Lääketieteellinen tiedekunta

 

Uusimmat julkaisut

  • Buzkova, Jana (Hansaprint, 2019)
    Mitokondriotaudit ovat yleisin ryhmä perinnöllisiä aineenvaihduntasairauksia. Kliiniset oireet ovat kuitenkin erittäin vaihtelevat, ja tämä tekee sekä diagnostiikasta että hoidoista haastavia. Vaihtelevaoireisten mitokondriotautien molekyylimekanismit sekä tekijät kudosspesifisyyden taustalla ovat edelleen varsin tuntemattomia. Tästä syystä mitokondriotaudeille ei ole kliinisessä käytössä selkeää diagnostista biomarkkeria eikä myöskään parantavaa hoitoa ei olla pystytty kehittämään. Mitokondriotaudit ilmenevät useimmiten vakavina hermoston tai lihasten rappeumina, ja sekä diagnostiikka että hoito perustuvat näiden oireiden tunnistamaiseen ja hallintaan. Vakavat neuromuskulaariset oireet saattavat peittää alleen verrattain toissijaisia, mutta vakavia aineenvaihdunnallisia oireita ja komplikaatioita. Esimerkiksi lääketieteellistä puuttumista vaativat ylipaino ja diabetes ovat varsin yleisiä tiettyjen mitokondriotautien yhteydessä, ja tästä syystä olisi tärkeää tuntea mitokondrioiden vaikutusta kaikkien aineenvaihdunnallisesti aktiivisten kudosten toiminnassa. Tämän väitöskirjan ensimmäinen osa käsitteleekin valkoisen rasvan mitokondrioiden toimintaa sekä geneettisesti todennetuilla mitokondriotautipotilailla että terveillä ylipainoisilla henkilöillä. Ensin rasvakudoksen mitokondrioiden toimintahäiriön seurauksia tutkittiin yhteensä 26 mitokondriotautipotilaalta ja tuloksia verrattiin kolmeenkymmeneen saman ikäiseen verrokkihenkilöön. Tutkimuksessa havaittiin, että potilailla, joilla taudin aiheuttaa resessiivinen mutaatio mitokondrion DNA:ta monistavassa polymeraasientsyymissä (Mitokondriaalinen resessiivinen ataksiasyndrooma, MIRAS), havaitaan keskivartalolihavuutta, suurikokoisia rasvasoluja, insuliiniresistenssiä ja metabolista oireyhtymää. Toisaalta taas potilailla, joiden tauti aiheutuu mitokondrio-DNA:n pistemutaatiosta (Mitokondriaalinen aivotauti, lihasoireet, maitohappo-asidoosi ja aivohalvaus, MELAS/Maternaalisesti periytyvä diabetes ja kuurous, MIDD), tunnusomaista on diabetes, mutta rasvasolut ovat pienempiä ja niitä on vähemmän. Rasvakudoksen molekyylitason analyysissä havaittiin, että MIRAS-potilaiden rasvan mitokondrioiden uudistuotanto ja oksidatiivinen kapasiteetti ovat selvästi alentuneet verrattuna verrokkeihin. Sama ilmiö on havaittavissa myös MELAS/MIDD potilailla, mutta vähemmässä määrin. Toisessa osassa tutkittiin lähtökohtaisesti terveiden mitokondrioiden roolia aineenvaihdunnan komplikaatioiden taustalla. Tutkimuksessa oli mukana 13 harvinaista identtistä kaksosparia, joista toinen kaksonen on painoindeksiltään normaali ja toinen ylipainoinen. Näiden kaksosparien avulla selvisi, että ylipainoisen kaksosen rasvakudoksessa mitokondrioiden oksidatiivinen aineenvaihdunta oli vähentynyt ja lisäksi heillä havaittiin koko kehon insuliiniresistenssi ja tulehdustila. Kiinnostavinta on, että mitokndrioiden alentunut aktiivisuus ylipainoisten kaksosten rasvakudoksessa edelsi kliinistä diabetesdiagnoosia ja muita ylipainoon liitettäviä komplikaatioita. Toinen tavoite tälle väitöskirjalle oli löytää uusia biomarkkereita mitokondrioitautien parempaan diagnostiikkaan ja patofysiologisten mekanismien tunnistamiseen. Tätä varten hyödynnettiin kohdennettua metabolomiikkaa, jossa veri- ja/tai lihasnäytteet analysoitiin 25 mitokondriotautipotilaalta, 16 terveeltä mitokondriotautimutaation kantajalta, kuudelta inkluusiokappalemyosiittipotilaalta, 15 ei-mitokondriaaliselta neuromuskulaaripotilaalta sekä 30 saman ikäiseltä terveeltä verrokilta. Metabolomiikassa selvisi, että näillä taudeilla on toisistaan poikkeavat ja tunnusomaiset aineenvaihdunnalliset profiilit, joiden perusteella voidaan erotella ja ennustaa patogeneettisiä reittejä mitokondriotaudeille. Muutokset erityisesti transsulfuraatioreitillä olivat tunnusomaisia mitokondriotauti- ja inkluusiokappalemyosiittipotilaille, kun taas kreatiinin puutos osoittautui tyypilliseksi ei-mitokondriaalisille neuromuskulaarisairauksille, inkluusiokappalemyosiitille ja infantiilille spinoserebellaarille ataksialle (IOSCA). Veren ja lihaksen alhainen arginiini taas oli tunnusomainen MELAS/MIDD potilaille. Metabolomiikka-aineiston perusteella pystyimme osoittamaan, että veren profiilista on mahdollista muodostaa multi-biomarkkeriyhdistelmiä diagnostisiin tarkoituksiin. Kun yhdistetään minimissään neljän metaboliitin (sorbitoli, alaniini, cystationiini ja myoinositoli) mittaukset, saadaan 76% herkkyydellä ja 95% tarkkuudella seulottua mitokondriotaudit muista kliiniseltä kuvaltaan samankaltaisista oireyhtymistä. Lisäksi materiaalista on mahdollista löytää molekyylejä aineenvaihduntareiteiltä, joiden tiedetään muuttuvan mitokondriotaudeissa, ja joiden soveltuvuutta terapeuttisiin tarkoituksiin voidaan edelleen arvioida. Yhteen vedettynä tämä väitöskirja valottaa mitokondrioiden roolia ylipainoisuuden taustalla, ja osoittaa, että erilaiset mitokondriotautimutaatiot johtavat koko kehon laajuisiin aineenvaihdunnan muutoksiin myötävaikuttaen näin eri taudeille tyypillisen ilmiasun syntyyn, kuten esimerkiksi yli- tai alipainoisuuteen. Myös lähtökohtaisesti terveiden mitokondrioiden alentunut toimintakyky rasvakudoksessa on yhteydessä ylipainoisilla yleisesti esiintyviin aineenvaihdunnan komplikaatioihin. Tässä väitöskirjassa osoitetaan, että kohdennettu metabolomiikka on arvokas työkalu pyrittäessä kohti henkilökohtaista hoitosuunnitelmaa, jossa pyritään puuttumaa erityisten aineenvaihduntareittien puutoksiin ruokavalion ja lääkehoitojen avulla.
  • Tuomilehto, Noora (Helsingin yliopisto, 2019)
    Lapsuusajan murtumat ovat yleisiä. Arviolta kaksi viidestä pojasta ja yksi kolmesta tytöstä saa vähintään yhden luunmurtuman ennen 16 vuoden ikää. Värttinäluu on yleisin murtunut luu, olkaluu toiseksi yleisin. Olkaluun suprakondylaarinen murtuma on yleisin olkaluun alaosan murtuma. Virheasentoinen olkaluun suprakondylaarimurtuma hoidetaan pääasiallisesti murtuman sisäisellä kiinnityksellä, siksi se on yleisin leikkauksellisesti hoidettava murtumatyyppi lapsilla. Leikkauksenjälkeisiä kontrolleja röntgenkuvineen on yleisesti järjestetty 1¬-2 viikon sisällä leikkauksesta ja piikin poiston yhteydessä, vaikkakaan niillä ei ole osoitettu olevan merkitystä murtuman hoidossa. Verisuonivammat ovat harvinaisia. Virheasentoisiin suprakondylaarimurtumiin liittyy korkein hermovamman riski muihin lapsuusajan murtumiin verrattuna. Valtaosa hermovammoista on murtumasta johtuvia, mutta on raportoitu jopa 4% hoitoon liittyvä hermovammariski. Tunnetuin suprakondylaarimurtumasta johtuva komplikaatio on varusvirheasento, jota pääosin pidetään kosmeettisena haittana. Potilasvakuutuskeskus korvaa Suomessa hoitoon liittyvät virheet. Virheasentoisten olkaluun suprakondylaarimurtumien pitkäaikaistulokset ovat heikosti dokumentoituja. Tässä retrospektiivisessä tutkimussarjassa potilasaineistona käytettiin Helsingin yliopistollisessa sairaalassa Lastenklinikalla leikkauksellisesti hoidettuja olkaluun alaosan suprakondylaarimurtumapotilaita. Hoitovirheitä koskevassa osatutkimuksessa aineistona käytettiin Potilasvakuutuskeskuksen saamia vahinkoilmoituksia. Tutkimuksemme tavoitteena on parantaa piikkikiinnitettävien lasten olkaluun suprakondylaarimurtumien hoitoa luomalla leikkausohjeistus tutkimushavaintojemme pohjalta. Pyrimme selvittämään, voiko leikkaushoidon tuloksia (murtumareduktio, piikkikiinnitys) parantaa siirtämällä toimenpide virka-aikaan. Tarkoituksenamme on määrittää leikkauksenjälkeisten radiologisten kontrollien merkitystä hoitoon ja selvittää, onko röntgenkuvista mitattavilla suureilla ennustearvoa potilaiden pitkäaikaistuloksiin. Tavoitteenamme on selvittää yleisimmät syyt korvattaviin hoitovirheisiin lasten olkaluun alaosan murtumissa ja määrittää näiden murtumien hoidon laatu Suomessa. Haluamme myös määrittää objektiiviset ja subjektiiviset pitkäaikaistulokset Helsingin Lastenklinikalla leikkauksellisesti hoidetuilla olkaluun alaosan suprakondylaarimurtumapotilailla.
