Browsing by Subject "maaperä"

Sort by: Order: Results:

Now showing items 1-9 of 9
  • Hentunen, Piia (2000)
    Clostridium perfringens on gram-positiivinen, itiöitä muodostava, anaerobinen sauvabakteeri. Se on yleinen maaperässä ja ihmisten ja eläinten suolistossa. C. perfringens on yksi yleisimpiä ruokamyrkytyksen aiheuttajia maailmassa. Clostridium-sukuun kuuluu muitakin ihmisille ja eläimille vahingollisia bakteereja, jotka ovat yleisiä maaperässä. Näitä ovat mm. Clostridium botulinum ja Clostridium tetani. Ruokamyrkytyksen oireet ovat yleensä lievät, siksi kaikkia tapauksia ei edes raportoida. Oireisiin kuuluu tavallisesti ripuli, vatsakipu, ja harvemmin kuume ja oksentelu. Ruokamyrkytys liittyy usein joukkoruokailuun, missä ruokaa ei ole kuumennettu kunnolla. Yleensä kyseessä on liharuoka. Ruokamyrkytyksen aiheuttaa C. perfringensin tuottama enterotoksiini. Enterotoksiinia koodaa cpe-geeni, jota on todettu vain pienellä osalla kannoista. Enterotoksiinipositiivisten kantojen esiintymistä on määritetty eläinten ulosteista ja lihasta, joissa sen esiintyminen on vaihdellut, mutta maaperästä ei ole juuri tehty tutkimuksia. Tämä tutkimus on osa elintarvike- ja ympäristöhygienian laitoksen tutkimusprojektia, joka selvittää C. perfringensin epidemiologiaa. Tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää, kuinka paljon maaperässä esiintyy enterotoksiinipositiivisia C. perfringens –kantoja, sekä vaikuttaako 15 minuuttia kestävä kuumennus 100 oC lämpötilassa enterotoksiinipositiivisten kantojen esiintymiseen. C. perfringensin eristämiseen ja varmistamiseen käytettiin Pohjoismaisen elintarvikkeiden metodiikkakomitean menetelmäehdotusta C. perfringensin määrittämiseen elintarvikkeista. Enterotoksiinipositiivisten kantojen esiintyminen tutkittiin PCR-menetelmällä. Tutkituista maanäytteistä (71) 88,7 % oli C. perfringensiä. Kantoja eristettiin 187 kappaletta, joista kuumennettuja oli kolme. Yhdestä näytteestä löytyi kaksi enterotoksiiinipositiivista kantaa. Samasta näytteestä eristettiin myös kaksi negatiivista kantaa. Kuumennuksen vaikutusta enterotoksiinipositiivisten kantojen esiintymiseen ei pystytty arvioimaan, sillä kuumennetuista näytteistä ei löytynyt yhtään positiivista.
