Lääketieteellinen tiedekunta

 

Uusimmat julkaisut

  • Vuokko, Aki (Helsingin yliopisto, 2019)
    Työpaikan sisäilmaan liittyvä oireilu saattaa pitkittyä myös silloin, kun merkittäviä puutteita sisäilman laadussa ei todeta. Tällainen oireilu voi rajoittaa merkittävästi elämänpiiriä ja työkykyä. Väitöskirjatyön tavoitteena oli tutkia sisäilmaan liittyvää pitkittyvää, toimintakykyä heikentävää oireistoa ja kehittää interventioita sen hallintaan. Väitöskirjatyö koostuu neljästä erillisestä osatyöstä. Ensimmäiseen osatyöhön rekrytoitiin 55 ammattitautiepäilyn vuoksi Työterveyslaitokselle tullutta potilasta, joilla oli sisäilmaan liittyen oireita ja työkyvyn heikentymistä. Lääkärin tietojen annolla ja ohjauksella sekä psykologin antamalla oirehallinnan ohjauksella ei satunnaistetussa asetelmassa todettu vaikutusta itsearvioituun työkykyyn eikä elämänlaatuun. Toisessa osatyössä sisäilmaan liittyvän työkykyä heikentävän oireiston vuoksi arvioon lähetetyille 12 potilaalle tehtiin tarkka kliininen tutkimus. Myös näillä potilailla ilmeni laaja oirekirjo ilman oireita selittävää sairauslöydöstä. Oireet olivat jatkuneet huolimatta työpaikalla tehdyistä toimenpiteistä eikä oireisto ollut selitettävissä ajankohtaisilla sisäilmatekijöillä. Useilla esiintyi samanaikaisia muita sairauksia ja huolta terveyden menettämisestä sisäilman vuoksi. Lähes kaikilla oireiluherkkyys liittyi sisäilman homeisiin. Hajusteiden sietokyvyn heikentyminen oli yleistä ja osa ilmoitti myös sähkömagneettisten kenttien aiheuttavan oireita. Tarve välttää tiettyjä ympäristöjä oli johtanut rajoituksiin useilla eri elämänalueilla. Kolmannessa osatyössä luotiin satunnaistettu kontrolloitu tutkimusasetelma, jossa arvioidaan kognitiivisen käyttäytymisterapian ja psykoedukaation vaikutusta elämänlaatuun ja työkykyyn potilailla, jotka ovat hakeutuneet työterveyshuoltoon työpaikan sisäilmaan liittyvien toistuvien, laaja-alaisten työkykyä heikentävien, mutta lääketieteellisesti selittämättömien oireiden vuoksi. Neljännessä osatyössä 680 raskaana olevaa naista arvioi kyselytutkimuksessa herkkyyttään ennen raskautta 12 ympäristötekijälle ja herkkyyden vaikutusta oireisiin, arkielämään sekä työ- ja toimintakykyyn. Herkkyys eri ympäristötekijöille kuvautui jatkumona vähäisestä sietokyvyn alenemisesta aina merkittävästi toimintakykyä rajoittavaan oireistoon. Jokainen merkittävästä toimintakyvyn heikentymisestä raportoineesta (2,2 %) ilmoitti sietokykynsä heikentyneen sisäilman homeille ja valtaosa myös kemikaaleille. Pitkittynyt sisäilmaan liittyvä oireiluherkkyys täyttää ympäristöherkkyyden kriteerit. Samanlainen oirekuva ja samanaikaissairastavuus on kuvattu toiminnallisissa häiriöissä. Sisäilmaan liittyvän toimintakykyä heikentävän oireiston hoitoon tarvitaan tehokkaita hoitomuotoja. Toiminnallisissa häiriöissä tehokkaiksi todettujen hoitomuotojen hyödyllisyyttä tulee tutkia ympäristöherkkyydestä kärsivillä. Ympäristöherkkyys, johon liittyy merkittävää toimintakyvyn heikentymistä, näyttää Suomessa yhdistyvän sisäilman homeisiin.
  • Wikström, Annamaria (Helsingin yliopisto, 2019)
    Psykoosisairaudet ovat vakavia mielenterveyden häiriöitä jotka heikentävät merkittävästi sairastuneiden arjen toimintakykyä ja elämänlaatua. Psykoosisairauksissa ovat tyypillisiä oireet, jotka heikentävät todellisuudentajua. Tällaisia ovat mm. kuulo- ja näköharhat sekä harhaluulot. Kyky kokea mielihyvää usein alentuu. Psykoosisairauksia sairastavilla henkilöillä on usein myös kognitiivisia, tiedonkäsittelytoimintojen häiriöitä, jotka osaltaan vaikuttavat psykososiaalisen toimintakyvyn heikkenemiseen. Psykoosisairaudet puhkeavat tyypillisimmin nuorella iällä ja sairauksien tausta on monitekijäinen. Sairastumisalttiuteen vaikuttavat yhdistelmänä sekä perinnölliset tekijät että tietyt ympäristötekijät. Psykoottisenkaltaiset oireet, eli psykoosioireiden tapaiset mutta lievemmät oireet saattavat edeltää varsinaisen psykoosisairauden puhkeamista ainakin nuoremmissa ikäryhmissä, joita on tutkittu eniten. Sairastumisen riskitekijöiden tarkempi havaitseminen mahdollistaa psykoosisairauden varhaisen tunnistamisen ja hoidon nopeamman aloituksen, mikä parantaa ennustetta. Tässä väitöstyössä tutkittiin kognitiivista suoriutumista sekä psykososiaalista toimintakykyä kahdessa aikuisväestön ryhmässä, joissa on yleisväestöön verrattuna mahdollisesti kohonnut alttius psykoosisairauteen. Tarkasteltiin sekä skitsofreniapotilaiden terveitä sisaruksia (joilla ei ollut psykiatrista sairautta), että psykoottisenkaltaisia oireita systemaattisessa kartoituksessa raportoineita aikuisia. Väitöstyössä käytetyt aineistot ovat peräisin laajoista väestöpohjaisista tutkimuksista jotka on toteutettu Terveyden ja Hyvinvoinnin laitoksella (entinen Kansanterveyslaitos). Tutkimuksessa todettiin, että skitsofreniapotilaiden terveillä sisaruksilla voi esiintyä lieviä kognitiivisia vaikeuksia ryhmätason tarkastelussa. Sisaruksilla ei esiintynyt sosiaalista tai fyysistä anhedoniaa eli mielihyväkokemuksen alenemista enemmän kuin kontrolleilla. Tämä voi viitata siihen, että voimakas anhedonia liittyy enemmän skitsofreniaspektrin sairauteen kuin perinnölliseen sairastumisalttiuteen keski-ikäisillä henkilöillä. Psykoottisenkaltaiset oireet tutkitussa keski-ikäisessä ryhmässä eivät ennustaneet sairastumista yhdentoista vuoden seurannassa. On siis mahdollista, että keski-ikäisten psykoottisenkaltaiset oireet saattavat olla sairastumisriskin osalta hyvänlaatuisempia kuin nuoremmissa ikäryhmissä. Suhteellisen pienet ryhmäkoot huomioiden erityisesti sairastumisriskiä tulisi kuitenkin arvioida suuremmalla aineistolla ja pidemmällä seuranta-ajalla kuin mikä oli mahdollista tässä tutkimuksessa.
  • Puustinen, Lauri (Helsingin yliopisto, 2019)
    Autoimmuunimaksatulehdus on pitkäaikainen tulehduksellinen maksasairaus, jolle on tunnusomaista interfaasialueen tulehdus koepalatutkimuksessa, koholla oleva veren kokonaisvasta-ainetaso ja verestä mitattavat ihmisen omaan elimistöön kohdistuvat vasta-aineet. Autoimmuunimaksatulehduksen syy on useimmiten epäselvä, mutta yhdistelmä ympäristöriskeistä, puolustusjärjestelmän poikkeava tapa reagoida vieraisiin aineisiin ja perintötekijöistä johtuva elimistön puolustussolujen herkkyys reagoida maksan solujen proteiineihin. Tämä johtaa maksasolukuolemaan ja -tulehdukseen ja lopulta sidekudoksen muodostumiseen. Autoimmuunimaksatulehduksen ilmaantuvuus ja esiintyvyys nousevat. Osoitimme, että autoimmuunimaksatulehduksen mediaani-ilmaantuvuus 1995-2005 oli 0,9/100 000/vuosi; 1,2/100 000/vuosi naisilla ja miehillä 0,38/100 000 /vuosi. Kasvua oli 0,28/100 000 - 1,04/100 000 tutkimusaikana. Esiintyvyys vuonna 2015 oli 14,3/100 000; 23,0/100 000 naisilla ja 6,6/100 000 miehillä. Standardoidun kuolleisuuden suhde oli muuta väestöä korkeampi kaikissa ikäryhmissä ja molemmilla sukupuolilla. Yleisimmät ylimääräisen kuolleisuuden syyt olivat maksasolusyöpä, maksakirroosi ja autoimmuunimaksatulehdus sinänsä. Maksakudosnäyte tarvitaan autoimmuunimaksatulehduksen alkuvaiheessa, jotta voidaan varmistaa diagnoosi, ja toisaalta koepalalöydöksillä tiedetään olevan ennusteellisia merkityksiä. Rutiininomainen kudosnäyteseuranta sen sijaan on kiistanalainen. Helsingissä olemme ottaneet rutiininomaisesti seurantakoepaloja ja arvioimme niiden vaikutusta hoitovaihtoehtoihin ja ennusteeseen. Löysimme ennusteellisia muuttujia sidekudoslisän ja kirroosin kehittymiseen seurantakoepaloissa: interfaasialueen maksasoluihin kohdistuva tulehdus tai kokonaistulehdus, solutuho, sappikertymä tai rosetit alkuvaiheen koepalassa ennustivat sidekudoksen kehittymisetä. Jos seurantakoepaloissa tulehdus oli jatkuvasti vähintään keskivaikea, kirroosin riskitiheyssuhde oli 5.1 (95 % luottamusväli 1.6-16.2), p <.005 ja jos interfaasialueen maksasoluihin kohdistuva tulehdus oli jatkuvasti vähintään kaksi, riskitiheyssuhde oli 6.1 (95 % luottamusväli 1.9-20.2), p <0,005. Vain seitsemällä prosentilla potilaista oli kirroosi lähtötilanteessa. Sidekudosmäärä eteni 42 prosentilla potilaista, pysyi vakaana 39 prosentilla ja väheni 18 prosentilla. HUS Kuvantamisessa on tutkittu magneettiresonanssispektroskopiaa 3 Teslan kuvantamislaitteella rasvamaksa- ja hepatiitti c -potilailla. Elastografia (Fibroscan®) on ultraäänipohjainen tekniikka, joka mittaa maksan jäykkyyttä, jonka ajatellaan liittyvän sidekudoksen määrään. Elastografia voi erottaa pitkälle edenneen sidekudoksen ja kirroosin normaalista maksasta. Se ei kuitenkaan mittaa tulehduksen määrää. Uusia kajoamattomia testejä tarvitaan tulehduksen ja sidekudoksen arvioinnissa, joten vertasimme maksan kudosnäytettä, veriarvoja, elastografiaa ja magneettiresonanssispektroskopiaa toisiinsa. Magneettiresonanssispektroskopia löysi erilaisen maksasolujen aineenvaihduntatuotteiden kirjon potilailla, joilla oli kehittynyt sidekudoslisä tai aktiivinen tulehdus verrattuna maksan Koepalaan. Elastografia ei toiminut sidekudoksen arvioinnissa verrattuna koepalalöydökseen. Autoimmuunimaksatulehdus on vakiintunut maksansiirtoaihe, kun potilaalla on maksakirroosi. Autoimmuunimaksatulehdus uusi 36%:lla maksasiirteeseen. Uusiva autoimmuunimaksatulehdus ei vaikuttanut potilaan tai siirteen ennusteeseen. Potilaan ja siirteen ennuste oli 94% ja 86% yhden vuoden, 86% ja 91% viiden vuoden ja 77% ja 74% kymmenen vuoden aikana.
