Browsing Lisensiaatintyöt by Title

Sort by: Order: Results:

Now showing items 1-20 of 162
  • Rask, Marjukka (2013)
    Tämä lisensiaatin tutkielma on osa MTT:n ja Helsingin yliopiston eläinlääketieteellisen tiedekunnan tekemää selvitystä kevytrakenteisen lammashallin soveltuvuudesta Suomen ilmastoon. Tutkimuksessa selvitettiin uudenlaisen muovikatteisen teräskaarihallin soveltuvuutta lampaiden kasvatukseen vertaamalla sitä puurakenteiseen kylmäpihattoon. MTT selvitti muovihallin rakennuskustannuksia ja lampaiden kasvatusolosuhteita mittaamalla lämpötilaa ja kosteutta molemmissa rakennuksissa. Helsingin yliopiston tutkimuksessa lampailta kerättiin verinäytteitä ja karitsoiden kasvua seurattiin säännöllisillä punnituksilla. Verinäytteistä tutkittiin pieni verenkuva ja seleenin saantia kuvaava glutationiperoksidaasi sekä akuutin faasin proteiinit, haptoglobiini (Hp) ja seerumin amyloidi-A (SAA). Tämä lisensiaatin tutkielma käsittelee akuutin faasin proteiineja ja karitsoiden painonkehitystä. Lampaiden verinäytteistä mitattaviksi akuutin faasin proteiineiksi valittiin haptoglobiini ja seerumin amyloidi-A, koska molemmat ovat merkittäviä akuutin faasin proteiineja lampaalla. Aikaisempien tutkimustulosten perusteella akuutin faasin proteiinien pitoisuudet muuttuvat kudosvaurion, infektion ja stressin seurauksena. Akuutin faasin proteiineja onkin alettu käyttää tutkimuksissa eläinten hyvinvoinnin mittareina. Akuutin faasin proteiinien pitoisuuksien muutoksia on havaittu myös mm. normaalin synnytyksen yhteydessä ja eläinten ensimmäisten elinviikkojen aikana. Akuutin faasin proteiineissa on paljon eläinlajikohtaisia eroja. Tutkielman kirjallisuuskatsaus keskittyy akuutin faasin proteiineihin lampailla. Tutkimuksen kokeellisen osuuden tarkoituksena oli selvittää, onko uuhien ja puu- ja muovihallissa kasvaneiden karitsoiden akuutin faasin proteiinien pitoisuuksissa ja karitsoiden painonkehityksessä eroja hallien välillä. Kokeessa oli mukana 26 uuhta ja näiden 56 karitsaa. Kaikki uuhet karitsoivat vanhassa puurakenteisessa lampolassa. Karitsoinnin jälkeen uuhet karitsoineen jaettiin kahteen ryhmään, joista toinen ryhmä jäi vanhaan puurakenteiseen lampolaan ja toinen siirrettiin uuteen muovikatteiseen teräskaarihalliin. Uuhilta kerättiin verinäytteitä ennen karitsointia, kolme päivää karitsoinnin jälkeen, noin kaksi viikkoa karitsoinnin jälkeen ja karitsoiden vieroituksen aikaan sekä vieroituksen jälkeen. Karitsoiden verinäytteet pyrittiin keräämään ensimmäisen kerran kolmen vuorokauden iässä, sitten kahden viikon iässä, vieroituksen aikaan, viikko vieroituksen jälkeen sekä viimeisen kerran ennen teurastusta. Karitsoiden kasvua seurattiin säännöllisillä punnituksilla. Karitsat punnittiin ensimmäisen kerran viimeistään kolmen vuorokauden iässä ja sen jälkeen kahden viikon välein ja viimeisen kerran teurastuksen yhteydessä. Uuhien ja karitsoiden haptoglobiinin ja seerumin amyloidi-A:n pitoisuuksissa ja karitsoiden painonkehityksessä ei todettu tilastollisesti merkitsevää eroa puu- ja muovihallin välillä. Näiden tulosten perusteella muovikatteinen teräskaarihalli soveltuu lampaiden kasvatukseen Suomen ilmastossa yhtä hyvin kuin puurakenteinen kylmäpihatto. Muovikatteista teräskaarihallia voidaan pitää yhtenä uutena vaihtoehtona lampaiden kasvatustilaksi.
  • Haimi, Minna (2012)
    Alfa-2-agonistien ja opioidien yhdistelmiä käytetään koirien ja kissojen rauhoittamiseen pieniä toimenpiteitä varten sekä nukutuksen esilääkityksenä. Molemmilla aineryhmillä on yksinään ja yhdessä sekä toivottuja että haitallisia vaikutuksia. Yhdistelmien vaikutusten selvittämisen tavoitteena on löytää eri aineiden sopivat annokset, joilla minimoitaisiin haittavaikutukset esimerkiksi sydän- ja verenkiertoelimistölle. Optimaalisella yhdistelmällä myös maksimoidaan toivotut hyödyt, kuten syvä ja tasainen rauhoitus sekä tehokas kivunlievitys. Alfa-2-agonistit ja opioidit potentoivat toistensa kivunlievitys- ja rauhoitusvaikutuksia. Tämän vuoksi yhdistelmiä käytettäessä voidaan käyttää pienempiä annoksia alfa-2-agonisteja ja opioideja kuin käytettäessä niitä yksinään. Pienemmistä annoksista huolimatta kivunlievitys- ja rauhoitusvaikutukset ovat joillain yhdistelmillä jopa paremmat kuin pelkän alfa-2-agonistin tai opioidin aiheuttama vaikutus. Pienempien annosten käytöstä on hyötyä haittavaikutusten vähentyessä. Alfa-2-agonistien ja opioidien yhdistelmillä on haitallisia vaikutuksia. Yhdistelmät laskevat sydämen syketiheyttä. Osa yhdistelmistä laskee syketiheyttä yhtä paljon kuin pelkät alfa-2-agonistit, osa laskee jopa enemmän. Opioidit potentoivat alfa-2-agonistin (medetomidiinin) aiheuttamaa valtimoveren hapen osapaineen laskua ja yhdistelmät nostavat valtimoveren hiilidioksidin osapainetta. Kuitenkin tutkimuksissa käytetyillä annoksilla yhdistelmien aiheuttamat hapen ja hiilidioksidin osapaineiden muutokset olivat yleensä niin vähäisiä, ettei niillä ole suurta kliinistä merkitystä. Yhdistelmät laskevat veren insuliinipitoisuutta ja aiheuttavat sen vuoksi hyperglykemiaa. Lisäksi yhdistelmät laskevat adrenaliinin ja noradrenaliinin pitoisuuksia veressä. Jotkin pelkkien alfa-2-agonistien haittavaikutuksista, kuten rytmihäiriöt, rajoittavat yhdistelmien käyttöä. Yhdistelmillä on lieviä vaikutuksia verenpaineeseen, mutta verenpaineen muutokset riippuvat siitä mitä alfa-2-agonistin ja opioidin yhdistelmää käytetään. Alfa-2-agonistien ja opioidien yhdistelmät ovat käyttökelpoisia yhdistelmiä koirien ja kissojen rauhoittamisessa ja nukutuksen esilääkityksenä. Yhdistelmillä saavutetaan etuja verrattuna pelkkien alfa-2-agonistien ja opioidien käyttöön. Yhdistelmiä ei kuitenkaan voi suositella muille kuin terveille koirille ja kissoille, erityisesti sydän- ja verenkiertoelimistön sairauksista kärsiville ei niitä kannata käyttää. Vaikutukset ovat samankaltaisia molemmilla eläinlajeilla, mutta aihetta on tutkittu enemmän koirilla kuin kissoilla. Yhteisvaikutuksista kissoilla olisi tarpeellista tehdä vielä lisää tutkimuksia.
