Selataan Lääketieteellinen tiedekunta julkaisuvuoden mukaan

Lajittelu: Järjestys: Tulokset:

Näkyvissä 1-20 / 2398
  • Aaronson, Alexander (Helsingin yliopisto, 2021)
    Väitöskirjassa tutkitaan tavanomaisesti suoritetun kaihileikkauksen myöhäisiä jälkikomplikaatioita, sekä aloittavien kirurgien oppimiskäyrää ja komplikaatioiden esiintymistä. Aineisto perustuu kliinisiin tutkimuksiin, jotka on tehty Kymenlaakson keskussairaalassa, Kotkassa. Ensimmäisessä tutkimuksessa tarkasteltiin kuinka paljon kaihileikkauksessa usein esiintyvää takakapselirepeämää esiintyy aloittelevilla kirurgeilla. Tämän kehitystä tarkasteltiin erilaisten opetusmetodien ja teknologisten saavutusten valossa. Tutkimus osoittaa, että suunniteltu koulutustekniikka ja teknologinen kehitys ovat vähentäneet aloittelevien kirurgien komplikaatioiden määrää. Toisessa tutkimuksessa tarkastelimme tavanomaisen kaihileikkauksen myöhäisvaikutuksena kehittyvää verkkokalvon turvotusta. Verkkokalvon turvotus voi kroonistua ja pysyvästi heikentää näköä, vaikka leikkauksessa ei olisi tapahtunut mitään poikkeavaa. Tutkimuksessa tarkasteltiin Kymenlaaksossa tapahtuvan verkkokalvoturvotuksen insidenssiä, hoitostrategiaa ja vertailtiin tätä kansainvälisten julkaisujen kanssa. Tutkimus osoittaa, että insidenssi Kotkassa vastaa kansainvälistä tasoa ja hoito on hyvää. Okulaarisen inflammaation oletetaan toimivan merkittävänä riskitekijänä verkkokalvon turpoamisen kehitykselle. Kolmas tutkimus pyrkii havaitsemaan onko olemassa silmän etuosan tulehduksen tasoa, joka voidaan yhdistää verkkokalvon turvotuksen kehittymiseen. Silmän etuosan tulehdusta mitattiin laserin läpivalolla ja tutkimustulokset antavat ymmärtää, että tulehduksella ja verkkokalvon turvotuksella on yhteys. Neljännessä tutkimuksessa tarkastellaan eri silmänsisäisten linssien jälkikaihen esiintyvyyttä. Jälkikaihi vaatii laserilla tehtävän toimenpiteen, jotta potilaan näkökyky palautuu. Koska eri silmänsisäisillä linsseillä on suuretkin erot jälkikaihen esiintyvyydessä, valitsemalla parempi silmänsisäinen linssi, voidaan tehdä merkittäviä kustannus- ja resurssisäästöjä.
  • Martinez Majander, Nicolas (Helsingin yliopisto, 2021)
    Viimeaikaiset tutkimukset ovat osoittaneet, että myös nuorilla (alle 50-vuotiailla) aivoinfarktipotilailla on runsaasti sydän- ja verisuoniperäisiä riskitekijöitä. Siitä huolimatta sairaala- ja väestöpohjaisten tutkimusten perusteella salasyntyisten aivoinfarktien osuus on suuri (33 %-50 %). Tämän väitöskirjan ensimmäisessä osatyössä tutkimme potilaita, joilla oli todettu emboliselta vaikuttava salasyntyinen aivoinfarkti (nk. embolic stroke of undetermined source, ESUS). Potilaat identifioitiin takautuvasti Helsinki Young Stroke Registry (HYSR) –aineistosta ja ESUS-potilaiksi voitiin luokitella 203 potilasta kaikista sopivista 971 potilaasta HYSR-aineistossa. Kaiken kaikkiaan ESUS-potilaat olivat nuorempia ja heillä oli vähemmän kardiovaskulaarisia riskitekijöitä kuin niillä, joiden aivoinfarktin syy oli tiedossa. Heillä oli myös yleisesti ottaen suotuisampi pitkänajan ennuste lukuun ottamatta uusivan aivoinfarktin riskiä ESUS-ryhmän ja sydänperäisten aivoinfarktien välillä. Muissa kolmessa osatyössä suunnittelimme ja käynnistimme etenevän useassa keskuksessa toteutettavan tapaus-verrokki tutkimuksen, Searching for Explanations for Cryptogenic Stroke in the Young: Revealing the Etiology, Triggers, and Outcome (SECRETO; NCT01934725). Tämä tutkimus sisältää potilaat, jotka ovat sairastaneet ensimmäisen salasyntyisen aivoinfarktin, ja tutkimuksen tarkoituksena on selvittää systemaattisesti nuorten salasyntyisen aivoinfarktin riskitekijöitä, laukaisevia tekijöitä ja pitkäaikaisennustetta. Toinen osatyö esitteli SECRETOn suunnittelun ja pilotoinnin Kolmannessa osatyössä osoitimme 347 potilas-verrokkiparin otoksen käsittävässä analyysissä, että migreeni ja sen alatyyppi, aurallinen migreeni, ovat yhteydessä nuorten salasyntyiseen aivoinfarktiin (vetosuhde 2,48; 95 %:n luottamusväli 1,63-3,76 ja 3,50; 2,19-5,61). Auraton migreeni ei ollut yhteydessä aivoinfarktiin. Migreenin ja aurallisen migreenin yhteys nuorten salasyntyiseen aivoinfarktiin oli merkittävä sekä naisilla että miehillä. Tutkimuksessamme todettiin myös yhteys endoteelin toimintahäiriön ja nuorten salasyntyisen aivoinfarktin välillä miehillä, kun verrattiin alinta tertiiliä ylimpään tertiiliin (vetosuhde 3,50; 95 %:n luottamusväli 1,22-10,07) ja vähintään 41-vuotiailla henkilöillä (5,78; 1,52-21,95). SECRETO-tutkimuksen suunnittelun ja käynnistämisen myötä siis osoitimme, että migreenin ja etenkin aurallisen migreenin yhteys nuorten salasyntyisiin aivoinfarkteihin on vahva sukupuolesta riippumatta. Lisäksi tutkimuksemme osoitti yhteyden endoteelin toimintahäiriön ja nuorten salasyntyisen aivoinfarktin välillä miehillä sekä hivenen vanhemmilla potilailla.
  • Hebbar, Prashantha (Helsingin yliopisto, 2021)
    TAUSTAA: Lähi-idän alueen erittäin sisäsiittoinen arabiväestö on kokenut monimutkaisen aineenvaihduntaterveyskatastrofin siitä lähtien, kun se on omaksunut elämäntapojen muutoksen öljyn jälkeisellä rikkaalla aikakaudella.Geneettisten riskivarianttien luonnehdinta genomin laajuisen (GW) proffiloinnin avulla geneettisistä vaihteluista ja aineenvaihdunnan terveyden fenotyypeistä tässä populaatiossa auttaisi ymmärtämään väestökohtaista sairausetiologiaa. TAVOITTEET:Tutkimuksessa käytettiin yhden nukleotidin variaation assosiaatioanalyysiä, jonka avulla 1) selvitettiin varianttien yhteyttä 13 metaboliseen muuttujaan koko genomin kattavassa genotyyppidatassa, 2) tunnistettiin homotsygoottisia jaksoja sisältäviä alueita ja tarkasteltiin kyseisillä alueilla esiintyvien varianttien yhteyttä metabolisiin muuttujiin, 3) imputoitiin tyypittämättömiä variantteja ja arvioitiin niiden yhteyttä kvantitatiivisiin metabolisiin muuttujiin arabiväestössä. AINEISTO JA MENETELMÄT: Tutkimusaineisto koostui kahdesta kohorttiaineistosta, Kuwait Obesity Genetics Project (KOGP) ja Kuwait Diabetes Epidemiology Program (KDEP). Kohortit koostuivat vuonna 1965 (genotyypillä Illumina HumanCardio-MetaboChip -ryhmän tai TaqMan Assayn avulla) ja 1350 Kuwaitin arabialaisasukkaalla (genotyyppi Illumina HumanOmniExpress -taulukolla). Vastaavat GW -varianttitiedot saatettiin laadunvalvontatoimenpiteisiin ja niitä käytettiin analysoimaan variantteja, jotka liittyivät 13 eri kvantitatiiviseen ominaisuuteen. TULOKSET: Koko genomin genotyypitykseen ja/tai imputointiin perustuvassa varianttien assosiaatiotutkimuksessa löydettiin useita metabolisiin muuttujiin vaikuttavia variantteja. Pelkkiä genotyypitettyjä variantteja käyttämällä tunnistettiin seuraavien geenien riskivariantit, joiden p-arvot olivat tilastollisesti merkitseviä koko genomin kattavassa tutkimuksessa (P ≤ 5E-08): RPS6KA1, LAD1, Or5v1, [CTTNBP2-LSM8], PGAP3, [RP11-191L9.4-CERK], ST6GALNAC5, [SPP2-ARL4C], NPY1R, [LINC00911-FLRT2], [CDK12-NEUROD2] ja STARD3 seerumin triglyseridien (TG); TCN2 vyötärönympäryksen; sekä RPS6KA1, CADPS ja [VARS ja VWA7:n ylävirta-alueen 2 Kb] plasman paastoglukoosin (FPG)osalta. Kaikki kyseiset geenit, lukuun ottamatta geeniä TCN2, paikallistettiin alueille, joilla esiintyi homotsygoottisia jaksoja. Lisäksi imputoimalla tyypittämättömiä genotyyppejä sekä yhdistämällä molemmista tutkimuskohorteista genominlaajuisessa assosiaatiotutkimuksessa (GWA) saatuja signaaleja löydettiin 70 uniikkia varianttia 9 lokuksesta (7 genomialueelta) p-arvojen ollessa tilastollisesti merkitseviä koko genomin kattavassa tutkimuksessa. Näistä varianteista 63 assosioitui HDL-kolesteroliin (HDL-C), 1 TG:iin, 1 LDL-kolesteroliin (LDL-C), 3 systoliseen verenpaineeseen, 2 FPG:iin sekä 2 diastoliseen verenpaineeseen. Geenilokukset olivat CEPT [INTS10, LPL] ja [LOC105377613, LOC105377614] HDL-C:n, CSMD1 kohonneiden FPG-tasojen, [DYRK1A, LOC105372798] ja RTN4 systolisen verenpaineen, RTN4 diastolisen verenpaineen, BUD13 TG:n sekä [INTS10, LPL] LDL-C:n osalta. PÄÄTELMÄ: Monia tunnistettuja varianttiyhdistelmiä ei aiemmin raportoitu maailmanlaajuisissa GWAS -tutkimuksissa. Siksi nämä tutkimukset antavat uutta tietoa metabolisen oireyhtymän arabispesifisestä etiologiasta ja voivat auttaa kehittämään tehokkaampia terapeuttisia lähestymistapoja arabiväestölle.
