Eläinlääketieteellinen tiedekunta

 

Recent Submissions

  • Takala, Sanni (Helsingin yliopisto, 2019)
    Tämä lisensiaatintutkielma on kirjallisuuskatsaus Cryptosporidium parvum -alkueläimestä vasikkaripulin aiheuttajana. Viime vuosina kryptosporidioosin esiintyvyys suomalaisilla nautatiloilla on kasvanut. Vaikka kryptosporidioosi aiheuttaa taloudellisia tappioita, ei aiemmin ole tiettävästi tehty kattavaa kirjallisuuskatsausta vasikoiden kryptosporidioosista. Kryptosporidioosi on C. parvum -alkueläimen aiheuttama sairaus. Tyypillisesti kryptosporidioosiin sairastuvat 1-2 viikon ikäiset vasikat. Vasikka saa tartunnan nieltyään keskimäärin 16,6 C. parvum -ookystaa, joita tartunnan saaneet vasikat erittävät ulosteeseensa. Kryptosporidioosin oireena on 1-2 viikkoa kestävä vetinen ripuli. Vakavimmiillaan kryptosporidioosin aiheuttama ripuli voi aiheuttaa vasikan kuoleman. Kryptosporidioosi voi olla vasikoilla myös oireeton, jolloin vasikalla ei ole ripulia, mutta se erittää ookystia ympäristöönsä. Ookystien eritys laskee iän myötä. Aikuiset naudat joko eivät eritä C. parvum -ookystia lainkaan tai ne erittävät ookystia hyvin vähän. C. parvum -tartunta leviää karjasta toiseen joko nautojen, muiden kotieläinten, villieläinten, vesistöjen tai ihmisten välityksellä. Ookystat säilyvät ympäristössä pitkään tartuntakykyisinä monenlaisissa olosuhteissa. Ympäristöolosuhteista ainoastaan korkeiden lämpötilojen, kuivumisen sekä UV-säteilyn on todettu tehokkaasti tuhoavan ookystia. Useat desinfektioaineet eivät tehoa C. parvum -ookystiin. Desinfioinnissa käytettävä sammutettu kalkki heikentää ookystien elinvoimaisuutta, myöhentää kliinisen kryptosporidioosin alkamisajankohtaa ja parantaa vasikoiden kuntoluokkaa. Kryptosporidioosiin tehoavaa lääkettä ei ole saatavilla useista tutkimuksista huolimatta. Kryptosporidioosin hoidossa keskeisintä on riittävä ja asianmukainen nesteytys. Kryptosporidioosin ehkäiseminen perustuu sairastuneiden yksilöiden hoitoon, hyvään hygieniaan sekä halofuginaatti-lääkitykseen. Halofuginaatti on lääke, jota käytetään kryptosporidioositiloilla kliinisen kryptosporidioosin ennaltaehkäisyyn. Myös riittävä ja oikea-aikainen ternimaidon saanti lieventää ripulioireita sekä vähentää eritettyjen ookystien määrää. Tämän kirjallisuuskatsauksen tarkoituksena on toimia tietolähteenä vasikoiden kryptosporidioosista. Katsaus käsittää C. parvumin elämänkierron, tartuntalähteet, diagnostiikan, hoidon sekä kryptosporidioosin ehkäisemisen. Kappaleet sisältävät tiivistettynä tämänhetkisen tutkimustiedon. Lisätietoa aihealueista voi etsiä kattavan lähdeluettelon avulla. Kirjallisuuskatsaus tuo esiin myös tarpeen kotimaiselle tutkimukselle vasikoiden kryptosporidioosista, sillä suomalaisia tutkimuksia aiheesta ei ole.
  • Räsänen, Pinja (Helsingin yliopisto, 2019)
    Ongelmakäyttäytyminen on eläimen käyttäytymistä, joka on haitallista eläimen omistajalle tai eläimelle itselleen. Ongelmakäyttäytyminen voidaan jakaa eläimelle normaaliin ja epänormaaliin käyttäytymiseen. Suurin osa kissojen ongelmalliseksi koetusta käyttäytymisestä on kissalle täysin luonnollista ja normaalia, mutta sen toteuttamistapa tai -ympäristö on omistajan mielestä sopimaton. Esimerkiksi kohteiden raapiminen on kissalle luontainen tapa, mutta monet omistajat pitävät sitä ongelmallisena. Kissat ovatkin usein hyvin väärinymmärrettyjä, kun ne toteuttavat luonnollisia tapojaan sisätiloissa. Kissan lajityypillisen käyttäytymisen ymmärtäminen auttaa ongelmakäyttäytymisen ehkäisemisessä ja hoidossa. Kissojen käyttäytymisongelmat ovat hyvin yleisiä ja niihin osataan harvoin puuttua. Kissan kouluttamisen sekä käyttäytymiseen liittyvien ongelmien ratkaisemisen ajatellaan olevan niin vaikeaa, etteivät omistajat usein koe sitä käytännössä mahdollisena. Käytösongelmien ratkaisemiseksi löytyy kuitenkin paljon erilaisia neuvoja, vaikka tieteellinen tutkimus niiden taustalla on monin paikoin vähäistä. Tässä kirjallisuuskatsauksessa käydään läpi kissojen yleisimpiä käyttäytymiseen liittyviä ongelmia, avataan niihin johtavia syitä ja annetaan ongelmiin hoitokeinoja. Kissojen yleisimmät käyttäytymisongelmat ovat aggressio ja tarpeiden tekeminen vääriin paikkoihin. Muita kissan käyttäytymiseen liittyviä ongelmia ovat muun muassa merkkailu, liiallinen ääntely ja pakko-oireinen käyttäytyminen. Ongelmakäyttäytymistä esiintyy enemmän puhdasrotuisilla kissoilla kuin kotikissoilla sekä kastroimattomilla ja steriloimattomilla kissoilla enemmän kuin leikatuilla kissoilla. Lisäksi ongelmakäyttäytyminen on yleisempää sisäkissoilla kuin vapaasti ulkoilevilla kissoilla. Sisäkissojen on havaittu olevan turhautuneempia ja nukkuvan enemmän kuin ulkoilevien kissojen. Liiallinen nukkuminen voi joissakin tapauksissa viitata masennukseen. On erittäin tärkeää selvittää, mitä kissan ongelmakäyttäytymisen taustalla on. Näin voidaan hoitaa syy käyttäytymisongelman taustalla ja päästään puuttumaan mahdollisesti vakaviinkin sairauksiin. Ongelmakäyttäytyminen voi lisäksi johtaa stressiin perheen sisällä, kissan sopimattomaan rankaisemiseen, kissan ja omistajan välisen suhteen heikkenemiseen, kissasta luopumiseen tai jopa kissan lopettamiseen. Stressi on yksi suurimmista syistä kissan ongelmakäyttäytymisen taustalla. Kontrollimahdollisuuksien puute, ympäristön ennakoimattomuus ja kissan ja omistajan välinen huono suhde ovat yleisiä syitä kissan stressiin. Lisäksi virikkeetön ympäristö voi aiheuttaa kissalle stressiä. Kissan stressin hoidossa ensiarvoisen tärkeää on stressitekijän poistaminen. Riittämätön henkinen stimulaatio ja liikunnan puute ovat myös usein kissan käyttäytymiseen liittyvien ongelmien taustalla. Tämän vuoksi kissan elinympäristön muokkaaminen kissalle sopivaksi muun muassa virikkeellistämällä auttaa moniin käytösongelmiin. Useita kissan käyttäytymisongelmia voidaan hoitaa opettamalla kissa toimimaan tietyllä tavalla tai siedättämällä sitä pikkuhiljaa pelottaviin tilanteisiin.