  • Rajala, Kaisa (Helsingin yliopisto, 2019)
    Idiopaattinen keuhkofibroosi (Engl. Idiopathic pulmonary fibrosis, IPF) on huonoennusteisin ja yleisin keuhkoparenkyymisairaus, jonka aiheuttajaa ei tunneta. Tautia sairastaa Suomessa noin 1000 potilasta. Keuhkonsiirtoa lukuun ottamatta parantavaa hoitoa ei ole, vaikka lääkkeillä voidaan hidastaa keuhkojen toiminnan heikkenemistä ja todennäköisesti parantaa ennustetta. Erikoislääkäri Kaisa Rajala selvitti väitöskirjatyössään suomalaisten idiopaattista keuhkofibroosia sairastavien potilaiden oireita ja elämänlaatua. Tutkimus on kansainvälisesti ainutlaatuinen ja siinä on tunnistettu kokonaan uusia sairauteen liittyviä oireita sekä työkaluja potilaan seurantaan. Väitöskirjatutkimuksessa todettiin, että potilailla on paljon oireita, jotka vaikuttavat heidän elämänlaatuunsa. Yleisimmät tunnetut oireet ovat hengenahdistus ja yskä. Väitöskirjatutkimuksen tarkoituksena oli arvioida IPF-potilaiden oireita ja elämänlaatua sekä elämän loppuvaiheen hoitoa. Tutkimuksessa pyrittiin myös löytämään tekijöitä, jotka ennustavat taudin vaikeutumista ja palliatiivisen hoidon tarvetta. Tutkimuksen potilaat olivat antaneet suostumuksen osallistua FinnishIPF-rekisteriin. Väitöskirjan yhdessä osatyössä selvitettiin 59 IPF-potilaan elämän loppuvaihetta käytössä olevista sairaanhoidon rekistereistä. Tutkimuksen tulokset osoittivat, että potilaita hoidettiin hyvin aggressiivisesti elämän loppuvaiheessa. Potilaille tehtiin paljon todennäköisesti turhia tutkimuksia, jotka olisi voitu välttää ennakoivalla hoitosuunnitelmalla. Hoidonrajauksia tehtiin vähän ja myöhään, viitaten siihen, ettei palliatiiviseen hoitoon todennäköisesti ollut ehditty ajoissa varautua. Muut osatyöt olivat kyselytutkimuksia, joissa puolen vuoden välein selvitettiin potilaiden elämänlaatua. Tutkimus alkoi huhtikuussa 2015, jolloin lähetettiin kaikille 300:lle FinnishIPF-rekisterin potilaalle kyselyt ja niihin vastannut 82% muodosti tutkimuspopulaation. Seurantakyselyt lähetettiin aina kuuden kuukauden välein. Kyselytutkimuksen vastausprosentti oli harvinaisen korkea. Tulosten perusteella voitiin osoittaa, että potilailla oli paljon eri oireita jo varhain ja ne lisääntyivät viimeisinä kuukausina ennen kuolemaa. Elämänlaatu oli alhainen jo kaksi vuotta ennen kuolemaa ja laski entisestään kuoleman lähestyessä. Lisäksi tunnistettiin sairaudelle aivan uusia oireita, kuten kipu liikkuessa. Tutkimuksemme osoitti kuinka paljon IPF vaikuttaa potilaiden oireisiin ja elämänlaatuun jo kaksi vuotta ennen kuolemaa. Tuloksemme tukevat yksinkertaisen ja nopeasti toteutettavan MMRC-kyselyn (modified Medical Research Counsil dyspnoe scale) käyttämistä palliatiivisen arvioinnin tarpeen indikaattorina. Idiopaattista keuhkofibroosia sairastaville potilaille tulisi tehdä säännöllisiä oirekyselyitä ja potilaille tulisi tarjota varhaista palliatiivista hoitoa, jonka on muissa sairauksissa todettu parantavan elämänlaatua ja jopa pidentävän elämää. Elämän loppuvaiheen suunnitelma olisi tärkeää tehdä kaikille sairastuneille hyvissä ajon, pian sairastumisen jälkeen.
  • Sarkanen, Tomi (Helsingin yliopisto, 2019)
    Tyypin 1 narkolepsia on aivoperäinen liikaunisuussairaus, joka aiheutuu oreksiinia tuottavien hermosolujen tuhoutumisesta. Narkolepsian ilmaantuvuuden huomattiin lisääntyneen huomattavasti H1N1-pandemiarokotekampanjan jälkeen niissä maissa, joissa käytettiin Pandemrix-rokotetta. Toisaalta samaan aikaan Pekingin seudulla Kiinassa, jossa rokotekattavuus oli hyvin matala, todettiin myös noin kolminkertainen määrä narkolepsiatapauksia tavanomaiseen nähden. Eläinkokeissa on myös todettu tietyissä olosuhteissa H1N1-viruksen itsessään kykenevän aiheuttamaan narkolepsian kaltaista oirekuvaa. H1N1-rokotteeseen liittyvän narkolepsian alku oli monilla sairastuneilla hyvin äkillinen ja voimakas. Tutkimuksiin hakeuduttiin nopeasti, jo ennen kuin tietoisuus sairaudesta oli lisääntynyt. Aiemmin viive narkolepsiadiagnoosin on ollut hyvin pitkä. Niinpä heräsi kysymys siitä, eroaako rokotenarkolepsia jollain tavoin tavanomaisesta narkolepsiasta. Tämä väitöskirja koostuu neljästä osatyöstä. Ensimmäisessä toteutimme systemaattisen katsauksen ja meta-analyysin tutkien narkolepsian ilmaantuvuutta H1N1-rokotekampanjan jälkeen ja selvitimme, liittyykö lisääntynyttä riskiä mihinkään muuhun kuin Pandemrix-rokotteeseen. Toisessa ja kolmannessa osatyössä analysoimme rokotenarkolepsian oirekuvaa ja neurofysiologisten tutkimustulosten löydöksiä ja vertasimme niitä tavanomaiseen narkolepsiaan. Neljännessä osatyössä tutkimme Ullanlinnan narkolepsia-asteikon (UNS) soveltuvuutta kliinisessä työssä narkolepsian tunnistamiseen. Totesimme narkolepsian riskin lisääntyneen lapsilla ja nuorilla 5-14-kertaiseksi ja aikuisilla 2-7-kertaiseksi H1N1-rokotekampanjan jälkeen. Yhtä rokoteannosta kohden riski oli 1 per 18 000 ja riski vaikuttaa olleen koholla kahden vuoden ajan rokottamisesta. Mihinkään muuhun kuin Pandemrix-rokotteeseen ei liity lisääntynyttä riskiä eikä H1N1-virukseen liittyvää riskiä todettu missään muualla kuin Kiinassa. Pääosin neurofysiologisten tutkimusten tulokset olivat samansuuntaisia tavanomaisessa ja rokotenarkolepsiassa. Diagnostinen viive oli lyhyempi ja diagnoosi-ikä varhaisempi rokotenarkolepsiassa. Rokotenarkolepsiassa unenaikaisia jaksottaisia raajaliikkeitä oli vähemmän ja vuorokausirytmi oli aikaisempi. Kliinisessä oirekuvassa ei ollut suurta eroa sairauksien välillä. Toisaalta rokotenarkolepsiaa sairastavien oirekuva on hyvin vaihteleva. UNS vaikuttaa tunnistavan narkolepsian hyvin ja erottavan sen muista unihäiriöistä katkaisupistemäärällä 14. Jos pistemäärä on alle 9, narkolepsia on hyvin epätodennäköinen. Asteikolla on myös kohtalainen negatiivinen korrelaatio aivoselkäydinnesteen oreksiinipitoisuuden kanssa.
  • Salem, Abdelhakim (Helsingin yliopisto, 2019)
    Punajäkälä on tavallinen suun limakalvolla esiintyvä tulehdustauti, joka aiheutuu elimistön immuunijärjestelmän häiriöstä. Perinteiset antihistamiinit ovat osoittautuneet tehottomiksi punajäkälän hoidossa, mutta histamiini 4 -reseptorin (H4R) löytyminen on avannut uusia tutkimusmahdollisuuksia aiheesta. Tämän työn hypoteesina oli, että H4R saattaisi vaikuttaa sekä punajäkälän että kielisyövän syntymiseen. Työn ensimmäisessä vaiheessa osoitimme, että terveet suun limakalvon epiteelisolut ilmensivät H4-reseptoria voimakkaammin verrattuna punajäkälän vaurioittamiin kudosnäytteisiin. Näistä näytteistä löysimme sen sijaan suuria määriä histamiinin tuottamiseen ja kuljettamiseen liittyviä molekyylejä ja vain vähän histamiinia hajottavaa entsyymiä. Tässä yhteydessä pystyimme todentamaan limakalvon keratinosyyttien itsessään toimivan histamiinia tuottavina soluina. Lipopolysakkaridit (LPS) kiihdyttivät histamiinin vapautumista näistä soluista, mutta korkeat histamiinipitoisuudet heikensivät epiteelisolujen kiinnittymisrakenteiden toimintaa. Tutkimuksen seuraavassa vaiheessa havaitsimme Tollin kaltaisten reseptoreiden (TLR) yhdistyvän keskeisesti punajäkälän taudinkuvaan, sillä näiden esiintyminen oli korostunut punajäkälälle altistuneella limakalvolla. Pystyimme myös todentamaan, että LPS ja syöttösolujen tulehdusvälittäjät säätelivät useita epiteelisolujen syöpägeenejä H4R:n osallistuessa näiden apoptoosin säätelyyn. Tämän lisäksi LPS ja histamiini vaikuttivat defensiinien ilmentymiseen limakalvon pintasolukossa. Epiteelisolut pystyivät siis tuottamaan ja hajottamaan histamiinia, joka suurina pitoisuuksina laski histamiini 4-resetorin ja lisäsi bakteerirakenteiden esiintymistä suun punajäkälässä. Tutkimuksemme mukaan H4R vaikuttaa lupaavalta kohteelta, jonka toimintaan vaikuttamalla voitaisiin auttaa punajäkälän ja suusyövän hoidossa. Tarkentavat jatkotutkimukset aiheesta ovat näin ollen perusteltuja.