  • Laakso, Teemu (Helsingin yliopisto, 2021)
    Aorttastenoosi yleistyy väestön ikääntyessä ja eläessä pidempään. Vaikea-asteinen oireinen aorttastenoosi on huonoennusteinen sairaus. Katetriteitse asennettava aorttakeinoläppä (TAVI) on mullistanut korkean leikkausriskin potilaiden hoidon. Leikkaukseen soveltumattomilla potilailla TAVI on osoitettu paremmaksi kuin konservatiivinen hoito. TAVI-toimenpidettä on verrattu kirurgiseen aorttaläppäleikkaukseen useissa satunnaistetuissa tutkimuksissa. Tulokset ovat olleet verrattavissa kirurgiaan. Tämä väitöskirja koostuu viidestä tutkimusartikkelista, jotka ovat osa FinnValve-monikeskustutkimusta. FinnValve on kansallinen rekisteri, joka käsittää tiedot yliopistosairaaloissa aorttaläpän ahtauman vuoksi TAVI:lla tai kirurgisesti biologisella aorttakeinoläpällä hoidetuista potilaista vuosina 2008-2017. Väitöskirjan tavoitteena oli tutkia TAVI:n tehokkuutta keskittyen tärkeisiin haittavaikutuksiin. Osatyö I selvitti läppäkehikon ulkopuolisen vuodon (paravalvulaarivuodon) yleisyyttä ja vaikutusta ennusteeseen TAVI:n ja kirurgisen leikkauksen jälkeen. Tässä tutkimuksessa sekä lievä että keskivaikea paravalvulaarivuoto heikensivät TAVI-potilaiden ennustetta. Osatyö II tutki merkittävien verisuonikomplikaatioiden esiintyvyyttä ja niiden vaikutusta ennusteeseen reisivaltimon kautta tehdyissä TAVI-toimenpiteissä. Verisuonireitin sisäänmenokohtaan liittyvät komplikaatiot huononsivat ennustetta, jos niihin liittyi merkittävää verenvuotoa. Muualla kuin verisuonireitin sisäänmenokohdassa tapahtuvat verisuonikomplikaatiot lisäsivät kuolleisuutta kolminkertaiseksi. Osatyö III vertaili akuutin munuaisvaurion esiintyvyyttä ja vaikutusta ennusteeseen TAVI:n ja kirurgisen aorttaläppäleikkauksen jälkeen. Akuutti munuaisvaurio oli merkittävästi harvinaisempi TAVI:n jälkeen. Kuolleisuus lisääntyi huomattavasti munuaisvaurion vaikeusasteen lisääntyessä. Osatyö IV tarkasteli läppätulehduksen (endokardiitti) esiintyvyyttä TAVI:n ja kirurgisen aorttaläppäleikkauksen jälkeen. Endokardiitin riski ei eronnut ryhmien välillä. Osatyö V arvioi uudemman polven katetriläppien tehokkuutta varhaisen kuoleman estämisessä. Valtaosa potilaista katetriläppä asennettiin hyväksyttävällä riskillä. Osatyössä arvioitiin myös riskilaskureiden toimivuutta kuolemanriskin ennustamisessa. Yhteenvetona TAVI on mullistanut aorttaläppäahtaumaa sairastavien potilaiden hoidon. Komplikaatiot vähenivät seurannassa lisääntyneen kokemuksen ja kehittyneen teknologian myötä. Pitkäaikaistulosten puuttuessa kirurginen aorttaläppäleikkaus on edelleen ensisijainen hoitomuoto nuoremmilla matalamman leikkausriskin potilailla.
  • Hiltunen, Seppo (Helsingin yliopisto, 2021)
    Tausta. Tämä väitöskirja yhdistää kolme laajaa tutkimusaluetta: hypnoosin, tarkkaavuuden ja tarkkaavuuden vaikeudet, tavoitteenaan saada lisätietoa hypnoosista, sen vaikutusmekanismeista ja sovellusmahdollisuuksista. Tutkimus käsittää sekä kokeellista perustutkimusta että kliinistä terapiatutkimusta ja hyödyntää monipuolisesti aivosähköisiä ja behavioraalisia mittausmenetelmiä, sekä terapiatutkimuksen vakiintuneita arviointimenetelmiä. Tutkimuksessa pyritään selvittämään, voidaanko hypnoosilla ja siihen liittyvillä suggestioilla vaikuttaa aivojen jännitevasteisiin, auditiivisen tarkkaavaisuuden tiettyihin vaiheisiin, ja voiko hypnoosia ja hypnoterapiaa käyttää aktiivisuuden ja tarkkaavuuden häiriöstä (ADHD) kärsivillä aikuisilla. Kahdessa ensimmäisessä osatutkimuksessa osallistujat olivat hypnoosiherkkiä aikuisia, kolmannessa osatutkimuksessa sekä ADHD-aikuisia että terveitä aikuisia, ja neljännessä osatutkimuksessa ADHD-aikuisia. Tutkimuskysymykset. Tutkimuskysymykset ovat: 1) eroaako hypnoosin aivosähköisillä mittausmenetelmillä (elektroenkefalografia, EEG) laskettu tehotiheys eri taajuuskaistoilla normaalin valvetilan tehotiheydestä, 2) voidaanko hypnoosilla ja hypnoosisuggestioilla vaikuttaa toisaalta aivojen poikkeavuusnegatiivisuusvasteen (mismatch negativity, MMN) heijastamaan automaattiseen alhaalta ylös (bottom-up) tietojenkäsittelyyn ja toisaalta tahdonalaiseen ylhäältä alas (top-down) tiedonkäsittelyyn jatkuvaa tarkkaavuuden ylläpitoa vaativassa testissä (Continuous Performance Test, CPT), 3) voiko hypnoosia ja suggestioita käyttää ADHD-aikuisilla lievittämään pitkäkestoisesti ADHD:n aiheuttamia ja muita siihen liittyviä oireita, ja parantamaan auditiivista tarkkaavuussuoriutumista reaktioaikatehtävässä. Menetelmät. Tutkimuksessa on hyödynnetty EEG-mittauksia (osatutkimukset I–II), behavioraalisia reaktioaikamittauksia (CPT; osatutkimus III) ja kliinisen tutkimuksen arviointimenetelmiä (itseraportoidut oirekyselyt, riippumaton ulkoinen arviointi; osatutkimus IV). Kolmen ensimmäisen osatutkimuksen koeasetelma oli rakenteeltaan samanlainen. Niissä mittaukset toteutettiin neljässä peräkkäisessä koetilanteessa: 1) ennen hypnoosia (perustilanne), 2) hypnoosi-induktion jälkeen (neutraalin hypnoosin tilanne), 3) hypnoosissa annettujen, koetilannekohtaisten suggestioiden jälkeen (hypnoosisuggestiotilanne) ja 4) hypnoosin ja suggestioiden purkamisen jälkeen (jälkitilanne). Ensimmäisessä ja toisessa osatutkimuksessa oli yhteinen yhdeksän hypnoosiherkän osallistujan EEG-mittaus. Ensimmäisessä osatutkimuksessa mitattiin EEG:n tehotiheydet kymmeneltä elektrodilta keskilinjan molemmin puolin. Toisessa osatutkimuksessa mitattiin passiivista ”oddball”-paradigmaa käyttäen aivojen tapahtumasidonnaisen jännitevasteen (ERP, event-related potential) esitietoinen auditiivinen MMN-komponentti kolmelta frontaalielektrodilta, joissa MMN:n amplitudi on tyypillisesti voimakkain. Hypnoosisuggestiotilanteen suggestioilla pyrittiin muuttamaan osallistujan kuulohavaintoa siten, että kaksi taustalla kuuluvaa siniääntä (vakioääni 500 Hz, poikkeava ääni 520 Hz) kuulostavat hänestä saman korkuisilta. Kolmannessa osatutkimuksessa ADHD-aikuisten ja kontrolliryhmän osallistujien reaktioaikoja mitattiin kolmen minuutin auditiivisessa CPT-testissä ja hypnoosisuggestiotilanteen suggestioilla pyrittiin parantamaan osallistujien suoriutumisnopeutta. Neljännessä osatutkimuksessa, joka on kontrolloitu seurantatutkimus hypnoterapian soveltamisesta ADHD-aikuisten kuntoutukseen, analysoitiin kuuden kuukauden seuranta-aineisto kymmenen tapaamiskerran yksilöllisestä hypnoterapiasta ja kognitiivis-behavioraalisesta terapiasta (CBT). Osatutkimusten tilastollisissa analyyseissä on käytetty muun muassa toistettujen mittausten varianssianalyysiä ja t-testiä. Tulokset. Ensimmäisessä osatutkimuksessa havaittiin, ettei thetan tai muiden EEG:n taajuuskaistojen tehotiheyttä voida käyttää erottamaan hypnoosiherkkien osallistujien hypnoositilaa normaalista valvetilasta. Toisessa osatutkimuksessa ei löydetty tukea sille, että hypnoositila tai hypnoosissa annetut kuulohavaintoa muuttamaan pyrkivät suggestiot vaikuttaisivat MMN:n amplitudiin hypnoosiherkillä osallistujilla. Kolmas osatutkimus osoitti, että hypnoosissa annetut suggestiot nopeuttivat reaktioaikoja sekä ADHD-henkilöillä että terveillä kontrolliryhmän osallistujilla. Neljännessä osatutkimuksessa havaittiin, että kuuden kuukauden seurannassa kuntoutushyödyt säilyivät sekä hypnoterapia- että CBT-ryhmissä oiremittareilla itsearvioituna, kuitenkin hypnoterapiaryhmässä CBT-ryhmää paremmin. Ryhmät erosivat seurannassa toisistaan hypnoterapiaryhmän eduksi yleisessä psyykkisessä hyvinvoinnissa, ahdistuneisuudessa ja masentuneisuudessa, ja erosivat tilastollisesti viitteellisesti toisistaan toisella kahdesta tarkkaavuushäiriön oiremittarista. Johtopäätökset. Väitöskirjan johtopäätökset ovat: 1) theta-kaistan tehotiheyttä ei voida käyttää erottelemaan hypnoosia ja valvetilaa toisistaan hypnoosiherkillä henkilöillä, kuten aiemmassa kirjallisuudessa on ehdotettu, 2) hypnoosisuggestioilla voidaan nopeuttaa auditiivista tarkkaavuussuoritusta reaktioaikatehtävässä, mutta niillä ei todennäköisesti pystytä vaikuttamaan esitietoisen MMN-vasteen heijastamiin aivomekanismeihin, 3) hypnoosi ja hypnoterapia ovat käyttökelpoisia hoitomenetelmiä myös aikuisilla, joilla on ADHD. Hypnoosissa annetut suggestiot nopeuttivat heidän suoriutumistaan auditiivisessa reaktioaikatehtävässä. ADHD-kuntoutusten kuuden kuukauden seurannassa hypnoterapian hyötyjen havaittiin säilyneen jopa paremmin kuin CBT:ssä, joka on kirjallisuudessa eniten tutkittu ja parhaana pidetty psykologinen kuntoutusmenetelmä ADHD-aikuisilla.
