Pro gradut ja vastaavat opinnäytteet

Recent Submissions

  • Sakaguchi, Ilona (2017)
    The topic of this thesis is the emplacement conditions and wallrock reactions of pegmatitic granitoids dikes in Kopparnäs, Southwestern Finland. Two locations from Kopparnäs peninsula, where pegmatitic granitoid dikes intrude into mafic host rocks, were chosen for a detailed petrological study. In the first study location, the granitoid dikes intrude into a noritic host rock and in the second study location the dikes intrude into a migmatitic host rock. Analysis on previous studies, field observations and aerial pictures taken with a drone revealed that two generations of granitoid dikes were emplaced in quick succession during the formation of the Southern Finland Granitoid Zone at around 1.83 Ga. The first generation of dikes intruded into E-W trending shear zones. The second generation of dikes intruded into N-S trending shear zones that were formed under SE-NW transpression. Quantitative estimates of pressure and temperature conditions could not be made. The structural evidence points to an intrusion of hot magma into a cold host rock. This information combined with PT-information from previous studies implies a high temperature and low pressure environment. A study of the rock microstucture was done with optical and cathodoluminescence microscopes in order to describe melt-wall rock reactions. Mineral identification and a study of major element composition were done with the electron probe microanalyzer (EMPA). Trace element measurements were made on the laser ablation inductively coupled mass spectrometer (LA-ICP-MS) to find out what transpired chemically when the dikes were emplaced in the host rocks. There are clear sings of melt-wallrock interaction between the granitoid dikes and the mafic host rocks. It is possible that a drop in pressure caused expulsion of fluids from the dikes. Alteration was most extensive in first study location where amphibole devolatilization reactions in the host norite released fluids to the contact zone causing further alteration. The alteration zone around the contacts of the dikes and the migmatites is much narrower in the second study location, since no fluid was released from devolatilization reactions. Despite this, existence of myrmekite in the contact zone in the second location point to sodic-calcic auto-metasomatism. The alteration reactions had a big effect on the trace element compositions, creating some clear linear diffusion trends. Elements, such as zinc, gallium, niobium and tantalum were mobilized and diffused from the dikes to the host rocks. The most hydrothermally altered rocks in the first study location were enriched in easily soluble elements, such as barium and cesium, and depleted in rare earth elements.
  • Sakaguchi, Ilona (2017)
    The topic of this thesis is the emplacement conditions and wallrock reactions of pegmatitic granitoids dikes in Kopparnäs, Southwestern Finland. Two locations from Kopparnäs peninsula, where pegmatitic granitoid dikes intrude into mafic host rocks, were chosen for a detailed petrological study. In the first study location, the granitoid dikes intrude into a noritic host rock and in the second study location the dikes intrude into a migmatitic host rock. Analysis on previous studies, field observations and aerial pictures taken with a drone revealed that two generations of granitoid dikes were emplaced in quick succession during the formation of the Southern Finland Granitoid Zone at around 1.83 Ga. The first generation of dikes intruded into E-W trending shear zones. The second generation of dikes intruded into N-S trending shear zones that were formed under SE-NW transpression. Quantitative estimates of pressure and temperature conditions could not be made. The structural evidence points to an intrusion of hot magma into a cold host rock. This information combined with PT-information from previous studies implies a high temperature and low pressure environment. A study of the rock microstucture was done with optical and cathodoluminescence microscopes in order to describe melt-wall rock reactions. Mineral identification and a study of major element composition were done with the electron probe microanalyzer (EMPA). Trace element measurements were made on the laser ablation inductively coupled mass spectrometer (LA-ICP-MS) to find out what transpired chemically when the dikes were emplaced in the host rocks. There are clear sings of melt-wallrock interaction between the granitoid dikes and the mafic host rocks. It is possible that a drop in pressure caused expulsion of fluids from the dikes. Alteration was most extensive in first study location where amphibole devolatilization reactions in the host norite released fluids to the contact zone causing further alteration. The alteration zone around the contacts of the dikes and the migmatites is much narrower in the second study location, since no fluid was released from devolatilization reactions. Despite this, existence of myrmekite in the contact zone in the second location point to sodic-calcic auto-metasomatism. The alteration reactions had a big effect on the trace element compositions, creating some clear linear diffusion trends. Elements, such as zinc, gallium, niobium and tantalum were mobilized and diffused from the dikes to the host rocks. The most hydrothermally altered rocks in the first study location were enriched in easily soluble elements, such as barium and cesium, and depleted in rare earth elements.
  • Simola, Nora (Helsingin yliopisto, 2017)
    The thesis discusses the private enforcement of competition law in cartel cases. The discussion evolves around the Directive 2014/104/EU on antitrust damages actions (“Damages Directive”), which was due to be transposed into national legislation of the Member States of the European Union by the 27th of December 2016. The purpose of the thesis is to provide a journey through the development of the private enforcement of competition law in the EU from the point of view of the European Commission as well as the European Court of Justice. The reader will notice that the principles that drive the European Commission towards the enhancement of private enforcement of competition law are not identical to those of the European Court of Justice. This is portrayed through various cases of the Court of Justice as well as various documents of the Commission, most important of which is the Damages Directive. The thesis focuses on a main theme which is the apparent conflict between public and private enforcement of competition law. At the centre of the tension lies the Leniency Programme, which is of great importance in detecting cartels. Attention is drawn for example to the differences of interest in regard to the disclosure of leniency document for evidence in private litigation in which the different approaches of the Court and the Commission is evident. The thesis sets out to evaluate the success of the Damages Directive on strengthening the position of private enforcement of competition law within the EU while keeping the thought of the possible mismatch of private and public enforcement in mind. As an example of the legislative process of implementing the Damages Directive, Finland’s journey to implementation is viewed.
