Lääketieteellinen tiedekunta

 

Uusimmat julkaisut

  • Whipp, Alyce (Helsingin yliopisto, 2021)
    Aggressiiviseen käyttäytymiseen liittyvät ongelmat vaikuttavat jopa joka kuudenteen lapseen, ja niihin liittyy kielteisiä seurauksia niin henkilölle itselleen kuin myös hänen läheisilleen. Aggressiivinen käyttäytyminen käsittää monenlaista ilmenemismuotoja (esim. huutaminen, lyöminen), ja sitä on tunnetusti vaikea hoitaa. Usein suositellaan, että aggressiivisuuden arvioinnissa kerättäisiin tietoa useista eri lähteistä (esim. vanhemmilta ja opettajilta), jotta ongelmasta saataisiin mahdollisimman kattava kuva. Alkuvaiheessa aggressiivisen käyttäytymisen tutkimuksessa keskityttiin lähinnä miehiin ja vaikeisiin aggressiivisen käytöksen ilmenemismuotoihin. Nykypäivänä tutkitaan myös sukupuolten välisiä yhtäläisyyksiä tai eroja, ja aggressiivisuuteen liittyvä käyttäytyminen ymmärretään laajempana jatkumona. Vaikka tähänastisesta tutkimuksesta on kertynyt paljon tietämystä, on edelleen tärkeää tutkia uusia biologisia mekanismeja ja erilaisia fenotyyppejä aggression esiintymismuotoja/ilmiasuja heterogeenisen luonteen selvittämiseksi ja uudenlaisten yksilöllisten hoitomuotojen kehittämiseksi. Tämän väitöskirjan tavoitteena oli tuottaa lisätietoa näistä aiheista. Tässä väitöskirjassa kuvaillaan yksityiskohtaisemmin aggressiivisen käyttäytymisen fenotyyppiä, esitellään uusia lähestymistapoja aggression biologisiin tutkimuksiin sekä tarjotaan uusia näkökulmia hoitovaihtoehtojen kehittämiseen ja yksilöllistämiseen. Tulokset selvensivät aggressiivisen käyttäytymisen ja muiden käyttäytymismuotojen välistä yhteyttä eri arvioijien raportoimana sekä eri maissa. Tulokset osoittavat, kuinka yleistä niiden samanaikainen esiintyminen on, ja että se olisi otettava huomioon. Aggressiivinen käyttäytyminen, erityisesti suora aggressio, voi myös kertoa kehittymässä olevan epäsosiaalisen persoonallisuushäiriön riskistä, ja on hyvin tärkeää hankkia käyttäytymistä koskevaa tietoa sekä opettajilta että lapselta itseltään. Lisäksi uusi löydös 3-hydroksivoihapon yhteydestä aggressiiviseen käyttäytymiseen viittaa uusiin biologisiin mekanismeihin. Niitä on tutkittava tarkemmin, jotta voimme ymmärtää aggressiivisesta käyttäytymistä paremmin ja kehittää häiritsevän aggressiivisen käyttäytymisen hoitoja.
  • Laukkanen, Kirsi (Helsingin yliopisto, 2021)
    Ihon T-solulymfoomat ovat kroonisia ihosairauksia, joiden ilmaantuvuus on kasvanut maailmanlaajuisesti. Ne jaetaan yhdeksään eri alaryhmään. Sairaudelle on ominaista pahanlaatuisiksi muuntuneiden imusolujen, T-lymfosyyttien kertyminen ensisijaisesti ihoon. Oireet vaihtelevat ihossa esiintyvistä ekseemaa tai psoriaasia muistuttavista läiskistä aggressiivisiin ihokasvaimiin. Pahanlaatuiset T-solut voivat taudin edetessä levitä imusolmukkeisiin sekä muualle elimistöön. Ihon T-solulymfoomien varhainen diagnosointi ja erottaminen muista ihosairauksista on vaikeaa. Tämän vuoksi taudin toteaminen usein viivästyy jopa vuosia ensimmäisen oireiden ilmaantumisesta. Ihon T-solulymfoomia on tutkittu jo pitkään, mutta edelleenkin niiden syntymekanismi on tuntematon. Tämän tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää kuinka ihon T-solulymfooman mikroympäristön tekijät vaikuttavat taudin kehittymiseen. Aiempien tutkimusten mukaan elimistön välttämättömät aminohapot synnyttävät immuniteettiä hillitseviä molekyylejä. Solut, joissa on aminohappoja hajottavia entsyymejä, muodostavat suojaverkon kasvainsolujen ympärille eikä elimistön oma immuunivaste pääse tuhoamaan niitä. Tryptofaanin kataboliareitin indoliamiini 2,3-dioksigenaasi 1 (IDO1) on tällainen entsyymi ja se toimii hajottamalla tryptofaanin kynureniiniksi. IDO1 on immuunijärjestelmän säätelijä, joka estää puolustusjärjestelmää tuhoamasta syöpäkasvainta. Vähemmän tutkittu tryptofaani 2,3-dioksigenaasi (TDO) -entsyymi vaikuttaa samaan metaboliareittiin. Tulokset osoittivat, että molemmat entsyymit ilmentyvät ihon T-solulymfoomista eristetyissä solulinjoissa, syöpäsoluissa sekä kasvainta ympäröivissä tulehduksellisissa soluissa. Lisäksi eri iholymfooma-alatyypeillä oli oma erityinen ilmentymisprofiilinsa. Tutkimalla potilaiden plasmanäytteitä selvitimme, että ihon T-solulymfoomien yleisimmän alatyypin (mycosis fungoides) potilailla kynureniini/ tryptofaanisuhde oli korkeampi verrattuna terveisiin kontrolleihin mikä oli myös merkkinä pitkälle edenneestä sairaudesta. Kartoitimme tutkimuksessamme myös muita tryptofaanin kataboliareitin metabolitteja. Löydöksemme mukaan neljä metabolittia olivat yli-ilmentyneitä ja kaksi ali-ilmentyneitä mycosis fungoides-potilailla verrattuna terveisiin verrokkeihin. Tutkimuksessa selvitettiin myös syöpäsolujen erittämien solunulkoisten vesikkelien merkitystä syövän mikroympäristössä. Solut käyttävät vesikkeleitä viestintään ja voivat siirtää niihin pakattuja proteiineja, lipidejä, nukleiinihappoja sekä metaboliitteja verenkierron välityksellä kauaskin alkuperäisestä solusta. Vesikkeleillä on tärkeä rooli syövän kehityksessä. Niiden avulla syöpäsolu voi kuljettaa syövälle ominaisia molekyylejä terveisiin soluihin sekä muodostaa elimistöön esimetastaattisia lokeroita. Vesikkelit ovat hyvin pieniä, joten ne pystyvät helposti siirtymään kudoksesta toiseen jo ennen kuin syöpää on välttämättä edes havaittu. Tämän vuoksi ne ovat hyviä merkkiaineita syövän varhaiseen toteamiseen. Ihmisen genomiin on muinaisten retrovirusinfektoiden jäljiltä jäänyt endogeenisiä retroviruksen geenejä. Eräs tällainen retrovirusgeeniä ilmentävä proteiini on synsytiini-1, jolla tiedetään olevan keskeinen tehtävä istukkakudoksen synnyssä. Tutkimuksessamme synsytiini-1 oli yli-ilmentynyt ihon T-solulymfoomista eristetyissä solulinjoissa sekä solunulkoisissa vesikkeleissä. Synsytiini-1 on osallisena solujen välisissä fuusioissa. Solufuusiot syövissä aiheuttavat genomista epätasapainoa, aneuploidiaa, kasvainsolujen heterogeenisuutta, lääkeaineresistenssiä sekä etäpesäkkeiden muodostumista. Toiminnallinen tutkimuksemme osoitti, että vesikkeleihin sitoutunut synsytiini-1 lisäsi vastaanottajasoluissa suuria fuusioituneita soluja. Lisäksi tutkimuksemme kartoitti ihon T-solulymfoomien, eturauhassyövän ja paksusuolen syövän solunulkoisten vesikkelien metabolomiikkaa. Osoitimme, että näiden syöpien aineenvaihdunnassa tapahtui muutoksia verrattuna vastaavien kudosten hyvänlaatuisiin soluihin. Aiemmin syövälle tyypillisiä, eri tavoin ilmentyviä metaboliitteja on löydetty syöpäsoluista, mutta solunulkoisten vesikkelien roolia on tutkittu vähemmän. Tulokset osoittivat, että kaikilla tutkituilla syöpätyypeillä oli yhteisiä vesikkeleihin sitoutuneita metaboliitteja. Proliini ja sukkinaatti olivat merkitsevästi yli-ilmentyneet ihon T-solulymfoomien, eturauhassyövän ja paksusuolen syövän solulinjojen vesikkeleissä. Lisäksi foolihappo ja kreatiniini olivat yli-ilmentyneet ihon T-solulymfooman ja eturauhassyövän solujen vesikkeleissä. Tämä tutkimus tarjoaa uutta tietoa syövän mikroympäristöstä ihon T-solu lymfoomassa, eturauhassyövässä sekä paksusuolen syövässä. Erityisesti tutkimus selvitti solunulkoisten vesikkelien ja tryptofaanin hajotukseen osallistuvien immunosuppressivisten metaboliittien osuutta ihon T-solulymfoomien synnyssä. Tuloksia voidaan hyödyntää ihon T-solulymfoomien varhaisemmassa ja tarkemmassa diagnosoinnissa sekä uusien lääkeaineiden kehityksessä. Lisäksi tutkimuksen uutena löydöksenä oli aiemmin syövän kehitykseen liitettyjen metaboliittien yli-ilmentymisen toteaminen syöpäsolujen solunulkoisissa vesikkeleissä. Näitä metaboliitteja on mahdollista tulevaisuudessa hyödyntää reaaliaikaisena syövän merkkiaineena. Tutkimustuloksemme lisäävät myös yleisemminkin tietoa syövän leviämiseen ja syntyyn vaikuttavista mekanismeista.