  • Kaye, Sanna (Helsingin yliopisto, 2019)
    Lihavuuden ja siihen liittyvien aineenvaihdunnan sairauksien syntyyn vaikuttava geenitausta on monitekijäinen. Tiedetään, että yksilöllisillä elintavoilla on vaikutusta lihavuuden syntyyn ja aineenvaihduntahäiriöiden vaikeusasteeseen. Väestötutkimuksissa ei voida erottaa geenien ja ympäristötekijöiden vaikutusta toisistaan. Näin voidaan kuitenkin tehdä tutkimalla identtisiä kaksospareja, joilla on sama perimä. Vertailemalla identtisiä eripainoisia kaksosia voidaan nähdä, miten hankittu lihavuus vaikuttaa aineenvaihduntaan perimästä riippumatta. Tutkimme eripainoisilla identtisillä kaksospareilla biomarkkereita apuna käyttäen 1) muutoksia veren hyytymistä ja liukoisuutta säätelevissä tekijöissä 2) minkä verran muutoksia nähdään veren rasvojen ja lipoproteiinien määrässä ja koostumuksessa 3) perimän ja ympäristön osuutta erikseen vyötärölihavuuden ja aineenvaihdunnan muutosten taustalla 4) komplementtijärjestelmän aktivaatiota ja järjestelmän osakomponenttien geenien ilmentymistä ihonalaisrasvakudoksessa Eripainoiset terveiden kaksosparien aineisto (n=14-26 paria, ikä 23–36 vuotta, painoindeksin (BMI) ero parien välillä > 3kg/m2) pohjautuu FinnTwin16 ja FinnTwin12 väestökohortteihin. Heidän verrokkeinaan oli samanpainoisia (BMI-ero < 3kg/m2) identtisiä kaksospareja. Tutkittaessa geenien ja ympäristön välistä vuorovaikutusta vyötärölihavuuteen liittyvän aineenvaihduntamuutosten taustalla hyödynnettiin laajempaa kaksosaineistoa (n=1358), jossa mukana oli myös ei-identtisiä pareja. Aineenvaihduntaa kuvaavia merkkiaineita mitattiin verinäytteistä. Kehon koostumus ja rasvanjakauma määritettiin kuvantamismenetelmillä. Lisäksi ihonalaisrasvakudoksesta otettiin koepaloja, ja liikunta- ja ravitsemustottumuksista kerättiin tietoja kyselylomakkeilla. Samanpainoisten kaksosparien välillä ei havaittu eroja kehonkoostumuksessa eikä aineenvaihduntamarkkereissa. Sen sijaan eripainoisten kaksosparien välillä nähtiin aineenvaihdunnan häiriötila, joka altistaa verisuonitukoksille, diabetekselle ja valtimokovettumataudille. Hankittu lihavuus aktivoi komplementtijärjestelmää ja muuttaa tähän liittyvien geenien ilmentymistä rasvakudoksessa. Valtimotaudin kehittymiselle altistavia rasva-aineenvaihdunnan muutoksia havaittiin vain niillä lihavilla kaksosilla, joilla lihavuuteen liittyi maksan rasvoittumista. Sekä perimä että ympäristötekijät vaikuttavat vyötärölihavuuden ja aineenvaihduntahäiriöiden väliseen yhteyteen. Näitä piirteitä säätelevät osittain samat geenit. Lihavuus aiheuttaa aineenvaihduntamuutoksia jo nuorilla aikuisilla perimästä riippumatta. Aineenvaihduntahäiriöiden esiintyminen lihavuudessa on yksilöllistä ja tähän vaikuttaa oleellisesti kehon rasvan jakauma. Sairastumisriskin ennaltaehkäisyssä painonhallinnalla on keskeinen rooli.
  • Kallio, Eeva-Liisa (Helsingin yliopisto, 2019)
    Alzheimerin taudin ja muiden etenevien muistisairauksien aivomuutokset johtavat sairastuneen kognitiivisen ja päivittäisen toimintakyvyn vähittäiseen heikkenemiseen. Muistin ohella myös toiminnanohjaus ja muut tiedonkäsittelyn taidot heikentyvät. Saatavilla olevien lääkehoitojen mahdollisuudet vaikuttaa muistisairauksien kulkuun ovat rajalliset ja tutkimus kohdentuu myös lääkkeettömiin hoitomuotoihin. Aivotreeninä tunnettu kognitiivinen harjoittelu keskittyy erityisesti muistisairauden kognitiivisiin oireisiin, mutta sen hyödyistä muistisairauksien hoidossa tarvitaan lisää näyttöä. Tässä tutkimuksessa selvitettiin kognitiivisen harjoittelun vaikutuksia muistisairaiden kognitiiviseen toimintakykyyn ja elämänlaatuun. Systemaattisessa katsauksessa tarkasteltiin 35 aiempaa kontrolloitua tutkimusta, jotka sisälsivät joko heikentyneen toiminnan palauttamiseen tai oireiden kompensaatioon tähtäävää kognitiivista harjoittelua. Useissa tutkimuksissa harjoittelun havaittiin jossain määrin kohentavan tai ylläpitävän joko muistisairaiden yleistä kognitiivisen toiminnan tasoa tai toimintakykyä harjoittelun kaltaisissa tehtävissä, sekä joskus myös mielialaa, mutta tulokset olivat ristiriitaisia ja tutkimusmenetelmät usein vaatimattomia. Vain neljä tutkimusta täytti tutkimusmetodiikaltaan hyvätasoisen hoitotutkimuksen laatukriteerit. Huolellisesti suunnitellun satunnaistetun kontrolloiden asetelman avulla tutkittiin säännöllisen kognitiivisen harjoittelun soveltuvuutta ja vaikuttavuutta iäkkäillä muistipotilailla, joiden sairaus oli lievässä tai keskivaikeassa vaiheessa (n = 147, keski-ikä 83 vuotta, 83 % diagnoosina Alzheimerin tauti). Osallistujat asuivat kotona ja kävivät säännöllisesti ikääntyneiden päivätoiminnassa. Finnish Cognitive Intervention (FINCOG) -tutkimuksen harjoitusohjelma kesti 12 viikkoa, toteutui pienissä ryhmissä kahdesti viikossa 45 minuutin ajan päivätoiminnan aikana ja kohdentui erityisesti toiminnanohjauksen osataitoihin: tarkkaavuuteen, työmuistiin, toiminnan joustavuuteen ja suunnitteluun. Interventioryhmän (n = 76) ja vertailuryhmän (n = 71) arviot tehtiin ennen ryhmiin satunnaistamista sekä kolme ja yhdeksän kuukautta ensimmäisestä arviosta. Harjoittelun vaikutuksia osallistujien kognitioon, psyykkiseen hyvinvointiin ja terveyteen liittyvään elämänlaatuun tutkittiin vakiintuneilla arviointimenetelmillä. Kognitiiviseen harjoitteluun osallistuneiden hoitomyöntyvyys oli hyvä ja harjoittelusta annettu palaute pääosin myönteistä. Vaikka harjoittelun arvioi itselleen yleisesti hyödylliseksi 76 % palautekyselyyn vastanneista, ei harjoittelu vaikuttanut vastaajien kognitioon tai elämänlaatuun. Sekä yleisen kognitiivisen toimintatason että terveyteen liittyvän elämänlaadun heikkeneminen oli yhdeksän kuukauden aikana yhtä suurta molemmissa tutkimusryhmissä, eikä psyykkisessä hyvinvoinnissa tapahtunut seuranta-aikana havaittavia muutoksia. Kognitiivisella harjoittelulla ei siis todettu vaikuttavuutta muistisairaiden kognitioon, psyykkiseen hyvinvointiin tai terveyteen liittyvään elämänlaatuun sairauden lievässä tai keskivaikeassa vaiheessa. Kaikki tutkimushenkilöt osallistuivat säännöllisesti ikääntyneiden päivätoimintaan, mikä saattoi vähentää eroja interventio- ja kontrolliryhmien välillä.
  • Torvinen, Saku (Helsingin yliopisto, 2019)
    Terveystaloudellisia arviointeja tarvitaan, jotta päätöksentekijät voivat tehdä perusteltuja päätöksiä resurssien kohdentamisesta terveydenhuoltojärjestelmissä. Niiden avulla tiivistetään ja arvioidaan tutkimusnäyttöä hoitojen hyödyistä, haitoista, kustannuksista ja kustannusvaikuttavuudesta muihin hoitovaihtoehtoihin verrattuna. Terveystaloudellisten arvioiden käyttö on kasvanut viimeisten kahden vuosikymmenen aikana. Eturauhassyöpä on yleisimmin todettu syöpä miehillä, mikä vastaa 29 prosenttia kaikista miehillä Suomessa diagnosoiduista syöpätaudeista. Suomessa on tällä hetkellä lähes 50 000 eturauhassyövän kanssa elävää miestä. Taudin esiintyvyyden odotetaan kasvavan väestön ikääntyessä ja diagnostiikka- ja hoitovaihtoehtojen parantuessa. Terveyteen liittyvän elämänlaadun (HRQoL) tutkimus eturauhassyövässä on yleistymässä, mutta kirjallisuuden perusteella preferenssipohjaisten indeksimittareiden, jotka tuottavat terveyden tiloihin sidottuja hyötyjä (utiliteetteja), tai joita voidaan käyttää laatupainotettujen lisäelinvuosien (QALY) määrittämiseen, on vähäistä. Tämän tutkimuksen yleisenä tavoitteena oli tutkia terveyteen liittyvää elämänlaatua ja kustannuksia eturauhassyövän taudin eri vaiheissa. Aineisto (630 potilasta) kerättiin Helsingin ja Uudenmaan sairaanhoitopiirissä poikkileikkausasetemassa. Terveyteen liittyvää elämänlaatua arvioitiin yhdellä syöpäspesifisellä (EORTC QLQ-C30) ja kahdella geneerisellä (EQ-5D-3L ja 15D) elämänlaatumittarilla. EQ-5D-3L sisälsi myös visuaalisen mittarin (VAS). Kustannuksia arvioitiin lisäkustannuksina potilaille kerättyjen ikä-, sukupuoli- ja asuinpaikan mukaan vakioitujen vertaisarviointien perusteella. Kaikki arvioidut elämänlaatumittarit antoivat arvokasta tietoa potilaan terveyteen liittyvästä elämänlaadusta. Terveyteen liittyvä elämänlaatu pysyi suhteellisen korkealla tasolla, kunnes sairaus eteni. Tärkeimmät alentunutta elämänlaatua selittävät tekijät olivat väsymys ja kipu sekä taloudelliset ongelmat ja korkea ikä. Eturauhassyövän taudin eri tiloihin liittyvät suorat kustannukset ovat merkittäviä. Kustannuksia arvioitiin syövän aiheuttamina lisäkustannuksina kuuden kuukauden aikana ja ne sisältävät suorat sairauskulut, tuottavuuden menetykset ja epävirallisen hoidon kustannukset. Yhdistäen tuotannonmenetyksen ja epävirallisen hoidon kustannukset niiden yhteenlaskettu osuus kokonaiskustannuksista nousi noin puoleen tai hieman yli. Tutkimuksessa analysoituja geneerisiä elämänlaatumittareita (EQ-5D-3L ja 15D) ei tulisi käyttää taloudellisissa arvioinneissa keskenään vaihdettavina, etenkään silloin, kun elämänlaatuarvot ovat alhaiset tai eroavat huomattavasti ikävakioitujen vertaisten tasosta.