  • Ekström, Kaj (Helsingin yliopisto, 2021)
    Tutkimuksen tavoitteena oli selvittää sydänperäisen äkkikuoleman ja henkeä uhkaavien kammioperäisten rytmihäiriöiden yleisyyttä sydänsarkoidoosissa ja jättisolumyokardiitissa. Tavoitteena oli myös tutkia näiden sairauksien kliinispatologisia yhtäläisyyksiä. Kliinisesti merkittävät kammioperäiset rytmihäiriöt ovat yleisiä sekä sydänsarkoidoosissa että jättisolumyokardiitissa ja joskus sydänperäinen äkkikuolema on näiden sairauksien ensioire. Tätä tutkimusta varten keräsimme tiedot sydänsarkoidoosi ja jättisolumyokardiittipotilaista vuodesta 1991 vuoden 2015 loppuun. Tietoja kerättiin sekä kansallisesta tutkimusrekisteristä että -kuolinsyyrekisteristä. Tutkimus koostui 351 sydänsarkoidoosi- ja 29 jättisolumyokardiittipotilaasta. Ensioireet olivat samankaltaisia molemmissa tautiryhmissä, mutta eteiskammiokatkos oli yleisin löydös sydänsarkoidoosissa ja sydämen vajaatoiminta jättisolumyokardiitissa. Sekä sydänsarkoidoosi- että jättisolumyokardiitiryhmässä sydänperäinen äkkikuolema oli taudin ensimmäinen oire 14% tapauksista. Äkkikuolema oli kuolinmekanismina neljässä viidestä sydänsarkoidoosin aiheuttamasta kuolemasta ja lähes puolessa jättisolumyokardiitissa. Yli puolet alun perin jättisolumyokardiitiksi diagnosoiduista potilaista paljastui uuden evaluaation jälkeen sydänsarkoidoosiksi. Yleisimmin granuloomia ei oltu tunnistettu alkuperäisessä patologisessa tutkimuksessa tai tunnistamisesta huolimatta tapaus luokiteltiin jättisolumyokardiitiksi. Alun perin jättisolumyokardiitiksi klassifioitujen sydänsarkoidoosipotilaiden 5-vuotisennuste ilman sydänsiirto oli parempi verrattuna jättisolumyokardiittipotilaisiin. Sydänsarkoidoosissa elossaoloennuste elinaikana diagnosoitujen potilaiden osalta 10 vuoden kohdalla oli 87%. Sydämen magneettitutkimuksessa todettava laaja-alainen jälkitehostuma, alentunut oikean kammion ejektiofraktio ja kammioväliseinän ohentuma olivat huonoja ennusmerkkejä. Jättisolumyokardiitissa elossaoloennuste 5 vuoden kohdalla oli 67% ja elossaoloennuste ilman sydänsiirtoa oli 26%. Henkeä uhkaavien kammioperäisten rytmihäiriöiden insidenssi oli korkein ensimmäisen vuoden aikana. Sydänlihasbiopsian löydökset sekä sydämen biomarkkerit taudin alkuvaiheessa olivat merkittäviä ennusteeseen ja rytmihäiriöriskiin assosioituvia tekijöitä. Yhteenvetona, henkeä uhkaavat kammioperäiset rytmihäiriöt ja äkkikuoleman riski muodostavat merkittävän kliinisen ongelman sekä sydänsarkoidoosissa että jättisolumyokardiitissa. Sydänsarkoidoosi ja jättisolumyokardiitti muistuttavat toisiaan sekä kliinisesti että histopatologisesti ja niiden erotusdiagnostiikka voi olla haastavaa.
  • Karesvuo, Petteri (Helsingin yliopisto, 2021)
    Kostea ikärappeuma on yli 65-vuotiaiden yleisin näkövammaisuuden syy teollistuneissa maissa. Uudet kasvutekijäestäjä hoidot ovat mullistaneet kostean ikärappeuman hoidon. Ongelmana on kuitenkin niiden lyhyt vaikutusaika eli pistoksia joudutaan antamaan potilaille kuukauden – kolmen kuukauden välein tilanteesta riippuen. Harmaakaihi on puolestaan yleisin näkövammaisuuden syy kehittyvissä maissa. Kaihileikkaus on yksi yleisimmistä päiväkirurgisista toimenpiteistä ja sen on todettu olevan turvallinen, kustannustehokas, näöntarkkuutta ja elämänlaatua parantava toimenpide. Harmaakaihi ja kostea ikärappeuma esiintyvät vanhusväestöllä ja usein ne esiintyvätkin yhtä aikaa. Eri tutkimukset ovat antaneet eriäviä tuloksia siitä pahentaako kaihileikkaus kostean ikärappeuman tilannetta. Tutkimuksessamme näin ei käynyt vaan kostea ikärappeuma osoitti rauhoittumisen merkkejä injektiohoitojen jatkuessa kaihileikkauksesta huolimatta. Aflibercepti on uusi kasvutekijäestäjä lääke ja se on vaikutukseltaan pidempi kuin esimerkiksi bevacizumabi. Tutkimuksessamme huomasimme, että aflibercepti saattais vähentää näkövammaisuuden esiintyvyyttä. Kaihileikkauksessa käytettävä paikallislääkitys leikkauksen jälkeen on todettu vähentävän komplikaatioita ja tutkimuksissamme totesimme, että kortisonilääke vähensi jälkikaihen esiintyvyyttä enemmän verrattuna NSAID lääkkeisiin. Kaihileikkauksessa käytettäviä tekomykiötä on erilaisia, on sinivalosuodattavia ja ei-sinivaloasuodattavia. Eläinkokeissa sinivalon on todettu olevan haitallista verkkokalvolle, mutta tutkimuksessamme näiden linssien välillä ei ollut eroa, kun verrattiin uusien kostean ikärappeuma tapausten esiintyvyyttä. Tekomykiön vahvuudella huomasimme olevan vaikutusta jälkikaihen esiintyvyyteen. Matalavahvuuksisilla tekomykiön saaneilla esiintyi enemmän jälkikaihea verrattuna normaalivahvuuksisiin ja korkeavahvuuksisiin tekomykiöihin. Ikärappeuman tunnettuja riskitekijöitä ovat korkea ikä, sukurasitus ja tupakointi. Uutena tekijänä havaitsimme, että parodontiitti saattaisi olla uusi ikärappeuman riskitekijä.
  • Virtanen, Suvi (Helsingin yliopisto, 2021)
    Päihdeongelmat ovat yleisiä henkilöillä, jotka kärsivät mielenterveyden häiriöistä. Aiemmissa tutkimuksissa on havaittu, että päihdehäiriöt esiintyvät usein yhdessä muun muassa masennus- ja ahdistuneisuushäiriöiden sekä pakko-oireisen häiriön kanssa, mutta komorbiditeetin, eli monihäiriöisyyden, syitä ei tunneta hyvin. On mahdollista, että komorbiditeetti heijastaa häiriöiden jakamaa geneettisistä ja/tai ympäristötekijöistä johtuvaa alttiutta. Toisaalta komorbiditeetti voi olla seurausta häiriöiden keskinäisisistä syy-yhteyksistä, jotka välittyvät esimerkiksi päihteillä itselääkinnän kautta. Tässä väitöskirjassa tutkittiin masennus- ja ahdistuneisuushäiriöiden sekä pakko-oireisen häiriön yhteyttä päihdeongelmiin sekä elinaikana että kehityksellisesti tärkeänä ikäkautena lapsuudesta varhaisaikuisuuteen ja pyrittiin selvittämään komorbiditeetin taustalla piileviä mekanismeja hyödyntäen kvasikokeellisia tutkimusasetelmia. Väitöskirjan osatöissä käytettiin kahta aineistolähdettä: ruotsalaisia kansallisia rekistereitä sekä pitkittäistä Child and Adolescent Twin Study in Sweden (CATSS) -kaksoskohorttiaineistoa. Rekisteriaineistoja käytettiin osatöissä I (n=2,996,398), II (n=1,768,516), III (n=6,304,188) ja IV (n=146,114). CATSS-aineistoa käytettiin osatöissä II (n=12,408) ja III (n=9,230). Käytimme sisarusten ja kaksosparien sisäisiä analyysejä (osatyöt I ja II) sekä yksilön sisäisiä analyysejä (osatyö IV) huomioidaksemme geneettisten tekijöiden ja ympäristötekijöiden vaikutuksia havaittuihin yhteyksiin. Lisäksi perimän ja ympäristötekijöiden roolia yhteyksien selittäjinä tutkittiin biometrisillä rakenneyhtälömalleilla (osatyöt I ja III). Sekä elämänaikaiset että lapsuudessa diagnosoidut masennus- ja ahdistuneisuushäiriöt olivat yhteydessä selvästi kohonneeseen päihdehäiriöiden ja päihderikosten riskiin. Myös pakko-oireinen häiriö oli yhteydessä monenlaisiin päihdeongelmiin, ja 18-vuoden iässä itseraportoidut pakko-oireet olivat yhteydessä suurempaan alkoholi- ja huumeriippuvuusoireiden määrään niillä henkilöillä, jotka käyttivät päihteitä. Havaitut yhteydet selittyivät osin jaetuilla geneettisillä tekijöillä ja ympäristötekijöillä. Masennus- tai ahdistuneisuushäiriöitä sairastavilla henkilöillä akuuttien intoksikaatioiden, päihteiden yliannostusten ja päihderikosten riski oli selvästi kohonnut kuukautta ennen SSRI-lääkityksen aloittamista verrattuna aikaan yli kuukausi ennen lääkityksen aloittamista. SSRI-lääkityksen aloittamisen jälkeen riski pieneni, mutta pysyi edelleen koholla verrattuna aikaan yli kuukautta ennen lääkityksen aloittamista. Väitöskirjatutkimuksen tulokset osoittavat, että masennus- ja ahdistuneisuushäiriöt sekä pakko-oireinen häiriö ovat yhteydessä päihdeongelmiin niin elinaikaisesti kuin pitkittäisseurannassa lapsuudesta tai nuoruudesta varhaisaikuisuuteen. Jaetuilla geneettisillä tekijöillä oli huomattava rooli yhteyksien selittäjinä, mutta ne eivät selittäneet havaittuja yhteyksiä täysin. Tämä löydös viittaa siihen, että komorbiditeettia selittää häiriöiden osittain yhteinen etiologia, mutta mahdollisesti myös osittain suorat syy-yhteydet häiriöiden välillä. Komorbiditeetti saattaa näin ollen syntyä ainakin kahden rinnakkaisen mekanismin kautta.
