual environment, and the Finland-Swedish dimension, while the solutions on the local level focus on how the global choices are implemented. The results show that the local solutions that have been applied in the translations into Finnish without any problems, as one would expect, follow a systematic pattern that creates a similar illusion of society, location, characters, and culture as the source text. In the intercultural translation, however, the sociocultural space differs and thus the phenomena that are used to create the illusion of society cause problems in translation. The local solutions vary more in the German translations, rendering a target text that is more distant from the source text thus affecting the style.
  • Belyaev, Ramil (Helsingin yliopisto, 2017)
    Tämän väitöskirjan tarkoituksena on tutkia Suomessa asuvien tataarien integroitumisen ja identiteetin säilyttämisen kokemusta. 100-150 vuotta sitten Nizhny Novgorodin alueelta Suomeen siirtynyt suhteellisen pieni islaminuskoinen tataarivähemmistö on onnistunut täysin integroitumaan suomalaiseen yhteiskuntaan säilyttäen silti uskontonsa, äidinkielensä ja kansalliset perinteensä.. Tutkimus perustuu sekä kirjallisiin lähteisiin että julkaisemattomiin aineistoihin, muun muassa yksityisten kokoelmien arkistotietoihin ja tataariyhteisön jäsenten kanssa käytyihin haastatteluihin. Tutkimuksen tieteellisenä arvona on erityisesti aiheen ajankohtaisuus. Viime vuosikymmenellä on maailmanlaajuisesti alkanut suurten ihmismassojen siirtymisprosessi, joka paljolti koskee nimenomaan muslimeja. Useimmat maahanmuuttajat joutuvat pääsääntöisesti ympäristöön, joka poikkeaa heidän kulttuuristaan. Tällaisissa olosuhteissa vähemmistön identiteetin säilymisen ja ympäröivään enemmistöyhteiskuntaan integroitumisen kannalta on tärkeää ylläpitää oman ryhmän kulttuuriperintöä ja kieltä mutta samalla vastustaa sosiaalista marginalisoitumista ja alueellista ghettoutumista. Globaalissa mittakaavassa tunnetaan monia esimerkkejä etnisten vähemmistöjen integroitumisesta. Vaikka aihetta on tutkittu monessa eri kontekstissa, Suomen tataarivähemmistö tarjoaa uuden ja vähän tutkitun esimerkin siitä, kuinka integroituminen voi parhaassa tapauksessa tapahtua. Suomen tataarit voivat toimia esimerkkinä maahan myöhemmin muuttaneille ryhmille.
  • Breier, Dorothea (Helsingin yliopisto, 2017)
    Tämä tutkimus käsittelee saksalaisia ja heidän jälkeläisiään nykypäivän Helsingissä. Se käsittelee kysymyksiä, kuten miten he purkavat raja-aitoja (omasta näkökulmastaan) saksalaisuuden ja suomalaisuuden väliltä, miten he asettavat itsensä vastaaviin viitekehyksiin ja mitä seuraamuksia heidän taustastaan ja kyseisestä viitekehykseen asemoitumisesta voi seurata. Suomen ja Saksan historiallisesti läheisen suhteen seurauksena kyseistä ryhmää ei pidetä ongelmallisena kantaväestön keskuudessa. Tästä syystä saksalaisten ja heidän jälkeläistensä asemointia suomalaiseen yhteiskuntaan ja kuuluvuuden kokemustaan pitää tarkastella erityisessä valossa. Tämä näkökulma täydentää valtaosaa maahanmuuttotutkimuksesta, joka keskittyy lähinnä ”eksoottisina” ja siten ”ongelmallisina” pidettyjen maahanmuuttajien integraatioon ja heidän kokemaansa syrjintään. Yhdistämällä tulokset asiaankuuluvaan kirjallisuuteen ja yhteiskunnalliseen keskusteluun, tutkimuksen tarkoituksena on painottaa, kuinka tärkeää on nähdä ilmiö osana suurempaa kokonaisuutta, tässä tapauksessa sukupolvien välistä, yhteiskunnallista ja historiallista kontekstia.
