Browsing by Issue Date

Sort by: Order: Results:

Now showing items 1-20 of 112
  • Joukanen, Saara (2014)
    Tutkielma on kirjallisuuskatsaus, jonka tarkoituksena on luoda ohjeita siittolan terveydenhuoltosuunnitelman tekemiseen. Hevostaloudessa terveydenhuolto on hyvin alkeellista verrattuna muihin tuotantoeläimiin kuten siipikarjaan, sikoihin ja nautoihin. Siittoloissa käy vakituisten asukkaiden lisäksi vierailulla runsaasti tarttuville taudeille ja erilaisille stressitekijöille alttiita hevosryhmiä, joten suunnitelmallinen terveydenhuolto olisi tärkeää. Terveydenhuollossa olisi hyvä huomioida hevosten hyvinvointinäkökohdat tavanomaisen tautisuojauksen lisäksi. Huolellinen terveydenhuoltosuunnitelma parantaa työn laatua ja siten saadaan mahdollisesti parempia tiineystuloksia. Tutkielmassa on käsitelty hevosten terveydenhuoltoa siittolan näkökulmasta ja hevosten perusterveydenhuolto on jätetty marginaaliseksi osaksi. Lukijan odotetaan tietävän perusteet siittolan toiminnasta sekä hevosten perusterveydenhuollosta. Tarttuvien ja ympäristöperäisten tautien kohdalla on keskitytty nimenomaan siittolaa uhkaaviin tauteihin. Taudinpurkauksen varalle tehtävän valmiussuunnitelman osiossa on keskitytty keinosiemennystoiminnan riskeihin ja torjuntaan sekä mahdollisen taudinpurkauksen hallintaan ja pysäyttämiseen. Hevosten tulo- ja lähtötarkastukset ovat keskeisessä osassa tautisuojausta, ja tässä osuudessa on keskitytty oriin ja tamman tulotarkastukseen. Laaduntarkkailuosuudessa käydään läpi hevosten elinympäristön riskejä, niin fyysisiä kuin psyykkisiäkin. Laaduntarkkailuun kuuluu myös siemennystoiminnan ja tiineyden sekä varsomisen ajan tyypilliset riskikohdat ja niiden suunnittelu. Sperman keruu ja sen tutkiminen käydään läpi tässä osuudessa. Tamman alkututkimus ja siemennysten suunnittelu käydään läpi. Sperman käsittelyn ja siemennysten hygieniaan on paneuduttu. Tiineyden ja varsomisen tyypillisimmät ongelmat ja niihin varautuminen on käyty läpi. Hyvinvoinnin ongelmia on useita siittolaympäristössä. Varsinkin oriit elävät hyvin usein ilman sosiaalisia kontakteja, joiden puuttumista on pohdittu. Myös tammojen runsas määrä ja vaihtuvuus luovat haasteita niin tilojen kuin stressinhallinnan kannalta. Myös vieroitusta ja sen haasteita ja ongelmia on käyty läpi.
  • Heinävaara, Maria (2014)
    Koirien hengitystieinfektiot ovat melko yleisiä. Ne ovat usein monitekijäisiä sairauksia, ja niiden diagnosointi ja hoito voi olla haastavaa vaihtelevien oireiden ja aiheuttajaorganismien laajan kirjon vuoksi. Vaikka koiran hengitystiet ovat alttiita monenlaisille, tyypillisimmin virusten tai bakteerien aiheuttamille infektioille, tavallisen terveen koiran alttius sairastua hengitystieinfektioon näyttäisi riippuvan pitkälti hengitysteiden puolustusmekanismien toiminnasta. Nämä puolustusmekanismit ovat varsin tehokkaita ja estävät yleensä infektioiden kehittymisen. Jotkin patogeenit kykenevät kuitenkin heikentämään hengitysteiden puolustusmekanismien toimintaa suoraan, tai vaikuttamalla niihin epäsuorasti heikentämällä ensin eläimen immuniteettivastetta. Nämä voivat johtaa infektion kehittymiseen hengitysteissä. Bakteeriperäinen keuhkokuume on kohtalaisen yleinen koirilla esiintyvä bakteeri-infektion aiheuttama alempien hengitysteiden sairaus, ja sitä voi esiintyä kaiken ikäisillä ja rotuisilla koirilla. Keuhkokuumeen vaikeusaste vaihtelee lievästä vakavaan, mutta tarkkaa tietoa sairauden esiintyvyydestä tai kuolleisuudesta ei ole. Tyypillisimmin koirien bakteeriperäinen keuhkokuume on sekundaarien patogeenien aiheuttama, mutta koirilla voi esiintyä myös primaarien patogeenien aiheuttamia infektioita. Primaareja hengitystieinfektioita aiheuttavia bakteereita esiintyy koirilla kuitenkin vain muutama. Bakteeriperäiselle keuhkokuumeelle altistavia tekijöitä on lukuisia, mutta on havaittu, että koiranpennut sairastuvat tyypillisimmin primaarien patogeenien, kuten Bordetella bronchiseptican, aiheuttamiin infektioihin, kun taas metsästys- ja urheilukoirilla hengitysteiden vierasesineen aiheuttamia infektioita esiintyy muita rotuja useammin. Iäkkäät koirat sairastuvat keuhkokuumeeseen usein heikentyneen immuunipuolustuksen tai aspiraation seurauksena. Immuunipuolustusta voi heikentää jokin tulehduksellinen tai synnynnäinen hengitystiesairaus, kun taas hengitysteiden rakenteelliset poikkeavuudet vaikuttavat usein merkittävästi hengitysteiden puolustusmekanismien toimintaan. Keuhkokuumeen hoito koirilla perustuu oireisiin ja kliinisen tilan arviointiin, jonka pohjalta arvioidaan hengitystienäytteenoton tarve ja aloitetaan antibioottihoito. Empiiriseen antibioottihoitoon päädytään usein silloin, kun kyseessä on lieväoireinen koira, tai jos keuhkokuume on diagnosoitu ensimmäistä kertaa. Vakavaoireisille potilaille ja potilaille, joilla kyseessä on uusiutunut ongelma, suositellaan bakteerinäytteenottoa hengitysteistä sekä antibioottiherkkyysmääritystä näytteissä mahdollisesti kasvaville bakteereille. Hoidon onnistumisen kannalta erilaisilla tukihoitomuodoilla, kuten happilisällä ja suonensisäisellä nesteytyksellä, on tärkeä merkitys, minkä lisäksi hyvällä seurannalla pyritään varmistamaan potilaan toipuminen ja estämään taudin mahdollinen uusiutuminen. Tulevaisuudessa bakteeriperäisen keuhkokuumeen diagnostiikassa ja hoidon seurannassa tulehduksellisten biomarkkereiden ja PCR-menetelmien käyttö saattaa lisääntyä. Tällä hetkellä koirien hoidossa suositellaan kohtuullisen pitkiä antibioottikuureja, ja seuranta perustuu oireisiin, valkosoluarvoihin ja röntgenkuviin. Pitkien antibioottikuurien käyttö voisi tulevaisuudessa lyhentyä merkittävästi, ja hoitokustannukset keuhkokuumeen seurannassa saattaisivat pienentyä, mikäli uusien tulehduksellisten biomarkkereiden seuranta osoittautuu hyödylliseksi. PCR-menetelmien avulla keuhkokuumeen aiheuttajapatogeeneistä voidaan saada nopeasti tietoa, mutta menetelmien liiallinen herkkyys voi johtaa virhepositiivisiin tuloksiin.