  • Soveri, Leena-Maija (Helsingin yliopisto, 2019)
    Suolistosyöpä on yleinen sairaus kaikissa länsimaissa. Sen hoito on kehittynyt viime vuosina merkittävästi, mutta edelleenkään ei tunneta riittävästi prognostisia ja prediktiivisiä tekijöitä jotka auttaisivat kohdentamaan hoitoja vain niistä todella hyötyville potilailla. Lisäksi, potilaiden ennuste on parantunut josta johtuen sekä akuuteilla, että pitkäaikaishaitoilla hoitojen jälkeen on yhä enemmän merkitystä. Verenpaineen nousu on yleinen haittavaikutus kaikilla anti-angiogeenisillä lääkkeillä. Ensimmäisessä osatyössä tutkimme, voisiko verenpaineen nousu ennustaa hoitovastetta bevasitsumabi hoidetuilla levinnyttä suolistosyöpää sairastavilla potilailla. Totesimme, että potilailla, joilla verenpaine nousi bevasitsumabihoidon aikana, oli merkitsevästi enemmän hoitovasteita ja pidempi kokonaiselinaika. Näin ollen verenpaineen nousu saattaisi osoittautua prediktiiviseksi tekijäksi bevasitsumabihoidolle. Toisessa osatyössä selvitimme suolistosyövän aiheuttaminen oireiden ja Helikobakteeri Pylorin (H. pylori) merkitystä suolistosyövän diagnostiikassa. Selvitimme myös, lisääkö H. pylori liitännäishoidon aiheuttamia mahasuolikanavan sivuvaikutuksia. Tulostemme mukaan H. pylori ei lisännyt sytostaattihoidon aikaisia sivuvaikutuksia, mutta ylävatsaoireet ja H. pylori diagnoosi aiheuttivat merkittävän viiveen itse suolistosyövän diagnosoinnissa. Tämä on tärkeä viesti kliinikolle ja korostaa huolellisen diagnostiikan merkitystä. Tulostemme perusteella H. pylorin testaamista ja häätöhoitoa ei kuitenkaan voida suositella ennen liitännäishoidon aloitusta. Osatyössä kolme tarkastelimme fluorourasiilihoidon aikaisia verenkuvamuutoksia ja mahasuolikanavan sivuvaikutuksia ja analysoimme näiden yhteyttä hoitotehoon suolistosyöpäleikkauksen jälkeen liitännäishoidetuilla potilailla. Totesimme, että erityisesti ei-hematologinen toksisuus ennusti vahvasti sekä aikaa taudin uusimaan, että kokonaiselinaikaa. Tulevaisuudessa toksisuuspohjainen annoseskalaatio on mahdollisesti avainsana liitännäishoidon tulosten parantamiseen tilanteessa, jossa uusia lääkkeitä liitännäisasetelmaan ei ole näköpiirissä. Oksaliplatiini pienentää merkittävästi kuolemanriskiä suolistosyöpäpotilailla joilla todetaan imusolmukemetastasointi, mutta oksaliplatiiniin liittyy riski vaikeallekin neuropatialle. Riittävästi ei tiedetä oksaliplatiinin aiheuttamasta pitkäaikaisesta neuropatiasta eikä siitä, miten se mahdollisesti vaikuttaa potilaiden elämänlaatuun liitännäishoidon jälkeen. Neljännessä osatyössä tutkimme oksaliplatiiniin liittyvää akuuttia- että pitkäaikasneuropatiaa ja neuropatian elämänlaatuvaikutusta. Totesimme, että pitkäaikaisneuropatia on todettavissa merkittävällä osalla potilaista vielä neljä vuotta hoidon päättymisestä, mutta se ei vaikuta potilaiden kokonaiselämänlaatuun. Potilaan suorituskykyluokka ennustaa mahdollisesti neuropatian kehittymistä, mutta liitännäishoidon kestoa lyhentämällä neuropatian kehittymistä ei ole mahdollista ehkäistä kaikilla potilailla.
  • Nyman, Kristofer (Helsingin yliopisto, 2019)
    Ylipaino ja lihavuus ovat maailmanlaajuisia terveysongelmia koskettaen noin kahta miljardia ihmistä. Keskivartalolihavuus on erityisen haitallista terveydelle liitännäissairauksiensa kuten metabolisen oireyhtymän (MBO), alkoholiin liittymättömän rasvamaksataudin ja tyypin 2 diabeteksen vuoksi. MBO:ään liittyy rasvan kertyminen sisäelinten ympärille (viskeraalirasva) sekä varsinaisen rasvakudoksen ulkopuolelle (ektooppinen rasva) kuten sisäelimiin. Väitöskirjatyössä selvitettiin MBO:n vaikutuksia sydämen toimintaan ja sydämen rasvoittumisen roolia kardiometabolisena riskitekijänä miehillä, joilla ei ollut diabetesta tai tiedossa olevia sydäntauteja. Sydänlihaksen ja maksasolujen sisäistä rasva- eli triglyseridipitoisuutta mitattiin kajoamattomasti protonimagneettispektroskopian avulla. Sydämen rakennetta ja toimintaa, sydäntä ympäröivää epi- ja perikardiaalirasvaa sekä vatsan alueen ihonalais- ja viskeraalirasvaa tutkittiin magneettikuvauksella. Tutkimme maksan rasvoittumisen, ihonalais- ja viskeraalirasvan sekä sydämen eri rasvaosioiden suhdetta toisiinsa. Osoitimme, että MBO:ssä ektooppisen rasvan määrä oli kasvanut ja sydänlihaksen rasvapitoisuus oli kaksinkertainen. Viskeraalirasvan määrä oli paras itsenäinen kardiometabolisten riskitekijöiden ennustaja. Tutkimme sydämen vasemman kammion toimintaa ja sen yhteyttä sydämen rasvatiloihin. Sydämen vasemman kammion diastolinen toiminta oli alentunut MBO:ssä ja siihen liittyi konsentrista kammion uudelleenmuotoutumista. Vasemman kammion diastolisella vajaatoiminnalla ei ollut yhteyttä sydänlihaksen triglyseridipitoisuuteen. Tutkimme sydämen ja muiden ektooppisten rasvakertymien roolia sydämen diastolisen vajaatoiminnan kehittymisessä ja maksan rasvoittumisen yhteyttä sydänlihaksen triglyseridipitoisuuteen. Epi- ja perikardiaalirasvan määrä sekä sydänlihaksen triglyseridipitoisuus korreloivat maksan ja viskeraalialueen rasvaan. Maksan rasvoittumisaste ja viskeraalirasvan määrä korreloivat lisäksi sydämen vasemman kammion diastoliseen vajaatoimintaan. Selvitimme sydämen vasemman eteisen rakennetta ja toimintaa henkilöillä, joilla oli MBO, ja ektooppisten rasvakertymien sekä kardiovaskulaaristen riskitekijöiden vaikutusta niihin. Sydämen vasemman eteisen toiminta oli heikentynyt ilman eteisen koon muutosta. Vasemman eteisen vajaatoiminta oli yhteydessä useaan MBO:n osatekijään, kuten vyötärönympärys, insuliiniresistenssi, rasva-aineenvaihdunnan häiriöt ja viskeraalirasvan määrä, joista viimeksi mainittu oli paras itsenäinen ennustetekijä. Eteisen vajaatoiminta ei korreloinut sydänlihaksen rasvan määrään. Löysimme sydämen magneettikuvauksella MBO-potilailta merkittäviä sydämen rakenteen ja toiminnan piileviä muutoksia, joiden mahdollisia myöhäis-komplikaatiota ovat sydämen vajaatoiminta ja eteisvärinä. Viskeraalirasvan määrä oli paras ennustetekijä piileville sydämen toiminnan häiriöille. Viskeraalirasvalla ja rasvamaksalla on tärkeä rooli lihavuuden haitallisten sydänvaikutusten systeemisenä välittäjänä. Osoitimme, että sydämen triglyseridipitoisuus lisääntyy MBO:ssä ja alkoholiin liittymättömässä rasvamaksataudissa, mutta sen rooli sydämen toiminnan häiriöiden kehittymisessä jäi avoimeksi. Sydämen energiatalous ja sydämen pääenergialähteenä toimivien lipidien dynaaminen rooli ovat otollisia kohteita jatkotutkimuksille.
