Teologinen tiedekunta

 

Uusimmat julkaisut

  • Ylikangas, Kimmo (Helsingin yliopisto, 2018)
    Olavi Kares (1903–1988) oli yksi toisen maailmansodan jälkeisen ajan keskeisimmistä herännäisvaikuttajista. Hän oli myös merkittävä kirkollinen vaikuttaja. Tutkimukseni lähtökohta on, että Kareksessa tapahtui aatteellinen ja uskonnollis-teologinen muutos. Selvitän, miten hänen ajattelunsa muuttui, mistä muutokset johtuvat ja mitä vaikutuksia tällä muutoksella oli. Toisen maailmansodan jälkeen Kareksen teologinen, uskonnollinen ja kirkkopoliittinen profiili oli pietistinen. Lapuan piispannimityksessä tapahtuneen syrjäyttämisensä jälkeen Kares näyttää tiedostaneen, että hänen körttipietistin imagonsa ei avaa hänelle ovea piispan virkaan. Tästä syystä hän alkoi rakentaa uudenlaista imagoa. Kares alkoi muovata itsestään mielikuvaa avarakatseisena ja kulttuurimyönteisenä henkilönä. Kares pyrki tietoisesti muuttamaan myös herännäisyyden julkisuuskuvaa. Hän alkoi aiempaa näkyvämmin kuvata herännäisyyttä liikkeenä, jolle oli ominaista tuomitsemattomuus ja avarakatseisuus. Kareksen toiminnan selittävänä motiivina oli se, että nationalistiseksi ja oikeistolaiseksi mielletyn liikkeen imago, joka vielä toisen maailmansodan jälkeen oli ollut vetovoimainen, ei enää 1950-luvun puolenvälin muuttuneessa suomalaisessa yhteiskunnassa ollut niin suosittu kuin aiempina vuosikymmeninä. Kareksen muutos pietististä humanistiksi näytti herättävän hänen itsensä kannalta pääosin myönteisiä seurauksia 1950-luvun loppupuolella sekä seuraavan vuosikymmen alussa. Kareksen asema kirkollisessa hierarkiassa vahvistui. Häntä pidettiin henkisesti ja hengellisesti avarakatseisena teologina. Kareksen toiminnan myötä myös herännäisyyden nähtiin muuttuneen myönteiseen suuntaan. Herätysliikkeen, joka aiemmin oli nähty ”synkkänä ja tuomitsevana”, koettiin muuttuneen avarammaksi ja humaanimmaksi. 1960-luvulla ja erityisesti kyseisen vuosikymmenen jälkipuoliskolla Kareksen muutos pietististä humanistiksi herätti myös lisääntyvää kritiikkiä. Humanisti-Kares joutui ristiriitoihin muodostuvan uuspietistisen liikkeen kanssa. 1960-luvun loppupuolelta lähtien Kareksen humanisti-imagon rinnalle tuli myös nuorisoradikaalien kriitikon imago. Todennäköinen syy Kareksen muuttumisesta uudistajasta radikalismin vastustajaksi, oli se, että 1960-luvun loppupuolen nuorisoradikalismiin liittyi myönteinen suhtautuminen kommunismiin ja Neuvostoliittoon. Antikommunistinen asennoituminen, jonka Kares oli isänsä vaikutuksesta omaksunut jo nuorena, vaikutti keskeisesti hänen toimintaansa läpi koko tutkittavan ajanjakson.
  • Seppänen, Christian (Helsingin yliopisto, 2018)
    Tässä väitöskirjatutkimuksessa tarkastellaan Samuelin kirjojen lukujen 1 Sam 1 – 2 Sam 9 heprealaisen tekstin kehitystä ja muutoksia ajanlaskun taitteen tienoilla. Kokonaisuudessaan 1. Samuelin kirjan heprealainen teksti tunnetaan nykyään ainoastaan masoreettisen tekstin muodossa, joka kuitenkin on syntynyt tietoisen harmonisointityön tuloksena. Ennen masoreettisen tekstin muotoutumista Samuelin kirjasta on esiintynyt erilaisia tekstitraditioita. Tästä todistavat Qumranista löytyneet käsikirjoitukset (ajoitettu 2.–1. vs. eKr.) sekä kreikankielinen Septuaginta-käännös (2. vs. eKr.). Tässä tutkimuksessa näitä kolmea eri tekstilähdettä – Masoreettista tekstiä, Septuagintan pohjatekstiä sekä Qumranin käsikirjoituksia – on verrattu toisiinsa. Työssä on tutkittu millaisia muutoksia tekstitraditioissa on tapahtunut ja punnittu lukutapojen alkuperäisyyttä. Tutkimuksen metodina on käytetty tekstikriittistä metodia. Se tarkoittaa, että olemassa olevien tekstilähteiden avulla on päätelty, miten eri tekstit suhtautuvat toisiinsa: mitä tekstihistoriassa on tapahtunut, millainen kehitys on todennäköisin ja mikä on alkuperäisin lukutapa. Lisäksi Septuagintan käyttö heprealaisen tekstin tekstikritiikissä on tuonut omat erityishaasteensa.‎ Jotta Septuagintaa on voitu käyttää vertailukohtana masoreettiselle tekstille, on kreikkalaisesta tekstistä ensin jouduttu tekemään käännös takaisin hepreaan kuvaamaan oletettua Septuagintan pohjatekstiä. Tässä prosessissa on tarvittu tietoa sekä Septuagintan käännöstekniikasta sekä sen käsikirjoituksista. Tutkimuksessa on myös tarkasteltu tekstikriittisiä variantteja tilastollisesti käyttäen apuna multidimensionaalista skaalausta (MDS). Tämän menetelmän avulla tekstien läheisyyttä/kaukaisuutta on voitu verrata toisiinsa visuaalisesti. Yksittäisten lukutapaerojen lisäksi tutkimuksessa on keskitytty kahteen laajempaan erityistapaukseen. Niistä ensimmäinen on kertomus Daavidista ja Goljatista (luvut 17–18), jossa Septuagintan edustama teksti on yli kolmanneksen pidempi kuin masoreettinen teksti. Toinen tapaus on Qumranin käsikirjoituksessa 4QSam-a jakeiden 10:27–11:1 välillä esiintyvät neljä riviä, jotka käsittelevät Ammonin kuninkaan Nahasin sotatoimia Israelia vastaan. Vastinetta näille ei löydy mistään muusta heprealaisesta tekstilähteestä eikä yhdestäkään Septuagintan käsikirjoituksesta. Tutkimuksessa on osoitettu, miten Samuelin kirjojen heprealaisessa tekstissä on tapahtunut merkittäviäkin muutoksia vielä ajanlaskun taitteen tienoilla. Tekstissä ei havaittavissa ole ainoastaan kirjureiden tekemiä kirjoitusvirheitä, vaan tekstiä on myös pyritty tietoisesti muokkaamaan. Molemmissa laajemmissa erityistapauksessa (Daavid ja Goljat / Nahas) alkuperäistä tekstiä edustaa lyhyempi tekstimuoto, jota on myöhemmin haluttu laajentaa.
  • Sivonen, Mikko (Helsingin yliopisto, 2018)
    Väitöskirjassani tutkin kirkkaus-terminologian (kr. doxa) käyttöä kiistattomasti Paavalin kirjoittamissa kirjeissä, joissa se esiintyy 72 kertaa. Roomalaiskirjeessä Paavalin kirkkaus -tematiikka kertoo Jumalan kirkkauden ennalleen palauttamisesta luomakunnassa Kristuksen kautta. Ensimmäisessä Korinttilaiskirjeessä kirkkaus-terminologia esiintyy kirkkauden Herran ristiinnaulitsemisen yhteydessä ja keskittyy vertailuun ensimmäisen ja toisen Aadamin välisistä samankaltaisuuksista ja eroista. Toisessa Korinttilaiskirjeessä taas vertaillaan Mooseksen ja Kristuksen kirkkauden välistä suhdetta. Filippiläiskirjeestä löytyy ylistyksen lisäksi kuvausta muutoksesta Kristuksen kirkkauden kaltaisuuteen. Tässä tutkimuksessa paneudutaan Paavalin kirkkaus-teologiaan käyttäen narratiivista metodia. Väitöstutkimuksessa vastataan seuraaviin kysymyksiin: 1) Mitkä ovat tärkeimmät henkilöt ja tapahtumat, jotka liitetään kirkkaus-tematiikkaan juutalaisissa kirjoituksissa? 2) Mitkä henkilöt ja tapahtumat on liitetty kirkkaus-terminologiaan ja missä suhteessa toisiinsa ne näyttäytyvät Paavalin kirjeissä? 3) Kuinka juutalaisten kirjoitusten muodostama kertomus ja siitä löytyvät henkilöt muokkaavat Paavalin argumentaation logiikkaa kohdissa, joissa hän mainitsee kirkkaus -sanueen? 4) Kuinka Paavali kehittää ja uudelleen määrittää kirkkaus-tematiikan Kristuksen persoonan ja työn valossa ja keisarikultin kontekstissa? 5) Kuinka Paavali haluaa lukijoidensa, niin juutalaisten kuin pakanoiden, samaistuvan henkilöihin tässä juutalaisessa kertomuksessa? Tutkimuksen alussa käsitellään kirkkaus-terminologian käyttöä Vanhassa testamentissa sekä juutalaisissa ja kreikkalais-roomalaisissa teksteissä. Kirkkaudella viitattiin yleensä Herraan ja hänen luonteenpiirteisiinsä. Tämän lisäksi Herra lahjoittaa kirkkauden Aadamille, Israelille, kuninkaille ja lopunajan palvelijalle. Juutalaiset kirjoitukset antoivat pohjan Paavalin ymmärrykselle kirkkaudesta. Tämän tutkimuksen mukaan Paavali tulkitsi Vanhan testamentin kirkkaus-tematiikkaa Kristuksen persoonan ja työn valossa. Paavalin mukaan Jumalan kirkkaus on hänen sisäinen luonteenpiirre. Sen Jumala tuo esiin läsnäolossaan, pyhyydessään, totuudessaan, kuolemattomuudessaan, kunniassaan, tuomiossaan ja suvereenissa armossaan, jonka hän antaa Kristuksen kautta. Roomalaiskirjeessä Paavali haluaa lukijakuntansa ensin samaistuvan langenneeseen Aadamiin ja Israeliin, jotka epäjumalapalveluksen takia eivät heijasta Jumalan kirkkautta. Paavali doxa-teologia on ratkaisuna tähän ongelmaan. Tämä tutkimus paljastaa, että Paavali identifioi Kristuksen Jumalan sisäiseksi kirkkaudeksi, joka edustaa Jumalaa. Kristus on myös Jumalan johdannainen kirkkaus: toinen Aadam, ruumiillistunut Israel, ja lopunajan palvelija. Kristuksen kuolema ja ylösnousemus aloittaa Jumalan kirkkauden ennalleen palauttamisen ja koko luomakunnan (Aadamin, Israelin ja kaikkien kansojen) muodonmuutoksen. Tämä muutos, joka täydellistyy Kristuksen paluussa (parousia), ei ole vain paluuta ihmisen alkuperäiseen Jumalan kuvaan ja kirkkauteen, vaan se johtaa suurempaan kirkkauteen, Kristuksen kaltaisuuteen. Lopuksi esitän väitöskirjassani, että Paavali kehottaa lukijoitaan samaistumaan – ei vastustajiensa tai keisarin statuksen turhuuden kaltaiseen kirkkauteen, joka johtaa häpeään – vaan ristiinnaulitun Kristuksen häpeään, joka ylösnousemuksen myötä johtaa kirkkauteen. Eettisissä ohjeissaan Paavali motivoi lukijoitaan lopunajan täydellisellä muutoksella: pakanoiden Kristukseen uskovien nöyrät suhteet toimivatkin nyt Kristuksen kirkkauden heijastuksena. Tutkimukseni mukaan Paavalin kirkkaus -teologia perustuu kertomukseen Jumalan omasta kirkkaudesta. Jumalan kirkkauden ennalleen palauttaminen Kristuksen kautta ja Kristukseen uskovien muodonmuutos Kristuksen kuvan ja kirkkauden kaltaisuuteen on Paavalille keskeinen kertomuksellinen rakenne, kirkkaus-tematiikan punainen lanka. Tämän kertomuksen valossa Paavali haastaa lukijoitaan miettimään, keneen henkilöön he itse samaistuvat.
