Browsing by Title

Sort by: Order: Results:

Now showing items 1-20 of 169
  • Rask, Marjukka (2013)
    Tämä lisensiaatin tutkielma on osa MTT:n ja Helsingin yliopiston eläinlääketieteellisen tiedekunnan tekemää selvitystä kevytrakenteisen lammashallin soveltuvuudesta Suomen ilmastoon. Tutkimuksessa selvitettiin uudenlaisen muovikatteisen teräskaarihallin soveltuvuutta lampaiden kasvatukseen vertaamalla sitä puurakenteiseen kylmäpihattoon. MTT selvitti muovihallin rakennuskustannuksia ja lampaiden kasvatusolosuhteita mittaamalla lämpötilaa ja kosteutta molemmissa rakennuksissa. Helsingin yliopiston tutkimuksessa lampailta kerättiin verinäytteitä ja karitsoiden kasvua seurattiin säännöllisillä punnituksilla. Verinäytteistä tutkittiin pieni verenkuva ja seleenin saantia kuvaava glutationiperoksidaasi sekä akuutin faasin proteiinit, haptoglobiini (Hp) ja seerumin amyloidi-A (SAA). Tämä lisensiaatin tutkielma käsittelee akuutin faasin proteiineja ja karitsoiden painonkehitystä. Lampaiden verinäytteistä mitattaviksi akuutin faasin proteiineiksi valittiin haptoglobiini ja seerumin amyloidi-A, koska molemmat ovat merkittäviä akuutin faasin proteiineja lampaalla. Aikaisempien tutkimustulosten perusteella akuutin faasin proteiinien pitoisuudet muuttuvat kudosvaurion, infektion ja stressin seurauksena. Akuutin faasin proteiineja onkin alettu käyttää tutkimuksissa eläinten hyvinvoinnin mittareina. Akuutin faasin proteiinien pitoisuuksien muutoksia on havaittu myös mm. normaalin synnytyksen yhteydessä ja eläinten ensimmäisten elinviikkojen aikana. Akuutin faasin proteiineissa on paljon eläinlajikohtaisia eroja. Tutkielman kirjallisuuskatsaus keskittyy akuutin faasin proteiineihin lampailla. Tutkimuksen kokeellisen osuuden tarkoituksena oli selvittää, onko uuhien ja puu- ja muovihallissa kasvaneiden karitsoiden akuutin faasin proteiinien pitoisuuksissa ja karitsoiden painonkehityksessä eroja hallien välillä. Kokeessa oli mukana 26 uuhta ja näiden 56 karitsaa. Kaikki uuhet karitsoivat vanhassa puurakenteisessa lampolassa. Karitsoinnin jälkeen uuhet karitsoineen jaettiin kahteen ryhmään, joista toinen ryhmä jäi vanhaan puurakenteiseen lampolaan ja toinen siirrettiin uuteen muovikatteiseen teräskaarihalliin. Uuhilta kerättiin verinäytteitä ennen karitsointia, kolme päivää karitsoinnin jälkeen, noin kaksi viikkoa karitsoinnin jälkeen ja karitsoiden vieroituksen aikaan sekä vieroituksen jälkeen. Karitsoiden verinäytteet pyrittiin keräämään ensimmäisen kerran kolmen vuorokauden iässä, sitten kahden viikon iässä, vieroituksen aikaan, viikko vieroituksen jälkeen sekä viimeisen kerran ennen teurastusta. Karitsoiden kasvua seurattiin säännöllisillä punnituksilla. Karitsat punnittiin ensimmäisen kerran viimeistään kolmen vuorokauden iässä ja sen jälkeen kahden viikon välein ja viimeisen kerran teurastuksen yhteydessä. Uuhien ja karitsoiden haptoglobiinin ja seerumin amyloidi-A:n pitoisuuksissa ja karitsoiden painonkehityksessä ei todettu tilastollisesti merkitsevää eroa puu- ja muovihallin välillä. Näiden tulosten perusteella muovikatteinen teräskaarihalli soveltuu lampaiden kasvatukseen Suomen ilmastossa yhtä hyvin kuin puurakenteinen kylmäpihatto. Muovikatteista teräskaarihallia voidaan pitää yhtenä uutena vaihtoehtona lampaiden kasvatustilaksi.
  • Haimi, Minna (2012)
    Alfa-2-agonistien ja opioidien yhdistelmiä käytetään koirien ja kissojen rauhoittamiseen pieniä toimenpiteitä varten sekä nukutuksen esilääkityksenä. Molemmilla aineryhmillä on yksinään ja yhdessä sekä toivottuja että haitallisia vaikutuksia. Yhdistelmien vaikutusten selvittämisen tavoitteena on löytää eri aineiden sopivat annokset, joilla minimoitaisiin haittavaikutukset esimerkiksi sydän- ja verenkiertoelimistölle. Optimaalisella yhdistelmällä myös maksimoidaan toivotut hyödyt, kuten syvä ja tasainen rauhoitus sekä tehokas kivunlievitys. Alfa-2-agonistit ja opioidit potentoivat toistensa kivunlievitys- ja rauhoitusvaikutuksia. Tämän vuoksi yhdistelmiä käytettäessä voidaan käyttää pienempiä annoksia alfa-2-agonisteja ja opioideja kuin käytettäessä niitä yksinään. Pienemmistä annoksista huolimatta kivunlievitys- ja rauhoitusvaikutukset ovat joillain yhdistelmillä jopa paremmat kuin pelkän alfa-2-agonistin tai opioidin aiheuttama vaikutus. Pienempien annosten käytöstä on hyötyä haittavaikutusten vähentyessä. Alfa-2-agonistien ja opioidien yhdistelmillä on haitallisia vaikutuksia. Yhdistelmät laskevat sydämen syketiheyttä. Osa yhdistelmistä laskee syketiheyttä yhtä paljon kuin pelkät alfa-2-agonistit, osa laskee jopa enemmän. Opioidit potentoivat alfa-2-agonistin (medetomidiinin) aiheuttamaa valtimoveren hapen osapaineen laskua ja yhdistelmät nostavat valtimoveren hiilidioksidin osapainetta. Kuitenkin tutkimuksissa käytetyillä annoksilla yhdistelmien aiheuttamat hapen ja hiilidioksidin osapaineiden muutokset olivat yleensä niin vähäisiä, ettei niillä ole suurta kliinistä merkitystä. Yhdistelmät laskevat veren insuliinipitoisuutta ja aiheuttavat sen vuoksi hyperglykemiaa. Lisäksi yhdistelmät laskevat adrenaliinin ja noradrenaliinin pitoisuuksia veressä. Jotkin pelkkien alfa-2-agonistien haittavaikutuksista, kuten rytmihäiriöt, rajoittavat yhdistelmien käyttöä. Yhdistelmillä on lieviä vaikutuksia verenpaineeseen, mutta verenpaineen muutokset riippuvat siitä mitä alfa-2-agonistin ja opioidin yhdistelmää käytetään. Alfa-2-agonistien ja opioidien yhdistelmät ovat käyttökelpoisia yhdistelmiä koirien ja kissojen rauhoittamisessa ja nukutuksen esilääkityksenä. Yhdistelmillä saavutetaan etuja verrattuna pelkkien alfa-2-agonistien ja opioidien käyttöön. Yhdistelmiä ei kuitenkaan voi suositella muille kuin terveille koirille ja kissoille, erityisesti sydän- ja verenkiertoelimistön sairauksista kärsiville ei niitä kannata käyttää. Vaikutukset ovat samankaltaisia molemmilla eläinlajeilla, mutta aihetta on tutkittu enemmän koirilla kuin kissoilla. Yhteisvaikutuksista kissoilla olisi tarpeellista tehdä vielä lisää tutkimuksia.