  • Leskinen, Vesa (Helsingin yliopisto, 2017)
    Laajasti ottaen tutkielmassa on kysymys sellaisten resurssitehokkuutta ja kiertotaloutta toteuttavien sääntelymallien kehittämisestä, jotka samalla toteuttaisivat tehokkaan ympäristönsuojelun vaatimukset. Tutkielman tavoitteena on selvittää, miten ympäristönsuojelulain (527/2014, YSL) lupajärjestelmä suhtautuu uudentyyppisiin päästöjen kierrätykseen perustuviin korvaaviin toimenpiteisiin. Kiinnostuksen kohteena olevissa korvaavissa toimenpiteissä on kysymys tuotannossa aiheutuvien päästöjen korvaamisesta ajallisesti ja paikallisesti toisaalla tehtävillä toimenpiteillä siten, että aiheutuneita päästöjä vastaava korvattava ainemäärä hyödynnetään saman tuotantoprosessin tuotantopanoksina. Tutkielmassa tarkasteltavana käytännön esimerkkinä korvaavasta toimenpiteenä on niin sanotun itämerirehun hyödyntäminen vesiviljelyssä eli kalankasvatuksessa. Vesiviljelyn merkittävimpänä ympäristövaikutuksena pidetään ravinnekuormitusta. Itämerirehulla tarkoitetaan sellaista kasvatettavien kalojen ruokinnassa käytettävää rehua, joka on valmistettu itämeren silakasta tai kilohailista tehdystä kalajauhosta. Itämerirehun käyttö tuotantopanoksena mahdollistaisi meressä jo olevien ravinteiden kierrättämisen. Oikeudellisesti merkityksellinen kysymys koskee sitä, voitaisiinko korvaava toimenpide ottaa lupaharkinnassa huomioon pilaamista nettomääräisesti vähentävänä tekijänä ja siten perusteena toiminnan pilaamisneutraalille laajentamiselle. Tutkielmassa hyödynnetään lainopin ja ohjauskeinotutkimuksen metodeja. Lainopin keinoja hyödynnetään selvitettäessä YSL:n suhtautumista korvaaviin toimenpiteisiin. Ohjauskeinotutkimuksen keinoja hyödynnetään arvioitaessa korvaaviin toimenpiteisiin perustuvien YSL:n tulkinta- ja sääntelyratkaisujen normatiivista hyväksyttävyyttä. Tutkielmassa pyritään vastamaan seuraavaan kolmeen tutkimuskysymykseen: 1. Miten korvaavat toimenpiteet voidaan oikeudellisena ohjauskeinona määritellä erityisesti ympäristön käytön kannalta? 2. Miten ympäristönsuojelulain lupajärjestelmä suhtautuu korvaaviin toimenpiteisiin lupamääräyksiä harkittaessa? 3. Minkälaisilla oikeudellisilla mekanismeilla itämerirehuun perustuvia korvaavia toimenpiteitä voitaisiin parhaiten huomioida vesiviljelyn ympäristölupaehdoista päätettäessä? Ensimmäisen kysymyksen osalta päädytään siihen, että korvaavia toimenpiteitä voidaan oikeudellisena ohjauskeinona määritellä ainakin seuraavan neljän ulottuvuuden osalta: korvaamisen aika, korvaamisen paikka, korvaamisen tapa, ja korvaamisen kohde. Edellä luonnosteltuja ulottuvuuksia hyödyntämällä määritellään, että tutkielmassa tarkastellaan ex situ toteutettavia ennakollisia korvaavia toimenpiteitä, jotka perustuvat päästöjen fyysiseen korvaamiseen poistamalla kohdealueelta päästettyä ainetta. Toisen kysymyksen osalta todetaan, että ympäristönsuojelulain järjestelmä ei tunne korvaavia toimenpiteitä ohjauskeinona. Vaikuttaa siltä, että korvaaville toimenpiteille erittäin myönteisellä YSL:n nykyisten säännösten tulkintatavalla voitaisiin päätyä luparatkaisuun, jonka mukaan korvaavien toimenpiteiden toteuttaminen voisi olla peruste toiminnan laajentamiselle. Kuitenkin käytännössä esimerkiksi vesiviljelyn osalta YSL:n muut normit luultavasti rajoittavat paikallista päästötasoa niin merkittävästi, että mainittu tilanne voisi toteutua vain hankkeessa, jonka olosuhteet (esimerkiksi sijainti, päästöjen paikallinen sietokyky, ja vesiensuojelua koskevasta sääntelystä muodostuvat rajoitukset) olisivat poikkeuksellisen suotuisat. Kolmannen kysymyksen osalta tutkielmassa systematisoidaan itämerirehuun perustuvien korvaavien toimenpiteiden hyväksyttävyyttä yhtäältä olemassa olevien säännösten tulkinnan sekä toisaalta hypoteettisen erityissäännöksen näkökulmasta. Johtopäätöksenä todetaan, että erityissäännös olisi oikeudellisesti selkeämpi. Toisaalta erityissäännös saattaisi olla YSL:n muun järjestelmän kannalta ongelmallinen: erityisluonteestaan huolimatta uusi normi toisi korvaavat toimenpiteet uutena ohjauskeinona YSL:n järjestelmään, jolloin korvaavien toimenpiteiden soveltaminen voisi olla tulkinnan avulla mahdollista myös muiden toimialojen kuin vesiviljelyn luvissa. Erityisnormi olisi siis de facto muutos koko YSL:n järjestelmään, millä voisi olla varsin suuri merkitys myös muiden toimialojen ympäristölupien kannalta. Näin ollen erityisnormia ei voitane säätää ennen kuin sen merkitys YSL:n kokonaisuuden kannalta selvitetään myös muiden toimialojen ja toimenpiteiden kuin pelkän itämerirehun näkökulmasta.
  • Heiskala, Sonja (Helsingin yliopisto, 2017)
    The increasing influence of the Internet has set the EU against unprecedented jurisdictional challenge in its responsibility to protect privacy and personal data. This thesis analyses the techniques adopted by the EU to establish the territorial scope of application of the General Data Protection Regulation of the European Union (GDPR), and the impact of these techniques both to the status of the EU and to the notion of territorial jurisdiction. This work will first look into the expansive territorial scope of application of the GDPR, set out in the Article 3 of the regulation, and explore the changes the GDPR brings about in relation to the earlier data protection legislation in the EU. The work proceeds by looking behind the forces driving the change, specifically the challenges the Internet has caused to the protection of privacy and data protection as EU fundamental rights. It observes the other functions the territorially atypical legislative technique serves, mainly the Statecraft functions of the comprehensive EU data protection framework, and the approaches the EU interpretative bodies have adopted to widen the scope of application of prior EU data protection legislation, to establish power through the concept of the Digital Single Market. The work finally presents the concept of ultraterritorial jurisdiction through which the legislative development of the EU data protection framework can be better understood. Where previous legislation such as the Data Protection Directive and prior national legislation of Member States has typically included some active, physical element within the territory of the relevant state, the GDPR does not do so. The ultraterritorial aspect of jurisdiction refers to the ways the jurisdiction is constructed beyond and regardless of national or EU territory instead of within or outside.