  • Puumalainen, Tanja (2014)
    Beetalaktaamiantibiootteja käytetään paljon koirilla ja kissoilla Suomessa. Beetalaktaameihin kuuluvia aminopenisilliinejä ja ensimmäisen polven kefalosporiineja suositellaan moneen infektiosairauteen elintarviketurvallisuusvirasto Eviran mikrobilääkesuosituksissa. Beetalaktaameilla on vähän sivuvaikutuksia ja niiden turvallisuusmarginaali on leveä. Suomessa koirilla ja kissoilla käytetään etenkin aminopenisilliinejä, amoksisilliini-klavulaanihapon yhdistelmää ja kefaleksiinia. Saatavilla on myös kolmannen polven kefalosporiineihin kuuluva kefovesiini, jota saa käyttää vain valmisteyhteenvedossa mainittuihin käyttöaiheisiin. Beetalaktamaasit estävät bakteerien soluseinän rakentumisen. Vaikutus on bakterisidinen. Beetalaktaamit ovat aikariippuvaisia eli parhaimman tehon saamiseksi niiden pitoisuuden tulee pysyä riittävän korkealla koko annostelu ajan. Beetalaktaameihin kuuluvat myös beetalaktamaasin estäjät. Beetalaktamaasit ovat bakteerien tuottamia beetalaktaamiantibiootteja hajottavia entsyymejä. Uusien beetalaktamaasien ilmeneminen ja beetalaktamaasigeenien leviäminen bakteerien joukossa on johtanut beetalaktaamiresistenssin leviämiseen. Metisilliiniresistenteillä stafylokokeilla beetalaktaamien sitoutuminen vaikutuskohteeseen on vähentynyt ja ne ovat resistenttejä kaikille beetalaktaameille. Fluorokinolonit häiritsevät bakteerien solun jakautumista, proteiinisynteesiä ja DNA:n virheiden korjaamista sitoutumalla DNAgyraasi ja topoisomeraasi IV entsyymeihin. Niiden vaikutus on bakterisidinen. Fluorokinolonit ovat konsentraatioriippuvaisia eli niitä annosteltaessa pyritään saavuttamaan suuri pitoisuus mutta annosten välillä pitoisuus voi laskea pieneksi. Suomessa koirilla ja kissoilla käytetään fluorokinoloneista enrofloksasiinia, marbofloksasiinia ja pradofloksasiinia. Fluorokinolonit ovat laajakirjoisia mikrobilääkkeitä ja niitä käytetään etenkin gramnegatiivisten bakteerien aiheuttamien infektioiden hoitoon. Fluorokinoloneja tulisi käyttää vain bakteeriviljelyn ja herkkyysmäärityksen perusteella. Uusilla fluorokinoloneilla, kuten pradofloksasiinilla, on hyvä teho myös grampositiivisia ja anaerobeja bakteereita vastaan. Myös fluorokinoloneja pidetään turvallisina mikrobilääkkeinä. Niiden käyttöön on kuitenkin todettu liittyvän rustovaurioita kasvavilla koirilla, ja enrofloksasiinin käyttö korkeilla annoksilla on aiheuttanut kissoilla sokeutumiseen johtavaa verkkokalvon rappeumaa. Resistenssi fluorokinoloneita vastaan voi kehittyä nopeasti. Bakteerien resistenssimekanismeja on muun muassa DNA-gyraasin tai topoisomeraasin IV:n muuntelu, jolloin fluorokinolonien sitoutuminen niihin heikkenee. Resistenssin kehittyminen yhdelle fluorokinolonille voi johtaa resistenssiin kaikkia fluorokinoloneita vastaan. Tässä tutkielmassa on keskitytty siihen mitä patogeenejä on yleisimmissä infektiosairauksissa, joihin beetalaktaameja ja fluorokinoloneita suositellaan tai käytetään, sekä mitä kliinisiä tutkimuksia näiden mikrobilääkkeiden käytöstä on. Kirjallisuudessa yleisesti suositeltuja hoitoaikoja ja annoksia on myös mainittu. Kliiniset tutkimukset beetalaktaamien ja fluorokinolonien käytössä ovat yleensä tutkimuksia, joissa verrataan kahden tai useamman mikrobilääkkeen tehoa jonkin infektiosairauden hoidossa. Usein mikrobilääkkeiden tehoa verrataan amoksisilliini-klavulaanihapon tehoon, sillä se on hyvin yleisesti käytetty mikrobilääke koirien ja kissojen infektioissa.
  • Koponen, Johanna (2014)
    Lisensiaattitutkielman tarkoituksena oli koota informatiivinen tietopaketti tämän hetkisestä tautitilanteesta Euroopassa niistä koirien sairauksista, joita ei endeemisenä Suomessa ole vielä tavattu mutta joille Euroopassa matkusteleva koira altistuu. Kirjallisuuskatsaus tehtiin keskittyen sairauksien esiintymisalueisiin, kliinisiin oireisiin ja hoitoon sekä ennaltaehkäisyyn. Yhteenvetoa tehdessä sairaudet jaettiin bakteeri-, virus- sekä loissairauksiin, mutta pääpainopiste oli niin kutsutuissa vektorivälitteisissä sairauksissa. Työn tekoon käytettiin tiedon lähteinä kirallisuuden ja julkaisujen lisäksi virallisia sekä erilaisten järjestöjen ylläpitämiä eläintautien vastustussivustoja kuten ESCCAP (European Scientific Counsel Companion Animal Parasites), OIE sekä Evira. Lisääntyvän matkustuksen seurauksena koirat matkustavat usein omistajiensa mukana esimerkiksi lomalle tai näyttelyyn maihin, joissa esiintyy endeemisenä sairauksia, joita ei löydy Suomessa. Näistä maista tuodaan jatkuvasti koiria Suomeen pelastusmielessä tai maahanmuuton yhteydessä. CVBDs eli Canine Vector-Borne Diseases on maailmanlaajuisesti nopeasti levinnyt ryhmä taudinaiheuttajia, jotka välittyvät eri vektoreiden kautta. Nämä eläinlääkinnällisesti tärkeät taudit aiheuttavat usein myös ihmisille zoonoosivaaran, ja siksi näiden ennaltaehkäisy ja rajoittaminen on myös ihmisten terveyden kannalta ehdottoman tärkeää. Merkittävin tekijä leviämisessä on mahdollisen vektoriniveljalkaisen läsnäolo. Epidemiologian ja tautien leviämisen kannalta ongelmallista on useiden vektorivälitteisten tautien pitkä inkubaatioaika ja nonkliininen vaihe, joka vaihtelee eläimen immuunipuolustuksen aktivoitumisesta johtuen. Leishmania spp, E.canis ja Babesia spp. -tartunnan saaneet voivat olla pitkään kliinisesti oireettomia. Lisäksi serologiaan perustuva diagnostiikka menetelmänä ei ole paras mahdollinen infektion todentamisessa koiran maahantuontiaikeissa, sillä vasta-aineiden tuotanto ei infektiosta huolimatta välttämättä ole lähtenyt vielä käyntiin. Esimerkkinä tästä L. infantum-infektio. Serologia sopii paremmin epidemiologisiin tutkimuksiin, joissa halutaan selvittää endeemisen alueen seropositivisuus käytettäessä muita varmistustestejä kuten PCR:ää apuna. Monivaiheisen elämänkierron omaavat sairaudet leviävät erityisesti alueilla, joilla matkustaminen on helppoa ja suhteellisen vapaata endeemisten ja ei -endeemisten alueiden välillä. Myös sopivien väli-isäntien esiintyminen ja sairauden kehitystä tukeva ilmasto ovat edellytyksiä sairauden leviämiselle. Ilmaston lämpenemisen uskotaan olevan yksi tärkeimmistä tekijöistä lisääntyvän matkustuksen lisäksi sairauksien leviämiseen. Vektorivälitteiset sairaudet ovat vakava uhka myös suomalaiselle Eurooppaan matkustavalle koiralle, ja vaativat suomalaisten eläinlääkäreiden huomiota, jotta tautien leviämistä voitaisiin estää kaikin eläinlääkinnällisesti mahdollisin tavoin. Samoin tietoisuutta Suomen tautitilanteesta tulisi parantaa ja tehostaa.
  • Pollari, Aleksi (2014)
    Tutkielman kirjallisuuskatsauksessa tavoitteena oli käydä läpi oleelliset asiat ohutsuolen kirurgiasta ja siihen liittyvistä tutkimuksista, tekniikoista ja komplikaatioista. Tutkimuksen tavoitteena oli selvittää Yliopistollisessa Eläinsairaalassa tehtyjen ohutsuolen kirurgisten toimenpiteiden komplikaatioita, niiden määrä ja kuolleisuutta. Tutkimuksen tavoitteena oli myös löytää komplikaatioille ja kuolleisuudelle altistavia tekijöitä. Ohutsuolen kirurgiassa on tunnettava ohutsuolen anatomia ja suolihaavan paranemiseen vaikuttavat tekijät. Ohutsuolen ommeltu haava on ensimmäisten päivien aikana vain tikkien ja fibriinitulpan varassa, joten haavan paranemiselle on luotava edellytykset riittävän hellävaraisella kudosten käsittelyllä ja oikeanlaisella ompelutekniikalla. Ohutsuolen kirurgiaan päädytään useimmiten suolitukoksen aiheuttaneen vierasesineen vuoksi. Muita syitä kirurgiaan ovat ohutsuolen kasvaimet, intussusseptio, kudosnäytteiden otto ja ohutsuolen verenkierron ongelmat. Useimmiten ohutsuolen sairaudet diagnosoidaan ultraääni- tai röntgentutkimuksella. Vakavin leikkauksen jälkeinen komplikaatio on vuotava suolihaava, joka usein johtaa vatsakalvontulehdukseen. Kirurgian seurauksena voi myös esiintyä kiinnikkeitä, ohutsuolen motiliteetin häiriöitä tai short bowel -syndroomaa. Tehtyyn tutkimukseen osallistui 58 Yliopistollisessa Eläinsairaalassa leikattua koiraa vuosilta 2009 - 2012. Tutkimukseen osallistuneilta koirilta kerättiin tiedot iästä, sukupuolesta, rodusta, oireista, oireiden kestosta, tehdyistä tutkimuksista, tehdystä toimenpiteestä ja leikkauksen syystä. Mikäli koiralla esiintyi leikkauksen jälkeen komplikaatioita, kerättiin tiedot tehdyistä jatkotutkimuksista, löydöksistä ja mahdollisesta uudesta kirurgisesta toimenpiteestä. Tutkimuksen potilailla yleisin leikkauksen syy oli vierasesine (79,9 %). Leikkauksen jälkeisiä komplikaatioita esiintyi 29,3 %:lla potilaista. Yleisin komplikaatio oli ileus, jota esiintyi 13,8 %:lla ja toiseksi yleisin oli vatsakalvontulehdus, joka todettiin 10,3 %:lla potilaista. Tutkimuksen potilaista 10,3 % kuoli leikkauksen jälkeisiin komplikaatioihin. Kuolleista potilaista kolme lopetettiin leikkauksen jälkeen ennen kotiutusta, kaksi lopetettiin vatsakalvontulehduksen vuoksi ja yhden potilaan tiedot eutanasian syystä olivat puutteelliset. Tutkimuksen hypoteesina oli ohutsuolen kirurgian jälkeisen kuolleisuuden olevan samaa luokkaa mitä se on ollut kansainvälisissä tutkimuksissa. Tutkimuksen tulos vastasi hyvin hypoteesia. Aiemmissa tutkimuksissa kuolleisuus on vaihdellut 9,6 - 23,3 % välillä. Tutkimuksessa havaittiin lineaarisen vierasesineen ja voimakkaan kuivumisen olevan merkitsevästi yhteydessä lisääntyneeseen kuolleisuuteen. Kun kaikkia komplikaatioita tarkasteltiin yksittäisenä muuttujana, todettiin komplikaatioille altistavana tekijänä eläimen shokkitila ennen leikkausta. Komplikaatioita saaneilla potilailla oli merkitsevästi lyhyempään kestäneet oireet, korkeampi hematokriitti ja alhaisempi ruumiinlämpö. Yliopistollisessa eläinsairaalassa ohutsuolen kirurgiset toimenpiteet tehdään pääsääntöisesti samalla tavalla kirurgista riippumatta. Tutkimuksen perusteella voidaan todeta Yliopistollisessa Eläinsairaalassa ohutsuolen kirurgian jälkeisten haavavuotojen määrän ja kuolleisuuden olevan samantasoisia kuin mitä ne ovat olleet kansainvälisissä tutkimuksissa.