  • Ritakari, Paula (2014)
    Alkionsiirtojen avulla on mahdollista lisätä geneettisesti arvokkaiden naaraseläinten jälkeläismäärää ja menetelmää on sovellettu onnistuneesti tuotantoeläimillä. Hevosmaailmassa alkionsiirrot ovat kuitenkin vielä melko harvinaisia. Alkionsiirtoon turvaudutaan useimmiten hedelmällisyyshoidon tapaan tilanteissa, joissa vanha tai arvokas tamma ei itse pysty viemään tiineyttä loppuun ja se tulee kysymykseen myös silloin, jos nuori tamma halutaan saada siitoskäyttöön mahdollisimman varhain tai jos tamman kilpailu-uraa ei haluta keskeyttää siitoskäytön vuoksi. Alkioiden pakastamismenetelmien kehittyminen mahdollistaisi niin ikään laajemman kansainvälisen hevoskaupan sekä geneettisen materiaalin säilömisen. Alkionsiirto on mahdollista läheisten sukulaislajien kesken, mikä mahdollistaa menetelmän käytön uhanalaisten lajien säilyttämisen edistämiseksi. Alkionsiirtoa voidaan käyttää apuna myös oriin hedelmällisyyden arvioinnissa sekä tamman lisääntymiselimistön patologian tutkimuksessa. Toistaiseksi alkionsiirtomenetelmien suosiota rajoittaa alkioiden huono saatavuus, koska tammoille soveltuvaa superovulaatiomenetelmää ei vielä ole onnistuttu kehittämään. Myös alkioiden säilytykseen liittyy useita ongelmia. Hevosen alkion erikoinen rakenne kapseleineen vaikeuttaa kylmänsuoja-aineiden kulkeutumista alkion sisälle. Varhaisemman kehitysvaiheen alkiot kestävät pakastamista suurempia alkioita paremmin, mutta alkionhuuhtelutulokset ovat heikompia silloin, kun alkioita huuhdellaan varhaisempana ajankohtana. Alkionsiirron onnistumisen kannalta on tärkeää päästä valitsemaan siirrettäväksi laadukkaita ja hyväkuntoisia alkioita. Alkioita on perinteisesti arvosteltu mikroskoopin avulla morfologisin perustein sekä erilaisilla värjäysmenetelmillä, mutta myöhemmin mukaan on tullut myös alkion DNA:n tutkimisen mahdollisuus polymeraasiketjureaktio- eli PCR-menetelmällä. Tämä lisensiaatin tutkielma on kirjallisuuskatsaus, jonka tavoitteena on selvittää lukijalle alkionsiirtoprosessin eri vaiheet sekä valottaa tekijöitä, jotka vaikuttavat alkionsiirron onnistumiseen
  • Astuti, Davide Nicola (Helsingin yliopisto, 2014)
    The provision of wireless access to voice and data services experienced an impressive growth of importance during the last 20 years. Most of the Internet applications employ the TCP/IP protocol suite to deliver their services. TCP has been developed to operate in a terrestrial network environment. However, with the rapid rise in wireless communication in recent years, it has become important to adapt TCP to heterogeneous environments that include both wireline networks and Wireless Wide-Area Networks (W-WANs), such as satellite and terrestrial wireless networks, in order to optimize performance. The specific link characteristics of wireless and satellite links, in particular high latencies and frequent frame losses due to bit-corruption, affect performance of transport protocols. TCP suffers because of low bandwidth, long connection set-up times, high latency and error rate, inefficient use of air link capacity. Most of next generation satellite systems utilizes Bandwidth-on-Demand (BoD) mechanisms to efficiently share radio resources among a large number of users. BoD mechanisms often causes additional link delay, which has a detrimental effect on TCP performance. In this thesis, we propose a new TCP/IP-friendly link level protocol, namely Satellite Link Aware Communication Protocol (SLACP) which incorporates a novel error-recovery mechanism aimed at drastically reduce the residual Packet Error Rate (PER) as seen by higher layers without producing significant extra delay. The protocol has been validated with experimental evaluations conducted in a Digital Video Broadcasting-Return Channel System (DVB-RCS) satellite environment, where the BoD technique Demand Assignment Multiple Access (DAMA) is employed to regulate the access to the satellite channel. Cross-layer interactions between link layer and transport layer as well as the impact of BoD mechanisms on TCP dynamics are investigated. Furthermore, experiments using a selected set of state-of-the-art TCP enhancements in conjunction with our TCP/IP-friendly link-level protocol have been carried out. The proposed mechanisms and improvements of the link and transport layer would be relevant for many wireless WAN systems.
  • Lähteinen, Paula (2012)
    Vasikkaripuli on nautojen yleisin sairaus neonataalikaudella. Perinteisesti vasikkaripulia on hoidettu mm. nesteyttämällä vasikkaa joko suun kautta tai huonompikuntoista potilasta eläinlääkärin toimesta, ja varmuuden vuoksi eläinlääkäri on laittanut vasikan antibioottikuurille. Sen hyödystä ei kuitenkaan ole selkeää konsensusta, ja tämän työn tarkoituksena on kerätä yhteen tieto, joka maailmalla alle kolmen viikon ikäisten vasikoiden ripulin antibioottihoidosta on olemassa. Vasikkaripuli on vanha sairaus, jota koskeva perustutkimus on pääasiassa vuosikymmeniä vanhaa. Suomen erityinen tautitilanne, jossa esimerkiksi salmonella on erittäin harvinainen tuotantoeläimillä, vaikeuttaa kansainvälisen kirjallisuuden soveltamista suomalaiseen ympäristöön. Myös erilaiset perinteet antibioottien käytössä ja osin sen seurauksena muokkautuneet patogeenien antibioottiresistenssitilanteet hankaloittavat kirjallisuudessa mainittujen antibioottisuositusten käyttämistä sellaisenaan. Suomessa tavallisimmin vasikkaripulin hoitoon käytetty trimetopriimi-sulfonamidi mainitaan myös kansainvälisessä kirjallisuudessa ensisijaisten hoitojen joukossa. Meillä ei sen sijaan ole totuttu käyttämään amoksisilliinia tai amoksisilliini-klavulaanihappoa nautojen hoidossa lainkaan, mutta ne nousevat esiin hoitosuosituksissa. Erilaisten lääkityssäännösten vuoksi suomalaisissa ohjeissa toissijainen valinta, fluorokinolonit, on maailmalla se viimeinen vaihtoehto. Suomessa ei taas juurikaan käytetä kolmannen tai neljännen polven kefalosporiineja, jotka ovat toisissa maissa kovassa käytössä. Tässä työssä pyrittiin myös etsimään kirjallisuudesta tietoa pohjoismaisesta erikoisuudesta, dihydrostreptomysiinistä, mutta suun kautta annettuna siitä ei löytynyt yhtään tieteellistä artikkelia. Myöskään tämän vanhan lääkkeen käyttöönottotutkimuksia ei löytynyt. Vasikkaripuli ei vaadi läheskään aina antibioottihoitoa, vaan nesteterapia on ensimmäinen ja tärkein hoitomuoto olosuhdekorjauksen ohella. Antibiootteja käytetään vain huonokuntoisille potilaille, joilla on ripulin lisäksi yleisoireita, esimerkiksi alentunut imurefleksi, yli 6% dehydraatio, kuume, apaattisuus tai heikkous, tai sen ulosteissa on limaa. Huolehtimalla, että vasikka saa riittävästi vasta-aineita ternimaidosta, vältetään suuri osa ripuleista kokonaan. Antibioottien käyttö vasikkaripulin hoidossa on yleistä, mutta kasvava huoli lääkejäämistä lihassa ja antibioottiresistenssin kehittymisestä on ohjannut ajatuksia probioottien suuntaan. Niistä tehtyjä tutkimuksia ei eläinlääketieteellisestä kirjallisuudesta vielä juuri löydy, mutta ne ovat mielenkiintoinen lisätutkimuksen kohde tuleville vuosille.