  • Ritakari, Paula (2014)
    Alkionsiirtojen avulla on mahdollista lisätä geneettisesti arvokkaiden naaraseläinten jälkeläismäärää ja menetelmää on sovellettu onnistuneesti tuotantoeläimillä. Hevosmaailmassa alkionsiirrot ovat kuitenkin vielä melko harvinaisia. Alkionsiirtoon turvaudutaan useimmiten hedelmällisyyshoidon tapaan tilanteissa, joissa vanha tai arvokas tamma ei itse pysty viemään tiineyttä loppuun ja se tulee kysymykseen myös silloin, jos nuori tamma halutaan saada siitoskäyttöön mahdollisimman varhain tai jos tamman kilpailu-uraa ei haluta keskeyttää siitoskäytön vuoksi. Alkioiden pakastamismenetelmien kehittyminen mahdollistaisi niin ikään laajemman kansainvälisen hevoskaupan sekä geneettisen materiaalin säilömisen. Alkionsiirto on mahdollista läheisten sukulaislajien kesken, mikä mahdollistaa menetelmän käytön uhanalaisten lajien säilyttämisen edistämiseksi. Alkionsiirtoa voidaan käyttää apuna myös oriin hedelmällisyyden arvioinnissa sekä tamman lisääntymiselimistön patologian tutkimuksessa. Toistaiseksi alkionsiirtomenetelmien suosiota rajoittaa alkioiden huono saatavuus, koska tammoille soveltuvaa superovulaatiomenetelmää ei vielä ole onnistuttu kehittämään. Myös alkioiden säilytykseen liittyy useita ongelmia. Hevosen alkion erikoinen rakenne kapseleineen vaikeuttaa kylmänsuoja-aineiden kulkeutumista alkion sisälle. Varhaisemman kehitysvaiheen alkiot kestävät pakastamista suurempia alkioita paremmin, mutta alkionhuuhtelutulokset ovat heikompia silloin, kun alkioita huuhdellaan varhaisempana ajankohtana. Alkionsiirron onnistumisen kannalta on tärkeää päästä valitsemaan siirrettäväksi laadukkaita ja hyväkuntoisia alkioita. Alkioita on perinteisesti arvosteltu mikroskoopin avulla morfologisin perustein sekä erilaisilla värjäysmenetelmillä, mutta myöhemmin mukaan on tullut myös alkion DNA:n tutkimisen mahdollisuus polymeraasiketjureaktio- eli PCR-menetelmällä. Tämä lisensiaatin tutkielma on kirjallisuuskatsaus, jonka tavoitteena on selvittää lukijalle alkionsiirtoprosessin eri vaiheet sekä valottaa tekijöitä, jotka vaikuttavat alkionsiirron onnistumiseen
  • Lähteinen, Paula (2012)
    Vasikkaripuli on nautojen yleisin sairaus neonataalikaudella. Perinteisesti vasikkaripulia on hoidettu mm. nesteyttämällä vasikkaa joko suun kautta tai huonompikuntoista potilasta eläinlääkärin toimesta, ja varmuuden vuoksi eläinlääkäri on laittanut vasikan antibioottikuurille. Sen hyödystä ei kuitenkaan ole selkeää konsensusta, ja tämän työn tarkoituksena on kerätä yhteen tieto, joka maailmalla alle kolmen viikon ikäisten vasikoiden ripulin antibioottihoidosta on olemassa. Vasikkaripuli on vanha sairaus, jota koskeva perustutkimus on pääasiassa vuosikymmeniä vanhaa. Suomen erityinen tautitilanne, jossa esimerkiksi salmonella on erittäin harvinainen tuotantoeläimillä, vaikeuttaa kansainvälisen kirjallisuuden soveltamista suomalaiseen ympäristöön. Myös erilaiset perinteet antibioottien käytössä ja osin sen seurauksena muokkautuneet patogeenien antibioottiresistenssitilanteet hankaloittavat kirjallisuudessa mainittujen antibioottisuositusten käyttämistä sellaisenaan. Suomessa tavallisimmin vasikkaripulin hoitoon käytetty trimetopriimi-sulfonamidi mainitaan myös kansainvälisessä kirjallisuudessa ensisijaisten hoitojen joukossa. Meillä ei sen sijaan ole totuttu käyttämään amoksisilliinia tai amoksisilliini-klavulaanihappoa nautojen hoidossa lainkaan, mutta ne nousevat esiin hoitosuosituksissa. Erilaisten lääkityssäännösten vuoksi suomalaisissa ohjeissa toissijainen valinta, fluorokinolonit, on maailmalla se viimeinen vaihtoehto. Suomessa ei taas juurikaan käytetä kolmannen tai neljännen polven kefalosporiineja, jotka ovat toisissa maissa kovassa käytössä. Tässä työssä pyrittiin myös etsimään kirjallisuudesta tietoa pohjoismaisesta erikoisuudesta, dihydrostreptomysiinistä, mutta suun kautta annettuna siitä ei löytynyt yhtään tieteellistä artikkelia. Myöskään tämän vanhan lääkkeen käyttöönottotutkimuksia ei löytynyt. Vasikkaripuli ei vaadi läheskään aina antibioottihoitoa, vaan nesteterapia on ensimmäinen ja tärkein hoitomuoto olosuhdekorjauksen ohella. Antibiootteja käytetään vain huonokuntoisille potilaille, joilla on ripulin lisäksi yleisoireita, esimerkiksi alentunut imurefleksi, yli 6% dehydraatio, kuume, apaattisuus tai heikkous, tai sen ulosteissa on limaa. Huolehtimalla, että vasikka saa riittävästi vasta-aineita ternimaidosta, vältetään suuri osa ripuleista kokonaan. Antibioottien käyttö vasikkaripulin hoidossa on yleistä, mutta kasvava huoli lääkejäämistä lihassa ja antibioottiresistenssin kehittymisestä on ohjannut ajatuksia probioottien suuntaan. Niistä tehtyjä tutkimuksia ei eläinlääketieteellisestä kirjallisuudesta vielä juuri löydy, mutta ne ovat mielenkiintoinen lisätutkimuksen kohde tuleville vuosille.