  • Hakala, Kati (2010)
    Tutkimuksessa tarkasteltiin öljy-yhdisteryhmien horisontaalista ja vertikaalista jakautumista öljyjätteen loppusijoituspaikkana käytetyssä pellossa. Työn tarkoitus oli saada tietoa maassa tapahtuneesta öljyn mikrobiologisesta hajotuksesta sekä öljyn liikkuvuudesta. Tutkimus on osa viisivuotista kenttäkoetta, jossa selvitetään vuohenherneen (Galega orientalis) kykyä edesauttaa öljyllä pilaantuneen maan biopuhdistumista. Kentän maaperän ominaisuudet karakterisoidaan kattavasti kemiallisin, fysikaalisin ja biologisin menetelmin. Koekenttä perustettiin syksyllä 2006. Se sijaitsee kaltevalla pellolla ja sitä reunustaa toisella puolella metsä ja toisella pengermä. Kenttä jaettiin viiteen kerranteeseen, joista jokainen jaettiin edelleen kasvilliseen ja paljaaseen koeruutuun. Kasvillisiin koeruutuihin kylvettiin vuohenherneen siemeniä. Tutkimusta varten otettiin pintamaanäytteet kuudesta ruudusta, joista kolme oli kasvillisia ja kolme paljaita. Öljyn vertikaalisen jakautumisen tarkastelua varten otettiin näytteet kahdesta maaprofiilista ruutujen ulkopuolelta syvyyksiltä 0–20 cm, 20–40 cm ja 40–60 cm. Yhdisteryhmien suhteellisten osuuksien kvantitointia varten kehitettiin fraktiointimenetelmä, jossa alifaattiset, aromaattiset ja pooliset öljy-yhdisteet eluoitiin poolisuudeltaan kasvavilla liuottimilla silikapylvään läpi. Alifaattien ja aromaattien fraktioista yhdistettiin osa gravimetrisesti määritettävien kokonaisöljyhiilivetyjen määrittämiseksi. Lisäksi analysoitiin kokonaisöljyhiilivedyt C10–C40 ISO 16703:2004 -standardin mukaan (eluointi Florisil-pylvään läpi) sekä kokonaisuuttuva aines. Alifaatit, aromaatit ja kokonaisöljyhiilivedyt C10–C40 määritettiin kaasukromatografisesti. Gravimetrisesti määritettävien kokonaisöljyhiilivetyjen lisäksi kokonaisuuttuva aines ja pooliset yhdisteet määritettiin gravimetrisesti. Pintamaanäytteiden yhdisteryhmien konsentraatiot kasvoivat mentäessä koekentällä pengermää kohti, mikä johtui öljyn kerääntymisestä alarinteeseen ja veden seisomisesta. Profiilinäytteiden konsentraatiot kasvoivat syvemmälle mentäessä, koska öljy liikkuu maaperässä painovoiman vaikutuksesta. Yhdisteryhmät korreloivat positiivisesti keskenään. Poikkeuksen muodosti poolisten yhdisteiden fraktio, joka ei noudattanut samoja trendejä kuin muut öljy-yhdisteryhmät. Kokonaisöljyhiilivetyjen C10–C40 konsentraatiot olivat suunnilleen yhtä suuria kuin alkaanien. Tästä voidaan päätellä, että Florisil oli pidättänyt aromaattiset yhdisteet. ISO 16703:2004 -standardin perusteella saadun kokonaisöljyhiilivetyjen C10–C40 pitoisuuden käyttö mm. riskinarvioinnissa on siten kyseenalaista.
  • Kemppi, Saana (2014)
    Helsingin niemen edustalla sijaitseva Harakan saari on pieneen kokoonsa nähden kasvillisuudeltaan rikas alue. Saaren käyttö on muuttunut selkeästi viimeisten parinkymmenen vuoden aikana, sillä se avattiin yleisölle vasta vuonna 1989. Viime aikoina saaren luontoa ovat muuttaneet erityisesti siellä viihtyvät valkoposkihanhet, jotka paikoin kuluttavat maata laiduntaessaan, syövät kasveja ja samalla lisäävät maan ravinnekuormaa ulostaessaan. Helsingin kaupungin rakennusvirastolla on koko saarta koskeva Harakan saaren luonnonhoidon ja