  • Savola, Paula (Helsingin yliopisto, 2019)
    Somaattisia mutaatioita eli elämän aikana syntyneitä mutaatioita kertyy elimistön eri kudoksiin elämän aikana. Somaattiset mutaatiot ovat keskeinen tekijä syöpäkasvainten kehityksessä, mutta niiden merkitystä ja kirjoa muissa kuin syöpätaudeissa tunnetaan huonommin. Autoimmuunisairauksissa immuunijärjestelmä hyökkää omia kudoksia vastaan. Yli 5%:lla länsimaiden väestöstä onkin jokin autoimmuunisairaus. Tästä huolimatta autoimmuunisairauksien mekanismit ovat huonosti tunnettuja. Selvitimme tässä väitöskirjatyössä somaattisten mutaatioiden kirjoa nivelreuma- sekä immuunipuutospotilaiden valkosoluissa. On mahdollista, että jotkin somaattiset mutaatiot voivat vaikuttaa immuunisolujen toimintaa tulehdusta edistäväksi syövänkehityksen sijaan. Ensimmäisessä osatyössä kuvasimme ensimmäistä kertaa somaattisia mutaatiota kypsissä T-soluissa nivelreumapotilailla. Tällaisia geneettisiä muutoksia esiintyy noin viidesosalla nivelreumapotilaista. Neljännessä osatyössä osoitimme, että immuunipuutospotilaiden aineistossamme 65%:lla oli myös somaattisia mutaatioita kypsissä T-soluissa. Myös terveiltä yksilöiltä löytyi mutaatioita. Somaattiset mutaatiot T-soluissa ovat siis hyvin yleinen ilmiö, ja osa niistä sijaitsi tunnetuissa kasvunrajoite- tai syöpägeeneissä tai tulehdusvasteita säätelevissä geeneissä. Myös veren kantasoluista peräisin ovat, verisyöpään liittyvien geenien mutaatiot ovat yleisiä. Kolmannessa osatyössä löysimme tällaisia mutaatioita 17%:lta (10/59) nivelreumapotilaalta. Väitöskirjan toisessa osatyössä osoitimme, että tietyt somaattiset mutaatiot liittävät harvinaisen nivelreuman alatyypin (Feltyn oireyhtymä) ja suurten granulaaristen lymfosyyttien (LGL) leukemian yhden sairauden jatkumoksi. Molemmissa sairauksissa esiintyy nimittäin somaattisia STAT3-mutaatioita samantasoisella esiintyvyydellä (Feltyn oireyhtymässä 43%:lla potilaista) Tämä väitöskirjatyö tuo esiin, että somaattiset mutaatiot immuunisoluissa ovat siis yleisiä löydöksiä nivelreuma- ja immuunipuutospotilailla. Immuunivälitteisissä sairauksissa ja syövässä on siten samankaltaisia molekyylitason löydöksiä, mikä tuo esiin uuden mahdollisen säätelymekanismin immuunisolujen toiminnoille. Jatkotutkimukset mutaatioiden kirjosta, yleisyydestä, ja käytännön merkityksistä sairauksien säätelijöinä ovat kuitenkin tarpeen.
  • Merkkola-von Schantz, Päivi (Helsingin yliopisto, 2019)
    Rintojen pienennysleikkaus eli reduktioplastia on yleinen plastiikkakirurginen toimenpide. Leikkauksessa poistettu rintakudos lähetetään usein patologille tutkittavaksi. Kudostutkimuskäytännöt vaihtelevat kuitenkin eri keskuksissa niin kotimaassa kuin kansainvälisesti. Rinnat kuvataan ennen leikkausta mammografialla, ultraäänellä tai molemmilla menetelmillä. Kuvantamisen herkkyyttä, tarkkuutta tai todellista toteutumista ei ole kartoitettu aiemmin Suomessa. Leikkausta edeltävän kuvantamisen rooli on kiistanalainen myös muualla. Tutkimuksessa selvitettiin, kuinka usein rintojen pienennysleikkauksen kudosnäytteistä löytyy ennalta odottamattomia syöpälöydöksiä tai rintasyöpäriskiä lisääviä muutoksia. Tavoitteena oli tarkastella ennen leikkausta tehtävän kuvantamisen toteutumista, eri kuvausmenetelmien käyttökelpoisuutta, kuvantamisen löydöksiä ja niiden yhteyttä kudosvastauksiin. Lisäksi selvitettiin, löytyykö poikkeavia kudosmuutoksia omaavista potilaista tunnusmerkkejä, jotka erottavat heidät muista tutkittavista. Tutkimusaineisto koostui 1255 potilaasta, joille oli tehty rintojen pienennysleikkaus HUS Plastiikkakirurgian klinikalla vuosina 2007–2011. Potilaina oli naisia, joilla ei ole aikaisempaa rintasyöpähistoriaa, ja naisia, joilla on todettu rintasyöpä. Tulosten mukaan poikkeavia kudosmuutoksia ilmeni merkittävällä osalla (10.4%) rintojen pienennysleikkauspotilaista. Rintasyöpälöydöksiä ilmeni 1.2% ja korkeaa rintasyöpäriskiä osoittavia muutoksia 5.5% potilaista. Rintasyövän ja sen riskiä lisäävien muutosten ilmaantuvuutta verrattiin potilaissa, joilla oli aikaisempi rintasyöpähistoria: heillä syöpien ja korkeaa rintasyöpäriskiä omaavien löydösten määrä kaksinkertaistui. Molemmissa ryhmissä poikkeavia kudosmuutoksia omaavat potilaat olivat vanhempia ja poistettu rintakudos oli painavampaa kuin niillä, joilla näitä muutoksia ei todettu. Lisäksi poikkeavia kudoslöydöksiä ilmeni useammin, jos leikkaus tehtiin ennen syöpähoitoja. Ennen leikkausta suoritettu rintojen kuvantamisen tulos oli normaali valtaosalla poikkeavia kudosmuutoksia omaavista potilaista. Kuvantaminen paljasti vain kaksi syöpää ja kaksi korkean riskin muutosta ennen leikkausta. Voidaankin todeta, että rintojen pienennysleikkaus paljastaa huomattavan määrän poikkeavia kudoslöydöksiä. Löydösten määrä kaksinkertaistuu, jos potilaalla on aikaisempi rintasyöpähistoria. Poikkeavia kudoslöydöksiä omaavia potilaita ole helppoa tunnistaa etukäteen tausta- tai henkilö-ominaisuuksien perusteella. Kuvantaminen ei myöskään paljasta riittävän hyvin poikkeavia kudosmuutoksia ennen leikkausta. Tässä valossa suositellaan vakaasti harkitsemaan poistettavan kudoksen mikroskooppista tarkastelua. Parhaimmillaan rintojen pienennysleikkauksella saadaan tärkeää tietoa potilaan rintasyöpäriskistä. Tällöin potilaalle voidaan tehdä paras mahdollinen hoito- ja seurantasuunnitelma edellyttäen, että kudosnäytteet lähetetään tutkittavaksi.
  • Skogberg, Natalia (Helsingin yliopisto, 2019)
    Sydän- ja verisuonitaudit ovat maailmanlaajuisesti yleisin ennenaikaisien kuolemien syy, vaikka niitä voidaan merkittävästi ehkäistä terveillä elämäntavoilla. Sydän- ja verisuonitautien riskitekijöiden esiintyvyyttä on säännöllisesti seurattu monessa kehittyneessä maassa, myös Suomessa. Tämä seurantatieto on ollut keskeisenä perustana riskitekijöiden, ja sitä kautta myös tautien esiintyvyyden vähentämisessä sekä näihin liittyvien alueellisten ja sosioekonomisten erojen kaventamisessa. Tyypin 2 diabetes, hypertensio, dyslipidemia, lihavuus ja tupakointi (erityisesti miehillä) on todettu yleisiksi Euroopassa asuvilla ulkomaalaistaustaisilla henkilöillä. Toisaalta, eri ulkomaalaistaustaisten ryhmien riskiprofiileissa on todettu myös suuria eroja. Suomen väestön moninaistumisen myötä on tärkeätä kerätä tietoa myös ulkomaalaistaustaisen väestön sydän- ja verisuonitaudeista ja niiden riskitekijöistä. Tämä väitöskirjatutkimus koostuu neljästä osatyöstä, joissa hyödynnetään Maahanmuuttajien terveys ja hyvinvointitutkimuksen (Maamu) aineistoa vuosilta 2010-2012. Tutkimuksen tavoitteena oli tutkia sydän- ja verisuonitautien riskitekijöitä venäläis-, somalialais-ja kurditaustaisessa väestössä. Vertailuryhmänä olivat tutkimuspaikkakuntien koko väestöä edustavat Terveys 2011 tutkimukseen osallistuneet henkilöt. Tämä on ensimmäinen väitöskirja, jossa tutkitaan kansantautien riskitekijöitä Suomessa asuvilla ulkomaalaistaustaisilla henkilöillä hyödyntäen objektiivisesti mitattuja tietoja väestön terveystarkastustutkimusaineistoista. Venäläis-, somalialais- ja kurditaustaisen väestön kulttuurit, uskonnot sekä maahanmuuttosyyt ovat erilaisia. Tutkitut ryhmät ovat merkittäviä väestöryhmiä Suomen lisäksi myös monessa muussa kehittyneessä maassa. Tästä huolimatta aiempaa väestötutkimustietoa sydän- ja verisuonitautien riskitekijöiden yleisyydestä näissä ryhmissä on hyvin niukasti. Tutkimuksessa havaittiin ryhmien välillä merkittäviä eroja sydän- ja verisuonitautien riskiprofiileissa. Kohonnutta verenpainetta oli eniten koko väestöllä (miehillä 36%, naisilla 24%), joilla hypertension yleisyys oli samanlaista kuin venäläistaustaisilla (miehillä 34%, naisilla 21%). Tupakointi oli yleisintä venäläis- ja kurditaustaisilla miehillä (30% ja 27%). Ulkomaalaistaustaiset naiset puolestaan tupakoivat tutkimuspaikkakuntien koko väestön naisia harvemmin. Tyypin 2 diabetes oli yleisin somalialais- (16%) ja kurditaustaisilla (miehillä 11% ja naisilla 12 %). Myös lihavuus oli yleistä näihin väestöryhmin kuuluvilla naisilla (somalialaistaustaisilla 65%, kurditaustaisilla 54%). Somalialaistaustaisia miehiä lukuun ottamatta, vähintään kolmen metabolisen riskitekijän samanaikainen esiintyvyys oli yleisempää ulkomaalaistaustaisella väestöllä kuin tutkimuspaikkakuntien koko väestössä. Vakiointi elämäntapamuuttujilla kavensi havaittuja eroja vain naisilla koko väestöön verrattuna. Vyötärön ympärys ja vyötärö-pituussuhde olivat parhaat antropometriset tekijät tyypin 2 diabeteksen riskin tunnistamisessa. Näiden tarkkuus määrittää tyypin 2 diabetesta oli heikompi somalialais- ja erityisesti kurditaustaisessa väestössä. Glykosyloituneen hemoglobiinin (HbA1c) ja antropometristen mittareiden välisen yhteyden aste vaihteli ryhmien välillä ja oli erityisen heikko kurditaustaisilla. Tutkimustulokset osoittavat, että ulkomaalaistaustaisen väestön sydän- ja verisuonitautien riskitekijöiden esiintyvyyden seuranta tulisi integroida selkeämmin osaksi koko väestön terveydenseurantaa. Terveydenedistämistoimissa tulisi kiinnittää erityistä huomiota tyypin 2 diabeteksen ehkäisyyn somalialais- ja kurditaustaisilla sekä näihin väestöryhmiin kuuluvien naisten lihavuuden ehkäisyyn ja hoitoon. Tällä hetkellä käytössä olevat ei-invasiiviset diabetesriskin arviointityökalut perustuvat oletukseen, että antropometriset mittarit ovat vahvasti yhteydessä tyypin 2 diabeteksen riskiin. Tässä tutkimuksessa havaittu antropometristen mittareiden heikompi tarkkuus määrittää somalialais- ja kurditaustaisten tyypin 2 diabetestapauksia herättävät epäilyn nykyisin käytössä olevien diabetesriskin arviointityökalujen validiteetista ulkomaalaistaustaisen väestön riskien arvioinnissa. Nykyisten riskinarviointimenetelmien perusteella voidaan riskiryhmiin kuuluvat luokitella väärin. Jatkotutkimuksissa tulisi myös tarkastella muiden kuin elämäntapatekijöiden yhteyttä havaittuihin eroihin sydän- ja verisuonitautien esiintyvyydessä tutkituissa väestöryhmissä. Tällaisia ovat esimerkiksi maahanmuuttoon, psykososiaaliseen hyvinvointiin, mielenterveyteen ja mahdollisiin syrjintäkokemuksiin liittyvät tekijät.
