Browsing by Title

Sort by: Order: Results:

Now showing items 97-116 of 122
  • Alho, Jussi (Helsingin yliopisto, 2004)
  • Kauko, Hanna (2013)
    The bioluminescent and toxin-producing dinoflagellate Alexandrium ostenfeldii forms dense blooms in coastal areas of the Baltic Sea. Bioluminescence, light production by an organism through a chemical reaction, is a nocturnal, rhythmic phenomenon in surface algae. In this study, the bioluminescence pattern and rhythm of A. ostenfeldii was under investigation. Procedures for continuous bioluminescence measurements, to support dedicated environmental monitoring of toxic dinoflagellate blooms, were developed. The study consisted mainly of laboratory experiments. Semi-continuous field measurements were included for comparison. In the laboratory, the light production of monocultures of A. ostenfeldii was measured with a spectroluminometer or bathyphotometer, continuously during the night, or for several consecutive days. The method to stimulate bioluminescence was varied, as well as the recovery period of the cells after stimulation. Light regimes during growth and pre-measurement adaptation were also taken into account. The experiments confirm that bioluminescence in A. ostenfeldii follows a circadian pattern and can be stimulated with the chosen methods. Bioluminescence could also be stimulated after culturing in continuous light. Measurement parameters for rhythm experiments (stimulation frequency and recovery period), were optimised. Multi-day experiments in complete darkness suggested that sufficient energy was available to maintain bioluminescent response during one night, although an endogenous rhythm remained present. These experiments gave insight to the phenomenon of bioluminescence regulation in A. ostenfeldii, but also gave rise to new questions. Some repeated measurements resulted in very low bioluminescence intensity, without an obvious reason. The light regime is not the only factor controlling bioluminescence. The interplay between bioluminescence and the growth and condition of the cultures is of interest.
  • Johanson, Anna (2014)
    Havsekosystemen runt om i världen lider av antropogen inverkan såsom näringsutsläpp och utfiske. Speciellt utfiske av högre trofiska nivåer dvs. stora rovfiskar, anses ha ändrat dynamiken i flera näringsvävar. Ändringarna har lett till kraftiga trofiska kaskader som ökat eller minskat primärproduktionen speciellt vid kustliga vattenområden. Speciellt mesopredatorer har ökat i antal, och i Östersjön är storspiggen (Gasterosteus aculeatus) en art som börjat dominera samhället. Storspiggen konsumerar växtavbetare av trådalger, och kan därmed ha en effekt på trådalgstillväxten i Östersjön. Undersökningens syfte är att granska vilken roll storspiggens predation har i trådalgsbältet, och hur ändringarna syns i näringsväven. Undersökningen bestod av ett mesokosmexperiment och en fältundersökning vid Tvärminne zoologiska station. Mesokosmexperimentet bestod av två behandlingar: 10 mesokosm med två trofinivåer (utan storspigg), och 10 mesokosmer med tre trofinivåer (med storspigg). Trofinivåerna bestod av trådalger (Cladophora sp.), märlkräftor (Gammarus sp.) och storspigg. Experimentet pågick 4 veckor, vartefter mesokosmerna tömdes och innehållet analyserades. Med en veckas mellanrum gjordes fältbesök till den närbelägna ön Långskär, för trådalgsprovtagning, observation av storspiggstäthet och magsäcksanalysering av fångade storspiggar. Trådalgsproverna analyserades under mikroskop. Fältundersökningens resultat visade att mängden storspiggshanar och fångade storspiggar minskade längs med säsongen, medan trådalgsbiomassan ökade. Antalet vuxna storspiggar korrelerade negativt med märlkräftor. Mesokosmexperimentets resultat visade att mesokosmen med storspigg hade i medeltal högre trådalgs-biomassa (24%), högre epifytmängder (72%), färre märlkräftor (79%) och lägre färgintensitet än mesokosmerna utan storspigg. I Mesokosmerna utan storspigg hade trådalgsbiomassan inte ökat nämnvärt, men trådalgen var tydligt grönare i färg och saknade epifyter. Av resultaten framgår att storspiggen påverkar primärproduktionen i ekosystemet, genom en trofisk kaskad, då växtavbetarna regleras kraftigt. Primärproduktionen ökar mest i form av epifyter och mikroalger, vilket leder till att trådalgen kvävs och börjar föråldras. Trådalgen och växtavbetarna har därmed ett mutualistiskt förhållande. För att minska mängden skadliga algblomningar i Östersjön, borde näringsvävarnas stabilitet och mångfald tas i beaktande vid fiskeriförvaltningen för att effektivera Östersjöns rehabilitering.