virkistyskäytön kehittämissuunnitelma työn alla vuosina 2012-2014. Tämän suunnitelman pohjaksi tarvittiin perusteelliset tiedot koko alueen kasvistosta ja kasvillisuudesta, putkilokasveihin keskittyen. Tämän tutkimuksen tavoitteena oli vastata tähän tarpeeseen. Tutkimuksen yhtenä tavoitteena oli kartoittaa koko Harakan saaren putkilokasvilajisto, ja vertaamalla sitä edellisiin kartoituksiin tarkastella kasvistossa lähes 100 vuoden aikana tapahtuneita muutoksia. Saaren kasvillisuudessa viimeisen 22 vuoden aikana tapahtuneita muutoksia tutkin vuonna 1990 perustettujen seurantaalojen avulla. Muun muassa saaren kasvaneiden hanhi- ja lokkimäärien yhteyttä kasvillisuudessa tapahtuneisiin muutoksiin pyrin selvittämään saatavilla olevien tietojen pohjalta. Kasvillisuusmuutoksen lisäksi tutkin maaperätekijöiden ja kasvillisuuden välistä yhteyttä valli- ja kallioniityillä ja näiden kahden biotooppityypin välisiä eroja maaperä- ja kasvillisuustekijöissä. Niityt kuuluvat putkilokasvilajistoltaan Pohjois-Euroopan rikkaimpiin elinympäristöihin. Perinteisen maatalouden vähenemisen myötä sekundaariset niityt ovat harvinaistuneet kaikkialla Euroopassa, minkä vuoksi onkin tärkeää saada lisää tietoa niittykasvillisuuteen vaikuttavista tekijöistä. Kartoitin kesällä 2012 koko Harakan saaren putkilokasvilajiston ja vuonna 1990 perustettujen seuranta-alojen kasvillisuuden. Lisäksi tein saaren valli- ja kallioniityille molemmille kuusi tutkimusalaa, jotka inventoin ja joilta kultakin otin maaperänäytteet. Tutkimusalojen inventoinnissa käytin menetelmänä 1 m2 määritysruutuja. Kasvistokartoitukseni mukaan Harakan saarelta löytyi 258 villinä kasvavaa putkilokasvilajia. 73 % Saarelta vuosien 1918-1920 inventoinneissa löytyneistä lajeista kasvaa yhä saarella. Useita 1990-luvulla Harakasta löytyneitä, Helsingissä huomionarvoisiksi luokiteltuja lajeja ei kuitenkaan enää kasvanut saarella. Seuranta-alojen inventointitulosten perusteella piha- ja valliniittyjen lajimäärissä ja diversiteetissä ei ollut eri vuosien välillä tilastollisesti merkitseviä eroja. Seuranta-alojen lajistossa oli kuitenkin tapahtunut muutoksia. Kallioaloilla jäkälien peittävyys oli seurannan aikana vähentynyt selvästi. Saarella pesivien lokkien ja valkoposkihanhien määrä korreloi negatiivisesti niittyalojen diversiteetin ja kallioalojen jäkälien peittävyyden kanssa, eli lintujen runsastuminen saattaa olla syynä näihin kasvillisuudessa tapahtuneisiin negatiivisiin muutoksiin. Valli- ja kallioniityt erosivat toisistaan muutamien maaperätekijöiden suhteen. Kasvillisuusmuuttujissa ei havaittu tilastollisesti merkitseviä eroja, mutta lajisto oli kuitenkin osin erilaista näillä kahdella biotooppityypillä. Osa maaperätekijöistä korreloi tilastollisesti merkitsevästi niittyjen lajimäärän ja diversiteetin kanssa. Esimerkiksi kaliumpitoisuuden nousu näytti vaikuttavan negatiivisesti valliniittyjen monimuotoisuuteen ja niittylajistoon. Maaperän happamuuden vaikutus niittyjen diversiteettiin näytti olevan eri suuntainen valleilla ja kallioilla. Oletusten vastaisesti maaperän typpipitoisuus ei ollut korkea lintujen lannoituksesta huolimatta, eikä maaperän typpipitoisuudella ollut tilastollisesti merkitsevää vaikutusta kasvillisuusmuuttujiin.