  • Haljas, Kadri (Helsingin yliopisto, 2019)
    Tyypin 2 diabetes (T2D) on yleistynyt ja sen etiologian parempi ymmärrys on oleellista sairauden tehokkaamman ehkäisyn ja hoidon kannalta. T2D on perustaltaan monitekijäinen, etenevä sairaus, jonka kanssa yhtä aikaa esiintyy myös mielenterveyden häiriöitä, kuten masennusta. Yksi selitys T2D:n ja masennuksen väliselle kaksisuuntaiselle yhteydelle voi olla näihin molempiin vaikuttavat - pleiotrooppiset - geneettiset variantit sekä molemmille yhteiset biologiset mekanismit. Näitä taustalla olevia mekanismeja ei kuitenkaan vielä riittävästi ymmärretä. Tämä tutkimus selvittääkin T2D:n ja masennuksen yhteistä geneettistä perustaa. Toinen mahdollinen yhteinen biologinen mekanismi T2D:n ja masennuksen komorbiditeetin taustalla liittyy häiriintyneeseen vuorokausirytmiin. Monet yleiset häiriöt vaihtelevat vuodenajan mukaan ja on esitetty, että päivänvalon määrän vaihtelu voisi olla tärkeässä osassa selittämässä vuodenaikojen mukaan tapahtuvaa mielenterveyden häiriöiden, sokeriaineenvaihdunnan ja T2D:n vaihtelua. Suomi on tämän ilmiön tutkimisen kannalta olennaisessa asemassa, koska päivänvalon määrä vaihtelee huomattavasti läpi vuoden. Vuorokausirytmin vaikutuksia on tutkittu kohtalaisen vähän, joten se on yksi tämän tutkimuksen kohdealueista suhteessa sokeriaineenvaihduntaan. Tässä väitöskirjassa oli neljä tavoitetta. Ensimmäinen tavoite oli tutkia T2D:n, sokeriaineenvaihdunnan ja masennuksen yhteistä geneettistä taustaa. Toinen tavoite oli tutkia, millä geneettisillä varianteilla on yhteistä vaihtelua sekä sokeriaineenvaihdunnan että masennusoireiden kanssa. Kolmas tavoite oli tutkia, vaikuttaako melatoniinireseptori 1B (MTNR1B) -geenissä sijaitseva yleinen T2D riskivariantti rs10830963 masennusoireiden ja T2D:n sekä sokeriaineenvaihdunnan väliseen yhteyteen. Viimeinen tavoite oli tutkia missä määrin päivänvalon määrä muokkaa yhteyksiä MTNR1B rs10830963-riskivariantin ja sokeriaineenvaihdunnan välillä. Kahta ensimmäistä tavoitetta tutkittiin Tutkimuksessa I, kolmatta tavoitetta Tutkimuksessa II ja neljättä tavoitetta Tutkimuksessa III. Tutkimus I perustuu masennusoireiden osalta CHARGE-konsortion, T2D:n osalta Diagram-konsortion ja sokeriaineenvaihdunnan osalta MAGIC-konsortion aiemmin julkaistuihin genominlaajuisiin assosiaatiotutkimuksiin (GWAS). Masennusoireita tutkinut GWAS-tutkimus sisälsi 51258 osallistujaa, T2D:sta tutkineessa GWAS-tutkimuksessa oli mukana 34840 potilasta ja 114981 verrokkia ja sokeriaineenvaihduntaa tutkinut GWAS-tutkimus sisälsi 58074 osallistujaa. Tutkimukset II-III toteutettiin PPP (Prevalence, Prediction and Prevention of Diabetes)-Botnia tutkimuskohortissa. Tämä prospektiivinen tutkimuskohortti sisälsi alun perin 5208 osallistujaa ja seurantavaiheessa, keskimäärin 6.8 vuotta myöhemmin, 3850 osallistujaa. Tutkimuksen II analyysiotos sisälsi 4455 alkuperäistä osallistujaa, joilla ei ollut diabetesta, joiden genotyyppi MTNR1B rs10830963:n osalta oli selvitetty, joilla oli tietoa sokeriaineenvaihdunnasta sokerirasitustestistä (OGTT) ja joilta oli lisäksi tieto masennusoireista Mental Health Inventory (MHI)-menetelmää käyttäen. Tutkimuksen III analyysiotos käsitti 3422 osallistujaa, joilta oli tietosokeriaineenvaihdunnasta molemmissa aikapisteissä, joiden genotyyppi MTNR1B rs10830963:n osalta oli selvitetty ja joilla ei ollut tutkimuksen alussa diabetesta. Tutkimus I osoitti, että tutkittujen piirteiden mitatun geneettisen vaihtelun perusteella arvioitu periytyvyys oli vähäistä. Lisäksi sokeriaineenvaihdunnan piirteiden tai T2D:n ja masennusoireiden väliset geneettiset korrelaatiot eivät olleet merkitseviä. Sen sijaan geeneistä IGF2BP2, CDKAL1, CDKNB-AS ja PLEKHA1 löytyi pleiotrooppisia geneettisiä variantteja, jotka olivat yhteydessä masennusoireisiin ja T2D:hen. Lisäksi geeneistä MADD, CDKN2B-AS, PEX16 ja MTNR1B löytyi pleiotrooppisia geneettisiä variantteja, jotka olivat yhteydessä masennusoireisiin ja paastosokeritasoon. Tutkimus II osoitti, että MTNR1B-geenissä sijaitseva yleinen diabeteksen riskivariantti rs10830963 ja masennusoireet olivat itsenäisesti yhteydessä sokeriaineenvaihdunnan piireisiin. Sen sijaan diabeteksen riskivariantti rs10830963 ei vaikuttanut sokeriaineenvaihdunnan piirteiden ja masennusoireiden välisiin yhteyksiin. Tutkimus III osoitti, että diabeteksen riskialleeli G rs10830963:ssa oli additiivisesti yhteydessä heikompaan sokeriaineenvaihduntaprofiiliin 6.8 vuoden seurannan aikana. Lisäksi seurannan aikana todettiin, että enenevä päivänvalon määrä oli yhteydessä heikompaan sokerivasteeseen. Lopuksi, diabeteksen riskigenotyyppi rs10830963 GG:n kantajilla insuliiniresistenssi lisääntyi seurannan aikana, jos päivänvalon määrä oli seurannan lopussa vähäisempi kuin tutkimuksen alussa. Näiden tulosten perusteella sokeriaineenvaihdunnan piirteiden, T2D:n ja masennusoireiden taustalla olevassa geneettisessä perustassa on eroja. Lisäksi yleinen diabeteksen riskivariantti rs10830963 ei merkitsevästi vaikuta masennuksen ja diabeteksen komorbiditeettiin. Sen sijaan, rs10830963 ja päivänvalo ovat yhteydessä sokeriaineenvaihduntaan, ja pitkäaikaiset sokeriaineenvaihduntaprofiilit vaihtelevat päivänvalon määrän, MTNR1B rs10830963 -genotyypin ja niiden yhteisvaikutuksen suhteen. Tämä tutkimus tarjoaa arvokasta tietoa T2D:n ja masennuksen yhteydestä keskittymällä näiden häiriöiden yhteiseen geneettiseen perustaan. Lisäksi tämä tutkimus korostaa päivänvalon määrän merkittävää osaa sokeriaineenvaihdunnassa ja näin ollen T2D:n synnyssä.
  • Lohela, Terhi (Helsingin yliopisto, 2019)
    Maailmassa kuolee vuosittain yli kaksi miljoonaa lasta synnytyksen tai ensimmäisen elinviikon aikana. Kuolleisuus on suurinta matalan tulotason ja keskitulotason maissa Afrikassa ja Aasiassa. Suurin osa varhaisen vastasyntyneisyyskauden kuolemista voitaisiin kuitenkin estää, jos synnytyksen hoito olisi korkealaatuista. Väitöskirjassa tutkittiin synnytyksen hoidon laatua ja saatavuutta 64 synnytyssairaalassa Brong Ahafon alueella Ghanassa, Malawissa ja Sambiassa sekä laajassa 72 matalan ja keskitulotason maata kattavassa analyysissä, jossa oli mukana yhteensä 679 818 syntymää. Väitöskirjassa verrattiin sosioekonomisia ja maantieteellisiä eroja hoidon saatavuudessa ja varhaisessa vastasyntyneisyyskuolleisuudessa. Tavoitteena oli arvioida, pelastaako synnytyksen hoito synnytyssairaalassa vastasyntyneiden henkiä. Synnytysten hoidon laatu oli matala kaikilla hoidon neljällä osa-alueella eli perushoidossa, synnyttäjän ja vastasyntyneen hätätilanteiden hoidossa sekä ei-lääketieteellisessä hoidossa Brong Ahafon alueella. Lääkärit, kätilöt ja sairaanhoitajat saivat korkeammat pisteet hätätilanteiden hoidon osaamista kartoittavissa potilastapauksissa kuin pienissä sairaaloissa työskentelevät henkilöt. Puutteet henkilökunnan osaamisessa saattoivatkin rajoittaa hätätilanteiden hoitoa enemmän kuin puutteet hoitovälineiden tai lääkkeiden saatavuudessa. Lyhyt maantieteellinen etäisyys kotoa synnytyssairaalaan lisäsi laitossynnytyksen todennäköisyyttä Malawissa ja Sambiassa. Lyhyempi etäisyys ei kuitenkaan vähentänyt varhaista vastasyntyneisyyskuolleisuutta. Analyysit koskien 72 matalan tulotason ja keskitulotason maata osoittivat, että sosioekonomiset erot vastasyntyneisyyskuolleisuudessa olivat pieniä verrattuna eroihin laitossynnytyksissä ja vastasyntyneisyyskauden jälkeisessä imeväiskuolleisuudessa. Tulokset viittaavat siihen, että syntymä sairaalassa ei useimmiten parantanut vastasyntyneen ennustetta kotona syntyneeseen lapseen verrattuna. Synnytyksen hoidon laatu oli puutteellista valtaosassa tutkimukseen osallistuneista synnytyssairaaloista Brong Ahafon alueella Ghanassa, Malawissa ja Sambiassa sekä useissa matalan tulotason ja keskitulotason maassa. Varhainen vastasyntyneisyyskuolleisuus on maailmanlaajuinen ongelma, jota synnytyssairaaloiden ja laitossynnytysten määrän lisääminen ei ole valitettavasti ratkaissut. Tämän vuoksi maiden, joissa on korkea vastasyntyneiden kuolleisuus, tulisi laitossynnytysten määrän lisäämisen sijaan keskittyä synnytysten hoidon laadun varmistamiseen ja parantamiseen.