  • Keskitalo, Tiina (Helsingin yliopisto, 2019)
    Medetomidiini on α2-adrenoseptoriagonisti ja sen käyttö sedatiivina on kliinisessä eläinlääketieteessä hyvin yleistä. Medetomidiinilla saadaan aikaan sedaatio, joka annoksesta ja antoreitistä riippuen vaihtelee kevyestä uneliaisuudesta syvään sedaatioon, joka mahdollista pienet noninvasiiviset toimenpiteet. Medetomidiiniä käytetään usein yhdessä muiden lääkeaineiden kanssa, sillä esimerkiksi medetomidiini ja butorfanoli potentoivat toistensa vaikutuksia. Esilääkityksenä annettu medetomidiini vähentää myös yleisanesteettien tarvetta. α2-adrenoseptoriagonistien sedatiivinen vaikutus johtuu keskushermostossa tapahtuvaan presynaptisten α2-adrenoseptoreiden aktivaatiosta, mikä vähentää noradrenaliinin erittymistä synapsirakoon ja heikentää siten hermoimpulssien kulkua. α2-adrenoseptoreita on myös keskushermoston ulkopuolella esimerkiksi verisuonten sileän lihaksen pinnalla. Näiden perifeeristen α2-adrenoseptoreiden aktivaatio lisää verisuonten supistumista. Medetomidiini aiheuttaa haittavaikutuksina sykkeen ja sydämen minuuttitilavuuden laskua, verisuonten vastuksen nousua, muutoksia verenpaineeseen sekä erityisesti märehtijöillä hapen osapaineen laskua valtimoveressä. Verenpaineen muutos on kaksivaiheinen, sillä verenkierron vastuksen nousu perifeerisestä α2-adrenoseptoriaktivaatiosta johtuen nostaa verenpaineen ensin korkeaksi. Myöhemmin verenpaine laskee johtuen medetomidiinin sympatolyyttisistä keskushermostovaikutuksista. Verenkierron vastuksen noususta johtuva verenpaineen nousu käynnistää barorefleksin, jonka seurauksena syke laskee entisestään. Medetomidiinin aiheuttama sedaatio voidaan kumota ja haittavaikutuksia lievittää α2-adrenoseptoriantagonisti atipametsolilla. Vatinoksaani on toistaiseksi vain tutkimuskäytössä oleva α2-adrenoseptoriantagonisti, joka voidaan annostella yhdessä medetomidiinin kanssa samassa ruiskussa suonen- tai lihaksensisäisesti. Se ei juuri ylitä veriaivoestettä, eikä siten vaikuta medetomidiinin keskushermostovaikutuksiin, kuten sedaatioon. Se lievittää medetomidiinin aiheuttamia perifeerisestä α2-aktivaatiosta johtuvaa verenkierron vastuksen nousua ja vähentää siten verenpaineen nousua. Tämä vähentää barorefleksin aktivoitumista ja estää sykkeen ja sydämen minuuttitilavuuden laskua. Tämän tutkimuksen tavoitteena on selvittää vatinoksaanin, atipametsolin ja medetomidiinin yhteisvaikutuksia, kun vatinoksaani annostellaan lihaksen sisäisesti yhdessä medetomidiinin kanssa. Hypoteesi on, että vatinoksaani lievittää medetomidiinin haittavaikutuksia ilman, että se heikentää rauhoitusta tai heräämistä. Tutkimukseen käytettiin kahdeksaa lammasta, joista kukin sedatoitiin sekä pelkällä medetomidiiniä (30 μg/kg) tai medetomidiini-vatinoksaaniseoksella (30 μg/kg ja 300 μg/kg vastaavasti). 30 minuutin kuluttua annosteltiin atipametsoli (150 μg/kg).120 minuutin seurantajakson aikana kardiopulmonaarisia muuttujia mitattiin tietyin aikavälein. Sedaation tasoa seurattiin subjektiivisesti asteikolla 0-10. Vatinoksaani lievitti merkittävästi medetomidiinin aiheuttamia muutoksia sykkeeseen atipametsoli-injektion jälkeen ja verenkierron vastukseen jo ennen sitä. Vatinoksaani joudutti verenpaineen nousua ja hapen osapaineen laskua 10 minuuttia medetomidiinin annostelun jälkeen. Sekä sedatoituminen että herääminen oli varmempaa ja nopeampaa vatinoksaanin läsnä ollessa. Tuloksista voi päätellä, että vatinoksaanin käyttö saattaa parantaa sedaation kardiopulmonaarista laatua ja sen käyttö lampailla on turvallista myös siinä tapauksessa, että sedaatio kumotaan atipametsolilla.
  • Mäkiaho, Antti (Helsingin yliopisto, 2019)
    Opisthorchiidae-heimon maksamadot ovat kansainvälisesti ihmisillä yksiä merkittävimpiä kalavälitteisiä parasiittejä. Heimon maksamatoja esiintyy yleisesti Itä- ja Kaakkois-Aasiassa sekä Venäjällä, mutta niitä on havaittu myös laajalti Euroopassa kalaa syövillä nisäkkäillä ja linnuilla. Suomessa on aiemmissa tutkimuksissa havaittu esiintyvän zoonoottisista Opisthorchiidae-heimon maksamadoista Pseudamphistomum truncatumia ja Metorchis bilistä. Maksamatoja tai niiden metacercarioita on löydetty harmaahylkeistä, merikotkista, ketuista ja särjistä. Ihminen voi saada Opisthorchiidae-heimon maksamatoinfektion syömällä raakaa tai huonosti kypsennettyä särkikalaa. Särkikalojen käyttö elintarvikkeena on Suomessa koko väestön tasolla melko vähäistä, mutta viimevuosina kotimaisen kalan käytön puolesta on markkinoitu voimakkaasti ja suosiossa ovat erilaiset raakaa kalaa sisältävät ruuat. Tutkielman tavoitteena oli selvittää maksamatojen metacercaria-muotojen esiintyvyyttä suomalaisissa särjissä. Tutkimusaineistona oli kahdeksalta eri paikkakunnalta pyydetyt kalanäytteet, yhteensä 78 kalaa. Näytteitä oli sekä sisävesistä, että merialueilta. Tutkimuksessa kalat digestoitiin metacercarioiden vapauttamiseksi kalojen lihaksista. Metacercariat laskettiin ja luokiteltiin morfologian perusteella mikroskopoimalla. Löydetyt metacercariat poimittiin talteen sekvensointia varten. Metacercarioiden esiintyvyys koko tutkimusaineistossa oli 42 %. Merialueilta pyydetyissä kaloissa metacercarioita esiintyi 83 %:lla ja sisävesissä 18 %:lla tutkituista kaloista. Yhden löydetyn metacercarian osalta laji saatiin varmistettua ITS2-geenialue sekvensoimalla P. truncatumiksi. Muiden metacercarioiden osalta sekvensointia ei voitu tehdä, koska näytteiden DNA:ta ei saatu monistumaan PCR-menetelmällä. PCR:n epäonnistuminen saattoi johtua siitä, että näytteissä ei ollut alukkeita vastaavaa DNA:ta. Näytteenä olleet metacercariat saattoivat olla lajia, jonka DNA ei vastannut alukkeita, jolloin alukkeet eivät kiinnittyneet DNA:han. Ongelmana saattoi olla myös se, että alukkeita vastaava ITS2-geenialue ei välttämättä ole riittävän konservatiivinen tunnettujen lajien osalta, jotta alukkeet kiinnittyisivät kaikissa tapauksissa.
