Oikeustieteellinen tiedekunta

 

Uusimmat julkaisut

  • Luukkonen, Marja (Helsingin yliopisto, 2018)
    Väitöskirjassa tutkitaan, mitä velvollisuuksia sijoittajalla on Suomen lainsäädännön nojalla ja mitä velvollisuuksia sijoittajalla pitäisi olla. Sijoitustuotteen tarjoajan on usein selvitettävä sijoittajan sijoittajaprofiili ja kysyttävä muun muassa tämän sijoituskokemuksesta ja -tietämyksestä. Sijoittajalla ei ole varsinaista tiedonantovelvollisuutta tuotteen tarjoajalle. Jos tuotteen tarjoaja täyttää lain mukaisen selonottovelvollisuutensa, sijoittajan vastuulla on, mitä tietoja hän itsestään antaa tuotteen tarjoajalle. Sijoittajaprofiilin selvittäminen on sijoittajan omaksi parhaaksi: tarkoituksena on, että sijoittajalle myydään sijoittajaprofiiliin soveltuva sijoitustuote. Sijoittajan selonottovelvollisuus on lähtökohtaisesti laaja: sijoittajan tulee tutustua kaikkeen hänelle annettuun materiaaliin. Sijoittajan selonottovelvollisuus voi kuitenkin tapauskohtaisesti supistua, jos sijoittajalle annetaan esimerkiksi suullisesti tai markkinointiesitteessä hänen sijoituspäätökseensä vaikuttavaa harhaanjohtavaa tai virheellistä tietoa. Sijoittajan selonottovelvollisuuden laiminlyönti ei ole käytännössä harvinaista. Nykymuotoista tuotteen tarjoajan laajaa tiedonantovelvollisuutta on kritisoitu jo vuosien ajan. Tutkimukset osoittavat, että laajaan materiaalimäärään tutustuminen on sijoittajille haastavaa. Sijoittajan tietämisvelvollisuus on melko suppea. Tuotteen tarjoajan laaja tiedonantovelvollisuus tarkoittaa lähtökohtaisesti sitä, että ei-ammattimaisen sijoittajan ei odoteta tietävän sijoitustuotteesta juuri mitään ennen sijoitusta koskevan informaation saamista. Lähtökohtaisesti jokaisen suomalaisen sijoittajan perustietoihin kuuluu, että sijoittamiseen liittyy aina riski ja että yksinkertaisiin osakesijoituksiin ja velkakirjasijoituksiin liittyy riski pääoman menettämisestä. Koska useat sijoitustuotteet ovat rakenteeltaan ja ehdoiltaan nykyään monimutkaisia, ja kun epätietoisuus liittyy siihen, mihin riski tosiasiassa kohdistuu, ei mainituilla peruslähtökohdilla aseteta kovin suuria vaatimuksia sijoittajan tietotasolle. Tilanne muuttuu, jos sijoittajalla on aiempaa sijoituskokemusta tai -tietämystä. Sijoittajan pitää reklamoida sijoitustuotteen tarjoajalle kohtuullisessa ajassa siitä, kun sijoittaja havaitsi tai hänen olisi pitänyt havaita tuotteen tarjoajan sopimusrikkomus. Tällainen sopimusrikkomus on käsillä esimerkiksi silloin, kun tuotteen tarjoaja on antanut sijoittajalle virheellistä tietoa tuotteesta. Jos sijoittaja ei reklamoi kohtuullisessa ajassa, hän menettää pääsääntöisesti oikeutensa vedota virheeseen ja kantaa itse vastuun mahdollisista epäedullisista seurauksista. Ottaen huomioon sijoittajansuojalainsäädännön tarkoituksen on reklamaatiovelvollisuus nykymuodossaan ankara. Vaihtoehtona voisi olla esimerkiksi se, että jos sijoittaja laiminlyö kohtuullisen reklamaatioajan, hänelle tiedonantovirhetapauksessa maksettava vahingonkorvauksen määrä alenisi. Toinen vaihtoehto olisi poistaa reklamaatiovelvollisuus ja jättää seuraamus lainsäädäntömme vanhentumista koskevien säännösten varaan. Sijoitustuotteen tarjoajan menettelytapoja sijoitustuotteiden myynnissä säännellään tänä päivänä vahvasti. Selvää on, että myös sijoittajalla pitää olla velvollisuuksia. Sijoittajan vastuulla on, että hän antaa itsestään sijoittajaprofiilin selvittämistä varten oikeat ja riittävät tiedot ja että hän tutustuu annettuun materiaaliin sekä tekee harkitun sijoituspäätöksen. Sijoittajan on ymmärrettävä, että sijoittamiseen liittyy aina riski.
  • Lindqvist, Jenna-Sofia (Helsingin yliopisto, 2018)
    Tässä artikkelipohjaisessa väitöskirjassa esitetään joitakin EU:n tietosuojauudistuksen keskeisiä tekijöitä, ja korostetaan sen tärkeimpiä muutoksia suhteessa vanhentuneeseen EU:n tietosuojadirektiiviin. Tutkimus koostuu neljästä artikkelista, sekä yleisestä osasta. Tutkimuksen aihe on henkilötietojen suoja esineiden internetissä (englanniksi “Internet of Things”, “IoT”). Artikkelit käsittelevät tietosuojaperiaatteita, henkilötietojen käsittelyn laillisuutta, arkaluontoisia henkilötietoja, lasten tietosuojaa, sidosryhmien muuttuvaa asemaa ja paikkatietoja. Näkökulma on EU-oikeudellinen ja työn keskiössä on uusi tietosuoja-asetus (“GDPR”). Pääasiallinen käytetty tieteellinen tutkimusmetodi on oikeusdogmaattinen, mutta työssä on käytetty myös oikeuspoliittisen- ja ongelmakeskeisen metodin elementtejä. Kuten tässä väitöskirjassa todetaan, IoT asettaa haasteita henkilötietojen suojalle pääasiassa siksi, että kerättyjen henkilötietojen määrä on lisääntynyt huomattavasti ja koska tietoja kerätään niin monesta eri lähteestä. Esineiden internetissä laitteet ovat suunniteltu huomaamattomiksi, mikä vaikeuttaa läpinäkyvyysperiaatteen toteutumista, sekä pätevän suostumuksen antamista. Lisäksi älylaitteiden välisen automaattisen tiedonsiirron muoto vaikeuttaa avoimuuden ja oikeudenmukaisuuden periaatteiden soveltamista. Vaikka IoT tuo mukanaan paljon hyötyjä yhteiskunnalle, syntyy myös riskejä rekisteröidyille, kuten liiallinen profilointi, diskriminointi ja virheelliset johtopäätökset. Tutkimus nostaa esiin uuden tietosuoja-asetuksen heikkouksia ja epäselvyyksiä ja osallistuu akateemiseen keskusteluun asetuksen tulevasta soveltamisesta EU:ssa. Tutkimuksen päätehtävä on selvittää onko asetus tosiasiassa soveltuva käsittelemään uusia teknologioita, kuten esineiden internetiä.
