Valtiotieteellinen tiedekunta

 

Uusimmat julkaisut

  • Pedak, Maarit (Helsingin yliopisto, 2018)
    Tutkimuksessa tarkastellaan kriisin kohdanneen kunnan tehtäviä Jokelan 7.11.2007 ja Kauhajoen 23.9 2008 joukkomurhien yhteydessä. Koulusurmat olivat yhteisökriisejä, joiden seuraukset heijastuvat voimakkaasti paikallisyhteisöön ja joiden johtovastuu kuuluu paikallisille turvallisuusviranomaisille. Organisaatiotutkimuksen ja erityisesti kriisiviestinnän alaan kuuluvassa tutkimuksessa keskitytään ratkaisuihin kriisin ensimmäisten tuntien ja vuorokausien aikana. Tarkastelussa suunnataan huomio sisäiseen kriisiviestintään moniviranomaistyön mahdollistajana. Tutkimusaineisto muodostuu pääasiassa Tuusulan ja Kauhajoen kaupunkien kriisiorganisaatioon kuuluneiden haastatteluista. Teoreettisena kehyksenä on organisaatioviestinnän ja kriisitutkimuksen teorioita, erityisesti ajatus viestinnän erilaisista tehtävistä organisaatiossa, kriisin kompleksisuudesta ja kriisiresilienssistä. Aineisto valottaa myös viestinnän ja johtamisen läheistä suhdetta kriisitilanteessa. Tuloksena saatiin neljä teoreettista käsitettä: kriisin kertautuva kompleksisuus, olosuhteiden dominanssi, kriisiorganisaation vahvistamisen elementit ja kriisiorganisaatioiden verkosto. Koulusurmissa kriisin lisäksi myös työnjaon epäselvyydet tuottivat yllätyksiä. Toimintaa määrittivät kulloisenkin kriisitilanteen erityiset olosuhteet. Yhteisökriisissä viranhaltijat olivat myös tragedian kohdanneen yhteisön jäseniä, jolloin työ ja yksityiset menetykset sekoittuivat. Lisäksi median luoma viestintäpaine aikataulutti kriisiorganisaation työtä. Viestintäongelmien ketjuuntuminen aiheutti ongelmien kumuloitumisen. Kriisiorganisaatio joutui käynnistämään toimintansa epävirallisen tiedon varassa, jota yhteistyöongelmien vuoksi oli vaikea vahvistaa. Valtakunnallisen suunnittelun puuttuminen merkitsi sitä, että paikalliset viranomaiset käynnistivät omaisviestinnän prosessit ilman ohjeistusta ja vailla riittäviä resursseja. Kriisiorganisaation toimintakykyä tuki voimakas johtamispanos, jossa yhdistyi symbolinen, instrumentaalinen ja huolehtiva johtaminen. Työparityöskentely tarjosi mahdollisuuden ammatilliseen vertaistukeen. Asioiden ennakoitavuutta lisäsi tunnettujen ratkaisujen soveltaminen uudessa kontekstissa. Kriisiorganisaatioiden verkoston perustaminen, eli evakuointikeskus, mediakeskus sekä tukikeskukset kriisin välittömille ja välillisille uhreille, jäsensi tukipalvelujen kokonaisuutta. Tarvittiin myös tilaisuudet yhteisöllisen surun tukemiseksi. Kriisiorganisaatioiden verkostoa yhdisti koordinoiva johtoelin, jossa mahdollistettiin jatkuva päätöksenteko akuutin kriisin aikana.
  • Kuukkanen, Mari (Helsingin yliopisto, 2018)
    Tämä tutkimus käsittelee suomalaisen anarkistiliikkeen toimintaa 2010-luvun alkuvuosina. Erityisesti huomion kohteena ovat anarkistien toimintakeinot ja toiminnan päämäärät sekä näiden välinen suhde. Aineisto koostuu anarkistien kokoontumisissa tehdyistä havaintomuistiinpanoista, 12 anarkistin teemahaastattelusta sekä anarkistimedioissa julkaistuista teksteistä. Anarkistiliikkeen toimintaa tarkastellaan tutkimuksessa yhtäältä kulttuurisesta ja toisaalta strategisesta näkökulmasta. Ensinnäkin siinä analysoidaan, miten anarkistien kollektiivinen identiteetti vaikutti heidän toimintaansa ja millaisia kulttuurisesti opittuja tapoja heidän toiminnassaan ilmeni. Toiseksi tutkimuksessa eritellään, millaisia strategisia pulmia anarkistit kohtasivat ja miten nämä ratkaistiin. Tutkimusajankohtana suomalaisessa anarkistiliikkeessä painottui pyrkimys luoda anarkisteille oma erityinen poliittinen identiteetti. Anarkismi haluttiin erottaa sekä vasemmistolaisuudesta että maltillisesta, reformistisesta ja asiantuntijavetoisesta kansalaisaktivismista. Toiminnassa painottuivat anarkistisen politiikan leimalliset piirteet: pyrkimys laittaa anarkistisia hierarkiattomuuden ja ”yhteisöllisen yksilöllisyyden” ihanteita käytäntöön nykyhetkessä sekä kamppailla aktiivisesti, myös tuhoavin keinoin, nyky-yhteiskunnan epäkohtia vastaan. Näillä haluttiin tarjota omaleimainen poliittinen vaihtoehto ja laventaa suomalaisen kansalaistoiminnan keinovalikoimaa. Toisaalta koska anarkistien toiminta painottuu erilaisiin yhteiskunnallisiin liikkeisiin ja aktivistiverkostoihin, anarkistien arkinen toiminta on monin tavoin samanlaista kuin muiden, vähemmän kapinallisten aktivistien. Huoli sekoittumisesta muun kansalaistoiminnan joukkoon vahvisti tutkimusjaksollani tarvetta anarkistisen kollektiivisen identiteetin luontiin rajanvetojen avulla. Asemoituminen suhteessa muuhun aktivismiin myös selittää suomalaisen anarkistiliikkeen suhteellista maltillisuutta: radikaalina vaihtoehtona esiintymiseen riittää Suomessa melko maltillinen radikalismi. Keskeisiä strategisia pulmia tutkimilleni anarkisteille oli ensinnäkin se, tulisiko tähdätä nimenomaan radikaaliuteen vai toimia yhteiskunnassa yleisesti hyväksytyillä tavoilla. Vaikka painotus oli enemmän ensimmäisessä, ajoittain anarkistit myös tietoisesti valitsivat legitiimeinä pidettyjä keinoja. Toisaalta tähän kytkeytyi dilemma siitä, keitä anarkistit oikeastaan haluavat puhutella ja mobilisoida. Vaikka anarkistit periaatteessa tähtäävät uuden itsehallinnollisen ”kansan” luomiseen, pyrkimykset rakentaa laajempaa kansanliikettä törmäsivät tutkimusjaksollani osin siihen, että anarkisteja sitoo yhteen ennen kaikkea jaettuun erityisyyteen pohjaava side. Sen perustan muodostavat yhteinen kamppailu sekä jaettu vastakulttuurinen arvomaailma ja estetiikka.
