Kasvatustieteellinen tiedekunta: Äskettäin tallennettua

Näkyvissä 1-20 / 502
  • Pöntinen, Silpa Maria (Helsingin yliopisto, 2019)
    Tämän väitöskirjatyön tavoitteena on tutkia oppiaineyhteistyön toteutumista ja mahdollisuuksia aineenopettajaopiskelijoiden opetusharjoittelussa. Tutkimuskysymykset kohdistuvat opettajaopiskelijoiden, ohjaavien opettajien ja rehtoreiden näkemyksiin ja kokemuksiin siitä, millaisia esteitä, edellytyksiä ja mahdollisuuksia oppiaineyhteistyölle on koulutyössä ja opetusharjoittelussa. Tutkimuksen teoriataustassa tarkastellaan oppimisen sosiaalista luonnetta ja kollektiivista asiantuntijuutta sekä oppiaineyhteistyötä oppimisen siirtovaikutuksen edistäjänä. Tutkimus on laadullinen tapaustutkimus yhden suomalaisen yliopiston kotitalouden aineenopettajien koulutuksesta. Tutkimukseen osallistui yhteensä 65 henkilöä: opettajaksi opiskelevia, opetusharjoittelua ohjaavia opettajia ja rehtoreita. Aineisto koostui ryhmäkeskusteluista, haastatteluista ja palautepalaverikeskusteluista. Sisällönanalyysi tehtiin aineistolähtöisesti ja laadullisesti. Tutkimuksessa havaittiin, että oppiaineyhteistyölle oli monia esteitä ja sen toteuttaminen opetusharjoittelussa oli vähäistä. Tutkittavat suhtautuivat pääsääntöisesti myönteisesti oppiaineyhteistyöhön, ja osa opiskelijoista oli päässyt myös suunnittelemaan sitä. Suunnitelmat kohdistuivat kuitenkin vain harvoin todellisiin opetusharjoittelussa toteutettaviin tilanteisiin. Keskeisimpinä oppiaineyhteistyön esteinä ja edellytyksinä näyttävät olevan erilaiset hallinnolliset tekijät, tutkittavia koskevat henkilökohtaiset ominaisuudet sekä voimavarat. Työyhteisöä koskevat tekijät nähtiin niin ikään tärkeinä oppiaineyhteistyön edellytyksinä. Vaikka oppiaineyhteistyön toteuttaminen näyttää olevan haasteellista, tulokset kertovat myös mahdollisuuksista. Oppilaan oppimisen edistäminen oli ensisijaista. Oppiaineyhteistyö voi lisätä oppimisen mielekkyyttä ja oppilaiden motivaatiota sekä tukea ilmiöiden kokonaisvaltaista ymmärtämistä. Opettajan työhön oppiaineyhteistyön koettiin tuovan uutta osaamista, erilaisia näkökulmia sekä lisäävän työssä viihtymistä. Osa opiskelijoista suhtautui oppiaineyhteistyöhön niin, että se ei kuulu opettajan työhön ja on vapaaehtoista. Jos oppiaineyhteistyö ei ole luonteva osa koulun toimintakulttuuria, eivät opettajaopiskelijatkaan pääse sitä toteuttamaan harjoittelussa.
  • Launikari, Mika (Helsingin yliopisto, 2019)
    Tässä väitöskirjassa, osana EU:n sisäistä työvoimaliikkuvuutta ja kansainvälisiä työuria, selvitetään kolmessa eri EU-virastossa (Eurofound, Irlanti; ETF, Italia: Cedefop, Kreikka) toimivien työntekijöiden identiteetti-, interkulttuurisuus- ja työurapääomien kehittymistä. Väitöstutkimuksen laadullinen aineisto kerättiin temaattisilla kahdenkeskisillä haastatteluilla, joihin osallistui 20 vastaajaa em. virastoista. Tulokset osoittavat, että vastaajia oli houkutellut Euroopan unionin virastojen interkulttuurinen työympäristö ja uramahdollisuudet. Työurapääomaa tarkasteltiin enemmän henkilöön kuin ulkoiseen ympäristöön liittyvistä näkökulmista. Painopiste oli henkilökohtaisessa motivaatiossa, ammatillisessa osaamisessa ja sosiaalisissa verkostoissa osana kansainvälistä työuraa. Se, miten ammatillisuutta ilmaistiin tai miten se näkyi kansainvälisessä työympäristössä, saatettiin tarkastella kriittisesti. Vastaajat suhtautuivat rakentavan kriittisesti interkulttuurisuuteen ja eurooppalaisuuteen, joskin he toisinaan kyseenalaistivat niiden merkityksen. He näyttivät olevan tietoisia monitahoisuudesta, joka liittyy itsensä identifioimiseen eurooppalaisena, vaikkakin he näkivät sen olennaisena osana sitä, keitä he ovat ja mitä heidän odotetaan edustavan työroolissaan. Kansainvälisessä työympäristössä identiteetti-, interkulttuurisuus- ja työurapääomia yhdistää niiden prosessinomainen, vuorovaikutuksellinen, konstekstuaalinen ja läheisesti toisiinsa sidoksissa oleva luonne. Ne reagoivat joustavasti vallitseviin olosuhteisiin ja tilannekohtaisiin tekijöihin. Interkulttuurisuuteen liittyvä hämmennys ja epävarmuus johtuivat tavallisesti siitä, että vastaajien piti muuntaa viitekehyksiään ja tarkistaa identifikaatioitaan suhteessa ulkomailla elämisen ja työskentelyn lainalaisuuksiin. Yhteenvetona voidaan todeta, että vastaajat näyttävät onnistuneen kehittämään sensitiivisyyttään suhteessa kielelliseen ja kulttuuriseen moninaisuuteen, parantamaan vuorovaikutustaitojaan alati muuntuvassa kansainvälisessä ympäristössä, sekä lisäämään ymmärrystään siitä, miten interkulttuurisuus vaikuttaa heidän identifikaatioihinsa henkilökohtaisessa ja ammatillisessa elämässä. Vastaajat kuitenkin tarvitsevat välineitä ja tietoa tutkittujen pääomien syvällisemmäksi ymmärtämiseksi.
  • Vaahtera, Touko (Helsingin yliopisto, 2019)
    Vammaistutkimuksessa on politisoitu se, miten kulttuurissa ja yhteiskunnassa vammattomuus ensisijaistetaan eri tavoin. Näihin näkökulmiin kiinnittyen väitöskirja teoretisoi ableismia moninaisena joukkona oletuksia, jotka homogenisoivat kehollisuutta. Väitöskirja tutkii kulttuurista politiikkaa ideassa uimataidosta kansalaistaitona ja uimiseen liittyviä artikulaatioita ihmisistä osana eläinkuntaa. Artikulaation teorian ja foucault’laisen genealogian kautta väitöskirja valjastaa uimiseen liittyvät kulttuuriset ideat ableismin teoretisointiin. Tutkimuksessa analysoidaan historiallisia ja nykyisiä uimiseen liittyviä kulttuurisia tekstejä kysyen, kuinka näissä teksteissä olevien ymmärrysten kautta voidaan paikantaa erityisiä ableismin kulttuurisia mekanismeja ja kehittää käsitteellisiä tapoja haastaa niitä. Poikkitieteellisestä näkökulmasta, joka on erityisesti yhteydessä vammais- ja queer-tutkimuksen yhteisiin tavoitteisiin politisoida konventionaalinen kehollisuus, tutkimus esittelee näkökulman, joka haastaa vammattomuuden ideaalin kulttuurisissa ja teoreettisissa näkökulmissa. Tutkimus tekee intervention ideoihin, jotka olettavat kyvykkyysihanteita uhmaavien kehojen olevan vähempiarvoisia. Tutkimuksessa esiteltävä näkökulma mahdollistaa myös huomion kiinnittämisen siihen, kuinka sitoumukset konventionaaliseen kehollisuuteen tulevat esiin kulttuurikritiikin joissakin analyyttisissä tarkastelutavoissa. Esittelemällä käsitteen "able-bodied belonging" väitöskirja tuo huomion kulttuurisiin mekanismeihin, jotka kiinnittyvät ableismin ideaaleihin samalla kun ne tarjoavat näennäisen inklusiivisia kuulumisen muotoja. Ottamalla liikunnallisten taitojen artikulaatiot biopoliittisen analyysin kohteeksi tutkimus myös esittelee tavan hahmottaa, kuinka kokemukset oman kehon ominaisuuksien vaalittavuudesta ovat yhteydessä biopoliitikan ja thanatopolitiikan ulottuvuuksiin. Väitöskirjan toinen keskeinen käsite "the repressive hypothesis of the body" tuo puolestaan huomion siihen, kuinka oletukset repressiosta normalisoivat kehollisuutta ja ensisijaistavat konventionaalista vammattomuutta. Lopuksi esittelemällä käsitteen "bodies of latent potential" työ tarjoaa näkökulman ymmärtää, kuinka oletukset kehoista muokkautuvina ja kytkeytyvinä kulttuurisiin elementteihin ovat tarjonneet väyliä ymmärryksille, jotka esiintyvät kolonialismin, ableismin ja eugeniikan risteävissä kehyksissä.