  • Björkenheim, Robert (Helsingin yliopisto, 2021)
    Tutkimuksen tausta ja tavoite Luupuutos voi olla seurausta vammasta, infektiosta, kasvaimesta tai näiden kirurgisesta hoidosta. Luupuutosten hoitomenetelmät ovat vakiintumattomat. Luupuutoksia on perinteisesti hoidettu luusiirteillä, verisuonitetuilla luusiirteillä, ulkoisella kiinnityslaitteella tapahtuvalla veto-osteogeneesilla tai keinonivelratkaisuin. Uusista hoitomenetelmistä indusoitu kalvo -tekniikan (Masquelet-tekniikka) on esitetty olevan toimiva pitkien luiden luupuutoksissa. Masquelet-tekniikka on kaksivaiheinen leikkaustekniikka, jonka ensimmäisessä vaiheessa luupuutosalue täytetään PMMA (polymetyylimetakrylaatti) -luusementillä, joka kehittää vierasesinereaktion avulla luupuutosalueen ympärille ns. indusoidun kalvon. Muodostuttuaan kalvo ohjaa verisuonitusta, toimii kantasolujen lähteenä, sekä tuottaa kasvutekijöitä luupuutosalueelle. Leikkaustekniikan toisessa vaiheessa kalvo avataan ja PMMA-luusementti poistetaan, jonka jälkeen kalvon sisään asetetaan luusiirrettä täyttämään luupuutosalue. Olemme kehittäneet BAG-S53P4 -biolasi rakeita käyttäen keinoluusiirteen, jonka avulla mahdollistetaan yksivaiheinen Masquelet-tekniikka ilman erillistä tarvetta luusiirteelle. Lisäksi osa biolaseista on päällystetty poly(DL-lactide-co-glycolide) (PLGA) -polymeerillä, jonka avulla lisätään biolasin mekaanisia kestävyysominaisuuksia, sekä mahdollisesti indusoidaan bioaktiivisempi kalvo verrattuna ei-päällystettyyn biolasiin. Tämän tutkimuksen tavoitteena on osoittaa että BAG-S53P4(±PLGA) biolasi voi kehittää luupuutosalueen ympärille bioaktiivisen kalvon, joka on verrattavissa PMMA-luusementin kehittämään kalvoon. Lisäksi tutkimuksen tavoitteena on todentaa että BAG-S53P4(±PLGA) biolasin sisään muodostuu luukasvua. Aineisto ja menetelmät Tämä tutkimus koostuu soluviljely- ja koe-eläintutkimuksista. Soluviljelytutkimuksessa selvitimme BAG-S53P4(±PLGA) -biolasin vaikutuksia tulehdusreaktioon sekä kantasolujen erilaistumiseen luuta muodostaviksi soluiksi. Koe-eläintutkimuksen tavoitteena oli selvittää indusoituneen kalvon ominaisuuksia sekä luun muodostumista BAG-S53P4(±PLGA) biolasin sisälle luupuutosmallissa. Tulokset BAG-S53P4 -biolasilla todettiin olevan sekä selvä tulehdusreaktiota muokkaava että luunmuodostusta stimuloiva vaikutus. Päällystämällä BAG-S53P4 -biolasi PLGA:lla em. vaikutukset vaimenivat. BAG-S53P4(±PLGA) -biolasin ympärille muodostuneen kalvon todettiin olevan verrattavissa PMMA-indusoituun kalvoon. Lisäksi osoitimme selvää uudisluumuodostusta luupuutosalueella sijaitsevan BAG-S53P4(±PLGA) -biolasin sisällä. Yhteenveto Tutkimuksessa osoitimme, että BAG-S53P4(±PLGA) -biolasi tukee luunmuodostusta luupuutosalueella, kykenee muodostamaan tehokkaan bioaktiivisen kalvon luupuutosalueen ympärille, kykenee stimuloimaan kantasoluja kypsymään luutamuodostaviksi soluiksi, sekä muokkaamaan luupuutoalueen tulehdusvastetta. Täten BAG-S53P4(±PLGA) -biolasilla on tarvittavat ominaisuudet mahdollistamaan sen käytön keinoluusiirteenä yksivaiheisessa Masquelet-tekniikassa. BAG-S53P4(±PLGA) -biolasia käyttämällä vältetään sekä kaksivaiheinen leikkaus että tarve erilliselle luusiirteen käytölle.
  • Lindholm, Juha-Matti (Helsingin yliopisto, 2021)
    Kaihileikkauksen jälkeen ilmaantuvien komplikaatioiden ennaltaehkäisy ja hoito Kaihi on merkittävä silmäsairaus, jonka ilmaantuvuus ja hoidon tarve kasvaa väestön ikääntymisen vuoksi. Väitöskirjatutkimukseni tarkoituksena on tarkastella ja kehittää kaihileikkauksen jälkeen ilmaantuvien komplikaatioiden ennaltaehkäisyyn ja hoitoon liittyviä käytäntöjä. Kaihileikkauksen jälkihoitoon liittyvän tutkimuksemme (osatyö I) tavoite oli kehittää hoitomalli, jossa potilas ei tarvitse silmätippoja leikkauksen jälkeen. Tutkimus vertaili sidekalvonalaisen triamsinoloni–injektion tehoa ja turvallisuutta deksametasoni-tippaan verrattuna kaihileikkauksen jälkeisen tulehdusreaktion hoidossa. Tutkimus toteutettiin prospektiivisena kliinisenä hoitotutkimuksena Kymenlaakson keskussairaalassa. Vertailimme tehoa leikkauksenjälkeisen silmän etukammiossa nähtävän tulehdusreaktion voimakkuuden sekä verkkokalvon makulaturvotuksen ilmaantuvuuden perusteella. Turvallisuutta vertailimme silmänpaineen sekä näöntarkkuuden muutoksen perusteella. Tuloset osoittivat, että subkonjuktivaalisesti annosteltu triamsinoloni on tehokas leikkauksenjälkeisen tulehdusreaktion ja verkkokalvon makulaturvotuksen ehkäisyssä. Jälkikaihin ennaltaehkäisyyn liittyvän tutkimuksemme (osatyö II) tavoite oli selvittää tekomykiön ominaisuuksien vaikutusta jälkikaihin ilmaantuvuuteen. Tutkimuksessa vertailimme kolmen hydrofobisen akryylitekomykiön vaikutusta kaihileikatun potilaan jälkikaihitoimenpiteen kumulatiiviseen ilmaantuvuuteen seuranta-aikana. Tutkimus toteutettiin retrospektiivisenä rekisteritutkimuksena Kymenlaakson keskussairaalassa. Tutkimuksemme todellisiin kliinisiin seurantatuloksiin perustuva näyttö (real-world evidence) viittaa siihen, että tekomykiön valinnalla voidaan vähentää jälkikaihin avauksen tarvetta. Jälkikaihin avauksen tarpeen kumulatiivinen ilmaantuvuus oli viiden vuoden seuranta-aikana 13,2 % kilpailevien riskien tilastomenetelmällä arvioituna. Ilmaantuvuus kuitenkin vaihteli huomattavasti nykyaikaisten yleisesti käytössä olevien hydrofobisten akryylimuovitekomykiöiden välillä. Tekomykiöiden diopterivahvuuden vaikutusta jälkikaihitoimenpiteen ilmaantumiseen selvittävä tutkimuksemme (osatyö III) tavoite oli arvioida jälkikaihin riskiä likitaittoisilla potilailla. Tutkimuksessa vertailimme jälkikaihitoimenpiteen riskiä aiemmassa kaihileikkauksessa asetetun tekomykiön diopterivahvuuden mukaan. Tutkimus toteutettiin retrospektiivisenä rekisteritutkimuksena Kymenlaakson keskussairaalassa. Tulosten perusteella mataladiopteriset (5–16.5D) tekomykiöt assosioituvat selvästi suurempaan jälkikaihitoimenpiteen riskiin viiden vuoden seuranta-aikana. Jälkikaihin hoitoon liittyvän tutkimuksemme (osatyö IV) tavoite oli kehittää jälkikaihin avauksen hoitoprosessia Kymenlaakson keskussairaalan silmätautien yksikössä soveltaen Lean-menetelmää. Tutkimuksessa tunnistimme hoitoprosessin vaiheet, jotka tuottavat hukkaa eli lisäarvoa tuottamatonta aikaa tai työtä. Kehitimme laatutavoitteidemme mukaisesti uudistetun hoitomallin, jossa työtehtävät ja -vaiheet standardoidaan hoidon laadun vaihteluvälin vähentämiseksi. Vertailimme uudistetun hoitomallin ja aiemman hoitokäytännön mukaisesti toteutettua hoitoa potilaan hoitoon kuluvan ajan, potilaan vastaanottokäynnin pituuden, hoitoprosessin eri vaiheiden keston ja potilastyytyväisyyden suhteen. Hoidettavien potilaiden määrä tunnissa kolminkertaistui aiempaan toimintatapaan verrattuna. Potilaan käynnin kesto lyheni 20%. Jälkikaihitoimenpiteitä tehtiin yli 100 päivässä. Potilastyytyväisyys ei heikentynyt vaan oli erinomaista.
