Pro gradut ja vastaavat opinnäytteet

Recent Submissions

  • Parkkinen, Jari (2016)
    Tässä maisterintutkielmassa tarkasteltiin yhden sosialistisen realismin alakäsitteen, narodnostin, merkitystä ja asemaa Neuvostoliiton musiikkipolitiikassa 1930-luvulla. Narodnost-käsitteen merkitystä selvitettiin suhteessa 1930-luvun Neuvostoliiton laajempiin poliittisiin diskursseihin, mikä toi esille Neuvostoliiton virallisen taidesuuntauksen muotoutumisen yhteyden tuon ajan historialliseen ja poliittiseen kontekstiin. Käsitteen määrittelyssä hyödynnettiin kahta historian ja kielen suhdetta tarkastelevaa teoreettista viitekehystä, diskurssintutkimusta ja käsitehistoriaa. Näiden teorioiden pohjalta luotiin lähestymistapa, jossa käsitteiden nähdään muodostuvan diskursseista. Näin ollen käsitteen merkityksen selvittäminen vaatii sen muodostavien diskurssien havaitsemista. Aineistona työssä käytettiin sanomalehti Pravdaa ja aikakauslehti Sovetskaja muzykaa, ja aineiston analyysissa hyödynnettiin legitimaation ja intertekstuaalisuuden käsitteitä. Narodnost-käsitteen taustalta havaittiin ja nimettiin viisi eri diskurssia, jotka ovat: kansan diskurssi, perinteen diskurssi, Venäjä-diskurssi, kommunistisen ideologian diskurssi sekä stalinismin diskurssi. Musiikkipolitiikassa narodnost-käsite muodostui sekä musiikille erityisistä diskursseista että laajemmista poliittisista diskursseista. Näiden diskurssien keskinäistä suhdetta tarkastellessa stalinismin diskurssi nousi esille kaikkien muiden diskurssien taustalla vaikuttavana metadiskurssina. Narodnost-käsitteellä voitiin viitata musiikkipolitiikassa stalinismin ajan politiikan tärkeimpiin diskursseihin, minkä perusteella tultiin lopputulokseen, että narodnost-käsite oli tärkeä linkki stalinismin ja musiikkipolitiikan välillä. Tämän vuoksi narodnost-käsitettä voidaan tarkastella stalinistisen musiikkipolitiikan avainkäsitteenä.
  • Lukinmaa, Pauliina (2015)
    In the past three years (2012-2015), several repressive law amendments have been introduced in Russia, focusing on controlling the civil activism. "Foreign Agent Law" (2012) on Russian NGOs (Non-Governmental Organizations), the adoption of a federal “Homopropaganda” law (2013) and, most recently, a law on “Undesired NGOs” (2015), have contributed the most to the hostile attitudes towards civil society, namely LGBTQI (lesbian, gay, trans-gender, queer and intersex) movement. These law amendments together with a growing and professionalizing LGBTQI movement have gained attention both in Russia and beyond its borders. This thesis investigates the LGBTQI movement’s differing methods of trying to raise awareness among fellow-citizens. People who are active in the movement negotiate the ways of taking part in the LGBTQI movement in St Petersburg within the movement and under the restrictive policies towards LGBTQI activism. Not only do these negotiations concern domestic questions but they also have a global character, as participants modify different ways of participating in activism to fit the local circumstances. In addition, Soviet history has a key role in both explaining today’s civil activism and LGBTQI movement in Russia but moreover in understanding the repressive policies. The data were collected during the years 2013-2015. I have employed ethnographic research methods by interviewing, observing and being a participant-observer within the local LGBTQI movement. In addition, my data consists of my field diary and the LGBTQI activists’ blog writings. LGBTQI people are marginalized in public rhetoric which has turned public actions highly political and similarly suppressed some of the social aspects of it aside. At the same time, LGBTQI activists argue these to be the most important motivations for their actions. Combining private life with public activism has become one the biggest challenge for the participants and a debate within the local LGBTQI movement. Taking part in the movement has turned not only a fight for democracy but also a fight for more modern Russia. Participation in the movement include large value-based questions of loyalty, devotion and individual needs. *** Viimeisten kolmen vuoden aikana (2012-2015) Venäjällä on asetettu voimaan useita kansalaisyhteiskuntaa rajoittavia lakeja. Erityisesti ”Foreign Agent” -laki, ”Homopropaganda” -laki sekä viimeisimpänä laki ”ei-toivotuista” järjestöistä ovat lisänneet negatiivisia asenteita ja toimia sekä järjestöjä että yksilöitä kohtaan. Lait ovat samalla nostaneet HLBTQI-henkilöiden (homoseksuaalien, lesbojen, trans-suokupuolisten ja inter-sukupuolisten) oikeuksia ajavat järjestöt erityisen tarkkailun kohteeksi. Tutkielmani tarkastelee pietarilaisen HLBTQI-liikkeen jäsenten neuvotteluja toimintatavoistaan muuttuvassa ja haastavassa toimintaympäristössä heidän pyrkiessään lisäämään kansalaisten tietoisuutta seksuaali- ja sukupuolivähemmistöistä sekä heidän oikeuksistaan. Tutkin lisäksi liikkeen sisäisiä määrittelyjä sopivista toimintakeinoista samalla kun poliittinen keskustelu ja päätöksenteko siirtävät toimintamuotoja laittoman toiminnan piiriin. Tässä ilmapiirissä yksityiselämän ja julkisen aktivismin yhdistämisestä on tullut monelle HLBTQI-liikkeeseen osallistuvalle yhdeksi suurimmista haasteista. Liikkeeseen osallistuvat pyrkivät lisäksi uudelleenmuotoilemaan toimintatapoja, jotta ne soveltuisivat paremmin paikalliseen ja muuttuvaan toimintaympäristöön. Tässä yhteydessä neuvostohistorialla on olennainen rooli sekä tämän päivän kansalaisaktivismin että HLBTQI-henkilöiden oikeuksia rajoittavan päätöksenteon selittämisessä. Keräsin tutkielmani aineiston vuosina 2013-2015 hyödyntäen etnografisia tutkimusmenetelmiä kuten haastattelua, havainnointia sekä olemalla itse osallistuva havainnoija paikallisessa HLBTQI-liikkeessä. Lisäksi aineistoani ovat HLBTQI-aktivistien blogit sekä oma kenttäpäiväkirjani, jota kirjoitin Venäjällä ollessani. Lisäksi valokuvasin erilaisia kulttuuritapahtumia, suosittuja tapaamispaikkoja ja mielenilmauksia. Uusien toimintakeinojen luominen, julkisen aktivismin politisoituminen sekä jännittynyt ilmapiiri vaativat henkilökohtaista sitoutumista liikkeeseen. Liikkeeseen osallistuminen on taistelua demokratian mutta myös modernimman Venäjän puolesta. Samanaikaisesti emigroituminen on todellinen vaihtoehto joillekin toimintaan osallistuville. Liikkeessä toimiminen sisältääkin laajoja arvopohjaisia kysymyksiä, jotka koskevat lojaaliutta, omistautuneisuutta sekä yksilöllisiä tarpeita.