  • Xing, Xin (Yliopistopaino Unigrafia, 2019)
    Tutkimuksessa analysoidaan, kuinka kiinalaiset koulutusjohtajat näkevät monikansallisen koulutusjohtajakoulutuksen (KJK) ohjelman ominaispiirteet, sen vaikutukset kiinalaisten koulutusjohtajien ymmärrykseen suomalaisesta ja kiinalaisesta koulutusjärjestelmästä ja heidän johtamiskäytäntöihinsä. Tutkimuksen keskiössä ovat ihmisten näkemykset. Tutkimuksen pääongelma on, millaisina kiinalaiset koulutusjohtajat näkevät KJK-ohjelman ominaisuudet ja vaikutukset. Tutkimusongelmaa lähestyttiin kolmen tutkimuskysymyksen kautta: (1) Millaisia ovat kiinalaisten koulutusjohtajien näkemykset tehokkaan KJK-ohjelman ominaisuuksista? (Tutkimus I) (2) Millaisia näkemyksiä kiinalaisilla koulutusjohtajilla on kiinalais-suomalaisen KJK-ohjelman vaikutuksista ymmärrykseensä suomalaisesta ja kiinalaisesta koulutusjärjestelmästä? (Tutkimus II & III) ja (3) Millaisia näkemyksiä kiinalaisilla koulutusjohtajilla on kiinalais-suomalaisen KJK-ohjelman vaikutuksista johtamiskäytäntöihinsä? (Tutkimus II & III). Tutkimuksen lähestymistapa on laadullinen ja se sisältää useita tapaustutkimuksia. Tutkimusaineistoa olivat haastattelut, oppimisraportit ja reflektiotyöpajojen pöytäkirjat. Väitöskirja koostuu kolmesta vertaisarvioidusta artikkelista ja yhteenvedosta. Löydökset osoittavat, että: (1) Ohjelman havaitut ominaisuudet koostuvat sisällöstä, menetelmistä, toimintavasta ja sosiaalisista seikoista; (2) Havaitut vaikutukset koulutusjohtajien ymmärrykseen suomalaisesta ja kiinalaisesta koulutusjärjestelmästä koskivat tasa-arvoa ja oikeudenmukaisuutta, autonomiaa, fyysistä ja sosiaalista ympäristöä, opettajien laatua ja määrää ja päätöksentekijöiden roolia; (3) Havaitut vaikutukset koulutusjohtajien johtamiskäytäntöihin sisälsivät erilaisia johtajuuden muotoja, itsevarmuutta ja muutoshalukkuutta. Löydökset auttavat ymmärtämään, mitä hyvä KJK-ohjelma tarkoittaa kiinalaisille koulutusjohtajille. Esitän, että eettiset kysymykset pitää ottaa huomioon kestävässä suomalaisessa koulutusviennissä Kiinaan. Tutkimus on relevantti myös muissa koulutusliiketoiminnan konteksteissa työskenteleville, erityisesti Euroopan ja Kiinan välillä.
  • Anttila, Henrika (Helsingin yliopisto, 2019)
    Väitöskirjassa tarkasteltiin akateemisia tunteita keskittyen erityisesti niiden sosiaaliseen ulottuvuuteen kahden aktiivisen oppijaryhmän avulla. Nämä ryhmät olivat: oppilaat, jotka oppivat koulussa, sekä opettajaopiskelijat, jotka oppivat koulua varten. Näiltä kahdelta oppijaryhmältä kerätyistä aineistoista analysoitiin akateemisten tunteiden muuttumattomia ja kontekstuaalisia elementtejä. Tämä väitöskirja koostuu kolmesta itsenäisestä osatutkimuksesta. Kahdessa ensimmäisessä osatutkimuksessa keskityttiin tarkastelemaan opettajaksi opiskelevien akateemisten tunteiden kirjoa heidän opintopolkunsa aikana (osatutkimus I) sekä akateemisten tunteiden ketjuja ja niiden virikkeitä (osatutkimus II). Osatutkimuksessa III analysoitiin oppilaiden sosiaalisia akateemisia tunteita koulun eri oppimisympäristöissä, opettajan ja oppilaan välisessä vuorovaikutuksessa ja vuorovaikutuksessa vertaisten kanssa. Tässä väitöskirjassa hyödynnettiin monimenetelmällistä tutkimusotetta. Loppuvaiheen opettajaksi opiskelevia (N=19) haastateltiin puolistrukturoiduin teemahaastatteluin, visuaalisia menetelmiä ja retrospektiivistä narraatiota hyödyntäen. Kuudes- ja kahdeksasluokkalaisilta peruskoulun oppilailta (N=146) kerättiin kuvaproduktio- ja kyselyaineisto. Osatutkimuksen I tulokset osoittivat, että opettajaksi opiskelevien emotionaalinen maisema on rikas ja täynnä erilaisia tunteita. Etenkin positiiviset aktivoivat tunteet painottuivat opettajaksi opiskelevien kuvauksissa. Negatiiviset tunteet puolestaan olivat usein aktivoivuustasoltaan passivoivia. Opiskelijoiden negatiiviset ja positiiviset tunnekokemukset olivat motivationaalisesti värittyneitä. Akateemiset tunteet sijoittuivat hieman useammin opettajankoulutuksen yksilöllisiin tilanteisiin kuin sosiaaliseen vuorovaikutukseen. Lisäksi tunnekokemuksia kuvattiin useimmiten pääaineopinnoissa ja opetusharjoittelussa, jotka muodostavat opettajaksi opiskelevien ammatillisen kehittymisen ytimen. Osatutkimuksessa II tunnistettiin opettajaksi opiskelevien emotionaalisista kokemuksista viisi erilaista akateemisten tunteiden ketjua (positiivinen, negatiivinen, nouseva, laskeva ja muuttuva). Nämä tunneketjut liittyivät motivaatioon ja olivat vahvasti sidoksissa opiskeluun ja oppimiseen. Opettajaopiskelijat kuvasivat eniten positiivisia tunneketjuja, ja niissä korostui innostus ja kiinnostus. Muuttuvia tunneketjuja he kuvasivat lähes yhtä paljon. Ajallisesti tunnekokemukset näyttivät jakautuvan tasaisesti lyhyisiin, keskipitkiin ja pitkiin. Tunneketjujen virikkeet näyttivät olevan kiinteästi sidoksissa keskeisiin opettajaksi kasvamisen tekijöihin. Osatutkimus III osoitti että koulun sosiaaliset vuorovaikutussuhteet olivat merkittävä konteksti oppilaiden tunteille. Etenkin informaali oppimisympäristö näyttäytyi keskeisenä kontekstina vertaisvuorovaikutussuhteissa esiintyville tunnekokemuksille. Lisäksi tutkimuksen tulokset osoittivat että oppilaat, jotka kuvasivat enemmän negatiivisia tunteita opettaja-oppilas -vuorovaikutussuhteessa, olivat myös kyynisempiä ja viihtyivät huonommin koulussa. Tämä väitöskirja edistää akateemisten tunteiden kirjallisuutta seuraavasti: a) avaa uusia näkökulmia akateemisten tunteiden dynaamiseen luonteeseen, etenkin sosiaalisten akateemisten tunteiden osalta, b) rakentaa uutta ymmärrystä kahden oppijaryhmän akateemisten tunteiden muuttumattomista ja kontekstuaalisista elementeistä, c) suosittaa laajentamaan akateemisten tunteiden käsitettä koskemaan kaikkia tunteita, joita koetaan pedagogisesti järjestetyissä oppimisympäristöissä ja d) vastaa monimenetelmällisen tutkimuksen tarpeeseen.
  • Kurki, Tuuli (Helsingin yliopisto, 2019)
    Väitöskirjassa tutkin miten kotouttamispolitiikka ja kotouttamisen käytännöt toimivat ja osallistuvat maahanmuuttajasubjektiviteetin rakentumiseen. Väitöskirja perustuu kahteen etnografiseen tutkimukseen, jotka toteutin monikulttuurisen peruskoulun yläkoulussa ja maahanmuuttajien ammatilliseen koulutukseen valmistavassa koulutuksessa (MAVA) pääkaupunkiseudulla. Väitöskirjassa kysyn, miten kotouttaminen toimii koulutuksen kentällä politiikan ja käytäntöjen muodossa; miten kotouttamispolitiikka ja kotouttamisen käytännöt, jotka on suunniteltu kotoutumisen edistämiseen, rakentavat maahanmuuttajasubjektiviteettiä ja millaisin seurauksin; sekä miten sukupuolittavat ja rodullistavat dynamiikat risteävät kotouttamispolitiikassa ja kotouttamisen käytännöissä koulutuksen kentällä. Tutkimusaineistoni sisältää 20 (maahanmuuttajaksi nimetyn) opiskelijan ja 14 koulutuksen ammattilaisen haastattelua, havaintomuistiinpanoja, yli 90 poliittista asiakirjaa sekä muuta aineistoa. Metodologisesti tutkimus sekä pohjaa että haastaa feministisen etnografisen tutkimuksen ja teoreettisesti se kiinnittyy jälkikoloniaalisiin ja jälkistrukturaalisiin teoretisointeihin hyödyntäen subjektifikaation ja rodullistamisen käsitteitä intersektionaalisesta näkökulmasta. Esitän väitöskirjassa neljä keskeistä tutkimustulosta. Ensiksi, väitän, että vaikka kotouttaminen pyrkii tekemään maahanmuuttajista aktiivisia ja tasavertaisia suomalaisen yhteiskunnan jäseniä, pyrkii ehkäisemään heidän sosiaalista syrjäytymistään, ja vähentämään heidän työttömyyttä, kotouttamistoimenpiteet voivat pikemminkin vahvistaa kuin ehkäistä maahanmuuttajien syrjäytymistä ja marginalisointia. Esimerkiksi huolimatta investoinneista ja panostamisesta kotouttamiseen, maahanmuuttajien työllisyystilanne Suomessa on edelleen heikko ja rasismi osa rodullistettujen ihmisten jokapäiväistä arkea. Toiseksi, väitän, että koulutus, joka on yksi kotouttamisen keskeisimmistä konteksteista, virallisesti edistää monikulttuurisuutta ja suvaitsevaisuutta, ja pyrkii saavuttamaan tasa-arvon. Käytännössä kuitenkin koulutus osallistuu rodullistetun ja sukupuolitetun eriytymisen vahvistamiseen koulutus- ja työmarkkinoilla. Tulkitsen tutkimuksessani maahanmuuttajien, ja erityisesti nuorten maahanmuuttajanaisten, työntämisen hoiva-alalle hyväksikäyttävänä rasismina, sillä houkuttelu hoivatyöhön tehdään usein heidän henkilökohtaisista toiveistaan ja kokemuksistaan riippumatta pääasiassa siksi, että maahanmuuttajina (ja nuorina ja naisina) heidän ajatellaan sopivan hoivatyöhön ikään kuin luonnostaan. Kolmanneksi väitän, että vaikka päättäjien ja valtaväestön keskuudessa termiä maahanmuuttaja ei välttämättä pidetä loukkaavana, vaan neutraalina terminä, joka kuvaa ihmisiä ”muista kulttuureista”, ihmiset, joita tällä termillä nimetään, tulkitsevat sen loukkaavana ja leimaavana: usein maahanmuuttajaksi nimetty tarkoittaa jotakuta vähempiarvoista. Tätä loukkaavaa ja vahingoittavaa nimeämistä voidaan vastustaa esimerkiksi nimeämällä ”itse” ja muut ”sisäpiirissä” itse valituilla tavoilla, joilla vastustetaan kotouttamispolitiikan ja kotouttamisen käytäntöjen rodullistavia nimeämisiä. Neljänneksi, kehitän väitöskirjassani käsitteen maahanmuuttajaistaminen kuvaamaan kuinka kotouttamispolitiikan ja kotouttamisen käytäntöjen avulla joukko ihmisiä, joilla on hyvin erilaiset taustat, kokemukset, intressit ja tarpeet muodostetaan ja käsitetään yhdeksi (ryhmäksi), maahanmuuttajiksi. Maahanmuuttajaistamista voidaan toki vastustaa toimimalla odotettuja, ”sopivia”, sukupuolittuneita ja rodullistettuja kotoutumisreittejä vastaan.