  • Kapanen, Ritva (Helsingin yliopisto, 2017)
    Työssä tarkastellaan ositusta Yhdysvaltain common law-osavaltioissa. Oikeudenmukainen ositus – equitable distribution – tarkoittaa spesifisti tuomioistuimen suorittamaa ositusta, jota haetaan avioeron yhteydessä. Suurin osa eronneista pääsee sopimukseen eikä tuomioistuimen interventiota tarvita. Tutkielmassa tarkastellaan, mitkä oikeussäännöt ja oikeusperiaatteet ohjaavat tuomioistuinta oikeudenmukaisessa osituksessa. Lähtökohtana työssä ovat osavaltioiden ositusstatuutit. Tuomioistuimet soveltavat kotimaisen oikeuden tapaan kolmivaiheista menettelyä osituksessa: omaisuuden luokittelua, arvostamista ja jakamista. Oikeudenmukainen ositus tarjoaa mielenkiintoisen vertailukohteen kotimaiselle ositukselle, koska suurimmassa osassa osavaltioita ositettavan omaisuuden ala on kapeampi kuin meillä. Kotimaisen puolittamisperiaatteen sijasta enemmistössä common law - osavaltioita ositetaan ainoastaan avioliiton aikana yhdessä hankittu omaisuus. Niiden osavaltioiden lukumäärä, joissa osituksen kohteeksi tulee kaikki puolisoiden varallisuus, on vähentynyt muutamaan osavaltioon. Ositustoimituksen ulkopuolelle jää ennen avioliiton solmimista omistettu omaisuus ja pääasiassa vastikkeetta saatu omaisuus. Toisaalta Yhdysvalloissa ositettavaksi omaisuudeksi katsotaan myös eläkkeet, jotka kertyvät avioliiton aikana hankituista ansioista. Omaisuuden luokitteluvaiheessa voidaan joutua tukeutumaan jäljitykseen, jolla pyritään löytämään lähdeomaisuus: tietty omaisuus linkitetään joko primääriin erilliseen omaisuuteen tai primääriin yhteiseen omaisuuteen. Varallisuuden luonteen muutos, transmutaatio, tulee kyseeseen, kun varojen lähdettä ei saada selville. Omaisuuslajit voivat myös sekoittua niin, etteivät ne ole enää erotettavissa toisistaan. Omaisuuden arvostamista koskevassa luvussa keskitytään yritysomaisuuden arvonmääritykseen Osituksen tulos voi muodostua osavaltioissa erilaiseksi sen mukaan, luetaanko esimerkiksi henkilökohtainen tai yrityksen goodwill ositusarvoon ja onko arvonmäärityksessä lähtökohtana omistajanarvo vai vaihtoarvo. Osituksen viimeisessä vaiheessa tuomioistuinta ohjaa statuuteissa säädetty useimmiten hyvin laaja harkintakriteeristö. Luettelomaisen harkintakriteeristön on sanottu ohjaavan omaisuuden jakamista puolittamisperiaatteeseen päin. Common law- osituksessa voi kuitenkin niin kutsutut tarveperusteet ja käyttäytymistekijät vaikuttaa enemmän tai vähemmän osituksen lopputulokseen. Kotimaisessa osituksessa voidaan pääasiassa vasta osituksen sovittelussa poiketa kaavamaisesta puolittamisperiaatteesta, mutta sovitteluun on laissa säädetty kynnys. Aviovarallisuusjärjestelmämme ei lähtökohtaisesti ota osapuolten työ- ja varallisuuspanosta, tarpeita ja käyttäytymistekijöitä huomioon osituksessa, vaan vasta sovittelussa. Sovittelu on mahdollista silloin, kun normaalisääntöjen mukainen osituksen tulos olisi kohtuuton tai toinen puoliso saisi siinä perusteettomasti taloudellista etua. Kotimainen osituksemme voittaa selkeydessään common law –osituksen. Jos kotimaista järjestelmää uudistettaisiin ansio- omaisuuden järjestelmään päin, edellyttäisi se jo aikaisemminkin oikeuskirjallisuudessa mainittuja uudistuksia, joista voidaan mainita esimerkiksi osituksen toimittajan tiedonsaannin tehostaminen sekä velkojen ositusta koskevien säännösten tarkistamisen.
  • Merenmies, Matilda (Helsingin yliopisto, 2017)
    The aim of this master’s thesis is to find how and if Finnish practice in schools regarding religious content is reconcilable with the current requirements of international human rights law and constitutional fundamental rights. This thesis offers a concise view on freedom of religion particularly in the public sphere and in the context of schools as a basis for the further evaluation of possible problems within Finnish practice. The main methodological approach is legal dogmatics with elements of critical legal study. Additionally, an element of de lege ferenda is applied. The main sources for this study include resolutions passed by the supreme guardians of Finnish law, jurisprudence of international human rights tribunals, jurisprudential literature and other academic works. The study is composed of four main segments followed by the findings and discussion. The first section of the thesis presents the framework and context for the study. This is followed by a summary of relevant and fundamental constitutional factors and international human rights instruments that are necessary for the further examination of freedom of religion in particular. The third chapter discusses the content and implications of freedom of religion as a fundamental and human right especially through jurisprudence. The fourth chapter maps out Finnish practice in school and applies the findings of chapter three to these and evaluates stances adopted by domestic authorities. Freedom of religion is an integral fundamental and human right and is one of the bases of a democratic society. This right imposes both positive and negative obligations on the state. The implications of this right are subject to the interpretations made by international human rights tribunals, which in turn shape the practical requirements at the state level. Therefore this thesis clarifies the contents of freedom of religion as a human right through the jurisprudence of both the European Court of Human Rights (ECtHR) and the United Nations Human Rights Committee (CCPR) and highlights differences in the stances adopted by these two human rights instruments. This study considers the nature of the margin of appreciation doctrine especially in ECtHR jurisprudence concerning freedom of religion and frames the problematic implications of the broad use of the margin in these cases. Finland is officially a secular country but awards special status to the Evangelical Lutheran Church of Finland. The church maintains a significant position within Finnish society, including schools. Most of this practice is founded on tradition and justified through cultural significance. There has been considerable public debate on the issue of religious content in schools, but this de-bate has mostly centred on one hymn sung at spring term festivities. The actual issue and subject of this thesis are much broader. This thesis examines religious content in Finnish basic education covering religious education, morning assembly, the Hymn-Quiz and other religious activities that schools partake in and evaluates this practice in the light of human rights jurisprudence and the constitution. Finnish religious education is carried out in a sectarian and segregated manner. Education in the pupils’ own religion is obligatory for pupils with officialized religious affiliation. Although this religious education is non-confessional according to law this is often not the case in practice. Therefore the compulsory nature is a problem for the actualization of freedom of religion. The large variety of religious content in Finnish schools and the consequent opt-out schemes have lead to a situation that makes protecting freedom of religion of all pupils equally unfeasible for practical reasons The results of this study suggest that current Finnish practice is not in line with all the requirements of international human rights law, especially those set by the ICCPR. Christian religion permeates Finnish schools in a manner that does not comply with the requirements for state neutrality. It would appear that domestic authorities are inclined to rely on the broad margin of appreciation evident in the ECtHR’s judgments regarding freedom of religion in school. Too little weight is placed on the resolutions of the CCPR apparently because there have been no recent cases brought by Finnish nationals or cases pertaining to the exact issues that are subjects of complaint in Finland. The Constitutional Law Committee is inclined to protect tradition and reluctant to address necessary changes despite of recent suggestions made by the Deputy Chancellor of Justice. Tradition is not on its own a justification for infringement on freedom of religion. Special attention should be paid to these issues especially because of the vulnerable position of children in compulsory schooling.