  • Kangasharju, Jaakko (Helsingin yliopisto, 2006)
    In recent years, XML has been accepted as the format of messages for several applications. Prominent examples include SOAP for Web services, XMPP for instant messaging, and RSS and Atom for content syndication. This XML usage is understandable, as the format itself is a well-accepted standard for structured data, and it has excellent support for many popular programming languages, so inventing an application-specific format no longer seems worth the effort. Simultaneously with this XML's rise to prominence there has been an upsurge in the number and capabilities of various mobile devices. These devices are connected through various wireless technologies to larger networks, and a goal of current research is to integrate them seamlessly into these networks. These two developments seem to be at odds with each other. XML as a fully text-based format takes up more processing power and network bandwidth than binary formats would, whereas the battery-powered nature of mobile devices dictates that energy, both in processing and transmitting, be utilized efficiently. This thesis presents the work we have performed to reconcile these two worlds. We present a message transfer service that we have developed to address what we have identified as the three key issues: XML processing at the application level, a more efficient XML serialization format, and the protocol used to transfer messages. Our presentation includes both a high-level architectural view of the whole message transfer service, as well as detailed descriptions of the three new components. These components consist of an API, and an associated data model, for XML processing designed for messaging applications, a binary serialization format for the data model of the API, and a message transfer protocol providing two-way messaging capability with support for client mobility. We also present relevant performance measurements for the service and its components. As a result of this work, we do not consider XML to be inherently incompatible with mobile devices. As the fixed networking world moves toward XML for interoperable data representation, so should the wireless world also do to provide a better-integrated networking infrastructure. However, the problems that XML adoption has touch all of the higher layers of application programming, so instead of concentrating simply on the serialization format we conclude that improvements need to be made in an integrated fashion in all of these layers.
  • Mökkönen, Teemu (Helsingin yliopisto, 2008)
    This licentiate thesis is composed of three parts, of which the parts 2 and 3 have been published elsewhere. Part 1 deals with the research history of large-scaled historical maps in Finland. The research done in four disciplines – archaeology, history, art history and geography – is summarized. Compared to the other disciplines, archaeology is characterized by its deep engagement with the location. Because archaeology studies different aspects of the past through material culture, it is the only discipline in which the concrete remains portrayed on the maps are “dug up”. For the archaeologist, historical maps are not merely historical documents with written information and drawings in scale, but actual maps which can be connected with the physical features they were made to illustrate in the first place. This aspect of historical maps is discussed in the work by looking at the early (17th and 18th century) urban cartographic material of two Finnish towns, Savonlinna and Vehkalahti-Hamina. In both cases, the GIS-based relocating of the historical maps highlights new aspects in the early development of the towns. Part 1 ends with a section in which the contents of the entire licentiate thesis are summarized. Part 2 is a peer reviewed article published in English. This article deals with the role of historical maps converted into GIS in archaeological surveys made in Finnish post-medieval towns (16th and 17th centuries). It is based on the surveys made by the author between 2000 and 2003 and introduces a new method for the archaeological surveying of post-medieval towns with wooden houses. The role of archaeology in the sphere of urban research is discussed. The article emphasizes that the methods used in studying the development of southern European towns with stone houses cannot be adequately applied to the wooden towns of the north. Part 3 is a monograph written in Finnish. It discusses large-scaled historical maps and the methods for producing digital spatial information based on historical maps. Since the late 1990’s, archaeological research in Finland has been increasingly directed towards the historical period. As a result, historical cartography has emerged as one of the central sources of information for the archaeologist, too. The main theme of this work is the need for using historical maps as real maps which, surprisingly, has been uncommon in the historical sciences. Projecting historical maps to the very place they were made to illustrate is essential to understanding the maps. This is self-evident for the archaeologist, who is accustomed to studying the material past, but less so to researchers in other historical disciplines that concentrate on written and visual sources of information. With the help of GIS, the historical maps can be concretely linked to the places they were originally made to illustrate. In doing so, and equipped with a cartographic comprehension, new observations can be made and questions asked, which supplement and occasionally challenge the prevailing views.
  • Margaritis, Mihalitsa (2013)
    Koiran atooppinen dermatiitti (atopic dermatitis, AD) on yleinen ja pitkäaikainen kutiseva inflammatorinen ihosairaus. Sairautta ei voida parantaa, mutta oireita voidaan lievittää. Hoito on pitkäaikainen, usein jopa elinikäinen. Riittävän vasteen saavuttamiseksi joudutaan usein yhdistämään eri hoitoja. Hoitovaihtoehtojen valitsemiseen vaikuttavat hoidon tehokkuuden ja hinnan lisäksi hoidon turvallisuus. Glukokortikoidit tarjoavat tehokkaan ja uudempiin lääkkeisiin verrattuna taloudellisesti edullisen hoitovaihtoehdon. Glukokortikoidien käyttö aiheuttaa omistajissa kuitenkin pelkoa, sillä niiden pitkäaikaiskäytön turvallisuudesta ei ole tehty kattavia tutkimuksia. Kirjallisuuskatsauksen tavoitteena oli koota tärkeimmät koiran AD:n hoitovaihtoehdot, syventyä glukokortikoidien kliiniseen käyttöön ja selvittää, onko pitkäaikainen systeeminen anti-inflammatorinen glukokortikoidilääkitys turvallista. Koiran AD:n hoidossa ensisijaisesti pyritään välttämään oireita aiheuttavia allergeeneja. Tämä on käytännössä useimmiten vaikeaa tai mahdotonta. Tällöin on suositeltavaa kokeilla siedätyshoitoa, mikäli allergeenit on tunnistettu. Siedätyshoito ei kuitenkaan aina ole riittävä lievittämään oireita, jolloin hoitona voidaan käyttää akuuttia kutinaa ja inflammaatioreaktiota tehokkaasti vähentäviä glukokortikoideja tai kalsineuriini-inhibiittoreita. Antihistamiinit saattavat lisäksi osalla koirista lievittää oireita, mutta ne eivät tehoa akuuttiin kutinaan. Välttämättömillä rasvahapoilla ja ihoa kosteuttavilla tukihoidoilla pyritään parantamaan ihon eheyttä sekä vähentämään allergeenien ja hilseen määrää iholla. Koska AD:sta kärsivillä koirilla ihoinfektiot ovat tavallista yleisempiä, voi desifioivista topikaalisista puhdistusaineista, puhdistuspyyhkeistä tai shampoovalmisteista olla hyötyä. Tarvittaessa yleistyneissä tai syvissä ihoinfektioissa tulee hoitoon kombinoida systeeminen mikrobilääkitys. Liiallisella glukokortikoidien saannilla on lukuisia haittavaikutuksia, jotka on tunnettu jo kymmenien vuosien ajan. Sivuvaikutukset koirilla ovat moninaisia ja vaihtelevat lievistä vakaviin. Sivuvaikutusten riski kasvaa annoksen kasvaessa ja hoidon pitkittyessä sekä käytettäessä voimakkaampia valmisteita, mutta joitakin sivuvaikutuksia tavataan myös anti-inflammatorisella annoksella. Anti-inflammatoriseen glukokortikoidihoitoon keskittyviä kattavia turvallisuustutkimuksia on kuitenkin hyvin vähän ja tutkimustulokset ovat osittain ristiriitaisia. Lisäksi suurimmassa osassa tutkimuksia sivuvaikutuksia on tutkittu ihmisillä, joten tuloksia ei voida suoraan yleistää koiriin. Lopullisia johtopäätöksiä pitkäaikaisen anti-inflammatorisen glukokortikoidihoidon ja monien sivuvaikutusten välisistä yhteyksistä on vaikea tehdä. Täysin turvallisesta minimiannoksesta tai hoidon kestosta ei ole näyttöä, minkä vuoksi tulisi aina käyttää matalinta tehokasta annosta. Pitkäaikaisen anti-inflammatorisen glukokortikoidilääkityksen aiheuttamista vakavista haittavaikutuksista ei kuitenkaan vaikuta olevan selkeää näyttöä koirilla. Tutkimustulokset viittaavat siihen, ettei pitkäaikainen anti-inflammatorinen glukokortikoidihoito aiheuta dramaattisia sivuvaikutuksia ja että hoitoon liittyvä pelko saattaa olla liioiteltu.