  • Kouki, Sirkku (Helsingin yliopisto, 2019)
    Brakykefaaliset eli lyhytkalloiset ja -kuonoiset koirat kasvattavat suosiotaan jatkuvasti. Lyhyt kallon muoto altistaa brakykefaaliselle hengitysoireyhtymälle (BOAS), jossa nenä ja nielu ahtautuvat. Oireyhtymään liittyviä rakenteellisia muutoksia ovat muun muassa ahtautuneet sierainaukot, epärjestäytyneet nenäkuorikot, pitkä ja paksu pehmeä kitalaki, ympäri kääntyneet kurkunpään umpipussit sekä kaventunut henkitorvi. Brakykefaalisen hengitystieoireyhtymän tyyppioireita ovat korostuneet ylähengitystieäänet, kuorsaus, hengenahdistus, nukkumisvaikeudet sekä alentunut rasituksen- ja lämmönsietokyky. Lisäksi suurella osalla oireyhtymää sairastavista on ruoansulatuskanavan toiminnallisia tai rakenteellisia muutoksia. Oireyhtymä on etenevä sairaus, jonka kliiniset oireet tyypillisesti pahenevat iän myötä. Koirat voidaan jaotella BOAS-- ja BOAS+-luokkiin niiden hengitystieoireiden perusteella niin, että BOAS--koirilla ei ole oireita tai oireet ovat lieviä ja BOAS+-koirilla oireet ovat kohtalaisia tai vakavia. Tämän tutkielman tavoitteena on tutkia, onko brakykefaalisen oireyhtymän vakavuudella ja koiran tavanomaisella arkiaktiivisuudella yhteyttä. Hypoteesina oli, että mitä voimakkaammat oireet koiralla on, sitä matalampi sen aktiivisuus on. Hypoteesi perustui brakykefaaliseen hengitystieoireyhtymään liittyvään alentuneeseen rasituksensietokykyyn. Lemmikkikoirien aktiivisuuden mittaamiseen on validoitu useita kiihtyvyysanturimittareita. Ne ovat pieniä liikkeen intensiteettiä, frekvenssiä ja kestoa mittaavia laitteita. Kiihtyvyysanturimittareiden avulla saadaan tietoa koiran tavanomaisesta liikunnan ja levon määrästä sekä voidaan tutkia koiran aktiivisuuden ja hyvinvoinnin välistä yhteyttä. Kokeellisessa osassa mitattiin viiden BOAS--luokitellun ranskanbulldogin, kahdeksan BOAS+-luokitellun ranskanbulldogin ja viiden normokefaalisen eli normaalikalloisen, muunrotuisen aktiivisuutta kaupallisella Actical-mittarilla yhtäjaksoisesti seitsemän päivän ajan. Lisäksi omistajat pitivät mittausviikon ajan koiransa aktiivisuudesta tuntikohtaista päiväkirjaa, johon he merkitsivät esimerkiksi koiran ulkoiluun tai nukkumiseen käyttämän ajan. Omistajat täyttivät myös kyselylomakkeen, jolla pyrittiin selvittämään muun muassa koiran tavanomaiset ulkoilutavat sekä muut mittaukseen ja aktiivisuuteen mahdollisesti vaikuttavat tekijät, kuten koiran terveydentila tai viikon normaalista poikkeavat tapahtumat. BOAS+-ryhmän koirien ja normokefaalisten kontrollikoirien kokonaisaktiivisuudessa oli tilastollisesti merkitsevä ero (p = 0,0048). BOAS-- ja kontrolliryhmän (p = 01518) eikä BOAS-- ja BOAS+-ryhmän (p = 0,9728) välillä ei ollut merkitsevää eroa. Ryhmien yöaktiivisuuden (klo 00:00-06:00) prosentuaalinen osuus kokonaisaktiivisuudesta vaihteli ryhmien välillä niin, että BOAS+-ryhmän koirilla se oli 3,86 %, BOAS--ryhmän 1,5 % ja kontrolliryhmän vain 0,59 %. Tämän tutkimuksen perusteella näyttää siltä, että arjen tavanomainen aktiivisuus on matalampi ja yöaktiivisuus korkeampi BOAS-oireista kärsivillä koirilla kuin normokefaalisilla koirilla. Omistajan vaikutus koiran aktiivisuuteen, koiran rotutyypilliset ominaisuudet, yksilölliset luonteenpiirteet, ympäristötekijät sekä tutkimuksen pieni otoskoko voivat kuitenkin vaikuttaa tuloksiin.
  • Anttila, Tiina (Helsingin yliopisto, 2019)
    ESBL (Extended-spectrum beta-lactamase) eli laajakirjoiset beetalaktamaasit ovat pääasiassa Enterobacteriacae -heimon bakteerien, kuten Escherichia coli ja Klebsiella pneumoniae-bakteereiden tuottamia entsyymejä, joilla ne muuttuvat vastustuskykyiseksi tiettyjä beetalaktaami-ryhmän mikrobilääkkeitä vastaan. Beetalaktaamit, kuten penisilliinit ja kefalosporiinit, ovat yleisesti käytössä olevia mikrobilääkkeitä sekä lääketieteessä että eläinlääketieteessä. ESBL-bakteerit ovat yleistymässä eläimillä aiheuttaen ongelmia eläinlääkinnälle, sillä moniresistenttien bakteerien aiheuttamia infektioita on vaikea hoitaa. ESBL-bakteerit ovat myös zoonoottisia, eli ne voivat tarttua eläimestä ihmiseen ja toisin päin, aiheuttaen ongelmia myös kansanterveydelle. Tämä lisensiaatintutkielma on kaksiosainen: kirjallisuuskatsauksessa käsitellään ESBL:ää, riskitekijöitä ESBL-kantajuudelle sekä ESBL-bakteerien vastustamista ja ESBL-bakteerien aiheuttamien infektioiden hoitoa eläimillä aiempaan tutkimustietoon perustuen. Tutkimusosiossa tavoitteena oli selvittää Eläinlääketieteellisen tiedekunnan kliinisen mikrobiologian laboratorion seulontanäytteistä vuosilta 2012-2017 ESBL:n ja AmpC:n yleisyyttä koirilla, ESBL/AmpC-bakteerien mikrobilääkeherkkyyksiä sekä mahdollisia riskitekijöitä ESBL/AmpC-kantajuudelle. Aikaisempien tutkimustulosten perusteella hypoteesina oli, että etenkin mikrobilääkehoito sekä koiran alkuperämaa (tuontikoirat) lisäävät riskiä ESBL/AmpC:n kantajuudelle. Seulontanäytteitä oli yhteensä 523:sta koirasta. Potilaiden esitiedot ja seulontanäytteiden kiekkoherkkyysmääritysten tulokset oli koottu taulukkolaskentaohjelmaan. Riskitekijöitä (mikrobilääkitys- ja tuontitausta, ikä, sukupuoli) analysoitiin SPSS-ohjelmalla ja mikrobilääkeherkkyydet määritettiin WHONET-ohjelmalla CLSI:n asettamien herkkyysrajojen perusteella. Tilastollisen merkitsevyyden raja-arvo oli p<0,05. Seulontanäytteistä ESBL-negatiivisia koiria oli 430 (82,2%) ja ESBL/AmpC-positiivisia koiria oli 93 (17,8%). ESBL-positiivisista 88:lla lajina oli E. coli ja kolmella K. pneumoniae, sekä kahdella Proteus mirabilis. E. coli-kannoista 50 % (n=44) oli moniresistenttejä ollen vastustuskykyisiä mikrobilääkkeille vähintään kolmessa eri mikrobilääkekategoriassa (yleisimmin beetalaktaamit, fluorokinolonit, trimetopriimi-sulfonamit ja tetrasykliinit). Osa kannoista (n=5) oli edellisten lisäksi vastustuskykyisiä myös gentamisiinia (aminoglykosidi) ja kloramfenikolia vastaan. Tutkimustulosten valossa todennäköisemmin sopivia mikrobilääkkeitä ESBL-bakteerien aiheuttamien infektioiden hoitoon koirilla olisivat aminoglykosidit, kloramfenikoli ja tetrasykliini. Tulokset ovat kuitenkin vain suuntaa antavia, sillä mikrobilääkkeiden käytön tulisi aina perustua herkkyysmääritykseen. Se, että potilas oli mikrobilääkehoidolla näytteenoton aikana, osoittautui suojelevaksi tekijäksi ESBL/AmpC-kantajuudelle (OR 0,416, p=0,014). Tuontitaustan osalta ristitulosuhteeksi saatiin OR=1,608, mutta tulos ei ole tilastollisesti merkittävä, vaikkakin lähellä sitä (p=0,073). Ikä ja sukupuoli eivät osoittautuneet tilastollisesti merkitseviksi riskitekijöiksi ESBL/AmpC-kantajuudelle. Tulosten mahdollinen virhelähde on puutteelliset esitiedot etenkin mikrobilääkityksen ja tuontitaustan osalta. Kaikkien tulee kantaa vastuu taistelussa moniresistenttejä bakteereja vastaan. Tärkeimpiä huomioitavia asioita ovat harkittu ja perusteltu mikrobilääkkeiden käyttö herkkyysmäärityksiin perustuen sekä hygieeniset toimintatavat potilaita hoidettaessa.