  • Pietikäinen, Kaisa Sofia (Helsingin yliopisto, 2017)
    Tämä tutkimus käsittelee englantia lingua francana (ELF) parisuhteissa, joissa puolisoilla on kummallakin eri äidinkieli. Pyrin selvittämään miten ELF-pariskunnat käyttävät vierasta kieltä pitkäaikaisen parisuhteen pääkielenä. Mitä puolisoiden vuorovaikutus kertoo heidän kommunikaatiokäytänteistään koskien monikielisyyttä, ymmärtämistä ja hiljaisuutta, ja miten pariskunnat kuvailevat kieli-identiteettiään? Käytän aineistona 9h 9min haastatteluja sekä 24h 15min parien itse keräämiä arkikeskusteluita. Metodina tutkimuksessa on käytetty keskustelunanalyysiä, mutta haastattelujen osalta myös sisältöanalyysiä. Tutkimus osoittaa, että ELF-pariskunnat käyttävät monikielisiä repertuaarejaan usein sekä erinäisiin vuorovaikutuksellisiin tarkoituksiin että myös näennäisesti ilman syytä. Tämä osoittaa, että kielenvaihdon merkityksellisyys vähenee ajan myötä sen tullessa totutuksi osaksi pariskunnan kieltä. Väärinymmärrysten määrä ELF-pariskuntien keskusteluissa on samaa luokkaa muiden ELF-kontekstien kanssa. Parien läheisyys sekä auttaa heitä ymmärtämään toisiaan että aiheuttaa kommunikaatio-ongelmia, sillä he odottavat ymmärtävänsä toisiaan niin hyvin. ELF-pariskunnat käyttävät samanlaisia ymmärtämistä helpottavia käytänteitä kuin muutkin ELF-puhujat, mutta lisäksi he turvautuvat mm. kielen ulkopuolisiin keinoihin kuten piirtämiseen ja onomatopoeettisiin ilmaisuihin. Pariskuntien identiteetti muodostuu ajan myötä jaettujen kokemusten kautta. Tässä prosessissa myös ne kielet, joita pari käyttää, tulevat merkitykselliseksi osaksi parin kieli-identiteettiä. Tämä koskee englantia mutta myös monikielisyyttä. Monikielisyys onkin läsnä heidän arjessaan sekä kotona että ympäröivän yhteiskunnan kanssa kommunikoidessa. Riitatilanteissa parit suhtautuvat "havaittavien hiljaisuuksien", eli puheenvuorosta vuorojen välisessä siirtymässä pidättäytymisten ilmentävän ongelmia, mutta nämä ongelmat eivät rajoitu vain huomattaviin ristiriitoihin. Muita tällaisia ongelmia ovat sellaisen vastauksen välttäminen, joka ilmentää syyllisyyttä, asiaankuulumattoman humoristisen tunnelmanvaihdoksen vastustaminen, loukkaantumisen osoittaminen sekä sen osoittaminen, että vastapuolen argumentointi ei ole vakuuttanut. Hiljaisuuden jälkeisten vuorojen analysointi keskustelunanalyysin keinoin osoittautui hyväksi menetelmäksi hiljaisuuden merkityksellisyyden selvittämiseen. Löydökset osoittavat, että kontekstilla on merkitystä pragmaattisten keinojen kehityksessä: ELF-kodeissa vaihdetaan kieltä vapaammin ja käytetään moninaisempia ymmärtämistä helpottavia käytänteitä kuin ohimenevissä tai virallisemmissa ELF-konteksteissa. ELF-parit identifioituvat englanninkielisiksi pariskunniksi, ja heidän keskusteluaineistonsa osoittautuu sopivan myös perinteisenlaiseen keskustelunanalyyttiseen tutkimukseen. Tutkimus pyrkii täten solmimaan yhteyksiä ELF-tutkimuksen, monikielisyyden sekä keskustelunanalyysin välille.