  • Lindström-Stachon, Kerstin (2011)
    Tiivistelmä – Referat – Abstract Anorexi ses i Finland som en psykisk sjukdom med en psykopatologi, som bland andra innefattar rädsla för att bli fet. I min undersökning har jag fått fram tre huvudteman, som förutom andra bakomliggande omständigheter, bidragit till ett insjuknande. De handlar om anorexi som livsstil, bantning och viljan att leva sunt och äta rätt. Med den vaknande sexualiteten väcks intresset för det andra könet och för kroppens utseende i övrigt. I bakgrunden finns känslor av bl.a. ensamhet, ett sökande efter den egna personligheten, ångest och depression. Jag har byggt min studie på patienternas egna berättelser om sitt liv. Perspektivet är samhällsinriktat, och som analysmetod har jag använt mig av narrativet. Jag har lånat idéer både från Vilma Hänninens (1999), Gerhard Riemann och Fritz Schützes (1991) narrativa modeller, och rör mig mellan dem båda. Jag har i första hand intresserat mig för tiden före insjuknandet och de bakomliggande orsaker, som kan tänkas befrämja insjuknandet. Jag har speglat anorektikernas problematik i bl.a. Anthony Giddens (1997) och Zygmund Baumans (1999) teorier om det postmoderna samhället, och ser ätstörningar som en uttrycksform för dåligt befinnande. Samhällsklimatet har blivit hårdare och omsorgen om personer i omgivningen har glömts bort. Vi lever, enligt Giddens (1997), i en skenande värld, viket betyder att förändringarna påverkar existerande beteendemönster i större omfattning och på ett djupare plan än tidigare. Enligt Pennanen (2000) är målsättningen för ätstörningspatienter stressande, svåruppnådd och svårkontrollerbar. Mina informanter berättar om höga målsättningar, prestationskrav, dålig självkänsla och skam över sina kroppar. För att tillfriskna behövs stöd. Men det vikigaste är att personen själv vill bli frisk, och själv ta ansvar för sitt tillfrisknande. Sjukdomen är individuell. Varje person, upplever sin sjukdom personligt men anorektikerna har också många styrkor i sin sjukdom. Avainsanat – Nyckelord – Keywords ätstörningar, anorexi, bulimi
  • Lattu, Matti (Helsingin yliopisto, 1999)
    Tutkimus kuuluu Helsingin yliopiston opettajankoulutuslaitoksen luonnontieteen ja teknologian opetusta ja opetusvälineitä kehittävään LUONTI-projektiin. Tutkimuksen tarkoituksena on teknologiakasvatukseen liittyvän käsitteistön selkiyttäminen ja projektissa kehitetyn laitteiston, Empirica Controlin, käyttöönotto ja sen tutkiminen. Teoreettisessa taustassa tarkastellaan teknologiaa ja teknologiakasvatusta oppivelvollisuuskoulun näkökulmasta. Erilaisia teknologiamäärittelyjä ja ajatuksia teknologian olemuksesta verrataan tutkimuksessa kehitetyillä malleilla. Teknologia on luonteeltaan integroiva aihepiiri, jolle on ainakin tässä tutkimuksessa esitetyn teorian valossa vaikea määritellä omaa tiedonalaa ja siten luontevaa paikkaa omana oppiaineenaan. Avoimessa oppimisympäristössä tapahtuvaa kognitiivisen teorian mukaista oppimista on hahmoteltu muokkaamalla Lehtisen (1988) esittämää mallia. Aikaisempien tutkimus- ja kokeiluraporttien perusteella määritellään kolme luovaa ongelmanratkaisua ja avointa oppimisympäristöä hyödyntävää työtapaa: mallintava menetelmä, ongelmanratkaisu ja vapaa kokeilu. Empirica Controlia verrataan tekstipohjaiseen Logoon ja muihin markkinoilla oleviin laitteistoihin sekä tarkastellaan sen ominaisuuksia didaktiikan ja konstruktivistisen oppimisteorian näkökulmasta. Tutkimuksen empiirinen osuus koostuu kolmesta opetuskokeilusta. Laajin kokeilu järjestettiin kahdella helsinkiläisellä peruskoulun ala-asteen 2. luokalla. Menetelmällisenä viitekehyksenä oli neljä sykliä käsittävä opetus- ja arviointikäytäntöjen kehittämiseen pyrkivä toimintatutkimus, jossa jokainen sykli pitää sisällään kvantitatiivisesti suoritetun oppimisen tarkastelun. Tiedonhankintamenetelminä käytettiin oppilaiden itsearviointia, erilaisia haastatteluja ja ääninauhan tukemaan strukturoitua päiväkirjaa pyrkien menetelmälliseen triangulaatioon. Näitä tuloksia varmennettiin kahdella lyhyemmällä opetuskokeilulla, joista toisessa tutkittavat olivat viidesluokkalaisia ja toisessa luokan- ja lastentarhanopettajiksi opiskelevia. Tutkimus tuotti kokemuksia Empirica Controlin opetuskäytöstä sekä laitteiston kehittämisehdotuksia. Tulosten mukaan oppilailla oli