  • Torppa, Juha (2014)
    Utaretulehdus on yksi lypsykarjan yleisimmistä ja taloudellisesti merkittävimmistä sairauksista sekä yleisin syy mikrobilääkkeiden käyttöön lehmillä. Tämän kirjallisuuskatsauksen tarkoitus on selvittää taudinaiheuttajakohtaisesti, millaisia paranemisennusteita utaretulehdukselle on raportoitu mikrobilääkehoidoilla ja ilman hoitoa. Näiden tietojen perusteella pohditaan hoidon kannattavuutta sekä suomalaisten utaretulehduksen hoitosuositusten taustalla olevan näytön tasoa ja mahdollisia muutostarpeita. Piilevässä Gram-positiivisten bakteerien aiheuttamassa utaretulehduksessa mikrobilääkehoito parantaa bakteriologisen paranemisen ennustetta kaikkien tavallisimpien taudinaiheuttajien osalta lukuun ottamatta penisilliiniresistenttiä Staphylococcus aureusta. S. aureus -utaretulehduksen bakteriologisen paranemisen ennuste mikrobilääkehoidolla on useimmissa aineistoissa ollut noin 30–60 %, mutta tätä parempia ennusteita voidaan saavuttaa jos hoidettavaksi valikoidaan ainoastaan penisilliiniherkät tai muuten keskimääräistä paremmin hoitoon vastaavat tapaukset. Hoidon pidentäminen ja yhdistelmähoidon käyttäminen pelkän paikallis- tai yleishoidon sijaan parantaa ennustetta. Streptococcus agalactiaen, Streptococcus dysgalactiaen ja koagulaasinegatiivisten stafylokokkien (KNS) aiheuttamassa utaretulehduksessa bakteriologisen paranemisen ennuste lyhyellä mikrobilääkehoidolla on hyvä, noin 60–100 %, eikä yleishoidolla näissä tapauksissa saavuteta etua paikallishoitoon verrattuna. KNS-utaretulehduksessa noin puolet tapauksista paranee ilman hoitoakin. Ympäristöperäisten streptokokkien aiheuttamassa utaretulehduksessa spontaaniparanemisen ennuste näyttäisi olevan hieman KNS-utaretulehdusta huonompi, kun taas S. agalactiaen ja S. aureuksen aiheuttamassa utaretulehduksessa ennuste ilman hoitoa on erittäin huono. Streptococcus uberiksen aiheuttama utaretulehdus näyttää vastaavan mikrobilääkehoitoon jonkin verran S. dysgalactiae -utaretulehdusta huonommin. Vaikka mikrobilääkehoidon vaikutuksesta Gram-positiivisten bakteerien aiheuttaman piilevän utaretulehduksen paranemiseen on varsin vahvaa näyttöä, on hoidon taloudellinen kannattavuus S. agalactiaen aiheuttamia tapauksia lukuun ottamatta edelleen epäselvää. Kliinisessä Gram-positiivisten bakteerien aiheuttamassa utaretulehduksessa mikrobilääkehoitoa pidetään keskeisenä osana karjan utareterveyden hallintaa ja lisäksi eläinsuojelullisesti tärkeänä. Mikrobilääkehoidon tehoa ei kuitenkaan ole juuri verrattu hoitamattomiin kontrolleihin. Gram-negatiivisten bakteerien aiheuttamasta kliinisestä utaretulehduksesta kontrolloituja tutkimuksia on tehty hieman enemmän, ja mikrobilääkehoidon hyödyllisyys on havaittu piilevien tapausten lisäksi kyseenalaiseksi myös kliinisissä tapauksissa. E. coli -utaretulehduksen paranemisennuste on useimmiten hyvä ilman hoitoakin, kun taas Klebsiella-utaretulehdus näyttää paranevan huonosti hoidosta huolimatta. Vakavissa E. coli ja Klebsiella-utaretulehduksissa mikrobilääkehoidolla saattaa kuitenkin olla kuolleisuutta vähentävä vaikutus. Nykyisin käytössä olevat suomalaiset suositukset utaretulehduksen hoidosta lypsykaudella eivät tämän kirjallisuuskatsauksen perusteella vaadi korjauksia, mutta suositusten noudattamisessa olisi parannettavaa erityisesti mikrobilääkkeen antotavan osalta. Vaikka vertailevia tutkimuksia hoitosuosituksissa esitetyttyjen mikrobilääkeaineiden ja hoitotapojen tehosta muihin mahdolllisiin hoitoihin verrattuna on vain vähän, vaikuttavat suositukset olemassa olevan tiedon valossa parhaiten perustelluilta vaihtoehdoilta. Lisää tutkimuksia kuitenkin tarvitaan useimpien taudinaiheuttajien osalta hoidon kannattavuuden ja optimaalisen hoitotavan selvittämiseksi.
  • Jansson, Petronella (2014)
    Kroniska luftvägsinfektioner är vanliga hos slaktsvin i Finland. Pleurit och pneumoni försämrar svinens tillväxt och orsakar ekonomiska förluster. Dessutom påverkar sjukdomar svinens välmående. I avhandlingens litteraturöversikt presenteras vilka luftvägssjukdomar som finns i Finland och i resten av världen, samt vilka riskfaktorer för kroniska luftvägsinfektioner som hittats utomlands. Undersökningens mål var att få reda på vilka faktorer som påverkar mängden pleuriter hos slaktsvin i Finland. Svingårdar delades upp i fall och kontroller enligt mängden pleuriter svinpartierna haft vid slakt. I forskningen deltog 34 svingårdar, varav 18 var fall och 16 var kontroller. Vid gårdsbesöken intervjuades producenten angående gårdens rutiner, hygien, sjukdomsskydd, ventilation och värmesystem. I fyra boxar i undersökningsavdelningen mättes temperatur, relativ luftfuktighet, ammoniak, luftströmning, väggens temperatur, vattenmängd ur nipplarna och luftvolym per svin. De 34 finska svingårdarna hade liknande värden gällande luftens egenskaper. Temperatur, relativ luftfuktighet och luftströmning låg inom de i litteraturen rekommenderade gränserna. Fallens ammoniakvärden (medeltal 8,6 ppm) var något högre än kontrollernas (medeltal 5,0 ppm). Fallens luftvolym (medeltal 3,6 m3/svin) var även något lägre än kontrollernas (medeltal 3,9 m3/svin). Betydelsen av resultaten kunde inte påvisas statistiskt på grund av den lilla sampelstorleken. I den statistiska analysen undersöktes faktorer i svinens omständigheter och deras korrelation med mängden pleurit vid slakt. Det framkom att ett bra sjukdomsskydd är en skyddande faktor (OR 0,16; p-värde 0,04). Till sjukdomsskyddet hörde bland annat lastrum, slaktbilschaufförens rutiner, sjukdomsspärr, handtvätt och tvätt av stövlar. Förekomsten av lastrum är en stark enskild skyddande faktor (OR 0,022; p-värde 0,03). Ett stort antal slaktsvin är en liten riskfaktor (OR 1,002; p-värde 0,03), vilket motsvarar utländska forskningars resultat, där ett stort antal svin varit en riskfaktor för kroniska luftvägsinfektioner. Integrerad svinproduktion är enligt utländska forskningar också en riskfaktor, eftersom dessa gårdar sällan fungerar enligt omgångsuppfödning, men i den här forskningen kunde ingen korrelation hittas. Svingårdarnas läge påverkade också resultatet. De gårdar som fanns i Egentliga Finland hade ungefär hälften så liten risk att höra till gårdar med mycket pleuriter jämfört med gårdar i Tavastland och i resten av Finland (OR 0,49; p-värde 0,027). Resultaten kan ha påverkats av att sampelstorleken var liten. Dessutom är sjukdomssituationen i Finland bra i förhållande till andra länder, vilket gör det svårare att upptäcka riskfaktorer. Även variationer i slakteriernas post mortem undersökning, de använda maskinerna och personerna som gjorde gårdsbesöken kan ha påverkat resultaten.
