Eläinlääketieteellinen tiedekunta

 

Recent Submissions

  • Karvinen, Irina (2015)
    Tutkielmassa kartoitettiin suomalaisten lemmikkikanien suolistoloistilannetta. Tällaista tutkimusta ei tiettävästi ole aiemmin tehty Suomessa. Tutkimuksen kirjallisuusosuudessa on esitelty kaneilla yleisimmin esiintyviä suolistoloisia erityisesti keskittyen lemmikkikaneihin. Lemmikkikaneilla tehtyjä tutkimuksia on kansainvälisestikin vielä vähän verrattuna villi-ja laboratoriokaneihin. Kirjallisuuskatsaukseen valittiin esiteltäviksi seuraavat kanien suolistoloiset: Eimeria spp, Crytospordium spp, Passalurus ambiguus, Trichuris leporis, Trichystrongyloides retotaeformis, Cittataenia spp, ja Taenia pisiformis. Tutkimusosuudessa tutkittiin ulostenäytteitä McMaster-tekniikalla 159 kappaletta, näistä useamman kanin yhteisnäytteitä oli 11 kpl. Näytteistä Eimeria spp. eli kokkidipositiivisia oli 22,5%:a ja kihomatopositiivisia (Passalurus ambiguus) 4,4%:a. Muita loisia (Trichuris leporis) löytyi vain yhdeltä kaneilta. Kokonaisloisprevalenssi tässä tutkimuksessa oli 24,5%. Riskitekijöiksi kokkidi-infektiolle tässä tutkimuksessa todettiin monikanitalous (eli yli 3 kania taloudessa), p-arvo = 0,002. Riskitekijät, jotka korreloivat monikanitalouden kanssa olivat kanin hankinta kasvattajalta, jalostuskäyttö, nuori ikä, talouden muut eläimet, ulkoilu sekä se, ettei kania oltu lääkitty, steriloitu/kastroitu, eikä hoidettu eläinlääkärissä. Ulkoa kerätyt luonnonkasvit toimivat tässä tutkimuksessa loisinfektiolta suojaavana tekijänä. Selkeää syytä tähän ei löydetty, mutta luonnonkasveja syövät kanit poikkevat ehkä hoidoltaan muiltakin osin niistä kaneista, joille ei luonnonokasveja annettu ravinnoksi. Rutiininomaiset loislääkitykset lemmikkikaneille eivät ole tämän tutkimuksen perusteella tarpeellisia, mutta erityisesti isoissa kaniloissa olisi hyvä säännöllisesti tarkkailla loistilannetta. Mikäli tarvetta loishäädölle ilmenee, on lääkityksen lisäksi huolehdittavat myös hygieniasta ja ympäristön puhdistuksesta, etteivät kanit uudelleen infektoidu.
  • Joenperä, Jasmin (2015)
    Borrelia burgdorferi ja Anaplasma phagocytophilum ovat puutiaisvälitteisiä bakteereja. B. burgdorferi aiheuttaa ihmisille borrelioosia, mutta sen merkitystä hevosten taudinaiheuttajana ei täysin tunneta. A. phagocytophilum puolestaan aiheuttaa granulosyyttistä anaplasmoosia ihmisillä, koiralla ja hevosella sekä laidunkuumetta märehtijöillä. Tämän tutkimuksen tarkoituksena oli tutkia Borrelia- ja Anaplasma-vasta-aineiden yleisyyttä suomalaisilla hevosilla. Eri Euroopan maissa tehdyissä tutkimuksissa on todettu Borrelia-vasta-aineita noin 3-29 %:lla ja Anaplasma-vasta-aineita noin 9-73 %:lla hevosista. Suomessa aihetta ei ole aiemmin tutkittu tässä mittakaavassa. Hypoteesina oli, että hevosista löydetään vasta-aineita molempia taudinaiheuttajia vastaan erityisesti etelässä ja rannikkoalueilla sekä iäkkäillä ja Suomeen tuoduilla hevosilla. Tutkimuksessa kerättiin 281 varsojen ja 319 aikuisten hevosten verinäytettä Manner-Suomesta ja Ahvenanmaalta. Hevosenomistajilta pyydettiin lisäksi tietoja hevosesta kysymyslomakkeella. Näytteet tutkittiin koirien vektorivälitteisten tartuntojen diagnostiikkaan kehitettyä SNAP 4DX Plus –pikatestiä. Tulosten tilastollinen analyysi suoritettiin SPSS-ohjelmalla käyttäen yhden muuttujan logistista regressioanalyysiä ja ristiintaulukointia. Borrelia-vasta-aineita todettiin 60/319 (18,8 %) aikuisella ja 11/281 (3,9 %) varsalla ja Anaplasma-vasta-aineita 20/319 (6,3 %) aikuisella ja 4/281 varsalla (1,4 %). Seroprevalenssit olivat korkeimmat Ahvenanmaalla (aikuisilla Borrelia 89,5 % ja Anaplasma 47,4 %), Etelä-Suomessa (25,5 % ja 4.9 %) sekä Itä-Suomessa (17,0 % ja 4,9 %). Borrelia-seropositiivisuuden kannalta tilastollisesti merkitseviä tekijöitä olivat hevosessa havaitut puutiaiset, alue, hevosen alkuperämaa, ikä, käyttötarkoitus, roturyhmä sekä Anaplasma-seropositiivisuus yhden muuttujan mallissa. Anaplasma-seropositiivisuuden kannalta mahdollisesti merkitseviä tekijöitä olivat puutiaiset, alue, hevosen alkuperämaa, ikä sekä Borrelia-seropositiivisuus. Tulosten perusteella Borrelia burgdorferi- ja Anaplasma phagocytophilum -tartuntoja esiintyy yleisesti suomalaisilla hevosilla. Tartuntapaine oli korkein Ahvenanmaalla sekä Etelä- ja Itä-Suomessa. Käytännössä bakteeria kantavan puutiaisen purema on ainoa syy tartuntaan, mutta taustatekijät kuten asuminen puutiaisen levinneisyysalueella tai ulkoileminen maastossa tai laitumella ja voivat altistaa hevosen puutiaisille ja siten Borrelia- tai Anaplasma-tartunnalle. Riskitekijöiden selvittäminen vaatii laajempaa tilastollista analyysiä ja esimerkiksi Borrelia-tartunnan mahdollista yhteyttä kliinisiin oireisiin pitäisi selvittää lisätutkimuksin.