  • Korsisaari, Nina Kristiina (Helsingin yliopisto, 1998)
  • Mikkonen, Ninni (2012)
    Tässä opinnäytetyössä tutkittiin Metsähallituksen luontopalveluiden hallinnoimien alueiden biologisia luontoarvoja Metsähallituksen omaa käyttöä varten. Työlle oli asetettu kuusi tavoitetta, jotka kaikki täyttyivät: 1) Biologiselta luontoarvoltaan suurimmat alueet tunnistettiin tuottamalla EU:n luontodirektiivissä (92/43/ETY) määritellyille Natura 2000 -luontotyypeille valtion suojelualueverkoston sisäinen arvojärjestys. Tutkimuksessa korkean luontoarvon alueet tunnistettiin arvottamalla tutkimusalueet suhteessa toisiinsa Zonation-ohjelmiston avulla. Zonation-ohjelma on suojelun kohteiden maantieteelliseen arvottamiseen suunniteltu tietokoneohjelmisto, joka muodosti alueiden välisen priorisaation muun muassa alueiden luonnontilaisuuden ja edustavuuden, lajiston uhanalaisuuden, luontotyyppien uhanalaisuuden, Euroopan Unionin sisäisen luontotyyppien priorisaation, luontotyyppien välisen samankaltaisuuden, kohteiden etäisyyden, esiintymisalueen laajuuden ja alueiden toistensa täydentävyyden perusteella. Tutkimuksessa tehtiin eri analyysiversioita, joiden vaikutus luontoarvojen jakautumiseen ilmeni seuraavasti: erityisarvojen ilmentäminen hajautti ja kytkeytyvyyden ilmentäminen tiivisti suuren luontoarvon keskittymiä. 2) Aineiston soveltuvuus tutkimukseen testattiin ja todettiin hyväksi. 3) Tulokset antavat materiaalia Suomen suojelualueiden luonnonhoidon ja suunnittelun avuksi muun muassa tukien omalta osaltaan paljon tutkittua tietoa siitä, että paikallisesti ja tällä hetkellä laadukkaat eristyneet alueet eivät todellisuudessa ole biodiversiteetin suojelun kannalta pitkäaikainen ja kestävä ratkaisu. Tulokset osoittavat pienten ja eristyneiden alueiden olevan arvokkaita vain niissä tapauksissa, joissa ne edustavat harvinaista luontotyyppiä ja ovat tämän vuoksi korvaamattomia. Tulosten avulla voidaan tarkastella luontoarvoltaan tärkeiksi osoittautuneiden alueiden ja valtakunnallisesti merkittävimpien luontoarvokeskittymien sijaintia. Saatua tietoa voidaan hyödyntää pohdinnoissa suojeluverkostomme riittävyydestä ja sijoittumisesta, jotta luontoarvoiltaan tärkeät alueet säilyisivät arvokkaina myös tulevaisuudessa. 4) Perusanalyysien lisäksi tehtiin hierarkkinen analyysi, jossa otettiin huomioon alueiden suojelun voimakkuus. Tämä analyysi selvensi eri alueiden suojelun voimakkuuden ja luontoarvojen suhdetta ja muutti alueiden keskinäistä arvojärjestystä. Erot pääanalyysin ja hierarkkisen analyysin suuren luontoarvon alueiden sijoittumisessa olivat suuria – hierarkkinen analyysi muutti alueiden priorisaatioita voimakkaammin kuin esimerkiksi alueiden kytkeytyvyyden huomiointi. Analyysi osoitti, että korkeimman priorisaation alueet eivät aina sijaitse tiukimmin suojelluilla alueilla. Perusanalyysien ja hierarkkisen analyysin suuren luontoarvon alueiden sijoittumisen erot auttavat tunnistaman suuren luontoarvon alueet, joiden suojeluarvot ovat herkimmin vaarassa niiden heikomman lainsuojan perusteella. 5) Suuren prioriteetin alueista eroteltiin merkittävimmät luontoarvokeskittymät, joiden luontoarvojen säilyminen on Suomessa tavattavalle biodiversiteetille ensiarvoisen tärkeää. Alueet tunnistettiin sekä silmämääräisesti että Zonationin avulla. 6) Zonation-ohjelman perustoimintaperiaatteista tehtiin suomenkielinen tiivistelmä Suomessa tehtävää hallinnollista käyttöä varten ohjelman käyttöönoton helpottamiseksi.
  • Vihermaa, Leena (Helsingin yliopisto, 2005)
  • Kataja, Minttu (Helsingin yliopisto, 2007)
    Suomessa pitkään harjoitettu maatalous on luonut elinympäristöjä lukuisille kulttuuriympäristöihin erikoistuneille eliölajeille. Viime vuosikymmeninä maaseutumaisemamme luonne on muuttunut ja perinnemaisemiin sopeutuneiden lajien elinympäristöt käyneet harvinaisiksi. Uhanalaisia lajeja on metsien jälkeen toiseksi eniten juuri perinnebiotoopeilla. Eräs maatalouden muutoksista kärsinyt lajiryhmä on lantakuoriaiset, sillä muun muassa rehupeltojen laidunnus ja karjan sisäruokinta ovat johtaneet niittyjen ja luonnonlaitumien umpeenkasvuun. Lantakuoriaisiin lukeutuu myös tutkimukseni kohde isolaakasittiäinen (Onthophagus gibbulus). Se on ainoa maassamme jäljellä oleva laakasittiäisten sukua edustava laji. Suomesta jo hävinneeksi luultu isolaakasittiäinen löydettiin uudestaan vuonna 1995 Someron Häntälän Rekijokilaaksosta. Tämä on tiettävästi edelleen lajin ainoa esiintymä Suomessa. Maamme isolaakasittiäiskannasta tiedetään hyvin vähän, vaikka laji onkin suppean esiintymisalueensa takia äärimmäisen uhanalainen. Tämän työn tarkoituksena on hankkia perustietoa isolaakasittiäiskannan koosta, lajin fenologiasta, sekä esiintymän laajuudesta lajin suojelun tueksi. Tutkimukseni pyrkii vastaamaan kysymyksiin: Minkälainen elinkierto lajilla on Suomessa? Missä ja kuinka runsaana isolaakasittiäistä Suomessa tavataan? Tätä selvittääkseni tarkastelin uhanalaisten lajien löytörekisteritietoja, sekä suoritin havainnointia maastossa syyskesällä 2004. Populaatiokoon arvioimista varten käytin pyynti-jälleenpyynti -menetelmää, missä elävänä pyytävistä kuoppapyydyksistä saadut yksilöt merkittiin kukin omalla koodillaan. Analyyseissä käytin kahta toisiaan täydentävää populaatiokoon estimoimiseen tarkoitettua menetelmää. Tutkin myös lajin tilajakaumaa pääesiintymän sisällä, eli selvitin ovatko yksilöt sijoittuneet elinalueelleen tasaisesti, vai suosivatko ne erityisesti tietynlaisissa paikoissa sijaitsevia lantaläjiä. Mikäli suosivat, niin miksi? Näin sain merkittävää lisätietoa paikallisten ympäristöolojen vaikutuksesta isolaakasittiäiskantaan. Suojelun kannalta yksilöiden keskittyminen tiettyihin läjiin voi toisaalta lisätä kannan häviämisriskiä, mutta siitä voi olla myös etua yksilöiden lisääntymismenestykselle. Tutkimuksessani selvisi, että isolaakasittiäinen lentää läpi kesän ja ainakin osa kannasta kykenisi lisääntymään myös keväällä, mikäli lantaa olisi saatavilla. Tunnettu pääesiintymä on ainoa paikka, missä lajia on runsaslukuisena. Populaation koko on siellä noin 3000 5000 yksilöä. Laji on jossain määrin kyennyt levittäytymään myös uudelleen laidunnuskäyttöön otetuille lähilaitumille. Lisäksi löysin pääesiintymältä linnuntietä 3,3 km koilliseen toisen aiemmin tuntemattoman paikalliskannan, jossa isolaakasittiäistä esiintyy - joskaan ei runsaslukuisena. Isolaakasittiäisen tilajakauman analysointi osoitti, että yksilöt ovat sukupuolesta riippumatta merkittävissä määrin kasautuneet nimenomaan tiettyihin läjiin. Kasautumista selittäviksi tekijöiksi osoittautuivat pienen mittakaavan ympäristövaihtelut. Laji suosii lantaläjiä, jotka sijaitsevat avoimilla ja paahteisilla rinteillä, joilla myös aluskasvillisuuden on oltava lyhyttä. Isolaakasittiäiskanta on pääesiintymällä runsaslukuinen ja ylittää sekä demografiselle että geneettiselle stokastisuudelle yleisesti asetetut raja-arvot. Lajin esiintymisalue on kuitenkin niin suppea ja riippuvainen jokavuotisesta laidunnuksesta, että laji on vaarassa kuolla sukupuuttoon, mikäli sen suojeluun ei kiinnitetä jatkuvasti huomiota. Häntälässä suojelu on tähän asti toteutettu lähinnä sopimuksilla maanomistajien kanssa. On kyseenalaista riittävätkö nämä toimet turvaamaan lajin säilymisen. Niin isolaakasittiäisen kuin monien muidenkin perinnemaisemien eliölajien säilymisen kannalta on äärimmäisen tärkeää, että jokilaakson laiduntamista jatketaan vuosittain ja riittävässä mittakaavassa.
