Valtiotieteellinen tiedekunta

 

Uusimmat julkaisut

  • Inkeri, Raakel (Helsingin yliopisto, 2019)
    Tämä tutkimus tarkastelee Etelä-Afrikassa apartheidin aikana määriteltyjen rotukategorioiden merkitystä ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa. Tutkimuskohteena on Thornton, Kapkaupungissa sijaitseva alemman keskiluokan asuinalue, joka oli aiemmin määritelty ”valkoiseksi”, mutta on viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana muuttunut roturyhmäjakaumaltaan sekoittuneeksi. Vaikka apartheid -järjestelmä lopetettiin vuonna 1994, sen luomat sosiaaliset rakenteet vaikuttavat edelleen ihmisten identiteetteihin ja sosiaalisiin suhteisiin. Tutkimuksessa tarkastellaan, miten Rainbow Nation -ideaali, yhtenäisyyden ja erilaisuuden samanaikainen toteutuminen, näkyy paikallisella tasolla. Tutkimus perustuu sosiaalisen integraation teorioihin, joissa tarkastellaan tuottaako lähekkäin asuminen sosiaalista integraatiota ja miten ”rotu” sosiaalisena kategoriana vaikuttaa naapuruston koheesioon. Koheesiota määritellään erilaisten toimintaan, tilankäyttöön ja asenteisiin liittyvien muuttujien avulla. Tutkimusaineistojen keräämiseen on käytetty etnografisia menetelmiä, paikallisten asukkaiden haastatteluja sekä paikallisten yhteisöjen toiminnan, julkisten paikkojen ja tilojen havainnointia. Taustatietoina on käytetty tilastollisia väestötietoja, sosioekonomisia tilastoja ja historiallisia lähteitä. Lisäksi on hyödynnetty sosiaalisen median lähteitä ja paikallista kyselytutkimusta. Tutkimustulokset osoittavat, että ylhäältä luodut sosiaaliset kategoriat, tässä tutkimuksessa ”rotu”, ovat merkitseviä ja itsepintaisia. Vaikka paikalliset asukkaat kannattavat yhteiskunnan integraatiota ja tasa-arvoa rotuun katsomatta, tämä näkyy huonosti arkipäivän elämässä ja henkilökohtaisissa sosiaalisissa suhteissa. Toisaalta keskiluokkaisuus yhdistää ihmisiä yli roturyhmien, mutta samalla opitut ennakkokäsitykset sekä arviot ja kokemukset erilaisista kulttuurisista tavoista erottavat ihmisiä. Vaikka tutkimuksen kohteena on ollut monikulttuurisuus Etelä-Afrikassa, sen tuloksia voidaan hyödyntää myös eurooppalaisessa moni- ja interkulttuurisuus -keskustelussa.
  • Brander, Richard (Helsingin yliopisto, 2019)
    Tutkielman tarkoituksena on tarkastella Suomen länsipolitiikan toimintarajoja Euroopan integraation suhteen toisen maailmansodan jälkeisenä vuosikymmenenä yksittäisen toimijan eli entisen ulkoministerin Hjalmar J. Procopén kautta. Procopé toimi vuosina 1948–1954 eräänlaisena epävirallisena yhteyshenkilönä Suomen ja Eurooppaliikkeen välillä. Lukuisat länsieurooppalaiset kansalaisjärjestöt toimivat Euroopan yhdentymisen puolesta, ja Eurooppaliike oli niiden kattojärjestö. Liikkeeen näkyvin saavutus oli myötävaikuttaminen Euroopan neuvoston perustamiseen vuonna 1949. Suomen ja orastavan länsi-integraation välistä suhdetta arvioidaan tässä tutkielmassa pääasiassa Procopén päiväkirjoja, kirjeenvaihtoa ja muistioita käsittävän arkistoaineiston valossa. Lisäksi Euroopan yhdentymistä tarkastellaan suhteessa kommunismin- ja neuvostovastaisuuteen, korostaen erityisesti Yhdysvaltojen ja sen tiedustelupalvelun roolia Euroopan yhteistyön edistäjänä. Tutkielmassa osoitetaan, että neuvostosuhteisiin liittyvien ulkopoliittisten rajoitteiden vuoksi yksityishenkilölle annettiin mahdollisuus hoitaa yhteyksiä Eurooppaliikkeeseen epävirallisesti ja julkisuudelta piilossa. Ilman virallista mandaattia toimiva Procopé pyrki integraation alkuaikoina ajamaan Suomen etua siten, että häntä ei lännessä eikä liioin Moskovassa rinnastettaisi maanpaossa eläviin Itä-Euroopan poliitikkoihin, mikä olisi voitu katsoa merkiksi Suomen kuulumisesta itäblokkiin. Tutkimustulosten mukaan Suomen liikkumatilan rajat poliittisen länsi-integraation alkuaikoina hahmottuvat tarkasteltaessa Procopén toimintakenttää. Hän keskittyi tietoisesti asioihin, joissa katsoi voivansa toimia Suomen hyväksi. Siellä missä Procopé kulki, siellä kulki usein myös liikkumatilan raja. Siten tämä tutkielma liittyy myös Euroopan integraatiohistorian tutkimuksen suhteellisen tuoreeseen suuntaukseen, jossa korostetaan yksittäisten toimijoiden ja aatteiden merkitystä Euroopan rakentamisessa. Eräänlaisessa vapaaehtoisessa maanpaossa Tukholmassa elävä Procopé löysi itselleen sopivan roolin, jonka myös muut hänelle soivat. Hän nautti Eurooppaliikkeen johdon ja sen amerikkalaisten rahoittajien sekä tiedustelupalvelu CIA:n luottamusta. Suomessa Procopélla oli edelleen laaja yhteistyöverkosto siitäkin huolimatta, että puolustettuaan Risto Rytiä sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä hänestä oli tullut merkitty mies. Procopé mielsi Länsi-Euroopan integraation ja antikommunismin saman kolikon kahdeksi eri puoleksi. Välit J.K. Paasikiveen olivat asialliset, mutta Urho Kekkosesta hän sai aktiivisen vastustajan. Sodan jälkeisenä vuosikymmenenä Suomen poliittinen liikkumatila oli niukka. Suhteet Neuvostoliittoon määrittelivät Suomen kansainvälisen aseman. Tässä tutkimuksessa osoitetaan, kuinka virallisen pinnan alla toimi epävirallisia verkostoja, joiden toiminnassa Länsi-Euroopan integraation edistäminen ja kommunismin vastustaminen kietoutuivat yhteen. Avainsanat: Euroopan integraatiohistoria, Eurooppa, Eurooppaliike, Euroopan neuvosto, Euroopan unioni, länsi-integraatio, antikommunismi
  • Hyötyläinen, Mika (Helsingin yliopisto, 2019)
    Tutkimuksessa selvitetään kaupungin asukkaiden alueellista eriytymistä ja kysytään, onko Suomessa harjoitetuilla maapolitiikalla ja asuntopolitiikalla osuutta eriytymisessä. Tutkimuksen yksi pääkäsite on urbaani eriarvoisuus (urban inequality), jolla viitataan eriarvoisessa asemassa olevien asukkaiden, kuten esimerkiksi työttömien ja työssäkäyvien, alueelliseen eriytymiseen. Urbaaniin eriarvoisuuteen liittyvät olennaisesti myös alueista leviävät virheelliset ja haitalliset mielikuvat ja niiden kautta tapahtuva leimautuminen, esimerkiksi mielikuvat vuokratalovaltaisten asuinalueiden vaarallisuudesta. Tällainen alueiden ja niiden asukkaiden leimautuminen, tai stigmatisoituminen, voi syventää urbaania eriarvoisuutta. Tutkimuksen empiirisessä osassa perehdytään ensin suurten suomalaisten kaupunkien maapolitiikkaan. Kunnilla ja valtiolla on nähtävissä uusi, yrittäjämäinen suhtautuminen omistamiinsa maa-alueisiin. Kun aikaisemmin kuntien ja valtion omistuksessa olevat kiinteistöt ja maa-alueet nähtiin toiminnan edellytyksenä, on niille 2000-luvulta lähtien asetettu tuottovaatimuksia. Tutkimuksessa kysytään, miten uusi suhtautuminen ja sen tuomat vaatimukset näkyvät maapolitiikan keinoissa ja tavoitteissa. Tutkimuksen keskeinen väite on, että valtion ja kuntien harjoittama maapolitiikka, priorisoidessaan kilpailukyvyn edistämistä ja voitontavoittelua, on ajoittain unohtanut sosiaaliset tavoitteensa kuten urbaanin eriarvoisuuden ehkäisemisen, ja jopa luonut olosuhteet urbaanin eriarvoisuuden voimistumiselle. Toiseksi tutkimuksessa paneudutaan suomalaiseen asuntopolitiikkaan ja erityisesti sosiaalisten vuokra-asuntojen rooliin asuntokysymyksen ratkaisemisessa. Tutkimuksessa kysytään, miksi suurin osa valmistuvista sosiaalisista vuokra-asunnoista on ”erityisryhmien” asuntoja. Ja miten se, että sosiaalisia vuokra-asuntoja ei tuoteta ”normaaleiksi” kutsutuille, markkinakelpoisille asukkaille, on vaikuttanut mielikuviin sosiaalisesta asuntotuotannosta ja vuokra-asuntoalueista. Tutkimuksessa väitetään, että asuntopolitiikka keskittyessään niihin ”erityisryhmiin”, jotka eivät kykene maksamaan asumisestaan markkinavuokraa, on stigmatisoinut sekä sosiaalisen vuokra-asumisen että sen asukkaat. Tutkimuksessa kritisoidaan ihmisten jakamista ”normaaleihin” ja ”erityisryhmiin” ja asetetaan kyseenalaiseksi tällaisen asuntopolitiikan mahdollisuudet ratkaista asuntokysymys. Tutkimuksen tulokset herättävät jatkokysymyksiä: miksi Suomessa asuntokysymys on jätetty markkinoiden ratkaistavaksi, miksi sosiaalinen vuokra-asuntotuotanto kohdistetaan voimistuvasti vain tietyille ryhmille ja miksei asuntopolitiikka ole osa hyvinvointipolitiikkaa? Tutkimus ammentaa yhteiskuntatieteellisen kaupunkitutkimuksen perinteestä, jonka yksi keskeinen piirre on kritiikki. Kolmanneksi, tutkimuksessa kritisoidaankin aiempia suomalaisia eriytymis- tai segregaatiotutkimuksia. Niissä on tyydytty kartoittamaan ja kuvailemaan eri väestöryhmien, esimerkiksi työttömien ja maahanmuuttajien, asumista omilla alueillaan. Niissä on myös esitetty väitteitä omaa huono-osaisuuttaan ruokkivista ja segregaatiota pahentavista, työttömien ja maahanmuuttajien asuinalueista. Tässä tutkimuksessa esitetään, että koska segregaatiotutkimukset eivät kuitenkaan ole onnistuneet selittämään mistä segregaatio johtuu, ne ovat väitteillään osallistuneet työttömien ja maahanmuuttajien asuinalueiden stigmatisointiin.