  • Kaipainen, Anna (2015)
    Trichinella on yksi Nematoda -luokkaan kuuluvan Trichuroidea -heimon suvuista. Trichinella -sukuun kuuluu yhdeksän lajia ja kolme genotyyppiä, joista tutkimuksessa käytettiin Trichinella spiralis ja Trichinella nativa -lajeja. T. spiralis ja T. nativa ovat morfologisesti lähes identtisiä keskenään, ja niillä on samanlainen elämänkierto. Tästä huolimatta niiden kyvyssä infektoida eri eläinlajeja on eroavaisuuksia. Syytä tähän ei vielä tiedetä. Lajien välinen ero voi liittyä enteraaliseen tai parenteraaliseen vaiheeseen, tai molempiin. Tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää, onko sian viljeltyjen enterosyyttisolujen immuunivasteessa eroja infektoitaessa niitä T. spiralis- tai T. nativa –loisella tai näiden larvoilla. Lisäksi tutkimuksessa mitattiin solujen transepiteliaalista sähköistä resistenssiä ensin ennen solujen infektoimista loisilla ja sitten kolmena peräkkäisenä päivänä solujen infektoimisen jälkeen. Koe toistettiin kolmeen kertaan. Tutkimustuloksista käy ilmi, että sekä T. spiralis että T. nativa laskivat solujen transepiteliaalista sähköistä resistenssiä keskimäärin yhtä paljon. T. nativa –loisen vastasyntyneet larvat vähensivät transepiteliaalista resistenssiä kuitenkin ensimmäisen vuorokauden aikana noin kolme kertaa enemmän kuin T. spiralis –loisen vastasyntyneet larvat, ja seuraavaan vuorokauteen mennessä jopa viisi kertaa enemmän. Käytännössä tämä tarkoittanee sitä, että T. nativa –loiset ja sen larvat ovat tehokkaimmin alentaneet solujen konfluenssia. Tutkimuksessa ei havaittu merkittäviä eroja Trichinella spiralis- ja Trichinella nativa –loisten kyvyssä aktivoida tai heikentää enteraalivaiheen sytokiinituotantoa. Niiden havaittiin kummankin vaikuttavan suoliston immuunipuolustukseen heikentämällä hetkellisesti infektoimiensa enterosyyttisolujen interleukiinien IL-6 ja IL-8 tuotantoa, jonka ansiosta ensivaiheen tulehdusreaktio mahdollisesti viivästyy ja heikkenee. Tämä lienee yksi trikinellojen elämänkierron jatkumisen mahdollistavista tekijöistä.
  • Salo, Annukka (2015)
    Tässä tutkimuksessa selvitettiin sairauksien ja ongelmien esiintyvyyttä norjalaisilla metsäkissoilla Suomessa. Ensisi-jaisena tavoitteena oli kerätä tietoa rodulla esiintyvistä sairauksista, mutta samalla selvitettiin myös kissojen taustatie-toja (kissan ja vanhempien rekisteröintitiedot, sukupuoli, ikä, paino, synnyinmaa, vieroitus- ja omistajalle saapu-misikä, elinympäristö, ravinto, veriryhmä), perinnöllisten sairauksien (glykogeenin kertymäsairaus tyyppi IV ja hy-pertrofinen kardiomyopatia) varalta tehtyjä tutkimuksia ja niiden tuloksia, kuolinsyitä ja jalostukseen liittyviä tekijöi-tä (kasvattajien osuus, pentujen ja pentueiden kissakohtainen määrä, kissan käyttö jalostukseen tulevaisuudessa). Rotukissoilla, kuten norjalaisilla metsäkissoilla, ei ole aiemmin Suomessa tehty terveystietojen kartoitusta tieteelli-sesti tai yhtä kattavasti kuin tässä tutkimuksessa. Tutkimusta tehdessä ei myöskään ollut tiedossa vastaavanlaisia tutkimuksia ulkomailta. Nollahypoteesina oli, että norjalaisilta metsäkissoilta ei löytyisi mitään sairautta epätavallisen paljon. Tutkimus toteutettiin sähköisen kyselylomakkeen avulla. Tavoitteena oli kerätä 400 kissan terveystiedot. Tietoja kerättiin kolmen kuukauden ajan vuonna 2012 ja niitä saatiin 604 kissalta. Tutkimustulosten perusteella todettiin, että yleisimmät eläinlääkärissä todetut sairaudet ja ongelmat kuuluivat suun ja hampaiden (11,4 %), munuaisten ja virtsa-teiden (9,6 %) ja sukupuolielinten (6,8 %) sairauksiin ja ongelmiin. Omistajien itse toteamat ongelmat liittyivät useimmin käytöshäiriöihin (35,3 %). Käytöshäiriöiden osuus oli odotettua korkeampi ja joitain sairauksia, kuten korvasairauksia, esiintyi odotettua vähemmän. Saavutettu otoskoko on tilastollisesti riittävä kuvaamaan norjalaisilla metsäkissoilla esiintyvien sairauksien ja ongel-mien esiintyvyyttä Suomessa. Useimpien taustatietojen osalta saatiin myös riittävän kattavasti tietoa, jotta tuloksia voidaan yleistää koskemaan koko populaatiota. Kunkin elin- tai ongelmaryhmän osalta on kuvattu yksittäisten saira-uksien ja ongelmien jakauma ryhmän sisäisesti, jotta todennäköisimmät ja harvinaisimmat ryhmänsisäiset sairaudet saataisiin selville. Nämä luvut kuvaavat luotettavasti niiden jakaumaa vain tutkimuksen kissoilla. Sama pätee kuolin-syihin. Tämän tutkimuksen tuloksista on apua etenkin norjalaisten metsäkissojen kasvattajille. Tiedostamalla rodun keskei-simmät ongelmat, voidaan niiden ehkäisemiseen kiinnittää huomiota jalostuksessa ja valistaa kissojen omistajia todennäköisimmistä terveysongelmista. Tutkimuksen tuloksia voidaan hyödyntää rodulle rakennettavassa terveystie-torekisterissä ja jalostuksen tavoiteohjelmassa. Eläinlääkäreille tulokset antavat tärkeää tietoa mihin ongelmiin rodul-la pitäisi erityisesti kiinnittää huomiota. Lisäksi tutkimus edesauttaa ja kannustaa kaikkien suomalaisten kissojen terveystietojen keräystä. Tutkimus on myös ollut osa laajempaa käynnissä olevaa kissojen geenitutkimushanketta Suomessa (Kissojen geenitutkimus 2015).