  • Hannukainen, Kristiina (Helsingin yliopisto, 2018)
    Tarkastelen korkeakoulupoliittiseen keskusteluun paikantuvassa tutkimuksessani tutkijakoulutuksen tietokapitalistista hallintaa. Tietokapitalistisella hallinnalla tarkoitetaan tiedon ja tieteen sekä tiedon tuottajien toiminnan ja tietämisen yhä tehokkaampaa taloudellista hallintaa. Tutkimuksessani syvennyn tietokapitalistisen hallinnan seurauksiin tutkijoiden ja tutkijakoulutettavien toimijuuden sekä tiedon ja tietämisen kannalta. Tutkimuksessani kysyn, miten tutkijakoulutettavien toimijuus muotoutuu tietokapitalistisessa hallinnassa sekä millaista tiedontuotantoa ja tiedon hallintaa tutkijakoulutus mahdollistaa. Tutkimukseni kiinnittyy uuden yliopistolain voimaantulon jälkeen toteutettuun kansalliseen tohtorikoulutuksen rakenteelliseen muutokseen. Väitöskirja koostuu neljästä artikkelimuotoisesta osajulkaisusta sekä yhteenveto-osasta. Tutkimusaineistoni muodostuu 28 tutkijakoulutettavan haastattelusta sekä korkeakoulupoliittisista dokumenteista, joiden analyysissä sovellan diskursiivista lähestymistapaa. Tuon tutkimustuloksissani esille, kuinka tietokapitalistinen hallinta esiintyy taloudellisina tehokkuuden ja tuottavuuden vaatimuksina tutkijakoulutuksessa, tutkijuudessa ja tiedontuotannossa. Erityisesti tietokapitalistinen hallinta ilmenee tutkimusrahoituksessa. Ensimmäisessä artikkelissa esitän, että tutkimusrahoitus säätelee akateemisia projekteja ja niiden kautta toteutuvia väitöskirjoja sekä syvemmin tutkijoiden taloutta. Toisessa artikkelissa tuon esiin yliopiston hallinnon toimien epämääräisyyttä tutkijakoulutuksen muutoksessa sekä tietokapitalistisen hallinnan seurauksia, jotka vaikuttavat tutkijoiden toimijuuteen. Kolmannessa artikkelissa tarkastelen julkaisupolitiikkaa osana tietokapitalistista hallintaa, joka säätelee tutkijoiden tietoa ja tietämistä. Artikkelissa havainnoillistan myös monografiaväitöskirjan ja artikkeliväitöskirjan arvostuksellisia eroja. Neljännessä artikkelissa käsittelen tiedon yhteiskunnallista vaikuttavuutta, joka tähtää tietokapitalismin tavoittelemaan tapaan tuottaa hyödynnettävää tutkimustietoa. Tämä näkyy tutkijoiden tutkimusta koskevissa valinnoissa, siinä millaista tietoa tuotetaan ja miten tutkimustieto kommunikoidaan. Tutkimuksen keskeinen havainto on, että tutkijakoulutettavan tulee toimia tietokapitalistisen hallinnan mukaan taloudellista toimintatapaa myötäillen ja neuvotella tietokapitalistisen hallinnan kanssa tohtorintutkinnon saavuttaakseen. Tutkijakoulutuksessa vallitsee lisäksi valtasuhteita sekä epämääräisenä näyttäytyviä käytäntöjä tiedontuotannossa ja tutkijana olemisessa. Tietokapitalistisen hallinnan seuraukset vaikuttavat toimijuuteen eniten hallinnan käytäntöinä, kuten epävarmana tutkimusrahoituksena. Toisaalta tutkijalle tarjoutuu myös tietokapitalistisessa hallinnassa tilaisuuksia ’oikein hallita’ ja menestyä tai haastaa hallintaa, jolloin saattaa mahdollistua erilaisia toiminnan mahdollisuuksia tehdä toisin.
  • Veintie, Tuija (Helsingin yliopisto, 2018)
    Väitöskirja tarkastelee alkuperäiskansojen tietoa, ja millä tavoin erityisesti Shuar, Achuar ja Kichwa alkuperäiskansojen tietoa sisällytetään Amazonin alkuperäiskansoille suunnatun opettajankoulutusohjelman opetuskäytäntöihin. Väitöskirja perustuu etnografiseen tutkimukseen Amazonin alueella Ecuadorissa. Tutkimus nojautuu teorioihin ja käsitteisiin, jotka ovat lähtöisin koulutusta kriittisesti tarkastelevista tutkimussuuntauksista, kuten kriittinen pedagogiikka, kulttuurisesti responsiivinen pedagogiikka, critical race theory, sekä dekolonialistinen alkuperäiskansojen koulutustutkimus. Erityisesti jälkikolonialistiseen ja dekolonialistiseen tutkimuskirjallisuuteen nojaten tämä tutkimus tarkastelee globaaleja epistemologisia valtasuhteita. Tutkimusaineiston keräämisessä käytettiin osallistuvaa havainnointia, yksilö- ja ryhmähaastatteluja sekä osallistuvan valokuvauksen menetelmää, johon liittyen osa tutkimukseen osallistuvista opiskelijoista otti valokuvia. Tutkimustulokset osoittavat, että tutkimukseen osallistuneiden Shuar, Achuar ja Kichwa alkuperäiskansoihin kuuluvien opettajaopiskelijoiden käsitykset tiedosta ja oppimisesta muodostuvat ensisijaisesti heidän arkisen elämänsä kokemusten kautta. Koulutuksella ja kouluympäristöllä on heidän tieto- ja oppimiskäsityksissään toissijainen rooli. Sekä opettajaopiskelijat että opettajankouluttajat pitävät kouluopetuksen teoriapainotteisuutta ongelmallisena. Heidän näkemyksissään korostuu havainnoinnin ja tekemisen kautta oppimisen, käytännönläheisten oppimistehtävien ja käsin kosketeltavien oppimateriaalien merkitys. Haastatteluaineisto osoittaa että monet tähän tutkimukseen osallistuneista opettajankouluttajista ovat sitoutuneita tukemaan alkuperäiskansojen tiedon elvyttämistä, ja pitävät alkuperäiskansojen tietoa alkuperäiskansaidentiteettien vahvistamisen kannalta tärkeänä resurssina. Havainnointiaineiston perusteella opettajankouluttajat edistävät alkuperäiskansojen tiedon käyttämistä opetuksessa eri tavoin. Heidän toimintatavoissaan erottuu pyrkimys rohkaista opiskelijoita nojaamaan omaan tietoonsa, kulttuurisesti responsiivisten opetusmenetelmien käyttö sekä opetussisältöjen ja alkuperäiskansayhteisön välisten yhteyksien luominen. Lisäksi nähdään esimerkkejä opettajankouluttajista, jotka edistävät alkuperäiskansojen tiedon ja muun tiedon välistä dialogia. Tämän dialogin kautta on mahdollista luoda myös uutta tietoa epistemologioiden välillä. Tutkimustulokset osoittavat tarpeelliseksi kehittää uusia, alkuperäiskansojen tietokäsitysten kanssa paremmin yhteensopivia opetuskäytäntöjä. Opettajankouluttajille alkuperäiskansojen tiedon sisällyttäminen opetuksen käytäntöihin on haastavaa, johtuen soveltuvien oppimateriaalien puutteesta, opettajankouluttajien riittämättömästä koulutuksesta, sekä opettajankouluttajien vaikeuksista ymmärtää epistemologista monimuotoisuutta ja alkuperäiskansojen tietoa. Opettajankouluttajien välillä on myös eroja heidän kulttuurisessa, kielellisessä ja koulutuksellisessa taustassaan, heidän sitoutuneisuudessaan kulttuurienväliseen kaksikieliseen koulutukseen, sekä siinä millaiset valmiudet heillä on purkaa epistemologisia hierarkioita ja tukea vaihtoehtoisia tiedon ja ajattelemisen muotoja sekä opetuskäytäntöjä.