  • Huhti, Petra (2014)
    Tammalla on anatomiselta rakenteeltaan diffuusi istukka, jossa ravitsemuskalvon eli allantokorionin pintaa peittävät makrovilluskeräymien muodostamat mikrokotyledonit työntyvät endometriumin taskumaisten poimujen muodostamiin mikrokarunkkeleihin muodostaen mikroplasentomeja. Tamman istukka kasvaa ja muotoutuu tiineyden edetessä. Alkeellisten makrovillusten kehittyminen alkaa 45. tiineysvuorokautena. Primaarisessa laskostumisessa nämä mikrokotyledonien esiasteina toimivat makrovillukset työntyvät endometriumin poimuihin. Histologisessa tarkastelussa nähdään trofoblastisolujen ja kohdun epiteelisolujen kiinnittyminen toisiinsa mikrovillusten avulla. Sekundaarinen laskostuminen monimutkaistaa istukan liittymäkohtaa 100. tiineysvuorokautena ja mikrokotyledonit ovat hyvin kehittyneet 150. tiineysvuorokautena. Istukan kehittymiseen ja toimintaan vaikuttavat useat eri tekijät, kuten emän ja kohdun koko, emän ravitsemus, endometriumin rappeumamuutokset, kaksostiineys ja hormonipuutokset. Tiineydenaikainen hormonituotanto eroaa tamman kohdalla muista nisäkkäistä. Ensimmäinen estrogeenipitoisuuden nousu nähdään 33. -39. tiineysvuorokautena tamman munasarjatuotannon toimesta. Sikiö ja istukka vastaavat estrogeenituotannosta pääosin 80. tiineysvuorokauden jälkeen ja estrogeenien huippupitoisuudet nähdään 7. – 8. tiineyskuukautena. Sikiön sukupuolirauhaset tuottavat kolesterolista pregnenolonin kautta dehydroepiandrosteronia (DHA), joka perinteisessä estrogeenintuotantoreitissä muunnetaan fenoliestrogeeneiksi istukassa. Kolesterolista riippumattomassa vaihtoehtoisessa reitissä sikiön sukupuolirauhaset tuottavat tammalle ainutlaatuisten estrogeenien, equiliinin ja equileniinin, esiasteita, jotka muutetaan istukassa näiksi tyydyttymättömiksi estrogeeneiksi. Tamman munasarjojen primaarinen keltarauhanen ja sekundaariset keltarauhaset vastaavat progesteronituotannosta alkutiineydessä. Istukalla on yksinomainen rooli progesteronin tuottajana tiineysvuorokaudesta 70 – 100 lähtien. Tamman plasman progesteronipitoisuus laskee tiineyden edetessä päinvastoin kuin muilla nisäkkäillä ja nousee vasta hieman ennen varsomista. Tamman endometriumissa nähdään gonadotropiinia (eCG) tuottavat kohtukupit tiineysvuorokausina 40 – 120. Suonikalvon trofoblastisolut tunkeutuvat endometriumin epiteelin läpi stroomaan ja kehittyvät kuppisoluiksi. Munasarjat tuottavat estrogeeneja eCG:n stimuloimana. Sekundaariset follikkelit ovuloituvat tai luteinisoituvat eCG:n LH-vaikutuksesta. Infektiivinen istukkatulehdus on syy useisiin abortteihin tiineyden aikana. Bakteerit ovat olleet monissa tutkimuksissa tärkeimpiä istukasta eristettyjä mikrobeja. Bakteerilajien yleisyyteen vaikuttavat maantieteellinen sijainti ja ajankohta. Istukkatulehdukset jaetaan askendoiviin ja ei-askendoiviin infektioihin. Askendoivassa infektiossa patogeeni pääsee kohtuun kohdunkaulan kautta. Verivälitteinen infektio ja endometriitin seurauksena syntyvä istukkatulehdus ovat esimerkkejä ei-askendoivista infektioista. Tammalla voidaan havaita emätinvuotoa tai ennenaikaista maidon erittämistä kliinisinä oireina, mutta abortteja voidaan nähdä myös ilman edeltäviä merkkejä. Istukkatulehduksen diagnosoinnissa voidaan käyttää apuna transrektaalista ultraäänitutkimusta. Kohdun ja istukan yhteenliittymän ulkonäkö ja paksuus voi paljastaa istukkatulehduksen. Helppo ja nopea tapa on mitata seerumin amyloidi A-pitoisuus emältä. Istukkatulehdustammoilla pitoisuus on kohonnut. Tutkimuksien mukaan tehokas lääkeaineyhdistelmä istukkatulehduksen hoidossa on trimetopriimisulfa, tulehduskipulääke ja altrenogesti. Näiden yhteiskäytöllä on lisätty elävänä syntyvien varsojen lukumäärää.
  • Immonen, Sanna (2014)
    Tässä kirjallisuuskatsauksessa tutustutaan koirien kolmen yleisen käytösongelman, eroahdistuksen, äänipelkojen ja pakko-oireiden taustoihin. Jokainen eläinlääkäri joutuu tekemisiin koirien käytösongelmien kanssa, mutta käytösongelmiin liittyvä opetus on eläinlääkäreiden perustutkinnossa hyvin vähäistä. Eläinlääkärit joutuvat kartoittamaan sairauksia käytösongelmien taustalta, vastaamaan asiakkaiden esittämiin kysymyksiin käytösongelmiin liittyen ja pahimmillaan lopettamaan koiria käytösongelmien vuoksi. Eläinlääkäreillä olisi siis merkittävä tilaisuus opastaa käytösongelmien ennaltaehkäisyssä ja hoidossa ja tätä kautta parantaa koirien hyvinvointia. Ehkäisemällä koirien lopetuksia käytösongelmien vuoksi säästetään koiran henki ja maksava asiakas. Ongelmien ennaltaehkäisy ja hoito lähtee aina taustojen ymmärtämisestä, mihin tarpeeseen tämän tutkielman tuottama tieto vastaa. Rotujen käyttäytyminen poikkeaa toisistaan merkittävästi ja lisäksi ympäristötekijät vaikuttavat aina sikiöajasta aikuisuuteen saakka. Ravitsemuksella, hormoneilla, varhaisella käsittelyllä ja sosiaalistamisella on vaikutuksia yksilöiden käyttäytymiseen ja ongelmakäytösten esiintyvyyteen. Kaikki kolme käytöshäiriötä liittyvät läheisesti toisiinsa. Äänipelko on yleistä sekä eroahdistuksesta että pakko-oireista kärsivillä koirilla. Lisäksi sekä eroahdistuksen että pakko-oireiden taustalla on serotonergisen ja dopaminergisen järjestelmän häiriöitä. Perinnöllisen komponentin vuoksi tietyt rodut ovat alttiimpia äänipeloille ja pakko-oireille, ja esim. pakko-oireisilta kupeen/peiton imeskelijöiltä on paikannettu riskialleeli. Sen sijaan eroahdistukselle ei ole todettu rotualttiutta. Luonteeltaan eroahdistuskoirien on todettu olevan pessimistisempiä ja pakko-oireisten arempia kuin terveet verrokit. Eroahdistuskoirilla muutokset omistajan kanssa vietetyssä ajassa olivat selvästi laukaisevana tekijänä, kun taas pakko-oireisilla käytöksen laukeaminen liittyy usein toimettomuuteen tai kiihtymiseen. Eroahdistus ja äänipelko ovat myös oireiltaan hyvin samankaltaiset. Koiran alkuperällä, rodulla tai sukupuolella ei näyttäisi olevan yksiselitteistä vaikutusta eroahdistuksen tai äänipelkojen syntyyn. Pakko-oireiden on todettu esiintyvän useammin uroksilla ja pentuajan hoivalla ja vieroitusiällä on havaittu olevan merkitystä. Samoin vitamiinilisät, erityisesti B6-vitamiini näyttäisi suojaavan pakko-oireilta. Eroahdistus- ja äänipelkoisilla koirilla steriloinnilla tai kastroinnilla ei ole havaittu olevan kiistatonta vaikutusta, mutta pakko-oireisilla nartun sterilointi saattaa suojata käytöshäiriöltä. Monet tärkeät asiat ovat siis tapahtuneet ennen kuin koiranpentu päätyy uudelle omistajalleen eli kasvattajan vaikutus pennun tulevaan elämään on merkittävä. Kasvattaja päättää jalostukseen käytettävän geneettisen materiaalin, valitsee emälle ja pennuille syötettävän ruuan ja on vastuussa pentujen kokemusten määrästä ja laadusta. Omistajalle jää vastuullinen valinta sopivan rodun ja kasvattajan löytämisestä sekä sosiaalistamisen jatkamisesta pennun saavuttua.Vaikuttavista ympäristötekijöistä, kuten ruokinnan ja varhaisen käsittelyn vaikutuksista ongelmakäytösten syntyyn löytyi yllättävän vähän tietoa. Nyt koottua tietoa voidaan kuitenkin hyödyntää kasvattajien ja omistajien neuvonnassa ja katsauksesta saa monipuoliset pohjatiedot kyseisten käytösongelmien tunnetuista taustoista.