  • Helle, Jukka (Helsingin yliopisto, 2018)
    Tämä tutkimus analysoi Aasian katolisten piispainkokousten federaation (FABC) kontekstuaalista teologiaa pyrkien löytämään FABC:n ajattelun kantavat rakenteet. Tutkimuksen lähteinä on FABC:n kirjallinen materiaali 1970-2012. FABC on katolisen kirkon merkittävin edustaja Aasiassa. FABC:n teologiassa näkyy Vatikaanin toisen kirkolliskokouksen vaikutus. Tutkimus osoittaa, että FABC:n kontekstuaalinen teologia avautuu parhaiten Raamatun, Tradition sekä Aasian ns. kontekstuaalisten realiteettien (Aasian uskonnot, kulttuurit sekä Aasian sosiopoliittiset realiteetit, erit. köyhät) vuoropuhelun analyysin kautta. FABC:n tavoitteena on tulla ”todellisesti aasialaiseksi” (truly Asian) kaikilla tavoilla. Ajoittain FABC tulkitsee aasialaisuutta (”Asianness”) myös essentiaalisesti ja kulttuuriromanttisesti. Yhtenä aasialaisuuden korostuksen syynä on FABC:n toteama kirkon ja sen opetuksen liiallinen sitoutuminen länsimaisiin rakenteisiin. Tässä mielessä FABC:n teologia edustaa postkolonialistista kontekstuaalista teologiaa. Toisaalta pyrkimyksessään tulla kaikessa aasialaiseksi FABC liittyy laajempaan aasialaiseen teologiseen virtaukseen, jossa etsitään keinoja tulkita ja ilmaista kristinusko ja teologia käyttäen hyväksi aasialaisia piirteitä. Tällaisia ovat mm. pyrkimys harmoniaan sekä erilaisten näkemysten toisiaan täydentävyys (komplementaarisuus). Aasialaisen kontekstuaalisen teologian hahmottamisessaan FABC kuvaa teologiaansa ”matkamiehen” (wayfarer) teologiaksi. Kirkko oppii matkatessaan ja ollessaan vuoropuhelussa Aasian kontekstuaalisten realiteettien kanssa. Tässä prosessissa FABC nimeää aasialaiset kontekstuaaliset realiteetit teologian tekemisen kolmanneksi lähteeksi Raamatun ja Tradition rinnalle. Tämä näkökulma tuo FABC:n teologiaan induktiivisen leiman: teologian ja kristinuskon tulkintaan vaikuttavat Aasian konteksteista saadut ainekset. Dialogisessa suhteessa sekä Aasian kontekstuaaliset realiteetit että kirkko oppivat toisiltaan. Edustamassaan kontekstuaalisten realiteettien positiivisessa tulkinnassa FABC poikkeaa paikoitellen Vatikaanin edustamasta katolisen uskon tulkinnasta. Tämä FABC:n erilainen tulkinta näkyy erityisesti Aasian toisten uskontojen merkityksessä. FABC:n mukaan Aasian muut uskonnot ovat sekä Jumalan sallimia että tahtomia. Toisten uskontojen pelastava asema säilyy myös evankeliumin julistamisen jälkeen. Toisten uskontojen seuraajat ovat ”kanssapyhiinvaeltajia.” Tämä tulkinta on johtanut Aasian katolisten piispojen teologian myös ristiriitaan Vatikaanin edustaman kirkon opetusviran kanssa. FABC:n mukaan ”matkamiehen” teologia edustaa kuitenkin aitoa katolista uskontulkintaa. Ollessaan dialogisissa Aasian kontekstisten realiteettien kanssa kirkko kasvaa kohti täydemmän totuuden ymmärtämistä. FABC:n uskontoteologiassa säilyy silti inklusivistinen piirre: Kolmiyhteinen Jumala on kaikkien uskontojen sisältämän totuuden perimmäinen syy samalla kun uskontojen erilaisuus tunnustetaan. Tämä tulkinta on pääosin yhtenevä Jacques Dupuis:n edustaman inklusivistisen pluralismin kanssa. Kirkko-opissaan FABC painottaa, että kirkon tulee heijastaa Jeesuksen aasialaisia kasvoja, käyttäen aasialaisia kulttuurisia käsitteitä ja symboleita. Jeesus ei ole muukalainen Aasiassa. Tällä painotuksella on vaikutusta myös kirkon missioon Aasiassa: FABC:n missiologinen malli on ”Aasian kansoille” (ad), ”Aasian kansojen keskuudessa” (inter) sekä ”Aasian kansojen kanssa” (cum). Näin eläen ja julistaen Aasian katolinen kirkko löytää oman identiteettinsä todellisesti katolisena ja todellisesti aasialaisena kirkkona.
  • Kuismanen, Raimo (Helsingin yliopisto, 2018)
    Mitä meditaation ja mystisen kokemuksen avulla saavutetaan? Tuleeko ihminen todemmin omaksi itsekseen, avautuuko todellisuus syvemmin ja minkä uskonnon todellisuus? Tutkimuksen avulla selvitettiin Japanissa vaikuttaneen jesuiitta William Johnstonin (1925–2010) käsitys mystisen kokemuksen luonteesta. Hän osallistui buddhalais-kristilliseen uskontovuoropuheluun ja pyrki nykyaikaistamaan kristinuskoa muiden uskontojen avulla. Samalla tutkittiin hänen teologiansa peruspiirteitä ja mahdollisesti omaksumiaan vaikutteita muista uskonnoista. Tutkimuksen perusteella ilmeni, että Johnstonin mukaan mystisen kokemuksen sisältö värittyy kustakin uskontoperinteestä käsin. Kokemus on ympäristönsä tuote. Tästä huolimatta syvin todellisuus myös muissa uskonnoissa sisältää Kristuksen. Kaikilla ihmisillä on yhteinen päämäärä, todellinen itseys. Siihen ihminen saa kutsun Jumalalta. Jokaisessa uskonnossa ihminen vastaa kutsuun uskolla. Usko on pyrkimys kohti yhteistä päämäärää, mutta se ilmaistaan eri uskonnoissa keskenään usein sovittamattomien opinlauseiden avulla. Näitä Johnston kutsuu uskomuksiksi. Uskomus määrittää sisäisen mystisen kokemuksen sisällön ja siksi uskontojen mystiset kokemukset eivät ole samoja. Vaikka mystisillä kokemuksilla on ympäristöstään riippuvainen sisältö, niissä kohdataan Jumalan läsnäolo kaiken takana. Tämä käsitys perustuu Johnstonin ajatukseen rakkaudesta Jumalan olemuksena ja Jumalasta olemassaolona. Todellinen itseys saavutetaan syvimmin Kristuksen yhteydessä. Kristus on kaikkein perimmäisin todellisuus, mutta ihmisen kokemus siitä saa muotonsa kunkin uskonnon kautta. Johnstonin merkitys on ollut olla katalyytti avautumisessaan kohti toisia uskontoja. Hän ei edustanut niinkään uutta ajattelun tapaa, kuin mahdollisuutta ymmärtää Kristusta buddhalaisuudesta käsin ja päinvastoin. Tämän teki hänelle mahdolliseksi katolisen kirkon läpikäymä murros 1900-luvulla ja keskustelu luonnollisen ja yliluonnollisen välisestä suhteesta. Johnston käyttää paljon muista uskonnoista saatuja virikkeitä. Hän pyrkii niiden avulla kyseenalaistamaan vanhaa, avaamaan uusia näkökulmia ja sanoittamaan uudelleen ihmisen pyrkiytymistä kohti oman elämänsä täyttymystä ja tosiolevaa. Jesuiitoille ominainen Kristus-keskeisyys näkyy erityisesti hänen ihmiskäsityksessään. Kokonaisuutena syntyy mystiikan avulla uskontorajat ylittävä tapa olla yhteydessä uskontoihin. Ei voida päätellä, että hänen perinteisesti kristillinen ajatuksensa olisi heikentynyt tai vaikuttanut kristinuskon tulkintaan, vaan kyseessä on ollut pyrkimys tehdä ymmärrettävämmäksi kristillistä sanomaa.