  • Basnet, Syaron (Helsingin yliopisto, 2019)
    Tämän tutkimuksen tarkoituksena oli analysoida vuorokausirytmiin liittyvien tekijöiden yhteyttä kansantauteihin. Näitä yhteyksiä ei ole aiemmin tutkittu suurissa väestöpohjaisissa aineistoissa. Näiden tautiyhteyksien tutkiminen on tärkeää, koska sairastavuus ja kuolleisuus väestössä yleisiin tarttumattomiin tauteihin ovat globaalisti suurenemassa. Tämän takia on tarve ymmärtää paremmin näiden sairauksien etiologiaa. Tämän tutkimuksen neljän osatyön aineisto perustui vuoden 2012 kansalliseen FINRISKI-tutkimukseen. Satunnaisotannassa 25-vuotiaista 74-vuotiaisiin 10 000 suomalaista kutsuttiin osallistumaan tutkimukseen viidellä maantieteellisellä alueella Suomessa. Osallistumisaktiivisuus tutkimukseen oli 64 prosenttia. Tutkimukseen osallistuneet vastasivat tutkimuslomakkeilla kysymyksiin nukkumisestaan ja univaikeuksistaan, mielialansa ja käyttäytymisensä vuodenaikaisvaihtelusta sekä päivittäisten toimiensa mieltymyksistä ajoittamisesta. Osana terveystarkastusta tutkittavilta kysyttiin, oliko heillä edeltäneen vuoden aikana ollut tiettyjä lääkärin toteamia tai hoitamia sairauksia. Tässä tutkimuksessa esitetään tulokset näistä vastauksista yksittäisten kysymysten (osatyöt I-III) ja kolmen aihepiirin kysymykset kokoavan (osatyö IV) regressioanalyysin osalta taustamuuttujineen. Keskimääräinen yöunen pituus on työikäisillä suomalaisilla lyhentynyt. Työikäisestä väestöstä 63 % nukkuu keskimäärin 7–8 tuntia yössä. Väestö jakautuu iltavirkkuihin (13,5 %), päivävirkkuihin (42,7 %) ja aamuvirkkuihin (43,8 %). Unen pituuden, sosiaalisen aktiivisuuden, mielialan ja toimintatarmon sekä painon ja ruokahalun vuodenaikaisvaihtelut ovat verraten yleisiä. Vuorokausirytmiin vaikuttavat tekijät liittyivät moniin väestössä yleisiin tarttumattomiin tauteihin. Iltavirkuilla riski sairastaa masennusta tai muita psyykkisiä sairauksia oli merkitsevä yksittäisten kysymysten tarkastelussa ja säilyi merkitsevänä kysymysten yhteistarkastelussa. Iltavirkuilla oli myös muita suurempi vuodenaikaisvaihtelu ja useammin univaikeuksia. Unen laatu oli herkimmin yhteydessä väestössä yleisiin tarttumattomiin tauteihin. Riittämätön ja huonolaatuinen uni, iltavirkkuus sekä mielialan ja käyttäytymisen vuodenaikaisvaihtelut ovat yleisiä suomalaisessa aikuisväestössä ja liittyvät useampaan kansantautiin. Näiden tekijöiden huomioiminen nykyistä tarkemmin voisi parantaa väestön terveydentilan määrittämistä, hoitokäytäntöjä ja kansanterveysratkaisuja. Avainsanat Kronotyyppi, pitkäaikaissairaudet, uni, vuodenaikaisvaihtelu, vuorokausirytmi, väestö.
  • CHEN, Zuyue (Helsingin yliopisto, 2019)
    Väitöskirjassa tutkittiin emootioiden neuraalisia mekanismeja eläimillä suoritettujen käyttäytymiskokeiden, farmakologisten testien ja sähköfysiologisten rekisteröintien avulla. Ensimmäisessä ja toisessa osatyössä selvitettiin laajassa käytössä olevan kipu- ja kuumelääke parasetamolin vaikutuksia mielialaan ja suoriutumiseen muistia ja motoriikkaa mittaavissa testeissä. Kolmannessa ja neljännessa osatyössä tutkittiin aivojen mantelitumakkeen ja otsalohkon etuosan orbitofrontaalisen aivokuorialueen (OFC), sekä kahden kontrollialueen (kuulo- ja näköaivokuoren) osuutta kuuloon pohjautuvien emotionaalisten ärsykkeiden käsittelyssä. Ensimmäisessä osatyössä tutkittiin myös parasetamolin vaikutuksia välittävän TRPA1-ionikanavan toiminnan osuutta kipukäyttäytymiseen terveillä ja ääreishermovamman omaavilla rotilla. TRPA1-kanavien toiminnan estäminen vähensi hermovammaisten rottien kipukäyttäytymistä. Toisessa osatyössä selvitettiin tarkemmin parasetamolin vaikutuksia rottien emotionaaliseen käyttäytymiseen, motoriikkaan ja muistiin. Käyttäytymiskokeet osoittivat, että terveillä eläimillä parasetamoli aiheutti lievää ahdistusta ja anhedoniaa ja heikensi muistia. Kroonisessa ääreishermokipumallissa matala parasetamoli-annos vähensi kipua ja lievitti ahdistusta luultavasti kivun vähenemisen seurauksena. Kolmannessa osatyössä tutkittiin n.k. prepulse inhibitio–koeasetelman avulla vaikuttaako ennen voimakasta ääniärsykettä satunnaisesti annettu heikko ääniärsyke kuulovasteisiin, joita rekisteröitiin kuuloaivokuorelta. Tulokset osoittivat, että voimakkaan ääniärsykkeen aiheuttama vaste kuuloaivokuorella vaimeni edeltävän heikon ääniärsykkeen vaikutuksesta ja että tämä vaikutus oli riippumaton siitä suunnattiinko tarkkaavaisuus ääniin vai muualle. - Sekä mantelitumake että otsalohkon etuosan OFC-aivokuorialue ovat keskeisiä tunnepitoisten ärsykkeiden käsittelyssä. Näiden rakenteiden toimintaa on tutkittu erittäin paljon käyttäen tunnepitoisia näköärsykkeitä, mutta emotionaalista tietoa välittävien ääniärsykkeiden käsittelystä aivoissa tiedetään toistaiseksi vähän. Neljäs osatyö osoitti, että sekä mantelitumake että otsalohkon etuosan OFC-alue osallistuvat tunnepitoisten luonnollisten ääniärsykkeiden käsittelyyn ja että näiden kahden aivoalueen välillä on toiminnallinen yhteys, joka voi vaikuttaa tunnepohjaiseen käyttäytymiseen. – Tämä väitöskirjatyö osoitti, että laajassa käytössä oleva kuume- ja kipulääke parasetamoli vaikuttaa rotilla myös mielilalaan ja kognitiiviseen suoriutumiseen vahvistaen siten ihmisillä muutamissa aiemmissa tutkimuksissa tehtyjä havaintoja. Koska lääke on laajassa käytössä myös lapsilla, olisi parasetamolin vaikutuksia kognitiiviseen suoriutuniseen ja emotionaaliseen käyttäytymiseen tutkittava tarkemmin. Väitöskirjatyö myös kartutti tietoa vähän tutkitusta emotionaalisten ääniärsykkeiden käsittelystä aivoissa osoittamalla, että mantelitumake ja otsalohkson etuosan OFC-aivokuorialue osallistuvat tunnepitoisten ääniärsykkeiden käsittelyyn aivoissa.