  • Kangasharju, Jaakko (Helsingin yliopisto, 2006)
    In recent years, XML has been accepted as the format of messages for several applications. Prominent examples include SOAP for Web services, XMPP for instant messaging, and RSS and Atom for content syndication. This XML usage is understandable, as the format itself is a well-accepted standard for structured data, and it has excellent support for many popular programming languages, so inventing an application-specific format no longer seems worth the effort. Simultaneously with this XML's rise to prominence there has been an upsurge in the number and capabilities of various mobile devices. These devices are connected through various wireless technologies to larger networks, and a goal of current research is to integrate them seamlessly into these networks. These two developments seem to be at odds with each other. XML as a fully text-based format takes up more processing power and network bandwidth than binary formats would, whereas the battery-powered nature of mobile devices dictates that energy, both in processing and transmitting, be utilized efficiently. This thesis presents the work we have performed to reconcile these two worlds. We present a message transfer service that we have developed to address what we have identified as the three key issues: XML processing at the application level, a more efficient XML serialization format, and the protocol used to transfer messages. Our presentation includes both a high-level architectural view of the whole message transfer service, as well as detailed descriptions of the three new components. These components consist of an API, and an associated data model, for XML processing designed for messaging applications, a binary serialization format for the data model of the API, and a message transfer protocol providing two-way messaging capability with support for client mobility. We also present relevant performance measurements for the service and its components. As a result of this work, we do not consider XML to be inherently incompatible with mobile devices. As the fixed networking world moves toward XML for interoperable data representation, so should the wireless world also do to provide a better-integrated networking infrastructure. However, the problems that XML adoption has touch all of the higher layers of application programming, so instead of concentrating simply on the serialization format we conclude that improvements need to be made in an integrated fashion in all of these layers.
  • Mökkönen, Teemu (Helsingin yliopisto, 2008)
    This licentiate thesis is composed of three parts, of which the parts 2 and 3 have been published elsewhere. Part 1 deals with the research history of large-scaled historical maps in Finland. The research done in four disciplines – archaeology, history, art history and geography – is summarized. Compared to the other disciplines, archaeology is characterized by its deep engagement with the location. Because archaeology studies different aspects of the past through material culture, it is the only discipline in which the concrete remains portrayed on the maps are “dug up”. For the archaeologist, historical maps are not merely historical documents with written information and drawings in scale, but actual maps which can be connected with the physical features they were made to illustrate in the first place. This aspect of historical maps is discussed in the work by looking at the early (17th and 18th century) urban cartographic material of two Finnish towns, Savonlinna and Vehkalahti-Hamina. In both cases, the GIS-based relocating of the historical maps highlights new aspects in the early development of the towns. Part 1 ends with a section in which the contents of the entire licentiate thesis are summarized. Part 2 is a peer reviewed article published in English. This article deals with the role of historical maps converted into GIS in archaeological surveys made in Finnish post-medieval towns (16th and 17th centuries). It is based on the surveys made by the author between 2000 and 2003 and introduces a new method for the archaeological surveying of post-medieval towns with wooden houses. The role of archaeology in the sphere of urban research is discussed. The article emphasizes that the methods used in studying the development of southern European towns with stone houses cannot be adequately applied to the wooden towns of the north. Part 3 is a monograph written in Finnish. It discusses large-scaled historical maps and the methods for producing digital spatial information based on historical maps. Since the late 1990’s, archaeological research in Finland has been increasingly directed towards the historical period. As a result, historical cartography has emerged as one of the central sources of information for the archaeologist, too. The main theme of this work is the need for using historical maps as real maps which, surprisingly, has been uncommon in the historical sciences. Projecting historical maps to the very place they were made to illustrate is essential to understanding the maps. This is self-evident for the archaeologist, who is accustomed to studying the material past, but less so to researchers in other historical disciplines that concentrate on written and visual sources of information. With the help of GIS, the historical maps can be concretely linked to the places they were originally made to illustrate. In doing so, and equipped with a cartographic comprehension, new observations can be made and questions asked, which supplement and occasionally challenge the prevailing views.
  • Margaritis, Mihalitsa (2013)
    Koiran atooppinen dermatiitti (atopic dermatitis, AD) on yleinen ja pitkäaikainen kutiseva inflammatorinen ihosairaus. Sairautta ei voida parantaa, mutta oireita voidaan lievittää. Hoito on pitkäaikainen, usein jopa elinikäinen. Riittävän vasteen saavuttamiseksi joudutaan usein yhdistämään eri hoitoja. Hoitovaihtoehtojen valitsemiseen vaikuttavat hoidon tehokkuuden ja hinnan lisäksi hoidon turvallisuus. Glukokortikoidit tarjoavat tehokkaan ja uudempiin lääkkeisiin verrattuna taloudellisesti edullisen hoitovaihtoehdon. Glukokortikoidien käyttö aiheuttaa omistajissa kuitenkin pelkoa, sillä niiden pitkäaikaiskäytön turvallisuudesta ei ole tehty kattavia tutkimuksia. Kirjallisuuskatsauksen tavoitteena oli koota tärkeimmät koiran AD:n hoitovaihtoehdot, syventyä glukokortikoidien kliiniseen käyttöön ja selvittää, onko pitkäaikainen systeeminen anti-inflammatorinen glukokortikoidilääkitys turvallista. Koiran AD:n hoidossa ensisijaisesti pyritään välttämään oireita aiheuttavia allergeeneja. Tämä on käytännössä useimmiten vaikeaa tai mahdotonta. Tällöin on suositeltavaa kokeilla siedätyshoitoa, mikäli allergeenit on tunnistettu. Siedätyshoito ei kuitenkaan aina ole riittävä lievittämään oireita, jolloin hoitona voidaan käyttää akuuttia kutinaa ja inflammaatioreaktiota tehokkaasti vähentäviä glukokortikoideja tai kalsineuriini-inhibiittoreita. Antihistamiinit saattavat lisäksi osalla koirista lievittää oireita, mutta ne eivät tehoa akuuttiin kutinaan. Välttämättömillä rasvahapoilla ja ihoa kosteuttavilla tukihoidoilla pyritään parantamaan ihon eheyttä sekä vähentämään allergeenien ja hilseen määrää iholla. Koska AD:sta kärsivillä koirilla ihoinfektiot ovat tavallista yleisempiä, voi desifioivista topikaalisista puhdistusaineista, puhdistuspyyhkeistä tai shampoovalmisteista olla hyötyä. Tarvittaessa yleistyneissä tai syvissä ihoinfektioissa tulee hoitoon kombinoida systeeminen mikrobilääkitys. Liiallisella glukokortikoidien saannilla on lukuisia haittavaikutuksia, jotka on tunnettu jo kymmenien vuosien ajan. Sivuvaikutukset koirilla ovat moninaisia ja vaihtelevat lievistä vakaviin. Sivuvaikutusten riski kasvaa annoksen kasvaessa ja hoidon pitkittyessä sekä käytettäessä voimakkaampia valmisteita, mutta joitakin sivuvaikutuksia tavataan myös anti-inflammatorisella annoksella. Anti-inflammatoriseen glukokortikoidihoitoon keskittyviä kattavia turvallisuustutkimuksia on kuitenkin hyvin vähän ja tutkimustulokset ovat osittain ristiriitaisia. Lisäksi suurimmassa osassa tutkimuksia sivuvaikutuksia on tutkittu ihmisillä, joten tuloksia ei voida suoraan yleistää koiriin. Lopullisia johtopäätöksiä pitkäaikaisen anti-inflammatorisen glukokortikoidihoidon ja monien sivuvaikutusten välisistä yhteyksistä on vaikea tehdä. Täysin turvallisesta minimiannoksesta tai hoidon kestosta ei ole näyttöä, minkä vuoksi tulisi aina käyttää matalinta tehokasta annosta. Pitkäaikaisen anti-inflammatorisen glukokortikoidilääkityksen aiheuttamista vakavista haittavaikutuksista ei kuitenkaan vaikuta olevan selkeää näyttöä koirilla. Tutkimustulokset viittaavat siihen, ettei pitkäaikainen anti-inflammatorinen glukokortikoidihoito aiheuta dramaattisia sivuvaikutuksia ja että hoitoon liittyvä pelko saattaa olla liioiteltu.
