Faculty of Theology

 

Recent Submissions

  • Nissinen, Sirkka-Liisa (2021)
    Tässä tutkielmassa tarkastellaan Oulun tuomiorovastikunnan diakoniatyötä vuosien 1944-1972 aikana. Tutkimus alkaa vuodesta 1944, jolloin uudet diakoniasäädökset saivat lainvoiman ja antoivat seurakunnille velvoituksen tehdä diakoniatyötä ja ottaa palvelukseen diakoniatyöntekijöitä. Laissa määriteltiin myös diakoniatyön luonne, mistä voimasta halu auttamiseen kumpuaa ja keihin sen tulee ensisijaisesti kohdistua. Tutkimusajan päätösvuonna 1972 annettiin Kansanterveyslaki, jonka vaikutukset koskettivat diakonissojen työkuvaa. Tutkimuksen kohteena oleva Oulun tuomiorovastikunta käsitti tuolloin Oulun kaupungin ja sen lähiympäristössä sijaitsevat yhdeksän maaseutuseurakuntaa. Näiden seurakuntien diakonityötä on tarkasteltu käytännön diakoniatyön näkökulmasta. Tutkimusaineistosta pääosan muodostaa eri arkistoissa olevat lähteet, joista seurakuntien kirkonarkistoissa olevat hallintoelinten pöytäkirjat sekä seurakuntasisarten toimintakertomukset ovat ensisijaisia. Samoin Oulun Maakunta- arkistossa säilytettävät tuomiorovastikunnan diakoniavuosikokousten pöytäkirjat, joiden yhteydessä ovat myös seurakuntien diakoniatyöstä laaditut toimintakertomukset sekä Oulun hiippakunnan tuomiokapitulin pöytäkirjat liitteineen. Lisäksi on haastateltu diakoniatyöntekijöitä suoran kosketuksen saamiseksi tutkittavana olevan ajan diakoniatyöhön. Tutkimusmenetelmänä on käytetty sisällön kriittistä analyysiä. Aiempaa tutkimusta apuna käyttäen lähteitä on analysoitu ja asetettu ne asiayhteyksiinsä. Oulun Diakonissakodin perustaminen oli antanut Pohjois-Suomen pienille ja vähävaraisille seurakunnille mahdollisuuden saada diakonissa, sillä suurin osa koulutukseen pyrkivistä oli alueelta kotoisin ja valmistuttuaan he myös usein jäivät työhön kotiseudulleen. Kuitenkaan kaikilla seurakunnilla ei koko tutkimusaikana ollut mahdollisuutta palkata diakoniatyöntekijää. Seurakuntien talousarviot olivat jo muutenkin yli kuormitettuja ja vain harvoin niiden ponnistelut saada yhteinen työntekijä johtivat tulokseen. Yksikään maaseutuseurakunnista ei kyennyt palkkaaman diakonissaa ilman valtionapua. Vuonna 1944 annetut kirkkolain säännökset määrittelivät diakoniatyötä kokonaiskirkon tasolla, mutta koska seurakunta oli diakoniatyön varsinainen toteuttamispaikka, tarvittiin myös seurakuntakohtaisia ohjeita diakoniatyön organisoimiseksi ja toimikuntien perustamiseksi. Piispainkokouksen asettaman komitean laatimia ja Laajennetun piispainkokouksen hyväksymiä malliohjesääntöjä apuna käyttäen seurakunnat ryhtyivät oloihinsa sopivia ohjesääntöjä laatimaan. Tehtävä saatiin toteutettua 1940-luvun lopulle tultaessa kaikissa Oulun tuomiorovastikunnan seurakunnissa. Tultaessa 1950-luvulle otettiin käyttöön monet työmuodot, jotka saivat vakiintuneen paikkansa diakoniatyössä. Heti vuosikymmenen vaihteessa alkoi vuosittaiset Yhteisvastuukeräykset, joiden merkitys seurakuntien diakoniatyölle oli suuri. Työmuodoista sairaanhoito ja huoltotyö olivat jo perinteisesti olleet diakoniatyömuotoja, mutta näihin molempiin painottui diakoniatyö koko tutkimusajan aikana. Sielunhoito auttoi henkistä ja hengellistä hätää kärsiviä ja avustustyöllä autettiin vaikeuksissa olevia. Vapaaehtoisia varoja