  • Huhtanen, Karoliina (2013)
    This Master’s Thesis studies the press coverage of the demonstrations that took place in Russia after the Duma elections in December 2011. The parliamentary elections were thought to be a formal test of legitimacy for the leading party, United Russia. However, United Russia suffered a bitter defeat and gained only a bit less than 50 percent of the votes. Despite the obvious defeat, the claims of rigged elections spread quickly, and people begun demonstrating against the results. A protest movement demanding for fair elections spread all around Russia. The goal of this thesis is to analyze how two Russian newspapers covered the rallies. The empirical data consists of articles from two newspapers, Kommersant – an independent newspaper – and Komsomolskaya Pravda – typically portrayed as a newspaper faithful to the officials. The method for the content analysis is Frame analysis. In a relatively controlled, neo-authoritarian media system the Russian media outlets had to balance between the ideals of objective journalism and the pressures coming from the Russian authorities. This thesis seeks to make visible what kind of coverage the print media produced and how the demonstrations were framed in the newspapers. My study shows that the newspapers provided various perspectives to the rallies. During the analysis period of one week, framing of the rallies changed dramatically. In the beginning, the rallies were framed as a typical behavior of belligerent opposition and as a threat to Russia. The split between the power and the people was emphasized. Towards the end of the week the framing became softer and more humane, and the rallies were framed as harmless folk festivals and as a celebration of a robust civil society. On the surface, the coverage seemed to provide multiple ankles. However, especially Komsolmoskaya Pravda framed the rallies in a way that was favorable to the authorities, emphasizing the aspects of threat and the need for stability. Furthermore, the shift in Komsomolskaya Pravda’s framing was parallel to the shift in the official rhetoric: when the officials acknowledged the need for dialogue with the protestors, also Komsomolskaya Pravda softened its approach towards the rallies. Kommersant’s coverage showed some signs of following the official rhetoric towards the end of week, but compared to Komsomolskaya Pravda, Kommersant provided a more balanced and pluralist coverage, emphasizing both the uniting nature of the rallies among the protestors and the fundamental split that exists between the power and the people. In addition, Kommersant discussed the potential of a political change in Russia and the issue of press freedom.
  • Vihonen, Ilona (2012)
    Venäjän kansalaisyhteiskunnan vahvin linkki globaaliin kansalaisyhteiskuntaan on ulkomainen rahoitus, jolla on tuettu venäläisten kansalaisjärjestöjen toimintaa 1990-luvulta alkaen. Rahoitus on vaikuttanut merkittävästi siihen, minkälaiseksi Venäjän kansalaisyhteiskunta on muodostunut. Vladimir Putinin tultua presidentiksi näitä rahavirtoja ryhdyttiin hillitsemään osana politiikkaa, jota on pidetty Putinin pyrkimyksenä vahvistaa Venäjän suvereniteettia. Valtio yritti muovata kansalaisyhteiskuntaa haluamaansa suuntaan yhtäältä kiristämällä kansalaisjärjestöjä koskevaa lainsäädäntöä ja toisaalta kannustamalla valtiolle myötämielistä kansalaistoimintaa valtionrahoituksen avulla. Venäjän johtoon kriittisesti suhtautuvia ulkomaalaisrahoitteisia järjestöjä mustamaalattiin federaation huipulta käsin. Tämä tutkimus pureutuu siihen, millä tavalla Putinin kansalaisyhteiskuntapolitiikka vaikutti Pietarissa toimivaan, demokraattisia arvoja vaalivaan ihmisoikeusjärjestöön, joka toimii täysin ulkomaisen rahoituksen varassa. Tutkin järjestön keinoja ajaa omia tavoitteitaan Pietarin viranomaispiireissä, jotka ovat järjestön työn ensisijainen kohde. Lisäksi tarkastelen sitä, millä tavalla ulkomainen rahoitus ohjaa järjestön toimintaa. Tutkimuksen metodina on käytetty teemahaastattelua ja sisällönanalyysia. Ensisijaisena aineistona ovat tutkimuskohteena olevan järjestön työntekijöiden haastattelut. Tutkimukseni perusteella käy ilmi, ettei Venäjän korkeimman johdon ideologia sanele suoraan sitä, miten viranomaiset federaation alemmilla portailla toimivat. Tämä avaa mahdollisuuksia ihmisoikeusjärjestön vaikutustyölle. Lisäksi ulkomaisella rahoituksella ei ole välttämättä merkittävää vaikutusta siihen, minkälaisia asioita sitä vastaanottava järjestö ottaa ajaakseen. Ulkomaisen rahoituksen ongelma on ennen kaikkea siinä, ettei se ole kannustanut venäläisjärjestöjä etsimään itselleen kannattajakuntaa kansalaisten keskuudesta. Nyt, kun ulkomaisen rahoituksen määrä on kääntynyt laskuun, valtiojohtoon kriittisesti suhtautuvan järjestön on vaikea löytää uusia rahoituksen lähteitä, jos se ei halua anoa rahoitusta valtiolta.