  • Kauppinen, Eila (Helsingin yliopisto, 2018)
    Ruokatottumukset ovat yhteydessä lasten ja nuorten kasvuun ja kehitykseen sekä ihmisten hyvinvointiin lapsuudessa ja aikuisena. Kestäviä ja ravitsemussuositusten mukaisia ruokatottumuksia voidaan edistää ruokakasvatuksen avulla. Sen merkitys korostuu nyky-yhteiskunnassa, jossa tutkitun tiedon rinnalla monenlaista ruokaan liittyvää kokemusasiantuntijoiden tietoa leviää nopeasti sosiaalisessa mediassa. Nuorten vapaa-ajan ruokakasvatusta ja ruokaympäristöjä on tutkittu vähän. Tässä tutkimuksessa tavoitteena on ymmärtää, miten ruokakasvatuksen ja erilaisten ruokaympäristöjen avulla nuoria voidaan ohjata ruokaan liittyvissä valinnoissa ja oppimisessa ja miten nuoret oppivat ruokaan liittyviä tietoja ja taitoja vapaa-ajan toiminnassa. Erityisenä kiinnostuksen kohteena ovat nuorisotalot. Tutkimuksessa on hyödynnetty määrällisiä ja laadullisia menetelmiä. Määrällisessä tutkimuksessa tarkastellaan nuorten näkemyksiä omien ruokatottumustensa terveellisyydestä ja arjen ruoanvalmistuksesta selviytymisestä. Määrällinen aineisto kerättiin osana Nuorisobarometri 2015 -kyselyä, johon vastasi 1894 nuorta, jotka olivat iältään 15–29-vuotiaita. Laadullisessa tutkimuksessa tarkastellaan nuorten käsityksiä nuorisotaloista ruoka- ja oppimisympäristöinä. Laadullinen aineisto kerättiin vuonna 2016 neljällä Helsingin kaupungin nuorisotalolla. Tutkimukseen osallistui kaksikymmentäyksi 13–17-vuotiasta nuorta ja nuorisotalojen nuorisotyöntekijöitä. Lopuksi määrällisen ja laadullisen tutkimusten tulosten yhteistarkastelun avulla tuodaan esiin nuorisotalojen mahdollisuuksia tukea nuorten ruokaan liittyviä valintoja ja oppimista. Tutkimustulosten perusteella koulun ja kodin rinnalla nuorisotaloilla ja muulla vapaa-ajan ohjatulla toiminnalla on hyvät mahdollisuudet tukea nuorten ruokaan ja syömiseen liittyvää oppimista ja syventää nuorten ruoanvalmistustaitoja. Eri paikoissa opitut asiat eivät kuitenkaan aina muodosta nuorten näkökulmasta kokonaisuuksia. Eri ruokakasvatusta toteuttavien organisaatioiden työ tulisi tehdä näkyväksi ja rakentaa nykyistä enemmän organisaatioiden rajat ylittävää yhteistyötä, jotta nuoret pystyvät näkemään eri paikoissa opitun yhteyden toisiinsa ja hyödyntämään opittua nykyistä paremmin. Ruokakasvatuksesta vastaavien henkilöiden tulisi myös nähdä ne ristiriidat, joita nuoret kohtaavat tehdessään valintoja ja auttaa nuoria ymmärtämään ruoan eri merkityksiä sekä omien valintojensa seurauksia. Ruokakasvatuksen kentällä tarvitaankin yhteistyötä ja ruokakasvatuksen tavoitteisiin liittyvää tutkimusta.
  • Vetoshkina, Liubov (Helsingin yliopisto, 2018)
    Tämä tutkimus keskittyy kohteen käsitteen mahdollisuuksiin käsityössä, erityisesti puuveneiden rakentamisessa. Tässä monografiassa käsitellään kahta vastakkaista kehityssuuntaa käsityön tieteellisessä käsitteellistämisessä: kohteen käsitteen häviämistä taitoihin keskittyvistä analyyseista ja kohteen kulttuurisen ja historiallisen potentiaalin karsiutumista analyyseista. Tutkimuksen tavoite on mennä yleistysten taakse tarkastelemaan käsityön elpymistä konkreettisten toimintojen kautta käyttäen kulttuurihistoriallisen toiminnan teorian lähestymistapaa. Teoriasuuntauksen pääperiaate on toiminnan kohteellisuus. Käsitys toiminnan kohteesta auttaa kiinnittämään motivaation objektiiviseen maailmaan ja ymmärtämään miksi ihmiset tekevät asioita. Tässä tutkimuksessa kohteen käsitettä käytettiin kokonaisuutena, joka ankkuroi käsityön - sekä keinona ymmärtää käsityön elpymistä konkreettisissa tapauksissa. Kulttuurihistoriallista toiminnan teoriaa tarkasteltiin rinnakkain kahden muun teoreettisen lähestymistavan kanssa: toimijaverkkoteoria Karin Knorr-Cetinan episteeminen lähestymistapa. Etnografinen tutkimusaineisto on kerätty kolmelta puuvenetelakalta Suomesta, Venäjältä ja Intiasta vuosina 2012 – 2014. Kaikki telakat valmistivat puualuksia käyttöä varten. Kohteen potentiaali käsityön kannalta oli se, että toiminnan kohde, joka ilmeni eri tavoin konkreeteissa kulttuurisissa ja historiallisissa olosuhteissa, etenkin kulttuuristen ja historiallisten ominaisuuksien kasaantumana ajassa ja paikassa, tarjoaa mahdollisuuden tiivistää inhimilliset pyrkimykset tietyssä historiallisessa hetkessä ja tietyssä kulttuurissa, ja tämän kautta laajentaa toimintoja läpi ajallisten ja kulttuuristen rajojen. Käsityön kohteen yhdistävä tekijä on sen monimuotoisuus – erojen kulttuuriset ja historialliset piirteet tai erot, jotka tietyt, paikalliset olosuhteet ovat muokanneet. Ensisijainen ristiriita puisen veneenrakennuksen käsityössä on liike, joka tapahtuu vanhassa pitäytymisen (entisaikaisen käsityön seuraaminen tai jopa historian jäljentäminen) ja uuteen vastaamisen (käyttöön tarkoitetun ja markkinoiden tarpeeseen vastaavan veneen rakentaminen) välillä. Tämä jatkuva liike tulee näkyväksi jokapäiväisessä työssä tietynlaisina jännitteinä ja kamppailuina. Puuveneet välittävät yhteisöjen sisäisiä ja yhteisöjen välisiä suhteita. Ne ovat keino tehdä historiaa ja kulttuuria eläväksi ja käsin kosketeltavaksi, välittäen niitä eteenpäin. Jatkotutkimuksen kannalta kiinnostavaa olisi analysoida kuinka digitaalisia teknologioita käytetään käsityössä ja kuinka ne muuttavat tarkoituksellisuutta ja sosiomateriaalisuutta perinteisillä käsityöaloilla.