  • James, Ricky (Helsingin yliopisto, 2018)
    This thesis advocates replacing the exclusive rights doctrine with the correlated rights doctrine in circumstances, where an integrated technological product requires the practice of several patents from multiple owners. The justification for application of the correlated rights doctrine is based upon the principles of equity and non-discrimination, which demand that every IP owner contributing innovations to a technological product is fully compensated for the value of their contribution. In the thesis the correlated rights doctrine is defined as: ‘When multiple parties have individual property claims on an inherently integrated property, each is legally entitled to their proportional share of the value of the property and the law should protect that share from being appropriated by others, including other owners and users.’ The need to replace the exclusive rights doctrine is demonstrated by the abuses of patent holdup and patent holdout, which can be regarded as manifestations of a mismatch between integrated innovation and the absolute foundations of IP law. As described in the thesis, both these abuses appropriate the rewards from nearly every integrated patent contributor and unjustly enrich only a few abusive entities. It is anticipated that an application of the correlated rights doctrine would effectively proscribe the practice of patent holdup, in addition to overturning the prevailing notion that integrated patent owners are entitled to only 20% of the value that their properties contribute to an integrated technological product. An application of the doctrine should also allow for the curtailment of patent holdout, which was initially a defensive measure tolerated by the courts to avoid the inequitable outcomes related to patent holdup. While the thesis advocates a doctrinal replacement, it does not advocate for changes in existing legislation. This is because an application of the correlated rights doctrine does not appear to breach existing legislation and may even be required under the of EU Law. Further although an application of the correlated rights doctrine may not be required under U.S law, its potential application is bolstered by the fact that it is an established U.S. legal doctrine which has been supported by the U.S. Supreme Court for over 100 years. Assuming that an application of the correlated intellectual property rights is adopted, it should facilitate a more equitable and efficient resolution of patent disputes, which will enhance innovative efforts by allowing all innovators to be fully rewarded for their contributions to advanced technological products.
  • Soirila, Ukri (Helsingin yliopisto, 2018)
    Tutkimus käsittelee 1990-luvulla ja 2000-luvulla levinnyttä ajatusta globaalista oikeudesta, jonka subjekteja ovat yksilöt ja ihmiskunta, ja joka täten korvaa ainakin osittain valtioiden välisten suhteiden varaan rakentuneen kansainvälisoikeudellisen järjestelmän. Tällaista uutta globaalia oikeutta ajetaan eksplisiittisesti joissain akateemisissa töissä, siihen vihjataan toisissa ja toisinaan ajatus siitä esiintyy myös kansainvälisen oikeuden käytännössä. Yhdessä nämä muodostavat löyhärajaisen ”law of humanity ” (”ihmiskunnan oikeus”) –hankkeen. Tutkimus esittää tätä hanketta koskevan immanentin kritiikin. Ennen kaikkea tutkimus keskittyy hankkeen ja sitä koskevan diskurssin konkreettisiin lopputuloksiin ja siihen, miten ajatus kansainvälisen oikeuden muutoksesta kohti ”ihmiskunnan oikeutta” luo ja ylläpitää vallan muotoja, jotka ovat ristiriidassa hankkeen määrittelemien tavoitteiden kanssa. Tutkimus on jaettu kolmeen osaan. Ensimmäinen osa asettaa law of humanity -hankkeen tiettyyn historialliseen ja teoreettiseen kontekstiin ja analysoi hankkeen kannalta keskeisimpiä teoksia. Väitöskirjan kannalta keskeinen tutkimustulos on että hanke pyrkii saavuttamaan tavoitteensa lisäämällä tiettyjen käsitteiden merkitystä kansainvälisoikeudellisessa diskurssissa ja muuttamalla siten ymmärrystämme kansainvälisen oikeuden keskeisimmistä periaatteista. Keskeisimmät tällaiset käsitteet ovat ihmisoikeudet, inhimillinen turvallisuus ja ihmisarvo. Tutkimuksen toinen osa haastaa sen olettaman että edellämainittujen käsitteiden merkityksen lisääminen kansainvälisoikeudellisessa oikeudessa johtaisi väistämättä hankeen tavoittelemiin päämääriin. Keskittyen näiden käsitteiden indeterminanssiin, tutkimus esittää että näitä käsitteitä voidaan ainakin teoriassa käyttää hyvin monenlaisten tavoitteiden saavuttamiseksi – myös sellaisten jotka ovat ristiriidassa law of humanity -hankkeen tavoitteiden kanssa. Kolmas osa keskittyy siihen miten hankkeen kannalta keskeisiä käsitteitä on tosiasiassa käytetty globaalissa hallinnan käytännössä. Analyysi paljastaa että vaikka esimerkiksi ihmisoikeusretoriikasta on tullut globaalin hallinnan arkipäivää, sen lopputulokset ovat jääneet etenkin kehitysmaiden asukkaiden näkökulmasta epämääräisiksi. Sen sijaan retoriikalla on ollut huomattava merkitys valtion ja sen instituutioiden muokkaamisessa. Ihmiskunnan oikeus –hankkeen kannalta hälyttävää on että tämä valtioiden muokkaaminen on mahdollistanut sellaisten globaalien ajatustapojen ja vallan muotojen leviämisen, jotka ovat ristiriidassa hankkeen tavoitteiden kanssa.
  • Wilkman, Nina (Helsingin yliopisto, 2018)
    I doktorsavhandlingen behandlas frågan om hur man skall tolka avtal gällande företagsöverlåtelser, vare sig det gäller köp och försäljning av aktier, inkråm eller en kombination av dessa. I avhandlingen diskuteras avtalsrätten och dess tillämpning på basen av hur företagsöverlåtelser typiskt utförs och dokumenteras. Företagsöverlåtelser är ofta omfattande projekt och parterna försöker göra så heltäckande skriftliga avtal som möjligt. När dessa skriftliga avtal skall tolkas, så gäller utmaningarna inte enbart att det är frågan om komplexa projekt och avtal, utan det finns ytterligare utmaningar i det faktum att det är typiskt att avtalen innehåller en mängd terminologi och andra uttryck som baserar sig på koncept utvecklade i common law och som har en viss betydelse i Storbritannien och i USA. Det är dessutom vanligt att man använder engelska både under förhandlingarna och i avtalen. Dessa särdrag förekommer även när avtalen innehåller en klausul om att någon av de nordiska ländernas lagar skall tillämpas på avtalsförhållandet och är särskilt typiska för gränsöverskridande transaktioner. Avhandlingen innehåller många komparativa element, där de olika skedena och avtalen analyseras både ur ett common law perspektiv (enbart ur engelskt och amerikanskt perspektiv) och ur ett nordiskt perspektiv (enbart ur danskt, finländskt, norskt och svenskt perspektiv). Likheterna och skillnaderna jämförs sedan med varandra och slutligen tas ställning till relevansen för transaktioner i allmänhet, både sådana som gäller ett land och sådana som gäller flera länder, och för transaktioner där nordisk lag gäller. Avhandlingen utmynnar i ett flertal slutsatser. Till dessa hör bland annat att med beaktande av de särdrag som företagsöverlåtelser i allmänhet har, så förespråkas en slags kontextuell, objektiv metod för tolkningen av dessa avtal. Den kontextuella delen gäller framförallt tolkningen av själva avtalet inklusive bilagor medan en mera restriktiv inställning har tagits till att använda material och händelser innan det skriftliga avtalet uppgjorts. Betydelsen av det skriftliga avtalet som det viktigaste tolkningsmedlet har motiverats bland annat med det att de skriftliga, detaljerade avtalen är slutresultat av en komplex process. I gränsöverskridande företagsöverlåtelser är betydelsen av det skriftliga avtalet ännu viktigare, eftersom avtalet fastställer parternas gemensamma vilja oberoende av om de har olika uppfattning om avtalsrätten i allmänhet. När det gäller den objektiva delen av tolkningen, så är slutsatsen den att detta inte betyder att t.ex. common law terminologi skall tolkas som man gör i common law länderna. I den händelse att avtalen innehåller en klausul som säger att någon av de nordiska lagarna är tillämplig på avtalet, så är den klausulen av avgörande betydelse i all tolkning av avtalet. I avhandlingen kommer man ytterligare fram till att för de mest använda common law termerna kan man de facto finna eller konstruera begrepp under nordiska lagar. Däremot sägs det att om man vid tillämpningen av de nordiska lagarna inte kan må ett tolkningsresultat eller om parterna medvetet använt en term eller det engelska språket i enlighet med hur det uppfattas i common law länderna, så skall nordiska domstolar och skiljemän ha rätt att använda sig av common law och common law praxis. Detta motiveras med att hela transaktionsmarknaden är djupt påverkad av hur saker och ting görs i dessa länder. Användningen av common law är dock inte så medvetet gjord i de nordiska länderna att man kan säga att den nordiska juristkåren skulle ha accepterat att common law betydelsen för terminologi och andra uttryck på engelska skall anses gälla framöver avtalad, gällande lag. En av de viktigaste slutsatserna är dessutom att man bör inse att engelsk och amerikansk avtalsrätt inte är identisk. Det betyder att närhelst man använder sig av common law, så bör man förklara varför engelsk eller amerikansk rätt är vald och därefter måste man vara konsekvent i sin användning av den valda rätten.