työskentelyn vaatiman teknologiaan, tietotekniikkaan ja rakentamisee nliittyvät perusvalmiudet. He kokivat työskentelyn positiivisena ja oppivat käyttämään ohjelmointikielen yksinkertaisimpia käskyjä. Lyhyemmät opetuskokeilut antoivat samansuuntaisia tuloksia. Teknologian oppimista tutkittiin automaatioteknologisten laitteiden toiminnasta annettujen selitysten kautta. Selityksissä havaittiin vain hienoista paranemista. Avainsanat: teknologiakasvatus, konstruktivismi, avoin oppimisympäristö, ryhmätyö, tietokoneavusteinen opetus,triangulaatio Keywords: technology education, constructivism, open learning environment, groupwork, computer-aided instruction,triangulation
  • Kulhia, Ali (Helsingin yliopisto, 2009)
    Tämän tutkimuksen päätarkoitus on hahmottaa Tampereen Kaupunkilähetyksen kristillissosiaalista työtä ja sen toimintakenttiä niitä kohdanneissa muutoksissa toisesta maailmansodasta 1960-luvun alkuun. Tutkimuksen päämetodi on geneettinen metodi, ja päälähteinä on käytetty tämän yhdistyksen ja sen yhteistyökumppanien arkistoja ja julkaisuja. Tutkimuksen erityisenä tukena ovat olleet tekijän aiemmat tutkimukset tästä tutkimuskohteesta. Tutkimuksessa on selvitetty myös toiminnan sukupuolittumista ja ammatillistumista, sekä toiminnan vaihtelevaa suhdetta Tampereen kaupunkiin ja muihin yhteistyötahoihin. Tampereen Kaupunkilähetys on pitänyt toimintaperiaatteena perinteistä sisälähetystä, johon on kuulunut karitatiivinen ja missionaarinen puoli. Toimintaan on kuulunut niin laitosdiakoniaa kuin avohuollollista työtä. Diakonian ja uuskansankirkollisuuden läpimurto muuttivat työtapoja yhdessä sodan luomien poikkeuksellisten yhteiskunnallisten olojen kanssa. Inflaatio, vuokra- ja hintasäännöstely aiheuttivat raskaita menetyksiä Kaupunkilähetyksen toiminnalle. Samaan aikaan yhteiskunnan sosiaalityö alkoi kehityksen kohti hyvinvointiyhteiskuntaa, mikä ammatillisti ja kohotti sosiaalityön tasoa. Nämä kaikki yhdessä loivat muutospaineita Kaupunkilähetykselle, joka ryhtyi tuottamaan uusia työmuotoja kristillisessä hengessä toteutettuina, kuten avioliittoneuvonnan, jota voi luonnehtia sosiaaliseksi innovaatioksi, sekä hengellistä teollisuustyötä, erilaisia lastensuojelullisia laitoksia, pullakirkon ja kehitysvammaisten teollista työtoimintaa. Samalla Kaupunkilähetyksenkin työ ammatillistui. Tampereen kaupungin kunnallispolitiikkaa hallinnut sosialidemokraattien ja kokoomuslaisten aseveliakseli tuki Tampereen Kaupunkilähetyksen työtä. Tampereen kaupungin sosiaaliviranomaiset, kuten Alpo Lumme, ehdottivat usein uusia työmuotoja Kaupunkilähetykselle. Näiden ehdotuksien mukana tuli lupaukset antaa tarvittava taloudellinen tuki. Kaupungista tuli Kaupunkilähetyksen merkittävin tukija ja yhteistyökumppani. Molemmat hyötyivät yhteistyöstä. Kaupunkilähetys pyrki vastaamaan näkemiinsä sosiaalisiin haasteisiin pikaisesti. Tämä oli myös menestyksen ydin, sillä suhteellisen nopea päätöksenteko uuden toiminnan kokeilusta oli Kaupunkilähetykselle helpompaa kuin kaupungille tai seurakunnille. Yhdistyksen uusille työmuodoille oli luonteenomaista, että joku asiaan perehtynyt henkilö ryhtyi niitä ajamaan voimakkaasti ja taitavasti kohti toteutusta. Toimintamuotojen jouduttua rahoitusvaikeuksiin tai kasvaessa selvästi julkishallinnon tehtäviksi, Kaupunkilähetys luopui tarvittaessa osuudestaan melko kivuttomasti aloittamalla usein jälleen uuden työmuodon. Tampereen Kaupunkilähetys voidaan sijoittaa sosiaalityön toimintakenttään kristillissosiaalista työtä tekevänä kolmannen sektorin toimijana. Yhdistyksen työssä ja hallinnossa oli havaittavissa sellaista sukupuolittumista, että varsinaista työtä tekivät pääosin naiset naisten johdolla. Mies-, poika- ja evankelioimistyötä tekivät puolestaan pääosin miehet. Myös johtokunnissa naisilla oli merkittävä asema, kuten jäsenistössäkin. Johtokuntatoiminta etääntyi seurakunnasta, sillä puheenjohtajaksi vaihtui maallikko jo 1940-luvulla, ja johtokunnassa oli vain vähän pappeja muutenkin. Toiminnan taloudellisena tukena olivat Tampereen kaupunki suurimpana rahoittajana, Tampereen Kaupunkilähetyksen osittain omistama hotelli Emmaus Oy, valtio, Tampereen seurakunnat, yksityiset lahjoittajat ja jäsenistö. Yhdistyksen omat kiinteistöt tuottivat välillä tappiota ja välillä voittoa, mutta niiden tärkein merkitys oli olla toimitiloina.