  • Satokangas, Markku (Helsingin yliopisto, 2021)
    Perusterveydenhuollon (PTH) on kansainvälisesti havaittu kaventavan sosioekonomiseen asemaan liittyviä terveyseroja. Alueellista eriarvoisuutta PTH:n laaja-alaisissa laatumittareissa on kuitenkin tutkittu vähänlaisesti Suomessa. Tämä juontuu sekä kyseisten mittareiden vähäisestä tarjonnasta että useista väestötason tarkastelua sekoittavista tekijöistä. Tutkimuksessa tarkasteltiin alueellista eriarvoisuutta avohoidon keinoin vältettävissä olevissa sairaalahoitojaksoissa (VOS) ja terveydenhuollon keinoin vältettävissä olevassa kuolleisuudessa. Näiden mittareiden ajatuksena on, että niiden päätetapahtumia voidaan ehkäistä terveydenhuollon oikea-aikaisin toimin. Koko Suomen aikuisväestön kattavat tutkimusaineistot kerättiin terveydenhuollon hoitoilmoitusrekisteristä sekä kuolinsyyrekisteristä ja yhdistettiin yksilötason sosiodemografisiin taustamuuttujiin (mm. ikä, sukupuoli, asuinkunta ja tulotaso). Tutkimuksessa tarkasteltiin: 1) yksilö- ja aluetason tekijöiden yhteyttä VOS-jaksojen alueelliseen vaihteluun vuosina 2011–2017, 2) VOS-jaksojen alueellisia kehityskulkuja vuosina 1996–2013 ja 3) vältettävissä olevan kuolleisuuden alueellisten ja sosioekonomisten erojen kehitystä Helsingissä sekä muualla maassa vuosina 1992–2008. Tutkimuksessa havaittiin, että yksilötason tekijöiden ohella myös aluetason sairastavuus sekä sairaalahoidon järjestämiseen liittyvät tekijät selittivät VOS-jaksojen alueellista vaihtelua. Lisäksi VOS-jaksojen havaittiin painottuvan Pohjois-Suomen maaseutumaisille alueille. Vaikka absoluuttiset alue-erot pitkäaikaissairauksiin liittyvissä VOS-jaksoissa selvästi vähenivät, äkilliseen sairastumiseen ja rokotuksiin liittyvissä VOS-jaksoissa erot kasvoivat. Lisäksi VOS-jaksojen suhteelliset alue-erot pysyivät joko ennallaan tai kasvoivat. Vältettävissä olevan kuolleisuuden alue-erot puolestaan lisääntyivät maltillisesti, kun taas sosioekonomiset erot kasvoivat selvästi. Helsingin sisäiset alue-erot olivat tasoltaan ja kehitykseltään yhteneväisiä muun maan vastaaviin eroihin verrattuna. Tutkimuksen tulokset osoittavat, että käytettäessä VOS-jaksoja PTH:n laatumittarina tulee ottaa huomioon, että mittarin alueelliset arvot heijastelevat myös väestörakenteen eroja, alueen sairastavuutta ja sairaalahoidon järjestämistä. VOS-jaksojen ajalliset kehityskulut viittaavat siihen, että Pohjois-Suomen maaseutumaisten alueiden terveydenhuollon laatu saattaa olla jäämässä jälkeen muun maan kehityksestä. Helsingin pienalueiden lisääntyvä eriytyminen ei puolestaan näyttäisi korostaneen terveydenhuollon laadun alueellisia eroja.
  • Strausz, Satu (Helsingin yliopisto, 2021)
    Obstruktiivisella uniapnealla (uniapnea) tarkoitetaan toistuvia unenaikaisia vähintään kymmenen sekunnin mittaisia hengityskatkoksia (apnea) tai hengityksen vaimentumia (hypopnea), jotka johtuvat ylähengitysteiden ahtautumisesta. Uniapnean prevalenssin on arvioitu olevan jopa 25 % aikuisväestössä. Sen tunnetuimmat riskitekijät ovat korkea ikä, miessukupuoli, vaihdevuosi-ikä, ylipaino ja tietyt kraniofakiaaliset piirteet, kuten pieni tai takana sijaitseva alaleuka. Uniapnean ja sydän- ja verisuonitautien yhteyttä on tutkittu laajasti epidemiologisin tutkimusmenetelmin, ja niitä yhdistävät mekanismit, kuten jaksottainen hapenpuute, oksidatiivinen stressi ja uniapnean vaikutukset sympaattisen hermoston aktiivisuuden lisääntymiseen, tunnetaan. Epidemiologisista tutkimuksista ja tuloksista huolimatta uniapean genetiikan tutkimus on ollut melko vähäistä. Viitteitä on saatu siitä, että uniapneapotilaan perheenjäsenellä on 2–4-kertainen riski sairastua uniapneaan ja lisäksi on arvioitu, että 40 % apnea-hypopnea-indeksin variaatiosta on geneettisesti säädelty. Genominlaajuinen assosiaatioanalyysi on tuonut uuden menetelmän analysoida yleisiä kompleksisia tauteja, kuten uniapneaa. Näissä aiemmissa uniapneaa koskevissa tutkimuksissa on tutkittu taudin vaikeusastetta ja hengitystapahtuman kestoa. Kuitenkaan tapaus-verrokki -tutkimusta koskien uniapneaa ei ole aiemmin julkaistu. Joulukuussa 2019 Kiinan Wuhanista alkoi epidemia, jonka aiheuttajana on ihmiselle uusi koronavirus. Sen aiheuttama tauti on viralliselta nimeltään COVID-19. Virus levisi nopeasti maailmanlaajuisesti ja maaliskuussa 2020 Maailman terveysjärjestö WHO julisti koronavirusepidemian pandemiaksi. COVID-19 aiheuttaa useimmille lieväoireisen hengitystieinfektion, mutta osalle potilaista infektio voi olla jopa henkeä uhkaava. Vakavan COVID-19 infektion riskitekijöihin kuuluvat mm. korkea ikä, ylipaino ja diabetes. Näin ollen COVID-19 ja uniapnea jakavat suuren määrän samoja riskitekijöitä ja liitännäissairauksia. Lisäksi on havaittu, että uniapnea voi lisätä riskiä vakalle COVID-19-infektiolle. Arvioimme uniapnean aiheuttamaa riskiä koronaaritaudille, tyypin 2 diabetekselle, diabeteskomplikaatioille ja kuolleisuudelle hyödyntämällä FINRISKI ja Terveys 2000 kohortteja sekä osajoukkoa Botnia-tutkimuksesta. Tutkimuksemme sisälsi 36 963 henkilöä ja se kattoi yli 500 000 henkilövuotta yltäen jopa yli 25-vuoden seuranta-aikaan. Käyttämällä Cox-elinaikamallia havaitsimme, että uniapnea liittyy koronaaritaudin riskiin 1.36-kertaisesti riippumatta muista riskitekijöistä, kuten verenpainetaudista tai painoindeksistä. Tämä yhteys nähtiin myös naisilla, joilla yhteys riskiin nousi 2.01-kertaiseksi. Vastaavasti uniapnean havaittiin olevan ylipainosta riippumaton riskitekijä tyypin 2 diabetekselle liittyen riskiin 1.48-kertaisesti. Vaikutus havaittiin myös naisilla, joilla uniapnea yhdistyi 1.63-kertaiseen riskiin. Lisäksi uniapnea assosioitui kohonneeseen riskiin diabeetikkojen munuaissairauksille 1.75-kertaisesti ja uniapnean nähtiin lisäävän kuolleisuutta 35 % tyypin 2 diabeetikoilla. Tutkiaksemme uniapnean genetiikkaa hyödynsimme FinnGen-aineistoa, joka yhdistää genomitietoja kansallisiin terveysrekistereihin. Tarkastelimme uniapneaa käyttämällä genominlaajuista assosiaatioanalyysiä sisältäen 217 955 henkilöä, joista 16 761:lla oli uniapneadiagnoosi. Löysimme viisi uniapneariskiin assosioituvaa lokusta. Tämä tutkimus korostaa geneettisen variaation merkitystä uniapnealle altistumisessa, jota heritabiliteettilöydöksemme vahvistaa. Näytimme lisäksi mendeliaanisen randomisaation avulla, että ylipainon ja uniapnean välillä on kausaalinen suhde, joka on ollut nähtävissä epidemiologisissa tutkimuksissa. Huolimatta siitä, että ylipaino on uniapnean tärkein riskitekijä, löysimme painoindeksistä riippumattoman lokuksen, joka oli spesifi uniapneadiagnoosille, ja joka yhdistyi masennuslääkeostoihin. Tätä tulosta emme kuitenkaan onnistuneet toistamaan itsenäisissä aineistoissa. Havaitsimme voimakkaita geneettisiä korrelaatioita uniapnean ja sen liitännäissairauksien, kuten verenpainetaudin, tyypin 2 diabeteksen, koronaaritaudin, depression, kilpirauhasen vajaatoiminnan, astman ja inflammatoristen reumasairauksien välillä. Lisäksi geneettiset korrelaatiot olivat vahvoja uniapean ja päiväväsymyksen sekä unen tehokkuuden välillä. Nämä havainnot viittaavat siihen, että uniapnea on heterogeeninen sairaus, johon liittyy useita eri tauteja, jotka tulisi huomioida uniapneapotilaita hoidettaessa. Tarkastelimme lisäksi uniapnean aiheauttamaa riskiä vakavalle COVID-19-infektiolle ja mahdollisesti uniapneapotilaiden suurentunutta riskiä saada infektio. Hyödyntämällä FinnGen-kohorttia (N=260,405) aineistomme sisälsi 445 COVID-19 positiivista henkilöä, joista 38:lla oli lisäksi uniapneadiagnoosi. Heistä 19 tarvitsi sairaalahoitoa COVID-19 aiheuttaman infektion vuoksi. Uniapnea liittyi 2.93-kertaiseen riskiin vakavalle infektiolle riippumatta muista riskitekijöistä, kuten iäistä, sukupuolesta, painoindeksistä, verenpainetaudista, tyypin 2 diabeteksesta, koronaaritaudista, keuhkoahtaumataudista ja astmasta. Lisäksi teimme meta-analyysin, joka sisälsi 15 835 COVID-19 positiiviseksi testattua henkilöä vahvistaen tietoutta uniapnean aiheuttamasta kohonneesta riskistä. Keräsimme uniapneapotilaiden hoitotietoja ennen sairastumista COVID-19-infektioon ja havaitsimme, että vaikka suurin osa uniapneapotilaista oli hoidettu, vaativat he silti sairaalahoitoa. Tämä antaa viitteitä siitä, että keskivaikea ja vaikea uniapnea on hoidettunakin riskitekijä vakavalle COVID-19-infektiolle. Tämä väitöskirja tutkii uniapnean yhteyttä kardiometabolisten sairauksien ilmaantuvuuteen ja niiden riskitekijöihin. Samalla se selvittää geneettistä vaihtelua uniapneapotilaiden ja ei-uniapneapotilaiden välillä tarkastellen lisäksi uniapnean geneettistä yhteyttä sen liitännäissairauksiin hyödyntämällä laajoja kansallisia aineistoja epidemiologisesta ja geneettisestä näkökulmasta luoden katsauksen uniapneasta suomalaisessa väestössä. Tutkimuksissa on hyödynnetty niin pitkittäistutkimukseen soveltuvia kuin uusimpia geneettiseen laskentaan kehiteltyjä menetelmiä. Lisäksi keskivaikean ja vaikean uniapnean yhteys COVID-19-infetion vakavaan muotoon nostaa sen hyvin ajankohtaiseksi aiheeksi pandemian aikana.