  • Rautio, Suvi (Helsingin yliopisto, 2019)
    Mitkä tekijät määrittävät kylän muodostumista nykypäivän Kiinassa? Teoksessa tätä kysymystä käsitellään niin tutkijan, arkkitehtien, virkamiesten, kulttuuriperinnön suojelijoiden sekä kyläläisten itsensä näkökulmista. Näihin eri näkökulmiin perustuen teos valottaa sitä, miten Kiinan maaseutu nähdään suhteessa vähemmistökansaan, maaseutuväestöön, sukupuoleen ja poliittisiin päätöksiin maaseudun tulevaisuudesta. Kirjan otsikko, 'Jadekeisarin viimeinen siemaus vettä: Etnografinen tutkimus kylän muodostumisesta Kiinassa' viittaa yhteen monista tarinoista, joita kyläläiset kertoivat Rautiolle hänen 13 kuukauden mittaisen etnografisen tutkimuksensa aikana Dong-kansan vähemmistökylässä Guizhoun provinssissa Lounais-Kiinassa. Keskeinen teema tarinoissa, jota väitöskirjassa anaylsoidaan etnografisen näkökulman kautta, on miten suvereeni valta ilmenee niin historiallisissa narratiiveissa kuin nykypäivän kehitysprojekteissakin, kuten nykyinen valtion virallisessa kulttuuriperinnön suojeluhankkeessa. Suvereenin vallan teemaa pohditaan myös suhteessa Kiinnan historiallisiin käsityksiin valtakunnan järjestyksestä, joka kohottautuu keskuksen ja valtakunnan äärirajojen suhde. Nämä käsitykset vaikuttavat nykypäivänä tavoissa, joilla kulttuurinsuojeluhankkeessa esitetään sekä vähemmistöryhmät että maaseutuväestö erotettuina kaupunkilaisuudesta nostalgisen menneisyyden varjelemiseksi. Näiden teemojen pohjalta tutkimus väittää, että paikat eivät muodostu kiinteistä ilmiöistä, vaan ihmisten jatkuvasti uudelleen tuottamista käsityksistä suhteistaan yhteiskunnan hierarkkiseen rakennuksiin. Teos tarjoaa siten uuden ja moninaisemman käsityksen Kiinan maaseutuväestön, kulttuuriperinnönin suojelijoiden ja päätöksentekijöiden roolista Kiinan maaseudun tulevaisuuden suunnittelussa.
  • Halen, Katri (Helsingin yliopisto, 2019)
    Tutkimus paikantuu ikä- ja elämänkulkututkimuksen sekä työelämätutkimuksen leikkauskohtaan. Siinä tarkastellaan yli 50-vuotiaiden työntekijöiden kokemuksia ja ajatuksia työssä jatkamisesta ja eläkkeelle siirtymisestä. Kysytään, miten ikääntyneet itse kokevat työssä jatkamiseen tähtäävän ikäpolitiikan tavoitteet ja millaista valinnaisuutta tai sidoksellisuutta heidän työssä jatkamiseensa ja eläkkeelle siirtymiseensä liittyy. Vuosina 2011–2013 kerätty tutkimusaineisto koostuu ikääntyneiden 164 kirjoituksesta ja 13 syventävästä teemahaastattelusta. Abduktiivinen tutkimusote ja Layderin monitasoasetelman soveltaminen nostavat esille uuden, yksilön elämänkokonaisuutta korostavan näkökulman työurien pidentämiskeskusteluun. Ikääntynyt työntekijä on arjessaan useiden samanaikaisten, pääosin kirjoittamattomien sopimusten osapuolena. Hän ei ole yksinomaan ’ikääntynyt’ ja ’työntekijä’, vaan usein samanaikaisesti myös puoliso, vanhempi ja isovanhempi sekä iäkkäiden vanhempiensa lapsi. Samalla hän on myös sukupolvensa edustaja ja yhteiskunnan jäsen, palkkatyökansalainen. Eri rooleissa häneen kohdistuu erilaisia, joskus keskenään ristiriitaisiakin odotuksia ja velvoitteita. Odotuksia on myös hänellä itsellään, itseään ja sopimusten toista osapuolta kohtaan. Ikääntyneiden työntekijöiden havaitsemat sopimusrikkomukset työelämässä, kuten kokemukset huonosta johtamisesta ja ikäsyrjinnästä, lisäävät pääsääntöisesti eläkkeelle siirtymisaikeita. Sopimusrikkomukset lähipiirin kontekstissa, kuten avioero, voivat taas pidentää työuria. Makrokontekstissa sopimusrikkomukset, kuten ikääntyneitä syyllistävä puhe nuorten työpaikkojen viemisestä ja eläkejärjestelmän epäreiluiksi koetut muutokset, horjuttavat luottavaisuutta eläkejärjestelmän toimivuuteen sekä sukupolvien väliseen oikeudenmukaisuuteen. Ikääntyneet ovat tietoisia uuden ikäpolitiikan mukaisesta työurien pidentämistavoitteesta, mutta eivät koe sen juuri velvoittavan itseään. Joustava eläkeikä ja taloudelliset kannustimet vaikuttavat työssä jatkamiseen, mutta vain rajallisesti. Velvoitteet lähipiirissä koetaan yleensä merkityksellisempinä. Eläkeiän nostamispaineet, ikääntyneitä työntekijöitä syyllistävä puhe ja työpaikkojen ikäsyrjiviksi koetut käytännöt kuljettavat ristiriitaista viestiä siitä, mitä ikääntyneiltä odotetaan. Toimiminen ”oikein” eri suunnista tulevien odotusten ja velvoitteiden välisessä ristipaineessa on hankalaa. Asiasanat: työurien pidentäminen, työssä jatkaminen, eläkkeelle siirtyminen, abduktiivinen tutkimusote, psykologinen sopimus, sopimuksellisuus
  • Koskinen, Heli I. (Helsingin yliopisto, 2019)
    Ympäristöterveydenhuollon tehtävänä on varmistaa elinympäristön turvallisuus. Turvallisessa elinympäristössä ei esiinny ihmisen terveydelle vaarallisia tarttuvia tauteja. Tarttuvien tautien ehkäisyyn ja vastustamiseen osallistuu useita eri hallinnonalan viranomaisia kaikilta hallinnon tasoilta. Usein tarvitaan myös näiden eri viranomaisten välistä yhteistyötä. Viranomaisyhteistyötä säätelevät useat kansalliset lait ja niitä täydentävät asetukset, joten viranomaisyhteistyötä on tarkasteltava säädöstekstien luomassa diskursiivisessa todellisuudessa. Säädöstekstin luoman todellisuuden tarkastelu on erityisen tärkeää maakuntauudistuksen yhteydessä, kun ympäristöterveydenhuollon lakisääteisten tehtävien pitäisi siirtyä kunnilta maakunnille. Uudistuksessa useat lait muuttuvat ja joitakin jopa kumotaan. Se heijastuu viranomaisten toimintaan vielä tuntemattomalla tavalla. Tässä vaiheessa tiedetään ainoastaan, että nykyisin voimassa olevissa laeissa säädellyt kunnaneläinlääkärin ja aluehallintoviraston läänineläinlääkärin väliset ilmoituskäytännöt muuttuvat aluehallintovirastojen lakkauttamisen myötä, kun kuka tahansa eläintautia epäilevä tai sellaisen toteava ilmoittaa epäilyistään tai havainnostaan kunnaneläinlääkärin sijaan suoraan maakunnalle. Ympäristöterveydenhuollon strateginen taso (lainsäädäntö) ja ympäristöterveydenhuollon viranomaisten käytännön toiminnan taso muodostavat kaksi toisiinsa sidottua, mutta toisistaan poikkeavaa toimintatasoa. Tässä tutkimuksessa tarkasteltiin viranomaisyhteistyötä sekä lainsäädännön että käytännön toimintaa edellyttävän tilanteen näkökulmasta. Tavoitteena oli tutkia, minkälaisena viranomaisyhteistyön todellisuus näyttäytyy entisten ja nykyisten ympäristöterveydenhuoltoa säätelevien lakien diskursseissa sekä minkälaista viranomaisyhteistyö ja -viestintä on eläintautivalvonnan ja -vastustuksen käytännön tilanteessa. Laeiksi valittiin sekä suomalaisia kansallisia lakeja (valtion sisäinen viranomaisyhteistyö) että venäläistä eläintauti -ja elintarvikelainsäädäntöä (valtioiden välinen viranomaisyhteistyö). Viranomaisyhteistyön tapaustutkimus toteutettiin lemmikkien maahantuonnin tehovalvontatilanteiden yhteydessä. Tutkimus tehtiin sosiaalisen konstruktionismin viitekehyksessä, jossa kielellä ja sen tuottamilla merkityksillä on keskeinen asema, mutta tutkimuksessa otettiin myös kuvien tuottamat symboliset merkitykset huomioon. Tutkimusaineistoksi kerättiin viranomaisyhteistyötä käsittelevää laki -ja lakiesitystekstiä sekä lakiin liittyviä asetuksia, ohjeita, yleiskirjeitä ja päätöksiä, viranomaisyhteistyön havainnoinnissa syntynyttä havaintopäiväkirja-aineistoa sekä viranomaisyhteistyötilanteista