  • Kiviluoma, Juha (Helsingin yliopisto, 2003)
    Työn tavoitteena oli muodostaa kokonaiskuva sähköjärjestelmän sisäisistä ja ulkoisista vuorovaikutussuhteista. Sähköntuotantoa tarkasteltiin ympäristöönsä kytkeytyvänä systeeminä tieteidenvälisestä näkökulmasta. Tätä tarkoitusta varten rakennettiin menetelmä laajan kokonaisuuden hahmottamiseksi ja sovellettiin sitä sähköntuotannon alalle. Menetelmäperustuu grounded theoryyn ja systeemiajatteluun: Aineisto kerättiin ja luokiteltiin grounded theorya soveltaen. Systeemiajattelua käytettiin aineiston analyysissä ja aihealuetta kuvaavien mallien luomisessa. Aineisto kerättiin haastattelemalla sähköntuotannon ja -kulutuksen asiantuntijoita. Sen pohjalta rakennettiin useita alamalleja kuvaamaan sähköntuotantokompleksin osajärjestelmiä sekä näitä yhdistävä päämalli. Alamallien aihealueiksi muodostuivat tekninen sähköjärjestelmä, sähköjärjestelmän talous, sähkönsäästö, yhteiskunnallinen vaikuttaminen, ympäristö sekä tuotantorakenteen uusiminen. Lisäksi työssä esitettiin aineistosta nousseita kriteerejä hyvälle sähköjärjestelmälle ja sähköjärjestelmään liittyviä toimijoita. Mallien yhteydessä käsiteltiin myöseri tuotantomuotojen ominaisuuksia. Työn tuloksia tarkasteltiin kriittisesti kirjallisuuden valossa ja arvioitiin luotujen mallien sovellettavuutta. Malleja on mahdollista hyödyntää tieteenalarajoja ylittävän energiatutkimuksen jäsentäjänä sekä arvioitaessa kestävämmän energiapolitiikan edellytyksiä järjestelmätasolla. Avainsanat: sähköntuotanto, sähkönkulutus, tieteidenvälisyys, monitieteisyys, systeemiajattelu,grounded theory, energiapolitiikka, sähköntuotantokompleksi, aineistolähtöinen malli
  • Kettunen, Henna (Helsingin yliopisto, 2010)
    Elinympäristön vaikutusta eliölajien esiintymiseen voidaan tutkia habitaattimallinnuksen keinoin. Havainnot lajin esiintymisestä ja puuttumisesta eri kohdissa maisemaa suhteutetaan tilastollisen mallin avulla ympäristötekijöihin, jolloin saadaan kuva lajin elinympäristövaatimuksista. Tällöin oletetaan, että laji esiintyy kaikkialla siellä, missä sen elinympäristövaatimukset täyttyvät. Metapopulaatioteorian valossa näin ei kuitenkaan aina ole: maisemassa voi olla runsaasti lajille soveltuvia mutta asuttamattomia kasvupaikkoja, koska uusien yksilöiden leviäminen ja vanhojen häviäminen eivät välttämättä ole yksittäisten kasvupaikkojen tasolla tasapainossa. Siten myös lajin leviämiskyky vaikuttaa siihen, millaiseksi sen levinneisyyskuvio maisematasolla muodostuu. Tässä työssä keskityn tammen (Quercus robur) alueellisen levinneisyyden mallintamiseen. Tammen suhteellinen harvinaisuus Suomessa sekä sen rooli luonnon monimuotoisuuden merkittävänä tukipilarina tekevät siitä mielenkiintoisen kohdelajin ekologiselle tutkimukselle. Tutkimuskohteekseni valitsin Wattkastin saaren, n. 5 km2:n alueen Länsi-Turunmaalta. Wattkastissa on tutkittu kahdeksan vuoden ajan tammella elävien hyönteisyhteisöjen rakennetta ja kannanvaihteluita, ja saaressa kasvaa yli 1800 luonnonvaraista tammea, joiden tarkat sijainnit tiedetään. Tässä ympäristössä tutkin, rajoittaako tammen alueellista levinneisyyttä ensisijaisesti sopivien elinympäristöjen tilajakauma vai pikemminkin sen leviämiskyky. Yhdistin tammen esiintymiskuviota kuvaavaan habitaattimalliin kokeellisen aineiston, jonka avulla arvioin tammen paikallisen esiintymiskuvion ja tammelle soveltuvien elinympäristöjen tilajakauman vastaavuutta. Kokeellisen aineiston muodostivat 104 Wattkastiin vuonna 2004 istutettua pikkutammea, joiden selviytymisen ja kasvupaikkaolot kartoitin syksyllä 2009. Tutkin yleistetyillä lineaarisilla malleilla puiden menestymiseen siis selviytymiseen ja kuntoon vaikuttavia tekijöitä. Etsin potentiaalisia selittäjiä tammen menestymiselle kasvupaikan ympäristötekijöistä sekä istutetun puun sijainnista suhteessa luontaisiin tammikasvustoihin. Lisäksi tutkin habitaattimallin avulla, selittävätkö ympäristötekijät tammen nykyisen esiintymiskuvion Wattkastissa. Havaitsin, että istutetut puut olivat selviytyneet keskimäärin hyvin ja ettei niiden menestyminen riippunut sijainnista suhteessa luontaisiin tammikasvustoihin. Habitaattimallin selitysaste oli vain 19 %, eli kasvupaikkatekijät selittivät heikosti tammen nykyisen esiintymiskuvion Wattkastissa. Tulosten perusteella tammen paikallinen esiintymiskuvio ei vastaa sille soveltuvien elinympäristöjen jakaumaa maisemassa, joten tammen levinneisyyttä Wattkastissa rajoittaa ilmeisesti sen leviämiskyky. Tulokseni viittaavat siihen, ettei tammen elinympäristön laadussa ole suuria vaihteluita Wattkastin sisällä, koska sopivia kasvupaikkoja on tarjolla tammen nykyesiintymiseen nähden runsaasti. Tämä on tammihyönteistutkimusten kannalta kiinnostava tulos, koska se tarkoittaa, että aiemmat havainnot isäntäpuun sijainnin ja hyönteisten kannanvaihteluiden välisestä yhteydestä edustavat todellisia, tilaan sidottuja populaatioprosesseja eivätkä isäntäpuun välittämiä eroja elinympäristön laadussa. Lisäksi tutkimukseni osoittaa, että yhdistämällä habitaattimallinnukseen kokeellinen lähestymistapa saadaan realistisempi kuva lajin levinneisyyttä rajoittavista tekijöistä kuin tutkimalla pelkästään ympäristötekijöiden vaikutusta lajin esiintymiseen. Jos lajin rajoittunut leviämiskyky on vaikuttanut sen esiintymiskuvion syntyyn, pelkästään ympäristötekijöihin perustuva levinneisyysmalli liioittelee levinneisyyttä. Kokeellisen tutkimuksen avulla on tällaisessa tapauksessa mahdollista paljastaa myös leviämiskyvyn rooli esiintymiskuvion taustalla.