  • Blomqvist, Nikita (2016)
    I denna studie har jag undersökt hur socialarbetarna på A-kliniker uppfattar sin egen yrkesidentitet. Jag ville få en förståelse hur socialarbetarna själva uppfattar sin yrkesexpertis. Socialarbetarnas erfarenhet har jag sedan speglat i teman som yrkesexpertis, mångprofessionellt samarbete samt medikalisering. Syftet med avhandlingen har varit att lyfta fram socialarbetarnas betydelse inom missbruksvården. Problemformuleringen har legat på avsaknaden av socialarbetare inom missbruksvården. Mitt syfte har varit att närma mig tematiken ur en ifrågasättande ton och reflektera om denna avsaknad av socialarbetare inom missbruksvården kan vara en realitet i framtiden. Utgångsläget för avhandlingen har legat i att missbruksvården bör bestå av både psykosocial och medicinskbehandling. Avhandlingen utgår från att den fortgående medikaliseringen kan utgöra ett eventuellt hot mot missbruksvården i och med undanträngandet av det sociala och socialarbetarnas yrkesexpertis. I min studie besvarar jag forskningsfrågorna; Hur upplever socialarbetarna på A-klinikerna sin yrkesexpertis? Hur bidrar socialarbetarnas yrkesexpertis till vården av missbrukare på A-klinikerna? Hur framträder det sociala arbetets yrkesexpertis och den medicinska expertisen i missbruksvården sett ur socialarbetarnas synvinkel? Som teoretiska utgångspunkter har jag använt mig av begreppen yrkesexpertis, mångprofessionellt samarbete samt medikalisering. Mitt empiriska material i studien består av intervjuer, sammanlagt åtta (8) intervjuer utförda med behöriga socialarbetare som arbetar på A-kliniker. Analysmetoden har utgjorts av innehållsanalys. Metodvalet bottnar sig i mitt intresse att lyfta fram och skapa en förståelse av informanternas uppfattningar och tankar kring temana. Under analysen har jag kategoriserat mitt material i de på förhand övergripande temana, yrkesexpertis, mångprofessionellt samarbete och medikalisering. Under dessa tre teman uppstod sedan underrubriker. Dessa underrubriker var; socialarbetaren betraktaren av helheter, utmaningar i förhållande till socialarbetarens yrkesexpertis, samarbetaren och koordinerare, förespråkaren för det sociala, utamningar i förhållande till mångprofessionellt samarbete, medicin ett hjälpredskap, psykosocialt arbete och utmaningar i förhållande till medikaliseringen. Socialarbetarna kan via sin yrkesexpertis erbjuda vården av missbrukare en utgångspunkt där man betraktar klienten i sin helhet och där det är av betydelse att ta i beaktande denna helhet i själva vården. Socialarbetarna är ofta de som koordinerar klienternas vård och samarbetar med andra instanser som är delaktiga i vården. En betydelsefull uppgift för socialarbetarna inom missbruksvården är att vara förespråkare för det sociala och för betydelsen av det psykosociala närmandessättet. De främsta utmaningarna i socialarbetarens framtid inom missbruksvården kan förknippas med den fortgående medikaliseringen som sker inom missbruksvården. Mina informanter ansåg att medikaliseringen kan utgöra ett hot mot socialarbetarnas position inom missbruksvården, likväl som medikaliseringen kan påverka själva missbruksvården till att bli mer ensidigare ifall missbruksvården i framtiden kännetecknas av ett allt mer medicinskt närmandessätt.
