Humanistinen tiedekunta

 

Uusimmat julkaisut

  • Majanen, Minna (Helsingin yliopisto, 2017)
    Tässä erityisesti saamentutkimuksen alaan kuuluvassa tutkimuksessa tarkastellaan saamelaisia ja saamelaisuutta ensin tutkimuskirjallisuuden ja lainsäädännön valossa, sitten sanomalehtiartikkelien kautta. Tutkimus on lähinnä analyyttistä ja tulkitsevaa diskurssianalyysiä ja sen toteuttaminen on vaatinut laadullisen tutkimuksen sisällönanalyysiä ja lähilukua. Aineistoon kuuluu 82 saamelaiselämään liittyvää artikkelia, joista suuri osa on haastatteluja. Niissä esiintyvät henkilöt ovat pääsääntöisesti saamelaisia tai saamelaisen perheen jäseniä. Aineisto on kerätty kolmesta suomalaisesta suomenkielisestä sanomalehdestä, Helsingin Sanomista, Inarinmaasta/Inarilaisesta ja Lapin Kansasta vuosilta 1991 ja 2011. Tutkimuksen painopiste on kirjoitetuissa teksteissä, mutta myös kuvat huomioidaan. Koska lehtiartikkelit osaltaan vaikuttavat siihen, miten identiteettejä muokataan ja valtasuhteita rakennetaan, ei ole samantekevää, mitä ja miten kirjoitetaan. Tutkimuksessa käsiteltävät teemat ovat: (1) luonto, (2) ennakkoluulot sekä tavallisuus ja erilaisuus, (3) saamen kielet ja (4) saamelaissymbolit. Lisäksi erikseen kiinnitetään huomiota artikkeleissa esiintyvien henkilöiden nimeämiseen ja kuvaamiseen. Käsiteltävänä ovat erityisesti seuraavat kysymykset: Miten saamelaisten luontosuhde, luonto ja ympäristö tulevat esiin artikkeleissa? Millaisia ennakkoluuloja sekä tavallisuuden ja erilaisuuden kuvauksia on? Miten saamen kielet, saamenpuku ja muut saamelaissymbolit näkyvät ja miten saamelaisuutta ilmennetään niiden kautta? Lehtiartikkelit sisältävät vastakkainasettelua menneisyyden ja nykyisyyden sekä perinteisten ja modernien tapojen välillä. Luontoon liittyvissä artikkeleissa kuvataan toisaalta ympäröivää luontoa, toisaalta haastateltavien suhdetta luontoon ja käsityksiä siitä. Ennakkoluulo- sekä tavallisuus ja erilaisuus -teemaan kuuluu sekä artikkeleja, joissa saamelaisiin suhtaudutaan vähättelevästi ja halventavasti että varsinkin artikkeleja, joissa heidän erilaisuutensa tai erityisyytensä tulee ilmi myönteisesti. Saamelaisten erityisyys on yksinkertaisimmillaan saamelaisuutta ja saamelaisia tapoja, jotka poikkeavat valtaväestön tavoista. Saamen kielten kohdalla esillä ovat saamen kielten käyttäminen ja käyttäjät, joista monet tarvitsevat kieltä työssään. Saamelaissymboleihin kuuluvat muun muassa saamenpuku ja saamelaiset yksityiskohdat pukeutumisessa. Osin jo menneisyyteen kuuluvia ennakkoluuloja lukuun ottamatta saamelaiset ja saamelaisuus kuvataan tavallisesti myönteisessä sävyssä. Elämä ei aina ole helppoa ja ongelmatonta, mutta saamelaiset nähdään selviytyjinä, joille oma kieli ja kulttuuri ovat tärkeitä. Artikkeleissa puhutaan saamelaisista ja saamen kielestä, hyvin harvoin lappalaisista ja lapin kielestä. Eri saamelaisryhmät ja -kielet näkyvät 1991 hyvin vähän. 2011 ne näkyvät enemmän, parhaiten saamelaiskäräjävaalien yhteydessä. Avainsanat: saamelaiset, saamelaisuus, sanomalehtitekstit, saamentutkimus, tekstintutkimus, diskurssianalyysi, Helsingin Sanomat, Inarinmaa, Inarilainen, Lapin Kansa
  • Rummukainen, Kari (Helsingin yliopisto, 1999)
    Tutkimuksessa tulkitaan Kari Aronpuron kollaasiromaania Aperitiff - avoin kaupunki (1965) suomalaisen ja eurooppalaisen modernismin taustaa vasten. Kollaasi on heterogeenisten ainesten yhdistelyn periaate, joka 1900-luvun alun ns. klassisen avantgarden myötä tuli yhdeksi keskeiseksi taiteiden tekniikaksi. Historiallisesti avantgarde kyseenalaisti monia porvarillisen yhteiskunnan taideinstituutiossa vallitsevia konventioita juuri kollaasin ja montaasin avulla. Taidelajien väliset jyrkät rajat ja yhtenäisen teoksen idea kyseenalaistettiin yhdistämällä tekstiä ja kuvaa: vallitsevaa tekijä- ja teoskäsitystä vastaan hyökättiin "bricoleur"-tekijyyden, aleatorisuuden ja ready made -estetiikan avulla sekä hylkäämällä persoonallinen aines taideteoksesta. Tekijän ja vastaanottajan välistä