  • Lindström-Stachon, Kerstin (2011)
    Tiivistelmä – Referat – Abstract Anorexi ses i Finland som en psykisk sjukdom med en psykopatologi, som bland andra innefattar rädsla för att bli fet. I min undersökning har jag fått fram tre huvudteman, som förutom andra bakomliggande omständigheter, bidragit till ett insjuknande. De handlar om anorexi som livsstil, bantning och viljan att leva sunt och äta rätt. Med den vaknande sexualiteten väcks intresset för det andra könet och för kroppens utseende i övrigt. I bakgrunden finns känslor av bl.a. ensamhet, ett sökande efter den egna personligheten, ångest och depression. Jag har byggt min studie på patienternas egna berättelser om sitt liv. Perspektivet är samhällsinriktat, och som analysmetod har jag använt mig av narrativet. Jag har lånat idéer både från Vilma Hänninens (1999), Gerhard Riemann och Fritz Schützes (1991) narrativa modeller, och rör mig mellan dem båda. Jag har i första hand intresserat mig för tiden före insjuknandet och de bakomliggande orsaker, som kan tänkas befrämja insjuknandet. Jag har speglat anorektikernas problematik i bl.a. Anthony Giddens (1997) och Zygmund Baumans (1999) teorier om det postmoderna samhället, och ser ätstörningar som en uttrycksform för dåligt befinnande. Samhällsklimatet har blivit hårdare och omsorgen om personer i omgivningen har glömts bort. Vi lever, enligt Giddens (1997), i en skenande värld, viket betyder att förändringarna påverkar existerande beteendemönster i större omfattning och på ett djupare plan än tidigare. Enligt Pennanen (2000) är målsättningen för ätstörningspatienter stressande, svåruppnådd och svårkontrollerbar. Mina informanter berättar om höga målsättningar, prestationskrav, dålig självkänsla och skam över sina kroppar. För att tillfriskna behövs stöd. Men det vikigaste är att personen själv vill bli frisk, och själv ta ansvar för sitt tillfrisknande. Sjukdomen är individuell. Varje person, upplever sin sjukdom personligt men anorektikerna har också många styrkor i sin sjukdom. Avainsanat – Nyckelord – Keywords ätstörningar, anorexi, bulimi
  • Lattu, Matti (Helsingin yliopisto, 1999)
    Tutkimus kuuluu Helsingin yliopiston opettajankoulutuslaitoksen luonnontieteen ja teknologian opetusta ja opetusvälineitä kehittävään LUONTI-projektiin. Tutkimuksen tarkoituksena on teknologiakasvatukseen liittyvän käsitteistön selkiyttäminen ja projektissa kehitetyn laitteiston, Empirica Controlin, käyttöönotto ja sen tutkiminen. Teoreettisessa taustassa tarkastellaan teknologiaa ja teknologiakasvatusta oppivelvollisuuskoulun näkökulmasta. Erilaisia teknologiamäärittelyjä ja ajatuksia teknologian olemuksesta verrataan tutkimuksessa kehitetyillä malleilla. Teknologia on luonteeltaan integroiva aihepiiri, jolle on ainakin tässä tutkimuksessa esitetyn teorian valossa vaikea määritellä omaa tiedonalaa ja siten luontevaa paikkaa omana oppiaineenaan. Avoimessa oppimisympäristössä tapahtuvaa kognitiivisen teorian mukaista oppimista on hahmoteltu muokkaamalla Lehtisen (1988) esittämää mallia. Aikaisempien tutkimus- ja kokeiluraporttien perusteella määritellään kolme luovaa ongelmanratkaisua ja avointa oppimisympäristöä hyödyntävää työtapaa: mallintava menetelmä, ongelmanratkaisu ja vapaa kokeilu. Empirica Controlia verrataan tekstipohjaiseen Logoon ja muihin markkinoilla oleviin laitteistoihin sekä tarkastellaan sen ominaisuuksia didaktiikan ja konstruktivistisen oppimisteorian näkökulmasta. Tutkimuksen empiirinen osuus koostuu kolmesta opetuskokeilusta. Laajin kokeilu järjestettiin kahdella helsinkiläisellä peruskoulun ala-asteen 2. luokalla. Menetelmällisenä viitekehyksenä oli neljä sykliä käsittävä opetus- ja arviointikäytäntöjen kehittämiseen pyrkivä toimintatutkimus, jossa jokainen sykli pitää sisällään kvantitatiivisesti suoritetun oppimisen tarkastelun. Tiedonhankintamenetelminä käytettiin oppilaiden itsearviointia, erilaisia haastatteluja ja ääninauhan tukemaan strukturoitua päiväkirjaa pyrkien menetelmälliseen triangulaatioon. Näitä tuloksia varmennettiin kahdella lyhyemmällä opetuskokeilulla, joista toisessa tutkittavat olivat viidesluokkalaisia ja toisessa luokan- ja lastentarhanopettajiksi opiskelevia. Tutkimus tuotti kokemuksia Empirica Controlin opetuskäytöstä sekä laitteiston kehittämisehdotuksia. Tulosten mukaan oppilailla oli työskentelyn vaatiman teknologiaan, tietotekniikkaan ja rakentamisee nliittyvät perusvalmiudet. He kokivat työskentelyn positiivisena ja oppivat käyttämään ohjelmointikielen yksinkertaisimpia käskyjä. Lyhyemmät opetuskokeilut antoivat samansuuntaisia tuloksia. Teknologian oppimista tutkittiin automaatioteknologisten laitteiden toiminnasta annettujen selitysten kautta. Selityksissä havaittiin vain hienoista paranemista. Avainsanat: teknologiakasvatus, konstruktivismi, avoin oppimisympäristö, ryhmätyö, tietokoneavusteinen opetus,triangulaatio Keywords: technology education, constructivism, open learning environment, groupwork, computer-aided instruction,triangulation
  • Kulhia, Ali (Helsingin yliopisto, 2009)