  • Kontturi, Antti (Helsingin yliopisto, 2021)
    Maailman terveysjärjestö WHO julisti tuberkuloosin kansainväliseksi terveydelliseksi hätätilanteeksi jo yli 25 vuotta sitten, mutta tuberkuloosi on edelleen yksi merkittävimmistä infektiotaudeista ja kansanterveydellisistä haasteista maailmassa. Pienet lapset ovat erityisen alttiita nopealle ja vakavalle tuberkuloositaudille. Tästä syystä infektion saaneet lapset tulisi löytää nopeasti ja heidän hoitonsa aloittaa viipymättä. Ympäristömykobakteeri-infektiot ovat yleistyneet länsimaissa. Lapsilla ympäristömykobakteeri-infektiot ilmenevät yleensä kaulan tai kasvojen alueen imusolmuketulehduksina, joiden diagnostiikka bakteeriviljelyn avulla on haasteellista. Tuberkuloosi- eli BCG-rokotukset ehkäisevät tehokkaasti pienten lasten vakavia tuberkuloositautimuotoja, ja ne saattavat myös ehkäistä lapsuuden ympäristömykobakteeri-infektiota. Suomessa BCG-rokotuskattavuus oli erittäin hyvä rokotusohjelman muutokseen saakka: vuonna 2006 siirryttiin rokottamaan vain korkean tuberkuloositartunnan riskiryhmiin kuuluvia lapsia. Muutoksen seurauksena Suomessa on kasvanut uusi BCG-rokottamattomien lasten sukupolvi ensimmäistä kertaa sitten 1950-luvun. Suomalaiset terveydenhuoltorekisterit mahdollistavat lasten mykobakteeri-infektioiden ilmaantuvuuden tarkastelun yleisten BCG-rokotusten aikana ja näiden jälkeen. Helsingin ja Uudenmaan sairaanhoitopiirin (HUS) laboratorio on myös kehittänyt uuden testin, jota voidaan hyödyntää lasten ympäristömykobakteerien aiheuttamien imusolmuketulehdusten diagnostiikassa, mutta testin herkkyyttä tai tarkkuutta ei ole arvioitu. Ensimmäisessä tutkimuksessa tarkasteltiin muunnellun T.SPOT.TB testin tuloksia alle 5-vuotiailla lapsilla, joilla oli todettu viljelyvarmennettu ympäristömykobakteerin aiheuttama imusolmuketulehdus, ja testituloksia verrattiin terveeseen verrokkiryhmään. Testin arvioitu herkkyys (1.00) ja tarkkuus (0.81) olivat lupaavia ympäristömykobakteerien aiheuttamien lasten imusolmuketulehduksen diagnostiikassa. Toisessa tutkimuksessa valtakunnallisesta tartuntatautirekisteristä haettiin kaikki vuosina 1995–2016 ilmoitetut alle 5-vuotiaiden lasten ympäristömykobakteeri-infektiot. BCG-rokotusohjelman muutosta ennen ja tämän jälkeen syntyneiden syntymäkohorttien ympäristömykobakteeri-infektioiden ilmaantuvuutta verrattiin keskenään. Suomessa syntyneillä lapsilla todettiin yhteensä 97 tapausta viiden vuoden ikään mennessä. Ympäristömykobakteeri-infektioiden arvioitu ilmaantuvuus ennen BCG-rokotusohjelman muutosta syntyneillä lapsilla oli 0.2/100,000 henkilövuotta ja tämän jälkeen syntyneillä lapsilla 3.9/100,000 henkilövuotta. Ilmaantuvuustiheyksien suhde oli 19.03 (95% luottamusväli, 8.82–41.07). Lasten ympäristömykobakteeri-infektiot lisääntyivät BCG-rokotusohjelman muutoksen jälkeen, mikä viittaa siihen, että BCG-rokotus ehkäisee ympäristömykobakteereiden aiheuttamia imusolmuketulehduksia lapsilla. Kolmannessa tutkimuksessa valtakunnallisen tartuntatautirekisterin, terveydenhuollon hoitoilmoitusrekisterin ja potilasasiakirjarekisterin tietoja yhdistämällä tunnistettiin Suomessa vuosina 1995–2015 alle 15-vuotiailla todetut tuberkuloositapaukset. Ennen BCG-rokotusohjelman muutosta ja tämän jälkeen syntyneiden syntymäkohorttien tuberkuloosi-ilmaantuvuutta verrattiin keskenään. Kaiken kaikkiaan alle 15-vuotiaiden tuberkuloositapauksia oli 139. Alle 5-vuotiaiden lasten tuberkuloosi-ilmaantuvuus, ennen BCG-rokotusohjelman muutosta ja tämän jälkeen syntyneillä, pysyi ennallaan (ilmaantuvuustiheyksien suhde 1.3; 95% luottamusväli, 0.7–2.3). Lasten tuberkuloositapaukset keskittyivät pääosin korkean ilmaantuvuuden maista Suomeen muuttaneisiin perheisiin. Suomessa syntyneiden alle 5-vuotiaiden tuberkuloosisairastuvuus ei lisääntynyt BCG-rokotusohjelman muutoksen jälkeen, mikä viittaa siihen, että riskiryhmiin suunnatut rokotukset ovat onnistuneet hyvin. Neljännessä tutkimuksessa käytiin läpi kaikki vuosina 2012–2016 HUS-alueen tuberkuloosin tartunnanjäljityksissä tutkitut lapset. Tuberkuloosin ja tuberkuloosi-infektion prosenttiosuudet olivat perhepiirissä altistuneilla lapsilla 4.6% ja 12.8%, joukkoaltistuksissa altistuneilla lapsilla 0.5% ja 0%, ja muilla altistuneilla lapsilla 1.4% ja 5.0%. Tartunnanjäljitys tunnisti altistuneet lapset nopeasti: valtaosa alle 5-vuotiaiden lasten infektioista löydettiin ennen taudin kehittymistä, eikä kenelläkään sairastuneista todettu vakavaa tuberkuloositautia. Tuberkuloosi-infektion saaneiden alle 5-vuotiaiden lasten viive ensimmäiseen tartunnanjäljitystutkimukseen oli enintään seitsemän vuorokautta indeksitapauksen diagnoosista. Tuberkuloosia tai infektioita todettiin erityisesti korkean tuberkuloosi-ilmaantuvuuden maassa syntyneillä (aOR 3.07; 95% CI, 1.10–8.57), samassa taloudessa altistuneilla (aOR 2.96; 95% CI, 1.33–6.58) ja yskösvärjäyspositiiviselle tuberkuloosille altistuneilla (aOR 3.96; 95% CI, 1.20–13.03). Joukkoaltistustilanteiden johdosta tutkituilla lapsilla todettiin hyvin vähän tuberkuloosi-infektioita, joten joukkoaltistumisen jälkeiset tutkimukset tulisi suunnata entistä tarkemmin. Lasten mykobakteeri-infektioiden epidemiologia on Suomessa muuttunut. BCG-rokotusohjelman muutoksen jälkeen pienten lasten ympäristömykobakteeri-infektioiden määrä on kasvanut, mutta tuberkuloosisairastuvuus ei ole lisääntynyt, joten kaikkien lasten BCG-rokotusten uudelleen aloittamiselle ei ole perusteita. Lapsuuden tuberkuloosin ennaltaehkäiseviä toimia on syytä suunnata entistä enemmän maahanmuuttajiin, jotka tulevat korkean tuberkuloosi-ilmaantuvuden maista.
  • Oulasvirta, Jelena (Helsingin yliopisto, 2021)
    Aikaisempien selvitysten mukaan lapset ja nuoret muodostavat pienen osan ensihoidon kontakteista. Suomalaisen tutkimuksen mukaan kaatumiset, hengitystieongelmat, kouristukset ja myrkytykset muodostivat lähes puolet ensihoitotehtävistä tässä ryhmässä. Suhteellisen iso osuus ensihoitotehtävistä kohdistui pieniin lapsiin ja iso osuus lapsista jäi kuljettamatta ensihoitokontaktin jälkeen. Tässä väitöskirjassa tarkastellaan ensihoidon kuljettamatta jätettyjä lapsia ja ensihoidon kontakteja imeväisten sekä kouristuksen saaneiden lasten kanssa. Lisäksi tutkimus raportoi COVID-19 -pandemian ja sen rajoitustoimien vaikutuksia lasten sairaalan ulkopuolisiin ensihoitotehtäviin pandemian ensimmäisen aallon aikana. Tutkimus koostuu neljästä retrospektiivisesta rekisteriperustaisesta kohorttitutkimuksesta HYKS:n alueella. Kolmessa näistä tarkasteltiin alle 16-vuotiaita lapsia ja yhdessä alle yksivuotiaita. Ensihoitokontaktien tiedot kerättiin niin sairaalan ulkopuolisesta kuin sairaalan sisäisestä sähköisestä potilastietojärjestelmästä. Tarkastelujakso vaihteli kolmesta kuukaudesta viiteen vuoteen. Lapset muodostivat 3.9% - 4.8% kaikista ensihoitotehtävistä ja alle yksivuotiaiden lasten osuus oli 0.4%. Lasten ensihoitotehtävistä kouristuksen vuoksi hälytettiin 13%. Kuljettamatta jätettyjen lasten osuus vaihteli 26.7%:sta kouristuksen saaneiden keskuudessa 60.1%:iin alle yksivuotiaiden lasten joukossa. Osasto- tai tehohoito olivat harvoin tarpeen kuljettamatta jätettyjen lasten keskuudessa. Lasten kuolleisuus ensihoitopaikalla oli pieni. Vain muutamat lapset kuolivat seurantajakson aikana, eikä yksikään kuolema johtunut ensihoitokontaktista. Hälytyskoodit ”hengenahdistus”, ”oksentelu, ripuli” ja ”mielenterveysongelma” assosioituivat ennalta suunnittelemattomaan päivystyskäyntiin kuljettamattajättämispäätöksen jälkeen. Alle yksivuotiaiden lasten keskuudessa hälytyskoodit ”hengenahdistus”, ”hälytys puhelun aikana” sekä ongelmat neonataalikauden aikana assosioituivat sekä osasto- että tehohoitoon. Toisaalta hälytyskoodi ”kaatuminen” assosioitui vähemmän suunnittelemattomaan päivystyskäyntiin kuljettamatta jätettyjen lasten kohdalla tai osasto- ja tehohoitoon alle yksivuotiaissa lapsissa. Lasten ensihoitokontaktit vähenivät COVID-19 -pandemian ensimmäisen aallon aikana selvästi. Kiireisimmän A-kategorian hälytysten ja kuljetusten määärä nousi merkittävästi. Lisäksi ensihoitohenkilöstö pyysi useammin lisäapua paikalle. Lapset siis vaikuttivat olleen sairaampia. COVID-19 -infektio oli harvinainen ensihoidon kohtaamien lasten keskuudessa. Lasten ensihoitotehtävät olivat harvinaisia ja noin puolet lapsista jätettiin kuljettamatta ensihoitohenkilöstön tekemän arvioinnin jälkeen, mikä tämän tutkimuksen valossa vaikutti olevan turvallista. Korkea kuljettamatta jätettyjen lasten osuus saattaa heijastaa ensihoidon muuttuvaa roolia ja lapsiperheiden ei-lääketieteellisiä tarpeita. Lasten ensihoitotehtävien potilasturvallisuutta voisi parantaa ottamalla huomioon tutkimuksessa esiin nousseet tehtävien erityispiirteet. Havainto, että pandemian aikaisilla rajoitustoimilla saattaa olla odottamattomia vaikutuksia lasten terveyteen, voi tulevaisuuden patogeenien kohdalla ohjata rajoitustoimia.