  • Salo, Kaisa (Helsingin yliopisto, 2017)
    Jätteet eivät ole nykyisin enää pelkästään ympäristöä ja ihmisiä kuormittava haitta, vaan niiden ympärille on kehittynyt aktiivista liiketoimintaa. Jätteen arvo konkretisoituu silloin, kun sitä kerätään yhteen suuria massoja, jolloin sitä voidaan uusiokäyttää muun muassa teollisuudessa raaka-aineena. Tätä niin sanottua kiertotaloutta korostavat jätesääntelyn lähtökohdat kumpuavat Euroopan unionin oikeudesta sekä kansallisesta jätelainsäädännöstä. Yhdyskuntajäte on yksi jätelaji, jolla tarkoitetaan kotitalouksissa syntyvää ja siihen rinnastuvaa jätettä. Yhdyskuntajätehuolto muodostaa poikkeuksen jätesääntelyn pääsäännöstä, eli aiheuttamisperiaatteesta, jonka mukaan jätteen synnystä vastaava taho on myös vastuussa sen hävittämisestä koituvista kustannuksista. Yhdyskuntajätteen huollosta vastaavat sen sijaan kunnat, jotka organisoivat jätehuollon eri toiminnot ja valvovat niiden toimintaa. Jätteen kuljetus on yksi jätehuollon operatiivisista palvelutehtävistä. Jätteen kuljetus voidaan järjestää jätelain nojalla kahdella tavalla. Joko kunta järjestää yhdyskuntajätteen kuljetuksen itse omana toimintonaan tai kilpailuttaa sen hankintalain mukaan. Toisena vaihtoehtona kunta voi myös järjestää kuljetukset sopimukseen perustuvina yksityisinä kuljetuksina. Sopimuksenvarainen kuljetus voidaan järjestää koko kunnassa tai sen osassa, jolloin kotitaloudet solmivat palvelusopimuksen kuljetuspalveluja tuottavan yrityksen kanssa. Kyse on tällöin yksityisoikeudellisesta sopimuksesta, jolloin kunnan tehtäväksi jää vain valvoa kuljetusten toteutumista jätelain asettamien edellytysten valossa. Vuonna 2012 voimaan tulleessa uudessa jätelaissa yksityisiin sopimuksiin perustuville jätteenkuljetuksille asetettiin tiukemmat edellytykset, joiden tulee täyttyä, jotta kunta voi valita sopimuksenvaraisen mallin. Jätelain 37 §:n edellytykset näin ollen rajasivat kunnallisten jätehuoltoviranomaisten harkintavaltaa aiemmasta jätelaista poikkeavalla tavalla. Lisäksi jätelain 149 §:n 4 momentin siirtymäsäännöksen mukaan kuntien tuli vuoden sisällä lain voimaantulosta tarkastaa, että käytössä olleet sopimuksenvaraiset kuljetukset vastasivat jätelain 37 §:n mukaisia kriteerejä. Kriteerit ovat sisällöltään joustavat ja tulkinnanvaraiset, eivätkä ne koske kunnan järjestämää kuljetusta kuin osittain. Sopimuksenvaraisessa kuljetuksessa voitiin pitäytyä vain siinä tapauksessa, että kaikki jätelain edellytykset täyttyivät. Jätelain 37 §:n sanamuodon ja korkeimman hallinto-oikeuden ratkaisujen mukaan kuntien ei tarvitse valita tai pysyttäytyä sopimuksenvaraisessa mallissa silloinkaan, kun lain edellytykset täyttyvät. Kysymyksessä on kuntien itsehallintoon perustuva ratkaisu, jolla se pystyy lakkauttamaan voimassa olevat yksityiset kuljetussopimukset siirtymäajan sisällä. Perustuslain omaisuudensuojasäännös suojaa omaisuudeksi katsottavia varallisuusoikeuksia kuten sopimussuhteita ja niihin perustuvia taloudellisia intressejä. Vaikka jätettä tuottavan yksityisen luonnollisen henkilön osalta kuljetussopimukseen ei välttämättä liity taloudellista arvoa, suojaa perustuslain omaisuudensuojasäännös myös sopimuksen toista osapuolta eli oikeushenkilöitä. Omaisuudensuojasäännös suojaa sopimussuhteiden pysyvyyttä, mikä tarkoittaa sitä, ettei voimassa oleviin sopimussuhteisiin tulisi puuttua taannehtivasti ilman perusteltuja intressejä. Sopimussuhteiden pysyvyyden kannalta olennaisia ovat siten perusoikeuksien yleiset rajoitusperusteet, joiden kautta rajoituksia tulisi punnita. Jätteenkuljetussopimusten osalta perusoikeustarkastelussa vastakkain asettuvat ympäristöperusoikeus, kuntien yhdyskuntajätehuollon vastuukysymykset sekä kuljetussopimuksen osapuolten oikeusasema. Kuntien toimivaltasäännökset ovat muodostuneet melko vahvoiksi yhdyskuntajätehuollossa. Näin ollen jätelaki mahdollistaa voimassaoleviin oikeussuhteisiin puuttumisen voimakkaasti myös tilanteissa, joissa se ei ole tarkoituksenmukaista eikä sille ole olemassa tarpeeksi painavia syitä.
  • Selkälä, Saija (Helsingin yliopisto, 2017)
    Tutkielmassa selvitetään, kuuluuko pääsy perusterveydenhuollon palveluihin osaksi kansainvälisissä ihmisoikeussopimuksissa turvattua oikeutta terveyteen lapsien kohdalla ja jos kuuluu, voidaanko tätä oikeutta rajoittaa paperittoman lapsen kohdalla. Jatkona näille kysymyksille tutkimuksessa selvitetään, turvaako Suomi paperittoman lapsen oikeuden terveyteen asianmukaisesti. Suomen osalta asiaa tarkastellaan sekä tällä hetkellä vallitsevan tilanteen osalta, että siltä kannalta, että HE 343/2014 vp olisi vahvistettu laiksi. Kansainvälisten ihmisoikeussopimuksien osalta tutkielmassa käsitellään vain aiheen kannalta merkittävimmät ihmisoikeussopimukset (YK:n TSS-sopimus, YK:n lapsenoikeuksien sopimus, Euroopan ihmisoikeussopimus, Euroopan sosiaalinen peruskirja sekä biolääketiedesopimus.) Asiaa tarkastellaan lisäksi EU:n kannalta sekä Suomen ja eräiden muiden EU:n jäsenmaiden kannalta. Tutkielman ulkopuolelle on rajattu muut kuin terveydenhuollon palvelut oikeuden terveyteen osatekijöistä samoin kuin äitien ja raskaana olevien naisten oikeus terveyteen näiden aiheiden kiistattomasta yhteydestä lapsen oikeuteen terveyteen huolimatta.