  • Turtinen, Maaret (Helsingin yliopisto, 2021)
    Tyypin 1 diabetes on immuunivälitteinen sairaus, jossa elimistö hyökkää haiman insuliinia tuottavia beetasoluja vastaan. Tämän sairauden ilmaantuvuus on Suomessa maailman korkein ja muista autoimmuunisairauksista poiketen se on yleisempi miehillä kuin naisilla. Sairastumisriskiä voidaan arvioida taudille altistavien ja suojaavien genotyyppien esiintymisen perusteella sekä seuraamalla autovasta-aineiden ilmaantumista. Altistavat HLA genotyypit selittävät noin puolet perinnöllisestä alttiudesta ja joukko HLA-alueen ulkopuolisia geenivariantteja toisen osan. Diabeetikoiden perheenjäsenillä on suurentunut sairastumisriski muuhun väestön verrattuna. Tyypin 1 diabeteksen syntymekanismi on monitekijäinen, johon sekä geneettiset että ympäristötekijät osallistuvat. Sairauden kehittymisessä ja etenemisessä on lisäksi vaihtelevuutta, ja tämä saattaa olla yhteydessä sairastumishetken ilmiasuun ja genotyyppiin. Tämän väitöskirjatutkimuksen tavoitteena oli selvittää tyypin 1 diabeteksen taudinkuvan vaikeusasteeseen liittyviä tekijöitä diagnoosihetkellä tarkastelemalla kliinistä tilannetta, autovasta-aineita ja HLA-genetiikkaa. Tutkimuksessa oli mukana yhteensä 4993 tyypin 1 diabetekseen vuosina 2003-2006 sairastunutta suomalaista lasta ja nuorta. Selvitimme tyypin 1 ja tyypin 2 diabeteksen esiintymistä suomalaisten tyypin 1 diabetekseen sairastuneiden lasten perheenjäsenillä. Yhteensä 10.4% sairastuneista raportoi tyypin 1 diabetesta esiintyvän 1. asteen sukulaisella, useammin isällä kuin äidillä tai sisaruksella. Sairastuneen lapsen diabeteksen taudinkuva diagnoosihetkellä oli vaikeampi, jos isä sairasti tyypin 1 diabetesta verrattuna tilanteeseen, jossa diabetesta sairasti äiti. Tarkasteltaessa vanhempia, jotka olivat sairastuneet tyypin 1 diabetekseen joko ennen tai jälkeen lapsen syntymän, sairastuneiden isien osuus vanhemmista oli selvästi suurempi, jos vanhempi oli sairastunut jo ennen lapsen syntymää. Löydös tukee hypoteesia äidin raskauden aikaisen insuliinihoidon suojaavasta vaikutuksesta. Myös geneettisillä tekijöillä saattaa olla merkitystä, sillä riskihaplotyyppi HLA-DR4-DQ8 oli yleisempi diabeetikoilla, joiden perheessä oli tyypin 1 diabetesta ja erityisesti, jos sairaus oli isällä. Tyypin 2 diabetesta 1. asteen sukulaisilla esiintyi kahdella prosentilla ja isovanhemmilla 36%:lla tutkittavista lapsista. Isät ja isoisät sairastivat tyypin 2 diabetesta äitejä ja isoäitejä useammin. Ne tutkittavat, joilla oli tyypin 2 diabetesta sairastava sukulainen, olivat diagnoosihetkellä vanhempia, painavampia ja useammin autovasta-ainenegatiivisia. Tytöt vaikuttivat kärsivän diagnoosihetkellä vaikeammasta sokeritasapainon häiriöstä ja metabolisesta tilanteesta. Sen sijaan pojat olivat useammin positiivisia kolmelle neljästä biokemiallisesta autovasta-aineesta. Tyypin 1 diabeteksen taudin puhkeamisessa todettiin vuodenaikaisvaihtelua siten, että sairastuneita oli enemmän syksyllä ja talvella. Vanhemmista lapsista poiketen alle 5-vuotiaiden ryhmässä vähiten sairastuneita todettiin talvella. Siten eri ikäryhmissä erilaiset ympäristötekijät saattavat olla avainasemassa taudin puhkeamista ajatellen. Tutkimuksella saavutettiin ajankohtaista tietoa diabeetikoiden perhehistoriasta tyypin 1 ja tyypin 2 diabeteksen osalta, ja nämä osuudet vastaavat kansainvälisten tutkimusten tuloksia. Tutkimus myös edesauttaa tunnistamaan niitä yksilöitä, jotka voivat olla suuremmassa riskissä vaikeampaan taudinkuvaan tyypin 1 diabeteksen diagnoosihetkellä. Koska diagnoosihetken tilanne voi ennustaa myöhempää sokeritasapainoa ja pitkäaikaiskomplikaatioiden riskiä, on vaikeampaan tautimuotoon liittyvien riskitekijöiden varhainen tunnistaminen tärkeää ennaltaehkäisevien toimien kehittämiseksi. Tuloksemme myös vahvistavat käsitystä siitä, että taudin syntymekanismeissa ja kehityksessä on vaihtelevuutta. Tulevaisuudessa korostuukin täsmällisyys diabeteksen diagnosoinnissa sekä yksilöllisyys sairauden hoidossa.
  • Brück, Oscar (Helsingin yliopisto, 2021)
    Luuytimen histopatologiaa käytetään hematologisten syöpien diagnosoinnissa. Patologi pyrkii tulkitsemaan luuytimen rakennetta sekä mahdollisia poikkeavia soluja tai solumääriä. Ympäröivän normaalin immunologisen solukon kliininen merkitys on epäselvää. Tämän väitöskirjan tavoitteena on tutkia, kuinka myelooisia leukemioita sairastavien potilaiden luuytimen immunologinen mikroympäristö ja kudosmorfologia liittyvät kliiniseen taudinkuvaan. Osatyössä I keräsimme diagnostisia luuydinkoepaloja 56 kroonista myelooista leukemiaa sairastavalta potilaalta ja 14 verrokilta. Nämä analysoitiin multiplex immunohistokemiallisella menetelmällä ja kuva-analyysillä. Verrokkeihiin verrattuna leukemiapotilaiden T-solut ilmensivät suurempia määriä immuunitarkistuspistemolekyylejä PD-1, TIM-3 ja CTLA-4. PD-1-reseptorin ilmentyminen oli korkeampaa luuytimessä verrattuna perifeerisen veren tasoihin korostaen, miksi luuydinnäytteitä tulisi priorisoida immunohematologisessa tutkimuksessa. Lisäksi PD-1-ilmentyminen väheni T-soluissa tyrosiinikinaasihoidon aikana heijastaen normaalin immunologisen fenotyypin palautumista. Osatyössä II tutkimme diagnostisia luuydinkoepaloja 52 B-soluista akuuttia lymfoblastista leukemiaa ja 69 akuuttia myelooista leukemiaa (AML) sairastavalta potilaalta multiplex immunohistokemialla ja kuva-analyysillä. Yhdistimme osatöiden I ja II immunologiset profilointitulokset ja kehitimme näistä monimuuttujamallin tunnistaakseen potilaiden diagnoosin. Lisäksi löysimme kaksi AML-alaryhmää, jotka poikkesivat toisistaan diagnoosivaiheen iän, T-solureseptorin kirjavuuden ja ennusteen suhteen. Osatyössä III analysoimme 236 myelodysplastista oireyhtymää ja 87 myelodysplastisen/myeloproliferatiivisen oireyhtymää sairastavan potilaan sekä 11 verrokin luuydinkoepalat rutiini-H&E-värjäyksellä. Käytimme konvoluutioverkkoja tulkitaksemme kudosmorfologiaa ja monimuuttujamalleja ennustaaksemme geneettisiä poikkeamia, kliinisiä muuttujia ja eloonjäämisennustetta. Havaitsimme, että morfologiset ominaisuudet ennustavat luotettavasti TET2-geenin mutaatioita, spliceosomigeenien mutaatioita ja kromosomi 7 -monosomian. Algoritmien tarkkuus korreloi sekä mutaation alleelikuorman että signalointireittejä tutkittaessa myös niihin kuuluvien poikkeavien geenien lukumäärän kanssa. Väitöskirja osoittaa, että yksityiskohtaisella luuytimen immunologisella profiloinnilla voidaan tunnistaa erilaisia tautifenotyyppejä sekä uusia ennusteellisia biomarkkereita. Lisäksi syväoppimispohjainen kudostekstuurin louhinta voi auttaa paremmin ymmärtämään, kuinka kudosmorfologia liittyy taudin molekyyligeneettisiin profiileihin.
  • Heikkilä, Nelli (Helsingin yliopisto, 2021)
    Elimistön puolustusjärjestelmä koostuu luontaisesta ja hankinnaisesta osasta. Luontaisen puolustuksen vasteet käynnistyvät nopeasti ja toistuvat samanlaisina. Sen sijaan T- ja B-soluista koostuva hankinnainen puolustus tunnistaa taudinaiheuttajien rakenteita erityisillä antigeenireseptoreillaan, ja hitaasti kehittyvässä primaarivasteessa naiivit T- ja B-solut erilaistuvat muistisoluiksi, jotka reagoivat jatkossa nopeasti kyseiseen taudinaiheuttajaan. Tämä väitöskirja käsittelee T-solujen monimuotoisuutta keskittyen erityisesti antigeenireseptoreihin ja muistisolujen alaryhmiin. Kukin T-solu kokoaa oman reseptorinsa yhdistelemällä kateenkorvassa satunnaisella tavalla reseptorin α - ja β -ketjun geenipaloja. Teoreettinen yläraja reseptorien lukumäärälle on jopa 10^15–10^20. Selvitimme reseptorien lukumäärää ihmisen kateenkorvanäytteissä. Sekvensoimme keskimäärin 3.7 miljoonaa uniikkia α-ketjua ja 10.3 miljoonaa uniikkia β-ketjua yhdessä yksilössä. Käyttäen näitä lukuja ja matemaattista mallintamista arvioimme kateenkorvassa olevan 60–100 miljoonaa uniikkia α-ketjua ja 40–60 miljoonaa uniikkia β-ketjua. Kun huomioi reseptorien valtavan määrän, samojen reseptorien esiintyminen kahdessa yksilössä on huomattavan epätodennäköistä. Tulostemme mukaan kuitenkin merkittävä osa α-ketjuista esiintyy usean yksilön kateenkorvassa. Tutkimme, mitä kohteita useissa yksilöissä esiintyvät α-ketjut saattaisivat tunnistaa. Vertailimme kateenkorvan reseptoreja kirjallisuudessa kuvattuihin T-solureseptoreihin, joiden tunnistama kohde on tiedossa. Havaitsimme, että kateenkorva tuotti erittäin runsaasti α-ketjuja, jotka liittyvät tyypin 1 diabeteksen syntyyn. Löydös voi avata uusia keinoja tyypin 1 diabeteksen hoitoon ja ehkäisyyn. Yksilöllisten reseptorien ohella T-solujen monimuotoisuus ilmenee niiden erilaisissa alaryhmissä, joiden suhteiden ymmärtäminen on välttämätöntä T-soluihin kohdistuvien hoitomuotojen kehittämisessä. Valtaosa ihmisen T-solututkimuksesta perustuu verinäytteisiin, vaikka enemmistö T-soluista sijaitsee kiinteissä kudoksissa. Vertailimme naiiveja T-soluja ja erilaisia muistisoluja veressä, imusolmukkeissa, pernassa ja ohutsuolen limakalvolla. Tulostemme mukaan naiivit T-solut ja muita muistisoluja ylläpitävät muistikantasolut oleilevat pääasiassa veressä ja imusolmukkeissa ja niiden määrä vähenee iän myötä. Pernassa ja ohutsuolessa oleilee kypsempiä ja lyhytikäisempiä muistisolupopulaatioita. Tulevaisuuden T-soluhoidot tulee kohdentaa tarkoituksenmukaisesti, jotta muulle puolustusjärjestelmälle aiheutuu mahdollisimman vähäisesti haittaa.