  • Amudhala Hemanthakumar, Karthik (Helsingin yliopisto, 2021)
    Sydän- ja verisuonitaudit (CVD) aiheuttavat kolmanneksen kuolemantapauksista useissa OECD-maissa. Vaikka CVD-riskitekijöiden ehkäisy ja hallinta on kehittynyt merkittävästi viime vuosina, CVD-kuolleisuuden ja -sairastavuuden laajuus on edelleen korkea, ja sydämen vajaatoiminnan kliininen ennuste on edelleen huonompi kuin useimpien syöpien. Sepelvaltimoiden verisuoniston seinämiä reunustavien endoteelisolujen ja sydämen toiminnan välisten solu- ja molekyyliyhteyksien parempi ymmärtäminen fysiologisissa ja patologisissa olosuhteissa parantaisi CVD:n hoitojen kehittämistä. Tässä väitöskirjassa päätavoitteeni oli tutkia miten proangiogeeniset kasvutekijät, kuten VEGF-B tai PlGF, edistävät sepelvaltimoiden angiogeneesi-välitteistä fysiologista sydämen hypertrofiaa sekä selvittää CVD-riskitekijöiden (ikääntyminen, liikalihavuus, fyysinen inaktiivisuus ja verenpainekuormitus) vaikutusta sydämen endoteelisoluihin ja sydämen toimintaan. Tutkimuksessani käytin molekyylibiologisia ja biokemiallisia analyysejä, erilaisia kuvantamismenetelmiä sekä muuntogeenisiä ja geeniterapia vektoreita fenotyyppien ja molekyylimekanismien selvittämiseksi in vivo eläinmalleissa sekä in vitro solumalleissa. Tutkimuksessa I osoitimme, että verisuonten endoteelisolujen ja sydänsolujen välillä tapahtuva kaksisuuntainen kommunikaatio VEGFR2-, NOTCH- ja ErbB-signalointireittien kautta säätelee verisuonten ja sydänsolujen kasvua suhteessa toisiinsa. Tämä auttaa ymmärtämään paremmin sydämen fysiologisen kasvun mekanismeja. Tutkimuksessa II osoitimme, että VEGF-B:n yliekspressio edistää sepelvaltimoiden verisuonten muodostumista endokardiumista kehityksen aikana ja sydäninfarktin jälkeen, mikä suojaa sydäntä hapenpuutteen aiheuttamalta vauriolta. Tutkimuksessa III tutkittiin CVD-riskitekijöiden ikääntymisen, liikalihavuuden ja sydämen painekuormituksen sekä fysiologisena ärsykkeenä toimivan liikuntaharjoittelun vaikutuksia hiirten sydämen endoteelisoluihin. Tulokset osoittivat, että CVD-riskitekijät vähensivät merkittävästi sydämen endoteelisolujen määrää sekä sepelvaltimoiden verisuonitiheyttä ja heikensivät sydämen toimintaa. Tärkeä havainto oli, että liikuntaharjoittelu paransi kaikkia näitä parametreja verrattuna inaktiivisiin kontrollihiiriin. RNA-sekvensointi osoitti, että CVD-riskitekijät muokkasivat merkittävästi sydämen endoteelisolujen geenien ilmenemistä ja lisäsivät useiden geenien ja signaalireittien ilmenemistä, jotka liittyvät mm. tulehdukseen, oksidatiiviseen stressiin, verisuonten läpäisevyyteen, endoteelin ja mesenkymaalisen solutyypin väliseen siirtymään (EndMT) ja solujen vanhenemiseen. Liikuntaharjoittelu puolestaan esti suurimman osan samoista reiteistä, mikä osoittaa liikuntaharjoittelun terveyttä edistävän roolin endoteelisolujen ja verisuoniston kannalta. Tulokset paljastivat SerpinH1 geenin lisääntyvän ikääntymisen ja ylipainon vaikutuksesta ja vähenevän liikuntaharjoittelulla. Koska SERPINH1 on aiemmin yhdistetty fibroosiin muissa kudoksissa ja solutyypeissä, se on mahdollisesti potentiaalinen lääkehoidon kohde sydän- ja verisuonitautien hoidossa. Tämän tutkimuksen tulokset viittaavat siihen, että sydämen endoteelisolut ovat erittäin muokkautuvia sekä fysiologisiin ärsykkeisiin että patologisiin stressitekijöihin. Nämä havainnot voivat auttaa kehittämään innovatiivisia ja uusia terapeuttisia mahdollisuuksia sydänsairauksien hoitoon.
  • Kettunen, Jarno (Helsingin yliopisto, 2021)
    Yleensä diabeteksen taustalla on yksittäisen syyn sijaan monen perintö- ja ympäristötekijän ryväs, mutta monogeeninen diabetes vaatii kehittyäkseen vain yksittäisen geenimuutoksen. Monogeenisen diabeteksen yleisin muoto on MODY (Maturity-Onset Diabetes of the Young), joka kattaa noin 1-3 % diabetestapauksista. Alkujaan MODY viittasi harvinaiseen ja perheittäin esiintyvään diabetekseen, joka kehittyi hoikille nuorille ja periytyi vallitsevasti (dominantisti) puolille jälkeläisistä. Insuliinihoitoa ei tarvittu. Viime vuosikymmenten geenitutkimukset ovat kuitenkin paljastaneet, että yhä useamman MODY-potilaan oirekuva ja ilmiasu ovat huomattavasti alkuperäistä määritelmää monenkirjavampia. Kahdella perheenjäsenellä voi olla hyvin erilainen ilmiasu, vaikka molemmat kantavat samaa geenimuutosta. Väitöskirjan ensimmäiseen osatyöhön osallistui 14 potilasta, jotka kantavat muutosta HNF1B-geenissä. MODY-diabeteksen lisäksi HNF1B-potilailla todetaan useamman elinjärjestelmän muutoksia. Kartoitimme potilaiden sappiteitä magneettikuvauksella, ja puolella tutkimukseen osallistuneista todettiin sappiteiden kystia. Sappitiekystojen on uskottu vaativan leikkaushoitoa. Toisessa osatyössä etsimme uusien geenien yhteyttä MODY-diabetekseen. Osallistujien diabetes oli MODY-tyyppinen, mutta geeniseulonta ei paljastanut muutoksia tunnetuissa MODY-geeneissä. Poikkeuksellisen monella osallistujalla todettiin kuitenkin harvinainen RFX6-geenimuutos. Kansainvälisen yhteistyön tuloksena RFX6-muutokset voitiin yhdistää MODY-diabetekseen, joka kehittyi vain osalle kantajista. Kantajilla todettiin myös alhainen GIP-suolistohormonin taso. Kolmannessa osatyössä jatkoimme 1990-luvulla käynnistynyttä monisukupolvista tutkimusta perheissä, joissa MODY-diabetesta aiheuttaa yleisin MODY-geenimuutos HNF1A p.(Gly292fs). Perheisiin kuului 145 geenimuutoksen kantajaa ja heidän 139 perheenjäsentään ilman muutosta. Tulokset paljastivat kantajien olevan perheenjäseniään hoikempia. Lipolyysi eli kehon rasvan hajoaminen oli kantajilla aktiivisempaa. Vaikka kantajien diabetes alkoi usein nuorena, heistä kolmanneksella ei ollut diabetesta vielä 33-vuotiaana. Tyypin 2 diabeteksen riski vaikutti MODY-diabeteksen alkamisikään. Tämän väitöskirjan tutkimukset vahvistavat aiempia havaintoja MODY-diabeteksen monimuotoisuudesta. Vaikka MODY-diabeteksen tunnistaminen onkin haastavaa, yksittäisen potilaan diagnoosi saattaa mullistaa diabeteksen hoidon. Joskus insuliinipistokset voidaan esimerkiksi korvata tablettilääkkein. MODY-tutkimus on tärkeää myös kansallisella tasolla, jotta Suomessakin yhä useampi pääsee oikeaan diagnoosiin ja siten yksilöllisen hoidon piiriin.
  • Brinck, Elina (Helsingin yliopisto, 2021)
    Riittämätön kivunhoito leikkauksen jälkeen lisää haittatapahtumien esiintyvyyttä, viivästyttää potilaan kuntoutumista ja kasvattaa terveydenhuollon kustannuksia. Huonosti hoidettu leikkauksenjälkeinen kipu on myös pitkittyneen kivun merkittävä riskitekijä. Välitön leikkauksenjälkeinen kivunhoito on perustunut pitkälti opioideihin. Opiodien käyttöön liittyy kuitenkin merkittäviä haittavaikutuksia, jotka voivat rajoittaa niistä saatavaa hyötyä. Multimodaalinen kivunhoito yhdistää erilaisia kivunhoidon keinoja. Käytännössä multimodaalisen kivunhoidon tavoite on vähentää leikkauksenjälkeisen kivun voimakkuutta, vähentää opioidinkulutusta ja opioideihin liittyvien haittavaikutusten esiintymistä, nopeuttaa toipumista sekä parantaa potilaan kokemusta kivunhoidosta. Ketamiini on N-metyyli-D-aspartaatti (NMDA) -reseptorin antagonisti. Sen on havaittu pienellä annoksella vaimentavan kivun synnyn, opioiditoleranssin ja opioidien aiheuttaman hyperalgesian taustalla olevia mekanismeja. Ketamiinia on tutkittu kivunhoidossa laajasti, mutta sen ihanteellinen annostelu ja annosteluajankohta ovat vielä vakiintumatta. Väitöskirjatutkimuksen tavoitteena oli selvittää perioperatiivisen (leikkauksen alussa, leikkauksenaikana, leikkauksen jälkeen annostellun) laskimonsisäisen ketamiinin tehoa leikkauksenjälkeisen kivun hoidossa aikuisilla keskittyen erityisesti S-ketamiinin käyttöön lannerangan luudutusleikkauksen yhteydessä. Lisäksi halusimme selvittää, onko ketamiinin vaikutus annosriippuvainen, ja arvioida sen ihanteellista annosteluajankohtaa leikkauksenjälkeisen kivun hoidon kannalta. Lisäksi arvioimme pieniannoksisisen ketamiinin siedettävyyttä kivunhoidossa. Väitöskirja koostui Cochrane-kirjallisuuskatsauksesta meta-analyyseineen (osatyö I) sekä kahdesta prospektiivisesta, satunnaistetusta, kaksoissokkoutetusta, lumekontrolloidusta kliinisestä tutkimuksesta (osatyöt II ja III). Cochrane-katsauksen perusteella perioperatiivinen laskimonsisäinen ketamiini vähensi leikkauksenjälkeistä kipua ja opiodinkulutusta kohtalaisesti (noin 20 %). Ketamiinin vaikutus oli suurempi tilanteissa, joissa leikkauksenjälkeinen kipu oli kovaa. Kliinisten tutkimustemme perusteella leikkauksenaikainen S-ketamiini-infuusio ei tuonut merkittävää hyötyä lannerangan luudutusleikkauksen jälkeisen kivun hoidossa (osatyö II), mutta kun S-ketamiini annosteltiin yhdessä oksikodonin kanssa lannerangan luudutusleikkauksen jälkeen ns. kipupumpun kautta (opioid PCA; opioid patient-controlled analgesia; opiodien itseannostelu), S-ketamiinin kipua lieventävä ja oksikodonin kulutusta vähentävä vaikutus oli merkittävä 24 h kohdalla leikkauksen jälkeen (osatyö III). Sekä Cochrane-katsauksen että kliinisten tutkimusten tulosten perusteella ketamiinin ihanteellinen annosteluajankohta vaikuttaisi olevan leikkauksenjälkeisessä vaiheessa. Kliinisistä tutkimuksista saamiemme tulosten perusteella lannerangan luudutusleikkauksen jälkeisen kivun hoidossa tulisi suosia oksikodonin ja S-ketamiinin yhdistelmää PCA:n kautta annosteltuna (osatyöt II ja III). Oksikodonin ja ketamiinin ihanteellinen annostelusuhde vaikuttaisi olevan 1: 0.75 (osatyö III). Perioperatiivisesti annosteltu laskimonsisäinen ketamiini ei lisännyt keskushermostohaittavaikutusten esiintymistä. Leikkauksenjälkeisen pahoinvoinnin ja oksentelun riski jopa väheni hieman.