  • Hietanen-Kunwald, Petra (Helsingin yliopisto, 2018)
    Tutkimus käsittelee sovittelun suhdetta oikeusjärjestelmään. Sovittelua on perinteisesti pidetty ei-oikeudellisena riidanratkaisuna, ja sitä on tutkittu ensisijassa oikeussosiologian näkökulmasta. Sovittelu on kuitenkin oikeudellistunut. Oikeudellistuminen on kulminoitunut Euroopassa niin sanottuun sovitteludirektiiviin (2008/52/EY). Suomi on implementoinut sovitteludirektiivin lailla riita-asioiden sovittelusta ja sovinnon vahvistamisesta yleisissä tuomioistuimissa (394/2011). Sovitteludirektiivin keskeinen ajatus on, että sovittelussa aikaansaatu sopimus on tietyin ehdoin täytäntöönpanokelpoinen. Vahvistettua sovintosopimusta voidaan monessa suhteessa verrata tuomioistuimen antamaan tuomioon tai välitystuomioon. Vaihtoehtoinen ja virallinen riidanratkaisu ovat lähentyneet ja limittyneet: molemmat menettelyt tarjoavat areenan riidan ratkaisemiselle, ja molempien riidanratkaisumuotojen lopputulos on täytäntöönpanokelpoinen asiakirja. Tässä ympäristössä on aihetta selvittää, mitä oikeudellisia periaatteita ja oikeusturvatakeita sovelletaan sovitteluun, ja mihin nämä periaatteet ja oikeusturvatakeet perustuvat. Tutkimuksessa erotetaan sovittelu sosiaalisena ilmiönä ja sovittelu oikeudellisena ilmiönä. Tutkimuksessa selvitetään miten sovitteluteorian paradigmat, arvot ja periaatteet heijastuvat oikeusjärjestelmään ja miten voidaan sovintosopimuksen sitovuus perustella. Tutkimuksessa todetaan, että on muodostumassa oikeudellisia periaatteita, jotka määrittelevät sovittelun tarkoitusta, osapuolten roolia, sovittelumenettelyä ja päätöksentekoa sovittelussa. Tutkimuksessa hahmotellaan näitä periaatteita. Siinä todetaan myös, että sovittelijan puolueettomuus ja asianosaisten mahdollisuus osallistua tasapuolisesti sovitteluun ovat sovittelun oikeudenmukaisuuden vähimmäisehtoja. Tutkimus sijoittuu eurooppalaisen prosessioikeuden alalle, mutta liittyy myös muihin oikeudenaloihin kuten sopimusoikeuteen. Tutkimus on rajattu tuomioistuimen ulkopuoliseen sovitteluun siviili- ja kaupallisissa asioissa. Tutkimuksen näkökulma on lainopillinen, mutta myös perustaltaan monitieteisen sovitteluteorian kehittämät paradigmat, arvot ja käsitteet on otettu huomioon. Tässä mielessä lähestymistapa on monitieteinen.
  • Ukkola, Markus (Helsingin yliopisto, 2018)
    Väitöskirjan tarkoituksena on arvioida, onko unionin tuomioistuimen julkisia hankintoja koskevan lainsäädännön soveltamisalaa koskeva oikeuskäytäntö täyttänyt vaatimuksia, joiden tarkoituksena on varmistaa oikeuskäytännön johdonmukaisuus ja oikeusvarmuus. Väitöskirjassa esitetään, että etenkin unionin hankintalainsäädännön kontekstissa liiallinen teleologisten argumenttien käyttö voi heikentää johdonmukaisuuden ja yhdenmukaisuuden sekä oikeusvarmuuden elementtejä. Tutkimuksen tarkoituksena on osoittaa, miten tuomioistuin voisi edesauttaa julkisia hankintoja koskevan lainsäädännön systematisoimista ja yhtenäisyyttä käyttämällä systeemisiä kuten käsitteisiin liittyviä argumentteja ratkaisutoiminnassaan Väitöskirjassa analysoidaan unionin tuomioistuimen julkisiten hankintojen lainsäädännön soveltamisalaa koskevaa ratkaisukäytäntöä ja tuomioistuimen ratkaisuissa käytettyjä argumentteja. Tutkimuksessa osoitetaan, miten käsitteistä kuten hankintasopimus tai hankintayksikkö voitaisiin johtaa lainsäädännön yhtenäisyyttä parantavaa tulkintakäytäntöä.