  • Rantsi, Tiina (Helsingin yliopisto, 2019)
    Chlamydia trachomatiksen aiheuttama klamydia on maailman yleisin bakteerin aiheuttama sukupuolitauti ja raportoidut infektiot ovat lisääntyneet viimeisen kymmenen vuoden aikana. Klamydiainfektio on liitetty hankaliin lisääntymisterveyden ongelmiin, kuten munanjohdinperäiseen lapsettomuuteen, kohdun ulkopuoliseen raskauteen, keskenmenohin ja ennenaikaiseen synnytykseen. Aiemmat tutkimustulokset ovat kuitenkin pohjautuneet tapaus-verrokkitutkimuksiin ja väestötason tutkimuksia on ollut vähän. Tämän väitöstutkimuksen tavoitteena oli tutkia klamydian syyosuutta naisen lisääntymisterveyden ongelmissa. Ensimmäisessä osatyössä tutkimme sairastetun klamydiainfektion yhteyttä kohdun ulkopuoliseen raskauteen, keskenmenoon ja ennenaikaiseen synnytykseen. Tapaukset (n=2950) kerättiin Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen (THL) ylläpitämistä kansallisista rekistereistä ja yhdistettiin Äitiysneuvolaseerumipankkiin (Finnish Maternity Cohort, FMC). Seeruminäytteistä määritettiin IgG vasta-aineita C. trachomatiksen major outer membrane proteiinia (MOMP) vastaan. Tutkimuksemme vahvisti klamydian ja kohdun ulkopuolisen raskauden yhteyden, vaikka C. trachomatis vasta-aineiden esiintyvyys olikin pienempi, kuin mitä aikaisemmissa tutkimuksissa on todettu. Vasta-aineiden esiintyvyys nousi naisen iän mukana, ollen korkein yli 35-vuotiaiden naisten ryhmässä. Klamydiainfektion ja keskenmenojen tai ennenaikaisen synnytyksen välillä emme todenneet yhteyttä. Soluvälitteinen immuunivaste on tärkeä klamydiainfektion paranemisessa, mutta sen tiedetään olevan osallisena kudosvaurioiden kehittymisessä. Seerumin C. trachomatis vasta-aineet ovat yleisiä munanjohdinperäistä lapsettomuutta sairastavilla naisilla ja vasta-aineiden mittaamista onkin esitetty osaksi lapsettomuuden alkututkimuksia, jotta voitaisiin varhaisessa vaiheessa suunnitella kullekin parille sopiva hoito ja nopeuttaa diagnostiikkaa. Tutkimme klamydiainfektion herättämää solu- ja vasta-ainevälitteistä immuunivastetta prospektiivisessa kohorttitutkimuksessa lapsettomuudesta kärsivillä naisilla (n=258). Soluvälitteistä immuunivastetta tutkittiin stimuloimalla perifeerisen veren lymfosyyttejä soluviljelmässä C. trachomatiksen elementary body (EB)- ja klamydian 60kDa heat shock-proteiini (cHSP60) -spesifisillä antigeeneillä. Seerumista määritettiin IgG vasta-aineita C. trachomatiksen MOMP:a ja cHSP60:a vastaan. Tutkimme myös kroonisessa klamydiainfektiossa esiintyvien proteiinien, TroA ja HtrA, aiheuttamaa vasta-ainevälitteistä immuunivastetta. Tavoitteenamme oli kehittää lapsettomuuden alkututkimuksiin soveltuva testi munanjohdinvaurion osoittamiseksi hyödyntämällä klamydiainfektion aiheuttaman immuunivasteen markkereita. Paras tarkkuus saatiin yhdistämällä C. trachomatis MOMP ja cHSP60 vasta-ainetestit, tai yhdistämällä C. trachomatis-spesifinen vasta-aine- ja soluvälitteinen immuunivaste. Sairastettu klamydiainfektio voi heikentää hedelmällisyyttä myös muilla mekanismeilla kuin arpeuttamalla munanjohtimet. Analysoimme klamydiaspesifistä immuunivastetta naisilla, joilla ei löytynyt ilmeistä syytä lapsettomuudelle. Totesimme, että sairastetulla klamydiainfektiolla ei ollut merkitystä lapsettomuushoitojen onnistumiseen eikä raskaustuloksiin. Kuitenkin naisilla, joilla seerumin C. trachomatis IgG vasta-aineet olivat positiiviset, aika spontaaniin raskauteen oli pidempi kuin naisilla, joilla ei ollut vasta-aineita. Tämä väitöstutkimus antaa tärkeää tietoa sairastetun klamydiainfektion merkityksestä naisen koko lisääntymisterveydelle. Suurin osa tartunnoista todetaan nuorilla, 20-25-vuotiailla naisilla, jotka ovat usein huolissaan infektion vaikutuksesta myöhempään lisääntymisterveyteen. Tutkimustuloksemme tukevat muita, hiljattain julkaistuja väestötason tuloksia, joiden mukaan klamydiainfektion vaikutus myöhempään lisääntymisterveyteen onkin vähäisempi kuin mitä aikaisemmissa tutkimuksissa on osoitettu. Munanjohtimien kudosvaurion syntyminen on monitekijäinen prosessi, jonka vuoksi C. trachomatikselle spesifiset immunologiset markkerit eivät pysty ennustamaan tarkasti munanjohdinperäistä lapsettomuutta. Munanjohdinperäisen lapsettomuuden esiintyvyys oli tutkimuskohortissamme matala (8.5%), mikä tukee klamydian aiheuttamien lisääntymisterveyden ongelmien vähenemistä. Klamydian osuus sisäsynnytintulehduksen taustalla on vähentynyt, koska aktiivisen opportunistisen seulonnan ansiosta klamydia diagnosoidaan ja hoidetaan varhaisessa vaiheessa. Lisääntymisterveyden ongelmien riski kuitenkin kasvaa merkittävästi toistuvien klamydiainfektioiden seurauksena, jonka vuoksi terveysvalistus tulisi kohdistaa potilaisiin joilla toistuvia infektioita esiintyy.
  • Kuusinen-Laukkala, Anneli (Helsingin yliopisto, 2019)
    Masentuneen elämänhallinnan tukeminen perusterveydenhuollossa Masennukseen sairastuu edelleen huomattava joukko työikäisiä, joista noin 5000 päätyy työkyvyttömyyseläkkeelle vuosittain. Lyhyempiaikaiset työstä poissaolot haittaavat työn sujumista työpaikoilla ja tuottavat taloudellisia tappioita poissaoleville. Myös perhe joutuu jakamaan arkielämänsä masentuneen kanssa. Vaikka perheen koetaan tukevan masennuksen kanssa elävää, muodostaa masennus kuitenkin perheenjäsenille pahimmillaan raskaan taakan kannettavaksi ja voi ”tarttua” myös heihin muodostaen ylisukupolvisen jatkumon. Masennukseen sairastumisen syyt juontavat juurensa monesti lapsuusajan raskaisiin menetyksiin, kiintymyssuhteiden katkeamisiin, luottamuksen pettämisiin tai suoranaiseen kaltoinkohteluun. Tuolloin itsetunnon kehitys kärsii, elämänhallinnan tunne ei pääse vahvistumaan ja ihminen jää herkästi haavoittuvaksi kohdatessaan myöhemmin väistämättä eteen tulevia negatiivisia elämäntapahtumia. Selviytymiskeinot ja –taidot eivät riitä haasteiden edessä ja ihminen lamaantuu ja luovuttaa. Tässä monimenetelmällisessä väitöstutkimuksessa selviteltiin masennuksen taustatekijöitä ja selviytymisvoimavaroja sekä kyselylomakkein että haastattelemalla masentuneita, heidän puolisoitaan, stressaavia elämänkokemuksia kohdanneita ja hyvät selviytymisvoimavarat omaavia työikäisiä. Eri tutkimusmenetelmät paljastivat erilaisia näkökulmia masennuksen ennaltaehkäisyyn, syntyyn ja sen kanssa elämiseen. Haastattelut toivat esille yksilöllisiä, myös pitkäkestoisia elämän stressitekijöitä mahdollisina osasyinä masennuksen puhkeamiseen. Niistä työhön liittyvät ongelmat olivat yllättävän suuressa roolissa. Perhe näyttäytyi enemmänkin suojaavana kuin haavoittavana tekijänä. Stressaavien elämäntapahtumien seuraukset riippuivat siitä, millaiset selviytymisvoimavarat ja tukiverkostot kullakin olivat, miten kukin oli pystynyt niitä rakentamaan ja ylläpitämään. Voimakas stressi uuvutti ja aiheutti masennusta muistuttavan sopeutumishäiriön, josta pystyi kuitenkin selviytymään ilman ammattiapua, jos selviytymisvoimavarat olivat riittävät. Lapsuudessa syntyvät vahvat kiintymyssuhteet, itsetunto ja luottamus omiin, läheisten ja palvelujärjestelmän voimavaroihin tukevat läpi elämän. Siksi niitä pitäisi tukea erityisesti. Masennuksen ennaltaehkäisyä, hoitoa ja kuntoutusta ei pitäisi medikalisoida liikaa, mutta ei myöskään vähätellä. Masentunut ja hänen läheisensä voivat yhdessä eri ammattilaisten kanssa löytää parhaat keinot tukea ja auttaa heitä kaikkia lähellä heidän arkista työ- ja elinympäristöään, kunhan siihen tarjotaan riittävästi aikaa ja mahdollisuuksia.