rajaa häivytettiin automattisen kirjoittamisen tekniikan avulla. Tähän liittyen arkielämän ja taiteen välinen raja pyrittiin poistamaan. Myös tässä montaasin ja kollaasin periaatteet ja tekniikat tulivat tärkeiksi. Tutkimuksessa jäljitetään kollaasin periaatteen juuria avantgardea kauemmaksi varhaisromantiikan fragmentti-genreen ja sen taustalla olevaan taidefilosofiaan, joka rinnastaa subjektin ja teoksen fragmentaarisessa kirjoituksessa rakentuvina yksikköinä. Modernit taidekäsitykset ovat pitkälti varhaisromantiikan jatkoa, ja modernistiset kollaasiteokset tärkeiltä osiltaan varhaisromantiikan taidefilosofisia periaatteita. Kollaasin estetiikan yleistymisen taustalla vaikuttaa teollistumisen yhteiskunnallinen murros. Kollaasi liittyy historiallisesti, sisällöltään ja teemoiltaan tavaroiden teollisen massatuotannon hallitsemaan kulttuuriin. Romantiikan fragmentti-genreen verraten kollaasielementtiä voidaan luonnehtia 'teollisen ajan fragmentiksi'. Kari Aronpuron kollaasiromaani tarjoaa esimerkin kollaasin periaatteiden monipuolisesta soveltamisesta romaanin muotoon. Teosta tutkitaan mm. pelimäisyyden, fragmentin filosofian ja subjektin/teoksen identiteetin rakentumisen kannalta. Teoksen teemoja liitetään eurooppalaiseen keskusteluun ("valistuksen dialektiikka", "auschwitz", "viimeinen ihminen"). Teoksessa on runsaasti lainattua aineista, ja suhde siihen tiivistyy parodian, ironian ja groteskin käsitteisiin. Sommitteluperiaatteen lisäksi myös henkilöasetelma yhdistää Aperitiff - avoin kaupunki -teoksen romantiikkaan. Tämän yhteyden hahmottamiseksi kartoitetaan kollaasiromaanin suhteita seuraaviin teoksiin: E.T.A. Hoffmann: Kater Murr (1822), James Joyce: Ulysses (1922) ja Pentti Saarikoski: Ovat muistojemme lehdet kuolleet (1964). Valistusideaalin tematiikan kautta teosta verrataan Michel Butorin romaaniin Degres (1960). Lisäksi löytyy monia yhteyksiä Eeva-Liisa Mannerin tuotantoon. Tutkimuksessa hahmoteltu 'hiljainen kirjallisuus' perustuu siihen kerronnallisen tason ilmiöön, että heterogeenisessä kollaasisommittelussa ja erityisesti ns. konkreettisen kollaasin kohdalla kertojan asema muuttuu siten, että kertoja ei selitä eikä tulkitse tekstiin rekisteröityjä aineksia ja kieltäytyy liittämästä aineiksia yhtenäistävään taustaan. Tällöin kerronta on mekaanista toistoa. Kertojan heikkous ja vaikeneminen liittyvät subjektin kriisiytymiseen modernissa. Käsite 'hiljainen kirjallisuus' yhdistää muodon ja sisällön piirteitä yleiseen kulttuuriseen taustaan ja mm. Frankfurtin koulun ajattelijoiden esille tuomiin modernin kulttuurin tuhoaviin, nihilistisiin, negatiivisiin ja torjuttuihin puoliin. Keskeiset lähteet: Modernismi - Matei Calinescu; taideinstituutio ja avantgarde - Peter Bürger; kirjallinen kollaasi - Volker Hage; kollaasin historia - Herta Wescher ja Diane Waldman; varhaisromantiikan taidefilosofia - Philippe Lacoue-Labarthe ja Jean-Luc Nancy. Avainsanat: Aronpuro Kari, modernismi, avantgarde, kollaasit, romaanit
  • Patronen, Outi (Helsingin yliopisto, 2009)
    Tutkimus käsittelee Laatokan pohjoisrannalla Raja-Karjalassa kehittynyttä henkilönnimisysteemiä ja sen muuttumista. Tutkimusalue kattaa neljä pitäjää: Salmin, Suistamon, Suojärven ja Impilahden. Keskiössä ovat rajakarjalaisten 1900-luvulla tekemät sukunimenmuutokset. Aineisto koostuu 1 029 sukunimenmuutoksesta, jotka on tehty vuosina 1918 1959 Raja-Karjalassa ja rajakarjalaisten uudelleenasutusalueilla. Nimenmuutoksissa on otettu 1 029 uutta sukunimeä noin 700 ns. vanhan nimen tilalle, ja uuden sukunimen on saanut pari tuhatta rajakarjalaista. Vertailuaineistona on eri puolilla Suomea vuosina 1935 1936 tehtyjä sukunimenmuutoksia. Raja-Karjalan evankelis-luterilaisella väestöllä on ollut sukunimet jo 1700-luvulla mutta ortodokseille sukunimiä on alettu systemaattisesti merkitä henkikirjoihin vasta 1800-luvun jälkipuoliskolla. Ensimmäisenä sukunimiä on ollut mm. kauppiailla, pitäjän mahtimiehillä ja ortodoksipapistolla; viimeisenä nimiä on merkitty yhteiskunnan alimpiin kerroksiin kuuluville. Rajakarjalainen sukunimistö koostuu sukunimistä, jotka kuuluvat mm. seuraaviin nimijärjestelmiin: ortodoksiväestön venäjänkielisistä patronyymeistä kehittyneet nimet (Ivanoff), ortodoksipapiston ja muiden kirkonpalvelijoiden nimet (Kasanski), talonpoikien ja tilattoman väestön lisänimistä kehittyneet sukunimet (Havanskoi) ja ristimänimipohjaiset rajakarjalaisten ortodoksitalonpoikien nimet (Patronen). Rajakarjalainen sukunimistö on hyvin omalaatuista. 