Browsing by Title

Sort by: Order: Results:

Now showing items 107-125 of 125
  • Kettunen, Henna (Helsingin yliopisto, 2010)
    Elinympäristön vaikutusta eliölajien esiintymiseen voidaan tutkia habitaattimallinnuksen keinoin. Havainnot lajin esiintymisestä ja puuttumisesta eri kohdissa maisemaa suhteutetaan tilastollisen mallin avulla ympäristötekijöihin, jolloin saadaan kuva lajin elinympäristövaatimuksista. Tällöin oletetaan, että laji esiintyy kaikkialla siellä, missä sen elinympäristövaatimukset täyttyvät. Metapopulaatioteorian valossa näin ei kuitenkaan aina ole: maisemassa voi olla runsaasti lajille soveltuvia mutta asuttamattomia kasvupaikkoja, koska uusien yksilöiden leviäminen ja vanhojen häviäminen eivät välttämättä ole yksittäisten kasvupaikkojen tasolla tasapainossa. Siten myös lajin leviämiskyky vaikuttaa siihen, millaiseksi sen levinneisyyskuvio maisematasolla muodostuu. Tässä työssä keskityn tammen (Quercus robur) alueellisen levinneisyyden mallintamiseen. Tammen suhteellinen harvinaisuus Suomessa sekä sen rooli luonnon monimuotoisuuden merkittävänä tukipilarina tekevät siitä mielenkiintoisen kohdelajin ekologiselle tutkimukselle. Tutkimuskohteekseni valitsin Wattkastin saaren, n. 5 km2:n alueen Länsi-Turunmaalta. Wattkastissa on tutkittu kahdeksan vuoden ajan tammella elävien hyönteisyhteisöjen rakennetta ja kannanvaihteluita, ja saaressa kasvaa yli 1800 luonnonvaraista tammea, joiden tarkat sijainnit tiedetään. Tässä ympäristössä tutkin, rajoittaako tammen alueellista levinneisyyttä ensisijaisesti sopivien elinympäristöjen tilajakauma vai pikemminkin sen leviämiskyky. Yhdistin tammen esiintymiskuviota kuvaavaan habitaattimalliin kokeellisen aineiston, jonka avulla arvioin tammen paikallisen esiintymiskuvion ja tammelle soveltuvien elinympäristöjen tilajakauman vastaavuutta. Kokeellisen aineiston muodostivat 104 Wattkastiin vuonna 2004 istutettua pikkutammea, joiden selviytymisen ja kasvupaikkaolot kartoitin syksyllä 2009. Tutkin yleistetyillä lineaarisilla malleilla puiden menestymiseen siis selviytymiseen ja kuntoon vaikuttavia tekijöitä. Etsin potentiaalisia selittäjiä tammen menestymiselle kasvupaikan ympäristötekijöistä sekä istutetun puun sijainnista suhteessa luontaisiin tammikasvustoihin. Lisäksi tutkin habitaattimallin avulla, selittävätkö ympäristötekijät tammen nykyisen esiintymiskuvion Wattkastissa. Havaitsin, että istutetut puut olivat selviytyneet keskimäärin hyvin ja ettei niiden menestyminen riippunut sijainnista suhteessa luontaisiin tammikasvustoihin. Habitaattimallin selitysaste oli vain 19 %, eli kasvupaikkatekijät selittivät heikosti tammen nykyisen esiintymiskuvion Wattkastissa. Tulosten perusteella tammen paikallinen esiintymiskuvio ei vastaa sille soveltuvien elinympäristöjen jakaumaa maisemassa, joten tammen levinneisyyttä Wattkastissa rajoittaa ilmeisesti sen leviämiskyky. Tulokseni viittaavat siihen, ettei tammen elinympäristön laadussa ole suuria vaihteluita Wattkastin sisällä, koska sopivia kasvupaikkoja on tarjolla tammen nykyesiintymiseen nähden runsaasti. Tämä on tammihyönteistutkimusten kannalta kiinnostava tulos, koska se tarkoittaa, että aiemmat havainnot isäntäpuun sijainnin ja hyönteisten kannanvaihteluiden välisestä yhteydestä edustavat todellisia, tilaan sidottuja populaatioprosesseja eivätkä isäntäpuun välittämiä eroja elinympäristön laadussa. Lisäksi tutkimukseni osoittaa, että yhdistämällä habitaattimallinnukseen kokeellinen lähestymistapa saadaan realistisempi kuva lajin levinneisyyttä rajoittavista tekijöistä kuin tutkimalla pelkästään ympäristötekijöiden vaikutusta lajin esiintymiseen. Jos lajin rajoittunut leviämiskyky on vaikuttanut sen esiintymiskuvion syntyyn, pelkästään ympäristötekijöihin perustuva levinneisyysmalli liioittelee levinneisyyttä. Kokeellisen tutkimuksen avulla on tällaisessa tapauksessa mahdollista paljastaa myös leviämiskyvyn rooli esiintymiskuvion taustalla.
  • Lakka, Hanna-Kaisa (2013)
    Lepidurus arcticus (Pallas, 1793) is a keystone species in High Arctic ponds, which are exposed to a wide range of environmental stressors. This thesis provides information on the ecology of this little studied species by paying particular focus on the sensitivity of L. arcticus to acidification and climate change. Respiration, reproduction, olfaction, morphology, salinity and pH tolerance of the species were studied in the laboratory and several environmental parameters were measured in its natural habitats in Arctic ponds. Current global circulation models predict 2–2.4 °C increase in summer temperatures on Spitsbergen, Svalbard, Norway. The L. arcticus respiration activity was tested at different temperatures (3.5, 10, 16.5, 20, 25 and 30 °C). The results show that L. arcticus is clearly adapted to live in cold water and have a temperature optimum at +10 °C. This species should be considered as stenothermal, because it seems to be able to live only within a narrow temperature range. L. arcticus populations seem to have the capacity to respond to the ongoing climate change on Spitsbergen. Changes can be seen in the species’ reproductive capacity and in the individuals’ body size when comparing results with previous studies on Spitsbergen and in other Arctic areas. Effective reproduction capacity was a unique feature of the L. arcticus populations on Spitsbergen. L. arcticus females reached sexual maturity at a smaller body size and sexual dimorphism appeared in smaller animals on Spitsbergen than anywhere else in the subarctic or Arctic regions. L. arcticus females were able to carry more eggs (up to 12 eggs per female) than has been observed in previous studies. Another interesting feature of L. arcticus on Spitsbergen was their potential to grow large, up to 39.4 mm in total length. Also cannibalistic behaviour seemed to be common on Spitsbergen L. arcticus populations. The existence of different colour morphs and the population-level differences in morphology of L. arcticus were unknown, but fascinating characteristic of this species. Spitsbergen populations consisted of two major (i.e. monochrome and marbled) and several combined colour morphs. Third interesting finding was a new disease for science which activated when the water temperature rose. I named this disease to Red Carapace Disease (RCD). This High Arctic crustacean lives in ponds between the Arctic Ocean and glaciers, where the marine environment has a strong impact on the terrestrial and freshwater ecosystems. The tolerance of L. arcticius to increased water salinity was determined by a LC50 -test. No mortality occurred during the 23 day exposure at low 1–2 ‰ water salinity. A slight increase in water salinity (to 1 ‰) speeded up the L. arcticus shell replacement. The observations from natural populations supported the hypothesis that the size of the animals increases considerably in low 1.5 ‰ salt concentrations. Thus, a small increase in water salinity seems to have a positive impact on the growth of this short-lived species. Acidification has been a big problem for many crustaceans, invertebrates and fishes for several decades. L. arcricus does not make an exception. Strong acid stress in pH 4 caused a high mortality of mature L. arcticus females. The critical lower limit of pH was 6.1 for the survival of this acid sensitive species. Thus, L. arcticus populations are probably in danger of extinction due to acidification of three ponds on Spitsbergen. A slight drop (0.1–1.0) in pH values can wipe out these L. arcticus populations. The survival of L. arcticus was strongly related to: (1) the water pH, (2) total organic carbon (TOC) and pH interaction, (3) the water temperature and (4) the water salinity. Water pH and TOC values should be monitored in these ponds and the input of acidifying substances in ponds should be prevented.