  • Aarnio, Karoliina (Helsingin yliopisto, 2019)
    Valtimotukoksen aiheuttama aivoverenkierron häiriö eli aivoinfarkti on yksi yleisimpiä kuoleman ja toimintakyvyn laskun aiheuttajia maailmanlaajuisesti. Alle 50-vuotiaiden nuorten aikuisten aivoinfarktien osuus kattaa noin 10 % kaikista aivoinfarktitapauksista. Nuorilla aikuisilla on usein paljon menetettävää uran ja perhe-elämän sekä tulevien elinvuosien osalta. Tämän väitöskirjatutkimuksen tavoitteena oli tutkia nuorten aivoinfarktipotilaiden pitkäaikaisennustetta, käsittäen heidän syöpäsairastavuutta, uusivia sydän- ja verisuonitapahtumia, sydän- ja verisuonitautikuolleisuutta, lisääntymisterveyttä sekä työhön paluuta. Helsinki Young Stroke Registry koostuu vuosina 1994-2007 Meilahden sairaalan Neurologian klinikassa hoidetuista 1008:sta 15-49-vuotiaasta aivoinfarktipotilaasta. Haimme seurantatietoja näistä potilaista Terveyden ja Hyvinvoinnin laitoksen Hoitoilmoitus-rekisteristä ja Syntyneiden lasten rekisteristä, Tilastokeskuksen Kuolinsyyrekisteristä ja Eläketurvakeskuksen Ansaintarekisteristä. Tutkimuksemme osoitti, että 4 % nuorista aivoinfarktipotilaistamme oli diagnosoitu syöpä ennen aivoinfarktiin sairastumista tai sairastumisen yhteydessä. Mediaaniaika syöpädiagnoosista aivoinfarktin diagnoosiin oli 5 vuotta. Kaikkiaan 4 %:lla nuorista aivoinfarktipotilaista diagnosoitiin syöpäsairaus vuoden 2011 loppuun mennessä. Mediaaniaika aivoinfarktista syöpädiagnoosiin oli 7 vuotta. Aktiivinen syöpäsairaus, melanooma ja keuhko/hengitystiesyövät olivat erityisesti yhteydessä suurentuneeseen kuoleman riskiin nuorilla aivoinfarktipotilailla. Kaiken kaikkiaan 152 (16 %) ensimmäisestä aivoinfarktistaan selvinnyttä nuorta aivoinfarktipotilasta kuoli mediaani 10 vuoden seurannassa. Kumulatiivinen 15 vuoden riski uusivaan sydän- tai verisuonitapahtumaan oli 36 % ja riski kuolla vastaavaan tapahtumaan 11 %. Niillä aivoinfarktipotilailla, joilla ensimmäisen aivoinfarktin taustalla oli suuren suonen valtimonkovettumatauti, oli suurin riski saada uusiva aivohalvaus. Vastaavasti niillä aivoinfarktipotilailla, joilla ensimmäisen aivoinfarktin taustalla oli suuren riskin sydänperäinen syy, kuten eteisvärinä, oli suurin riski saada mikä tahansa sydän- tai verisuonitapahtuma seurantajakson aikana. Yhteensä 124:llä nuorella naispotilaalla oli 207 yksisikiöraskautta ennen aivoinfarktia ja 45 äidillä 68 raskautta aivoinfarktin jälkeen 1987-2014 välisenä aikana. Raskauden tai synnytyksen aikana ei havaittu yhtäkään kuolemantapausta. Nuorilla aivoinfarktin sairastaneilla äideillä oli sattunut kuitenkin hieman enemmän raskaus- ja synnytyskomplikaatioita ennen aivoinfarktia kuin verrokkiäideillä, joskin tulos jäi tilastollisesti raja-arvoiseksi. Aivoinfarktin jo sairastaneilla äideillä oli enemmän raskauden aikaisia sairaalassaoloja kuin verrokkiäideillä. Nuorista lievän tai keskivaikean aivoinfarktin sairastaneista potilaista 38 % ei ollut työelämässä vuoden, 42 % 2 vuoden ja peräti 47 % 5 vuoden kuluttua aivoinfarktiin sairastumisesta. Potilaat, joilla oli kookas aivojen etuosan infarkti, suurten suonten valtimonkovettumatauti, suuren riskin sydänperäinen syy tai harvinaisia aiheuttajia aivoinfarktin taustalla taikka keskivaikea- tai vaikea-asteinen kielellinen häiriö, käden tai jalan motorinen halvaus tai keskivaikea- tai vaikea-asteinen näkökenttäpuutos sairaalasta kotiutuessa, oli lisääntynyt riski olla työelämän ulkopuolella vuoden kuluessa aivoinfarktista. Yhteenvetona siis aivoinfarkti saattaa vaikuttaa nuoren elämään monella tavalla. Huonoin ennuste uusintatapahtumien ja sydän- ja verisuonitautikuolleisuuden sekä työhön paluun osalta vaikuttaisi olevan niillä potilailla, joiden aivoinfarktin taustalla on suuren suonen valtimonkovettumatauti tai suuren riskin sydänperäinen syy. Etenkin harvinaisempien ennustemuuttujien, kuten raskauskomplikaatioiden, osalta tarvitaan vielä lisää tutkimuksia aiheesta lisänäytön saamiseksi.
  • Kumpulainen, Satu (Helsingin yliopisto, 2019)
    Lihavien henkilöiden määrä maailman aikuisväestöstä on hälyttävä ja lisääntyvä määrä reproduktiivisessa iässä olevista naisista voidaan luokitella lihaviksi raskauden alussa.Äidin alkuraskauden lihavuus ei lisää ainoastaan äitiin kohdistuvaa riskiä epäsuotuisille fyysisille ja psyykkisille sairauksille, vaan voi lisäksi aiheuttaa haitallisia terveysvaikutuksia jälkeläiselle, mukaan lukien heikommat kognitiiviset kyvyt. Varhaisen hypotalamus-aivolisäke-lisämunaiskuori-akselin (HPA-akseli) ohjelmoitumisen on ehdotettu olevan yksi välittävistä tekijöistä äidin alkuraskauden lihavuuden ja jälkeläisen terveyden välillä. Lisäksi, heikomman lapsuuden kognitiivisen kyvykkyyden on osoitettu olevan riskitekijä aikuisiän lihavuudelle sekä vähäisemmälle fyysiselle aktiivisuudelle. Tämän väitöskirjan tarkoitus oli selvittää äidin varhaisraskauden lihavuuden yhteyttä äidin ja aikuisen lapsen terveyteen liittyviin seurauksiin sekä lapsuusiän kognitiivisten kykyjen yhteyttä aikuisiän lihavuuteen ja fyysiseen aktiivisuuteen. Osallistujat ovat peräisin kahdesta tutkimuskohortista. The Prediction and Prevention of Preeclampsia and Intrauterine Growth Restriction Study on prospektiivinen tutkimus, joka koostuu 4777 naisesta, jotka synnyttivät lapsen 2006-2010. Niistä 4745 naisesta, joilla oli suomalaisesta syntymärekisteristä saatu tieto varhaisraskauden painoindeksistä, 3234 naista täytti Centre for Epidemiological Studies for Depression kyselyn joka toinen viikko raskauden ajan ja keskimäärin 2.4 viikkoa ja/tai 28.2 viikkoa raskauden jälkeen (Tutkimus I). Arvo Ylppö Longitudinal Study tutkimusaineisto koostuu alun perin 2193 osallistujasta, jotka syntyivät 1985-1986. Näistä lapsista 1583:lla oli käyttökelpoista dataa 56 kuukauden iässä mitatuista kognitiivista kyvyistä. Vuosina 2009-2012, 1136 henkilöä osallistui jatkotutkimukseen, johon sisältyi kliininen ja psykologinen tutkimus keskimäärin 25 vuoden iässä. Tämän tuloksena 635 osallistujalla oli tieto äidin alkuraskauden painoindeksistä ja syljestä mitattua kortisoliaineistoa (Tutkimus II), 816 osallistujalla oli aineistoa lapsuusiän kognitiivista kyvyistä ja aikuisiän kehonkoostumuksesta (Tutkimus III) ja 500 osallistujalla oli aineistoa lapsuusiän kognitiivisista kyvyistä sekä liikunta-aineistoa (Tutkimus IV). Tulokset osoittivat, että äidin varhaisraskauden ylipaino ja lihavuus olivat yhteydessä korkeampiin masennusoireisiin raskauden aikana ja jälkeen (Tutkimus I). Lisäksi, äidin korkeampi alkuraskauden painoindeksi oli yhteydessä aikuisen jälkeläisen matalampiin päivittäisiin ja aamuajan kortisolitasoihin (Tutkimus II). Tulokset osoittivat, että vain matalampi visuomotorinen kyvykkyys lapsuudessa oli yhteydessä korkeampaan rasvaprosenttiin aikuisena (Tutkimus III) ja korkeampi lapsuuden yleinen älykkyys oli yhteydessä vähempään päivittäiseen fyysiseen aktiivisuuteen, lyhempään päivittäin käytettyyn aikaan kevyen liikunnan parissa sekä pidempään päivittäin istumiseen käytettävään aikaan (Tutkimus IV). Tämän väitöskirjantulokset lisäävät tieteellistä näyttöä äidin varhaisraskauden lihavuuden haitallisista vaikutuksista äidin raskauden aikaiselle ja jälkeiselle psyykkiselle hyvinvoinnille ja viittaavat siihen, että äidin korkeampi alkuraskauden painoindeksi saattaa vaikuttaa jälkeläisen HPA-akselin ohjelmoitumiseen ulottuen aikuisikään asti. Lisäksi, väitöskirjan tulokset kyseenalaistavat näkemyksen, jonka mukaan matalammat kognitiiviset kyvyt lapsuudessa lisäävät riskiä aikuisiän lihavuudelle ja fyysisesti epäaktiivisemmalle elämäntavalle.
