Bio- ja ympäristötieteellinen tiedekunta

 

Uusimmat julkaisut

  • Johansson, Anna (Helsingin yliopisto, 2018)
    Keinovaloa, jolla on jonkinlaisia haitallisia vaikutuksia, kutsutaan valosaasteeksi. Valosaaste on vasta suhteellisen vähän aikaa tunnettu ympäristöongelma, joka aiheuttaa monia haittoja eliöille ja ekosysteemeille sekä ihmisten terveydelle ja hyvinvoinnille. Tämän tutkimuksen tarkoituksena on yhdistää kaksi valosaasteen näkökulmasta vähän tutkittua teemaa: yksityisten ihmisten näkemykset ja kokemukset sekä kuntien ja yritysten valaistusratkaisut. Nämä teemat yhdistyvät toisiinsa valaistusolosuhteen käsitteen kautta. Tässä valaistusolosuhteilla tarkoitetaan kolmea aluetta, joiden valaistukset eroavat toisistaan merkittävästi: kaupunkikeskustoja, metsäteollisuuden tuotantolaitoksia ympäristöineen sekä maaseutua. Tutkimusalueet sijaitsivat Etelä-Karjalassa ja tutkimus oli kaksiosainen. Yksityishenkilöitä käsittelevän osan tavoitteena oli selvittää sekä yleisellä tasolla että eri valaistusolosuhteissa asuvien eteläkarjalaisten suhtautumista keinovalovalojen vaikutuksiin sekä häiritsevyyteen. Lisäksi tarkoituksena oli löytää muita heidän mielipiteidensä taustalla vaikuttavia tekijöitä. Kuntia ja metsäteollisuusyrityksiä käsittelevän osan tavoitteena taas oli kartoittaa tutkimuskuntien ja -yritysten valaistuksen suunnittelua ja toteutusta sekä valosaasteen roolia näissä. Molemmissa tutkimuksen osioissa menetelmänä oli haastattelu. Yksityishenkilöitä häiritsivät eri valosaasteen lähteistä eniten valaistut mainostaulut sekä autojen valot, ja valosaasteen tyypeistä häiriötä aiheuttivat erityisesti voimakkaat valot sekä häikäisy. Keinovalojen hyödyistä korostettiin niiden turvallisuutta lisäävää, rikollisuutta ehkäisevää sekä mielialaa kohentavaa vaikutusta. Tähtitaivaan näkemisen ja luonnollisen pimeyden kokemisen vaikeutuminen taas koettiin suurimmiksi keinovalojen haitoiksi. Myös eri valaistusolosuhteiden vaikutus oli nähtävissä: Maaseudulla asuvat eivät tunteneet turvattomuutta pimeillä alueilla kaupunkien ulkopuolella tai pitäneet runsasta valaistusta viihtyisänä, mutta pitivät luonnollisen pimeyden kokemista tärkeänä. Muista taustamuuttujista erityisen voimakkaasti vastaajien näkemyksiin vaikuttivat luontosuuntautuminen, valoherkkyys, ympäristöasenne sekä sukupuoli. Kunnissa ja metsäteollisuusyrityksissä valaistuksen suunnittelu keskittyi alueellisiin suunnitelmiin. Kaikissa kunnissa ja yrityksissä yhtä lukuun ottamatta oli jollain tavalla huomioitu valosaaste, mutta huomioinnin muodot ja keinot vaihtelivat. Tulevaisuudessa sekä kunnat että metsäteollisuusyritykset tulevat panostamaan LED-valojen entistä laajempaan käyttöön. Tulokset osoittivat, että keinovalot voivat aiheuttaa haittaa myös sellaisille ihmisille, jotka asuivat kirkkaasti valaistujen alueiden ulkopuolella, ja jotka eivät olleet erityisen kiinnostuneita valosaasteesta. Häiritsevyyden ja haitan kokemisen taustalla olivat ennen kaikkea vastaajien tottumus ja kokemukset sekä heidän arvonsa ja asenteensa. Kuntien ja yritysten toiminnassa valosaasteen näkökulmasta oli parannettavaa, ja niiden pitäisi panostaa mm. valaistussuunnitteluun, ylivalaisun välttämiseen sekä miellyttäväksi koettujen ja ympäristölle vain vähän haitallisten natriumlamppujen suosimiseen. Jatkossa olisi tärkeä selvittää ihmisten mielipiteitä ja kartoittaa valomaisemaa paikallisella tasolla, mikä helpottaisi alueellisesti soveltuvimpien valaistusratkaisujen löytämisessä. Mielipidetutkimuksissa olisi syytä myös tarkastella subjektiivisten ominaisuuksien vaikutusta ihmisten näkemysten taustalla. Kuntia ja yrityksiä koskevaa tutkimusta tulisi suunnata niille alueille, joissa valosaastetta ei säännellä, jotta saataisiin tietoa vapaaehtoisten valosaastetta vähentävien toimien motivaatiosta ja toteutuksesta.
  • Seppälä, Antti (Helsingin yliopisto, 2018)
    Tämä tutkielma tarkastelee välittäjäorganisaatioiden roolia kestävissä rakennemuutos, erityisesti koskien energiatuotantoa. Tutkielma keskittyy välittäjäorganisaatioiden rooliin uusien ympäristöystävällisten sosioteknisten niche-innovaatioiden levittämisessä ja tukemisessa kokeiluhankkeiden kautta. Teoreettisesti tutkielma ammentaa kestäviä rakennemurroksia käsittelevästä kirjallisuudesta, erityisesti stategic niche managment -teoriasta. Empiirisesti tutkielma keskittyy tapaustutkimukseen aurinkovoimaloiden yhteishankinnasta, joka toteutettiin osana ”Vähähiilisyydestä uutta innovatiivista liiketoimintaa ja kilpailuetua yrityksille ja kunnille” (Välke) –hanketta Lounais-Päijänteellä vuonna 2016. Välke on ”Kohti hiilineutraalia kuntaa” (HINKU) –hankkeen alahanke, joten tutkielman tapaustutkimus liittyy vastaaviin HINKU-hankkeen kokeiluihin. Tutkimusmateriaali kerättiin toteuttamalla 9 puolistrukturoitua haastattelua kokeiluun osallistuneiden eri sidosryhmien jäsenten kanssa sekä käyttämällä jo olemassa olevaa sekundaarimateriaalia. Materiaali analysoitiin laadullisella sisällönanalyysilla ja käyttämällä analyyttista kehikkoa aiemmasta tutkimuksessa. Tutkielman tulokset osoittavat, että välittäjät tukevat niche-innovaation kehitystä keräämällä, kierrättämällä ja soveltamalla oppeja yhteishankintakokeilujen aikana ja niiden välillä. Tämä toteutettiin tuottamalla ja levittämällä asiakirjoja, mutta ennen kaikkea välittäjien henkilökohtaisen kontaktin kautta. Välittäjien verkostossa esiintyi hierarkisia rakenteita, sillä HINKU:n koordinaattori, Suomen ympäristökeskus, ylläpiti oppien säilytyspaikkoja ja loi yhteyksiä muiden kunnallisten välittäjien välille. Lisäksi kokeiluhankkeiden aikana korkeamman profiilin välittäjät – pääosin SYKE – tarjosivat apua alemman profiilin välittäjille. Tämä apu sisälsi tietoa kokeilujen toteteutuksen tueksi ja lisäksi se kasvatti alemman profiilin välittäjien itsevarmuutta. Vastaavasti alemman profiilin välittäjät antoivat samanlaista tukea kokeilujen osallistujille. Eri välittäjäroolit eivät olleet kuitenkaan pysyviä, sillä kokeilujen aikana alemman profiilin välittäjät omaksuivat joitakin korkeamman profiilin välittäjien rooleja. Tukeakseen aurinkosähkön kehitystä Suomessa, välittäjäorganisaatiot tekivät enemmän kuin vain keräsivät, kierrättivät ja sovelsivat oppeja kokeilujehankkeiden aikana ja niiden välillä. Ne panivat aktiivisesti aluilleen uusia muokattuja kokeiluja eri maantieteellisissä sijainneissa sekä tukivat lausunnoissaan aurinkosähköä. Tämä oli osittain seurausta välittäjätoimijoiden strategisesta luonteesta, sillä ne oli perustettu katalysoimaan toimia, jotka johtaisivat kasvihuonekaasupäästöjen vähenemiseen. Kuitenkin aktiivisen tuen osoittaminen yhdelle tietylle sosiotekniselle innovaatiolle vaikeutti välittäjien pyrkimystä näyttäytyä neutraaleina ja uskottavina toimijoina. Osittain tämän seurauksena – mutta myös johtuen aurinkosähkön kehityksen vaiheesta Suomessa sekä välittäjien resursseista ja kiinnostuksen kohteista – SYKE päätti olla tekemättä tulevia aurinkovoimaloiden yhteishankintoja yksityisille toimijoille, mutta hyödyntää yhteishankintojen innovatiivista menettelytapaa tukemaan muita ympäristöystävällisiä niche-innovaatioita. Tutkielman tulokset osoittavat, että välittäjät voivat ainakin alueellisesti edistää kestävää energiamurrosta. Tulokset painottavat välittäjien yhteistyön ja niiden välisen henkilökohtaisen kontaktin tärkeyttä sekä välittäjien kykyä hyödyntää hallinnollisia innovaatioita. Lisäksi tulokset osoittavat, että välittäjien voimakkaampi sisällyttäminen politiikkatoimiin nopeuttaisi energiamurrosta sekä laajempien kestävyystavoitteiden saavuttamista. Toisaalta tulokset osoittavat, että etenkin julkiset välittäjäorganisaatiot joutuvat toimimaan epäselvien mandaattien alaisina.