  • Mannerla, Miia (2009)
    The Baltic Sea suffers from eutrophication caused by the increased use of nitrogen- and phosphorus based fertilizers in agriculture. When these nutrients end up in the water ecosystem, they increase the growth of filamentous algae causing turbidity at many locations. The three-spined stickleback (Gasterosteus aculeatus) breeds at the shallow coastal waters of the Baltic Sea, which are often eutrophied. In these locations turbidity of the water may interfere with the mating cues used by the three-spined stickleback, which in turn may lead to decreased fitness of the population. I attempted to find out how turbidity alters the use of visual and olfactory cues in the mate choice of the three-spined stickleback, as well as to see if these changes decrease the viability of the following generation. Female three-spined sticklebacks choose their mates based on visual and olfactory cues. During the reproductive season stickleback males turn bright red and attract females to their nests by a conspicuous courtship dance. Females use males’ red colouration, size and courtship intensity as visual cues when choosing an appropriate mating partner. They also pay much attention to olfactory cues. Female sticklebacks are able to smell MHC-encoded peptides which are secreted to the males’ skin. The allelic combination of MHC determines which pathogens the individual has resistance for, and this resistance may be inherited by the offspring. I empirically tested the use of olfactory and visual cues in the mate choice of the three-spined stickleback using turbid and clear water as treatments. In mate choice tests a female was made to choose from two males in circumstances where she was allowed to use only one of the cues (visual or olfactory) or both cues simultaneously. The redness and size of the males was measured. Artificial inseminations were performed to produce offspring, whose growth rate was measured to evaluate fitness. Based on the results of these experiments, turbidity alters the use of mating cues of the three-spined stickleback. Visual cues seem to be important in clear water, whereas in turbid water olfactory cues increase in importance in relation to visual cues. The sample size was limited to reliably test offspring fitness effects, but it seems that the alteration in the use of mate choice cues may influence population viability in the long term. However, additional research is needed to determine this.
  • Huusko, Jari (2012)
    The non-lethal effects of predation, i.e. predation risk, can significantly affect the prey population by inducing changes in behavior to reduce the risk of predation. Vigilance, hiding, and fleeing are common responses in order to lower predation risk while changes in habitat selection, habitat use, and changes in activity patterns are more severe changes and can profoundly affect prey fitness. Prey may begin to avoid habitats frequented by predators and may begin to reduce their activity during the time of day when predators are active. Human disturbance can be comparable to predation risk as it may induce similar changes in behavior. Therefore, human activity can be compared to predation risk even though the risk posed by humans may rarely be lethal. For many large vertebrates, however, humans do pose a direct and lethal threat. This is especially true for large predators whose severe decline has been attributed to centuries of persecution and habitat loss and whose populations have only recently began to increase following more favourable management plans and conservation efforts. Similarly, brown bear (Ursus arctos) populations have only recently began to increase in many parts of Europe and North America. In Finland brown bears survived extinction only in the wilderness areas in the north and in the east but have recolonized much of the country in the past decades. These solitary, opportunistic omnivores prefer forested habitats and usually try to avoid humans who they may view as predators. The limited availability of ideal habitats and extensive human activity means that bears may have to use spatio-temporal avoidance of humans rather than large scale spatial avoidance in order to reduce the risk of encountering humans. This should be evident in bear daybed selection whereby bears should select daybed sites away from human activity and select sites that provide good cover against humans while the bear rests during the day i.e. peak period of human activity. Additionally the daybed concealment should be higher closer to human activity. I studied bear daybed selection using GPS location data from collared bears from Central Finland and North Karelia regions and identifying possible daybed sites. Habitat of the daybeds was studied both by visiting daybeds in the field to assess the tree height, tree species composition, and concealment (visibility and canopy cover) and by using GIS software to identify large scale habitat preference. Effects of human activity (house, small roads, large roads) were studied by comparing the concealment of the daybed to a nearby random site and by comparing the bears’ early morning locations’ distance to human activity with subsequent daybed locations. Further tests were performed to test if season, bear sex, or the study area affected bear daybed selection. The results indicate that bears strongly preferred forested habitats in daybed selection and preferred mixed forests and woodland shrub habitat over the dominant coniferous forests possibly due to their higher proportion and availability of spruce (Picea abies) and deciduous trees (e.g. Betula spp. and Populus tremula) that can offer better cover than pine (Pinus sylvestris) which is dominant in coniferous forests. Mixed forests and woodland shrub may also be preferred as they provide bears with more nutritious vegetation as a food source. Both males and females preferred sites with shorter trees for better concealment while females with cubs preferred sites with taller trees with less concealment. Thus females with cubs may have to trade high concealment for better escape chances for the cubs to avoid potentially infanticidal males. Human activity was shown to affect daybed selection as daybed sites were more concealed than nearby random sites and bears were also closer to human activity during early morning but selected their daybeds farther away. Daybeds were considerably farther away from houses and large roads than from small roads which were often scarcely used forestry roads. Concealment did not change with distance to human activity indicating that bears may not be able to avoid human activity at a large spatial scale even in areas of low human population density. Due to low sample sizes and individual bias the results of this study should be considered more indicative than of high probability. Nevertheless they provide largely new information on bear daybed selection that may be of public interest in reducing human bear conflicts and of use in bear conservation and management.
  • Tukiainen, Iina (2014)
    Sexual signals, that are part of animal signalling systems, are important in attracting and competing for mates. Costly sexual signals can vary in honesty. Honest sexual signals convey truthful information about the signaller’s condition and quality, reflecting reliably the direct and/or indirect benefits. Eutrophication of the Baltic Sea, which arises from an increased input of nutrients into an ecosystem by human, alters the water turbidity, especially in coastal areas, which affects visual sexual signalling in the three-spined stickleback (Gasterosteus aculeatus). Boosted algal growth increases water turbidity and decreases the amount of light that penetrates the water column, and thus reduces visibility. This change in visibility can affect the honesty of sexual signals. My aim was to study if the three-spined stickleback sexual signals honestly reflect a direct benefit of mate choice, male parenting ability, when the environment changes due to increased water turbidity and if the maintenance of honesty depends on the social setting in the presence of competing males. I studied the maintenance of signal honesty by having two experimental treatments; turbid water treatment and clear water treatment. I had two males interacting in a same experimental aquarium. I showed the males a female and recorded courtship activity twice for 15 minutes. The female was then released and the male followed as well as the time it took to follow the male to the nest were recorded. I photographed the males in days one, two, three and six of the experiment to be able to observe the change in the nuptial colouration. The males were let to spawn and the egg mass was weighted for the eggs received and the eggs hatched. I found that the courtship activity tended to be reduced in turbid water. Increased water turbidity relaxed the association between female mate choice and courtship activity. Increased water turbidity had no significant effect on male red nuptial colouration or on female preference for redness but it reduced the difference between the two males in redness during courtship. Hatching success was found to be higher in clear water. The difference between the chosen and the not chosen male in hatching success tended to be reduced in turbid water. According to my results the honesty of courtship seemed to be maintained by adjusting courtship activity to reflect the lowered hatching success. On the other hand nuptial colouration was not adjusted and was not honest. The hierarchy between males was also weakened in turbid water which gave males an advantage to cheat. I showed that, as in many other species, such as in different bird and whale species, environmental change influences three-spined stickleback signalling and reproduction outcome. It remains to be seen whether sticklebacks will adopt an alternative signalling method, such as size or olfaction, or adjust the present visual signalling system to turbid conditions. Future will show if the changed signalling system can maintain sexual selection of good parental ability. More research is needed to understand the effect of turbidity on reproduction and population viability and uncover the broader influence of changes in the stickleback ecology to the Baltic Sea habitats.