  • Fallström, Ben (Helsingin yliopisto, 2017)
    Joukkolainajärjestelyä eli joukkolainan liikkeeseenlaskua voidaan kuvata lainajärjestelynä, jossa pääasiassa ammattimaiset sijoittajat tarjoavat vieraan pääoman ehtoista rahoitusta vaihdantakelpoisten arvopapereiden liikkeeseenlaskijalle. Joukkolainojen laajan jälkimarkkinakelpoisuuden takia joukkolainan hallinnointiin liittyvät riskit ovat kuitenkin suuret. Ratkaisuna hallinnointiin liittyvien oikeudellisten riskien minimoimiseen, transaktiokustannuksien vähentämiseen ja sijoittajasuojan lisäämiseen, on joukkolainanhaltijoiden edustajan käyttö joukkolainajärjestelyjen yhteydessä. Edustajan käytöllä pyritään etenkin sijoittajien kannalta helpottamaan lainaehtojen noudattamisen valvontaa, eräännyttämistoimien ja täytäntöönpanotoimien yhtenäisyyttä sekä lisäämään liikkeeseenlaskijan ja sijoittajien välistä neuvottelua ja yhdenvertaista kohtelua. Toisaalta edustajan käytöllä ehkäistään myös yksittäisten sijoittajien opportunistisia toimia, ja mahdollistetaan joukkolainaehtojen sujuvampi muuttaminen. Joukkolainanhaltijoiden edustajan asema on kuitenkin ollut täysin sääntelemätön sekä kansallisella että EU -tasolla, eikä kotimaista oikeuskäytäntöä joukkolainanhaltijoiden edustajasta ole olemassa. Näin ollen joukkolainanhaltijoiden edustajan asema on perustunut pitkälti vakiintuneeseen sopimuskäytäntöön ja sitä säänteleviin sopimusoikeuden yleisiin oppeihin. Sääntelyn puute ja epäselvä oikeustila ovat omiaan heikentämään joukkolainamarkkinoilla toimivien osapuolten oikeusturvaa joukkolainanhaltijoiden edustajaa käytettäessä. Selventämällä oikeustilaa voidaan lisätä joukkolainamarkkinoilla toimivien osapuolten luottamusta markkinoiden toimivuuteen. Tutkielman tarkoituksena on joukkolainanhaltijoiden edustajan aseman pysyvyyteen liittyvien juridisten kysymyksien selvittäminen ja systematisointi Suomen voimassa olevan oikeuden mukaisesti. Tutkielman keskeisimpinä tutkimuskysymyksinä on selvittää, onko edustussuhde yksipuolisesti peruutettavissa yksittäisen joukkolainanhaltijan toimesta, ja ovatko joukkolainanhaltijat edustussuhteesta huolimatta oikeutettuja käyttämään heille kuuluvia velkojien oikeuksia. Tutkielmassa systematisoidaan nykyistä oikeustilaa tarkastelemalla joukkolainanhaltijoiden edustajan asemaa olemassa olevien edustusmuotojen kautta. Punnittaessa edustussuhteen yleisten peruuttamista koskevien sääntöjen soveltuvuutta joukkolainanhaltijoiden edustajaan, törmätään väistämättä systeeminsisäisiin ongelmiin. Henkilön toimintakelpoisuuden rajoittaminen on katsottu toisinaan oikeustoimikelpoisuuden rajoittamiseksi ja liialliseksi sopimusvapauden väärinkäytöksi. Sopimusperusteisen oikeustoimikelpoisuuden rajoittamisen onkin sanottu olevan siviilioikeudelliseen oikeusjärjestelmään soveltumatonta, koska sillä kierretään pakottavan lainsäädännön alaisuuteen kuuluvia oikeudellisia instituutioita. Tutkielmassa esitetään näkökohtia mm. osapuolten sopimusvapauden liikkuma-alasta, jonka kartoittamiseen vaikuttavat etenkin pakottavan lainsäädännön asettamat rajoitukset, eri oikeushyvien välinen punninta ja yleisten oppien sisäiset jännitteet. Arvioinnissa on todettu joukkolainanhaltijoiden kollektiivisten intressien ja joukkolainamarkkinoilla toimivien osapuolten luottamuksen markkinoiden toimivuuteen puoltavan poikkeamista edustuksen peruuttamista koskevista pääsäännöistä. Lisäksi edustuksen todetaan olevan niin olennainen osa koko joukkolainajärjestelyä, että edustussuhteen yksipuolinen peruuttaminen vesittäisi koko järjestelyn tarkoituksen. Tutkielmaa kirjoitettaessa valtiovarainministeriössä on ollut valmisteilla joukkolainanhaltijoiden edustajan asemaa koskeva erityislaki. Tulevan erityislainsäädännön mahdolliset vaikutukset nykyiseen oikeustilaan on pyritty soveltuvin osin huomioimaan tutkielmassa. Uusi lainsäädäntöhanke on kuitenkin pääosin dispositiivista lainsäädäntöä, joten nykytilan arviointi on korostetussa asemassa tutkielman kannalta.
  • Soldan, Ella (Helsingin yliopisto, 2017)
    Tutkimuksen tarkoitus on selvittää, onko osakeyhtiölaista de lege lata johdettavissa sääntö, joka velvoittaisi julkisesti noteeraamattoman kohdeyhtiön hallituksen saattamaan ostotarjousta vastustavista toimista päättämisen yhtiökokoukselle. Toisin kuin pörssiyhtiössä vastaavankaltaista tilannetta sääntelevä AML 11:14, joka velvoittaa, tietyin poikkeuksin, pörssilistatun kohdeyhtiön hallituksen saattamaan puolustautumistoimista päättämisen yhtiökokouksen arvioitavaksi, OYL ei sisällä spesifiä ostotarjoustilanteessa toimielinten kompetenssirajoja sääntelevää normia. Siten julkisesti noteeraamattoman kohdeyhtiön hallituksen toimivaltaa rajaavat OYL:n säännökset hallituksen toimivallasta ja kelpoisuudesta. Perinteisesti hallituksen yleistoimivallan on katsottu olevan hyvin laaja, ja modernin osakeyhtiöoikeuden kanta on, että hallituksella on oikeus päättää yleistoimivaltansa turvin myös poikkeuksellisen laajakantoisista ja merkittävistä asioista, kunhan nämä toimet eivät ylitä yhtiöjärjestyksen toimialamääräystä ja ovat toiminnan tarkoituksen mukaisia. Tutkimus testaa tämän kannan istuvuutta ostotarjoustilanteeseen, joka on korostuneen intressikonfliktinen tilanne. Tutkimuksen kanta on, ettei modernin osakeyhtiöoikeuden näkemys yhtiöjärjestyksen toimialamääräyksestä ja toiminnan tarkoituksen mukaisuudesta hallituksen toimivallan rajaajana täysin istu valtataistelutematiikkaan, sillä kysymys toimialasta ei aktualisoidu ostotarjoustilanteesta. Lisäksi kysymys toiminnan tarkoituksesta on erityisen haastava ostotarjoustilanteessa. Siksi julkisesti noteeraamattoman kohdeyhtiön hallituksen toimivaltaa on tarkasteltava tilannekohtaisesti OYL:n yleisien oppien ja 13 luvun varojenjakosäännösten pohjalta. Merkittävien intressikonfliktien takia OYL:n yleiset opit ja OYL 13 luvun varojenjakosäännökset useimmissa tilanteissa puoltaisivat sitä, että hallituksen tulisi saattaa valtataistelutilanteessa puolustautumistoimista päättäminen yhtiökokouksen arvioitavaksi. Hallituksen toimivallan ulkorajojen määrittäminen edellyttää siten tapauskohtaista arviointia. Lisähaasteensa yleisien oppien näyttäytymiseen julkisesti noteeraamattoman kohdeyhtiön ostotarjoustilanteessa muodostaa se, että tutkimuksen kohteena on tilanne, jossa kohdeyhtiön omat osakkeenomistajat taistelevat yhtiön määräysvallasta. Tutkimuksen viimeisessä tarkastelukappaleessa analysoidaan, miksi pörssiyhtiöitä ja julkisesti noteeraamattomia yhtiöitä säännellään vastaavankaltaisessa ostotarjoustilanteessa erilailla. Pörssiyhtiön hallituksen toimivalta ostotarjoustilanteessa on tarkasti säännelty AML 11:14:ta pääsääntöisesti velvoittaessa kohdeyhtiön hallitusta saattamaan puolustautumistoimista päättäminen yhtiökokoukselle. Syyt pörssiyhtiöiden ja listaamattomien yhtiöiden erilaiselle sääntelylle johtuvat keskeisesti siitä, että AML:n julkisia ostotarjouksia koskeva sääntely painottaa erityisesti sijoittajien luottamusta markkinoiden toimintaan. Osin erilaisesta sääntelyn suojan kohteesta riippumatta, myös julkisesti noteeraamattomien yhtiöiden osalta olisi painavia perusteita hallituksen velvollisuudelle saattaa puolustautumistoimista päättäminen yhtiökokoukselle. Tutkimuksen lopputulos on, että huolimatta yleisestä näkemyksestä hallituksen yleistoimivallan laajuudesta, myös julkisesti noteeraamattomassa kohdeyhtiössä hallituksen toimivalta on rajattu. Hallituksen toimivallan rajat, ja velvollisuus pääsääntöisesti saattaa puolustautumistoimista päättäminen yhtiökokoukselle, on tapauskohtaisesti johdettavissa OYL:n yleisistä opeista ja OYL 13 luvun varojenjakosäännöksistä. Tästä huolimatta, tutkimus näkee tarvetta de lege ferenda lisätutkimukselle siitä, kuinka OYL -pohjaisesti kohdeyhtiön hallituksen toimivaltaa voitaisiin rajata täsmällisellä normilla.