  • Lakka, Hanna-Kaisa (2013)
    Lepidurus arcticus (Pallas, 1793) is a keystone species in High Arctic ponds, which are exposed to a wide range of environmental stressors. This thesis provides information on the ecology of this little studied species by paying particular focus on the sensitivity of L. arcticus to acidification and climate change. Respiration, reproduction, olfaction, morphology, salinity and pH tolerance of the species were studied in the laboratory and several environmental parameters were measured in its natural habitats in Arctic ponds. Current global circulation models predict 2–2.4 °C increase in summer temperatures on Spitsbergen, Svalbard, Norway. The L. arcticus respiration activity was tested at different temperatures (3.5, 10, 16.5, 20, 25 and 30 °C). The results show that L. arcticus is clearly adapted to live in cold water and have a temperature optimum at +10 °C. This species should be considered as stenothermal, because it seems to be able to live only within a narrow temperature range. L. arcticus populations seem to have the capacity to respond to the ongoing climate change on Spitsbergen. Changes can be seen in the species’ reproductive capacity and in the individuals’ body size when comparing results with previous studies on Spitsbergen and in other Arctic areas. Effective reproduction capacity was a unique feature of the L. arcticus populations on Spitsbergen. L. arcticus females reached sexual maturity at a smaller body size and sexual dimorphism appeared in smaller animals on Spitsbergen than anywhere else in the subarctic or Arctic regions. L. arcticus females were able to carry more eggs (up to 12 eggs per female) than has been observed in previous studies. Another interesting feature of L. arcticus on Spitsbergen was their potential to grow large, up to 39.4 mm in total length. Also cannibalistic behaviour seemed to be common on Spitsbergen L. arcticus populations. The existence of different colour morphs and the population-level differences in morphology of L. arcticus were unknown, but fascinating characteristic of this species. Spitsbergen populations consisted of two major (i.e. monochrome and marbled) and several combined colour morphs. Third interesting finding was a new disease for science which activated when the water temperature rose. I named this disease to Red Carapace Disease (RCD). This High Arctic crustacean lives in ponds between the Arctic Ocean and glaciers, where the marine environment has a strong impact on the terrestrial and freshwater ecosystems. The tolerance of L. arcticius to increased water salinity was determined by a LC50 -test. No mortality occurred during the 23 day exposure at low 1–2 ‰ water salinity. A slight increase in water salinity (to 1 ‰) speeded up the L. arcticus shell replacement. The observations from natural populations supported the hypothesis that the size of the animals increases considerably in low 1.5 ‰ salt concentrations. Thus, a small increase in water salinity seems to have a positive impact on the growth of this short-lived species. Acidification has been a big problem for many crustaceans, invertebrates and fishes for several decades. L. arcricus does not make an exception. Strong acid stress in pH 4 caused a high mortality of mature L. arcticus females. The critical lower limit of pH was 6.1 for the survival of this acid sensitive species. Thus, L. arcticus populations are probably in danger of extinction due to acidification of three ponds on Spitsbergen. A slight drop (0.1–1.0) in pH values can wipe out these L. arcticus populations. The survival of L. arcticus was strongly related to: (1) the water pH, (2) total organic carbon (TOC) and pH interaction, (3) the water temperature and (4) the water salinity. Water pH and TOC values should be monitored in these ponds and the input of acidifying substances in ponds should be prevented.
  • Mannerla, Miia (2009)
    The Baltic Sea suffers from eutrophication caused by the increased use of nitrogen- and phosphorus based fertilizers in agriculture. When these nutrients end up in the water ecosystem, they increase the growth of filamentous algae causing turbidity at many locations. The three-spined stickleback (Gasterosteus aculeatus) breeds at the shallow coastal waters of the Baltic Sea, which are often eutrophied. In these locations turbidity of the water may interfere with the mating cues used by the three-spined stickleback, which in turn may lead to decreased fitness of the population. I attempted to find out how turbidity alters the use of visual and olfactory cues in the mate choice of the three-spined stickleback, as well as to see if these changes decrease the viability of the following generation. Female three-spined sticklebacks choose their mates based on visual and olfactory cues. During the reproductive season stickleback males turn bright red and attract females to their nests by a conspicuous courtship dance. Females use males’ red colouration, size and courtship intensity as visual cues when choosing an appropriate mating partner. They also pay much attention to olfactory cues. Female sticklebacks are able to smell MHC-encoded peptides which are secreted to the males’ skin. The allelic combination of MHC determines which pathogens the individual has resistance for, and this resistance may be inherited by the offspring. I empirically tested the use of olfactory and visual cues in the mate choice of the three-spined stickleback using turbid and clear water as treatments. In mate choice tests a female was made to choose from two males in circumstances where she was allowed to use only one of the cues (visual or olfactory) or both cues simultaneously. The redness and size of the males was measured. Artificial inseminations were performed to produce offspring, whose growth rate was measured to evaluate fitness. Based on the results of these experiments, turbidity alters the use of mating cues of the three-spined stickleback. Visual cues seem to be important in clear water, whereas in turbid water olfactory cues increase in importance in relation to visual cues. The sample size was limited to reliably test offspring fitness effects, but it seems that the alteration in the use of mate choice cues may influence population viability in the long term. However, additional research is needed to determine this.