  • Virtanen, Valtter (Helsingin yliopisto, 2019)
    Tämän väitöskirjatyön tavoitteena oli tunnistaa Hirschsprungin tautiin liittyvät geneettiset variaatiot suomalaisten Hirschsprungin tautia sairastavien potilaiden joukossa. Lisäksi tavoitteena oli selittää, kuinka eri genotyypit vaikuttavat Hirschsprungin taudin eri fenotyyppeihin, kuten agangliottisen suolen osan pituuteen, periytyvyyteen ja Hirschsprungin tautiin liittyvään medulaariseen kilpirauhasen syöpään. Taudin geenitutkimuksiin osallistui 112 Hirschsprungin tautia sairastavaa potilasta. Näistä kilpirauhasen syövän seulontatutkimuksessa oli mukana 91 aikuista potilasta. Tutkimukseen osallistuneet kävivät läpi polikliinisen poikkileikkaustutkimuksen, jossa heidän kilpirauhasensa kuvattiin ultraäänellä ja seerumin kalsitoniini- pitoisuus mitattiin. Kilpirauhasen pesäkemuutoksista otettiin ohutneulanäyte. Seulontatutkimuksessa tutkittiin lisäksi RET geenin koodaavan alueen variaatioita. Seulontatutkimuksen lisäksi geenitutkimuksiin osallistui 21 familiaalista Hirschsprungin tautia sairastavaa potilasta ja heidän 18 tervettä sukulaista. Aineisto analysointiin kattavasti neljällä toisiaan täydentävällä menetelmällä. Näistä RET geenin eksonien kapillaarisekvensointi ja kaikkien aiemmin Hirschsprungin tautiin yhdistettyjen geenien sekvensointi rinnakkaisella sekvensoinnilla kohdistettiin niihin perimän alueisiin, joiden aiempien tutkimusten perusteella oletettiin vaikuttavan taudin syntyyn. Lisäksi perimänlaajuisen assosiaatioanalyysin ja kokoeksomisekvensoinnin avulla saimme koko perimän kattavaa geenitietoa. Kilpirauhasen seulontatutkimuksessa havaittiin kaksi medullaarista ja yksi papillaarinen kilpirauhassyöpä. Molemmilta medullaarisen kilpirauhasen syövän sairastaneelta potilaalta löydettiin tunnetut syövälle altistavat geenivariantit [p.Cys611Arg] ja [p.Cys620Arg] RET geenistä. Lisäksi kilpirauhasen syöpään assosioituvia variantteja todettiin neljällä potilaalla, joilla syöpää tai sen esiastetta ei kliinisissä tutkimuksissa todettu. Heidän osalta aloitettiin seuranta endokrinologian poliklinikalla. Tutkimuksen perusteella medullaarisen kilpirauhasen syövän riski Hirschsprungin tautia sairastavilla potilailla on monisatakertainen muuhun populaatioon verrattuna. RET geenin kaikkien eksonien sekvensoinnissa löytyi kaikkiaan 10 harvinaista tautia aiheuttavaa varianttia 16 (14%) potilaalta. Eksomisekvensoinnin avulla identifioitiin yhden perheen molemmalta Hirschsprungin tautia sairastavalta potilaalta variantti EDNRB geenistä. Genominlaajuinen assosiaatiotutkimus vahvisti RET geenin vahvan yhteyden Hirschsprungin tautiin. Tutkimuksissa löytyneen tilastollisesti vahvimman SNP:n (Single nucleotide polymorphism) rs2505988 perusteella pystyttiin osoittamaan RET geenin yhteys Hirschsprungin tautiin lähes puolelta tutkimuspopulaation potilaista, joilta ei aiemmissa tutkimuksissa ollut löytynyt selvää tautia aiheuttavaa varianttia. Sekvensoimalla kaikki aiemmin Hirschsprungin tautin yhdistetyt geenit pystyttiin identifioimaan 10 tautia aiheuttavaa varianttia yhdeksältä Hirschsprungin tautia sairastavalta potilaalta. Kaiken kaikkiaan laajojen geenitutkimusten perusteella pystyttiin osoittamaan tautia aiheuttava variantti 31 (28%) potilaalla. Seulonta ja geenitutkimus ovat merkittäviä, jotta taudin diagnostiikka ja hoidon suunnittelu sekä perinnöllisyysneuvonta parantuisivat merkittävästi nykyisestä. Erityisesti potilaat, joiden geenivirheisiin liittyy lisääntynyt kilpirauhasen syövän riski, pystytään tunnistamaan ja hoitamaan riittävän ajoissa.
  • Nykänen, Taina (Helsingin yliopisto, 2019)
    TAUSTA. Ruoansulatuskanavan verenvuodot ovat yleinen päivystyskirurginen ongelma, johon liittyy korkea kuolleisuus. Ensilinjan toimenpide on vuodon endoskooppinen tyrehdyttäminen. Kirurgiaan on perinteisesti turvauduttu, mikäli vuotoa ei saada hallintaan tähystäen. Vuotopotilaiden päivystysleikkauksiin liittyy korkea sairastuvuus ja kuolleisuus, mistä johtuen angioembolisaatiot vähemmän kajoavana menetelmänä ovat yleistyneet. Väitöskirjatutkimuksen tavoitteena oli selvittää angioembolisaation tehoa, turvallisuutta ja käytettävyyttä ruoansulatuskanavan verenvuotojen hoidossa. POTILAAT JA MENETELMÄT. Tutkimus koostuu neljästä osatyöstä: ensimmäinen kuvailee haiman vuotavien pseudoaneurysmien hoitoa, toinen mahalaukun ja pohjukaissuolen vuotavien haavojen hoitoa, kolmas ruoansulatuskanavan alaosan vuotojen hoitoa ja neljäs maksakasvainten verenvuotojen hoitoa. Ensimmäinen, toinen ja neljäs osatyö ovat takautuvia tutkimuksia. Toinen osatyö on embolisaatiota ja kirurgiaa vertaileva takautuva tapaus-verrokkitutkimus. Tutkimukseen otettiin mukaan Helsingin yliopistollisessa sairaalassa vuosina 2004-2017 ruoansulatuskanavan vuodon takia ensisijaisesti embolisaatiolla hoidetut potilaat. Päätemuuttujia olivat uusintavuodot, komplikaatiot ja kuolleisuus 30 vuorokauden sisällä toimenpiteestä, punasolusiirtojen tarve, teho- ja sairaalahoidon kesto, pitkän aikavälin uusintavuodot ja komplikaatiot sekä kokonaiskuolleisuus. TULOKSET. Ensimmäisessä osatyössä embolisaatio onnistui teknisesti 100%:lle ja tyrehdytti vuodon ensiyrittämällä 85%:lla potilaista. Komplikaatioita tuli 31%:lle. Yleisin komplikaatio oli pernainfarkti, joka todettiin pernavaltimon embolisaation jälkeen joka toisella. Kuolleisuus (≤ 30 vrk) oli 3%. Toisessa osatyössä embolisaatio onnistui teknisesti 92%:lle potilaista ja leikkaushoito 100%:lle. Angioembolisaatioon liittyi leikkaushoitoa vähemmän komplikaatioita (38% vs. 67%, P = 0,018). Embolisaation ja leikkaushoidon välillä ei ollut eroa uusintavuodoissa (25% vs. 16%, P = 0,641) tai kuolleisuudessa (13% vs. 26%, P = 0,347) 30 vuorokauden sisällä toimenpiteestä. Kolmannessa osatyössä embolisaatio onnistui teknisesti 92%.lle potilaista ja tyrehdytti vuodon ensiyrittämällä 74%:lta. Embolisaationjälkeisiä komplikaatioita ilmaantui 36%:lle. Yleisin komplikaatio oli suoliston iskemia, joka todettiin 10:llä potilaalla (19%). Iskemia johti leikkaushoitoon kuudella (11%). Kuolleisuus (≤ 30 vrk) oli 6%. Neljännessä osatyössä embolisaatio onnistui teknisesti 92%:lle potilaista ja tyrehdytti vuodon 84%:lta. Kolmenkymmenen vuorokauden sisällä toimenpiteestä 55%:lle potilaista ilmaantui komplikaatioita ja 33% kuoli. Sairaalakuolleisuus oli korkeampi kirroosipotilailla kuin ei-kirrootikoilla (55% vs. 7%, P < 0,001). Vuotaneen maksametastaasin takia hoidetuilla potilailla sairaalakuolleisuus oli 0%. PÄÄTELMÄT. Angioembolisaatio on tehokas menetelmä ruoansulatuskanavan verenvuotojen hoidossa. Iskeemiset komplikaatiot ovat riski erityisesti ruoansulatuskanavan alaosan verenvuotojen embolisaatioissa. Vaikka vain pieni osa vuotopotilaista tarvitsee embolisaatiota, on embolisaatio olennainen osa ruoansulatuskanavan verenvuotojen moniammatillista hoitoa ja sen tulisi olla ensisijainen menetelmä kirurgiaan verrattuna valtaosassa ei-traumaattisia vatsan alueen vuotoja.
  • Virtanen, Elina (Helsingin yliopisto, 2019)
    Krooninen virusinfektio on tila, jossa virus on jäänyt elimistöön alkuperäisen primaariinfektion jälkeen. Krooninen virusinfektio voi aluksi olla lieväoireinen tai jopa täysin oireeton, jolloin alkuperäinen tartunta jääkin usein kokonaan toteamatta. Viruksen hidas tai vaiheittainen lisääntyminen, tai elimistön immunologisen tilanteen muuttuminen voi kuitenkin johtaa vakavien tautimuotojen kehittymiseen. Kroonisten virusinfektioiden aiheuttamien tautien mahdollisia oireita ja tunnettujen riskitekijöiden ilmaantuvuutta tulee seurata, jotta virustartunta voidaan todeta ja vakavat tautimuodot ehkäistä tai hoitaa. Vaikka jo virusinfektion osoittaminen voi olla haasteellista, tarvitaan usein myös tarkempaa tietoa viruksen lisääntymisestä tai viruskannan perimästä tautiriskin tai hoidon tarpeen arvioimiseksi. Tässä väitöskirjatyössä tutkittiin ja testattiin erilaisia uusia molekulaarisia menetelmiä ja merkkiaineita ihmisen papilloomaviruksen (HPV), BK-polyoomaviruksen (BKPyV) sekä hepatiitti C -viruksen (HCV) aiheuttamien kroonisten infektioiden diagnosoimiseksi tai niiden aiheuttaman tautiriskin arvioimiseksi. Väitöskirjatyö koostuu viidestä osatutkimuksesta, joissa 1) verrattiin DNA- ja mRNA-pohjaisia menetelmiä kohdunkaulan HPV-diagnostiikassa, 2) testattiin kaupallisen HPV-testin soveltuvuutta kohdunkaulan ja tonsillakarsinooma-kudosnäytteiden analysoimiseksi, 3) arvioitiin HPV:n ja 4) BKPyV:n koodittamien mikro-RNA-molekyylien diagnostista potentiaalia kohdunkaulan syövän ja virusperäisen munuaissairauden riskin arvioinnissa, sekä 5) pystytettiin uusi, sekvensointiin perustuva HCV-genotyypitysmenetelmä. Tutkimuksessa käytettiin nukleiinihappojen monistamiseen perustuvia menetelmiä, sekä perinteisiä ja uuden sukupolven sekvensointimenetelmiä viruksen läsnäolon toteamiseksi tai viruskannan tarkkojen perimäominaisuuksien selvittämiseksi. Väitöstutkimuksessa ei havaittu merkittäviä eroja DNA- ja mRNA-osoitukseen perustuvien HPV-testien välillä kohdunkaulan tautien arvioimisessa, mutta todettiin molempien menetelmien kiistaton etu mahdollisen taudin diagnostiikassa ja vakavan taudin poissulkemisessa. Kasettipohjaisen HPV-testin todettiin soveltuvan parafiiniin valettujen kudosnäytteiden testaamiseen, ja se havaittiin käyttökelpoiseksi yksittäisten, erityisesti pään ja kaulan alueen kudosnäytteiden HPV-statuksen selvittämiseksi. Virusten koodittamien mikro-RNA-molekyylien diagnostinen potentiaali osoittautui erilaiseksi eri viruksilla. HPV-mikro-RNA:lla on mahdollisesti merkitystä viruksen lisääntymisen säätelyssä, mutta selvää tautiyhteyttä tai diagnostista potentiaalia ei pystytty osoittamaan. Sen sijaan BKPyV:n koodittamien mikro-RNA-molekyylien määrä oli merkittävästi suurempi munuaissairailla potilailla kuin terveillä verrokeilla, mikä viittaa diagnostiseen potentiaaliin munuaisensiirtopotilaiden monitoroinnissa ja nefropatiariskin arvioinnissa. Sekvensointipohjaisen HCV-genotyypitysmenetelmän pystyttämisessä onnistuttiin suunnittelemaan diagnostiseen laboratorioon soveltuva, päägenotyypit erottava menetelmä, mutta samalla todettiin myös viruksen muuntelevan RNA-genomin haastavuus. Väitöskirjatutkimuksessa saatiin uutta tietoa kroonisista virusinfektiosta, erilaisten viruskantojen kliinisestä merkityksestä, sekä potentiaalisten analyysimenetelmien ja merkkiaineiden soveltuvuudesta virusinfektioiden diagnosoimiseksi. Uusia molekulaarisia testimenetelmiä kehitetään jatkuvasti, ja näiden avulla voidaan vaikuttaa merkittävästi kroonisten virusinfektioiden aiheuttamien tautien ennaltaehkäisyyn, hoitoon sekä potilaiden selviytymiseen.