  • Siitonen, Virpi (Helsingin yliopisto, 2018)
    Politiikka puhutti seurakuntavaaleissa Vuoden 1970 alussa toteutettu seurakuntavaaliuudistus sai puolueet kiinnostumaan vaaleista, vaikka ehdokaslistoissa ei saanut käyttää muita tunnuksia kuin roomalaisia numeroita. Aktiivisuus kasvoi vaali vaalilta. Lehdet arvuuttelivat, tapahtuuko seurakuntien luottamuselimissä suuri mullistus. Niin ei käynyt, vaikkakin huomattava osa luottamushenkilöistä vaihtui jokaisessa vaalissa. Puolueet valmistautuivat vaaleihin Valmistautuessaan vaaleihin puolueet tekivät kirkkopoliittisia ohjelmia. Kaikkein selvimmin omilla listoillaan vuoden 1970 seurakuntavaaleissa esiintyivät SDP ja SMP. Myös muut puolueet olivat aktiivisia, mutta niihin kuuluneita ehdokkaita oli usein seurakuntaväen kanssa samoilla listoilla. Vuosien 1974 ja 1978 vaaleissa myös muut puolueet olivat entistä näkyvämmin esillä. Osa oli vaaliliitoissa. SKDL oli aktiivinen erityisesti Pohjois-Suomessa. Vuoden 1970 vaaleissa puoluepoliittisella pohjalla muodostettuja valitsijayhdistyksiä oli koko maassa lähes puolet, vuonna 1974 kaksi kolmasosaa ja vuonna 1978 kolme neljäsosaa. Vaalit tutkimusseurakunnissa Selvitin tutkimuksessani, millaisina kirkon ja yhteiskunnan väliset suhteet kuvastuivat lehdissä 1970-luvulla seurakuntavaalien uutisoinnin valossa. Tutkimuksessa oli kolme erilaista seurakuntaa eri puolilta Suomea – Forssa, Merijärvi ja Vihti. Tutkimusaineisto koostui vuosien 1970, 1974 ja 1978 seu-rakuntavaaleja käsitelleistä lehtikirjoituksista kymmenessä lehdessä sekä tutkimusseurakuntien seu-rakuntavaalien ja kunnallisvaalien asiakirjoista. Tutkimusseurakunnista Forssassa ja Vihdissä SDP oli kaikissa 1970-luvun vaaleissa omalla listallaan. Forssassa myös evankeliset asettivat ehdokkaita. Vihdissä ei-sosialistiset puolueet olivat erilaisilla kokoonpanoilla vaaliliitossa vuosien 1974 ja 1978 vaaleissa. Vuonna 1970 Merijärvellä järjestettiin sopuvaalit. Seuraavissa vaaleissa lestadiolaiset ja Keskustapuolue asettivat ehdokkaita. Myös SKDL:llä oli oma ehdokaslistansa vuoden 1974 vaaleissa. Koko maassa äänestysprosentti jäi kaikissa 1970-luvun vaaleissa alle 20 %:n ja vaihteli tutkimusseu-rakunnissa noin 13 %:sta yli 43 %:iin. Vaikka suhteellinen vaalitapa mahdollisti aiempaa paremmin seurakuntalaisten tasapuolisen vaikuttamisen seurakunnan päätöksentekoon, vain pieni osa heistä äänesti. Kirkko yhteiskunnassa Kirkossa puolueiden aktiivisuus ja tunnusten käyttö ehdokaslistoissa jakoi mielipiteitä. Tunnustettiin politiikan aina olleen jollakin tavalla mukana kirkossa, mutta pelättiin myös liian läheistä yhteistyötä puolueiden kanssa. Lehtien palstoilla käytiin myös keskustelua siitä, miten työväenliike on ollut mukana kirkon toiminnassa ja miten sen tulisi olla. Eri yhteiskuntaluokkia edustavien seurakuntalaisten asettuminen ehdokkaiksi vaaleissa kuvasti kiinnostusta ja arvostusta kirkkoa kohtaan. Tutkimusseurakunnissa monet henkilöt olivat seurakunnan hallinnossa koko 1970-luvun ajan, mutta paljon uusiakin valittiin. Luottamushenkilöillä oli runsaasti yhteyksiä kunnallispolitiikkaan ja järjestötyöhön. Osoittautui, että vaikka 1960-luvun lopussa ja 1970-luvun alussa kirkkoa kritisoitiin monelta taholta, pidettiin sitä kuitenkin merkittävänä instituutiona suomalaisessa yhteiskunnassa.
  • Mäkipelto, Ville (Helsingin yliopisto, 2018)
    MUINAISEN TOIMITUSTYÖN JÄLJILLÄ: MITEN KIRJURIT MUOKKASIVAT JOOSUAN KIRJAA? Eksegetiikan eli raamatuntutkimuksen alaan kuuluva väitös tarkastelee Joosuan kirjan toimitushistoriaa vanhimpien säilyneiden käsikirjoitusten valossa. Väitöstutkimus osoittaa, että juutalaisten ja kristittyjen Raamattuun kuuluvan Joosuan kirjan varhainen tekstihistoria oli monimutkainen ja teosta muokattiin useassa eri vaiheessa. Tutkimus keskittyy erityisesti Joosuan kirjan loppuun, joka sisältää huomattavia eroja varhaisissa käsikirjoituksissa. ALUSSA ERILAISIA VERSIOITA JOOSUAN KIRJASTA Tutkimus osoittaa, että toisen temppelin ajan juutalaisuuden loppupuoliskolla (200 eaa. – 70 jaa.) Joosuan kirjasta oli liikkeellä erilaisia versioita. Yksi näistä – hepreaksi kirjoitettu masoreettinen teksti – vakiintui myöhemmin valtavirtatekstiksi. Septuaginta eli Egyptissä laadittu kreikankielinen käännös ja hepreaksi säilyneet Qumranin tekstit säilyttävät merkittävästi erilaiset tekstimuodot. Väitöksen mukaan tekstimuotojen moninaisuutta ei ole vielä otettu riittävästi huomioon, etenkään Joosuan kirjan toimitushistorian tutkimuksessa. NYKYRAAMATTU KÄÄNNETTY MYÖHÄISESTÄ TEKSTISTÄ Analyysistä käy ilmi, että Septuaginta edustaa pääsääntöisesti Joosuan kirjan varhaisempaa versiota. Väitöksessä kritisoidaan näkemystä, jonka mukaan Septuagintan erot olisivat syntyneet käännöksen yhteydessä ja osoitetaan, että Septuaginta on käännetty varhaisemmasta hepreankielisestä lähteestä. Joosuan kirjan loppuluvussa Septuaginta sisältää lauseita ja jakeita, joita muissa käsikirjoituksissa ei ole säilynyt. Niissä kerrotaan esimerkiksi legenda, jonka mukaan Joosuan hautaan laitettiin israelilaisten ympärileikkauksessa käytetyt piikivet ja kuvaillaan Joosuan kuoleman jälkeisiä tapahtumia. Tutkimustulos on merkittävä, sillä Septuagintaa ei Joosuan kirjan osalta ole otettu huomioon nykyraamattujen käännöksissä. Niinpä esimerkiksi suomenkielisestä kirkkoraamatusta puuttuu kokonaisia jakeita. Väitöksen mukaan myös monet tutkimukset ovat sivuuttaneet Septuagintan, mikä on johtanut osittain virheellisiin tuloksiin. Jotkut tutkijat esimerkiksi olettavat yhden kirjurin kirjoittamaksi sellaisia tekstejä, jotka vertailu Septuagintaan osoittaa useamman käden toimittamaksi. TOISISTAAN POIKKEAVAT KÄSIKIRJOITUKSET TOIMITUSHISTORIAN TUTKIMUKSESSA Väitöksen mukaan Vanhan testamentin kirjurit toimittivat tekstejä pääsääntöisesti tekemällä pieniä ja suuria lisäyksiä. Erityisesti kirjojen loppuja laajennettiin ahkerasti. Toisistaan poikkeavat käsikirjoitukset kuitenkin osoittavat, että tekstejä muokattiin paikoin myös radikaalimmin – esimerkiksi uudelleenkirjoittamalla tai poistamalla kirjureita ideologisesti häiritseviä kohtia. Joosuan kirjaan on esimerkiksi tekstin arvovallan kasvattamiseksi lisätty lukuisia mainintoja Mooseksesta, ja siitä on poistettu maininta ympärileikkaamattomista israelilaisista Egyptistä panneiden joukossa. Väitös tarkentaa Vanhan testamentin teksti- ja toimitushistorian tutkimuksessa käytettyjen metodien välisiä suhteita. Sen mukaan toimitushistorian tutkijoiden on tulevaisuudessa kiinnitettävä enemmän huomiota toisistaan poikkeaviin käsikirjoituksiin sekä niihin teksteihin, jotka eivät valikoituneet Raamatun kirjojen joukkoon. Joosuan kirjan osalta Qumranista löytynyt muokattu Joosuan kirja ja samarialaiset lähteet tulee ottaa paremmin huomioon.