  • Kauppinen, Vera (Helsingin yliopisto, 2018)
    2000-luvun alussa tapahtuneiden suurten tulvien jälkeen Euroopan Unionissa on tapahtunut paradigmanmuutos, jossa teknisiin ratkaisuihin keskittyvästä tulvasuojelusta on siirrytty kohti kokonaisvaltaisempaa tulvariskien hallintaa. Myös Suomessa on ollut suuria tulvia 2000-luvulla ja tulvariskien arvioinnin ja hallinnan direktiivin puitteissa on nimetty 21 merkittävää tulvariskialuetta. Samaan aikaan resilienssi on omaksuttu katastrofiriskien hallinnan yhdeksi tavoitteeksi. Resilienssi on systeemin kykyä vastata muutokseen tai häiriöön. Tämän pro gradu-tutkielman tarkoituksena on selvittää yhteisön resilienssin kehittymistä sekä keskeisiä resursseja ja toimijoita Kittilän tulvariskien hallinnassa. Tutkimuksen viitekehyksenä toimii yhteisön resilienssi, joka tarjoaa mahdollisuuden kiinnittää tarkempaa huomiota luonnonkatastrofien ja niiden hallinnan sosiaaliseen ulottuvuuteen. Tässä tutkimuksessa yhteisön resilienssi on määritelty yhteisön selvitymis-, sopeutumis- ja transformaatiokykynä häiriöiden kontekstissa. Tutkimuksen analyyttinen viitekehys jakaa yhteisön resilienssin kolmeen osa-alueeseen, jotka ovat resurssit ja kyvyt, toiminta sekä oppiminen. Osa-alueet ovat vuorovaikutuksessa toisiinsa ja niihin vaikuttavat myös yhteisön ulkopuoliset rakenteet, kuten katastrofiriskien hallinta sekä sosio-poliittinen, taloudellinen ja ympäristöllinen konteksti sekä niiden muutokset ja häiriöt. Vastauksia tutkimuksen kysymyksiin selvitettiin tapaustutkimuksen avulla. Tutkimuksen tapauksena on Kittilän vuoden 2005 tulva. Tutkimuksen aineistona ovat paikallisten ja alueellisten toimijoiden teemahaastattelut sekä tulvariskien hallintaa koskevat asiakirjat. Aineisto analysoitiin laadullisen sisällönanalyysin avulla käyttäen apuna Atlas.ti-analyysiohjelmaa. Yhteisö tulvariskien hallinnassa käsittää sekä institutionaaliset, järjestäytyneet että epäviralliset toimijat. Tulvariskien hallinta Suomessa on vahvasti institutionalisoitu ja vastuu viranomaisilla, mutta Kittilän tapauksessa asukkaiden ja heidän sosiaalisten verkostojensa toiminta oli tärkeässä osassa tulvasta selviytymisessä. Yhteisön resilienssin kannalta merkittävin resursseista oli yhteisön sosiaalinen pääoma, sillä sen avulla yhteisö pääsi käsiksi myös muihin resursseihin. Toimijoiden sosiaaliset verkostot olivat linkittyneet toisiinsa ja ulottuivat useammalle maantieteelliselle tasolle. Tulvan jälkeen toiminta oli kehittynyt järjestelmällisemmäksi ja ennakoivaksi. Vuoden 2005 tulvan jälkeen erityisesti varautuminen tulviin, instituutionaalisten toimijoiden organisaatiorakenteet ja yhteistyö, materiaaliset resurssit, tekniset ratkaisut sekä riskitietoisuus kehittyivät parempaan suuntaan. Vuoden 2005 tulvan jälkeen tapahtui pääasiassa yksikehäistä oppimista, jossa toimintaa muutettiin tulvakokemuksen perusteella. Kaksikehäistä oppimista ja kriittistä tarkastelua oli myös jonkun verran, mutta monikehäinen oppiminen ja yhteisön resilienssin transformatiivinen ulottuvuus puuttuivat kokonaan. Tulvariskien hallinta perustui vuoden 2005 tulvan jälkeen kunnan hallinnossa hyväksytyille tulvapenkereiden rakentamiselle, jotka olivat viivästyneet huomattavasti ja edelleen rakentamatta. Yhteisön resilienssiä tulville tulisi pystyä kehittämään, myös sellaisilla riskialttiilla alueilla, joilla ei ole viimeaikaisia tulvakokemuksia. Samalla yhteisöjen tulisi olla resilienttejä kaikenlaisille muutoksille, myös vaikeammin havaittaville ja hitaille sosio-ekologisille muutoksille, kuten ilmastonmuutokselle tai huoltosuhteen heikkenemiselle. Yksi ratkaisu voisi olla transformaatio, joka mahdollistaa ulkoisista häiriöistä selviytymisen lisäksi sosiaalisen systeemin siirtymisen kohti ekologisesti kestävämpää ja sosiaalisesti oikeudenmukaista tilaa. On myös muistettava, että yhteisön resilienssi on sidoksissa kontekstiin eli siihen vaikuttaviin ulkopuolisiin prosesseihin ja rakenteisiin. Tiedon yhteistuotannon ja tutkimushankkeiden yhteissuunnittelun avulla voitaisiin saada tietoa yhteisön resilienssistä, joka on sosiaalisesti kestävää, paikalliseen kontekstiin sopivaa ja jota voidaan suoraan hyödyntää yhteisön toiminnassa. Osallistavat tutkimusprosessit voivat myös vähentää konflikteja esimerkiksi tulvariskien hallinnan keinoista sekä lisätä riskitietoisuutta niillä alueilla, joilla ei ole aiempia katastrofi- tai häiriökokemuksia. Tutkimuksen aikana tuli esille myös jatkotutkimustarpeita. Yhteisön resilienssiä tulisi edelleen tutkia laajemmin sekä Kittilässä että muilla tulvariskialueilla esimerkiksi määrällisten tutkimusmenetelmien avulla tai suuremmalla aineistolla. Sosiaalisia resursseja on korostettu yhteisön resilienssille luonnonkatastrofeissa ja tässäkin tutkimuksessa ne tulivat monin tavoin esille. Tämän takia olisi mielenkiintoista tutkia myös sosiaalisten resurssien kehittymistä ja tarkempaa suhdetta luonnonkatastrofeihin. Esimerkiksi pitkittäistutkimukset riskialueilla voisivat tuoda lisää tietoa sosiaalisista resursseista ennen ja jälkeen luonnonkatastrofin
  • Sandholm, Laura (Helsingin yliopisto, 2018)
    Suot ovat maailmanlaajuisesti tärkeitä ekosysteemejä, sillä niiden on arvioitu käsittävän noin 40 % maaperään sitoutuneista hiilivarannoista. Ilmaston lämmetessä ja tulipalojen mahdollisen lisääntymisen myötä on todella tärkeää, että pystymme arvioimaan miten suot tulevat kehittymään. On arvioitu että Kanadan läntisen manneralueen 365 000 km2 suomaista noin 28 % ovat ikiroudan vaikutuksen alaisia. Kuitenkin noin 38 % maaperän hiilestä tällä samalla alueella on sitoutunut ikiroudan alueen soihin. Ilmastonmuutoksen arvellaan myös vaikuttavan kyseisiin soihin hyvin nopeasti, sillä ne sijaitsevat lähellä rajaa missä kuivuus rajoittaa soiden esiintymistä. Suot syntyvät alueella, jossa uuden orgaanisen aineen tuotanto on suurempi kuin harjoitus. Tällöin kasvimateriaaliin sitoutunut hiili kertyy turpeen muodossa kasvaviin soihin. Soista voi tutkia suon ja kasvillisuuden kehitystä, sillä turvetta kertyy siihen siinä järjestyksessä missä sitä syntyy, jolloin vanhin materiaali on suon pohjalla ja nuorin materiaali suon pinnalla. Ikiroutaa voi kertyä soihin johtuen kylmistä ilmasto-olosuhteista ja suokasvillisuuden eristävästä vaikutuksesta. Tulipalot aiheuttavat yleensä suuria palovahinkoja ikiroudan alueen soissa, sillä niillä on kuiva ja ilmava pinta sekä tiheä puukasvusto. Kun palot tuhoavat suon pinnan kasvillisuuden, voi tämä aiheuttaa ikiroudan sulamisen ja suon pinnan vajoamisen. Roudan romahtamisen myötä vajonneelle alueelle kehittyy erilainen vesitalous kuin ympäröivällä suolla. Tietoa siitä, miten ikirouta-alueen turvetasangot ovat syntyneet ja kehittyneet, tai reagoineet paloihin niiden kehityshistorian aikana, on hyvin vähän. Myöskään tietoa itse mekanismista ikiroudan kertymisen taustalla, tai siitä, kertyykö routaa uudelleen sulamisen jälkeen, ei löydy kovinkaan paljon. Puutteellisen tiedon takia on hankala arvioida miten ikirouta-alueen suot tulevat reagoimaan tuleviin muutoksiin. Pro Gradu tutkielmani kautta tulen lisäämään tietoa Luoteis-Kanadan ikirouta-alueen soiden synnystä ja kehityksestä. Selvitän epäjatkuvan ikirouta-alueen soiden syntymekanismeja ja tulipalojen vaikutusta soiden kehitykseen tutkimalla turvekairauksia kolmelta eri suolta Kanadan Brittiläisen Kolumbian alueelta. Jokaisesta kairauksesta selvitän suon pääkomponenttien ja kasvilajiston koostumuksen kehityksen suon synnystä nykypäivään. Kasvilajiston koostumuksen perusteella voidaan myös selvittää millaiset kosteus- ja ravinneolosuhteet vallitsivat suon kehityksen eri aikoina, sillä eri lajeilla on eri ekologiset esiintymisalueet. Radiohiiliajoituksen perusteella selvitettiin myös soiden synnyn ajoittuminen. Kaikki tutkitut suot syntyivät metsä-alueiden soistumisen myötä. Vanha metsänpohja soiden alla kuitenkin aiheutti sen että tulokset radiohiiliajoituksesta eivät olleet kovin informatiivisia, mitä tulee suon synnyn ajoitukseen. Pohjoisin tutkituista suo-alueista, jolla myös oli paksuin turvekerrostuma, on kehitykseltään tyypillinen ikirouta-alueen turvetasanko. Kaksi muuta suota ovat monimuotoisempia kehityksessään, sillä niissä näkyy merkkejä sekä ikiroudan kertymisestä että roudan sulamisesta vajoamisten muodossa. Turvetta on kertynyt hyvin hitaasti ikiroudan vaikutuksen alaisena oleviin soihin. Nykyinen turpeen kertymisvauhti on saatu korreloimalla puulustoista saadun palohistorian turpeessa havaittuihin hiilikerroksiin. Laskelmien perusteella havaitsin että, alueet joilta ikirouta on sulanut ja jotka ovat vajonneet tämän seurauksena, kerryttävät enemmän uutta turvetta kuin ympäröivä turvetasanko. Näin ollen, edellyttäen että suot edelleen pystyvät säilymään lämpimimmissä ilmastoissa, voi olla että hiiltä kertyy soihin enemmän kasvavan tuotannon takia.