otettua, internetissä vapaasti saatavilla olevaa kuva-aineistoa. Analyysi perustui kielen ja kuva-aineiston muodostamien tekstien laadulliseen analyysiin. Analyysin apuna käytettiin hermeneutiikan periaatteita täydentävä kysymys-vastaus -tekniikkaa, verbianalyysiä ja henkilösuhteiden analyysiä. Viranomaisyhteistyö oli viranomaisten välistä tiedonvälitystä joko ketjussa alemmalta ylemmälle tai edestakaisin kahden viranomaisen välillä. Lakitekstit vastasivat kuka ilmoittaa ja kenelle ilmoitetaan -tyyppisiin kysymyksiin. Suomalaisten viranomaiset paikka ja asema ja siitä seuraavat vastuut ja toimivaltuudet oli tarkoin määritelty säädöstekstissä. Venäläinen säädösteksti piti sisällään myös yhteistyötä koskevia suosituksia. Laki -ja asetustekstillä varmistettiin, että molempien maiden viranomaiset tiesivät, mistä ilmoittaa ja kuinka nopeasti ilmoittaa. Aktiivimuotoiset ja velvoittavat verbit hallitsivat kummankin maan säädösdiskurssia. Tuontivalvontatilanteissa viranomaisilla oli enemmän harkinnanvaraa muodostaa tilanteen kannalta tarkoituksenmukaisia tiedonvälityksen ketjureaktioita niistä muiden viranomaisen kanssa erikseen sopimatta ja viranomaisyhteistyö oli joidenkin viranomaisten ympärille tiivistynyttä. Viranomaisyhteistyö oli myös tarkastuksen kohteen eli maahantuotavan koiran ympärille tiivistynyttä. Yhteistyötilanteessa sopeuduttiin vallitsevaan tilanteeseen ja koettiin sen vuoksi ajoittaista aktiivisimman toiminnan keskuksesta syrjäytymistä. Viranomaisyhteistyö on tilanteen mukaan elävää, dynaamista ja tulkinnanvaraista toimintaa, josta soisi edelleenkin muodostuvan yhtenäisempiä käytäntöjä. Se olisi erityisen tärkeää nyt hallinnon muutosvaiheessa. Suomalaisilla viranomaisilla on taustallaan yhteinen kieli ja kulttuuri ja erityisesti kulttuurin tarjoamia yhteisiä symboleita, joilla voi olla muutoksen aikoina yllättävänkin syvällistä merkitystä. Ennen kaikkea tulisi muistaa, että viranomaisyhteistyö ei ole vain ihmisolentojen välistä kielellistä toimintaa, joka tiivistyy joidenkin viranomaisten ympärille ja henkilöityy johonkin nimenomaiseen persoonaan, vaan viranomainen on vuorovaikutuksessaan sanattomassa ja symbolisessa vuorovaikutuksessa myös laajemman fyysisen ympäristönsä kanssa.
  • Nåls, Jan (Helsingin yliopisto, 2019)
    What kind of stories should we tell of each other? This key challenge of intercultural communication inspired this dissertation. It addresses the challenge by exploring the different functions of empathy in intercultural film narrative. Stories foster empathy which allows us to experience the subjectivity of others. In the narrative context, empathy can occur between those who create stories, those who take part in them, and those who consume them. Here, empathy is also introduced as a key theoretical concept in understanding intercultural communication and narrative. Based on the authors’ personal experience in the years 2006-16, case studies of documentary film production and education are introduced and analysed. The case studies took place within an exchange programme between academic institutions in Africa and Europe, as part of the North South South Exchange (NSSE), a funding instrument of the Finnish Foreign Ministry. As a compilation of four articles, this dissertation uses a mixed methods approach and different sets of material for each article. Three of the articles focus specifically on non-fiction narrative and its production process. The theoretical approach is interdisciplinary, combining cognitive and narrative studies. In light of the results, a general function of empathy is to create an understanding of and between others and of the self, enhancing trust and fostering shared meaning between different stakeholders in the narrative process, as well as between distant others. In this way, empathy can make the strange familiar, and counter stereotypical representations. The study also considers strategies of how empathy can be enhanced in narrative text and process.
  • Ranna, Pia (Helsingin yliopisto, 2019)
    This dissertation enquires into the Islamist and secularist discourses in Turkey by examining the headscarf debates. The debates on the headscarf are perceived as a way through which the polarization between the Islamist and secularist blocs becomes visible. Moreover, the work intends to explain the construction of the collective identity formation by studying through which kinds of articulations the discourse has been constructed. Due to Turkey's sociopolitical and historical development, this thesis considers secularism and Islamism as the two hegemonic discourses in Turkey. The main empirical data consists of Turkish newspaper articles from five different newspapers: Cumhuriyet, Hürriyet, Milliyet, Yeni Şafak, and Zaman. The articles concern the headscarf debates on four different women: Fadime Şahin, Merve Kavakçı, Leyla Şahin and Hayrünnisa Gül. These women became focal points of the media because of their headscarf. These cases illustrate how the headscarf debates bring the two hegemonic fronts together. The data was limited to the period of 1996-2011. This period consists of 2785 newspaper articles, out of which 228 most relevant ones have been chosen for the purpose of this study. The precise research questions of the thesis are: How is the polarized nature of Turkish society reproduced within the headscarf debates during 1996-2011? And how are the two hegemonic discourses contested and deconstructed within the articulations that form the headscarf debates? In answering these questions, the research uses the methodological apparatus of the Essex school by focusing on the constitution of political identities, the construction of social antagonisms, the establishment of political frontiers, and the different ways the hegemonic demands are being addressed. The final purpose is to describe and explain the articulation processes of the two hegemonic projects. Among other things, the data showed that the Islamist discourse was successfully employing the creation of "we-community" by combining different elements or groups of people who have similar interests. Hence its main theme was not aimed at constructing a social antagonism against the secularist frontier. Rather, it managed to absorb some elements of secularism and provide an alternative version of it via the AKP politics. Contrary to this logic, the secularist discourse seemed to revolve more around the establishment of social antagonisms. Often the secularist discourse turned into an "anti-AKP" discourse. Even though this type of rhetoric aims at building a common identity, it failed in making chains of equivalences in which common interests would meet. Neither of these discourses has managed to create an environment in which an identification with democratic values could have taken place. However, while contesting each other, they managed to further Turkey's democratization. Hence, at the end this research poses a question as to whether this polarization has actually served as a prerequisite for democracy in Turkey's context, as the country today seems to be de-trailing from the path of democracy.
