Eläinlääketieteellinen tiedekunta

 

Recent Submissions

  • Korpipää, Maria (Helsingin yliopisto, 2019)
    Suomi hyväksyi kasvatetut hyönteiset elintarvikkeeksi syyskuussa 2017 kuudentena valtiona Euroopassa. Lisäksi hyönteisproteiinin käyttö rehuna sallittiin vesiviljelyeläimille 1.7.2017 alkaen. Tätä aiemmin hyönteisperäistä proteiinia on saanut myydä vain turkiseläimille ja lemmikeille. Elintarviketuotantoeläinten kohdalla vain elävien hyönteisten syöttäminen on sallittua, eikä märehtijöille rehuhyönteisiä saa käyttää lainkaan. Hyönteisten käyttö ruokana ja rehuna onkin herättänyt maailmanlaajuista kiinnostusta vaihtoehtoisena proteiininlähteenä nykyisen ruoka- ja rehuproteiinin tuotannon ollessa muun muassa kallista ja ympäristöä kuormittavaa. Suomen ja Euroopan yhteinen lainsäädäntö rehu- ja ruokahyönteisistä on edelleen keskeneräistä. Myös hyönteisten käyttöön liittyvät riskit ovat vielä osin tuntemattomia. Tämän kirjallisuuskatsauksen tavoitteena oli kuvata ruoka- ja rehuhyönteisten kasvatukseen liittyviä biologisia riskejä hyönteistuotantoketjussa, ajankohtaisia tutkimustuloksia riskienhallinnasta sekä riskeihin liittyviä tietoaukkoja, jotka tarvitsisivat lisätutkimusta. Lisäksi tavoitteena oli käsitellä hyönteisten hyvinvointikysymyksiä ja niiden terveydenhuoltoa alkutuotannossa. Elintarviketurvallisuusvirasto Eviran ylläpitämä lista sallituista rehu- ja ruokahyönteislajeista on keskeneräinen. Elintarvikkeena hyväksyttyjä lajeja ovat esimerkiksi kotisirkka (Acheta domesticus), trooppinen kotisirkka (Gryllodes sigillatus) ja jauhomato (Tenebrio molitor). Rehukäytössä sallittuja ovat esimerkiksi huonekärpäsen (Musca domestica) ja mustasotilaskärpäsen (Hermetia illucens) toukkamuodot, jauhomato ja buffalomato (Alphitobius diaperinus). Nykytietämys kasvatettujen ruoka- ja rehuhyönteisten riskeistä rajautuu yksittäisiin tutkimuksiin ja Euroopan Elintarviketurvallisuusvirasto EFSA:n vuonna 2015 tekemään riskinarvioon. Tärkeimpiä biologisia riskejä ovat bakteerit mikrobilääkeresistentit bakteerikannat mukaan lukien, virukset, loiset, sienet, prionit ja allergeenit. Lisäksi hyönteiskasvattamossa voi olla hygienia- ja tautiriskin aiheuttavia tuholaisia. Uusia riskejä havaitaan mahdollisesti vielä tiedon karttuessa lisää. Hyönteisten jatkoprosessointi vähentää biologisten riskien mahdollisuutta. Erityisesti kuumennus vähentää selkeästi hyönteisten mikrobikuormaa. Kuumennuksen ja esimerkiksi kuivaamisen ja pakastamisen tehokkuudesta hyönteisraaka-aineen riskien hallinnassa ei ole vielä tarpeeksi tutkittua näyttöä. Hyönteisten hyvinvointi kasvatusolosuhteissa perustuu niiden lajityypillisen käyttäytymisen tuntemiseen. Koska on epävarmaa, kokevatko hyönteiset kipua, sitä tulisi välttää. Hyönteistuotantoketjuun, hyönteisten hyvinvointiin ja niiden tautientorjuntaan liittyvä lainsäädäntö tarvitsee tuekseen lisää tutkimustietoa. Lisätutkimusta tarvitaan esimerkiksi kasvatettavien hyönteisten lajityypillisistä tarpeista, hyönteisten rehuun, kasvatukseen ja jatkokäsittelyyn liittyvistä riskeistä sekä riskienhallinnassa käytettävien jatkoprosessointimenetelmien tehokkuudesta. Markkinoille tulevien hyönteistuotteiden riskien vaihtelevuus tuotekohtaisesti on myös otettava riskienhallinnassa huomioon. Tutkimuksen lisäksi Suomessa on tarvetta eläinlääkärien ja terveystarkastajien lisäkoulutukselle uuden tuotantomuodon valvonnassa.
  • Kivirauma, Otto (Helsingin yliopisto, 2019)
    Nautojen sorkka-alueen ihotulehdus (Digital dermatitis, DD, BDD) on laajalle levinnyt tarttuva sorkkasairaus, joka aiheuttaa ongelmia nautojen hyvinvoinnille. DD:tä esiintyy suuressa osassa maailmaa isolla osalla nautatiloista. Suomessa DD:n levinneisyyttä ei ole vielä tutkittu kattavasti, mutta sitä on raportoitu monin paikoin. DD aiheuttaa taloudellisia tappioita lypsykarjoissa maitotuotoksen heikennyttyä. DD vaikuttaa olevan leviämässä Suomessa ja sen merkitys taloudellisena riskinä on kasvamassa. Suomessa eläinlääkärien ja tilallisten tietoisuus ja varautuminen DD:tä vastaan ovat luultavasti muuta maailmaa vähäisempiä. DD:n vaikutuksia voidaan vähentää sen aikaisen toteamisen ja vastustamisen aloittamisen avulla. DD:tä on maailmalla tutkittu melko paljon ja sen havaitsemiseen on kehitetty erilaisia menetelmiä. Yleisesti parhaiten DD:n tunnistuksessa toimiva menetelmä on sorkkahoitotelineessä tehty tutkimus, mutta tämä keino ei ole käytännöllinen rutiininomaiseen taudin esiintymisen seurantaan kustannustensa ja työläytensä vuoksi. Lypsyasemalla lypsyn yhteydessä kirkkaan valon ja käsipeilin avulla tehtävä tarkastus on monissa tutkimuksissa todettu käytännössä toimivammaksi vaihtoehdoksi. Suomessa tämäntapaista tutkimusta ei kuitenkaan ole aikaisemmin tehty. Tutkimuksen tavoitteena oli tutkia tapaa, jolla DD:n esiintymistä ja etenemistä voi seurata lypsyasemalla suomalaisella lehmätilalla. Tärkeää käytännön toteutuksen kannalta oli, että tilalliset voisivat itse käyttää tutkittua tapaa lehmätiloilla lyhyen koulutuksen jälkeen. Kehitettyä tapaa voitaisiin käyttää esimerkiksi tiloilla, joilla on jo havaittu yksittäisiä DD-tapauksia tai tiloilla jotka ovat erityisessä riskissä DD:n suhteen. Tutkimus toteutettiin yksittäisellä lehmätilalla kuuden kuukauden aikana lokakuusta 2017 maaliskuuhun 2018. Tutkimukseen kuului yhteensä seitsemän seurantakäyntiä, joista kahdella toteutettiin kontrollina toiminut sorkkahoidon yhteydessä tehty tarkastus ja muilla käynneillä tehtiin seurantaa lypsyasemalla lypsyn yhteydessä otsalampun ja käsipeilin avulla. Lehmien kaikki neljä sorkkaa luokiteltiin DD:n tutkimuksessa yleisesti käytetyn M-tasojärjestelmän mukaisesti. Merkinnät kirjattiin ylös Zinpron DD Check App -ipad-sovellukseen. Aineiston perusteella DD:n havaitsemiselle lypsyasemalla laskettiin tilastollinen tarkkuus (spesifisyys) ja herkkyys (sensitiivisyys). Tutkitun tavan herkkyydeksi saatiin 0,73 ja tarkkuudeksi 0,78. Tutkimuksen aineistona toimiva tutkittujen lehmien populaatio oli pieni ja tarkkuuden ja herkkyyden laskentaan käytettyjen kertojen välinen aika oli pitkä. Näistä syistä tutkimuksen tilastollinen merkitsevyys oli heikko. Tutkittu tapa soveltuu hypoteesin mukaiseen tarkoitukseen ja sitä pystyy toteuttamaan myös henkilö ilman merkittävää kokemusta DD:stä. DD Check App -sovellus voi toimia apuna tavan toteutuksessa. Tutkittu tapa on käyttökelpoinen DD:n seurannassa ja sen esiintyvyyden tutkimisessa, mutta lisätutkimuksia paremman tutkimusasetelman kanssa tarvitaan.