  • Kontro, Hilkka (2012)
    N-glykoproteiinien tyvirakenteen fukosylaatio on yhteydessä erilaisiin syöpiin ja muihin patologisiin tiloihin. Glykoproteiinien identifiointi ja niiden glykaanirakenteen määritys massaspektrometrian (MS) avulla on manuaalisesti aikaavievää ja työlästä. Tässä Pro gradu –työssä selvitettiin, soveltuuko Glycopeptide ID –massaspektrintulkintaohjelma tyvifukosylaation tunnistamiseen tunnetusta tyvifukosyloidusta malliaineesta, immunoglobuliini G:stä, sekä tuntemattomia glykoproteiineja sisältävästä plasmanäytteestä. MS-analyysiä varten proteiinit digestoitiin trypsiinillä ja glykopeptidit rikastettiin lektiiniaffiniteetti-kromatografialla. Malliaine- ja plasmanäytteistä valmistettiin myös α-L-fukosidaasilla käsitellyt näytteet tyvifukoosin poistamiseksi. Glykopeptidien esiintyminen selvitettiin korkean erotuskyvyn nestekromatografiamassaspektrometria (HPLC-MS) -analyysissä ja ne fragmentoitiin törmäys-indusoidulla dissosiaatiolla (CID) tandem-MS (MS/MS) -analyysissä. MS/MS-spektrit analysoitiin in silico Glycopeptide ID –ohjelmalla. Ohjelman havaittiin tunnistavan tyvifukosylaation luotettavasti laadukkaista spektreistä, mutta proteiinin identifiointi oli usein puutteellista heikkolaatuisemmista spektreistä. Tuntemattomien proteiinien plasmanäytteestä löydettiin todennäköinen tyvifukosylaatio IgG2:lta, fetuiini A:lta, serotransferriiniltä, hemopeksiiniltä ja seruloplasmiinilta. Johtopäätöksenä todettiin Glycopeptide ID –ohjelman olevan käyttökelpoinen väline Nglykopeptidien tyvifukosylaation tunnistamiseen.
  • Ryömä, Maura (Helsingin yliopisto, 2007)
    The aim of the study was to explore the impact of commuting and location of the residence on a consumer's total emission of greenhouse gases. The subject was chosen because many Finns move to a dwelling that is situated far away from their place of work. The research questions were: 1. How big a proportion of the total emission of consumers´ greenhouse gases is due to the passenger traffic? 2. What would be the increase of greenhouse gas emission if an employee moved from Helsinki (Finland's capital city) to Nurmijärvi (a municipality located 37 km from Helsinki) assuming that the employee works in Helsinki and the commuting mode is switched from the metro to a private car. (There is no metro nor train connection between Helsinki and Nurmijärvi.) Passenger traffic forms with its estimated 33% the biggest source of consumption caused greenhouse gas emissions in Finland. Private car use is the main source of greenhouse gas emissions deriving from passenger traffic. If an employee moved to an electrically heated single-family house located about 40 km from the place of work the emission rate would increase by 75% assuming that the commuting mode is switched from the metro to a private car. Most of the increase would be due to the change of commuting mode. Most public transport in Helsinki takes place by rail (metro, tram, and train). Metro is the most favorable transportation mode in regard to greenhouse gas emission. Automobiles are the most damaging commuting alternative. A car with driver and no passengers on a motorway emits about 8 times more greenhouse gas (21.84 kg per 100 km or 62.5 miles) than travel by metro in Helsinki (2.87 kg per 100 km or 62.5 miles). A car moving in city streets emits about 10 times more greenhouse gas (27.3 kg per 100 km or 62.5 miles) than does metro travel. Substituting diesel for gasoline reduces emissions by very little. The use of diesel on a motorway decreases emissions by only 7% whereas diesel driving in a city increases emissions by 4%. Travel distances between home and work in Finland increased by about 80% between 1980 and 2003. In the same period the number of private cars increased by 86% and kilometers driven per year per car increased by 92%. The results are based on statistics and calculations based on these statistics concerning traffic, housing, heating, and electrical use. Also previous studies dealing with residential sprawl, traffic, energy production, and greenhouse gas emissions produced by Finnish consumers were referred to.
  • Hällfors, Maria (2010)
    Vegetation maps and bioclimatic zone classifications communicate the vegetation of an area and are used to explain how the environment regulates the occurrence of plants on large scales. Many practises and methods for dividing the world’s vegetation into smaller entities have been presented. Climatic parameters, floristic characteristics, or edaphic features have been relied upon as decisive factors, and plant species have been used as indicators for vegetation types or zones. Systems depicting vegetation patterns that mainly reflect climatic variation are termed ‘bioclimatic’ vegetation maps. Based on these it has been judged logical to deduce that plants moved between corresponding bioclimatic areas should thrive in the target location, whereas plants moved from a different zone should languish. This principle is routinely applied in forestry and horticulture but actual tests of the validity of bioclimatic maps in this sense seem scanty. In this study I tested the Finnish bioclimatic vegetation zone system (BZS). Relying on the plant collection of Helsinki University Botanic Garden’s Kumpula collection, which according to the BZS is situated at the northern limit of the hemiboreal zone, I aimed to test how the plants’ survival depends on their provenance. My expectation was that plants from the hemiboreal or southern boreal zones should do best in Kumpula, whereas plants from more southern and more northern zones should show progressively lower survival probabilities. I estimated probability of survival using collection database information of plant accessions of known wild origin grown in Kumpula since the mid 1990s, and logistic regression models. The total number of accessions I included in the analyses was 494. Because of problems with some accessions I chose to separately analyse a subset of the complete data, which included 379 accessions. I also analysed different growth forms separately in order to identify differences in probability of survival due to different life strategies. In most analyses accessions of temperate and hemiarctic origin showed lower survival probability than those originating from any of the boreal subzones, which among them exhibited rather evenly high probabilities. Exceptionally mild and wet winters during the study period may have killed off hemiarctic plants. Some winters may have been too harsh for temperate accessions. Trees behaved differently: they showed an almost steadily increasing survival probability from temperate to northern boreal origins. Various factors that could not be controlled for may have affected the results, some of which were difficult to interpret. This was the case in particular with herbs, for which the reliability of the analysis suffered because of difficulties in managing their curatorial data. In all, the results gave some support to the BZS, and especially its hierarchical zonation. However, I question the validity of the formulation of the hypothesis I tested since it may not be entirely justified by the BZS, which was designed for intercontinental comparison of vegetation zones, but not specifically for transcontinental provenance trials. I conclude that botanic gardens should pay due attention to information management and curational practices to ensure the widest possible applicability of their plant collections.