  • Brück, Oscar (Helsingin yliopisto, 2021)
    Luuytimen histopatologiaa käytetään hematologisten syöpien diagnosoinnissa. Patologi pyrkii tulkitsemaan luuytimen rakennetta sekä mahdollisia poikkeavia soluja tai solumääriä. Ympäröivän normaalin immunologisen solukon kliininen merkitys on epäselvää. Tämän väitöskirjan tavoitteena on tutkia, kuinka myelooisia leukemioita sairastavien potilaiden luuytimen immunologinen mikroympäristö ja kudosmorfologia liittyvät kliiniseen taudinkuvaan. Osatyössä I keräsimme diagnostisia luuydinkoepaloja 56 kroonista myelooista leukemiaa sairastavalta potilaalta ja 14 verrokilta. Nämä analysoitiin multiplex immunohistokemiallisella menetelmällä ja kuva-analyysillä. Verrokkeihiin verrattuna leukemiapotilaiden T-solut ilmensivät suurempia määriä immuunitarkistuspistemolekyylejä PD-1, TIM-3 ja CTLA-4. PD-1-reseptorin ilmentyminen oli korkeampaa luuytimessä verrattuna perifeerisen veren tasoihin korostaen, miksi luuydinnäytteitä tulisi priorisoida immunohematologisessa tutkimuksessa. Lisäksi PD-1-ilmentyminen väheni T-soluissa tyrosiinikinaasihoidon aikana heijastaen normaalin immunologisen fenotyypin palautumista. Osatyössä II tutkimme diagnostisia luuydinkoepaloja 52 B-soluista akuuttia lymfoblastista leukemiaa ja 69 akuuttia myelooista leukemiaa (AML) sairastavalta potilaalta multiplex immunohistokemialla ja kuva-analyysillä. Yhdistimme osatöiden I ja II immunologiset profilointitulokset ja kehitimme näistä monimuuttujamallin tunnistaakseen potilaiden diagnoosin. Lisäksi löysimme kaksi AML-alaryhmää, jotka poikkesivat toisistaan diagnoosivaiheen iän, T-solureseptorin kirjavuuden ja ennusteen suhteen. Osatyössä III analysoimme 236 myelodysplastista oireyhtymää ja 87 myelodysplastisen/myeloproliferatiivisen oireyhtymää sairastavan potilaan sekä 11 verrokin luuydinkoepalat rutiini-H&E-värjäyksellä. Käytimme konvoluutioverkkoja tulkitaksemme kudosmorfologiaa ja monimuuttujamalleja ennustaaksemme geneettisiä poikkeamia, kliinisiä muuttujia ja eloonjäämisennustetta. Havaitsimme, että morfologiset ominaisuudet ennustavat luotettavasti TET2-geenin mutaatioita, spliceosomigeenien mutaatioita ja kromosomi 7 -monosomian. Algoritmien tarkkuus korreloi sekä mutaation alleelikuorman että signalointireittejä tutkittaessa myös niihin kuuluvien poikkeavien geenien lukumäärän kanssa. Väitöskirja osoittaa, että yksityiskohtaisella luuytimen immunologisella profiloinnilla voidaan tunnistaa erilaisia tautifenotyyppejä sekä uusia ennusteellisia biomarkkereita. Lisäksi syväoppimispohjainen kudostekstuurin louhinta voi auttaa paremmin ymmärtämään, kuinka kudosmorfologia liittyy taudin molekyyligeneettisiin profiileihin.
  • Whipp, Alyce (Helsingin yliopisto, 2021)
    Aggressiiviseen käyttäytymiseen liittyvät ongelmat vaikuttavat jopa joka kuudenteen lapseen, ja niihin liittyy kielteisiä seurauksia niin henkilölle itselleen kuin myös hänen läheisilleen. Aggressiivinen käyttäytyminen käsittää monenlaista ilmenemismuotoja (esim. huutaminen, lyöminen), ja sitä on tunnetusti vaikea hoitaa. Usein suositellaan, että aggressiivisuuden arvioinnissa kerättäisiin tietoa useista eri lähteistä (esim. vanhemmilta ja opettajilta), jotta ongelmasta saataisiin mahdollisimman kattava kuva. Alkuvaiheessa aggressiivisen käyttäytymisen tutkimuksessa keskityttiin lähinnä miehiin ja vaikeisiin aggressiivisen käytöksen ilmenemismuotoihin. Nykypäivänä tutkitaan myös sukupuolten välisiä yhtäläisyyksiä tai eroja, ja aggressiivisuuteen liittyvä käyttäytyminen ymmärretään laajempana jatkumona. Vaikka tähänastisesta tutkimuksesta on kertynyt paljon tietämystä, on edelleen tärkeää tutkia uusia biologisia mekanismeja ja erilaisia fenotyyppejä aggression esiintymismuotoja/ilmiasuja heterogeenisen luonteen selvittämiseksi ja uudenlaisten yksilöllisten hoitomuotojen kehittämiseksi. Tämän väitöskirjan tavoitteena oli tuottaa lisätietoa näistä aiheista. Tässä väitöskirjassa kuvaillaan yksityiskohtaisemmin aggressiivisen käyttäytymisen fenotyyppiä, esitellään uusia lähestymistapoja aggression biologisiin tutkimuksiin sekä tarjotaan uusia näkökulmia hoitovaihtoehtojen kehittämiseen ja yksilöllistämiseen. Tulokset selvensivät aggressiivisen käyttäytymisen ja muiden käyttäytymismuotojen välistä yhteyttä eri arvioijien raportoimana sekä eri maissa. Tulokset osoittavat, kuinka yleistä niiden samanaikainen esiintyminen on, ja että se olisi otettava huomioon. Aggressiivinen käyttäytyminen, erityisesti suora aggressio, voi myös kertoa kehittymässä olevan epäsosiaalisen persoonallisuushäiriön riskistä, ja on hyvin tärkeää hankkia käyttäytymistä koskevaa tietoa sekä opettajilta että lapselta itseltään. Lisäksi uusi löydös 3-hydroksivoihapon yhteydestä aggressiiviseen käyttäytymiseen viittaa uusiin biologisiin mekanismeihin. Niitä on tutkittava tarkemmin, jotta voimme ymmärtää aggressiivisesta käyttäytymistä paremmin ja kehittää häiritsevän aggressiivisen käyttäytymisen hoitoja.
  • Danni, Reeta (Helsingin yliopisto, 2021)
    Tutkimuksemme tavoite oli syventää tietoutta diabetespotilaiden kaihileikkauksen jälkeisten komplikaatioiden ehkäisemisestä. Kaihileikkauksen jälkeinen makulaturvotus (PCME; pseudophakic cystoid macular edema) on yksi yleisimmistä kaihileikkauksen komplikaatioista, ja sen riskin on aiemmin osoitettu lisääntyvän diabeetikoilla. Diabetespotilaiden näköennuste kaihileikkauksen jälkeen on ei-diabeetikkoja heikompi, ja he tarvitsevat keskimäärin tiiviimpää leikkauksen jälkeistä paikallishoitoa ja seurantaa. Tutkimuksemme ensimmäinen osatyö valottaa systeemilääkityksen merkitystä PCME:n esiintyvyyteen. Havaitsimme beetasalpaajilla, kalsiumestäjillä ja statiineilla olevan kortisoniryhmässä verkkokalvon paksuutta (CRT; central retinal thickness) vähentävä vaikutus huolimatta korkeammasta diabeteksen esiintyvyydestä. Monimuuttuja-analyysissä kalsiumestäjien systeeminen käyttö osoittautui diabetespotilailla itsenäiseksi suojaavaksi tekijäksi PCME:tä vastaan. Beetasalpaajien ja statiinien osalta havaitsimme vahvan korrelaation diabeteksen esiintyvyyden kanssa. Emme kuitenkaan voineet arvioida syy-yhteyden suuntaa, koska kyseessä on retrospektiivinen tutkimus. Kliininen ja biokemiallinen näkökulma huomioiden on kuitenkin todennäköisempää, että tutkimuksessamme esiin noussut diabeteksen PCME:ltä suojaava vaikutus välittyy todellisuudessa systeemilääkitysten, kuten beetasalpaajien ja statiinien kautta. Löydöksemme viittaavat siihen, että PCME:n esiintyminen diabeetikoilla voi vähentyä, mikäli systeemisairauksien hoito on hyvässä tasapainossa. Väitöskirjan toinen osatyö tukee ensimmäisessä osatyössä kuvattuja löydöksiä systeemisairauksien kliinisen stabiliteetin tärkeydestä diabetespotilaiden kaihileikkauksen komplikaatioiden ehkäisyssä. Tutkimuksessa verrattiin ei-diabeetikkoihin tyypin I ja II diabeetikkoja, joille ei ollut kehittynyt diabeteksen aiheuttamia verkkokalvovaurioita (makulopatiaa tai retinopatiaa). Diabetesta sairastavien potilaiden keskimääräinen verensokeritasapaino oli hyvä ja muu systeemilääkitys ajantasainen. Vastoin aiempaa käsitystä havaitsimme, että diabetes itsenäisenä tekijänä ilman retinopatiamuutoksia ei lisännyt PCME:n muodostumisen riskiä, mikäli tauti oli hyvässä hoitotasapainossa ja kliinisesti stabiili. Myös leikkauksen jälkeinen näöntarkkuus oli vertailukelpoinen ryhmien välillä. Löydöstemme perusteella päättelimme, että mikäli diabetespotilaiden glykeeminen kontrolli on optimoitu, voi se yhdessä muiden kardiovaskulaaristen riskitekijöiden hyvän hoidon kanssa suojata myös kaihileikkauksen jälkeisiltä verkkokalvokomplikaatioilta. Kolmas prospektivinen osatyö käsitteli preoperatiivisen anti-inflammatorisen lääkityksen merkitystä diabetespotilaan kaihileikkauksen jälkihoidossa. Kaihileikkaukseen saapuvat diabetespotilaat satunnaistettiin kahteen ryhmään; ensimmäisessä ryhmässä lääkitys aloitettiin kolme vuorokautta ennen kaihileikkausta ja toisessa leikkauksen jälkeen. Havaitsimme, että preoperatiivista lääkitystä käyttäneiden potilasryhmässä silmän sisäinen inflammaatio oli vähäisempää 28. päivän kohdalla leikkauksesta, mutta ero tasaantui ryhmien välillä 3 kuukauden kohdalle saavuttaessa. Kummassakaan ryhmässä ei havaittu kaihileikkauksen jälkeistä kystistä makulaturvotusta. Preoperatiivinen lääkitys ei siis vähentänyt PCME:n ilmaantumista, mikäli postoperatiivinen lääkitys oli asianmukainen.