  • Karesvuo, Petteri (Helsingin yliopisto, 2021)
    Kostea ikärappeuma on yli 65-vuotiaiden yleisin näkövammaisuuden syy teollistuneissa maissa. Uudet kasvutekijäestäjä hoidot ovat mullistaneet kostean ikärappeuman hoidon. Ongelmana on kuitenkin niiden lyhyt vaikutusaika eli pistoksia joudutaan antamaan potilaille kuukauden – kolmen kuukauden välein tilanteesta riippuen. Harmaakaihi on puolestaan yleisin näkövammaisuuden syy kehittyvissä maissa. Kaihileikkaus on yksi yleisimmistä päiväkirurgisista toimenpiteistä ja sen on todettu olevan turvallinen, kustannustehokas, näöntarkkuutta ja elämänlaatua parantava toimenpide. Harmaakaihi ja kostea ikärappeuma esiintyvät vanhusväestöllä ja usein ne esiintyvätkin yhtä aikaa. Eri tutkimukset ovat antaneet eriäviä tuloksia siitä pahentaako kaihileikkaus kostean ikärappeuman tilannetta. Tutkimuksessamme näin ei käynyt vaan kostea ikärappeuma osoitti rauhoittumisen merkkejä injektiohoitojen jatkuessa kaihileikkauksesta huolimatta. Aflibercepti on uusi kasvutekijäestäjä lääke ja se on vaikutukseltaan pidempi kuin esimerkiksi bevacizumabi. Tutkimuksessamme huomasimme, että aflibercepti saattais vähentää näkövammaisuuden esiintyvyyttä. Kaihileikkauksessa käytettävä paikallislääkitys leikkauksen jälkeen on todettu vähentävän komplikaatioita ja tutkimuksissamme totesimme, että kortisonilääke vähensi jälkikaihen esiintyvyyttä enemmän verrattuna NSAID lääkkeisiin. Kaihileikkauksessa käytettäviä tekomykiötä on erilaisia, on sinivalosuodattavia ja ei-sinivaloasuodattavia. Eläinkokeissa sinivalon on todettu olevan haitallista verkkokalvolle, mutta tutkimuksessamme näiden linssien välillä ei ollut eroa, kun verrattiin uusien kostean ikärappeuma tapausten esiintyvyyttä. Tekomykiön vahvuudella huomasimme olevan vaikutusta jälkikaihen esiintyvyyteen. Matalavahvuuksisilla tekomykiön saaneilla esiintyi enemmän jälkikaihea verrattuna normaalivahvuuksisiin ja korkeavahvuuksisiin tekomykiöihin. Ikärappeuman tunnettuja riskitekijöitä ovat korkea ikä, sukurasitus ja tupakointi. Uutena tekijänä havaitsimme, että parodontiitti saattaisi olla uusi ikärappeuman riskitekijä.
  • Salmela, Jatta (Helsingin yliopisto, 2021)
    Lihavuus on merkittävä ja kasvava kansanterveysongelma niin Suomessa kuin maailmanlaajuisestikin. Lihavuus ei kuitenkaan jakaudu tasaisesti eri väestöryhmien välillä. Jotta lihavuuden sosioekonomisia eroja voitaisiin kaventaa, täytyy ymmärtää niiden taustalla olevat pitkän aikavälin kehityspolut. Tämän tutkimuksen tavoitteena oli selvittää, miten lapsuuden olosuhteet (osatyö I), muutokset aikuisiän taloudellisissa olosuhteissa (osatyö II) ja sukupolvien välinen sosiaalinen liikkuvuus (osatyö III) ovat yhteydessä painoindeksin kehityspolkuihin suomalaisilla kuntatyöntekijöillä. Tutkimusaineisto koostui Helsinki Health Study -kohortin neljästä kyselytutkimuksesta. Peruskyselyssä (2000–2002) osallistujat olivat 40–60-vuotiaita Helsingin kaupungin työntekijöitä (n=8960, vastausprosentti 67). Kaikille peruskyselyyn vastanneille lähetettiin seurantakyselyt vuosina 2007 (n=7332), 2012 (n=6809) ja 2017 (n=6832) (vastausprosentit 83, 79 ja 82). Lapsuuden olosuhteita selvitettiin retrospektiivisesti vanhempien koulutuksen ja ennen 16 ikävuotta tapahtuneiden vastoinkäymisten kautta. Muutoksia aikuisiän taloudellisissa olosuhteissa tutkin kotitalouden tulojen sekä koettujen taloudellisten vaikeuksien kautta. Sosiaalisen liikkuvuuden mittari perustui vanhempien ja vastaajan omaan koulutukseen. Painoindeksin kehityspolkuja analysoin ryhmäpohjaisella kehityspolkumallinnuksella ja lineaarisella monitasomallinnuksella, sekä aikuisiän taloudellisissa olosuhteissa tapahtuneita muutoksia sekvenssianalyysilla. Muita käytettäviä analyysimenetelmiä olivat multinomiaalinen logistinen regressioanalyysi ja khiin neliö -testi. Vanhempien matala koulutus lisäsi niin naisten kuin miestenkin todennäköisyyttä kuulua ylipainon ja lihavuuden kehityspolkuryhmiin. Naisilla kiusatuksi joutuminen ja vastoinkäymisten kasautuminen lapsuudessa sekä miehillä vanhemman alkoholiongelmat lisäsivät todennäköisyyttä kuulua lihavuuden kehityspolkuryhmiin. Aikuisiän taloudellinen huono-osaisuus oli läpi seurannan yleisempää henkilöillä, jotka kuuluivat lihavuuden kehityspolkuryhmiin. Erot kotitalouden tuloissa kasvoivat painoindeksin kehityspolkuryhmien välillä, ja muutokset taloudellisissa vaikeuksissa olivat yleisempiä henkilöillä, jotka kuuluivat lihavuuden kehityspolkuryhmiin. Ylisukupolvisesti matala sosioekonominen asema sekä miehillä alaspäin suuntautuva sosiaalinen liikkuvuus olivat yhteydessä korkeimpaan painoindeksiin läpi seurannan. Yhteydet ylöspäin ja alaspäin suuntautuvan sosiaalisen liikkuvuuden ja painoindeksin välillä vaihtelivat kuitenkin vastaajan sukupuolen, iän ja syntymäkohortin mukaan. Tutkimuksen tulokset osoittivat sekä lapsuuden että aikuisiän epäsuotuisten sosioekonomisten olosuhteiden olevan yleisempiä henkilöillä, joiden painonnousu aikuisiällä oli merkittävintä. Sosioekonomiset erot tutkittavien painoindeksissä olivat nähtävissä jo seurannan alussa, ja suurin osa painonnoususta havaittiin ennen keski-ikää. Lapsuuden olosuhteiden merkitys myöhempään painonkehitykseen tulisikin huomioida niin lihavuuden ennaltaehkäisyssä kuin sen hoidossakin. Lisäksi alemmassa sosioekonomisessa asemassa oleville työntekijöille kohdistetuilla työpaikkainterventioilla voitaisiin mahdollisesti puuttua aikuisiän painonnousun sosioekonomisiin eroihin. Laaja-alaiset, yhteiskuntatason toimenpiteet ovat kuitenkin välttämättömiä, jos lihavuuden sosioekonomisia eroja halutaan pysyvästi kaventaa niin työntekijöillä kuin väestössä laajemminkin.
  • Danni, Reeta (Helsingin yliopisto, 2021)
    Tutkimuksemme tavoite oli syventää tietoutta diabetespotilaiden kaihileikkauksen jälkeisten komplikaatioiden ehkäisemisestä. Kaihileikkauksen jälkeinen makulaturvotus (PCME; pseudophakic cystoid macular edema) on yksi yleisimmistä kaihileikkauksen komplikaatioista, ja sen riskin on aiemmin osoitettu lisääntyvän diabeetikoilla. Diabetespotilaiden näköennuste kaihileikkauksen jälkeen on ei-diabeetikkoja heikompi, ja he tarvitsevat keskimäärin tiiviimpää leikkauksen jälkeistä paikallishoitoa ja seurantaa. Tutkimuksemme ensimmäinen osatyö valottaa systeemilääkityksen merkitystä PCME:n esiintyvyyteen. Havaitsimme beetasalpaajilla, kalsiumestäjillä ja statiineilla olevan kortisoniryhmässä verkkokalvon paksuutta (CRT; central retinal thickness) vähentävä vaikutus huolimatta korkeammasta diabeteksen esiintyvyydestä. Monimuuttuja-analyysissä kalsiumestäjien systeeminen käyttö osoittautui diabetespotilailla itsenäiseksi suojaavaksi tekijäksi PCME:tä vastaan. Beetasalpaajien ja statiinien osalta havaitsimme vahvan korrelaation diabeteksen esiintyvyyden kanssa. Emme kuitenkaan voineet arvioida syy-yhteyden suuntaa, koska kyseessä on retrospektiivinen tutkimus. Kliininen ja biokemiallinen näkökulma huomioiden on kuitenkin todennäköisempää, että tutkimuksessamme esiin noussut diabeteksen PCME:ltä suojaava vaikutus välittyy todellisuudessa systeemilääkitysten, kuten beetasalpaajien ja statiinien kautta. Löydöksemme viittaavat siihen, että PCME:n esiintyminen diabeetikoilla voi vähentyä, mikäli systeemisairauksien hoito on hyvässä tasapainossa. Väitöskirjan toinen osatyö tukee ensimmäisessä osatyössä kuvattuja löydöksiä systeemisairauksien kliinisen stabiliteetin tärkeydestä diabetespotilaiden kaihileikkauksen komplikaatioiden ehkäisyssä. Tutkimuksessa verrattiin ei-diabeetikkoihin tyypin I ja II diabeetikkoja, joille ei ollut kehittynyt diabeteksen aiheuttamia verkkokalvovaurioita (makulopatiaa tai retinopatiaa). Diabetesta sairastavien potilaiden keskimääräinen verensokeritasapaino oli hyvä ja muu systeemilääkitys ajantasainen. Vastoin aiempaa käsitystä havaitsimme, että diabetes itsenäisenä tekijänä ilman retinopatiamuutoksia ei lisännyt PCME:n muodostumisen riskiä, mikäli tauti oli hyvässä hoitotasapainossa ja kliinisesti stabiili. Myös leikkauksen jälkeinen näöntarkkuus oli vertailukelpoinen ryhmien välillä. Löydöstemme perusteella päättelimme, että mikäli diabetespotilaiden glykeeminen kontrolli on optimoitu, voi se yhdessä muiden kardiovaskulaaristen riskitekijöiden hyvän hoidon kanssa suojata myös kaihileikkauksen jälkeisiltä verkkokalvokomplikaatioilta. Kolmas prospektivinen osatyö käsitteli preoperatiivisen anti-inflammatorisen lääkityksen merkitystä diabetespotilaan kaihileikkauksen jälkihoidossa. Kaihileikkaukseen saapuvat diabetespotilaat satunnaistettiin kahteen ryhmään; ensimmäisessä ryhmässä lääkitys aloitettiin kolme vuorokautta ennen kaihileikkausta ja toisessa leikkauksen jälkeen. Havaitsimme, että preoperatiivista lääkitystä käyttäneiden potilasryhmässä silmän sisäinen inflammaatio oli vähäisempää 28. päivän kohdalla leikkauksesta, mutta ero tasaantui ryhmien välillä 3 kuukauden kohdalle saavuttaessa. Kummassakaan ryhmässä ei havaittu kaihileikkauksen jälkeistä kystistä makulaturvotusta. Preoperatiivinen lääkitys ei siis vähentänyt PCME:n ilmaantumista, mikäli postoperatiivinen lääkitys oli asianmukainen.