1900-luvun alun Raja-Karjalassa sukunimien suomalaistaminen tarkoitti lähinnä ortodoksiväestön sukunimenmuutoksia. Vuonna 1930 järjestetyn karjalaisten joukkonimenmuuton tavoitteena oli, että kaikilla alueen asukkailla olisi suomalainen sukunimi. Hankkeessa olivat mukana tai sitä tukivat muun muassa Suomalaisuuden liitto, Karjalan Sivistysseura, rajakarjalainen oppineisto (opettajat, papit) ja Suomen ortodoksinen kirkko. Nimenmuutoksia tehtiin satamäärin myös vuosina 1935 1936. Rajakarjalaisten kaikkina aikoina muuttamat nimet ovat pääasiassa venäjän-, karjalan- ja suomenkielisiä, ja uudet eli otetut nimet ovat suomenkielisiä. Uusia nimiä rajakarjalaiset nimenmuuttajat saivat Karjalan Sivistysseuran ja Suomalaisuuden liiton julkaisemista sukunimioppaista. Nimiä voitiin myös muodostaa vanhaa nimeä muokkaamalla. Suurin osa rajakarjalaisten uusista nimistä eroaa dramaattisesti niistä sukunimistä, joita Raja-Karjalassa on aiemmin käytetty: suurin osa uusista nimistä on leksikaalisesti kaksiosaisia luontoaiheisia nimiä ja la-loppuisia nimiä. Vuoden 1939 jälkeen rajakarjalaiset ovat muuttaneet sukunimiään mm. nimien saaman ei- toivotun huomion ja erilaisten vaikeuksien vuoksi; nimien suomalaistaminen on ollut vain yksi syy, ja kaikkia nimenmuutosten syitä on mahdoton jälkikäteen selvittää.
  • Kuuskoski, Martti-Tapio (Helsingin yliopisto, 1996)
    Ranskalaisen uuden romaanin isän, Alain Robbe-Grillet'n romaani Djinn (1981) on alun perinilmestynyt ranskan kielen oppikirjana nimellä Le Rendez-vous (1981). Oppikirjaelementti tulee selkeimmin esiin siinä, että tarinan edetessä verbit esitellään helpoimmasta konjugaatiosta vaikeimpaan, eri aikamuodot ja modukset esitellään järjestelmällisesti indikatiivin preesensistä alkaen,jne. Tästä kieliopillisen kehityksen periaatteesta generoituu myös itse tarina. Ts. kieliopillinen aineisto ja didaktisuus tunkeutuvat vastustamattomasti myös tarinan tasolle. Viime kädessä Djinn on siis kertomus kielestä. Toisaalta, vaikka Djinn väistää kaikki genre-luokitukset, voisi sitä luonnehtia eräänlaiseksi salapoliisiromaaniksi tai mysteeriksi, sillä siinä päähenkilö Simon Lecœur saa vallankumoukselliselta organisaatiolta omituisen toimeksiannon. Tehtävän luonnetta ei kuitenkaan paljasteta, mutta vähitellen selviää, että kysymys on kielen arvoituksesta. Matkansa varrella romaanin päähenkilö ja lukija ikään kuin vihitään kieltä ja kirjallisuutta koskevaan pyhään tietoon. Mukaansavetävän kerronnan ja kertomuksen "takaa" paljastuu siis myös metakirjallinen ja (kirjallisuuden)filosofinen teos. Djinn-romaanissa toimiva vallankumouksellinen organisaatio taistelee ihmiskunnan koneistumista ja mekanisaatiota vastaan, sillä ne ovat vieraannuttaneet ihmisen todellisesta elämästä. Samalla tavalla koko romaani taistelee kielen jähmettyneisyyttä, atomisoitumista ja mekanisoitumista vastaan. Aivan kuten lingvistis-didaktinen elementti sekoittuu romaanissa fantastiseen fiktioon, sekoittuvat siinä vastaansanomattomasti toisiinsa myös länsimaisen populaarikulttuurin stereotypiat ja mytologinen aineisto, aika ja kielen aikamuodot, fiktio ja todellisuus, jne. Romaanissa purkautuvat myös monet dikotomiset oppositioparit - mm. mies vs. nainen, puhe vs. kirjoitus, järjestys vs. epäjärjestys ja jopa lukija vs. kirjailija. Teoksen vallankumouksellisuus on välitilassa, joka on kohtaamisen (rendez-vous) tila. Ts. romaani pyrkii kaikilta osin siihen kielen ja merkityksen syntymän tilaan, jossa mieli ja merkitys (sens) ei