diakonityölle hankittiin ompelu- ja työseuroilla. Diakoniatyöhön kuului myös erilaiset muistamiset ja vierailut laitoksissa. Virkistystoiminta alkoi saada paikkansa diakoniatyössä ja äideille järjestettiin lomaleirejä ja vanhuksille omia kirkkopyhiä. Vuosikymmenen vaihtuessa 1960-luvulle, käytössä olevien työmuotojen lisäksi, diakoniatyö alkoi muuttua kirkon sosiaalityöksi. Vuosittaiset Yhteisvastuukeräykset jatkuivat, mutta seurakunnat eivät olleet enää suurimmat keräystulojen saajat vaan Kirkon Ulkomaanapu, joka sai tuloista 40 %. Diakoniatoiminnassa rahalahjoitusten lisäksi annettiin runsaasti tavaralahjoituksia. Ryhmätyön suosio alkoi kasvaa. Seurakunnissa ryhdyttiin perustamaan piirejä ja kerhoja vanhuksille. Samoin aloiteltiin myös leiritoimintaa kehitysvammaisille ja mustalaisille. Talkoita oli pidetty maaseutuseurakuntien lisäksi myös kaupunkiseurakunnissa, mutta tutkimusajan lopulle tultassa niitä enää järjestetty kuin muutamat koko rovastikunnassa. Tutkimusajan lopulla alkoi näkyä merkkejä sairaanhoidon siirtymisestä yhteiskunnan hoidettavaksi. Lopullisen ratkaisun toi Kansanterveyslaki, joka velvoitti kunnat huolehtimaan sairaanhoidosta.
  • Ojala, Marja-Riitta (2020)
    Tutkielmassani tarkastellaan, kuinka Martha Nussbaumin toimintamahdollisuuksien teoria voidaan kääntää sosiaalityön muodoiksi. Tutkimuksessani selvitetään sitä miten sosiaalityöstä voisi tehdä vaikuttavampaa vanhusten ja vammaisten henkilöiden kohdalla sekä miten pirstaleista sosiaalihuollon palvelujärjestelmää, eli eri organisaatioihin jakautuneita toimintoja voitaisiin kehittää eettisesti kestäväksi toiminnaksi. Tutkimuksessani selvitetään vanhusten hoidon laadun takaamiseksi ja turvaamiseksi ehdotettuja toimia analysoimalla STM:n sosiaalipoliittista asiakirjaa eli Laatusuositus hyvän ikääntymisen turvaamiseksi ja palvelujen parantamiseksi (2013) ja STM:n yleisen strategian kohdalla analyysini koskee vuonna 2011 julkaistua STM:n kokonaisvaltaista strategiaa Sosiaalisesti kestävä Suomi 2020. Sosiaali- ja terveyspolitiikan strategia (2011). Tutkimuksessani selvitetään vammaisten henkilöiden kohdalla, miten Suomen vammaispoliittinen ohjelma (VAMPO), joka on suomalainen sovellus YK:n Vammaisyleissopimuksesta ja vammaisia koskeva lainsäädäntö huomioivat Nussbaumin kymmenen keskeistä inhimillistä toimintamahdollisuutta. Tutkimuksestani selviää, että sosiaalityössä on tärkeä tunnistaa asiakkaan intressit, sillä se mahdollistaa sosiaalityön ideaalin ja tavoitteen saavuttamisen eli asiakkaan voimaantumisen. Voimaantumisen onnistumiseksi ja olosuhteiden mahdollistamiseksi sosiaalityöntekijän on tunnistettava vanhuksen tai vammaisen henkilön intressit ja toimia niitä edistääkseen. Onnistuminen tarvitsee ympärilleen sitä tukevan ympäristön, joten ulkoisilla olosuhteilla, toteutetulla ja mahdollistavalla sosiaalipolitiikalla, positiivisella asenneilmapiirillä, riittävillä resursseilla ja yhteiskunnan institutionaalisten rakenteiden tuella ja avulla tämä toimintamahdollisuusteoriaorientoituneen sosiaalityön mahdollistaminen onnistuu, unohtamatta sosiaalityöntekijän eli auttajan omaa työmotivaatiota ja oikeaa halua auttaa. Tutkielmassani käytetty teoria on toimintamahdollisuuksien teoria, joka on teoreettinen viitekehys, joka sisältää