  • Ritakari, Paula (2014)
    Alkionsiirtojen avulla on mahdollista lisätä geneettisesti arvokkaiden naaraseläinten jälkeläismäärää ja menetelmää on sovellettu onnistuneesti tuotantoeläimillä. Hevosmaailmassa alkionsiirrot ovat kuitenkin vielä melko harvinaisia. Alkionsiirtoon turvaudutaan useimmiten hedelmällisyyshoidon tapaan tilanteissa, joissa vanha tai arvokas tamma ei itse pysty viemään tiineyttä loppuun ja se tulee kysymykseen myös silloin, jos nuori tamma halutaan saada siitoskäyttöön mahdollisimman varhain tai jos tamman kilpailu-uraa ei haluta keskeyttää siitoskäytön vuoksi. Alkioiden pakastamismenetelmien kehittyminen mahdollistaisi niin ikään laajemman kansainvälisen hevoskaupan sekä geneettisen materiaalin säilömisen. Alkionsiirto on mahdollista läheisten sukulaislajien kesken, mikä mahdollistaa menetelmän käytön uhanalaisten lajien säilyttämisen edistämiseksi. Alkionsiirtoa voidaan käyttää apuna myös oriin hedelmällisyyden arvioinnissa sekä tamman lisääntymiselimistön patologian tutkimuksessa. Toistaiseksi alkionsiirtomenetelmien suosiota rajoittaa alkioiden huono saatavuus, koska tammoille soveltuvaa superovulaatiomenetelmää ei vielä ole onnistuttu kehittämään. Myös alkioiden säilytykseen liittyy useita ongelmia. Hevosen alkion erikoinen rakenne kapseleineen vaikeuttaa kylmänsuoja-aineiden kulkeutumista alkion sisälle. Varhaisemman kehitysvaiheen alkiot kestävät pakastamista suurempia alkioita paremmin, mutta alkionhuuhtelutulokset ovat heikompia silloin, kun alkioita huuhdellaan varhaisempana ajankohtana. Alkionsiirron onnistumisen kannalta on tärkeää päästä valitsemaan siirrettäväksi laadukkaita ja hyväkuntoisia alkioita. Alkioita on perinteisesti arvosteltu mikroskoopin avulla morfologisin perustein sekä erilaisilla värjäysmenetelmillä, mutta myöhemmin mukaan on tullut myös alkion DNA:n tutkimisen mahdollisuus polymeraasiketjureaktio- eli PCR-menetelmällä. Tämä lisensiaatin tutkielma on kirjallisuuskatsaus, jonka tavoitteena on selvittää lukijalle alkionsiirtoprosessin eri vaiheet sekä valottaa tekijöitä, jotka vaikuttavat alkionsiirron onnistumiseen
  • Hämäläinen, Karoliina (2014)
    Lisensiaatintutkielmani sisältää kirjallisuuskatsauksen ja tutkimusosion, jotka käsittelevät lihavuuskuntoluokan, sen muutosten ja laiduntamisen vaikutusta tamman kiimakiertoon. Tamman lihavuuskunto, lihavuuskunnon muutosten ja tamman saaman ravinnon laadun on aiemmin todettu vaikuttavan kiimakiertoon sekä systeemisesti että follikkelitasolla. Selvimmillään erot ovat olleet seksuaalilevosta palautuessa. Ylimääräisellä rasvalla ei ole havaittu olevan vaikutusta lisääntymiseen samalla tavoin kuin laihuudella tai kuntoluokan muutoksilla, mutta lihavuus altistaa hevosia aineenvaihdunnan sairauksille, jotka puolestaan heikentävät hedelmällisyyttä. Tutkimus oli osa MTT:n (Maa- ja elintarviketalouden tutkimuskeskus) HorseGrass -hanketta, jonka tarkoituksena oli tutkia vapaan ja rajoitetun laiduntamisen vaikutusta hevosen hiilihydraatti- ja rasvametaboliaan. Tutkielmani käsittelee tutkimukseen sisältynyttä lisääntymisosiota, jossa tutkittiin lihavuuden ja lihavuuskunnon muutosten vaikutusta kiimakiertojen follikkelidynamiikkaan, seerumin progesteronipitoisuuksiin ja ovulaatioiden välisiin aikoihin. Kokeella oli eläinkoelautakunnan myöntämä lupa, joka koski 22 MTT:n ja Ypäjän hevosopiston omistamaa ja kasvattamaa suomenhevostammaa. Tammat oli jaettu kahteen ryhmään, joista toinen laidunsi niukalla luonnonvaraisella laitumella ja toinen runsaalla viljellyllä peltolaitumella. Tammoista otettiin verinäytteitä diestruksen aikana 1., 3. ja 5. ovulaation toteamisen jälkeen sekä jokaisen kiimakierron 16. – 18. päivästä ovulaation toteamiseen saakka 3 – 4 kertaa viikossa progesteronitason määrittämistä varten. Tammojen kohtu, kohdunkaula ja munasarjat tutkittiin peräsuolen kautta ultraäänitutkimuksella kiimakierron 16. – 18. päivästä ovulaation toteamiseen saakka 3 kertaa viikossa. Tammat punnittiin kuukausittain. Samalla niiden lihavuuskunto arvioitiin ja rasvakudoksen paksuutta mitattiin ultraäänellä viidestä erikseen määritellystä kohdasta. Tulosten tarkastelun yhteydessä tammat jaettiin uudelleen kahteen ryhmään painonmuutoksen mediaanin mukaan. Runsaan laitumen ja > 51 kg lihoneiden ryhmässä diestrus pidentyi laidunkauden aikana. Niukalla laitumella ≤ 51 kg lihoneiden ryhmässä havaittiin persistoivia keltarauhasia, kun taas runsaalla laitumella niitä ei havaittu lainkaan. On mahdollista, että laitumen tyypillä on merkitystä kiimakierron häiriöiden synnyssä. Tutkimuksessa oli myös nähtävissä, että joutilas hevonen lihoo laitumella ollessaan, runsaan laitumen ryhmä lihoi merkittävästi niukan laitumen ryhmää enemmän. Painon, kaulanympäryksen ja vyötärön ympäryksen todettiin olevan parhaita lihomisen mittareita. Merkittävimmin rasvakudoksen paksuus runsaan laitumen tyhmässä kasvoi lavan ja hännäntyven alueella. Luonnonlaidun voi mahdollisesti altistaa kiimakierron häiriöille, kun taas runsas laidun ja lihominen voivat altistaa diestruksen pidentymiselle. Siitostamman laidunnusaika ja laiduntyyppi tulisi mitoittaa oikein lihomisen ja sen aiheuttamien ongelmien ennaltaehkäisemiseksi.
  • Kiimamaa, Raisa (2014)
    Haemonchus contortus –loinen aiheuttaa lammastalousmaissa taloudellisia tappioita hidastamalla lampaiden kasvua ja vakavissa tartunnoissa aiheuttaen lampaiden kuolemia. Loinen on ennen ollut ongelma vain lämpimissä maissa, missä lämmin ilmasto mahdollistaa sen elämänkierron . Aiemmin ajateltiin, ettei H. contortus selviä pohjoisten maiden talvesta. Viime vuosina Ruotsissa ja Norjassa on tutkittu loisen esiintymistä ja sitä on löydetty molemmista maista. Suomesta loista on löydetty Eviran suorittamissa raadonavauksissa ja lisäksi yksittäisiä kliinisiä tapauksia on havaittu. Suomessa ei ole tehty laajempaa esiintyvyystutkimusta aiheesta. Suomessa ei ole ollut sopivaa menetelmää H. contortus- tartunnan havaitsemiseen ulostenäytteestä. Haemonchus.contortus -munat ovat vaikeasti erotettavista muista Trichostrongylodea-tyyppisistä munista perinteisesti ulostenäytteiden tutkimiseen käytetyllä McMaster – menetelmällä. Tutkimuksessa pystytettiin laboratoriomenetelmä Jurasakin ym. 2010 artikkelin perusteella H. contortus –tartunnan määrittämiseksi. Menetelmä perustuu maapähkinälektiinin sitoutumiseeni H. contortus- munien pintarakenteisiin. Maapähkinälektiiniin liitetyn fluoresenssimolekyylin avulla H. contortus -munat fluoresoivat näytettä tutkittaessa fluoresenssimikroskoopin avulla. Muihin Trichostrongyloidea-tyyppisiin muniin maapähkinälektiini ei sitoudu. Tutkimuksessa tutkittiin ulostenäytteitä kuudelta lammastilalta Etelä-Suomesta. Näytteitä oli yhteensä 103. Näytteet tutkittiin ensiksi McMaster-menetelmällä ja siinä Trichostrongyloidea-tyyppisten munien suhteen positiivisille näytteille suoritettiin maapähkinälektiinivärjäys. Maapähkinälektiinivärjäyksessä yhteensä 9 näytettä kahdelta eri lammastilalta osoittautui positiiviseksi H. contortuksen suhteen. Tämä oli 8,7 % tutkituista näytteistä. Tulos osoittaa, että Suomessakin esiintyy H. contortusta, joten olisi hyvä suorittaa tulevaisuudessa laajempi esiintyvyystutkimus. Haemonchus contortuksen taloudellinen merkitys Suomen lammastalouteen ja loislääkeresistenssin esiintyminen Suomessa H. contortuksella olisi selvittää tulevaisuudessa.