  • Jernström, Janni (2015)
    Makrolevien kemiallinen koostumus vaihtelee paljon lajien, elinympäristön ja ympäristötekijöiden mukaan. Erityisesti makrolevien lipidimäärä vaihtelee vuodenajoittain ja eri ympäristömuuttujien, kuten valon, ravinteiden, suolaisuuden ja lämpötilan mukaan. Makrolevien lipidit voidaan jakaa varastolipideihin eli neutraaleihin lipideihin, glykolipideihin ja fosfolipideihin. Talvella ja keväällä makrolevät sisältävät enemmän lipidejä kuin kesällä. Kylmissä vesissä makrolevät sisältävät enemmän monityydyttymättömiä rasvahappoja (PUFA, polyunsaturated fatty acid) kuin lämpimien vesien levät. Niukkaravinteisuus lisää makrolevien lipidien tuotantoa perustuotannon kustannuksella. Makroleväryhmistä ruskolevät (Phaeophyceae) sisältävät enemmän lipidejä kuin viherlevät (Chlorophyta) ja punalevät (Rhodophyta). Makrolevien lipideistä erityisesti neutraaleista lipideistä ollaan kiinnostuneita biopolttoaineiden raaka-aineena. Neutraalilipideistä triasyyliglyserolit (TAG) ovat hyvä biodieselin raaka-aine. Tutkimuksessa selvitettiin Itämeren makrolevien soveltavuutta biodieselin raaka-aineeksi. Samalla tutkittiin, miten veden erilaiset ravinnekäsittelyt vaikuttavat makrolevien lipidimäärään ja rasvahappokoostumukseen. Tutkimuksen oletuksena oli, että makrolevät tuottavat enemmän lipidejä niukkaravinteisissa kuin ravinnekylläisissä olosuhteissa. Kokeessa tutkittiin myös makroleväryhmien välisiä eroja lipidimäärissä. Kokeessa tutkittiin Ulva intestinalis ja Cladophora glomerata -viherlevien sekä Ceramium tenuicorne -punalevän lipidimäärää ja rasvahappokoostumusta, koska kyseiset levälajit ovat yleisiä makrolevälajeja Itämeren litoraalivyöhykkeessä. Akvaariokokeet toteutettiin elokuussa sekä lokakuussa 10 päivää kestävänä faktorikokeena Tvärminnen eläintieteellisellä asemalla. Koejärjestelyssä ravinnekäsittelyinä käytettiin kontrolli- (C), typpilisäys- (N), fosforilisäys- (P) ja typen ja fosforin yhteisvaikutuksen käsittelyitä (N+P). Makrolevien lipidit eristettiin kloroformi:metanoli (2:1 -vol/vol) -liuoksella. Makrolevien lipidit ja rasvahappokoostumus määritettiin kaasukromatografi-massaspektrometrin (GC-MS) avulla lipidien metyloiduista rasvahapon metyyliestereistä (FAME, fatty acid methyl ester). Kokonaislipideistä fraktioitiin neutraalilipidit, jotta pystyttiin arvioimaan makrolevien soveltavuutta biodieselin raaka-aineeksi. Makrolevien kokonaislipidimäärät erosivat lajeittain, mutta eivät käsittelyittäin toisistaan. Makrolevien kokonaislipidimäärät vaihtelivat välillä 31–193 mg l-1 siten, että lokakuussa U. intestinalis -viherlevä sisälsi vähiten kokonaislipidejä verrattuna muihin tutkittuihin makroleviin. Tutkittujen makrolevien kokonaislipidimäärät käsittivät vain alle 2% makrolevien kuivapainosta. Makrolevien kokonaisrasvahappomäärät erosivat toisistaan lajeittain, mutta eivät käsittelyittäin. Makrolevien kokonaisrasvahappomäärät vaihtelivat välillä 0,7-9,0 mg l-1 siten, että pienimmät määrät löytyivät lokakuun U. intestinalis -viherlevältä ja suurimmat määrät C. glomerata -viherlevältä. Makrolevien rasvahappokoostumukset erosivat hieman toisistaan, mutta tyydyttyneet rasvahapot (SFA, saturated fatty acid) olivat makrolevälajien suurin rasvahapporyhmä (42,0–49,7%). Elokuun ja lokakuun U. intestinalis -viherlevät sisälsivät enemmän monityydyttymättömiä rasvahappoja (45,1%; 46,9%) kuin C. glomerata (23,2%) ja C. tenuicorne (22,8%) -levät. Kaikilla tutkituilla makrolevälajeilla rasvahapon C16:0 osuus oli korkein (32,3–45,7 % kokonaisrasvahapoista). U. intestinalis -viherlevän eri tutkimusajankohtina mitatut neutraalilipidifraktion rasvahappomäärät erosivat toisistaan merkitsevästi, mutta ravinnekäsittelyt eivät vaikuttaneet neutraalilipidifraktion rasvahappomääriin. Neutraalilipidifraktion rasvahappomäärät olivat pienet ja ne vaihtelivat välillä 0,6-4,2 mg l-1. Elokuun ja lokakuun U. intestinalis -levän neutraalilipidifraktioiden rasvahappokoostumuksissa ei havaittu eroja. Tutkimuksen makrolevälajien kokonaislipidimäärät erosivat muiden tutkimuksien tuloksista, koska makrolevien näytteenottoajankohta sekä näytteenottopaikka vaikuttavat makrolevien lipidimääriin. Lokakuun U. intestinalis -viherlevän alhainen lipidimäärä voi selittyä sillä, että viherlevä ei ollut enää myöhään syksyllä elinvoimainen, joten makroleväryhmien välisiä lipidimäärän eroja oli vaikea todeta. Tutkitut makrolevälajit eivät tuottaneet merkitsevästi enemmän lipidejä niukkaravinteisissa kuin ravinnekylläisissä olosuhteissa. Kontrolli- ja fosforilisäyskäsittelyissä makrolevien väri muuttui haaleammaksi eli levät eivät saaneet tarpeeksi typpeä klorofyllin tuotantoon. Makrolevälajien olisi mahdollisesti voinut antaa sopeutua uusiin olosuhteisiin ennen kokeen alkua. Akvaariokokeiden erilainen veden lämpötila elo- ja lokakuun kokeissa saattoi vaikuttaa enemmän makrolevien kokonaislipidimäärään kuin ravinnekäsittelyt. Makrolevälajien alhainen rasvahappojen määrä tukee muiden tutkimuksien tuloksia, joissa lipidiryhmistä poolisia lipidejä on eniten. Suuri tyydyttyneiden rasvahappojen osuus kertoo, että tutkitut makrolevälajit olivat stressaantuneita. U. intestinalis -viherlevän neutraalilipidifraktion rasvahappomäärä suhteessa kokonaislipidimäärään oli pieni. Makrolevät voisivat olla sovelias raaka-aine biodieselin tuotantoon korkean kokonaislipidimäärän ja tyydyttyneiden rasvahappojen osuuden vuoksi. Näiden ominaisuuksien avulla voitaisiin valmistaa hyvälaatuista biodieseliä. Makrolevät olisi mahdollista saada tuottamaan enemmän lipidejä niukkaravinteisissa kuin ravinnekylläisissä oloissa, jos valittaisiin oikeat makrolevälajit ja näytteenottoajankohta olisi otollinen lipidien tuotantoon. Makrolevien lipidituotantoa voisi nostaa myös kaksivaiheisen kasvatustavan kautta, kuten Chlorella vulgaris -mikrolevällä lipidituotannon paraneminen on osoitettu. Makrolevien perustuotantoa voisi mahdollisesti lisätä ravinnekylläisissä olosuhteissa, jonka jälkeen makrolevät siirrettäisiin niukkaravinteisiin olosuhteisiin lipidituotannon parantamiseksi.