  • Nelimarkka, Jaakko (Helsingin yliopisto, 2019)
    Tämä väitöskirja koostuu kolmesta itsenäisestä artikkelista, joissa analysoidaan syy–seuraussuhteita makrotaloudessa hyödyntämällä havaintoaineistojen jakaumien tilastollisia ominaisuuksia aiempaa monipuolisemmin. Empiirisessä makrotaloustieteessä syy–seuraussuhteita tarkastellaan mittaamalla ja erottelemalla talouteen vaikuttavia sokkeja eli yllätyksiä. Usein nämä sokit oletetaan normaalijakautuneiksi. Käyttämällä ei-normaalia jakaumaa aineistoista on kuitenkin mahdollista saada enemmän informaatiota makrotalouden sokkien identifiointiin. Tällöin sokkien vaikutusten tarkastelu on mahdollista myös tilanteessa, jossa tavanomaiset menetelmät eivät kykene huomioimaan taloudenpitäjien odotuksia tai erottelemaan talouden sokkeja toisistaan. Sovellan menetelmiä rahapolitiikan, ennakoidun finanssipolitiikan ja ennakoitujen tuottavuussokkien vaikutusten mittaamiseen. Ensimmäisessä artikkelissa tarkastelen rahapolitiikkaa erottelemalla sokkeja korkovaihtelusta, joka syntyy markkinareaktioista keskuspankin yllättäviin ilmoituksiin. Nämä markkinareaktiot voivat kuitenkin olla vasteita keskuspankin erityyppisiin viesteihin. Tällöin tavanomaisin keinoin tehtävä rahapolitiikkasokkien erottelu ja politiikkojen arviointi voivat johtaa vääriin johtopäätöksiin. Kun tilastollisen aineiston ei-normaalisuus huomioidaan, Yhdysvaltain aineistosta keskuspankin rahapoliittisista päätöksistä on mahdollista erottaa kolme erityyppistä yllätystä. Niillä on erilainen vaikutus hintoihin, tuotantoon, korkoihin ja rahoitusmarkkinoihin. Nämä kolme rahapolitiikkasokkia heijastavat tavanomaista korkopolitiikkaa, odotuksiin ja riskiin vaikuttavaa politiikkaa sekä keskuspankin toimien informaatiovaikutusta. Sokkien avulla pystytään näin ollen mittaamaan tavanomaisen ja epätavanomaisen rahapolitiikan sekä keskuspankin viestinnän kokonaistaloudellisia vaikutuksia. Toisessa artikkelissa arvioidaan finanssipolitiikan vaikutusta kansantalouteen silloin, kun taloudenpitäjät kykenevät ennakoimaan tulevaisuuden politiikkaa esimerkiksi toimeenpanon keston vuoksi. Tällainen ennakointi vaikeuttaa finanssipolitiikan kausaalivaikutusten mittaamista, sillä taloudenpitäjien päätöksenteko nojautuu laajempaan informaatioon kuin empiirinen malli voi ottaa huomioon. Artikkelissa tämä informaatio-ongelma ohitetaan hyödyntämällä aikasarjojen tulevaisuuden vaihtelua siten, että taloudenpitäjät ennakoivat julkisia menoja nostavaa sokkia jo ennen sen toteutumista. Tulosten mukaan julkisten menojen nostolla on elvyttävä vaikutus Yhdysvaltain talouteen: niin tuotanto, kulutus kuin investoinnit kasvavat. Erityisesti investoinnit, työllisyys ja palkat kasvavat ennen politiikan varsinaista toimeenpanoa. Jos odotusvaikutuksia ei huomioida, finanssipolitiikan kerroinvaikutus saatetaan aliarvioida. Viimeisessä artikkelissa tarkastelen tulevaisuuden tuottavuutta signaloivia uutissokkeja, joita on pidetty suhdannevaihteluiden lähteinä. Tällaisten sokkien havainnointia vaikeuttaa se, että havaitut muuttujat eivät todennäköisesti sisällä riittävästi relevanttia informaatiota tulevaisuudesta. Tutkimuksessa käytettävällä mallilla voidaan sen sijaan mitata talouden reagointia tulevaisuuden kokonaistuottavuuden kasvuun riippumatta mallin sisältämästä informaatiosta. Havaitsen, että Yhdysvaltojen talouteen vaikuttavat uutissokit toisaalta ennakoivat korkeampaa tulevaisuuden tuottavuutta ja toisaalta nostavat osakekursseja ja investointeja jo uutisen paljastuessa. Kuitenkin havaitut reaktiot uutissokkeihin ovat maltillisia, minkä vuoksi ne eivät merkittävästi selitä Yhdysvaltain talouden suhdannevaihteluita.
  • Rönkä, Sanna (Helsingin yliopisto, 2019)
    Tämän väitöstutkimuksen aihe on huumeisiin liittyvät kuolemat Suomessa. Tutkimuksessa tarkasteltiin, miten lääkkeellistyminen, eli lääkkeiden yhteiskunnallisen merkityksen kasvu, näkyy huumekuolemissa. Tutkimuksen tulokset kokonaisuudessaan osoittavat, että hoitokontekstissa suhteellisen turvallinen lääke ei ole sitä enää huumeiden käyttöympäristössä. Tulokset viittaavat siihen, että katukauppalääkkeiden lisäksi lääkärin määräämillä lääkkeillä on yhteys huumekuolemiin. Erityisesti työkyvyttömyyseläkkeellä olevilla huumeiden ongelmakäyttäjillä oli reseptilääkeostoksia huumeyliannostuskuolemiin liittyen. Myös laadullinen analyysi osoittaa, että lääkkeitä hankitaan terveydenhuollosta joko itselääkinnällisiin tai päihtymistarkoituksiin. Lisäksi tutkimuksessa analysoitiin huumekuolleisuuteen liittyviä sosiaalisia taustatekijöitä. Matala koulutus, työttömyys, työkyvyttömyyseläke, avioero ja asuminen laitoksessa tai yksin olivat yhteydessä huumekuolleisuuteen. Vaikka nämä eivät yksittäisinä tekijöinä ole merkki huono-osaisuudesta, voidaan sanoa, että kokonaisuudessa huumekuolleisuus on vahvasti yhteydessä sosiaaliseen huono-osaisuuteen. Koska huumekuolemaan johtava syrjäytymisprosessi alkaa nuorella iällä, huumekuolemien ehkäisemisen kannalta olisi tärkeää nuorten mielenterveyden häiriöiden ehkäisy ja hoito sekä opintopolun turvaaminen toisen asteen koulutukseen. Tulisi myös varmistaa, että paikkoja huumehoitoon on riittävästi, kynnys hoitoonpääsyyn on matala ja hoitopolku selkeä. Tutkimuksen aineistona on käytetty rekisteriaineistoja, ikääntyneiden huumeiden käyttäjien haastatteluaineistoa ja internetin keskustelufoorumin keskusteluketjuja, joita on analysoitu kvantitatiivisin ja kvalitatiivisin menetelmin.