  • Jyrkinen, Venla (2014)
    Klostridibakteerien aiheuttamien ruoansulatuskanavan sairauksien, erityisesti hemorraagisen jejuniitin, esiintyvyys on lisääntynyt naudoilla viime vuosina sekä Suomessa että muualla maailmassa. Yleistyneistä tautitapauksista huolimatta klostridibakteerien aiheuttamista ruoansulatuskanavan sairauksista naudalla on vähän tietoa suomen kielellä. Sairauksien hoitotulokset ovat huonoja, eikä altistavia tekijöitä tai tehokkaita ennaltaehkäisymenetelmiä tiedetä. Tämän kirjallisuuskatsauksen tarkoituksena on selvittää ja koota tämänhetkistä kansainvälistä tietoa aiheesta, sekä erityisesti kartoittaa mahdollisia syitä näiden sairauksien esiintyvyyden kasvuun Suomessa viime vuosien aikana. Clostridium-suvun merkittävin patogeeni on C. perfringens, jonka kaikki viisi toksinotyyppiä voivat toimia taudinaiheuttajana naudan ruoansulatuskanavassa. Kirjallisuudessa mainittuja muita mahdollisia taudinaiheuttajia ovat C. septicum, C. sordellii ja C.difficile. Naudan ruoansulatuskanavan sairaudet, jotka on nykytietämyksen valossa yhdistetty Clostridium-suvun bakteereihin, ovat hemorraaginen jejuniitti, abomasiitti ja juoksutusmahahaavat sekä enterotoksemia. Hemorraaginen jejuniitti on ensimmäisen kerran 1990-luvun alussa kuvattu, aikuisilla naudoilla esiintyvä sairaus, jolle tunnusomaista ovat verihyytymät, jotka tukkivat ohutsuolen luumenin. Sairauden aiheuttajaksi epäillään C. perfringens tyyppi A:ta, mutta myös vaihtoehtoisia teorioita etiologiasta on esitetty. Abomasiitti ja juoksutusmahahaavat ovat yleisimmin vasikoilla esiintyviä juoksutusmahan sairauksia, joiden etiologia on yhdistetty etenkin abomasiitin osalta vahvasti klostridibakteereihin. Abomasiittia esiintyy vasikoilla yksittäisinä tautitapauksina sekä taudinpurkausmaisesti. Enterotoksemia johtuu ruoansulatuskanavan bakteerien tuottamien toksiinien leviämisestä verenkiertoon ja näiden aiheuttamista systeemisistä vaikutuksista elimistössä. Nautojen kohdalla enterotoksemia yhdistetään lähes poikkeuksetta klostridibakteereihin, ja sairastuneet naudat ovat yleensä hyvin kasvaneita nuoria eläimiä, jotka löydetään äkillisesti kuolleina. Sairauksia yhdistävät nopea taudinkulku, satunnainen esiintyminen ja huonot hoitotulokset. Etiologia ja altistavat tekijät ovat yhä osittain epäselviä. Tiedon puutetta kuvastaa myös se, että sairauksien luokittelussa on eroavaisuuksia eri lähteiden välillä. Koska sairastapaukset esiintyvät satunnaisesti ja menetykset koskevat kerrallaan vai muutamia eläimiä, tilannetta siedetään eikä tutkimukseen ryhtymiselle ole yhtä suurta painetta kuin tarttuvien tautien yhteydessä. Klostridibakteerien aiheuttamien sairauksien tutkimista vaikeuttaa bakteerien monimuotoinen rooli: bakteerit voivat olla suoliston normaaliflooran jäseniä, vakavia taudinaiheuttajia tai kuoleman jälkeisiä suolen sisällön kolonisoijia. Tämän kirjallisuuskatsauksen perusteella ei voida antaa yksiselitteistä vastausta siihen, miksi sairauksien esiintyvyys on viime aikoina lisääntynyt. Usein altistavat tekijät on kuitenkin yhdistetty intensiivisiin tuotantotapoihin, ja kotieläintuotannon nykyisen kehityssuunnan vuoksi on mahdollista, että sairauksien merkitys tulee jatkossa korostumaan entisestään. Sairauksien akuutin ja vakavan luonteen vuoksi hoito on yleensä tehotonta, joten huomio tulisi kohdistaa altistavien tekijöiden kartoitukseen jasairauksien ennaltaehkäisyyn.
  • Korhonen, Tanja (2014)
    Tutkielma sisältää kirjallisuuskatsauksen ja kokeellisen osuuden. Nupoutus on kivulias toimenpide, jossa vasikan sarvenaiheiden kasvu estetään polttamalla kasvurengas tulikuumalla raudalla. Sarvettomuudesta saatavat hyödyt ovat niin suuret, että toimenpide on sallittu ja rutiininomainen. Lainsäädännön mukaan alle neljän viikon ikäisen vasikan saa nupouttaa ilman kivunlievitystä. Suositeltavin tapa nupoutuksen yhteydessä on kuitenkin rauhoittaa vasikka, puuduttaa sarvenaiheet ja hoitaa toimenpiteen jälkeinen kipu tulehduskipulääkkeellä. Kivunlievityksen käyttö nupoutuksen yhteydessä on tärkeää sekä vasikan hyvinvoinnin että vasikan ja ihmisen myöhäisemmän suhteen kehittymisen kannalta. Suomessa tuottaja saa itse päättää, pyytääkö eläinlääkärin lääkitsemään vasikan. Tuottajan päätökseen eläimen lääkitsemisestä ja hoidosta vaikuttaa nykytiedon mukaan ainakin käsitys oireiden vakavuudesta.Muita vaikuttavia tekijöitä ovat muun muassa tuottajan ikä, sukupuoli, tuotantomalli ja terveydenhuoltosopimuksen tekeminen. Tuottajien asenteita ja kivunlievityspäätökseen liittyviä tekijöitä nupoutuksen yhteydessä on kuitenkin tutkittu vasta vähän. Tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää suomalaisten maidontuottajien nupoutuskäytäntöjä ja -asenteita. Tutkimuksen lähtökohtana oli tutkia, kuinka vakavaksi tuottaja arvioi nupotuskivun ja miten hän toimii arvioonsa nähden. Lisäksi haluttiin selvittää, onko terveydenhuoltosopimuksen tekemisen ja kivunarvioinnin välillä yhteyttä. Aiheesta ei ole tehty aikaisemmin tutkimusta Suomessa. Tutkimus suoritettiin lähettämällä kyselylomake tuhannelle satunnaisesti valitulle suomalaiselle maidontuottajalle. Kyselylomakkeessa tiedusteltiin perustietojen lisäksi tuottajan mielipiteitä ja käytäntöjä erilaisten väittämien avulla. Vastaaja vastasi väittämiin Likert-asteikolla 1-5 tai 1-10. Tulokset analysoitiin tilastollisia menetelmiä apuna käyttäen. Kyselytutkimuksen vastausprosentti oli 45 %. Suomessa 72 % maidontuottajista nupouttaa joko kaikki tai osan vasikoistaan. Vastanneista 48 % pyytää eläinlääkärin aina paikalle lääkitsemään vasikan. Nupoutusta käyttävistä tuottajista 69 % arvioi nupoutuskivun vakavaksi. Heistä kipulääkitystä nupoutuksen yhteydessä tärkeänä piti kuitenkin vain 64 %. Kaikista vastaajista naiset arvioivat nupoutuskivun olevan huomattavasti vakavampaa kuin miehet (P< 0.001). Terveydenhuoltosopimustiloista 80 % nupouttaa vasikkansa. Vastaava lukema tiloilla, joilla ei ole terveydenhuoltosopimusta oli 55 % (P<0.001). Lisäksi vastaajat, joilla oli terveydenhuoltosopimus arvioivat nupoutuskivun suuremmaksi (P=0.05) ja pyysivät eläinlääkärin paikalle lääkitsemään nupoutettavat vasikat useammin (P=0.006) kuin vastaajat, joilla ei ollut terveydenhuoltosopimusta. Tuottajan päätökseen nupoutuskivun lääkinnästä vaikuttavat selvästi hänen arvionsa toimenpiteen kivuliaisuudesta. Ei ole kuitenkaan selvillä, miksi kaikki nupoutuskivun vakavaksi arvioivat vastaajat eivät lääkitse vasikoitaan. Myös terveydenhuoltosopimuksella on selvä merkitys tuottajan asenteeseen ja toimintaan nupoutuksen yhteydessä. Tarkkaan ei kuitenkaan tiedetä, saavatko kyseiset tuottajat tietoa ja ohjeistusta eläinlääkäriltään vai ovatko he jo lähtökohtaisesti kiinnostuneempia kivunlievityksestä ja eläinten hyvinvoinnista. Aiheesta tarvitaan jatkotutkimuksia.