  • Heasman, Lia (Helsingin yliopisto, 2018)
    Kannattavaan liiketoimintaan tähtääminen ei ole ihmisoikeuksien perusteiden vastaista, koska kannattavuus sinällään on moraalisesti neutraali tavoite. Useimmat monikansalliset tai kansalliset yritykset eivät koskaan loukkaa ihmisoikeuksia, mutta sadoista tuhansista monikansallisista yrityksistä ja niiden tytäryhtiöistä jotkut saattavat loukata ja luultavimmin osa näin tekeekin. Yritysten ja ihmisoikeuksien välistä suhdetta ei aluksi nähty suorana tai edes epäsuorana, mutta globalisaation aikakaudella on ilmeistä, että yritysten toiminta voi vaikuttaa ihmisoikeuksiin. Monikansalliset yritykset voivat huomata sijaitsevansa yritysten toimintaa säätelevien erilaisten lainkäyttöalueiden porsaanreiässä, eikä kansainvälinen oikeuskaan varmista vastuullisuutta. Juridisesti monikansallisilla yrityksillä on velvollisuus harjoittaa toimintaansa kunkin toiminta-alueensa lainsäädännön mukaisesti. Asia muuttuu monimutkaiseksi, kun monikansalliset yritykset toimivat sellaisissa valtioissa, jotka eivät joko halua tai kykene panemaan täytäntöön ihmisoikeuksia ja perusoikeuksia. Yrityksiä ei pidetä kansainvälisen oikeuden oikeussubjekteina, joten niitä ei voida velvoittaa sitoutumaan kansainväliseen sääntelyyn, joka esim. ihmisoikeuksiin liittyy. Väitöskirjassa pyritään tutkimaan kattavasti ihmisoikeuksien velvoittavan suojelun ja kehittymistä ihmisoikeuksien edistämistä yrityksissä.. Hypoteesina halutaan selvittää, onko olemassa pakottavaa lainsäädäntöä, joka sääntelee monikansallisten yritysten ihmisoikeusvelvoitteita, ja tätäkin tärkeämpänä: mikäli ei ole, onko tällaista sitovaa sääntelyä mahdollisuus saada aikaan? Jos tällaista sääntelyä on kehittymässä, mihin suuntaan se kehittyy ja millaisia velvoitteita se täsmälleen ottaen voi asettaa? Tutkimus jakautuu kolmeen osaan. Ensimmäisessä osassa käsitellään erilaisia pakottavaan yritys- ja ihmisoikeussääntelyyn liittyviä teoreettisia ongelmia. Tutkimuksen toinen osa esittelee kattavasti tämänhetkisen sääntely-ympäristön. Siinä ei rajoituta vain kansainväliseen ja kansalliseen sääntelyyn, vaan lisäksi käydään läpi kaksi ihmisoikeuksiin ja yrityksiin liittyvää tapaustutkimusta. Kolmannessa osassa tarkastellaan kahta ensimmäistä ja pyritään vastaamaan tutkimushypoteesiin sekä kysymykseen, voiko yrityksille ylipäätään asettaa ihmisoikeusvelvoitteita. Tutkimuksen yhteenvetona valtiot näyttäisivät jatkossakin olevan keskeisessä roolissa ihmisoikeuksien suojelussa ja täytäntöönpanossa ei ainoastaan vertikaalisesti valtion ja yksilön välillä, vaan myös horisontaalisissa suhteissa. Väitteenä esitetään, että kansainväliset ihmisoikeudet ja kansalliset sääntelytoimet sisältävät odotuksen, että yritykset noudattavat ihmisoikeuksia, ja näin ollen velvoite saattaa jo olla olemassa vastuun muodossa. Lisäksi tutkimuksessa arvioidaan yritystoimintaa sitovien ihmisoikeusvelvoitteiden kehittymisen vaikutuksia liiketoimintaan ja ihmisoikeuksiin tulevaisuudessa. Samalla havainnollistetaan, kuinka samankaltaisia yritysvastuun konsepteja on levinnyt eri maihin sääntely-yhteistyön, kilpailun ja ylikansallisen viestinnän kautta. Tutkimuksessa pohditaan saman politiikan lähentymisen teorian kautta, kuinka pakottavat velvoitteet voivat levitä maasta toiseen ja kehittyä siten ensin alueellisiksi ja myöhemmin globaaleiksi normeiksi.
  • Peterzens-Nysten, Anri (Helsingin yliopisto, 2018)
    Väitöskirjassani tutkin lainsäädännön tarjoamaa suojaa kulttuuriesineille. Kysyn miksi kulttuuriesineet tarvitsevat suojaa ja miten niitä tänä päivänä suojataan lainsäädännön keinoin. Erityisesti keskityn oikeudellisen sääntelyn nykytilaan kulttuuriesineiden liikkumisen rajoittamiseksi sekä laittomien kulttuuriesineiden palautusta alkuperämaahan koskevien tilanteiden ratkaisemiseksi. Työn teoreettisessa osassa tarkastelen, mihin tutkimuskohde sijoittuu oikeustieteen tutkimuksen kentässä. Koska olemassa olevalla sääntelyllä ei voitu turvata kulttuuriperinnön tarvitsemaa suojaa erilaisissa ongelmatilanteissa, on tarvittu uutta sääntelyä. Tutkimuksessa esitetään, että kulttuuriperinnön ottaminen oikeudellisen sääntelyn kohteeksi on synnyttänyt itsenäisiä lainsäädäntöalueita, joilla on omat oikeudelliset ongelmansa. Lainsäädäntöalueet voidaan hahmottaa kulttuuriperintöoikeudellisen sääntelyn alle kuuluviksi itsenäisiksi oikeudellisiksi osa-alueiksi. Tässä työssä tarkastelun kohteena on kulttuuriesineiden liikkumista ja niiden palautusta sääntelevä oikeudellinen osa-alue. Tutkimuksen lähtökohtana on, että kulttuuriperinnön suojaksi syntyneitä itsenäisiä oikeudellisia osa-alueita ei pystytä jäsentämään vanhalla systematiikalla. Osa-alueita säännellään omalla normistolla, jäsennetään niille ominaisilla käsitteillä ja ne noudattavat niille tyypillisiä oikeusperiaatteita, jotka muodostavat pohjan jokaisen osa-alueen yleisille opeille. Työn teoreettisena tavoitteena on ollut systematisoida kulttuuriesineiden liikkumisen ja palauttamisen muodostaman oikeudellisen osa-alueen normistoa ja hahmotella sen yleisiä oppeja. Työn käytännöllisessä osassa tutkin laittomien kulttuuriesineiden palautusta. Ensiksi tarkastelen suojan sääntelyä eli kulttuuriesineiden liikkumisen ja palautusvaatimusten oikeudellista sääntelyä. Tämän jälkeen tarkastelen suojan toteutumista eli palautusjärjestelmän toimivuutta. Tutkimuksessa esitetään, että kulttuuriesineiden oikeudellinen suoja ja suojan toteuttaminen on kehittymässä selvästi kaksijakoiseen suuntaan. Sääntely on jakautunut pehmeän ja sitovan sääntelyn muotoihin ja vastaavasti suojan toteuttaminenkin jakaantuu kovan ja pehmeän toteuttamisen keinoihin. Kulttuuriesineiden liikkumista ja palautusta sääntelevällä oikeudellisella osa-alueella tällaista dikotomiaa voidaan pitää poikkeuksellisen voimakkaana. Tällä alalla pehmeä sääntely on nopeasti vakiinnuttanut asemaansa sitovan sääntelyn ohella. Pehmeää sääntelyä ja toteuttamista voidaan pitää tämän alan erityispiirteinä.