  • Rantalainen, Ville (Helsingin yliopisto, 2019)
    Ikääntyminen on dementian tärkein yksittäinen riskitekijä, ja ikääntymiseen liittyy kognitiivisen kyvykkyyden muutoksia myös terveillä ikääntyvillä ihmisillä. Kognitiiviseen kyvykkyyteen, ei-patologiseen kognitiiviseen ikääntymiseen ja dementian riskiin voivat vaikuttaa kehitysympäristö, terveys ja elämäntavat läpi koko elämänkaaren sekä perinnölliset tekijät. Koko elämänkaaren kattavat kognitiivisen ikääntymisen tutkimukset ovat kuitenkin olleet harvinaisia, eikä monia yhteyksiä merkittäviin riskitekijöihin täysin ymmärretä. Tämä Helsingin syntymäkohorttitutkimukseen (Helsinki Birth Cohort Study) perustuva väitöskirja kohdistuu neljään tutkimuskysymykseen, jotka laajentavat ei-patologista kognitiivista vanhenemista ja dementian riskiä koskevaa tutkimuskirjallisuutta. Tarkastelimme, onko rintaruokinta imeväisiässä ja sen pidempi kesto yhteydessä korkeampaan kognitiiviseen kyvykkyyteen vanhuusiässä ja ikääntymiseen liittyvään kognitiivisen kyvykkyyden muutokseen (Osajulkaisu I); onko kognitiivinen kyvykkyys nuoressa aikuisiässä yhteydessä yleiseen, tai varhain tai myöhään puhkeavan dementian ja Alzheimerin taudin riskiin (Osajulkaisu II), ovatko APOE-geenin ɛ2/ɛ3/ɛ4 –pääisoformit ja rs405509 promoottori- ja rs440446 intron-1 – jakson polymorfismit itsenäisesti yhteydessä dementian riskiin (Osajulkaisu III), ja ovatko APOE-geenin ɛ4 –pääisoformi ja rs405509 promoottori- ja rs440446 intron-1 –jakson polymorfismit itsenäisesti yhteydessä korkeampaan kognitiiviseen kyvykkyyteen vanhuusiässä ja ikääntymiseen liittyvään kognitiivisen kyvykkyyden muutokseen (Osajulkaisu IV). Helsingin syntymäkohorttitutkimukseen (n = 13345) kuuluu 8760 Helsingin yliopistollisessa keskussairaalassa syntynyttä miestä (n = 4630) ja naista (n = 4130). Tiedot rintaruokinnasta imeväisiässä saatiin neuvolakorteista, ja tiedot elimellisen dementian diagnooseista 31.12.2013 asti saatiin kansallisista rekistereistä. 2785 miestä teki Suomen puolustusvoimien Peruskoe 1 -päättelytestin osana pakollista asevelvollisuuttaan vuosina 1952- 1972 keskimäärin 20.1 vuoden iässä (keskihajonta = 1.4, vaihteluväli = 17.0 – 28.1), ja heistä 931 osallistui myös kutsupohjaiseen uudelleentestaukseen käyttäen samaa testipatteria vuonna 2009 keskimäärin 67.9 vuoden iässä (keskihajonta = 2.5, vaihteluväli = 64.5 - 75.7). Vuosina 2001-2004 2003 naista ja miestä osallistui genotyyppauksen sisältävään kliiniseen tutkimukseen. Tiedot APOE-geenin ɛ2/ɛ3/ɛ4 –pääisoformeista ja promoottorijakson rs405509 polymorfismeista olivat saatavilla 1453 mieheltä ja naiselta. Otoksesta, joilta tiedot APOE-geenin ɛ2/ɛ3/ɛ4 –pääisoformeista ja promoottorijakson rs405509 polymorfismeista olivat saatavilla, 404 mieheltä oli saatavilla tiedot kognitiivisesta kyvykkyydestä keskimäärin 20.1 vuoden iässä (keskihajonta = 1.5, vaihteluväli = 17.1 – 26.6). Tilastollisen analyysin menetelminä käytettiin lineaarista regressiota, sekamalliregressiota sekä Coxin suhteellisten riskitiheyksien mallia. Imeväisikäisinä rintaruokituilla miehillä verrattuna niihin joita ei ollut rintaruokittu, ja miehillä joita oli rintaruokittu pidempään, oli korkeammat kognitiivisen kyvykkyyden testipisteet nuoressa aikuisiässä ja vanhuusiässä. Lisäksi kognitiivisen kyvykkyyden sanallisen osatestin pisteet laskivat nuoren aikuisiän ja vanhuusiän välillä miehillä, joita oli rintaruokittu alle kolme kuukautta mutta nousivat miehillä, joita oli rintaruokittu vähintään kolme kuukautta (Osajulkaisu I). Miehillä, joilla oli matalammat kognitiivisen kyvykkyyden testipisteet nuoressa aikuisiässä, oli korkeampi varhain puhkeavan dementian riski, mutta ei korkeampaa myöhään puhkeavan dementian riskiä. Lisäksi osaotoksessa, jolta tiedot kognitiivisesta kyvykkyydestä olivat saatavilla myös vanhuusiässä, miehillä joilla oli matalammat kognitiivisen kyvykkyyden pisteet vanhuusiässä, ja miehillä joilla ikääntymiseen liittyvä kognitiivisen kyvykkyyten muutos viiden vuosikymmenen aikana nuoren aikuisiän ja vanhuusiän välillä oli suurempaa, oli korkeampi myöhään puhkeavan dementian riski kognitiivisen kyvykkyyden uudelleentestauksen jälkeen (Osajulkaisu II). APOE-geenin ɛ4- pääisoformi oli itsenäisesti yhteydessä dementiariskiin mutta vähäisempien alleelien lukumäärät rs405509:ssä ja rs440446:ssa eivät olleet (Osajulkaisu III). Vähäisempien alleelien lukumäärät rs405509:ssa ja rs440446:ssa olivat yhteydessä matalampaan kognitiiviseen kyvykkyyteen vanhuusiässä mutta APOE ɛ4 ei ollut, ja APOE ɛ3/3 –isoformien kantajilla vähäisempien alleelien lukumäärät rs405509:ssa ja rs440446:ssa olivat yhteydessä suurempaan ikääntymiseen liittyvään muutokseen näönvaraisen päättelyn osatestin pisteissä (Osajulkaisu IV). Osajulkaisun I havainnot ovat yhteensopivia aikaisempien tutkimusten kanssa, joissa on havaittu, että rintaruokinta imeväisiässä on yhteydessä korkeampaan kognitiiviseen kyvykkyyteen aikuisiässä ja viittaavat siihen, että erityisesti pidempikestoisen rintaruokinnan hyödyt voivat säilyä vanhuusikään saakka. Osajulkaisun II havainnot tukevat aikaisempia viittauksia siihen, että varhaisiän kognitiivinen kyvykkyys on yhteydessä myöhäisempään dementian riskiin, joskin havainnot myös viittaavat, että yhteys voi vaihdella riippuen dementian puhkeamisen ja kognitiivisen kyvykkyyden mittaamisen iästä. Havaintomme Osajulkaisussa III toistavat usein havaitun tuloksen, jonka mukaan APOE ɛ4 on itsenäisesti yhteydessä dementian riskiin ja lisäksi viittaavat, että tässä kohortissa rs405509 ja rs440446 eivät ole. Havaintomme Osajulkaisussa IV viittaavat siihen, että tässä kohortissa rs405509 ja rs440446 ovat itsenäisesti yhteydessä kognitiiviseen kyvykkyyteen ja ikääntymiseen liittyvään kognitiivisen kyvykkyyden muutokseen, mutta APOE ɛ2 tai APOE ɛ4 eivät ole.
  • Svärd, Anna (Helsingin yliopisto, 2019)
    Lihavuus ja mielenterveysongelmat ovat keskeisiä haasteita kansanterveydelle. Kaksi kolmasosaa työikäisistä aikuisista on ylipainoisia ja joka viidennellä on ollut masennusoireita vuoden aikana. Suomessa mielenterveyshäiriöt ja lihavuuteen usein liittyvät tuki- ja liikuntaelimistön sairaudet aiheuttavat yli puolet sairauspoissaoloista ja kaksi kolmasosaa työkyvyttömyyseläkkeistä. Tutkimukset ovat osoittaneet kaksisuuntaisen yhteyden painon ja mielenterveyden välillä, mutta yhteyden suuntaa ja sen merkitystä työntekijäkohortissa ei tunneta riittävästi. Tämän tutkimuksen tavoitteena oli tutkia painoindeksin ja myöhemmin ilmaantuvien mielenterveysongelmien välistä yhteyttä keski-ikäisillä työntekijöillä. Painoindeksin lisäksi tutkittiin myös painonmuutosta (osatyöt II ja III) sekä painoindeksin ja mielenterveysongelmien (common mental disorders) yhteisvaikutusta työkyvyttömyyseläkkeisiin (osatyö IV). Mielenterveyttä mitattiin tarkastelemalla itseraportoitua psyykkistä toimintakykyä sekä rekisteritietoja psyykenlääkeostoista, mielenterveyshäiriöistä johtuvista sairauspoissaoloista ja työkyvyttömyyseläkkeistä. Osatöissä II-IV tutkittiin mielenterveyden rinnalla myös fyysistä toimintakykyä sekä työkyvyttömyyttä yleisesti ja tuki- ja liikuntaelinten sairauksista johtuen. Tutkimus on osa vuosina 2000-2002 käynnistettyä Helsinki Health Study (HHS) kohorttitutkimusta (N=8 960, vastausprosentti 67%), jonka tavoitteena on tutkia Helsingin kaupungin tuolloin 40–60-vuotiaita työntekijöitä. Kohorttia on seurattu postikyselyillä vuosina 2007 (N=7 332, vastausprosentti 83%) ja 2012 (N=6 814, vastausprosentti 79%). Tietojen yhdistämiseen suostuneiden henkilöiden (74%) tiedot yhdistettiin Suomen kansallisiin rekistereihin. Tiedot sairauspoissaoloista ja lääkekorvauksista saatiin Kansaneläkelaitokselta ja tiedot työkyvyttömyyseläkkeistä Eläketurvakeskuksesta. Pituus, paino ja tiedot taustamuuttujista saatiin kyselyistä. Analyysimenetelminä käytettiin toistuvien mittauksien analyysia, Coxin suhteellisten riskien mallia ja negatiivista binomiaalista regressiomallia. Tutkitussa väestössä ylipaino ja painonousu olivat yleisiä. Yleisesti ottaen ylipaino ja lihavuus eivät olleet yhteydessä psyykenlääkkeiden käyttöön, poikkeuksena havaittiin lihavuuden ja rauhoittavien lääkkeiden käytön välillä yhteys miehillä. Vastaavasti ylipaino ja lihavuus eivät olleet yhteydessä huonoon psyykkiseen toimintakykyyn, vaikka yhteys lihavuuden, painonnousun ja huonon fyysisen toimintakyvyn välillä oli vahva. Lihavuus naisilla ja painonnousu ylipainoisilla miehillä oli yhteydessä mielenterveyshäiriöistä johtuviin sairauspoissaoloihin. Työkyvyttömyyseläkkeiden osalta tulokset viittasivat siihen suuntaan, että ylipaino naisilla olisi itsenäisesti yhteydessä työkyvyttömyyseläkkeisiin yleisesti sekä työkyvyttämyyseläkkeisiin tuki- ja liikuntaelinsairauksista että mielenterveyshäiriöistä johtuen. Vaikka painon ja myöhemmin ilmenevien mielenterveysongelmien välinen yhteys osoittautui heikoksi ja pääosin olemattomaksi, kokonaisuudessaan painon ja mielenterveyden välinen yhteys oli mutkikas, sillä esimerkiksi poikkileikkausyhteyksiä ja synergistinen yhteisvaikutus painon ja mielenterveyden välillä havaittiin. Kansanterveyden näkökulmasta on tärkeää, että ylipainoa ja mielenterveysongelmia ennaltaehkäistään yhteiskunnan kaikilla tasoilla ja toimissa. Perus- ja työterveyshuollolla tulisi olla riittävät resurssit kiinnittää huomiota painonnousuun ja mielenterveysongelmiin jo niiden varhaisessa vaiheessa.