  • Pietilä, Jenni (2014)
    Staphylococcus epidermidis kuuluu koagulaasinegatiivisten stafylokokkien (KNS) ryhmään ja on yksi naudan utaretulehduksesta yleisimmin eristetty KNS-laji. KNS:t ovat yleisiä utaretulehduksen aiheuttajia ja aiheuttavat yleensä kliinisesti lievän utaretulehduksen, joka nähdään lähinnä maidon solupitoisuuden nousuna. Maidon solupitoisuus vaikuttaa Suomessa suoraan maidon tuottajahintaan, jonka vuoksi jopa KNS:t voivat aiheuttaa ongelmia tiloilla. KNS-lajien välillä taudinaiheutuskyvyssä on havaittu eroavaisuuksia ja siksi onkin siirrytty tutkimaan yhä enemmän eri lajien ominaisuuksia. KNS:ien eri lajien taudinaiheutuskyvyn selvittäminen voi tulevaisuudessa tuoda lisää keinoja KNS-utaretulehduksen ennaltaehkäisemiseksi. S. epidermidiksen tekee kiinnostavaksi lajiksi sen kyky säilyä utareessa pitkiäkin aikoja ja aiheuttaa kroonisia infektioita. Lisäksi S. epidermidis kantaa usein perimässään lukuisia antibioottiresistenssiin johtavia geenejä, joiden on osoitettu siirtyvän bakteerilajien välillä. On myös viitteitä siitä, että S. epidermidis-infektion lähteenä saattavat toimia ihmiset, mikä on herättänyt huolen myös antibioottiresistenssin leviämisestä ihmisten ja eläinten välillä. S. epidermidis on yleinen ihmisten sairaalainfektioiden aiheuttaja.Kirjallisuuskatsauksessa on perehdytty S. epidermidiksen erityispiirteisiin taudinaiheuttajana naudan utaretulehduksessa ja erityisesti sen taudinaiheutusmekanismeihin eli virulenssitekijöihin. Kokeellisessa osassa selvitettiin ei-patogeenisena pidetyn S. epidermidis ATCC12228 -kannan taudinaiheutuskykyä naudan utaretulehduksessa tartutuskokeen avulla. ATCC12228-kantaa on käytetty useissa tutkimuksissa tautia aiheuttamattomana verrokkikantana ja sen taudinaiheutuskykyä on tutkittu lähinnä hiiri- ja rottakokeiden avulla. Eri kantojen genomien välisessä vertailussa ATCC12228-kannan perimässä on kuitenkin havaittu huomattavaa yhdenmukaisuutta erään ihmisille patogeenisen kannan kanssa. Tämän takia haluttiin tutkia onko kyseinen kanta oikeasti myös naudoilla tautia aiheuttamaton. Kokeessa käytettiin kahta lehmää, joiden utareneljänneksiin tartutettiin S. epidermidis ATCC12228. Tulehdusvastetta seurattiin kahden viikon ajan kirjaamalla ylös havainnot kliinisistä oireista sekä mittaamalla maidosta maitomäärää, entsyymiaktiivisuutta ja solupitoisuutta. Koejärjestelyt olivat samat kuin Simojoki ym. (2011) tekemässä tartutuskokeessa, jossa kahdeksalle lehmälle tartutettiin piilevästä utaretulehduksesta eristetty S. epidermidis PM221 -kanta. Kyseisen tartutuskokeen tuloksia verrattiin tämän kokeen tuloksiin saadaksemme paremman käsityksen ATCC12228-kannan taudinaiheutuskyvystä. ATCC12228-kanta aiheutti molemmille lehmille selvän tulehdusvasteen, joka ei kuitenkaan ollut yhtä voimakas kuin utaretulehduksesta eristetyllä PM221-kannalla. Näin ollen ATCC12228-kantaa ei voida pitää naudan utaretulehduksessa tautia aiheuttamattomana. ATCC12228- ja PM221-kannan genomien vertailu voisi tuoda lisää tietoa S. epidermidiksen taudinaiheutuskykyyn vaikuttavista tekijöistä.
  • Saaristo, Noora (2014)
  • Räsänen, Reetta (2014)
    Sikojen hännänpurenta on monisyinen käyttäytymisongelma, jonka ilmenemiseen vaikuttavat niin sikojen ulkoiset kuin sisäisetkin tekijät. Ulkoisiin tekijöihin kuuluvat mm. virikkeet, pito-olosuhteet, eläintiheys ja ruokinta; ja sisäisiin tekijöihin rotu, sukupuoli ja ikä. Hännänpurenta on yksi nykyaikaisen sikatalouden tuottavuuden ja sikojen hyvinvoinnin suurimmista ongelmista. Se vaikuttaa sikatalouden tuottavuuteen alentamalla sikojen päiväkasvua ja lisäämällä hylkäyksiä teurastamossa. Siat kärsivät purtujen häntien aiheuttamasta kivusta ja hännänpurentapurkausten aiheuttamasta stressistä. Tässä tutkimuksessa pyrimme selvittämään hännänpurennan ehkäisyyn ja vähentämiseen tarkoitetun lisärehun (Pekoni Break, Suomen Rehu) tehoa hännänpurennan vähentämisessä lihasikakarsinoissa, joissa purentaa on havaittu. Lisäksi pyrimme selvittämään mikä on tuotteen mahdollinen toimintamekanismi vertaamalla sitä muokattuun, suolattomaan tuotteeseen (rehu B) sekä syötävään virikerehuun, josta oli poistettu suolan lisäksi pellava ja hiiva (rehu C). Lisärehu jaettiin kahdesti päivässä lattialle karsinan perälle. Tutkimuksessa oli yhteensä 29 sekakasvatuskarsinaa, joissa oli kaikkiaan 303 lihasikaa, joiden ikä vaihteli 84−184 päivään. Tutkimuksessa seurattiin 15 päivän ajan lisärehun vaikutusta sikojen käyttäytymiseen ja kasvuun videoimalla karsinat sekä punnitsemalla siat tutkimuksen alussa ja lopussa. Käyttäytymistarkkailu suoritettiin valmiin etogrammin mukaisesti intervallitarkkailuna 4 tunnin ajalta sekä päivänä 1 että päivänä 15. Tutkimuksessa ei havaittu tilastollisesti merkitseviä eroja sikojen päiväkasvussa tai käyttäytymisessä eri tutkimuspäivinä eri rehujen välillä (p > 0,05). Karsinan takaosan tutkiminen lisääntyi tutkimusaikana päivästä 1 päivään 15 kaikilla rehuilla (p < 0,05; SEM 0,01). Muissa muuttujissa ei havaittu merkitseviä eroja ajan suhteen (p > 0,05). Sikojen perusrehun syöminen automaatilla lisääntyi alkuperäisellä rehulla päivästä 1 päivään 15 ja väheni rehulla B (p < 0,05; SEM 0,003). Myös rehulla C syöminen väheni tutkimuksen aikana, mutta ero ei ollut tilastollisesti merkitsevä (p > 0,05). Muissa muuttujissa ei havaittu merkitseviä eroja (p > 0,05). Hännänpurentaa esiintyi tutkimuksen aikana hyvin vähän, keskimäärin alle 0,1 % havainnoista. Tässä tutkimuksessa Pekoni Break ei vaikuttanut vähentävän hännänpurentaa, joskin tätä käytöstä havaittiin koko tutkimuksen aikana hyvin vähän. Kuitenkin rehulla oli positiivisia vaikutuksia: sikojen rehuautomaatilla syöminen lisääntyi, ja kaikilla tutkituilla rehuilla sikojen lattian tutkiminen karsinan perällä lisääntyi. Todennäköisesti rehun mahdollinen teho hännänpurennan vähentämiseen perustuu ainakin osittain virikevaikutukseen. Tarkemman toimintamekanismin ja erityisesti virikevaikutuksen selvittämiseksi voisi olla tarpeen tehdä lisätutkimusta, jossa rehun annostelutapaa muutettaisiin. Lisäksi tarvittaisiin kontrolliryhmä, jolle ei annettaisi ollenkaan lisärehua. Tällaista kontrollia ei tässä kokeessa eläinsuojelullisista syistä voitu tehdä.
  • Blomgren, Cecilia (2014)
    Tämän tutkimuksen tarkoituksena oli saada tietoa laktaattia kuljettavien proteiinien ilmentymisestä islanninhevosten punasoluissa. Laktaattia muodostuu kovan liikuntarasituksen aikana lihaksissa, josta se kulkeutuu plasmaan. Monokarboksylaattikuljettajat (MCT) ilmentyvät punasolun solukalvolla ja kuljettavat osan laktaatista punasolun sisään. Rasituksen jälkeen MCT –proteiinit kuljettavat laktaatin punasolujen sisältä takaisin plasmaan, mistä se kulkeutuu edelleen muiden kudosten käytettäväksi. Hevosen punasolusta on aikaisemmin löydetty kaksi MCT isoformia MCT1 ja MCT2, sekä MCT1 apuproteiinina toimiva CD147. Islanninhevoset ovat pitkään olleet eristäytyneitä muista hevosroduista, ja siksi geeniperimä on pysynyt rodun sisällä samana ainakin viimeisen tuhannen vuoden ajan. Muilla hevosroduilla on tunnistettu kaksi eri ilmenemistasoa punasolujen laktaattia kuljettavassa MCT1 (MCT1-proteiinissa. Korkean MCT1 –ilmenemistason hevosilla on rasituksen aikana todettu jopa puolet laktaatista olevan punasolujen sisällä väliaikaisesti ”varastoituna”. Näin lihasten laktaatintuotanto voi jatkua pidempään ja korkean MCT1 –ilmenemistason hevosilla on spekuloitu olevan parempi suorituskyky verrattuna matalan ilmenemistason hevosiin. Islanninhevosten punasolujen laktaattikuljettajista ei ole aikaisempaa tietoa. Tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää onko myös islanninhevosella kaksi MCT1 ilmenemistasoa. Tämän tiedon avulla pystytään arvioimaan milloin hevosten geeniperimään on tullut laktaattikuljetusproteiinin ilmenemistasoon vaikuttava mutaatio. Mikäli myös islanninhevosilla on kaksi ryhmää, voitaisiin olettaa että hevoset ryhmiin jakava geeneettinen tekijä on syntynyt jo ennen kuin islanninhevoset ovat jääneet eristyksiin Islannin saarelle. Tässä tutkimuksessa oli mukana 29 Suomessa asuvaa islanninhevosta, joiden ikävaihtelu oli 4-24 vuotta. Mukana oli ruunia, tammoja ja yksi ori. Hevosista otettiin verinäytteet kaulalaskimosta. Punasolut eroteltiin plasmasta ja punasolumembraanit eristettiin. Membraaneista mitattiin MCT1-, MCT2- ja CD147-proteiinipitoisuudet hevosspesifisten vasta-aineiden avulla käyttämällä westernblot menetelmää. Tulokset olivat suurin piirtein samankaltaiset verrattuna muihin tutkimuksiin. Odotetusti todettiin korrelaatio MCT1 ja CD147 välillä. MCT1 ei jakaantunut yhtä kaksihuippuisesti verrattuna muihin tutkittuihin hevosrotuihin. CD147 kohdalla prosentuaalisesti enemmän hevosia asettui keskitasoryhmään. MCT2 oli sen sijaan jakautunut normaalisti, kuten myös muilla roduilla. MCT2 korreloi iän kanssa, mutta havainto on todennäköisesti harha, johtuen pienen otannan takia.
