Kasvatustieteellinen tiedekunta

 

Uusimmat julkaisut

  • Kauppinen, Eila (Helsingin yliopisto, 2018)
    Ruokatottumukset ovat yhteydessä lasten ja nuorten kasvuun ja kehitykseen sekä ihmisten hyvinvointiin lapsuudessa ja aikuisena. Kestäviä ja ravitsemussuositusten mukaisia ruokatottumuksia voidaan edistää ruokakasvatuksen avulla. Sen merkitys korostuu nyky-yhteiskunnassa, jossa tutkitun tiedon rinnalla monenlaista ruokaan liittyvää kokemusasiantuntijoiden tietoa leviää nopeasti sosiaalisessa mediassa. Nuorten vapaa-ajan ruokakasvatusta ja ruokaympäristöjä on tutkittu vähän. Tässä tutkimuksessa tavoitteena on ymmärtää, miten ruokakasvatuksen ja erilaisten ruokaympäristöjen avulla nuoria voidaan ohjata ruokaan liittyvissä valinnoissa ja oppimisessa ja miten nuoret oppivat ruokaan liittyviä tietoja ja taitoja vapaa-ajan toiminnassa. Erityisenä kiinnostuksen kohteena ovat nuorisotalot. Tutkimuksessa on hyödynnetty määrällisiä ja laadullisia menetelmiä. Määrällisessä tutkimuksessa tarkastellaan nuorten näkemyksiä omien ruokatottumustensa terveellisyydestä ja arjen ruoanvalmistuksesta selviytymisestä. Määrällinen aineisto kerättiin osana Nuorisobarometri 2015 -kyselyä, johon vastasi 1894 nuorta, jotka olivat iältään 15–29-vuotiaita. Laadullisessa tutkimuksessa tarkastellaan nuorten käsityksiä nuorisotaloista ruoka- ja oppimisympäristöinä. Laadullinen aineisto kerättiin vuonna 2016 neljällä Helsingin kaupungin nuorisotalolla. Tutkimukseen osallistui kaksikymmentäyksi 13–17-vuotiasta nuorta ja nuorisotalojen nuorisotyöntekijöitä. Lopuksi määrällisen ja laadullisen tutkimusten tulosten yhteistarkastelun avulla tuodaan esiin nuorisotalojen mahdollisuuksia tukea nuorten ruokaan liittyviä valintoja ja oppimista. Tutkimustulosten perusteella koulun ja kodin rinnalla nuorisotaloilla ja muulla vapaa-ajan ohjatulla toiminnalla on hyvät mahdollisuudet tukea nuorten ruokaan ja syömiseen liittyvää oppimista ja syventää nuorten ruoanvalmistustaitoja. Eri paikoissa opitut asiat eivät kuitenkaan aina muodosta nuorten näkökulmasta kokonaisuuksia. Eri ruokakasvatusta toteuttavien organisaatioiden työ tulisi tehdä näkyväksi ja rakentaa nykyistä enemmän organisaatioiden rajat ylittävää yhteistyötä, jotta nuoret pystyvät näkemään eri paikoissa opitun yhteyden toisiinsa ja hyödyntämään opittua nykyistä paremmin. Ruokakasvatuksesta vastaavien henkilöiden tulisi myös nähdä ne ristiriidat, joita nuoret kohtaavat tehdessään valintoja ja auttaa nuoria ymmärtämään ruoan eri merkityksiä sekä omien valintojensa seurauksia. Ruokakasvatuksen kentällä tarvitaankin yhteistyötä ja ruokakasvatuksen tavoitteisiin liittyvää tutkimusta.
  • Vetoshkina, Liubov (Helsingin yliopisto, 2018)
    Tämä tutkimus keskittyy kohteen käsitteen mahdollisuuksiin käsityössä, erityisesti puuveneiden rakentamisessa. Tässä monografiassa käsitellään kahta vastakkaista kehityssuuntaa käsityön tieteellisessä käsitteellistämisessä: kohteen käsitteen häviämistä taitoihin keskittyvistä analyyseista ja kohteen kulttuurisen ja historiallisen potentiaalin karsiutumista analyyseista. Tutkimuksen tavoite on mennä yleistysten taakse tarkastelemaan käsityön elpymistä konkreettisten toimintojen kautta käyttäen kulttuurihistoriallisen toiminnan teorian lähestymistapaa. Teoriasuuntauksen pääperiaate on toiminnan kohteellisuus. Käsitys toiminnan kohteesta auttaa kiinnittämään motivaation objektiiviseen maailmaan ja ymmärtämään miksi ihmiset tekevät asioita. Tässä tutkimuksessa kohteen käsitettä käytettiin kokonaisuutena, joka ankkuroi käsityön - sekä keinona ymmärtää käsityön elpymistä konkreettisissa tapauksissa. Kulttuurihistoriallista toiminnan teoriaa tarkasteltiin rinnakkain kahden muun teoreettisen lähestymistavan kanssa: toimijaverkkoteoria Karin Knorr-Cetinan episteeminen lähestymistapa. Etnografinen tutkimusaineisto on kerätty kolmelta puuvenetelakalta Suomesta, Venäjältä ja Intiasta vuosina 2012 – 2014. Kaikki telakat valmistivat puualuksia käyttöä varten. Kohteen potentiaali käsityön kannalta oli se, että toiminnan kohde, joka ilmeni eri tavoin konkreeteissa kulttuurisissa ja historiallisissa olosuhteissa, etenkin kulttuuristen ja historiallisten ominaisuuksien kasaantumana ajassa ja paikassa, tarjoaa mahdollisuuden tiivistää inhimilliset pyrkimykset tietyssä historiallisessa hetkessä ja tietyssä kulttuurissa, ja tämän kautta laajentaa toimintoja läpi ajallisten ja kulttuuristen rajojen. Käsityön kohteen yhdistävä tekijä on sen monimuotoisuus – erojen kulttuuriset ja historialliset piirteet tai erot, jotka tietyt, paikalliset olosuhteet ovat muokanneet. Ensisijainen ristiriita puisen veneenrakennuksen käsityössä on liike, joka tapahtuu vanhassa pitäytymisen (entisaikaisen käsityön seuraaminen tai jopa historian jäljentäminen) ja uuteen vastaamisen (käyttöön tarkoitetun ja markkinoiden tarpeeseen vastaavan veneen rakentaminen) välillä. Tämä jatkuva liike tulee näkyväksi jokapäiväisessä työssä tietynlaisina jännitteinä ja kamppailuina. Puuveneet välittävät yhteisöjen sisäisiä ja yhteisöjen välisiä suhteita. Ne ovat keino tehdä historiaa ja kulttuuria eläväksi ja käsin kosketeltavaksi, välittäen niitä eteenpäin. Jatkotutkimuksen kannalta kiinnostavaa olisi analysoida kuinka digitaalisia teknologioita käytetään käsityössä ja kuinka ne muuttavat tarkoituksellisuutta ja sosiomateriaalisuutta perinteisillä käsityöaloilla.