  • Kemppainen, Tiia (Helsingin yliopisto, 2019)
    Alpakoiden ja laamojen määrä Suomessa on lisääntynyt viime vuosina ja niitä päätyy eläinlääkäreiden potilaiksi yhä useammin. Tämän alkuperäistutkimuksen sisältävän lisensiaatin tutkielman tavoitteena oli selvittää kyselytutkimuksen ja ruumiinavaustilastojen avulla Suomessa asuvien alpakoiden ja laamojen terveystilannetta sekä yleisimmin esiinty-viä sairauksia sekä loishäätökäytäntöjä. Sisäloislääkeresistenssi on kamelieläimillä lisääntyvä ongelma ja säännölli-sesti ilman ulostenäytetutkimuksia tehtäviä loishäätöjä tulisi välttää. Tutkimustietoa alpakoiden ja laamojen sairauk-sista löytyy vielä suhteellisen vähän ja iso osa julkaistuista artikkeleista on yksittäisiä tapausselostuksia. Tutkimusta varten suunniteltiin kyselylomake, joka lähetettiin kamelieläinten omistajille. Kyselytutkimukseen vastasi 43 kamelieläinten omistajaa, joiden omistuksessa on yhteensä 446 alpakkaa ja laamaa. Lisäksi aineistona käytettiin Elintarviketurvallisuusvirastossa eli Evirassa ja Helsingin yliopiston patologian laitoksella vuosina 2006-2017 avattujen alpakoiden ja laamojen avaustuloksia. Avattuja eläimiä oli yhteensä 73. Aineistoa käsiteltiin Microsoft Office Excel 2016 -taulukkolaskentaohjelmalla. Suomessa kamelieläintilat ovat kooltaan suhteellisen pieniä ja pito-olosuhteet sekä ruokintatavat vaihtelevat tiloittain. Suurimmalla osalla tiloista oli alpakoiden ja laamojen lisäksi muitakin koti- tai tuotantoeläimiä. Eläinlääkärin apua tar-vitaan keskimäärin tiloilla harvoin. Kyselytutkimuksen mukaan sairauksista eniten esiintyi ruoansulatuskanavan sai-rauksia ja ihosairauksia. Yksittäisistä sairauksista eniten esiintyi ruokatorventukoksia, ulkoloisia, karvanlähtöä, ripulia ja hampaaseen kohdistuneita vammoja. Ruumiinavauksissa verenkiertoelimistön sairauksia oli eniten ja ruoansula-tuskanavan sairauksia toiseksi eniten. Yksittäisistä sairauksista keuhkotulehduksien ja nääntymisen määrät korostu-vat. Vastasyntyneillä yleisimmät kuolinsyyt olivat nääntyminen ja verenmyrkytys sekä erilaiset kehityshäiriöt. Vieroi-tusiässä olevien yleisimmät kuolinsyyt olivat nääntyminen ja keuhkotulehdukset. Suurin osa tiloista tekee edelleen sisäloishäädön kerran vuodessa ilman tutkimuksia. Sisäloishäädöt tehtiin ulostenäytetutkimusten perusteella lähes kolmasosalla tiloista. Ylipäätään ulostenäytetutkimuksia oli tehty noin puolella tiloista jossakin vaiheessa. Kyselytutkimuksessa ja ruumiinavaustilastoissa iso osa sairauksista on yksittäisillä eläimillä esiintyviä. Joidenkin sai-rauksien osuus tutkimuksessa korostui ja tutkimuksen tuloksista on apua sekä eläinlääkäreille että kamelieläinten omistajille ennaltaehkäiseviä hoitoja suunniteltaessa. Kirjallisuuskatsaus tarjoaa tiiviin paketin yleisimmin esiintyvistä sairauksista ja tarjoaa eläinlääkäreille apua kamelieläinten hoitamisessa. Tutkimuksen avulla pystyttiin selvittämään yleisimmin esiintyviä sairauksia ja kuolinsyitä kamelieläimillä. Kyselytutkimuksessa tulosten tulkintaa hankaloittaa se, että omistajat eivät välttämättä muista kaikkien sairauksien esiintymistä tarkasti eikä kaikkia sairauksia ole välttämättä diagnosoitu eläinlääkärin toimesta. Tutkimuksesta olisi ehkä ollut enemmän hyötyä, mikäli ruumiinavaustiedoissa oli-sivat olleet saatavilla kaikista eläimistä ikä, sukupuoli, kuolintapa ja omistajan tai eläinlääkärin antamat esitiedot ja mahdolliset hoitotiedot eläimestä. Kamelieläinten sairaudet vaatisivat lisää tutkimusta ja Suomessa etenkin tarkempi loistilanteen tutkiminen olisi tarpeen.
  • Kajan, Riikka (Helsingin yliopisto, 2019)
    Korvasairauksia esiintyy yleisesti sekä koirilla että kissoilla. Niitä ovat muun muassa ulkokorvan tulehdus, verikorva, haavat korvalehdessä, tulehdukselliset polyypit, välikorvan tulehdus sekä korvakasvaimet. Kirurgia on hoitovaihtoehto esimerkiksi lääkehoitoon vastaamattoman, kroonisen korvatulehduksen hoidossa. Joidenkin korvasairauksien kohdalla kirurgia on ainoa hoitomuoto. Tavallisimpia korvan kirurgisia toimenpiteitä ovat verikorvan kirurginen hoito ja traumaattisten haavojen ompelu. Lisäksi voidaan tehdä korvakäytävän avarrusleikkauksia (Zepp-leikkaus), korvakäytävän poisto- ja täryontelon avarrusleikkauksia (TECABO) ja täryontelon ventraalisia avarrusleikkauksia (VBO). Zepp-leikkauksessa korvasta poistetaan pystysuoran korvakäytävän ulompi seinämä. Leikkauksen tavoitteena on helpottaa kroonisten ulkokorvan tulehdusten lääkkeellistä hoitoa ja muokata korvakäytävän olosuhteita epäsuotuisammaksi kasvualustaksi mikrobeille. Jotta leikkauksen lopputulos voisi olla onnistunut, tulee Zepp-leikkaus tehdä ennen kuin vaakasuora korvakäytävä ahtautuu kroonisen tulehduksen seurauksena. Yleisin komplikaatio on korvatulehduksen jatkuminen, joka liittyy useimmiten ulkokorvan tulehduksen taustalla olevien tekijöiden tunnistamisen ja hoidon epäonnistumiseen. Termi TECABO tarkoittaa lateraalisen täryontelon avarrusleikkauksen yhdistämistä korvakäytävän poistoleikkaukseen. Pahoin kroonistuneen, lääkehoitoon vastaamattoman korvatulehduksen kohdalla TECABO on ainoa toimenpide, jolla tulehdustila ja siitä aiheutunut kipu saadaan pysyvästi poistettua. Yleisimpiä leikkauksen jälkeisiä komplikaatioita ovat haavakomplikaatiot sekä neurologiset komplikaatiot, kuten kasvohermohalvaus. VBO soveltuu hoidoksi sairauksiin, jotka sijaitsevat välikorvassa. VBO:ssa täryonteloa lähestytään leuan alta ventraalisesti. Tavallisin syy VBO-leikkaukselle ovat tulehdukselliset polyypit ja tämän vuoksi leikkaus tehdäänkin useammin kissoille kuin koirille. Lisäksi koirilla välikorvan sairaudet liittyvät usein korvakäytävän sairauksiin, jolloin TECABO on parempi hoitovaihtoehto. Tulehduksellisten polyyppien uusiutumisriski VBO:n jälkeen on matala. VBO:n mahdollisia komplikaatioita ovat esimerkiksi Hornerin syndrooma, tasapainohäiriöt ja polyypin uusiutuminen. Leikkaustekniikan valintaan vaikuttaa sairauden laatu ja sijainti korvassa. Leikkauksilla ei välttämättä saada poistettua kaikkia jo olemassa olevia oireita. Leikkausta suunniteltaessa on myös otettava huomioon mahdolliset komplikaatiot, sillä osasta komplikaatioista voi jäädä pysyviä oireita. Monien sairauksien kohdalla leikkaus tulee tehdä riittävän aikaisessa vaiheessa, jotta lopputulos olisi onnistuneempi ja kirurgia parantava toimenpide. Kirurgisia toimenpiteitä tulisi tehdä nykyistä enemmän, sillä kirurgisella hoidolla päästään usein lopullisesti eroon mahdollisesti jo pitkään jatkuneista, kivuliaista, muihin hoitoihin vastaamattomista korvasairauskierteistä. Tämä tutkielma on kirjallisuuskatsaus, jonka tarkoituksena on esitellä yleisimpiä koirien ja kissojen kirurgisesti hoidettavia korvasairauksia sekä kirurgisten hoitovaihtoehtojen leikkaustekniikoita ja uusimpia tutkimustuloksia. Koirille ja kissoille tehdään korvan kirurgisia toimenpiteitä, erityisesti haastavampia TECABO- ja VBO-leikkauksia, lisääntyvässä määrin. Tällä tutkielmalla halutaan tuoda ajantasaista tietoa aiheesta sekä opiskelijoiden että potilaita lähettävien praktikoiden saataville.
  • Hakala, Milla (Helsingin yliopisto, 2019)
    Sädeluusyndroomaa pidetään yleisimpänä ratsuhevosten etujalkojen ontuman aiheuttajana. Tämän kirjallisuuskatsauksen tavoitteena on selvittää sädeluun ja sitä ympäröivien rakenteiden muutoksia ja niiden kliinistä merkitystä sädeluusyndroomassa sekä antaa valmiuksia tarkoituksenmukaisen diagnostisen menetelmän valintaan. Sädeluusyndroomassa kipu on peräisin sädeluusta tai sitä ympäröivistä rakenteista. Sädeluusyndroomassa vaurioituneita rakenteita voivat olla sädeluu, syvä koukistajajänne, sädeluun kollateraaliligamentit, distaalinen ligamentti, distaalinen annulaarinen ligamentti sekä sädeluun bursa. Sädeluusyndrooman oireita ovat kipu kavion kantaosassa, askeleen lyhentyminen, jäykkyys, haluttomuus hypätä esteitä sekä lievästä vakavaan, vaihteleva, progressiivinen ontuma. Yleensä sädeluusyndroomasta kärsivät hevoset ontuvat molempia etujalkojaan. Sädeluusyndrooma diagnosoidaan yleensä hevosen historian, yleis- ja ontumatutkimuksen, puudutusten sekä röntgenkuvauksen avulla. Muita diagnostisia menetelmiä, kuten magneettikuvantamista, tietokonetomografiaa, skintigrafiaa, ultraäänitutkimusta sekä bursoskopiaa käytetään myös sädeluusyndrooman tunnistamiseen. Tavallisesti matala johtopuudutus, kavionivelen tai sädeluun bursan puudutus poistavat sädeluusyndroomaa sairastavien hevosten ontuman. Röntgentutkimus on tällä hetkellä yksi käytetyimmistä menetelmistä sädeluusyndrooman diagnosoinnissa ja sillä voidaankin havaita monia luustomuutoksia, kuten distaalireunan synoviaalikanavien lisääntymistä, proksimaalireunan osteofyyttien muodostus, sädeluun medullan kystamuodostus ia skleroosi, fleksorikorteksin paksuuntuminen ja eroosiot sekä distaalireunan luufragmenttien muodostuminen. Röntgentutkimuksella ei kuitenkaan saada selville pehmytosarakenteiden kuntoa, ja hevonen voikin sairastaa syndroomaa, vaikkei röntgenlöydöksiä olisi. Magneettikuvantamisella pystytään havaitsemaan luustovaurioiden lisäksi pehmytosavauriot, ja sitä pidetäänkin tällä hetkellä parhaimpana apuvälineenä sädeluusyndrooman diagnostiikassa. Tietokonetomografialla pystytään havaitsemaan röntgentutkimusta tarkemmin ja aikaisemmassa vaiheessa sädeluun luustomuutokset. Ultraäänitutkimusta ei käytetä juurikaan sädeluusyndrooman diagnostiikassa sen epäkäytännöllisyyden vuoksi. Ultraäänitutkimuksella voidaan kuitenkin havaita sädeluun bursan tulehdus sekä syvän koukistajajänteen sekä distaalisen ligamentin mineralisaatio. Skintigrafia on hyvä havaitsemaan varhaisia muutoksia luussa ja tunnistamaan sairauden aikaisessa vaiheessa. Skintigrafiasta uskotaan olevan myös apua, kun ontuman aiheuttajaa ei ole paikallistettu tai röntgenlöydösten kliininen merkitys on epävarma. Bursoskopian uskotaan olevan hyödyllinen, mikäli muutokset ovat sädeluun bursassa. Suomessa tällä hetkellä löytyy ainoastaan yksi hevosten magneettitutkimus- sekä skintigrafialaite. Tietokonetomografialaitetta puolestaan ei ole vielä hevosille saatavilla Suomessa. Röntgenlaite löytyy yleensä kaikilta hevosklinikoilta, joten sitä voidaankin pitää ”rutiinimenetelmänä” diagnostiikassa. Vaikka magneettitutkimusta pidetäänkin spesifimpänä diagnosointivälineenä, kaikilla hevosten omistajilla ei välttämättä ole halukkuutta viedä hevosta magneettitutkimukseen maantieteellisistä tai taloudellisista syistä johtuen.