  • Olakivi, Antero (Helsingin yliopisto, 2018)
    Väitöskirjassani tutkin julkisen sektorin vanhushoivahenkilöstön ammatillista toimijuutta relationaalisen sosiologian näkökulmasta. Tutkimustani motivoi kaksi yhteiskuntapoliittista kehityskulkua: ensimmäisenä pyrkimys lisätä hoivatyön tehokkuutta yksityiseltä sektorilta omaksuttujen johtamismallien avulla, toisena siirtolaistaustaisten hoitajien lisääntyvä rekrytointi hoivatyöhön vastauksena osin työolojen heikentymisestä johtuvaan työvoimapulaan. Yhteiskunnallisessa keskustelussa molemmat kehityskulut näyttäytyvät kiistanalaisina. Kriittiset kannat katsovat keinojen lisäävän hoivan laatuongelmia, rajoittavan hoitajien toimijuutta ja synnyttävän hierarkioita siirtolaistaustaisten ja Suomessa syntyneiden työntekijöiden välille. Optimistiset kannat katsovat keinojen parantavan hoivan laatua ja siirtolaistyöntekijöiden toimeentuloa sekä hoitajien ammatillista toimijuutta kannustamalla hoitajia itsenäisemmiksi, vastuullisemmiksi ja aktiivisemmiksi. Väitän jälkimmäisten toiveiden ammentavan paitsi ammattimaisen myös yrittäjämäisen toimijuuden kulttuurisesta ihanteesta sekä liberaalista pyrkimyksestä järjestää sosiaalipalveluja tukemalla kaikkien asianosaisten aktiivista toimijuutta. Aiemmassa tutkimuksessa yllä kuvattuja kiistoja on pyritty ratkaisemaan eri kantoja tukevan tutkimustiedon avulla. Oma tutkimukseni tarkastelee itse kiistojen jalkautumista hoivatyön arkeen. Erityisesti tarkastelen hoivatyön lähijohtajien ja siirtolaishoitajien omaa ja toistensa toimijuutta koskevien tulkintojen yhteensopivuutta. Aineistona käytän vuosina 2011–2013 kerättyjä haastatteluja, joita analysoin diskursiivisesti ja dramaturgisesti. Tulokset esitän neljässä osajulkaisussa ja niiden yhteenvedossa. Tulokseni osoittavavat, kuinka yrittäjämäisen toimijuuden ja liberaalin hallinnan ihanteet ovat hoivatyön henkilöstölle paitsi tuttuja myös käyttökelpoisia. Lähijohtajia ihanteet auttavat esiintymään nykyaikaisina valmentajina, jotka kehittävät hoivan laatua aktivoimalla alaistensa ammatillista toimijuutta—ja palkkaamalla aktiivisia maahanmuuttajia. Näissä tulkinnoissa myös johtajien toimijuus saa uusia piirteitä: hoivatyön sisältöosaamisen lisäksi johtajien on kyettävä esiintymään kulttuurisen monimuotoisuuden ja aktivoinnin asiantuntijoina. Hoitajia samat ihanteet auttavat esiintymään aktiivisina, vastuullisina ja itsenäisinä toimijoina. Erityisesti maahanmuuttajahoitajat joutuvat jatkuvasti vakuuttelemaan eri yleisöjä omasta osaamisestaan. Tähän vakuutteluun yrittäjämäisyyden ihanteet tarjoavat kulttuurisen mallin. Yrittäjämäisen toimijuuden ja liberaalin politiikan ihanteet synnyttävät myös ristiriitoja. Voidakseen esiintyä nykyaikaisina valmentajina, johtajat tarvitsevat määrätynlaisia alaisia: rutinoituneita, mutta aktiivisuuteen pyrkiviä. Tämän itseään koskevan tulkinnan hoitajat voivat haastaa eri tavoin. Yhtäältä hoitajat voivat esiintyä valmiiksi yrittäjämäisinä toimijoina, jotka eivät tarvitse lähijohtajien valmennusta. Toisaalta hoitajat voivat korostaa hoivatyön rakenteellisia ongelmia, joita valmennus ei ratkaise. Kolmanneksi hoitajat voivat esiintyä yrittäjämäisiksi pakotettuina toimijoina, jotka toimivat aktiivisesti ja autonomisesti, mutta johtuen vaihtoehtojen puutteesta. Kokonaisuutena tutkimukseni osoittaa yrittäjämäisen toimijuuden ja liberaalin politiikan pragmaattisuuden niukkojen resurssien hoivatyössä, mutta myös joukon käytäntöjä, jotka kyseenalaistavat ihanteiden uskottavuuden työn arjessa.
  • Näsänen, Jaana (Helsingin yliopisto, 2018)
    Yhä useammat organisaatiot muuttavat perinteisiä työtilojaan monitilatoimistoiksi, joissa työntekijöillä ei ole nimettyjä paikkoja vaan työpiste valitaan sen mukaan, mikä paikka on vapaana. Työtä tehdään pääsääntöisesti jaetussa, avoimessa tilassa. Lisäksi on tarjolla muun muassa kokoustiloja, puhelinkoppeja ja hiljaisen työn tiloja. Näillä muutostoimenpiteillä organisaatiot pyrkivät ensisijaisesti lisäämään työnteon joustavuutta, laskemaan tilakustannuksia ja modernisoimaan työympäristöjään. Aiempi tutkimus on pääsääntöisesti keskittynyt tuottamaan normatiivista tietoa siitä, miten työtilat vaikuttavat työntekijöiden käyttäytymiseen tai toimiiko tilamuutos organisaatiomuutoksen välineenä. Huomiotta on jäänyt muutoksen kontekstisidonnaisuus, ennakoimattomuus ja ne kielelliset vuorovaikutusprosessit, joissa ja joiden kautta muutosta tehdään. Kielenkäyttö ei vain heijasta muutosta vaan sen sijaan organisaation jäsenet voivat aktiivisesti käyttää kieltä omien pyrkimystensä saavuttamiseksi. Väitöskirja keskittyy tutkimaan tapaa, jolla organisaatiomuutoksesta puhutaan; kuinka sitä puolustetaan ja vastustetaan organisaation sisäisessä puheessa. Aineisto on kerätty reaaliaikaisena suomalaisen suuryrityksen muutoshankkeesta, joka pyrki tuottamaan liikkuvan ja innovatiivisen työnteon kulttuurin yhdessä tilamuutoksen kanssa. Aineisto koostuu nauhoitetuista muutosworkshopeista, muutosorganisaation kokouksista ja haastatteluista. Tutkimuksen metodologinen ja teoreettinen lähestymistapa on diskursiivisessa psykologiassa ja erityisesti retorisessa sosiaalipsykologiassa, jossa asenne nähdään olevan sosiaalinen, kielellisessä vuorovaikutuksessa esiin tuleva ilmiö. Tutkimus osoitti, että muutosta puolustavat asenteet liittyivät yhteiskunnallisiin trendeihin ja organisaation kykyyn reagoida ympäristön pakottamiin muutoksiin. Muutosta vastustavat asenteet taas korostivat työnteon arkipäiväisten käytäntöjen ja työn yhteisöllisyyden murtumista sekä ”oikean työn” mahdottomuutta. Niin puolustaville kuin vastustavillekin asenteille haettiin perusteluja luovan työn luonteesta, työntekijöiden sitoutumattomuudesta sekä kohtaamisista. Käyttäessään puolustavaa ja vastustavaa retoriikkaa, organisaation jäsenet rakensivat vastakkaiset tulevaisuuden kuvat muutoksesta ja puolustivat ja vastustavat näitä rakentamiaan muutoskuvia. Näin organisaation jäsenet eivät puhuneet enää samasta muutoksesta vaan puolustettiin muutosta, joka tuottaa erinomaisen työskentely-ympäristön ja vastustettiin muutosta, joka tuottaa sekasorron työskentely-ympäristöön. Lisäksi organisaatioon toi polaarisuutta muun muassa tavat puhua muutosvastarintaisista ja muutosmyönteisistä ihmisistä. Tutkimus kannustaa tarkastelemaan muutoksissa sekä puolustavaa että vastustavaa puhetapaa ja integroimaan molemmat näkemykset sekä organisaation kehittämiseen että tuleviin tutkimusasetelmiin.