    Tämän tutkimuksen päätarkoitus on hahmottaa Tampereen Kaupunkilähetyksen kristillissosiaalista työtä ja sen toimintakenttiä niitä kohdanneissa muutoksissa toisesta maailmansodasta 1960-luvun alkuun. Tutkimuksen päämetodi on geneettinen metodi, ja päälähteinä on käytetty tämän yhdistyksen ja sen yhteistyökumppanien arkistoja ja julkaisuja. Tutkimuksen erityisenä tukena ovat olleet tekijän aiemmat tutkimukset tästä tutkimuskohteesta. Tutkimuksessa on selvitetty myös toiminnan sukupuolittumista ja ammatillistumista, sekä toiminnan vaihtelevaa suhdetta Tampereen kaupunkiin ja muihin yhteistyötahoihin. Tampereen Kaupunkilähetys on pitänyt toimintaperiaatteena perinteistä sisälähetystä, johon on kuulunut karitatiivinen ja missionaarinen puoli. Toimintaan on kuulunut niin laitosdiakoniaa kuin avohuollollista työtä. Diakonian ja uuskansankirkollisuuden läpimurto muuttivat työtapoja yhdessä sodan luomien poikkeuksellisten yhteiskunnallisten olojen kanssa. Inflaatio, vuokra- ja hintasäännöstely aiheuttivat raskaita menetyksiä Kaupunkilähetyksen toiminnalle. Samaan aikaan yhteiskunnan sosiaalityö alkoi kehityksen kohti hyvinvointiyhteiskuntaa, mikä ammatillisti ja kohotti sosiaalityön tasoa. Nämä kaikki yhdessä loivat muutospaineita Kaupunkilähetykselle, joka ryhtyi tuottamaan uusia työmuotoja kristillisessä hengessä toteutettuina, kuten avioliittoneuvonnan, jota voi luonnehtia sosiaaliseksi innovaatioksi, sekä hengellistä teollisuustyötä, erilaisia lastensuojelullisia laitoksia, pullakirkon ja kehitysvammaisten teollista työtoimintaa. Samalla Kaupunkilähetyksenkin työ ammatillistui. Tampereen kaupungin kunnallispolitiikkaa hallinnut sosialidemokraattien ja kokoomuslaisten aseveliakseli tuki Tampereen Kaupunkilähetyksen työtä. Tampereen kaupungin sosiaaliviranomaiset, kuten Alpo Lumme, ehdottivat usein uusia työmuotoja Kaupunkilähetykselle. Näiden ehdotuksien mukana tuli lupaukset antaa tarvittava taloudellinen tuki. Kaupungista tuli Kaupunkilähetyksen merkittävin tukija ja yhteistyökumppani. Molemmat hyötyivät yhteistyöstä. Kaupunkilähetys pyrki vastaamaan näkemiinsä sosiaalisiin haasteisiin pikaisesti. Tämä oli myös menestyksen ydin, sillä suhteellisen nopea päätöksenteko uuden toiminnan kokeilusta oli Kaupunkilähetykselle helpompaa kuin kaupungille tai seurakunnille. Yhdistyksen uusille työmuodoille oli luonteenomaista, että joku asiaan perehtynyt henkilö ryhtyi niitä ajamaan voimakkaasti ja taitavasti kohti toteutusta. Toimintamuotojen jouduttua rahoitusvaikeuksiin tai kasvaessa selvästi julkishallinnon tehtäviksi, Kaupunkilähetys luopui tarvittaessa osuudestaan melko kivuttomasti aloittamalla usein jälleen uuden työmuodon. Tampereen Kaupunkilähetys voidaan sijoittaa sosiaalityön toimintakenttään kristillissosiaalista työtä tekevänä kolmannen sektorin toimijana. Yhdistyksen työssä ja hallinnossa oli havaittavissa sellaista sukupuolittumista, että varsinaista työtä tekivät pääosin naiset naisten johdolla. Mies-, poika- ja evankelioimistyötä tekivät puolestaan pääosin miehet. Myös johtokunnissa naisilla oli merkittävä asema, kuten jäsenistössäkin. Johtokuntatoiminta etääntyi seurakunnasta, sillä puheenjohtajaksi vaihtui maallikko jo 1940-luvulla, ja johtokunnassa oli vain vähän pappeja muutenkin. Toiminnan taloudellisena tukena olivat Tampereen kaupunki suurimpana rahoittajana, Tampereen Kaupunkilähetyksen osittain omistama hotelli Emmaus Oy, valtio, Tampereen seurakunnat, yksityiset lahjoittajat ja jäsenistö. Yhdistyksen omat kiinteistöt tuottivat välillä tappiota ja välillä voittoa, mutta niiden tärkein merkitys oli olla toimitiloina.
  • Valkiala, Kaisa (2013)
    Kirjallisuuskatsauksen tarkoituksena oli selvittää, mitä nykyään tiedetään koiran, kissan ja muiden pieneläinten demodikoosista. Erityisesti koiran demodikoosiin liittyy vielä epäselvyyksiä. Työn on tarkoitus myös toimia tietolähteenä eläinlääkäreille. Demodikoosi on ihosairaus, jonka aiheuttaa Demodex spp. -punkin liiallinen lisääntyminen. Punkit kuuluvat isäntäeläimensä ihon normaalieliöstöön ja elävät yleensä karvafollikkeleissa. Sikarimaisen muotonsa vuoksi niitä kutsutaan sikaripunkeiksi. Demodikoosi on koiran yleinen ihosairaus. Yleisimmin sen aiheuttaa D. canis, mutta myös D. injai ja D. cornei on tunnistettu. Sairautta esiintyy enemmän nuorilla koirilla. Demodikoosi luokitellaan joko paikalliseksi tai yleistyneeksi. Paikallisen demodikoosin määritelmästä on eriäviä mielipiteitä, mutta demodikoosi luokitellaan yleensä paikalliseksi, mikäli koiralla on 1-4 leesiota, halkaisijaltaan enintään 2,5 cm. Potilaalla nähdään pieniä, punoittavia, hilseileviä ja usein hyperpigmentoituneita, karvattomia ihoalueita. Kutinaa ja sekundääristä pyodermaa esiintyy vaihtelevasti. Paikallista demodikoosia esiintyy erityisesti nuorilla (3-6 kk). Paikallinen demodikoosi paranee yleensä itsestään ilman hoitoa. Joskus tila voi kehittyä yleistyneeksi, jolloin tarvitaan loislääkitystä. Myös yleistyneen demodikoosin määritelmästä on eriäviä mielipiteitä. Demodikoosin voidaan sanoa olevan yleistynyt, jos koiralla on useita iholeesioita, leesioita kahdessa tai useammassa jalassa tai jos vaurioitunut ihoalue kattaa kokonaisen kehonalueen. Oireina nähdään punoitusta, alopesiaa, hilseilyä, follikuliittia ja komedoja. Joskus todetaan sekundäärinen bakteeri-infektio ja kutinaa. Nuoruusiän yleistynyttä demodikoosia tavataan yleensä alle 18 kk ikäisillä koirilla ja sen taustalla on tunnistettu joitakin riskitekijöitä. Aikusiän demodikoosi on usein vakavampi ja sen taustalla on usein jokin altistava tekijä. Demodikoosin patogeneesistä ei tiedetä vielä kaikkea, mutta yleisesti voidaan todeta, että tärkeässä roolissa ovat sekä perintötekijät että immuunijärjestelmän, erityisesti soluvälitteisen immuniteetin toiminta. Kissalla demodikoosi on harvinaisempi ja sitä aiheuttavat D. cati, D. gatoi sekä kolmas, nimeämätön sikaripunkki. Kissan demodikoosi ei yleensä ole yhtä vakava kuin koiran. D. catin aiheuttamat leesiot ovat tyypillisesti karvattomia, hilseileviä, rupisia ja punoittavia. Usein taustalla on jokin altistava tekijä. D. gatoi aiheuttaa usein huomattavaa kutinaa, eikä altistavaa tekijää tarvita. Demodikoosi diagnosoidaan yleensä raapenäytteellä. Muita vaihtoehtoja ovat trikografia, teippinäyte, biopsia ja eksudaattinäyte. Yleistyneen demodikoosn hoito on toisinaan vaikeaa ja kestää useita kuukausia. Yhtä, kaikille tehoava hoitoa ei toistaiseksi ole. Koirilla käytetään amitratsia, ivermektiiniä, milbemysiinioksiimia, moksidektiiniä tai doramektiiniä. Hoidon etenemistä seurataan raapenäyttein. Ennuste on viime vuosikymmeninä parantunut, mutta toisinaan päädytään eutanasiaan. Kissalla käytetään yleensä rikkikalkkia tai amitratsia. Demodikoosia on tavattu myös hamstereilla, freteillä, gerbiileillä, kaneilla ja marsuilla.