  • Hytönen, Iina (Helsingin yliopisto, 2019)
    Tämän kirjallisuuskatsauksen tarkoitus on tarkastella altistavia tekijöitä utaretulehdukselle umpiaikana ja seuraavalla lypsykaudella, sekä löytää management-suosituksia, joilla kyseisen ajan utaretulehdusriskiä voidaan vähentää. Utaretulehdus on lypsylehmän merkittävin tuotannollinen sairaus. Edellisestä laktaatiosta persistoivilla utaretulehduksilla, sekä ummessaoloaikana hankituilla uusilla infektioilla, on suuri rooli seuraavan lypsykauden utareterveyteen. Siksi onkin tärkeää ymmärtää ummessaoloaikana esiintyvien utaretulehduksien epidemiologiaa ja utareen infektoitumiselle altistavia tekijöitä. Utareterveyden kannalta ummessaoloajan tavoite onkin sekä parantaa olemassa olevat tulehdukset että estää uudelleen infektoituminen. Umpiaikana käytetään pitkävaikutteisia intramammaariantibiootteja edellisessä laktaatiossa esiintyneiden utaretulehduksien hoitoon ja uusien infektioiden ehkäisyyn. Tuotantoeläinten antibioottien käyttöä tulisi nykyisestä antibioottiresistenssitilanteesta johtuen vähentää, joten on tärkeää ymmärtää, kuinka uusien utaretulehduksien syntymistä voi ehkäistä ilman lääkkeitä. Nykyiset umpeutussuositukset pohjautuvat pitkälti tutkimuksiin, joiden lehmät olivat huomattavasti matalatuottoisempia kuin tänä päivänä. Suositukset eivät siis välttämättä enää päde 2000-luvun lypsylehmälle. Maidon korkea somaattinen soluluku, utaretulehdus edellisessä laktaatiossa, ja korkea poikimakerta altistavat utaretulehdukselle ummessaoloaikana ja poikimisen jälkeen. Vaurioituneet vetimenpäät ja keratiinitulpattomat avoimet vedinkanavat altistavat neljännestä utaretulehdukselle ummessaoloaikana ja seuraavalla lypsykaudella. Korkean maidontuotoksen on puolestaan havaittu hidastavan keratiinitulpan muodostumista vedinkanavaan. Myös korkea kuntoluokka sekä pitkä maidossaoloaika edellisessä laktaatiossa voivat altistaa utaretulehdukselle seuraavalla lypsykaudella. Umpikauden konventionaalinen pituus on 6-8 viikkoa, koska lyhyempi tai väliinjätetty umpikausi laskee tuotosta seuraavassa laktaatiossa. Lyhyempään umpikauteen on kuitenkin ollut kiinnostusta, koska sen on ajateltu tuovan lisätuloja loppulypsykauden pidentyessä, sekä sallivan paremman energiatasapainon lehmälle poikimisen jälkeen. Umpikauden pituuden vaihtelun ei ole havaittu vaikuttavan merkittävästi utareterveyteen, joskin alue vaatii lisää tutkimuksia. Umpeenpanohetken korkean maidontuotoksen on havaittu altistavan utaretulehdukselle umpeenpanon jälkeen ja lisäävän riskiä maidonvaluttamiseen. Maidontuotosta voidaan laskea ennen umpeenpanoa asteittaisella lypsynlopettamisella sekä ruokinnan rajoittamisella. Lypsyn äkillinen lopettaminen umpeutettaessa lehmiä on yleinen käytäntö maailmalla, mutta siitä aiheutuu kipua ja epämukavuutta nykyajan korkeatuottoisille lehmille. Ruokinnan rajoittamisessa tulee kiinnittää huomiota siihen, että lehmille tarjotaan riittävästi rehua ja ravintoaineita, jotta niiden hyvinvointi ei vaaraudu umpeutuksen aikana. Umpeutuksen yhteydessä annosteltavien umpituubien laitossa osittainen insertio vähentää utaretulehdusriskiä ummessaoloaikana ja seuraavalla lypsykaudella. Ummessaoloaikana lehmien ruokintaan ja elinolosuhteisiin tulee kiinnittää huomiota. Umpilehmien kuntoluokkia tulee tarkkailla rutiinisti, koska ylikuntoutuneiden lehmien utareterveyttä vaarantaa ketoosin ja poikimahalvauksen lisääntynyt esiintyvyys. Umpiosasto tulee sijoittaa siten, että päivittäinen panostus lehmien utareiden tarkkailuun ja olosuhteiden puhtaanapitoon on helppoa. Poikimakarsinan puhtaus ja siivoaminen jokaisen poikimisen jälkeen vähentää utaretulehduksen esiintyvyyttä seuraavalla lypsykaudella.
  • Gustafsson, Julia (Helsingin yliopisto, 2019)
    Tämä on kirjallisuuskatsaus kissojen hyperaldosteronismista sekä hyperadrenokortisismista. Työn tarkoitus on antaa suomenkielistä lisätietoa kyseisistä sairauksista ja toimia eläinlääkärin aputyökaluna praktiikassa. Primäärissä hyperaldosteronismissa lisämunuaiskuori tuottaa liikaa aldosteronia, mikä aiheuttaa verenpaineen nousua sekä hypokalemiaa. Hyperaldosteronismilla on kaksi taustasyytä: kasvainmuutos lisämunuaisessa tai lisämunuaiskuoren liikakasvu. Kasvainmuoto on huomattavasti yleisempi. Diagnostiikassa korkean verenpaineen ja/tai hypokalemian löytyminen on oleellista. Tyypilliset oireet liittyvät vähintään toiseen näistä, esimerkiksi lihasheikkous ja silmänpohjamuutokset. Hyperaldosteronismia epäiltäessä mitataan seerumin aldosteronipitoisuus, joka tyypillisesti on voimakkaasti koholla. Ultraäänitutkimuksella etsitään viitteitä suurentuneista lisämunuaisista tai lisämunuaiskasvaimesta. Kasvainperäisessä hyperaldosteronismissa lisämunuaisen poisto on suositelluin hoitomuoto. Hyperaldosteronismin hypokalemiaa ja korkeaa verenpainetta voidaan hoitaa myös oireenmukaisella lääkehoidolla. Onnistuneen leikkauksen jälkeen ennuste on erinomainen, vaikka komplikaatioriski on melko suuri. Elinajanodote on useampia vuosia. Lääkehoidolla ennuste on hieman huonompi. Hyperadrenokortisismissa eli Cushingin oireyhtymässä lisämunuaiskuori tuottaa liikaa kortisolia, mikä aikaansaa elimistön immuunisupression ja katabolisen tilan sekä ohentaa ihoa. Hyperadrenokortisismissa taustasyitä on kolme: aivolisäkeperäinen tai lisämunuaisperäinen kasvain tai iatrogeeninen eli (kortisoni)hoidon aiheuttama. Yleensä kissan hyperadrenokortisismi on aivolisäkeperäistä. Oireet liittyvät tyypillisesti rinnakkaiseen diabetes mellitukseen sekä kortisolin ihovaikutuksiin. Potilaat ovat lihasköyhiä ja vatsaontelo on laajentunut. Karvattomuutta esiintyy usein ja iho on altis repeämiselle ja mustelmille. Kissa juo, virtsaa ja syö normaalia enemmän. Diagnostiikka ei ole yksiselitteistä. Suositelluin seulontakoe on matala-annoksinen deksmetasonisuppressiokoe. Myös virtsan kortisoli-kreatiniinisuhdetta voidaan hyödyntää. Kun hyperadrenokortisismi on vahvistettu, on eroteltava, mikä muoto on kyseessä. Diagnostinen kuvantaminen on hyödyllinen apuväline. Lisäksi deksmetasonisuppressiokoe yhdistettynä virtsan kortisoli-kreatiniinisuhteen mittaukseen voi antaa osviittaa siitä, onko kyseessä lisämunuais- vai aivolisäkeperäinen sairaus. Hyperadrenokortisismin hoitoa hankaloittavat monet tekijät, joten ennuste on hyperaldosteronismiin nähden varauksellisempi. Sairauden harvinaisuuden vuoksi sen hoitoa ei ole tutkittu suurilla kissamäärillä eikä yhtä hoitosuositusta ylitse muiden voida antaa. Hoitovaihtoehtoina ovat aivolisäkkeen tai lisämunuais(t)en poisto, aivolisäkkeen säteilytys sekä lääkehoito. Aivolisäkkeen poistoa tai säteilytystä ei ole toistaiseksi mahdollista tehdä Suomessa. Lääkevaihtoehdoista trilostaani on eniten käytetty ja tutkittu. Kirurgiaan liittyy suuri komplikaatioriski, mutta onnistuneen leikkauksen jälkeen kissan elinikä vaihtelee kuukausista useampiin vuosiin. Hyperaldosteronismi on todennäköisesti alidiagnosoitu sairaus ja sitä kannattaa epäillä kaikilla hypokaleemisilla ja korkeaa verenpainetta sairastavilla kissoilla. Tulevaisuuden tutkimuskohteita hyperadrenokortisismin saralla ovat karvojen kortisolipitoisuuden mittaaminen, etomidaatin käyttö lääkehoidossa sekä kotona suoritettavan deksmetasonisupressiokokeen ja virtsan kortisoli-kreatiniinisuhteen hyödyntäminen diagnostiikassa.