  • Reinikainen, Iina (2015)
    Sukupuoli määräytyy nisäkkäillä yksilönkehityksessä sen perusteella, mitkä kromosomit tuleva yksilö saa hedelmöityksessä vanhemmiltaan. Uroksella on Y-kromosomi, jossa sijaitseva Sry-geenialue laukaisee sukupuolielinten kehittymistä säätelevien transkriptiotekijöiden ilmentymisen. Näiden tekijöiden vaikutuksesta uroksen varhaiset sukupuolijuosteet kehittyvät kiveksiksi. Naaraalla ei ole Y-kromosomia, joten sen sukupuolijuosteista kehittyvät munasarjat. Freemartin-syndrooma on lähinnä nautojen kaksostiineyksissä esiintyvä sukupuolen kehityshäiriö, joka kehittyy, kun kahden eri sukupuolta olevan sikiön istukoiden välille muodostuu verisuoniyhteyksiä. Verisuoniyhteyden takia urossikiön erittämät sukupuolen kehittymistä ohjaavat hormonit, kuten anti-Müllerin hormoni ja testosteroni, pääsevät vaikuttamaan naaraan sukupuolielinten kehittymiseen. Tällöin naarassikiön sukupuolielimet eivät kehity normaalisti, vaan naaraan sukupuolielimiin kehittyy uroksen piirteitä. Sekasukupuolinen freemartin on lisääntymiskyvytön ja näin ollen arvoton maidontuotannossa. Tämän lisensiaattitutkielman tarkoituksena oli tutkia, onko freemartinin sukurauhasissa uroksen kaltaiseen hormonieritykseen kykeneviä soluja sekä pohtia uroshormonien erityksen vaikutuksia freemartinin sukupuolen kehittymiselle. Tutkielma sisältää kirjallisuuskatsauksen lisäksi tutkimusosuuden. Tutkimusosuudessa 12 eri-ikäisen freemartinin sukurauhaset tutkittiin immunohistokemiallisin menetelmin käyttäen tyramidiamplifioitua menetelmää. Koska kiinnostuksen kohteena olivat uroksen hormonierityksestä vastaavat solut eli Sertolin solut ja Leydigin solut, freemartinien sukurauhaset värjättiin kolmella eri vasta-aineella: Sox9- ja AMH-vasta-aineita käytettiin Sertolin solujen ja 3β-HSD-vasta-ainetta steroidihormonien synteesiin kykenevien solujen paikantamiseksi freemartinin sukurauhasista. Tässä tutkimuksessa käyttämäni aineisto oli muihin viimeaikaisiin tutkimuksiin verrattuna poikkeuksellisen laaja. Laajan aineiston ansiosta tekemäni tutkimus antoi kattavamman kuvan freemartinien välisestä vaihtelusta kuin yksittäinen tapausselostus. Tutkittujen freemartinien sukurauhasissa oli suurta vaihtelua. Suurin osa freemartineiden sukurauhasista edusti keskiarvoa: värjäytyneitä soluja oli jonkin verran ja osa soluista oli järjestäytynyt ryppäiksi tai ryhmiksi. Aineistossa oli lisäksi kaksi freemartinia, joiden sukurauhanen muistutti eniten kivestä ja neljä freemartinia, joiden sukurauhasissa havaittiin munasarjan piirteitä. Kaikilla freemartineilla oli sukurauhasessaan kuitenkin Sox9:llä ja AMH:lla värjäytyviä soluja, jotka siten todennäköisesti ovat Sertolin soluja. Lisäksi vain yhtä freemartinia lukuun ottamatta kaikilla freemartineilla oli myös steroidihormonien tuotantoon kykeneviä soluja. Saadut tulokset viittaavat siihen, että freemartineilla esiintyy uroksenkaltaista hormonieritykstä sikiökaudella ja syntymän jälkeen. Hormonierityksen voidaan olettaa vaikuttavan freemartinin omaan sukupuolen kehittymiseen, jos hormonit erittyvät samalla tavoin kuin uroksen sukupuolen kehittymisessä. Toisin sanoen mitä enemmän hormonituotantoon kykeneviä soluja on ja mitä järjestäytyneemmin ne ovat sijoittuneet sukurauhasessa, sitä todennäköisemmin näiden solujen tuottamat uroshormonit vaikuttavat freemartinin maskulinisoitumiseen. Näin ollen niillä freemartineilla, joilla solujen järjestäytyminen ei ole selvää tai solujen värjäytyminen on heikkoa, freemartinin sukurauhasten tuottamien hormonien vaikutus sukupuolen kehittymiseen olisi vähäinen.
  • Summanen, Anni (2015)
    Hevosen näivetystauti on lentiviruksiin kuuluvan EIA-viruksen (equine infectious anemia) aiheuttama globaalisti levinnyt vaarallinen, vastustettava eläintauti. Se voi infektoida kaikkia hevoseläimiä (hevonen, poni, aasi, muuli ja seepra) ja leviää pääasiassa veren välityksellä purevien Tabanidae-heimon hyönteisten välityksellä. Virus voi kuitenkin levitä myös iatrogeenisen tartunnan kautta (likaiset instrumentit, verituotteet), astutuksessa ja tammasta varsaan tiineyden tai imetyksen aikana. Isäntäeläimessä virus aiheuttaa nimensä mukaisesti vakavan anemian ja eläimen kuihtumisen. Muita tyypillisiä oireita ovat syömättömyys, trombosytopenia, kova kuume ja jopa kuolema. Tauti etenee tyypillisesti kolmessa vaiheessa, joista ensimmäinen on akuutti infektio. Akuutin vaiheen jälkeen hevoselle usein kehittyy krooninen tauti, jolloin eläin oirehtii säännöllisen epäsäännöllisesti. Lopulta eläin voi edetä taudin subkliiniseen vaiheeseen, jossa se toimii viruksen oireettomana kantajana. Tautiin ei ole olemassa parantavaa hoitoa, vaan terapia koostuu tukihoidosta. Mikäli eläin selviää taudin akuutista vaiheesta, tulee siitä viruksen elinikäinen kantaja ja se muodostaa näin uhan taudin leviämisestä muille hevosille. Tämän vuoksi infektoituneet hevoset yleensä karsitaan. Tauti diagnosoidaan tyypillisten kliinisten oireiden ja serologisten testien avulla. Näistä käytetyimmät ovat Coggins- ja ELISA-testi. Diagnoosista haastavan tekee oireettomien kantajien erottaminen hevospopulaatiosta ja viruksen kyky muuntautua, mikä on myös syy sille miksi tehokkaan rokotteen kehittämisessä EIAV:tä vastaan ei ole onnistuttu. Suomi on toistaiseksi vapaa näivetystaudista, mutta infektioita todetaan jatkuvasti Keski- ja Etelä-Euroopassa sekä heti itärajan takana Venäjällä. Kansainvälisen hevosliikenteen lisääntyminen sekä ravi- että ratsupuolella asettaa myös oman maamme hevoset vaaraan. Mikäli tauti pääsisi maahamme, voisi se merkitä mittavia taloudellisia tappioita Suomen hevostaloudelle. Tärkeä osa taudin vastustamista olisi siksi riskiperusteinen tuontihevosten testaaminen EIAV:n varalta ja varsinkin kansainvälisesti matkustavien hevosten terveydentilan säännöllinen seuranta.