vielä ole erottautunut "mielettömyydestä" ja "merkityksettömyydestä" (non-sens). Välitilanvapaus on siinä, että ihmisen jähmettyneet käsitykset ja konstruktiot maailmasta rikkoutuvat ja korvautuvat sisäisellä liikkeellä, jossa ihminen ja maailma kohtaavat toisensa välittömällä tavalla. Pyrkimys välitilaan yhdistää Djinnin myös Gilles Deleuzen filosofiaan. Tässä välitilassa kieli ei ole enää todellisuudesta vieraantunutta. "Simulaatio" tai "kommunikaation ekstaasi" ei ole mahdollista kielellä, joka kieltäytyy kommunikoimasta, kieltäytyy olemasta pelkkä väline. Sen sijaan tämä kieli vaatii lähikosketusta, tuntoaistia, osallistumista. Tätä tapahtumaa välitilassa voi kutsua tanssiksi Möbiuksen renkaalla. Avainsanat: Alain Robbe-Grillet, Gilles Deleuze, Djinn, nouveau roman (uusi romaani)
  • Hirvonen, Pekka (Helsingin yliopisto, 2003)
    Tutkimuksen tavoitteena on hahmottaa 1800-luvulla tapahtunutta keskiluokan sosiaalista nousua pohjalaissyntyisen papin, opettajan, liikemiehen ja valtiopäiväedustajan Alfred Kihlmanin (1825-1904) elämänvaiheiden kautta. Kyseessä ei ole perinteinen elämäkerta, vaan työn pyrkimyksenä on mikrotason tarkan analyysin kautta päästä käsiksi laajempiin yhteiskunnallisiin muutosprosesseihin. Erityisen kiinnostuksen kohteena ovat erilaiset sosiaaliset verkostot sekä niiden merkitys Kihlmanin kaltaisen keskiluokkaisen yksilön sosiaaliselle nousulle. Tutkimus jakautuu kahteen pääosaan, joista ensimmäinen käsittelee heränneiden pappien verkostoja 1840-luvulla ja 1850-luvun alussa ja jälkimmäinen liikemiesverkostoja 1850-luvun jälkipuolelta 1870-luvun alkuun. Pääasiallisena lähdeaineistona on Alfred Kihlmanin laaja kirjeenvaihto. Alfred Kihlman liittyi kouluvuosinaan 1840-luvun alussa nuorison piirissä nopeasti levinneeseen herännäisyyteen. Nuoret heränneet papit muodostivat tiiviin sosiaalisen verkoston, joka perustui jaetulle uskonnolliselle ideologialle sekä pappisperheiden välisille avioliittositeille. Lisäksi verkostoa pidettiin yllä yhteisillä kokoontumisilla, vierailuilla, kirjeenvaihdolla sekä palvelusten vaihtamisella. Verkoston välityksellä saatiin tehokkaasti mm. informaatiota sekä rahalainoja. Herännäisyys nousi nuoren keskiluokkaisen papiston omaa yhteiskunnallista voimattomuuttaan kohtaan tuntemasta tyytymättömyydestä. Kun sivistyneistön mahdollisuudet menestyä perinteisillä foorumeilla olivat autonomian alkupuolella heikot, nuoret heränneet kielsivät uskonnollisessa ideologiassaan arvon maalliselta menestykseltä ja rakensivat oman verkostonsa, jonka sisällä he saattoivat toteuttaa pätemisentarvettaan. Yhteiskunnallisen tilanteen muututtua verkosto muuttui 1850-luvun alussa hyödystä rasitteeksi, minkä seurauksena heränneiden pappien rivit hajaantuivat. Irtauduttuaan herännäisyydestä Alfred Kihlman siirtyi opettajan uralle. Heränneeltä vaimoltaan perimänsä varallisuuden sekä nuoruus- ja herännäisvuosinaan solmimiensa ystävyyssuhteiden ansiosta hän ajatui 1850-luvun kuluessa yhä enemmän myös liike-elämään. Hänen merkittävimmäksi toimintakentäkseen muodostuivat Suomen Yhdyspankki sekä Tampereen Pellava- ja Rautateollisuus, jonka johtajana hän toimi vuodesta 1866 lähtien. 1860-luvulla liikemiesverkostot perustuivat suurelta osin sukulaisuuteen, mutta yhä enenevässä määrin myös ystävyys-, kollega- ja liikekumppanuussuhteisiin. Kun pankkilaitos oli vielä hyvin kehittymätön, verkostot olivat etenkin pääomien hankinnassa avainasemassa. Tiiviit lainaverkostot olivat huonojen suhdanteiden aikana toisaalta myös vaaraksi, sillä yksi suuri konkurssi saattoi vetää mukanaan joukoittain liikemiehiä. Verkostojen kautta voitiin välittää ja saada myös suosituksia sekä sisäpiiritietoa, jota ei ollut saatavissa muista lähteistä. Yhteiskunnan muuttuminen ja henkilösuhteet mahdollistivat Alfred Kihlmanin sosiaalisen nousun. Teollistuminen ja liike-elämän vapautuminen tarjosivat uusia mahdollisuuksia keskiluokan yritteliäille yksilöille. Ylempien yhteiskuntaluokkien välisten säätyjen välisten raja-aitojen tasaantuminen tekivät 1850-luvun puolivälissä mahdolliseksi myös papin osallistumisen liike-elämään. Avainsanat: sosiaaliset verkostot - Suomi - 1800-luku - herännäisyys - kirkkohistoria - taloushistoria