  • Filppula, Pihla (Helsingin yliopisto, 2019)
    Staphylococcus pseudintermedius kuuluu koiran normaalimikrobistoon, 42–92 % koirista toimii sen kantajanaja. Se on myös yleinen korva- ja ihotulehdusten aiheuttaja. Metisilliiniresistentti S. pseudintermedius (MRSP) on resistentti beetalaktaameille,jolloin infektion hoito vaikeutuu. Mikrobilääkeresistenssin lisääntyminen onkin ajankohtaista eläinlääketieteessä. Tässä lisensiaatintutkielmassa selvitettiin S. pseudintermedius -bakteerin mikrobilääkeresistenssiä Suomessa ja verrattiin sitä muissa maissatehtyihin tutkimuksiin. Tutkielma sisältää kirjallisuuskatsauksen ja tutkimusosion. Kirjallisuuskatsauksessa tutustuttiin S.pseudintermedius -bakteeriin, stafylokokkien resistenssimekanismeihin sekä mikrobilääkeresistenssiin maailmalla. Lisäksikäsiteltiin lyhyesti S. pseudintermedius - ja MRSP -infektion hoitoa. Tutkimusosiossa laskettiin mikrobilääkkeistä resistenttienbakteerien osuus prosentteina, moniresistenttien kantojen osuus sekä selvitettiin taustatekijöiden merkitystä MRSP:n yhteydessä.Analysoitavia mikrobilääkkeitä olivat oksasilliini, klindamysiini, erytromysiini, tetrasykliini, sulfa-trimetopriimi, fusidiinihappo,enrofloksasiini, gentamisiini sekä amikasiini. Tutkielman hypoteesina oli, että mikrobilääkeresistenssi on kasvanut osanmikrobilääkkeen kohdalla vuosien aikana. Tutkielman aineisto koostui eläinlääketieteellisen tiedekunnan kliinisen mikrobiologian laboratorion Provet LIMS -järjestelmästäperäisin olevista S. pseudintermedius -löydösten kiekkoherkkyysmääritysten tuloksista. Löydöksiä oli raakadatan tarkistuksenjälkeen yhteensä 1932 kappaletta, ja ne olivat vuosilta 2011-2015. Näytteiden analysointiin ja taulukointiin käytettiin MicrosoftExcel® 2010 ja 2016 - sekä WHONET 5.6 -ohjelmaa, johon tiedot siirrettiin BacLink 2-ohjelman avulla. Luottamusvälit laskettiinWHONET 5.6 -ohjelmalla tai EpiTools-työkalulla. P-arvot laskettiin khiin neliö -testillä tai tarvittaessa Fisherin eksaktilla testillä. Tetrasykliiniresistenssi oli yleisintä vaihdellen 36,2–40,8 % välillä. Klindamysiini- ja erytromysiiniresistenssi olivat seuraavaksiyleisimpiä vaihdellen 27,8–36,2 % välillä. Testatuista kannoista 10,9–18,1 % oli MRSP-kantoja. Moniresistenttien kantojen osuusaineistossa oli 22–28,6 %. Kissoilla MRSP-tartunta oli yleisempi kuin koirilla (p: 0,026), joskin kissojen pienen määrän takia tulos eiole luotettava. Pintamärkäviljelyn näytetyypillä oli tilastollisesti merkitystä (p: 0,001), mutta näytteenottovuodella (p: 0,086) taimaakunnalla (p: 0,070) ei ollut merkitystä. Mikrobilääkeresistenssin kasvusta tai laskusta ei tehty tilastollista testausta, joten ei voida sanoa, oliko silmämääräisesti havaitutmikrobilääkeresistenssin muutokset tilastollisesti merkitseviä ja siten hypoteesin mukaisia. Suomen mikrobilääkeresistenssi on samassa linjassa Euroopan maiden kanssa niiltä osin, kun samoja mikrobilääkkeitä on testattu. MRSP-kantojen esiintyvyys on ollut hieman korkeampaa kuin muualla Euroopassa, mutta Australiassa oksasilliiniresistenssi on ollut samaa tasoa Suomen kanssa. Suomen MRSP-bakteerien mikrobilääkeresistenssi vastaa pääsääntöisesti hyvin Pohjoismaiden tuloksia, mutta muuhun Eurooppaan verrattuna on eroavaisuuksia. Erilaisten ihoinfektioiden kohdalla olisi aina hyvä ottaa näyte ja määrittää bakteerin resistenssiprofiili turhien mikrobilääkekuurien määräämisen ehkäisemiseksi, resistenssin muodostumisen välttämiseksi sekä tehokkaan hoidon takaamiseksi.
  • Aniranta, Kiia (Helsingin yliopisto, 2019)
    Emokäyttäytyminen on osa emakoiden luontaista käyttäytymistä, johon emakoilla on säilynyt vahva motivaatio domestikaatiosta huolimatta. Emakon emokäyttäytymiseen katsotaan kuuluvaksi pesänrakennus, porsiminen, imetys ja kanssakäyminen porsaidensa kanssa. Nykyisenkaltaisessa porsastuotannossa emakoiden käyttäytyminen on usein rajoitettua porsimishäkkien ja virikkeettömyyden takia. Erityisesti pesänrakennuksen rajoittaminen aiheuttaa emakoille stressiä, jolla puolestaan on vaikutusta porsimisen sujuvuuteen. Liikkumisen rajoittaminen vähentää emakon mahdollisuuksia olla kanssakäymisessä porsaidensa kanssa, mikä saattaa heikentää jälkikasvun emokäyttäytymistä myöhemmin niiden elämässä. Tämän tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää, eroaako emakoiden käyttäytyminen häkki- ja vapaaporsituksessa toisistaan ensimmäisten 24 tunnin aikana porsimisen alusta. Käyttäytymistä vertailtiin myös porsaita kuoliaaksi maanneiden ja makaamattomien emakoiden välillä. Lisäksi seurattiin porsimisten kestoa ja aikaa, joka porsailta kesti löytää utareelle syntymänsä jälkeen. Ennakko-odotuksena oli, että vapaaporsituksessa emakot olisivat aktiivisempia niille tarjotun liikkumismahdollisuuden vuoksi. Tutkimukseen otettiin 12 emakkoa, joista kuusi porsi tavanomaisessa porsimishäkissä ja toiset kuusi vapaaporsituskarsinassa. Emakoita porsaineen videokuvattiin porsaiden ensimmäisen elinvuorokauden ajan, ja käyttäytymistä seurattiin videotallenteilta jatkuvana havainnointina koko 24 tunnin ajan. 24 tunnin havainnointijakso jaettiin kolmeen vaiheeseen: vaihe 1 eli aika ensimmäisen porsaan syntymästä viimeisen porsaan syntymään; vaihe 2 eli aika viimeisen porsaan syntymästä 12 tuntiin ensimmäisen porsaan syntymästä; ja vaihe 3 eli 12-24 tuntia ensimmäisen porsaan syntymästä. Tutkimuksessa ei havaittu tilastollisesti merkitsevää eroa emakoiden käyttäytymisessä, porsimisten pituudessa eikä porsaiden utareelle löytämisessä häkki- ja vapaaporsituksen välillä (P > 0,05). Sen sijaan porsaita maanneiden ja makaamattomien emakoiden käyttäytymisessä havaittiin jonkin verran eroa. Yhden tai useamman porsaan kuoliaaksi maanneet emakot vaihtelivat useammin asentoaan vaiheissa 1 (P = 0,042) ja 3 (P = 0,035) kuin emakot, jotka eivät maanneet yhtäkään porsasta. Samoin porsaita maanneet emakot käyttivät enemmän aikaa tonkimiseen ja kuopimiseen sekä koko 24 tunnin aikana (P = 0,049) että vaiheessa 3 (P = 0,042). Ennakko-odotuksista poiketen emakoiden hyvin samankaltainen käyttäytyminen molemmissa porsimisympäristöissä antaa olettaa, ettei liikkumistilan lisäämisellä ole vaikutusta emakoiden aktiivisuuteen. Voi kuitenkin olla, ettei vapaaporsituskarsina yksinään riitä vähentämään emakoiden kokemaa stressiä ja mahdollistamaan luontaista käyttäytymistä, ellei emakoille tarjota lisäksi kuivikkeita ja virikkeitä pesänrakennusmateriaaliksi. Emakoiden lisääntyneen aktiivisuuden yhteys porsaskuolleisuuteen on todennäköisesti seurausta emakoiden lisääntyneestä asennon muutosten määrästä: mitä useammin emakko vaihtaa asentoaan, sitä suurempi riski porsailla on jäädä emakon alle. Porsimisympäristöllä ei vaikuttaisi olevan vaikutusta porsaiden utareelle löytämiseen, mutta asiasta tarvitaan vielä lisää tutkimusta.
  • Ekola, Sannamari (Helsingin yliopisto, 2019)
    Mediaalinen patellaluksaatio on perinnöllinen sairaus ja yksi yleisimmistä ortopedisistä vaivoista koirilla. Sitä voidaan hoitaa konservatiivisesti tai kirurgisesti. Mediaalisen patellaluksaation syntymekanismin ymmärtämiseksi on hyvä hahmottaa polven anatomia ja normaali toiminta. Patellan mediaalinen luksoituminen aiheutuu rakenteellisista altistavista tekijöistä, kuten reisiluun kaulan pienentyneestä kallistuskulmasta, reisiluun telauran mataluudesta ja sääriluun kyhmyn normaalia mediaalisemmasta sijainnista. Nämä johtavat nelipäisen reisilihaksen pystysuoran linjan siirtymiseen mediaalisesti, jolloin patella ajautuu telauran sisäpuolelle. Luuston muutokset voivat olla todettavissa jo vastasyntyneillä pennuilla, mutta mediaalinen patellaluksaatio kehittyy koirille kasvun aikana. Sen taustalla on harvoin trauma. Pienikokoisilla koiraroduilla, kuten chihuahua, yorkshirenterrieri ja pomeranian, mediaalinen patellaluksaatio on kaikkein yleisintä. Sen kehittyminen saattaa liittyä kääpiökokoisuuteen vaikuttaviin geeneihin. Mediaalisten patellaluksaatioiden määrä on kasvanut myös suurilla koiraroduilla viime aikoina. Koirilla mediaalinen patellaluksaatio diagnosoidaan yleisimmin 1-4 vuoden iässä. Diagnoosi tehdään ontumatutkimuksen ja kliinisen tutkimuksen avulla. Tyypillinen oire on yksittäisten askelten väliin jättäminen oireilevalla takajalalla. Oirekuva vaihtelee oireettomasta vakavaan ontumaan. Mediaalisen patellaluksaation vakavuus määritellään asteikolla yhdestä neljään. Ensimmäisen asteen luksaatiossa patella saadaan manuaalisesti luksoitumaan telaurastaan, mutta se palautuu paikalleen itsestään. Toisen asteen luksaatiossa patella luksoituu helposti paikaltaan myös spontaanisti, mutta pääasiallisesti se sijaitsee telaurassaan polven ollessa ojennettuna. Kolmannen asteen luksaatiossa patella on jatkuvasti luksoituneena telauran sisäpuolelle, mutta saadaan palautumaan paikalleen manuaalisesti. Neljännen asteen luksaatiossa patella on pysyvästi luksoituneena. Konservatiivista hoitoa suositellaan ensimmäisen ja toisen asteen patellaluksaatioiden hoitoon oireettomille täyskasvuisille koirille. Konservatiiviseen hoitoon kuuluvat kipulääkitys, lepo, liikunnan rajoittaminen, painonhallinta ja fysioterapia. Kirurgista hoitoa suositellaan kasvaville koirille ja kaikille oireileville koirille luksaation asteesta riippumatta. Mediaalisen patellaluksaation kirurgisen korjauksen tavoitteena on saada patella vakautettua paikalleen telauraansa ja palauttaa nelipäisen reisilihaksen suuntaus oikealle linjalle. Näihin tavoitteisiin päästään käyttämällä yhdistelmää pehmytkudoksia ja luustoa muokkaavia tekniikoita. Reisiluun telauraa voidaan syventää erilaisilla menetelmillä, sääriluun kyhmyä voidaan siirtää lateraalisuuntaan ja pehmytkudoksia muokata. Kirurgisen korjauksen ennuste on yleensä hyvä, ja komplikaatioita esiintyy alle neljäsosalla leikatuista potilaista. Paras ennuste leikkaukselle on ensimmäisen asteen luksaatioissa. Suurilla koirilla leikkauskomplikaatioita esiintyy enemmän kuin pienillä. Kirjallisuuskatsaukseen on koottu nykytietämys medialliselle patellaluksaatiolle altistavista tekijöistä, sen hoidosta, komplikaatioista ja ennaltaehkäisystä. Katsausta voidaan hyödyntää esimerkiksi opetuksessa tai koirien kasvatuksessa. Jalostuskoirien valinnassa tulee välttää koiria, joilla on mediaalinen patellaluksaatio, koska se aiheuttaa pitkäaikaista, kroonista kipua ja on sen vuoksi huomattava koirien hyvinvointia heikentävä sairaus.