  • Heinävaara, Maria (2014)
    Koirien hengitystieinfektiot ovat melko yleisiä. Ne ovat usein monitekijäisiä sairauksia, ja niiden diagnosointi ja hoito voi olla haastavaa vaihtelevien oireiden ja aiheuttajaorganismien laajan kirjon vuoksi. Vaikka koiran hengitystiet ovat alttiita monenlaisille, tyypillisimmin virusten tai bakteerien aiheuttamille infektioille, tavallisen terveen koiran alttius sairastua hengitystieinfektioon näyttäisi riippuvan pitkälti hengitysteiden puolustusmekanismien toiminnasta. Nämä puolustusmekanismit ovat varsin tehokkaita ja estävät yleensä infektioiden kehittymisen. Jotkin patogeenit kykenevät kuitenkin heikentämään hengitysteiden puolustusmekanismien toimintaa suoraan, tai vaikuttamalla niihin epäsuorasti heikentämällä ensin eläimen immuniteettivastetta. Nämä voivat johtaa infektion kehittymiseen hengitysteissä. Bakteeriperäinen keuhkokuume on kohtalaisen yleinen koirilla esiintyvä bakteeri-infektion aiheuttama alempien hengitysteiden sairaus, ja sitä voi esiintyä kaiken ikäisillä ja rotuisilla koirilla. Keuhkokuumeen vaikeusaste vaihtelee lievästä vakavaan, mutta tarkkaa tietoa sairauden esiintyvyydestä tai kuolleisuudesta ei ole. Tyypillisimmin koirien bakteeriperäinen keuhkokuume on sekundaarien patogeenien aiheuttama, mutta koirilla voi esiintyä myös primaarien patogeenien aiheuttamia infektioita. Primaareja hengitystieinfektioita aiheuttavia bakteereita esiintyy koirilla kuitenkin vain muutama. Bakteeriperäiselle keuhkokuumeelle altistavia tekijöitä on lukuisia, mutta on havaittu, että koiranpennut sairastuvat tyypillisimmin primaarien patogeenien, kuten Bordetella bronchiseptican, aiheuttamiin infektioihin, kun taas metsästys- ja urheilukoirilla hengitysteiden vierasesineen aiheuttamia infektioita esiintyy muita rotuja useammin. Iäkkäät koirat sairastuvat keuhkokuumeeseen usein heikentyneen immuunipuolustuksen tai aspiraation seurauksena. Immuunipuolustusta voi heikentää jokin tulehduksellinen tai synnynnäinen hengitystiesairaus, kun taas hengitysteiden rakenteelliset poikkeavuudet vaikuttavat usein merkittävästi hengitysteiden puolustusmekanismien toimintaan. Keuhkokuumeen hoito koirilla perustuu oireisiin ja kliinisen tilan arviointiin, jonka pohjalta arvioidaan hengitystienäytteenoton tarve ja aloitetaan antibioottihoito. Empiiriseen antibioottihoitoon päädytään usein silloin, kun kyseessä on lieväoireinen koira, tai jos keuhkokuume on diagnosoitu ensimmäistä kertaa. Vakavaoireisille potilaille ja potilaille, joilla kyseessä on uusiutunut ongelma, suositellaan bakteerinäytteenottoa hengitysteistä sekä antibioottiherkkyysmääritystä näytteissä mahdollisesti kasvaville bakteereille. Hoidon onnistumisen kannalta erilaisilla tukihoitomuodoilla, kuten happilisällä ja suonensisäisellä nesteytyksellä, on tärkeä merkitys, minkä lisäksi hyvällä seurannalla pyritään varmistamaan potilaan toipuminen ja estämään taudin mahdollinen uusiutuminen. Tulevaisuudessa bakteeriperäisen keuhkokuumeen diagnostiikassa ja hoidon seurannassa tulehduksellisten biomarkkereiden ja PCR-menetelmien käyttö saattaa lisääntyä. Tällä hetkellä koirien hoidossa suositellaan kohtuullisen pitkiä antibioottikuureja, ja seuranta perustuu oireisiin, valkosoluarvoihin ja röntgenkuviin. Pitkien antibioottikuurien käyttö voisi tulevaisuudessa lyhentyä merkittävästi, ja hoitokustannukset keuhkokuumeen seurannassa saattaisivat pienentyä, mikäli uusien tulehduksellisten biomarkkereiden seuranta osoittautuu hyödylliseksi. PCR-menetelmien avulla keuhkokuumeen aiheuttajapatogeeneistä voidaan saada nopeasti tietoa, mutta menetelmien liiallinen herkkyys voi johtaa virhepositiivisiin tuloksiin.
  • Puumalainen, Tanja (2014)
    Beetalaktaamiantibiootteja käytetään paljon koirilla ja kissoilla Suomessa. Beetalaktaameihin kuuluvia aminopenisilliinejä ja ensimmäisen polven kefalosporiineja suositellaan moneen infektiosairauteen elintarviketurvallisuusvirasto Eviran mikrobilääkesuosituksissa. Beetalaktaameilla on vähän sivuvaikutuksia ja niiden turvallisuusmarginaali on leveä. Suomessa koirilla ja kissoilla käytetään etenkin aminopenisilliinejä, amoksisilliini-klavulaanihapon yhdistelmää ja kefaleksiinia. Saatavilla on myös kolmannen polven kefalosporiineihin kuuluva kefovesiini, jota saa käyttää vain valmisteyhteenvedossa mainittuihin käyttöaiheisiin. Beetalaktamaasit estävät bakteerien soluseinän rakentumisen. Vaikutus on bakterisidinen. Beetalaktaamit ovat aikariippuvaisia eli parhaimman tehon saamiseksi niiden pitoisuuden tulee pysyä riittävän korkealla koko annostelu ajan. Beetalaktaameihin kuuluvat myös beetalaktamaasin estäjät. Beetalaktamaasit ovat bakteerien tuottamia beetalaktaamiantibiootteja hajottavia entsyymejä. Uusien beetalaktamaasien ilmeneminen ja beetalaktamaasigeenien leviäminen bakteerien joukossa on johtanut beetalaktaamiresistenssin leviämiseen. Metisilliiniresistenteillä stafylokokeilla beetalaktaamien sitoutuminen vaikutuskohteeseen on vähentynyt ja ne ovat resistenttejä kaikille beetalaktaameille. Fluorokinolonit häiritsevät bakteerien solun jakautumista, proteiinisynteesiä ja DNA:n virheiden korjaamista sitoutumalla DNAgyraasi ja topoisomeraasi IV entsyymeihin. Niiden vaikutus on bakterisidinen. Fluorokinolonit ovat konsentraatioriippuvaisia eli niitä annosteltaessa pyritään saavuttamaan suuri pitoisuus mutta annosten välillä pitoisuus voi laskea pieneksi. Suomessa koirilla ja kissoilla käytetään fluorokinoloneista enrofloksasiinia, marbofloksasiinia ja pradofloksasiinia. Fluorokinolonit ovat laajakirjoisia mikrobilääkkeitä ja niitä käytetään etenkin gramnegatiivisten bakteerien aiheuttamien infektioiden hoitoon. Fluorokinoloneja tulisi käyttää vain bakteeriviljelyn ja herkkyysmäärityksen perusteella. Uusilla fluorokinoloneilla, kuten pradofloksasiinilla, on hyvä teho myös grampositiivisia ja anaerobeja bakteereita vastaan. Myös fluorokinoloneja pidetään turvallisina mikrobilääkkeinä. Niiden käyttöön on kuitenkin todettu liittyvän rustovaurioita kasvavilla koirilla, ja enrofloksasiinin käyttö korkeilla annoksilla on aiheuttanut kissoilla sokeutumiseen johtavaa verkkokalvon rappeumaa. Resistenssi fluorokinoloneita vastaan voi kehittyä nopeasti. Bakteerien resistenssimekanismeja on muun muassa DNA-gyraasin tai topoisomeraasin IV:n muuntelu, jolloin fluorokinolonien sitoutuminen niihin heikkenee. Resistenssin kehittyminen yhdelle fluorokinolonille voi johtaa resistenssiin kaikkia fluorokinoloneita vastaan. Tässä tutkielmassa on keskitytty siihen mitä patogeenejä on yleisimmissä infektiosairauksissa, joihin beetalaktaameja ja fluorokinoloneita suositellaan tai käytetään, sekä mitä kliinisiä tutkimuksia näiden mikrobilääkkeiden käytöstä on. Kirjallisuudessa yleisesti suositeltuja hoitoaikoja ja annoksia on myös mainittu. Kliiniset tutkimukset beetalaktaamien ja fluorokinolonien käytössä ovat yleensä tutkimuksia, joissa verrataan kahden tai useamman mikrobilääkkeen tehoa jonkin infektiosairauden hoidossa. Usein mikrobilääkkeiden tehoa verrataan amoksisilliini-klavulaanihapon tehoon, sillä se on hyvin yleisesti käytetty mikrobilääke koirien ja kissojen infektioissa.