kaksi normatiivista väitettä, että ensiksi moraalisesti tärkeintä on vapaus saavuttaa hyvinvointia ja toiseksi vapaus saavuttaa hyvinvointi ymmärretään ihmisten toimintamahdollisuuksina, eli ihmisten todellisina mahdollisuuksina olla olemassa ja tehdä arvostamiaan asioita. Nussbaumin lista keskeisistä inhimillisistä toimintamahdollisuuksista on kymmenosainen ja Nussbaum on valinnut listalle ne toimintamahdollisuudet, jotka ovat hänen mukaansa niin perustavanlaatuisia, ettei elämä ilman niiden toteutumista (tiettyyn kynnystasoon saakka) täytä ihmisarvoisen tai oikeudenmukaisen elämän kriteerejä. Nussbaumin mukaan keskeiset inhimilliset toimintamahdollisuudet ovat oikeudenmukaisen hyvinvoinnin tärkeimmät tekijät. Keskeistä toimintamahdollisuuksien teorian käyttämisessä sosiaalipalveluiden arvioimisessa on arvioida sitä perustaa kuinka kyvykkäitä ihmiset ovat elämään arvostamaansa elämää. Ihmisen toimintamahdollisuuksien määrää voidaan arvioida ja tarkastella sekä objektiivisesti että subjektiivisesti. Objektiivisesti voidaan pyrkiä määrittelemään toimijan tosiasiallisten kykyjen ja toimintamahdollisuuksien määrä. Subjektiivinen arviointi pohjautuu toimijan omaan henkilökohtaiseen näkemykseen kyvyistään ja toimintamahdollisuuksistaan, joita hän uskoo itsellään joko perustellusti tai perusteettomasti olevan. Nussbaumille kynnystason käsite on se tarkoituksenmukaisen minimikynnyksen taso, jonka yläpuolella säilymistä suojaa oikeudenmukainen perustuslaki. Nussbaumin kynnystason käsite keskeisten inhimillisten toimintamahdollisuuksien kohdalla osoittaa, että jos yksilöt eivät pääse kynnystason yläpuolelle joissakin toimintamahdollisuuksissa niin se on indikaattori siitä, että yhteiskunta on epäonnistunut tehtävässään, eli epäonnistunut turvaamaan oikeudenmukaisuus. Toimintamahdollisuuksien teorian perspektiivistä vanhusten kohdalla tarvittaisiin paradigman muutosta, jossa ikänäkemys olisi sellainen, jossa vanhuus nähtäisiin heterogeenisenä ilmiönä. Toimintamahdollisuuksien teoria tarjoaa perustan, jossa huomioidaan niin fyysiset iän tuomat muutokset kuin myös sosiaalinen ympäristö. Ottamalla monipuolisesti huomioon sekä iän tuomat fyysiset ja psyykkiset muutokset kuin myös sosiaalinen ympäristö, voidaan kiinnittää kokonaisvaltaisemmin huomiota myös siihen mitä vanhukset itse arvostavat terveellisessä ikääntymisessä. Vammaisten henkilöiden kohdalla toimintamahdollisuuksien teorian perspektiivistä vammaisuus nähdään sellaisena, että se vaikuttaa yksilön toimintamahdollisuuksiin ja yksilön täyteen osallistuvuuteen yhteiskunnassa. Tutkimuksessani nostetaan esiin yksi toimintamahdollisuus ja yksi oikeus, jotka ovat muita tärkeämpiä vammaisten henkilöiden ja vanhusten kohdalla ja ne olivat terveys ja itsemääräämisoikeus. Kaikki toimintamahdollisuudet tulisi ottaa tasapuolisesti huomioon eri strategioissa, ohjelmissa ja laatusuosituksissa, sillä jotta ne olisivat nussbaumilaisittain hyväksyttäviä, niin puuttuvat toimintamahdollisuudet tulisi kirjoittaa sosiaalipoliittisiin asiakirjoihin eksplisiittisesti, sillä jos ne jätetään kirjoittamatta tai oletetaan niiden kuuluvan implisiittisesti asiakirjoihin, niin oletetaan ihmisten olevan täysin toimintakykyisiä tai ottavan vastuuta omista toimintamahdollisuuksistaan.