  • Launonen, Erno (Helsingin yliopisto, 2015)
    Because of European unions goals, direction of Finnish energy politics has been the increase of renewable energy. Stump harvesting has been in focus, because it is thought to be carbon neutral. Using stumps for energy has increased through the 2000s. It is better to harvest stumps than tree crowns, for they contain a lot of nutrients in the needles. On the other hand leaving stumps on the site will let them slowly decompose, and as they also collect nutrients they can decrease leaching. This study aimed to determine the long term effects of stump harvesting on soil disturbance and carbon and nitrogen storage. Study areas are in central Finland, where in 2013 there had been 9-13 years since stump harvesting. Soil surface disturbance was estimated both visually and with the point frequency method based on soil samples. For determination of soil carbon and nitrogen content there was a systematic line-assessment, where the soil samples were taken and divided to full 5cm layers that were dried and sieved. Carbon and nitrogen content and soil pH was analysed. Statistical analysis was made with variance analysis. Soil pH was between 4,2 and 5. At Honkola and Haukilahti in the stump harvesting areas the share of undisturbed soil surface was between 59-65% and where there was no stump harvesting this share was significantly larger, between 70-77%. The share of mounds was 18-23% in stump harvesting areas and where there was no stump harvesting 13-17%. Pits accounted for 15-17% in stump harvesting areas and where there was no stump harvesting 6-14%. The point frequency determination at one meter intervals was the best practical method for estimating soil surface disturbance.
  • Jääskeläinen, Miiro (Helsingin yliopisto, 2015)
    Dityppioksidi eli typpioksiduuli (N2O) on voimakas kasvihuonekaasu, joka tuhoaa yläilmakehän otsonikerrosta. Maaperässä muodostuu dityppioksidia nitrifikaatio- ja denitrifikaatioprosesseissa. Palkokasvien symbionttisessa biologisessa typensidonnassa Rhizobium-bakteeri käyttää kasvilta saatua energiaa ilmakehän N2-typen ja vedyn yhdistämiseen ammoniumtypeksi ja edelleen aminohapoksi, jota se luovuttaa isäntäkasville. Biologisen typensidonnan N2O-päästöjä on arvioitu korkeiksi. Heinä-. ja palkokasvien seosviljely on yksi keino tehostaa typen ja muiden ravinteiden käyttöä sekä nostaa satoja. Seosviljelyssä juuristo on laajempi ja kilpailu ravinteista kovempi kuin puhdaskasvustoissa, minkä oletetaan johtavan tehokkaampaan typenottoon maasta. Viikissä tehdyssä kaksivuotisessa kenttäkokeessa viljeltiin vuohenhernettä (Galega orientalis, palkokasvi) ja rehukattaraa (Bromus inermis, heinäkasvi) puhdaskasvustoina ja seosviljelmänä. Lisäksi kokeessa oli avokesantoruutuja. Koe tehtiin liejusavimaalla, jossa oli runsaat luontaiset orgaanisen typen varannot (0-50 cm:in pintamaassa noin 20 t N /ha). Maan N2O-päästöjä, ammonium- ja nitraattitypen pitoisuutta sekä kosteutta mitattiin kesäaikana 2011 ja 2012. N2O-mittaukset tehtiin suljetun ja staattisen kammion menetelmällä. Näytteenottoa varten kehitettin menetelmä kaasuampullien puhdistamiseen taustapitoisuuksista heliumilla. Biologinen typensidonta tuotti seosviljelmissä 40-70 kg N/ha ja ainoastaan vuohenhernettä sisältäneissä ruuduissa 195-225 kg N/ha orgaanista ja mineraalityppeä verrattuna ainoastaan maasta mineraalityppeä saaneeseen rehukattaraan. Vuohenherneen ja rehukattaran seosviljelmässä maan nitraattitypen pitoisuus pysyi yhtä alhaisena kuin pelkkää rehukattaraa viljellessä, eikä N2O-päästöjä myöskään muodostunut enempää. Ureana (OC(NH2)2) annettu typpilannoitus ei tässä maassa nostanut rehukattaran satoa merkittävästi, koska maassa oli runsaat kasveille käyttökelpoiset typpivarat. Välittömästi lannoituksen jälkeen havaittiin korkeita nitrifikaatioon liittyviä N2O-päästöjä. Lannoitetut rehukattararuudut toimivat kuitenkin loppukesästä vähäisinä N2O-nieluna. N2O-päästöt olivat pienimmät pelkkää rehukattaraa sisältävissä ruuduissa ja seosviljelmissä. Vahva korrelaatio maan nitraattimuotoisen mineraalitypen ja N2O-päästöjen välillä viittaa siihen, että päästöt muodostuivat suurimmaksi osaksi denitrifikaatiossa. Nitraattipitoisuudet ja dityppioksidipäästöt olivat koejäsenistä suurimmat avokesannossa, jossa maan suuri nitraattitypen pitoisuus selitti maan suuret N2O-päästöt. Seosviljelmän ja pelkän rehukattaran N2O-päästöt olivat 120-140 g N/ha ja pelkkää vuohenhernettä sisältäneiden viljelmien 500 g N/ha. Tulokset tukevat käsitystä, että jos viljelykasvien typenotto on tarpeeksi tehokasta, jotta maan nitraattipitoisuus ei pääse kohoamaan, ei biologisesta typensidonnasta aiheudu korkeita N2O-päästöjä.