  • Kunnari, Irma (Helsingin yliopisto, 2018)
    Väitöskirjassa tutkittiin ammattikorkeakouluopettajien kokemuksia oman työnsä kehittämisestä sekä siitä miten onnistunut muutos saavutetaan. Ammattikorkeakoulun pedagoginen kehittäminen muodosti työn kontekstin kolmelle osatutkimukselle, joissa opettajien kokemuksia analysoitiin hyödyntäen positiivisen ähestymistavan vahvuuksiin keskittyviä teoreettisia käsitteitä. Tutkimus palveli myös osaamisperustaisen korkeakoulutuksen kehittämistä ja tarkemmat painopisteet osatutkimuksille johdettiin käytännön kehittämistyöstä. Tämän laadullisen ja käytäntölähtöisen tutkimuksen aineisto kerättiin haastatteluin ja kyselylomakkein. Osatutkimuksessa 1 tutkittiin opettajien kokemuksia sosio-psykologisen hyvinvoinnin rakentumisesta opettaja-opiskelijasuhteessa. Viittätoista opettajaa haastateltiin siitä, miten he kehittivät omaa ohjaustyötään. Tutkimuksessa keskityttiin opettajien optimaalisiin pedagogisiin käytänteisiin sosio-psykologisen hyvinvoinnin luomisessa eli opiskelijoiden yhteenkuuluvuuden, kompetenssin ja autonomian tunteiden vahvistamisessa. Tulokset kuvaavat opettajien holistista otetta ohjaukseen sekä pedagogisia käytänteitä, joiden avulla he tietoisesti tukivat opiskelijoiden sosio-psykologista hyvinvointia oppimisessa ja sovittivat toimintansa opiskelijoiden tarpeiden mukaan. Opettajat kokivat, että tällä oli vaikutusta myös heidän omaan hyvinvointiinsa. Osatutkimuksessa 2 keskityttiin opettajien omiin tarpeisiin onnistuneen muutoksen aikaansaamiseksi. Koulutuksellinen innovaatio ammattikorkeakoulun TKI (tutkimus, kehittäminen, innovaatio)- toiminnan ja oppimisen integroimiseksi muodosti tutkimuksen kontekstin. Yhteensä 46 kehittäjäopettajan kokemukset innostuksen ja kiinnostuksen lähteistä sekä tuen tarpeista kerättiin kyselylomakkein. Merkittävin kiinnostuksen ja innostuksen lähde opettajilla liittyi sosiaaliseen vuorovaikutukseen sekä verkostoitumiseen, mutta jäykät rakenteet ja perinteiset käytännöt vaikeuttivat yhteistyön organisointia. Tulokset osoittivat, että muuttuva ja haastava ympäristö tarjoaa opettajille mahdollisuuden oppia ja kehittyä, mutta samalla opettajien yhteenkuuluvuuden, kompetenssin ja autonomian tunteita on tuettava. Osatutkimuksessa 3 perinteisten opintojaksojen ja oppiaineiden opetus muutettiin integroiduiksi osaamisperustaisiksi oppimiskokonaisuuksiksi, joiden toteutuksesta vastasivat opettajatiimit. Tutkimuksen tavoitteena oli syventää ymmärrystä opettajien onnistuneista käytänteistä sekä muutoksen hallinnasta. Näkökulmaa laajennettiin ryhmätasolle tutkimalla opettajatiimien kokemuksia kollektiivisesta kyvykkyydestä sekä resilienssistä osana uudenlaisen yhteistoiminnallisen työtavan kehittämistä. Viiden opettajatiimin kokemukset kerättiin sekä tiimihaastatteluin että yksilöllisin kyselyin. Opettajien kokemusten mukaan lisääntynyt yhteistyö paransi muutoksessa selviämistä. Opettajatiimien luottamus kykyynsä vastata haasteisiin sekä kollektiivinen ketteryys ja joustavuus lisäsivät tiimien kyvykkyyttä sekä resilienssiä muutoksessa. Opiskelijoiden motivaatio ja sitoutuneisuus kannustivat opettajia muokkaamaan ammatillisia käytänteitään, mutta ajanhallinnan ongelmat sekä liiallinen työkuorma vaikeuttivat tätä. Opettajien kokemusten mukaan haasteet uusien käytänteiden kehittämisessä loivat tiimeille mahdollisuuden kehittyä yhdessä. Väitöskirja osoittaa, että onnistunut muutos ammattikorkeakouluopettajien työssä perustuu opettajien kykyyn muokata omia ammatillisia käytänteitään. Kyky luovuuteen ja joustavuuteen mahdollistaa uusien käytänteiden oppimisen niitä kehitettäessä. Muutoksen onnistumiseksi opettajat voivat vahvistaa yhteistyötä ja luottamusta opiskelijoiden ja kollegoiden muodostamissa yhteisöissä. He voivat valita mihin asioihin erityisesti keskittyvät ja mistä tehtävistä voi olla syytä luopua, sillä aika on rajallista. Opettajat voivat myös muuttaa omia ajattelutapojaan oman työnsä luonteesta nojautuen entistä enemmän yhteistyöhön ja verkostoitumiseen. Opettajien innostus ja sitoutuneisuus muutokseen perustuu ajatukseen, että opettajakin nähdään oppijana, jolla on omistajuus omaan oppimiseensa. Osaamiseltaan erilaiset opettajat voivat muokata yhteistoiminnan kautta omaa työtään merkitykselliseksi, mutta ammattikorkeakoulun on vältettävä opettajan työn liiallista pirstaloitumista sekä annettava tilaa innovatiivisuudelle ja luovuudelle. Avainsanat: Ammattikorkeakoulutus, opettajien oppiminen, pedagoginen muutos, koulutuksellinen innovaatio, käytäntölähtöinen tutkimus
  • Ikonen, Tiina (Helsingin yliopisto, 2018)
    Viime vuosina suomalaiset ovat tutustuneet Viron historiaan kirjallisuuden, esitysten ja elokuvien kautta. Sofi Oksanen on ollut yksi toimija Puhdistus-näytelmänsä ja -romaaninsa kautta. Puhdistus kertoo virolaisperheen naisten kohtaloista 1930–1950-luvuilla ja itsenäisyyden palauttamisen jälkeen. Romaanista tuotettiin 2012 kaksi sovitusta, ooppera ja elokuva. Siten Puhdistus on eri ilmaisumuodoissa kertonut Viron historiasta ja tuonut siihen uuden näkökulman virolaisnaisten kohtaloiden kautta. Puhdistusta koskevassa keskustelussa on kuitenkin jäänyt huomiotta virolaisten neuvostoaikainen esteettinen ja taitoihin perustunut toiminta virolaisen identiteetin ja kulttuurin vaalimiseksi, joka ilmeni myös pukeutumisen kautta. Puhdistus heijastaa teemaa, sillä sen tarinaa on rakennettu henkilöhahmojen olemuksen, taitojen, toiminnan, kohtalon ja pukeutumisen kuvausten avulla. Tutkimuksessa tarkasteltiin, minkälainen rooli kuvauksilla ja pukeutumishistoriallisella tiedolla oli kolmen Puhdistus-sovituksen (näytelmä, ooppera, elokuva) tekijöille, esiintyjille ja katsojille ja millä tavoin Puhdistuksen henkilöhahmoja rakennettiin, ilmennettiin ja tulkittiin puvustuksen avulla. Aineisto koostui kirjallisista, kuvallisista ja audiovisuaalisista aineistoista, haastatteluista ja yleisökyselyistä. Puvustuksia analysoitiin jatkumona alkuperäisteksteistä sovitusten rakentamiseen, esittämiseen ja vastaanottoon. Puhdistuksen sovitus näyttämöille ja elokuvaksi oli puvustuksen osalta tasapainoilua Viroon kiinnittyvän tason ja yleisinhimillisen tason sekä puvustuksen todenkaltaisuuden ja dramaturgisen käytön välillä. Virolaisten pukeutumishistoria ei ollut tekijöiden tarkassa tiedossa. Puvustukset osoittivat tarinan aikatasot ja ilmensivät roolihahmoja. Elokuvan ja oopperan puvustusten osalta tämä perustui romaanin kuvauksiin. Ne myös toivat esiin hyvyyden ja kauneuden välistä yhteyttä. Siten romaanin näkemys pukeutumisen ja estetiikan roolista virolaisen identiteetin ja kulttuurin vaalijoina tuli niissä ilmi epäsuorasti. Suomalaiskatsojien käsitys Puhdistuksen tarinasta ja henkilöhahmoista oli pääosin samankaltainen kuin työryhmien. Puvustusten tulkinta saattoi olla erilainen virolaisten keskuudessa, mikä kertoi puvustusten ja pukeutumisen kontekstisidonnaisuudesta. Kaiken kaikkiaan puvustukset palvelivat suomalaiskatsojia kertoessaan Puhdistuksen henkilöistä Viron historiaan yhdistettävänä tarinana sekä siitä irrottautuvana yleisinhimillisenä ja samastuttavana tarinana. Pukeutumisen, kirjallisen pukeutumiskuvauksen ja puvustuksen yhteistarkastelun kautta historiallisen näyttämöesityksen tai elokuvan ja sen vastaanoton yhteys ja suhde menneisyyden aikakauteen ja arkitodellisuuteen voi mielenkiintoisesti ja merkittävästi monipuolistua ja syvetä. Puvustuksen tarkastelun tulisikin olla kiinteä osa historiallisten näyttämöesitysten ja elokuvien tutkimusta.
  • Puustinen, Mikko (Helsingin yliopisto, 2018)
    Tarkastelen aineenopettajien koulutuksen kehitystä ja opettajankoulutusta käsittelevän asiantuntijapuheen retoriikkaa 1970-luvulta 2010-luvulle. Tutkimuksen aineisto koostuu yliopistojen tutkintovaatimuksista, asiantuntijoiden tuottamista komitea- ja selvitysteksteistä sekä opiskelijoilta kerätystä kyselyaineistosta. Komitea- ja selvitystekstien analyysi perustuu retoriseen analyysiin, jota on aiemmin käytetty vain vähän kotimaisessa kasvatuk-sen ja koulutuksen tutkimuksessa. Tarvetta aineenopettajien koulutuksen historian tutkimukselle alleviivaa luokanopettajien koulutuksen historian runsas tutkimus viime vuosina. Noin 40 vuoden tarkastelujaksolla aineenopettajien pedagogiset opinnot ovat kasvatustieteellistyneet. Teoreettisesti painottuneiden opintojen määrä on kasvanut ja opetusharjoitteluiden vähentynyt. Muutoksista huolimatta aineenopettajakoulutuksessa on havaittavissa vahva historiallinen jatkuvuus, jota korostaa luokanopettajien koulutuksen merkittävä muutos samana aikana. Tutkimuksen aikajänteellä opettajankoulutukselle ja opettajille asiantuntajapuheessa asetetut tavoitteet ovat kasvaneet merkittävästi. Asiantuntijateksteissä opettajasta on tullut kasvatusalan asiantuntija, jonka tulisi osata tutkia omaa työtään. Retorisen ja historiallisen analyysin perusteella asiantuntijapuheen ja aineenopettajien opintojen vähäisen muutoksen välillä on ristiriita. Asiantuntijatekstit määrittyvät ylistyspuheeksi, joka pyrkii vakuuttamaan yleisön opettajankoulutuksen tutkimusperustaisen mallin kannalle. Analyysi paljastaa argumentoinnin valikoivaksi. Esitetyt ratkaisut ilmaistaan vaihtoehdottomina. Tutkimukseni haastaa asiantuntijapuheessa esitetyt näkemykset, joiden mukaan käytännön ja teorian yhteensovittamisen haasteet opettajankoulutuksessa on onnistuttu ratkaisemaan. Tulkintani mukaan asiantuntijapuheen retoriikka ja aineenopettajien opintojen kasvatustieteellistyminen ilmentävät pyrkimyksiä vahvistaa opettajankoulutuksen akateemista asemaa.