  • Hietala, Ville (Helsingin yliopisto, 2018)
    Antibioottiresistenssi yleistyy infektioita aiheuttavien bakteereiden keskuudessa. Infektioita hoitaessa joudutaan siten miettimään uusia tapoja infektioiden parantamiseksi. Yhden vaihtoehdon tarjoaa bakteriofagiterapia. Siinä infektiota sairastavalle annetaan bakteriofageja, jotka infektoivat bakteereita, lisääntyvät niissä ja tuhoavat ne. Kirjallisuudessa on runsaasti lupaavia esimerkkejä tästä terapiamuodosta. Kuitenkin bakteriofagituotteiden on oltava tarpeeksi puhtaita, erityisesti siinä tilanteessa, jos niitä annetaan suonensisäisesti. Gramnegatiivisten bakteereiden tärkeä rakenneosa on lipopolysakkaridi eli LPS, joka ihmisen verenkiertoon päästessään voi olla vaarallinen. Siksi, mikäli bakteriofagit on tuotettu gramnegatiivisissa bakteereissa, LPS:t on kyettävä poistamaan näytteistä. Tässä Pro Gradu-työssä tutkittiin viidessä eri koejärjestelyssä, kuinka erilaiset tekniikat ja niiden yhdistelmät vaikuttivat bakteriofagien ja LPS:n määrään näytteissä. Lisäksi arvioitiin SDS-PAGE-geelissä näytteiden proteiinikoostumusta. Näytteistä mitattiin myös dsDNA-pitoisuus. Tutkitut tekniikat olivat ultrafiltraatio, anioninvaihtokromatografia, oktanoliuutto ja kaupalliset endotoksiininpoistotuotteet EndoTrap- ja Pierce high endotoxin removal-pylväät. Koejärjestelyssä 1 suodatettua bakteriofagilysaattia puhdistettiin ensiksi oktanoliuutolla, sitten ultrafiltraatiolla, anioninvaihtokromatografialla ja lopuksi uudella ultrafiltraatiolla. Endotoksiinipitoisuus laski eniten kromatografiassa mutta toisen ultrafiltraation jälkeen se pysyi varsin samana. Tiitteri pieneni vain oktanoliuutossa ja kromatografiassa (jossa osittain laimenemisen takia), kun ultrafiltraatioissa muutos edeltävään tiitteriin oli varsin pieni. Lopuksi näytteissä oli keskimäärin n. 15 EU (endotoksiiniyksikköä)/10^9 pfu (plaque forming unit). Toisessa koejärjestelyssä aloitettiin ultrafiltraatiolla ja sen jälkeen näytteet puhdistettiin joko EndoTrap- tai Pierce-pylväällä. Kaikki vaiheet poistivat endotoksiineita. Ultrafiltraatio pienensi hieman tiittereitä mutta EndoTrap-pylväs ei. Pierce-pylväässä tiitterin aleneminen oli huomattavaa, jolloin EndoTrap-pylvään jälkeen näytteissä oli keskimäärin 0,0574 EU/10^9 pfu ja Pierce-pylvään jälkeen 33700 EU/10^9 pfu eli suhde oli jopa enemmän kuin lysaatissa. Kolmannessa koejärjestelyssä aloitettiin ultrafiltraatiolla, jonka jälkeen oli kromatografia ja uusi ultrafiltraatio. Ensimmäisessä ultrafiltraatiossa tiitterit pienenivät jonkin verran mutta kromatografian ja toisen ultrafiltraation jälkeen se oli varsin sama, kuin ensimmäisen ultrafiltraation jälkeen. Endotoksiinipitoisuus pieneni taas eniten kromatografiassa ja se oli varsin sama toisen ultrafiltraation jälkeen, jolloin puhdistetuissa näytteissä oli keskimäärin 57,1 EU/10^9 pfu. Neljännessä koejärjestelyssä lysaattia ultrafiltroitiin ensiksi, sen jälkeen ruiskutettiin kromatografialaitteeseen, ultrafiltroitiin uudestaan ja sen jälkeen puhdistettiin joko EndoTrap- tai Pierce-pylväällä. 1. ultrafiltraatio pienensi taas hieman tiitteriä mutta se oli varsin sama EndoTrap-pylväällä puhdistetussa näytteessä. Pierce-pylvään kanssa tiitteri pieneni taas huomattavasti. Endotoksiinipitoisuudet pienenivät taas kaikissa vaiheissa, jolloin EndoTrap-pylväällä puhdistetussa näytteissä oli keskimäärin 0,0839 EU/10^9 pfu ja Pierce-pylväällä 5480 EU/10^9 pfu. Viides koejärjestely oli muuten sama, kuin koejärjestelyn 2 Pierce-pylväs järjestely mutta korkeamman NaCl-pitoisuuden eluutiopuskurilla ja suuremmalla näytetilavuudella. Tällöin tiitteri ei pienentynyt yhtä paljon, endotoksiinipitoisuus oli lopussa vain hieman korkeampi kuin koejärjestelyssä 2 ja loppuun asti puhdistetussa näytteessä oli keskimäärin 71,21 EU/10^9 pfu. SDS-PAGE-tutkimuksessa ja dsDNA-mittauksissa näkyi, että ultrafiltraatio yksin riittää poistamaan muut bakteeriperäiset proteiinit ja dsDNA:n. Tosin koejärjestelyssä 1 käytetty oktanoli saattaa vaikuttaa dsDNA:n puhdistumiseen ultrafiltraatiossa. Töissä onnistuttiin tuottamaan näytteitä, joissa sekä riitti bakteriofageja, että endotoksiinipitoisuus oli pudonnut huomattavasti. Kun huomioidaan käytännöllisyys ja nopeus, parhaaksi tavaksi puhdistaa LPS:t valikoitui ultrafiltraatio yhdistettynä EndoTrap-pylvääseen. Johtuen bakteriofagien ja LPS:ien monimuotoisuudesta, ei toisella bakteriofagilla välttämättä päästä samoihin
  • Nissinen, Marjo (Helsingin yliopisto, 2018)
    Pseudomonas syringae pv. tomato DC3000 -bakteeri (Pst DC3000) on kasvipatogeeni, joka aiheuttaa isäntäkasveissa täplätaudin, etenkin tomaatilla. Pst DC3000 -bakteerin koko genomi on sekvensoitu vuonna 2003 Buell ym., minkä jälkeen se on ollut tärkeä malliorganismi kasvipatologiassa. Pst DC3000 -bakteeri erittää proteiineja niin sanotun tyypin III proteiinien eritysmekanismin (T3SS) kautta. Sen kautta eritettävät proteiinit, joita kutsutaan Hrp (hypersensitiivinen vaste ja patogeenisuus) tai Hop (Hrp ulkopuolen proteiini) -proteiineiksi, ovat keskeisiä bakteerin taudinaiheutuskyvylle. Tämän tutkimuksen tarkoitus oli selvittää faagi MuA-transpositiokompleksin soveltuvuutta gram-negatiivisen kasvipatogeenisen bakteerin transposoni-insertiokirjaston valmistukseen. Kirjastosta seulottiin nested-PCR-menetelmällä Hop-efektoriproteiinien mutantteja ja niiden taudinaiheutuskykyä testattiin Lycopersicon esculentum cv. Moneymaker -tomaatin taimilla. Taudinaiheutuskyky arvioitiin fenotyyppisesti tomaatin lehdissä näkyvillä leesioilla sekä bakteerien kyvyllä lisääntyä kasvin sisällä. Pro gradu -tutkielma oli osa tutkimusprojektia, jonka tarkoituksena on selvittää gram-negatiivisten kasvipatogeenisten bakteerien virulenssimekanismeja sekä patogeneesiin liittyvää geenien säätelyä ja vaikutuksia kasvien ja bakteerien välisissä suhteissa. Mutanttikirjaston seulonnassa löydettyjen kolmen hop-mutantin virulenssitestauksen tulokset poikkesivat aiemmista tutkimuksista tietyiltä osin. HopM1-mutantin leesioiden tuotto sekä bakteerien lisääntyminen kasvisoluissa oli selvästi heikentynyt. Aiemmissa tutkimuksissa leesioiden tuotto oli heikentynyt, mutta bakteerien lisääntyminen heikentyi vasta kun hopM1-geenin lisäksi oli poistettu myös avrE-geeni. HopAO1-mutantin taudinaiheutuskyky ei muuttunut. Muissa tutkimuksissa hopAO1-deleetio heikensi bakteerien lisääntymistä lituruohossa ja tupakkakasvilla, mutta tomaatilla sen vaikutusta ei ole testattu. HopD1-mutantti oli tässä tutkimuksessa avirulentti. Aiemmissa tutkimuksissa HopD1 oli keskeinen tekijä bakteerin taistelussa kasvin efektoriproteiinien laukaisemaa immuniteettia (ETI) vastaan, mutta pelkästään HopD1-efektorin puutos ei tehnyt bakteerista vielä avirulenttia. Pst DC3000 -bakteerilla on 28 erilaista efektoriproteiinia, joten yleensä yhden efektoriproteiinin puutos ei vielä vaikuta sen taudinaiheutuskykyyn. Tutkimuksia jatkettiinkin tekemällä Hop-proteiineista kaksoismutantteja, johon liittyi omissa tutkimuksissani aloitettu antibioottimarkkerin poisto Cre-lox-mekanismilla.