  • Huusko, Jari (2012)
    The non-lethal effects of predation, i.e. predation risk, can significantly affect the prey population by inducing changes in behavior to reduce the risk of predation. Vigilance, hiding, and fleeing are common responses in order to lower predation risk while changes in habitat selection, habitat use, and changes in activity patterns are more severe changes and can profoundly affect prey fitness. Prey may begin to avoid habitats frequented by predators and may begin to reduce their activity during the time of day when predators are active. Human disturbance can be comparable to predation risk as it may induce similar changes in behavior. Therefore, human activity can be compared to predation risk even though the risk posed by humans may rarely be lethal. For many large vertebrates, however, humans do pose a direct and lethal threat. This is especially true for large predators whose severe decline has been attributed to centuries of persecution and habitat loss and whose populations have only recently began to increase following more favourable management plans and conservation efforts. Similarly, brown bear (Ursus arctos) populations have only recently began to increase in many parts of Europe and North America. In Finland brown bears survived extinction only in the wilderness areas in the north and in the east but have recolonized much of the country in the past decades. These solitary, opportunistic omnivores prefer forested habitats and usually try to avoid humans who they may view as predators. The limited availability of ideal habitats and extensive human activity means that bears may have to use spatio-temporal avoidance of humans rather than large scale spatial avoidance in order to reduce the risk of encountering humans. This should be evident in bear daybed selection whereby bears should select daybed sites away from human activity and select sites that provide good cover against humans while the bear rests during the day i.e. peak period of human activity. Additionally the daybed concealment should be higher closer to human activity. I studied bear daybed selection using GPS location data from collared bears from Central Finland and North Karelia regions and identifying possible daybed sites. Habitat of the daybeds was studied both by visiting daybeds in the field to assess the tree height, tree species composition, and concealment (visibility and canopy cover) and by using GIS software to identify large scale habitat preference. Effects of human activity (house, small roads, large roads) were studied by comparing the concealment of the daybed to a nearby random site and by comparing the bears’ early morning locations’ distance to human activity with subsequent daybed locations. Further tests were performed to test if season, bear sex, or the study area affected bear daybed selection. The results indicate that bears strongly preferred forested habitats in daybed selection and preferred mixed forests and woodland shrub habitat over the dominant coniferous forests possibly due to their higher proportion and availability of spruce (Picea abies) and deciduous trees (e.g. Betula spp. and Populus tremula) that can offer better cover than pine (Pinus sylvestris) which is dominant in coniferous forests. Mixed forests and woodland shrub may also be preferred as they provide bears with more nutritious vegetation as a food source. Both males and females preferred sites with shorter trees for better concealment while females with cubs preferred sites with taller trees with less concealment. Thus females with cubs may have to trade high concealment for better escape chances for the cubs to avoid potentially infanticidal males. Human activity was shown to affect daybed selection as daybed sites were more concealed than nearby random sites and bears were also closer to human activity during early morning but selected their daybeds farther away. Daybeds were considerably farther away from houses and large roads than from small roads which were often scarcely used forestry roads. Concealment did not change with distance to human activity indicating that bears may not be able to avoid human activity at a large spatial scale even in areas of low human population density. Due to low sample sizes and individual bias the results of this study should be considered more indicative than of high probability. Nevertheless they provide largely new information on bear daybed selection that may be of public interest in reducing human bear conflicts and of use in bear conservation and management.
  • Tukiainen, Iina (2014)
    Sexual signals, that are part of animal signalling systems, are important in attracting and competing for mates. Costly sexual signals can vary in honesty. Honest sexual signals convey truthful information about the signaller’s condition and quality, reflecting reliably the direct and/or indirect benefits. Eutrophication of the Baltic Sea, which arises from an increased input of nutrients into an ecosystem by human, alters the water turbidity, especially in coastal areas, which affects visual sexual signalling in the three-spined stickleback (Gasterosteus aculeatus). Boosted algal growth increases water turbidity and decreases the amount of light that penetrates the water column, and thus reduces visibility. This change in visibility can affect the honesty of sexual signals. My aim was to study if the three-spined stickleback sexual signals honestly reflect a direct benefit of mate choice, male parenting ability, when the environment changes due to increased water turbidity and if the maintenance of honesty depends on the social setting in the presence of competing males. I studied the maintenance of signal honesty by having two experimental treatments; turbid water treatment and clear water treatment. I had two males interacting in a same experimental aquarium. I showed the males a female and recorded courtship activity twice for 15 minutes. The female was then released and the male followed as well as the time it took to follow the male to the nest were recorded. I photographed the males in days one, two, three and six of the experiment to be able to observe the change in the nuptial colouration. The males were let to spawn and the egg mass was weighted for the eggs received and the eggs hatched. I found that the courtship activity tended to be reduced in turbid water. Increased water turbidity relaxed the association between female mate choice and courtship activity. Increased water turbidity had no significant effect on male red nuptial colouration or on female preference for redness but it reduced the difference between the two males in redness during courtship. Hatching success was found to be higher in clear water. The difference between the chosen and the not chosen male in hatching success tended to be reduced in turbid water. According to my results the honesty of courtship seemed to be maintained by adjusting courtship activity to reflect the lowered hatching success. On the other hand nuptial colouration was not adjusted and was not honest. The hierarchy between males was also weakened in turbid water which gave males an advantage to cheat. I showed that, as in many other species, such as in different bird and whale species, environmental change influences three-spined stickleback signalling and reproduction outcome. It remains to be seen whether sticklebacks will adopt an alternative signalling method, such as size or olfaction, or adjust the present visual signalling system to turbid conditions. Future will show if the changed signalling system can maintain sexual selection of good parental ability. More research is needed to understand the effect of turbidity on reproduction and population viability and uncover the broader influence of changes in the stickleback ecology to the Baltic Sea habitats.