  • Hanninen, Aleksei (Helsingin yliopisto, 2018)
    Liiketoimintamallin uudelleenjärjestelyllä tarkoitetaan konsernin sisäisiä liiketoimintamallien muutostilanteita, joissa konserniyhtiöiden toimintoja, omaisuutta ja riskejä siirretään yhtiöiden välillä rajat ylittävällä tavalla. Verotuksen kannalta keskeiseksi kysymykseksi muodostuu, tulevatko uudelleenjärjestelyissä tällaisten taloudellista arvoa omaavien erien siirtymiset yritysten välillä verotuksen kohteeksi. Tässä tutkimuksessa käsitellään liiketoimintamallin uudelleenjärjestelyn verokohtelua Venäjän, Suomen ja Yhdysvaltain vero-oikeuden näkökulmasta siten, että tarkastelu on rajattu siirtohinnoittelua koskeviin säännöksiin ja muihin oikeudellisiin lähteisiin. Siirtohinnoittelulla tarkoitetaan konserniyhtiöiden välisten liiketoimien hinnoittelua. Siirtohinnoittelun perustana on markkinaehtoperiaate, jonka mukaan konsernin sisäisissä liiketoimissa on käytettävä samoja hinnoittelu- ja muita ehtoja kuin jos liiketoimet tehtäisiin vastaavissa olosuhteissa mutta riippumattomien yritysten välillä. Tutkimuksessa tutkitaan ensinnäkin sitä, missä laajuudessa liiketoimintamallin muutos voi tulla siirtohinnoittelun kohteeksi Venäjän, Suomen ja Yhdysvaltain siirtohinnoittelusäännösten mukaan. Tarkoituksena on yksilöidä erilaisia omaisuustyyppejä, ja arvioida niiden tulemista siirtohinnoittelusäännösten soveltamisalan piiriin. Toisena merkittävänä tutkimuskysymyksenä on, miten markkinaehtoperiaatteen mukainen siirtohinta tulee määrittää tällaisille omaisuuserille, joiden katsotaan tulevan siirtohinnoittelun kohteeksi. Tutkimuskysymysten mukaisen tarkastelun yhteydessä arvioidaan myös, toteutuuko markkinaehtoperiaate nykytilanteessa tehokkaasti ja voisiko OECD:n siirtohinnoitteluohjeita hyödyntää uudelleenjärjestelyissä. Tutkimuksessa havaitaan, että Suomessa ja Yhdysvalloissa liiketoimintamallin muutokset tulevat tehokkaammin siirtohinnoittelusäännösten ja markkinaehtoperiaatteen soveltamisen kohteeksi kuin Venäjällä. Venäjällä siirtohinnoittelun kohteeksi näyttävät tulevan lähtökohtaisesti vain siirrettävä aineellinen omaisuus ja immateriaalioikeudet, kun taas Suomessa ja Yhdysvalloissa myös muu aineeton omaisuus (muutamin poikkeuksin) ja liiketoimintamallin muuttamiseen liittyvä sopimusten ennenaikainen päättäminen voivat tulla siirtohinnoittelun piiriin. Lisäksi erillisten omaisuuserien siirtoa voidaan Suomessa ja Yhdysvalloissa tarkastella joissain tilanteissa (liiketoiminta)kokonaisuuden siirtona, mikäli se tuo markkinaehtoperiaatteen näkökulmasta parhaimman lopputuloksen. Perinteiset, säännellyt siirtohinnoittelumenetelmät näyttävät soveltuvan huonosti markkinaehtoisten korvausten määrittämiseen uudelleenjärjestelytilanteissa siirtyville omaisuuksille. Aineettoman omaisuuden siirtymisestä ei useinkaan ole saatavilla vertailukelpoista tietoa riippumattomien yritysten välisistä liiketoimista, eikä liiketoimintakokonaisuuksien erityispiirteitä ole menetelmissä tarvittavissa määrin huomioitu. Siirtohinta voidaan toissijaisesti kuitenkin määritellä myös muilla, sääntelemättömillä menetelmillä. Erityisesti tuloperusteiset menetelmät voivat auttaa markkinaehtoisen korvauksen määrittämisessä, sillä vastaavia menetelmiä käytetään yleisesti markkinoilla. Tarkemmat määräykset tällaisten menetelmien käyttämisestä siirtohinnoittelutilanteissa puuttuvat kuitenkin kokonaan.
  • Amorosa, Paolo (Helsingin yliopisto, 2018)
    Kansainvälinen juristi James Brown Scott kirjoitti maailmansotien välisenä aikana useita teoksia kansainvälisen oikeuden historiasta. Hänen näkemyksensä oli, että nykyajan kansainvälisen oikeuden perusta ei ole, kuten yleisesti oletettiin, 1600-luvun hollantilaisen ajattelijan Hugo Grotiuksen kirjoituksissa, vaan 1500-luvun espanjalaisen teologin Francisco de Vitorian työssä. Scottin narratiivi keskittyi näin kansainvälisen oikeuden espanjalaiseen alkuperään, ja siinä oppialan synty liittyi Amerikan löytymiseen Euroopan uskonsotien sijasta. Scott ei rajannut työtään historialliseen tutkimukseen, vaan Vitorian näkemys Amerikan alkuperäiskansojen yhdenvertaisten oikeuksien tunnustamisesta oli pohja, jolle Scott rakensi edistyksellisen kansainvälisen oikeuden. Scottin edistyksellinen kansainvälinen oikeus kykeni vastaamaan Yhdysvaltojen nousuun maailman johtavaksi suurvallaksi sekä kansainvälisen järjestyksen kehitykseen, kuten Kansainliiton perustamiseen. Samanaikaisesti Scott tukeutui Vitorian näkemyksiin henkilökohtaisissa tutkimusprojekteissaan, jotka olivat kuitenkin ristiriidassa useimpien vaikutusvaltaisten Yhdysvaltain ulkopolitiikan asiantuntijoiden näkemysten kanssa. Scott vetosi Vitorian auktoriteettiin myös saadakseen katolisen kirkon tuen kansainväliselle tuomioistuimelle ja jotta naisten tasa-arvoiset oikeudet tunnustettaisiin sopimuksella. Väitöskirjassa Scottin kansainvälisen oikeuden espanjalaiseen alkuperään keskittyvä projekti asetetaan kontekstiinsa nojaten Scottin elämäkertaan, muutoksiin kansainvälisen juristin ammatin itsensä ymmärtämisessä sekä Yhdysvaltain ja globaalin historian laajempiin sosiaalisiin ja poliittisiin suuntauksiin. Ottaen huomioon Vitorian keskeisen aseman kansainvälisen oikeuden historiassa, väitöskirjassa kuvataan opinalan jaettujen olettamusten kontingenssiä, sekä sitä, millaisia ääneen lausumattomia seurauksia näillä on. Scottin kehittämän kansainvälisen oikeuden perintö vaikuttaa yhä tämän päivän kansainvälisessä oikeudessa perus- ja ihmisoikeuskeskustelun ja sellaisten avainkäsitteiden, kuten yhdenvertaisuuden ja oikeusvaltioperiaatteen normalisoitumisessa ja epäpolitisoitumisessa.