  • Valkonen, Sami (2015)
    Mikrovesikkelit (MV) ovat proteiineja, lipidejä, RNA:ta ja DNA:ta sisältäviä kaksoiskalvollisia vesikkeleitä, joita tuotetaan useimmista soluista. MV:llä on rooli monissa fysiologisissa tapahtumissa ja niiden määrä sekä sisältämät molekyylit on pystytty yhdistämään erilaisiin patofysiologisiin ilmiöihin. Tulevaisuuden tavoitteena on käyttää mikrovesikkeleitä diagnostisina sekä terapeuttisina työkaluina. Tätä varten MV:en toiminnallisia mekanismeja pitäisi ymmärtää paremmin sekä kehittää ja standardoida luotettavat menetelmät niiden kvantifiointiin ja karakterisointiin. Tutkimuksen tavoitteena oli 1) määrittää erilaisten aktivaatioiden vaikutusta verihiutaleista tuotetun MV-alapopulaatioiden ominaisuuksiin, 2) pystyttää laboratorioon MV:en kvantifiointiin rikin, fosfaatin ja vanilliinin reaktioon perustuva kokonaislipidimääritysmenetelmä (SPV) ja 3) tutkia trombiini- ja proteinaasi-inhibiittoreiden vaikutusta verihiutaleiden MV-muodostukseen. Verihiutaleet eristettiin terveiltä vapaaehtoisilta luovuttajilta saadusta verestä ja MV:tä tuotettiin aktivoimalla verihiutaleet trombogeenisesti (trombiini ja kollageeni, TC), patofysiologisesti (lipopolysakkaridi, LPS) ja kalsium-ionoforilla (A23187, positiivinen MV-muodostuksen kontrolli). Tuotettu MV:n määrä sekä kokojakauma mitattiin nanopartikkeleiden jäljitysanalyysin (NTA) avulla. MV:t karakterisoitiin bikinkoniinihapon reaktioon perustuvalla menetelmällä (BCA) sekä SPV-menetelmällä. MV-tuottoa inhiboitiin trombiini-proteinaasi-inhibiittori PPACK:lla, jonka vaikutusmekanismia selvitettiin vertaamalla hirudiinin ja hepariinin (trombiini-inhibiittoreita) sekä Complete:n (proteinaasi-inhibiittorivalmiste) vaikutusta mikrovesikkeleiden muodostumiseen. Mikrovesikkeleissä havaittiin aktivaatiokohtainen muutos lipidi- ja proteiinisisällössä. Ionofori-indusoitujen MV:en määrä oli suurin, mutta niiden sisältämä lipidi- ja proteiinimäärä oli vain murto-osa TC- ja LPS-indusoituihin MV:hin verrattuna. Verihiutaleiden merkittävimmistä fysiologisista aktivaatioista vain TC-indusoitujen MV:en määrä oli korkeampi kontrollialtistukseen verrattuna. Vesikkelimuodostuksessa havaittiin PPACK-inhibiittorivälitteinen väheneminen, jonka vaikutus oli mahdollisesti proteinaasi-inhibiittorivälitteinen, mutta ero ei ollut tilastollisesti merkitsevä. Lisäksi eristetyt MV-alapopulaatiot erosivat toisistaan merkittävästi vesikkelikohtaisen lipidimäärän suhteen. Lisäksi tutkimuksessa osoitettiin, että käytetyillä jaottelusentrifugointiohjelmilla ei MV-alapopulaatioita voitu eristää luotettavasti. Lisäksi näytteen laimennos vaikutti MV:en kvantifiointiin NTA:ssa. SPV-menetelmän havaittiin reagoivan eri intensiteetillä eri lipidien kanssa, mikä yhdessä aktivaatio- sekä vesikkelipopulaatiokohtaisen lipidikoostumuksen erojen kanssa haittasi MV:en kvantifiointia kokonaislipidimäärän perusteella. Tutkimuksen aikana tehtyjen analyysien pohjalta ei voitu tehdä tilastollisesti merkittäviä havaintoja johtuen yksilöiden välisistä suurista eroista. Vesikulaation inhibitiokokeita tulisi jatkaa, jotta PPACK-inhibiittorin vaikutus vesikkelimuodostuksen estoon ja sen mekanismit voidaan selvittää. Vesikkelitutkimuksessa tulee tehdä vielä paljon metrologista kehitystä eri eristys- ja tutkimusmenetelmien optimoinnissa, jotta MV:en (pato)fysiologisia ominaisuuksia ja toiminnallisia vaikutuksia voidaan tutkia luotettavasti.
  • Siitonen, Susanna (Helsingfors universitet, 2005)
    In this thesis I used paleolimnological methods to study changes in two lakes in Kilpisjärvi region, Somas and Vallijärvi, during the last c. 400 years. I examined the remains of cladocera preserved in sediments to find out species composition and population size in the past. The objective of this study is to reveal if the cladoceran species compositions have changed in the lakes and what is has been driving these changes. In addition, I will use cladoceran resting eggs from the sediment of lake Somas to examine the applicability of resting eggs as a new paleolimnological method. In April 2002 I cored sediment sequences from the lakes and sliced them into 0,5-1 cm subsamples. The samples were dated with led isotope, 210Pb, to reveal the sedimentation rate. From the sediments I determined the organic carbon content, counted the proportions of different cladoceran species, the absolute numbers of individuals and the yearly accumulation of cladocera to the sediment. In addition I calculated the relative share of resting eggs. I examined relationships between the samples and between the samples and measured environmental variables with a set of multivariate methods (DCA, DCCA, PCA, RDA). I tested a previously created cladoceran-water depth model to Vallijärvi data in order to reconstruct past water level development in the lake. In the turn of the last century a distinct interface between two different species compositions can be seen in both lakes. Also the accumulation of cladocera into the sediments has increased in both lakes, and the planktic species have out paced the littoral ones during the last century indicating an increase in productivity. Also sedimentological processes have develop similarly in the lakes. Due to the location of the lakes, their differing morphology and history the changes in biological and sedimentological processes have been stronger in the lake Vallijärvi. The model on past water levels seemed to perform well in the lake Vallijärvi. Water level reconstruction was not, however, problem free, as similar development in species composition could be a consequence of increase in productivity. The amounts of resting eggs seemed to follow negatively the air temperatures of the open water period. However, before the resting egg method can be applied as a paleolimnological indicator, a more extensive data set on the relationship between resting eggs and temperatures is required.