  • Kunnari, Irma (Helsingin yliopisto, 2018)
    Väitöskirjassa tutkittiin ammattikorkeakouluopettajien kokemuksia oman työnsä kehittämisestä sekä siitä miten onnistunut muutos saavutetaan. Ammattikorkeakoulun pedagoginen kehittäminen muodosti työn kontekstin kolmelle osatutkimukselle, joissa opettajien kokemuksia analysoitiin hyödyntäen positiivisen ähestymistavan vahvuuksiin keskittyviä teoreettisia käsitteitä. Tutkimus palveli myös osaamisperustaisen korkeakoulutuksen kehittämistä ja tarkemmat painopisteet osatutkimuksille johdettiin käytännön kehittämistyöstä. Tämän laadullisen ja käytäntölähtöisen tutkimuksen aineisto kerättiin haastatteluin ja kyselylomakkein. Osatutkimuksessa 1 tutkittiin opettajien kokemuksia sosio-psykologisen hyvinvoinnin rakentumisesta opettaja-opiskelijasuhteessa. Viittätoista opettajaa haastateltiin siitä, miten he kehittivät omaa ohjaustyötään. Tutkimuksessa keskityttiin opettajien optimaalisiin pedagogisiin käytänteisiin sosio-psykologisen hyvinvoinnin luomisessa eli opiskelijoiden yhteenkuuluvuuden, kompetenssin ja autonomian tunteiden vahvistamisessa. Tulokset kuvaavat opettajien holistista otetta ohjaukseen sekä pedagogisia käytänteitä, joiden avulla he tietoisesti tukivat opiskelijoiden sosio-psykologista hyvinvointia oppimisessa ja sovittivat toimintansa opiskelijoiden tarpeiden mukaan. Opettajat kokivat, että tällä oli vaikutusta myös heidän omaan hyvinvointiinsa. Osatutkimuksessa 2 keskityttiin opettajien omiin tarpeisiin onnistuneen muutoksen aikaansaamiseksi. Koulutuksellinen innovaatio ammattikorkeakoulun TKI (tutkimus, kehittäminen, innovaatio)- toiminnan ja oppimisen integroimiseksi muodosti tutkimuksen kontekstin. Yhteensä 46 kehittäjäopettajan kokemukset innostuksen ja kiinnostuksen lähteistä sekä tuen tarpeista kerättiin kyselylomakkein. Merkittävin kiinnostuksen ja innostuksen lähde opettajilla liittyi sosiaaliseen vuorovaikutukseen sekä verkostoitumiseen, mutta jäykät rakenteet ja perinteiset käytännöt vaikeuttivat yhteistyön organisointia. Tulokset osoittivat, että muuttuva ja haastava ympäristö tarjoaa opettajille mahdollisuuden oppia ja kehittyä, mutta samalla opettajien yhteenkuuluvuuden, kompetenssin ja autonomian tunteita on tuettava. Osatutkimuksessa 3 perinteisten opintojaksojen ja oppiaineiden opetus muutettiin integroiduiksi osaamisperustaisiksi oppimiskokonaisuuksiksi, joiden toteutuksesta vastasivat opettajatiimit. Tutkimuksen tavoitteena oli syventää ymmärrystä opettajien onnistuneista käytänteistä sekä muutoksen hallinnasta. Näkökulmaa laajennettiin ryhmätasolle tutkimalla opettajatiimien kokemuksia kollektiivisesta kyvykkyydestä sekä resilienssistä osana uudenlaisen yhteistoiminnallisen työtavan kehittämistä. Viiden opettajatiimin kokemukset kerättiin sekä tiimihaastatteluin että yksilöllisin kyselyin. Opettajien kokemusten mukaan lisääntynyt yhteistyö paransi muutoksessa selviämistä. Opettajatiimien luottamus kykyynsä vastata haasteisiin sekä kollektiivinen ketteryys ja joustavuus lisäsivät tiimien kyvykkyyttä sekä resilienssiä muutoksessa. Opiskelijoiden motivaatio ja sitoutuneisuus kannustivat opettajia muokkaamaan ammatillisia käytänteitään, mutta ajanhallinnan ongelmat sekä liiallinen työkuorma vaikeuttivat tätä. Opettajien kokemusten mukaan haasteet uusien käytänteiden kehittämisessä loivat tiimeille mahdollisuuden kehittyä yhdessä. Väitöskirja osoittaa, että onnistunut muutos ammattikorkeakouluopettajien työssä perustuu opettajien kykyyn muokata omia ammatillisia käytänteitään. Kyky luovuuteen ja joustavuuteen mahdollistaa uusien käytänteiden oppimisen niitä kehitettäessä. Muutoksen onnistumiseksi opettajat voivat vahvistaa yhteistyötä ja luottamusta opiskelijoiden ja kollegoiden muodostamissa yhteisöissä. He voivat valita mihin asioihin erityisesti keskittyvät ja mistä tehtävistä voi olla syytä luopua, sillä aika on rajallista. Opettajat voivat myös muuttaa omia ajattelutapojaan oman työnsä luonteesta nojautuen entistä enemmän yhteistyöhön ja verkostoitumiseen. Opettajien innostus ja sitoutuneisuus muutokseen perustuu ajatukseen, että opettajakin nähdään oppijana, jolla on omistajuus omaan oppimiseensa. Osaamiseltaan erilaiset opettajat voivat muokata yhteistoiminnan kautta omaa työtään merkitykselliseksi, mutta ammattikorkeakoulun on vältettävä opettajan työn liiallista pirstaloitumista sekä annettava tilaa innovatiivisuudelle ja luovuudelle. Avainsanat: Ammattikorkeakoulutus, opettajien oppiminen, pedagoginen muutos, koulutuksellinen innovaatio, käytäntölähtöinen tutkimus
  • Ikonen, Tiina (Helsingin yliopisto, 2018)
    Viime vuosina suomalaiset ovat tutustuneet Viron historiaan kirjallisuuden, esitysten ja elokuvien kautta. Sofi Oksanen on ollut yksi toimija Puhdistus-näytelmänsä ja -romaaninsa kautta. Puhdistus kertoo virolaisperheen naisten kohtaloista 1930–1950-luvuilla ja itsenäisyyden palauttamisen jälkeen. Romaanista tuotettiin 2012 kaksi sovitusta, ooppera ja elokuva. Siten Puhdistus on eri ilmaisumuodoissa kertonut Viron historiasta ja tuonut siihen uuden näkökulman virolaisnaisten kohtaloiden kautta. Puhdistusta koskevassa keskustelussa on kuitenkin jäänyt huomiotta virolaisten neuvostoaikainen esteettinen ja taitoihin perustunut toiminta virolaisen identiteetin ja kulttuurin vaalimiseksi, joka ilmeni myös pukeutumisen kautta. Puhdistus heijastaa teemaa, sillä sen tarinaa on rakennettu henkilöhahmojen olemuksen, taitojen, toiminnan, kohtalon ja pukeutumisen kuvausten avulla. Tutkimuksessa tarkasteltiin, minkälainen rooli kuvauksilla ja pukeutumishistoriallisella tiedolla oli kolmen Puhdistus-sovituksen (näytelmä, ooppera, elokuva) tekijöille, esiintyjille ja katsojille ja millä tavoin Puhdistuksen henkilöhahmoja rakennettiin, ilmennettiin ja tulkittiin puvustuksen avulla. Aineisto koostui kirjallisista, kuvallisista ja audiovisuaalisista aineistoista, haastatteluista ja yleisökyselyistä. Puvustuksia analysoitiin jatkumona alkuperäisteksteistä sovitusten rakentamiseen, esittämiseen ja vastaanottoon. Puhdistuksen sovitus näyttämöille ja elokuvaksi oli puvustuksen osalta tasapainoilua Viroon kiinnittyvän tason ja yleisinhimillisen tason sekä puvustuksen todenkaltaisuuden ja dramaturgisen käytön välillä. Virolaisten pukeutumishistoria ei ollut tekijöiden tarkassa tiedossa. Puvustukset osoittivat tarinan aikatasot ja ilmensivät roolihahmoja. Elokuvan ja oopperan puvustusten osalta tämä perustui romaanin kuvauksiin. Ne myös toivat esiin hyvyyden ja kauneuden välistä yhteyttä. Siten romaanin näkemys pukeutumisen ja estetiikan roolista virolaisen identiteetin ja kulttuurin vaalijoina tuli niissä ilmi epäsuorasti. Suomalaiskatsojien käsitys Puhdistuksen tarinasta ja henkilöhahmoista oli pääosin samankaltainen kuin työryhmien. Puvustusten tulkinta saattoi olla erilainen virolaisten keskuudessa, mikä kertoi puvustusten ja pukeutumisen kontekstisidonnaisuudesta. Kaiken kaikkiaan puvustukset palvelivat suomalaiskatsojia kertoessaan Puhdistuksen henkilöistä Viron historiaan yhdistettävänä tarinana sekä siitä irrottautuvana yleisinhimillisenä ja samastuttavana tarinana. Pukeutumisen, kirjallisen pukeutumiskuvauksen ja puvustuksen yhteistarkastelun kautta historiallisen näyttämöesityksen tai elokuvan ja sen vastaanoton yhteys ja suhde menneisyyden aikakauteen ja arkitodellisuuteen voi mielenkiintoisesti ja merkittävästi monipuolistua ja syvetä. Puvustuksen tarkastelun tulisikin olla kiinteä osa historiallisten näyttämöesitysten ja elokuvien tutkimusta.
  • Puustinen, Mikko (Helsingin yliopisto, 2018)
    Tarkastelen aineenopettajien koulutuksen kehitystä ja opettajankoulutusta käsittelevän asiantuntijapuheen retoriikkaa 1970-luvulta 2010-luvulle. Tutkimuksen aineisto koostuu yliopistojen tutkintovaatimuksista, asiantuntijoiden tuottamista komitea- ja selvitysteksteistä sekä opiskelijoilta kerätystä kyselyaineistosta. Komitea- ja selvitystekstien analyysi perustuu retoriseen analyysiin, jota on aiemmin käytetty vain vähän kotimaisessa kasvatuk-sen ja koulutuksen tutkimuksessa. Tarvetta aineenopettajien koulutuksen historian tutkimukselle alleviivaa luokanopettajien koulutuksen historian runsas tutkimus viime vuosina. Noin 40 vuoden tarkastelujaksolla aineenopettajien pedagogiset opinnot ovat kasvatustieteellistyneet. Teoreettisesti painottuneiden opintojen määrä on kasvanut ja opetusharjoitteluiden vähentynyt. Muutoksista huolimatta aineenopettajakoulutuksessa on havaittavissa vahva historiallinen jatkuvuus, jota korostaa luokanopettajien koulutuksen merkittävä muutos samana aikana. Tutkimuksen aikajänteellä opettajankoulutukselle ja opettajille asiantuntajapuheessa asetetut tavoitteet ovat kasvaneet merkittävästi. Asiantuntijateksteissä opettajasta on tullut kasvatusalan asiantuntija, jonka tulisi osata tutkia omaa työtään. Retorisen ja historiallisen analyysin perusteella asiantuntijapuheen ja aineenopettajien opintojen vähäisen muutoksen välillä on ristiriita. Asiantuntijatekstit määrittyvät ylistyspuheeksi, joka pyrkii vakuuttamaan yleisön opettajankoulutuksen tutkimusperustaisen mallin kannalle. Analyysi paljastaa argumentoinnin valikoivaksi. Esitetyt ratkaisut ilmaistaan vaihtoehdottomina. Tutkimukseni haastaa asiantuntijapuheessa esitetyt näkemykset, joiden mukaan käytännön ja teorian yhteensovittamisen haasteet opettajankoulutuksessa on onnistuttu ratkaisemaan. Tulkintani mukaan asiantuntijapuheen retoriikka ja aineenopettajien opintojen kasvatustieteellistyminen ilmentävät pyrkimyksiä vahvistaa opettajankoulutuksen akateemista asemaa.