  • Zhao, Yajie (Helsingin yliopisto, 2018)
    Not available
  • Vasara-Aaltonen, Marianne (Helsingin yliopisto, 2017)
    Väitöstutkimus käsittelee ruotsalaisten lakimiesten opintoja ulkomailla vuosien 1630 ja 1800 välillä. Aihetta lähestytään tarkastelemalla niitä Turun Akatemiassa opiskelleita tulevia lakimiehiä, jotka jossain vaiheessa opintojaan suuntasivat ulkomaisiin yliopistoihin. Tärkeimmät selvitettävät kysymykset ovat: Milloin ulkomaanopinnot olivat suosituimmillaan ja mitä muutoksia niissä tapahtui? Missä ulkomaisissa yliopistoissa tulevat lakimiehet opiskelivat? Millaiset urapolut heillä oli? Miksi tulevat lakimiehet matkustivat ulkomaille opiskelemaan? Miksi ulkomaanopinnoissa tapahtui muutoksia ajan mittaan? Mitä tutkimustulokset kertovat ruotsalaisen lakimieskunnan kehityksestä? Tutkimus osoittaa, että lakimiesten ulkomaiset opinnot olivat suosituimpia 1600-luvun puolivälin molemmin puolin, alkoivat hiljalleen vähentyä vuosisadan lopulta lähtien ja lakkasivat lähes kokonaan 1700-luvun puolivälin jälkeen. Valtaosa matkoista kohdistui hollantilaisiin ja saksalaisiin yliopistoihin. Yliopistojen valikoitumiseen vaikutti niin poliittisia, kulttuurisia, opillisia kuin uskonnollisiakin syitä. Aatelisten opiskelijoiden osuus korostui 1630- ja 1640-luvuilla. Syynä ulkomaisten opintojen suurelle suosiolle 1600-luvun alkupuolella olivat hallinnon ja oikeuslaitoksen uudistamispyrkimykset, etenkin hovioikeuksien perustaminen. Oikeushallinto tarvitsi päteviä työntekijöitä, mutta kotimaiset yliopistot eivät vielä kyenneet vastaamaan tähän tarpeeseen. Ulkomaisten opintojen vähenemiseen 1700-luvulla puolestaan vaikuttivat useat seikat. Ylhäisaatelin asema oli muuttunut, kotimaisten yliopistojen taso oli noussut, hallinnossa etenemisessä painotettiin enemmän työkokemuksen merkitystä kuin pitkiä opintoja, ja kansallinen oikeus oli tullut yhä tärkeämmäksi. Muutokset ulkomaisissa opinnoissa eivät olleet kuitenkaan suoraviivaisia, ja tutkimus osoittaa eroja muun muassa niiden lakimiesten välillä, jotka päätyivät tuomareiksi hovioikeuksiin ja niiden, jotka päätyivät kaupunkien tuomioistuimiin.
  • Niemelä, Pekka (Helsingin yliopisto, 2017)
    Tämä väitöstutkimus tarkastelee EU-oikeuden ja ns. investointisuojasopimusten välistä suhdetta. Investointisuojasopimuksia on solmittu maailmanlaajuisesti yli kolme tuhatta, ja EU-jäsenvaltioilla on voimassa olevia sopimuksia yli tuhat, joista suurin osa on solmittu kolmansien valtioiden kanssa. Tyypillisessä investointisuojasopimuksessa sopimusten osapuolet sitoutuvat myöntämään toisesta sopimusvaltioista tuleville sijoituksille oikeudenmukaisen ja tasapuolisen kohtelun, sekä täysimääräisen ja jatkuvan suojan. Lisäksi sijoituksia ei saa pakkolunastaa muuten kuin syrjimättömällä tavalla yleisen edun sitä edellyttäessä, ja lunastuksesta on maksettava välitön ja riittävä korvaus. Tilanteissa, joissa investoija kokee investoinnin isäntävaltion rikkoneen sopimuksen suojastandardeja, hän voi viedä riidan kansainväliseen välimiesmenettelyyn. Menettelyssä molemmat osapuolet nimittävät yhden välittäjän, jotka sitten valitsevat yhdessä kolmannen välittäjän puheenjohtajaksi. Välimiehet tekevät ratkaisunsa kulloisenkin riidan tosiasiaseikaston sekä siihen sovellettavan investointisuojasopimuksen nojalla. Kriitikoiden mukaan sopimukset rajoittavat sopimusvaltioiden sääntelyoikeutta, koska investoijat voivat riitauttaa sopimusvaltion lainsäädäntöuudistuksia sekä kansallisten viranomaisten toimivaltansa puitteissa tekemiä hallinto- ja tuomioistuinpäätöksiä silloin kun nämä ovat epäedullisia investoijan näkökulmasta. Sopimusten puolustajien mukaan välimiesmenettely ei rajoita valtioiden sääntelyoikeutta, vaan takaa toimintaympäristön ennakoitavuuden ja sen, että sopimusvaltiot toimivat tasapuolisesti ja syrjimättömästi kotimaisten ja ulkomaisten sijoitusten suhteen. Sopimusten nähdään myös edistävän oikeusvaltioperiaatetta, koska ne suojelevat investoijien perusoikeuksia. EU:n piirissä käydään myös keskustelua jäsenvaltoiden välisten investointisuojasopimusten tulevaisuudesta. Komissio on vaatinut jäsenvaltioita irtisanomaan kahdenväliset investointisuojasopimuksensa. Komission mukaan sopimukset rikkovat EU-oikeuden syrjimättömyys- ja autonomiaperiaatetta. Väitöstyöni tarkastelee näitä kahta erillistä investointisuojasopimuksia koskevaa keskustelua. Tarkastelun kohteena on siis toisaalta jäsenvaltioiden investointisuojasopimusten ja EU-oikeuden välinen muodollis-oikeudellinen suhde, ja toisaalta investointisuojasopimuksia koskeva kriittinen keskustelu. EU-tuomioistuimen aiemman oikeuskäytännön tarkastelu osoittaa, että EU-tuomioistuimella on liikumavaraa päättäessään jäsenvaltioiden investointisuojasopimusten tulevaisuudesta. Kriittisen keskustelun tarkastelu puolestaan osoittaa, että keskustelun osapuolet nojaavat kiistanalaisiin oletuksiin keskustellessaan investointisuojasopimusten hyvistä ja huonoista puolista. Heidän vastakkaiset argumenttinsa rakentuvat myös erilaisille poliittisille näkemyksille siitä miten julkisen sektorin ja yksityisten toimijoiden välistä suhdetta tulisi säännellä globalisoituneessa maailmantaloudessa. Tutkimuksen yksi keskeinen johtopäätös on se, että investointisuojasopimusten tulevaisuutta koskevan keskustelun ei tulisi perustua muodollis-oikeudelliseen argumentaatioon, vaan keskusteluun, joka nostaa etualalle ne erilaiset poliittiset näkemykset, joihin sopimusten vastustajat ja kannattajat nojaavat.