  • Härkki, Tellervo (Helsingin yliopisto, 2018)
    My research takes three embodied perspectives on collaborative design. In this research, collaborative design represents a specific type of knowledge creation oriented toward artefact creation, and a context for pedagogical practices in higher education. The three perspectives grew out of a continuum of research on the features and challenges of learning collaborative design in higher education, a multidisciplinary research project on forms of embodiment in design, and four identified gaps in the research literature. The first of the three perspectives is sketching, an acknowledged discipline-specific practice in design. The second perspective is gesturing. Gesturing is frequently characterised as spontaneous communicative behaviour, as opposed to practice. The third perspective entails a practice not always included in design discourses: material explorations that bridge designing and making. Despite their obvious differences, not to mention different treatments that these perspectives have received from design researchers, a common grounding feature emerges when they are examined through the lens of embodiment: they are all body-based channels through which individuals’ personal knowledge and experiences diffuse in two directions. To emphasise that they utilise capabilities shaped and developed by individuals’ developmental and experiential histories, that they have an embodied base, I coin them embodied resources. When these embodied resources provide significant input and advance designing, they have an epistemically meaningful role in the process. This is what I call embodied creation of knowledge. The theoretical part of my research consolidates prior key results on sketching, gestures and material explorations as well as ideation in design, and complements these with an extensive display of gesture research approaches and results. Together, they highlight the identified mechanisms behind idea generation and how the use of embodied resources could facilitate designing. In turn, this facilitation could yield embodied creation of knowledge, where the knowledge is relevant at least at the local level, for that particular design task. Juxtapositioning the three perspectives deepen our understanding of their current uses and their possibilities for embodied creation of knowledge in the context of collaborative design in higher education. Accordingly, my three main research questions focus on the epistemic role of sketching and gesturing in collaborative designing and the characteristics of collaborative creation of material knowledge through exploration. Identifying the epistemic roles, i.e. the characteristic uses that bring significant input and advance designing, required analysis of the collaborative processes. For the empirical part of my research, process data from two collaborative design and make projects in higher education were collected. The primary data from designing was in video format. The data from making included textual diary entries with attached photographs. To tackle the well-known challenges introduced by transcribing, i.e. producing linguistic translations to describe the use of embodied resources, I developed a video-based qualitative content analysis method. This method permitted me to identify and examine design- relevant meanings fed by embodied resources. It was a rigorous micro-level analysis method that rendered not only the meaning but also the frequency of parallel channels of communication and thinking. According to my research results, sketching was especially strong for studying complicated structures that required precision and memory. Even if the uses for sketching were not completely related to structures, gestures had more versatile uses. Gestures were preferred for dynamic, spatio-motoric aspects, haptic meanings and embodied experiences, but were also used for less complicated structures. Research on material explorations showed that explorations were frequently used but the created material knowledge was treated as a vehicle to address challenges in making rather than a source of inspiration. My research has several implications for design and gesture research. The active and rich use of embodied resources can turn collaborative designing into the drafting of a series of two-, three- and/or our-dimensional depictions. It is central for designing that in these depictions, potentially essential features of the solution and the problem emerge as the indigenous characters of each resource guide and restrict the production of the depictions. Equally important is that the drafting/production of the depictions implicitly tests those emergent features visually, spatio-motorically and/or kinaesthetically. Moreover, the use of the embodied resources along with the linguistic resources is related to patterns of collaboration and immediacy of sharing, and thus the unfolding of the working processes and collaborative creativity. When combined with active perception, they can turn interaction into inspiraction, i.e. interaction that sparks inspiration in oneself and in others. To conclude, the epistemic role of the studied resources is not necessarily limited to communication and thinking, but could entail the ability to elicit more ideas. This yields to a new approach for gesture research; gestures in the context of creative processes.
  • Medvedeva, Anna (Helsingin yliopisto, 2018)
    Tutkimus keskittyy kansainvälisiin maisteriohjelmiin ja käsittelee normatiivisten ideoiden, suunnittelun ja käytäntöjen analyyttista typologiaa kansainvälistymiskuilujen ymmärtämiseksi. Tutkielma näkee kansainvälistymisen tyhjänä käsitteenä, joka saa merkityksensä kontekstissa. Sosiaalisesti rakentuneena ilmiönä se näyttäytyy useiden kilpailevien näkökulmien kautta. Kansainvälistymisen makrotason suunnittelu tähtää laajaan yhteiskunnalliseen vaikutukseen ja on riippuvaista taloudellisista ja poliittisista olosuhteista. Tämä konteksti antaa vain vähän tilaa yliopiston toiminnalle kansainvälistymisen kehittämisessä akateemisiin tarkoituksiin. Kansainvälistymisen toteuttaminen institutionaalisella tasolla pikemminkin mutkistaa päivittäistä toimintaa kuin tarjoaa ratkaisuja uusiin haasteisiin. Kritiikissä kansainvälistymistä vastaan viitataan usein keskiajan yliopistoon, jossa instituution toiminta ei ollut sidoksissa markkinoihin. Vaikka tämä metafora on epäjohdonmukainen, se herättää hyödyllistä keskustelua korkeakouluihin kohdistuvista odotuksista. Yliopisto liitetään nykyään taloudellisesti ja poliittisesti valtioon, ja kansainvälistymisen yksilöllinen ulottuvuus jätetään huomiotta. Ajatukset reagoinnista globalisaatioon ja kilpailukyvyn ylläpitämisestä jättävät varjoonsa ajatukset tiedonlähteiden transformaatiosta ja opetussuunnitelmien kehittämisestä. Tutkielma analysoi kolmen suomalaisen yliopiston neljää englanninkielistä maisteriohjelmaa. Ohjelmat ovat esimerkkejä pitkän aikavälin kansainvälistymisestä. Dokumenttianalyysilla tarkasteltavan makrokontekstin rinnalle tutkimus nostaa esiin yksilöllisiä näkökulmia kansainvälistymiseen opiskelijoiden ja opettajien haastattelujen kautta analysoimalla yksilöiden kytköksiä korkeakoulutuksen prosesseihin. Diskurssianalyysin avulla tutkimus kiinnittää huomiota myös puutteisiin ja epäjohdonmukaisuuksiin kansainvälistymisessä. Vaikka akateeminen ja kehittämiseen liittyvä keskustelu on siirtymässä ‘holistisen‘ ja pitkäaikaisen kansainvälistymisen näkökulmiin, kansainvälistymisen toiminnallistaminen analysoiduissa asiakirjoissa ja haastatteluissa näyttäytyy yhä ulkoisena ominaisuutena. Kansainvälistyminen on hallinnollisten pyrkimysten, sisällön hallinnan ja tulosten tarkastelun kannalta erillinen yliopiston toiminto. ‘Kotikansainvälistymisen’ viitekehys ei pysty ratkaisemaan kansainvälisten opiskelu- ja maisteriohjelmien eristyneisyyttä yliopiston sisällä. Keskustelussa käytetyt argumentit kansainvälistymiskuiluista viittaavat koheesion puuttumiseen ohjeellisten ideoiden, suunnittelun ja käytäntöjen välillä. Taloudelliset ja poliittiset perustelut hallitsevat makrodiskurssissa ja kansainvälistymisen lisäulottuvuudet tulevat näkyviin päivittäisen toteutuksen ja yksilöllisten näkökulmien analyysissa. Nykyinen kansainvälistymisen suunnittelu ja indikaattorit eivät pysty havaitsemaan kansainvälistymisen on tilannekohtaista arvoa koulutuksen prosesseissa. Lisäksi, toimijuuden puutteen vuoksi, yliopisto usein epäonnistuu kansainvälistymisen kehittämisessä ja ylläpitämisessä akateemisiin tarkoituksiin.
  • Sekki, Sanna (Helsingin yliopisto, 2018)
    Kotitaloustieteen alaan kuuluvan tutkimuksen taustalla on Arki haltuun -perhetyön kehittämishanke (AH -hanke), jonka Väestöliitto toteutti vuosina 2007–2010. Tutkimus kohdistuu perheiden arkitoimintaan sosiaalitoimen perhetyön kontekstissa, jossa kokeillaan uutta työmenetelmää (sekvenssikarttaa). Tutkimuksen tavoitteena on selvittää, millaista toimintaa arjen rytmittämiseen perustuvan välineen käyttö synnyttää kotikäynneillä ja perhearjessa. Teoreettisesti toiminnan teorian viitekehykseen sijoittuvassa tutkimuksessa sekvenssikartan käyttöönotto tulkitaan toiminnan uudenlaiseksi välittymiseksi, joka luo mahdollisuuden perhetyön uudenlaisten käytäntöjen kehittymiselle. Perhetyön kotikäynneillä tapahtuvaa arjen hallintaa tutkitaan lähikehityksen vyöhykkeen viitekehyksessä. Tutkimusaineisto on peräisin AH -hankkeesta. Se sisältää sekä äänitallenteita kotikäyntien työskentelystä, että perhetyöntekijöiden laatimat muistiot kotikäynneiltä. Perhekohtainen aineisto kattaa noin kolmen kuukauden työskentelyjakson sekä seurantakäynnit puoli vuotta ja vuosi hankkeen päättymisen jälkeen. Tutkimukseen valittiin seitsemän perhettä kolmestakymmenestä hankkeeseen osallistuneesta perheestä. Aineiston analyysi suoritettiin siten, että voitiin ottaa huomioon ja pitää keskiössä toiminnan dynaaminen ja kontekstuaalinen luonne. Analyysin kohteena olivat työntekijöiden ja perheen kohtaamisessa rakentuvat vuorovaikutus- ja toimintatilanteet. Analyysin ensimmäisessä vaiheessa tutkittiin asiakkuuden rakentumista ja toisessa vaiheessa perhekohtaisia työskentelyn kohteita arjessa (arjen hallinnan kohteet) ja niihin liittyviä työskentelyprosesseja arjen rutiinien, rytmittämisen ja suunnittelun kontekstissa. Sekvenssikartan käytön analyysi sisältyi molempiin vaiheisiin. Arjen hallintaa käsitteellistettiin kehitysprosessina näiden analyysien pohjalta. Tutkimuksen keskeiset tulokset liittyvät sekvenssikartan käyttöön työntekijöiden ja perheen vuorovaikutusta ja toimintaa välittävänä välineenä. Kartta integroi perhetyön vuorovaikutuksessa rakentuvan asiakkuuden ja perhearjen yksityiskohtien käytännön suunnittelun ja konkreettisen työskentelyn. Tutkimus nostaa arjen hallintaan tähtäävän toiminnan näkökulmasta esille erityisesti kaksi seikkaa: (1) inhimillisen välittäjän keskeisen merkityksen kartan käytön yhteydessä sekä (2) rutiinien kaksinaisen merkityksen arjen ympäristöissä. Toiminnan kehittämisessä ei ole riittävää keskittyä uuden suunnitteluun ja opetteluun, vaan totutusta poisoppimista tulee rakentaa sensitiivisesti ja suunnitelmallisesti uuden oppimisen rinnalla.