  • Toppinen, Pilvi (Helsingin yliopisto, 2018)
    Jäsennän väitöskirjassani poliittisen filosofian keinoin demokraattisten päätöksentekoprosessien oikeutusta. Niin demokraattisten prosessien kritisoimisen kuin petraamisenkin kannalta on oleellista ymmärtää mihin demokratian legitimiteetti nojaa. Väitän, että demokraattisilla prosesseilla voi olla paitsi kontingenttia välinearvoa myös itseisarvoa – toisin sanoen demokraattiset prosessit eivät ole ainoastaan välineitä edistää mahdollisesti parempia päätöksiä, vaan ne voivat tietyin edellytyksin olla myös itsessään arvokkaita. Tutkimusta motivoivat tasavertaista julkista keskustelua ja dialogista harkintaa korostavan (niin kutsutun deliberatiivisen) demokratiaihanteen sekä käytännöllisen erimielisyyden ja eriarvoisuuden välisen dynamiikan esiin nostamat teoreettiset ja soveltavammatkin haasteet. Työn ensimmäisessä, kriittisessä osassa analysoin demokraattisten prosessien oikeutusta kolmen merkittävän nykyteoreetikon näkemysten kautta. Tarkasteluni kohteena ovat Joshua Cohenin deliberatiivinen demokratiaihanne, David Estlundin episteeminen proseduralismi, sekä Thomas Christianon demokraattista tasavertaisuutta korostava käsitys. Nämä kolme käsitystä nostavat esiin keskeisiä teemoja demokraattisten prosessien ja sisällöllisempien arvojen suhteesta, mutta kuten työssäni osoitan, niissä kaikissa on myös perustavanlaatuisia ongelmia. Jälkimmäisessä rakentavammassa osassa jäsennän demokraattisten prosessien itseisarvoa suhteessa välinearvoon sekä itseisarvon rakennetta. Tutkimukseni keskeinen väite on, että demokraattiset prosessit voivat olla itsessään arvokkaita sikäli, kun ne konstituoivat kansalaisten keskinäistä (niin kutsuttua relationaalista) tasavertaisuutta. Vaikka yhteiskunnallinen erimielisyys ei ole demokraattisten prosessien itseisarvon edellytys, niin erimielisyys korostaa paitsi ensimmäisessä osassa käsiteltyjä ongelmia myös itseisarvoon nojaavan oikeutuksen merkitystä. Hyödynnän työn konstruktiivisessa osassa Emanuela Cevan ja Christian Rostbøllin tuoreita ideoita. Pyrin kuitenkin hahmottelemaan tasavertaisuuden kautta rakentuvaa itseisarvoa ja sen edellyttämää demokraattisten mahdollisuuksien tasa-arvoa minimaalisesti, siten että se olisi yhteensopivaa monien erilaisten yhteiskunnallista oikeudenmukaisuutta koskevien näkemysten kanssa. Lopuksi tarkastelen kysymystä demokraattisten prosessien itseisarvosta julkisen demokraattisen päätöksenteon kannalta, ja arvioin, että tästä näkökulmasta oleellisinta on vuorovaikutuksellinen reiluus – se, että tunnistamme toisemme tasavertaisiksi erimielisyyden partaalla.
  • Quist, Liina-Maija (Painosalama, 2018)
    Väitöskirjatutkimus tarkastelee merelle pääsyn politiikkaa pienkalastajien ja öljy-yhtiöiden välillä Tabascossa, Meksikossa. Se analysoi merialueita, toimeentuloa ja kalastajaidentiteettiä koskevaa konfliktia öljyntuotannon tehostamisen globaalissa kontekstissa. Vuonna 2003 Meksikon hallitus sulki 15,900 km2:n laajuisen merialueen Meksikonlahden öljyntuotantoalueella suojellakseen öljyteollisuutta ‘mahdollisen terrorismin uhkilta’. Merellä liikkumisen rajoittaminen on laskenut tuhansien kalastajien saaliita ja pakottanut monet kalastajat jatkamaan kielletyillä alueilla kalastamista toimeentulonsa turvaamiseksi. Etnografiseen ja media-analyysiin pohjaava tutkimus pyrkii tarjoamaan kriittisen ymmärryksen nykyisestä öljyntuotannon hallinnasta sekä erilaisista vaatimuksista oikeudesta merelle pääsyyn ja kalastajien elämäntapaan. Tutkimus tarjoaa analyyttisiä välineitä merten luonnonvarojen hallintaan liittyvien globaalien ympäristöllis-yhteiskunnallisten haasteiden analyysiin. Globaalissa etelässä pienkalastuksella on edelleen erittäin tärkeä rooli ruokaturvan ja työllisyyden hallinnassa. Samaan aikaan öljyteollisuuden toiminta levittäytyy uusille alueille sen useista haitallisista vaikutuksista huolimatta. Tämä väitöskirja seuraa kalastajien poliittisia ja merellä liikkumisen käytäntöjä pyrkien avaamaan poliittisen ekologian keskusteluja öljyn tieto/valta -asetelmille ja merenkulun ”maailmoille”. Tutkimus yhdistää post-foucault’laisia keskusteluja öljyn hallinnallisuudesta STS-suuntautuneisiin antropologisiin ja maantieteellisiin käsityksiin radikaalista toiseudesta. Se perustuu 6.5 kuukauden kenttätyöhön Tabascossa 2011–2012 ja 2017 sekä sanomalehtianalyysiin. Vaikka uusliberaalit ympäristöhallinnan muodot ovat yleistyneet merellä sijaitsevien öljyvarantojen hyödyntämisessä, tämä tutkimus osoittaa, että ne kytkeytyvät läheisesti historiallisiin narratiiveihin ja paikallisiin yhteiskunnallisiin hierarkioihin. Öljyyn liitettävä symbolisesti vahva ja yleinen merkitys Meksikon kansan yhteisenä perintönä (engl. patrimony) käy ilmi Tabascon paikallisista narratiiveista sekä erityisesti sanomalehdistä. Kalastajien affektiivinen ja kehollinen suhde mereen sekä siihen pohjaava tieto kuitenkin ylittävät muodollisen politiikan areenat koska ne eivät ole täysin muokattavissa poliittisiksi vaatimuksiksi. Väitöskirja osoittaa myös, kuinka kalastajien poliittiset johtajat liikkuvat joustavasti eri toimijoiden välillä, muokaten kalastajien kehollisia vaatimuksia oikeudesta kalastajaidentiteettiin luonnonvarapolitiikassa tunnistettaviksi ja hyväksyttäviksi narratiiveiksi elinkeinoista. Tutkimus tarjoaa tärkeitä näkökulmia sekä teoreettisiin että politiikan tekoon kytkeytyviin pyrkimyksiin ymmärtää muuttuvia merellisiä maailmoja. Avainsanat: erilaisuus, etnografia, hallinnallisuus, kalastaja, kalastus, media, meri, narratiivi, poliittinen johtaja, politiikka, tieto, tila, ympäristökonflikti, öljyteollisuus