  • Aura, Otto (Helsingin yliopisto, 2019)
    Tässä väitöskirjassa tutkitaan, miten työvoimaa käytettiin sotilaallisiin tarkoituksiin Suomessa toisen maailmansodan aikana. Tutkimuskysymyksiin vastataan institutionaalisella makrotasolla ja toimeenpanevalla mikrotasolla. Makrotasolla tutkitaan organisaatioita ja niiden kehitystä, kuten työvelvollisuuslain toimeenpanoa. Mikrotasolla tarkastellaan kahden rakennusalan ammattilaisen, insinööri Matti Janhusen ja rakennusmestari Veikko Mäkisen, toimintaa talvi- ja jatkosodassa. Työvelvollisuuslaki oli valmistunut kesäkuussa 1939 ja ylimääräisten harjoitusten alkaessa lokakuussa 1939 sen soveltaminen aloitettiin. Toimeenpanosta vastasi kansanhuoltoministeriö. Lain mukaan jokainen 18-59-vuotias oli velvollinen tekemään maanpuolustuksen etua välillisesti tai välittömästi tarkoittanutta työtä. Suunnitelmissa tämän oli ajateltu tarkoittavan maatalouden ja sotateollisuuden työtehtäviä. Talvisodan aikana ilmaantui uusi työala, puolustusvoimien linnoitustyöt. Näihin töihin päätyi insinööri Matti Janhunen työnjohtajaksi. Työvelvollisten hankinnasta vastasi kansanhuoltoministeriön työvoimatoimisto tammikuuhun 1940 asti. Tämän jälkeen tehtävästä vastasi Päämajan työvoimatoimisto. Linnoitustöihin velvoitettiin talvisodan aikana noin 50 000 työvelvollista. Talvisodan aikainen työvoiman sotilaallinen käyttö oli valtaosin improvisoitua. Talvisodan päätyttyä kerättiin kokemuksia ja pyrittiin korjaamaan havaittuja ongelmia. Odotushorisontissa oli mahdollisuus uudesta sodasta. Työvelvollisuuslain ylin toimeenpano siirrettiin vuoden 1941 alussa kulkulaitosten ja yleisten töiden ministeriölle. Työvelvollisen työvoiman ottamiseksi laadittiin uudet suunnitelmat, jossa uudeksi toimijaksi tuli kotijoukkojen esikuntaan perustettava työvoimaosasto. Jatkosodan aikaisen työvoiman hankinnan puolustuslaitoksen linnoitustöihin hoiti kotijoukkojen esikuntaan sijoitettu työvoimaosasto, jonka henkilöstö oli pääosin kulkulaitosministeriöstä. Sodankäynti ja yhteiskunta kulkivat käsi kädessä. Linnoitusrakennusjoukot tarvitsivat työvoimaa, joita he tilasivat kotijoukkojen esikunnalta. Kotijoukkojen esikunta sekä kulkulaitosten ja yleisten töiden ministeriö pitivät silmällä koko valtakunnan työvoimatilannetta. Sotilaallisia tarkoituksia varten työvelvollisia otettiin huomattava määrä Päämajan linnoitusosaston alaisiin linnoitusrakennuspataljooniin. Rakennusmestari Mäkinen päätyi tällaisen pataljoonan rakennusjoukkueen johtajaksi. Alaisina oli suomalaisia työvelvollisia, kunnes lokakuussa 1941 työvoimaksi tuli sotavankeja. Sotavangit tekivät fyysistä työtä sotatoimialueella sotavankikomppanioissa. Mäkisen osalta tätä jatkui kevääseen 1942, jolloin hän sai siirron. Jatkosodan loppuun Mäkinen oli johtamassa Salpalinjalla tehtyjä kunnostus- ja tarkastustöitä. Tässä tehtävässä hänen alaisina oli hermotoipilaista muodostettuja erillisiä linnoitusrakennuskomppanioita. Sotien aikainen työvoimatilanne oli kireä. Vuonna 1942 työvelvollisuuslakia uudistettiin, jolloin se saatiin entistä kattavammaksi. Työvoiman sotilaallisella käytöllä pyrittiin varmistamaan puolustuslaitoksen toimintakykyä vapauttamalla sotilaita työtehtävistä taemmilla alueilla. Työvelvollisille tämä saattoi tarkoittaa jatkosodan mittaista pestiä linnoitusrakennuspataljoonassa satoja kilometrejä valtakunnanrajan ulkopuolella. Jatkosodan aikana työmääräyksen puolustuslaitoksen töihin sai kotijoukkojen esikunnan tilausten kautta noin 74 000 työvelvollista, joskaan tästä määrästä jokainen ei päätynyt rakennusmuodostelmiin. Työvelvollisella työvoimalla, sotavankien työvoimalla ja toipilaiden työvoimalla pyrittiin ratkomaan kysymystä työvoiman käytöstä sotilaallisiin tarkoituksiin, joista linnoitustyöt laaja-alaisuudessaan ovat suurin esimerkki. Työvelvollinen työvoima oli linnoitusrakennustöiden ja sotilaallisesti käytetyn työvoiman ydin. Sotavankityövoimalla saatiin määrällisesti korvattua kerrallaan noin kymmenen tuhatta työvelvollista. Toipilaat olivat yksi työvoiman muoto, jossa sodanaikaiset kysymykset jokaisesta miehestä omalla paikallaan näkyivät. Kenenkään työvoimaa ei nähty voivan olla käyttämättä. Kaikkiaan työn laatu oli useimmiten fyysistä lapiotyötä, mutta erilaisia ammatillista erikoistumista vaatineita tehtäviä oli myös. Kaikkiaan työvoimaresurssien käyttö vaati jatkuvaa tasapainoilua sotilaallisten ja yhteiskunnallisten vaatimusten ja realiteettien välillä.
  • Yin, Ming (Helsingin yliopisto, 2018)
    N/A
  • Tacey, Ivan (Helsingin yliopisto, 2018)
    Animism and Interconnectivity is an ethnographic study of Batek Dè’ and Manya’ religion on the periphery of the Malaysian rainforest. In the twenty-first century, the lives of these two small-scale groups of former hunter-gatherers take place on the interconnected frontier between forest and the outside world, a nexus of different ideas, peoples and objects of diverse origins. Contesting views of animism as an objectified and timeless ontology, the study adopts a politicizing and historicizing approach. It explores how political marginalization, rapid environmental change and historical conditions of subordination and violence have shaped changes and continuities in shamanistic practices, myths, cosmologies and relations with other-than-human beings. Through an examination of specific events in particular places on the forest periphery, it highlights the many qualities and shades of interconnection to show the depth and breadth of its impact on animistic forms and practices.
  • Sulander, Juhani (Helsingin yliopisto, 2018)
    Tutkimus koostuu neljästä osatutkimuksesta, joissa tutkittiin oikeudenmukaisuutta opiskelussa ja työelämässä. Osatutkimuksessa I selvitettiin psykososiaalisen opiskeluympäristön yhteyttä opiskelijoiden fyysiseen terveyteen, psyykkiseen hyvinvointiin ja opiskelumenestykseen. Tutkimusaineisto koostui 305:stä ammattioppilaitos-, ammattikorkeakoulu- ja yliopisto-opiskelijasta. Tärkeimpänä tuloksena hyvä ja viihtyisä ilmapiiri oli yhteydessä opiskelijoiden koettuun psyykkiseen hyvinvointiin ja itsearvioituun opiskelumenestykseen. Osatutkimuksessa II tutkittiin epäoikeudenmukaisuuden seurauksia. Tutkimusaineisto koostui 111:stä Helsingin yliopiston avoimen yliopiston sosiaalipsykologian opiskelijasta. Ongelmatilanteissa koettiin kuohuksissa olon tunnetta ja varsinkin pitkäkestoisissa tilanteissa masennusta. Jakava (etujen jakautuminen) ja vuorovaikutuksen (esimiehen kohtelu) oikeudenmukaisuus muodostivat yhdysvaikutuksen kuohuksissa olon tunteeseen. Silloin, kun jommankumman muodon rikkomista pidettiin erittäin vakavana ja toisen muodon rikkomista erittäin lievänä yhteys kuohuksissa olon tunteeseen oli suurin. Osatutkimuksessa III verrattiin sosiaalialan (Laurea-ammattikorkeakoulu, n=35) ja taloustieteiden (Helsingin yliopiston maatalous-metsätieteellinen tiedekunta ja Laurea-ammattikorkeakoulu, n=79) opiskelijoita. Ainoastaan sosiaalialan opiskelijat havainnoivat vallankäyttäjän roolissa epäoikeudenmukaisuuden uhrin vähemmän lämpimäksi verrattuna vallan käytön kohteen roolissa ollessaan. Sosiaalialan opiskelijat pitivät menettelytapojen ja vuorovaikutuksen oikeudenmukaisuutta tärkeämpänä kuin taloustieteilijät. Osatutkimuksessa IV selvitettiin työhön sitoutumisen ja organisaatio-oikeudenmukaisuuden yhteyttä eläkkeellejääntihalukkuuteen. Aineisto koostui 446:sta 50 vuotta täyttäneestä vanhusten pitkäaikaishoidon lähi- ja perushoitajasta sekä terveyden- ja sairaanhoitajasta. Vähän työhönsä sitoutuneet hoitajat, jotka olivat kokeneet epäreilua kohtelua ja organisaation menettelytavat epäoikeudenmukaisiksi ilmaisivat enemmän eläkkeellejääntihalukkuutta verrattuna niihin matalasti sitoutuneisiin hoitajiin, jotka olivat kokeneet sekä kohtelun että menettelytavat oikeudenmukaisiksi. Korkeasti työhönsä sitoutuneilla hoitajilla oikeudenmukaisuus ei säädellyt eläkkeellejääntihalukkuutta. Avainsanat: psykososiaalinen opiskeluympäristö, fyysinen terveys, psyykkinen hyvinvointi, opiskelumenestys, organisaatio-oikeudenmukaisuus, ilmapiiri, henkinen väkivalta, tunteet, empatia, toimintatavat, valtaorientaatio, persoonallisuuspiirteet, työhön sitoutuminen, eläkkeellejääntihalukkuus, hoitohenkilöstö.