  • Karhulahti, Juha (2020)
    Theodoret of Cyrus lived from AD 393 to c. 453. He was one of the Fathers of the eastern Church and the bishop of Cyrus. He was raised in the Antiochian tradition. This study focuses on his Antiochian Christology in order to present his doctrine of God’s impassibility (ἀπάθεια). His doctrine of God’s impassibility reveals his concept of God’s capability to have emotions and God’s capability to be affected or not affected by someone else. In addition, it reveals the very core of his concept of the relationship of the two natures of Christ. The study also provides important information for understanding Theodoret’s position in the Christological debates before the council of Chalcedon in 451. There were many sources from which theologians could build their Christological presentations at the time. Philosophical backgrounds also influenced theological work, although their significance has been overestimated in research of later times. Rather, the Christian biblical tradition seems to prevail in the Christological presentation of the Fathers. This study will indicate this fact also. As a highly esteemed Antiochian theologian, Theodoret of Cyrus defended “two nature” Christology. This form of Christology emphasised the difference between Christ’s divine and human nature. In its extremity, two nature Christology was even claimed to have “two subjects” (ὁ Λόγος and ὁ ἄνθρωπος) ‘the divine Word and the human man’ in Christ. This claim was actually made against Antiochian theologians usually from the competing school of Alexandria, which was bent towards asserting “one nature” Christology, according to which Christ’s divine nature (ὁ Λόγος) assumed a human body (τὸ σώμα), and the Word (ὁ Λόγος) was the unquestionable subject of Christ. For this study, I have systematically analysed Theodoret’s work in his ‘Commentary on Pauline letters’. First, I present Theodoret’s terminology and exegetical methods. Second, I present his early Christology as a guide for other scholars. This is necessary in order to indicate the evolution in Theodoret’s Christology. My study proves that Theodoret, together with other orthodox theologians of the time, developed his Christology leading up to Chalcedonian structure. The result was that the real subject in Christ was crystalized into his person, “The Ruler Christ”, who dominated over his two natures. “The Ruler Christ” executed God’s divine plan through the natures and according to their properties. Theodoret associated suffering and all human limitations to Christ’s human nature, although the divine nature was also present in every event of Christ’s human life. Still, the divine nature was not affected in any way; on the contrary, it remained immutable, impassible and eternal. However, in the process, the divine nature was able to have emotions in the same manner as God has emotions in his good guidance. Third, I propose that the relationship of the two natures of Christ is indicated in Theodoret’s ‘Commentary on Pauline letters’ by using biblical names. Theodoret is careful when expressing the communication of properties between the two natures (communicatio idiomatum) neither to deny the Antiochian view of the difference between the two natures nor to deny the Alexandrian view of the unity in Christ. He eagerly employed unifying names (communicatio onomaton). Through names, Theodoret is able to present the ontological union of natures in Christ’s person. When it comes to God’s ἀπάθεια, he indicates through names that God, though divine, was present in passible events whilst being impassible. In the last chapter, I present Theodoret’s main arguments on God’s impassibility by using both his Christology and soteriology as well as his anthropology. To conclude, my study presents Theodoret of Cyrus as one of the Chalcedonian theologians. He represents Antiochian “two nature” Christology in its orthodox form. During a very tense time for the Church, he found the method of communicatio onomaton as a peaceful way to take part in discussions not only with his own tradition but also with other schools. In his biblical interpretation, he managed to present God as emotional, loving and immanent as well as being eternally immutable and impassible due to his divine nature.