  • Sjöholm, Mathilda (Helsingin yliopisto, 2019)
    Antalet ormar ökar hela tiden som sällskapsdjur och därmed även som patienter hos veterinärer. Veterinärer bör känna till ormarnas grundläggande anatomi för att kunna utföra allmänundersökning, provtagning och behandling på det mest ändamålsenliga sättet. I denna litteraturöversikt är det meningen att sammanfatta och presentera ormarnas makroskopiska anatomi, med basis på de studier som hittills har gjorts, för att underlätta veterinärernas dagliga arbete och vidareutbildning. Ormarnas fylogeni och utveckling behandlas kort för att klargöra vissa anatomiska aspekter. Ormar hör till fjällbärande kräldjur och ormarnas ursprung har länge varit en källa för dispyt men det har kommit nya studier som stöder härstamningen från landlevande ödlor som börjar gräva ner sig. Detta har lett till en tillbakabildning av lemmar och förlängning av ormarnas kropp. Ormars anatomi skiljer sig starkt från de till veterinären kända däggdjurens, även om de grundläggande aspekterna är lika. Exempelvis har ormar ett nervsystem, blodomlopp, matsmältningskanal, urinsystem, motsvarande könskörtlar, lever, bukspottskörteln o.s.v. Form, placering och delvis funktion kan skilja sig från däggdjuren. De största skillnaderna är att ormar saknar lemmar och organen är anpassade efter den tubformade strukturen. Ormar har alltså motsvarande organ, med några större avvikelser: ormar kan ha giftkörtlar och huggtänder. Andra stora skillnader är att ormar har ett hjärta med endast tre hjärtrum, huvudsakligen en fungerande lunga och en lungsäck. Övriga detaljer som skiljer sig är att ormarnas njurar avviker i anatomi och funktion. Istället för skilda öppningar för urin, könsmaterial och avföring öppnar de sig alla in i en gemensam kloak. Ormar har dessutom lymfhjärtan men inga lymfknutar. Könsorganen skiljer sig starkt från däggdjuren då hanarna har två hemipenisar och honor lägger antingen ägg eller föder levande ungar. Även ormarnas yttre och sinnesorgan är anpassade till ormarnas sätt att leva. Exempelvis ormars hud avviker i och med att ormar har fjäll och att huden är väldigt flexibel. Gällande sinnesorganen har ormarna dålig syn, ett väldigt bra luktsinne och en del ormar känner även mycket små temperaturförändringar m.h.a. s.k. groporgan. Grunden till allt, nervsystemetet, är uppbyggt på samma sätt som hos däggdjur men t.ex. hjärnans cortex är inte veckad så som hos däggdjuren, utan slät.
  • Rissanen, Hanna (Helsingin yliopisto, 2019)
    Keuhkohuuhtelua (bronchoalveolar lavage; BAL) käytetään alempien hengitysteiden, alveolien ja interstitiumin sairauksien diagnosointiin ja sairaustilojen arviointiin. Tyypillisimmin näytteestä tutkitaan solukuva ja bakteeriviljely. Lymfosyytit ovat valkosoluja, joiden tehtävät liittyvät elimistölle vieraan materiaalin tunnistamiseen ja tuhoamiseen. Lymfosyytit ovat mukana suojaamassa elimistöä mm. erilaisilta taudinaiheuttajilta ja kasvainsoluilta. Tutkielman tutkimusosion tavoitteena oli kuvailla kliiniset löydökset koirilla, joilla oli todettu lymfosytoosi eli lymfosyyttien suurentunut osuus keuhkohuuhtelunäytteessä, ja selvittää, minkälaisiin hengitystiesairauksiin keuhkohuuhtelunäytteen lymfosytoosi voi liittyä. Lisäksi pyrkimyksenä oli ottaa selvää, korreloiko keuhkohuuhtelunäytteen lymfosyyttien suhteellinen lukumäärä iän, painon, sukupuolen, oireiden tyypin ja keston, veri- ja ulostenäytetulosten, muiden keuhkohuuhtelunäytteen tulosten sekä rintaontelon röntgenkuvien löydösten kanssa. Tutkimusosion aineistoon on valikoitu Yliopistollisen eläinsairaalan koirapotilaat, joilta otettiin keuhkohuuhtelunäyte aikavälillä 9/2011 – 6/2017, ja joiden soluerittelyn tuloksissa lymfosyyttien suhteellinen osuus oli 16,0 % tai suurempi. Koirien potilastiedoista taulukoitiin jokaisen yksilön rotu, sukupuoli, ikä, paino, kliiniset oireet ja niiden kesto, verinäytetulokset (hematologia ja verikaasut), ulostenäytteiden (flotaatio- ja Baermann-menetelmät sekä Giardia-tutkimus) tulokset, rintaontelon röntgenkuvalöydökset sekä keuhkohuuhtelunäytteen solukuvan löydökset. Koirat ryhmiteltiin oireiden syyn perusteella viiteen ryhmään (ryhmä 1: krooninen bronkiitti, ryhmä 2: hengitystieoireet ilman tähystyslöydöksiä, ryhmä 3: ylähengitysteiden sairaus, ryhmä 4: aiempi infektio ja ryhmä 5: aiempi eosinofiilinen bronkopneumopatia (EBP)). Jos potilaan oireiden taustalla oli jokin muu kuin hengitystiesairaus, tai jos potilastiedot olivat puutteellisia, koira jätettiin tutkimuksen ulkopuolelle. Lopullisessa aineistossa on mukana 64 koiraa. Tilastollinen analyysi tehtiin IBM SPSS Statistics 24 –ohjelmaa käyttäen. Taulukoitujen lukuarvojen väliset korrelaatiot laskettiin. Tilastollisen merkitsevyyden rajana pidettiin p-arvoa < 0,05. Keuhkohuuhtelunäytteen lymfosytoosi voi tutkimuksessa tehdyn koirien ryhmittelyn perusteella liittyä erilaisiin sairauksiin, eikä aina kyseessä ei ole selkeä alempien hengitysteiden sairaus. Tutkimuksen koirien iässä ja painossa esiintyi hajontaa. Koirat edustivat molempia sukupuolia sekä 32 eri rotua. Yleisimmät oireet koirilla olivat yskä, muutokset hengityksessä, apatia, heikentynyt rasituksensietokyky sekä ruokahalun huonontuminen. Oireiden kesto oli tyypillisesti useita kuukausia. Ulostenäytteiden tai keuhkojen röntgenkuvien löydöksissä ei havaittu selkeitä koko aineiston koiria yhdistäviä tekijöitä. Keuhkohuuhtelunäytteen lymfosyyttien suhteellisella osuudella havaittiin tilastollisesti merkitsevä negatiivinen korrelaatio ainoastaan keuhkohuuhtelunäytteen makrofagien kanssa. On oletettavaa, että lymfosytoosin etiologia keuhkohuuhtelunäytteessä on monitekijäinen, ja lymfosytoosin aiheutumisen mekanismit ovat eri sairauksissa erilaiset. Toistaiseksi ei tiedetä, minkä tyyppiset lymfosyytit ovat vallalla kunkin hengitystiesairauden yhteydessä, ja minkälaisia histopatologisia muutoksia keuhkokudoksista löytyy koirilla, joiden keuhkohuuhtelunäytteissä havaitaan lymfosytoosi. Lisää tutkimustietoa aiheesta tarvitaan.