  • Halonen, Minna (2012)
    Kaupungistumisen lisääntyessä luonnontilaiset elinympäristöt pirstaloituvat, jonka seurauksena kaupunkeihin tarvitaan lisää viheralueita monimuotoisuuden säilyttämiseksi. Jotta kaupunkeihin saataisiin lisää elämää tuovia virkistäviä viheralueita, on viherkattoja käytetty muiden kaupungin viheralueiden rinnalla. Viherkatot ovat nimensä mukaisesti rakennusten katoille rakennettuja viheralueita, jotka voivat olla sekä tasakattojen että vinojen kattojen päällä. Tavallisesta, maan pinnalla sijaitsevasta viheralueesta poiketen viherkatolla on rajallinen maaperän paksuus, sillä sen pohjana on talon kattorakenne. Viherkatot ovat osa kaupunkien ekosysteemipalveluita, joilla tarkoitetaan ihmisen saamia hyötyjä ekosysteemeistä. Viherkatoista saatavat hyödyt ovat monenlaisia: hiilen sitominen yhteyttämisessä ja hapen vapautuminen ilmaan, elinympäristöjen tarjonta, melun väheneminen kasvillisuuden avulla sekä pölytys ovat esimerkkejä viherkattojen tarjoamista ekosysteemipalveluista. Tämän tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää, voisivatko viherkatot toimia korvaavina elinympäristöinä katoaville elinympäristöille ja uhanalaisille kasvilajeille viherkattojen eristyneisyydestä ja kaupunkiympäristöstä huolimatta. Katoavilla elinympäristöillä tarkoitetaan usein maankäytön muutosten takia harvinaistuneita elinympäristöjä, kuten niittyjä ja paahdeympäristöjä. Erityisesti kasvilajeista putkilokasvit, joihin tutkimus keskittyy, ovat uhanalaistuneet elinympäristöjen katoamisen vuoksi. Niittyjen ja ketojen umpeenkasvu, ilmastonmuutos ja kaupunkien rakentaminen ovat suurimmat syyt uhanalaistuneiden ja silmälläpidettävien kasvilajien lisääntymiseen. Viherkattojen kasvilajistoa inventoitiin kesän 2012 aikana pääkaupunkiseudulla 51 viherkatolla keskittyen putkilokasvien esiintymiseen. Viherkatoilta löydettiin yhteensä 192 putkilokasvilajia ja 27 sammal- ja jäkälälajia. Näistä putkilokasveista kahdeksan on luokiteltu Punaisen kirjan uhanalaisuusluokituksen mukaisesti uhanalaisiksi ja Retkeilykasvion luokittelun mukaisesti kymmenen lajia osoittautui harvinaisiksi. Viherkatoilta löydettyjen uhanalaisten ja harvinaisten lajien luontaisia esiintymisalueita olivat pääosin kuivat niityt, kedot, tienpientareet, joutomaat ja kallioiset alueet. Näin ollen viherkatot voisivat toimia korvaavina elinympäristöinä edellä mainittujen elinympäristöjen harvinaistuville ja uhanalaisille kasvilajeille. Viherkattojen kasvillisuutta selittäviä tekijöitä tarkasteltaessa harvinaisten ja uhanalaisten lajien määrää selittää parhaiten kasvualustan syvyys. Tulokset kasvualustan syvyyden merkityksestä ovat selviä: mitä syvempi kasvualusta, sitä enemmän viherkatoilla esiintyi harvinaisia ja uhanalaisia kasvilajeja. Muista tekijöistä uhanalaisten ja harvinaisten kasvilajien esiintymiseen vaikuttavat viherkaton pinta-ala, ikä, viherkaton kokonaislajimäärä ja viherkaton korkeus. Näytealan etäisyydellä reunasta ei havaittu olevan merkitystä uhanalaisten ja harvinaisten lajien esiintymiseen.
  • Stuart, Elliot (2013)
    The primary characteristic of urbanisation is the addition of hard surfaces to catchments, which affects water and habitat quality in urban streams and alters natural hydrological processes by reducing infiltration, evapotranpiration and efficiently conveying storm runoff to streams, gathering a variety of urban polluants along the way. This is typical of the ‘urban stream syndrome’. Catchment imperviousness (especially Effective Impervious Area or percent connectivity) can be used as one of the primary indicators of the severity of this phenomenon. This research was initiated through a collaboration between the City of Helsinki and the University of Helsinki to determine the baseline water quality of Hakuninmaanoja, a small urban stream in Helsinki, Finland, and the imperviousness of its catchment, where a pilot ecological housing development ‘Kuninkaantammi’ (KUNTA) will be built beginning in 2013. The purpose of the project is to assess the current characteristics of the catchment prior to the development in the headwaters of the stream. An automatic water quality monitoring station was built on the lower part of the stream approximately 200m upstream of its junction with Mätäjoki, the second largest river of Helsinki. Water Sensitive Urban Design can be used as part of a holistic stormwater treatment train to limit newly created imperviousness, and minimise the connectivity of the necessary remainder, allowing stormwater runoff to be reused, infiltrated and treated through soil media, or slowed down enough to attenuate the urban hydrograph. Some of these features such as raingardens, green roofs and detention ponds will be included in the KUNTA development for this purpose. A detailed calculation of catchment imperviousness was completed via field survey and land use categorization methods. Total Impervious Area (TIA) was determined to be 22%, Effective Impervious Area 15% and catchment wide runoff coefficient given by land use categorisation method to be 0.32. TIA is expected to increase to 30% following development of KUNTA, however EIA is not expected to increase in proportion with TIA due to planned Water Sensitive Urban Design features. Yearly runoff volumes based on each method of calculating imperviousness were estimated, as well as for the future following KUNTA development. Water quality in the stream currently is quite satisfactory in relation to other streams in Helsinki, however the urban stream syndrome is already evident with particular concern regarding temperature, sediment and peak flow fluctuations. Effective Impervious Area should be used in urban planning of new and existing developments rather than TIA because it will give much greater accuracy of runoff volumes and infiltration rates by taking into account unconnected impervious surfaces. Strengthening local solutions to reduce connectivity should be a municipal priority. Water quality monitoring will continue at the site until after KUNTA has been built, and further research should focus on determining the technical performance of stormwater Best Management Practices (BMPs) at the site.
  • Sillantie, Lauri (2012)
    Suomessa tuotetusta sähköstä lähes kolmasosa tuotetaan ydinvoimalla. Ydinvoiman käytöstä syntyy aina jonkin verran radioaktiivisia päästöjä, joiden pitoisuuksia voimalan ympäristössä on tarkkailtava. Tämän pro gradu –tutkielman tavoitteina oli verrata Suomen ydinvoimaloiden, Loviisan ja Olkiluodon, ympäristön säteilytarkkailuohjelmien laajuutta vastaaviin eurooppalaisiin valvontaohjelmiin ja löytää parannusehdotuksia Suomen tarkkailuohjelmiin näytelajien, näytteenottotaajuuden, näytteenottoverkoston ja edustavuuden osalta. Nykyisten näytteenotto-ohjelmien näytelajien ja näytteenottovälien edustavuutta tarkasteltiin myös ydinvoimaloiden ympäristötarkkailun vuosien 2005–2010 tulosaineiston pohjalta. Lisäksi selvitettiin voidaanko Suomen nykyisiä näytteenotto-ohjelmia käyttää lajiston puolesta tulevan Pyhäjoen ydinvoimalan ympäristön näytteenotto-ohjelmana. Työssä yritettiin myös pohtia väestön ja eliökunnan säteilysuojelun toteutumisen tasoa Suomessa. Tutkielmassa käytiin Sveitsin, Ruotsin, Saksan ja Ranskan säteilyvalvontaohjelmat läpi ja verrattiin niitä Suomen ohjelmiin. Uusia Suomen valvontaohjelmiin mahdollisesti lisättäviä näytelajeja etsittiin sekä vertailumaiden valvontaohjelmista että muista lähteistä. Uusien näytelajien soveltuvuutta ydinvoimaloiden ympäristön säteilytarkkailuun pohdittiin pääosin kirjallisuuden perusteella. Pyhäjoen lajisto selvitettiin kirjallisuuslähteistä. Vertailumaihin nähden Suomen valvontaohjelmat ovat kattavia ja monipuolisia. Parannusehdotuksia näytelajeihin sekä näytteenottoväleihin kuitenkin löytyi. Sopivia näytelajeja kirjallisuuden perusteella olisivat ainakin lierot, kampela ja pohjavesi. Myös näytteenottotiheyksiä tulisi hieman muuttaa ja ainakin sienten ja pohjasedimentin näytteenottoväliä tulisi tihentää. Pyhäjoen lajisto eroaa jonkin verran Loviisan ja Olkiluodon lajistosta näytteenottoohjelmien biologisten näytteiden osalta. Tämänhetkisistä näytelajeista Pyhäjoelta puuttuvat kirjallisuuden perusteella rakkolevä ja mahdollisesti myös lieju- ja sinisimpukka. Etelä-Suomen voimaloiden valvontaohjelmia voidaan kuitenkin käyttää Pyhäjoen tulevan voimalan näytteenotto-ohjelmaa suunniteltaessa, mutta Pyhäjoelta puuttuvat tai vähälukuiset lajit tulee korvata mahdollisuuksien mukaan samankaltaisilla ja alueella runsaina esiintyvillä lajeilla. Ydinvoimaloiden säteilytarkkailussa vuosien 2005–2010 aikana kerätyn aineiston ja tämän hetkisen tiedon perusteella voimaloiden läheisyydessä asuva väestö ei altistu merkittävälle voimalaperäiselle radioaktiivisten aineiden altistukselle. Tässä tutkielmassa ehdotetut muutokset näytelajeihin ja näytteenottoväleihin tekisivät säteilytarkkailuohjelmista edustavampia ydinvoimaloiden päästöjen seurannassa. Tutkielma antaa pohjatiedon Suomen ydinvoimalaitosten ympäristön säteilytarkkailuohjelmiin soveltuvista uusista lajeista. Kirjallisuuden perusteella sopiviksi näytelajeiksi todettujen näytetyyppien radionuklidipitoisuudet tulee kuitenkin analysoida ennen lajien lisäystä näytteenottoohjelmiin. Pyhäjoen alueen todellinen lajisto ja eliöiden runsaudet tulee kartoittaa paikanpäällä ennen kuin näytteenotto-ohjelma lopullisesti laaditaan.