  • Routila, Susanna (2015)
    Tämän kirjallisuuskatsauksen tarkoituksena on kuvata hevosen herpes-ja arteriittivirusten aiheuttaman taudin kliininen kuva, epidemiologia ja diagnostiikka sekä tarkastella näiden pohjalta tartuntojen ennaltaehkäisyn ja leviämisen hallinnan keinoja. Katsauksessa pyritään kuvaamaan toimintatapoja tämänhetkisessä tautitilanteessa sekä esittämään vaihtoehtoja tautitilanteen mahdollisesti muuttuessa tulevaisuudessa. Hevosen herpes-ja arteriittivirukset ovat maailmanlaajuisesti esiintyviä hevosten viruksia, jotka aiheuttavat tavallisimmin lieväoireisia hengitystietulehduksia nuorille hevosille. Molempien virusten taudinkuvaan voi lisäksi liittyä kantavien tammojen abortteja. Suomessa esiintyy vuosittain muutamia sekä herpes-että arteriittiviruksen aiheuttamia tautitapauksia. Herpesviruksista EHV4 (Equine Herpesvirus 4) on tavallinen nuorten, alle kaksivuotiaiden hevosten akuutin hengitystietulehduksen aiheuttaja. EHV1 (Equine Herpesvirus 1) voi hengitystieinfektion lisäksi aiheuttaa lopputiineenä oleville tammoille abortteja. Herpesviruksen aiheuttamista luomisista puhutaan kansankielessä usein virusaborttina. EHV1-infektion harvinaisena ilmenemismuotona tunnetaan lisäksi neurologisiin oireisiin johtava enkefalomyeliitti. Hevosen arteriittiviruksen aiheuttamatauti tunnetaan nimellä EVA (Equine Viral Arteritis). Hengitystieinfektio on tyypillisesti lieväoireinen, mutta voimakkaaseen kliiniseen kuvaan saattaa liittyä korkea kuume ja laaja-alainen turvotus. Kantavilla tammoilla infektio voi johtaa sikiön abortoitumiseen 3. tiineyskuukauden jälkeen. Herpes-ja arteriittivirukset leviävät hevosesta toiseen hengitystie-eritteiden ja abortoituneiden sikiöiden välityksellä. Molempien virusten epidemiologia asettaa lisäksi tautikontrolloinnille haasteita, sillä myös oireettomat hevoset voivat levittää virusta. Herpesviruksille on tyypillistä latentit eli piilevät infektiot, jolloin myös kliinisesti oireettomat eläimet toimivat viruksenlevittäjinä. Arteriittivirus voi jäädä pitkittyneesti eli persistoivasti oireettomienkantajaoriiden spermaan ja levitä astutuksen tai siemennyksen yhteydessä tammoihin. Sekä herpes-että arteriittivirusten hallinta perustuu ensisijaisesti talleilla tehtävään tautisuojaukseen. Viruksen leviämistä pyritään ennaltaehkäisemään esimerkiksi sijoittamalla riskiryhmään kuuluvat hevoset pieniin ryhmiin erilleen muista hevosista. Etenkin nuoret, kilpailuissa käyvät hevoset tulisi pitää erillään tiineinä olevista tammoista. Uudet tulokkaat tulisi eristää riittäväksi ajaksi. Monissa maissa, ei kuitenkaan Suomessa, on käytössä nuorille oreille tarkoitettu persistoivalta infektiolta suojaava arteriittivirusrokote. Herpesviruksia vastaan Suomessa on käytettävissä rokote, joka antaa osittaisen suojan. Rokotetta voidaan käyttää lieventämään taudin oireita sekä apuna tautikontrolloinnissa vähentämään sairastuneiden hevosten viruseritystä ja sitä kautta muihin hevosiin kohdistuvaa tautipainetta. Herpes-ja arteriittivirusten torjunnassa on kuitenkin pidettävä mielessä, että rokotteet antavat ainoastaan lyhytkestoisen ja osittaisen suojan ja tallien tautisuojauksella on edelleen keskeinen rooli tautivastustuksen onnistumisessa.
  • Ollila, Katri (2015)
    Kondrodystrofisilla koirilla on lyhyet ja raskaat raajat. Eturaajat tyypillisesti taipuvat, kaareutuvat tai raajan alaosat kääntyvät ulospäin. Kondrodystrofisia rotuja ovat muun muassa mäyräkoira ja basset hound. Kondrodystrofisilla koiraroduilla on tavattu kyynärluun distaalisen kasvulevyn ennenaikaista sulkeutumista (PCDUP). Tästä ajankohtaisesta aiheesta oleva materiaali on hajanaista. Näin ollen oli tarpeen perehtyä ongelmakokonaisuuteen, jossa selvitetään PCDUP:in etiologia, patogeneesi, diagnoosi, hoito ja ennuste kondrodystrofisilla roduilla. Raajojen pitkät luut kehittyvät rustonsisäisen luutumisen kautta. Kondrodystrofisilla roduilla rustonmuodostumisen määrä rustonsisäisessä luutumisessa on vähäisempi. Kondrodystrofisilla roduilla on ylimääräinen kopio, niin sanottu retrogeeni, FGF4- proteiinia koodaavasta geenistä, jonka arvellaan vaikuttavan pitkien luiden kasvuun. Värttinä- ja kyynärluu muodostavat kyynärvarren. Värttinäluussa on distaalinen ja proksimaalinen kasvulevy, jotka yhdessä saavat aikaan värttinäluun pituuskasvun. Myös kyynärluussa on distaalinen ja proksimaalinen kasvulevy. Kyynärluu kasvaa kyynärnivelen distaalipuolelta ainoastaan distaalisesta kasvulevystä. Sekä värttinä- että kyynärluun kasvunopeuksien tulee pysyä toisiinsa nähden tasapainossa, jotta niiden yhdessä muodostama kyynärnivelen nivelpinta pysyisi tasaisena. PCDUP:issa kyynärluun distaalinen kasvulevy sulkeutuu ennenaikaisesti ja kyynärluun kasvu tyrehtyy värttinäluun jatkaessa kasvamista. Ilmiötä on raportoitu muun muassa basset houdeilla, welsh corgeilla ja skyenterriereillä. PCDUP:in on osoitettu assosioituvan kondrodystrofiaan. Skyenterriereillä sen arvellaan olevan resessiivisesti periytyvä, mutta vaihtelevasti ilmennetty piirre. PCDUPI:illa on vaikutuksia kyynärpäähän ja -varteen. Kyynärluuhun nähden liian pitkä värttinäluu kaareutuu kraniaali- ja mediaalisuuntaan, jolloin raajan asento muuttuu valgus-asennoksi. Liian pitkä värttinäluu myös kiertyy lyhyen kyynärluun ympärille aiheuttaen raajan