  • Koskinen, Milja (2011)
    Tämä lisensiaatin tutkielma koostuu kolmesta osasta; kirjallisuuskatsauksesta, kokeellisesta osasta ja liitteistä. Iohexol on ionisoitumaton, trijodattu ja vesiliukoinen röntgenvarjoaine. Iohexolia on hyödynnetty lääketieteessä useita vuosia. Iohexolia on käytetty muun muassa angio- ja myelografiassa, lisäksi iohexolia on hyödynnetty arvioitaessa munuaiskerästen suodattumisnopeutta sekä suoliston läpäisevyyden muutoksia. Hevosen tulehduksellisessa suolistosairaudessa (Inflammatory bowel disease, IBD) suoliston rakenne ja sen läpäisevyys muuttuu; tyypillistä on tulehdussolujen kertyminen suoliston seinämään ja myös sidekudosmuodostusta saattaa esiintyä. Suolisto muutoksia saatetaan havaita sekä ohut- että paksusuolessa. IBD aiheuttaa hevoselle laihtumista, johtuen ravintoaineiden puutteellisesta imeytymisestä ja proteiinien menetyksestä suoleen suoliston häiriötilan yhteydessä. Tällä hetkellä IBD:n diagnostiikka perustuu tyypillisiin oireisiin, kliiniseen tutkimukseen, verinäytteisiin, glukoosin imeytymistestiin ja peräsuolesta otettuun koepalaan. IBD:n diagnostiikka on kuitenkin erittäin haastavaa ja tutkimusmenetelmiin liittyy lukuisia ongelmia, jotka vähentävät niiden luotettavuutta IBD:n diagnostiikassa. Tutkimuksemme tarkoituksena on kehittää hevosen IBD:n diagnostiikkaa entistä helpompaan, luotettavampaan ja turvallisempaan suuntaan. Tämän alustavan tutkimuksen tavoitteet olivat: (1) tutkia voidaanko iohexol havaita hevosen seerumissa oraalisen annostelun jälkeen ja (2) muodostaa iohexolin pitoisuuskuvaaja ajan funktiona terveillä hevosilla. Materiaalimme koostui kymmenestä terveestä hevosesta, joilla ei ollut havaittu laihtumista tai ripulia. Ennen iohexolin annostelua hevosille suoritettiin kliininen tutkimus ja verinäytteet otettiin maha-suolikanavan sairauden poissulkemiseksi. Hevosille suoritettiin myös mahalaukun tähystys. 16 tunnin paaston jälkeen 1 ml/kg Iohexolia annosteltiin 10 % -liuoksena nenämahaletkulla suoraan mahaan ja verinäytteet otettiin 0, 30, 60, 120, 180, 240, 300 ja 360 minuuttia annostelun jälkeen. Iohexolin pitoisuus määritettiin käyttämällä korkean erotuskyvyn nestekromatografiaa. Iohexolin pitoisuuksista tietyillä ajanhetkillä muodostettiin kuvaaja. Hevosilla ei havaittu maha-suolikanavan sairauksia. Kaikki hevoset olivat hyvässä kuntoluokassa ja mahalaukun tähystyksessä ei havaittu merkittäviä muutoksia. Verinäytteiden tulokset olivat viiterajoissa. Kaikki hevoset sietivät iohexolia hyvin ja haittavaikutuksia ei havaittu. Iohexol oli havaittavissa seerumissa 60 minuutin kuluttua annostelusta. Kuvaajassa voitiin havaita kaksi huippua. Statistiset menetelmät tukivat löydöksiä. Iohexol testi oli yksinkertainen suorittaa ja siihen ei liittynyt haittavaikutuksia. Annos 1ml/kg oli havaittavissa seerumissa. Iohexolin pitoisuuskuvaaja muodosti kaksi huippua, ja tämänkaltainen ilmiö on kuvattu kirjallisuudessa aikaisemmin useiden lääkkeiden tapauksessa. Hevosella ilmiö liittyy todennäköisesti maha-suolikanavan rakenteellisiin ja fysiologisiin eroavaisuuksiin ja lisätutkimuksia ilmiön varmistamiseksi tarvitaan. Iohexol näyttää olevan potentiaalinen merkkiaine suoliston läpäisevyyden arviointiin ja lisätutkimuksia IBD:tä sairastavien hevosten seerumin iohexolin pitoisuuksista verrattuna terveiden hevosten seerumin iohexolin pitoisuuksiin on suunnitteilla.