  • Rönö, Kristiina (Helsingin yliopisto, 2019)
    Raskausdiabetes tarkoittaa poikkeavaa glukoosiaineenvaihduntaa, joka todetaan ensimmäisen kerran raskauden aikana. Siihen liittyy lyhyen ja pitkän aikavälin haittavaikutuksia sekä äidille että lapselle. Vuonna 2017 todettiin raskausdiabetes Suomessa 19 %:lla synnyttäjistä. Esiintyvyys on noussut mm. synnyttäjien kasvavan painoindeksin ja iän sekä vähentyneen liikunnan vuoksi. Raskausdiabeteksen puhkeamista on pyritty ehkäisemään raskausaikana annetulla ravitsemus- ja liikuntaohjauksella, mutta tulokset ovat olleet enimmäkseen lannistavia. Matalan sosioekonomisen aseman tiedetään olevan yhteydessä lihavuuteen ja heikkoon terveyteen, mutta tulojen ja koulutuksen yhteys raskausdiabetesriskiin on epäselvä. Tässä väitöskirjatyössä arvioitiin elämäntapaohjauksen ja sosioekonomisen aseman yhteyttä raskausdiabeteksen ilmaantuvuuteen kahdessa tutkimusaineistossa. RAskausDIabetes ja ELintavat -tutkimuksessa (RADIEL) 2008–2014 satunnaistettiin tutkimus- ja verrokkiryhmiin ennen raskautta tai raskauden alkupuoliskolla naisia, joilla oli ollut aiemmin raskausdiabetes, tai joiden painoindeksi oli ≥30 kg/m2. Tutkimusryhmäläiset saivat kolmen kuukauden välein tutkimushoitajien tarjoamaa ravitsemus- ja liikuntaohjausta, sekä tutkimuksen alussa ryhmäkäynnin ravitsemusterapeutilla. Raskausdiabetes-diagnoosi perustui kahden tunnin 75 g glukoosirasitukseen. Raskautta suunnittelevien rekrytointi osoittautui haastavaksi. Vuoden sisällä 228:sta tutkittavasta tuli raskaaksi vain 63 %, ja heistä 57 %:lla todettiin raskausdiabetes. Raskauden alkuvaiheessa rekrytoiduilla 429 naisella raskausdiabetes todettiin 46 %:lla. Kummassakaan ryhmässä ei nähty eroa tutkimus- ja verrokkiryhmien välillä raskausdiabeteksen ilmaantuvuudessa. Raskausaikana rekrytoiduilla todettiin jo tutkimuksen alkuvaiheessa varhainen raskausdiabetes useammalla kuin joka kolmannella. Alkuraskauden aikana rekrytoitujen 269 naisen alaryhmässä, jossa glukoosirasitustulos oli normaali tutkimuksen alussa, elämäntapaohjaus vähensi raskausdiabeteksen ilmaantuvuutta 36 %. Raskausdiabeteksen ilmaantuvuus oli 14 % tutkimusryhmässä ja 22 % verrokkiryhmässä. Rekisteripohjaiseen Vantaan syntymäkohortti 2009–2015 -tutkimukseen perustuvassa aineistossa arvioitiin raskautta edeltävien äidin omien tulojen ja koulutuksen yhteyttä raskausdiabetesriskiin 5962 suomalaisella ensisynnyttäjällä. Raskausdiabeteksen ilmaantuvuus laski 19 %:sta 13 %:iin äidin tulojen noustessa matalimmalta tasolta (I) korkeimmalle tasolle (V). Myös koulutuksella oli suojaava vaikutus. Tämän tutkimuksen perusteella raskausdiabeteksen ehkäisy ei vaikuta olevan mahdollista kaikissa korkean riskin ryhmissä. Raskautta suunnittelevien naisten tavoittaminen osoittautui hankalaksi. Lisäksi varhaisen raskausdiabeteksen korkea esiintyvyys rajoittaa raskausaikana aloitetun ehkäisyn onnistumista. Tämä tutkimus on kuitenkin yksi ensimmäisistä, joissa raskausdiabeteksen ehkäisy elämäntapaohjauksella on onnistunut naisilla, joilla glukoosiaineenvaihdunta on normaali vielä raskauden alkuvaiheessa. Naiset, joilla on alhainen tulo- ja koulutustaso, muodostavat tärkeän kohderyhmän tuleville interventioille, sillä heillä on korkeampi sairastumisriski verrattuna saman ikäisiin parempituloisiin ja koulutetumpiin naisiin.
  • Järvinen, Tommi (Helsingin yliopisto, 2019)
    Ruokatorven syöpä on huonon ennusteen omaava syöpä, jossa pitkäaikaisselviytyminen länsimaissa on alle 15%. Ravitsemushäiriöt, lihasmassan kato ja nielemisvaikeudet ovat ruokatorvisyöpään usein liittyviä ilmiöitä. Tämän tutkimuksen tavoitteena oli selvittää 1) ruokatorven syövän leikkaushoitoa edeltävän ruokatorven metalliverkkostenttauksen turvallisuutta ja vaikutusta potilaan ennusteeseen, 2) lihaskadon ja lihasmassan vähyyden vaikutusta leikkausta edeltävän solunsalpaaja- ja säde-yhdistelmähoidon läpikäyneiden ruokatorvisöypäpotilaiden ja 3) oireita helpottavan stenttauksen läpikäyneiden ruokatorvisyöpäpotilaiden ennusteisiin. Tämän lisäksi tutkimme myös 4) stenttihoidon epäonnistumiseen vaikuttavia tekijöitä. Kaikki potilasiainestot kerättiin HYKS:stä. Ensimmäinen osatyö koostui 2006-2014 leikatusta 174 ruokatorvisyöpäpotilaasta, joilla oli paikallisesti edennyt syöpä. 30 potilasta oli saanut ruokatorven metalliverkkostentin leikkausta edeltävästi, näille potilaille muodostettiin 30 potilaan verrokkiryhmä stenttaamattomista potilaista. Toisessa osatyössä 115 välillä 2010-2014 ruokatorvisyövän vuoksi leikattua potilasta, jotka olivat saaneet neoadjuvantti solunsalpaaja- ja sädehoidon, analysoitiin sarkopenian, lihasmassan ja hoidon aikana tapahtuvan lihasmassan vähenemisen suhteen. Kolmannessa osatyössä oli mukana 238 potilasta, joille oli asetettu metalliverkkostentti ruokatorvensyövän aiheuttamaan nielemisvaikeuteensa 2005-2013 välisenä aikana. Arvioimme sarkopenian asteen, lihasmassan määrä ja lihasmassan kadon seurannan aikana. Neljänteen osatyöhön keräsimme tiedot 469 potilaasta, joille oli asetettu stentti 2005 ja 2013 välillä. Ruokatorven stenttaus oli tehty joko ruokatorvisyövän, muun syövän tai ei-syöpäperäisen sairauden aiheuttaman syyn vuoksi. Tältä potilasryhmältä arvioimme stenttihoidon epäonnistumiseen vaikuttavia tekijöitä. Stentin asetttaminen ennen ruokatorvisyöpäleikkausta ei vaikuttanut selviytymiseen, syöpävapaaseen selviytymiseen tai komplikaatioiden määrään. Stenttihoidon saaneiden potilaiden leikkaussajat olivat kuitenkin merkittävästi pidempiä kuin stenttaamattomien potilaiden. Sarkopenia ei ole ennusteeseen vaikuttava tekijä neoadjuvantti säde-ja solunsalpaajahoidon läpikäyneillä leikatuilla ruokatorvisyöpäpotilailla, se ei vaikuttanut selviytymiseen tai haittojen määrään. Lihasmassan menettäminen neoadjuvanttihoitojen aikana kuitenkin ennusti huonompaa selviytymistä tässä potilasryhmässä. Palliatiivisen stenttihoidon läpikäyvillä ruokatorvisyöpäpotilailla sarkopenia, tavanomaisin lihasmassan raja-arvojen määrittelemänä, ei ole selviytymiseen vaikuttava tekijä. Matala lihasmassan määrä oli huonon ennusteen merkki ja seurannan aikana mediaania isompi lihasmassan väheneminen myöskin yhdistyi huonompaan kokonaisselviämiseen. Ruokatorven stenttihoito epäonnistuu useimmiten ei-syöpäperäisten tautien hoidossa. Ruokatorven keskikolmanneksen stentthoito ja lyhyemmät stentit omaavat myös suuremman riskin. Ruokatorvisyöpäleikkausta edeltävä stenttihoito on turvalliselta. Kirurgien tulisi kuitenkin varautua tavanomaista pidempään leikkausaikaan. Lihasmassan kato neoadjuvantti säde- ja solunsalpaajahoitojen aikana leikkausta edeltävästi on huonon ennusteen merkki. Edenneessä stenttihoidetussa ruokatorvensyövässä kiihtynyt lihaskato ja stenttauksenaikainen erittäin matala lihasmassan määrä ovat huonon ennusteen merkkejä. Ruokatorven stenttausta muun kuin syöpäperäisten syiden vuoksi, sekä ruokatorven keskiosan stenttausta, että lyhyiden stenttien käyttöä tulisi lähestyä varoen korkean epäonnistumisriskin takia.
  • Pehkonen, Henna (Helsingin yliopisto, 2019)
    Väitöskirjatyöni tarkoituksena on ollut tutkia PPFIA1-geenin koodaaman proteiinin lipriini-α1:sen roolia pään ja kaulan alueen sekä rintasyövän kehityksessä. PPFIA1-geeni paikantuu 11q13-geenimonistuma-alueelle, joka on yleinen muutos useissa epiteelisyövissä, ja sen on todettu liittyvän usein potilaan huonoon ennusteeseen. Projektin tarkoituksena on ollut selvittää solutasolla kuinka lipriini-α1 proteiini vaikuttaa syöpäsolujen signalointiin ja onko sillä merkittävää roolia syöpäsolujen leviämisessä. Mielenkiintoista oli, että lipriini-α1 paikantui eri rakenteisiin riippuen syöpäsolun leviämiskyvystä. Primäärikasvaimesta eristetyissä syöpäsoluissa lipriini-α1 paikantui adheesiorenkaiksi kutsuttuihin invadosomirakenteisiin, kun taas liikkuvammissa soluissa lipriini-α1 paikantui solujen solukalvon taakse tai lähelle fokaaliadheesioita. Metastaattisissa eli liikkuvammissa soluissa lipriini-α1:sen hiljennys vähensi solujen leviämistä. Näin ollen lipriini-α1:sen vaikutus syöpäsolujen kehitykseen riippuu solujen jakautumis- ja leviämiskyvystä. Mielenkiintoista oli, että lipriini-α1:sen hiljennys johti välimuotoisten vimentiinifilamenttien tuoton lisääntymiseen. Geeniryhmien rikastumisanalyysi lipriini-α1 hiljennyksen jälkeen paljasti useita signalointireittejä, jotka ovat tärkeitä syöpäsolujen signaloinnissa. Lipriini-α1:sen hiljennys johti CD82-proteiinin lisääntyneeseen tuottoon, joka on tärkeä etäpesäkkeiden muodostumista ehkäisevä proteiini. Kielen syövän potilaista koostuvassa kudosnäyteanalyysissa havaitsimme merkittävän korrelaation korkean lipriini-α1:sen ja matalan CD82 ekspression välillä, mikä vahvistaa solulinjoilla saatuja tuloksia. Lopuksi tutkimme, mikä on lipriini-α1:sen vaikutus syöpälääkeaineiden vasteessa. Tärkeää oli, että lipriini α1:stä ilmentävät solut olivat sensitiivisiä useille lääkkeille. Väitöskirjani tulokset tuovat merkittävän määrän uutta tietoa lipriini-α1:sen roolista tuumorisolujen kehityksessä erilaisissa syöpätyypeissä, ja kuinka se liittyy adheesio- ja invadosomirakenteisiin. Yhteenvetona voidaan todeta, että PPFIA1, joka paikantuu 11q13 monistuma-alueelle ja tuottaa lipriini-α1-proteiinia, on tärkeä syöpäsolujen adheesiossa ja invaasiossa ja saattaa olla myös kiinnostava merkkiaine tietyn tyyppisille syöpälääkkeille.