  • Mustasaari, Sanna (Helsingin yliopisto, 2017)
    Väitöskirjassa tarkastellaan, miten transnationaalisten perhesuhteiden oikeudellisuus muodostuu ja millä tavoin perhesuhteiden tunnistaminen ja tunnustaminen konstruoi kuulumista ja kansalaisuutta oikeudellisessa argumentaatiossa. Teoreettisena viitekehyksenä on tunnistaminen/tunnustaminen (recognition). Väitöskirja liikkuu perheoikeuden, kansainvälisen yksityisoikeuden ja maahanmuutto-oikeuden kentillä. Tutkimuksessa hyödynnetään monipaikkaisen etnografian lähtökohtaa, jossa tutkittavaa ilmiötä seurataan erilaisissa konteksteissa. Näitä 'paikkoja' tai konteksteja tutkimuksessa on neljä: islamilaiset avioliittokäytännöt Suomessa; uskonnollisiin normeihin ja tasa-arvoon liittyvät diskurssit erityisesti kaikkinaisen naisten syrjinnän poistamista koskevan yleissopimuksen (CEDAW) järjestelmässä; perheenyhdistämisen edellytyksiä koskeva lainsäädäntö Pohjoismaissa; sekä valikoidut perheenyhdistämistä koskevat tapaukset Suomesta, Ruotsista, Euroopan ihmisoikeustuomioistuimesta ja EU tuomioistuimesta. Väitöskirja koostuu kuudesta artikkelista sekä yhteenveto-osasta. Ensimmäisessä artikkelissa tarkastellaan Suomessa solmittavia islamilaisia avioliittoja ja sitä, miten uskonnollisen avioliiton oikeudellisuus muodostuu ja miten uskonnollisia avioliittoja tunnistetaan ja säännellään erilaisissa tilanteissa. Artikkelin aineistona on kahdeksassa helsinkiläisessä moskeijassa tehdyt haastattelut sekä yksilö- ja viranomaishaastattelut. Lisäksi aineistona on analyysi maistraatin asiakirjoista koskien perhesuhteiden rekisteröintiä, avioliiton esteiden tutkintaa ja isyyden vahvistamista sekä analyysi kolmessa käräjäoikeudessa vuosina 2014-2015 ratkaistuista isyyden kumoamista koskevista asioista. Toisessa artikkelissa käsitellään tasa-arvon käsitettä ihmisoikeusdiskurssissa erityisesti CEDAW-sopimuksen järjestelmässä. Tarkastelun kohteena on kulttuurin, uskonnon ja oikeudellisen pluralismin merkitys tasa-arvon toteutumiselle perheessä. Kolmannessa artikkelissa tarkastellaan perheenyhdistämistä koskevia ehtoja Ruotsin, Norjan, Tanskan ja Suomen ulkomaalaislaeissa, erityisesti toimeentulo- ja integraatioedellysten kiristymistä viime vuosina. Neljäs, viides ja kuudes artikkeli käsittelevät oikeudellista argumentaatiota perheenyhdistämistä koskevissa ratkaisuissa. Artikkeleissa tarkastellaan, miten ydinperheen käsite yhtäältä hallitsee perhestatuksen kautta tapahtuvaa perheenyhdistämistä ja toisaalta mahdollistaa statuksen kyseenalaistamisen ihmissuhteen aitoutta ja olemassaoloa koskevan suhteen diskurssin kautta. Esimerkkeinä mainitaan lumeavioliitot sekä alaikäisten avioliitot, jotka maahanmuutto-oikeudellisessa kontekstissa tunnustetaan alaikäisen ja hänen vanhempansa välisen perheyhteyden purkavana suhteena, joka kuitenkaan ei välttämättä perusta pätevää perheyhteyttä alaikäisten puolisoiden välille. Väitöskirjassa väitetään, että perhesuhteiden oikeudellisuus on monitahoinen ilmiö, jota ei tule lähestyä pelkästään posiitivisen oikeuden pätevyyttä koskevan käsitteistön kautta, koska tällöin ei kyetä näkemään, mitä merkityksiä oikeudellisuudella eri konteksteissa on. Perhesuhteiden monitahoinen oikeudellisuus luo kuulumista ja sosiaalista ulossulkemista ja siten uudistaa yhteiskunnallisia hierarkioita. Emansipatorisesta potentiaalistaan huolimatta ihmisoikeudet saattavat käytännössä vahvistaa hierarkioita. Johtopäätöksenä esitetään, että tapauskohtaisten harkinnan ja oikeuksien lisäksi huomiota tulisi kiinnittää yhteiskunnan rakenteisiin, ja esimerkiksi perhemaahanmuuttoa koskevat ratkaisut tulisi nähdä osana perhepolitiikkaa.
  • Erkkilä, Ville (Helsingin yliopisto, 2017)
    Väitöskirjassa tutkitaan saksalaista oikeustiedettä aikavälillä 1933-1968 oikeushistorioitsija Franz Wieackerin hahmon kautta. Työssä pyritään selvittämään, miten oikeushistoria muuttui Natsi-Saksasta Länsi-Saksaan, mitkä tekijät vaihtuivat ja mitkä säilyivät, sekä millaiset syyt muutokseen ja pysyvyyteen vaikuttivat. Väitöskirjan teoreettinen tausta on käsitehistoriassa sekä historiankirjoituksen historiassa. Käytännössä työ keskittyy kahteen käsitteeseen, jotka esiintyvät usein Wieackerin tieteellisissä teksteissä, mutta myös muiden oikeustieteilijöiden teoksissa kyseisenä aikana. Käsitteet ovat Rechtsgewissen (oikeudellinen omatunto) ja Rechtsbewusstsein (oikeuskäsitys). Niiden kautta voidaan tarkastella historiankirjoituksen muutosta henkilökohtaisen näkemyksen, kulttuurisen muutoksen ja tieteellisen tradition vuorovaikutuksena. Erona aikaisempaan tutkimukseen, tässä väitöskirjassa on hyödynnetty Franz Wieackerin henkilökohtaista kirjeenvaihtoa. Se mahdollistaa yksilön näkökulman huomioimisen, kun tulkitaan viime vuosisadan vaikeiden ja dramaattistenkin tapahtumien vaikutusta tieteelliseen historiankirjoitukseen. Lopputuloksena näyttäytyy Franz Wieackerin tutkijan identiteetin, ja osittain koko saksalaisen oikeushistorian, muuttumattomuus tutkittavalla ajanjaksolla. Huolimatta valtavista yhteiskunnallisista murroksista, totalitarianismista, sodasta ja Saksan jakautumisesta, tietyt periaatteet säilyivät Franz Wieackerin tuotannossa läpi vuosikymmenten. Nämä periaatteet olivat seurausta sosialisoitumisesta tiettyyn yhteiskuntaluokkaan, 1900-luvun alun saksalaiseen "sivistysporvaristoon" (Bildungsbürgertum) ja sen arvoihin. Näiden arvojen päälle Franz Wieacker rakensi Euroopan idean, joka vaikuttaa Eurooppalaiseen käsitykseen menneisyydestä yhä edelleen.