  • Kujanpää, Katja (Helsingin yliopisto, 2018)
    PYHIEN KIRJOITUSTEN LAINAUKSET RETORISINA KEINOINA PAAVALIN ARGUMENTAATIOSSA Eksegetiikan eli raamatuntutkimuksen alaan kuuluva väitöskirjatutkimus tarkastelee, millä tavoin Paavali käyttää pyhien kirjoitusten lainauksia argumentaationsa osana. Paavalin 50-luvulla jaa. kirjoittamassa Kirjeessä roomalaisille on 51 suoraa lainausta juutalaisten pyhistä kirjoituksista, joista muodostui myöhemmin kristittyjen Vanha testamentti. PAAVALI MUUTTAA LAINAUSTEN MERKITYSTÄ Tutkimus osoittaa, että Paavali pyrkii aktiivisesti ohjaamaan kirjeen lukijoita tulkitsemaan lainaukset tietyllä tavalla. Ensinnäkin hän valikoi tarkoin, mitkä sanat lainaa ja mitkä jättää lainaamatta. Lainatut sanat voivat istua uuteen kontekstiinsa ongelmitta ja näennäisesti tukea Paavalin argumenttia, vaikka niiden alkuperäinen kirjallinen konteksti sisältäisikin sen kannalta kyseenalaista ainesta. Toiseksi, Paavali muokkaa lainauksen sanamuotoa tarkoituksellisesti noin joka toisessa tapauksessa. Hän jättää sanoja pois, lisää niitä, vaihtaa ilmausten paikkaa, korvaa sanoja toisilla ilmaisuilla, muuttaa kieliopillisia muotoja ja yhdistelee lainauksia yhdeksi kokonaisuudeksi. Kolmanneksi, hän reunustaa lainauksen erilaisilla sen tulkintaan vaikuttavilla elementeillä: hän esittelee lainauksen johtolauseella, tekee johtopäätöksiä ja sitoo lainauksen omiin huomioihinsa toistamalla siinä esiintyviä ydinsanoja. ALKUPERÄINEN VAI UUSI ASIAYHTEYS? Tulokset kyseenalaistavat oletuksen, että kirjoitusten lainauksia tulisi lähestyä niiden alkuperäisen kontekstin valossa Paavalin viestin ymmärtämiseksi. Samoin ongelmalliseksi osoittautuu väite, että Paavali olisi rakentanut argumentaationsa olettaen, että kirjeen lukijat tuntevat lainausten alkuperäisen asiayhteyden. Tutkimus havainnollistaa pyhien kirjoitusten lainaamiseen liittyviä ongelmia: kontekstin muuttuminen muuttaa väistämättä lainattujen sanojen merkitystä, mutta lainaajan on mahdollista myös tarkoituksellisesti ohjata niiden tulkintaa oman argumenttinsa mukaiseen suuntaan. MITÄ TUTKITTIIN Tutkimuksessa kysytään: 1) Millaisia tehtäviä lainauksilla on Paavalin argumentaatiossa? 2) Kuinka tarkasti Paavali lainaa tuntemaansa sanamuotoa? 3) Miten lainauksen tehtävä Roomalaiskirjeessä suhteutuu sen alkuperäiseen kirjalliseen kontekstiin? Missä määrin sanojen merkitys muuttuu uuden kontekstin myötä? 4) Minkä tasoista kirjoitusten tuntemusta Paavalin argumentaation seuraaminen edellyttää lukijoilta?
  • Alstola, Tero (Helsingin yliopisto, 2018)
    Juudalaiset Babyloniassa: Tutkimus pakkosiirtolaisista 500–400-luvuilla eaa. Väitöstutkimus tarkastelee maahanmuuttajien asemaa muinaisessa Lähi-idässä 500–400-luvuilla eaa. Babylonia, nykyisen Irakin eteläosa, oli tähän aikaan monikielinen ja -kulttuurinen yhteiskunta. Alueen väestön moninaisuus lisääntyi entisestään 600–500-lukujen taitteessa, jolloin Babylonian suurvalta siirsi suuria väkijoukkoja valtakunnan reunoilta sen ydinalueille. Väitöstutkimus tarjoaa uutta tietoa pakkosiirtolaisten arkielämästä ja osoittaa, että heidän kotoutumisensa vaihteli merkittävästi asuinpaikan, ammatin ja yhteiskunnallisen aseman mukaan. Maahanmuutto vaikutti juutalaisuuden syntyyn Pakkosiirtolaisten oloja tarkastellaan väitöskirjassa ensisijaisesti juudalaisia koskevan tapaustutkimuksen avulla. Babylonian kuningas Nebukadnessar II siirrätti nämä ihmiset Juudasta Babyloniaan kapinoinnin seurauksena. Pakkosiirrot olivat poliittinen ja uskonnollinen katastrofi Juudan kuningaskunnalle, ja ne vaikuttivat ratkaisevasti Vanhan testamentin muotoutumiseen ja juutalaisuuden syntyyn. Pakkosiirtoihin johtaneita tapahtumia ja niiden vaikutushistoriaa on tutkittu runsaasti, mutta juudalaisten elämästä Babyloniassa on tiedetty tähän saakka vähän. Väitöskirja täyttää tämän aukon, ja se on ensimmäinen laaja babylonialaisiin alkuperäislähteisiin perustuva tutkimus aiheesta. Lähteenä muinaiset savitaulut Tutkimuksen lähdeaineistona on 289 akkadinkielistä nuolenpäätaulua. Nämä tekstit ovat oikeudellisia ja hallinnollisia asiakirjoja kuten vuokrasopimuksia, velkakirjoja ja kuitteja. Yksittäinen teksti voidaan yleensä liittää osaksi laajempaa arkistoa, mikä auttaa ymmärtämään tekstin ja siinä esiintyvien henkilöiden taustaa. Juudalaiset voidaan tunnistaa teksteistä henkilönnimien perusteella. Maahanmuuttajien kotoutumisessa eroja Tutkimus osoittaa, että pääosa juudalaisista asutettiin Babylonian maaseudulle, jossa viljelysmaata oli runsaasti mutta väestö vähäistä. Pakkosiirtolaiset sijoitettiin kyliin heidän etnisen alkuperänsä mukaan ja heille annettiin palsta kruunun maata viljeltäväksi. Vastineeksi maasta heidän tuli maksaa veroja ja suorittaa työ- ja sotapalvelusta. Jotkut juudalaiset onnistuivat hyötymään tästä järjestelystä ja toimimaan välikätenä maanviljelijöiden ja valtion virkamiesten välillä, kun taas toiset juudalaiset palvelivat valtiota pikkuvirkamiehinä. Pääosa maanviljelijöistä eli kuitenkin toimeentulonsa rajoilla. Kaikkia pakkosiirtolaisia ei asutettu maaseudulle, vaan heidän työpanostaan tarvittiin myös kaupungeissa. Ulkomaalaisia käsityöläisiä, kauppiaita, virkamiehiä ja sotilaita työskenteli valtion palveluksessa erityisesti pääkaupunki Babylonissa. Valloitettujen maiden kuninkaallisia tuotiin panttivangeiksi Babyloniin, mutta vain pienestä osasta pakkosiirtolaisia tehtiin orjia. Babylonian juudalaiset eivät olleet homogeeninen joukko. Juudalaisen kulttuurin jatkuvuutta maaseudulla tuki tapa asuttaa siirtolaiset yhteisöihin heidän alkuperänsä mukaan. Vaikka nämä ihmiset liitettiin osaksi babylonialaista talous- ja hallintojärjestelmää, on vähemmän merkkejä siitä, että he omaksuivat piirteitä paikallisesta kulttuurista. Juudalaiset kotoutuivat ja omaksuivat babylonialaisen kulttuurin nopeammin kaupungeissa ja ollessaan säännöllisesti tekemisissä paikallisväestön kanssa. Erityisesti kauppiaat, liikemiehet ja virkamiehet kiinnittyivät osaksi babylonialaista yhteiskuntaa.
  • Posti, Mikko (Helsingin yliopisto, 2017)
    Tämä väitöskirja on historiallinen ja filosofinen tutkimus Jumalan kaitselmuksen opista 1200- ja 1300-lukujen latinankielisessä filosofisessa teologiassa. Tutkimuksen metodi on systemaattinen analyysi. Tutkimuksen tavoitteena on ymmärtää, miten tällä aikakaudella aihepiiriä eksplisiittisesti käsitelleet teologit ymmärsivät Jumalan kaitselmuksen opin, sekä analysoida filosofisia ja teologisia ongelmia, joita nämä kirjoittajat pitivät keskeisinä. Tutkimus koostuu neljästä pääluvusta. Ensimmäisessä luvussa tarkastellaan Jumalan kaitselmuksen opin historiallista taustaa Platonista, Aristoteleesta ja hellenistisen filosofian koulukunnista myöhäisantiikin kristillisiin kirjoittajiin, Augustinukseen ja Boethiukseen. Tässä yhteydessä kiinnitetään erityistä huomiota platonistisen ja aristoteelisen kaitselmusta koskevan tulkintatradition syntyyn. Toisessa ja kolmannessa luvussa käsitellään keskiajan kirjoittajien Jumalan kaitselmusta koskevia teorioita. Tärkeimpiä kirjoittajia näissä luvuissa ovat muun muassa Tuomas Akvinolainen, Sigerus Brabantilainen, Matteus Aquaspartalainen, Petrus Aureoli, Robert Holkot ja Tuomas Bradwardinus. Neljännessä luvussa keskitytään verrattain tuntemattomaan 1200-luvulla syntyneeseen teokseen Liber de bona fortuna. Kyseinen teos on latinankielinen käännös Aristoteleen Eudemoksen etiikan ja Suuren moraaliopin hyvää onnea käsittelevistä luvuista. Teoksessa kysytään, onko hyvä onni luonnon, järjen vai jumalan aiheuttamaa. Monet keskiajan kirjoittajat mukaan lukien Tuomas Akvinolainen, Aegidius Roomalainen, Henri Gentiläinen, Johannes Duns Scotus ja Petrus Aureoli osoittivat mielenkiintoa Liber de bona fortuna -teosta kohtaan. Heidän selityksensä hyvän onnen syistä ulottuivat Henri Gentiläisen Jumalan kaitselmusta korostavasta tulkinnasta Aegidius Roomalaisen ja Petrus Aureolin naturalistisiin ja psykologisiin selityksiin. Tutkimus osoittaa, että antiikin filosofian tärkeimmät Jumalan kaitselmukseen liittyvät kysymykset periytyivät keskiajan kristilliseen teologiaan. Tärkeimmät näistä kysymyksistä ovat 1. Onko usko Jumalan kaitselmukseen mahdollista sovittaa yhteen vapaan tahdon ja yleisesti kontingenssin olemassaolon kanssa; 2. Koskeeko Jumalan kaitselmus kaikki partikulaarisia olioita vai vain olioiden lajeja; 3. Aiheuttaako Jumalan kaitselmus vaikutuksensa välittömästi vai sekundaaristen syiden välityksellä. Ensimmäiseen kysymykseen liittyvä erityisteema koskee Jumalan kaitselmuksen yhteensovittamista inhimillisen pahan olemassaolon kanssa. Tutkimuksessa esitetään, että 1200- ja 1300-lukujen filosofisessa ajattelussa voidaan erotella kaksi strategiaa liittyen kaitselmuksen ja pahan yhteensovittamiseksi. Aksidentaalisen strategian mukaan paha seuraa aksidentaalisesti Jumalan hyvästä suunnitelmasta. Vaikka pahat asiat eivät ole osa Jumalan kaitselmusta itsessään, ne tulevat kaitselmuksen vaikutuspiiriin saadessaan osakseen oikeudenmukaisen rangaistuksen. Vaihtoehtoisen instrumentaalisen strategian mukaan pahoilla asioilla on Jumalan suunnitelmassa instrumentaalinen rooli. Jumala käyttää pahoja asioita hyvän suunnitelmansa edistämiseen. Instrumentaalisessa strategiassa paha on todella pahaa luodun maailman näkökulmasta, mutta sillä on positiivinen välinearvo Jumalan näkökulmasta. Tutkimuksessa osoitetaan, että eräät keskiajan kirjoittajat käyttivät aksidentaalista ja instrumentaalista strategiaa rinnakkain, toisten kirjoittajien suosiessa yhtä strategiaa toisen kustannuksella.