  • Heikkinen, Sanna (2013)
    Laajentava eli dilatoiva kardiomyopatia (DCM, dilated cardiomyopathy) on sydänlihaksen sairaus, jolle on tyypillistä sydämen vasemman kammion laajentuminen, sydämen pumppaustehon heikentyminen ja sydämen vajaatoiminta. Dilatoiva kardiomyopatia on koirien toiseksi yleisin, ei-synnynnäinen sydänsairaus myksomatoottisen läppävian jälkeen. Dilatoivaa kardiomyopatiaa esiintyy lähinnä suurilla ja keskikokoisilla koiraroduilla ja tyypillisimpiä rotuja ovat mm. dobermanni, tanskandoggi, irlanninsusikoira, bokseri ja newfoundlandinkoira. Kyseessä on kuolemaan johtava ja kliinisesti merkittävä sairaus. Dobermanneilla DCM:a esiintyy erityisen paljon verrattuna muihin rotuihin ja sairaus on todettu rodulla perinnölliseksi. Dobermannien DCM:lle on tyypillistä pitkä oireeton vaihe, rytmihäiriöiden aiheuttamat äkkikuolemat, ja nopeasti etenevä sydämen vajaatoiminnan vaihe. Dilatoivan kardiomyopatian diagnosoiminen oireettomassa vaiheessa on haastavaa, mutta hyvin tärkeää rodun jalostustoiminnan ja taudin vastustamisen kannalta. Varhaisesta diagnoosista ja lääkehoidon aloittamisesta voi olla etua myös yksittäisen koiran ennusteen kannalta. Dobermannien DCM:n tärkeimmät diagnostiset menetelmät ovat tällä hetkellä sydämen ultraäänitutkimus sydänmuutosten sekä 24 tunnin sydänfilmi eli Holter-tutkimus kammioperäisten rytmihäiriöiden toteamiseksi. Näihin menetelmiin perustuvaa vuosittaista seulontatutkimusta suositellaan kaikille, tai ainakin jalostuksessa käytettäville koirille. Dilatoivaan kardiomyopatiaan ei ole parantavaa hoitoa, mutta sairauteen liittyviä oireita voidaan lievittää ja potilaiden elinajan ennustetta parantaa lääkityksen avulla. Dobermannien DCM on ollut vuosia kiivaan kansainvälisen tutkimuksen kohteena, mutta tietämyksessä on vielä monia puutteita. Taudin geneettinen tausta on edelleen epäselvä, vaikka joitakin DCM:an liittyviä geenialuetta on jo tunnistettu. Uusista menetelmistä ja jatkuvista tutkimuksista huolimatta ei ole vielä onnistuttu löytämään yksittäistä ja varmaa diagnostista menetelmää oireettomien tapausten tunnistamiseksi. Myös potilaiden lääkehoidossa on kehittämisen varaa, jotta DCM:a sairastavat koirat voisivat elää mahdollisimman pitkään hyväkuntoisina ja oireitta. Tämän kirjallisuuskatsauksen tarkoituksen oli kartoittaa tämänhetkinen tietämys liittyen dobermannien DCM:an, ja pohtia miten tietoa voitaisiin soveltaa taudin vastustamisessa Suomessa. Tiedon kartoittaminen on oleellinen osa tutkimustoimintaa, jotta resurssit osataan jatkossa suunnata aihealueisiin, joista tarvitaan lisää tietoa. Suomenkielistä kattavaa tietopakettia dobermannien DCM:sta ei ole aiemmin ollut saatavilla, joten tämä kirjallisuuskatsaus on pyritty kirjoittamaan niin, että sitä voisivat käyttää tiedonlähteenä eläinlääkäreiden lisäksi myös dobermannien omistajat ja kasvattajat. Eläinlääkärien toivotaan voivan hyödyntää tutkielman tietoa myös käytännön praktiikassa, DCM-tapausten diagnostiikassa ja hoidossa. Huomioitavaa on kuitenkin, että uutta tietoa tulee jatkuvasti ja tiedon päivittäminen jää näin ollen dobermannien DCM:n kanssa toimivien oman aktiivisuuden varaan.
  • Ylikoski, Petri (Helsingin yliopisto, 1997)
  • Bruce, Anne (2014)
    Tutkimuksen tavoitteena oli kartoittaa Encephalitozoon cuniculi -vasta-aineiden esiintyvyyttä suomalaisilla lemmikkikaneilla. Tutkimuksessa selvitettiin myös E. cuniculi -tartunnalle altistavia mahdollisia riskitekijöitä. E. cuniculi on alkueläin, jota tavataan kaikkialla maailmassa. E. cuniculin pääisäntä on kani, ja tartunta on lemmikkikaneilla yleinen. Maailmalla tehdyissä tutkimuksissa jopa 68 %:lla oireettomista lemmikkikaneista on havaittu E. cuniculi -vasta-aineita. Suomessa tai Pohjoismaissa E. cuniculi -vasta-aineiden esiintyvyyttä ei ole aiemmin tutkittu. E. cuniculilla on havaittu myös zoonoottista potentiaalia ja sen on todettu aiheuttaneen tautia henkilöillä, joiden immuunivaste on puutteellinen. E. cuniculin yleisyyden ja sen zoonoottisen potentiaalin vuoksi esiintyvyyden tunteminen myös suomalaisilla lemmikkikaneilla on tärkeää. Tutkimuksen hypoteesina oli, että suomalaisilla lemmikkikaneilla E. cuniculi -vasta-aineiden esiintyvyys on 40–60 %. Tutkimukseen osallistui yhteensä 174 lemmikkikania. Tutkimuksessa käytetyt seeruminäytteet pyrittiin keräämään niin, että tutkimukseen saatiin mahdollisimman kattava otos suomalaisia lemmikkikaneja. Tutkimuksessa käytetyistä seeruminäytteistä 63 kerättiin ELL Johanna Mäkitaipaleen väitöskirjatutkimuksen yhteydessä vuosina 2012–2013 ja 49 näytettä kerättiin erillisinä näytteenottopäivinä maaliskuussa 2014. Kollegat ympäri Suomen lähettivät ottamiaan näytteitä yhteensä 62 kappaletta helmi-maaliskuun 2014 aikana. Tutkimukseen osallistuneiden kanien omistajat täyttivät kanien tiedot internetissä E-lomakkeelle, jolla kysyttiin kanin perustietoja, sairas- ja lääkityshistoriaa sekä tietoa kanin alkuperästä, asuinolosuhteista, ulkoilusta, ulkoa saatavasta ruoasta ja mahdollisista neurologisista oireista. Seeruminäytteet tutkittiin käyttäen kaupallista Enzyme Linked Immunosorbent Assay eli ELISA -testiä. Hypoteesista poiketen tutkituista kaneista vain noin 29,3 %:lla todettiin Encephalitozoon cuniculi -vasta-aineita. Tulosten tilastollisen analyysin perusteella tilastollisesti merkitseviä tekijöitä olivat ruoan saaminen ulkoa, muiden kanien kanssa tekemisissä oleminen, se onko kania lääkitty fenbendatsolilla ja se, onko kanilla ollut hermostollisia oireita. Ruoan saaminen ulkoa sekä muiden kanssa tekemisissä oleminen olivat suojaavia tekijöitä. Fenbendatsolilääkitys ja hermostolliset oireet taas olivat altistavia tekijöitä. Merkitsevin tekijä analyysin perusteella oli ruoan saaminen ulkoa. Tutkimuksen perusteella eläinlääkärit voivat suositella kanien omistajille ulkoa tuodun ruoan antamista ja toisaalta kertoa, että kontaktia muihin kaneihin ei tarvitse varoa. Tulokset osoittavat myös, että E. cuniculi -tartunta ei ole suomalaisilla lemmikkikaneilla yhtä yleinen kuin maailmalla. Työn kirjallisuuskatsausosuudessa on esitelty E. cuniculin taustaa, sen aiheuttaman enkefalitozoonosin oireita, diagnosointia ja hoitoa, sekä E. cuniculin zoonoottista potentiaalia. Työssä on myös kartoitettu muualla maailmassa tehtyjä E. cuniculi -vasta-ainemäärityksiä sekä niiden tuloksia.