  • Törnroos, Ida (Helsingin yliopisto, 2019)
    Pesänrakennuskäyttäytyminen on emakolle tärkeä käyttäytymismalli. Emakko rakentaa pesää keskimäärin noin 4-­24 tuntia ennen porsimisen alkua. Tarkoituksena on rakentaa porsaille suoja kylmyyttä, sadetta ja petoja vastaan. Pesänrakennuskäyttäytymisen alkamisen saavat aikaan muutokset emakon hormonitoiminnassa. Riittävä määrä pesänrakennusmateriaalia ja tilaa rakentaa pesää ylläpitävät tätä käytöstä. Oksitosiinipitoisuuden nousu juuri ennen porsimisen alkua saa aikaan pesänrakennuskäyttäytymisen loppumisen. Nykyisessä porsastuotannossa porsitushäkit ovat yleisin emakoiden pitotapa, vaikka se ei ole paras mahdollinen emakon hyvinvoinnin kannalta. Emakon liikkuminen ja mahdollisuus toteuttaa luontaista käyttäytymistä on rajoitettua. Porsimishäkeissä pidetyt emakot ilmentävät enemmän stressiin liitettyä käytöstä, muun muassa putkien pureskelua, eivätkä ne toteuta pesänrakennuskäyttäytymistä yhtä paljon kuin vapaaporsituskarsinoissa pidetyt emakot. Porsituskarsinan rakenne ja suunnittelu vaikuttavat emakoiden hyvinvointiin. Porsimisympäristön tulisi olla tarpeeksi toimiva ja ottaa huomioon sekä emakon että porsaiden tarpeet ja luonnollisen käyttäytymisen vaatimukset. Emakolle tärkeää on riittävä tila ja pesänrakennusmateriaali, jotta se voi toteuttaa pesänrakennuskäyttäytymistä ennen porsimista. Porsaat taas tarvitsevat suojaa emakolta, tarpeeksi tilaa ja lämpimän alueen nukkumista varten. Karsinan tulisi olla myös eettisesti hyväksyttävä, eli sellainen jossa eläimet pystyvät liikkumaan vapaasti ja toteuttamaan luonnollista käyttäytymistään. Taloudellisesta näkökulmasta olisi tarkoituksenmukaista kehittää sellaisia karsinamalleja ja porsimisympäristöjä, jotka olisivat helppoja toteuttaa pienin kustannuksin nyt olemassa olevista sikalarakenteista. Sikatalouden taloudellinen nykytilanne huomioon ottaen on erittäin vaikeaa saada tuottajia innostumaan sellaisista järjestelmistä, jotka eivät olisi heille kustannustehokkaita. Kuitenkin olisi hyvä, jos emakoiden olosuhteita saataisiin parannettua edes hieman poistamalla nykyisissä sikaloissa olevia häkkirakenteita. Näin emakoille saataisiin enemmän tilaa luonnolliseen käyttäytymiseen sekä ennen porsimista että sen jälkeen. Tässä tutkimuksessa tarkoituksena oli selvittää, vaikuttaako porsimisympäristö emakon pesänrakennuskäyttäytymiseen juuri ennen porsimista. Lisäksi haluttiin selvittää, vaikuttaako emakon oksitosiinitaso pesänrakennuskäyttäytymiseen ja onko näissä korrelaatioissa eroa eri porsimisympäristöissä pidetyillä emakoilla. Tutkimukseen otettiin mukaan 35 emakkoa ja toteutettiin tavanomaisessa porsastuotantosikalassa. Emakoilta otettiin verinäytteet yhteensä kuusi kertaa ennen porsimista ja lisäksi 15 kertaa porsimisen aikana. Niiden käytöstä analysoitiin videotallenteiden avulla kahden tunnin ajanjaksolla ennen porsimista. Tuloksissa havaittiin, että voimakkain negatiivinen korrelaatio pesänrakennuskäyttäytymisen ja oksitosiinitason välillä oli porsitushäkeissä pidetyillä emakoilla. Tämä tulos ei ollut hypoteesin kaltainen, jossa oletettiin, että tuloksissa havaittaisiin voimakas negatiivinen korrelaatio vapaaporsituskarsinoissa pidettyjen emakoiden kohdalla. Tämä luultavasti johtuu siitä, että porsitushäkeissä olleet emakot rauhoittuvat makaamaan aikaisemmin kuin muiden ryhmien emakot. Syytä tälle ei saatu selville tutkimuksessa, mutta olisi mielenkiintoista selvittää miksi tällainen korrelaatio havaittiin.