  • Tammisto, Tuomas (Helsingin yliopisto, 2018)
    Tutkimus käsittelee sitä miten Papua-Uuden-Guinean maaseudulla asuvat mengenit tuottavat elantonsa, yhteiskuntansa ja eletyn ympäristönsä harjoittamalla kiertokaskiviljelyä ja osallistumalla eri tavoin metsähakkuisiin, palkkatyöhön öljypalmuplantaaseilla sekä paikalliseen luonnonsuojeluun. Tutkimus vastaa kahteen kysymykseen. Ensiksi, millä tavoin mengenit tuottavat elantonsa ja sosiaalisesti merkityksellisen ympäristön. Toiseksi, miten mengenit ottavat osaa luonnonvaratalouteen ja valtionmuodostukseen niin kutsutulla rajavyöhykkeellä, joka on tilallinen prosessi, jossa eri toimijat kamppailevat luonnonvarojen hallinnasta, niiden arvosta ja luonnonvarojen määrittämisestä. Tutkimus pyrkii lisäämään ymmärrystä ihmisten ja ympäristön välisestä suhteesta ja globaalista luonnonvarataloudesta. Kaskiviljey ja luonnonvaratalous luovat paikkoja ja yhteiskunnallisia suhteita, joiden myötä mengenit, kuten muutkin Pomion alueen asukkaat, toimivat erottamattomana osana laajempia poliittisia ja taloudellisia rakenteita. Tutkimus osoittaa, että mengenit eivät muodosta yhtenäistä ryhmää, eivätkä he osallistu hakkuisiin tai valtionmuodostukseen yhdellä tavalla. Heidän eri lähestymistapansa ja niistä johtuvat keskinäiset erimielisyytensä ovat kuitenkin usein erimielisyyttä siitä miten parhaiten tavoitella mengenien keskeisiä arvoja, eli sosiaalisesti tuottavia suhteita ympäristön ja muiden ihmisten kanssa. Mengenit ovat pitkään olleet tekemisissä globaalin markkinatalouden, ulkomaisten yritysten ja eri valtionhallintojen kanssa. He ovat onnistuneet sopeutumaan huomattaviin taloudellisiin ja poliittisiin muutoksiin sekä ottamaan ne osaksi elämäänsä ilman, että he ovat luopuneet omasta arvojärjestelmästään. Keskeinen syy tälle on, että mengenit ovat onnistuneet säilyttämään maa-alueidensa yhteisomistuksen ja sitä kautta omat tapansa luoda suhteita toisiinsa ja ympäristöönsä.
  • den Broeder, Chantal (Helsingin yliopisto, 2018)
    TIIVISTELMÄ Tämän tutkielman ensimmäisenä tavoitteena on tunnistaa ja analysoida Ghanan tomaatinviljelijöiden sadon kasvattamiseen ja myyntiin liittyviä haasteita. Maan tomaatintuotannon tuottavuus on alhainen, ja sitä taustaa vasten tässä tutkielmassa keskitytään Matsekopen kylän tapaustutkimukseen. Kylä sijaitsee yhdellä Ghanan kolmesta suuresta tomaatintuotantoalueesta. Tutkielmassa analysoidaan sekä viljely- että myyntiprosessia, koska ne kytkeytyvät toisiinsa: tomaatteja viljellään myyntiin, ja toisaalta markkinat muodostavat kannustimen viljelykäytännöille ja mahdollisesti myös vaikuttavat niihin. Tutkimuksessa käytetään arvoketjuanalyysia (VCA) – panos, tuotos, maantieteellinen määränpää, hallintotapa ja instituutiot – sillä tällä menetelmällä saadaan yksityiskohtainen kuva hyödykkeen kehityksestä tuotannon tai viljelyn alkuvaiheista aina sen lopulliseen myyntiin markkinoilla. Arvoketjuanalyysin ansiosta tällä tutkimuksella edistetään myös toista tavoitetta, joka palvelee osaltaan arvoketjuanalyysin tutkimuksen parametreista parhaillaan käytävää keskustelua. Toisin sanoen tarkastellaan sitä, olisiko arvoketjuanalyysiin sisällytettävä jokainen prosessi ja toimija aina panoksesta lopputuotteeseen, vai voidaanko analysoida vain tietyt, ketjuun sijoittuvat segmentit ja toimijat. Tiedot panoksesta, tuotoksesta ja tomaattien maantieteellisestä määränpäästä osoittautuivat erottamattomaksi osaksi kyseistä arvoketjua, mutta hallintotapaa ja instuutioita koskeva analyysin osuus (käyttäen Kaplinskyn ja Morrisin mallia) avasi tien parempaan ymmärrykseen siitä kuinka ja miksi arvoketju toimi niin kuin se toimi ja etenkin miksi viljelijät kohtasivat juuri niitä haasteita kuin he kohtasivat. Nämä haasteet nimittäin koskivat luotonsaantia, kasteluviljelyä, panosten tarjontaa (traktoripalvelut) ja parempia viljelymenetelmiä sekä kauppiaiden kanssa käytäviä vaikeita hintaneuvotteluja, rajoitettua markkinoille pääsyä ja viljelykauden aikaista hintojen vaihtelua. Kokonaiskuvaksi jäi monimutkainen suhteiden verkosto toimijoiden ja heitä koskevien sääntöjen ja lainsäädännön välillä. Arvoketjuanalyysin käyttö tässä tutkimuksessa osoitti niin ikään, että analyysi soveltuu pitkähkön arvoketjun yksittäisen segmentin ja toimijajoukon analyyttiseksi viitekehykseksi ja ettei analyysin lähtökohtana tarvitse välttämättä olla maailmanlaajuisesti toimiva yhtiö. Asiasanat: arvoketjuanalyysi, hallintotapa, Ghana, maanviljelijät, tomaattien tuotanto