  • Harinen, Kirsi (Helsingin yliopisto, 2017)
    Vallitsevan teorian mukaan äidinkielen foneemisten vokaalien (eli foneemien) representaatiot ovat luonteeltaan kategorisia eli äänteet ovat järjestyneet kategorian parhaan esiintymän (eli foneemin prototyypin) ympärille. Teoria ennustaa, että foneemiprototyyppien, nonprototyyppien ja nonfoneemisten vokaalien representaatiot ja niiden käsittely aivoissa eroavat toisistaan. Tässä väitöskirjassa selvitetään toiminnallisen magneettikuvauksen (fMRI) avulla, eroaako ihmisen kuuloaivokuoren ja sen lähialueiden aktivaatio prototyyppisten ja nonprototyyppisten sekä foneemisten ja nonfoneemisten vokaalien käsittelyn aikana ja miten aktiiviset kuuntelutehtävät vaikuttavat näihin eroihin. Väitöskirjan kolmessa osatutkimuksessa koehenkilöille esitettiin vokaalipareja ja visuaalisia ärsykkeitä kuuntelu- ja katselutehtävien aikana. Tutkimuksessa I vokaaliparit koostuivat prototyyppisistä ja nonprototyyppisistä foneemisista vokaaleista. Tutkimuksessa II puolestaan tarkasteltiin foneemisten ja nonfoneemisten vokaalien käsittelyn eroa. Lisäksi tutkimuksessa II selvitettiin, riippuuko kuuloaivokuoren ja sen lähialueiden tehtäväsidonnainen aktivaatio siitä, suoritetaanko kuuntelutehtävää helposti (foneemiset vokaalit) vai vaikeasti (nonfoneemiset vokaalit) kategorisoitavilla vokaaleilla. Viimeisessä tutkimuksessa (III) toistettiin tutkimusten I ja II päätulokset. Tutkimuksessa III selvitettiin myös sitä, miten aktivaatio äänten erottelutehtävän aikana eroaa silloin, kun vokaaleja erotellaan niiden fysikaalisten tai kategoristen ominaisuuksien perusteella. Väitöskirjan tutkimuksissa saadut tulokset tukevat oletetusta siitä, että foneemisten vokaalien representaatiot ovat luonteeltaan kategorisia. Tulokset osoittavat, että tieto vokaalikategorioiden representaatioista on käytettävissä kuuloaivokuorella aktiivisten kuuntelutehtävien aikana. Lisäksi tutkimuksissa havaittiin, että päälakilohkon alaosien aktivaatio voimistui niiden tehtävien aikana, jotka vaativat kategorisen tiedon käsittelyä. Näiden aivoalueiden aktivaatio ei kuitenkaan näytä liittyvän kategorioiden muodostamiseen (puheäänten kategorisointiin) sinänsä. On merkillepantavaa, että tutkimuksissa I–III näennäisen pienet erot vokaaliärsykkeissä ja kuuntelutehtävissä johtivat huomattaviin aktivaatioeroihin kuuloaivokuorella ja sen läheisillä aivoalueilla. Tämä korostaa huolellisesti kontrolloitujen koeasetelmien ja etenkin replikaatiotutkimusten tärkeyttä fMRI -tutkimuksissa.