kiertymisen ulospäin. Lisäksi olka-kyynärnivelen nivelrako laajenee, jolloin seurauksena on kyynärnivelen inkongruenssi eli osien keskinäinen yhteensopimattomuus. Inkongruenssi aiheuttaa nivelrikkoa. Kliinisiä oireita ovat puolestaan kipu, ontuminen, valgus-asento, kyynärvarren kaareutuminen mediaali- ja kraniaalisuuntaan, kyynärvarren kiertyminen ulospäin sekä etujalkojen liike, jossa kyynärpää pysyy suorana ja raajan koukistus ja ojennus tuotetaan pelkästään olkapäästä. Inkongruenssi voidaan havaita joko röntgen-, tietotokonetomografia- tai magneettikuvista. PCDUP ja siitä johtuva inkongruenssi hoidetaan kirurgisesti ja leikkaus tulisi tehdä mahdollisimman aikaisin, jotta vakavalta nivelrikolta voitaisiin välttyä. Inkongruenssin hoidossa tällä hetkellä vallitseva käytäntö on kyynärluun kaksoisvino osteotomia, jossa kyynärluun proksimaaliosaan tehdään vino sahauslinja kaudoproksimaalisesta kraniodistaalisesti ja proksimolateraalisesta distomediaalisesti. Osteotomian jälkeen kyynärluun annetaan vapaasti hakea uusi paikkansa. Valitettavasti tekniikan pitkäaikaisista hyödyistä ja ennusteeseen vaikuttavista tekijöistä ei ole toistaiseksi julkaisuja. Värttinäluun asentoa voidaan korjata värttinäluun osteotomialla. Kirjallisuudessa on kuvattu lukuisia eri osteotomia- ja kiinnitystekniikoita. Lähes kaikista näistä tekniikoista on raportoitu kohtalaisia tai hyviä hoitotuloksia myös kondrodystrofisilla koirilla. Näissä tekniikoissa nivelrikon kehittymis- ja etenemisennusteeseen vaikuttaa ennen leikkausta kliinisesti havaittavista asioista pääasiassa inkongruenssi ja valgus-asennon voimakkuus.
  • Ollila, Katri (2015)
    Kondrodystrofisilla koirilla on lyhyet ja raskaat raajat. Eturaajat tyypillisesti taipuvat, kaareutuvat tai raajan alaosat kääntyvät ulospäin. Kondrodystrofisia rotuja ovat muun muassa mäyräkoira ja basset hound. Kondrodystrofisilla koiraroduilla on tavattu kyynärluun distaalisen kasvulevyn ennenaikaista sulkeutumista (PCDUP). Tästä ajankohtaisesta aiheesta oleva materiaali on hajanaista. Näin ollen oli tarpeen perehtyä ongelmakokonaisuuteen, jossa selvitetään PCDUP:in etiologia, patogeneesi, diagnoosi, hoito ja ennuste kondrodystrofisilla roduilla. Raajojen pitkät luut kehittyvät rustonsisäisen luutumisen kautta. Kondrodystrofisilla roduilla rustonmuodostumisen määrä rustonsisäisessä luutumisessa on vähäisempi. Kondrodystrofisilla roduilla on ylimääräinen kopio, niin sanottu retrogeeni, FGF4- proteiinia koodaavasta geenistä, jonka arvellaan vaikuttavan pitkien luiden kasvuun. Värttinä- ja kyynärluu muodostavat kyynärvarren. Värttinäluussa on distaalinen ja proksimaalinen kasvulevy, jotka yhdessä saavat aikaan värttinäluun pituuskasvun. Myös kyynärluussa on distaalinen ja proksimaalinen kasvulevy. Kyynärluu kasvaa kyynärnivelen distaalipuolelta ainoastaan distaalisesta kasvulevystä. Sekä värttinä- että kyynärluun kasvunopeuksien tulee pysyä toisiinsa nähden tasapainossa, jotta niiden yhdessä muodostama kyynärnivelen nivelpinta pysyisi tasaisena. PCDUP:issa kyynärluun distaalinen kasvulevy sulkeutuu ennenaikaisesti ja kyynärluun kasvu tyrehtyy värttinäluun jatkaessa kasvamista. Ilmiötä on raportoitu muun muassa basset houdeilla, welsh corgeilla ja skyenterriereillä. PCDUP:in on osoitettu assosioituvan kondrodystrofiaan. Skyenterriereillä sen arvellaan olevan resessiivisesti periytyvä, mutta vaihtelevasti ilmennetty piirre. PCDUPI:illa on vaikutuksia kyynärpäähän ja -varteen. Kyynärluuhun nähden liian pitkä värttinäluu kaareutuu kraniaali- ja mediaalisuuntaan, jolloin raajan asento muuttuu valgus-asennoksi. Liian pitkä värttinäluu myös kiertyy lyhyen kyynärluun ympärille aiheuttaen raajan kiertymisen ulospäin. Lisäksi olka-kyynärnivelen nivelrako laajenee, jolloin seurauksena on kyynärnivelen inkongruenssi eli osien keskinäinen yhteensopimattomuus. Inkongruenssi aiheuttaa nivelrikkoa. Kliinisiä oireita ovat puolestaan kipu, ontuminen, valgus-asento, kyynärvarren kaareutuminen mediaali- ja kraniaalisuuntaan, kyynärvarren kiertyminen ulospäin sekä etujalkojen liike, jossa kyynärpää pysyy suorana ja raajan koukistus ja ojennus tuotetaan pelkästään olkapäästä. Inkongruenssi voidaan havaita joko röntgen-, tietotokonetomografia- tai magneettikuvista. PCDUP ja siitä johtuva inkongruenssi hoidetaan kirurgisesti ja leikkaus tulisi tehdä mahdollisimman aikaisin, jotta vakavalta nivelrikolta voitaisiin välttyä. Inkongruenssin hoidossa tällä hetkellä vallitseva käytäntö on kyynärluun kaksoisvino osteotomia, jossa kyynärluun proksimaaliosaan tehdään vino sahauslinja kaudoproksimaalisesta kraniodistaalisesti ja proksimolateraalisesta distomediaalisesti. Osteotomian jälkeen kyynärluun annetaan vapaasti hakea uusi paikkansa. Valitettavasti tekniikan pitkäaikaisista hyödyistä ja ennusteeseen vaikuttavista tekijöistä ei ole toistaiseksi julkaisuja. Värttinäluun asentoa voidaan korjata värttinäluun osteotomialla. Kirjallisuudessa on kuvattu lukuisia eri osteotomia- ja kiinnitystekniikoita. Lähes kaikista näistä tekniikoista on raportoitu kohtalaisia tai hyviä hoitotuloksia myös kondrodystrofisilla koirilla. Näissä tekniikoissa nivelrikon kehittymis- ja etenemisennusteeseen vaikuttaa ennen leikkausta kliinisesti havaittavista asioista pääasiassa inkongruenssi ja valgus-asennon voimakkuus.