  • Härkki, Tellervo (Helsingin yliopisto, 2018)
    My research takes three embodied perspectives on collaborative design. In this research, collaborative design represents a specific type of knowledge creation oriented toward artefact creation, and a context for pedagogical practices in higher education. The three perspectives grew out of a continuum of research on the features and challenges of learning collaborative design in higher education, a multidisciplinary research project on forms of embodiment in design, and four identified gaps in the research literature. The first of the three perspectives is sketching, an acknowledged discipline-specific practice in design. The second perspective is gesturing. Gesturing is frequently characterised as spontaneous communicative behaviour, as opposed to practice. The third perspective entails a practice not always included in design discourses: material explorations that bridge designing and making. Despite their obvious differences, not to mention different treatments that these perspectives have received from design researchers, a common grounding feature emerges when they are examined through the lens of embodiment: they are all body-based channels through which individuals’ personal knowledge and experiences diffuse in two directions. To emphasise that they utilise capabilities shaped and developed by individuals’ developmental and experiential histories, that they have an embodied base, I coin them embodied resources. When these embodied resources provide significant input and advance designing, they have an epistemically meaningful role in the process. This is what I call embodied creation of knowledge. The theoretical part of my research consolidates prior key results on sketching, gestures and material explorations as well as ideation in design, and complements these with an extensive display of gesture research approaches and results. Together, they highlight the identified mechanisms behind idea generation and how the use of embodied resources could facilitate designing. In turn, this facilitation could yield embodied creation of knowledge, where the knowledge is relevant at least at the local level, for that particular design task. Juxtapositioning the three perspectives deepen our understanding of their current uses and their possibilities for embodied creation of knowledge in the context of collaborative design in higher education. Accordingly, my three main research questions focus on the epistemic role of sketching and gesturing in collaborative designing and the characteristics of collaborative creation of material knowledge through exploration. Identifying the epistemic roles, i.e. the characteristic uses that bring significant input and advance designing, required analysis of the collaborative processes. For the empirical part of my research, process data from two collaborative design and make projects in higher education were collected. The primary data from designing was in video format. The data from making included textual diary entries with attached photographs. To tackle the well-known challenges introduced by transcribing, i.e. producing linguistic translations to describe the use of embodied resources, I developed a video-based qualitative content analysis method. This method permitted me to identify and examine design- relevant meanings fed by embodied resources. It was a rigorous micro-level analysis method that rendered not only the meaning but also the frequency of parallel channels of communication and thinking. According to my research results, sketching was especially strong for studying complicated structures that required precision and memory. Even if the uses for sketching were not completely related to structures, gestures had more versatile uses. Gestures were preferred for dynamic, spatio-motoric aspects, haptic meanings and embodied experiences, but were also used for less complicated structures. Research on material explorations showed that explorations were frequently used but the created material knowledge was treated as a vehicle to address challenges in making rather than a source of inspiration. My research has several implications for design and gesture research. The active and rich use of embodied resources can turn collaborative designing into the drafting of a series of two-, three- and/or our-dimensional depictions. It is central for designing that in these depictions, potentially essential features of the solution and the problem emerge as the indigenous characters of each resource guide and restrict the production of the depictions. Equally important is that the drafting/production of the depictions implicitly tests those emergent features visually, spatio-motorically and/or kinaesthetically. Moreover, the use of the embodied resources along with the linguistic resources is related to patterns of collaboration and immediacy of sharing, and thus the unfolding of the working processes and collaborative creativity. When combined with active perception, they can turn interaction into inspiraction, i.e. interaction that sparks inspiration in oneself and in others. To conclude, the epistemic role of the studied resources is not necessarily limited to communication and thinking, but could entail the ability to elicit more ideas. This yields to a new approach for gesture research; gestures in the context of creative processes.
  • Medvedeva, Anna (Helsingin yliopisto, 2018)
    Tutkimus keskittyy kansainvälisiin maisteriohjelmiin ja käsittelee normatiivisten ideoiden, suunnittelun ja käytäntöjen analyyttista typologiaa kansainvälistymiskuilujen ymmärtämiseksi. Tutkielma näkee kansainvälistymisen tyhjänä käsitteenä, joka saa merkityksensä kontekstissa. Sosiaalisesti rakentuneena ilmiönä se näyttäytyy useiden kilpailevien näkökulmien kautta. Kansainvälistymisen makrotason suunnittelu tähtää laajaan yhteiskunnalliseen vaikutukseen ja on riippuvaista taloudellisista ja poliittisista olosuhteista. Tämä konteksti antaa vain vähän tilaa yliopiston toiminnalle kansainvälistymisen kehittämisessä akateemisiin tarkoituksiin. Kansainvälistymisen toteuttaminen institutionaalisella tasolla pikemminkin mutkistaa päivittäistä toimintaa kuin tarjoaa ratkaisuja uusiin haasteisiin. Kritiikissä kansainvälistymistä vastaan viitataan usein keskiajan yliopistoon, jossa instituution toiminta ei ollut sidoksissa markkinoihin. Vaikka tämä metafora on epäjohdonmukainen, se herättää hyödyllistä keskustelua korkeakouluihin kohdistuvista odotuksista. Yliopisto liitetään nykyään taloudellisesti ja poliittisesti valtioon, ja kansainvälistymisen yksilöllinen ulottuvuus jätetään huomiotta. Ajatukset reagoinnista globalisaatioon ja kilpailukyvyn ylläpitämisestä jättävät varjoonsa ajatukset tiedonlähteiden transformaatiosta ja opetussuunnitelmien kehittämisestä. Tutkielma analysoi kolmen suomalaisen yliopiston neljää englanninkielistä maisteriohjelmaa. Ohjelmat ovat esimerkkejä pitkän aikavälin kansainvälistymisestä. Dokumenttianalyysilla tarkasteltavan makrokontekstin rinnalle tutkimus nostaa esiin yksilöllisiä näkökulmia kansainvälistymiseen opiskelijoiden ja opettajien haastattelujen kautta analysoimalla yksilöiden kytköksiä korkeakoulutuksen prosesseihin. Diskurssianalyysin avulla tutkimus kiinnittää huomiota myös puutteisiin ja epäjohdonmukaisuuksiin kansainvälistymisessä. Vaikka akateeminen ja kehittämiseen liittyvä keskustelu on siirtymässä ‘holistisen‘ ja pitkäaikaisen kansainvälistymisen näkökulmiin, kansainvälistymisen toiminnallistaminen analysoiduissa asiakirjoissa ja haastatteluissa näyttäytyy yhä ulkoisena ominaisuutena. Kansainvälistyminen on hallinnollisten pyrkimysten, sisällön hallinnan ja tulosten tarkastelun kannalta erillinen yliopiston toiminto. ‘Kotikansainvälistymisen’ viitekehys ei pysty ratkaisemaan kansainvälisten opiskelu- ja maisteriohjelmien eristyneisyyttä yliopiston sisällä. Keskustelussa käytetyt argumentit kansainvälistymiskuiluista viittaavat koheesion puuttumiseen ohjeellisten ideoiden, suunnittelun ja käytäntöjen välillä. Taloudelliset ja poliittiset perustelut hallitsevat makrodiskurssissa ja kansainvälistymisen lisäulottuvuudet tulevat näkyviin päivittäisen toteutuksen ja yksilöllisten näkökulmien analyysissa. Nykyinen kansainvälistymisen suunnittelu ja indikaattorit eivät pysty havaitsemaan kansainvälistymisen on tilannekohtaista arvoa koulutuksen prosesseissa. Lisäksi, toimijuuden puutteen vuoksi, yliopisto usein epäonnistuu kansainvälistymisen kehittämisessä ja ylläpitämisessä akateemisiin tarkoituksiin.
  • Sekki, Sanna (Helsingin yliopisto, 2018)
    Kotitaloustieteen alaan kuuluvan tutkimuksen taustalla on Arki haltuun -perhetyön kehittämishanke (AH -hanke), jonka Väestöliitto toteutti vuosina 2007–2010. Tutkimus kohdistuu perheiden arkitoimintaan sosiaalitoimen perhetyön kontekstissa, jossa kokeillaan uutta työmenetelmää (sekvenssikarttaa). Tutkimuksen tavoitteena on selvittää, millaista toimintaa arjen rytmittämiseen perustuvan välineen käyttö synnyttää kotikäynneillä ja perhearjessa. Teoreettisesti toiminnan teorian viitekehykseen sijoittuvassa tutkimuksessa sekvenssikartan käyttöönotto tulkitaan toiminnan uudenlaiseksi välittymiseksi, joka luo mahdollisuuden perhetyön uudenlaisten käytäntöjen kehittymiselle. Perhetyön kotikäynneillä tapahtuvaa arjen hallintaa tutkitaan lähikehityksen vyöhykkeen viitekehyksessä. Tutkimusaineisto on peräisin AH -hankkeesta. Se sisältää sekä äänitallenteita kotikäyntien työskentelystä, että perhetyöntekijöiden laatimat muistiot kotikäynneiltä. Perhekohtainen aineisto kattaa noin kolmen kuukauden työskentelyjakson sekä seurantakäynnit puoli vuotta ja vuosi hankkeen päättymisen jälkeen. Tutkimukseen valittiin seitsemän perhettä kolmestakymmenestä hankkeeseen osallistuneesta perheestä. Aineiston analyysi suoritettiin siten, että voitiin ottaa huomioon ja pitää keskiössä toiminnan dynaaminen ja kontekstuaalinen luonne. Analyysin kohteena olivat työntekijöiden ja perheen kohtaamisessa rakentuvat vuorovaikutus- ja toimintatilanteet. Analyysin ensimmäisessä vaiheessa tutkittiin asiakkuuden rakentumista ja toisessa vaiheessa perhekohtaisia työskentelyn kohteita arjessa (arjen hallinnan kohteet) ja niihin liittyviä työskentelyprosesseja arjen rutiinien, rytmittämisen ja suunnittelun kontekstissa. Sekvenssikartan käytön analyysi sisältyi molempiin vaiheisiin. Arjen hallintaa käsitteellistettiin kehitysprosessina näiden analyysien pohjalta. Tutkimuksen keskeiset tulokset liittyvät sekvenssikartan käyttöön työntekijöiden ja perheen vuorovaikutusta ja toimintaa välittävänä välineenä. Kartta integroi perhetyön vuorovaikutuksessa rakentuvan asiakkuuden ja perhearjen yksityiskohtien käytännön suunnittelun ja konkreettisen työskentelyn. Tutkimus nostaa arjen hallintaan tähtäävän toiminnan näkökulmasta esille erityisesti kaksi seikkaa: (1) inhimillisen välittäjän keskeisen merkityksen kartan käytön yhteydessä sekä (2) rutiinien kaksinaisen merkityksen arjen ympäristöissä. Toiminnan kehittämisessä ei ole riittävää keskittyä uuden suunnitteluun ja opetteluun, vaan totutusta poisoppimista tulee rakentaa sensitiivisesti ja suunnitelmallisesti uuden oppimisen rinnalla.