  • Åström, Max (Helsingin yliopisto, 2021)
    Fyysinen suorituskyky on tärkeä nykyisten ja tulevien terveystapahtumien ennustaja iäkkäillä henkilöillä. Yli 65-vuotiaiden osuuden väestöstä on ennustettu kaksinkertaistuvan vuoteen 2050 mennessä, jonka takia heikentyvän fyysisen suorituskyvyn estäminen on tärkeää itsenäisen selviytymisen ja hyvän elämänlaadun edistämiseksi vanhassa iässä. Väestön ikääntyessä myös ikään liittyvien kroonisten sairauksien esiintyvyys, kuten esimerkiksi heikentyneen verensokerin säätelyn, ennustetaan kasvavan. Tämän tutkimuksen tavoitteena oli selvittää, millä tavalla ikään liittyvät tekijät, kuten heikentynyt verensokerin säätely ja telomeeripituus, ovat yhteydessä fyysiseen suorituskykyyn myöhemmässä iässä. Lisäksi verensokerin säätelyn ja kivun välistä yhteyttä tutkittiin. Tutkimus on osa Helsingin syntymäkohorttitutkimusta. Kohortti muodostuu Helsingin yliopistollisessa keskussairaalassa vuosina 1934–1944 syntyneistä henkilöistä. Vuosina 2001–2004 yhteensä 2003 keski-iältään 62- vuotiasta henkilöä osallistui kliiniseen tutkimukseen, jossa mitattiin verensokerin säätely, puristusvoima ja kivun määrä. Yhteensä 1094 henkilöä osallistui myös noin 10 vuotta myöhemmin järjestettyyn jatkotutkimukseen, jonka yhteydessä fyysinen suorituskyky arvioitiin Senior Fitness Test:llä (SFT). Telomeeripituus määrättiin molemmissa aikapisteissä. Tutkimuksessa havaittiin käänteinen yhteys heikentyneen verensokerin säätelyn ja SFT tuloksen välillä. Poikkileikkaustutkimus havaittiin heikompi puristusvoima niillä kohortin jäsenillä, joilla todettiin uusi diabetes tai joilla oli aiemmin todettu diabetes verrattuna niihin, joilla oli normoglykemia. Puristusvoimassa ei ollut eroa niillä henkilöillä, joilla oli esidiabetes verrattuna normoglykemisiin henkilöihin. Verensokerin säätely ei ollut yhteydessä itsearvioituun kipuun tai kipulääkkeiden käyttöön. Lyhyempi telomeeripituus toisessa seurantapisteessä ja suurempi telomeerilyhentymä seuranta-aikana oli yhteydessä heikentyneeseen fyysiseen suorituskykyyn naisilla. Vastaavanlaista yhteyttä ei havaittu miehillä. Diabetes oli vahvasti yhteydessä heikentyneeseen fyysiseen suorituskykyyn, mukaan lukien puristusvoimaan ja kattavampaan SFT testiin. Fyysinen suorituskyky heikkeni lineaarisesti sen mukaan, mitä vaikeampi häiriö henkilöillä oli verensokerin säätelyssä. Tämä viittaa siihen, että fyysinen suorituskyky saattaa heikentyä jo ennen diabeteksen puhkeamista. Tulokset osoittavat kuinka tärkeätä on tunnistaa ja hoitaa heikentynyttä verensokerin säätelyä varhaisessa vaiheessa. Siitä huolimatta, että kipu on yleistä väestössä, heikentynyt verensokerin säätely ei itsessään näytä lisäävän kivun määrää. Tutkimuksessa todettiin myös telomeeripituuden mahdollisesti toimivan fyysisen suorituskyvyn biomarkkerina ainakin naisilla, mutta lisää pitkittäistutkimuksia tarvitaan, jotta voidaan arvioida telomeeripituuden käytettävyyttä ennustamaan heikentynyttä fyysistä suorituskykyä.
  • Peltonen, Kati (Helsingin yliopisto, 2021)
    Aivotärähdys on yleinen vamma kovavauhtisissa urheilulajeissa, kuten jääkiekossa. Asianmukainen aivotärähdysten tunnistaminen, arviointi ja seuranta on tärkeää, jotta vältytään vaikeammilta vammoilta, mahdollisilta pitkäaikaisilta vaikutuksilta ja uran ennenaikaiselta päättymiseltä. Verrattuna aikuisiin nuoret ovat alttiimpia aivotärähdyksille. Nuoren aivotärähdys saattaa aiheuttaa vakavia akuutteja ja pitkäaikaisia vaikutuksia kehittyvälle urheilijalle. Aivotärähdyksen varhainen tunnistaminen ja arviointi tapahtuu välittömästi tapahtumapaikalla. Havaittavissa olevia aivotärähdyksen merkkejä ovat tajunnanmenetys, muistinmenetys, sekavuus, tasapainovaikeus ja tyhjä katse. Aivotärähdyksen arviointi tulisi suorittaa monipuolisesti eri toimintoja arvioiden. Vaikka neuropsykologinen arviointi ei yksin riitä, pidetään neuropsykologista tutkimusta aivotärähdysten arvioinnin kulmakivenä. Jotta voidaan tunnistaa vamman jälkeinen epätyypillinen aivotoiminta, on tärkeää tuottaa tietoa tyypillisestä kognitiivisesta suoriutumisesta ja kehityksestä sekä tuottaa viitearvoja kliiniseen käyttöön. Tämän tutkimuksen yleisenä tavoitteena on tutkia nuorten urheilijoiden kognitiivista suoriutumista ja vamman jälkeistä kognitiivista heikentymistä. Tutkimuksessa myös selvitetään, onko aivotärähdykseen viittaavilla merkeillä yhteyttä vamman jälkeiseen neurokognitiiviseen heikentymiseen. Lisäksi tutkimuksen tavoitteena on tutkia iän, aivotärähdyshistorian, oppimisvaikeuden ja toistotestauksen merkitystä aivotärähdysten arvioinnissa. Väitöskirja sisältää kolme osatutkimusta, joissa tutkitaan nuorten urheilijoiden kognitiivista suoriutumista ennen ja jälkeen vamman käyttäen kognitiivista testipatteristoa: the Immediate Post-Concussion Assessment and Cognitive Testing battery (ImPACT). Ensimmäisessä tutkimuksessa tarkasteltiin iän, oppimisvaikeuden ja aivotärähdyshistorian yhteisvaikutusta kognitiiviseen suoriutumiseen 1823:n nuoren suomalaisen urheilijan lähtötaso aineistossa. Toisessa tutkimuksessa selvitettiin, voivatko aivotärähdyksen merkit (tajunnanmenetys, muistinmenetys, sekavuus, tasapainovaikeus ja tyhjä katse) ennustaa heikentynyttä kognitiivista suoriutumista viikko vamman jälkeen 34:n aivotärähdyksen saaneen nuoren urheilijan aineistossa. Kolmannessa osatyössä tutkittiin vielä syvällisemmin aivotärähdyksen merkkien vaikutusta akuuttiin luotettavaan kognitiiviseen heikentymiseen 32:n aivotärähdyksen saaneen nuoren aineistossa. Luotettava kognitiivinen muutos laskettiin terveiden urheilijoiden aineistosta (n=312) käyttäen Reliable change indices (RCI)- menetelmää. Urheilijat, joilla oli oppimisvaikeuksia, saivat heikompia pisteitä kaikissa osa-alueissa ennen kauden alkua suoritetussa neurokognitiivisessa lähtötasotestissä verrattuna tyypillisesti kehittyviin nuoriin. Lisäksi urheilijat, joilla oli oppimisvaikeuksia, vaikuttivat kehittyvän epätyypillisesti kielellisessä muistissa ja visuaalismotorisessa nopeudessa. Aiempien aivotärähdysten lukumäärä ei vaikuttanut urheilijoiden neurokognitiiviseen suoriutumiseen lähtötasolla. Aivotärähdyksen merkkien yhteyttä vamman jälkeiseen kognitiiviseen toipumiseen tutkittiin hierarkkisen regressioanalyysin avulla. Jäällä havaittu tajunnanmenetys, muistinmenetys ja tyhjä katse olivat viikko vammasta arvioituna yhteydessä suurempaan kognitiiviseen heikentymiseen verrattuna aivotärähdyksen saaneisiin urheilijoihin, joilla ei ollut näitä merkkejä. Tajunnanmenetys selitti 22 % kielellisen muistisuoriutumisen vaihtelusta ja muistinmenetys selitti 15 % kielellisen muistisuoriutumisen vaihtelusta ryhmätasolla. Tyhjä katse puolestaan selitti 9 % aivotärähdyksen saaneen urheilijan näönvaraisen muistin vaihtelusta. Aivotärähdyksen merkkien vaikutusta vamman jälkeiseen kognitiiviseen suoriutumiseen tutkittiin edelleen käyttäen RCI-menetelmää. RCI-menetelmän avulla määriteltiin, millainen muutos vamman jälkeen kognitiossa vaadittiin, jotta sillä olisi merkitystä yksilölle ja kliinisessä työssä. Suomenkielisen ImPACT-menetelmän yhden vuoden toistomittaus reliabiliteetti osatesteille vaihteli .39 ja .71 välillä. Luotettavaa muutosta kuvaavat arvot (RCIs) laskettiin terveiden urheilijoiden aineistosta ja arvoja sovellettiin aivotärähdyksen saaneiden aineistoon. Akuutin tajunnanmenetyksen, muistinmenetyksen tai tasapainovaikeuden kokeneilla urheilijoilla, oli noin kahdeksankertainen todennäköisyys siihen, että heillä näkyi heikentymistä kahdessa tai useammassa kognition osa-alueessa 3 päivää vamman jälkeen. Urheilijan sekavuus tai tyhjä katse eivät puolestaan aiheuttaneet luotettavaa kognitiivista heikentymistä. Kaiken kaikkiaan tutkimuksemme osoittaa, että nuoren kognitiivinen toiminta kehittyy läpi nuoruusvuosien ja urheilijat, joilla on oppimisvaikeuksia, eroavat vertaisistaan kognitiivisessa kehityskulussa. Urheilijoille, joilla on oppimisvaikeuksia, tarvitaan erilliset viitearvotiedot, jotta voidaan huomioida heidän ainutlaatuinen kognitiivinen kehityksensä. Lähtötasoarviointi saattaa olla hyödyllistä nuorilla ja oppimisvaikeuksia omaavilla urheilijoilla, sillä näissä alaryhmissä ilmenee suurta vaihtelua lyhyessäkin ajassa kognitiivisissa taidoissa ja kehityksessä. Tämän tutkimuksen perusteella vamman yhteydessä ilmenevä tajunnanmenetys, muistinmenetys, tasapainovaikeus ja tyhjä katse saattavat viitata vakavampaan vammaan ja olla riskitekijöitä pitkittyneelle toipumiselle, minkä vuoksi tarvitaan kognitiivista seurantaa. Tämän tutkimuksen tuloksia voidaan suoraan hyödyntää suomalaisten jääkiekkoilijoiden aivotärähdysten tunnistamiseen, arviointiin ja seurantaan. Tarjoamme suomenkieliset nuorten viitearvotiedot ja luotettavaa muutosta kuvaavat arvot (RCIs), joita voidaan käyttää aidoissa tilanteissa ja kliinisessä työssä. Kokonaisuudessaan tutkimuksemme tuo lisää arvokasta tietoa nuorten urheilijoiden neurokognitiivisesta suoriutumisesta.