  • Laukkanen, Kirsi (Helsingin yliopisto, 2021)
    Ihon T-solulymfoomat ovat kroonisia ihosairauksia, joiden ilmaantuvuus on kasvanut maailmanlaajuisesti. Ne jaetaan yhdeksään eri alaryhmään. Sairaudelle on ominaista pahanlaatuisiksi muuntuneiden imusolujen, T-lymfosyyttien kertyminen ensisijaisesti ihoon. Oireet vaihtelevat ihossa esiintyvistä ekseemaa tai psoriaasia muistuttavista läiskistä aggressiivisiin ihokasvaimiin. Pahanlaatuiset T-solut voivat taudin edetessä levitä imusolmukkeisiin sekä muualle elimistöön. Ihon T-solulymfoomien varhainen diagnosointi ja erottaminen muista ihosairauksista on vaikeaa. Tämän vuoksi taudin toteaminen usein viivästyy jopa vuosia ensimmäisen oireiden ilmaantumisesta. Ihon T-solulymfoomia on tutkittu jo pitkään, mutta edelleenkin niiden syntymekanismi on tuntematon. Tämän tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää kuinka ihon T-solulymfooman mikroympäristön tekijät vaikuttavat taudin kehittymiseen. Aiempien tutkimusten mukaan elimistön välttämättömät aminohapot synnyttävät immuniteettiä hillitseviä molekyylejä. Solut, joissa on aminohappoja hajottavia entsyymejä, muodostavat suojaverkon kasvainsolujen ympärille eikä elimistön oma immuunivaste pääse tuhoamaan niitä. Tryptofaanin kataboliareitin indoliamiini 2,3-dioksigenaasi 1 (IDO1) on tällainen entsyymi ja se toimii hajottamalla tryptofaanin kynureniiniksi. IDO1 on immuunijärjestelmän säätelijä, joka estää puolustusjärjestelmää tuhoamasta syöpäkasvainta. Vähemmän tutkittu tryptofaani 2,3-dioksigenaasi (TDO) -entsyymi vaikuttaa samaan metaboliareittiin. Tulokset osoittivat, että molemmat entsyymit ilmentyvät ihon T-solulymfoomista eristetyissä solulinjoissa, syöpäsoluissa sekä kasvainta ympäröivissä tulehduksellisissa soluissa. Lisäksi eri iholymfooma-alatyypeillä oli oma erityinen ilmentymisprofiilinsa. Tutkimalla potilaiden plasmanäytteitä selvitimme, että ihon T-solulymfoomien yleisimmän alatyypin (mycosis fungoides) potilailla kynureniini/ tryptofaanisuhde oli korkeampi verrattuna terveisiin kontrolleihin mikä oli myös merkkinä pitkälle edenneestä sairaudesta. Kartoitimme tutkimuksessamme myös muita tryptofaanin kataboliareitin metabolitteja. Löydöksemme mukaan neljä metabolittia olivat yli-ilmentyneitä ja kaksi ali-ilmentyneitä mycosis fungoides-potilailla verrattuna terveisiin verrokkeihin. Tutkimuksessa selvitettiin myös syöpäsolujen erittämien solunulkoisten vesikkelien merkitystä syövän mikroympäristössä. Solut käyttävät vesikkeleitä viestintään ja voivat siirtää niihin pakattuja proteiineja, lipidejä, nukleiinihappoja sekä metaboliitteja verenkierron välityksellä kauaskin alkuperäisestä solusta. Vesikkeleillä on tärkeä rooli syövän kehityksessä. Niiden avulla syöpäsolu voi kuljettaa syövälle ominaisia molekyylejä terveisiin soluihin sekä muodostaa elimistöön esimetastaattisia lokeroita. Vesikkelit ovat hyvin pieniä, joten ne pystyvät helposti siirtymään kudoksesta toiseen jo ennen kuin syöpää on välttämättä edes havaittu. Tämän vuoksi ne ovat hyviä merkkiaineita syövän varhaiseen toteamiseen. Ihmisen genomiin on muinaisten retrovirusinfektoiden jäljiltä jäänyt endogeenisiä retroviruksen geenejä. Eräs tällainen retrovirusgeeniä ilmentävä proteiini on synsytiini-1, jolla tiedetään olevan keskeinen tehtävä istukkakudoksen synnyssä. Tutkimuksessamme synsytiini-1 oli yli-ilmentynyt ihon T-solulymfoomista eristetyissä solulinjoissa sekä solunulkoisissa vesikkeleissä. Synsytiini-1 on osallisena solujen välisissä fuusioissa. Solufuusiot syövissä aiheuttavat genomista epätasapainoa, aneuploidiaa, kasvainsolujen heterogeenisuutta, lääkeaineresistenssiä sekä etäpesäkkeiden muodostumista. Toiminnallinen tutkimuksemme osoitti, että vesikkeleihin sitoutunut synsytiini-1 lisäsi vastaanottajasoluissa suuria fuusioituneita soluja. Lisäksi tutkimuksemme kartoitti ihon T-solulymfoomien, eturauhassyövän ja paksusuolen syövän solunulkoisten vesikkelien metabolomiikkaa. Osoitimme, että näiden syöpien aineenvaihdunnassa tapahtui muutoksia verrattuna vastaavien kudosten hyvänlaatuisiin soluihin. Aiemmin syövälle tyypillisiä, eri tavoin ilmentyviä metaboliitteja on löydetty syöpäsoluista, mutta solunulkoisten vesikkelien roolia on tutkittu vähemmän. Tulokset osoittivat, että kaikilla tutkituilla syöpätyypeillä oli yhteisiä vesikkeleihin sitoutuneita metaboliitteja. Proliini ja sukkinaatti olivat merkitsevästi yli-ilmentyneet ihon T-solulymfoomien, eturauhassyövän ja paksusuolen syövän solulinjojen vesikkeleissä. Lisäksi foolihappo ja kreatiniini olivat yli-ilmentyneet ihon T-solulymfooman ja eturauhassyövän solujen vesikkeleissä. Tämä tutkimus tarjoaa uutta tietoa syövän mikroympäristöstä ihon T-solu lymfoomassa, eturauhassyövässä sekä paksusuolen syövässä. Erityisesti tutkimus selvitti solunulkoisten vesikkelien ja tryptofaanin hajotukseen osallistuvien immunosuppressivisten metaboliittien osuutta ihon T-solulymfoomien synnyssä. Tuloksia voidaan hyödyntää ihon T-solulymfoomien varhaisemmassa ja tarkemmassa diagnosoinnissa sekä uusien lääkeaineiden kehityksessä. Lisäksi tutkimuksen uutena löydöksenä oli aiemmin syövän kehitykseen liitettyjen metaboliittien yli-ilmentymisen toteaminen syöpäsolujen solunulkoisissa vesikkeleissä. Näitä metaboliitteja on mahdollista tulevaisuudessa hyödyntää reaaliaikaisena syövän merkkiaineena. Tutkimustuloksemme lisäävät myös yleisemminkin tietoa syövän leviämiseen ja syntyyn vaikuttavista mekanismeista.
  • Salmela, Jatta (Helsingin yliopisto, 2021)
    Lihavuus on merkittävä ja kasvava kansanterveysongelma niin Suomessa kuin maailmanlaajuisestikin. Lihavuus ei kuitenkaan jakaudu tasaisesti eri väestöryhmien välillä. Jotta lihavuuden sosioekonomisia eroja voitaisiin kaventaa, täytyy ymmärtää niiden taustalla olevat pitkän aikavälin kehityspolut. Tämän tutkimuksen tavoitteena oli selvittää, miten lapsuuden olosuhteet (osatyö I), muutokset aikuisiän taloudellisissa olosuhteissa (osatyö II) ja sukupolvien välinen sosiaalinen liikkuvuus (osatyö III) ovat yhteydessä painoindeksin kehityspolkuihin suomalaisilla kuntatyöntekijöillä. Tutkimusaineisto koostui Helsinki Health Study -kohortin neljästä kyselytutkimuksesta. Peruskyselyssä (2000–2002) osallistujat olivat 40–60-vuotiaita Helsingin kaupungin työntekijöitä (n=8960, vastausprosentti 67). Kaikille peruskyselyyn vastanneille lähetettiin seurantakyselyt vuosina 2007 (n=7332), 2012 (n=6809) ja 2017 (n=6832) (vastausprosentit 83, 79 ja 82). Lapsuuden olosuhteita selvitettiin retrospektiivisesti vanhempien koulutuksen ja ennen 16 ikävuotta tapahtuneiden vastoinkäymisten kautta. Muutoksia aikuisiän taloudellisissa olosuhteissa tutkin kotitalouden tulojen sekä koettujen taloudellisten vaikeuksien kautta. Sosiaalisen liikkuvuuden mittari perustui vanhempien ja vastaajan omaan koulutukseen. Painoindeksin kehityspolkuja analysoin ryhmäpohjaisella kehityspolkumallinnuksella ja lineaarisella monitasomallinnuksella, sekä aikuisiän taloudellisissa olosuhteissa tapahtuneita muutoksia sekvenssianalyysilla. Muita käytettäviä analyysimenetelmiä olivat multinomiaalinen logistinen regressioanalyysi ja khiin neliö -testi. Vanhempien matala koulutus lisäsi niin naisten kuin miestenkin todennäköisyyttä kuulua ylipainon ja lihavuuden kehityspolkuryhmiin. Naisilla kiusatuksi joutuminen ja vastoinkäymisten kasautuminen lapsuudessa sekä miehillä vanhemman alkoholiongelmat lisäsivät todennäköisyyttä kuulua lihavuuden kehityspolkuryhmiin. Aikuisiän taloudellinen huono-osaisuus oli läpi seurannan yleisempää henkilöillä, jotka kuuluivat lihavuuden kehityspolkuryhmiin. Erot kotitalouden tuloissa kasvoivat painoindeksin kehityspolkuryhmien välillä, ja muutokset taloudellisissa vaikeuksissa olivat yleisempiä henkilöillä, jotka kuuluivat lihavuuden kehityspolkuryhmiin. Ylisukupolvisesti matala sosioekonominen asema sekä miehillä alaspäin suuntautuva sosiaalinen liikkuvuus olivat yhteydessä korkeimpaan painoindeksiin läpi seurannan. Yhteydet ylöspäin ja alaspäin suuntautuvan sosiaalisen liikkuvuuden ja painoindeksin välillä vaihtelivat kuitenkin vastaajan sukupuolen, iän ja syntymäkohortin mukaan. Tutkimuksen tulokset osoittivat sekä lapsuuden että aikuisiän epäsuotuisten sosioekonomisten olosuhteiden olevan yleisempiä henkilöillä, joiden painonnousu aikuisiällä oli merkittävintä. Sosioekonomiset erot tutkittavien painoindeksissä olivat nähtävissä jo seurannan alussa, ja suurin osa painonnoususta havaittiin ennen keski-ikää. Lapsuuden olosuhteiden merkitys myöhempään painonkehitykseen tulisikin huomioida niin lihavuuden ennaltaehkäisyssä kuin sen hoidossakin. Lisäksi alemmassa sosioekonomisessa asemassa oleville työntekijöille kohdistetuilla työpaikkainterventioilla voitaisiin mahdollisesti puuttua aikuisiän painonnousun sosioekonomisiin eroihin. Laaja-alaiset, yhteiskuntatason toimenpiteet ovat kuitenkin välttämättömiä, jos lihavuuden sosioekonomisia eroja halutaan pysyvästi kaventaa niin työntekijöillä kuin väestössä laajemminkin.