  • Pakarinen, Mikko (Helsingin yliopisto, 2017)
    Eurooppalaiset kuluttajat törmäävät yhä enenevässä määrin maantieteelliseen sijaintiinsa perustuviin rajoituksiin, eli geoblokkaukseen asioidessaan internetissä Euroopan unionin alueella. He eivät pääse käsiksi koko unionin digitaaliseen sisältötarjontaan tai heihin sovelletaan esimerkiksi eri hinnastoja. Nämä rajoitukset ovat syrjiviä ja ne istuvat huonosti yhteen unionin keskeisen periaatteen - palveluiden vapaan liikkuvuuden kanssa. Tekijänoikeudet ja niiden hyödyntämiseksi syntyneet lisensointikäytännöt ovat johtaneet geoblokkauksen käyttöön digitaalipalveluissa. Tällä hetkellä tekijänoikeuslainsäädäntö on kansallista ja unionin harmonisoinnista huolimatta tekijänoikeus on territoriaalinen oikeus. Tekijänoikeuksien haltijat lisensoivat omistamaansa tekijänoikeudella suojattua sisältöä palveluntarjoajille. Voiton maksimoimiseksi sisältö lisensoidaan erikseen alueellisesti maantieteellisesti rajatuille alueille. Lisenssinhaltijat puolestaan tarjoavat palveluntarjoajina tätä alueellista sisältöä lopulta kuluttajille, siten että sisältöön pääsee käsiksi vain lisenssialueelta. Näiden territoriaalisten lisensointikäytäntöjen seurauksena kuluttajien liikkumisvapautta on rajoitettu, eikä heillä ole täyttä vapautta hyödyntää digitaalista palveluntarjontaa koko unionin alueella. Euroopan komissio on ryhtynyt toimenpiteisiin näitä kuluttajia syrjiviä toimia vastaan. Komissio julkaisi toukokuussa 2015 strategian digitaalisille sisämarkkinoille vapauttaakseen rajat ylittävää liiketoimintaa digitaalisilla markkinoilla ja estääkseen perusteettoman geoblokkauksen käytön. Palveluiden vapaan liikkuvuuden ja tekijänoikeuden välinen intressikonflikti digitaalisilla sisämarkkinoilla on silti unionin oikeudessa vielä pitkälti ratkaisematta. Tutkielma tarkastelee digitaalipalveluiden vapaaseen liikkuvuuteen kannustavasta lähtökohdasta digitaalipalveluihin ja niiden geoblokkaukseen liittyviä oikeudellisia kysymyksiä kahden perusoikeuden tai -vapauden; tekijänoikeuden ja palveluiden vapaan liikkuvuuden kohtaamispisteessä. Komissio on antanut lainsäädäntöehdotuksia palveluiden vapaan liikkuvuuden tehokkaammaksi toteuttamiseksi, ja tutkielmassa arvioidaan ehdotusten mahdollisia vaikutuksia digitaalipalveluiden vapaaseen liikkuvuuteen. Tutkielman keskiössä on digitaalipalveluihin kohdistuva geoblokkaus ja sen vaikutus tekijänoikeuden sekä palveluiden vapaan liikkuvuuden toteutumiseen perusoikeuksina. Tutkielman viitekehyksenä on komission digitaalisten sisämarkkinoiden strategia. Tutkielmassa tarkastellaan ensinnäkin tekijänoikeutta ja palveluiden vapaata liikkuvuutta perusoikeuksina ja perusvapauksina ja sitä ovatko nämä hierarkkisesti samalla tasolla. Toiseksi tutkielmassa tarkastellaan tekijänoikeuden ja palveluiden vapaan liikkuvuuden kollisiota ja oikeuksia toistensa rajoittajina – erityisesti geoblokkauksen yhteydessä. Kolmanneksi tutkielmassa pohditaan analyyttisesti komission digitaalistrategian instrumenttiehdotuksia, miten uusi strategia lopulta vastaa intressien konfliktiin. Tutkielman keskeisimmät tutkimuskysymykset voidaan muotoilla seuraavasti: Ovatko tekijänoikeus ja palveluiden vapaa liikkuvuus perusoikeuksien tasoisia oikeuksia ja jos ovat, mikä on niiden tämänhetkinen keskinäinen suhde? Miten geoblokkaus ilmenee ja vaikuttaa tekijänoikeuden ja palveluiden vapaan liikkuvuuden kohtaamispisteessä? Mikä on geoblokkauksen oikeudellinen asema digitaalistrategian käynnistämisen kynnyksellä ja millä tavoin digitaalistrategia mahdollisesti vaikuttaa tekijänoikeuden ja perusoikeuden välisen perusoikeuspunnintaan? Miten digitaalistrategian instrumentit lopulta vaikuttavat geoblokkaukseen ja tekijänoikeuden hyödyntämisestä seuraaviin palveluiden vapaan liikkuvuuden rajoituksiin?