  • Moll, Veera (2016)
    Työssä tutkitaan lapsen asemaa kaupunkisuunnittelukeskustelussa aikavälillä 1946–1977. Tutkimuksen aineistona on käytetty ajan pamfletteja, julkaisuja, asiantuntijapuheenvuoroja, aikakausilehtiä, lyhytelokuvia ja Suomen tilastollisia vuosikirjoja. Tutkimus lähtee liikkeelle siitä tiedosta, että lasten omaehtoinen liikkuminen on vähentynyt merkittävästi viimeisen viidenkymmenen vuoden aikana. Näin on käynyt siitäkin huolimatta, että omaehtoisen liikkumisen katsotaan olevan tärkeää lapsen sosiaalisen, fyysisen ja psyykkisen kehityksen kannalta. Tutkimuksessa selvitetään sitä, miten ajan asiantuntijakeskustelussa konstruoitiin lapsen tarpeita kodin sisätiloissa ja ulkona kaupungissa vuosina 1946–1977. Tutkimusmenetelmä on diskurssianalyysi. Teoreettinen viitekehys liittyy läheisesti Henri Lefebvren tapaan käsitteellistää tilaa ja sen eri muotoja yhteiskunnallisesti tuotettuna ja yhteiskunnan tuottamiseen aktiivisesti osallistuvana elementtinä. Tämän moniulotteisen tilakäsityksen päälle rakentuu työn teoria: lapsen reviiri. Työssä selvitetään kahden diskursiivisen kategorian kautta sitä, minne asiantuntijat määrittelivät lapsen ihannereviirin. Historiantutkimus antaa välineitä tapahtuneen muutoksen ymmärtämiseen. Asiantuntijakeskustelua tutkimalla on mahdollista lähestyä päätöksenteon taustalla vaikuttavia ideologioita ja keskusteluja. Vaihtuvien diskurssien tutkiminen auttaa tavoittamaan niitä perusteita, joihin kunakin aikana esitetty tieto perustaa vääjäämättömyytensä. Lapsen paras oli julkilausuttu tavoite läpi tarkastelujakson, mutta se, mikä nähtiin lapsen parhaana vaihtui kesken tarkastelujakson ja sai uuden suunnan. Tutkimuksen ensimmäisen diskursiivinen kategoria, joka sijoittuu aikavälille 1946–1965 koostuu väittämistä, joissa vaaditaan lapsiperheiden asumisen siirtämistä kaupungin keskustasta maaseutumaisempaan ympäristöön. Keskusteluun osallistuvat kirjoittivat perinteisen kaupungin olevan muiden muassa paheellinen, likainen ja liikenteen vuoksi vaarallinen kasvupaikka lapselle. Vaihtoehdoksi esitetyn puutarhakaupungin luvattiin tarjoavan vapautta, luontoa ja liikkumismahdollisuuksia lapsille. Lasten kirjoitettiin tarvitsevan lisää huolenpitoa, kontrollia ja kehittävää tekemistä. Nämä teemat korostuivat myös kodin sisätiloista käydyissä keskusteluissa. Aineistoissa vaadittiin koteihin lapsille omaa tilaa, hygieenistä elinympäristöä, liikojen kieltojen poistamista, sekä sukupuolenmukaista tilanjakoa. Modernit ihanteet ydinperheestä ja lapsen keskeisyydestä tilanjaossa olivat keskeisiä. Moniulotteiset ongelmat niputettiin sotien jälkeen kaupunkivihan sävyttämän asumiskysymyksen ympärille. Normittamalla ja säätelemällä asumisoloja uskottiin ratkaistavan moninaisia sosiaalisia ongelmia. Lapsen ihannereviiri kulki sodanjälkeisessä kaupungissa ja kodeissa ihanteellisesti katse-etäisyydellä äidistä, hiekkalaatikoilla tai lastenhuoneessa ja iän karttuessa urheilukentillä ja luonnossa. Keskeistä oli se, että lapset harrastaisivat, leikkisivät ja ylläpitäisivät fyysistä kuntoa heille osoitetuissa tiloissa. Omaehtoinen joutenolo nähtiin paitsi ajanhukkana, myös haitallisena. Kun edellisessä kategoriassa kritisoitiin vanhanaikaista kaupunkia lapselle kelvottomana, joutui seuraavassa kategoriassa kritiikin kohteeksi uusi kaupunki: puutarhakaupunki ja lähiöt. Tutkimuksen toisessa diskursiivisessa kategoriassa (1965–1977) lähiössä asuvien lasten kirjoitettiin esimerkiksi eristäytyvän, tylsistyvän, olevan asuinympäristössään liian yksin tai väärässä seurassa. Vanhemmat eivät pystyneet kirjoittajien mukaan valvomaan lapsia toivotulla tavalla. Toisen kategorian ihannereviiri oli kodin sisätiloissa, jonne vanhemmat saattoivat rakentaa puitteet leikkiin. Tällaisia puitteita olivat esimerkiksi keinut ja puolapuut, välineet, joita pidettiin ennen ulkona. Kasvavat asuntokoot ja parantunut asumismukavuus mahdollistivat mielekkään ajanvieton sisätiloissa, joka osaltaan sittemmin passivoi lapsia ja nuoria. Vähenevään omaehtoiseen liikkumiseen kaupungissa vaikutti myös liikenteen voimakas kasvu, sekä lapsiin kohdistuva enenevä kontrolli ja huolenpito. Läpi tarkastelujakson kaupunkiympäristö pysyi puheenvuoroissa lapselle vihamielisenä. Molemmissa diskursiivisissa kategorioissa asiantuntijoiden piirtämä lapsen ihannereviiri määriteltiin sinne, missä se ei häiritsisi moottoriliikenteen kasvua.
  • Lekander, Kaarlo (2016)
    Toimeentulotukea maksetaan pienituloisuuden perusteella, mutta sen taustalla voi olla myös terveysongelmia. Tutkimuksessa tarkasteltiin täysi-ikäisten toimeentulotukea saaneiden sairastavuutta verrattuna tulotasoltaan vastaavaan muuhun väestöön Helsingissä vuonna 2010. Aineistona käytettiin Helsingin kaupungin sosiaaliviraston ja Kelan rekisteritietoja. Sairastavuutta tarkasteltiin lääkekorvausoikeus- ja lääkeostotietojen avulla. Tarkemmin tarkasteltiin mielenterveysongelmia, sydän- ja verisuonisairauksia, astmaa ja keuhkoahtaumatautia sekä diabetesta. Esiintyvyysosuuksien vertailemiseksi muuta väestöä kuvaava aineisto vakioitiin painokertoimin vastaamaan toimeentulotuen saajien aineistoa. Vakioitavana olivat ikä, sukupuoli, henkilökohtaiset veronalaiset tulot, maahanmuuttajatausta ja opiskelijastatus. Psyykenlääkkeiden käyttöä suhteessa toimeentulotuen saamisen kestoon tarkasteltiin logistisella regressioanalyysilla. Toimeentulotuen saajilla oli yleisemmin vaikeisiin tai pitkäaikaisiin sairauksiin myönnettäviä lääkekorvausoikeuksia (19,5 %) kuin muulla väestöllä (14,9 %). Samansuuntainen ero näkyi psyykensairauksien korvausoikeuksissa (6,2 % vs. 3,9 %) ja lääkeostoissa (33,7 % vs. 14,2 %), sydän- ja verisuonisairauksien korvausoikeuksissa (5,0 % vs. 4,2 %) ja lääkeostoissa (20,9 % vs. 13,2 %), astman ja keuhkoahtaumataudin korvausoikeuksissa (3,2 % vs. 2,1 %) ja lääkeostoissa (10,9 % vs. 5,4 %) sekä diabeteksen korvausoikeuksissa (3,6 % vs. 2,4 %) ja lääkeostoissa (6,1 % vs. 3,4 %). Psyykenlääkkeiden käyttö oli sitä yleisempää mitä useamman kuukauden toimeentulotukea oli vuoden aikana saanut. Yhteys oli samansuuntainen riippumatta maahanmuuttajataustasta. Toimeentulotukea 1–3 ja 10–12 kuukautta saaneiden tilastollisesti merkitsevät ristitulosuhteet olivat 2,78 ja 5,27 (kantaväestö), 2,44 ja 7,79 (OECD-maista saapuneet), 2,31 ja 3,57 (entisestä Neuvostoliitosta saapuneet) ja 2,04 ja 5,10 (muut), kun vertailuryhmänä olivat toimeentulotukea saamattomat helsinkiläiset. Lääkekäytön mukaan toimeentulotukea saaneet sairastavat enemmän kun tulotasoltaan ja muilta ominaisuuksiltaan vastaava väestö. Toimeentulotuen saaminen ei kerro vain taloudellisista ongelmista, vaan myös terveysongelmista. Toimeentulotuen tarpeen vähentämisessä on kiinnitettävä huomiota erityisesti mielenterveysongelmien hoitoon.