  • Frosti, Reeta (Helsingin yliopisto, 2018)
    This study examines religious and gender references in the English philosopher Francis Bacon’s (1561–1626) natural philosophy. Bacon has been characterized as one of the fathers of the modern science and the religious references in his philosophy has been avoided. On the other hand, in the 1980-s the feminist philosophers seemed to think that he was among those who were guilty of oppressing nature and women, because of the sexual metaphors in his texts. In my study, I argue that the religious references and sexual metaphors in his main philosophical books – The Advancement of Learning, Instauratio magna, Novum organum and New Atlantis – should be studied together. This has not been sufficiently considered in the earlier Baconian studies. My main question is, what is the relation between religion and gender in Bacon’s nature philosophy? I also ask about the meaning of Genesis and the role of the Old Testament’s Adam in his philosophy. Moreover, I analyse the early modern conception of gender in Bacon’s philosophy and literary work. Through Adam, Cain and Abel, I interpret Bacon’s vision of the natural philosopher. I also consider Bacon’s thoughts regarding the work that God appreciates: is it 'vita activa' or is it 'vita contemplativa'? In Adam, we can also see Bacon’s idea of man and his relation to God. The metaphors that Bacon uses shows how Bacon sees gender and especially the woman in her many different roles. The feminist philosophers Judith Butler’s and Luce Irigaray’s theories of gender are the starting point and theoretical frameworks of my study. Along with their theories, Dorinda Outram’s opinion that our time’s thinking of gender and its concepts are not valid to interpret the early modern phenomena has been important for me. I use systematic concept analysis sparsely with theory and material basic theories as my methods. Moreover, I sharpen my analysis with concepts and presupposition analyses to make sure that those texts comport with their own time’s concepts. Because of that, the background chapters of Bacon’s life, his own time’s religious thinking and views of gender are important. The ‘religion’ I define as the Christianity of Bacon’s time, which I see as a cultural order and belief in something which is not possible to verify. To define gender more strictly, I use Thomas Laqueur’s theory of the one-sex model with the theories I mentioned earlier. I use the generic masculinity reading method to interpret the texts Bacon wrote in English, understanding the English word ‘man’ as a man in terms of gender meaning. It seems to me that Bacon constructed his ‘Adamistic project’ by using the history of creation in the Book of Genesis in the Old Testament, and because of that Adam is the central figure in his natural philosophy. One can find the one-sex model in Bacon’s writings when he uses nature or gender as abstract concepts. The fact that Bacon nearly never mentions Eve in his texts can be seen as one sign as the one-sex model, or it can be seen as means by which he emphasizes masculinity. For Bacon, the natural philosopher is the active masculine scientist, Adam. Bacon sees nature as feminine as well as masculine and in many different roles. The ‘subordinate woman’ in Bacon’s works is not unambiguous. For example, the mother in Bacon’s texts is respectable but the other roles for women and portrayals of men tell about the early modern time’s ideal masculinity. When it comes to secularity, it is not relevant in the case of Bacon because for him and his contemporaries the Bible was true. In my interpretation, I see Bacon as millenialist but not uncommitted to any church. Bacon’s vision of himself as God’s collaborator, even a new Adam, becomes clear in my analysis.
  • Karimies, Ilmari (Helsingin yliopisto, 2013)