  • Patronen, Outi (Helsingin yliopisto, 2017)
    Tässä tutkimuksessa selvitetään, miten Raja-Karjalan karjalankielinen ortodoksiväestö, jolla ei ennestään ollut sukunimiä, sai sukunimet pääasiassa ajanjaksona, joka alkoi 1890-luvulla ja loppui 1920-luvulla. Raja-Karjalalla tarkoitetaan kuutta luovutetussa Karjalassa Laatokan kaakkoispuolella sijainnutta pitäjää, jotka ovat Suojärvi, Korpiselkä, Soanlahti, Suistamo, Impilahti ja Salmi. Vuonna 1939 alueella, joka oli Suomen ortodoksisen kirkon vahvaa aluetta, asui noin 50 000 asukasta. Sukunimien käyttöönottamista tarkastellaan osana rajakarjalaisen kulttuurin suomalaistumista, ja ortodoksikarjalaisten suomalaistaminen rinnastetaan Suomessa ja Suomen lähialueilla asuvien kielivähemmistöjen historiaan. Tutkimusaineisto, joka käsittää 2 357 ortodoksikarjalaisten sukunimeä, on poimittu Viipurin läänin Salmin kihlakunnan vuosien 1818 ja 1820–1925 henkikirjoista. Raja-Karjalan väestöstä tuli suomalaistamisen kohde karelianismin myötä. Rajaseudun pääosin karjalankielinen ja ortodoksinen väestö haluttiin sitoa muuhun Suomeen kaikin tavoin. Suomalaistaminen alkoi Sortavalan seminaarin ja sanomalehti Laatokan perustamisesta. Raja-Karjalassa oli aina suuntauduttu itään, Aunuksen Karjalaan, mutta katse kääntyi länteen, mistä vaikutteiden saaminen kiihtyi, kun Suomi itsenäistyi ja itäraja suljettiin. Karjalan kielen ja kulttuurin muuttuminen huomattiin jo 1920-luvulla. Tutkimuksen teoriaosassa selvitetään Raja-Karjalassa puhutun karjalan kielen asemaa tarkastelemalla puhutun kielen domeeneja ja 1920- ja 1930-luvulla sanomalehti Laatokassa julkaistujen karjalankielisten lehtikirjoitusten kirjoittajia. Karjalan kirjakielen kehitystyön suurin este oli se, ettei karjalan kieltä poliittisista syistä yleisesti tunnustettu omaksi kielekseen: sekä Raja-Karjalassa että Itä-Karjalassa puhuttuja kielimuotoja pidettiin suomen kielen murteina, koska kieltä pidettiin yhtenä syynä sitoa Itä-Karjala Suomeen. Karjala ei myöskään käynyt kouluopetuksen kieleksi. Karjalankielisten rajakarjalaisten, kieli- ja uskontovähemmistön, asemaa ja ongelmia voi hyvin verrata esimerkiksi kolttasaamelaisiin: kumpikin on joutunut suomalaistumaan eikä kumpikaan ole saanut tukea esimerkiksi kirjakielen kehittämiseen muualla olevasta emämaasta. Ennen vuotta 1880 suurimmalle osalle rajakarjalaisista oli kirjattu ruotsinkielisiin verotusasiakirjoihin ja venäjänkielisiin kirkonkirjoihin vain venäjänkieliset ristimänimet ja patronyymit; vain harvalla oli periytyvä sukunimi. Rajakarjalainen sukunimistö jaetaan kymmeneen nimiryhmään, joista suurimmat ovat ristimänimien hypokorismeihin pohjaavat sukunimet, jotka ovat alun perin olleet talonnimiä (Patronen, Reittu), ja lisänimiin pohjaavat sukunimet (Löllö). Muita nimiryhmiä ovat muun muassa venäjänkielisistä patronyymeistä kehittyneet sukunimet (Kononoff, Kuismin), pappisnimet (Solntsev), erilaiset venäjänkieliset sukunimet (Komaroff), sattumanvaraisesti annetut tai otetut, savolaisten tai pohjoiskarjalaisten sukunimien kanssa samanasuiset sukunimet (Pennanen) ja uudet ns. Virtanen-, Laine-tyypin sukunimet (Salminen, Kivi). Karjalankielisen ortodoksivähemmistön suurimpana suomalaistajana on eri alojen tutkimuksissa pidetty suomenkielistä kansakoulua. Sen lisäksi syitä siihen, että rajakarjalaisille alettiin antaa sukunimiä tai nämä alkoivat ottaa niitä itse, olivat Raja-Karjalassa tehty isojako ja lampuotien eli vuokraviljelijöiden itsenäistyminen.