  • Aarnio, Suvi (2016)
    Tutkielmassa tarkastellaan keskustelunanalyyttisellä lähestymistavalla narratiivista haastattelua Lyhytterapia itsemurhaa yrittäneille - eli LINITY-interventiossa, jota toteuttaa Suomen Mielenterveysseuran SOS-kriisikeskus. Intervention tavoitteena on, että asiakas tunnistaa itsemurhayritykseen johtavan tilan riskitekijät voidakseen välttää uudet itsemurhayritykset jatkossa. Aineistona on kuusi tekstimuotoon litteroitua keskustelua työntekijän ja asiakkaan ensimmäisessä tapaamisessa videoidusta narratiivisesta haastattelusta, jossa asiakas kertoo itsemurhayritykseensä johtaneista tekijöistä. Teoriataustana on keskustelunanalyyttinen tutkimus, joka korostaa keskustelun tilanteessa rakentuvaa luonnetta. Lähemmin tarkastellaan keskustelun sekvenssejä sekä vuorovaikutuksessa tehtäviä kannanottoja ja positiointia. Tutkielmaa taustoitetaan myös terapiakeskusteluista, narratiivisesta haastattelusta ja terapeuttisesta allianssista tehdyllä tutkimuksella. LINITY-interventio perustuu sveitsiläiseen manualisoituun ASSIP-malliin, jonka taustateorioina ovat kognitiivinen käyttäytymisterapia, toiminnan teoria ja kiintymyssuhdeteoria. Niiden näkökulmaa yhdistetään tutkimuksen tuloksiin. Ensimmäinen tutkimuskysymys on, mitkä ovat LINITY-interventiossa toteutettavan narratiivisen haastattelun keskeisiä rakenteita. Tutkielmassa kuvataan narratiivisen haastattelun vaiheittaista etenemistä huomioiden eroja ja yhtäläisyyksiä eri asiakkaiden ja työntekijöiden keskusteluissa huomioidaan. Toisena tutkimuskysymyksenä on, millaiset vuorovaikutuksen rakenteet edistävät kertomuksen tuottamista ja itsemurhayritykseen johtaneiden tilanteiden ymmärtämistä. Ymmärtäminen ilmenee kummankin osapuolen hyväksyntää osoittavana vuorona ja siirtymisenä eteenpäin keskustelussa. Keskeinen keskustelusta toiseen toistuva rakenne on kysymys-vastaus-vastaanotto-sekvenssi, joka muodostuu työntekijän kysymyksestä, asiakkaan vastauksesta ja työntekijän vastaanottavasta vuorosta. Joka keskustelussa on aloitus- ja lopetusjakso. Muita keskustelusta toiseen samantapaisina toistuvia jaksoja ovat pyynnöt kertoa viimeisimmästä ja aiemmista itsemurhayrityksistä sekä itsemurhayritykseen liittyvistä tunteista ja ajatuksista. Tyypillisiä ovat myös kysymykset siitä, minkä ongelman itsemurha olisi ratkaissut ja mitä asiakkaan tilanteessa pitäisi muuttua, jotta hän alkaisi voida paremmin. Nämä ovat narratiivisen haastattelun institutionaalista tehtävää toteuttavia kysymyksiä, jotka auttavat asiakasta jäsentämään itsemurhayritykseensä liittyviä asioita koherentiksi kokonaiskuvaksi. Työntekijä tekee asiakkaalle tarkentavia kysymyksiä, asiakkaan kertomuksesta nousevia uudelleenmuotoiluja, tulkintoja ja täydennyksiä. Näillä tavoin työntekijä varmistaa ymmärtäneensä, mistä asiakas on kertonut, ja auttaa tätä siirtymään eteenpäin tarinassaan. Paikoin työntekijä ohjaa ja neuvoo asiakasta, ottaa kantaa asiakkaan kertomaan sekä rohkaisee ja kannustaa asiakasta. Nämä jaksot suuntaavat asiakasta näkemään tilanteensa uudesta näkökulmasta, motivoivat asiakasta käsittelemään ongelmiaan ja luovat toiveikkuutta tulevaisuuteen.