  • Kouki, Paula (Helsingin yliopisto, 2006)
    Tutkielma liittyy Finnish Jabal Harun Projectiin (FJHP), joka on osa professori Jaakko Frösénin johtamaa Ancient and Medieval Greek Documents, Archives and Libraries -huippuyksikköä. FJHP koostuu kahdesta toisiinsa liittyvästä osasta: bysanttilaisen luostarin/pyhiinvaelluskeskuksen kaivauksista Jabal Harunilla sekä vuoren ympäristön arkeologisesta inventoinnista. Lähi-idän ympäristön katsotaan yleisesti ottaen olevan vuosituhantisen ihmistoiminnan muokkaama. Ilmastonmuutosten ja ihmisen toiminnan voidaan olettaa merkittävästi muokanneen myös Jabal Harunin alueen maisemaa menneisyydessä. Eroosion tutkimisen katsottiin voivan antaa tietoa ilmaston ja ihmisen aiheuttamista ympäristön muutoksista alueella. Odotuksena oli että Jabal Harunin alueella tehtyjen sedimentologisten tutkimusten tulokset olisi mahdollista liittää joko laajempiin ilmastonmuutoksiin Lähi-idän alueella tai arkeologisesti havaittavissa oleviin ihmistoiminnan jaksoihin. Koska eräiden arkeologisten jaksojen ajalta ei Jabal Harunin alueella ole löytynyt jäänteitä ihmistoiminnasta, tavoitteena oli myös selvittää, voisivatko joko luonnonilmiöiden tai ihmisen toiminnallaan aiheuttama katastrofaalinen eroosio tai muu epäsuotuisa ympäristön muutos selittää alueen arkeologisessa aineistossa havaitut aukot. Oletuksena oli, että muutokset ilmastossa ja/tai maankäytössä heijastuisivat alueen sedimentologiaan. Tutkimuksen kenttätyövaihe käsitti waditerassien kartoittamisen ja sedimenttiprofiilien puhdistuksen ja dokumentoinnin sekä näytteenoton laboratoriossa suoritettuja fasies- ja litologisia analyyseja varten. Jotta sedimentaatio- ja eroosiovaiheille olisi mahdollista saada luotettava ajoitus, näytteitä otettiin myös OSL-ajoitusta (optisesti stimuloitu luminesenssi) varten. Tuloksia verrattiin tietoihin Lähi-idän muinaisilmastosta sekä Etelä- ja Keski-Jordanian alueella tehtyjen geoarkeologisten tutkimusten tuloksiin. Näin saatua kuvaa Jabal Harunin alueen ympäristön kehityksestä verrattiin sitten alueen arkeologiseen aineistoon, joka pohjautui FJHP:n kenttätöiden lisäksi Petran alueelta julkaistuihin arkeologisiin tutkimuksiin, ja kysymyksiä ihmistoiminnan ja ympäristönmuutoksen yhteydestä tarkasteltiin näiden tietojen valossa. Paleoilmastotutkimusten sekä geoarkeologisten tutkimusten tulosten pohjalta on mahdollista linjata Jabal Harunin alueen ympäristön kehitystä Pleistoseenikaudelta nykyaikaan saakka. Varhaisin havaittu sedimentaatiovaihe ajoittui aikaan ennen keski-paleoliittista kautta ja liittyi mahdollisesti tektonisiin liikuntoihin. Tätä vaihetta seurasi eroosiovaihe, mahdollisesti myöhäis-paleolitikumin aikana. Seuraava sedimentaatiovaihe liittyi wadien aggradaatioon, ja luultavimmin ajoittuu myöhäis-glasiaaliin - Pleistoseenikauden loppuun. Tätä vaihetta seurasi huomattava uomien degradaatio, joka liittyi todennäköisesti varhais-holoseenin lisääntyneisiin sademääriin. Tutkimusten perusteella vaikutti siltä, että myöhemmän holoseenin aikana Jabal Harunin alueella on tapahtunut pääasiassa uomien syventymistä, mutta myös pienimittakaavaisia aggradaatio-vaiheita on havaittavissa. Kaksi näistä sedimentaatiovaiheista voitiin ajoittaa OSL:n avulla aikaan n. 4000-3000 BP ja 2400-2000 BP. Koska Jabal Harunin alueella ei ole todisteita tektonisista liikunnoista varhaisen pleistoseenikauden jälkeen, ilmastonmuutosta ja ihmisen toimintaa voidaan pitää todennäköisinä syinä alueen ympäristössä tapahtuneeseen muutokseen. Pikaisen tarkastelun valossa vaikuttaa siltä, että monet alueen asutuksessa ja maankäytössä tapahtuneet muutokset ovat selitettävissä ilmastollisilla ja ympäristötekijöillä. Ihmisyhteisöjen reaktiot ympäristönmuutokseen riippuvat kuitenkin useista tekijöistä, joita ovat mm. teknologian taso, taloudelliset, sosiaaliset ja poliittiset tekijät. Tämän vuoksi on tarpeen tarkastella myös näitä muuttujia ennen kuin tietyt asutuksen ja maankäytön ilmiöt voidaan katsoa nimenomaisesti ympäristönmuutoksesta johtuviksi. Laajempi vertailu Petran alueen yleiseen tilanteeseen on tarpeen myös sen ratkaisemiseksi, ovatko arkeologisessa aineistossa havaitut ilmiöt tyypillisiä vain Jabal Harunin alueelle, vai onko samansuuntaisia ilmiöitä havaittavissa laajemmalla alueella.