  • Hyrkäs, Noora (Helsingin yliopisto, 2018)
    Limasienet (Myxomycota) ovat aitoameeboihin (Amoebozoa) kuuluvia, aitotumaisia eliöitä, joiden elinkierrossa vuorottelevat yksisoluinen, yleensä haploidi ameeba- ja kenosyyttinen, diploidi limakkovaihe. Limasieniä tunnetaan noin 1000 lajia, joista Suomessa on tavattu reilut 200. Lajimonimuotoisuus on suurinta metsissä mm. karikkeessa, lahopuussa ja elävien puiden kaarnalla. Suurimman osan elämästään ne viettävät joko lepovaiheina (esim. itiöinä tai sklerootioina) tai ameeboina. Limakko kehittyy tavallisesti ameebojen pariutuessa, ja se kykenee liikkumaan hitaasti elinalustallaan etsien ravinnokseen mm. bakteereja ja sieni-itiöitä. Sopivissa olosuhteissa limakko muuttuu kokonaisuudessaan itiöpesäkkeiksi, joissa syntyvät meioottiset itiöt. Kaarnalimasienet ovat sopeutuneet viemään koko elinkiertonsa läpi elävien puiden kaarnalla. Niiden lepoasteet kestävät kasvualustalleen tyypillisiä ääreviä ja nopeasti vaihtuvia kosteus- ja lämpöoloja. Elinkierto ja limakkovaihe ovat yleensä nopeita ja limakot sekä itiöpesäkkeet pienikokoisia, tuskin silmin havaittavia. Ehdottomien kaarnalajien lisäksi kaarnalla elää myös joukko laaja-alaisempia ja opportunistisia lajeja. Tässä tutkimuksessa kartoitettiin kaarnalimasienten lajistoa 15 yleisellä, Suomessa luonnonvaraisena esiintyvällä puulajilla ja neljällä eri kasvillisuusvyöhykkeellä (boreaalisen vyöhykkeen alavyöhykkeellä). Tavoitteena oli selvittää lajiston lisäksi, onko eri isäntäpuulajien tai vyöhykkeiden välillä eroja limasienilajistossa. Kaarnanäytteitä kerättiin yhteensä 196 puuyksilöstä (yksi näyte/yksilö) hemi-, etelä- ja pohjoisboreaaliselta sekä orohemiarktiselta vyöhykkeeltä. Näytteistä kasvatettiin limasieniä kosteakammioviljelmissä, ja itiöpesäkkeitä tuottaneet lajit tunnistettiin ja valokuvattiin. Puulajien ja vyöhykkeiden eroja tutkittiin tilastollisin menetelmin. Lisäksi mitattiin ja tutkittiin kaarnan happamuuden ja vedenpidätyskyvyn vaikutusta limasienilajistoon. Kaarnanäytteistä 65 % tuotti limasienten itiöpesäkkeitä. Tutkituilta 15 puulajilta löytyi yhteensä 23 tunnistettua limasienilajia, joista kaksi hapsista (suku Echinostelium) havaittiin nyt Suomessa ensi kertaa. Yhden puulajin limasienilajien lukumäärä vaihteli välillä 1-9 ja vyöhykkeittäin 1-19. Sekä puulajien että vyöhykkeiden välillä havaittiin merkitseviä eroja, eli ainakin osa limasienilajeista vaikuttaa suosivan tiettyjä isäntäpuulajeja tai lajiryhmiä (esim. havu- tai lehtipuita) ja painottuvan levinneisyydeltään maan etelä- tai pohjoisosiin. Toisaalta muutamaa limasienilajia esiintyi hyvin laajalti eri puilla ja alueilla. Kasvualustan happamuuden ja vedenpidätyskyvyn vaikutukset lajistoon eivät olleet yksiselitteisiä. Tutkimustulosten perusteella limasienet ovat sienten ja jäkälien tavoin hyvin yleinen osa kaarnan mikrobistoa, eikä niiden esiintyminen eri puulajeilla tai kasvillisuusvyöhykkeillä ole täysin satunnaista. Tulokset tukivat useiden aiempien tutkimusten tuloksia kaarnalimasienten puulaji- ja aluespesifisyydestä. Edellä kuvattu tutkimus oli puulajien osalta laajin tähän mennessä tehty selvitys Suomen kaarnalimasienistä.
  • Tiusanen, Maria (Helsingin yliopisto, 2018)
    Luonnonsuojelualueet ovat olleet pitkään tärkein tapa suojella lajeja ja luonnon monimuotoisuutta. Ilmastonmuutoksen vaikutusten takia on kuitenkin tärkeää tutkia, kuinka nykyinen suojelualueverkosto pystyy saavuttamaan tavoitteensa myös muuttuvassa ilmastossa. Ilmastonmuutoksen myötä lämpimään sopeutuneiden lajien määrät ovat kasvussa. Samaan aikaan pohjoisten lajien määrät ovat vähentymässä, kuten myös niille soveltuvat elinalueet. Sopeutuakseen ilmastossa ja ympäristössä tapahtuneisiin muutoksiin lajit liikkuvat kohti viileämpiä alueita eli tyypillisesti kohti napoja sekä vuorenhuippuja. Tämän seurauksena lajiyhteisöt muuttuvat ja joitain lajeja saattaa uhata sukupuutto. Siksi on olennaista selvittää pystyvätkö suojelualueet vähentämään ilmastonmuutoksesta johtuvia lajiyhteisömuutoksia, tarjoamaan sopivia elinolosuhteita ja turvaamaan jatkossakin luonnon monimuotoisuutta muuttuvasta ilmastosta huolimatta. Tutkimukseni tavoitteena oli selvittää ovatko suojelualueet Suomessa pystyneet vähentämään ilmastomuutoksesta aiheutuneita muutoksia suojelualueiden lintulajiyhteisöissä. Tutkimus perustui 182:lla suojelualueella vuosina 1980–1999 ja uudestaan vuosina 2000–2015 tehtyihin lintujen linjalaskentoihin. Lintulajiyhteisöjen muutoksen selvittämiseen käytettiin yhteisön lämpötilaindeksiä (community temperature index, CTI). CTI perustuu lajien esiintymisalueiden lämpötiloihin ja CTI:n muutosten perusteella voidaan selvittää ilmastonmuutoksen vaikutuksia lajiyhteisöihin. Mitä korkeamman CTI-arvon yhteisö saa, sitä enemmän yhteisössä on lämpimään sopeutuneita lajeja, jolloin matalampi CTI kertoo viileämpien lajien dominoivan yhteisöä. Tavoitteena oli selvittää miten suojelualueen koko, suojelualueiden kytkeytyneisyys ja habitaatin tyyppi ovat vaikuttaneet CTI:n muutokseen tutkimusjaksojen välillä. Suojelualueet jaettiin sijaintinsa perusteella kolmeen ryhmään, pohjois-, keski- ja eteläosiin. Jokaiselle alueelle rakennettiin 14 mallia, jotka laitettiin paremmuusjärjestykseen AIC-arvojen perusteella. Analyysimenetelmänä käytettiin lineaarista regressioanalyysiä. Tutkimusjakson aikana CTI oli noussut 155:lla suojelualueella, mikä kertoo lajiyhteisöjen muuttuneen lämpimämmiksi. Kuitenkin tietyt suojelualueiden ominaisuudet pystyvät vähentämään näitä ilmastonmuutoksesta johtuneita muutoksia. Suojelualueiden suurempi kytkeytyneisyys vähensi lajiyhteisömuutoksia pohjoisessa ja keskiosissa. Eteläosissa vastaavaa ei havaittu, johtuen mahdollisesti suojelualueiden pienemmästä koosta ja alhaisemmasta kytkeytyneisyydestä. Suojelualeen suuremman koon oletettiin vähentävän CTI:n nousua, mutta tulokset eivät tukeneet tätä hypoteesia. Habitaatiltaan avoimet suojelualueet puolestaan pystyivät paremmin puskuroimaan ilmastonmuutoksesta johtuneita vaikutuksia kuin metsäiset suojelualueet. Tulosten perusteella suojelualueiden kytkeytyneisyyttä lisäämällä on mahdollisesta turvata sopivia elinolosuhteita ilmastonmuutoksesta kärsiville lajeille.