  • Kekäläinen, Antti (Helsingin yliopisto, 2015)
    Euroopassa puhutun Espanjan kielen normiin juurtunut datiivipronominin käyttö suoraan objektiin viitattaessa ei esiinny muissa romaanisissa kielissä säännönmukaisesti – espanjan normissa tämä muoto on vakiintunut vain elollisten maskuliiniobjektien yhteyteen ja tunnetaan nimellä leísmo. Espanjan kielen murteissa painottomien pronominien käyttö ei kuitenkaan seuraa tätä sääntöä, vaan pronominien valintaan joillain alueilla vaikuttavat taustalla muut tekijät kuin latinasta periytyvät suku- ja sijajärjestelmä. Portugalin normissa vastaavaa ei havaita, mutta murteellisesti joitain viitteitä normista poikkeavaan käyttöön löytyy erityisesti portugalin muista kuin Euroopassa puhutuista varianteista. Tässä tutkimuksessa vertaillaan kolmannen persoonan painottomien akkusatiivi- ja datiivipronominien käyttöä portugalin ja espanjan murteissa maiden rajan molemmin puolin. Käytössä on murrekorpus sekä espanjasta että portugalista. Korpusten tarjoamien esimerkkien avulla selvitetään, esiintykö yllä mainittuja poikkeamia myös Euroopan portugalissa ja vertaillaan saatuja tuloksia espanjan vastaaviin ilmiöihin. Tutkimuksessa havaitaan, että portugalin murteissa datiivipronominin käyttöä ei laajasti esiinny suoraan objektiin viittaavana, eikä pronominiparadigma poikkea latinasta periytyvästä etymologisesta paradigmasta. Myös rajan toisella puolella, Espanjan läntisimpien provinssien länsiosissa, pronominien käyttö seuraa läheisesti latinasta polveutuvaa etymologista paradigmaa – provinssien itäosissa Kastiliasta lähtöisin oleva viittauksellinen paradigma (paradigma referencial) sen sijaan esiintyy. Kielihistoriallisesti tälle voitaisiin katsoa löytyvän selityksen alueiden kansoittamisen eri lähteistä ja historiallisista valtasuhteista Pyreneiden niemimaalla. Itäisimmät osat tutkituista alueista saivat vaikutteita eniten Kastiliassa puhutuista murteista, väliin jäävät alueet Leónin alueen murteista ja läntisimmät, nykyään Portugalille kuuluvat alueet, luonnollisesti Galician ja Portugalin alueella puhutusta vulgaarilatinan muunnoksesta. Toisaalta tutkimuksessa havaitaan monia aiemmin esitettyjä väitteitä pronomineista. Esille tulevat laajamittaisesti muun muassa yksikön datiivipronominin käyttö viitatessa monikkoon, erityisesti portugalissa, sekä maskuliinin monikkoon viittaavien pronominien vaihtelevat muodot espanjassa. Näihinkin ilmiöihin selitysten katsotaan olevan historiassa – jälkimmäisessä tapauksessa monikkomuodon myöhäisessä vakiintumisessa. Toisaalta useita yleisesti leísmoksi viitattuja tapauksia havaittiin paljon molemmissa kielissä – näihin selitykset löytyvät muun muassa verbejä seuraavista infinitiivirakenteista ja joidenkin verbien järjestäytymisen muutoksista. Lisäksi portugalissa havaitaan datiivipronominin (lhe) käyttöä paikan komplementtien yhteydessä ja runsasta ”semanttisten datiivien” käyttöä. Näistä ensimmäistä löydetään usein myös elottomaan komplementtiin viitatessa, mikä vahvistaa käsitystä datiivipronominien poikkeavista käytöistä myös portugalin murteissa. Saatujen tulosten perusteella voidaan selkeästi havaita Espanjan läntisimpien ja eteläisimpien osien yhteys etymologiseen pronominiparadigmaan, joka vallitsee kaikkialla Portugalissa.
  • Hänninen, Emmi (Helsingin yliopisto, 2016)
    Meriympäristöihin kohdistuvat ihmistoiminnan paineet kasvavat koko ajan. Merialueita uhkaavat esimerkiksi luonnonvarojen liikakulutus sekä meriekosysteemin vahingoittaminen ja elinympäristöjen tuhoaminen. Tietoisuus vedenalaisten elinympäristöjen tilasta on luonut tarpeen tutkia ja lisätä vedenalaista tietämystä. Vesiympäristöjä inventoidaan erilaisin mittauksin, kaukokartoituksin ja kenttäkartoitusmenetelmin. Merenpohjaa kartoitetaan esimerkiksi sukeltamalla ja videoimalla sekä erilaisilla kaikuluotaus- ja kaukokartoitusmenetelmillä. Itämeren vedenalaisen meriluonnon monimuotoisuuden inventointiohjelman VELMUn tavoitteena on lisätä vedenalaisen meriluonnon tietämystä kartoittamalla Suomen rannikkoalueita ja vedenalaisia elinympäristöjä. Tutkimuksessani vertailin sukellus-, videointi- ja haramenetelmien vahvuuksia ja heikkouksia ja arvioin niiden tarkkuutta ja todenmukaisuutta. Kovilta pohjilta otettiin lisäksi Kautsky-näytteitä lajien tunnistamisen vertailua varten. Halusin selvittää 1) Vaihteleeko lajintunnistuksen tarkkuus eri luokkatasojen välillä, ja mitkä ovat ne luokkatasot, jotka pystytään luotettavasti arvioimaan videometodein erilaisissa ympäristöissä? 2) Vaihteleeko lajintunnistuksen tarkkuus habitaattien sisällä ja välillä? 3) Onko videomateriaalin perusteella tehtävän lajintunnistuksen tarkkuuden ja pohjaorganismien peittävyyden välillä yhteyttä? 4) Onko linja-arvioinnin ja pistearvioinnin antamien tulosten välillä eroja? Verifiointityö toteutettiin Hangon ja Tammisaaren vesialueilla läntisellä Suomenlahdella heinä-syyskuussa 2007. Tutkimuksessa videoitiin ja arvioitiin sukeltamalla yhteensä 99 kasvillisuuslinjaa lieju-, hiekka- ja kovilta pohjilta. 