  • Kontro, Hilkka (2012)
    N-glykoproteiinien tyvirakenteen fukosylaatio on yhteydessä erilaisiin syöpiin ja muihin patologisiin tiloihin. Glykoproteiinien identifiointi ja niiden glykaanirakenteen määritys massaspektrometrian (MS) avulla on manuaalisesti aikaavievää ja työlästä. Tässä Pro gradu –työssä selvitettiin, soveltuuko Glycopeptide ID –massaspektrintulkintaohjelma tyvifukosylaation tunnistamiseen tunnetusta tyvifukosyloidusta malliaineesta, immunoglobuliini G:stä, sekä tuntemattomia glykoproteiineja sisältävästä plasmanäytteestä. MS-analyysiä varten proteiinit digestoitiin trypsiinillä ja glykopeptidit rikastettiin lektiiniaffiniteetti-kromatografialla. Malliaine- ja plasmanäytteistä valmistettiin myös α-L-fukosidaasilla käsitellyt näytteet tyvifukoosin poistamiseksi. Glykopeptidien esiintyminen selvitettiin korkean erotuskyvyn nestekromatografiamassaspektrometria (HPLC-MS) -analyysissä ja ne fragmentoitiin törmäys-indusoidulla dissosiaatiolla (CID) tandem-MS (MS/MS) -analyysissä. MS/MS-spektrit analysoitiin in silico Glycopeptide ID –ohjelmalla. Ohjelman havaittiin tunnistavan tyvifukosylaation luotettavasti laadukkaista spektreistä, mutta proteiinin identifiointi oli usein puutteellista heikkolaatuisemmista spektreistä. Tuntemattomien proteiinien plasmanäytteestä löydettiin todennäköinen tyvifukosylaatio IgG2:lta, fetuiini A:lta, serotransferriiniltä, hemopeksiiniltä ja seruloplasmiinilta. Johtopäätöksenä todettiin Glycopeptide ID –ohjelman olevan käyttökelpoinen väline Nglykopeptidien tyvifukosylaation tunnistamiseen.
  • Ryömä, Maura (Helsingin yliopisto, 2007)
    The aim of the study was to explore the impact of commuting and location of the residence on a consumer's total emission of greenhouse gases. The subject was chosen because many Finns move to a dwelling that is situated far away from their place of work. The research questions were: 1. How big a proportion of the total emission of consumers´ greenhouse gases is due to the passenger traffic? 2. What would be the increase of greenhouse gas emission if an employee moved from Helsinki (Finland's capital city) to Nurmijärvi (a municipality located 37 km from Helsinki) assuming that the employee works in Helsinki and the commuting mode is switched from the metro to a private car. (There is no metro nor train connection between Helsinki and Nurmijärvi.) Passenger traffic forms with its estimated 33% the biggest source of consumption caused greenhouse gas emissions in Finland. Private car use is the main source of greenhouse gas emissions deriving from passenger traffic. If an employee moved to an electrically heated single-family house located about 40 km from the place of work the emission rate would increase by 75% assuming that the commuting mode is switched from the metro to a private car. Most of the increase would be due to the change of commuting mode. Most public transport in Helsinki takes place by rail (metro, tram, and train). Metro is the most favorable transportation mode in regard to greenhouse gas emission. Automobiles are the most damaging commuting alternative. A car with driver and no passengers on a motorway emits about 8 times more greenhouse gas (21.84 kg per 100 km or 62.5 miles) than travel by metro in Helsinki (2.87 kg per 100 km or 62.5 miles). A car moving in city streets emits about 10 times more greenhouse gas (27.3 kg per 100 km or 62.5 miles) than does metro travel. Substituting diesel for gasoline reduces emissions by very little. The use of diesel on a motorway decreases emissions by only 7% whereas diesel driving in a city increases emissions by 4%. Travel distances between home and work in Finland increased by about 80% between 1980 and 2003. In the same period the number of private cars increased by 86% and kilometers driven per year per car increased by 92%. The results are based on statistics and calculations based on these statistics concerning traffic, housing, heating, and electrical use. Also previous studies dealing with residential sprawl, traffic, energy production, and greenhouse gas emissions produced by Finnish consumers were referred to.
  • Hällfors, Maria (2010)
    Vegetation maps and bioclimatic zone classifications communicate the vegetation of an area and are used to explain how the environment regulates the occurrence of plants on large scales. Many practises and methods for dividing the world’s vegetation into smaller entities have been presented. Climatic parameters, floristic characteristics, or edaphic features have been relied upon as decisive factors, and plant species have been used as indicators for vegetation types or zones. Systems depicting vegetation patterns that mainly reflect climatic variation are termed ‘bioclimatic’ vegetation maps. Based on these it has been judged logical to deduce that plants moved between corresponding bioclimatic areas should thrive in the target location, whereas plants moved from a different zone should languish. This principle is routinely applied in forestry and horticulture but actual tests of the validity of bioclimatic maps in this sense seem scanty. In this study I tested the Finnish bioclimatic vegetation zone system (BZS). Relying on the plant collection of Helsinki University Botanic Garden’s Kumpula collection, which according to the BZS is situated at the northern limit of the hemiboreal zone, I aimed to test how the plants’ survival depends on their provenance. My expectation was that plants from the hemiboreal or southern boreal zones should do best in Kumpula, whereas plants from more southern and more northern zones should show progressively lower survival probabilities. I estimated probability of survival using collection database information of plant accessions of known wild origin grown in Kumpula since the mid 1990s, and logistic regression models. The total number of accessions I included in the analyses was 494. Because of problems with some accessions I chose to separately analyse a subset of the complete data, which included 379 accessions. I also analysed different growth forms separately in order to identify differences in probability of survival due to different life strategies. In most analyses accessions of temperate and hemiarctic origin showed lower survival probability than those originating from any of the boreal subzones, which among them exhibited rather evenly high probabilities. Exceptionally mild and wet winters during the study period may have killed off hemiarctic plants. Some winters may have been too harsh for temperate accessions. Trees behaved differently: they showed an almost steadily increasing survival probability from temperate to northern boreal origins. Various factors that could not be controlled for may have affected the results, some of which were difficult to interpret. This was the case in particular with herbs, for which the reliability of the analysis suffered because of difficulties in managing their curatorial data. In all, the results gave some support to the BZS, and especially its hierarchical zonation. However, I question the validity of the formulation of the hypothesis I tested since it may not be entirely justified by the BZS, which was designed for intercontinental comparison of vegetation zones, but not specifically for transcontinental provenance trials. I conclude that botanic gardens should pay due attention to information management and curational practices to ensure the widest possible applicability of their plant collections.