  • Valkeisenmäki, Iina Anna Emilia (Helsingin yliopisto, 2019)
    Ihmiset kokevat eläinten hyvinvoinnin eri tavoin ja hyvinvointia voidaan arvioida monesta eri näkökulmasta. Euroopan unionin rahoittamana aloitettu Welfare Quality® (WQ) projekti on kehittänyt arviointimenetelmiä eri eläinlajeille koko tuotantoketjun ajaksi. WQ–arviointimenetelmä on luotu tieteeseen perustuvan tiedon avulla. Yhdysvalloissa North American Meat Institute (NAMI) on kehittänyt yhteistyössä eläintieteiden professorin Temple Grandinin kanssa toiminta- ja arviointiohjeet teurastamoille koskien eläinten käsittelyä ja hyvinvointia. Tässä arviointimenetelmässä arviointikriteerit on saatu keräämällä tietoa teurastamoista eri puolilta Yhdysvaltoja. Molemmissa arviointimenetelmissä arvioidaan tainnutuksen onnistumista, eläinten käyttäytymistä ja niiden reagointia teurastamon olosuhteisiin. Euroopan unionin maissa lopetusasetus (1099/2009) asettaa vähimmäisvaatimukset eläinten suojelusta teurastamisen ja lopettamisen yhteydessä. Tämän lainsäädännön toteutumista teurastamoissa auditoi Euroopan komission alaisuudessa toimiva elintarvike- ja eläinlääkintätoimisto (FVO). FVO siirtyi vuonna 2016 osaksi komission terveyden ja elintarviketurvallisuuden pääjaoston toimintaa. Tämä lisensiaatin tutkielma sisältää alkuperäistutkimuksen, jonka aineistona käytettiin FVO:n auditointeja vuosilta 1998–2018. Tutkielmaan valittiin EU-maissa suoritetut englanninkieliset auditoinnit, jotka koskivat eläinten hyvinvointia teurastamoissa (yhteensä 233 kappaletta). Tutkielman aineisto rajattiin koskemaan perinteistä teurastusta punaisen lihan teurastamoissa. Tutkielman tarkoitus oli koota eläinten hyvinvointiin teurastamoissa liittyviä epäkohtia aihealueittain ja maittain. Tavoitteena oli selvittää, missä hyvinvoinnin osa-alueessa ilmenee eniten puutteita ja onko EU-maiden välillä eroja. Hyvinvoinnin osa-alueet jaettiin koskemaan eläinten kuntoa, eläinten käsittelyä, säilytystiloja, teurastamon rakenteita, tainnutushäkkiä, tainnutusta, tainnutusvälinettä, varatainnutusvälinettä, verenlaskua, valvontaa ja koulutusta. Osa-alueet valikoituivat auditointien rakenteen, havaittujen epäkohtien ja lopetusasetuksen mukaisesti. Epäkohdat taulukoitiin auditointia kohden. Lisäksi oli tarkoitus arvioida havaittuja epäkohtia Welfare Quality®–arviointikriteerein. FVO:n auditoinneissa havaittiin epäkohtia yhteensä 653 kappaletta. Epäkohtien lukumäärä suhteessa auditointien lukumäärään oli keskiarvoltaan 2,7, vaihteluvälin ollessa 0–5,8. Eniten epäkohtia esiintyi Kreikalla, jolla havaittiin 76 epäkohtaa 13 auditoinnilla. Suhteessa suoritettujen auditointien lukumäärään korkea epäkohtien lukumäärä oli myös Kroatialla (5,5) ja Espanjalla (5,4). Suomella esiintyi yhteensä 16 epäkohtaa yhdeksässä auditoinnissa. Eniten epäkohtia esiintyi eläinten hyvinvoinnin valvonnassa 111 epäkohtaa eli 20 % kaikista epäkohdista. Toiseksi eniten epäkohtia esiintyi tainnutuksen onnistumisessa (82 epäkohtaa). Welfare Quality®–arviointikriteerien mukaisesti jaoteltuna eniten epäkohtia esiintyi hyvässä terveydessä (55 %). Tutkimuksen tulosten perusteella eläinten hyvinvoinnissa teurastamisen ja lopettamisen yhteydessä on parannettavaa. Epäkohtien lukumäärä vaihtelee maittain. Suomessa epäkohtia esiintyi alle EU-maiden keskiarvon. FVO:n auditointiraporttien rakenteen ja sisällön vaihtelun vuoksi tutkielman aineiston yhdenmukaistamisessa oli haasteita, jotka voivat vaikuttaa lopullisiin tuloksiin.
  • Tuomola, Anneka (Helsingin yliopisto, 2019)
    Canine chronic valvular heart disease (CVHD) is a degenerative disease, primarily affecting the mitral valve apparatus. The disease is common, accounting for about 75% of cardiovascular diseases in the dog. Myxomatous degeneration of the valve causes valvular insufficiency, and regurgitation of blood into the atrium. This is well compensated, often over years, and does not at onset cause outward symptoms in the dog. However, as valvular degeneration continues, and the regurgitant fraction of the total stroke volume grows, a point of decompensation may be reached. In this literature review I discuss the compensatory changes that occur in CVHD, intrinsic and extrinsic, that allow for the maintenance of a satisfactory mean arterial pressure despite the reduction in forward stroke volume, and also, how they eventually fail. Extrinsically, there is activation of the sympathetic nervous system as well as the renin-angiotensin system. A large part of the thesis focuses on the far reaching consequences of circulatory renin-angiotensin activation. The antidiuretic and antinatriuretic effects of angiotensin II and the hormones it activates, namely aldosterone and vasopressin, lead to an increase in blood volume, aiding in blood pressure upkeep. The natriuretic peptide system acts to counterbalance the effects of renin-angiotensin system activation. Intrinsically, the heart compensates by recruitment of the Frank-Starling mechanism, as well as through eccentric hypertrophy. Eccentric hypertrophy involves the cardiac renin-angiotensin system and also bradykinin, with generally opposing effects. In CVHD, congestive heart failure occurs foremost by increase of the regurgitant fraction, that at first leads to atrial enlargement, then to increased atrial pressures, and eventually pulmonary edema. The function of this thesis is twofold. It can act as a reference for the compensatory changes that occur particularly in CVHD. It also attempts to explain general molecular mechanisms of interactions between the hormones and autacoids involved and their receptors. This is a necessary starting point for possible medical modulation of the disease. Also, mechanisms are similar regardless of receptor location, thus the thesis has general applicability, especially with regards to the renin-angiotensin system. The information presented may also benefit the medical community, as humans are afflicted with a very similar disease. Koirien krooninen sydänläpän sairaus (CVHD) on rappeumasairaus, jonka pääkohde on mitraaliläppä. Sairaus on yleinen, aiheuttaen 75% sydän- ja verenkiertoelimistön sairauksista. Myksomatoottinen läppärappeuma aiheuttaa läpän vuotoa ja veren regurgitaatiota eteiseen. Regurgitaatiota pystytään kompensoimaan, usein vuosien yli, eikä tämä aiheuta koiralle oireita. Läppärappeuman edetessä regurgitoitu osa iskutilavuudesta kuitenkin kasvaa, ja dekompensaatiopisteen saavuttaminen voi ajankohtaistua. Tässä kirjallisuuskatsauksessa käsittelen sydämmen sisäisiä ja ulkoisia kompensatorisia muutoksia jotka tukevat riittävän keskiverenpaineen ylläpitämistä CVHD:ssä siitä huolimatta, että eteenpäin suuntautuva iskutilavuus on alentunut. Käsittelen myös niiden epäonnistumista. Ulkoisista tekijöistä sympaattinen hermosto ja reniini-angiotensiini-järjestelmä aktivoituvat. Suuri osa tutkielmasta keskittyy verenkierron reniini-angiotensiini-järjestelmän moninaisiin ja pitkälle kantautuviin seurauksiin. Angiotensiini II, sekä sen aktivoimat aldosteroni ja vasopressiini, vaikuttavat antidiureettisesti ja antinatriureettisesti, nostaen verentilavuutta ja näin verenpainetta. Natriureettinen peptidi-järjestelmä vastapainottaa reniini-angiotensiini-järjestelmän vaikutuksia. Sisäisesti, sydän kompensoi rekrytoimalla Frank-Starling mekanismin sekä eksentrisellä hypertrofialla. Sydämen reniini-angiotensiini-järjestelmä sekä bradykiniini ovat eksentrisessa hypertrofiassa osallisena ja niiden vaikutukset ovat yleisesti vastakohtaiset. Kongestiivinen sydämmen vajaatoiminta CVHD:ssä johtuu lähinnä regurgitoitudun verivolyymin kasvusta. Tämä johtaa ensin eteisen laajentumaan, sit eteispaineen kasvuun, ja lopulta keuhkoödeemaan. Tämän tutkielman tarkoitus on kaksitahoinen. Se voi toimia CVHD:n kompensatoristen muutosten katsauksena. Selostan kuitenkin myös miten osalliset hormonit ja kudoshormonit vaikuttavat reseptoreihinsa. Molekulaaristen mekanismien tuntemus toimii aloituskohtana, mikäli taudinkuvaa halutaan muokata lääkkeellisesti. Säätelymekanismit ovat myös samankaltaisia reseptorin sijainnista huolimatta ja näin usein yleisesti sovelettavissa, varsinkin reniini-angiotensiini-järjestelmän kohdalla. Katsauksen tieto voi myös hyödyntää lääkäreitä, sillä ihmisillä on todettu hyvin samankaltainen sairaus.