10 metrin pituiset linjat sijoitettiin maksimissaan 8 metrin syvyydelle. Lisäksi jokaisen linjan lähettyviltä tehtiin 2−3 ruutuarviointia alaltaan 0,25 m2. Vertailun kohteena olivat eri menetelmät (sukellus, videointi ja hara) sekä eri peittävyysalat (linjat ja ruudut). Tulokset osoittivat, että videomenetelmä on karkeampi menetelmä kuin sukellus. Videoanalysoinneissa lajimäärä jäi vähäisemmäksi kuin sukeltajan arvioinneissa. Sukeltaja tunnisti kaikilla luokkatasoilla enemmän makrofyyttejä kuin videoarviointi. Parhaiten videolta erottuivat suuret ja dominoivat lajit ja pienet, matalat ja harvinaiset yksilöt jäivät herkästi videolta huomaamatta. Videotulkinnoissa tuli virheitä niin lajitason (Potamogeton perfoliatus --> P. praelongus) kuin heimotason tarkastelussa samankaltaisten lajien osalta (Potamogeton vrt. Zannichellia). Luhter-haralla saatiin lajimääristä ja peittävyyssuhteista samankaltaisia tuloksia kuin sukeltamalla. Linja-arvioiden lajimäärät olivat suurempia kuin ruutuarvioiden. Myös peittävyydet arvioitiin suuremmiksi linjoilla kuin ruuduilla. Pohjatyypillä ei ollut vaikutusta eri arviointimenetelmien toimivuuteen lajimääriä arvioitaessa. Sen sijaan peittävyysarviot vaihtelivat niin menetelmien kuin pohjatyyppien välillä. Sukeltajan ja videomenetelmän peittävyysarviot poikkesivat toisistaan hiekkapohjalla, muilla pohjatyypeillä arviot olivat samankaltaisia. Menetelmien erot peittävyyksien arvioinnissa poikkesivat toisistaan hiekkapohjan linjojen ja ruutujen välillä, kun muilla pohjatyypeillä ja peittävyysaloilla menetelmät toimivat yhtäläisesti. Sinisimpukkaa havaittiin harvemmin videolla kuin sukeltajan arvioissa. Toisaalta videoarviointien peittävyydet olivat sukeltajan arvioita suuremmat siellä, missä sinisimpukkaa havaittiin. Lajin runsaus vähensi makrofyyttimääriä ja lisäsi niiden tunnistusvirheitä videoarvioinneissa. Sinisimpukka voi olla vaikeasti havaittavissa pohjamosaiikista ja varsinkin sen peittävyyttä on hankala arvioida videokuvasta. Turbiditeetti ei vaikuttanut lajihavaintojen määrään videoarvioinneissa, mutta sukeltajan arvioissa liejupohjalla turbiditeetin voimakkuus vähensi lajimäärää, kun taas kovalla pohjalla vaikutus oli päinvastainen. On tärkeää, että lajinmääritys osuu oikeaan, eikä vain sinnepäin . Väärä lajinmääritys voi johtaa vääriin päätelmiin ja tätä kautta esimerkiksi vääriin suojelutoimenpiteisiin. Videoarvioinneilla on tarkoitus tehdä yhteisötason kartoitusta, jota täydennetään muilla menetelmillä, kuten sukelluksin ja näytteenotoin. Videoarvioissa ylletään harvoin lajitason tunnistuksiin eikä niitä ole tarkoituskaan tehdä. Siksi on aina parempi jättää tunnistus karkeammalle tasolle kuin tehdä väärä tunnistus. Koska kansallinen päätöksenteko Itämeren käyttöön liittyen perustuu pitkälti VELMUn tuottamiin luontotyyppimäärityksiin, on tärkeää, että sen tuottama informaatio on luotettavaa. Tämän tutkimuksen tuloksista on hyötyä VELMU-projektille, koska ulkopuolista tarkastusta ei käytetyille kartoitusmenetelmille ole aiemmin tehty. Tulosten avulla voidaan suunnitella parannuksia kartoituksen luotettavuuteen ja tarkkuuteen.
  • Dedua, Solomon (Helsingin yliopisto, 2016)
    This thesis is born out of an observation in some recent scholarly research that tends to polarize early church fathers, particularly Jerome and Augustine in their attitude towards the expression of grief by bereaved Christians. Augustine is said to allow a moderation of grief while Jerome condemns it outright. Adopting a literary analytical method, this thesis sets out to find the disposition of saints Jerome and Augustine towards the expression of grief in their consolation letters. The study finds out that there are more similarities in Jerome’s and Augustine’s approaches to grief than differences. Neither of these men maintained a singular stand on the expression of grief but adjusted their position depending on various circumstances. Their ideal recommendation was that Christians ought not to weep at all for deceased Christians but instead to rejoice and congratulate them for having left a world of sin to be with Christ. But when circumstances made the emotion of grief too powerful to bear, the church fathers excused grief and instead called for moderation. Having been bereaved themselves, at one point or the other, the church fathers were not unaware of the power of this emotion. When grief was excused, they explained that the grief was not for the departed person but for the virtues lost due to the death and for the living because they are allowed to continue in the world of turmoil and away from paradise. Grief also became legitimate if the deceased person died in sin because then, he would descend to hell. In their consolation letters the church fathers adapted traditional lines of arguments that were current in the Greco-Roman consolations to correspond with the teachings of the Bible in order to offer consolation to bereaved Christians. This hybrid produced a kind of consolation that some scholars have referred to as ‘theological consolation’. Unlike the philosophical consolation of the pagans, Christian consolation was hinged on the assurance of resurrection at the second coming of Christ. But as the second coming of Christ became less and less imminent than it was first thought the church fathers began to offer consolation based on an assurance that the deceased believer is already in heaven. The thesis begins with a survey of the ancient practice of consolation, a practice that was first documented and transmitted by the Greeks but adopted and preserved by Romans and then Greek and Latin church fathers. There was also an attempt to define consolation as a literary genre, an effort that many scholars find problematic due to the vastness of literature with consolatory content and the variety in degree of consolation in each. The solution to this problem was to view consolation as a theme present in various genres rather than a genre of its own. On this basis, my sources were delimited to include only patristic epistolary consolation.