  • Itkonen, Tuija H. (Helsingin yliopisto, 2018)
    Suomi juhli 100-vuotiasta itsenäisyyttään vuonna 2017. Itsenäisyyden aikana, muiden yhteiskunnallisten ja poliittisten projektien muassa, koulutus valjastettiin osaksi kansallisia narratiiveja tukemaan kansallisvaltion syntyä ja myöhemmin ylläpitämään sen toiminta- ja kilpailukykyä. Suomi on saavuttanut kansainvälistä huomiota koulutuksen laadusta. Useat suomalaisuuteen ja suomalaiseen koulutukseen liittyvät yleiset ja poliittiset diskurssit ovat ladattuja tasa-arvon ja oikeudenmukaisuuden sekä erinomaisuuden eetoksella niin kansallisesti kuin kansainvälisesti. On kuitenkin hälyttävää, etteivät tietyt mielenmaisemat pohjoisen maan koulutuksesta ja sosiaalisesta hyvinvoinnista enää kasvavassa määrin kohtaa koulutukseen liittyviä realiteetteja. Tämä monitieteinen tutkimus sijoittuu kasvatustieteisiin ja muiden muassa myös filosofian, sosiologian, kirjallisuustieteen tutkimusperinteisiin. Se tarkastelee suomalaiseen koulutukseen liittyvien myyttien ja realiteettien kohtaamista kysymällä: 1) Miten suomalaisuus vaikuttaa koulutuksen toimijoihin, näkemyksiin ja konteksteihin? ja 2) Miten suomalaisuutta voidaan tutkia käsitteenä koulutuksessa niin, että tuodaan esille piiloisia merkityksiä, tutkitaan niitä kriittisesti ja ajatellaan käsitettä uusilla merkityksillä? Tutkimus tarkastelee, miten suomalaisuus vaikuttaa opettajien ammatillisiin käsityksiin interkulttuurisuudesta ja monimuotoisuudesta, ja miten käsite tuottaa toiseutta. Tutkimus myös soveltaa ja havainnollistaa intertekstuaalisen metodin käyttöä pedagogisena välineenä piiloisten merkitysten löytämiseen kansallisten narratiivien (tässä suomalaisuus) taustalla, niiden kriittiseen tarkasteluun ja monitahoisten merkitysten tuottamiseen. Työ tarkentaa kriittistä ja refleksiivistä interkulttuurisuutta (Dervin 2016) sekä käsitteellistää ja teoretisoi siirtymää kohti interkulttuurista eettisyyttä. Tutkimusaineisto koostui kymmenen suomalaisen opettajan haastattelusta ja 85 avoimesta kommentista, kahden opettajaopiskelijan intertekstuaalisesta tapaustutkimuksesta sekä kahdesta kaupallisesta tuotteesta liittyen suomalaiseen koululaitokseen ja valikoimasta (1900–2013) suomalaisia aapisia. Tutkimuksessa käytettiin erilaisia laadullisia (dialogisia) menetelmiä ja sen filosofinen ja teoreettinen kehys on kriittinen ja refleksiivinen interkulttuurisuus. Tuloksien mukaan suomalaisuus näyttäytyy nostalgisena ja myyttisenä, ja tasa-arvon ja oikeudenmukaisuuden diskurssit kaunisteltuina ja monitulkintaisina. Intertekstuaalisen metodin esilletuomat piiloiset kiistanalaisuudet haastoivat hegemonisia ja ideologisia ’itsestäänselvinä’ pidettyjä totuuksia. Suomalaisuuden todettiin olevan osa toiseuttavia mekanismeja kohdistuen niihin, joiden koetaan olevan erilaisia suhteesssa suomalaisuuden normeihin. Tämä näkyi mm. aapiskirjoissa ja opettajien käsityksissä interkulttuurisuudesta ja monimuotoisuudesta. Myös suomalaisuuden käsite nähtiin toiseutettuna ja jossain määrin kiistanalaisena. Opettajien näkemyksissä todettiin etnosentrisiä ja essentialistisia asenteita suhteessa interkulttuurisuuteen ja monimuotoisuuteen. Positiivisia ilmauksia opettajien eettisesti välittävästä ja oikeudenmukaisuutta edistävästä toiminnasta käytettiin interkulttuurisen eettisyyden käsitteellistämiseen ja teoretisoimiseen tarkoituksella edistää opettajien meta-tason ajattelua esim. opettajakoulutuksessa. Esitän myös intertekstuaalisen metodin hyödyntämistä pedagogisena välineenä muun muassa ilmiöpohjaiseen opiskeluun ja poikkitieteelliseen tutkimustyöhön. Avainsanat: suomalaisuus, suomalainen koulutus, kriittinen ja refleksiivinen interkulttuurisuus, interkulttuurinen eettisyys, tasa-arvo/yhdenvertaisuus, oikeudenmukaisuus, intertekstuaalisuus
  • Hannus, Susanna (Helsingin yliopisto, 2018)
    Tämä tutkimus on tutkimus koulutuksellisesta tasa-arvosta ja sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta. Hierarkioiden purkamisella tarkoitan sitä, miten on mahdollista luoda vähemmän hierarkkisia ja vähemmän eriarvoisia käytäntöjä sekä uusia mahdollisuuksia hyvään elämään nuorille. Hierarkioiden purkamisen käsitteellä en tarkoita yksinomaan laajaa prosessia vaan sitä voi olla hierarkian muodon käsittely tai pienikin merkityksellinen teko. Tutkimus liittyy 1980- ja 1990-luvuilta alkaneeseen koulutuspolitiikan muutoksen kontekstiin. Perheille tuli mahdollisuus valita nuorensa koulu ja kouluilla oli tilaisuus järjestää painotetun opetuksen luokkia. Kouluille esiteltiin myös uusia laadunarviointi- ja palkkiojärjestelmiä. Tutkijat ovat todenneet, että näiden muutosten myötä koulut ovat uudella tapaa kilpailutilanteessa, ja eriarvoisuuden on lisääntyneen. Tutkimuksessani olin kiinnostunut tarkastelemaan, mitä tapahtuu, kun edellä mainitut uudet mekanismit ja koulujen jokapäiväinen arki kohtaavat. Koulujen arki ja toimijat yllättivät minut moninaisella luovuudellaan. Toteutin tutkimuksen pääasiassa kahdella tutkimuskoululla, jotka olivat sosioekonomisesti erilaisilla alueilla. Tutkimukseni on performatiivinen etnografinen tutkimus. Performatiivinen etnografia keskittyy tutkimaan ilmiöitä, joissa kulttuurinen politiikka, opettajien pedagoginen toiminta sekä taiteelliset luovat käytännöt kohtaavat. Etnografisen tutkimuksen mukaisesti vietin kahdessa tutkimuskoulussa vuoden mittaisen jakson vuosina 2009 ja 2010 opettajien kokouksia ja vanhempainiltoja havainnoiden. Opettajat kutsuivat minut myös osallistumaan koulujen ja nuorten luoviin tilaisuuksiin. Haastattelin koulujen rehtoreita ja opettajia (yhteensä 34 haastattelua), toteutin opettajille laadullisen kyselyn sekä tutkin koululehtiä. Tutkimukseen osallistui myös kolmas tutkimuskoulu kolmen kuukauden ajan. Tutkimuksessa tarkastelin minkälaisia hierarkioita kouluissa rakentuu liittyen yllä mainittuihin koulutuspolitiikan mekanismeihin. Yhdellä tutkimuskouluista painotetun opetuksen luokalle valikoitui enemmän valtaväestötaustaisia tyttöjä. Opettajien työnsuorituksen palkanlisä tuotti eriarvoisuuden tunteita opettajayhteisöissä. Siinä, missä hierarkioita näytti rakentuvan, hierarkioita myös purettiin. Hierarkiat eivät muuttuneet kivettyneiksi rakenteiksi. Hierarkiat olivat liikkeessä. Tämä tutkimus pyrkii paikantamaan myös mahdollisuuksia purkaa hierarkioita liittyen nuorten taustaan, kuten sosioekonomiseen taustaan, etnisyyteen ja sukupuoleen. Hahmottelen tutkimuksessa kuusi käytäntöaluetta liittyen hierarkioiden purkamiseen, uusien mahdollisuuksien luomiseen. Läpi tutkimuksen olen tarkastellut hierarkioiden purkamista koulujen eettisesti kestävän (1.) visuaalisuuden ja kuvataiteen; (2.) performatiivisuuden, kuten nuoria yhteentuovan tanssin; (3.) pedagogisen rohkeuden, joka arvostaa nuoria taustaan katsomatta sekä (4.) koulujen positiivisen tunnedynamiikan kannalta. Nuorten taustaan liittyvien hierarkioiden kannalta esimerkiksi kuvataiteellinen työskentely, yhdessä tanssi, eri tyylisuuntauksia silloittavat musiikkitilaisuudet ja positiivisten tulevaisuuskuvien luominen opettajien ja toisten nuorten kanssa olivat merkityksellisiä. Väitöskirjassani kirjoitan pienten askelten tanssista kohti matalampia hierarkioita ja vähemmän eriarvoista elämää. Hierarkioiden purkamista voi olla pieneltäkin näyttävä teko. Pienikin teko voi avata uusia mahdollisuuksia ja positiivisia kehiä hierarkioissa matalissa asemissa oleville nuorille, nuorille taustaan katsomatta sekä kouluille.