  • Valkiala, Kaisa (2013)
    Kirjallisuuskatsauksen tarkoituksena oli selvittää, mitä nykyään tiedetään koiran, kissan ja muiden pieneläinten demodikoosista. Erityisesti koiran demodikoosiin liittyy vielä epäselvyyksiä. Työn on tarkoitus myös toimia tietolähteenä eläinlääkäreille. Demodikoosi on ihosairaus, jonka aiheuttaa Demodex spp. -punkin liiallinen lisääntyminen. Punkit kuuluvat isäntäeläimensä ihon normaalieliöstöön ja elävät yleensä karvafollikkeleissa. Sikarimaisen muotonsa vuoksi niitä kutsutaan sikaripunkeiksi. Demodikoosi on koiran yleinen ihosairaus. Yleisimmin sen aiheuttaa D. canis, mutta myös D. injai ja D. cornei on tunnistettu. Sairautta esiintyy enemmän nuorilla koirilla. Demodikoosi luokitellaan joko paikalliseksi tai yleistyneeksi. Paikallisen demodikoosin määritelmästä on eriäviä mielipiteitä, mutta demodikoosi luokitellaan yleensä paikalliseksi, mikäli koiralla on 1-4 leesiota, halkaisijaltaan enintään 2,5 cm. Potilaalla nähdään pieniä, punoittavia, hilseileviä ja usein hyperpigmentoituneita, karvattomia ihoalueita. Kutinaa ja sekundääristä pyodermaa esiintyy vaihtelevasti. Paikallista demodikoosia esiintyy erityisesti nuorilla (3-6 kk). Paikallinen demodikoosi paranee yleensä itsestään ilman hoitoa. Joskus tila voi kehittyä yleistyneeksi, jolloin tarvitaan loislääkitystä. Myös yleistyneen demodikoosin määritelmästä on eriäviä mielipiteitä. Demodikoosin voidaan sanoa olevan yleistynyt, jos koiralla on useita iholeesioita, leesioita kahdessa tai useammassa jalassa tai jos vaurioitunut ihoalue kattaa kokonaisen kehonalueen. Oireina nähdään punoitusta, alopesiaa, hilseilyä, follikuliittia ja komedoja. Joskus todetaan sekundäärinen bakteeri-infektio ja kutinaa. Nuoruusiän yleistynyttä demodikoosia tavataan yleensä alle 18 kk ikäisillä koirilla ja sen taustalla on tunnistettu joitakin riskitekijöitä. Aikusiän demodikoosi on usein vakavampi ja sen taustalla on usein jokin altistava tekijä. Demodikoosin patogeneesistä ei tiedetä vielä kaikkea, mutta yleisesti voidaan todeta, että tärkeässä roolissa ovat sekä perintötekijät että immuunijärjestelmän, erityisesti soluvälitteisen immuniteetin toiminta. Kissalla demodikoosi on harvinaisempi ja sitä aiheuttavat D. cati, D. gatoi sekä kolmas, nimeämätön sikaripunkki. Kissan demodikoosi ei yleensä ole yhtä vakava kuin koiran. D. catin aiheuttamat leesiot ovat tyypillisesti karvattomia, hilseileviä, rupisia ja punoittavia. Usein taustalla on jokin altistava tekijä. D. gatoi aiheuttaa usein huomattavaa kutinaa, eikä altistavaa tekijää tarvita. Demodikoosi diagnosoidaan yleensä raapenäytteellä. Muita vaihtoehtoja ovat trikografia, teippinäyte, biopsia ja eksudaattinäyte. Yleistyneen demodikoosn hoito on toisinaan vaikeaa ja kestää useita kuukausia. Yhtä, kaikille tehoava hoitoa ei toistaiseksi ole. Koirilla käytetään amitratsia, ivermektiiniä, milbemysiinioksiimia, moksidektiiniä tai doramektiiniä. Hoidon etenemistä seurataan raapenäyttein. Ennuste on viime vuosikymmeninä parantunut, mutta toisinaan päädytään eutanasiaan. Kissalla käytetään yleensä rikkikalkkia tai amitratsia. Demodikoosia on tavattu myös hamstereilla, freteillä, gerbiileillä, kaneilla ja marsuilla.
  • Boldt, Georg (2014)
    Denna avhandling behandlar medborgardelaktighet i offentliga beslutsprocesser och framförallt de faktorer som måste uppfyllas för att deltagandet skall upplevas som meningsfullt. Avhandlingen är utförd som en fallstudie i Helsingfors stads Ungdomscentrals pilotprojekt i deltagande budgetering. Under våren och hösten 2013 deltog ungdomar i sydöstra Helsingfors i en process kallad KrutBudget, genom vilken ungdomarna själva fick besluta om hur en del av Ungdomscentralens budget skulle användas. Avhandlingens teoretiska utgångspunkter kretsar således kring ungdomsforskning, deltagande demokrati och deltagande budgetering. Mycket av det som skrivits om medborgardelaktighet fokuserar på de strukturella faktorerna för delaktighet medan ungdomsforskningen understryker behovet av att höra unga i beslutsfattande och utforma ungdomsanpassade metoder för demokratiskt deltagande. Avhandlingens huvudsakliga forskningsintressen är huruvida ungdomarna som deltog i KrutBudget upplevde sitt deltagande som meningsfullt, ifall processen ökade lokaldemokratin och hur den idealtyp av deltagande processer som växer fram genom referenslitteraturen uppfylldes i praktiken. Forskningen har utförts som en etnografisk fallstudie och materialet består huvudsakligen av fältanteckningar, gruppintervjuer med ungdomar som deltog i KrutBudget samt myndighetsdokument. Genom en triangulering av dessa data presenteras en bild av hur den deltagande budgeteringen genomförts och hur deltagarna i processen upplevt sin roll i den. De deltagande ungdomarnas glädje över att deras åsikter tas på allvar och att de får en möjlighet att påverka i sitt område är påtagbar. Men av undersökningen framkommer även att genomförandet av KrutBudget hade ett flertal brister. Urvalet, metoderna och tidspressen påtalas och analyseras utgående från ungdomarnas kommentarer och processens ungdomsanpassade format ifrågasätts. Avhandlingens resultat visar att samma förutsättningar för meningsfullt deltagande som har lyfts fram i samband med forskning om vuxnas medborgardelaktighet även är relevanta i samband med ungdomsdelaktighet. Däremot ökar behovet av att utveckla metoder som inte kräver förkunskaper då man genomför deltagande processer med ungdomar.