  • Turunen, Noora (Helsingin yliopisto, 2019)
    Tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää kliinisen palpaatio- ja ultraäänitutkimuksen yhtenevyyttä. Supraspinaaliligamentin eli okahaarakkeiden päällisen siteen vauriot ovat yleisiä löydöksiä selväkivuista kärsivillä hevosilla. Työn tavoitteena oli selvittää, onko palpaatio luotettava diagnoosiin tähtäävä tutkimusmenetelmä. Hypoteesina oli, että palpaatio- ja ultraäänitutkimusten tulokset ovat keskenään yhteneviä. Aineistona oli yhteensä 93 potilastapausta, joista 73 oli ensimmäisiä käyntejä tai ainoita käyntejä ja 20 oli kontrollikäyntejä. Työ on retrospektiivinen tutkimus eli menneisyydessä tapahtuneen tutkimus. Tutkimuksen aineisto kerättiin Yliopistollisessa Hevossairaalassa selkäkivun vuoksi käyneistä potilaista. Aineisto kerättiin Yliopistollisen Hevossairaalan potilastietojärjestelmästä. Aineisto kerättiin taulukkoon, joka sijoitettiin tilasto-ohjelmaan. Tilastollinen analyysi tehtiin SPSS-ohjelmalla. Keskeisenä tuloksena huomattiin, etteivät kaikki tulokset olleet tilastollisesti merkitseviä. Tilastollista merkitsevyyttä havaittiin, kun tutkittiin löydösten sijainteja. Loppupäätelmäksi muodostui näkemys, että aiheesta on hyvä tehdä tarkempia tutkimuksia. Osittain tutkimus on hypoteesin mukainen ja osittain ei ollut. Keskilinjan palpaatiolöydösten ja ultraäänitutkimuksen olemassaolon yhtenevyyttä ei voitu pitää tilastollisesti merkittävänä, joten hypoteesi ei toteutunut. Osa sijainneista oli tilastollisesti merkittäviä ja tuloksista löytyi joitain yhteneviä tapauksia, joten hypoteesi toteutui. Käytännön hyöty tulokselle on se, että palpaatio voisi mahdollisesti olla luotettava diagnostiikassa. Tutkimusasetelman heikkoutena oli tutkimusten tehneiden määrä, joka voi aiheuttaa virheitä. Heikkoutena on myös retrospektiivinen tutkimustapa, jossa voi tulla inhimillisiä virheitä.
  • Tolvanen, Laura (Helsingin yliopisto, 2019)
    Elintarvikepetokset eivät ole uusi ilmiö, vaan niistä löydetään todisteita pitkältä ihmiskunnan historiasta. Elintarvikepetokset aiheuttavat yhteiskunnalle sekä taloudellisia että terveydellisiä haittoja ja vaikuttavat kuluttajien luottamukseen. Useat lähihistoriassa tapahtuneet tapaukset osoittavat, että elintarvikepetosten vakavuus ja mittakaava ovat kasvaneet nyky-yhteiskunnassa. Useat eri elintarvikkeet ovat alttiita elintarvikepetoksille ja elintarvikepetoksien muodot vaihtelevat. Euroopan unionin raporteissa on kerätty tietoa unionin alueen yleisimmistä elintarvikepetosten muodoista ja tyypillisistä väärennetyistä elintarvikkeista. Elintarvikepetosten todellisen laajuuden arviointi on kuitenkin haastavaa, koska kuluttaja ei usein tunnista väärennettyä elintarviketta ja väärennetyt elintarvikkeet aiheuttavat harvoin terveydellisiä ongelmia. Laajuuden arviointia vaikeuttaa myös se, että kaikkia elintarvikepetostapauksia ei havaita tai raportoida. Euroopan komissio on linjannut, että elintarvikepetoksen tulisi täyttää neljä kriteeriä, jotka ovat EU:n lainsäädännön rikkominen, teon tahallisuus, taloudellisen hyödyn tavoittelu ja asiakkaan harhaanjohtaminen. Elintarvikepetosta ei kuitenkaan tunneta Euroopan unionin tai Suomen lainsäädännössä, mutta elintarvikkeiden turvallisuutta ja sekä toimijan että viranomaisten vastuuta käsitellään sekä EU:n elintarvikelainsäädännössä että kansallisessa elintarvikelainsäädännössä. Elintarvikelainsäädäntö määrittelee rikoslain kanssa viranomaisten käytössä olevat hallinnolliset pakkokeinot ja rangaistussäädökset. EU:n elintarvikelainsäädäntöön on tulossa muutoksia, joissa huomioidaan entistä paremmin elintarvikepetosten torjunta ja vastaavia muutoksia on mahdollisesti tulossa myös Suomen lainsäädäntöön. Elintarvikepetoksia torjutaan niin viranomais- kuin yritystasolla. Viranomaisten suorittamassa valvonnassa ovat sekä tarkastukset että näytteiden otot olennainen osa torjuntaa. Tässä kirjallisuuskatsauksessa ei käsitellä näytteiden ottoa ja niihin liittyviä laboratoriomenetelmiä. Viranomaiset tekevät tarkastuksia niin toimijoiden tiloihin kuin rajatarkastusten yhteydessä. Yritykset torjuvat elintarvikepetoksia omavalvontansa yhteydessä arvioimalla elintarvikeketjunsa haavoittuvuuksia. Lisäksi yrityksille on tarjolla elintarviketurvallisuusstandardeja, joissa huomioidaan myös elintarvikepetosten torjunta. Kirjallisuuskatsauksessa havaittiin, että nykyinen EU:n ja Suomen elintarvikelainsäädäntö antaa hyvät puitteet myös elintarvikepetosten torjuntaan ja uudistuva lainsäädäntö entisestään parantaa viranomaisten kykyä reagoida elintarvikepetoksiin. Elintarvikepetosten torjunnassa tarvitaan kuitenkin toimia sekä yrityksiltä että viranomaisilta ja torjunnassa tulee huomioida elintarvikepetosten muuttuminen petoksen tekijöiden keksiessä uusia keinoja vältellä torjuntamenetelmiä. Elintarvikepetosten torjuntaa voidaankin tulevaisuudessa kehittää ottamalla käyttöön profilointijärjestelmiä, joilla voidaan kohdentaa sekä viranomaisvalvontaa että yritysten omavalvontaa. Elintarvikepetoksia käsitellään ulkomaalaisessa tieteellisessä kirjallisuudessa ja viranomaislähteissä, mutta elintarvikepetosten torjunnan osalta tietoa on vielä rajallisesti. Suomalaista tieteellistä kirjallisuutta aiheesta löytyy vielä kauttaaltaan rajallisesti. Elintarvikepetoksien torjunta kuuluu kuitenkin suomalaisten valvontaviranomaisten toimintaan, joten kattava ja ymmärrettävä suomenkielinen kirjallisuuskatsaus aiheesta oli tarpeellinen. Tähän kirjallisuuskatsaukseen kerättyä tietoa voidaan myös hyödyntää uusien elintarvikepetoksiin liittyvien tutkimusaiheiden suunnittelussa.