  • Mähönen, Elina (2013)
    Suurin osa kulutuksen ympäristövaikutuksista tulee kolmelta osa-alueelta: asumisesta, liikkumisesta ja ruokailusta. Ruokailun merkitys suomalaisen kuluttajan ympäristövaikutuksissa on keskeinen, sillä reilu kolmasosa suomalaisen kuluttajan kaikista ympäristövaikutuksista aiheutuu ruuasta. Mahdollisuuksia pienentää ruokailun ympäristövaikutuksia pohdittiin ympäristöministeriön järjestämissä Suomen Kestävän kulutuksen ja tuotannon ohjelman uudistamisprosessiin liittyvissä asiantuntijatyöpajoissa. Tämän tutkimuksen taustalla on työpajoissa syntynyt ehdotus siitä, että ruokailun ympäristövaikutukset huomioitaisiin Valtion ravitsemusneuvottelukunnan lautasmallissa. Raaka-ainevalinnat ovat ratkaisevassa roolissa ruokailun ympäristövaikutusten muodostumisessa, sillä raaka-aineet ovat aterioiden tärkeimmät kuormituslähteet. Ravitsemussuosituksista tutun lautasmallin mukaisen aterian eri osien sisällä voidaan tehdä ympäristömyötäisiä ruokavalintoja ilman, että aterian ravintoarvo tai tasapaino kärsii. Tässä tutkimuksessa ympäristömyötäisiä ruokavalintoja tarkastellaan kuluttajan näkökulmasta. Tutkimuksen tavoitteena on selvittää, minkälaisia käsityksiä kuluttajilla on ympäristömyötäisistä ruokavalinnoista ja miten kuluttajat suhtautuvat ympäristölautasmalleihin, jotka ottavat huomioon ravinnon terveysvaikutusten ohella myös ruuan ympäristövaikutukset. Tutkimuskysymysten avulla pyritään muodostamaan käsitys myös siitä, voisivatko ympäristölautasmallit edistää ympäristömyötäisten ruokavalintojen toteutumista tavallisen kuluttajan arkielämässä. Tutkimuksen on tarkoitus tuottaa Valtion ravitsemusneuvottelukunnalle suuntaa antavaa tietoa siitä, minkälaisia ennakkokäsityksiä kuluttajilla on ympäristömyötäiseen ruokavalioon liittyen ja, minkälaisia näkemyksiä ruokavalintojen ympäristövaikutusten huomioiminen lautasmalleissa herättää kuluttajissa. Tutkimus on luonteeltaan laadullinen tutkimus. Tutkimuksen aineisto kerättiin haastattelemalla kuluttajia kolmessa ryhmähaastattelussa. Aineiston analysoinnissa käytettiin apuna teemoittelua. Haastateltavat suhtautuivat ympäristömyötäisiin ruokavalintoihin ja ympäristölautasmalleihin varsin myönteisesti, mutta ympäristömyötäiset ruokavalinnat herättivät myös ristiriitaisuuden ja hämmennyksen tunteita. Vanhemmat ja nuoremmat kuluttajat myös hahmottivat ympäristömyötäiset ruokavalinnat jossain määrin eri tavoin. Haastateltavat kokivat kuluttajien ruokavalinnat merkityksellisiksi ruokailuun liittyvien ympäristövaikutusten pienentämisessä, mutta tunsivat erilaisten tekijöiden ohjaavan ja rajoittavan valintoja. Haastatteluaineiston perusteella voidaan muodostaa käsitys toimintaympäristöstä, jossa erilaiset rakenteet luovat puitteet kuluttajien käyttäytymiselle. Ympäristölautasmallit koettiin hyväksi keinoksi lisätä kuluttajien tietoisuutta ruokavalintojen merkityksestä ilmastonmuutoksen hillitsemisessä ja muiden haitallisten ympäristövaikutusten vähentämisessä. Ympäristömyötäisten ruokavalintojen yleistymistä ei kuitenkaan voida jättää yksinomaan kuluttajien valintojen varaan, vaan yhteiskunnan eri tahojen muodostama tukiverkosto ympäristölautasmalleille koettiin esisijaisen tärkeäksi. Tutkimuksen tuloksia voidaan hyödyntää ympäristölautasmallien suunnitteluprosessissa sekä muissa yhteyksissä, joissa kehitetään keinoja viestiä ruokavalintojen ympäristövaikutuksista kuluttajille.
  • Halminen, Maija (2003)
    Tutkimuksen lähtökohtana on tutkia hevosesimerkin avulla eri ulottuvuuksia ympäristönsuojelusta, kulttuurista, kotieläimistä ja luonnosta. Luonnontieteet eivät kotieläimiä kovinkaan arvosta, kotieläintiede sen sijaan usein katselee eläimiä puhtaasta hyötyajattelun näkökulmasta. Jos kotieläimet eivät kuulu enää luontoon, ovatko ne osa kulttuuriamme? Tähän kysymykseen tutkimus pyrkii hevosesimerkin kautta vastaamaan. Myös villi- ja kotieläinten välistä suhdetta ja statusta ympäristönsuojelussa tarkastellaan tässä tutkimuksessa. Tutkimuksen viitekehys on ympäristönsuojelutieteellinen analyysi, jonka avulla haetaan vastausta siihen, mitä eri rooleja hevosesta ympäristönsuojelun kentässä voidaan löytää. Hevoselle löytyi ainakin neljä eri roolia: hevonen voi toisaalta olla ympäristönsuojelun kohde, ympäristömuutosten kohde, ympäristömuutosten aiheuttaja ja ympäristöongelmien ratkaisija. Tutkimus ei osoittanut, että hevonen olisi merkittävä ympäristönsuojelullinen toimija, mutta merkittävää oli, että nämä ”inhimilliset” roolit pystyy sille löytämään. Tärkein hevosen rooli on suojelukohteena oleminen: jotkut hevosmuodot ja käyttömuodot ovat uhattuina. Suojeltavia kohteita on ainakin hevosen työkäyttö sekä monet maatiaisrodut. Suojelukohteena olemisen tutkimiseen kehiteltiin tässä työssä käsite kulttuuris-ekologinen lokero. Sen avulla pyrittiin osoittamaan, että myös kotieläimet ansaitsevat suojeluarvon ympäristönsuojelussa, vaikkakin inhimillinen kulttuuri on vaikuttanut niihin vuosisatojen ja -tuhansien ajan. Suojelun argumentteina voidaan käyttää muitakin kuin puhtaasti ekologisia perusteluja. Esimerkkeinä käytetään mm. suomenhevosta ja Amerikan ja Australian villiintyneitä hevosmuotoja. Ihminen on aikanaan ensin metsästänyt hevosta, sitten kesyttänyt se. Ympäristömuutosten aiheuttaminen hevoselle jatkuu nykyäänkin esim. jalostuksen ja ympäristövaikutusten (esim. melun) kautta. Nykyään hevosia elää keskuudessamme pääosin vain domestikoituneessa muodossaan. Kotieläinten kesyttäminen yleensäkin on vaikuttanut vastavuoroisesti valtavasti myös ihmisen kulttuureihin. Hevonen voi aiheuttaa ihmisen kumppanina ympäristöongelmia esim. eroosion, maastovaurioiden ja ravinnekuormituksen muodossa. Hevonen voi olla myös ympäristöongelmien ratkaisija mm. vertailtaessa hevosvoimaa polttomoottorilla käyviin koneisiin.