  • Itkonen, Tuija H. (Helsingin yliopisto, 2018)
    Suomi juhli 100-vuotiasta itsenäisyyttään vuonna 2017. Itsenäisyyden aikana, muiden yhteiskunnallisten ja poliittisten projektien muassa, koulutus valjastettiin osaksi kansallisia narratiiveja tukemaan kansallisvaltion syntyä ja myöhemmin ylläpitämään sen toiminta- ja kilpailukykyä. Suomi on saavuttanut kansainvälistä huomiota koulutuksen laadusta. Useat suomalaisuuteen ja suomalaiseen koulutukseen liittyvät yleiset ja poliittiset diskurssit ovat ladattuja tasa-arvon ja oikeudenmukaisuuden sekä erinomaisuuden eetoksella niin kansallisesti kuin kansainvälisesti. On kuitenkin hälyttävää, etteivät tietyt mielenmaisemat pohjoisen maan koulutuksesta ja sosiaalisesta hyvinvoinnista enää kasvavassa määrin kohtaa koulutukseen liittyviä realiteetteja. Tämä monitieteinen tutkimus sijoittuu kasvatustieteisiin ja muiden muassa myös filosofian, sosiologian, kirjallisuustieteen tutkimusperinteisiin. Se tarkastelee suomalaiseen koulutukseen liittyvien myyttien ja realiteettien kohtaamista kysymällä: 1) Miten suomalaisuus vaikuttaa koulutuksen toimijoihin, näkemyksiin ja konteksteihin? ja 2) Miten suomalaisuutta voidaan tutkia käsitteenä koulutuksessa niin, että tuodaan esille piiloisia merkityksiä, tutkitaan niitä kriittisesti ja ajatellaan käsitettä uusilla merkityksillä? Tutkimus tarkastelee, miten suomalaisuus vaikuttaa opettajien ammatillisiin käsityksiin interkulttuurisuudesta ja monimuotoisuudesta, ja miten käsite tuottaa toiseutta. Tutkimus myös soveltaa ja havainnollistaa intertekstuaalisen metodin käyttöä pedagogisena välineenä piiloisten merkitysten löytämiseen kansallisten narratiivien (tässä suomalaisuus) taustalla, niiden kriittiseen tarkasteluun ja monitahoisten merkitysten tuottamiseen. Työ tarkentaa kriittistä ja refleksiivistä interkulttuurisuutta (Dervin 2016) sekä käsitteellistää ja teoretisoi siirtymää kohti interkulttuurista eettisyyttä. Tutkimusaineisto koostui kymmenen suomalaisen opettajan haastattelusta ja 85 avoimesta kommentista, kahden opettajaopiskelijan intertekstuaalisesta tapaustutkimuksesta sekä kahdesta kaupallisesta tuotteesta liittyen suomalaiseen koululaitokseen ja valikoimasta (1900–2013) suomalaisia aapisia. Tutkimuksessa käytettiin erilaisia laadullisia (dialogisia) menetelmiä ja sen filosofinen ja teoreettinen kehys on kriittinen ja refleksiivinen interkulttuurisuus. Tuloksien mukaan suomalaisuus näyttäytyy nostalgisena ja myyttisenä, ja tasa-arvon ja oikeudenmukaisuuden diskurssit kaunisteltuina ja monitulkintaisina. Intertekstuaalisen metodin esilletuomat piiloiset kiistanalaisuudet haastoivat hegemonisia ja ideologisia ’itsestäänselvinä’ pidettyjä totuuksia. Suomalaisuuden todettiin olevan osa toiseuttavia mekanismeja kohdistuen niihin, joiden koetaan olevan erilaisia suhteesssa suomalaisuuden normeihin. Tämä näkyi mm. aapiskirjoissa ja opettajien käsityksissä interkulttuurisuudesta ja monimuotoisuudesta. Myös suomalaisuuden käsite nähtiin toiseutettuna ja jossain määrin kiistanalaisena. Opettajien näkemyksissä todettiin etnosentrisiä ja essentialistisia asenteita suhteessa interkulttuurisuuteen ja monimuotoisuuteen. Positiivisia ilmauksia opettajien eettisesti välittävästä ja oikeudenmukaisuutta edistävästä toiminnasta käytettiin interkulttuurisen eettisyyden käsitteellistämiseen ja teoretisoimiseen tarkoituksella edistää opettajien meta-tason ajattelua esim. opettajakoulutuksessa. Esitän myös intertekstuaalisen metodin hyödyntämistä pedagogisena välineenä muun muassa ilmiöpohjaiseen opiskeluun ja poikkitieteelliseen tutkimustyöhön. Avainsanat: suomalaisuus, suomalainen koulutus, kriittinen ja refleksiivinen interkulttuurisuus, interkulttuurinen eettisyys, tasa-arvo/yhdenvertaisuus, oikeudenmukaisuus, intertekstuaalisuus
  • Hannus, Susanna (Helsingin yliopisto, 2018)
    Tämä tutkimus on tutkimus koulutuksellisesta tasa-arvosta ja sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta. Hierarkioiden purkamisella tarkoitan sitä, miten on mahdollista luoda vähemmän hierarkkisia ja vähemmän eriarvoisia käytäntöjä sekä uusia mahdollisuuksia hyvään elämään nuorille. Hierarkioiden purkamisen käsitteellä en tarkoita yksinomaan laajaa prosessia vaan sitä voi olla hierarkian muodon käsittely tai pienikin merkityksellinen teko. Tutkimus liittyy 1980- ja 1990-luvuilta alkaneeseen koulutuspolitiikan muutoksen kontekstiin. Perheille tuli mahdollisuus valita nuorensa koulu ja kouluilla oli tilaisuus järjestää painotetun opetuksen luokkia. Kouluille esiteltiin myös uusia laadunarviointi- ja palkkiojärjestelmiä. Tutkijat ovat todenneet, että näiden muutosten myötä koulut ovat uudella tapaa kilpailutilanteessa, ja eriarvoisuuden on lisääntyneen. Tutkimuksessani olin kiinnostunut tarkastelemaan, mitä tapahtuu, kun edellä mainitut uudet mekanismit ja koulujen jokapäiväinen arki kohtaavat. Koulujen arki ja toimijat yllättivät minut moninaisella luovuudellaan. Toteutin tutkimuksen pääasiassa kahdella tutkimuskoululla, jotka olivat sosioekonomisesti erilaisilla alueilla. Tutkimukseni on performatiivinen etnografinen tutkimus. Performatiivinen etnografia keskittyy tutkimaan ilmiöitä, joissa kulttuurinen politiikka, opettajien pedagoginen toiminta sekä taiteelliset luovat käytännöt kohtaavat. Etnografisen tutkimuksen mukaisesti vietin kahdessa tutkimuskoulussa vuoden mittaisen jakson vuosina 2009 ja 2010 opettajien kokouksia ja vanhempainiltoja havainnoiden. Opettajat kutsuivat minut myös osallistumaan koulujen ja nuorten luoviin tilaisuuksiin. Haastattelin koulujen rehtoreita ja opettajia (yhteensä 34 haastattelua), toteutin opettajille laadullisen kyselyn sekä tutkin koululehtiä. Tutkimukseen osallistui myös kolmas tutkimuskoulu kolmen kuukauden ajan. Tutkimuksessa tarkastelin minkälaisia hierarkioita kouluissa rakentuu liittyen yllä mainittuihin koulutuspolitiikan mekanismeihin. Yhdellä tutkimuskouluista painotetun opetuksen luokalle valikoitui enemmän valtaväestötaustaisia tyttöjä. Opettajien työnsuorituksen palkanlisä tuotti eriarvoisuuden tunteita opettajayhteisöissä. Siinä, missä hierarkioita näytti rakentuvan, hierarkioita myös purettiin. Hierarkiat eivät muuttuneet kivettyneiksi rakenteiksi. Hierarkiat olivat liikkeessä. Tämä tutkimus pyrkii paikantamaan myös mahdollisuuksia purkaa hierarkioita liittyen nuorten taustaan, kuten sosioekonomiseen taustaan, etnisyyteen ja sukupuoleen. Hahmottelen tutkimuksessa kuusi käytäntöaluetta liittyen hierarkioiden purkamiseen, uusien mahdollisuuksien luomiseen. Läpi tutkimuksen olen tarkastellut hierarkioiden purkamista koulujen eettisesti kestävän (1.) visuaalisuuden ja kuvataiteen; (2.) performatiivisuuden, kuten nuoria yhteentuovan tanssin; (3.) pedagogisen rohkeuden, joka arvostaa nuoria taustaan katsomatta sekä (4.) koulujen positiivisen tunnedynamiikan kannalta. Nuorten taustaan liittyvien hierarkioiden kannalta esimerkiksi kuvataiteellinen työskentely, yhdessä tanssi, eri tyylisuuntauksia silloittavat musiikkitilaisuudet ja positiivisten tulevaisuuskuvien luominen opettajien ja toisten nuorten kanssa olivat merkityksellisiä. Väitöskirjassani kirjoitan pienten askelten tanssista kohti matalampia hierarkioita ja vähemmän eriarvoista elämää. Hierarkioiden purkamista voi olla pieneltäkin näyttävä teko. Pienikin teko voi avata uusia mahdollisuuksia ja positiivisia kehiä hierarkioissa matalissa asemissa oleville nuorille, nuorille taustaan katsomatta sekä kouluille.