  • Pajula, Susanna (Helsingin yliopisto, 2021)
    .Taustaa Merkittävän painon nousun seurauksena venyttyneet iho ei välttämättä palaudu alkuperäiseen muotoonsa massiivisen laihtumisen jälkeen, vaan jää roikkumaan haittaavina ihopoimuina. Vartalonmuokkauskirurgia on ainoa tehokas hoitomuoto laihtumisen jälkeisen ihoylimäärän poistoon, jossa palautetaan venyttyneen alueen anatomia. Tutkimuksen tarkoitus Tämän väitöskirjatyön tarkoituksena oli tutkia massiivien laihtumisen jälkeen tehtyjen alavartalonmuokkausleikkausten yleisyyttä, saatavuutta sekä alueellisia eroja Suomessa. Tämän lisäksi tutkittiin alavartalonmuokkausleikkauksen jälkeisiä komplikaatioiden esiintyvyyttä sekä selvitettiin aiemmin tehdyn alavartalonmuokkausleikkauksen vaikutusta raskauteen ja synnytykseen. Väitöskirjatyössä selvitettiin myös vartalonmuokkauskirurgialeikkaukseen hyväksyttyjen potilaiden lihaskuntoa ennen leikkausta. Tulokset Ainoastaan 14.1 % (1089) lihavuusleikatuista (7703) potilaista kävi alavartalonmuokkaustoimenpiteessä haittaavien ihopoimujen vuoksi Suomessa vuosien 1998 ja 2016 välisenä aikana (Study I). Abdominoplastia oli yleisin (89 %) alavartalonmuokkaustoimenpide. Keskimäärin alavartalomuokkausleikkaus tapahtui 31 kuukautta lihavuusleikkauksen jälkeen. Tutkimusaineistossa oli yhteensä 92 naista, jotka olivat käyneet alavartalomuokkausleikkauksessa ja tulleet tämän jälkeen raskaaksi (Study II). Tutkimusaineistoa verrattiin kaikkiin raskauksiin ja synnytyksiin Suomessa vuosien 1999 ja 2016 välisenä aikana. Yhteensä 26 naista oli käynyt lihavuusleikkauksessa ennen alavartalomuokkausleikkausta. Alavartalomuokkausleikkauksen läpikäyneillä naisilla oli enemmän synnytyksiä keisarinleikkauksella sekä ennenaikaisia synnytyksiä, mutta nämä seikat selittyvät todennäköisesti muilla tekijöillä kuin edeltävällä vartalonmuokkaustoimenpiteellä. Yhteensä 158 massiivisesti laihtunutta potilasta kävi alavartalomuokkausleikkauksen läpi vuosien 2009 ja 2015 välisenä aikana Töölön sairaalassa. Leikkauksen jälkeisiä komplikaatioita tilastoitiin 96 kappaletta 80:llä leikatuista potilaista. Komplikaatioprosentti oli 51. Suurin osa komplikaatioista olivat lieviä, pääsääntöisesti eriasteisia haavanparanemisongelmia, pinnallisia haavainfektioita sekä serooma kertymiä (Study III). Neljännessä osatutkimuksessa tutkittiin yhteensä 23 massiivisesti laihtuneen potilaan lihaskunto kolmella ikä ja sukupuolivalioidulla lihastestillä. Tulosten mukaan alavartalonmuokkausleikkaukseen hyväksytyillä potilailla on huonompi lihasvoima kolmessa lihaskuntotestissä verrattuna saman ikäisiin ja saman sukupuolisiin vertailuryhmiin (Study IV). Johtopäätökset Suomessa vain pieni osa (14.1 %) lihavuusleikatuista potilaista käy massiivisen laihtumisen jälkeen vartalonmuokkausleikkauksessa. Vartalonmuokkausleikkaus tapahtuu keskimäärin noin kahden vuoden 7 kuukauden kuluttua lihavuusleikkauksesta. Tämän tutkimuskokonaisuuden mukaan raskautta ja synnytystä edeltävä alavartalonmuokkaustoimenpide ei aiheuttanut merkittäviä komplikaatioita raskaana olevalle tai syntymättömälle lapselle. Vartalonmuokkausleikkauksen jälkeiset komplikaatiot ovat yleisiä massiivisen laihtuneilla potilailla. Komplikaatiot ovat kuitenkin yleensä suhteellisen pieniä ja polikliinisesti hoidettavissa olevia. Massiivisesti laihtuneiden lihaskunto on normaaliväestöä heikompi ikä-ja sukupuolivalikoiduissa lihaskuntotesteissä.
  • Sane, Markus (Helsingin yliopisto, 2021)
    Keuhkoveritulppa ja alaraajojen syvien laskimoiden tukos ovat laskimotukoksen erilaisia ilmentymiä, jotka usein esiintyvät samanaikaisesti. Hyytymisjärjestelmän aktivaatio on välttämätöntä laskimotukoksen syntymiselle ja yleisesti ajatellaan, että tämä aktivaatio käynnistyy yleisimmin alaraajojen laskimoläpissä. Laskimotukoksen ilmiasu voi vaihdella suuresti, hengenvaarallisesta keskeiset keuhkovaltimot tukkivasta tukoksesta pienen etäisen alaraajalaskimon tukokseen, mutta on suurelta osin epäselvää, mitkä tekijät selittävät ilmiasun eroavaisuuksia. Tukoksen kehittymisen aikaiset muutokset plasmasta mitattaviin hyytymisjärjestelmän tekijöihin tunnetaan myös huonosti. Tämän väitöskirjan tarkoituksena oli tarkastella akuutin keuhkoveritulpan aiheuttamia muutoksia veren hyytymiseen osallistuvien tekijöiden plasmapitoisuuksissa ja keuhkoveritulpan ilmiasun yhteyttä havaittuihin muutoksiin (osatyöt I–III). Lisäksi tutkimme keuhkoveritulpan aiheuttamien kuolemantapausten määrän vaihtelua Suomessa vuosien 1996–2017 aikana (osatyö IV). Tutkimuksen I–III osatöissä tutkittiin 63:a akuutin keuhkoveritulpan sairastanutta henkilöä ja lisäksi 15:a iän ja sukupuolen mukaan kaltaistettua verrokkia. Verikokeet otettiin kaikilta potilailta heti diagnoosin jälkeen (akuuttivaihe) ja 7 kuukauden päästä (vakaa vaihe). Laboratoriossa tutkittiin seuraavia hyytymisjärjestelmään osallistuvia tekijöitä: D-Dimeeri, Hyytysmistekijät V, VIII ja XIIIa, von Willebrand tekijän antigeeni (vWF:Ag) ja liukoinen thrombomoduliini. Kokonaisuudessaan osatöissä I–III havaittiin, että akuutti keuhkoveritulppa aiheuttaa plasmasta mitattavia muutoksia hyytymisjärjestelmän tekijöissä FXIIIa ja vWF:Ag. Keuhkoveritulpan ja mahdollisesti sen ohella esiintyvän laskimotukoksen kokonaistilavuus vaihteli suuresti potilaiden välillä ja korreloi negatiivisesti hyytymistekijä V:n ja verihiutaleiden määrän kanssa. Lisäksi havaittiin, että keuhkoveritulppaa edeltänyt verihiutale-estäjien käyttö oli yhteydessä pienempään laskimotukoksen kokonaistilavuuteen. Potilaskohortissamme noin puollella potilaista todettiin keuhkoveritulpan lisäksi alaraajan laskimoiden hyytymä. Kaikilla niillä potilailla, joilla keuhkoveritulppa sijaitsi keskeisissä keuhkovaltimoissa, todettiin myös alaraajalaskimoiden tukos. Yhdelläkään niistä potilaista potilaalla, jolla oli ainoastaan pienen etäisen keuhkolaskimon veritulppa ei todettu alaraajalaskimoiden tukosta. Samanaikaisella alaraajan laskimotukoksella ei ollut yhteyttä plasmasta mitattujen hyytymistekijöiden määrään tai muihin potilaskohtaisiin ominaisuuksiin. Neljännessä osatyössä raportoimme keuhkoveritulppaan liittyvän kuolleisuuden muutoksia vuosien 1996–2017 aikana. Tiedot keuhkoveritulppaan kuolleista potilaista kerättiin Tilastokeskuksen kuolinsyyrekisteristä. Keuhkoveritulppaan liittyvä kuolleisuus väheni noin 28% seuranta-aikana. Kuolleisuuden väheneminen oli kaksi kertaa suurempaa naisilla kuin miehillä. Ruumiinavausmäärien vaikutusta tilastoituihin keuhkoveritulppan liittyvien kuolemien toteamiseen tarkasteltiin myös ja näiden välillä oli tilastollisesti merkitsevä yhteys. Keuhkoveritulppa kuolleisuuden vuotuinen lasku oli saman suuruista ajanjaksona, jolloin ruumiinavausten määrä pysyi muuttumattomana (1996–2009) tai laski merkittävästi (2010–2017), mutta ruumiinavausten määrän laskun todennäköisen vaikutuksen huomioimisen jälkeen keuhkoveritulppakuolleisuus pysyi muuttumattomana vuoden 2009 jälkeen.