  • Mikkola, Sini (Helsingin yliopisto, 2017)
    Millaista naisena ja miehenä olemisen tapaa Martin Luther (1483–1546) rakensi teksteissään? Millaisia ihanteita, odotuksia ja normeja hän loi? Entä millä tavoin hän sanoitti ihmiskehon merkitystä suhteessa sopivaan tai epätoivottuun mieheyteen ja naiseuteen? Oliko hän kannanotoissaan linjakas, vai löytyykö eri aikoina ja eri tilanteisiin kirjoitetuista teksteistä vaihtelua? TM Sini Mikkolan väitöskirja Lutherin ihmiskäsityksestä tarkastelee muun muassa näitä kysymyksiä. Tutkimusaikakautta, 1520-lukua, värittää kaksi erityisen kiinnostavaa ilmiötä. Näistä ensimmäinen on monella foorumilla käyty kiista siitä, millainen kristityn elämä oli Jumalan näkökulmasta suotuisinta; toteutuiko Jumalan tarkoittama ihmiselämä parhaiten luostarissa vai avioliitossa. Toinen historiallinen tapahtumasarja liittyy ensimmäiseen, mutta koskee Lutherin henkilökohtaista elämää: hänestä tuli augustinolaisveljen sijaan aviomies vuonna 1525 ja sitten perheenisä vuodesta 1526 lähtien. Väitöskirja osoittaa, että Luther muotoili käsitystään sukupuolista ja sukupuolijärjestelmästä keholähtöisesti: tietynlainen ihmiskeho tuotti hänen mukaansa kyseiselle sukupuolelle ominaista tunne-elämää, käytöstä ja toimintaa. Tämä johti hänet yleensä korostamaan sukupuolten välistä hierarkiaa. Nainen edusti mieheen nähden toiseutta ja hänen tuli olla tälle alamainen; mieheyttä puolestaan luonnehtivat normatiivisuus, valta ja voima. Tutkimus osoittaa, että nämä käsitykset säilyivät melko muuttumattomina hänen ajattelussaan koko 1520-luvun. Tutkimuksesta käy myös ilmi, että Lutherin käsitykset esimerkiksi sukupuolittuneesta kehosta ja sukupuolten välisistä valtasuhteista olivat hyvin pitkälti linjassa paitsi edeltävän tradition myös aikalaiskäsitysten kanssa. Naiseus ja mieheys näyttäytyivät siten Lutherin ajattelussa hyvin samankaltaisina kuin aiemmassakin perinteessä. Arkielämän tilanteiden analysointi erityisesti Lutherin kirjeenvaihtoa tutkimalla osoittaa, että hän pyrki soveltamaan teoreettista ihannettaan sukupuolittuneesta olemisen tavasta myös käytäntöön. Monissa tilanteissa hän saattoi kuitenkin olla varsin joustava näkemyksessään siitä, mikä oli kullekin sukupuolelle sallittua tai sopivaa. Hän salli poikkeuksia yleisiin linjauksiinsa etenkin silloin, kun oli kyse hänelle läheisistä ihmisistä – eritoten hänestä itsestään – tai hänelle strategisesti tärkeistä henkilöistä. Tämän vuoksi Lutherin ajattelua sukupuolista ja kehollisuudesta ei määritä niinkään johdonmukainen “teorian” ja “käytännön” välinen ero, vaan tilannekohtaisten arvioiden merkitys. Teoreettiset ihanteet ja käytännön sovellukset olivat jatkuvassa vuoropuhelussa Lutherin ajattelussa.
  • Vaura, Tuomas (Helsingin yliopisto, 2017)
    Tutkimus tarkastelee 1200-luvulla ja 1300-luvun alussa käytyä akateemista keskustelua inkarnaation psykologiasta. Keskeisenä näkökulmana on filosofinen psykologia, joka keskiajalla oli yksi luonnonfilosofiaan kuuluva osa-alue. Inkarnaation psykologiaa koskevat keskustelut käsittelivät Kristuksen inhimillisen luonnon kykyä tietää, tahtoa ja tuntea. Tutkimuksen tärkeimmät lähteet ovat 1200–1300-luvuilla laadittuja sentenssikommentaareja Petrus Lombarduksen Sentensseihin, mutta myös muita aihepiiristä julkaistuja tekstejä käytetään lähdemateriaalina. Tutkimuksen lähdetekstit ovat laatineet muun muassa Alexanteri Halesilanen sekä muut varhaiset fransiskaanit, Bonaventura, Albert Suuri, Tuomas Akvinolainen, Aegidius Roomalainen, Petrus Tarentaise, Richard Middleton, Johannes Duns Scotus, William Ockham, Petrus Aureol, Walter Chatton, Durandus Pyhä-Pourçainlainen ja Petrus de Palude. Tutkimus jakautuu kolmeen päälukuun. Ensimmäisessä pääluvussa analysoidaan keskustelua Kristuksen tiedosta ja kysytään, millaista inhimillistä tietoa Kristuksella oli ja tiesikö hän ihmisenä kaiken, minkä Jumala tietää. Toisessa pääluvussa tarkastellaan Kristuksen tahtoa ja selvitetään, millaisia erotteluita teologit tekivät Kristuksen tahtoon sekä miten Kristuksen eri tahdot olivat suhteessa toinen toisiinsa. Kolmas pääluku käsittelee Kristuksen tunteita. Luvussa selvitetään, millaisia tunteita Kristus ihmisenä koki ja miten Kristus kykeni tuntemaan samaan aikaan sekä iloa että kipua. Tutkimus osoittaa, että eräät painotukset 1200-luvun keskusteluissa inkarnaation psykologiasta muodostavat kaksi tulkintaperinnettä suhteessa siihen, miten psykologiaa (ymmärrettynä luonnonfilosofian osa-alueena) sovellettiin inkarnaatio-oppiin. Nämä perinteet ovat varhaisten fransiskaanien kehittämä fransiskaanitraditio ja Tuomas Akvinolaisen myötä kehittynyt tomistinen traditio. Analyysi toisaalta osoittaa myös näiden perinteiden joustavuuden, sillä kaikki fransiskaanit eivät seuranneet vain fransiskaanitraditiota ja kaikki dominikaanit eivät puolestaan seuranneet varauksettomasti tomistista traditiota. Tutkimuksesta käy myös ilmi, että inkarnaation psykologiasta käydyssä keskustelussa teologia ja luonnonfilosofia vaikuttivat huomattavasti toinen toisiinsa. Teologit omaksuivat käsityksiä luonnonfilosofian alaan kuuluneesta psykologiasta ja sovelsivat niitä teologiseen keskusteluun. Toisaalta taas teologiassa kehitetyt käsitykset vaikuttivat luonnontieteissä esitettyihin näkemyksiin sielusta kuten osoittaa esimerkiksi keskustelu Kristuksen tahdosta järkenä ja luontona.
  • Hintsala, Meri-Anna (Helsingin yliopisto, 2017)
    Vanhoillislestadiolaisen herätysliikkeen uskosta ja opetuksesta nousevat elämäntavat ovat olleet vilkkaan verkkokeskustelun kohteena 2010-luvulla. Tämän tutkimuksen tehtävänä oli selvittää, miten vanhoillislestadiolainen usko ruumiillistuu verkkokeskusteluissa. Ensiksi tarkastelin sitä, miten usko ruumiillistui ehkäisykäsityksestä ja homoseksuaalisuudesta käydyissä keskusteluissa. Toiseksi kysyin, miten ruumiillinen vakiintuu osaksi elettyä uskontoa ja teologista tulkintaa. Tutkimuksen aineistona oli 380 omaelämäkerrallista verkkonarraatiota, jotka keräsin suomalaisilta aktiivisilta verkkokeskustelualueilta vuonna 2011. Loin ensimmäisessä erillisartikkelissa (I, Naistutkimus - Kvinnoforskning 4/2012) tutkimukselleni metodologisen pohjan kehittämällä auto-netnografisen menetelmän. Auto-netnografia yhdistelee autoetnografiaa ja netnografiaa, eli etnografiaa verkossa. Autoetnografiassa ajatuksena on tutkijan kokemusten kutoutuminen mukaan tutkimuskohteen analyysiin. Ensimmäisen vaiheen tutkimuskysymyksen, miten uskonto ruumiillistuu vanhoillislestadiolaisissa verkkokeskusteluissa, tulokset muodostuivat kolmen erillisjulkaisun pohjalle. Vanhoillislestadiolainen usko ruumiillistuu ensinnäkin ehkäisykäytänteissä (II, Teologinen Aikakauskirja 2017), tunteissa (II, Journal of Religion, Media and Digital Culture 2/2016) sekä toimijuuden ratkaisuissa (III, Kulttuurintutkimus). Osoitan, että teologiselle opetukselle pohjautuva uskontulkinta ja ruumiillisuus ovat kehämäisessä vuorovaikutuksessa keskenään: ruumis joustaa erilaisten ratkaisujen välillä vastustaen opetusta, toisaalta mukautuen siihen. Tämä vuorovaikutus synnyttää kuvan uskonnollisesta toimijuudesta, joka on ensisijaisesti joustavaa, monien mahdollisuuksien välillä neuvottelevaa. Samalla joustavasta ruumiillisuudesta kiteytyvät toimijuuden ratkaisut synnyttävät uuttaa uskontulkintaa. Joustaminen on nähtävissä yhtäältä suhteessa uskonnolliseen traditioon ja toisaalta sekulaariin yhteiskuntaan. Tulosten perusteella esitän, että vanhoillislestadiolainen ruumis on osa jumalasuhdetta ja verkkokeskustelut ruumiista heijastelevat liikkeen yhteiskunnallisia kipupisteitä. Hyödynsin tutkimuksessani eletyn uskonnon (lived religion) teoreettista viitekehystä. Teoreettisena havaintona tulosten perusteella esitän, että eletyn uskonnon tutkimuksessa tulisi vanhoillislestadiolaisuuden kohdalla puhua eletystä uskosta (lived faith), koska elämäntapojen perustana on tiedostettu suhde viralliseen opetukseen. Eletyn uskon käsite antaisi myös laajemmin tutkimuksessa välineitä tarkastella muuttuvaa uskonnollista ruumiillisuutta sidoksissa viralliseen instituutioon ja eletyn elämän teologiseen perustaan.