  • Sibinescu, Laura-Elena (Helsingin yliopisto, 2018)
    Tämä väitöskirja käsittelee kolmea tutkimuskysymystä koskien demokratian rappeutumista Keski- ja Itä-Euroopassa EU:hun liittymisen jälkeen: millaisin edellytyksin se tapahtui? Mitkä välilliset, tapauskohtaiset prosessit selittävät rappeutumista? Ja millainen oli luonteeltaan EU:n sisäinen vaikutus kyseiseen ilmiöön? Rappeutumisen operationalisointiin käytän Wolfgang Merkelin vuonna 2004 esittämää sisällytetyn demokratian mallia. Sen mukaan vakailla demokratioilla on kaksi sisällytyksen ulottuvuutta. Viisi toisiinsa kytkeytyvää osatekijä; vaalit, kansalaisoikeudet, oikeus poliittiseen osallistumiseen, horisontaalinen vastuu ja varmuus siitä, että valituilla edustajilla on edellytykset hallita, takaavat demokratian asianmukaisen toimivuuden sisäisesti. Ulkoisesti suotuisa sosio-ekonominen tilanne, aktiivinen kansalaisyhteiskunta ja korkea kansainvälisen integraation aste suojaavat demokratiaa epävakaudelta. Tarkastelen Keski- ja Itä-Euroopassa rappeutumista edesauttaneita asiantiloja käyttäen sisällytyksen mallia yhdistettynä joukko-opilliseen monimetodiseen lähestymistapaan. Tutkimus esittelee kolme pääasiallista tulosta. Ensinnäkin, alueellisella tasolla on kaksi keskenään vaihtoehtoista rappeutumista edesauttavaa yhdistelmää, jotka eivät sulje toisiaan pois: heikkenevä sosio-ekonominen tilanne ja sitä seuraava taloudellinen taantumus, populismin nousu ja enenevät valtaneuvottelut suhteessa EU:hun. Toiseksi, Unkarin ja Romanian tapauksessa rappeutumisprosessien taustojen selvittäminen osoittaa, että maiden sisäiset tekijät tarjoavat paremman selityksen kuin EU:n epäonnistuminen tehokkaassa puuttumisessa demokratian taantumiseen. Unkarissa kyseessä on vallalla oleva populismi yhdistettynä demokraattisia instituutioita rajoittavaan perustuslailliseen uudistukseen. Romaniassa rappeutumista esiintyi punnusten ja vastapunnusten järjestelmän (checks and balances) toimimattomuuden sekä valtiovallan alhaisen toimintakyvyn seurauksena. Kolmanneksi, EU:n kyky toimeenpanna virallisia pakotteita on ratkaisevaa sen kannalta, ovatko sen toimet rappeutumista vastaan tehokkaita. EU:n vaikutusvalta oli rajallisempi Unkarissa, kun taas Romaniassa se hillitsi rappeutumista tehokkaammin korruption vastustamista ja oikeusvaltioperiaatteen säilyttämistä varten olemassa olevien välineiden ansiosta. Kaiken kaikkiaan EU demokratian takaajana ei ole vielä hauras, mutta se on uhattuna, kuten hiljattain on käynyt ilmi. Lopuksi tämä väitöskirja esittää kaksi aihepiiriä tulevaisuuden tutkimukselle. Ensimmäinen käsittelee EU:n ja sen jäsenmaiden suhteen tarkastelua pikemminkin demokraattisen uskottavuuden kuin lakien noudattamisen kautta, joka on tähän mennessä luonut rajallisen ymmärryksen liittymisenjälkeisestä demokratian noususta. Toinen perustuu Euroopan komission tuoreeseen ehdotukseen määrätä budjettisanktioita oikeusvaltioperiaatetta rikkoville jäsenvaltiolle. Vaikkakin vielä valmisteluasteella, tämä ehdotus esittää virallisia, kohdistettuja pakotteita, joilla vaikutetaan demokratiaan. Sen käyttöönottoprosessi ja tulevat vaikutukset ovat lupaava aihe empiiriselle tutkimukselle.
  • Kukkonen, Anna (Helsingin yliopisto, 2018)
    Tämä väitöskirja tarkastelee diskurssiverkostojen roolia—määriteltynä poliittisten toimijoiden verkostoina, joissa poliittiset toimijat ovat yhteydessä jaettujen poliittisten diskurssien kautta—Kanadan, Yhdysvaltojen, Suomen, Ranskan, Brasilian ja Intian ilmastopolitiikassa. Tutkimusaineisto koostuu poliittisten toimijoiden lausunnoista yli 2700 artikkelista 14 sanomalehdessä. Näkökulmaani ohjaavat viimeaikaiset kehityskulut politiikan ja ilmastopolitiikan tutkimuksessa. Ensiksi, politiikan tutkimuksessa on alettu lisääntyvästi korostaa poliittisen diskurssin roolia poliittisessa prosessissa. Nämä näkökulmat korostavat, että poliittiset ongelmat kuten ilmastonmuutos ovat sosiaalisesti rakentuneita tietyssä kontekstissa, ja miten poliittiset toimijat kilpailevat poliittisten ongelmien kehystämisestä poliittisilla areenoilla kuten mediassa. Toiseksi, ilmastopolitiikan tutkimuksessa on alettu korostaa vertailevia lähestymistapoja, jotka parantavat ymmärrystä eri kontekstuaalisten tekijöiden vaikutuksesta ilmastopolitiikkaan eri maissa. Tämä tutkimus tarkastelee diskurssiverkostojen roolia, niiden vaihtelua ja syitä vaihtelulle kuudessa maassa: kahdessa korkean tulotason maassa, joissa kasvihuonekaasupäästöt asukasta kohden ovat korkeat (Kanada ja Yhdysvallat); kahdessa Euroopan Unionin (EU) maassa, joissa kasvihuonekaasupäästöt asukasta kohden vaihtelevat korkeasta matalaan (Suomi ja Ranska); ja kahdessa keskitulotason maassa, joissa kasvihuonekaasupäästöt asukasta kohden ovat matalat (Brasilia ja Intia). Tämä väitöskirja edistää ilmastopolitiikan tutkimusta käyttämällä diskurssiverkostoanalyysin menetelmää ja kolmea kulttuurisesti suuntautunutta teoreettista lähestymistapaa politiikantekoon. Menetelmä on hyödyllinen, koska sen avulla voi tarkastella poliittista diskurssia verkostona. Tämä mahdollistaa poliittisen keskustelun relationaalisen ulottuvuuden analyysin, joka, tässä tapauksessa, sisältää kilpailevat koalitiot, ja keskeiset poliittiset toimijat ja diskurssit. Kulttuurisesti suuntautuneet näkökulmat ovat the Advocacy Coalition Framework (ACF), maailmanyhteiskunnan teoria ja oikeuttamisteoria. ACF tutkii sitä, miten poliittiset toimijat jakaantuvat kilpaileviin koalitioihin yhteisten uskomusten perusteella rajatuissa politiikan alajärjestelmissä. Maailmanyhteiskunnan teoria tarkastelee sitä, miten kansainväliset organisaatiot ja globaalit normit vaikuttavat kansalliseen politiikkaan. Oikeuttamisteoria tutkii sitä, miten poliittiset toimijat käyttävät erilaisia moraalisia oikeutuksia perustellessaan argumenttejaan tietyssä poliittisessa kontekstissa. Yhdessä nämä kolme teoreettista lähestymistapaa mahdollistavat diskurssiverkostojen analyysin tavoilla, jotka lisäävät vertailevaa tietoa ilmastopolitiikasta. Artikkelissa I näytämme, miten yleiset uskomukset arvoprioriteeteista, valtion roolista ja ilmastotieteen oikeellisuudesta jakavat poliittiset toimijat kolmeen kilpailevaan koalitioon—talous-, ympäristö-, ja tiedekoalitioon—Yhdysvaltojen ilmastopoliittisessa keskustelussa. Spesifit uskomukset politiikan välineistä kuten päästökaupasta eivät jaa poliittisia toimijoita koalitioihin. Artikkeli II osoittaa, miten kansainvälisten organisaatioiden rooli vaihtelee korkean tulotason ja keskitulotason maissa. Keskitulotason maissa, joissa kasvihuonekaasupäästöt asukasta kohden ovat alhaiset, kansainvälisillä organisaatioilla on vahvempi rooli. Korkean tulotason maissa, joissa kasvihuonekaasupäästöt asukasta kohden ovat korkeat, kansainvälisillä organisaatioilla on heikompi rooli ja globaalit normit kohtaavat vastustusta kansallisista toimijoista koostuvista koalitioista. Artikkeli III tarkastelee Arktista ilmastopolitiikkaa koskevaa keskustelua Suomessa ja Kanadassa, jotka edustavat eri institutionaalisia ja poliittis-taloudellisia konteksteja. Molemmissa maissa markkinaoikeutukset ja ekologiset oikeutukset ovat yleisiä ja usein ristiriidassa. Korporatistisessa Suomessa, jossa fossiiliteollisuus ei ole yhtä vaikutusvaltainen, poliittiset toimijat käyttävät ekologisia oikeutuksia ja kansainvälistä yhteistyötä arvostavia kansalaisuuden maailman oikeutuksia enemmän. Pluralistisessa Kanadassa, jossa fossiiliteollisuus on vaikutusvaltainen, poliittiset toimijat käyttävät kansallista suvereniteettia arvostavia kansalaisuuden maailman oikeutuksia ja ilmastotiedettä arvostavia teollisuuden maailman oikeutuksia enemmän. Artikkeli IV näyttää, miten oikeutusten käyttö vaihtelee kahden eri poliittisen kulttuurin välillä. Markkinaoikeutukset, jotka korostavat rahallista arvoa, ovat yleisempiä Yhdysvaltojen ilmastopoliittisessa keskustelussa. Kansalaisuuden maailmaan pohjautuvat oikeutukset, jotka alleviivaavat valtion sääntelyn ja oikeudenmukaisuuden tärkeyttä, ovat vallitsevia Ranskan keskustelussa. Kokonaisuudessaan tämä väitöskirja esittää, että diskurssiverkostoilla on tärkeä rooli kansallisessa ilmastopolitiikassa. Jatkotutkimuksissa tulisi analysoida sitä, millaiset ilmastopolitiikan välineet voivat saada kannatusta kilpailevien koalitioiden välillä eri kansallisissa konteksteissa. Tämä synnyttäisi arvokasta teoreettista ja käytännöllistä tietoa ilmastopolitiikasta 2000-luvun kapitalistisissa yhteiskunnissa.