  • Karvonen, Juha (2008)
    Experiments with outdoor viticulture were started in Southeast and Southwest Finland in the 1930s. Our rather short growing season and lack of suitable varieties have hindered professional extensive outdoor viticulture. The grapevine varieties bred for northern conditions and the forecasted prolongation of our growing season will likely lead to viticulture in Southern Finland within the next few decades. Soil temperature has an important influence on the survival and growth of the grapevine. Soil temperature is affected by air temperature, cultivation site, soil cultivation, vegetation, soil type and wintertime snow cover. The aim of my Master`s thesis was to measure soil temperatures of grapevine sites and, based on the reults, to estimate the optimal planting depth of a grapevine in Southern Finland. The effect of changes in air and soil temperatures on grapevine growth and development in Tuusula, Vehmersalmi and some Central European localities was also followed. Measurements revealed that soil temperature was at its lowest in March, when in Tuusula at a depth of 20 cm it decreased to -0.7ºC and at a depth of 60 cm to 2.0ºC. Compared with soil temperatures measured by the Finnish Meteorological Institute in other localities, the temperatures at a depth of 20 cm in Maaninka fell to -0.8ºC, in Juva to -0.3ºC and in Jokioinen to -1.6ºC and at a depth of 50 cm in Maaninka to 0.0ºC and in Jokioinen to -0.3ºC. In Tuusula, the annual average soil temperatures at a depth of 20 cm was 6.0ºC and at a depth of 60 cm 7.9ºC. In regression analysis, strong correlations (r2 = 0,497 - 0,684) were obtained between air temperatures measured at grapevine sites at a heigth of 150 cm, ground surface temperatures and soil temperatures measured at a depth of 20-60 cm. In the winter months of December, January, March and April, when the snow cover remained thin, the correlation between snow cover and soil temperatures was weak. The soil temperature during the coldest winter month at a depth of 20 cm fell to slightly below 0.0ºC, at a depth of 40 cm it remained at about 0ºC and at a depth of 60 cm it remained at 2ºC. Based on this, the depth of 40-60 cm can be regarded as the optimal planting depth for grapevines in Southern and Eastern Finland. At this depth, the freezing risk for roots in winter is minor, and in spring solar radiation quickly raises the soil temperature. In 2002-2007, the grapevine growing season had begun in Tuusula as a weeping at the earliest on April 24th. The buds began to swell and break earliest on May 1st. The flowering began earliest on June 16th and lasted for about two weeks. The earliest harvest began on September 14th. From the start of flowering to the start of harvest, the time elapsed was 75-92 days. Growth slackened as the soil temperatures fell and ceased altogether in September. In Central Europe, the weeping of the grapevines starts because of higher air and soil temperatures a couple of months earlier than in Southern Finland, but the flowering begins no more than one month and the harvest only 2-3 weeks earlier. The quicker growth and development in the north can be explained by the quicker warming of the air and soil, the longer days and the abundant supply of light in early summer.