  • Mökkönen, Teemu (Helsingin yliopisto, 2008)
    Artikkelimuotoinen lisensiaatintutkimus koostuu kolmesta osasta. Osat 2 ja 3 on julkaistu aikaisemmin. Osa 1 on kirjoitettu lisensiaatintutkimusta varten. Osa 1 käsittelee historiallisten suurimittakaavaisten karttojen tutkimuskäyttöä Suomessa. Katsauksessa käydään läpi arkeologian, historian, taidehistorian ja maantieteen historiallisia karttoja hyödyntävä tutkimus. Arkeologian erityispiirteenä suhteessa muihin käsiteltyihin tieteisiin on arkeologian vahva kytkös paikkaan. Arkeologia käyttää historiallisia karttoja paikantaakseen tai tulkitakseen muinaisjäännöksiä; maastosta yhä löydettävää menneisyyden materiaalista kulttuuria. Tätä seikkaa käsitellään tarkemmin kahden kaupungin varhaisimman, 1600- ja 1700-luvuille ajoittuvan, kartta-aineiston kautta. Esimerkkeinä esiteltävät tutkimustulokset perustuvat pääosin kirjoittajan vuosina 2000–2003 toteuttamaan ”Vaasa- ja suurvalta-ajan kaupunkien arkeologiseen inventointiprojektiin”, jonka aikana tuotetuista internetissä julkaistuista yhteensä viidestätoista tutkimusraportista yksi on tämän työn liitteenä (Liite 1). Osan 1 päättää koko työtä kokoava yhteenveto. Osa 2 on englanninkielinen referee-julkaisukäytäntöä seuraavassa julkaisussa julkaistu artikkeli, joka käsittelee historiallisen kaupunkikartografian ja siitä tuotetun paikkatiedon hyödyntämistä kaupunkiarkeologisessa inventoinnissa. Artikkeli perustuu kirjoittajan vuosina 2000–2003 Museovirastossa toteuttamaan edellä mainittuun kaupunkiarkeologiseen inventointiprojektiin. Artikkeli esittelee kaupunkiarkeologisen inventointimenetelmän, jossa hyödynnetään historiallisista kartoista tuotettua digitaalista paikkatietoa. Artikkelissa pohditaan myös arkeologian osaa kaupunkitutkimuksessa. Kirjoituksessa otetaan kantaa etelämpänä Euroopassa kivikaupungeissa luotujen kaupunkien asemakaavallisen kehityksen tutkimuksessa käytettyjen menetelmien soveltuvuuteen Pohjois-Euroopan historiallisten puukaupunkien tutkimukseen. Osa 3 on suomenkielinen monografia, joka käsittelee historiallisia suurimittakaavaisia karttoja ja sitä kuinka niiden pohjalta voidaan tuottaa digitaalista paikkatietoa. Julkaisu esittelee Suomessa käytettävissä olevan kartta-aineiston, mukaan lukien muutokset karttojen tekotavoissa ja tietosisällössä. Vaikka julkaisu ei ole kirjoitettu vain arkeologeille, sen sisällyttäminen osaksi arkeologian opinnäytetyötä on perusteltua. Historiallisen ajan arkeologien tutkimus on – sekä perustutkimuksen että julkaisujen määrässä – ollut Suomessa jatkuvassa kasvussa 1990-luvun lopulta alkaen ja historialliset kartat ovat historiallisen ajan arkeologian eräitä keskeisimpiä tutkimuksissa hyödynnettäviä lähteitä. Lisäksi arkeologisen tutkimuskohteen maankäyttöhistorian ymmärtäminen on tärkeää kaikelle arkeologiselle tutkimukselle tutkittavasta aikahorisontista riippumatta. Työn keskeisenä teemana on historiallisen kartan käyttäminen karttana, mikä – yllättävää kyllä – on ollut historiallisessa ihmistoimintaa tutkivassa tutkimuksessa hyvin harvinaista. Karttoja on ennemminkin käytetty kuten muita kirjallisia historiallisia lähteitä, jolloin kartat on luokiteltu niiden lähdearvon perusteella ja sijoitettu historialliseen asiayhteyteensä, mutta ei liitetty siihen paikkaan jota ne alun perin on tehty kuvaamaan. Arkeologinen tieto liittyy yleensä tiettyyn paikkaan, minkä takia myös historiallisen kartan liittäminen kartan kuvaamaan paikkaan on arkeologille luonnollista. Tämä on arkeologialle ominainen piirre, jonka suhteen arkeologialla on annettavaa myös muille historiatieteille. Työn Osassa 1 esitellyt Savonlinnan ja Vehkalahti-Haminan tapaustutkimukset ovat tätä väitettä havainnollistavia esimerkkejä. Historiallisen paikkatiedon avulla yli kolmesataa vuotta vanhat kartat liitetään taas niiden kuvaaman paikan yhteyteen. Karttojen avulla arkeologit pystyvät paikantamaan historiallista asutusta, ja tuomaan tuon ajan materiaalisen kulttuurin jäänteet jälleen päivän valoon – tutkijoiden tutkittaviksi ja ihmisten ihasteltavaksi.