  • Harkko, Jaakko (Helsingin yliopisto, 2018)
    Valtaosalla suomalaisista nuorista aikuisista siirtymä toteutuu melko yhdenmukaisesti ja ongelmitta, monet nuoret aikuiset syrjäytyvät työelämästä tai kohtaavat matalasta palkkakehityksestä ja epätasa-arvoisista työmarkkinoista johtuvia ongelmia. Pohjoismaisen hyvinvointimallin ennaltaehkäisestä luonteesta ja kattavuudesta huolimatta nuoret aikuiset ovat nyky-yhteiskunnassa riskiryhmä sekä tuloiltaan että laajemmin eri hyvinvointiindikaattoreilla mitaten. Tutkimuksessa kuvataan nuorten aikuisuuteen siirtymistä elämänkulkulähestymistapaa noudattaen ja perustuen “uusia sosiaalisia riskejä” koskeviin sosiaalipoliittisiin tutkimustraditioihin. Tarkastelun kohteena oli nuorten aikuisuuteen siirtyminen koulutuksen, työllisyyden, tulojen ja työkyvyttömyyden suhteen pidemmällä aikavälillä. Viime vuosikymmeninä toteutuneen työkyvyttömyysetuuksien määrän huomattavan kasvun takia tutkimuksessa kiinnitetään erityistä huomiota mielenterveyteen ja työkyvyttömyyteen liittyviin ongelmiin yhtenä sosiaalisia eroja tuottavana ja ilmentävänä tekijänä. Tutkimuksen yhteenvetona todetaan, että sosiaalisen eriytymisen rakenteet eivät ole vielä vakiintuneet varhaisessa aikuisuudessa. Aikuisuuteen siirtymiseen liittyvät sosiaalisen eriytymisen yksilölliset prosessit voidaan ymmärtää useilla hyvinvoinnin ulottuvuuksilla toteutuvina rinnakkaisina ja toisiinsa kytköksissä olevina samanaikaisina prosesseina. Sosiaalisen investoinnin käsite - kun se ymmärretään elämänkulkulähestymistavaksi sosiaalipolitiikan toteuttamiselle - mahdollistaa aikuisuuteen siirtymiseen liittyvien moninaisten palvelutarpeiden ymmärtämisen yhtenäisenä kokonaisuutena, minkä voi arvioida parantavan nuorille aikuisille suunnattujen tulonsiirtojen ja palveluiden kohdentumista sekä väestötasolla että erilaisten huono-osaisten ryhmien kohdalla.
  • Toivanen, Tero (Helsingin yliopisto, 2018)
    Tämä tutkimus tarkastelee 1800-luvun Kainuun yhteiskunnallista ja ekologista muutosta kapitalistisen maailmanjärjestelmän kehyksessä. Tutkimuskohteena on Kainuun sosioekologinen mullistus eli maailmantalouden pohjoisen rajaseudun pääelinkeinojen, yhteiskunnallisten suhteiden ja yhteisöjen luontokäsitysten kokonaismuutos. Tutkimuksessa tarkastellaan, millainen Kainuun sosioekologisen ympäristön ihmistyön ja ei-inhimillisen luonnon hallintamuoto pohjoinen tervakapitalismi oli. Kainuuta koskevien historiallisten tutkimuslöydöksien avulla tutkimus osallistuu uudella tavalla kapitalismin syntyä ja kehitystä koskevaan teoreettiseen keskusteluun. Tutkimus on osa kapitalismin ympäristöhistorian tutkimussuuntausta. Se yhdistää historiallisen sosiologian, talous- ja sosiaalihistorian, ympäristöhistorian ja yhteiskunnallisen ympäristötutkimuksen perinteitä. Tutkimus koostuu kahdesta teoreettisesta ja kolmesta Kainuun historiallista kontekstia käsittelevästä tutkimusartikkelista sekä teoriavetoisesta yhteenvetoluvusta. Tutkimuksessa selvitetään, miten, miksi ja millaisin sosioekologisin vaikutuksin tervakapitalismin yhteiskunnalliset suhteet levisivät ja vakiintuivat Kainuussa. Tutkimustehtävään vastataan käyttämällä aineistona historiantutkimuksen ja muiden tieteenalojen tutkimustuloksia sekä erilaisia alkuperäisaineistoja. Tutkimuksessa esitetään, että tervakapitalismi asemoitui Kainuuseen erityisessä historiallisessa kontekstissa. Sen muotoutumista määrittivät maailmanjärjestelmän, Suomen suurruhtinaskunnan ja Pohjois-Suomen talousalueen yhteiskunnallisten rakenteiden sekä toimijoiden voimasuhteiden vuorovaikutus. Tervakapitalismin keskeinen valta-asetelma oli Oulun kauppahuoneiden ja tervatalonpoikien välinen velkasuhde. Velkaannuttamisen seurauksena kainuulaisväestön yhteismetsiin ja kaskiviljelyyn nojannut toimeentulo muuttui riippuvaiseksi markkinapakoista ja velanmaksukyvystä. Sosiaalisesti ja ekologisesti vahingollista tervantuotantoa yritettiin rajoittaa isojaolla, joka ei tervanpolttoa juuri hillinnyt, mutta rajasi pääsyn metsien yhteisvaurauteen ja teki valtaosan väestöstä maattomaksi. Tervakapitalismin kainuulaisyhteisöjen elettyä ympäristöä haurastuttava vaikutus oli kohtalokkaimmillaan 1860-luvun nälkävuosina. Oulun kauppahuoneet puolestaan käyttivät tervatuloja taloudellisen toimintakykynsä ja valtansa vahvistamiseen. Tutkimuksessa painotetaan, että historiallisen kapitalismin kehitystä ei luonnehdi maailmanjärjestelmän liikevoimien sanelema vääjäämättömyys, vaan historialle on ominaista useiden kehityspolkujen avaruus. Historiallisena ilmentymänä tällaisista poluista tutkimuksessa tarkastellaan pienen Kiveksen kylän rautaruukin romahtamisesta seurannutta sosiaalisen rosvouden ilmiötä. Rosvous tulkitaan tervakapitalismille vaihtoehtoiseksi eletyn ympäristön rakentamispyrkimykseksi. Tutkimus puolustaa lukutapaa, jossa kapitalismin historia ymmärretään alueellisesti ja ajallisesti hajaantuneiden kehityskulkujen ja erilaisten yhteiskuntamuodostelmien vuorovaikutuksen tuloksena. Lähestymistavassa Kainuun kaltaiset historialliset periferiat ovat kapitalistisen maailmanjärjestelmän kehkeytymisen aktiivisia osapuolia, ja niiden inhimillisen ja ei-inhimillisen luonnon haltuunotto on järjestelmän uusiintumisen keskeinen edellytys. Asiasanat: kapitalismin historia; tervakapitalismi; yhteisvauraus; velka; kaskitalous; sosiaalinen rosvous; ympäristöhistoria
  • Heikkilä, Ann Karen (Unigrafia, 2018)
    Väitöskirjassa tutkitaan paikannimiä, jotka edustavat vähälle huomiolle jääneitä alkuperäiskansojen kielellisiä perinteitä. Työ perustuu toponyymien tutkimusperinteeseen, jota on tehty Tl’azt’en parissa. Väitöskirja keskittyy syvällisesti Semai Orang Asli toponyymeihin ja paikkanarratiiveihin. Tl’azt’en tutkimus osoittaa alkuperäistoponyymien dokumentaation tärkeyden erityisesti jälkipolvien kulttuuriperintönä. Tämä ilmenee myös paikannimien käyttötarpeena opetuksessa. Semaihin kohdistuva tutkimus juontuu tästä tarpeesta tarjoten laajan näkökulman paikannimien, maaoikeuksien ja alkuperäiskansojen vuorovaikutuksiin. Tutkimusaineisto käsittää yli 600 Semai toponyymiä, jotka dokumentoitiin etnografisessa kenttätyössä neljässä Semai yhteisössä. Aineistoanalyysi paljastaa, että Semai toponyymit voidaan jakaa kahteen laajaan pääluokkaan: arkkityyppiseen ja muunneltuun. Ritterin (1976) alkuperäiskategorisointia, jota alun perin on käytetty Semai toponyymien kuvaamiseen, voidaan pitää näiden kahden pääkategorian alaluokkina. Arkkityyppisillä paikannimillä on yksi hermeneuttinen ominaisuus. Useimmat Semai toponyymit kuvaavat kasvistoa käytännön tarkoituksiin. Erityisesti puustolla, niin