  • Simpson, Ashley (Helsingin yliopisto, 2018)
    Tämän tutkimuksen teoreettinen viitekehys pohjautuu Mikhail Bakhtinin dialogisuuden käsitteeseen (Bakhtin, 1981, 1984, 2012). Tutkimus käsittelee suomalaista koulutusta ja siihen liittyvien yksittäisten ilmaisujen meta-diskursseja ja niiden välistä suhdetta siihen, miten kuva suomalaisesta koulutuksesta rakentuu. Tutkimus koostuu artikkeleista ja tästä yhteenvedosta, jonka tavoitteena on tuoda esille tapoja, joilla koulutuksen ammattilaiset (akateemiset tutkijat, poliittiset päättäjät, opettajat, kansalaisjärjestöt jne.) käsitelevät ja rakentavat merkityksiä demokratialle, tasa-arvolle ja ihmisoikeuksille. Tämän tutkimuksen aineistonkeruu koostuu haastatteluista, joita olen kerännyt kansalaisjärjestöistä ja Helsingin yliopistosta järjestetystä konferenssista. Sen lisäksi olen kerännyt verkkomateriaaliaja tehnyt diskurssianalyysia johtavien suomalaisten kouluttajien ja koulutuksen asiantuntijoiden videoista ja podcasteista, joita on saatavilla internetistä. Aineiston analyysi koostuu menetelmistä, jotka pohjautuvat diskursiiviseen pragmatiikkaan, kuten dialogisuus, heteroglossia, indeksisyys, vertikaalinen dimensio ja facework (kasvotyö). Toistettaessa meta-diskursseja suomalaisen opetuksen menestyksestä ja suosiosta termit, kuten demokratia, tasa-arvo ja ihmisoikeudet rakentuvat synonyymeiksi suomalaiselle koulutukselle ja Suomen maalle yleisemmin. Tämän lisäksi opetus- ja kulttuuriministeriö ja opetushallitus ovat viime vuosina suorittaneet opetussuunnitelmauudistuksia, joissa todetaan, että opiskelijoiden osallistuminen ja demokratia ovat tärkeä elementti suomalaisissa kouluissa. Tässä tutkimuksessa kaikkia artikkeleita yhdistävä, tärkeä tutkimuskysymys on se, miten koulutuksen asiantuntijat ymmärtävät ja ilmaisevat keskeisiä käsitteitä, kuten demokratia, tasa-arvo ja ihmisoikeudet. Tässä väitöskirjatutkimuksessa Bakhtinin diskurssin teoria ja käytäntö todentaa sitä, miten demokratian, tasa-arvon ja ihmisoikeuksien merkitys muuttaa muotoaan yksittäisissä keskusteluissa, ja samalla tuottaa meta-diskursiivisia esityksiä ja johtopäätöksiä (esimerkiksi Suomi on tasa-arvon edelläkävijä, Suomen demokraattinen järjestelmä on hyvä esimerkki koko maailmalle jne.). Tällainen meta-diskursiivinen suuntautuminen voi olla ongelmallista. Esimerkiksi kriittisen interkulttuurisen kasvatuksen ja koulutuksen kentän sekä kriittisen kulttuurienvälisen viestinnän kentän tutkijat ovat huolissaan tällaisesta puheesta. Heidän mukaansa näkemys, jossa yksi maa on parempi kuin toinen, voi mahdollisesti johtaa yksipuoliseen etnosentrisen ja nationalistisen puheen sallimiseen. Tässä mielessä demokratiaa ja tasa-arvoa koskevat keskustelut voivat itseasiassa tuottaa hierarkioita, jotka mahdollistavat rakenteellista syrjintää. Näin ollen tämä väitöskirjatutkimus problematisoi ja tuo esille piilotettuja merkityksiä ja ehkä jopa vaiettuja aiheita (tabuja), jotka voivat jäädä tunnistamatta näissä Suomalaisen koulutuksen meta-diskursseissa. Tämän johdosta tutkimukseni tiivistelmän viimeisessä osassa tuodaan esille suosituksia tarkastella demokratiaa, tasa-arvoa ja ihmisoikeuksia tutkijoiden, opettajien, ammattilaisten ja poliittisten päätöksentekijöiden näkökulmasta. Avainsanat: Suomi, koulutus, demokratia, tasa-arvo, ihmisoikeudet, heteroglossia, facework (kasvotyö), Mikhail Bakhtin
  • Ahonen, Elsi (Helsingin yliopisto, 2018)
    Tutkimuksessa tarkasteltiin aktiivista oppimista suomalaisten opettajien pedagogisessa ajattelussa ja opettajaksi opiskelevien pedagogisen ajattelun oppimisprosessissa. Tutkimuksessa aktiivista oppimista jäsennettiin opettajan tahtona, taitona ja ymmärryksenä toiminnan ja ajattelumallien tavoitteelliseen ja uutta luovaan muokkaamiseen. Aineisto koostui 68 perusopetuksen opettajan haastattelusta ja 19 opettajaksi opiskelevan haastatteluista. Teemahaastatteluissa hyödynnettiin visuaalista menetelmää, retrospektiivistä narraatiota ja critical incidents -tekniikkaa. Analyysi toteutettiin laadullisena sisällönanalyysinä. I osatutkimuksessa tarkasteltiin aktiivista oppimista perusopetuksen opettajien ajattelussa ja selvitettiin, varioivatko opettajien käsitykset koulun erilaisissa vuorovaikutustilanteissa. Tutkimuksen tulokset osoittivat, että aktiivinen oppiminen sisältyi opettajan pedagogiseen ajatteluun, mutta melko rajautuneesti. Aktiivisen oppimisen ilmeneminen oli vahvasti sidoksissa toimintaympäristöön ja toiminnan kohteeseen eli siihen, keiden kanssa opettaja toimi ja millaisesta toiminnasta oli kyse. Oppilaille aktiivinen oppiminen mahdollistui tyypillisesti koulun vapaamuotoisemmissa tilanteissa. Opettajille aktiivinen oppiminen puolestaan mahdollistui oppilaan kanssa mm. haastavia kasvatuksellisia tilanteita ratkottaessa, jolloin pyrittiin yhteisen näkemyksen rakentamiseen. Sen sijaan opettajan aktiivista oppimista ammatillisessa yhteisössä kuvattiin harvoin. II osatutkimuksessa analysoitiin opettajaksi opiskelevien merkittävien oppimiskokemusten laatua, ajallista sijoittumista, kontekstia ja sitä, minkä suhteen muutos tapahtui. Tulokset osoittivat, että suurin osa opiskelijoiden oppimiskokemuksista oli positiivisia ja ne painottuivat ensimmäisille opintovuosille. Kokemukset sijoittuivat erityisesti monialaisiin opintoihin, opetusharjoitteluun ja pääaineen teoriaopintoihin. Opinnäytetyön tekemiseen, sivuaineopintoihin tai informaaleihin tilanteisiin liittyen niitä raportoitiin vähemmän. Kokemusten sisältönä oli vahvimmin praktinen pedagoginen tietäminen. Myös pedagoginen sisältötieto ja identiteetin rakentaminen olivat oppimiskokemusten kohteena. Sen sijaan oppimisen kohteeksi määrittyi vain harvoin teorian ja käytännön yhdistyminen. Opiskelijoiden oppiminen oli pääsääntöisesti assimilaatiota. Aktiivista oppimista tapahtui lähinnä tilanteissa, joissa oppimisen kohteena oli identiteetti tai teorian ja käytännön yhdistyminen. III osatutkimuksessa tarkastelua laajennettiin eri osatekijöistä rakentuvien oppimisprosessiprofiilien tasolle. Opettajaksi opiskelevilla tunnistettiin neljä profiilia: merkitysorientoitunut aktiivinen, jäsentymätön, strateginen ja merkitysorientoitunut sopeutuva. Tulokset osoittivat, että aktiivinen oppiminen sisältyi opettajaksi opiskelevien pedagogisen ajattelun oppimiseen. Profiilit erosivat toisistaan kuitenkin sen suhteen, missä määrin ne ilmensivät aktiivista oppimista ja niitä voitiin tarkastella oppimisen aktiivisuuden suhteen jatkumona. Tulokset osoittivat myös, että erityisesti aktiivisen oppimisen taito -ulottuvuuden oppimisessa oli haasteita kaikkien profiilien kohdalla. Väitöstutkimuksen tulokset avasivat uusia näkökulmia aktiivisesta oppimisesta niin opettajien pedagogisen ajattelun osana kuin rakentajana. Tulokset osoittivat, että aktiivinen oppiminen sisältyi opettajien pedagogiseen ajatteluun ja opiskelijoiden pedagogiseen ajattelun oppimiseen, mutta melko rajautuneesti, eikä se vielä ole jäsentynyt systemaattiseksi toimintatavaksi heidän omassa oppimisessaan.