  • Valkama, Anita (Helsingin yliopisto, 2019)
    Raskausdiabetes on sokerinaineenvaihdunnan häiriö, joka ilmenee ensimmäisen kerran raskauden aikana. Raskausdiabetes altistaa myöhemmälle tyypin 2 diabetekselle, sydän- ja verisuonisairauksille sekä syntyvän lapsen myöhemmälle lihavuudelle. Lihavuus ja aiempi raskausdiabetes ovat merkittäviä raskausdiabetekselle altistavia tekijöitä. Myös ruokavalion laatu sekä veren D-vitamiinipitoisuus saattavat olla yhteydessä raskausdiabeteksen kehittymiseen. Lukuisissa tutkimuksissa on pyritty ehkäisemään raskausdiabetesta elämäntapaohjauksen avulla. Vain muutama tutkimus on onnistunut tässä. Suomessa toteutetussa Raskausdiabeteksen ehkäisy elämäntapamuutoksin (RADIEL)-tutkimuksessa onnistuttiin ehkäisemään raskausdiabetesta raskaudenaikaisen ruokavalio- ja liikuntaneuvonnan avulla. Tutkimusaineisto koostui naisista, jotka tulivat mukaan RADIEL-tutkimukseen joko ennen raskautta tai varhaisraskauden aikana. Kaikilla tutkittavilla oli suurentunut raskausdiabeteksen riski johtuen lihavuudesta, aiemmasta raskausdiabeteksesta tai molemmista. Tässä väitöskirjassa tarkasteltiin ruokavaliomuutoksia sekä lihavuuden ja ruokavalion yhteyttä raskaudenaikaiseen sokeri-, rasva- ja D-vitamiiniaineenvaihduntaan RADIEL-tutkimukseen osallistuneilla naisilla. Tutkimuksessa havaittiin, että varhaisraskaudessa saatu täydentävä elämäntapaneuvonta lisäsi raskaudenaikaista kalan ja vähärasvaisen juuston käyttöä verrattuna tavanomaiseen äitiysneuvoloiden elämäntapaneuvontaan. Vaikka havaitut ruoankäytön muutokset olivat kohtuullisia, kyseiset muutokset voivat olla merkki myös muista ruokavalion muutoksista, esimerkiksi ruokavalion rasvan laadun paranemisesta. Sen sijaan ruoankäytössä ei havaittu eroja täydentävän elämäntapaneuvonnan ja tavanomaisen neuvonnan välillä, kun neuvonta oli saatu raskauden suunnitteluvaiheessa. Havaitut yhteydet ruokavaliomuutosten ja raskaudenaikaisen aineenvaihdunnan välillä olivat vähäisiä, mutta antavat aihetta lisätutkimuksille. Vähärasvaisten juustojen käyttö rasvaisten juustojen sijaan saattaa olla yhteydessä pienempään raskausdiabetesriskiin riskiryhmään kuuluvilla naisilla. Lisäksi, ruokavalion laadun paraneminen saattaa olla yhteydessä ateroskleroosia aiheuttavien kuljetusproteiinien terveydelle edullisempaan muotoon raskauden aikana. Tutkimuksessa havaittiin myös, että korkeampi veren D-vitamiinipitoisuuden nousu raskauden aikana oli yhteydessä pienempään raskausdiabeteksen riskiin vaikeasti ja sairaalloisesti lihavilla naisilla.
  • Öhman, Jonas (Helsingin yliopisto, 2019)
    Tiivistelmä Tutkimme kohdennetun rintakehän alueen ultraäänitutkimuksen käyttöä akuutin sydämen vajaatoiminnan diagnosoimiseen, hoidon seuraamiseen sekä hoidon ohjaamiseen. Pienissä aineistoissamme protokollan tarkkuus akuutin sydämen vajaatoiminnan diagnosoimiseen oli 95.8 % ja herkkyys 100 %. Lisäksi se kykeni löytämään hoitoon vastaavat potilaat jo sairaalahoidon ensimmäisten 12 tunnin aikana, ja näillä potilailla hoitovaste usein jatkui hyvänä hoitojakson loppuun, ja kuolleisuus kotiutumisen jälkeen oli pieni. Lisäksi protokollamme osoittautui lupaavaksi kotikelpoisuuden arvioimisessa, sillä kotiutumisen jälkeinen ennuste riippui kotiutumispäivänä mitatuista kongestio-suureista. Viimeisessä työssämme protokolla osoittautui lupaavaksi myös hoidon ohjauksessa. Jatkossa tarvitaan lisätutkimuksia protokollan käytettävyydestä eri tilanteissa, etenkin hoidon ohjauksessa, mutta näyttäisi siltä, että kohdennetusta sydämen- ja keuhkojen ultraäänitutkimuksesta saattaisi olla hyötyä hoitojakson aikana.
  • Schepel, Lotta (Helsingin yliopisto, 2018)
    Lääkehoitoon ja sen toteutukseen liittyvät riskit ovat merkittävä potilasturvallisuutta uhkaava tekijä sosiaali- ja terveydenhuollossa. Maailman terveysjärjestön (WHO) globaalin potilasturvallisuushaasteen tavoitteena on lääkityspoikkeamien vähentäminen. Keskeisiksi riskeiksi on tunnistettu suuren riskin tilanteet (ympäristöt, lääkehoidot, potilasryhmät), monilääkitys ja potilassiirrot. Farmasian ammattilaisten tehtäväkentän laajentamista lääkitysturvallisuustyöhön on esitetty systemaattisesti kansainvälisissä potilasturvallisuusaloitteissa jo 2000-luvun alusta alkaen. Myös suomalaisissa tutkimuksissa on tunnistettu lääkitysturvallisuusriskejä, joiden hallitsemiseksi tarvitaan uusia strategioita. Tämä väitöskirjatutkimus käsittelee sairaaloiden lääkitysturvallisuusstrategioita käyttäen Helsingin yliopistollista keskussairaalaa (HUS) tapausesimerkkinä. Kohdennetuiksi kehitysalueiksi valittiin suuren riskin lääkkeet (osatyöt I-II) ja kliinisen farmasian palvelut (osatyöt III-IV). Tutkimuksen teoreettisena viitekehityksenä sovellettiin Inhimillisen erehtymisen -teorian systeeminäkökulmaa. Tutkimus jaettiin kahteen vaiheeseen. Ensimmäisessä vaiheessa I (osatyöt I-II) tunnistettiin suuren riskin lääkkeitä hyödyntämällä HUS:in haittavaikutus- ja lääkityspoikkeamailmoituksia, joita verrattiin sairaalan lääkekulutukseen ja yhdysvaltalaisen Institute for Safe Medication Practices -järjestön riskilääkelistaukseen. Menetelmää pilotoitiin ensin pienemmällä kohdennetulla otoksella (n=249), joka koostui HUS:iin vuosina 2007-2013 raportoiduista lääkityspoikkeamista (osatyö I). Menetelmä todettiin toimivaksi ja sitä käytettiin toisessa osatyössä laajempaan aineistoon, joka koostui HUS:ssa vuosina 2015-2016 raportoiduista haittavaikutus- (n=401) ja lääkityspoikkeamailmoituksista (n=11 668). Lääkeaineet ja terapiryhmät, joista oli tehty yleisimmin haittavaikutus- ja lääkityspoikkeamailmoituksia, olivat erilaisia. Esimerkiksi syöpälääkkeet, veren hyytymiseen vaikuttavat lääkkeet, opioidit ja insuliinit tulisi luokitella suuren riskin lääkkeiksi HUS:ssa. Tutkimuksen toisessa vaiheessa (osatyöt III-IV) tutkittiin lääkitysturvallisuutta edistävien kliinisen farmasian palveluiden kehittymistä suomalaisissa sairaaloissa. Osatyössä III tutkittiin farmasistin tekemää lääkitystiedon ajantasaistamista ja lääkehoidon kokonaisarviointia iäkkäillä päivystyspotilailla (n=150) HUS:issa (n=75) ja Kuopion yliopistollisessa keskussairaalassa (KYS, n=75). Potilaat olivat omatoimisesti tai omaishoitajan kanssa kotona asuvia, ≥65-vuotiaita ja käyttivät ≥6 lääkettä. Kaikilla potilailla HUS:ssa (100 %) ja 99 %:lla KYS:ssä oli puutteita tulovaiheen lääkitystiedoissa. Tulosyyhyn yhteydessä olevia lääkitysongelmia oli 16 %:lla HUS:ssa ja 29 %:lla KYS:ssä. Muita akuutteja, päivystyksessä toimia vaativia lääkitysongelmia oli 19 potilaalla (25 %) HUS:ssa ja 54 potilaalla (72 %) KYS:ssä. Lisäksi suurimmalla osalla potilaista (89 %:lla HUS:ssa ja 100 %:lla KYS:ssä) oli muita, kiireettömämpiä lääkitysongelmia. Osatyössä IV tutkittiin kliinisen farmasian palveluiden kehittymistä suomalaisissa sairaaloissa vuosina 2011 ja 2016 sairaala-apteekkeihin (n=24) ja lääkekeskuksiin (2011: n=131, 2016: n=28) lähetetyllä verkkokyselyllä. Vastausprosentit olivat 60 % (2011) ja 52 % (2016). Vuonna 2016 kliinisen farmasian palveluita tarjottiin 85 %:ssa vastanneista yksiköistä, kun vuonna 2011 vastaava luku oli 51 %. Osastofarmaseuttien ja kliinisten proviisorien tehtävät olivat laajentuneet järjestelmälähtöiseen lääkitysturvallisuustyöhön ja lähemmäs potilasta. Myös kliinisen farmasiaan ja lääkitysturvallisuuteen keskittyvään täydennyskoulutukseen osallistuminen oli selvästi yleisempää vuonna 2016 kuin 2011. Tämä tutkimus tarjosi yliopistosairaalakeskeisen näkökulman lääkehoitojen riskienhallintaan Suomessa. Organisaatiokohtaisia suuren riskin lääkkeitä voidaan tunnistaa haittavaikutus- ja lääkityspoikkeama-ilmoitusten avulla, mutta kansallista koordinaatiota tarvitaan näistä rekistereistä saatavan tiedon tehokkaampaan hyödyntämiseen. Päivystyspotilaiden lääkitystietojen ajantasaistamis- ja lääkehoidon arviointiprosesseja tulee kehittää moniammatillisesti hyödyntämällä tehokkaasti farmasian ammattilaisten osaamista. Kliininen farmasia ja farmasistien osallistuminen lääkitysturvallisuustyöhön on lisääntynyt suomalaisissa sairaaloissa. Tämä kehitys on linjassa kansainvälisten ja kansallisten potilasturvallisuussuositusten kanssa ja sen on syytä jatkua.