  • Nisonen, Sampsa (2012)
    Tutkielman tavoitteena on arvioida ympäristöpolitiikan integraation tasoa suomalaisissa ruokaa ja ravitsemusta käsittelevissä poliittisissa asiakirjoissa. Lisäksi metodologisena tavoitteena on kehittää ympäristöpolitiikan integraation tason arvioinnin menetelmiä tarkemmiksi ja kattavammiksi. Tutkielman aineistona on 12 suomalaisen ruoka- ja ravitsemuspolitiikan kannalta keskeistä poliittista asiakirjaa sekä yksi samaa aihepiiriä käsittelevä tieteellinen selvitys, joka taustoittaa ruokapolitiikan kenttää ja tarjoaa poliittisille asiakirjoille vertailukohdan. Asiakirjat valittiin käyttäen kriteereinä sekä niiden vaikuttavuutta ja painoarvoa että niiden sisällön keskeisyyttä tutkielman aiheen näkökulmasta. Valitut asiakirjat on myös julkaistu viime vuosien aikana. Tutkielman teoreettisen pohjan muodostavat ympäristöpolitiikan integraatiolle kirjallisuudessa asetetut määritelmät ja kriteerit. Tutkielmassa nojataan määritelmään, jonka mukaan ympäristöpolitiikan integraatiolla tarkoitetaan ympäristötavoitteiden sisällyttämistä kaikille politiikan sektoreille siten, että ne saavat erityisen suuren painoarvon: ympäristötavoitteet ohjaavat politiikan suunnittelua ja toteutusta, ja pyrittäessä minimoimaan eri sektorien toimenpiteiden välisiä ristiriitoja niille annetaan periaatteellinen prioriteetti. Tässä tutkielmassakin sovelletaan siten hyvin ympäristöpainotteista näkökulmaa ympäristöpolitiikan integraatioon ruoka- ja ravitsemuspolitiikassa. Ympäristöpolitiikan integraation tasoa aineistossa tutkitaan tarkastelemalla, kuinka hyvin aineisto täyttää ympäristöpolitiikan integraatiolle annetut, kirjallisuuslähteitä soveltaen määritellyt neljä kriteeriä. Sisällyttämisellä tarkoitetaan sitä, missä määrin ympäristöasiat ovat esillä aineistossa. Koherenssilla viitataan siihen, kuinka hyvin synergiaetuja on onnistuttu maksimoimaan ja ristiriitahaittoja minimoimaan ympäristötavoitteiden ja muiden tavoitteiden välillä. Painotuksella kuvataan sitä, millainen painoarvo ympäristötavoitteille on annettu muihin tavoitteisiin verrattuna. Raportoinnilla taas arvioidaan, kuinka tehokkaita seuranta- ja raportointivelvoitteita ympäristötavoitteiden toteutumiselle on asetettu. Tutkielman laajan aineiston analyysin mahdollistaa koodaus Atlas.ti-tietokoneohjelmalla. Koodit ovat viittauslistoja, jotka kokoavat kuvaavien nimikkeiden alle asiakirjojen oleellisia kohtia, tiivistäen aineiston sisältöä. Koodeja voidaan käyttää suoraan sisällyttämisen ja raportoinnin tason arviointiin. Koherenssin arvioimiseksi tarkastellaan 10 keskeisen ympäristökoodin vuorovaikutuksia toistensa sekä 10 keskeisen talous- ja 10 keskeisen terveysaiheisen koodin kanssa. Mahdolliset vuorovaikutustyypit ovat synergia, ristiriita ja ei vuorovaikutusta. Vuorovaikutusten tyyppiä arvioidaan kahdella eri tavalla. Ensimmäinen arvio perustuu puhtaasti aineistoon kuuluvien poliittisten asiakirjojen tekstisisältöön, mutta toisessa asiaa tutkitaan tarkemmin käyttäen apuna lähdekirjallisuutta ja omaa tulkintaa sekä aineistoon kuuluvaa tieteellistä selvitystä. Näitä kahta arvioita vertaamalla selvitetään, missä määrin tutkittujen sektoreiden väliset ristiriidat ja synergiat on huomioitu ja ylipäätään tunnustettu suomalaisessa politiikassa. Vuorovaikutusten merkittävyyttä arvioidaan sitten numeerisesti sen perusteella, miten laajasti ne esiintyivät eri asiakirjoissa. Painotuksia arvioidaan ryhmittelemällä ensin kunkin asiakirjan koodit ympäristö-, talous- ja terveysryhmiin. Tämän jälkeen verrataan ryhmien kokoa ja niihin kuuluville koodeille asiakirjoissa annettua painoa keskenään. Tutkielmassa kehitetyn menetelmän etuna on, että sen avulla voidaan tehokkaasti tarkastella kokonaista asiakirjajoukkoa ja politiikkasektoria yksittäisen asiakirjan sijaan. Suoritettu analyysi osoittaa, että ympäristötavoitteiden ja -toimenpiteiden keskinäinen koherenssi on korkea, mutta kaikkia potentiaalisia synergioita ei vielä hyödynnetä. Ympäristö- ja taloussektoreidenkin väliltä löytyy synergioita, mutta ne on jo pitkälti tunnistettu tai jopa hyödynnetty. Ristiriitoja löytyy myös hyvin paljon, ja niitä ei ole asiakirjoissa edes tunnustettu. Ympäristö- ja terveyssektorien väliltä löytyy erittäin paljon synergiapotentiaalia, esimerkiksi kestävään kehitykseen ja terveellisyyteen perustuvat ravitsemussuositukset ovat pitkälti yhtenevät. Näitä synergioita on kuitenkin toistaiseksi hyödynnetty riittämättömästi. Etenkin terveyssektorin tuottamissa asiakirjoissa jätetään systemaattisesti huomiotta terveysajattelun ulkopuolelle jäävät näkökohdat. Sisällyttämis- ja painotuskriteerit täyttyvät ennen kaikkea kestävää kehitystä käsittelevissä asiakirjoissa. Yleisissä sekä ruokapoliittisissa asiakirjoissa kriteerin ehdot toteutuvat osittain ja terveyspainotteisissa asiakirjoissa ne jäävät yksiselitteisesti toteutumatta. Raportoinnista on yleisesti ottaen huolehdittu, mutta ympäristöasioiden ollessa sivuosassa jää tämä kriteeri yleensä täyttämättä. Tutkielma antaa lähtökohdat monentyyppisiin jatkotutkimuksiin. Ympäristöpolitiikan integraatiota on mahdollista kehittää paikkaamalla tutkielman havaitsemia puutteita ja ongelmakohtia. Tutkielman paljastamat ruoka- ja ravitsemuspolitiikan tavoitteiden ja toimenpiteiden väliset vuorovaikutukset kaipaavat myös tarkempaa ja syvällisempää tutkimusta. Tutkielmassa kehitettyä menetelmää on mahdollista hyödyntää tulevaisuudessa uusissa vastaavantyyppisissä tutkimuksissa ympäristöpolitiikan integraation edistymisen arvioimiseksi. Menetelmää on myös mahdollista soveltaa aivan toisiin politiikan integraatiotyyppeihin.