  • Valin, Marjo (2014)
    Suomenlinna on kahdeksasta saaresta koostuva merilinnoitus, joka on erittäin suosittu turistikohde Helsingissä. Ulkosaaristosijainti ja aiempi sotilaskäyttö ovat vaikuttaneet Suomenlinnan kasvillisuuteen huomattavasti. Tämän tutkimuksen ensisijaisena tarkoituksena oli kartoittaa Suomenlinnan eteläisimmän saaren, Kustaanmiekan ketojen siemenpankit. Tutkittujen ketojen pintakasvillisuutta on tutkittu viimeksi vuonna 2009. Siemenpankkinäytteet kerättiin huhtikuussa 2011 kymmeneltä eri puolilla Kustaanmiekkaa sijaitsevalta kedolta. Näytteitä otettiin kahdesta maakerroksesta: 0-4,5 cm:stä ja 4,5-9 cm:stä. Siemenpankkeja tutkittiin idätyskokeella, joka tehtiin touko-lokakuussa 2011 Helsingin yliopiston Viikin kampuksen kasvihuoneella. Siemenpankkinäytteistä taimettui yhteensä 83 taksonia. Siemenpankkien yleisimmät lajit olivat harmio (Berteroa incana (L.) DC.), punanata (Festuca rubra L.) ja hopeahanhikki (Potentilla argentea var. argentea). Siemenpankkien sotatulokkaita olivat harmio, karvahorsma (Epilobium hirsutum L.) ja valkoailakki (Silene latifolia Poir. ssp. alba (Mill.) Greuter & Burdet). Ainoastaan siemenpankissa olleita huomionarvoisia lajeja olivat litutilli (Descurainia sophia (L.) Webb ex Prantl) ja kamomillasaunio (Matricaria recutita L.). Siemenpankeista iti yhteensä 5887 siementä ja siementiheydet vaihtelivat 5030-17600 kpl/m2:llä. Siemenpankeissa olleiden monivuotisten lajien laji- ja siemenmäärät olivat suuremmat kuin lyhytikäisten lajien. Ketojen välillä oli eroja A 2 luonnonalueen siemenpankin ollessa runsaslajisin sekä Makeavesialtaiden luonnonalueen ja Kustaanmiekan sisäosan hiekkatason siemenpankkien ollessa runsassiemenisimmät. Lajien ja siementen määrällä ei ollut yhteyttä maaperän pääravinteiden pitoisuuteen, happamuuteen tai multavuuteen eikä maalajiin. Maaperän siemenpankkeja voitaisiin yrittää hyödyntää Kustaanmiekan ketojen hoidossa paljastamalla ja rikkomalla maanpintaa. Tästä hyötyisivät myös pintakasvillisuudessa yhä kasvavat harvinaistuneet, siemenestä lisääntyvät niittylajit. Lisätutkimusta tarvitaan selvittämään, mikä on paras menetelmä hyödyntämiseen haluttaessa mahdollisimman monen lajin taimettuvan siemenpankista.