  • Pirneskoski, Jussi (Helsingin yliopisto, 2021)
    Äkillisesti sairastuneen potilaan fysiologisen tilan asianmukainen arvioiminen on välttämätöntä, jotta välittömiä hoitotoimien tarve tunnistetaan. Tämä korostuu erityisesti hoitolaitosten ulkopuolisessa ensihoidossa, jossa diagnostisia ja hoidollisia resursseja on niukasti. Tutkimustieto fysiologisten häiriöiden yksinkertaisista tunnistamiskeinoista auttaisi hoitohenkilökuntaa riskipotilaiden huomioimisessa. Tässä tutkimuksessa selvitettiin ensihoidossa toteutettavan fysiologisen pisteytyksen diagnostista tarkkuutta ja siihen vaikuttavia tekijöitä. Lisäksi arvioitiin fotopletysmografian käytettävyyttä kriittisesti sairastuneiden potilaiden tunnistamisessa päivystyspoliklinikalla. Tutkimus koostui neljästä alatutkimuksesta, joista yksi oli etenevä kohorttitutkimus ja kolme oli takautuvia kohorttitutkimuksia. Osatyöhön I sisällytettiin 212 perättäistä yliopistosairaalan päivystyspoliklinikalle sisään kirjattua aikuispotilasta. II ja III osatyössä arvioitiin 35 800 ensihoidon vuosina 2008 – 2015 kohtaamaa potilasta, joista oli saatavilla National Early Warning Score (NEWS) -pisteytyksen laskemiseen tarvittavat tiedot. IV osatyö oli alaryhmäanalyysi niistä ensihoitoaineiston 26 458 potilaasta, joista oli mitattu myös verensokeriarvo. Tavallisten peruselintoimintomittausten lisäksi osatyössä I potilailta kerättiin fotopletysmografia-muuttujia, joiden arvoja vertailtiin kriittisesti sairaiden ja muiden kuin kriittisesti sairaiden potilaiden välillä. (I) NEWS-pisteytyksen diagnostista tarkkuus 1, 7 ja 30 vuorokauden kuolleisuuden ennustamisessa arvioitiin. (II) Iän vaikutusta tähän ennustetarkkuuteen tarkasteltiin ja selvitettiin ennustetarkkuuden muutos, jos ikä lisättäisiin osaksi NEWS-pisteytystä. (III) Lisäksi verrattiin perinteisen logistisen regressiomallin kykyä ennustaa kuolleisuutta random forest -koneoppimismallin. (IV) Fotopletysmografiakäyrän minimi- ja keskiarvoinen amplitudi erosivat merkitsevästi kriittisten ja muiden kuin kriittisesti sairaiden potilaiden välillä. Amplitudin diagnostinen tarkkuus kriittisesti sairaiden potilaiden erottamisessa heikohkoksi. NEWS-pisteiden kyky ennustaa kuolleisuutta oli paras lyhimmällä aikaviiveellä ja nuorimmassa ikäryhmässä. Ennustetarkkuus heikkeni aikaviiveen pidentyessä kaikissa ikäryhmissä. Iän lisääminen paransi mallin ennustetarkkuutta. Random forest -koneoppimismallin ennustetarkkuus oli parempi kuin logistisen regression ja parani edelleen, mikäli malliin lisättiin verensokeripitoisuus. Kuolleisuuden ennustamisen kannalta merkittävimmät fysiologiset muutokset olivat matala happisaturaatio, korkea hengitystaajuus ja matala systolinen verenpaine. Syketaajuudella ei ollut juurikaan merkitystä kuolleisuuden ennustamisessa. Matalia fotopletysmografiakäyrän minimi- ja keskiarvoamplitudeja voidaan mahdollisesti käyttää muiden menetelmien tukena kriittisesti sairaiden potilaiden tunnistamisessa päivystyspoliklinikalla, mutta diagnostinen tarkkuus jäi heikohkoksi. NEWS-pisteytystä voidaan käyttää 1, 7 ja 30 vuorokauden kuolleisuuden ennustamisessa ensihoidossa. Pisteytyksen ennustetarkkuus on paras yhden vuorokauden aikaviiveellä ja alle 65-vuotiailla potilailla, kuin pidemmillä aikaviiveillä tai vanhemmissa ikäryhmissä. Ennustetarkkuutta voidaan parantaa lisäämällä ikä osaksi pisteytystä. NEWS-pisteytyksen muuttujiin perustuva Random forest -koneoppimismalli päihittää logistisen regression yhden vuorokauden kuolleisuuden ennustamisessa ja mallin tarkkuus paranee edelleen lisäämällä siihen verensokeriarvo.
  • Simonsen, Johan Rasmus Alexander (Helsingin yliopisto, 2021)
    Tausta. Diabetesta sairastavilla henkilöillä on taustaväestöön verrattuna suurempi riski sairastua bakteeriperäisiin infektioihin. Taustaväestössä nämä infektiot ovat usein liitetty mikro- ja makrovaskulaaritauteihin (mm. munuaistauti, sydän- ja verisuonitaudit) mutta infektioiden merkitys näiden tautien etiologiassa on epäselvää. Infektioiden merkitys korostuu erityisesti diabetesta sairastavilla henkilöillä, jotka kärsivät sekä bakteeri-infektioista että mikro- ja makrovaskulaaritaudeista muuhun väestöön verrattuna useammin. Nykytietämys erityisesti tyypin 1 diabetesta sairastavien henkilöiden infektioiden esiintyvyydestä sekä hyperglykemian vaikutuksesta infektioriskiin on ollut toistaiseksi puutteellisia. On myös huomattava, että diabetesta sairastavien henkilöiden infektioherkkyyteen vaikuttavat geneettiset riskitekijät ovat vielä löytämättä. Tavoite. Väitöskirjan tavoitteena oli tutkia bakteeri-infektioiden esiintyvyyttä tyypin 1 diabetesta sairastavilla henkilöillä sekä selvittää miten infektiot vaikuttavat riskiin sairastua diabeettiseen munuaistautiin, sepelvaltimotautiin ja diabeettiseen retinopatiaan. Lisäksi selvitimme infektioherkkyyteen vaikuttavien perinnöllisten riskitekijöiden esiintyvyyttä diabetesta sairastavilla henkilöillä. Menetelmät. Tässä kirjassa esitetyt osatutkimukset tehtiin koko Suomea edustavassa FinnDiane (Finnish Diabetic Nephropathy Study Group) monikeskustutkimuksessa. Tutkimusaineisto koostuu aikuisista tyypin 1 diabetesta sairastavista henkilöistä sekä ei-diabeettisistä verrokkihenkilöistä, jotka edustavat suomalaista taustaväestöä. Tutkimukseen osallistuvilta kerättiin tietoa sekä sairaalan ulko- että sisäpuolelta hoidetuista bakteeri-infektioista käyttäen kahta eri rekisteriä: terveydenhuollon hoitoilmoitusrekisteristä (HILMO) sekä kansallisesta reseptilääkeostosrekisteristä (KELA). Tietoa diabeteskomplikaatioiden ilmaantuvuudesta, etenemisestä sekä riskitekijöistä kerättiin potilaskäyntien yhteydessä, mutta myös sairaala- ja avoterveydenhuollon potilasarkistoista. DNA-näytteet kerättiin veren valkosoluista ja bakteeriperäisten lipopolysakkaridien (LPS) aktiivisuus määritettiin ensimmäisen tutkimuskäynnin yhteydessä seeruminäytteestä. Tulokset. Bakteeri-infektiot olivat tyypin 1 diabetesta sairastavilla henkilöillä noin kaksi kertaa yleisempiä ei-diabeettiseen taustaväestöön verrattuna. Infektioiden esiintyvyys kasvoi erityisesti potilailla, joilla oli diabeettinen munuaistauti ja/tai huono sokeritasapaino. Lisääntynyt antibioottien käyttö sekä kohonnut seerumin LPS-aktiivisuustaso olivat itsenäisiä riskitekijöitä sepelvaltimotaudille ja vaikealle diabeettiselle retinopatialle. Löysimme myös diabetesta sairastavia henkilöitä käsittävässä genomilaajuisessa assosiaatiotutkimuksessa (GWAS) potentiaalisen kytkennän kromosomilla 2 sijaitsevien geneettisten markkerien ja infektioherkkyyden välillä. Lisätutkimusten mukaan tämä infektioherkkyyteen vaikuttava kromosomikytkentä voisi liittyä IRAK1-signaalipolun aktiivisuuden säätelyyn. Päätelmät. Bakteeri-infektioiden esiintyvyys on yleisempää tyypin 1 diabetesta sairastavilla henkilöillä taustaväestöön verrattuna. Toistuvat antibioottiostokset sekä korkea LPS-aktiivisuustaso liittyvät mikro- ja makrovaskulaaritautien kehittymiseen. Geneettiset tekijät kromosomilla 2 saattavat vaikuttaa diabetesta sairastavien henkilöiden infektioherkkyyteen.
  • Lindström, Mikael (Helsingin yliopisto, 2021)
    Syöpätaudit, sepsis sekä unihäiriöt ovat monimutkaisia tauteja, joita tutkitaan mm. kehon nesteiden biomarkkerimolekyylejä seuraamalla. Nestekromatografia yhdistettynä massaspektrometriaan on nopeasti noussut yhdeksi parhaista kliinisen kemian analyysitekniikoista, erityisesti havainnoinnin tarkkuuden ja erottelukyvyn takia. Nämä ominaisuudet ovat hyödyllisiä pienten molekyylien analyyseissa monimutkaisissa biologisissa näytematriiseissa. Tutkimuksessa kehitettiin näiden tautien laboratoriodiagnostiikkaan uusia määritysmenetelmiä, käyttäen kolmoiskvadrupoli-massaspektrometrilaitteistoa (LC-MS/MS). Tutkimus oli jaettu kolmeen osaan: ensimmäisessä tutkittiin seerumin ja plasman serotoniinin käytettävyyttä neuroendokriinisten kasvainten merkkiaineena, toisessa plasman bradykiniinin soveltuvuutta sepsiksen ja erityisesti septisen shokin seurannassa, kun taas kolmannessa kehitettiin LC-MS/MS -menetelmä selkäydinnesteen oreksiinipitoisuuden mittaamiseksi narkolepsiapotilailta. Ennen tätä tutkimusta neuroendokriinisiä kasvaimia on diagnosoitu mm. virtsasta tai seerumista serotoniinin metaboliitteja seuraamalla, mikä kuitenkin vaatii mm. ruokavaliorajoituksia. Septisen shokin hoito taas on ollut perinteisesti haastavaa, sillä onnistunut terapeuttinen väliintulo vaatii tarkkaa tietoa shokkitilan edistymisestä potilaassa. Hyvää merkkiainetta shokin seurantaan ei kuitenkaan ole, joten tutkimuksessa seurattiin ensimmäistä kertaa ihmisessä yleisen tulehdusvälittäjäaine bradykiniinin konsentraatiomuutoksia shokkipotilaissa. Unihäiriöistä erityisesti narkolepsiaa on tutkittu selkäydinnesteen oreksiini-A -peptidiä mittaamalla, mutta tämänhetkinen vakiomenetelmä perustuu radioimmunoanalyysiin (RIA), jonka tulostaso saattaa vaihdella eri mittauslaboratorioiden ja -kittien välillä. Tuloksista selvisi, että serotoniini ja sen yleisimmin tutkittu metaboliitti 5-HIAA olivat yhtä tehokkaita tunnistamaan erityisesti suoliston kasvaimia. Serotoniinipitoisuus oli kuitenkin plasmassa selvästi alempi kuin seerumissa, mikä on otettava huomioon tulosten tulkinnassa. Bradykiniini taas ollut koholla sepsispotilaissa. Tähän saattaa olla syynä mm. molekyylin nopea hajoaminen, paikallinen sitoutuminen vaikutusalueelle tai poistuminen kehosta esim. dialyysihoidon takia. Menetelmä on kuitenkin suorituskykyinen ja luotettava, ja täten käytettävissä muihin bradykiniinin laboratoriomittauksiin. Oreksiinille saatiin kehitettyä menetelmä, jolla nähtiin, että erityisesti ykköstyypin narkoleptikoilla oli selvästi alentunut oreksiinipitoisuus terveisiin, sekä kakkostyypin potilaisiin verrattuna. Tutkimus myös laajensi yleistä oreksiinin mittaustietoutta, sillä ennen tätä tutkimusta oli julkaistu vain kaksi LC-MS/MS -tekniikkaan perustuvaa menetelmää, jotka erosivat toisistaan sekä julkaistuista RIA-menetelmistä merkittävästi tulostasoltaan.