    Lisensiaattityöni tavoitteena on kuvata Lutherin todellisuuskäsitystä eli teologista kosmologiaa. Tämä tarkoittaa Lutherin käsitystä Jumalan olemuksesta, maailmankaikkeudesta ja ihmisen luonteesta sekä näitä ja niiden keskinäistä riippuvuutta Lutherin teologiassa. Tutkimushistorian osalta liityn työssä erityisesti Hunzingerin 1906 esittämään teesiin Lutherin kosmologian platonistisuudesta. Lähteinäni ovat Lutherin yliopistoluennot vuosilta 1513-1521: 1. Psalmiluento 1513-1515, Roomalaiskirjeen luento 1515-1516, Galatalaiskirjeen luento 1516-1517, Heprealaiskirjeen luento 1517-1518, Galatalaiskirjeen kommentaari 1519 ja 2. Psalmiluento 1519-1521. Ensimmäisessä pääluvussa käsittelen Lutherin käsitystä Jumalasta, mille on ominaista ajatus levon ja liikkeen yhdistymisestä Jumalan olemuksessa. Luther ilmaisee saman ajatuksen platonistisesti puhumalla Jumalasta korkeimpana hyvänä, joka ehtymättä ulottuu itsensä ulkopuolelle Sanassaan. Platonistisia piirteitä on myös käsityksessä Jumalasta valona, joka itse jumalallisen luonnon ykseydessä on käsittämätöntä ja tavoittamatonta, mutta joka murtautuu Kristuksessa ulos Isästä ja heijastuu koko luomakunnassa, jonka strukturoiva prinsiippi, alku, keskus ja päämäärä Kristus jumalallisena Valona ja Viisautena on. Lutherin tapa puhua Jumalasta pimeytensä sisältää kaksi aspektia: käsityksen Jumalasta käsittämättömänä ja kätkettynä. Käsittämättömyys koskee Jumalan olemusta, kätkettyys läsnäoloa luomakunnassa. Kuitenkin myös kätkettyyden taustalla on ontologien ajatus jumalallisesta luonnosta vastakohtien yhdistäjänä, millä on liittymäkohtia uusplatonistisvaikutteiseen mystiseen teologiaan. Myös Lutherin käsitys luodun todellisuuden luonteesta itsensä ulkopuolelle, Kristukseen, viittaavana merkkinä heijastaa platonistisia teemoja. Keskeistä Lutherin todellisuus-käsitykselle on luomakunnan jakaminen näkyvään ja näkymättömään maailmaan. Edellinen on katoava ja finiittinen, jälkimmäinen katoamaton ja infinitiittinen. Näkyvien ja näkymättömien objektien välillä vallitsee jyrkkä vastakohtaisuus. Platoninen perusmalli yhdistyy Lutherilla kuitenkin pelastushistoriaan: Näkymätön maailma on kirkko, johon luomisen ja vanhan liiton olemuksellisesti tyhjät merkit viittaavat. Taistelevassa kirkossa näkymätön todellisuus on läsnä sakramentaalisina merkkeinä vastakohtien alla. Eskatologisessa kirkkaudessa uskova partisipoi näkymättömään välittömällä tavalla. Todellisuus jakautuukin kronologisessa mielessä kolmeen vaiheeseen: näkyvään luomiseen, kirkkoon ja taivaalliseen kunniaan. Näiden kautta luodut kulkevat kohti välitöntä osallisuutta Jumalasta, aineellisuudesta kohti hengellisyyttä ja moneudesta kohti ykseyttä. Lutherin teologinen antropologia ilmentää samaa kolmiosaista struktuuria: Ruumis/aistit ja sielu/järki suuntautuvat näkyvään todellisuuteen, henki näkymättömään. Lihallisessa ihmisessä kolmas osa, Henki, on kuitenkin kuollut ja tyhjä. Uskon vuodatuksessa uskova tulee osalliseksi Kristuksesta jumalallisena valona, ja tämä tekee hänestä osan näkymätöntä todellisuutta. Infinittiset uskon kohteet tyydyttävät tällöin uskovan tahdon ja tekevät hänet osalliseksi Jumalasta itsensä lahjoittavana hyvänä. Tästä alkaa kuitenkin taistelu hengen ja lihan välillä, sillä jäljelle jääneet luonnolliset kyvyt eivät tavoita näkymättömiä uskonkohteita. Kristityn eksistenssi on siten analoginen kristologialle, jossa vastakohdat yhdistyvät Kristuksen persoonan kautta. Näin myös Lutherin ihmiskäsitys toistaa platonisen ja mystisen teologian teemoja etenkin suhteessa näkyvän ja näkymättömän eroon. Kääntyminen näkymättömiin ei kuitenkaan toteudu ihmisen luonnollisten kykyjen, vaan uskon välityksellä.
  • Lindblad, Per (Helsingin yliopisto, 1998)
  • Karjalainen, Mira (Helsingin yliopisto, 2004)
    The aim of this study was to look at the metaphors contemporary merchant seamen use for their ship and for their life at sea. The larger theoretical framework of the study consisted of worldview, which is one of the key concepts of comparative religion. The data for the study consisted of 91 interviews with Finnish professional seafarers that were conducted in 1996, 1999, and 2000, field journals that were written during two periods of fieldwork in 1996 and 1999-2000, and correspondence with some of the Finnish seafarers during 1999-2002. The data was analyzed by using metaphor theory. The study consists of two parts. The first part is ethnography of modern Finnish shipworld. This entails work, organization, hierarchy and gender. The second part discusses the metaphors the seafarers use. The study belongs to the field of anthropology of religions which is part of comparative religion.