  • Kouki, Paula (Helsingin yliopisto, 2006)
    The research is related to the Finnish Jabal Harun Project (FJHP), which is part of the research unit directed by Professor Jaakko Frösén. The project consists of two interrelated parts: the excavation of a Byzantine monastery/pilgrimage centre on Jabal Harun, and a multiperiod archaeological survey of the surrounding landscape. It is generally held that the Near Eastern landscape has been modified by millennia of human habitation and activity. Past climatic changes and human activities could be expected to have significantly changed also the landscape of the Jabal Harun area. Therefore it was considered that a study of erosion in the Jabal Harun area could shed light on the environmental and human history of the area. It was hoped that it would be possible to connect the results of the sedimentological studies either to wider climatic changes in the Near East, or to archaeologically observable periods of human activity and land use. As evidence of some archaeological periods is completely missing from the Jabal Harun area, it was also of interest whether catastrophic erosion or unfavourable environmental change, caused either by natural forces or by human agency, could explain the gaps in the archaeological record. Changes in climate and/or land-use were expected to be reflected in the sedimentary record. The field research, carried out as part of the FJHP survey fieldwork, included the mapping of wadi terraces and cleaning of sediment profiles which were recorded and sampled for laboratory analyses of facies and lithology. To obtain a chronology for the sedimentation and erosion phases also OSL (optically stimulated luminescence) dating samples were collected. The results were compared to the record of the Near Eastern palaeoclimate, and to data from geoarchaeological studies in central and southern Jordan. The picture of the environmental development was then compared to the human history in the area, based on archaeological evidence from the FJHP survey and the published archaeological research in the Petra region, and the question of the relationship between human activity and environmental change was critically discussed. Using the palaeoclimatic data and the results from geoarchaeological studies it was possible to outline the environmental development in the Jabal Harun area from the Pleistocene to the present.It is appears that there was a phase of accumulation of sediment before the Middle Palaeolithic period, possibly related to tectonic movement. This phase was later followed by erosion, tentatively suggested to have taken place during the Upper Palaeolithic. A period of wadi aggradation probably occurred during the Late Glacial and continued until the end of the Pleistocene, followed by significant channel degradation, attributed to increased rainfall during the Early Holocene. It seems that during the later Holocene channel incision has been dominant in the Jabal Harûn area although there have been also small-scale channel aggradation phases, two of which were OSL-dated to around 4000-3000 BP and 2400-2000 BP. As there is no evidence of tectonic movements in the Jabal Harun area after the early Pleistocene, it is suggested that climate change and human activity have been the major causes of environmental change in the area. At a brief glance it seems that many of the changes in the settlement and land use in the Jabal Harun area can be explained by climatic and environmental conditions. However, the responses of human societies to environmental change are dependent on many factors. Therefore an evaluation of the significance of environmental, cultural, socio-economic and political factors is needed to decide whether certain phenomena are environmentally induced. Comparison with the wider Petra region is also needed to judge whether the phenomena are characteristic of the Jabal Harun area only, or can they be connected to social, political and economic development over a wider area.
  • Immonen, Sanna (2014)
    Tässä kirjallisuuskatsauksessa tutustutaan koirien kolmen yleisen käytösongelman, eroahdistuksen, äänipelkojen ja pakko-oireiden taustoihin. Jokainen eläinlääkäri joutuu tekemisiin koirien käytösongelmien kanssa, mutta käytösongelmiin liittyvä opetus on eläinlääkäreiden perustutkinnossa hyvin vähäistä. Eläinlääkärit joutuvat kartoittamaan sairauksia käytösongelmien taustalta, vastaamaan asiakkaiden esittämiin kysymyksiin käytösongelmiin liittyen ja pahimmillaan lopettamaan koiria käytösongelmien vuoksi. Eläinlääkäreillä olisi siis merkittävä tilaisuus opastaa käytösongelmien ennaltaehkäisyssä ja hoidossa ja tätä kautta parantaa koirien hyvinvointia. Ehkäisemällä koirien lopetuksia käytösongelmien vuoksi säästetään koiran henki ja maksava asiakas. Ongelmien ennaltaehkäisy ja hoito lähtee aina taustojen ymmärtämisestä, mihin tarpeeseen tämän tutkielman tuottama tieto vastaa. Rotujen käyttäytyminen poikkeaa toisistaan merkittävästi ja lisäksi ympäristötekijät vaikuttavat aina sikiöajasta aikuisuuteen saakka. Ravitsemuksella, hormoneilla, varhaisella käsittelyllä ja sosiaalistamisella on vaikutuksia yksilöiden käyttäytymiseen ja ongelmakäytösten esiintyvyyteen. Kaikki kolme käytöshäiriötä liittyvät läheisesti toisiinsa. Äänipelko on yleistä sekä eroahdistuksesta että pakko-oireista kärsivillä koirilla. Lisäksi sekä eroahdistuksen että pakko-oireiden taustalla on serotonergisen ja dopaminergisen järjestelmän häiriöitä. Perinnöllisen komponentin vuoksi tietyt rodut ovat alttiimpia äänipeloille ja pakko-oireille, ja esim. pakko-oireisilta kupeen/peiton imeskelijöiltä on paikannettu riskialleeli. Sen sijaan eroahdistukselle ei ole todettu rotualttiutta. Luonteeltaan eroahdistuskoirien on todettu olevan pessimistisempiä ja pakko-oireisten arempia kuin terveet verrokit. Eroahdistuskoirilla muutokset omistajan kanssa vietetyssä ajassa olivat selvästi laukaisevana tekijänä, kun taas pakko-oireisilla käytöksen laukeaminen liittyy usein toimettomuuteen tai kiihtymiseen. Eroahdistus ja äänipelko ovat myös oireiltaan hyvin samankaltaiset. Koiran alkuperällä, rodulla tai sukupuolella ei näyttäisi olevan yksiselitteistä vaikutusta eroahdistuksen tai äänipelkojen syntyyn. Pakko-oireiden on todettu esiintyvän useammin uroksilla ja pentuajan hoivalla ja vieroitusiällä on havaittu olevan merkitystä. Samoin vitamiinilisät, erityisesti B6-vitamiini näyttäisi suojaavan pakko-oireilta. Eroahdistus- ja äänipelkoisilla koirilla steriloinnilla tai kastroinnilla ei ole havaittu olevan kiistatonta vaikutusta, mutta pakko-oireisilla nartun sterilointi saattaa suojata käytöshäiriöltä. Monet tärkeät asiat ovat siis tapahtuneet ennen kuin koiranpentu päätyy uudelle omistajalleen eli kasvattajan vaikutus pennun tulevaan elämään on merkittävä. Kasvattaja päättää jalostukseen käytettävän geneettisen materiaalin, valitsee emälle ja pennuille syötettävän ruuan ja on vastuussa pentujen kokemusten määrästä ja laadusta. Omistajalle jää vastuullinen valinta sopivan rodun ja kasvattajan löytämisestä sekä sosiaalistamisen jatkamisesta pennun saavuttua.Vaikuttavista ympäristötekijöistä, kuten ruokinnan ja varhaisen käsittelyn vaikutuksista ongelmakäytösten syntyyn löytyi yllättävän vähän tietoa. Nyt koottua tietoa voidaan kuitenkin hyödyntää kasvattajien ja omistajien neuvonnassa ja katsauksesta saa monipuoliset pohjatiedot kyseisten käytösongelmien tunnetuista taustoista.