  • Sandelin, Atte (2015)
    Tarttuvia sorkkasairauksia ovat sorkkavälin ihotulehdus, sorkka-alueen ihotulehdus, kantasyöpymä ja sorkkavälin ajotulehdus. Sorkka-alueen ihotulehdus ja sorkkavälin ajotulehdus ovat näistä neljästä voimakkaimmin oireilevia aiheuttaen kipua ja eläinten ontumista. Kipuilu ja ontuminen huonontavat eläinten hyvinvointia ja karjan taloudellista kannattavuutta. Kannattavuuden laskun aiheuttavat lisääntyneet hoitokustannukset, eläinkaupan vaikeutuminen ja maidontuotannon väheneminen. Tarttuvia sorkkasairauksia esiintyy huomattavasti useammin pihatto- kuin parsinavetoissa. Tarttuvat sorkkasairaudet ovat tämän hetkisen tietämyksen mukaan bakteerien aiheuttamia ja tartunta leviää karjassa eläinyksilöiden välillä. Karjasta toiseen tarttuvat sorkkasairaudet voivat päästä leviämään esimerkiksi ostoeläinten, työkoneiden, eläinlääkäreiden tai sorkkahoitajien välityksellä. Kliinisesti sairaille eläimille annetaan paikallishoidon lisäksi kipulääke ja tarvittaessa aloitetaan systeeminen antibioottihoito. Paikallishoidolla tarttuvien sorkkasairauksien yhteydessä tarkoitetaan lähinnä sorkan puhdistamista, vuolemista ja hoitavan aineen annostelua sorkka-alueelle. Annostelu voidaan suorittaa joko ruiskuttamalla aine sorkka‐alueelle tai sorkkakylvyn avulla. Sorkkakylpyjä käyttämällä hoitava aine saadaan helposti annosteltua eläinten sorkkiin ja isojen eläinryhmien hoito helpottuu. Sorkkakylvyn tarkoituksena ei ole ainoastaan hoitaa sairaita yksilöitä vaan myös ennaltaehkäistä uusien tartuntojen syntymistä. Sorkkakylpy onkin usein käytössä koko karjalle tai eläinryhmälle, eikä pelkästään sairaille yksilöille. Kylpyaltaat suositellaan sijoitettavaksi lypsyn jälkeen eläinten kulkuväylälle. Altaan on oltava tarpeeksi pitkä ja reunojen tarpeeksi korkeat, että varmistutaan riittävästä askelmäärästä hoitoaineessa. Keväällä 2013 suoritetun kyselytutkimuksen tarkoituksena oli selvittää sorkkakylpyjen käyttöastetta suomalaisissa lypsykarjoissa. Lisäksi selvitettiin mitä sorkkakylpyaineita lypsykarjoissa oli käytössä. Kyselytutkimukseen vastasi 387 karjanomistajaa. Kaikissa kyselyyn osallistuneissa karjoissa oli vuonna 2012 vähintään 50 lypsylehmää. Kyselyyn vastanneista karjoista 23% oli sorkkakylpy käytössä tai sorkkakylpyä oli käytetty aikaisemmin tilalla. Sorkkakylpyjen käyttöön vaikutti suuresti tilan tautitilanne sorkkavälin ajotulehduksen suhteen. Karjoissa, joissa sorkkavälin ajotulehdusta ei ollut todettu, vain 8% oli sorkkakylpy käytössä. Karjoissa, joissa sorkkavälin ajotulehdusepidemia oli todettu, sorkkakylpy oli käytössä 69%. Suomessa oli keväällä 2015 markkinoilla alle kymmenen eri sorkkakylpyvalmistetta, joista kuparisulfaatti oli hypoteesin mukaisesti selkeästi eniten käytössä oleva valmiste. Sorkkavälin ajotulehdusepidemian hoitoon kuparisulfaatin oli valinnut 60% sorkkakylpyjä käyttäneistä karjoista ja ennaltaehkäisyynkin käytettäväksi valmisteeksi 45% karjoista. Toiseksi suosituimpia sorkkakylpyvalmisteita sekä sorkkavälin ajotulehduksen hoidossa että tarttuvien sorkkasairauksien ennaltaehkäisyssä olivat DeLavalin 4Hooves ja Hoofcare DA -valmisteet. Maailmalla yleisesti käytössä olevien valmisteiden, kuten formaliinia tai erilaisia antibiootteja sisältävien aineiden, käyttö sorkkakylvyissä on Suomessa kielletty. Tässä työssä tehty listaus Suomessa markkinoilla olevista valmisteista helpottaa sopivan valmisteen valintaa karjatilalla.
  • Ohvo, Anu (2015)
    Vasikkaripulit ovat hengitystiesairauksien ohella vasikoiden yleisimpiä sairauksia, joista koituu tiloille taloudellisia tappioita. Ripuli aiheuttaa vasikoilla kuivumista, elektrolyyttitasapainon häiriöitä, metabolista asidoosia sekä negatiivista energiatasapainoa, joita pyritään korjaamaan oikeanlaisen nesteytyksen sekä maitojuoton jatkamisen avulla. Suun kautta annettavat elektrolyyttivalmisteet ovat oleellisessa osassa vasikkaripuleiden hoidossa, sillä ne ovat halpoja ja helppoja annostella. Tämän lisensiaatin tutkielman tarkoituksena on selvittää, millaisia ominaisuuksia hyvällä suun kautta annettavalla elektrolyyttivalmisteella tulisi olla vasikkaripuleiden hoidon kannalta ja miten Suomessa saatavilla olevat valmisteet tähän tarkoitukseen soveltuvat. Syy tämän aiheen valintaan oli se, että kyseisten tuotteiden vertailua ei ole aiemmin tehty Suomessa ja lisätietoa tästä asiasta tarvitaan. Vertailuun valikoitui 11 Suomessa käytettävää suun kautta annettavaa elektrolyyttivalmistetta, joista kolme (Benfital Plus, Energaid ja Hydrafeed) oli ominaisuuksiltaan sellaisia, että ne soveltuivat vasikkaripuleiden hoitoon. Muilla valmisteilla oli suosituksiin nähden havaittavissa puutteita. Tulosten perusteella valmisteiden välillä ilmeni paljon poikkeavuuksia ja tämä herättääkin kysymyksen tuotekehittelyn ja elektrolyyttivalmisteiden ns. päivityksen tarpeesta, jotta useampi kuin muutama valmiste vastaisi kirjallisuuden suosittelemia normeja. Joistakin tuotteista oli myös hankalasti saatavilla tärkeimpien elektrolyyttien, alkalisoivien ainesosien sekä glukoosin pitoisuuksia, mikä hankaloitti vertailun tekemistä. Tällä on suuri merkitys vertailujen tekemiseen esimerkiksi eläinlääkärin tai tilallisen toimesta, sillä vasikkaripuleiden hoidon kannalta on oleellista, että annettava elektrolyyttivalmiste on ominaisuuksiltaan tarkoitukseen sopiva ja tehokas. Siksi tämän lisensiaatin tutkielman yhtenä tavoitteena oli myös helpottaa eläinlääkäreiden tekemää vertailua eri valmisteiden välillä kertomalla, mitä hyvältä suun kautta annettavalta elektrolyyttivalmisteelta tulisi edellyttää.