  • Tanhua, Riikka (Helsingin yliopisto, 2019)
    Ratsut ja ravurit liikkuvat elämänsä aikana eri tavalla. Ratsut liikkuvat usein pehmeämmillä pohjilla ja hitaammissa nopeuksissa kuin ravurit. Kavion histologinen normaalianatomia tunteminen toimii perustana lähdettäessä tutkimaan normaalista poikkeavia tilanteita, kuten kaviokuumeen aiheuttamia histologisia muutoksia. Kavion histologista rakennetta eri käyttötarkoituksessa käytettävillä hevosilla on tutkittu vähän, joten tutkielman avulla oli tarkoitus alustavasti selvittää, onko ratsujen ja ravureiden lamellikerrosten välillä rakenteellisia eroja. Työn tavoitteena oli selvittää, onko ratsujen ja ravureiden kavion lamellikerroksessa histologisesti havaittavia rakenteellisia eroja. Hypoteesina oletettiin, että ratsujen ja ravureiden lamellien histologisessa rakenteessa on eroja, johtuen erilaisesta käyttötarkoituksesta erilaisilla pohjilla. Tutkimusmateriaali kerättiin Helsingin Yliopistollisessa eläinsairaalassa lopetettavaksi tulleista hevosista, sekä teurastamossa lopetetuista hevosista. Otanta koostui kolmesta ratsutaustaisesta ja viidestä ravitaustaisesta hevosesta. Hevosten tuli olla ontumattomia, eikä niillä saanut olla merkkejä tulehduksellisista ja hormonaalisista sairauksista. Hevosten terveydentila varmistettiin verinäytteillä. Kuoleman jälkeen hevosilta irrotettiin oikea etujalka, jonka kavion etuseinämästä leikattiin näytteeksi kaikkia kavion kerroksia sisältävä pala. Näytepala käsiteltiin ja leikattiin yhden solukerroksen paksuisiksi preparaateiksi. Preparaatit kiinnitettiin mikroskooppilasille, värjättiin PAS- ja HE-värjäyksillä, ja näytteistä otettiin kuvat patologian kuvausohjelmistolla. Näytteistä mitattiin primaaristen ja sekundaaristen epidermaalisten lamellien pituus ja leveys piirto-ohjelman avulla. Lisäksi arvioitiin sekundaaristen epidermaalisten lamellien rakennetta. Tutkimuksessa saatiin viitteitä siitä, että ratsujen sekundaariset epidermaaliset lamellit ovat pidempiä verrattuna ravihevosten sekundaarisiin epidermaalisiin lamelleihin. Lisäksi sekundaaristen epidermaalisten lamellien tyypeissä havaittiin eroja ryhmien välillä. Tulos oli osittain hypoteesin mukainen. Eroja havaittiin lähinnä sekundaarisissa epidermaalisissa lamelleissa. Käytännössä tästä voi olla hyötyä ajatellen jatkotutkimuksia, kun lähdetään luomaan pohjaa eri käyttötarkoituksessa olevien hevosten lamellien normaalin rakenteen arviointiiin. Kyseessä oli kuvaileva pilottitutkimus, jonka tutkimusotanta oli pieni. Tutkimusotantaan sisältyneiden hevosten historiasta oli hyvin vähän tietoa, joten lamellien normaaliin rakenteeseen vaikuttavien tekijöiden vaikutusta ei voida täysin arvioida. Eroavaisuuksien merkitsevien erojen toteamiseksi tarvitaan jatkotutkimuksia.
  • Savolainen, Sara (Helsingin yliopisto, 2019)
    Clostridium botulinum on elintarvikevälitteinen patogeeni, joka tuottaa voimakkainta tunnettua myrkkyä botuliinitoksiinia. Botuliini on hermomyrkky, joka aiheuttaa botulismia sekä ihmisille että eläimille estämällä välittäjäaineen vapautumisen hermo-lihasliitoksessa. Hengityslihaksistoon edetessään botulismi on hoitamattomana mahdollisesti kuolemaan johtava sairaus. C. botulinum kannan ATCC 3502 botuliinitoksiinikompleksi koostuu toksiiniosasta (BoNT/A1), nonhemagglutiniiniosasta (NTNH) ja kolmesta hemagglutiniiniosasta (HA-17, HA-33 ja HA-70). Toksiinikompleksin osia koodaavat geenit sijaitsevat samassa lokuksessa ja muodostavat kaksi erillistä operonia. Operonien välissä sijaitsee geeni (botR), joka koodaa toksiinituotantoa säätelevää BotR-sigmatekijää. C. botulinum tuottaa itiöitä, jotka ovat ympäristössä hyvin kestäviä. Itiöitymisen pääsäätelijänä toimii Spo0A, joka aktivoituessaan aktivoi edelleen sigmatekijäkaskadin. Tässä säätelykaskadissa emosolun puolella itiöitymistä ohjaavia rakennegeenejä säätelevät SigE ja SigK, ja esi-itiön puolella SigF ja SigG. Tutkimus koostui kahdesta eri osasta. Tutkimuksen metodologisessa osassa I oli tarkoituksena arvioida pienistä bakteeripopulaatioista saatavaa RNA-määrää ja sen laatua. RNA:n tutkimusmenetelmiin vaaditaan tyypillisesti suuria määriä hyvälaatuista RNA:ta, ja menetelmästä riippuen tarvittava määrä vaihtelee 200 nanogrammasta 5:een mikrogrammaan. Tarkoituksena oli selvittää, kuinka paljon bakteerisoluja tarvitaan RNA-sekvensointiin ja RT-qPCR-menetelmään. Tutkimuksessa käytetyt bakteerisolupelletit säilytettiin -70°C:ssa ja niistä eristettiin RNA. Tutkimuksen biologisessa osassa II oli tarkoituksena vertailla kahden eri C. botulinum ATCC 3502 -kannan isolaatin transkriptioprofiilia toksiinituotantoon ja itiöitymiseen liittyvien geenien osalta. Isolaattien transkriptioprofiilin avulla saatiin tietoa siitä, mitkä geenit ilmentyvät solussa tietyllä ajanhetkellä. ATCC 3502 -kannan isolaatti tox+ tuottaa botuliinia, kun taas kannasta laboratorio-olosuhteissa spontaanisti mutatoitunut isolaatti tox- tuottaa botuliinia huomattavasti vähemmän. Neurotoksiinituotantokyvyn lisäksi myös isolaattien itiöitymiskyvyn tiedetään eroavan toisistaan. Tox--isolaatin itiöitymiskyky on aikaisempien tutkimusten perusteella heikentynyt. Tox+- ja tox--isolaattien aiempi genomianalyysi toi esiin tärkeitä eroavaisuuksia niiden genotyyppien ja fenotyyppien suhteen. Tox--isolaatin vaihtoehtoista sigmatekijää BotR koodaavasta geenistä (botR) löydettiin geenin lukukehyksen muuttava insertiomutaatio. Molemmat isolaatit (tox+ ja tox-) kasvatettiin identtisissä olosuhteissa (anaerobinen TPGY-liemikasvatusalusta, 37 °C), ja bakteereiden eri kasvuvaiheista eristettiin solunäytteet. Bakteerisoluista eristettiin RNA, jonka perusteella valmistettua cDNA:ta käytettiin templaattina kvantitatiivisessa reaaliaikaisessa RT-qPCR-analyysissa. RT-qPCR-menetelmän avulla tutkittiin kohdegeenien (botA, ha33, spo0A, sigF, sigE ja sigG) ilmentymistä bakteerin eri kasvuvaiheissa. Referenssigeeninä käytettiin 16S rRNA:ta. Geenien esiintymiselle muodostettiin suhdeluvut, joiden perusteella isolaattien transkriptioprofiileja verrattiin toisiinsa. Tutkimuksen osion II tulokset osoittavat, että botuliinin rakennegeenien (botA ja ha33) ilmentyminen tox+-isolaatilla oli suurimmillaan 30–65-kertaisesti (p<0,05) suurempaa kuin tox--isolaatilla. Tuloksen avulla voidaan selittää aikaisemmissa tutkimuksissa havaittu ero isolaattien neurotoksiinituotannossa. spo0A-geenin ilmentyminen oli enimmillään noin 30-kertaisesti suurempaa tox+-isolaatilla kuin tox--isolaatilla, mutta ero ei ollut näin suuri eikä tilastollisesti merkitsevä solupopulaatioiden kaikissa kasvuvaiheissa. Itiöitymisen sigmatekijöitä koodaavien geenien (sigE, sigF ja sigG) kohdalla erot isolaattien välillä olivat suurempia kuin spo0A-geenin kohdalla. Geenien ilmentyminen oli yleisesti 20–30-kertainen tox+-isolaatilla tox--isolaattiin nähden. Saadun tuloksen avulla voidaan selittää isolaatin tox- heikentynyt kyky itiöityä. Toksiinituotannolla ja itiöitymisellä on siten todennäköisesti yhteisiä säätelymekanismeja ja/tai -signaaleja. Mutaatio BotR sigmatekijässä todennäköisesti vaikuttaa myös itiöitymisen säätelyyn. On todennäköistä, että C. botulinumin itiöitymisen säätelykaskadi osallistuu myös toksiinituotannon säätelyyn. Tutkimus antaa tärkeää lisätietoa C. botulinumin itiöitymisen ja toksiinituotannon säätelystä saman kannan eri tavoin käyttäytyvillä solupopulaatioilla. Tutkimuksen osiosta I saatujen tulosten perusteella bakteerisolujen ja niistä eristettävän RNA-määrän välille saatiin standardisuora. Saatua tietoa voidaan hyödyntää RNA-sekvensoinnin ja RT-qPCR:n tutkimuskäytössä. Saatujen tulosten avulla voidaan laskea halutun RNA-massan perusteella soluviljelmään tarvittava bakteerisolumäärä, tai vastaavasti kuinka suuri määrä RNA:ta on mahdollista saada tietyn kokoisesta bakteerisolupopulaatiosta. Tutkimuksen osiosta II saatujen tulosten perusteella C. botulinumin itiöitymisprosessi ja toksiinituotanto linkittyvät siis toisiinsa useaa eri reittiä pitkin, ja vaikuttavat näin toinen toisensa säätelyyn. Tärkeänä tekijänä niiden välillä useimmilla C. botulinum –kannoilla toimii vaihtoehtoinen sigmatekijä BotR, joka toksiinituotannon säätelyn lisäksi linkittyy myös itiöitymisprosessin säätelyyn mitä todennäköisimmin orpokinaasien välityksellä säätelemällä Spo0A:n fosforyloitumista.