  • Sademies, Jenni (Helsingin yliopisto, 2018)
    Tutkin suomalaista talouskasvun ja ympäristön suhteesta käytävää keskustelua sisällönanalyysin ja diskurssianalyysin keinoin. Koska luonnonvarojen kulutuksen jatkuvalla kasvulla on yhteys moniin ympäristöongelmiin, talouden toiminta on olennainen aihe ympäristöongelmien ratkaisuvaihtoehdoista keskustellessa. Halusin tutkielmassani selvittää, miten talouskasvun ja ympäristön suhteesta keskustellaan, sekä millaista ilmiötä talouskasvusta pyritään keskustelussa rakentamaan. Käytin teoreettisena vertailukohtanani Hajerin (1995) sekä Dryzekin (2005) ympäristödiskurssien analyyseja. Tarkastelin myös keskustelun taustalla vaikuttavia toimijoita, eli minkä organisaatioiden edustajina keskustelijat esiintyivät. Käytin aineistona internetissä julkaistua materiaalia, jonka muotoa tai julkaisijaa ei ollut mitenkään rajattu. Ainoana rajausperusteena toimivat hakutermit. Aineisto on otettu ”Talous ja ympäristö” -tietokannasta, ja sitä ei ole alun perin kerätty tätä tutkielmaa varten, vaan mitä tahansa tieteellistä tai opetustyötä varten. Analysoin keskustelusta kolme talouskasvun ja ympäristön suhteeseen liittyvää diskurssia: kasvu-uskon, vihreän kasvun sekä kasvukritiikin. Kasvu-uskossa talouskasvu oli itseisarvoinen päämäärä, ja elintason nousun tavoittelu oli kyseenalaistamattomasti hyvä asia. Kasvu-usko näyttäytyi tämän tutkielman aineistossa erityisesti elinkeinoelämän etujärjestöjen puhetapana. Myös akateemisia kirjoittajia oli paljon, mutta toisaalta akateemiset kirjoittajat eivät painottuneet kasvu-uskoon, vaan heitä oli paljon kaikkien diskurssien kirjoittajissa. Vihreä kasvu -diskurssissa taas talouskasvu ei ollut itseisarvoinen päämäärä, mutta sitä pidettiin välttämättömänä hyvinvointivaltion rahoittamiseksi. Vihreässä kasvussa toivottiin, että teknologinen kehitys, ekotehokkuus sekä palvelu- ja informaatiotalouteen siirtyminen vähentävät talouskasvun ympäristövaikutuksia. Teknologia oli vihreässä kasvussa tärkeässä roolissa, ja näyttäytyi jopa itsenäisenä toimijana, joka ratkaisee ympäristöongelmia ilman käyttäjien roolia. Vihreän kasvun kirjoittajissa painottuivat viranomaiset, sekä vihreät poliittisista puolueista. Kasvukriittisessä diskurssissa taas jatkuva talouskasvu nähtiin mahdottomana rajallisella planeetalla, ja kasvun tavoittelun nähtiin aiheuttavan sekä ympäristö- että sosiaalisia ongelmia. Talousjärjestelmää haluttiin uudistaa sellaiseksi, että kasvun tavoittelusta voitaisiin luopua. Kasvusta luopuminen nähtiin myös globaalina oikeudenmukaisuuskysymyksenä: rikkaiden maiden toivottiin luopuvan kasvun tavoittelusta, jotta kehitysmaille jäisi resursseja kasvaa. Kasvukritiikin kirjoittajissa painottuivat muihin diskursseihin verrattuna hyvin selkeästi kansalaisjärjestöt ja -liikkeet sekä siviilit. Keskustelu talouskasvun ja ympäristön suhteesta muodosti sikäli yhtenäisen kokonaisuuden, että diskursseissa otettiin kantaa toisten diskurssien argumentteihin ja niiden esittäjiin. Toisaalta keskustelu sisälsi myös monia kohtaamattomuuksia. Diskurssien keskinäiseen kohtaamattomuuteen vaikuttivat diskurssien ilmisisällön alla piilevät erilaiset käsitykset ympäristöongelmien luonteesta, sekä myös itse luonnosta. Tämä löydös sopii yhteen Hajerin ja Dryzekin ympäristödiskurssien analyysin kanssa. Kasvu-uskossa ympäristöongelmat olivat paikallisia, ja yleisimmin päästöjä, joista päästään eroon puhdistusteknologialla. Luonto taas oli tyypillisimmin kokoelma alkuaineita, joita ihminen voi käyttää ja järjestellä tarpeidensa mukaan. Myös vihreässä kasvussa ympäristöongelmat olivat useimmiten päästöjä, mutta myös muunlaisten ympäristöongelmien olemassaolo tunnistettiin. Myös globaali mittakaava oli olemassa, koska diskurssissa puhuttiin paljon ilmastonmuutoksesta. Kasvukritiikissä taas ympäristöongelmat nähtiin yhtenä suurena globaalina kriisinä, jonka aiheuttaa ihmiskunnan liian suuri luonnonvarojen kulutus. Sekä vihreässä kasvussa että kasvukritiikissä luonto nähtiin systeeminä, josta ihminen on riippuvainen. Keskustelun heikoimmat kohdat liittyivät talous- ja ympäristötieteellisten käsitteiden käyttöön sekä heikosti perusteltuihin argumentteihin. Kasvukriittisessä diskurssissa käytettiin rutiininomaisesti hyvinkin vaikeita talous- ja ympäristötieteellisiä käsitteitä, joita muiden diskurssien kirjoittajat eivät välttämättä ymmärtäneet. Vihreää kasvua taas vaivasi jonkinlainen historiattomuus: esimerkiksi teknologioiden ja ekotehokkuuden merkityksestä talouskasvun ympäristövaikutusten pienenemiseen tehtiin hyvin vahvoja oletuksia ilman historiallista tarkastelua. Kasvu-uskossa taas hajanaisuutta liittyi itse talouskasvun määritelmään, ja lisäksi keinot ja päämäärät sekoittuivat talouskasvusta ja hyvinvoinnista keskustellessa. Sekä vihreässä kasvussa että kasvu-uskossa esitettiin myös hyvin ohuesti perusteltuja haaveita tietotekniikan ja palvelujen aikaansaamasta aineettomasta taloudesta. Mielenkiintoisia suomalaisen ympäristödiskurssin jatkotutkimusaiheita voisivatkin olla esimerkiksi vihreän politiikan puhetapa, keskustelu aineettomasta taloudesta sekä ekotehokkuuskeskustelun heikkoudet.
  • Elgert, Christina (Helsingin yliopisto, 2018)
    I takt med att den globala urbaniseringen fortskrider, påverkas och förändras allt fler av världens livsmiljöer av mänsklig aktivitet, och olika slags antropogena störningar blir allt vanligare. Till dessa hör bl.a. sådana välkända fenomen som oljud och utsläpp, men också de mer diffusa ljusföroreningarna. Dessa störningar och miljöförändringar ställer nya krav på organismerna, och kan påverka det adaptiva värdet på olika livshistorie-egenskaper bundna till överlevnad, tillväxt samt reproduktion, vilka reglerar organismernas fitness. Effekterna av miljöförändringarna kan variera stort från individ till individ, och kan inverka både positivt, negativt eller neutralt på individens fitness, beroende av dess förmåga att anpassa sig till de nya förhållandena. Även om de flesta organismer både utsatts för och anpassat sig till förändringar av olika slag under sin evolutionära historia, har de av människan förorsakade miljöförändringarna uppstått under en så evolutionärt kort tidsperiod, att anpassningen till dessa vanligen utgör en extra stor utmaning. Så är också de första responserna på antropogena förändringar vanliga plastiska och beteenderelaterade, som en följd av temporala och spatiala begränsningar. Mängden ljusföroreningar, d.v.s. användandet av artificiella ljuskällor nattetid, ökar ständigt och artificiellt ljus förekommer både som direkt upplysning i form av bl.a. väg-, reklam- och fordonsbelysning, och som himlasken; ljus som sprids ut i atmosfären, upp till hundratals kilometer från källan. Livet på jorden har utvecklats under konstanta växlingar mellan ljus och mörker, och har anpassat sig till dessa då det bl.a. gäller biologiska rytmer och tidpunkten för aktivitet samt vila. Således kan den förlust av det naturliga mörkret ljusföroreningarna innebär medföra allvarliga konsekvenser. Den stora lysmasken, Lampyris noctiluca utnyttjar sig av bioluminescens för sin sexuella kommunikation. Då den stora lysmaskens honor lockar till sig flygande hanar genom att lysa, kan ljusföroreningar potentiellt ha en stor effekt på den sexuella signaleringen. En ökad ljusmängd kan dränka honornas naturliga ljussignaler under sig, och således försämra hanarnas chanser att upptäcka och urskilja de lysande honorna. Det är också möjligt att artificiellt ljus påverkar huruvida honorna alls lyser, och hur länge och var de väljer att lysa, eftersom honorna har förmågan att avläsa omgivningens ljusnivå och vanligen börjar lysa först då ljusnivåerna sjunkit tillräckligt. Då den vuxna lysmaskens livstid är mycket kort, honorna har en begränsad förmåga att förflytta sig och varje natt som förflyter utan parning utgör en risk, kunde artificiellt ljus ha en stor effekt på dessa insekters fitness. Arbetets målsättningar var att reda ut, hur artificiellt ljus inverkar på attraktionen av hanar, hur honornas responser på artificiellt ljus ser ut samt hur dessa eventuella responser påverkar lysmaskarnas möjligheter till att finna en lämplig partner. Det artificiella ljusets inverkan på den stora lysmaskens sexuella signalering samt honans förmåga att attrahera hanar undersöktes med hjälp av ett fält- samt ett laboratorie-experiment. Artificiella ljuskällor samt fällor med gröna LED-lampor placerades ut i juni 2017 i omgivningen av Tvärminne zoologiska station och antalet gånger hanar fångades in i de upplysta vs. de kontrollfällor som befann sig i mörker undersöktes statistiskt med GLMM. Också vädrets inverkan på sannolikheten för att hanar fångas in undersöktes. Honor fångades in från fältet, och placerades i en arena med en vit LED-lampa i ena ändan. Honornas beteende samt rörelse undersöktes och analyserades med logistisk regression samt ANOVA i förhållande till de kontrollhonor som placerats i arenor där ljuskällan hölls avstängd. Artificiellt ljus inverkar signifikant på ifall hanar fångas in eller ej, samt på andelen lysande honor och andelen honor som väljer att söka skydd. Även vädret påverkar hanarna. Både beteendet samt den sexuella signaleringen påverkas: hanarna har svårare att finna honor under artificiellt ljus, färre honor lyser, och honorna verkar inte heller förflytta sig till mörkare områden då de utsätts för artificiellt ljus. Andelen flygande hanar är högst då vädret är fördelaktigt. Då mängden ljusföroreningar ständigt ökar, lysmaskpopulationerna anses vara på tillbakagång, klimatförändringen medför mer instabilt väder och ljusföroreningarnas vidare följder ännu är dåligt kända, är ytterligare forskning, utveckling av lagstiftningen samt upplysning av allmänheten av största vikt. Allt större delar av jorden omfattas av mänsklig verksamhet, och dessa resultat stöder dem som fåtts från tidigare forskning, där antropogena störningar påvisats påverka beteendemönster och försvåra kommunikationen mellan organismer. Oberoende av om organismerna klarar av att anpassa sig till de antropogena störningar den mänskliga verksamheten ge upphov till eller ej, kommer dessa sannolikt att orsaka förändringar i både beteende och kommunikation hos ett flertal organismer. Då långtidseffekterna och de kombinerade effekterna av olika slags antropogena störningar tills vidare är dåligt kända, är ytterligare forskning av yttersta vikt.