  • Karppinen, Mariia (Helsingin yliopisto, 2019)
    Taustaa: Matalan toimeentulon maissa korvan märkävuoto, välikorvatulehdukset ja märkäinen aivokalvontulehdus aiheuttavat huomattavaa sairastavuutta ja kuolleisuutta lapsilla. Pitkään jatkuva korvavuoto vaurioittaa kuuloa ja voi levitä kallonsisäiseksi tulehdukseksi muun muassa aivokalvoihin. Jotta välikorvatulehduksia voidaan tehokkaasti hoitaa, tieto niiden aiheuttajista on tärkeää – erityisesti Afrikassa, jossa tietoa taudinaiheuttajista ja antibioottiherkkyyksistä lapsilla on vain vähän saatavilla. Lisäksi lasten aivokalvontulehduksen taudinkulkuun ja ennusteeseen vaikuttavista tekijöistä tiedetään vähän, erityisesti köyhimmissä maissa, joissa aivokalvontulehdus johtaa usein kuolemaan tai vammauttaa pysyvästi huomattavan osan henkiin jääneistä. Potilaat ja menetelmät: Tämä tutkimus koostui neljästä osatyöstä, ja selvitti 1) korvan märkävuodon mikrobiologiaa 0–15-vuotiailta lapsilta Luandassa, Angolassa vuosina 2008-2015 otetuista näytteistä retrospektiivisessä tutkimusasetelmassa. Lisäksi kirjallisuuskatsauksessa käytiin läpi afrikkalaislapsilla asiasta tehdyt tutkimukset kahden edeltävän vuosikymmenen ajalta. Vuosina 2005-2008 toteutettu laaja aivokalvontulehduksen hoitotutkimus 0-13 vuotiailla lapsilla toimi tutkimusaineistona jatkotutkimuksillemme. Näissä tutkimuksissa selvitettiin 2) liitännäisen korvatulehduksen vaikutusta aivokalvontulehdukseen; 3) taudinaiheuttajan ja iän suhdetta aivokalvontulehduksen aiheuttamaan kuulovikaan; sekä 4) kuuloradan herätepotentiaalien muutoksia ja ennustearvoa aivokalvontulehduksen ennusteeseen. Tulokset: Korvan märkävuotoa aiheutti 32 eri bakteeria, joista suurin osa oli Gram-negatiivisia bakteereita (85%). Ajankohtainen hoitosuositus krooniselle vuotavalle korvatulehdukselle on Luandassa edelleen käypä, sillä fluorokinolonien antibioottiresistenssi oli harvinaista. Enterobakteerien sekä Staphylococcus aureus –bakteerien osalta todettiin antibioottiresistenssiä. Kirjallisuuskatsauksessa todettiin korvan märkävuodon ja kroonisen märkäisen korvatulehduksen olevan afrikkalaislapsilla hyvin yleisiä. Samalla havaittiin myös, että näistä sairauksista oli vain vähän tietoa afrikkalaislasten keskuudessa. Aivokalvontulehdukseen sairastuneista lapsista 12%:lla todettiin liitännäinen korvatulehdus, josta suurin osa oli korvan märkävuotoa. Angolassa korvatulehdus liittyi aivokalvontulehduksen hankalampaan taudinkuvaan, taudin kulkuun ja ennusteeseen. Korvatulehdus lisäsi kuoleman tai hankalan taudinkuvan riskiä monimuuttuja-analyysissä. Lisäksi lapsilla, joilla oli korvan märkävuotoa, esiintyi enemmän HIV-infektiota, ja alle vuoden ikäisistä märkävuotoa esiintyi enemmän lapsilla, jotka olivat köyhimmistä olosuhteista. Kuulovika oli yleinen aivokalvontulehduksen komplikaatio: 12,8% lapsista kuuroutui, 6% sai vakavan ja 9% keskivaikean kuulovian. Taudinaiheuttajan vaikutus kuulovaurioon oli merkitsevä ainoastaan, kun molempien korvien kuulo analysoitiin. Meningokokin aiheuttamassa aivokalvontulehduksessa kuulovikaa esiintyi vähemmän verrattuna muihin taudinaiheuttajiin (22% vs. 45%). Kun iän vaikutus otettiin huomioon, alle vuoden ikäisillä lapsilla Streptococcus pneumoniae aiheutti kuuroutta jopa 31%:lla. Yksittäisen tai toistetun aivorunkoherätevastemittauksen avulla ei pystytty ennustamaan kuolemaa tai vakavaa neurologista vammautumista. Kaiken kaikkiaan aivorungon kuuloradan johtuminen oli hitaampaa potilailla verrattuna terveisiin kontrolleihin. Koska sensitiivisyys ja spesifisyys suhteessa kuolemaan tai vakavaan vammautumiseen olivat matalia, johtumisaikojen pidentyminen potilailla ei soveltunut taudin ennusteen arvioimiseen. Johtopäätelmät: Antibioottiherkkyysanalyysien tulokset tukevat ajankohtaisia Maailman terveysjärjestön hoitosuosituksia kroonisen märkäisen välikorvatulehduksen hoidossa. Korvan märkävuoto on Afrikassa hyvin yleistä ja vaatii kansanterveydellisiä toimia. Angolassa korvatulehdus komplisoi bakteerimeningiittiä, ja korvan märkävuoto voi viitata HIV-infektioon. Kuulovika aivokalvontulehduksessa liittyy moniin tekijöihin, mm. taudinaiheuttajaan ja lapsen ikään. Aivokalvontulehduksen ennusteen arvioimiseksi erityisesti köyhimmissä maissa tarvitaan lisää työkaluja.
  • Komulainen, Emma (Helsingin yliopisto, 2019)
    Johdanto: Masennuslääkkeiden vaikutusmekanismeja systeemitasolla tunnetaan yhä heikosti. Niiden tiedetään vaikuttavan nopeasti tunteiden prosessointiin voimistamalla positiivisen informaation prosessointia negatiiviseen verrattuna. Tämä vaikutus on kuitenkin osoitettu lähinnä terveillä koehenkilöillä sekä käyttäen koeasetelmissa yksinkertaisia ärsykkeitä, kuten emotionaalisia kasvokuvia. Tavoitteet: Tämän väitöskirjatyön osatutkimusten tavoitteena oli selvittää masennuslääkkeiden varhaisia vaikutuksia tunteiden prosessointiin sekä terveillä koehenkilöillä, välttäen näin masentuneen mielialan sekoittava vaikutus, että masentuneilla potilailla hoidon varhaisessa vaiheessa, välttäen näin korjaantuvan mielialan sekoittava vaikutus. Erityisesti tavoitteena oli tutkia masennuslääkkeiden vaikutusta itseen liittyvään prosessointiin, koska liiallinen keskittyminen omiin, usein negatiivisiin tunteisiin ja ajatuksiin on eräs masennuksen keskeisistä psykologisista ilmiöistä. Lisäksi haluttiin selvittää, kuinka masennuslääkkeet vaikuttavat monimutkaisten, tosielämän emotionaalisia tilanteita muistuttavien ärsykkeiden prosessointiin. Menetelmät: Osatutkimuksessa 1 (koeasetelmat I ja II) puolet 30 terveestä vapaaehtoisesta sai avoimessa tutkimusasetelmassa 15mg mirtatsapiinia kaksi tuntia ennen toiminnallista magneettikuvausta (fMRI) ja puolet kuvattiin verrokkiryhmänä ilman lääkitystä. Osatutkimuksessa 2 (koeasetelmat III ja IV) 32 hoitoon hakeutunutta masennuspotilasta satunnaistettiin kaksois-sokkoutetussa tutkimusasetelmassa saamaan 10mg essitalopraamia tai lumetta viikon verran, jonka jälkeen suoritettiin fMRI-kuvaus. Koeasetelmissa I ja III mitattiin aivovasteita positiivisille ja negatiivisille itseen liittyville adjektiiveille sekä neutraaleille kontrollisanoille. Koeasetelmissa II ja IV koehenkilöt kuuntelivat kuvauksen aikana tunteita herättäviä tarinoita ja tarinoiden tunnesisällön herättämät aivovasteet mitattiin. Tulokset: Sekä mirtatsapiini terveillä koehenkilöillä että essitalopraami masennuspotilailla muokkasi aivovasteita itseen liittyviä sanoja prosessoitaessa. Mirtatsapiini vaimensi sekä positiivisten että negatiivisten sanojen herättämiä vasteita odotetuilla alueilla aivojen keskilinjan kortikaalisten alueiden etuosissa (keskimmäinen etuotsalohko ja etummainen pihtipoimu), kun taas essitalopraami voimisti positiivisten sanojen prosessointia negatiivisiin nähden masennuspotilailla. Kun osatutkimuksen 2 masennuspotilaiden aivovasteita verrattiin lume- ja lääkeryhmässä erikseen osatutkimuksen 1 terveisiin verrokkeihin, havaittiin lumeryhmän reagoivan heikommin positiivisiin sanoihin negatiivisiin nähden, kun taas lääkeryhmän ja terveiden verrokeiden välillä ei ollut eroa. Essitalopraami siis palautti masennuspotilaiden negatiivisesti vääristyneen itseen liittyvän prosessoinnin normaalille, terveelle tasolle. Molemmat masennuslääkkeet muovasivat aivovasteita emotionaalisten tarinoiden tunnesisällölle. Mirtatsapiini vaikutti laaja-alaisesti aivoalueiden välisiin toiminnallisiin yhteyksiin, erityisesti voimistamalla niitä aivojen keskilinja-alueiden etuosassa ja limbisellä alueella tarinoiden positiivisuuden lisääntyessä. Essitalopraami voimisti koehenkilöiden välistä synkroniaa aivovasteissa, erityisesti positiivisen sisällön aikana. Johtopäätökset: Molemmat tutkitut masennuslääkkeet vaikuttivat tunteiden prosessointiin nopeasti, ilman samanaikaista muutosta mielialassa. Essitalopraami normalisoi masennuspotilaiden negatiivisesti vääristynyttä itseen kohdistuvaa prosessointia, jonka ajatellaan olevan tärkeä tekijä masennustilan kehittymisessä ja jatkumisessa. Molemmat tutkitut masennuslääkkeet myös muokkasivat emotionaalisten tarinoiden herättämiä aivovasteita. Tämä tulos on merkittävä lisä aiempiin löydöksiin, koska se osoittaa masennuslääkkeiden muuttavan myös monimutkaisten ja dynaamisten, lähempänä todellisia arkipäivän tunteita herättäviä tilanteita olevien emotionaalisten ärsykkeiden prosessointia. Todetut muutokset voivat olla merkittävässä roolissa myöhemmän kliinisen lääkevasteen kannalta.

Näytä lisää