  • Mehto, Katri (Helsingin yliopisto, 2009)
    Tutkimus tarkastelee suomalaista lausuntataidetta genrenä ja tapahtumana. Tutkimuksessa on kiinnitetty huomiota lausunnan traditioille ja erityispiirteille ominaisiin käsitteisiin ja diskursseihin, joiden kautta lausuntaa on alan kirjallisuudessa määritelty. Tutkimus käsittelee lausuntaesityksen teoreettisia ja käsitteellisiä edellytyksiä. Lausuntaa on pyritty rajaamaan nimenomaan erona teatteriin. Tutkimuksessa paneudutaan näihin rajauksiin paitsi historiallisen ja diskurssianalyyttisen lähestymistavan kautta, myös puhtaasti teatterintutkimuksen käsitteitä hyödyntäen. -- Keskeisiä tutkimuksessa käytettäviä käsitteitä ovat jako tekstikeskeisyyteen sekä esittäjäkeskeisyyteen esityksen lähtökohtina, sekä ajatus teatterillisuudesta erilaisina tekoina, jotka vaikuttavat esitystapahtumaan ja vastaanottoon. Tutkimuksen loppuosassa lausuntataide asetetaan osaksi postmodernia taidekenttää ja uusia runonesittämisen ja runoesitysten muotojen kirjoa. Esitystaiteen, performanssin ja soveltavan teatterin piirteitä ja metodeja on tullut myös lausunnan alueelle ja tämä muokkaa lausuntagenren rajoja ja rajauksia. -- Lausunnan identiteettiä on määrittänyt käsitys lausunnan alisteisuudesta kirjallisuudelle. Tämä on ollut lähtökohta lausunnan funktion, tarpeellisuuden ja erityislaadun määrittelylle ja korostamiselle. Lausunnasta kirjoitettaessa on käytetty diskursiivisia keinoja, joilla tätä identiteettiä on pyritty merkitsemään ja vahvistamaan. Yksi keskeisimmistä diskursiivisista keinoista on ollut ajatus lausunnasta ”pelkistyneenä” ja siten ”puhtaana” esittämisen muotona, joka palvelee suoraan ja ”nöyrästi” runoutta ja runoilijaa. Runouden palvelemisen ihanteessa ovat korostuneet ajatukset kirjailijasta merkitysten alkuperänä ja tekstistä paikkana, jossa tekijän intentiot ilmenevät. -- Lausuntaesitystä kuitenkin määrittää pikemmin sen tapahtumanomaisuus, kommunikaatiotilanne, jossa katsojan mielenkiintoa ohjaa enemmän sensorisen tason kommunikaatio esiintyjään nähden, kuin teksti jota esiintyjä välittää. Tässä mielessä esitystilanne on aina esiintyjäkeskeinen. Toinen lausuntaan liittyvä vahva diskurssi liittyy siihen, että lausuja ei näyttele. Tekstiin kirjoitetun roolihahmon puute ei kuitenkaan tarkoita ettei roolia olisi tai että lausuja olisi välttämättä lavalla ”omana itsenään”. Näyttelemistä ei määritä valittu tyylilaji vaan se, nostaako esiintyjä jotakin tunnetta katsojien havaittavaksi. Näyttelemistä on lausuntakirjallisuudessa määritelty fyysisten määreiden kautta sekä sen kautta, mikä on nähty kulloinkin teatterille ja näyttelemiselle vallitsevaksi. Genreen liittyvä kielenkäyttö on osa genreen liittyvän yhteisön ja identiteetin rakentamista, ylläpitoa ja merkityksien luomista. Lausuntataide aina ollut pieni taidemuoto, joka olemassaoloaan oikeuttaakseen ja varmistaakseen on pyrkinyt määrittelemään rajojaan. Rajojen hämärtyminen on koettu taidemuotoa uhkaavaksi asiaksi. Tämä on merkittävä syy siihen, miksi lausuntaan ei ole mielellään haluttu päästä teatterinomaisuutta tai sitä on ankarasti arvosteltu. Postmodernissa taidekentässä lausunnan perinteen vahvat ajatukset merkityksen löytämisestä ja välittämisestä, pelkistetystä, puhtaasta ja aidosta, ovat ongelmallisia. Uusien runonvälittämisen kanavien (poetry reading, poetry slam, sähköinen runo ja niin edelleen)keskellä perinteinen lausuntataide on menettänyt perinteisen funktionsa runouden levittäjänä.