  • Valkonen, Sami (2015)
    Mikrovesikkelit (MV) ovat proteiineja, lipidejä, RNA:ta ja DNA:ta sisältäviä kaksoiskalvollisia vesikkeleitä, joita tuotetaan useimmista soluista. MV:llä on rooli monissa fysiologisissa tapahtumissa ja niiden määrä sekä sisältämät molekyylit on pystytty yhdistämään erilaisiin patofysiologisiin ilmiöihin. Tulevaisuuden tavoitteena on käyttää mikrovesikkeleitä diagnostisina sekä terapeuttisina työkaluina. Tätä varten MV:en toiminnallisia mekanismeja pitäisi ymmärtää paremmin sekä kehittää ja standardoida luotettavat menetelmät niiden kvantifiointiin ja karakterisointiin. Tutkimuksen tavoitteena oli 1) määrittää erilaisten aktivaatioiden vaikutusta verihiutaleista tuotetun MV-alapopulaatioiden ominaisuuksiin, 2) pystyttää laboratorioon MV:en kvantifiointiin rikin, fosfaatin ja vanilliinin reaktioon perustuva kokonaislipidimääritysmenetelmä (SPV) ja 3) tutkia trombiini- ja proteinaasi-inhibiittoreiden vaikutusta verihiutaleiden MV-muodostukseen. Verihiutaleet eristettiin terveiltä vapaaehtoisilta luovuttajilta saadusta verestä ja MV:tä tuotettiin aktivoimalla verihiutaleet trombogeenisesti (trombiini ja kollageeni, TC), patofysiologisesti (lipopolysakkaridi, LPS) ja kalsium-ionoforilla (A23187, positiivinen MV-muodostuksen kontrolli). Tuotettu MV:n määrä sekä kokojakauma mitattiin nanopartikkeleiden jäljitysanalyysin (NTA) avulla. MV:t karakterisoitiin bikinkoniinihapon reaktioon perustuvalla menetelmällä (BCA) sekä SPV-menetelmällä. MV-tuottoa inhiboitiin trombiini-proteinaasi-inhibiittori PPACK:lla, jonka vaikutusmekanismia selvitettiin vertaamalla hirudiinin ja hepariinin (trombiini-inhibiittoreita) sekä Complete:n (proteinaasi-inhibiittorivalmiste) vaikutusta mikrovesikkeleiden muodostumiseen. Mikrovesikkeleissä havaittiin aktivaatiokohtainen muutos lipidi- ja proteiinisisällössä. Ionofori-indusoitujen MV:en määrä oli suurin, mutta niiden sisältämä lipidi- ja proteiinimäärä oli vain murto-osa TC- ja LPS-indusoituihin MV:hin verrattuna. Verihiutaleiden merkittävimmistä fysiologisista aktivaatioista vain TC-indusoitujen MV:en määrä oli korkeampi kontrollialtistukseen verrattuna. Vesikkelimuodostuksessa havaittiin PPACK-inhibiittorivälitteinen väheneminen, jonka vaikutus oli mahdollisesti proteinaasi-inhibiittorivälitteinen, mutta ero ei ollut tilastollisesti merkitsevä. Lisäksi eristetyt MV-alapopulaatiot erosivat toisistaan merkittävästi vesikkelikohtaisen lipidimäärän suhteen. Lisäksi tutkimuksessa osoitettiin, että käytetyillä jaottelusentrifugointiohjelmilla ei MV-alapopulaatioita voitu eristää luotettavasti. Lisäksi näytteen laimennos vaikutti MV:en kvantifiointiin NTA:ssa. SPV-menetelmän havaittiin reagoivan eri intensiteetillä eri lipidien kanssa, mikä yhdessä aktivaatio- sekä vesikkelipopulaatiokohtaisen lipidikoostumuksen erojen kanssa haittasi MV:en kvantifiointia kokonaislipidimäärän perusteella. Tutkimuksen aikana tehtyjen analyysien pohjalta ei voitu tehdä tilastollisesti merkittäviä havaintoja johtuen yksilöiden välisistä suurista eroista. Vesikulaation inhibitiokokeita tulisi jatkaa, jotta PPACK-inhibiittorin vaikutus vesikkelimuodostuksen estoon ja sen mekanismit voidaan selvittää. Vesikkelitutkimuksessa tulee tehdä vielä paljon metrologista kehitystä eri eristys- ja tutkimusmenetelmien optimoinnissa, jotta MV:en (pato)fysiologisia ominaisuuksia ja toiminnallisia vaikutuksia voidaan tutkia luotettavasti.
  • Siitonen, Susanna (Helsingfors universitet, 2005)
    In this thesis I used paleolimnological methods to study changes in two lakes in Kilpisjärvi region, Somas and Vallijärvi, during the last c. 400 years. I examined the remains of cladocera preserved in sediments to find out species composition and population size in the past. The objective of this study is to reveal if the cladoceran species compositions have changed in the lakes and what is has been driving these changes. In addition, I will use cladoceran resting eggs from the sediment of lake Somas to examine the applicability of resting eggs as a new paleolimnological method. In April 2002 I cored sediment sequences from the lakes and sliced them into 0,5-1 cm subsamples. The samples were dated with led isotope, 210Pb, to reveal the sedimentation rate. From the sediments I determined the organic carbon content, counted the proportions of different cladoceran species, the absolute numbers of individuals and the yearly accumulation of cladocera to the sediment. In addition I calculated the relative share of resting eggs. I examined relationships between the samples and between the samples and measured environmental variables with a set of multivariate methods (DCA, DCCA, PCA, RDA). I tested a previously created cladoceran-water depth model to Vallijärvi data in order to reconstruct past water level development in the lake. In the turn of the last century a distinct interface between two different species compositions can be seen in both lakes. Also the accumulation of cladocera into the sediments has increased in both lakes, and the planktic species have out paced the littoral ones during the last century indicating an increase in productivity. Also sedimentological processes have develop similarly in the lakes. Due to the location of the lakes, their differing morphology and history the changes in biological and sedimentological processes have been stronger in the lake Vallijärvi. The model on past water levels seemed to perform well in the lake Vallijärvi. Water level reconstruction was not, however, problem free, as similar development in species composition could be a consequence of increase in productivity. The amounts of resting eggs seemed to follow negatively the air temperatures of the open water period. However, before the resting egg method can be applied as a paleolimnological indicator, a more extensive data set on the relationship between resting eggs and temperatures is required.