  • Kajander, Iina (Helsingin yliopisto, 2017)
    Tutkielmassa käsitellään taloudellista seuraantovastuuta ja tarkastellaan kyseisen vastuuopin soveltuvuutta kilpailuoikeudelliseen vahingonkorvaukseen. Kysymyksiä tarkastellaan seuraannonsaajan vastuuriskin näkökulmasta. Kilpailuvahingolla tarkoitetaan SEUT 101 ja 102 artikloiden mukaisia kilpailuoikeudellisia sääntöjä sekä vastaavia kansallisia kilpailuoikeudellisia sääntöjä rikkomalla aiheutettuja vahinkoja. Nykyisin kilpailuoikeudellinen vahingonkorvausvastuu perustuu edellä mainittujen artikloiden välittömän vaikutuksen lisäksi direktiiviin 2014/104/EU kilpailuoikeudellisista vahingonkorvauksista sekä vastaavaan jäsenvaltioiden kansalliseen sääntelyyn. Tutkielman tavoitteina on vastata erityisesti seuraaviin kysymyksiin: Voiko juridisesti lakanneen kilpailurikkomukseen osallistuneen yrityksen seuraaja taloudellisen seuraannon nojalla joutua vastuuseen ensiksi mainitun toimiin perustuvista vahingonkorvausvastuista? Miten taloudellisen seuraannon vastuuoppi sopii kilpailuoikeudellisen vahingonkorvauksen osaksi, erityisesti oikeusvoimavaikutuksen näkökulmasta? Kilpailurikkomuksesta vastaa henkilökohtaisen vastuun periaatteen mukaisesti se, joka on syyllistynyt kyseiseen rikkomukseen. Kilpailurikkomukseen osallistuneiden yritysten uudelleenjärjestelyistä voi kuitenkin seurata kilpai-luoikeudellisen vastuun näkökulmasta tilanteita, joissa kyseinen pääsääntö ei ole toteutettavissa. Taloudellisen seuraannon nojalla kilpailuoikeudellinen vastuu voidaan poikkeuksellisesti kohdistaa rikkomuksen tehneen oikeushenkilön sijasta siihen taloudelliseen toimintaan, jonka puitteissa rikkomus on tehty. Taloudellista seuraantoa sovelletaan kilpailuoikeuden julkisoikeudellisessa täytäntöönpanossa kilpailulain sekä unionin vakiintuneen oikeuskäytännön nojalla. Vastuuopin soveltumiselle kilpailuoikeuden yksityisoikeudelliseen täytäntöönpanoon ei ole löydettävissä vastaavaa tukea unionin - tai kansallisesta lainsäädännöstä. Tähän asti oikeuskäytäntö on ollut huomattavan vähäistä, mikä sekin on ollut kansallista. Taloudellisen seuraannon soveltamista on kansallisessa oikeuskäytännössä perusteltu unionin oikeuden tehokkaan toteutumisen vaatimuksella. Myös julkisoikeudellisen seuraamusratkaisun positiivisella oikeusvoimavaikutuksella on voitu perustella vastuuopin soveltamista. Opin sisältö itsessään on myös jossain määrin jäänyt tarkentamatta, ja vastuuopin soveltamiseen liittyy monia erityiskysymyksiä, joita tässä tutkielmassa on käsitelty. Tutkielman johtopäätöksenä on esitetty, että taloudellista seuraantovastuuta koskevaa riskiä ei seuraannonsaajan osalta voi sulkea pois, vaikka vastuuopin olemassaolosta ei ole lainsäädännössä eikä oikeuskäytännössä selkeää kantaa. Toiseksi kysymystä vastuuopin soveltuvuudesta yksityisoikeudelliseen täytäntöönpanoon on voitu arvioida useasta eri näkökulmasta. Johtopäätös, jonka mukaan vastuuoppi voitaisiin hyväksyä kilpailuoikeudellisen vahingonkorvauksen soveltamisen piiriin, saa tukea erityisesti seuraamusmaksuratkaisun positiivisen oikeusvoimavaikutuksen nojalla, mikä on vahvistettu direktiivin 2014/104/EU 9 artiklassa. Myös unionin kilpailuoikeuden yleinen kehityslinja, jossa vahvasti pyritään vahingonkorvausvastuun tehokkaaseen toteuttamiseen sekä yhdenvertaistamaan kilpailuoikeuden yksityisoikeudellisen soveltamisen asemaa suhteessa julkisoikeudelliseen soveltamiseen, tukee soveltamisen hyväksyttävyyttä. On nähty, että vastuuoppi voisi soveltua osaksi kilpailuoikeudellista vahingonkorvausta. Vastuuopin sisällölliset erot yksityis- ja julkisoikeudellisen soveltamisen välillä on prosessieroista johtuen kuitenkin nähty perustelluiksi, eikä oppia ole siten välttämättä syytä omaksua sellaisenaan suoraan julkisoikeudellisesta täytäntöönpanosta.
  • Siitonen, Wiljami (Helsingin yliopisto, 2017)
    The commissionaire structure is an operating model well-known for its tax planning features. Commissionaire distributor arrangements have been widely used since the late 1980s by multinational enterprises (MNE) engaged in the business of selling and distributing tangible goods. A commissionaire distributor is best described as a hybrid between a traditional distributor and an agent. The commissionaire sells products in its own name, but on behalf of a foreign principal. Tax planners have characterized the commissionaire arrangement as the “next best thing to not paying taxes at all”, while policy-makers generally consider the structure abusive. In essence, the commissionaire arrangement enables distribution to the customers’ jurisdiction without respective taxable presence. Because of the well-established formal interpretation of current provisions on permanent establishments (PE), a MNE will usually not constitute a PE in the state concerned if products are distributed via a commissionaire arrangement. The key relevance of a PE is that under most tax treaties, the business profits of a foreign enterprise are taxable in a state only to the extent that the company has a PE to which profits are attributable. Avoiding PE status enables shifting profits out of the state wherein the sales contract is concluded in actual fact. The OECD and the G20 have recently carried out extensive work to fight base erosion and profit shifting (OECD BEPS). PE-avoiding commissionaire arrangements are targeted with Action 7 of the 15-point Action Plan. A multilateral instrument (MLI) for the implementation of BEPS-countering measures has also has been recently issued. Hence, swift implementation of treaty measures to update international tax rules is foreseeable and, therefore, MNEs are under pressure to re-evaluate their existing operating models. The study seeks to answer whether and how will tax treaty amendments set forth in Action 7 affect existing commissionaire distributor arrangements. Furthermore, it is analyzed whether the current national PE concept is compatible with forthcoming tax treaty amendments. To answer these questions, the legal dogmatic method is applied as a primary research method together with a comparative approach. The forthcoming changes to tax treaty law, especially the lowered PE threshold, will change the established notion. Under the new PE provisions, all key conditions for PE constitution by virtue of an agent’s activities are of substantive nature, rather than formal. The implementation of the MLI will have a PE-constituting effect on commissionaire distributor arrangements. Such effect will most importantly result in an increased administrative burden and cause uncertainty among taxpayers. However, as the MLI allows for countries to opt-out of the new PE provisions, the current notion will also remain relevant to some extent. This is likely to encourage treaty shopping. Other reactive options are also available for MNEs, such as conversion from a commissionaire to a limited-risk distributor structure. The changes in tax treaty law also call for updates on a domestic level. A proposal for an updated definition of PE in Finnish domestic legislation, which would better limit uncertainties and minimize interpretational issues, is set forth in the study. In tandem with this update, certain existing uncertainties relating to the threshold of business profit taxation are also proposed to be cleared. Realignment of taxation and relevant substance, the revival of source state taxation or inter-state equity will not be materially affected by the amendments to the definition of PE in tax treaties. The commissionaire distributor model is likely to survive the forthcoming changes in tax treaty law. However, other operating models may prove more beneficial in the future for the MNE concerned.