  • Simpson, Ashley (Helsingin yliopisto, 2018)
    Tämän tutkimuksen teoreettinen viitekehys pohjautuu Mikhail Bakhtinin dialogisuuden käsitteeseen (Bakhtin, 1981, 1984, 2012). Tutkimus käsittelee suomalaista koulutusta ja siihen liittyvien yksittäisten ilmaisujen meta-diskursseja ja niiden välistä suhdetta siihen, miten kuva suomalaisesta koulutuksesta rakentuu. Tutkimus koostuu artikkeleista ja tästä yhteenvedosta, jonka tavoitteena on tuoda esille tapoja, joilla koulutuksen ammattilaiset (akateemiset tutkijat, poliittiset päättäjät, opettajat, kansalaisjärjestöt jne.) käsitelevät ja rakentavat merkityksiä demokratialle, tasa-arvolle ja ihmisoikeuksille. Tämän tutkimuksen aineistonkeruu koostuu haastatteluista, joita olen kerännyt kansalaisjärjestöistä ja Helsingin yliopistosta järjestetystä konferenssista. Sen lisäksi olen kerännyt verkkomateriaaliaja tehnyt diskurssianalyysia johtavien suomalaisten kouluttajien ja koulutuksen asiantuntijoiden videoista ja podcasteista, joita on saatavilla internetistä. Aineiston analyysi koostuu menetelmistä, jotka pohjautuvat diskursiiviseen pragmatiikkaan, kuten dialogisuus, heteroglossia, indeksisyys, vertikaalinen dimensio ja facework (kasvotyö). Toistettaessa meta-diskursseja suomalaisen opetuksen menestyksestä ja suosiosta termit, kuten demokratia, tasa-arvo ja ihmisoikeudet rakentuvat synonyymeiksi suomalaiselle koulutukselle ja Suomen maalle yleisemmin. Tämän lisäksi opetus- ja kulttuuriministeriö ja opetushallitus ovat viime vuosina suorittaneet opetussuunnitelmauudistuksia, joissa todetaan, että opiskelijoiden osallistuminen ja demokratia ovat tärkeä elementti suomalaisissa kouluissa. Tässä tutkimuksessa kaikkia artikkeleita yhdistävä, tärkeä tutkimuskysymys on se, miten koulutuksen asiantuntijat ymmärtävät ja ilmaisevat keskeisiä käsitteitä, kuten demokratia, tasa-arvo ja ihmisoikeudet. Tässä väitöskirjatutkimuksessa Bakhtinin diskurssin teoria ja käytäntö todentaa sitä, miten demokratian, tasa-arvon ja ihmisoikeuksien merkitys muuttaa muotoaan yksittäisissä keskusteluissa, ja samalla tuottaa meta-diskursiivisia esityksiä ja johtopäätöksiä (esimerkiksi Suomi on tasa-arvon edelläkävijä, Suomen demokraattinen järjestelmä on hyvä esimerkki koko maailmalle jne.). Tällainen meta-diskursiivinen suuntautuminen voi olla ongelmallista. Esimerkiksi kriittisen interkulttuurisen kasvatuksen ja koulutuksen kentän sekä kriittisen kulttuurienvälisen viestinnän kentän tutkijat ovat huolissaan tällaisesta puheesta. Heidän mukaansa näkemys, jossa yksi maa on parempi kuin toinen, voi mahdollisesti johtaa yksipuoliseen etnosentrisen ja nationalistisen puheen sallimiseen. Tässä mielessä demokratiaa ja tasa-arvoa koskevat keskustelut voivat itseasiassa tuottaa hierarkioita, jotka mahdollistavat rakenteellista syrjintää. Näin ollen tämä väitöskirjatutkimus problematisoi ja tuo esille piilotettuja merkityksiä ja ehkä jopa vaiettuja aiheita (tabuja), jotka voivat jäädä tunnistamatta näissä Suomalaisen koulutuksen meta-diskursseissa. Tämän johdosta tutkimukseni tiivistelmän viimeisessä osassa tuodaan esille suosituksia tarkastella demokratiaa, tasa-arvoa ja ihmisoikeuksia tutkijoiden, opettajien, ammattilaisten ja poliittisten päätöksentekijöiden näkökulmasta. Avainsanat: Suomi, koulutus, demokratia, tasa-arvo, ihmisoikeudet, heteroglossia, facework (kasvotyö), Mikhail Bakhtin
  • Ahonen, Elsi (Helsingin yliopisto, 2018)
    Tutkimuksessa tarkasteltiin aktiivista oppimista suomalaisten opettajien pedagogisessa ajattelussa ja opettajaksi opiskelevien pedagogisen ajattelun oppimisprosessissa. Tutkimuksessa aktiivista oppimista jäsennettiin opettajan tahtona, taitona ja ymmärryksenä toiminnan ja ajattelumallien tavoitteelliseen ja uutta luovaan muokkaamiseen. Aineisto koostui 68 perusopetuksen opettajan haastattelusta ja 19 opettajaksi opiskelevan haastatteluista. Teemahaastatteluissa hyödynnettiin visuaalista menetelmää, retrospektiivistä narraatiota ja critical incidents -tekniikkaa. Analyysi toteutettiin laadullisena sisällönanalyysinä. I osatutkimuksessa tarkasteltiin aktiivista oppimista perusopetuksen opettajien ajattelussa ja selvitettiin, varioivatko opettajien käsitykset koulun erilaisissa vuorovaikutustilanteissa. Tutkimuksen tulokset osoittivat, että aktiivinen oppiminen sisältyi opettajan pedagogiseen ajatteluun, mutta melko rajautuneesti. Aktiivisen oppimisen ilmeneminen oli vahvasti sidoksissa toimintaympäristöön ja toiminnan kohteeseen eli siihen, keiden kanssa opettaja toimi ja millaisesta toiminnasta oli kyse. Oppilaille aktiivinen oppiminen mahdollistui tyypillisesti koulun vapaamuotoisemmissa tilanteissa. Opettajille aktiivinen oppiminen puolestaan mahdollistui oppilaan kanssa mm. haastavia kasvatuksellisia tilanteita ratkottaessa, jolloin pyrittiin yhteisen näkemyksen rakentamiseen. Sen sijaan opettajan aktiivista oppimista ammatillisessa yhteisössä kuvattiin harvoin. II osatutkimuksessa analysoitiin opettajaksi opiskelevien merkittävien oppimiskokemusten laatua, ajallista sijoittumista, kontekstia ja sitä, minkä suhteen muutos tapahtui. Tulokset osoittivat, että suurin osa opiskelijoiden oppimiskokemuksista oli positiivisia ja ne painottuivat ensimmäisille opintovuosille. Kokemukset sijoittuivat erityisesti monialaisiin opintoihin, opetusharjoitteluun ja pääaineen teoriaopintoihin. Opinnäytetyön tekemiseen, sivuaineopintoihin tai informaaleihin tilanteisiin liittyen niitä raportoitiin vähemmän. Kokemusten sisältönä oli vahvimmin praktinen pedagoginen tietäminen. Myös pedagoginen sisältötieto ja identiteetin rakentaminen olivat oppimiskokemusten kohteena. Sen sijaan oppimisen kohteeksi määrittyi vain harvoin teorian ja käytännön yhdistyminen. Opiskelijoiden oppiminen oli pääsääntöisesti assimilaatiota. Aktiivista oppimista tapahtui lähinnä tilanteissa, joissa oppimisen kohteena oli identiteetti tai teorian ja käytännön yhdistyminen. III osatutkimuksessa tarkastelua laajennettiin eri osatekijöistä rakentuvien oppimisprosessiprofiilien tasolle. Opettajaksi opiskelevilla tunnistettiin neljä profiilia: merkitysorientoitunut aktiivinen, jäsentymätön, strateginen ja merkitysorientoitunut sopeutuva. Tulokset osoittivat, että aktiivinen oppiminen sisältyi opettajaksi opiskelevien pedagogisen ajattelun oppimiseen. Profiilit erosivat toisistaan kuitenkin sen suhteen, missä määrin ne ilmensivät aktiivista oppimista ja niitä voitiin tarkastella oppimisen aktiivisuuden suhteen jatkumona. Tulokset osoittivat myös, että erityisesti aktiivisen oppimisen taito -ulottuvuuden oppimisessa oli haasteita kaikkien profiilien kohdalla. Väitöstutkimuksen tulokset avasivat uusia näkökulmia aktiivisesta oppimisesta niin opettajien pedagogisen ajattelun osana kuin rakentajana. Tulokset osoittivat, että aktiivinen oppiminen sisältyi opettajien pedagogiseen ajatteluun ja opiskelijoiden pedagogiseen ajattelun oppimiseen, mutta melko rajautuneesti, eikä se vielä ole jäsentynyt systemaattiseksi toimintatavaksi heidän omassa oppimisessaan.