  • Rytkönen, Sari (2014)
    Kissan kilpirauhasen liikatoiminta eli hypertyreoosi on kissojen yleisin hormoniperäinen sairaus. Se on yleistynyt voimakkaasti 1970-luvun lopulta lähtien vanhoilla kissoilla. Ulkomailla (Yhdysvallat, UK, Hong-Kong, Uusi-Seelanti) on tehty hypertyreoosille altistavista tekijöistä tapaus-verrokki-kyselytutkimuksia. Niissä riskitekijöiksi ovat useimmiten nousseet ruokinnalliset asiat, etenkin purkkiruoka ja kala. Ruokien väärän jodipitoisuuden (liiallinen, liian vähäinen tai liian vaihteleva) epäillään olevan yksi syy purkkiruokien aiheuttamassa riskissä. Uudemmissa tutkimuksissa on myös löydetty kissoista huomattavia määriä erilaisia vierasaineita, kuten palontorjunta-aineita (PBDE). Tutkielman tavoitteena oli ensin kirjallisuuskatsauksen avulla selvittää riskitekijöitä ja sitten tutkia tapaus-verrokki-kyselytutkimuksilla suomalaiskissojen ruokavaliota, ympäristötekijöitä ja hoitokäytäntöjä. Hypoteesina oli saada samanlaisia tuloksia (esimerkiksi, että purkkiruoka on riskitekijä) kuin ulkomaalaistutkimuksissa mutta myös mahdollisesta saada uusia tuloksia. Kyselytutkimuksia tehtiin kaksi, joista toisessa kysyttiin tarkentavia asioita etenkin ruokavaliosta. Internettiin tehtiin sähköinen e-lomake, jota varten oli laitettu linkkejä kissa-aiheisille keskustelupalstoille ja eläinlääkäriasemien ja eläinkauppojen seinille. Osa vastauksista saatiin paperilomakkein, joita oli lähetetty klinikoille ja Yliopistollisessa eläinsairaalassa käyneiden vanhojen kissojen omistajille. Ensimmäiseen kyselyyn tuli vastauksia 236 kpl, joista hypertyreoottisia oli 61 kissaa. Kontrolleiksi valittiin tästä määrästä vähintään 8-vuotiaat muut kissat (126 kpl). Hypertyreoottisten kissojen ja kontrollikissojen omistajille lähetettiin linkki jatkokyselyyn (e-lomake). Jatkokyselyyn tuli vastauksia 89 kpl, joista hyväksyttiin 83 kpl (hypertyreoottisia 33 kpl, kontrolleja 50 kpl). Tutkimuksissa tarkasteltiin riskitekijöitä kahdessa ikäryhmässä: vähintään 8-vuotiaat ja vähintään 13-vuotiaat. Tutkimuksessa suurimmaksi riskitekijäksi molemmissa ikäryhmissä nousi purkkiruoka. Muut kosteat teolliset kissanruoat eivät vaikuttaneet sairastumisriskiin. Myös kalansyönti ja maitotuotteiden syöminen vaikuttivat olevan riskitekijöitä. Kuivaruoan runsas osuus ruokavaliosta oli suojaava tekijä. Puhdasrotuiset olivat vähemmän riskialttiita verrattuna maatiaiskissoihin. Esimerkiksi sukupuolella, hoitokäytännöillä (mm. rokotukset, loishäädöt), ulkoilulla tai elinympäristöllä ei ollut merkittävää vaikutusta. Tulokset olivat osittain samoja ja osittain erilaisia kuin aikaisemmissa vastaavissa ulkomaalaistutkimuksissa. Purkkiruoan, kalan ja rodun osallisuus ovat yhteneviä ulkomaalaistutkimuksien kanssa. Maitotuotteilla ei sen sijaan ole ulkomailla ollut merkitystä sairastumisriskin kannalta, mikä voi olla sattumaa tai johtua todellisesta altistavista komponenteista maitotuotteissa. Tutkimuksen virhelähteitä ovat takautuvan kyselytutkimuksen heikkoudet. Omistaja ei esimerkiksi useinkaan muista ruokintaa jopa parinkymmenen vuoden takaa. Lisäksi aineiston analysoinnissa ja muokkaamisessa on voinut tulla virheitä. Seuraavaksi olisi hyödyllistä vertailla sairaiden ja kontrollikissojen välillä ainakin ruokien jodipitoisuuksia ja myrkkyjen määriä sekä sisätilojen pölyn PBDE-pitoisuuksia. Kaikkein hyödyllisimpiä olisivat vuosia kestävät satunnaistetut kontrolloidut ruokintakokeet.
  • Pulkkinen, Minna (2014)
    Kirjallisuuskatsauksen tarkoituksena on selvittää koiran suolinkaisen, Toxocara caniksen, esiintyvyyttä suomalaisilla koirilla sekä koirien loislääkintään liittyviä käytäntöjä ja tottumuksia. Tarkoituksena on myös selvittää Suomessa myyntiluvallisten loislääkeaineiden valmisteyhteenvetojen pohjalta, onko rutiininomainen loislääkitys Suomessa yhä suositeltavaa ja minkälaisissa tilanteissa se on tarpeellista. Haluan myös selvittää, mitä riskejä suolinkaistartunnasta on lemmikkikoirien lisäksi ihmisen terveydelle. Koirien suolistoloisten esiintyvyys on Suomessa suhteellisen alhainen ja yleisin suolistoloinen on koiran suolinkainen. Koiran suolinkaisen elinkierto on monimutkainen. Suolinkaistartunnan siirtyminen emolta pennuille tiineyden aikana on koiran suolinkaisen elämänkierron perusta. Aikuisella koiralla suolinkaistartunta on yleensä oireeton, mutta koiranpennuilla terveyshaitat ovat merkittäviä. Koiran suolinkainen on myös zoonoosi, eli se voi tarttua myös ihmiseen ja aiheuttaa vakavia terveyshaittoja. Suurin osa suomalaisista koiranomistajista loislääkitsee lemmikkinsä rutiininomaisesti kaksi kertaa vuodessa ja suurimmat riskit loistartunnoille on ulkomailla matkustelevilla ja kennelissä elävillä koirilla. Suomessa myyntiluvalliset suolinkaisen häätöön soveltuvat lääkeaineet ovat bentsimidatsoleihin kuuluvat fenbendatsoli, flubendatsoli ja pyranteeli, tetrahydropyrimidiineihin kuuluvat pyranteeli ja pyranteeliembonaatti, depsipeptideihin kuuluva emodepsidi sekä makrosykilisiin laktoneihin kuuluva milbemysiinioksiimi. Kaikissa tiineyden vaiheissa suolinkaisten häätöön soveltuvat lääkeaineet Suomessa ovat fenbendatsoli, flubendatsoli ja pyranteeliembonaatti. Alle luovutusikäisille pennuille suolinkaisen häätöön soveltuvat lääkeaineet ovat fenbendatsoli, flubendatsoli, pyranteeliembonaatti ja febanteeli-pyranteeliyhdistelmä. Näitä lääkeaineita sisältävien lääkevalmisteiden valmisteyhteenvedoissa on erilliset annosteluohjeet tiineille koirille ja koiranpennuille. Euroopassa on annettu viralliset suositukset sisäloisten kontrolloinnille. Valmisteyhteenvedoissa suositellaan loislääkitsemään koirat suolinkaistartunnan varalta rutiininomaisesti sekä tiineyden aikana, että kaksi viikkoa synnytyksen jälkeen ja siitä eteenpäin samaan aikaan pentujen kanssa. Koiranpennut suositellaan loislääkittäväksi rutiininomaisesti kahden viikon iästä noin neljän kuukauden ikään asti. Aikuisen koiran loislääkityksen tarve suositellaan arvioitavaksi ottaen huomioon oireet ja ulostetutkimuksen tulokset. Myös koiran elintavat ja käyttö on hyvä huomioida. Valmisteyhteenvetojen perusteella aikuisten koirien rutiininomaisesta loislääkityksestä ollaan luopumassa Suomessa. Loistartunnan toteamiseen tarvittava koiran ulostetutkimus on mahdollista suorittaa helposti ja nopeasti eläinlääkärin vastaanotolla. Rutiininomaisesta loislääkityksestä luopuminen vähentää merkittävästi turhia lääkityksiä, mikä on hyvä asia loislääkeresistenssin kehittymisen ehkäisyn kannalta. Tiineiden koirien ja koiranpentujen rutiininomainen loislääkitys sen sijaan on yhä aiheellista ja suositeltavaa suolinkaisen elämänkierron ja tartunnasta koiranpennuille aiheutuvan merkittävän terveysriskin vuoksi. Koiran suolinkainen on myös zoonoosi ja kansanterveydellisesti merkittävä riski, joten tartuntojen hallintaa ja ennaltaehkäisyä ei voi unohtaa vaikka rutiininomaisista loislääkityksistä osittain luovuttaisiinkin.