  • Grönlund, Leila (2011)
    Muuttuva ilmasto, erityisesti kohoava lämpötila ja hiilidioksidipitoisuus, ei voi olla vaikuttamatta metsien kasvuun Suomessa. Metsätalouden sopeutumistoimilla voidaan pyrkiä lisääntyvän tuotospotentiaalin hyödyntämiseen ja metsätuhoriskien pienentämiseen. Sopeutumistoimien suunnittelemiseksi tarvitaan kuitenkin ensin tietoa siitä, miten ilmasto muuttuu ja mitä vaikutuksia ilmastonmuutoksella on. Työni oli osa vuonna 2005 käynnistettyä Ilmastonmuutoksen sopeutumistutkimusohjelmaa (ISTO). ISTO, ja näin myös oma tutkimukseni, tuottaa siis tietoa, jonka avulla voidaan mukauttaa metsänhoitoa vastaamaan muuttuvia ilmastooloja. Työssä tarkasteltiin maan vesipitoisuutta menneessä, nykyisessä ja muuttuvassa ilmastossa. Tavoitteena oli ennustaa, miten kuivuuden esiintyminen muuttuu Suomessa. Lisäksi menneiden kuivien vuosien kasvuvaikutuksia tutkittiin lustomittausten avulla. Vesitasemuutoksia lähdettiin tutkimaan mallilaskelmilla. Laskelmat perustuivat yksinkertaiseen open bucket – tyyppiseen vesimalliin. Mallissa maaperä ajatellaan tilana, johon sadanta ja lumen sulaminen tuovat vettä. Haihdunta ja valunta päinvastaisesti vähentävät sitä. Mallia sovellettiin Metlan yhdeksällä provenienssikoealueella, joihin lukeutui sekä kuusikoita että männiköitä eri kasvupaikoilta. Mallin yksinkertaisuuden takia koealueilta tarvittiin ainaostaan päivittäiset tiedot lämpötilasta, sadannasta, säteilystä ja VPD:stä. Lisäksi tuli selvittää kasvupaikkojen savi- ja hiekkapitoisuudet maaperäparametrien laskemiseksi. Vesimallilla tehtiin kahdet laskelmat. Ensimmäisissä laskettiin päivittäistä vesitasetta vuosina 1961-2008 mitattua sääaineistoa käyttäen. Toisissa laskelmissa käytettiin mitatusta säädatasta modifioitua sääennustetta. Lämpötilaa ja sadantaa oli kasvatettu vastaamaan vuosisadan lopulle tehtyä ennustetta. Näiden kahden laskelman tuloksia vertailtiin keskenään kuivuuspäivien lukumäärän osalta. Malliin oli siis ohjelmoitu kuivuuspäiväindeksi. Indeksin perusteella kuivuutta katsottiin olleen päivänä, jolloin kasveille käyttökelpoisen veden määrä laski alle 4 prosentin ja haihdunta leikkaantui 90 prosentilla normaalitasoon nähden. Kuivuuspäivät lisääntyivät kaikilla provenienssikoealueilla. Suurin muutos olisi tulosten perusteella odotettavissa etelärannikolla ja männyn kasvupaikoilla, jotka jo entuudestaan olivat alueista kuivimpia. Vähäisin muutos olisi taas odotettavissa kuusen kasvupaikoilla, etenkin jos sijainti ei ole aivan eteläisimmässä Suomessa. Kasvuvaikutuksia koskevien tulosten perusteella maan vesipitoisuus ei ole ollut merkittävä lustojen kasvua rajoittava tekijä provenienssikoealueilla menneinä vuosikymmeninä. Kuivuuspäivien määriin ei tule suhtautua absoluuttisina totuuksina, sillä ne ovat määritelmänsä mukaisesti vain suuntaa antavia. Niiden avulla voidaan tehdä ainoastaan päätelmiä metsiköiden ja vuosien välisistä suhteellisista eroista ja kehityssuunnista. Suoria johtopäätöksiä puuston kasvusta tai elinvoimaisuudesta ei pystytä tekemään. Eikä myöskään pystytä arvioimaan, reagoivatko mänty ja kuusi ennustettuihin muutoksiin eri tavoin. Voidaan kuitenkin päätellä, että keskimääräisten vuotuisten kuivuuspäivien lukumäärän kasvu johtaa brutto- ja nettoprimäärituotoksen vähenemiseen. Tätä kautta kuivuuden lisääntyminen alentaa myös kasvua verrattuna tilanteeseen, jossa kuivuuspäivien määrä pysyisi muuttumattomana.