  • Laaksonen, Krista (Helsingin yliopisto, 2019)
    Mycoplasma-suvun bakteerit ovat pienimpiä prokaryoottisia mikro-organismeja, joiden tiedetään aiheuttavan erilaisia kliinisiä sairauksia eri eläinlajeissa. Tutkimustietoa Mycoplasma-suvun bakteerien merkityksestä koirien hengitystiesairauksissa on kuitenkin rajallinen määrä ja tämän kirjallisuuskatsauksen tarkoituksena on koota olemassa oleva, aiheeseen liittyvä tieto yhteen ja pohtia tulosten kliinistä merkitystä eläinlääkärin päivittäisessä työssä. Koirilla on ylähengitysteissä moninainen mikrobisto ja nykytietämyksen mukaan Mycoplasma-suvun bakteerit kuuluvat osaksi koiran ylähengitysteiden normaaliflooraa. Yleisesti on todettu, että myöskään koiran alahengitystiet eivät ole aina steriilit, mutta mycoplasmojen esiintyvyydestä terveen koiran alahengitysteissä on saatu ristiriitaisia tuloksia. Osassa tutkimuksista terveiden koirien alahengitystienäytteistä on eristetty mycoplasmoja, osassa puolestaan ei. Näiden tutkimusten perusteella näyttäisi kuitenkin siltä, että ainakin osalla koirista mycoplasmat voivat kuulua myös alahengitysteiden normaaliflooraan. Mycoplasma-prevalenssit canine infectious respiratory disease -sairaudessa eli kennelyskässä vaihtelevat muutamasta prosentista jopa 81 %:iin, tutkimuksesta ja tutkimusmenetelmästä riippuen. Vaikka kennelyskäoireilevien koirien hengitysteistä on löydetty useita eri Mycoplasma-lajeja, ainut sairauteen liitetty laji on Mycoplasma cynos. Lisäksi mycoplasmoilla on epäilty olevan yhteyttä kroonisiin hengitystieinfektioihin ja sen seurauksena aiheuttaneen esimerkiksi hengitysteiden kollapseja. Tutkimustietoa aiheesta on kuitenkin hyvin niukasti. Mycoplasmat on yhdistetty myös koirien pneumonioihin eli keuhkotulehduksiin, joissa mycoplasmat ovat useimmiten osana sekainfektioita. Kuitenkin viitteitä mycoplasmojen kyvystä toimia ainoana taudinaiheuttajana on myös saatu, erityisesti pienillä pennuilla, joita on jopa menehtynyt mycoplasmojen aiheuttamiin pneumonioihin. Nykyisessä mikrobilääkeresistenssitilanteessa potilaiden mikrobilääkehoito tulisi aina perustua bakteeriviljelyihin ja herkkyysmäärityksiin. Mycoplasmojen osalta viljely ei kuitenkaan tuo tietoa yksittäisen potilaan hoitoon, koska mycoplasmat vaativat erityiset viljelyolosuhteet ja viljely kestää noin kaksi viikkoa. Koska potilaan hoitopäätös ei voi odottaa niin kauan, ratkaisun ongelmaan voisi tuoda kvantitatiivinen real-time-PCR-tutkimus. Menetelmällä saadaan muutamissa tunneissa selvitettyä näytteestä löytyneiden taudinaiheuttajien määriä, jolloin voidaan mahdollisesti arvioida, että mitä enemmän näytteestä löytyy jotain tiettyä taudinaiheuttajaa, sitä todennäköisemmin sillä on ollut osuutta taudinaiheutuksessa. Tällöin voi tuloksesta saada tukea mikrobilääkkeen valintaan myös ilman viljelyä. Mycoplasmojen kohdalla mikrobilääkkeen valintaan oman haasteensa tuo se, että soluseinättöminä bakteereina mycoplasmat ovat resistenttejä yleisesti käytetyille beetalaktaami-antibiooteille. Lisäksi mycoplasmoihin tehoavat mikrobilääkkeet, esimerkiksi enrofloksasiini, eivät kuulu ensisijaisesti hengitystieinfektioissa käytettäviin mikrobilääkkeisiin. On kuitenkin huomioitava, että tutkimuksia kannattaa silti tehdä, sillä yksittäisen koiran Mycoplasma-löydöksestä voi olla hyötyä erityisesti kenneleissä, joissa on pentuja riskissä saada tartunta. Tällöin jos sairastumisia tapahtuu, osataan huomioida mycoplasmojen mahdollisuus sekä valita niihin tehoava mikrobilääke, ja siten jopa pelastaa koiranpentujen henki.
  • Kaarto, Riikka (Helsingin yliopisto, 2019)
    Afrikkalainen sikarutto (African swine fever, ASF) on vakava, helposti leviävä sikojen sairaus, jonka aiheuttaa asfiviruksiin kuuluva ASF-­virus. Virus on erittäin kestävä. Se infektoi kaikkia Suidae-­heimon lajeja esimerkiksi kesy-­ ja villisikoja. Afrikkalaisilla villisioilla tauti on tavallisesti oireeton. Kesysioille ja eurooppalaisille villisioille virus aiheuttaa vakavan, kliinisen verenvuototaudin. ASF tarttuu suorassa kontaktissa eläinten välillä tai epäsuorasti fomiittien kautta. Se voi tarttua myös virusta sisältävän ravinnon välityksellä. Virus leviää Afrikassa pahkasikoihin myös Ornithodoros-­suvun puutiaisten välityksellä. Eurooppalaisilla villisioilla ja kesysioilla taudinkuva on tyypillisesti perakuutti tai akuutti. Oireina ovat mm. korkea kuume, ihon punoitus tai sinerrys, syömättömyys ja apaattisuus. Siat voivat kuolla myös ilman edeltäviä oireita. Kuolleisuus voi olla jopa 100 %. ASF-­diagnoosi tehdään elinnäytteistä tai seerumista viruksen eristyksellä, viruksen osoituksella tai vasta-­aineiden osoituksella. ASF-­virusta löydettiin Venäjältä vuonna 2007. Tauti levisi edelleen Valko­Venäjälle, Ukrainaan ja Moldovaan. Tautia todettiin itäisessä EU:ssa vuonna 2014. Ensimmäiset villisikatapaukset todettiin Liettuassa. Myöhemmin samana vuonna tautia todettiin villisioista myös Puolassa, Latviassa ja Virossa. Vuonna 2017 tautia todettiin Tšekissä ja Romaniassa. Suurin osa kesysikatapauksista on todettu pienissä takapihasikaloissa, joissa tautisuojaus on huono. ASF on levinnyt pitkiä matkoja ihmisen toiminnan seurauksena. Villisialla on tärkeä rooli taudin paikallisessa leviämisessä. Tärkein kesysikojen infektiolähde on ollut ASF-­virusta sisältäneen ruokajätteen käyttäminen sikojen ruokinnassa. Taudin torjunnasta määrätään sekä kansallisessa että EU:n lainsäädännössä. Koska tautiin ei ole rokotetta, taudin vastustuksen avainasemassa ovat sikatilojen korkea tautisuojaus, taudin varhainen havaitseminen, tiedottaminen sekä villisikapopulaation pienentäminen. Villisioista tehtävät passiiviset seurantatutkimukset ovat oleellisia tautitilanteen seurannassa ja taudin havaitsemisessa. Tehokkaista keinoista ASF:n leviämisen estämiseksi Euroopan villisikapopulaatiossa tarvitaan vielä lisää tutkimuksia. Villisikakannan tehokas pienentäminen vähentää riskiä ASF:n leviämiseen. Villisianraatojen kerääminen on ensiarvoisen tärkeää, koska virus säilyy raadoissa pitkään ja ne toimivat infektiolähteinä terveille villisioille. Tautia ei ole koskaan todettu Suomessa, mutta riski taudin leviämiseen on olemassa. Evira seuraa maan tautitilannetta sekä kesy-­ että villisikojen seurantatutkimuksilla. Suomen villisikakannan pienentämistä on tehostettu ja metsästystä on pyritty helpottamaan lainsäädäntöä muuttamalla. ASF on ajankohtainen sikojen sairaus, joka aiheuttaa suuria tappioita sianlihantuotannolle. Tämän kirjallisuuskatsauksen tarkoituksena on perehtyä afrikkalaisen sikaruton epidemiologiaan sekä taudin torjuntaan Euroopan Unionissa ja Suomessa. Työssä esitellään pääpiirteissään myös taudin patogeneesi, oireet ja diagnostiikka.
  • Kosunen, Heli (Helsingin yliopisto, 2019)
    BRD eli naudan hengitystiesairauskompleksi on monisyysairaus, joka aiheuttaa vasikkakasvattamoissa merkittäviä taloudellisia tappioita ja heikentää eläinten hyvinvointia. Kolmivaihekasvatuksessa vasikat kerätään ternivasikoina syntymätiloiltaan ja sekoitetaan usein isoiksi ryhmiksi. Suuren ryhmäkoon ajatellaan olevan yksi riskitekijä hengitystietulehduksiin sairastumiselle. Aihe on merkityksellinen sekä maatalouden taloudellisen tilanteen että eläinten hyvinvoinnin kannalta. Työn tavoitteena oli selvittää, väheneekö vasikoiden sairastuvuus hengitystietulehduksiin ryhmäkokoa pienentämällä. Lisäksi haluttiin selvittää sairastuvuuden ja ryhmäkoon vaikutusta vasikoiden kasvuun. Sairastuvuutta tutkittiin kliinisiä oireita seuraamalla ja mittaamalla akuutin vaiheen proteiineja. Hypoteesina tutkimuksessa oli, että eläinten sairastuvuus olisi vähäisempää pienissä ryhmissä verrattuna suuriin ryhmiin, minkä myötä eläimet kasvaisivat paremmin. Aineiston vasikkakasvattamon kaksi 80 vasikan kertatäyttöistä juotto-osastoa jaettiin viiteen karsinaan, joista yhteen mahtui 40 eläintä ja neljään muuhun kuhunkin 10 vasikkaa. Tutkimuksessa tutkittiin kuusi vasikkaerää eli yhteensä 480 vasikkaa. Suora kontakti karsinoiden välillä ei ollut mahdollista, mutta osaston ilmatila oli yhtenäinen. Kukin vasikkaerä tutkittiin kolme kertaa: saapumishetkellä, juoton puolivälissä ja ennen siirtoa seuraavaan osastoon. Jokaisella tutkimuskerralla tehtiin kliininen tutkimus ja otettiin verinäyte. Verinäytteistä määritettiin akuutin vaiheen proteiinit, kokonaisproteiinit, immunoglobuliinit, albumiini sekä virusvasta-aineet. Kasvumalleja varten vasikat punnittiin saapumishetkellä ja sen jälkeen kolme kertaa (50 päivän kasvu, 200 päivän kasvu ja kasvu teurasikäisenä). SAA:n, haptoglobiinin, albumiinin ja globuliinien keskimääräiset pitoisuudet olivat kolmannella tutkimuskerralla korkeammat pienemmissä ryhmissä verrattuna suurempiin ryhmiin. Keskimääräiset päiväkasvut olivat 50 ja 200 päivän mittauksissa paremmat isojen ryhmien vasikoilla. Teurasikäisenä keskimääräinen päiväkasvu oli sen sijaan korkeampi pienissä ryhmissä kasvaneilla vasikoilla. Lineaarisissa regressiomalleissa SAA-, haptoglobiini-, albumiini- ja globuliinipitoisuudet olivat merkitsevästi alhaisempia isoissa ryhmissä kasvatetuilla eläimillä. Kasvumalleissa havaittiin, että ensimmäisen tutkimuskerran kohonneella SAA-pitoisuudella vaikutti olevan negatiivinen yhteys koko kasvatusajan kasvuun. Lisäksi albumiinin pitoisuudella oli negatiivinen yhteys kasvuun koko ajanjaksolla. Positiivisesti kasvuun yhteydessä olevia tekijöitä olivat mm. saapumisikä, sukupuoli ja liharotuisuus. Tulokset eivät olleet yhteneviä hypoteesin kanssa. Pienissä ryhmissä SAA:n ja haptoglobiinin pitoisuudet olivat korkeammat verrattuna isoihin ryhmiin, mikä viittaa korkeampaan sairastuvuuteen pienemmissä ryhmissä. Sairastuvuudella ja päiväkasvulla voidaan kuitenkin tulosten perusteella ajatella olevan yhteys, sillä juottokauden kohonneella SAA-pitoisuudella vaikutti olevan negatiivinen yhteys koko kasvatusajan kasvuun. Aiheesta on olemassa vain vähän suomalaista aineistoa, joten lisätutkimusta tarvitaan. Tutkimusasetelma oli realistinen ajatellen tämänhetkistä naudanlihantuotantoa Suomessa, mutta sen heikkona puolena oli luultavasti koko osaston yhteinen ilmatila.