  • Leijon, Helena (Helsingin yliopisto, 2018)
    Feokromosytoomat ja paraganglioomat ovat harvinaisia neuroendokriinisiä kasvaimia, joiden esiintyvyydeksi on arvioitu 0.4-9.5/1000000. Lisämunuaisen ytimen kasvaimia kutsutaan feokromosytoomiksi. Paraganglioomiksi kutsutaan histologisesti samankaltaisia lisämunuaisen ytimen ulkopuolisia kasvaimia, jotka saavat alkunsa sympaattisista tai parasympaattisista ganglioista. Suomessa todetaan vuosittain noin 10–15 feokromosytoomaa, mutta esiintyvyyden arvellaan olevan nousussa. Kaikilla feokromosytoomilla ja paraganglioomilla ajatellaan nykyisin olevan enemmän tai vähemmän kykyä lähettää etäpesäkkeitä, mutta histologisin keinoin on mahdotonta arvioida luotettavasti kasvaimen metastaattista potentiaalia, mikä tekee tästä kasvainryhmästä haastavan sekä kliinikolle että patologille. Feokromosytoomista noin 10 % ja paraganglioomista 15–30% lähettää etäpesäkkeitä. Toistaiseksi mikään immunohistokemiallinen värjäys, kuvantamistutkimus tai geneettinen testi ei luotettavasti erottele metastasoivia kasvaimia ei-metastasoivista. Viime vuosina feokromosytoomien ja paraganglioomien geneettisestä taustasta on saatu uutta tietoa ja nykytiedon mukaan 30–40 %: feokromosytoomista ja paraganglioomista on perinnöllisiä, ituradan mutaatiosta johtuvia. Taustalla oleva mutaatio vaikuttaa kasvaimen patogeneesiin ja ennusteeseen. Sukkinaattidehydrogenaasi kompleksin B alayksikön, SDHB-geenin, mutaatioon liittyvistä kasvaimista metastasoi noin 30 %. Väitöskirjatutkimuksen tavoitteena oli löytää primäärituumorin metastasointia ennustavia diagnostisia, prognostisia ja prediktiivisiä biomarkkereita. Materiaalina oli 153 primääriä feokromosytoomaa ja paraganglioomaa, jotka oli leikattu HUS:ssa vuosina 1973–2009. Potilaita materiaalissa oli 147. Kasvaimista tehtiin Tissue Micro Array blokki (TMA) immunohistokemiallisia tutkimuksia varten. SDHB-mutaation esiintymistä selvitettiin immunohistokemiallisella SDHB-värjäyksellä. Kuudentoista tuumorin asparagiiniin liittyvät glykaanirakenteet (N-glykaanit) analysoitiin MALDI-TOF massa spektrometrisellä menetelmällä. Harvinaisista kilpirauhasen paraganglioomista, jotka etsittiin paraganglioomarekisteristä (European-American-Head-and-Neck-Paraganglioma-Registry) analysoitiin pään ja kaulan alueen paraganglioomissa esiintyvät mutaatiot. Totesimme RNA:ta sitovan posttranskriptionaalisen säätelijäproteiini HuR:n lisääntyvän metastasoituneissa feokromosytoomissa ja paraganglioomissa. Totesimme myös merkitsevästi enemmän tuumorinekroosia ja proliferatiivisuutta metastasoituneissa kasvaimissa. Kasvainten somatostatiinireseptoriprofiili oli yksilöllinen. Somatostatiinireseptoriprofiilin immunohistokemiallinen tutkiminen voi auttaa sopivan somatostatiinianalogipohjaisen kuvantamismenetelmän ja hoidon valitsemisessa. Neljä neutraalia N-glykaania ja kolme hapanta N-glykaania, assosioituivat metastasoituneisiin kasvaimiin, joissa oli myös enemmän fukosylaatiota ja kompleksia fukosylaatiota. Harvinaiset kilpirauhasen paraganglioomat assosioituivat vahvasti SDHB- ja SDHA- mutaatioihin. Suomalaisessa potilasmateriaalissamme 10% potilaista oli immunohistokemiallisesti SDHB-negatiivisia, mikä on vahva osoitus SDHB-mutaatiosta.
  • Tanskanen, Tomas (Helsingin yliopisto, 2018)
    Paksu- ja peräsuolisyöpä on maailman kolmanneksi yleisin syöpätyyppi, jonka osuus kaikista uusista syövistä on noin 10%. Jos suolistosyöpä tai sen esiaste todetaan riittävän varhain, ovat hoitotulokset erinomaisia. Valtakunnallisilla seulontaohjelmilla voidaan vähentää suolistosyöpään liittyvää kuolleisuutta, mutta geneettisestä alttiudesta johtuen osa väestöstä hyötyy intensiivisemmästä seulonnasta ja muista syöpää ehkäisevistä toimenpiteistä. Tämän väitöskirjatyön tavoitteena oli tutkia suolistosyövän geneettisiä riskitekijöitä nuorilla potilailla ja yleisessä väestössä. Periytyvät syöpäalttiusoireyhtymät olivat yleisiä alle 40-vuotiaana suolistosyöpään sairastuneilla suomalaisilla potilailla (26-59% tässä aineistossa). Nämä oireyhtymät voitiin tunnistaa joko kasvaimissa todettujen DNA:n korjausvirheiden tai ruoansulatuskanavassa esiintyneiden hyvänlaatuisten kasvaimien perusteella. Laajamittaisen DNA:n sekvensoinnin käyttöä arvioitiin, mutta tässä aineistossa se ei tuonut diagnostista lisähyötyä edellä mainittujen piirteiden tunnistamisen jälkeen. Eräät harvinaiset geenimuutokset voivat aiheuttaa moninkertaisen syöpäriskin ja auttaa ymmärtämään syövän yleisiä syntymekanismeja. Suomen asutushistoriasta johtuen suomalaiseen väestöön on rikastunut harvinaisia geenivariantteja, joiden tutkiminen muissa väestöissä on haastavaa. Genominlaajuista sekvensointia käyttäen tutkimme harvinaisia geenimuutoksia 117:llä suomalaisella suolistosyöpäpotilaalla, joilla epäiltiin periytyvää syöpäalttiutta (sairastumisikä alle 40 vuotta tai lähisuvussa vähintään yksi toinen suolistosyöpätapaus; tunnetut oireyhtymät oli poissuljettu). Aineisto ei tarjonnut vahvaa näyttöä yhteisistä geneettisistä alttiustekijöistä tässä potilasryhmässä, mutta tunnistimme kymmenen ehdokasgeeniä, joiden vaikutusta suolistosyöpäalttiuteen voidaan arvioida laajemmissa tutkimuksissa. Aiemmissa tutkimuksissa on tunnistettu kymmeniä yleisiä geneettisiä variantteja, joista jokaisella on pieni vaikutus suolistosyövän yksilölliseen riskiin. Väestötasolla niiden vaikutukset ovat kuitenkin huomattavia, ja ne voivat summautuessaan aiheuttaa korkean sairastumisriskin. Tutkimme yli yhdeksää miljoonaa geneettistä varianttia 1 701:llä suomalaisella suolistosyöpäpotilaalla ja 14 082:lla verrokilla DNA-siruja käyttäen. Tutkimusta laajennettiin myös muihin eurooppalaisiin aineistoihin, jotka kattoivat yhteensä 11 647 suolistosyöpätapausta ja 12 356 verrokkia. Totesimme, että ainakin 13 aiemmin tunnistettua kromosomialuetta vaikuttivat suolistosyövän riskiin suomalaisessa väestössä. Uusia geneettisiä riskitekijöitä ei tunnistettu. Nämä tulokset vahvistavat aiempaa tietoa ja osoittavat geneettisiä yhtäläisyyksiä suomalaisten ja muiden eurooppalaisten välillä, mikä edistää tutkimusten suunnittelua tulevaisuudessa.

Näytä lisää