  • Menard, Rusten (Helsingin yliopisto, 2017)
    Tässä väitöskirjassa lisätään metodologista ja empiiristä ymmärrystä siitä, miten representoimme ja hyödynnämme arvoja, jotka puolestaan ovat tärkeitä määriteltäessä “meitä” ja “meihin” kuuluvia. Tutkimus tarkastelee myös sitä, miten tietyt arvot, joiden tyypillisesti nähdään lisäävän yhteiskunnallista hyvinvointia, muuttuvat ideologisiksi siinä mielessä, että niistä tulee diskursiivisia työkaluja “meidän” identiteetin pönkittämisessä ja “heidän” identiteetin polkemisessa. Väitöskirjan aineisto koostuu avokysymysvastauksista, joita kirjoittivat institutionaalisiin sosiaalisuuden ja/tai sukupuolen normeihin eri tavoin asemoituneet vastaajat: satunnaisotoksella poimitut vastaajat, Aspergerin syndrooma -diagnoosin saaneet vastaajat ja transsukupuolisuuden kokemuksia omaavat vastaajat. Näin ollen huomioni kohdistuu myös siihen, miten psykiatrinen, medikaalinen ja sosiaalisesti “epänormaali” yhdistyvät sosiaalisten arvojen, identifikaatioiden ja ideologioiden välisissä neuvotteluissa. Tutkimusta ohjaa poikkitieteellinen lähestymistapa. Nojaan arvoja koskeviin teoreettisiin ja metodologisiin suuntauksiin, sosiaalisemioottisiin ja kriittisen diskurssitutkimuksen identifikaatiota ja ideologiaa koskeviin suuntauksiin, kriittiseen- ja yhteiskunnalliseen (sosiaali)psykologiaan, semioottiseen sosiologiaan ja kulttuurintutkimukseen. Väitöskirjani ensimmäisenä metodologisena kontribuutiona kehitän viitekehyksen sosiaalisten arvojen analysoimiseksi konstruktioina, jotka muodostuvat dynaamisessa identifikaation prosessissa. Määrittelen sosiaalisten arvojen analyysin ensinnäkin suhteessa sen kartoittamiseen, mitä “me” pidämme tärkeänä, suotuisana tai velvoittavana; toiseksi suhteessa toimintaohjelmien muotoiluun asemoimalla sisällöt relationaalisiin osallistujarooleihin; ja kolmanneksi itsen ja toisen positioihin liittyvinä arviointeina, jotka kytkeytyvät territorialisaatioihin ja toimintaohjelmiin. Toisena metodologisena kontribuutiona kehitän viitekehyksen ideologioiden analysointiin sekä rakenteina että prosesseina modaliteettien näkökulmasta tarkasteltuna. Modaliteetti on yksi diskursiivisista varannoista, joiden puitteissa näkökannat yhdistyvät ja erottuvat, arvoprojektit rakentuvat ja yhteisöt jaettuine arvoineen muodostuvat. Tutkimukseni lisää empiiristä tietoa suomalaisesta tasa-arvodiskurssista ja erityisesti siitä, millaisia merkityksiä tasa-arvolle annetaan ja miten sitä käytetään identifikaatioprosesseissa. Tarkastelen myös sitä, missä määrin tasa-arvo ideologisena käsitteenä tuottaa ja uusintaa valta-asemia. Tulkitsen aineistosta neljä tasa-arvon diskurssia. Esitän, että suomalaisten tasa-arvodiskurssien verkosto jokseenkin paradoksaalisesti tuottaa ja ylläpitää symbolista ja materiaalista epätasa-arvoa. Huomioimalla suomalaisen tasa-arvon historiallisen kontekstin, esitän, että tasa-arvoideologiaa päivitetään ja ylläpidetään jatkuvasti ainakin osittain sen vuoksi, että tasa-arvon historiallinen kehitys on sidoksissa muihin tärkeisiin kansallisiin projekteihin ja arvoihin kuten kohtuullisuuteen, homogeenisyyteen, konfliktittomuuteen, kansalliseen yhtenäisyyteen, kansakuntaan ja samankaltaisuuteen. Erityiset tavat, joilla näihin projekteihin on jatkuvasti viitattu tasa-arvon saamien merkitysten ja toteutustapojen yhteydessä, ovat olleet avainasemassa tasa-arvon ideologisen statuksen säilyttämisessä. Ne ovat myös avainasemassa sen ymmärtämisessä, miten suomalaisen tasa-arvon ideologisia muotoiluja voitaisiin muuttaa.
  • Magnusson, Roland (Helsingin yliopisto, 2017)
    Tämä väitöskirja koostuu kolmesta esseetä, jotka käsittelevät taloudellisten ohjauskeinojen käyttöä ympäristöpolitiikassa. Ensimmäinen essee tutkii, että miten yksittäisen valtion kannustimet säädellä päästöjä riippuu siitä, että ulottuvatko päästöt ja niiden aiheuttamat ympäristöongelmat muiden valtioiden alueelle. Esimerkki tällaisesta kansalliset rajat ylittävästä päästöstä on kasvihuonekaasupäästöt. Toinen ja kolmas essee käsittelevät kysymyksiä, jotka liittyvät nimenomaisesti taloudellisten ohjauskeinojen käyttöön ilmastonmuutoksen hillinnässä. Toinen essee käsittelee markkinoilletuloviivettä puhtaan kehityksen mekanismissa. Puhtaan kehityksen mekanismi on Kioton pöytäkirjan alainen mekanismi, joka perustuu todennettujen päästövähennysyksiköiden ostolle. Kolmas essee käsittelee päästökauppamekanismin ja uusiutuvan energian tukiaisten yhteisvaikutusta EU:n energia- ja ilmastopolitiikkaa kuvaavassa kontekstissa. Essee tarkastelee, että miten päällekkäinen ohjaus vaikuttaa eri fossiilisten polttoaineiden käyttöön sähköntuotannossa ja että hidastaako vai kiihdyttääkö päällekkäinen ohjaus ilmastonmuutosta.