  • Grahn-Shahar, Petra (Helsingin yliopisto, 2021)
    HUS, New Children’s Hospital is the only treatment center for permanent brachial plexus birth injury (BPBI) for the 1.7 million residents of the region of Uusimaa, Finland. The hospital serves as a tertiary treatment center for a population of 2.2 million. The aims of this study are: to calculate the annual incidence of permanent BPBI in the region of the hospital district of Helsinki and Uusimaa in 1995-2019, to analyze whether cervical magnetic resonance imaging (MRI) is reliable in detecting root avulsions, to assess if shoulder dysplasia can be prevented by a protocol including early range of motion (ROM) exercises, ultrasound (US) screening, and Botulinum toxin A (BTX) injections in combination with spica bracing, and to develop a new neurotization technique to restore active shoulder external rotation (ER) in adduction. 431 children with BPBI were referred to our brachial plexus clinic between 1995 and 2019. The injury was permanent in 258 children. Of these, 179 children were born in our primary catchment area, with 437454 births during the 25-year-long study period. Cervical MRI was done to 34 children born between 2007 and 2013 who were clinically potential candidates for plexus surgery. Root avulsion in MRI served as one indication to recommend plexus repair. Our shoulder protocol to prevent shoulder dysplasia, including ROM exercises, US screening, BTX injections, and shoulder ER spica bracing, was developed between 2000 and 2009. The risk for permanent BPBI in the hospital district of Helsinki and Uusimaa from vaginal births varied annually between 0.1 and 0.9 per 1000, with a decreasing tendency. MRI was a reliable imaging modality with both high sensitivity (0.88) and specificity (1.00) for avulsion injuries. Posterior shoulder subluxation, as a result of advancing shoulder dysplasia, was verified by imaging in 48% (114/237) of children with permanent injury. Mean age at detection dropped from 5 years (range 0.3-8.6) in children born before 2000 to 4.9 months (range 1.1-12) in children born 2010 or later. Active shoulder ER in adduction had improved by mean 57° (range 40-95°) in 12/14 children, active ER in abduction by mean 56° (range 30-85) and active abduction mean 27° (range 10-60°) in all 14 patients 4 years (range 2-5) after specific neurotization of the infraspinatus muscle with the spinal accessory nerve (SAN). The annual incidence of permanent BPBI shows marked variation with a decreasing trend. MRI has both high sensitivity and specificity for detecting root avulsion injuries. Half of all children with permanent BPBI develop shoulder dysplasia during the first year, which can be reliably detected with US. ROM exercises, BTX injections and spica bracing seem beneficial in preventing and treating shoulder dysplasia in children 6-12 months old. Active ER in adduction can be reliably restored and maintained by neurotizing the infraspinatus muscle with SAN.
  • Salminen, Samuli (Helsingin yliopisto, 2021)
    Naisilla rintasyöpä on maailmanlaajuisesti eniten diagnosoitu syöpä ja johtava syöpäkuoleman aiheuttaja. Nykyaikaiset varhaisvaiheen rintasyövän paikallishoidot perustuvat rinnan säästävään kirurgiaan ja liitännäissädehoitoon, usein liitännäislääkehoitoihin yhdistettynä. Sädehoitoon liittyvät sarkoomat ovat tukikudossyöpiä, jotka ilmenevät sädehoitoalueella vaihtelevan viiveajan jälkeen. Riski sairastua tällaiseen sarkoomaan on suurentunut sädehoitoa saavilla rintasyöpäpotilailla. Varsinkin sädehoitoon liittyvän, endoteelisoluista lähtöisin olevan angiosarkooman riski on kasvanut rintasyöpäpotilailla. Tämä väitöskirja käsittelee rintasyövän sädehoitoon liittyviä sarkoomia, erityisesti angiosarkoomia, Suomessa vuosina 1953–2014. Suomen Syöpärekisterin tietokantahaussa tunnistettiin yhteensä 132 512 rintasyöpäpotilasta, joista 355 potilaalla todettiin myöhempi sarkooma. Keskitetyn sarkoomadiagnoosin varmistamisen ja potilasasiakirjojen arvioinnin myötä 96 potilaalla vahvistettiin olevan sädehoitoon liittyvä sarkooma, ja näistä potilaista yhteensä viidelläkymmenellä (52 %) todettiin angiosarkooma. Tutkimusajanjaksolla havaittiin sädehoitoon liittyvän angiosarkooman ilmaantumisen kasvu. Yhteensä 82 sädehoitoon liittyvää sarkoomaa sairastavaa potilasta (85 %) hoidettiin parantavalla tavoitteella leikkauksella, ja tässä potilasjoukossa viiden vuoden suhteellinen elossaololuku oli 75 %. Sädehoitoon liittyvän angiosarkooman diagnostiikkaa arvioitiin 58 potilaan aineistossa, joista 50 potilasta oli tunnistettu aiemmassa syöpärekisterihaussa ja kahdeksan potilasta oli diagnosoitu Helsingin Yliopistollisessa Sairaalassa vuosina 2015–2017. Mammografian ja ultraäänitutkimuksen herkkyys angiosarkooman tunnistamisessa oli alhainen. Sen sijaan magneettikuvantamisen ja tietokonetomografian suorituskyky oli varsin korkea, vaikka myös näillä kuvantamismenetelmillä todettiin vääriä negatiivisia tuloksia. Ohut- ja paksuneulanäyte olivat epäluotettavia angiosarkooman diagnostiikassa verrattuna stanssikudosnäytteeseen, avoimeen koepalan ottoon, sekä leikkaukselliseen poistoon, joiden kaikkien herkkyys angiosarkooman toteamisessa oli korkea. Sädehoitoon liittyvän angiosarkooman hoitoa ja ennustetta arvioitiin 50 potilaan Syöpärekisteripohjaisessa aineistossa. 47 potilasta (94 %) leikattiin parantavalla tavoitteella, ja näiden potilaiden viiden vuoden suhteellinen elossaolo-osuus oli 74 %. Laajempi suunniteltu sivusuuntainen leikkausmarginaali oli ennusteellinen kokonaiselossaololle. Tulevaisuudessa rintasyövän ilmaantumisen odotetaan kasvavan, ja toisaalta myös rintasyövän ennusteen arvioidaan paranevan, minkä vuoksi rintasyövän hoidon vakavien haittavaikutusten merkitys korostuu. Tämä väitöskirja tarjoaa ainutlaatuisen näkökulman rintasyövän sädehoitoon liittyvään sarkoomaan Suomessa.
  • Backman, Heidi (Helsingin yliopisto, 2021)
    Psykopatia on persoonallisuushäiriö, jolle on tunnusomaista affektiiviset, interpersonaaliset ja käyttäytymiseen liittyvät antisosiaaliset piirteet. Psykopatian ensimmäiset merkit voidaan havaita jo varhaisvuosina, jolloin puhutaan psykopatiapiirteistä, psykopaattisista käyttäytymistavoista, riskeistä psykopatian kehittymiselle tai tunnekylmyydestä. Valtaosa psykopatiatutkimuksista on keskittynyt tunnistamaan riskitekijöitä, joiden tiedetään olevan geneettisiä, neurobiologisia ja ympäristöstä aiheutuvia. Suojaavia tekijöitä on tunnistettu huomattavasti vähemmän. Väitöskirjatyö koostuu tutkimuksista I–IV. Ensimmäisessä osajulkaisussa tutkittiin suomalaisten nuorten psykopatiapiirteitä suhteessa unen laadullisiin ja määrällisiin vaikeuksiin sekä rikoskäyttäytymiseen. Toisessa osatutkimuksessa pyrittiin selvittämään, millaisia yhteyksiä nuorten toistuvilla ja pitkäkestoisilla univaikeuksilla ja vähäisellä unimäärällä on psykopatiapiirteiden ja sen alaskaalojen tasoon. Aineistona käytettiin vuoden 2012 Nuorisorikollisuuskyselyn vastauksia. Väestöpohjainen otos koostui 4855 suomalaisnuoresta (keski-ikä 15,3 vuotta; 51 % tyttöjä). Tilastollisina menetelminä käytettiin negatiivista binomiregressioanalyysia, varianssianalyysia ja monen muuttujan varianssianalyysia. Tutkimusten tulokset osoittivat laadullisten ja määrällisten uniongelmien liittyvän omaisuusrikollisuuteen ja väkivaltakäyttäytymiseen. Yhteys ei selittynyt sukupuolella, vanhempien valvonnalla nukkumaanmenoajoista tai samanaikaisilla psykopatiapiirteillä. Nuorten itseraportoimilla vakavilla uniongelmilla oli yhteyksiä psykopatiapiirteisiin. Tämän tutkimuksen perusteella ei kuitenkaan voida erottaa syy-seuraussuhdetta. Tutkimuksissa III–IV tutkittiin seurustelu- ja ystävyyssuhteiden sekä vanhemmuuden vaikutuksia nuorten psykopatiapiirteisiin. Aineistona käytettiin Pathways to Desistance -pitkittäistutkimusta, joka koostuu 1354 nuorisorikollisesta (14,3 % naisia; 40,1 % mustia). Yksilöiden sisäisen vaihtelun tarkastelu osoitti, että laadullisesti hyvät seurustelu- ja ystävyyssuhteet olivat yhteydessä matalampiin psykopatiapiirteisiin, kun taas suhteiden antisosiaalisuus liittyi korkeampiin piirteisiin. Matalampaa psykopatiapiirteisyyttä havaittiin niillä nuorilla, jotka eivät olleet seurustelusuhteessa, verrattuna huonossa suhteessa oleviin nuoriin. Äidin lämminhenkisyys korreloi negatiivisesti nuoren psykopatiapiirteisiin ja rikoskäyttäytymiseen. Isän lämpö suojasi nuorta psykopatiapiirteiltä, mutta ei rikollisuudelta. Äidin ja isän vihamielisyys liittyi korkeampiin psykopatiapiirteisiin ja rikollisuuteen. Uniongelmat, sosiaaliset suhteet ja vanhempien vaikutus tulisi ottaa huomioon psykopatiapiirteitä omaavien nuorten hoito-ohjelmissa.

Näytä lisää