  • Rintakorpi, Kati (Helsingin yliopisto, 2018)
    Tarkastelen tässä väitöskirjassa varhaiskasvatuksessa tapahtuvaa dokumentointia ja siihen liittyvää pedagogisen dokumentoinnin prosessia. Dokumentoinnilla tarkoitan toiminnan tallentamista ja pedagogisella dokumentoinnilla varhaiskasvatuksen suunnittelua ja kehittämistä dokumenttien avulla. Tutkin, minkälaiseen varhaiskasvatuksen toimintakulttuuriin pedagoginen dokumentointi liittyy ja mitkä ovat pedagogisen dokumentoinnin toteuttamisen mahdollisuudet ja haasteet suomalaisessa varhaiskasvatuksessa. Väitöskirjani koostuu kolmesta laadullisesta ja yhdestä määrällisestä osatutkimuksesta. Kolmessa ensimmäisessä osatutkimuksessa aineistoina käytettiin valokuvia, videoita, haastatteluita, kyselylomakkeita ja dokumenttikoosteita. Laadullisiin tutkimuksiin osallistui yli 50 lasta, vanhempaa ja varhaiskasvattajaa. Neljännessä osatutkimuksessa käytettiin laajaa määrällistä aineistoa (2889 lasta, 194 päiväkotia, 179 kasvattajatiimiä ja 13 kuntaa), jonka avulla analysoitiin dokumentoinnin ja varhaiskasvatuksen oppimisympäristön, lasten toiminnan ja orientaation välisiä yhteyksiä. Kokonaisuutena väitöstutkimukseni on käytäntölähtöinen ja monimenetelmäinen tutkimus. Pyrin teorian ja käytännön sekä tutkimusmenetelmien ja aineistojen moninaisuuden avulla rakentamaan syvällistä ymmärrystä pedagogisesta dokumentoinnista. Tutkimukseni osoittaa, että lähes 40 % varhaiskasvattajista ei käyttänyt pedagogista dokumentointia juuri lainkaan. Nuorimpien lasten kansa pedagogista dokumentointia käytettiin kaikkein vähiten. Varhaiskasvattajien mukaan pedagogisen dokumentoinnin toteuttamista vaikeuttivat pula ajasta, välineistä ja osaamisesta. Varhaiskasvattajat käyttivät dokumentointia lasten toiminnan näkyväksi tekemisen välineenä. Lasten oma osuus dokumentoinnissa oli vähäinen. Aikuislähtöinen dokumentointi voi olla riski lapsen kuulluksi tulemiselle, osallisuuden toteutumiselle ja yksityisyydelle. Kun dokumentointi sai pedagogisemman sävyn, esiin piirtyi ennakkoluulottomampi, luovempi, emotionaalisesti positiivisempi ja pedagogisemmin painottunut toimintakulttuuri. Pedagoginen dokumentointi oli yhteydessä laajojen ja leikillisten prosessien suunnitteluun ja kehittämiseen yhdessä lasten kanssa. Lisäksi pedagoginen dokumentointi tuki päiväkodin pienimpiä lapsia ilmaisussa ja muutostilanteissa. Pedagogisessa dokumentoinnissa haasteena oli vanhempien ottaminen mukaan, pedagogisen dokumentoinnin pitkäjänteinen käyttäminen sekä pedagogisen dokumentoinnin suuntaaminen uudelleen tilanteiden muuttuessa. Pedagogisen dokumentoinnin riskinä voi olla varhaiskasvattajien vähäisempi yhdessä olo lasten kanssa. Väitöstutkimukseni perusteella pedagoginen dokumentointi on yhteydessä lapsilähtöiseen ja kehittyvään toimintakulttuuriin. Näkemykseni mukaan pedagogisen dokumentoinnin avulla voidaan yhdessä lasten ja vanhempien kanssa luoda merkityksiä arjen ilmiöille sekä käsitteellistää ja muokata niitä. Silloin voidaan arvioida ja päättää, mikä varhaiskasvatuksessa on tärkeintä ja tarkoituksenmukaisinta juuri siinä kontekstissa. Toimintaa voidaan suunnata ja muokata joustavasti ja luovasti. Siirtyminen varhaiskasvatuksen aikuislähtöisestä tallentamisesta ja näkyväksi tekemisestä kohti lapsilähtöistä ja pedagogista varhaiskasvatuksen prosessointia edellyttää varhaiskasvatuksen toimintakulttuurin muutosta, vahvaa pedagogista osaamista ja hyvää pedagogista johtamista. Pedagogisen dokumentoinnin tarjoamat mahdollisuudet voidaan hukata, jos sitä ei varhaiskasvatuksen kentällä tunnisteta kehittyvän toimintakulttuurin osana.
  • Mustonen, Virpi (Helsingin yliopisto, 2018)
    Digitalisaatio on olennaisesti muuttanut sormenjälkitutkimuksen välineitä, prosesseja ja käytäntöjä. Samaan aikaan kritiikki rikostutkimusyhteisön sisältä ja ulkoa ovat pakottaneet forensiikan palveluiden tuottajat tavoittelemaan toimintansa harmonisoimiseksi yhtenäisiä kriteereitä, prosesseja ja osaamisen pätevyysvaatimuksia. Tämä väitöskirjan tavoitteena on tuottaa syvempää ymmärrystä sormenjälkitutkimuksen asiantuntijuuden kehittämisen haasteista yksilön, yhteisön ja organisaation tasoilla. Väitöstutkimus erittelee adaptiivisen asiantuntijuuden, oppimisen, ammatillisen näkemisen ja kollektiivisen tiedon luomisen käytänteitä sosiokulttuurisesta näkökulmasta. Tutkimus on luonteeltaan tapaustutkimus ja toimintatutkimus. Väitöskirjan kolmessa osatutkimuksessa kuvataan ja eritellään sormenjälkitutkimusten eritasoisia haasteita. Tulokset ohjaavat tarkastelemaan forensisen alueen haasteita, jotka liittyvät koulutukseen, sormenjälkitutkimusten tulkintaan ja päätöksentekoon, dokumentointiin, laatuun, jaettujen sääntöjen luomiseen ja myös eri työprosessien ja tutkimusmenetelmien kehittämiseen. Tulokset osoittivat, että harjoittelijat saavuttivat ammatillisen pätevyyden ja heidän yksilöllisen tapansa reflektoida ammatillisesti. Toiseksi, tulokset osoittivat kuinka osallistujat käyttivät rajoittunutta tietoa arvioidessaan heikkolaatuisia sormenjälkiä. Kolmanneksi, tulokset osoittivat kuinka sormenjälkitutkijat tuottivat ja verbalisoivat kollektiivisesti tietoa ja kurottelivat oman pätevyytensä uudelle tasolle, tunnistivat kriittisiä käytänteitä ja löysivät tutkimuksille, prosesseille ja dokumentaatioihin liittyviä yhteisiä ratkaisuja kohti harmonisoidumpia tuloksia.
  • Clavert, Maria (Helsingin yliopisto, 2018)
    Opetuksen laadun kehittäminen osana organisaatiouudistuksia edellyttää tehokkaita tapoja hyödyntää yliopiston opettajien toimintaa pedagogisissa ja alakohtaisissa käytäntöyhteisöissä. Tässä tutkimuksessa tarkastellaan, kuinka yliopiston opettajien toiminta pedagogisten ja alakohtaisten yhteisöjen rajapinnoilla edistää pedagogisia kehitysprosesseja. Transformatiivisen oppimisen teoriaa hyödynnetään pedagogisten kehitysprosessien tarkastelussa sekä opettajana kehittymisen että epävirallisena opetuksen muutosagenttina toimimisen näkökulmista. Tutkimus koostuu neljästä erillisestä, toisiinsa liittyvästä osatutkimuksesta (I–IV). Osallistujat olivat 23 insinööritieteiden yliopiston opettajaa, joilla ei tutkimuksen alkaessa ollut virallista kehittäjän tai esimiehen asemaa organisaatiossa. Aineistonkeruun aikaan osallistujat olivat suorittaneen vähintään 10 opintopistettä (osatutkimukset I–II) tai 25 opintopistettä (osatutkimukset III–IV) pedagogisia opintoja. Aineisto kerättiin puolistrukturoiduilla haastatteluilla suomalaisessa teknillisessä yliopistossa ennen organisaatiouudistusta sekä sen aikana. Haastatteluaineisto koostui 10 osallistujan haastattelusta ennen organisaatiouudistusta vuonna 2009 sekä toisten 13 osallistujan pitkittäisistä seurantahaastatteluista kolmivuotisen organisaatiouudistusjakson aikana vuosina 2011–2013. Aineiston analyysi perustui laadulliseen sisällönanalyysiin. Tutkimuksen tuloksena esitetään teoreettinen ja empiirinen malli koskien 1) pedagogisia ja alakohtaisia käytäntöyhteisöjä opettajana kehittymiseen liittyvän transformatiivisen oppimisen mahdollistavana verkostona ja 2) ‘brokering’-toimintaa epävirallisena opetuksen muutosagenttiutena akateemisten käytäntöyhteisöjen rajapinnoilla. Tulosten mukaan yliopistot voivat hyödyntää epävirallista muutosagenttiutta luomaan yhteyksiä opettajien pedagogisissa ja alakohtaisissa käytäntöyhteisöissä syntyvien transformatiivisten oppimiskokemusten sekä yliopiston opetuksen laadun kehittämistavoitteiden välille.