  • Kulhia, Ali (Helsingin yliopisto, 2009)
    Tämän tutkimuksen päätarkoitus on hahmottaa Tampereen Kaupunkilähetyksen kristillissosiaalista työtä ja sen toimintakenttiä niitä kohdanneissa muutoksissa toisesta maailmansodasta 1960-luvun alkuun. Tutkimuksen päämetodi on geneettinen metodi, ja päälähteinä on käytetty tämän yhdistyksen ja sen yhteistyökumppanien arkistoja ja julkaisuja. Tutkimuksen erityisenä tukena ovat olleet tekijän aiemmat tutkimukset tästä tutkimuskohteesta. Tutkimuksessa on selvitetty myös toiminnan sukupuolittumista ja ammatillistumista, sekä toiminnan vaihtelevaa suhdetta Tampereen kaupunkiin ja muihin yhteistyötahoihin. Tampereen Kaupunkilähetys on pitänyt toimintaperiaatteena perinteistä sisälähetystä, johon on kuulunut karitatiivinen ja missionaarinen puoli. Toimintaan on kuulunut niin laitosdiakoniaa kuin avohuollollista työtä. Diakonian ja uuskansankirkollisuuden läpimurto muuttivat työtapoja yhdessä sodan luomien poikkeuksellisten yhteiskunnallisten olojen kanssa. Inflaatio, vuokra- ja hintasäännöstely aiheuttivat raskaita menetyksiä Kaupunkilähetyksen toiminnalle. Samaan aikaan yhteiskunnan sosiaalityö alkoi kehityksen kohti hyvinvointiyhteiskuntaa, mikä ammatillisti ja kohotti sosiaalityön tasoa. Nämä kaikki yhdessä loivat muutospaineita Kaupunkilähetykselle, joka ryhtyi tuottamaan uusia työmuotoja kristillisessä hengessä toteutettuina, kuten avioliittoneuvonnan, jota voi luonnehtia sosiaaliseksi innovaatioksi, sekä hengellistä teollisuustyötä, erilaisia lastensuojelullisia laitoksia, pullakirkon ja kehitysvammaisten teollista työtoimintaa. Samalla Kaupunkilähetyksenkin työ ammatillistui. Tampereen kaupungin kunnallispolitiikkaa hallinnut sosialidemokraattien ja kokoomuslaisten aseveliakseli tuki Tampereen Kaupunkilähetyksen työtä. Tampereen kaupungin sosiaaliviranomaiset, kuten Alpo Lumme, ehdottivat usein uusia työmuotoja Kaupunkilähetykselle. Näiden ehdotuksien mukana tuli lupaukset antaa tarvittava taloudellinen tuki. Kaupungista tuli Kaupunkilähetyksen merkittävin tukija ja yhteistyökumppani. Molemmat hyötyivät yhteistyöstä. Kaupunkilähetys pyrki vastaamaan näkemiinsä sosiaalisiin haasteisiin pikaisesti. Tämä oli myös menestyksen ydin, sillä suhteellisen nopea päätöksenteko uuden toiminnan kokeilusta oli Kaupunkilähetykselle helpompaa kuin kaupungille tai seurakunnille. Yhdistyksen uusille työmuodoille oli luonteenomaista, että joku asiaan perehtynyt henkilö ryhtyi niitä ajamaan voimakkaasti ja taitavasti kohti toteutusta. Toimintamuotojen jouduttua rahoitusvaikeuksiin tai kasvaessa selvästi julkishallinnon tehtäviksi, Kaupunkilähetys luopui tarvittaessa osuudestaan melko kivuttomasti aloittamalla usein jälleen uuden työmuodon. Tampereen Kaupunkilähetys voidaan sijoittaa sosiaalityön toimintakenttään kristillissosiaalista työtä tekevänä kolmannen sektorin toimijana. Yhdistyksen työssä ja hallinnossa oli havaittavissa sellaista sukupuolittumista, että varsinaista työtä tekivät pääosin naiset naisten johdolla. Mies-, poika- ja evankelioimistyötä tekivät puolestaan pääosin miehet. Myös johtokunnissa naisilla oli merkittävä asema, kuten jäsenistössäkin. Johtokuntatoiminta etääntyi seurakunnasta, sillä puheenjohtajaksi vaihtui maallikko jo 1940-luvulla, ja johtokunnassa oli vain vähän pappeja muutenkin. Toiminnan taloudellisena tukena olivat Tampereen kaupunki suurimpana rahoittajana, Tampereen Kaupunkilähetyksen osittain omistama hotelli Emmaus Oy, valtio, Tampereen seurakunnat, yksityiset lahjoittajat ja jäsenistö. Yhdistyksen omat kiinteistöt tuottivat välillä tappiota ja välillä voittoa, mutta niiden tärkein merkitys oli olla toimitiloina.