  • Grandell, Laura (2010)
    Suomenlinna on yksi Helsingin suosituimmista matkailu- ja kulttuurinähtävyyksistä. Kustaanmiekan, samoin kuin koko Suomenlinnan luonto on muodostunut perinteisestä suomalaisesta saaristoluonnosta ja vuosisatojen saatossa paikalle tulleista linnoituksien kasvistosta. Saaren vaihtelevien elinympäristöjen johdosta alueen kasvillisuus on hyvin rikasta. Linnoituksien monet kasvilajit ovat tulleet tulokaskasveina eri puolilta Eurooppaa sekä Venäjältä. Suurin osa Suomenlinnan alueesta on kallioketoa ja tämän lisäksi myös valliketoa, joista molemmat kuuluvat suojeltaviin alueisiin. Kustaanmiekan niityillä kasvaa keto- ja paahdelajeja, kuten harvinaista ketonoidanlukkoa (Botrychium lunaria L.) sekä ketoneilikkaa (Dianthus deltoides L.). Tämän tutkimuksen ensisijaisena tarkoituksena oli kartoittaa Kustaanmiekan alueen kesäkauden 2009 ketokasvilajisto ja eri putkilokasvilajien runsaus. Tutkimuksessa selvitettiin myös maaperätekijöiden ja alueen hoitohistorian mahdollista vaikutusta ketokasvilajistoon. Tutkimuksessa kartoitettiin kymmenen eri kedon kasvillisuus Suomenlinnan Kustaanmiekan linnoitusalueella. Kedot sijaitsivat eri puolilla Kustaanmiekkaa, sellaisilla paikoilla, missä ketokasvillisuus oli runsainta. Maastotyöt suoritettiin kesä- ja heinäkuussa laskemalla jokaisen kedon ruutujen putkilokasvien peittävyydet sekä listaamalla ylös myös ruutujen ulkopuoliset kevät- ja loppukesän kukkijat touko- ja elokuussa. Maaperän ominaisuuksien määrittämiseksi otettiin kultakin kedolta pintamaanäytteet elokuussa. Muita tutkittuja muuttujia olivat maapinnan kaltevuus sekä sammalen, karikkeen, paljaan maan, kenttäkasvillisuuden pohjakerros ja kallion osuus tutkimusruuduilla. Ketojen kasvillisuuden keskimääräinen korkeus mitattiin kesä- ja heinäkuussa. Kasvistossa oli selviä eroavaisuuksia ketojen välillä. Kasvilajien määrä vaihteli ketojen kokonaislajimäärän ollessa 40-60 kasvilajia. Yhteensä kedoilta löytyi 120 eri putkilokasvilajia, joista useimmat kukkivat sekä kesä- että heinäkuussa. Ketojen kasvilajimäärä vaihteli yhdellä neliömetrillä 6,3-13,6 kasvilajiin, minkä lisäksi Shannon-Wienerin diversiteetti-indeksi vaihteli 1,4-2,3 arvon välillä. Yleisimpiä lajeja, joita kedoilla tavattiin, olivat muun muassa siankärsämö (Achillea millefolium L.), koiranheinä (Dactylis glomerata L.), juolavehnä (Elymus repens L.) ja hopeahanhikki (Potentilla argentea L.). Alueella kasvoi myös muutamia sotatulokaslajeja kuten harmiota (Berteroa incana L.), ukonpalkoa (Bunias orientalis L.) ja karvahorsmaa (Epilobium hirsutum L.). Maaperätekijöillä, kuten suurella fosforin pitoisuudella ei ollut vaikutusta kasvilajien määrään kedoilla. Vain maan pH ja johtoluku korreloivat positiivisesti ketojen kasvillisuuden korkeuden kanssa. Vaikka tulosten perusteella ketojen hoidolla ei ollut vaikutusta ketojen kasvillisuuden määrään, voidaan kuitenkin olettaa oikeanlaisen hoidon parantavan tyypillisten ketokasvien kilpailukykyä muita niittykasveja kohtaan.