  • Halonen, Minna (2012)
    Kaupungistumisen lisääntyessä luonnontilaiset elinympäristöt pirstaloituvat, jonka seurauksena kaupunkeihin tarvitaan lisää viheralueita monimuotoisuuden säilyttämiseksi. Jotta kaupunkeihin saataisiin lisää elämää tuovia virkistäviä viheralueita, on viherkattoja käytetty muiden kaupungin viheralueiden rinnalla. Viherkatot ovat nimensä mukaisesti rakennusten katoille rakennettuja viheralueita, jotka voivat olla sekä tasakattojen että vinojen kattojen päällä. Tavallisesta, maan pinnalla sijaitsevasta viheralueesta poiketen viherkatolla on rajallinen maaperän paksuus, sillä sen pohjana on talon kattorakenne. Viherkatot ovat osa kaupunkien ekosysteemipalveluita, joilla tarkoitetaan ihmisen saamia hyötyjä ekosysteemeistä. Viherkatoista saatavat hyödyt ovat monenlaisia: hiilen sitominen yhteyttämisessä ja hapen vapautuminen ilmaan, elinympäristöjen tarjonta, melun väheneminen kasvillisuuden avulla sekä pölytys ovat esimerkkejä viherkattojen tarjoamista ekosysteemipalveluista. Tämän tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää, voisivatko viherkatot toimia korvaavina elinympäristöinä katoaville elinympäristöille ja uhanalaisille kasvilajeille viherkattojen eristyneisyydestä ja kaupunkiympäristöstä huolimatta. Katoavilla elinympäristöillä tarkoitetaan usein maankäytön muutosten takia harvinaistuneita elinympäristöjä, kuten niittyjä ja paahdeympäristöjä. Erityisesti kasvilajeista putkilokasvit, joihin tutkimus keskittyy, ovat uhanalaistuneet elinympäristöjen katoamisen vuoksi. Niittyjen ja ketojen umpeenkasvu, ilmastonmuutos ja kaupunkien rakentaminen ovat suurimmat syyt uhanalaistuneiden ja silmälläpidettävien kasvilajien lisääntymiseen. Viherkattojen kasvilajistoa inventoitiin kesän 2012 aikana pääkaupunkiseudulla 51 viherkatolla keskittyen putkilokasvien esiintymiseen. Viherkatoilta löydettiin yhteensä 192 putkilokasvilajia ja 27 sammal- ja jäkälälajia. Näistä putkilokasveista kahdeksan on luokiteltu Punaisen kirjan uhanalaisuusluokituksen mukaisesti uhanalaisiksi ja Retkeilykasvion luokittelun mukaisesti kymmenen lajia osoittautui harvinaisiksi. Viherkatoilta löydettyjen uhanalaisten ja harvinaisten lajien luontaisia esiintymisalueita olivat pääosin kuivat niityt, kedot, tienpientareet, joutomaat ja kallioiset alueet. Näin ollen viherkatot voisivat toimia korvaavina elinympäristöinä edellä mainittujen elinympäristöjen harvinaistuville ja uhanalaisille kasvilajeille. Viherkattojen kasvillisuutta selittäviä tekijöitä tarkasteltaessa harvinaisten ja uhanalaisten lajien määrää selittää parhaiten kasvualustan syvyys. Tulokset kasvualustan syvyyden merkityksestä ovat selviä: mitä syvempi kasvualusta, sitä enemmän viherkatoilla esiintyi harvinaisia ja uhanalaisia kasvilajeja. Muista tekijöistä uhanalaisten ja harvinaisten kasvilajien esiintymiseen vaikuttavat viherkaton pinta-ala, ikä, viherkaton kokonaislajimäärä ja viherkaton korkeus. Näytealan etäisyydellä reunasta ei havaittu olevan merkitystä uhanalaisten ja harvinaisten lajien esiintymiseen.
  • Stuart, Elliot (2013)
    The primary characteristic of urbanisation is the addition of hard surfaces to catchments, which affects water and habitat quality in urban streams and alters natural hydrological processes by reducing infiltration, evapotranpiration and efficiently conveying storm runoff to streams, gathering a variety of urban polluants along the way. This is typical of the ‘urban stream syndrome’. Catchment imperviousness (especially Effective Impervious Area or percent connectivity) can be used as one of the primary indicators of the severity of this phenomenon. This research was initiated through a collaboration between the City of Helsinki and the University of Helsinki to determine the baseline water quality of Hakuninmaanoja, a small urban stream in Helsinki, Finland, and the imperviousness of its catchment, where a pilot ecological housing development ‘Kuninkaantammi’ (KUNTA) will be built beginning in 2013. The purpose of the project is to assess the current characteristics of the catchment prior to the development in the headwaters of the stream. An automatic water quality monitoring station was built on the lower part of the stream approximately 200m upstream of its junction with Mätäjoki, the second largest river of Helsinki. Water Sensitive Urban Design can be used as part of a holistic stormwater treatment train to limit newly created imperviousness, and minimise the connectivity of the necessary remainder, allowing stormwater runoff to be reused, infiltrated and treated through soil media, or slowed down enough to attenuate the urban hydrograph. Some of these features such as raingardens, green roofs and detention ponds will be included in the KUNTA development for this purpose. A detailed calculation of catchment imperviousness was completed via field survey and land use categorization methods. Total Impervious Area (TIA) was determined to be 22%, Effective Impervious Area 15% and catchment wide runoff coefficient given by land use categorisation method to be 0.32. TIA is expected to increase to 30% following development of KUNTA, however EIA is not expected to increase in proportion with TIA due to planned Water Sensitive Urban Design features. Yearly runoff volumes based on each method of calculating imperviousness were estimated, as well as for the future following KUNTA development. Water quality in the stream currently is quite satisfactory in relation to other streams in Helsinki, however the urban stream syndrome is already evident with particular concern regarding temperature, sediment and peak flow fluctuations. Effective Impervious Area should be used in urban planning of new and existing developments rather than TIA because it will give much greater accuracy of runoff volumes and infiltration rates by taking into account unconnected impervious surfaces. Strengthening local solutions to reduce connectivity should be a municipal priority. Water quality monitoring will continue at the site until after KUNTA has been built, and further research should focus on determining the technical performance of stormwater Best Management Practices (BMPs) at the site.