  • Uutela, Marjo (Helsingin yliopisto, 2018)
    Väitöskirja käsittelee arkistolähteiden valossa, miten Suomi irtautui vuonna 1990 Pariisin rauhansopimuksen sotilasartikloista ja YYA-sopimuksen lausumasta, jossa Saksa mainittiin mahdollisena hyökkääjänä Suomeen. Tämä Operaatio Paxiksi kutsuttu tapahtumaketju nähdään tutkimuksessa Suomen reagointina Saksan suvereniteetin palauttamiseen, minkä vuoksi Suomen ulkopoliittisen johdon toimintaa peilataan Saksan yhdentymisprosessin vaiheisiin. Tutkimus sijoittuu poliittisen historian ja kansainvälisten suhteiden tutkimuksen välimaastoon. Siinä hyödynnetään uusia arkistolähteitä Suomesta ja Saksasta sekä kansainvälisten suhteiden sopeutumisteorioita. Väitöskirjassa kuvataan ensin, kuinka Suomen ulkopoliittinen johto tulkitsi Pariisin rauhansopimusta kylmän sodan vuosina 1962 ja 1983. Varsinainen analyysi keskittyy siihen, miten Saksojen kansainvälispoliittinen asema heijastui rauhansopimuksen soveltamiseen vuosina 1987–1990. Keskeisimpänä tarkastelukohteena on valtiojohdon syyskuussa 1990 toteuttama Operaatio Pax. Kansainvälisen tilanteen ja Saksan kysymyksen lientymisen seurauksena presidentti Mauno Koivisto myönsi vuonna 1987 ensimmäistä kertaa luvan Pariisin rauhansopimuksen vastaisen saksalaisen lentokoneen hankinnalle ilman, että rauhansopimuksen allekirjoittajamaita, Neuvostoliittoa tai Isoa-Britanniaa, konsultoitiin. Ratkaisu poikkesi omaehtoisuutensa vuoksi aiemmista, ja määritellään työssä käänteeksi rauhansopimuksen soveltamisessa, vaikka asiasisällöltään tapaus oli vähämerkityksellinen. Tässä tutkimuksessa Operaatio Pax arvioidaan yhdeksi rauhansopimuksen merkittävimmistä tulkintatapauksista. Sotilasartiklojen mitätöinti vuonna 1990 ei kuitenkaan muuttanut Suomen kansainvälistä orientaatiota tai ulkopolitiikan tavoitteita. Puolueettomuuspolitiikka säilyi maan ulkopoliittisena doktriinina. Operaatio Pax oli suvereniteettiakti, mutta tutkimuksessa osoitetaan, kuinka ohjaava motiivi sen taustalla oli sotilaspoliittinen. Hanke lähti liikkeelle puolustusministeriön ehdotuksesta marraskuussa 1989, ja ulkoasiainministeriö perusteli sen tärkeyttä kesäkuisessa luonnoksessaan Koivistolle puolustusvoimien kiinnostuksella saksalaisiin ja japanilaisiin asejärjestelmiin.
  • Spel, Oghogho Christal (Helsingin yliopisto, 2017)
    Tässä tutkimuksessa tarkastellaan sitä, miksi köyhät afrikkalaiset siirtolaiset jäävät Etelä-Afrikan Johannesburgin ankaraan siirtolaisympäristöön ja miten he elävät erilaisten kohtaamiensa sosioekonomisten ja poliittisten rajoitusten kanssa paremmasta elämästä haaveillen. Etelä-Afrikka on afrikkalaisten siirtolaisten keskuudessa suosittu maa, jossa turvapaikanhakijoita on paljon. Heihin kohdistuu kuitenkin rajua muukalaisvihaa. Silti osa siirtolaisista elää vuosikausia sosioekonomisessa ja poliittisessa marginaalissa rajoituksia sietäen. Heidän jatkuva läsnäolonsa herättää yhteiskunnallisesti tärkeän kysymyksen siitä, miksi niin suuri määrä siirtolaisia on jäänyt isäntäyhteisöön ja miksi uusia tulijoita saapuu jatkuvasti, kun taas toiset ovat lähteneet, joutuneet vankilaan, tulleet murhatuksi tai kuolleet johonkin sairauteen. Aiheen tarkastelussa käytetään resilienssiteoriaa, joka selittää ja kuvaa dynaamista vuorovaikutusprosessia yksilön ja hänen ympäristönsä välillä. Tutkimusmateriaali kerättiin haastattelemalla afrikkalaisia siirtolaisia, jotka ovat taloudellisesti aktiivisia Johannesburgin kaduilla, ja triangulaatiotarkoituksiin käytettiin asiakirja-analyysiä. Tiedot analysoitiin käyttäen narratiivista analyysiä. Empiiristen havaintojen myötä huomio kiinnittyi epävirallisten siirtolaisten toiveisiin paremmasta elämästä. Lisäksi tehtiin useita olennaisia havaintoja – ennen kaikkea se, että siirtolaisten resilienssi rajoittavassa elinympäristössä ei nähtävästi johdu eriteltävistä tekijöistä. Ennemmin heidän resilienssinsä ilmenee dynaamisena ja interaktiivisena osallistumisena eteläafrikkalaisen yhteiskunnan toimintaan. Vuorovaikutus pohjautuu niihin havaintoihin, joita he ovat tehneet omista mahdollisuuksistaan kotimaissaan ja eteläafrikkalaisessa ympäristössä, ja vaikeissa olosuhteissa nojaudutaan uskoon ja taktiikkaan. Heidän sitkeytensä on sekä pysyvää että hetkellistä, sillä se riippuu yksilöiden näkemyksistä ja neuvotteluista. Tässä valossa siirtolaiset näyttäytyvät aktiivisina toimijoina mutta myös vaikean tilanteen uhreina. Huomio kiinnittyy Johannesburgin epävirallisten siirtolaisten kaksinaiseen kokemukseen, joka ei ole riippuvainen väkivaltaisesta ja muukalaisvastaisesta ympäristöstä. Siksi on erittäin haasteellista luokitella epäviralliset siirtolaiset joko passiivisiksi uhreiksi tai aktiivisiksi toimijoiksi ja määrittää tai luetella tiettyjä tekijöitä, jotka edistävät resilienssiä. Toisekseen odotusajan käyttö hyödyllisesti edistää haastateltujen toiveikkuutta ja pyrkimyksiä. Taktinen ja luova odotusajan käyttö kompensoi haastateltujen ajan hegemonista hallintaa esimerkiksi turvapaikanhakuprosessien käsittelyn manipuloinnin tai virallisten viiveiden muodossa. Esiin nousi kaksi seikkaa: mikroyrittäjyys sekä sosiaalisen ja henkilökohtaisen elämän luominen. Ennen kaikkea haastatellut keskittyivät paremman elämän tavoitteluun mikroyrittämisen kautta. Kaupankäynti ja palveluiden tarjoaminen ilman institutionaalista tukea vaikeissa olosuhteissa viittaa luovuuteen ja kasvun mahdollisuuteen, vaikka taustalla olisikin tunne siitä, ettei muita vaihtoehtoja ole. Haastattelemani ihmiset pystyivät turvapaikanhakijoinakin hyödyntämään odotusaikaa myös sosiaalisissa tarkoituksissa. Kaupungissa he opettelivat uusia taitoja, muodostivat uusia henkilökohtaisia ja liiketoiminnallisia suhteita, hankkivat lapsia jne. Turvapaikanhakijan statuksestaan huolimatta he rakensivat toivomaansa tulevaisuutta hiljalleen esimerkiksi säästöjen ja kotimaassaan meneillään olevien henkilökohtaisten hankkeiden avulla. Empiiristen havaintojen perusteella tehdyt johtopäätökset viittaavat siihen, että nykyisissä käytänteissä on parantamisen varaa, jos epävirallisten siirtolaisten kokemusta halutaan parantaa. Ne herättävät kysymyksiä moraalisista ja eettisistä arvoista (tai niiden puutteesta), joita heidän haavoittuvan asemansa salliminen edellyttää. Huomio kiinnittyy epävirallisten siirtolaisten epäinhimillistämiseen liittyvien tekojen ja toimijuuden vapaaehtoisuuteen. Mikroyrittäjyyttä koskevat huomiot herättävät myös kysymyksen siitä, voisiko siirtolaisuuden hallinta olla molemmille osapuolille kannattavaa, jos siirtolaisten yrittäjyyteen liittyviä ponnisteluita tuettaisiin. Kun otetaan huomioon näkemykset epävirallisista siirtolaisista sekä aktiivisina toimijoina että yhteiskunnallisina uhreina, kirjoittaja on sitä mieltä, että isäntämaan poliittinen osallistaminen ei riitä parantamaan epävirallisten siirtolaisten hyvinvointia. Näin ollen kirjoittaja pohtii sosiaalipolitikan merkitystä ihmisten hyvinvoinnin parantamisessa teoreettisella tasolla. Hän haluaa myös nostaa esiin epävirallisten siirtolaisten kokemuksen haavoittuvuudesta luovana mahdollisuutena ja kiinnittää huomiota siihen, että esimerkiksi alueelliset tahot voisivat huomioida tämän seikan Etelä-Afrikan sosiaalipolitiikan kehittämisessä. Tutkielmassa oletetaan näin ollen, että epävirallisten Afrikan-siirtolaisten elämänlaatu on alueellinen poliittinen ongelma, jossa on kyse kuuluvuudesta, välittämisestä ja sosiaalisesta vastuusta.