  • Saalismaa, Nina (Helsingfors universitet, 2000)
    The study analyses the needs and expectations of different people and different interest groups affected by conservation schemes, and examines the possibilities of taking the local opinions into account in the management of protected areas. Theoretically, the study relies on those approaches that aim to link the issues of nature protection with the questions of social sustainability and the livelihood requirements of local people. The study explains how the concept of protected areas has changed during the history and how the discourses on protected areas are linked to North-South issues. Protected areas management was long based on the concepts of strict protection developed in the first protected areas. The amount of protected areas in the world has increased significantly during the past decades. Together with population growth this has led into a situation where the majority of protected areas are inhabited by humans. Consequently, the participation and rights of local people have become important topics in protected areas discourse. The issue is studied in detail through a case study of Miraflor protected area in Nicaragua. The study describes how the protection scheme of this particular area has been constructed and how the local attitudes toward protection have evolved from past to present. The research sets the case of Miraflor into the broader context of conservation and sustainability, in order to make suggestions on management in inhabited protected areas. The case study in based on qualitative research methods, such as thematic interviews, participant observation and written documentation. There are almost 5000 inhabitants in Miraflor, and the area is into a large extent under agricultural use. Land in Miraflor is in the hands of private landowners, as it is in most of the other protected areas in Nicaragua. The difficult economical and social situation of small-scale landowners and landless people has left them little choice between nature conservation and livelihood. While institutional attention to the zone has increased more local people have started to be in favour of the protection of the area. However, they expect support from the state and other institutions in bearing the costs of protection. Some of the important reasons for the acceptance of protection lie in the potential benefits associated to protection, such as new rural development projects, employment possibilities and tax exemptions. The protection of inhabited protected areas cannot be achieved with mere restrictions. Instead, local people have to be offered feasible and attractive possibilities to change their natural resource use practices so that both human needs and nature conservation objectives are fulfilled.
  • Väyrynen, Pia (Helsingin yliopisto, 2018)
    Follikkeleita stimuloiva hormoni (FSH) säätelee nisäkkään lisääntymiskykyä. FSH:n toiminta perustuu sen sitoutumiseen reseptoriinsa (FSHR), mikä johtaa signaalinvälitysketjun etenemisen kautta toisiolähetin, syklisen AMP:n tuotantoon ja muiden signalointireittien aktivoitumiseen. FSH-reseptoreita esiintyy ensisijaisesti munasarjoissa ja kiveksissä, joissa FSH stimuloi mm. follikkelien kasvua ja spermatogeneesia. Tutkimuksissa on havaittu, että FSHR-mutaatiot ovat yhteydessä lisääntymiskyvyttömyyteen reseptorien toiminnallisten poikkeamien johdosta. Esimerkiksi eräs inaktivoiva FSHR-mutaatio (Ala189Val) johtaa naisilla follikkelien kehityksen pysähtymiseen ja miehillä usein siemennesteen poikkeavuuksiin. FSH:n toiminta näyttäisikin olevan erityisen kriittistä follikulogeneesille ja naisen lisääntymiskyvylle. Sukurauhasten kehitystä ja fertiliteetin häiriöitä tutkitaan tutkimusryhmässämme. Viimevuotisten tutkimusten mukaan FSHR-geeniä ilmennetään myös muualla kuin sukurauhasissa, esimerkiksi naisen lisääntymiskanavan endoteelisoluissa ja kehittyvässä istukassa. Sukurauhasten ulkopuolella esiintyvän FSHR:n fysiologista tai toiminnallista merkitystä ei tunneta hyvin, etenkään alkionkehityksen aikana. Lisäksi mutatoituneen FSHR:n ilmentymistä saati toimintaa ei ole tutkittu reseptoreita endogeenisesti ilmentävissä soluissa. Tämän tutkielman tarkoitus onkin selvittää FSHR:n ilmentymistä ja toimintaa ihmisen pluripotenttien kantasolujen (hPSC) erilaistumisessa mallina varhaiselle yksilönkehitykselle. Tutkimuksessa hyödynnettiin kaupallista ihmisalkion kantasolulinjaa (hESC H9, 46, XX) ja kahta ihmisen indusoitua pluripotenttia kantasolulinjaa (hiPSC HEL127.6 sekä HEL128.5; 46, XX). iPS-solut olivat peräisin kahdesta naispotilaasta, jotka kantavat FSHR-geenin A189V-mutaatiota. Soluja erilaistettiin 8/12 päivää kahdella erilaisella soluviljelyprotokollalla aikeena vertailla lopputuloksena syntyviä solutyyppejä. Ensimmäisellä protokollista (protokolla D) oli tarkoitus erilaistaa alkion soluja, toinen (trofoblastiprotokolla) puolestaan kehitettiin alkion ulkopuolisten solujen erilaistamiseen. Soluja tutkittiin eri vaiheissa erilaistumista qRT-PCR-menetelmällä ja immunosytokemiallisilla värjäyksillä. Päivänä 8 soluja stimuloitiin FSH:lla qPCR:ää ja cAMP-analyysia varten. D-protokollalla erilaistetut kontrollisolut (H9) ilmensivät endogeenisesti toiminnallista FSHR-geeniä. Solut vastasivat FSH-stimulaatioon huomattavalla cAMP-tuotannon kasvulla, FSHR:n ilmentymisen vaimennussäätelyllä sekä inhibiinigeenien ilmentymisen muutoksilla. Mutaatiota kantavat, potilasperäiset iPS-solut ilmensivät myös FSHR-geeniä, mutta odotetusti tuotettu reseptoriproteiini ei ollut funktionaalinen. Huolimatta FSHR:n ilmentymisestä mRNA-tasolla, trofoblastiprotokollan erilaistuksissa FSH-stimulaatiot eivät tuottaneet vastetta yhdelläkään solulinjoista. Alustavien tulosten mukaan D-protokolla johtaa alkion ulkopuolisia piirteitä ilmentävien solujen erilaistumiseen. Tutkielma on tuottanut uutta tietoa sukurauhasten ulkopuolisesta FSHR-ilmentymisestä ja toiminnallisuudesta. Erilaistuneen solutyypin tunnistus ja näiden solujen biologisen merkityksen määritys jatkuu edelleen tutkimusryhmässä.
  • Evokari, Viliina (Helsingin yliopisto, 2007)
    llmastonmuutoksen vaikutukset tulevat olemaan myös Suomessa niin merkittäviä, että niihin sopeutuminen on välttämätöntä. Koska ilmastonmuutoksen vaikutukset kohdataan paikallisesti, ovat kaupungit keskeisessä asemassa ilmastonmuutokseen sopeutumisessa. Monissa kaupungeissa on edistetty kaupunkien ilmastonkestävyyttä. Lukuisat esteet voivat kuitenkin vaikeuttaa kaupunkien sopeutumistoimien suunnittelua ja toimeenpanoa. Tämän tutkielman tarkoituksena on selvittää, mitkä ovat ilmastonmuutokseen sopeutumisen esteet ja niiden mahdolliset ratkaisut Helsingin kaupungin organisaatiossa. Tutkimuksen pääasiallinen aineisto koostuu työpajassa kerätystä aineistosta: 6-3-5 -menetelmällä kerätyistä lomakkeiden vastauksista ja fokusryhmäkeskustelusta. Työpajaan osallistui 11 kaupungin toimijaa, jotka ovat päivittäisessä työssään tekemisissä sopeutumiskysymysten kanssa. Tunnistetuista esteistä arvotettiin työpajassa tärkeimmät, jotka olivat kustannushyötyanalyysien puute, kilpailu resursseista muiden intressien kanssa, sopeutumista ei pidetä kiireellisenä, tiedon puute, hallinnon siiloutuminen sekä epäselvät roolit ja vastuut. Esteiden tunnistaminen ei vielä itsessään edistä kaupunkien ilmastonkestävyyttä, mutta on tärkeä etappi sopeutumistyön kehittämisessä. Oleellista on, että tunnistettujen esteiden ylittämiseksi etsitään aktiivisesti mahdollisia ratkaisuja. Työpajassa kerätystä aineistosta nousi kuusi ratkaisua, joilla voidaan taklata samanaikaisesti useita sopeutumisen esteitä: kustannushyötyanalyysit, koulutuksen ja tiedon lisääminen, konkreettiset esimerkit, yhteistyön lisääminen, selkeät toimintatavat ja vastuut sekä johdon tuki ja sitouttaminen. Tarttumalla näihin ratkaisumahdollisuuksiin, Helsingin kaupungilla on mahdollisuus vaikuttaa kerralla kymmeniin tunnistettuihin sopeutumisen esteisiin. Johtopäätöksinä voidaan myös todeta, että vastuu ilmastonmuutokseen sopeutumisesta kannattaisi osoittaa kaupungin uudessa organisaatiossa selkeästi ja kaupungin eri toimialojen välisiä siiloja tulisi mahdollisuuksien mukaan purkaa. Kaupungin tasolla kannattaisi pohtia monitavoitearvioinnin hyödyntämistä sopeutumistoimenpiteiden priorisoimisessa ja perustelemisessa. Lisäksi voidaan todeta, että kaupunkien sopeutumistyötä voisi edistää tiiviimpi yhteistyö yliopistojen ja tutkimuslaitosten kanssa sekä kansallinen lainsäädäntö, jolla osoitettaisiin kuntien roolit ja vastuut sopeutumiseen liittyen. Jatkotutkimustarpeena näen tässä tutkielmassa kehitetyn ja käytetyn analyyttisen viitekehyksen hyödyntämisen ja testaamisen muissa tapaustutkimuksissa.