  • Ajo, Martti (Helsingin yliopisto, 2017)
    Teologian tohtori Sigfrid Sirenius (1877–1961)oli modernien kristillis-sosiaalisten aatteiden pioneeri ja Suomen setlementtiliikkeen perustaja. Jumalan valtakunta ja työväenliike liittyivät yhteen Sireniuksen teologis-aatteellisessa ajattelussa ja kristillis-yhteiskunnallisessa toiminnassa. Tutkimuksen tavoitteena on selvittää hänen Jumalan valtakuntaa ja työväenliikettä koskenutta ajattelua vuoteen 1924 asti. Sireniuksen Jumalan valtakunta -ajattelu oli monivaiheisen kehitysprosessin tulos. Se nousi sekä württembergiläisestä että anglosaksisesta pietismistä. Sen tähtäyspisteenä oli sekularisaation torjuminen ja SDP:n saattaminen brittiläisen työväenliikkeen positiiviselle uskontolinjalle. 1800-luvun jälkipuoliskon maailmankatsomuksellisen ja yhteiskunnallisen murroksen seurauksena Sirenius kiinnostui uskonnollisten liberalismista. Suurlakon (1905) kynnyksellä Sirenius lähti merimieslähetystyöhön Antwerpeniin ja vähän myöhemmin Lontooseen. Englannissa hän paneutui työväenkysymykseen saaden vaikutteita Britannian työväenpuolueesta. Anglikaanista kirkkoa tutkiessaan Sirenius tutustui kristilliseen sosialismiin ja F. Steadin setlementtiin. Sirenius toimi anglikaanisten kristillis-sosiaalisten aatteiden reseptorina Suomessa. Hänen radikaali kristillis-yhteiskunnallinen toimintansa käynnistyi Steadin missiomatkasta (1913), jolla vauhditettiin SDP:n labouristamista. Sirenius tutustui Väinö Tanneriin ja julisti sanomaa sosialidemokraattien avulla rakennettavasta maanpäällisestä Jumalan valtakunnasta. Sisällissota oli takaisku Sireniuksen pyrkimyksilleen labouristaa SDP. Hän oli pappeja, jotka sodan jälkeen jatkoivat yhteydenpitoa SDP:hen. Sirenius perusti Suomen setlementtiliikkeen (1918) sisällissodan repimän yhteiskunnallisen kuilun tasoittamiseksi. Sodan jälkeen sosialidemokraatit tunsivat epäluuloa Sireniuksen toimintaa kohtaan. Hän lähestyi maalaisliittoa ja Santeri Alkiota. Pohjois-Suomessa Sirenius teki yhteistyötä lestadiolais-maalaisliittolaisen Lapin trion kanssa pyrkimyksenään kristillis-sosiaalisten aatteiden levittäminen Lapin tukkityömaille sekä taistelu kommunismia vastaan. Uskonnollisten sosialistien konferenssi Barchemissa 1924 oli käänteentekevä Sireniuksen Jumalan valtakunta -ajattelulle. Hän tapasi L. Ragazin ja tutustui Blumhardtien Jumalan valtakunta -ajatteluun ja apokatastasis-toivoon. Blumhardt nuorempi oli sosialidemokraatti.
  • Virtaniemi, Matti-Pekka (Helsingin yliopisto, 2017)
    Jotkut vakavasti sairastuneet saattavat kokea elämänsä laadullisesti hyväksi, jopa hyvin arvokkaaksi elämänvaiheeksi. Tämän odottamattoman asian selvittämiseksi haastateltiin kuutta ALSiin sairastunutta henkilöä, jokaista kolme kertaa yhden vuoden aikana. ALS-tauti on parantumaton, etenevä, liikehermot tuhoava ja muutamassa vuodessa kuolemaan johtava neurologinen sairaus. Tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää ALS-tautiin sairastuneen ihmisen kertomuksessa ilmeneviä eksistentiaalisen prosessin kehityskulkuja, sairastuneen elämän edellytyksiä koskevaa muutosprosessia ja hänen asennoitumistaan näihin muutoksiin. Prosessi on sekä psykologinen että henkinen. Tutkimuksessa käytettiin kolmea narratiivista analyysimenetelmää. Ne yhdessä tavoittivat elämänmuutoksen aiheuttamia eksistentiaalisia prosesseja. Samalla selvitettiin, miten voidaan luoda ja löytää elämän merkitys ja tarkoitus olemassaoloa uhkaavassa elämäntilanteessa. Lisäksi selvitettiin, mikä merkitys uskonnollisella spiritualiteetilla eli hengellisellä elämällä on elämän tarkoituksellisuuden kokemukseen. Haastatteluista löydettyjen pienkertomusten teema-analyysissä saatiin selville elämän ydinkysymykset, eksistentiaaliset ulottuvuudet. Nämä jaettiin kahteen ryhmään: elämän äärikysymyksiin sekä elämän tarkoitukseen ja tarkoituksettomuuteen. Elämän äärikysymyksinä tulivat esille kohtalon ahdistus, olemassaoloa koskeva valinta hengityskonekysymyksen yhteydessä, oman riippumattomuuden menettäminen, vastuullisuus ja syyllisyys elämän arvioinnissa, toiminnallinen pula ja kyvyttömyydestä aiheutuva häpeä, hengitysvaikeuksista aiheutuva tuska, uhkaava tulevaisuus ja kuolema. Haastatelluille tärkeimpiä asioita kutsutaan tässä tutkimuksessa elämän tarkoituksen lähteiksi: läheiset ihmissuhteet, työ, toisten auttaminen, luonto, elämä itsessään, henkilökohtainen kasvu, toivo ja yhteys transsendenttiin. Tarkoituksen lähteiden määrällä on yhteys tarkoituksellisuuden kokemukseen. Haastateltavien kertomuksista koostettiin neljä erilaista sairaustarinatyyppiä. Näistä kolmessa uskonnollinen spiritualiteetti vaikuttaa myönteisesti elämän tarkoituksellisuuden kokemukseen. Tiivistetysti ilmaistuna ALSiin sairastuneen eksistentiaalinen prosessi koostuu kahdesta varsin itsenäisestä sisäkkäisestä henkisestä prosessista. Toinen ilmenee elämän äärikysymysten työstämisen prosessina ja toinen elämän tarkoituksen ja tarkoituksettomuuden työstämisen prosessina. Elämän äärikysymykset voivat ulottuvuuksina muuntua ja kadottaa ahdistavuuttaan. Ne pysyvät kuitenkin aktiivisina niin kauan kuin on elämää. Sen sijaan elämän äärikysymysten työstäminen ei estä elämän tarkoituksen työstämistä ja tarkoituksellisuuden syvenemistä. Tämä saavutetaan kahta tietä. Tarkoituksen lähteet ennen sairastumista voivat muotoutua uudelleen. Toinen tie on elämän tarkoituksen uusien lähteiden löytäminen tai uusien merkitysten luominen. Näin avoin kysymys saa valoa, sillä tutkimusten mukaan monien ALSiin sairastuneiden kokemus elämänlaadusta säilyy hyvänä, vaikka fyysinen vointi heikkenee.