  • Koskinen, Milja (2011)
    Tämä lisensiaatin tutkielma koostuu kolmesta osasta; kirjallisuuskatsauksesta, kokeellisesta osasta ja liitteistä. Iohexol on ionisoitumaton, trijodattu ja vesiliukoinen röntgenvarjoaine. Iohexolia on hyödynnetty lääketieteessä useita vuosia. Iohexolia on käytetty muun muassa angio- ja myelografiassa, lisäksi iohexolia on hyödynnetty arvioitaessa munuaiskerästen suodattumisnopeutta sekä suoliston läpäisevyyden muutoksia. Hevosen tulehduksellisessa suolistosairaudessa (Inflammatory bowel disease, IBD) suoliston rakenne ja sen läpäisevyys muuttuu; tyypillistä on tulehdussolujen kertyminen suoliston seinämään ja myös sidekudosmuodostusta saattaa esiintyä. Suolisto muutoksia saatetaan havaita sekä ohut- että paksusuolessa. IBD aiheuttaa hevoselle laihtumista, johtuen ravintoaineiden puutteellisesta imeytymisestä ja proteiinien menetyksestä suoleen suoliston häiriötilan yhteydessä. Tällä hetkellä IBD:n diagnostiikka perustuu tyypillisiin oireisiin, kliiniseen tutkimukseen, verinäytteisiin, glukoosin imeytymistestiin ja peräsuolesta otettuun koepalaan. IBD:n diagnostiikka on kuitenkin erittäin haastavaa ja tutkimusmenetelmiin liittyy lukuisia ongelmia, jotka vähentävät niiden luotettavuutta IBD:n diagnostiikassa. Tutkimuksemme tarkoituksena on kehittää hevosen IBD:n diagnostiikkaa entistä helpompaan, luotettavampaan ja turvallisempaan suuntaan. Tämän alustavan tutkimuksen tavoitteet olivat: (1) tutkia voidaanko iohexol havaita hevosen seerumissa oraalisen annostelun jälkeen ja (2) muodostaa iohexolin pitoisuuskuvaaja ajan funktiona terveillä hevosilla. Materiaalimme koostui kymmenestä terveestä hevosesta, joilla ei ollut havaittu laihtumista tai ripulia. Ennen iohexolin annostelua hevosille suoritettiin kliininen tutkimus ja verinäytteet otettiin maha-suolikanavan sairauden poissulkemiseksi. Hevosille suoritettiin myös mahalaukun tähystys. 16 tunnin paaston jälkeen 1 ml/kg Iohexolia annosteltiin 10 % -liuoksena nenämahaletkulla suoraan mahaan ja verinäytteet otettiin 0, 30, 60, 120, 180, 240, 300 ja 360 minuuttia annostelun jälkeen. Iohexolin pitoisuus määritettiin käyttämällä korkean erotuskyvyn nestekromatografiaa. Iohexolin pitoisuuksista tietyillä ajanhetkillä muodostettiin kuvaaja. Hevosilla ei havaittu maha-suolikanavan sairauksia. Kaikki hevoset olivat hyvässä kuntoluokassa ja mahalaukun tähystyksessä ei havaittu merkittäviä muutoksia. Verinäytteiden tulokset olivat viiterajoissa. Kaikki hevoset sietivät iohexolia hyvin ja haittavaikutuksia ei havaittu. Iohexol oli havaittavissa seerumissa 60 minuutin kuluttua annostelusta. Kuvaajassa voitiin havaita kaksi huippua. Statistiset menetelmät tukivat löydöksiä. Iohexol testi oli yksinkertainen suorittaa ja siihen ei liittynyt haittavaikutuksia. Annos 1ml/kg oli havaittavissa seerumissa. Iohexolin pitoisuuskuvaaja muodosti kaksi huippua, ja tämänkaltainen ilmiö on kuvattu kirjallisuudessa aikaisemmin useiden lääkkeiden tapauksessa. Hevosella ilmiö liittyy todennäköisesti maha-suolikanavan rakenteellisiin ja fysiologisiin eroavaisuuksiin ja lisätutkimuksia ilmiön varmistamiseksi tarvitaan. Iohexol näyttää olevan potentiaalinen merkkiaine suoliston läpäisevyyden arviointiin ja lisätutkimuksia IBD:tä sairastavien hevosten seerumin iohexolin pitoisuuksista verrattuna terveiden hevosten seerumin iohexolin pitoisuuksiin on suunnitteilla.
  • Heikkinen, Sanna (2013)
    Laajentava eli dilatoiva kardiomyopatia (DCM, dilated cardiomyopathy) on sydänlihaksen sairaus, jolle on tyypillistä sydämen vasemman kammion laajentuminen, sydämen pumppaustehon heikentyminen ja sydämen vajaatoiminta. Dilatoiva kardiomyopatia on koirien toiseksi yleisin, ei-synnynnäinen sydänsairaus myksomatoottisen läppävian jälkeen. Dilatoivaa kardiomyopatiaa esiintyy lähinnä suurilla ja keskikokoisilla koiraroduilla ja tyypillisimpiä rotuja ovat mm. dobermanni, tanskandoggi, irlanninsusikoira, bokseri ja newfoundlandinkoira. Kyseessä on kuolemaan johtava ja kliinisesti merkittävä sairaus. Dobermanneilla DCM:a esiintyy erityisen paljon verrattuna muihin rotuihin ja sairaus on todettu rodulla perinnölliseksi. Dobermannien DCM:lle on tyypillistä pitkä oireeton vaihe, rytmihäiriöiden aiheuttamat äkkikuolemat, ja nopeasti etenevä sydämen vajaatoiminnan vaihe. Dilatoivan kardiomyopatian diagnosoiminen oireettomassa vaiheessa on haastavaa, mutta hyvin tärkeää rodun jalostustoiminnan ja taudin vastustamisen kannalta. Varhaisesta diagnoosista ja lääkehoidon aloittamisesta voi olla etua myös yksittäisen koiran ennusteen kannalta. Dobermannien DCM:n tärkeimmät diagnostiset menetelmät ovat tällä hetkellä sydämen ultraäänitutkimus sydänmuutosten sekä 24 tunnin sydänfilmi eli Holter-tutkimus kammioperäisten rytmihäiriöiden toteamiseksi. Näihin menetelmiin perustuvaa vuosittaista seulontatutkimusta suositellaan kaikille, tai ainakin jalostuksessa käytettäville koirille. Dilatoivaan kardiomyopatiaan ei ole parantavaa hoitoa, mutta sairauteen liittyviä oireita voidaan lievittää ja potilaiden elinajan ennustetta parantaa lääkityksen avulla. Dobermannien DCM on ollut vuosia kiivaan kansainvälisen tutkimuksen kohteena, mutta tietämyksessä on vielä monia puutteita. Taudin geneettinen tausta on edelleen epäselvä, vaikka joitakin DCM:an liittyviä geenialuetta on jo tunnistettu. Uusista menetelmistä ja jatkuvista tutkimuksista huolimatta ei ole vielä onnistuttu löytämään yksittäistä ja varmaa diagnostista menetelmää oireettomien tapausten tunnistamiseksi. Myös potilaiden lääkehoidossa on kehittämisen varaa, jotta DCM:a sairastavat koirat voisivat elää mahdollisimman pitkään hyväkuntoisina ja oireitta. Tämän kirjallisuuskatsauksen tarkoituksen oli kartoittaa tämänhetkinen tietämys liittyen dobermannien DCM:an, ja pohtia miten tietoa voitaisiin soveltaa taudin vastustamisessa Suomessa. Tiedon kartoittaminen on oleellinen osa tutkimustoimintaa, jotta resurssit osataan jatkossa suunnata aihealueisiin, joista tarvitaan lisää tietoa. Suomenkielistä kattavaa tietopakettia dobermannien DCM:sta ei ole aiemmin ollut saatavilla, joten tämä kirjallisuuskatsaus on pyritty kirjoittamaan niin, että sitä voisivat käyttää tiedonlähteenä eläinlääkäreiden lisäksi myös dobermannien omistajat ja kasvattajat. Eläinlääkärien toivotaan voivan hyödyntää tutkielman tietoa myös käytännön praktiikassa, DCM-tapausten diagnostiikassa ja hoidossa. Huomioitavaa on kuitenkin, että uutta tietoa tulee jatkuvasti ja tiedon päivittäminen jää näin ollen dobermannien DCM:n kanssa toimivien oman aktiivisuuden varaan.