  • Ritella, Giuseppe (Helsingin yliopisto, 2018)
    Tämä väitöskirja käsittelee aika-tilan organisointia yhteistoiminnallisissa oppimisprosesseissa, joissa hyödynnetään tieto- ja viestintäteknologiaa. Väitöskirjan argumentin lähtökohta on,että elämme historiallisella hetkellä, jossa oppimisen suhde tilaan ja aikaan on muutoksessa. Muutokseen vaikuttaa uusien virtuaalisten tilojen ja pedagogisten lähestymistapojen käyttöönotto. Kehittelen väitöskirjassa sosiokulttuurista näkökulmaa, jonka avulla voidaan tutkia muuttuvia aika-tila-suhteita ja niiden roolia oppimisprosessissa. Näkökulma hyödyntää dialogista kronotoopin käsitettä, jonka avulla kuvaan tavoitteellisen, yhteistoiminnallisen oppimistoiminnan aikana syntyviä aika-tila-suhteiden muodostelmia.Kaiken kaikkiaan valitsemani näkökulma tarkastelee kognitiota ja oppimista ympäristöön hajautuneina ilmiöinä. Lisäksi tarkastelen tilaa ja aikaa toisistaan riippuvina sosiaalisina konstruktioina. Väitöskirjan tavoitteena oli selittää monentyyppisiä fyysisiä, sosiaalisia, virtuaalisia, todellisia ja kuviteltuja tilallisuuksia ja ajallisuuksia osana tieto- ja viestintäteknologiaa hyödyntäviä oppimiskäytäntöjä. Tavoitteena oli selittää tilallisuuksia ja ajallisuuksia sellaisina kuin osallistujat havaitsivat ne, neuvottelivat niistä diskursiivisesti tai toteuttivat ne kehollisesti. Toteutin neljä osatutkimusta, joissa tutkin aika-tila-suhteita eri näkökulmista. Ensimmäisessä osatutkimuksessa tutkin sitä, miten yhteistoiminnallisen oppimisen osallistujat sijoittivat itsensä ja toisensa useiden fyysisten, sosiaalisten ja virtuaalisten tilojen välillä. Toisessa osatutkimuksessa tarkastelin, miten opiskelijoiden tehtävän tekemiseen liittyvistä keskusteluista tunnistamani aika-tila-kehykset vaikuttivat heidän tehtävän tulkitsemisen prosessiin. Kolmannen osatutkimuksen tavoitteena oli analysoida,kuinka osallistujien kehollisesti toteuttamat aika-tila-muodostelmat vaikuttavat oppimisprosessin tahtiin ja laatuun. Neljännessä osatutkimuksessa tutkin, minkälaisia merkityksiä ja seuraamuksia aika-tila-suhteiden säännönmukaisuuksilla oli työvälineen syntyprosessissa. Kaikissa osatutkimuksissa käytin laadullista etnografista metodologiaa ja hyödynsin tutkimusmenetelmällistä triangulaatiota. Tutkimusmenetelminä käytin osallistuvaa havainnointia, diskurssianalyysiä ja videoanalyysiä. Tutkimukseni tulokset viittaavat siihen, että ajan ja tilan organisoinnin tutkiminen voi tuottaa ratkaisevan tärkeitä oivalluksia teknologiavälitteisestä yhteistoiminnallisesta oppimisesta. Tuloksista on hyötyä sekä käytännössä että teorian kehittämisessä. Sen ymmärtäminen, miten osallistujat sijoittavat itsensä ja toisensa tilassa ja ajassa, voi auttaa suunnittelemaan oppimisympäristöjen aika-tiloja, jotka edistävät osallistujien keskinäistä koordinaatiota ja yhteistoiminnallisia prosesseja. Sen huomioiminen, miten opiskelijat kehystävät aika-tilat diskursiivisesti,voi auttaa opettajia ja oppimisympäristöjen suunnittelijoita varmistamaan, etteivät aika-tila-kehyksiin liittyvät monenlaiset olettamukset saa opiskelijoita poikkeamaan annetusta tehtävästä.Osallistujien kehollisesti toteuttamien aika-tila-asetelmien mallintaminen voi antaa vihjeitä, miten oppimisprosessia voidaan tukea. Opiskelijoita voidaan tukea tilan organisoimisessa ja ajan hallitsemisessa opettajien pedagogisten tavoitteiden suunnassa. Lopuksi aika-tila-suhteiden säännönmukaisuuksien tunnistaminen voi auttaa tekemään päätöksiä siitä, missä ja milloin kannattaa tarjota opiskelijoille oikea-aikaista tietoa, tukea ja välineitä jotka edistävät heidän oppimistaan ilman, että heidän virtauksen kokemuksensa häiriintyy
  • Pehkonen, Eija (Helsingin yliopisto, 2017)
    Tutkimuksessa haluttiin saada tietoa maahanmuuttajataustaisten elämästä ammattikorkeakoulun opiskelijoina. Tutkimukseen osallistuneita naisia haastateltiin tutkimukseen ensimmäisen opiskeluvuoden jälkeen. Tutkimuksen kiinnostuksen kohteena olivat identiteettien rakentumiseen ja oppimiseen kohdistuvat prosessit. Tutkimuskysymykset ovat: 1) Minkälaisia identiteettejä ja oppimisprosesseja maahanmuuttajataustaiset naisopiskelijat rakentavat kerronnassaan? 2) Minkälainen oppimisprosessi kerronnasta on käsitteellistettävissä? Tutkimukseen osallistuneet naiset kertoivat yksilöllisistä ja monitasoisista prosesseista elämässään. Tuloksia kuvattiin maahanmuuton, opiskelun ja oppimisen sekä sukupuolen teemoina. Tutkimus osoittaa, että opiskelu haastoi ja toisaalta tarjosi mahdollisuuden oman elämän, identiteettien ja oppimisen uudelleenmäärittelyihin. Tutkimukseen osallistuneiden naisten kerronta oli liikehdintää moneen suuntaan. Identiteettejä paikannettiin suhteessa ympäröiviin kulttuurisiin kehyksiin eri tavoin. Tutkimuksen mukaan identiteettejä rakennettiin patriarkaalisen ja individualistisen kulttuurisen kehyksen välisenä prosessina. Identiteettimäärittelyt vaihtelivat tarkastelun kohteena olevan elämänalueen mukaan. Identiteettejä paikannettiin suhteessa kulttuurisiin kehyksiin joko entiseen tai uuteen kiinnittyen tai näiden välillä joustavasti liikkuen. Entistä ja nykyistä muokattiin ja sovitettiin toisiinsa vastaamaan paremmin muuttunutta elämäntilannetta. Prosessi on kuvattu oppimisprosessin vaiheina, mallina ja tyyppikertomuksina. Tämän kuvauksen avulla on mahdollista tarkastella yksilöllisiä polkuja prosesseina ja liikkeenä eri tekijöiden välillä. Identiteettien rakentamisen monitasoisuutta sekä oppimisprosessin vaiheita, mallia ja tyyppikertomuksia voidaan hyödyntää oppimisen polkujen jäsentämisessä ja tukemisessa sekä koulutuksen kehittämisessä. Luomani oppimisprosessin malli soveltuu välineeksi jäsentää elämänpolun sen hetkistä kohtaa kokonaisvaltaisena prosessina. Malli voidaan ymmärtää karttana tai kompassina, joka auttaa opiskelijaa hahmottamaan oman elämänsä ehtoja ja valintoja sekä vaikuttamaan niihin ja löytämään polkuja eteenpäin. Tätä tutkimusta voidaan hyödyntää koulutuksen kehittämisessä sekä oppimisen ja opiskelun ohjauksessa.