  • Sildegs, Uģis (Helsingin yliopisto, 2017)
    YHTEENVETO Nikolajs Plate (1915-1983) oli yksi tunnetuimmista Latvian evankelis-luterilaisista papeista ja teologeista, jotka toimivat Baltian keskimmäisen neuvostotasavallan luterilaisen kirkon työssä niin sanotun toisen neuvostomiehityksen vuosina (1944-1991). Tämän tutkimuksen tavoitteena on selvittää Latvian evankelis-luterilaisen kirkon kehitystä neuvostoajan totalitaarisessä yhteiskunnassa yhden vaikuttajan kokemusmaailman näkökulmasta sekä hänen asemaansa ja toimintatapojaan kirkolle vihamielisessä toimintaympäristössä. Tutkimuksen tavoitteena on toisaalta mikrohistoriallisesti tutkia Nikolajs Platen elämää, työtä ja teologista ajattelua. Toisaalta tämä tutkimus selvittää Neuvosto-Latvian evankelis-luterilaisen kirkon roolia yleisesti, sen haasteita asemansa säilyttämiseksi ja erilaisia selvitymismekanismeja. Yhtenä Latvian neuvostoajan luterilaisen papiston vanhemman sukupolven edustajana juuri Plate antaa edellytykset tapaustutkimukselle (a case study), jonka kautta voi peilata luterilaisen papin sopeutumista toisen maailmansodan jälkeisessä uudessa kirkollisessa getossa , jonne kirkot ja uskonnolliset yhteisöt oli ajettu Neuvosto-Latviassa. Platen teologia nousi osittain hänen toimintaympäristönsä kokemuksista, osittain hänen lukemastaan kirjallisuudesta ja itsenäisestä pohdiskelusta. Tämä teologia on tässä tutkimuksessa määritelty termillä teologia getossa . Platen teologista ajattelua on syytä pitää enemmän eksistentiaalisena reaktiona kirkollis-uskonnollisessa getossa kuin varsinaisena tiukan tieteellisenä akateemisena tutkimustyönä. Tutkimukseni pääluvut I-III sisältävät historiallisen ja kronologisen kuvauksen Platen elämästä ja toiminnasta. Taustaluvussa käsittelen hänen kehitysvuosiaan ja teologisia opintojaan Latvian toiverikkaan ensimmäisen itsenäisyyden aikana 1930-luvulla. Sen jälkeen tarkastelen uuden poliittis-yhteiskunnallisen tilanteen tuomia muutoksia, jotka välittömästi heijastuivat myös Platen elämään jo 1940-luvulla. Toinen maailmansota ja uudelleen 1944 alkanut neuvostomiehitys muuttivat Latvian luterilaisen kirkon aseman ja toiminnan merkittävästi. Tätä kaksijakoista taustaa vasten selvitän tutkimukseni alussa Platen toimintaa pappina Popen, Rindan ja Selgan seurakunnissa vuosina 1945-1953 ja sen jälkeen Rucavan seurakunnan pappina 1953-1983. Toisen maailmansodan jälkeisessä jatkuvassa neuvostohallinnon puristuksessa Neuvosto-Latvian luterilaisen kirkon työ edusti toiseutta , jota neuvostoviranomaiset pyrkivät marginalisoimaan ja eristämään yhteiskunnassa omaan nurkkaansa. Kirkon jäsenmäärä laski. Olosuhteet muokkasivat ihmisistä arjesta selviytyjiä . Kirkko ajautui eräänlaiseen pysähtyneisyyden tilaan, jossa sen yhteiskunnallinen asema oli vaikea. Ateististen uskontoviranomaisten luomassa paineessa pastori Nikolajs Plate yritti kuitenkin parhaansa mukaan toimia aktiivisesti ja uskollisesti niissä seurakunnissa, joissa hän palveli pappina. Hän teki säännöllistä hengellistä työtä siellä, missä se oli mahdollista. Tutkija voi kuitenkin havaita Platen lähestymistavoissa ja mentaaliteetissa tiettyjä muutoksia kommunismin luomassa paineessa. Neuvostovallan vuosina hänen pappeuttaan hallitsi vahvasti defensiivinen toiminta ja reagointi. Hän kääntyi eräällä tavalla pessimistisesti sisäänpäin , ja tämä eräänlainen säilyttävä asenne oli totalitaarisen hallinnon muokkaaman toimintaympäristön seurausta. Vasta aivan elämänsä loppumetreillä 1980-luvun alussa hän alkoi nähdä joitakin toivon merkkejä myös maansa luterilaisen kirkon elämässä, ja hän alkoi katsoa optimistisemmin tulevaisuuteen. Tutkimuksen loppuosan pääluvuissa IV-V käsittelen Platen roolia Neuvosto-Latvian evankelis-luterilaisen kirkon pappisseminaarin dogmatiikan opettajana ja hänen teologista kirjallista tuotantoaan, jota ilmestyi konekirjoitettuna versiona. Platen teologinen kirjallinen tuotanto osoittaa hänen olleen varsin aktiivinen kirjoittaja, joka tuotti tuhansia sivuja teologista materiaalia. Pyrin löytämään tästä lähinnä dogmatiikkaa käsittelevästä kirjallisuudesta hänen suoria tai epäsuoria viittauksia neuvostoajan realiteetteihin. Plate tuotti teologiaa Neuvosto-Latvian kirkolle ja akateemiselle teologialle kielteisessä toimintaympäristössä. Aikana, jolloin Raamattu, kristillinen usko ja kirkko olivat voimakkaan uskonnonvastaisen hyökkäyksen kohteina valtion virallisen tahon toimesta, Plate pyrki teologisella tuotannollaan palvelemaan luterilaisen kirkon uskollista joukkoa. Hän vastasi yhteiskunnan uskonnonvastaisuuden haasteeseen painottamalla kasvavaa kuilua kristinuskon ja yhteiskunnan välillä. Samalla hän halusi kirkon säilyttävän uskonnollisen tehtävänsä ja pitävän kiinni raamatullisista perusteistaan. Plate katsoi, että totalitaarinen neuvostomahti on voitettavissa vain luottamalla Jumalan sanan voimaan sekä sellaiseen todellisuuteen, joka on inhimillisen historian rajojen ulkopuolella. Oppi Jumalan Sanan yliluonnollisesta voimasta olikin hänen dogmaattisen ajattelunsa ja teologiansa avain.
  • Saarelainen, Suvi-Maria (Helsingin yliopisto, 2017)
    Syöpään sairastuminen nuorella iällä vaikuttaa kokemukseen elämän tasapainosta sekä tapaan, jolla nuori suhtautuu omaan tulevaisuuteensa. Tutkimus tarkastelee erityisesti uskonnon ja maailmankuvan merkitystä syöpään sairastuneiden suomalaisten nuorten aikuisten selviytymisprosessissa. Tutkimusaineistona olivat 16 nuorelta aikuiselta (18-35 v.) kerätyt elämäkerralliset haastattelut ja elämänpuupiirokset. Lisäksi osallistujien kirjoittamat blogit (3) sekä kirje käsiteltiin osana tutkimusaineistoa. Kirjallinen aineisto (haastattelulitteraatiot, blogit, kirje)analysoitiin yhdistämällä temaattis-narratiivista ja holistis-narratiivista analyysimenetelmää. Elämänpuupiirrosten analysointia vartentiin kehitettiin visuaalis-narratiivinen menetelmä. Tutkimus koostuu neljästä artikkelista ja kokoavasta johdantoartikkelista. Aiemmat julkaisut käsittelevät uskonnon ilmentymistä selviytymisprosessissa, uskonnollisen, henkisen ja maallisen ulottuvuuden ilmenemistä osana merkityksellistämisprosessia sekä toivon ja epätoivon kuvauksia osana osallistujien tulevaisuuden tarinoita. Koska elämänpuupiirrokset ja niiden analysoiminen oli tieteellisesti uutta analyysitapaa kehittävä, yksi artikkeleista selvittää, miten piirrosten analyysiprosessi eteni. Syventäen aikaisempien artikkeleiden tuloksia johdantoartikkeli vastaa seuraaviin kysymyksiin: Mikä merkitys on yksilön ympäristöllä ja läheisillä ihmissuhteilla selviytymisprosessissa sekä merkityksellisyyden kokemuksessa? Millaisilla edellytyksillä syövästä selviytymisprosessi voi tulla merkitykselliseksi osaksi minuutta ja elämäntarinaa? Mikä suhde on syövän merkityksellistämisellä ja kokemuksella elämän merkityksellisyydestä? Tutkimus osoitti, että monet tutkimushenkilöt kokivat syövän aiheuttaneen kokemuksen elämän merkityksellisyyden menetyksestä. Menetystä seurasi merkityksen etsimisen ja merkityksellistämisen prosessi. Merkityksellistämisen kautta oli mahdollista, että syövästä tuli olennainen osa elämää ja omaa identiteettiä. Minuuden muutokset tapahtuivat yksilön omassa elinympäristössä, joten läheisillä ihmissuhteilla oli tärkeä asema osana syövän merkityksellistämistä. Sairauden merkityksellistämisen prosessi tiivistyi kahteen erityiseen merkityksen antoon: sairaus tuli tärkeäksi vahvistamalla omaa identiteettiä ja sairaus korosti läheisten ihmissuhteiden ensiarvoisuutta. Ei kuitenkaan voida sanoa, että kaikki henkilöt löytäisivät syöpään sairastumiselle merkityksen. Näin ollen ei ole mielekästä tehdä johtopäätöstä, että kriisille täytyy olla merkitys, jotta ihminen voisi elää merkityksellistä elämää: yksilön kokemus oman elämän merkityksellisyydestä rakentuu monista lähteistä. Suurinosa tutkimushenkilöistä kuvasi elämässään monia merkityksen lähteitä. Siitä huolimatta nuoren syöpään sairastuneen aikuisen elämässä toivo ja epätoivo todennäköisesti seuraavat vuosia. Tämän vuoksi jokainen nuori potilas tulisi kohdata kokonaisvaltaisesti yksilöllisenä ihmisenä. Yksilöllisen kohtaamisen kautta nuorta henkilöä on mahdollista tukea syöpähoitojen aikana sekä pitkäaikaisesti vielä hoitojen päätyttyäkin.
  • Alanne, Merja (Helsingin yliopisto, 2017)
    Tiivistelmä Danin kaupunki, joka on samastettu jo 1800-luvulla Tell el- Qaḍin (Tel Danin) rauniokumpuun, on mainittu 21 kertaa Vanhassa testamentissa. Tel Dan sijaitsee pohjois-Israelissa Jordanin laakson pohjoisosassa Hermonin vuorten juurella. Se on ollut yksi merkittävistä arkeologisista kohteista Israelissa sen jälkeen, kun arkeologiset kaivaukset aloitettiin siellä vuonna 1966 Avraham Biranin johdolla. Väitöskirjani tarkoitus on tutkia Danin kaupungin historiaa sekä arkeologian että raamatuntutkimuksen näkökulmista ja arvioida nykyisen tutkimuksen perusteella aikaisempia käsityksiä sen historiasta. Oleellista on tarkastella, miten Raamatun tekstit ja arkeologinen materiaali suhtautuvat toisiinsa ja mitä niiden perusteella voidaan tietää Raamatun Danista ja toisaalta rautakauden/hellenistisen ajan kaupungista Tel Danilla. Työssä hyödynnetään sekä arkeologian että raamatuntutkimuksen menetelmiä ja tuloksia. Ensin arkeologinen ja tekstiaineisto käsitellään erikseen kummankin tieteen alan omia metodeja käyttäen. Avraham Biran edusti niin sanottua Raamatun arkeologian koulukuntaa, joka korosti Raamatun merkitystä Israelin historian tutkimuksen tärkeänä lähteenä. Siinä ongelmana oli se, että arkeologisia jäänteitä tulkittiin liian suoraviivaisesti Raamatun tekstien mukaisesti ilman tekstien kriittistä tutkimista. Se on johtanut virheellisiin historiallisiin tulkintoihin. Näin myös Danin kaupungin kohdalla. Tel Danin rautakauden ajan kaivausraportteja ei ole vielä julkaistu. Kuitenkin lukuisat esiraportit ja artikkelit osoittavat, että Tel Danin materiaalisessa kulttuurissa on sekä pohjoisia (Syyria-Mesopotamia) että eteläisiä vaikutteita (Megiddo, Hasor, Samaria). Tämä tutkimus osoittaa, että Raamatun kohdat, joissa Danin kaupunki mainitaan, ovat melko vähäisiä ja ne kuuluvat Vanhan testamentin myöhäisiin tekstikerrostumiin. Siksi ne eivät paljon kerro rautakauden IIB Danin kaupungin todellisuudesta. Pikemminkin ne heijastelevat kuningasajan jälkeisen Juudan yhteisön ideologista ja teologista ajattelua. Useimmat Vanhan testamentin kertomukset sijoittuvat Samarian ja Juudan vuoriston alueille. Pohjoisia kaupunkeja ja asutuksia ei kovin useasti mainita. Arkeologinen materiaali ja Raamatun tekstit eivät itsestään selvästi liitä Danin kaupunkia Israelin rautakautiseen kuningaskuntaan. Luultavasti Israelin kuningaskunta ei ulottunut jatkuvasti Daniin asti, vaan ajoittain 800-luvulla ja 700-luvulla eKr. Vanhassa testamentissa esiintyvä fraasi Danista Beersebaan todennäköisesti kuvaa kuningasajan jälkeisen Juudan yhteisön ihannetta määritellä Israelin rajat ja kansa.