  • Railas, Lauri (The Faculty of Law of the University of Helsinki and the author, 2004)
  • Nieminen, Kati (Helsingin yliopisto, 2017)
    Väitöskirja koostuu viidestä artikkelista sekä johdantoartikkelista, jossa esitellään tutkimuksen teoreettinen viitekehys, metodologia, artikkelien keskeiset argumentit sekä artikkeleita yhdistävät teemat. Tutkimus tarkastelee sitä, millä tavoin oikeus tuottaa ’meitä’ ja ’muita’ erityisesti suhteessa kansalaistottelemattomuuteen ja muihin tottelemattomuuden ja vastarinnan muotoihin. Kolme ensimmäistä artikkelia, Disobedient subjects, Rebels without a cause ja Who belongs? käsittelevät turkkilaista ihannekansalaista (kansalaissubjektia). Perinteisesti modernissa Turkissa kansakunnan on ajateltu perustuvan sekulaarisuudelle ja etniselle yhtenäisyydelle, ja analyysini Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen oikeustapauksista osoittaa, että oikeus uusintaa tällaista käsitystä kansalaisuudesta käsitellessään mm. aseistakieltäytymistä ja islamilaisen huivin käyttöä koskevia tapauksia. Tapausten analyysi havainnollistaa oikeudellisen kielen tietynlaista ennakoimattomuutta: tuomioistuimen ratkaisuja ei esimerkiksi ns. huivitapauksissa voi ennustaa aikaisempien tapausten eksplisiittisen argumentaation pohjalta, mutta samalla ne kuitenkin noudattavat yhtenäistä linjaa sikäli, että ratkaisut perustuvat pohjimmiltaan ’hyvän kansalaisen’ ihanteeseen. Aseistakieltäytymistä koskien esitän, että tuomioistuin muuntaa aseistakieltäytyjän omalle yhteisölleen asettaman poliittisen haasteen kysymykseksi henkilökohtaisesta vakaumuksesta. Kiinnostavaa on, että aseistakieltäytymistä koskevissa tapauksissa tuomioistuimen argumentaatiostrategia on päinvastainen kuin ns. huivitapauksissa: islamilaisia huiveja tuomioistuin pitää poliittisina symboleina, mutta aseistakieltäytymistä se lähestyy henkilökohtaisen vakaumuksen kysymyksenä. Asetelman voisi hyvin kääntää toisin päin. Myös kolmas artikkeli käsittelee turkkilaista kansalaissubjektia. Huntua käyttävä musliminainen, aseistakieltäytyjä, vähemmistöasemansa tunnustamisen puolesta kamppaileva kurdiväestö ja Gezi puiston protestoijat haastavat oikeuden havaitsemaan tapoja, joilla se uusintaa vallitsevia käsityksiä mahdollisista identiteeteistä. Artikkelissa käsittelen sitä, miten kansalaissubjektiutta tuotetaan ja haastetaan Turkin korkeimman oikeuden ratkaisukäytännössä, poliittisen vallan kabineteissa, ja Istanbulin kaduilla. Neljäs ja viides artikkelit, The detainee, the prisoner, and the refugee sekä Forever again käsittelevät toiseuttamista eli sitä, miten oikeus tuottaa subjekteja, joita se ei kattavasti suojele. Neljännessä artikkelissa tarkastelun kohteena ovat Guantanamo bayn pidätyskeskus, Yhdysvaltojen supermax-vankilat, sekä Euroopan pakolaisleirit, ja niissä esiintyvät väkivallan ja vastarinnan muodot. Viidennessä artikkelissa analysoin Yhdysvaltojen senaatin komitean julkaisemaa raporttia CIA:n ns. tehostettujen kuulustelumenetelmien käyttämisestä ja CIA:n vastinetta raportissa esitettyihin väitteisiin. Tarkastelen artikkelissa niitä diskursiivisia käytäntöjä, joiden vuoksi on mahdollista samaan aikaan sekä pitää kiinni kidutuksen täyskiellosta, että harjoittaa kidutusta oikeuden rajoissa. Artikkeleita yhdistäviä teemoja ovat subjektius, tottelemattomuus ja oikeus. Väitöskirjan johdanto-osassa kehitän näitä teemoja hieman pidemmälle käsitellen oikeussubjektin fragmentaatiota, tapoja, joilla kansalaistottelemattomuutta koskevat teoriat mahdollisesti myötävaikuttavat kansalaissubjektin totalisoitumiseen, ja tarkastelen, millaisia metodologisia mahdollisuuksia sisältyy oikeuden käsittämiseen diskursiivisena käytäntönä.
  • Jiménez Fonseca, Manuel (Helsingin yliopisto, 2017)
    Tämä tutkimus paneutuu kansainvälisen oikeuden ja luonnon väliseen suhteeseen historiassa - siirtomaakaudelta aina 1900-luvun toisen puoliskon puoliväliin. Tutkimuksen pääväittämä on, että siirtomaakaudella Euroopan ulkopuolisen luonnon valtaamisella oli suuri merkitys kansainvälisen oikeuden kehitykselle. Kansainvälisestä oikeudesta tuli tärkeä oikeutus luonnon valtaamiselle siirtomaissa. Tuloksena oli läntinen ympäristöhegemonia, joka johti siirtomaissa luonnonympäristön tilan heikkenemiseen ja yhteiskunnallisiin ongelmiin. Tutkimus on jaettu kahteen osioon. Yhtäältä se tarkastelee taloudellisia oikeuksia - etenkin yksityisomistusoikeutta ja maa-alueiden valtaamisoikeutta sekä kansainvälistä kauppaa. Nämä oikeudet palvelivat siirtomaavaltojen pyrkimystä yksityistää maan ja sen luonnonvarojen omistusta ja saada niistä mahdollisimman paljon myyntikelpoisia hyödykkeitä. Toisaalta tutkimuksen kohteena ovat kansainvälisen oikeuden asiantuntijat ja siirtomaa-asiantuntijat, jotka kehittivät teorioita siitä, miten eurooppalaisten keinot olivat edistyksellisiä ja tehokkaampia kuin paikallisten asukkaiden. Tutkimuksen kohteena ovat mm. sellaiset kansainvälisen oikeuden historian keskeiset asiantuntijat kuin Vitoria ja Grotius. Taloudelliset oikeudet ja edistyksellinen teoria luonnon hyödyntämisestä toteuttivat yhdessä läntisen imperialismin pääpyrkimyksen: luonnonvarojen tehokkaan valtaamisen hyötykäyttöön siirtomaissa. Tutkimus selvittää myös sitä, miten eurooppalaiset siirtomaaisännät ja intellektuellit kohtelivat paikallista väestöä osana luontoa, alistaen sen hyötykäyttöön. Tutkimus analysoi kriittisesti siirtomaavaltojen julistamaa pääpyrkimystä siirtomaissa paikallisen väestön sivistämistä (civilizing mission). Pyrkimys ei rajoittunut vain paikallisen väestön auttamiseen kohti sivistystä vaan oli syvempi, laajempi ja pidemmälle tähtäävä: luoda edistystä nostamalla villi siirtomaa villi luonto ja villi-ihmiset sivistyksen piiriin. Tutkimus selvittää lopuksi myös sitä, kuinka panostaminen kansainväliseen kehitykseen ja yhteistyöhön auttoivat länsimaailmaa ylläpitämään ympäristöhegemoniaa siirtomaavallasta vapautuneissa maissa. Tutkimus analysoi kriittisesti erilaisia länsimaissa kannatusta saaneita ideologioita, joilla on historiallisesti legitimoitu ihmisten ja ympäristön hyödyntäminen (riistäminen). Tietoisuus menneisyydestä perittyjen oikeudellisten doktriinien ja poliittisten teorioiden haitallisista vaikutuksista ihmisten elämälle ja luonnonympäristölle voi auttaa välttämään niiden kritiikitöntä hyväksymistä nykyajan globaalissa hallinnossa.

Näytä lisää