  • Heiskanen, Maria (Helsingin yliopisto, 2017)
    Tutkimuksessa tarkastellaan rahapelien ongelmapelaamisen ja siitä toipumisen taloudellisia ulottuvuuksia. Raha on yksi rahapelaamisen pääelementeistä, ja se sitoo pelaajat heidän sosiaalisiin ympäristöihinsä. Tutkimuksen tarkoituksena on tutkia rahan eri rooleja ongelmapelaajien arjessa sekä heidän mahdollisuuksiaan taloudelliseen toipumiseen. Tutkimuksen tulosten avulla voidaan kehittää rahapeliongelmien ehkäisyä ja ongelmapelaajille suunnattuja palveluja (erityisesti taloudellista tukea). Tutkimuksessa kysytään, millaisia rahapelaajien kuluttajaryhmiä Suomessa on, miten ongelmapelaajat kokevat pelaamisesta aiheutuneet taloudelliset ongelmat sekä miten ongelmapelaajat toipuvat ongelmapelaamisesta taloudellisesti. Lisäksi kysytään, miten sosiaalijohtajat ymmärtävät ongelmapelaamisen ja miten ongelmapelaajia voidaan sosiaalipalveluissa auttaa. Kysymyksiin etsitään vastauksia kolmesta aineistosta. Pääaineistona on 17 ongelmapelaajan haastattelua, toisena aineistona 11 sosiaalijohtajan sähköposti- ja puhelinhaastattelua ja kolmantena ”Suomalaisten rahapelaaminen 2011” -väestökysely. Tutkimuksessa tunnistettiin kolmenlaisia rahan rooleja ongelmapelaajan arjessa: ensin pelaamiseen kuluu yhä enemmän pelirahaa, mikä aiheuttaa puutteita muussa arjessa. Näiden puutteiden korvaamiseksi ja pelaamisen jatkamiseksi etsitään potentiaalista rahaa laillisista ja laittomista lähteistä. Keinot hankkia lisää rahaa saattavat olla hyvinkin haavoittavia. Käytettävissä oleva raha jaksottaa pelaamista ajallisesti, ja rahalla myös kontrolloidaan pelaamista tasapainoteltaessa pelaamisen ja arjen menojen välillä. Ongelmapelaajat ovat erilaisissa taloudellisissa tilanteissa. Koska rahapelejä pelataan rahalla, ilmenevät talousongelmat eri pelaajilla eri tavoin. Myös mahdollisuudet taloudelliseen toipumiseen ja taloudellisen tuen muodot (sekä julkisten palvelujen että läheisten tuki) ovat erilaisia. Sosiaalijohtajat liittävät ongelmapelaamisen erityisesti taloudelliseen eriarvoisuuteen. Ongelmapelaajat itse käsittävät ongelmansa usein ensin taloudelliseksi mutta ongelmapelaamiseen apua tarjoavissa palveluissa taloushuolet saatetaan ohittaa. Sosiaalipalveluissa on tarjolla myös taloustukea. Erityisesti talousasioiden kontrolli nousi tutkimuksessa esiin. Ongelmapelaaminen ymmärretään usein mielenterveysongelmaksi, jota hoidetaan yksilöterapiassa. Tämän tutkimuksen tulosten mukaan ongelmapelaamisen ehkäisy ja hoito tulisi asettaa laajempaan, taloudelliseen kehykseen, jossa keskityttäisiin esimerkiksi talousosaamisen vahvistamiseen tai velkaantumisen ehkäisyyn. Tärkeää olisi myös tunnistaa ongelmapelaamisesta kärsivien taloudellisten tilanteiden erot sekä pelaamisen kiinnittyminen arjen talouteen ja käytettävissä olevan rahan määrään.