endeemisesti kuin kasvatettuna, on suurin kasvistoa kuvaava esiintymistiheys aineistossa. Arkkityyppisten ilmaisujen esiintyminen voidaan todentaa tutkimalla tabu- tai tapahtumaperusteisia sukutauluja. Sellaisissa tapauksissa, joissa paikkojen alkuperäisnimet muistetaan, nämä kielelliset tarkoitteet ovat suoraviivaisesti löydettävissä ja ne useimmiten merkitsevät eri puulajeja. Muunnellut toponyymit puolestaan omaavat kaksoishermeneuttisen ominaisuuden. Esimerkiksi viimeaikaiset merkittävät tapahtumat voivat oikeuttaa vanhojen paikkojen uudelleen nimeämisen tai johtaa harvinaiseen tilanteeseen, jossa tapahtumaan asti nimeämätön paikka saa nimensä. Muunneltujen toponyymien kiinnostava ominaispiirre on niiden lähes kokonaisvaltainen liityntä ihmisiin, kotieläimiin ja puupareihin. Näistä puuparit ovat keskeisiä niiden alueellisista ja hallinnollista kytkennöistä johtuen. Tietyillä Semai alueilla puuparitoponyymit viittaavat puiden strategiseen käyttöön, jotka osoittavat maa-alueiden käyttöoikeuksia. Tällä tavoin pystytään osoittamaan yksilöiden tai perheiden omistamat metsiköt. Tämä tapahtuu joko tarkoituksenmukaisella istuttamisella ja alueen uudelleen nimeämisellä sen maantieteellisten ominaispiirteiden mukaan (yhdistettynä puiden nimiin) tai aiemmin perustetun selaayn (kiertävä metsäkäyttö) jatkuvan käytön perusteella. Tällöin puupareihin perustuvat maamerkit synnyttävät alueiden yksityistä omistamista kuvaavia toponyymejä. Täten väitöskirjassa tutkitaan alkuperäisalueellisuuden uusia merkityksiä, jotka ovat syntyneet vastareaktiona kolonialismiin ja yleiseen kehitykseen. Tutkimus vahvistaa Dentanin (2008) ja Gomesin (2004) löydökset Semai-kulttuurin jatkumosta muutoksen keskellä. Vielä olemassa oleva toponyyminen tieto osoittaa jatkuvan yhteyden metsään, vaikkakin Semai maankäyttö keskittyy vähenevässä määrin kiertävään metsätalouteen. Väitöskirjan tulokset osoittavat myös, että alkuperäistoponyymeillä on merkitystä nykyajassa erityisesti alkuperäisyhteisöille, joille on vielä mahdollisuus käyttää tavanomaisia alueitaan elannon hankintaan sekä kertoa aluesuhteestaan paikannimien avulla.
  • Heino, Eveliina (Helsingin yliopisto, 2018)
    Maahan muuttaneiden arkea ja yhteiskunnan jäsenyyttä on Suomessa usein tarkasteltu kotoutumisen tai kulttuurisen erilaisuuden käsitteiden kautta. Tällöin huomio kiinnittyy ensisijaisesti siihen, mitkä tekijät auttavat tai estävät maahan muuttaneita täyttämään ennalta määritellyt kotoutumisen kriteerit tai miten oletetusta kulttuurisesta erilaisuudesta johtuvat erityiskysymykset voidaan ratkaista. Tässä tutkimuksessa tavoitteenani on lähestyä aihetta toisin, ottamatta valmiita jäsenyyden kategorioita ja kriteereitä lähtökohdaksi. Kiinnitän päinvastoin huomion maahan muuttaneiden omiin määritelmiin jäsenyydestään ja sen ehdoista suomalaisessa yhteiskunnassa. Tarkastelen venäläistaustaisten perheiden jäsenyyttä suomalaisessa yhteiskunnassa arjen kansalaisuuden käsitteen avulla, joka korostaa kansalaisuuden konstruktiivista ja paikallista luonnetta. Ensimmäisenä tutkimuskysymyksenä on: Miten haastateltavat rakentavat arjen kansalaisuuttaan? Vastatessani kysymykseen kiinnitän huomioni arjen kansalaisuuden rakentumisen prosesseihin ja sisältöihin. Toinen tutkimuskysymys jakaantuu kahteen osaan ja kohdistuu peruspalveluiden toimintaan arjen kansalaisuuden kontekstina. Kysyn, Millaisina peruspalvelut näyttäytyvät haastateltavien puheessa ja millaisia reunaehtoja haastateltavat esittävät peruspalveluiden luovan arjen kansalaisuuden rakentamiselle? Tutkimus koostuu viidestä julkaistusta erillisartikkelista ja yhteenveto-osasta, jossa tarkastelen kokoavasti erillisartikkeleiden aiemmin julkaistuja tuloksia ja muodostan uuden käsitteellisen jäsennyksen arjen kansalaisuuden näkökulmasta. Käytän tutkimusaineistona vuonna 2012 toteutettuja 25 venäläistaustaisen perheen haastatteluja sekä vuonna 2013 kerättyjä yhdeksän perheen uusintahaastatteluja. Nojaan aineiston analyysissa sosiaaliseen konstruktionismiin, ja erillisartikkeleissa aineiston analyysimenetelminä käytän narratiivisia, diskurssianalyyttisia ja sisällönanalyyttisiä menetelmiä. Tutkimustulosten mukaan arjen kansalaisuus sisältää kolme osa-aluetta, joita ovat autonomia, tunnustus ja kuuluminen. Autonomiassa painottuu haastateltavien oma toiminta, ja se koostuu toimeentuloturvaetuuksista irrottautumisesta, suomen kielen taidosta sekä työllistymisestä. Tunnustus, jolla tarkoitetaan ulkopuolisen antamaa vahvistusta identiteetille, ilmenee arjessa yhteiskunnallisten diskurssien kautta sekä kohtaamisissa valtaväestön ja peruspalveluiden työntekijöiden kanssa. Kuuluminen sisältää Suomeen kiinnittymisen ja kodin luomisen kokemuksia. Näiden kolmen osa-alueen kautta jäsennettynä tulevat ilmi arjen kansalaisuuden relationaalisuus ja dynaamisuus. Haastateltavat rakentavat arjen kansalaisuutta paitsi sosiaalisissa suhteissa, myös suhteessa yhteiskunnallisiin instituutioihin ja diskursseihin. He eivät ainoastaan myötäile, vaan myös haastavat maahan muuttaneisiin liitettyjä negatiivisia leimoja ja odotuksia tietyn kaavan mukaisesta kotoutumisesta. Tutkimus tuottaa tietoa sekä peruspalveluiden toiminnasta että sellaisista venäläistaustaisten perheiden elämäntilanteisiin liittyvistä tekijöistä, jotka olisi otettava peruspalveluissa huomioon. Tutkimusten tulosten perusteella peruspalveluiden kokonaisuus hahmottuu maahan muuttaneiden näkökulmasta monitasoisena ilmiönä. Ideologisella tasolla asumisperusteinen sosiaaliturva luo haastateltaville turvallisuutta ja edesauttaa luottamusta peruspalveluihin. Institutionaalisten käytäntöjen tasolla haastateltavat kuitenkin kokevat peruspalvelut hankalina saavuttaa ja käyttää, mikä vaikeuttaa myös arjen kansalaisuuden rakentamista. Vuorovaikutustasolla peruspalveluiden työtekijöiden kanssa haastateltavat kokevat saavansa tukea ja välittämistä, mutta myös kohtaamattomuutta ja vääryyttä. Tärkeälle sijalle sekä arjen kansalaisuuden että peruspalveluiden käytön kannalta nousevat erilaiset muuttoperusteet. Erityisesti avioliiton tai puolison työpaikan perusteella muuttaneilla naisilla ja opiskelemaan yksin muuttaneilla nuorilla ei aina ole tasavertaisia mahdollisuuksia suomalaisen yhteiskunnan jäsenyyteen verrattuna aikuisiässä muuttaneisiin miehiin. Lisäksi tutkimustulokset osoittavat, että perhesuhteet kehystävät perheenjäsenten arjen kansalaisuuden rakentamista joko tukien tai viivästyttäen sitä. Avainsanat: arjen kansalaisuus, peruspalvelut, venäläistaustaiset perheet, maahan muuttaneet, sosiaalinen konstruktionismi, sosiaalityö.

Näytä lisää