  • Pihalehto, Mari (Helsingin yliopisto, 2017)
    Jätettä koskeva sääntely on perinteisesti keskittynyt rajoittamaan ja torjumaan ensisijassa jätteen ympäristölle ja terveydelle haittaa aiheuttavia vaikutuksia. Jätteen käsitteen määrittely on kuitenkin tasapainoilua yhtäältä ympäristönsuojelun ja toisaalta sen käytön välillä. Vaikka jäte edelleen herättää ensisijassa kielteisiä tuntemuksia, on samalla sen kierrättäminen nykyisin yksi tärkeimmistä edistettävistä prosesseista kiertotalouden tavoitteiden saavuttamiseksi. Kiertotalous, jossa mahdollisimman suuri osa jätteestä käytetään resurssina, on otettu nykyisen jätesääntelyn lähtökohdaksi. Sen toteutuminen edellyttää jäteluonteen pitämistä materiaalin elinkaaren päätepisteen sijasta vain yhtenä materiaalin elinkaaren vaiheena muiden joukossa. Jätepuitedirektiivin (2008/98/EY) sekä jätelain (JäteL, 17.6.2011/646) yleisen määritelmän mukaan jätteellä tarkoitetaan ainetta tai esinettä, jonka sen haltija on poistanut tai aikoo poistaa käytöstä taikka on velvollinen poistamaan käytöstä. EU-perusteinen jätteen määritelmä on kehittynyt nykyiseen muotoonsa pääasiassa EY-tuomioistuimen oikeuskäytännössä, josta on ajan myötä muodostunut suuri jätteen käsitteen tulkinta-aineisto. Jätepuitedirektiivillä jätteen käsitettä vähitellen supistaneista tulkinnoista säädettiin ensi kertaa laintasoisia jätteen yleistä määritelmää rajaavia säännöksiä, jotka implementoitiin kansalliseen lainsäädäntöön jätelain kokonaisuudistuksella. Samalla täsmennettiin erityisesti jätteen hyödyntämistoimien määritelmiä sekä jätehierarkiana tunnettua jätteeseen kohdistettavien toimien etusijajärjestystä. Aineen tai esineen luokittelusta sivutuotteeksi on nykyisin säädetty JäteL 5.2 §:ssa ja jätteeksi luokittelun päättymisestä JäteL 5.4 §:ssa. Ensimmäisiä kutsutaan vakiintuneesti sivutuotekriteereiksi ja jälkimmäisten muodostamaa kokonaisuutta puolestaan end-of-waste-sääntelyksi. Edelleen kaikissa JäteL 6.1 §:ssa määritellyissä jätteenkäsittelytoiminnoissa on noudatettava JäteL 8 §:n mukaista etusijajärjestystä. Jätelaissa säädetyt jätteeksi luokittelun päättymisen kriteerit eivät suoraan ratkaise aineen tai esineen jäteluonnetta vaan ovat osa kaksiportaista kokonaisuutta, jossa joko EU-tasolla komission toimesta tai kansallisella tasolla valtioneuvoston toimesta voidaan antaa tarkempia jätteeksi luokittelun päättymistä koskevia arviointiperusteita. Toisin kuin jätelain sivutuotekriteerejä, ei jätteeksi luokittelun päättymisen kriteerejä näin ollen ole tarkoitettu sovellettaviksi suoraan tapauskohtaisessa harkinnassa. Tarkempia arviointiperusteita on kuitenkin annettu tähän mennessä vain tiettyjä yksittäisiä jätevirtoja koskien. Huolimatta siitä, että täsmennetyt hyödyntämistoimet etusijajärjestyksen mukaisesti järjestettynä luovat otolliset edellytykset jätteeksi luokittelun päättymiselle, on oikeustila kehittynyt kaksijakoiseksi. Tätä vallitsevaa ja kaksijakoista jätteeksi luokittelun päättymisen kansallista oikeustilaa tutkielma pyrkii selventämään. Tutkimuksen kohteena on oikeustila siltä osin, kun kriteereihin perustuvia tarkempia jätteeksi luokittelun päättymisen arviointiperusteita ei ole annettu. Koska jätteeksi luokittelun päättämiseen tähtäävä jätteiden prosessointi on ammattimaisena tai laitosmaisena jätteenkäsittelytoimintana ympäristöluvanvaraista, toteutuu tapauskohtainen jätteeksi luokittelun päättymistä koskeva harkinta tällöin osana ympäristölupaharkintaa. Toimivaltainen viranomainen ratkaisee ympäristölupapäätöksellä, onko materiaali hyödyntämistoimien seurauksena lakannut olemasta jätettä. Arviointi on tehtävä ilman valmiita jätteeksi luokittelun päättymisen arviointiperusteita niin, että siinä sen sijaan otetaan huomioon oikeuskäytännössä muodostuneet tulkintaohjeet. Tutkielman päätarkoitus on selvittää ja esittää tällaiset soveltuvasta oikeuskäytännöstä johdettavat edellytykset, joita tapauskohtaisesti arvioimalla voidaan ratkaista, onko aine tai esine lakannut olemasta jätettä. Tutkielmassa esitetyin tavoin JäteL 5.4 §:ssa säädettyjen jätteeksi luokittelun päättymisen edellytysten täyttyminen kumulatiivisesti on yksittäisissä tapauksissa ongelmallista. Tutkielmassa yhdistellään jätteen yleisen määritelmän lakisääteisiä rajauksia niin, että siinä sen sijaan esitettävät neljä jätteeksi luokittelun päättymisen kriteeriä voisivat sivutuotekriteerien tavoin olla sellaisenaan sovellettavia. Esitetyn perusteella aine tai esine lakkaisi tapauskohtaisesti arvioitaessa olemasta jätettä kun 1) se on läpikäynyt hyödyntämistoimen; 2) sen tulevasta käytöstä on varmuus; 3) sen käyttö on laillista; ja 4) sen käyttö ei kokonaisuutena arvioiden aiheuta vaaraa tai haittaa terveydelle tai ympäristölle. Kahden tutkielmassa tarkasteltavan case-esimerkin avulla vertaillaan kyseisten kriteerien ja JäteL 5.4 §:n mukaisten kriteerien soveltuvuutta tapauskohtaiseen harkintaan. Case-näkökulma havainnollistaa samalla tapauskohtaisessa harkinnassa tosiasiassa omaksuttua ratkaisukäytäntöä. Kokonaisuudessaan tutkielma osoittaa, kuinka kaksijakoisessa jätteeksi luokittelun päättämisen oikeustilassa sovellettaviksi tulevien edellytysten tulee määräytyä sen perusteella, onko tarkasteltavaa jätevirtaa koskevia tarkempia arviointiperusteita annettu vai onko jätteeksi luokittelun päättyminen arvioitava tapauskohtaisesti soveltuva oikeuskäytäntö huomioon ottaen. Kulloinkin soveltuvat kriteerit ovat siten toisensa pois sulkevalla tavalla riippuvaisia arvioitavan jätevirran toteutuneesta sääntelytavasta.