  • Mäkinen, Maire (Helsingin yliopisto, 2003)
    Syyslukukaudella 1999 Helsingin yliopiston kielikeskuksessa suoritettiin opetuskokeilu, jossa opetettiin 26 tunnin (1,5 ov) laajuinen englannin tekstinymmärtämiskurssi toisen vuosikurssin farmasian opiskelijoille kahdella eri menetelmällä: virtuaalisesti (33 opiskelijaa, virtuaaliryhmä) ja perinteisesti luokkatilanteessa (25 opiskelijaa, kontrolliryhmä). Tutkimuskysymykset: 1. Mitä tulee ottaa huomioon, kun opetetaan englannin tekstinymmärtämistä virtuaalisesti TopClass-ohjelman avulla? 2. Miten virtuaaliryhmän ja luokkaopetusryhmän oppimistulokset eroavat toisistaan? 3. Miten opiskelijat ja farmasian laitos suhtautuvat uuteen, virtuaaliseen opetusmenetelmään? 4. Voidaanko TopClass-ohjelmalla testata, mitä opiskelijat ovat kurssimateriaalista oppineet? Virtuaaliryhmälle annettiin luettavat tekstit paperiversioina, mutta opettaja oli kirjoittanut heille tehtävät TopClass-nimiselle oppimisalustalle, jonka kautta virtuaaliryhmä teki tehtävät autonomisesti. Sama opettaja opetti kontrolliryhmää kuuden viikon ajan 26 tuntia, 13 kokoontumiskertaa, kun taas virtuaaliryhmä työskenteli itsenäisesti samat kuusi viikkoa. Molemmat ryhmät opiskelivat saman oppimateriaalin: kymmenen farmasian alan tekstiä tekstinymmärtämiskysymyksineen sekä kielioppi- ja sanastoharjoitusvihkoset. Näille ryhmille pidettiin kurssien päätteeksi sama loppukoe, ja kokeen jälkeen opiskelijoita pyydettiin arvioimaan kurssiaan skaalalla 1 - 5; lisäksi kummankin ryhmän opiskelijoita pyydettiin arvioimaan omaa kurssiaan sanallisesti. Tutkimusmetodit ovat toimintatutkimuksellinen ja kvasieksperimentaalinen. Tutkielmassa analysoidaan opiskelijoiden vastaukset. Johtopäätökset: 1. Virtuaaliryhmä oppi farmasian englannin oppimateriaalin hyvin, mutta ei merkitsevästi paremmin kuin luokkaopetusryhmä. 2. Opiskelijoiden kurssityytyväisyys oli hieman parempi virtuaaliryhmässä kuin kontrolliryhmässä. 3. Virtuaalinen kielenopiskelu on helpompaa kielellisesti lahjakkaammille opiskelijoille, heikommat opiskelijat tarvitsevat enemmän opettajan tukea. 4. Otos tässä tutkimuksessa on varsin pieni, mutta tutkimus oli v. 1999 uraauurtava. 5. Helsingin yliopiston farmasian laitos on ottanut tämän virtuaalisen englannin tekstinymmärtämiskurssin opetusohjelmaansa. 6. Sekä tavallisen opettajan että opiskelijoiden on suhteellisen helppo omaksua TopClass-ohjelma, joka on monipuolinen ja kätevä varsinkin tekstinymmärtämisen opetuksessa. TopClassin automaattinen korjausohjelma helpottaa opettajan rutiinityötä, ja opiskelijalle työskentely on antoisaa, koska hän näkee tehtäviensä pisteityksen ja korjauksen välittömästi.