  • Salminen, Joona (Helsingin yliopisto, 2017)
    Väitöskirjan, Asceticism and Early Christian Lifestyle, aiheena on tarkastella varhaiskristillistä elämäntapaa ja kristillisen asketismin varhaisia vaiheita. Sana asketismi tulee kreikan verbistä askein, joka merkitsee esimerkiksi harjoittaa tai toistaa . Erilaisia askeesin muotoja ovat paitsi paastoaminen ja selibaatti, myös monet arkisen elämän kurinalaisuutta ja harjoitusta vaativat asiat. Tutkimus on viidestä artikkelista koostuva artikkeliväitöskirja. Tässä tutkimuksessa varhaiskristillistä asketismia lähestytään kaupunkielämän näkökulmasta kontekstuaalisena ja historiallisena ilmiönä tekstianalyysin keinoin. Keskeisen lähdemateriaalin muodostavat Clemens Aleksandrialaisen teos Paedagogus 190-luvulta, Athanasios Suuren teos Vita Antonii 300-luvun puolivälin tienoilta sekä Evagrios Pontoslaisen teos Praktikos 300-luvun lopulta. Kristillisen asketismin varhaisvaiheita ja sen erilaisia muotoja valotetaan vertailemalla näissä teoksissa annettuja konkreettisia elämänohjeita. Näillä teoksilla on myös yhteyksiä Aleksandrian muinaiseen metropoliin. Tutkimuksessa on aikaisemmin painotettu askeesia vastakulttuurina maalliselle elämälle, erityisesti luostariympäristöön kuuluvana ilmiönä. Asceticism and Early Christian Lifestyle avartaa käsitystä asketismin varhaisista vaiheista tuomalla esiin aiempaa tutkimusta enemmän erilaisten henkisten harjoitusten jatkumoa ja asketismin sosiaalisia merkityksiä. Varhaiset kristityt omaksuivat antiikin filosofikouluilta erilaisia harjoituksia, jotka liittyivät esimerkiksi tunteiden hallintaan tai ruumiilliseen harjoitteluun vaikkapa urheilun muodossa. Tällaisia harjoituksia siirtyi luostarihurskauteen, mutta jo toista sataa vuotta ennen monastisen liikkeen syntyä esimerkiksi Clemens Aleksandrialainen opetti kaupunkikristityille erilaisia elämänhallinnan muotoja hyödyntäen antiikin filosofikoulujen opetuksia. Asketismi ei aina merkitse vastakulttuuria, vaan sillä saattaa olla myös yhdistävä merkitys. Sen avulla yksilö tai ryhmä tavoittelee ympäröivän yhteiskunnan arvonantoa ja tunnustusta. Clemensin ohjeet ovat kiinnostava esimerkki tällaisesta asketismin muodosta. Nykyaikaiseen läntiseen elämäntapaan kuuluu monia askeettisia piirteitä. Erilaiset ruokavaliot, meditointitekniikat, urheilullisuus ja monet muut arkipäiväiset asiat palvelevat yksilöllisen identiteetin muodostumista ja yhteisöllisiä päämääriä. Tällainen asketismi ei välttämättä perustu perinteisille uskonnollisille lähtökohdille. Asketismin historian ja erilaisten harjoitusten tunteminen ja tunnistaminen opettaa meille kuitenkin paljon omasta elämäntavastamme, arvoistamme ja kulttuuristamme.
  • Siljanen, Esko (Helsingin yliopisto, 2017)
    SUMMARY IN FINNISH (TIIVISTELMÄ) Siljanen Esko: Judeans of Egypt in the Persian Period (539-332 BCE) in Light of the Aramaic Documents Tutkimuksen tarkoituksena on selvittää millaisen kuvan Egyptistä löydetyt erilaiset arameankieliset asiakirjat antavat persialaisaikana (539 332 eKr.) Egyptissä asuneista juudealaisista. Tutkimuksen lähdeaineiston muodostavat Egyptistä löydetyt arameankieliset asiakirjat, jotka ovat peräisin persialaisajalta. Tutkimuskysymykset ovat seuraavat: Millaisen kuvan Egyptistä löydetyt persialaisaikaiset arameankieliset asiakirjat antavat Egyptissä asuvista juudealaisista? Millainen oli Egyptin juudealaisten uskonto? Oliko heillä tietoa niistä teksteistä ja uskonnollisista traditioista, jotka tunnemme Vanhasta testamentista ja erityisesti sen sisältämästä Mooseksen laista? Millaisen kuvan nämä arameankieliset asiakirjat antavat Persian valtakunnan hallinnosta, armeijasta ja taloudellisesta järjestelmästä Egyptissä? Tutkimuksen lähdeaineiston muodostavia persialaisajan arameankielisiä asiakirjoja lähestytään historiallisen analyysin kautta. Tämä analyysi toteutetaan lähdekritiikin, sisällönanalyysin ja tulkitseva vuoropuhelun avulla. Lähdekritiikin avulla todennetaan lähteitten luotettavuus ja validiteetti, sisällönanalyysiä taas käytetään sirpaleisen ja laajan lähdeaineiston tarkkaan tutkimiseen, tulkitsevan vuoropuhelun tarkoituksena taas on ymmärtää sisällönanalyysin tuottamien tutkimustulosten merkitys suhteessa tutkimuskysymyksiin. Tämän tutkimuksen laajan, 1042 arameankielistä asiakirjaa sisältävän, lähdeaineiston systemaattisen läpikäymisen tuloksena kuva juudealaisten asutuksesta Egyptissä tarkentuu ja asettuu persialaisajan kehyksiin. Tutkimus osoittaa, että juudealaiset olivat asettuneet asumaan pääasiassa Etelä-Egyptissä sijaitsevaan Elefantineen sekä Memfiksen alueelle Pohjois-Egyptissä. Tutkimuksen tulokset osoittavat, että juudealaisilla oli perheet mukanaan Egyptissä, mikä puolestaan todistaa juudealaisten asutuksen pitkäaikaisuudesta. Tutkimus näin ollen vahvistaa jo aikaisemmin esitetyn teorian siitä, että juudealaisten asutus Egyptissä oli peräisin todennäköisesti seitsemännen vuosisadan lopulta tai kuudennen vuosisadan alusta eKr. Tutkimuksen uusi löytö on havainto, että juudealaiset toimivat Egyptissä pääasiassa tavallisina sotilaina ja ammattimaisina arameankielen kirjureina, heitä ei kuitenkaan mainita Persian armeijan upseereiden joukossa. Heidän erityisosaamisensa kirjureina pohjautui arameankielen sujuvaan hallintaan, joka oli Persian imperiumin hallinnon yleiskieli. Tutkimus myös osoittaa sen, että Egyptin juudealaisella yhteisöllä oli pääasiassa Jahvistinen ryhmäidentiteetti, joka oli todennäköisesti peräisin pakkosiirtolaisuutta edeltäneen kuningasajan Juudasta. Tämän ryhmäidentiteetin keskeisin tunnusmerkki oli Jahven temppeli Elefantinen saarella ja siitä todistavat myös Jahvistiset henkilönnimet, jotka olivat vielä persialaisajalla runsaasti käytössä. Edellisestä huolimatta uskontojen sekoittumista on myös havaittavissa erityisesti juudealaisten ja aramealaisten kesken. Tämä sekoittuminen todennäköisesti johtui näiden kahden etnisen ryhmän jokapäiväisestä kanssakäymisestä Persian armeijan palveluksessa. Tutkimus vahvistaa käsitystä siitä, että vaikka juudealaiset ammensivat samasta uskonnollisen tradition lähteestä, josta myös Vanhan testamentin tekstit ovat peräisin, heidän tietämyksensä Mooseksen laista oli kuitenkin rajallista. He halusivat säilyttää hyvät suhteet Jerusalemin ylipappiin, mutta heillä ei näyttänyt olevan mitään tietoa kultin keskittämisestä Jerusalemiin. Egyptistä ei ole löydetty yhtään persialaisaikaista Vanhan testamentin tekstin kopiota. Ilmeisesti uskonnollinen traditio siirtyi Juudeasta Egyptin juudealaisille suullisen perimätiedon muodossa. Tämä tutkimus laajentaa käsitystä Persian valtakunnan hyvin organisoidusta hallinnosta, tehokkaasta taloudellisesta järjestelmästä ja voimakkaasta armeijasta, jotka aktiivisesti vaikuttivat Egyptissä ensimmäisen persialaisjakson aikana (525 404 eKr.). Persian valtakunnan suurimmat haasteet johtuivat Egyptin perifeerisestä sijainnista sekä useiden Persian viranomaisten korruptoituneisuudesta. Sen jälkeen, kun Persia menetti valtansa Egyptissä viidennen vuosisadan lopulla eKr., myös Egyptin juudealaiset katosivat historian näyttämöltä. Avainsanat: Egyptin juudealaiset, Persian valtakunta, arameankieliset asiakirjat, Elefantine.

Näytä lisää