  • Isokallio, Pauliina (2015)
    Utaretulehdus on lypsylehmien yleisin sairaus. Utaretulehdus aiheuttaa merkittäviä taloudellisia menetyksiä tuottajille hoitokustannuksien, menetetyn maidon, lisätyön ja lehmien poistojen johdosta, minkä vuoksi utaretulehduksen toteaminen mahdollisemman aikaisin ja taudinaiheuttajan diagnosoiminen ovat tärkeitä oikean hoidon valitsemisen kannalta. Utaretulehduksen aiheuttamia muutoksia maidossa tai oireita voidaan käyttää apuna utaretulehduksen toteamisessa, mutta maitonäytteen bakteriologinen tutkimus on aina välttämätön taudinaiheuttajan diagnosoimiseksi. Kaikkia utaretulehdusta aiheuttavia taudinaiheuttajia voi olla maitonäytteessä kontaminaation seurauksena, mikä tekee useita lajeja sisältävän maitonäytteen tuloksen tulkinnan mahdottomaksi. Mahdollisen kontaminaation vuoksi bakteriologisen tuloksen tulee vastata oirekuvaa ja hoitopäätöstä ei tule tehdä pelkän bakteriologisen tuloksen perusteella. Tuloksen luotettavuutta voidaan parantaa mahdollisimman aseptisella näytteenotolla sekä näytteen asianmukaisella käsittelyllä ja säilytyksellä. Kontaminoitunutta näytettä ei pidä tulkita, vaan tulee ottaa uusi maitonäyte. Tämä viivästyttää hoidon aloittamista ja tuo lisäkuluja omistajalle. Kirjallisuuskatsauksessa perehdytään utaretulehduksen toteamiseen, maitonäytteenottoon ja bakteriologisiin tutkimuksiin. Kokeellisessa osassa tutkittiin perinteisellä aseptisella menetelmällä ja maitokanyylin kautta otetuiden näytteiden bakteriologisten tulosten eroja sekä eri raja-arvojen vaikutusta real-time PCR-menetelmän tuloksiin (PathoProof Mastitis Assay 16-Kit, Thermo Fisher Scientific Ltd). Oletuksena oli, että maitonäytteessä esiintyisi kanyylillä otettaessa vähemmän lajeja näytettä kohden kuin perinteisellä näytteenottomenetelmällä. Molemmat näytteet otettiin samoista neljänneksistä ja kumpiakin näytteitä otettiin 226 kappaletta. Kanyylilla otettaessa lajien lukumäärä näytteessä oli merkitsevästi pienempi kuin perinteisellä näytteenotolla. Negatiivisten näytteiden määrä lisääntyi ja kontaminoituneiden näytteiden määrä väheni kanyylinäytteissä perinteiseen näytteenottoon verrattuna. Mitä suurempaa raja-arvoa käytettiin, sitä enemmän todettiin kontaminoituneita maitonäytteitä ja vähemmän negatiivisia tuloksia. C. bovis ja Staphylococcus spp. olivat tutkimuksessa yleisimmin havaitut lajit. Staphylococcus spp. oli kontaminoituneissa näytteissä useimmin havaittu laji. Myös hiivaa ja C. bovista havaittiin usein kontaminoituneissa näytteissä. Maitokanyyli vaikuttaa lupaavalta menetelmältä maitonäytteiden kontaminaation vähentämiseksi, mutta kanyylin käyttö on invasiivista ja kanyylilla voidaan aiheuttaa vaurioita vetimeen. Tämän vuoksi kanyylin käyttö on lehmän kannalta perinteistä näytteenottoa huonompi vaihtoehto. Kanyylimenetelmästä ja sen aiheuttamista haitoista tarvitaan kuitenkin lisää tutkimuksia ennen kuin menetelmää voisi suositella perinteisen maitonäytteenoton sijasta.
  • Hovila, Veera (2015)
    Lampaan kaseöösi lymfadeniitti eli CLA (engl. caseous lymphadenitis) on maailmanlaajuisesti laajalle levinnyt infek-tiosairaus, jota esiintyy yleisesti useissa suurissa lammastuottajamaissa, kuten Australiassa, USA:ssa ja Iso-Britanni-assa. Se aiheuttaa merkittäviä kustannuksia lammastuottajamaille lisäämällä ruhojen ja ruhonosien hylkäyksiä, kas-vattamalla lihantarkastuskuluja ja vähentämällä villantuotantoa. Sairaus ilmenee kahtena eri muotona, sisäisenä ja ulkoisena, jotka voivat esiintyä sairastuneella lampaalla samanaikaisesti. Ulkoinen muoto havaitaan kliinisessä muo-dossa ulkoisten imusolmukkeiden suurentumisena. Infektoituneet imusolmukkeet saattavat erittää märkää. Sisäi-sessä muodossa sisäelimiin, tavallisimmin keuhkoihin, kehittyy märkäpesäkkeitä. Sairauden sisäistä muotoa ei pys-tytä havaitsemaan kliinisessä tutkimuksessa. Sairauden aiheuttaja on bakteeri Corynebacterium pseudotuberculosis, jolle ominaista on kyky säilyä hengissä mak-rofagien sisällä. Makrofagien mukana taudinaiheuttaja pääsee ihon pinnalta imuteitä pitkin paikallisiin imusolmukkei-siin, joissa se muodostaa kyseiselle bakteerille ominaisia pyogranulomatoottisia muutoksia. Leviäminen muualle eli-mistöön tapahtuu sairauden alkuvaiheessa oletettavasti verenkierron mukana. Sairaus on luonteeltaan krooninen ja hitaasti etenevä, ja siihen liittyy harvoin muita oireita imusolmukkeiden suurentumisen lisäksi. Taudinaiheuttaja leviää uusiin yksilöihin erittävistä ulkoisista paiseista tai keuhkoista peräisin olevan märkäeritteen välityksellä joko suorassa kontaktissa tai ympäristön, tavaroiden tai ihmisten välityksellä. C. pseudotuberculosiksen kyky säilyä ympäristössä pitkiäkin aikoja edistää sen leviämistä. Suurin osa uusista tartunnoista tapahtuu 1-2 –vuotiailla lampailla keritsimisen yhteydessä, jolloin taudinaiheuttaja pääsee pienten ihovaurioiden kautta leviämään muualle