  • Matilainen, Riitta (Helsingin yliopisto, 2017)
    Ajanvieterahapelaamisen tuottaminen ja kuluttaminen 1900-luvun Suomessa Rahapelaaminen on nykyään läsnä kaikkialla suomalaisessa arkielämässä, vaikka vain alle sata vuotta sitten tavara-arpajaiset olivat ainoa laillinen rahapelaamisen muoto. Väitöstutkimus selittää tätä muutosta. Tutkimus keskittyy lailliseen ja kaupallistettuun ajanvieterahapelaamiseen sekä ei-ongelmallisiin rahapelaajiin. Aikaisemmassa tutkimuksessa painopiste on ollut rahapeliongelmissa ja rahapeliongelmaisissa. Tutkimuksen aikajänne on 1800-luvulta nykypäivään, mutta siinä keskitytään lähinnä 1900-lukuun. Tutkimuskysymys on monitahoinen. Tutkimuksessa kysytään mikä on rahapelaamiseksi ymmärretyn ilmiön kulttuurinen, sosiaalinen ja historiallinen paikka tietyssä ajassa ja paikassa (tässä tapauksessa suomalaisessa yhteiskunnassa 1800–2000-luvuilla). Miten rahapelaamisesta ja siihen liittyvistä diskursseista ja käytännöistä on tullut sitä mitä ne ovat nykyään ja sitä miten ne nykyään koetetaan? Miksi ja miten rahapelaaminen kesytettiin ja kesyyntyi osaksi suomalaista elämänmenoa? Mikä on ollut rahapelaamisen sosiaalinen, kulttuurinen ja taloudellinen merkitys sen harjoittajille? Mitä rahapelaaminen voi kertoa suomalaisen yhteiskunnan historiasta ja muutoksista? Tavoitteena on Michel Foucault’n dispositiivi-käsitettä apuna käyttäen tutkia rahapelaamiseen liittyviä diskursseja ja käytäntöjä. Tutkimuskysymyksiin vastataan laadullisen aineiston avulla. Rahapelaamisilmiötä tutkitaan niin rahapelaamisen tuottamisen (rahapelaamisen sääntely, rahapelioperoijat, rahapelaamisen teknologiset muutokset) kuin rahapelaamisen kuluttamisenkin kannalta (rahapelaajat). Aineistoina on käytetty komiteanmietintojä, sanomalehti- ja aikakauslehtiartikkeleita, Veikkauksen ja Raha-automaattiyhdistyksen (RAY) arkistomateriaaleja, erilaisia muistitietokokoelmia, suomalaista kaunokirjallisuutta sekä auto-etnografista havainnointia. Päämetodina on historiallinen näkökulma, jossa käytetään erityyppisiä ja usein myös sirpaloituneita lähteitä, ja kiinnitetään huomioita lähteiden relevanssiin, luotettavuuteen ja paikkaansapitävyyteen. Käytetyt pitkittäis- ja laadulliset metodit mahdollistavat muutoksen tutkimisen. Tutkimuksen tuloksena suomalaisen rahapelaamisen historia voidaan jakaa kolmeen dispositiiviin: kieltolakidispositiiviin, yhteisen hyvän dispositiiviin ja riskidispositiiviin. Nämä dispositiivit kuvaavat miten eri aikoina ja eri tilanteissa suomalaisessa yhteiskunnassa on vastattu rahapeli-ilmiön aiheuttamaan ”ongelmaan”. Dispositiivit paljastavat miten rahapelaamista on ymmärretty, harjoitettu ja säännelty eri aikoina. Dispositiivit kertovat myös suomalaisen rahapelaamisen muutoksesta. Kansainvälisessä vertailussa rahapelaaminen laillistettiin ja kesytettiin Suomessa ajallisesti melko varhain ja poikkeuksellisen onnistuneesti. Erityisesti Suomen valtiolla on ollut ainutlaatuinen rooli rahapelaamisen kesyttämisessä: Rahapelaamisesta tuli hyvän kansalaisuuden symboli valtion aktiivisesti edistäessä sitä monin eri tavoin. Väitöskirjan teoreettisena tavoitteena on ottaa osaa kansainväliseen keskusteluun rahapelaamisen historiallisesta paikasta, rahapelaamisen kesyttämisen ja kesyyntymisen prosesseista sekä rahapelaamisesta kulutuksena länsimaisissa yhteiskunnissa 1800–2000-luvuilla. Väitöskirja osoittaa myös dispositiivi-käsitteen, vertailevan näkökulman sekä muistitietoaineistojen hyödyllisyyden kansainvälisessä rahapelipelitutkimuksessa.
  • Venäläinen, Satu (Helsingin yliopisto, 2017)
    Julkisessa keskustelussa väkivaltaa tehneet naiset asemoidaan usein poikkeuksellisiksi ‘toisiksi’, joiden nähdään rikkovan sukupuolistuneita oletuksia naiseudesta. Tämä toiseuttaminen linkittyy usein stereotypisoivien ja pelkistävien selontekojen kierrättämiseen naisista väkivallan tekijöinä. Analysoin väitöskirjassani naisten tekemään väkivaltaan liitettyjä merkityksiä sekä iltapäivälehtien rikosuutisoinnissa että vankilatuomiota suorittavien naisten kertomuksissa. Kiinnostukseni on kohdistunut erityisesti siihen, millä tavoin näissä erilaisissa konteksteissa rakennetaan suhdetta naisten identiteetin ja väkivallan välille. Tutkimus ammentaa teoreettisesti ja metodologisesti etenkin feministisestä poststrukturalismista ja kriittisestä diskursiivisesta psykologiasta, useampia eri analyyttisia lähestymistapoja yhdistellen. Tavoitteenani on ollut tällä tavoin avata uudenlaisia tapoja lähestyä sukupuolistunutta väkivallan dynamiikkaa ja identiteettien muodostumista. Väitöskirja koostuu neljästä osa-analyysista, joista kahdessa ensimmäisessä analysoidaan iltapäivälehtien uutisointia ja kahdessa jälkimmäisessä vankilatuomiota suorittavien naisten kertomuksia. Osa-analyysissa I tarkastellaan sukupuolikategorioiden ja väkivallan välille muodostuvia suhteita iltapäivälehdissä, ja näiden linkittymistä ja hyödyntämistä selonteoissa kuolemaan johtaneesta parisuhdeväkivallasta. Osa-analyysi II kohdistuu naisten tekemään väkivaltaan iltapäivälehdissä liitetyn toimijuuden ja identiteettien kuvauksiin. Osa-analyysissa III tarkastellaan vankilatuomiota suorittavien naisten kertomuksia toiseuden neuvottelun ja sukupuolistuneiden identiteettien muodostumisen näkökulmasta. Osa-analyysi IV kohdistuu vankilatuomiota suorittavien naisten tekemäänsä väkivaltaan liittämiin merkityksiin ja niihin linkittyviin affektiivis-diskursiivisiin minuuden muodostumisen prosesseihin. Analyysit osoittavat, kuinka kulttuurisesti vallitseviin käsityksiin feminiinisyydestä nojaudutaan, ja niiden kanssa neuvotellaan, moninaisin, kontekstisidonnaisin tavoin naisten tekemää väkivaltaa merkityksellistettäessä niin iltapäivälehdissä kuin vankilatuomiota suorittavien naisten kertomuksissa. Analyysien pohjalta naisten tekemään väkivaltaan liitetyt merkitykset näyttäytyvät moninaisina. Usein näihin merkityksiin liittyy kuitenkin vahva yksilökeskeisyys, mikä ilmenee erityisesti yksilötoimijuuden kuvausten painottumisena. Tämä painottuminen näkyy eri tavoin eri aineistoissa; iltapäivälehdissä sen myötä väkivalta usein sidotaan osaksi väkivaltarikoksista epäiltyjen naisten persoonaa ja täten voimistetaan heidän näyttäytymistään normaaliudesta poikkeavina, kun taas vankilatuomiota suorittavien naisten kertomuksissa se on nähtävissä keinona pyrkiä vastustamaan poikkeavaksi leimaantumista sekä suojautua sukupuolistuneelta haavoittuvuudelta, nivoutuen tällöin usein yhteen uhriuden kuvausten kanssa. Tutkimus tekee kontribuution sellaisten lähestymistapojen kehittelyyn, joiden avulla on mahdollista hahmottaa sukupuolen, naiseuden ja väkivallan välisten suhteiden monivivahteisuutta. Tämän lisäksi tutkimus pohjautuu teoreettisiin ja metodologisiin kokeiluihin, joiden myötä pyritään yhdistelemään diskursiivisen toiminnan ja affektiivisuuden tarkastelua, ja löytämään sosiaalipsykologisia näkökulmia sukupuolistuneiden identiteettien muovautuvaisuuteen ja jähmeyteen.