  • Pulkkinen, Lauri (Helsingin yliopisto, 2018)
    Isäntäsolujen proteiinit ovat merkittävässä roolissa virusinfektioissa. Virukset hyödyntävät huomattavaa määrää isäntiensä luontaisista ominaisuuksista, ja solut puolustautuvat viruksia vastaan monin tavoin. Virusten ja isäntäsolujen välisten vuorovaikutusten selvittäminen on välttämätöntä virusten biologian ymmärtämiseksi. Näiden vuorovaikutusten tunteminen on myös tärkeää virusinfektioita hoidettaessa. SFV (Semliki forest virus) on positiivisjuosteinen RNA-virus, joka toimii malliviruksena monille taudeille, kuten tappavalle virusaivokuumeelle. Tässä pro gradu -tutkielmassa tavoitteenani oli löytää uusia geenejä, jotka toimivat SFV-infektioissa. Akateemisen mielenkiinnon tyydyttämisen lisäksi uusien SFV-infektioihin liittyvien proteiinien tunnistaminen voi auttaa uusien hoitomuotojen kehittämiseksi vakavampia virustauteja vastaan. Aikaisempi genominlaajuinen siRNA-kartoitus paljasti joukon geenejä, jotka saattavat vaikuttaa SFV-infektioihin. Tässä tutkielmassa selvitin näiden vaikutusta SFV-infektioihin käyttäen siRNA-teknologiaa sekä automatisoitua kuvantamista ja kuva-analyysiä. Vertailun vuoksi selvitin myös, kuinka nämä geenit vaikuttavat negatiivisjuosteisten RNA-virusten infektioihin käyttäen VSV-virusta (Vesicular stomatitis virus). Tämän lisäksi selvitin, toimivatko SFV-infektioon vaikuttavat proteiinit infektion alku- vai loppuvaiheissa. Havaitsin, että γ-aminovoihappoa (GABA) kuljettava proteiini SLC6A13, saattaa toimia SFV-viruksen reseptorina. Löysin myös muita SFV- ja VSV-infektioihin vaikuttavia geenejä. Huomasin myös, että TNP01-, RPL18-, ETF1-, DMN2- ja GNDPA1-proteiineja tarvitaan SFV-infektion alkuvaiheissa. Tämän lisäksi selvitin, että DDX54-proteiini edistää ja EIF2B3-, EIF4G1-, PHB2-, EDF1-, DDX47 ja DHX57-proteiinit estävät SFV-infektiota vaikuttamalla sen myöhäisiin vaiheisiin.
  • Zhuang, Yuan (Helsingin yliopisto, 2018)
    Mitochondrial dysfunction is involved in many neurodegenerative diseases, including Alzheimer's disease (AD), Parkinson's disease (PD), amyotrophic lateral sclerosis (ALS) and Huntington's disease (HD). Most of the mitochondrial disorders lack effective treatments so far. One of the important defects of mitochondrial dysfunction is the blockade of mitochondrial respiratory chain. An alternative oxidase (AOX), originated from Ciona intestinalis, has been found to counteract this defect by providing a bypath of the mitochondrial respiratory chain in plants, drosophila, mice and human cultured cells. Therefore, we suggest that AOX might be a promising tool for curing neurodegenerative diseases from the aspect of alleviating mitochondrial defects. An engineered mouse model has been created to express the Ciona intestinalis AOX ubiquitously in the whole animal. Our study aims at investigating the expression and function of AOX in the transgenic mouse brain and exploring therapeutic potential of AOX in human diseases. AFG3l2 gene encodes a subunit of m-AAA metalloprotease, which is involved in mitochondrial protein quality control process. Mutations in the AFG3L2 is known to be related to spinocerebellar ataxias 28 (SCA28), a neurodegenerative disease resulting from cerebellar damage. Loss of AFG3L2 gene causes OPA1 protein cleavage and mitochondrial fragmentation which are easily detected. Thus, we propose an in vitro neurodegenerative disease model generated by knocking down of AFG3L2 in target cells. We used western blotting to detect the expression level of AOX in the brain and primary neuro-glia cells of the transgenic mice, finding that the AOX protein reduces in the brain along with age. Antimycin A treatment on neuro-glia cells demonstrated the function of AOX in transgenic pups. However, the respiratory activity caused by AOX also decreases with the mice age. In addition, we constructed a lentiviral vector with DNA recombinant technology to express AOX in U2OS cells. To examine the function of AOX under disease condition, we established an in vitro neurodegenerative disease model by knocking down the AFG3L2 gene of U2OS cells with siRNA, and infected the cells with AOX lentivirus. By comparing the immunostaining images of wild-type and AOX infected cells, we saw a significant difference in the degree of mitochondrial fragmentation between these cells. Nevertheless, the cleavage pattern of OPA1 protein, which is mainly responsible for mitochondrial fragmentation, remains unchanged whether AOX is present in the cell or not. In conclusion, our study first investigated the expression and function of AOX in the brain of this transgenic mouse model. And we established a lentivirus vector to apply AOX gene to human cells, testing the therapeutic function of AOX in a neurodegenerative disease model in vitro. Moreover, the mitochondrial fragmentation of the disease model is alleviated by AOX despite of OPA1 cleavage, indicating that the mitochondrial phenotype caused by loss of AFG3L2 is not only due to OPA1 cleavage, but also related to respiratory defects. This highlights the possibility to rescue the mitochondrial morphological changes from new aspects.
  • Käyhkö, Janina (Helsingin yliopisto, 2017)
    Ilmastonmuutos aiheuttaa riskejä (vaara-altistuminen-haavoittuvuus), jotka koetaan maataloudessa hankaluuksina lisääntyneen sadannan, kuivuuden, tuholaisinvaasioiden ja sään vaihtelun kanssa. Maatalouden on jatkuakseen sopeuduttava näihin muuttuviin olosuhteisiin. Viljelijät kantavat sopeutumisesta viimekäden vastuun. Viljelijät yhtenä maatalouden sopeutujista, ovat tunnustetusti kyvykkäitä pärjäämään vaihtelevien sääolosuhteiden kanssa. Viljelijät toteuttavatkin jo sopeutumistoimenpiteitä, vaikka ne eivät aina ole välittömästi ilmastonmuutokseen kohdistettuja tai sen ajamia. Maatilatasolle ohjattua sopeutumispolitiikkaa suunnitellaan ja kehitetään ja tämän johtavana tieteellisenä ohjeistajana on hallitustenvälinen ilmastonmuutospaneeli (IPCC). Tällä hetkellä IPCC suosittelee riskinhallintaa lähestymistapana tunnettuihin ja tuntemattomiin ilmastoriskeihin, joiden edessä yhteiskunta on eri sektoreineen maatalous mukaan lukien. Maataloudessa esimerkiksi satovahinkovakuutukset ovat osa ilmastoriskien hallintaa. Viljelijät tekevät sopeutumiseen liittyviä päätöksiä tilatasolla perustuen muun muassa uskomuksiinsa ja kokemuksiinsa, eri lähteistä saatuihin tietoihin, politiikkaohjaukseen ja lainsäädäntöön. Ensisijaisesti sopeutumistoimintaa ohjaa riskikäsitykset, mikäli riski arvioidaan riittävän korkeaksi ja sopeutuminen siihen arvioidaan mahdolliseksi – tällöin sopeutumisaikomus voi johtaa sopeutumistoimintaan. Päätöksenteko perustuu tällöin suojelumotivaatioon. Tässä tutkielmassa suojelumotivaatioteoriaa (PMT) ja riskikäsitysteoriaa käytetään selittämään tilatason sopeutumista. Sopeutumista tarkastellaan ilmaston ja sään vaihteluiden ajamina sopeutumistoimenpiteinä joita viljelijät toteuttavat joko itseohjautuvasti tai politiikkaohjauksen seurauksena. Lähestymistapana käytetään tapaustutkimusta ja asianosaishaastatteluja koska aihe on vähän tutkittu. Tutkimuskohteena on Uudenmaan maatalouden sopeutuminen, josta haastateltujen viljelijöiden ja maatalousneuvojien silmin avautuu kokonaisnäkymä tilatason sopeutumiseen. Tutkimuksen tuloksia tarkastelemalla tilatason sopeutumiseen vaikuttavia tekijöitä ja riskikäsitysten merkitystä sopeutumista ohjaavina tekijöinä voidaan ymmärtää paremmin. Tulokset osoittavat, että uusmaalaiset viljelijät toteuttavat sopeutumistoimenpiteitä, mutta politiikkaohjauksella ei toistaiseksi ole siinä juuri osaa ja että viljelijöillä on eri tyyppisiä ilmastoriskiin vastaamisen tapoja. Tulevien sopeutumispolitiikan- ja maatalouden sopeutumistutkimusten on syytä huomioida erilaiset riskivasteet, tarve ohjaavalle sopeutumispolitiikalle maataloudessa sekä viljelijöiden kyvykkyys ja kokemukset sopeutumiseen liittyen.