  • Artukka, Sanna-Mari (Helsingin yliopisto, 2019)
    Tuotantoeläinten hyvinvointia ja eläinsuojeluvaatimusten toteutumista valvotaan Euroopan unionin ja kansallisen lainsäädännön mukaisesti tehtävillä eläinsuojelutarkastuksilla. Suomessa tuotantoeläintilojen eläinsuojelutarkastuksia tehdään vuosittain yli 3000. Vuonna 2009 voimaan tulleen uuden eläinlääkintähuoltolain (765/2009) myötä uudistettiin myös Suomen eläinsuojelujärjestelmää ja eläinsuojeluvalvontaa alettiin keskittää tietyille eläinlääkäreille mm. eturistiriitojen välttämiseksi. Eläinsuojeluvalvonnan toteutusta ja erityisesti tuottajien näkemyksiä valvonnasta on tutkittu hyvin vähän Suomessa ja muualla maailmassa. Tämän tutkimuksen tavoitteena on selvittää, miten tuottajat itse kokevat eläinsuojelutarkastusten tekemisen, niiden tärkeyden ja merkityksen sekä niihin liittyvät valvontatoimenpiteet ja seuraamukset. Tutkimuksessa keskitytään käsittelemään epäilyyn ja otantaan perustuvia eläinsuojelutarkastuksia sekä täydentävien ehtojen eläinten hyvinvointiin liittyviä tarkastuksia. Tutkimus toteutettiin lähettämällä internetissä täytettävä kysely 500:lle nauta- ja 500:lle sikatuottajalle. Vastausprosentti oli 20,0 %. Vastaukset analysoitiin SPSS-ohjelmiston avulla. Tulosten mukaan suomalaiset nauta- ja sikatuottajat kokevat eläinsuojeluvalvonnan Suomessa tarpeelliseksi ja riittäväksi. Myös tiedotus eläinsuojeluvaatimuksista koettiin riittäväksi ja vastaajat kokivat tuntevansa eläinsuojelulainsäädännön tarpeeksi hyvin eläintenpitoaan ajatellen. Osa oli tyytymättömiä usein muuttuviin säädöksiin ja niiden tulkintaan. Nykyiset hallinnolliset ja rikosoikeudelliset toimenpiteet koettiin melko toimivina, mutta tukien sidonnaisuus tarkastuksiin koettiin epäreiluna. Eläinsuojelujärjestelmään eläinlääkintähuoltolain (765/2009) myötä tehtyjen muutosten tarpeellisuus jakoi selvästi sika- ja nautatuottajien mielipiteet. Vastaajien kokemukset eläinsuojelutarkastuksista olivat pääasiassa positiivisia. Kommunikointi tarkastajan kanssa sujui hyvin, asioista keskusteltiin ja tarkastus tehtiin yhteisymmärryksessä tarkastajan kanssa. Ilmapiiri koettiin toisaalta avoimena, mutta toisaalta jännittyneenä. Tarkastuksesta laaditut asiakirjat koetiin selkeiksi ja hyvin perustelluiksi. Tarkastuksia ei välttämättä koettu omalla kohdalla tarpeelliseksi ja niiden koettiin jonkun verran häiritsevän tilan normaalia toimintaa, mm. koska niistä ei ollut ilmoitettu etukäteen. Osa oli kokenut tarkastuksen perusteettomaksi ja jopa loukkaavaksi. Yli neljäsosa vastaajista koki, että heidän oikeusturvaansa oli loukattu tarkastuksella. Osa vastaajista ilmaisi huolensa tuottajien jaksamisesta ja siitä huolehtimisesta sekä tarkastajien välisiin eroihin liittyen. Lisäksi osa koki hankalaksi, että EU:n sisäiset erot ovat maiden välillä suuria ja erot asettavat tuottajat eriarvoiseen asemaan. Tutkimuksen tulokset ovat saman suuntaisia muiden alaan liittyvien tutkimustulosten kanssa. Tutkimusta tarvitaan kuitenkin enemmän ja laajemmin, jotta se kattaisi paremmin koko eläinsuojelujärjestelmän eri osa-alueet ja tilanteet. Tämä tutkimus antaa viitteitä siitä, miten Suomen eläinsuojelujärjestelmä toimii tuottajien näkökulmasta ja missä asioissa on parannettavaa. Tuloksia voidaan käyttää hyväksi tulevaisuudessa eläinsuojeluvalvonnan kehitystyössä sekä esimerkiksi tuottajien jaeläinsuojelutarkastajien koulutuksessa.
  • Järvinen, Salla-Mari (Helsingin yliopisto, 2019)
    Kissoilla esiintyy monia ruoansulatuskanavan viruksia. Taudinaiheuttajasta riippuen osa tartunnoista voivat olla täysin oireettomia, mutta myös kuolemaan johtavia tartuntoja esiintyy. Ihmiselle tautiriskin voi aiheuttaa esimerkiksi kissojen rotavirukset. Uuden sukupolven sekvensointimenetelmiä (Next-generation sequencing, NGS) käyttämällä voidaan sekvensoida viruksen koko perimä eli genomi nopeasti yhdellä kerralla. NGS:ää käytettäessä sekvensointi voidaan tehdä ilman ennakkotietoja ja täten löytää myös aiemmin tuntemattomia viruksia. Suomalaisten kissojen virusten esiintyvyydestä ei ole aikaisemmin tehty kattavia tutkimuksia. Työn tavoitteena oli tutkia, mitä viruksia löytyy terveiden ja ripuloivien kissojen ulosteista Suomessa. Tutkimuksessa analysoitiin yhteensä 15 kpl kissojen ulostenäytteitä, joista yhdeksän oli eläinsuojeluyhdistyksen kissaa ja kuusi lemmikkikissaa. Kahdeksalla kissalla oli esiintynyt ruoansulatuskanavan oireita. Työhön kuului nukleiinihappojen eristys kissojen ulosteista. Esikäsittelyn avulla pyrittiin poistamaan ulosteesta bakteerit, jonka jälkeen näytteistä tehtiin kirjasto, joka sekvensoitiin Illumina Miseq-laitteistolla. Data analysoitiin bioinformatiikan avulla, johon kuului muun muassa huonolaatuisten sekvenssien poisto ja yhdistelmäsekvenssien eli contigien koostaminen lyhyistä sekvensseistä. Contigit käännettiin aminohapposekvenssiksi, joille etsittiin vastaavaa sekvenssiä geenipankista. Löydettyjen virusten nimet perustuivat geenipankkisekvenssien nimiin. Näytteistä löydettiin yhteensä kuusi virusta, joista kaksi esiintyi samalla kissalla. Yhdestä näytteestä löydettiin täysi vastaavuus kissan panleukopenia virukseen (FPV). Kissa oli saanut yhden rokotuksen ennen näytteiden keräämistä eikä kissalla ollut minkäänlaisia oireita. Löydetty virus ei ollut täysin identtinen rokotekantojen virusten kanssa, mutta ero ei ollut suuri. Taustalla voi olla luonnollinen tartunta tai esimerkiksi heikentyneen immuunivasteen aiheuttama rokotekannan pitkäaikainen replikoituminen. Yhdestä näytteestä löydettiin circovirukseen vastaavaa sekvenssiä ja lisäksi tunnistamaton virus, jonka sekvenssi vastasi myös circovirusta. Circovirusten tiedetään aiheuttavan ruoansulatuskanavaoireita, mutta kissoilta ei ole aiemmin todettu tartuntoja. Löydetty virus voi olla aiemmin tunnistamaton kissojen oma circovirus, mutta lisätutkimuksia tulisi tehdä asian varmentamiseksi. Viruksen yhteys ripuliin on myös epäselvä. Muut löydetyt virukset olivat todennäköisesti peräisin ruoasta tai esimerkiksi RNA-eristyskolumnista. Ulosteista löytyneiden virusten määrä oli pieni eikä suuria johtopäätöksiä pystytä tekemään näytteiden vähäisen lukumäärän vuoksi. Kuitenkin ulkomailla tehdyissä ulosteen viromia selvittävissä tutkimuksissa vastaavilla kissamäärillä on löydetty huomattavasti enemmän viruksia kuin tässä tutkimuksessa. Tulevaisuudessa suuremmalla kissamäärällä tehty tutkimus vertaillen eroavaisuuksia maantieteellisesti sekä sisä- ja ulkokissojen välillä, antaisi luotettavampaa dataa Suomen tilanteesta. NGS:n käyttäminen ulosteen viromin selvittämiseksi vaikuttaisi olevan käyttökelpoinen tutkimusmenetelmä.