  • Pihlgren-Eveli, Ann-Kristin (Helsingin yliopisto, 2017)
    Det övergripande syftet med studien är att analysera hur litterär storyline fungerar som metod för interkulturell litteraturpedagogik. Jag har designat en litterär storyline som två lärare i årskurs 7 har genomfört i två klasser i en finlandssvensk skola. Storylinen utgår från boken En ö i havet (1996) av Annika Thor och handlar om två österrikiska judiska syskon som av sina föräldrar sänds till Sverige för att undkomma judeförföljelsen under andra världskriget. Boken, vars överordnade tema är kulturmöten, erbjuder en bearbetning av mångdimensionella existentiella livsfrågor. Fältstudien präglas av en etnografisk metodisk ansats med aktionsinriktning. Min forskarroll i klassrummet är en passiv observatör där jag gör temporära interventioner under pågående projekt. Studien betraktas dels ur ett litteraturpedagogiskt perspektiv, dels ur ett kritiskt mångkulturellt pedagogiskt perspektiv där interkulturell förståelse är centralt. Eleverna har individuellt och kollektivt arbetat inom olika genrer med så kallade nyckelfrågor som rör flyktingar, kulturell tillhörighet och möten i fiktionen och i deras egna liv. Deras produktion analyseras genom receptionsanalys och meningskoncentrering. Studien bidrar till ny kunskap inom tre områden: det kunskapsmässiga, det metodologiska och det didaktiska området. För det första gäller kunskapsbidraget elevers förståelse av en historisk och aktuell samhällsproblematik i en finlandssvensk skolkontext. För det andra är kombinationen av receptionsanalys av litterär storyline och en teoristyrd analys och tolkning av ett digert material ett innovativt metodologiskt bidrag. Till detta fogas dessutom ett litteraturpedagogiskt perspektiv och en presentation av kritisk mångkulturell pedagogisk teori. För det tredje bidrar studien till utveckling av en didaktik där litteraturpedagogiska redskap och interkulturellt pedagogiskt tänkande skapat en gränsöverskridande didaktisk design med stor potential för djuplärande i förhållande till existentiella frågor i unga människors liv. Eleverna visar i olika grad förstärkt medvetande och kritiskt engagemang angående tematiken i Annika Thors bok. Hos merparten framgår en öppen attityd till andra etniciteter och människor som är annorlunda än dem själva. De har dock alltjämt fördomar och etnocentriska och stereotypa uppfattningar. Men de uttrycker också en antydan till förståelse av och empati för krigsbarnen och judarna under andra världskriget både i fiktionen och i verkligheten. I viss mån visar de tendenser till förståelse av och empati för dagens flyktingar. För att optimera litterär storyline som interkulturell pedagogisk metod krävs en utförlig kritisk reflektion och granskning av elevernas värderingar i helklass. Detta förutsätter stor kompetens av läraren, varför utbildning i kritisk mångkulturell pedagogik behövs. Nyckelord: Litteraturpedagogik, kritisk mångkulturell pedagogik, storyline, kulturell mångfald, kulturella minoriteter
  • Ketonen, Elina (Helsingin yliopisto, 2017)
    Tämä väitöstutkimus tarkasteli sitä, kuinka motivaatio ja opiskeluun liittyvät tunteet (ns. akateemiset tunteet) edistävät yliopisto-opintoihin sitoutumista sekä miten ne ovat yhteydessä opiskelijoiden tilannekohtaisiin kokemuksiin ja opintomenestykseen ensimmäisten opiskeluvuosien aikana. Tutkimuksen ensimmäinen päätavoite oli tarkastella opiskelijoiden yleisempää opiskeluun liittyvää motivaatiota ja tunnekokemuksia ja tunnistaa näiden perusteella erilaisia opiskelijaprofiileja. Toinen päätavoite oli tutkia, miten opiskelijaprofiilit ja yleinen opiskelumotivaatio ovat yhteydessä opiskelijoiden tilannekohtaisiin kokemuksiin. Kolmantena tavoitteena oli tutkia, miten opiskelijaprofiilit ja tilannekohtaiset akateemiset tunteet ovat yhteydessä lyhyen ja pitkän aikavälin opintomenestykseen. Ensimmäinen osatutkimus selvitti, ovatko tilannekohtaiset akateemiset tunteet yhteydessä tenttimenestykseen luentokurssilla. Toinen ja kolmas osatutkimus tarkastelivat, minkälaisia yleiseen opiskelumotivaatioon ja tunnekokemuksiin liittyviä opiskelijaprofiileja voidaan tunnistaa sekä miten profiilit eroavat toisistaan luentokurssiin liittyvien kokemusten, itseopiskeluun käytetyn ajan ja kurssiarvosanan sekä pitkän aikavälin opintomenestyksen suhteen. Neljäs osatutkimus seurasi sitä, kuinka aamulla asetettuihin opintotavoitteisiin liittyvä motivaatio oli yhteydessä saman päivän aikana koettuihin akateemisiin tunteisiin. Viides osatutkimus tarkasteli ensimmäisenä opiskeluvuotena koetun opiskeluinnon yhteyttä sekä ensimmäisen että toisen opiskeluvuoden tilannekohtaisiin kokemuksiin. Aineisto koostui kyselylomakeaineistosta, kokemusotantamenetelmällä kerätystä intensiivisestä pitkittäisaineistosta ja opiskelijarekisteristä saaduista opintomenestystiedoista. Tutkimuksessa hyödynnettiin erilaisia tilastollisia menetelmiä. Henkilösuuntautuneen analyysin avulla löydetyt opiskelijaprofiilit olivat yhteydessä opiskelijoiden tilannekohtaisiin kokemuksiin, mutta myös sekä lyhyen että pitkän aikavälin opintomenestykseen. Opiskelijat, jotka olivat sitoutuneimpia, myös menestyivät parhaiten. Sen sijaan opintoihin liittyvä merkityksen puute oli yhteydessä negatiivisiin kokemuksiin sekä heikompaan opintomenestykseen. Alun perin uravalinnastaan epävarmat opiskelijat eivät kokeneet suuria ongelmia opinnoissaan ja paransivat opinnoissa edistymistään ensimmäisen vuoden jälkeen. Opinnoistaan vieraantuneet opiskelijat pärjäsivät kiinnostuksen puutteestaan huolimatta opinnoissaan melko hyvin. Muuttujalähtöinen analyysi paljasti lisäksi, että opiskelijoiden tilannekohtaiset akateemiset tunteet olivat yhteydessä opintomenestykseen luentokurssilla. Yksilön sisäiseen, tilannekohtaiseen kokemukseen liittyvä analyysi osoitti, että aamulla ilmaistu opintotavoitteisiin liittyvä motivaatio oli yhteydessä päivän aikana koettuihin akateemisiin tunteisiin. Ensimmäisen vuoden opiskeluinto selitti päivittäisiä tilannekohtaisia kokemuksia myös pitkällä aikavälillä. Tämä väitöstutkimus osoittaa, että jopa yliopistoon tarkoin valikoituneiden opiskelijoiden akateemisissa tunteissa, opiskelumotivaatiossa sekä opintoihin sitoutumisessa on vaihtelua ja yksilöllisiä eroja jo opintojen alussa. Tutkimus osoittaa myös, että motivaatiolla ja akateemisilla tunteilla on merkitystä opintomenestyksen, yliopisto-opintoihin sitoutumisen sekä niissä etenemisen kannalta. Näitä ilmiöitä on tärkeää tarkastella yleisen tason ohella myös tilanne- ja kurssikohtaisesti, huomioiden sekä pidemmän aikavälin vaikutukset että opintoihin liittyvät päivittäiset kokemukset.
  • Väisänen, Eija (Helsingin yliopisto, 2017)
    Tässä väitöstutkimuksessa seurattiin laskemisen sujuvuuden kehitystä toiselta viidennelle luokalle ja sen yhteyttä lukemisen sujuvuuden ja nimeämisnopeuden kanssa. Lisäksi tarkasteltiin kahden alakouluikäisille suunnatun harjoitusohjelman kykyä vaikuttaa lasten matemaattisiin taitoihin. Ensimmäisessä seurantatutkimuksessa seurattiin kahden koululuokan lasten laskutaidon muutosta toiselta neljännelle luokalle sekä pyrittiin selittämään myöhempää laskemisen sujuvuutta aiemman laskemisen sujuvuuden, lukemisen sujuvuuden, sukupuolen, nimeämisnopeuden ja vanhempien koulutuksen avulla (osatutkimus III). Toisessa seurantatutkimuksessa (osatutkimus IV) lapsista muodostettiin toisella luokalla arvioidun laskemisen ja lukemisen sujuvuuden perusteella sujuvuusryhmät (ei-sujuva laskija, ei-sujuva lukija, sujuva molemmissa taidoissa), joiden sujuvuutta sekä laskemisessa että lukemisessa seurattiin viidennen luokan syksyyn saakka. Ryhmiä verrattiin toisiinsa myös nimeämisnopeuden suhteen. Interventiotutkimuksia oli kaksi. Niistä ensimmäisessä (osatutkimus I) osallistujat olivat saman koulun kolmelta luokka-asteelta (2., 3. ja 4.), ja harjoitusohjelma perustui aiempiin interventiotutkimuksiin (mm. Bryant, Bryant, Gersten, Scammacca & Chavez, 2008; Fuchs, Compton, Fuchs, Paulsen, Bryant & Hamlett, 2005). Toisessa interventiotutkimuksessa (osatutkimus II) osallistujat olivat ensimmäisellä luokalla. Tässä osatutkimuksessa käytetty harjoitusohjelma oli muokattu Minäkin lasken! –harjoitusohjelmasta (Van Luit, Aunio & Räsänen, 2010). Osatutkimuksissa I ja IV kuvattiin myös lasten yksilöllistä kehitystä tutkituissa taidoissa. Laskemisen sujuvuus eri luokka-asteilla oli voimakkaasti yhteydessä keskenään. Ääneen lukemisen sujuvuus oli yhteydessä päässä laskettavien tehtävien kanssa, äänetön sanantunnistus sekä päässä että algoritmien avulla laskettavien tehtävien sujuvuuden kanssa. Lapset, jotka olivat sujuvuudeltaan heikkoja laskijoita, olivat usein suhteellisen heikkoja myös lukemisen sujuvuudessa. Lasten myöhempää laskemisen sujuvuutta kyettiin parhaiten selittämään aiemmalla laskemisen sujuvuudella. Toisen luokan talvella arvioidulla laskemisen sujuvuudella kyettiin selittämään 2/3 kolmannen luokan kevään laskemisen sujuvuudesta ja 1/5 neljännen luokan kevään laskemisen sujuvuudesta. Viidennellä luokalla alkujaan pelkästään laskemisessa tai lukemisessa ei-sujuvat lapset olivat saavuttaneet laskemisen sujuvuudessa luokka-asteensa tason. Interventiotutkimukset (osatutkimukset I ja II) osoittivat, että lasten matemaattisia taitoja voidaan tukea alakoulussa erilaisin systemaattisin harjoitusohjelmin. Parhaita tuloksia saadaan varhaisessa vaiheessa toteutetuilla interventioilla. 1. luokalla toteutetussa interventiossa harjoitusryhmän lapset saavuttivat varhaisissa matemaattisissa taidoissa vertailuryhmän lapset. Toisessa osatutkimuksessa tuesta vaikutti olevan merkittävintä hyötyä 2. luokalla. Yksittäisten lasten välillä oli eroja siinä, miten he hyötyivät interventiosta. Molemmissa interventioissa tuesta hyötyminen oli merkittävintä lapsilla, joilla matemaattisissa taidoissa ilmeneviin heikkouksiin ei liittynyt muuta oppimiseen vaikuttavaa pulmaa. Tutkimuksen perusteella laskemisen sujuvuuden kehitystä olisi tärkeä seurata systemaattisesti koko alakoulun ajan. Varsinkin toisen luokan aikana arvioitu laskemisen sujuvuus ennakoi varsin hyvin myöhempää sujuvuutta, myös algoritmien avulla laskettaessa. Seurannassa kannattaa ottaa huomioon myös lukemisen sujuvuus. Tällöin kiinnitetään jo varhaisessa vaiheessa huomiota myös päällekkäisiin sujuvuuspulmiin.

Näytä lisää