  • Liao, Wenfei (Helsingfors universitet, 2017)
    Urbanisation has caused many environmental problems, such as air pollution and the loss of biodiversity. One way to mitigate these problems is to expand green spaces. Roofs, as the last frontier, could be made full use of. Green roofs have become a hot topic in recent years. In this study, I investigated the ability of green roofs to support urban biodiversity by conducting a literature review, and then I sought the criteria for biodiversity roofs under Finnish conditions by interviewing ecologists. My research questions in this study were 1) What kinds of habitats could be 'ideal ecosystems' to be mimicked on biodiversity roofs in Finland; 2) which plant species could exist on roofs and whether they contribute to biodiversity; 3) what kinds of substrates support the biodiversity on roofs; 4) whether green roofs support faunal diversity and what faunal taxa could exist on roofs; 5) if and how roof structural characteristics influence roof biodiversity; 6) what kinds of management are practiced on biodiversity roofs; 7) what are people s attitudes towards or perceptions of biodiversity roofs in general. In this study, I conduct that 1) Sunny dry habitats, such as meadows and tundra, can be regarded as 'model ecosystems' for biodiversity roofs in the Finnish context. 2) Substrate heterogeneity is a key to biodiversity on green roofs. Different materials and different combinations of materials could be applied on the same roof to mimic diverse types of soil types in the most biodiverse Finnish ecosystems. 3) Native species from the model ecosystems are ideal plants for biodiversity roofs. Combining multiple greening methods on the same roof can be a solution to achieve 'instant greening effects' with only native species. 4) An ideal biodiversity roof in the Finnish context could support birds, bats, and invertebrates, such as spiders. To attract and support fauna, a roof needs a diverse plant community, as well as extra elements, such as deadwood. 5) Roof structural characteristics (i.e. roof height, size, slope, direction, location, and age) impact biodiversity by determining the accessibility to and the dispersal of flora and fauna, as well as microclimates on roofs. 6) Management, such as irrigation, might help biodiversity at least for newly established biodiversity roofs, but biodiversity roofs aim at being self-sustaining eventually. 7) People have generally positive attitudes towards green roofs, but their willingness to actually install a biodiversity roof is influenced by other issues, such as the financial cost and roof safety.
  • Järvinen, Maija (Helsingfors universitet, 2010)
    Viimeisen vuosikymmenen aikana sekvensointisovellukset ovat kehittyneet tehokkaammiksi ja vastaamaan paremmin alati kasvavaa kysyntää. Tämä tutkielma keskittyy DNA näytteiden esikäsittelyn optimointiin Illuminan Genome analyzer II –sekvensointiin. Näytteiden esikäsittelyvaiheista optimoitiin fragmentaatio, PCR-reaktion jälkeinen puhdistus sekä kvantitointi. Ihmis- ja bakteeri-DNA:ta fragmentoitiin käyttämällä kohdistettua ääniaaltoa. Fragmentointi testattiin eri aikapisteiden ja näytemäärien suhteen. Puhdistusmenetelmistä verrattiin kahta eri pylväspuhdistusmenetelmää, geelipylväästä resiinillä ja ilman sekä magneettihelmiin perustuvaa puhdistusta. Kvantitatiivista PCR:ää ja geelielektroforeesia sirulla verrattiin DNA-määrän mittaamiseen. Puhdistusmenetelmistä magneettihelmipuhdistus toimi tehokkaimmin ja on parhaiten muokattavissa. Fragmentointi optimoitiin isommille fragmenteille ja se on joustavammin muokattavissa. Kvantitointimenetelmistä kvantitatiivinen PCR korreloi parhaiten syntyneiden klustereiden kanssa. Tämän tutkielman tuloksena sekvensointiajot tuottavat enemmän dataa edullisemmin. Lisäksi laadunvarmistuspisteet helpottavat vianmääritystä. Uudet sekvensointilaitteet ja –sovellukset tulevat vaatimaan optimointia myös jatkossa.
  • Hardwick, Bess (Helsingfors universitet, 2008)
    Parabiologilla tarkoitetaan biologisen tutkimuksen avustajaa, jolla ei ole muodollista koulutusta. Tutkimuksessani käytän vapaaehtoisia parabiologeja valtakunnallisessa tammen äkämäpistiäiskartoituksessa (Hymenoptera: Cynipidae, tribus Cynipini). Tavoitteeni olivat Suomen tammen äkämäpistiäisten lajilistan päivittäminen, lajien levinneisyyksien kartoittaminen sekä niiden tekijöiden tarkastelu, jotka mahdollisesti vaikuttavat paikalliseen lajirunsauteen ja lajien levinneisyyteen ja paikalliseen runsauteen. Halusin myös tutkia, esiintyvätkö lajien kaksi vuosittaista sukupolvea lähinnä samoilla vai eri puuyksilöillä. Empiiristä aineistoa paikallisista äkämäpistiäislajistoista keräsivät yli sata vapaaehtoista joka puolella maata. Suurimmalla osalla vapaaehtoisista oli yleinen luontoharrastus. Koska suurin osa äkämäpistiäisistä esiintyy vuodessa kahtena erillisenä sukupolvena, vapaaehtoiset ottivat näytteitä tammista kaksi kertaa kesän 2007 aikana. Kevätnäytteenotossa oli mukana 218 tammea ja syksyllä 180. Jokaisesta puusta tutkittiin viisi puolen metrin pituista oksaa sekä tehtiin kymmenen minuutin tarkastelu muusta lehvästöstä. Saadut näytteet lähetettiin minulle tunnistettaviksi. Vapaaehtoisilta saatujen puukohtaisten tietojen perusteella käytin yleistettyjä lineaarisia malleja tutkiakseni läheisten tammien lukumäärän, näytetammen ympärysmitan ja näyttenottopaikan sijainnin vaikutuksia äkämäpistiäisten lajirunsauteen, lajien paikalliseen esiintymiseen ja lajien paikalliseen runsauteen. Kartoitus tuotti tietoa kuudestatoista tammen äkämäpistiäislajista, joista kaksi todettiin Suomesta ensimmäistä kertaa. Nämä uudet havainnot nostavat Suomesta koskaan tavattujen lajien lukumäärän 21:een. Tammen äkämäpistiäisten lajirunsauden painopiste on Lounais-Suomessa, mutta joitain lajeja löytyi Pohjanmaalta asti. Joidenkin lajien kohdalla eri sukupolvet esiintyivät yleensä eri puuyksilöillä. Tämän takia käsittelin sukupolvia erikseen levinneisyyskartoilla ja tilastollisissa analyyseissä. Suuren mittakaavan lajirunsauskliinien taustaa vasten paikalliseen lajirunsauteen vaikuttivat lisäksi läheisten tammien lukumäärä sekä kohdepuun ympärysmitta. Suuret tammet, joiden ympärillä on paljon muita tammia, ylläpitävät lajirikkaimpia tammen äkämäpistiäisyhteisöjä, ja joidenkin lajien ja niiden sukupolvien paikallinen esiintyminen noudatti samanlaista mallia. Yhteenvetona: tammen äkämäpistiäiset soveltuvat hyvin parabiologiseen näytteenottoon, ja tämä kartoitus on syventänyt tietämystä Suomen tammen äkämäpistiäislajistosta. Tammen äkämäpistiäiset ovat menestyksekkäästi levittäytyneet isäntäkasvinsa kapean luonnollisen levinneisyyden ulkopuolelle ja vallanneet pohjoisen istutetut tammet. Koska suuret tammet jotka ovat lähellä toisia tammia ylläpitävät lajirikkaimpia äkämäpistiäisyhteisöjä, Lounais-Suomen vanhat tammimetsät ovat erityisen tärkeitä näille lajeille.
  • Miranto, Mari (Helsingfors universitet, 2006)
    In all plant conservation, the priority is to maintain wild populations in situ (on site), which means that plants are conserved within their natural environment. Sometimes, as in the case of severely endangered Saintpaulia H. Wendl. (African violets), this is however, no sufficient. In that case, ex situ (off site) conservation in the form of live and in vitro collections and seed banks is necessary. In recent years, the role of botanic gardens in conservation and reintroduction of threatened plants, has been increasingly recognized. Botanic gardens throughout the world possess large living collections of species and accessions, but only vague assumptions of the utility of them in ex situ conservation have been made thus far. Whole plants, when kept ex situ, have advantages in education, research and display. On the other hand, living collections have the disadvantage of high maintenance costs, including high spatial requirements. Thus, usually only one or few genotypes are represented. The goal of this study is to evaluate botanic garden live collections as a means of ex situ conservation with the genus Saintpaulia as a case study. As a result, an ex situ conservation plan for Saintpaulia is outlined. Workability of a network ex situ conservation activity in botanic gardens is also evaluated. Four of the five most important European Saintpaulia holders were chosen as target botanic gardens: Helsinki University Botanic Garden (Finland), The National Botanic Garden of Belgium, The Botanic Garden of Uppsala University (Sweden) and the Royal Botanic Gardens Edinburgh (UK). The wild Saintpaulia collections of the gardens were reviewed and the identifications checked. Botanic garden databases were examined to trace clone accessions. Leaf cuttings from wild-collected accessions were planted in Helsinki University Botanic Garden. Of the total 183 Saintpaulia accessions of the four target gardens 155 (85 %) were unique, and 126 of these were of known wild origin. They were chosen to ex situ conservation collection. Due to the varying quality of the data of origin of the accessions, five classes for the different quality of origin data were developed. European botanic garden living collections of Saintpaulia proved to be a workable base of ex situ conservation for the genus. The amount of space needed to conserve the ideal of at least 50 unique accessions of each of the 26 Saintpaulia taxa is best possible to organize with the network ex situ conservation programme: each accession will be stored in at least two botanic gardens, but no garden will have all the accessions. Saintpaulia is an ideal genus for living ex situ collections: it is beautiful and well-known, small-sized and easy to grow and propagate. New ex situ accessions will be collected from the wild and finally reintroduced to their natural habitats. Further research needs to be carried out to find out the proper seed banking mechanisms for probably orthodox but dust-like seeds of Saintpaulia species. The lack of research on the basic biology and the population ecology of the genus hampers effective conservation work. Collaboration with amenity horticulture and the home countries of Saintpaulia is planned to utilize the genetic diversity of wild African violets in breeding new cultivars.

Näytä lisää