  • Häkkinen, Heini (Helsingin yliopisto, 2016)
    Muissa Euroopan maissa tehtyjen tutkimusten mukaan näyttäisi siltä, että paperittomien odottajien raskauden seurantaan liittyy monia ongelmia, kuten myöhäinen hakeutuminen terveydenhuollon palveluiden piiriin. Suomessa tutkimusnäyttöä paperittomien naisten raskauden seurannan toteutumisesta ei ole. Tutkimuksemme tarkoituksena oli selvittää muun muassa, mistä paperittomat synnyttäjät ovat kotoisin, miten heidän neuvolaseurantansa toteutui ja miten synnytys eteni. Tavoitteena oli kehittää paperittomien odottajien hoitopolkua neuvolassa ja synnytyssairaalassa. Vapaaehtoisvoimin toimiva paperittomien klinikka, Global clinic, pitää kirjaa asiakkaistaan. Näiden asiakastietojen perusteella Helsingin ja Uudenmaan sairaanhoitopiirin potilastietojärjestelmistä haettiin synnytykseen liittyvät käynnit ja toteutuneet laboratoriotutkimukset. Aineiston koko jäi pieneksi, minkä vuoksi luotettavaa analyysia tuloksista ei voitu tehdä. Näyttäisi kuitenkin siltä, että myös Suomessa paperittomat odottajat hakeutuvat äitiysneuvolaan myöhemmin kuin suomalaisnaiset keskimäärin. Lisäksi paperittomilla on todennäköisesti suhteellisesti enemmän sukupuoliteitse tarttuvia tauteja. Lisää tutkimusta aiheesta kuitenkin tarvitaan.
  • Sunila, Iiro (Helsingin yliopisto, 2016)
    Tutkielman tavoitteena oli selvittää lapsuusiässä alkavan eli juveniilin spondylartriitin (JSpA) ominaisuuksia 16–20 vuotiailla potilailla. Tutkimustieto muodostettiin HYKS:n reumatologian siirtymävaiheen poliklinikalla 1.1.2015–31.3.2016 hoidossa olleiden lasten selkärankareuma (JAS) -diagnoosin saaneiden seitsemäntoista potilaan (n=17) sairaskertomusmerkinnöistä retrospektiivisesti. Potilaista 70,6 % oli miespuolisia. HLA- B27 genotyyppi todettiin 94,5 %:lla. Ensioireet alkoivat keskimäärin 11,6-vuotiaana. JSpA-diagnoosi asetettiin keskimäärin 13,8-vuotiaana. 88,2 %:lla selkää magneettikuvattiin, ja heistä kaikilla todettiin selkärangan tulehdusmuutoksia. Selkärangan ulkopuoliset niveloireet (70,6 %:lla) ja jänteiden tulehdukset (35,3%:lla) esiintyivät pääosin alaraajoissa. 23,5 %:lla tautikuva tulkittiin infektion laukaisemaksi reaktiiviseksi artriitiksi (ReA), jolloin oireet poikkesivat muista tapauksista käsittäen myös yläraajan niveltulehduksia (r=1,000, p=0,000) ja tulehdusoireilua useammassa nivelessä (p=0,001.) Tulehduksellinen suolistosairaus (IBD) todettiin 5,9 %:lla, mutta nivelpsoriasista (PsA) ei kenelläkään. Antireumaattista lääkitystä (DMARD) oli käytetty 94,1 %:lla. Biologisella DMARD-hoidolla (aloitettiin 52,9 %:lla) todettiin yhteys alhaisempaan kliiniseen taudin aktiivisuuteen. Vakavia lääkehaittavaikutuksia ei todettu. Tutkimuksen päätepisteessä potilaiden kokonaislääkehoitoa vähennettiin rauhallisen taudinkuvan vuoksi. 58,8 %:lla taudin voitiin katsoa olevan remissiossa. Reumakirurgiaa ei tehty kenellekään.
  • Viitanen, Janne (Helsingin yliopisto, 2016)
    Objective Mitochondrial recessive ataxia syndrome (MIRAS) patients’ phenotypes vary from early onset epileptic seizures to late onset ataxia and neuropathy. We aim to find possible phenotype influencing and this study focuses on folate as a predisposing factor. Methods MIRAS Patients (n=8; 2 early-onset, 3-early-adult-onset, 3 late-onset; all carriers of W748S) were interviewed, eating habits analyzed with food diaries and patients’ folate levels analyzed. Results Early onset patients were markedly overweight at age of onset, while late-onset patients were mostly of normal weight at age of onset. Folate intake was inadequate but blood folate values were in normal range. Patients’ folate serum levels were noticeably but non-significantly lower than controls’, the levels correlated with age of onset(p<0,05). Patient erythrocyte folate levels did not differ from controls. Conclusion Weight gain and serum folate levels may be associated with an earlier age of onset. Patient folate levels are not markedly different from controls.