elimistöön. CLA:n hoito ei ole tuloksekasta, joten sen leviämistä on pyrittävä hallitsemaan muilla keinoin. Uusiin lampoloihin sai-raus leviää tyypillisesti ostoeläinten mukana, joten lampolaan tuotavat uudet eläimet tulisi tutkia kliinisten CLA:n oirei-den varalta. Lampolan sisällä leviämistä on tähän mennessä pyritty hallitsemaan kliinisesti sairaita yksilöitä karsimalla sekä rokotusohjelmilla. Australiassa rokottaminen on osoittautunut tehokkaaksi CLA:n kontrollointimenetelmäksi, mutta EU-maissa sopivia rokotteita ei toistaiseksi ole markkinoilla. Tutkimushankkeissa on sairauden saneerauksessa onnistuttu tutkimalla kaikki lampolan lampaat säännöllisin väliajoin sekä kliinisesti että serologisesti ELISA-testillä vasta-aineiden varalta ja karsimalla tai eristämällä kaikki kliinisesti oireilevat ja ELISA-testissä positiivisen näytteen antaneet yksilöt. Lisää tutkimusta vaaditaan, jotta saneerausohjelmia voitaisiin soveltaa lammastaloudessa. Suomessa CLA:ta ei ole toistaiseksi vielä todettu, mutta sen leviäminen Suomeen on mahdollista tuontilampaiden tai ulkomaalaisten keritsijöiden välityksellä. Tämän lisensiaatin tutkielman tavoitteena on koota keskeinen tutkimustieto sairaudesta suomeksi ja siten lisätä tietoisuutta CLA:sta eläinlääkäreiden ja lampurien keskuudessa. Tavoitteena on myös pohtia kirjallisuudesta löytyvän informaation merkitystä Suomen olosuhteissa ja ottaa kantaa siihen, miten sitä voidaan käytännössä hyödyntää, jos CLA:n kontrollointi tulee Suomessa ajankohtaiseksi. Kun tietoa on helposti ja nopeasti saatavilla, pystytään sairauteen varautumaan paremmin ja tarvittaessa ryhtymään tehokkaisiin toimenpitei-siin sen leviämisen estämiseksi.
  • Grekula, Meri (2015)
    Työssä käsitellään naudan hypokalsemian etiologiaa, patofysiologiaa, taudin eri muotoja sekä eri hoitotapoja. Työn pääpaino on kuitenkin naudoille suun kautta annettavissa kalsiumvalmisteissa: mikä on niiden toimintaperiaate, mikä vaikutus niillä on lehmän hypokalsemiaan ja mitä eri valmisteita on saatavila Suomessa. Tavoitteena oli selvittää, mitä eroa valmisteilla on, mitä valmisteita kannattaisi käyttää ja miten ja missä tapauksissa. Naudan hypokalsemia johtuu lehmän kyvyttömyydestä pitää veren kalsiumpitoisuus normaalina suuren kalsiummenetyksen tai kalsiumin saannin puutteen vuoksi. Tunnetuin muoto on poikimisen yhteydessä usein esiintyvä poikimahalvaus. Siihen sairastuu Suomessa noin 5 % lypsylehmistä. Hypokalsemian aiheuttamaa halvausta esiintyy toisinaan myös muulloin johtuen esimerkiksi pötsin toiminnan häiriintymisestä tai septisestä utaretulehduksesta. Tällöin tilaa kutsutaan alimentaariseksi hypokalsemiaksi. Subkliinisella hypokalsemialla tarkoitetaan taas tilaa, jossa veren kalsiumpitoisuus laskee poikimisen yhteydessä alle normaalin, mutta näkyviä oireita ei havaita. Tämä muoto saattaa aiheuttaa enemmän taloudellisia menetyksiä kuin kliininen poikimahalvaus, koska jopa puolella useamman kerran poikineista lehmistä on lievä hypokalsemia poikimisen jälkeen. Subkliininen hypokalsemia saattaa heikentää yleiskuntoa ja altistaa monille sairauksille, kuten juoksutusmahan siirtymälle, kohdun esiinluiskahdukselle ja infektioille. Hypokalsemian hoidon valitseminen riippuu lehmän voinnista. Jos lehmä seisoo vielä, on suositeltavaa korjata hypokalsemia suun kautta annettavalla kalsiumilla, mutta lehmän jo maatessa hoitona on suonensisäinen kalsium. Suun kautta annettavan kalsiumin etu on sen tasaisempi vaikutus veren kalsiumpitoisuuteen. Kun kalsiumia annetaan suonensisäisesti, veren kalsiumpitoisuus nousee aluksi jyrkästi, mutta siitä seuraavan hyperkalsemian aiheuttaman elimistön vasteen vuoksi laskee nopeasti alle normaalin pitoisuuden. Tästä johtuen lehmät usein halvaantuvatkin uudelleen suonensisäisen hoidon jälkeen. Järkevää on antaa kalsiumia suun kautta myös suonensisäisen hoidon lisänä, jotta uudelleen halvaantumista ei tapahtuisi. Tehokkaassa kalsiumvalmisteessa on kalsiumia 50-125 grammaa riippuen kalsiumsuolasta. Kalsiumkloridina kalsiumia tarvitaan 50 grammaa ja kalsiumpropionaattina 75-125 grammaa, jotta ruuansulatuskanavassa saavutetaan riittävän korkea kalsiumpitoisuus , jolloin kalsium kulkeutuu passiivisesti epiteelisolujen välistä verenkiertoon pitoisuuserojensa mukaisesti. Suomessa saatavilla olevien valmisteiden kalsiummäärä vaihtelee 19 grammasta 67 grammaan. Osassa valmisteita on käytetty kalsiumsuoloja, joiden imeytymisestä ja tehosta lehmällä ei ole saatavilla tutkittua tietoa. Lisäksi yhdessä valmisteessa on käytetty kalisiumkarbonaattia, joka on todettu tehottomaksi hypokalsemisella lehmällä. Kalsiummäärän ja –suolan lisäksi kalsiumvalmisteen olomuoto ja seosaineet vaikuttavat myös imeytymiseen. Valmisteiden suurten eroavaisuuksien vuoksi sopivan valmisteen valitseminen voi olla haastavaa. Suomessa parhaiten suosituksia vastaavia valmisteita ovat Bovikalc-bolus ja Kalsiumpasta.