  • Salonen, Eveliina (Helsingin yliopisto, 2019)
    Tämä lisensiaatintutkielma on kirjallisuuskatsaus hevosen bakteeri-, virus- ja sieniperäisistä zoonooseista. Tutkielmassa keskitytään Suomessa esiintyviin ja Suomea uhkaaviin hevosen zoonooseihin sekä aiheeseen liittyvään lainsäädäntöön ja käytäntöihin. Tavoitteena oli luoda käsikirjamainen katsaus aiheesta, sillä vastaavaa ei ole aiemmin tehty. Zoonoosi on sairaus tai infektio, joka voi luonnollisesti tarttua selkärankaisesta eläimestä ihmiseen tai päinvastoin. Tässä työssä on keskitytty zoonooseihin, jotka tarttuvat suoraan hevosesta ihmiseen, tai joissa hevoskontakti lisää ihmisen riskiä saada tartunta. Suomessa esiintyvistä hevosen zoonooseista tärkeimpiä ovat salmonelloosi (Salmonella ssp.), mikrobilääkeresistentit MRSA (metisilliiniresistentti Staphylococcus aureus) ja ESBL (laajakirjoista betalaktamaasentsyymiä tuottavat bakteerit), pernarutto (Bacillus anthracis), Streptococcus equi ssp. zooepidemicus ja pälvisilsa. Suomessa esiintyy satunnaisesti myös hevosinfluenssaa, joka ei ole varsinainen zoonoosi, mutta tutkimuksissa on havaittu sillä olevan mahdollisesti zoonoottista potentiaalia. Myös Rhodococcus equi -tartuntoja esiintyy hevosilla Suomessa, ja maailmalla on todettu myös joitakin ihmistapauksia. Suomeen tuodaan vuosittain n. 1500-2300 hevosta, pääosin Ruotsista, Virosta ja Keski-Euroopan maista. Tautitilanne näissä maissa on erilainen kuin Suomessa, ja tuontihevoset voivat sairastaa zoonoottisia tauteja, joita ei esiinny Suomessa, esimerkiksi rabies ja leptospiroosi. Myös villieläimet sekä muiden eläinten ja ihmisten matkailu voivat lisätä riskiä näiden tautien leviämisestä Suomeen. Maailmanlaajuisesti tärkeimmät ja vaarallisimmat hevosen zoonoosit, hevosen räkätauti (Burkholderia mallei), Venezuelan Equine Encephalitis -virus ja Hendra-virus, eivät ole Suomen kannalta niin tärkeitä, koska niitä esiintyy vain alueilla, jotka ovat maantieteellisesti kaukana Suomesta ja joista ei tuoda hevosia Suomeen. West Nile -virus sekä Western ja Eastern Equine Encephalitis -virukset ovat myös tärkeitä hevosen zoonooseja, mutta niissä tartunta leviää hyttysten välityksellä, eikä hevoskontakti lisää ihmisten sairastumisriskiä. Hevosen zoonooseista lakisääteisesti vastustettavia, vaarallisia eläintauteja ovat pernarutto (B. anthracis), hevosen räkätauti (B. mallei) ja rabies. Lakisääteisesti vastustettavia, valvottavia eläintauteja ovat hevosen tarttuvat aivo-selkäydintulehdukset (WEE-, EEE- ja VEE-virukset). Lakisääteisesti ilmoitettaviin eläintauteihin hevosen zoonooseista kuuluvat oireita aiheuttava ESBL-tartunta, hevosinfluenssa, leptospiroosi (Leptospira ssp.), MRSA, salmonelloosi (Salmonella ssp.) ja West Nile -kuume. Näistä terveyskeskukseen ilmoittavia ovat pernarutto, rabies, leptospiroosi, salmonella ja West Nile.
  • Neste, Essi (Helsingin yliopisto, 2019)
    Tämän kirjallisuuskatsauksen tavoitteena on koota yhteen uusin tieto naudan subkliinisestä hypokalsemiasta, sen etiologiasta ja merkityksestä lehmän terveyteen. Hypokalsemia on kalsiumin aineenvaihdunnan häiriötila, jossa elimistön homeostaattiset mekanismit eivät pysty pitämään yllä veressä normaalia kalsiumpitoisuutta. Lypsylehmillä hypokalsemia johtuu tavallisesti siitä, että poikimisen jälkeen maidontuo-tannon käynnistyessä kalsiumia menetetään enemmän maitoon, kuin mitä elimistö ehtii sitä korvaamaan. Hypokalsemia muun muassa heikentää hermojen ja lihasten toimintaa, koska kalsium on elintärkeässä osassa lihasten supistumisessa ja hermoim-pulssien siirrossa, ja pahimmassa tapauksessa lehmä ei enää kykene nousemaan ylös. Subkliinisessä hypokalsemiassa veren kalsiumpitoisuus laskee alle normaalin mutta lehmällä ei havaita kliinisen hypokalsemian eli poikimahalvauksen oireita. Vaikka kliinisiä oireita ei ole, subkliinisellä hypokalsemialla on havaittu olevan useita haitallisia vaikutuksia naudan elimistössä. Sen on todettu muun muassa alentavan vastustuskykyä ja heikentävän ruuansulatuskanavan toi-mintaa. Lisäksi se voi muuttaa rasva- ja glukoosiaineenvaihduntaa niin, että naudan energiatasapaino kääntyy negatiiviseksi. Näiden tekijöiden kautta subkliininen hypokalsemia voi altistaa lehmän sairauksille kuten kohtutulehdukselle, utaretulehduk-selle, juoksutusmahan siirtymille ja ketoosille. Se voi myös vaikuttaa negatiivisesti hedelmällisyyteen ja maitotuotokseen. Tä-män takia subkliininen hypokalsemia voi aiheuttaa karjassa taloudellisia menetyksiä ja ylimääräistä työtä. Subkliinisesti hypokalseemisten lehmien tunnistaminen ilman veren kalsiumpitoisuuden määritystä on käytännössä mahdotonta, koska kliinisiä oireita ei ole. Tällöin ainoa mahdollisuus hoitaa subkliinistä hypokalsemiaa on yrittää ehkäistä sitä. Koska sub-kliinisen ja kliinisen hypokalsemian ehkäisykeinot ovat samoja, karjatasolla kannattaa ensisijaisesti panostaa kliinisten hypokal-semioiden vähentämiseen. Tällöin samalla saadaan myös subkliinisten tapausten osuutta pienennettyä. Subkliinisen hypokalsemian merkitys lehmän terveydelle jää vielä avoimeksi. Aihetta käsittelevien tutkimusten tulokset ovat osittain ristiriidassa toisiinsa nähden. Suurimmaksi ongelmaksi muodostuu se, että eri tutkimuksissa on käytetty erilaisia raja-arvoja, joiden perusteella lehmä määritellään subkliinisesti hypokalseemiseksi. Tämän takia on mahdollista, että jotkin syy-seuraussuhteet voivat jäädä huomaamatta. Tarvittaisiin enemmän laajempaa tutkimustietoa, jotta voitaisiin saada luotettava kuva siitä, millainen vaikutus subkliinisella hypokalsemialla on nykyaikaiseen karjatalouteen.
  • Leminen, Matias (Helsingin yliopisto, 2019)
    Hyönteisten myyminen ja tarjoaminen ihmisravinnoksi ei ole tutkielman kirjoittamishetkellä sallittua Suomessa. Hyönteisten ruokakäyttöä kohtaan kohdistuu kuitenkin suuria odotuksia, sillä hyönteisten kasvatuksesta toivotaan ympäristöystävällisempää ja tehokkaampaa vaihtoehtoa perinteiselle eläinperäisen proteiinin tuotannolle. Elintarviketurvallisuuden varmistamisen kannalta on tärkeää selvittää millaisia bakteereja elintarvikkeeksi kasvatetut sirkat kantavat, jotta mikrobiologisia riskejä voidaan ennaltaehkäistä. Elintarvikkeeksi kasvatettujen sirkkojen mikrobiyhteisöistä on kuitenkin tutkittu hyvin niukasti. Tämän tutkimuksen tavoitteena olikin selvittää elintarvikkeeksi kasvatettujen kotisirkkojen tyypillisen mikrobiyhteisön rakenne ja tunnistaa sirkoissa esiintyvien maitohappobakteerien valtalajeja. Mikrobiyhteisön rakenne selvitettiin seitsemästätoista sirkkanäytteestä käyttäen 16S rRNA-geeenin amplikonisekvenssianalyysiä. Sirkkanäytteissä mikrobiyhteisön valtalajeista keskimäärin 15% oli Enterococcus -sukua, 12% Porphyromonadaceae -heimoa, 12% Enterobacteriaceae -heimoa, 10% Lachnospiraceae -sukua, 7% Lactococcus -sukua, 6% Staphylococcus -sukua, 6% Bacteroides- sukua ja 5% Ruminococcaceae -heimoa. Yhteensä 24% bakteereista oli näytteissä harvinaisia, eli niitä oli kaikissa näytteissä alle 1%. Viidestätoista eri sirkkanäytteestä määritettiin aerobisten mikro-organismien, enterobakteerien, lämpökestoisten koliformisten bakteerien, maitohappobakteerien ja homeiden ja hiivojen pesäkelukumäärät. Näytteistä 5 kpl oli 24h paastonneista sirkoista ja 10 kpl paastoamattomista sirkoista. Aerobisten mikro-organismien pesäkelukumäärä oli paastonneissa sirkoissa keskimäärin 8,90 log pmy/g ja paastoamattomissa sirkoissa 8,17 log pmy/g, enterobakteerien määrä vastaavasti 6,52 log pmy/g ja 5,58 log pmy/g, koliformisten bakteerien 7,71 log pmy/g ja 4,24 pmy/g, maitohappobakteerien 7,89 pmy/g ja 7,72 pmy/g ja homeiden ja hiivojen 5,35 pmy/g ja 4,48 pmy/g. Maitohappobakteerien valtalajeja tunnistettiin ribotyypittämällä MRS-maljoilta valittuja bakteeri-isolaatteja. Näytteistä eristettiin yhteensä 72 maitohappobakteeri-isolaattia, joista 33 kpl oli paastonneista sirkoista ja 39 kpl paastoamattomista sirkoista. Isolaateista 13 kpl oli Enterococcus raffinosussta, 2 kpl Enterococcus faecalista ja 9 kpl Lactococcus garviaeta. Isolaateista 19 kappaletta ryvästyi enterokokkityyppikantojen rinnalle ja 4 kpl laktokokkityyppikantojen rinnalle. 25 isolaattia jäi kokonaan tunnistamatta. Tulosten perusteella ruokakäyttöön kasvatettujen sirkkojen mikrobiyhteisö koostuu laajasti eri bakteerilajeista. Suuri osa mikrobeista on todennäköisesti sirkkojen suoliston bakteereja, sillä monet lajit ovat varsinkin nisäkkäillä osa suoliston mikrobiomia. Sirkoissa on paljon elinkelpoisia bakteereja, ja maitohappobakteerit ovat niiden valtalajeja. Suuren mikrobimäärän takia sirkat voivat tarvita prosessointia, joka vähentää bakteerimäärää, jotta niiden säilyvyys voidaan taata. Mikrobimäärän vuoksi myöskään mikrobiologisten ohjausarvojen asettaminen käsittelemättömille sirkoille voi olla hankalaa, ja tulevaisuudessa ne kannattaakin määrittää ennemminkin prosessoiduille sirkoille. Raaoilta sirkoilta voidaan kuitenkin vaatia esimerkiksi salmonellavapautta, jota vaaditaan myös kaikilta lihatuotteilta.

View more