  • Kia, Savolainen (Helsingin yliopisto, 2019)
    Co-­infection, a state in which the host is infected with more than one micro-­ or macroparasite at a time, is the norm in the wild because of a wide range of interacting organisms and parasites. Bank vole is a reservoir host of Puumala hantavirus (PUUV), a pathogen causing Nephropathia Endemica, an endemic disease in Finland. The helper T cell (Th)1/Th2 polarization theory, which is established in the laboratory, but less-­studied in the wild, suggests that there is a trade-­off between Th1 response against microparasites and Th2 response against macroparasites. I studied whether helminth or hantavirus infection, individually and synergistically, have effect on the immune responses of wild bank voles and whether there is a trade-­off between Th1 and Th2 responses. My hypothesis was that helminth infection would reduce the bank voles’ ability to mount an effective immune response against viral infections and make them more susceptible to chronic Puumala virus infection. I measured mRNA levels of transcription factors Tbet (Th1 response) and Gata3 (Th2 response) in the splenocytes of wild-­caught bank voles after stimulating the cells with different immune stimulants. I also measured the constitutive levels of Tbet and Gata3 in bank voles’ spleens. The splenocytes of PUUV-­infected bank voles were less responsive to stimulations than those of PUUV-­negative ones. The reduced ability of splenocytes from PUUV-­infected voles to respond to stimulation can be because of the virus itself affecting the T cell function or alternatively due to an inherent defect in immune cells making them more susceptible to PUUV infection. The constitutive expression of Gata3 in spleen correlated positively with gastrointestinal nematode load in PUUV-­infected voles but not in PUUV-­negative voles. This can be because of mounting an immune response against helminths reduces the bank voles’ ability to resist the viral infection in accordance with the trade-­off between Th1 and Th2 responses or as previous studies have shown, Gata3 can act as a marker of infection tolerance in bank voles. Because of a small sample size and a heterologous group of studied bank voles, more research is needed on co-­infection immunology in bank voles and other wild animals. Luonnossa eläimet altistuvat jatkuvasti monille erilaisille taudinaiheuttajille, kuten viruksille, bakteereille ja loisille. Tämän takia yhteisinfektio on luonnossa ennemmin sääntö kuin poikkeus. Yhteisinfektio tarkoittaa useamman kuin yhden taudinaiheuttajan aiheuttamaa samanaikaista infektiota. Metsämyyrä on hantaviruksiin kuuluvan Puumala-­viruksen (PUUV) isäntälaji, ja viruksen aiheuttama myyräkuume on Suomessa endeeminen infektiotauti. Teoria auttaja-­T-­solujen (Th-­solu) aiheuttamien Th1-­ja Th2-­ soluvasteiden polarisaatiosta on todistettu laboratoriotutkimuksissa, mutta siitä ei ole vielä kovin paljon näyttöä luonnossa. Teorian mukaan solunsisäisiä patogeenejä, kuten viruksia ja bakteereja, vastaan syntyvät Th1-­soluvasteen ja loisia vastaan syntyvän Th2-­ soluvasteen vastaan välillä vallitsee polarisoiva tasapainotila, jossa toisen vasteen aktivoituessa kyky toisen immuunivasteen tuottamiseen heikkenee. Tutkin hantavirus-­ ja suolistoloisinfektioiden vaikutusta, sekä yhdessä että erikseen, villien metsämyyrien immuunivasteisiin ja Th1-­ ja Th2-­soluvasteiden välistä polarisaatiota. Hypoteesini oli, että suolistoloisinfektio vähentää metsämyyrien kykyä tuottaa tehokas Th1-­soluvaste virusinfektiota vastaan ja tekee ne alttiimmaksi krooniselle Puumala-­ virusinfektiolle. Mittasin kahden transkriptiotekijän, Th1-­soluvasteen Tbet:n ja Th2-­soluvasteen Gata3:n lähetti-­RNA:n ilmentymistä PCR-­menetelmällä metsämyyrien pernasoluissa erilaisilla immunostimulanteilla aiheutetun stimulaation jälkeen. Mittasin myös Tbet:n ja Gata3:n fysiologisia ilmentymistasoja metsämyyrien pernoissa. PUUV-­infektoituneiden myyrien pernasolut stimuloituivat heikommin kuin myyrien, joilla ei ollut Puumala-­virusinfektiota. Tämä saattaa johtua joko siitä, että Puumala-­virus vaikuttaa solujen toimintaan jollakin tavalla tai vaihtoehtoisesti myyrien immuunisolujen toimintahäiriön takia niillä on suurempi alttius saada Puumala-­virusinfektio. Gata3:n fysiologinen ilmentymistaso pernassa korreloi positiivisesti suolistossa olevien pyörömatojen lukumäärän kanssa PUUV-­infektoituneilla myyrillä, muttei niillä, joilla ei ollut PUUV-­infektiota. Tämä saattaa johtua joko siitä, että immuunivaste suolistoloisia vastaan heikentää myyrien kykyä vastustaa virusinfektiota Th1-­ ja Th2-­soluvasteiden polarisaation takia. Gata3 voi myös toimia infektiotoleranssin markkerina metsämyyrillä. Melko pienen näytemäärän ja tutkittavien eläinten monien eroavaisuuksien vuoksi lisää tutkimuksia aiheesta tarvitaan sekä tämän työn tulosten tueksi, että ymmärtämään yhteisinfektioiden vaikutusta immuunivasteisiin metsämyyrillä ja muilla villieläimillä. Avainsanat -­
  • Pischow, Erika (Helsingin yliopisto, 2019)
    Työssä perehdyttiin vuohilla käytettyihin loislääkkeisiin, niiden annoksiin, sekä lihalle ja maidolle asetettuihin varoaikoihin. Työssä käydään läpi vuohien yleisempiä sisäloisia. Vuohituotanto on Suomessa maailmanlaajuisesti verrattuna pienimuotoista. Vuohituotanto on perinteisesti harjoitettu karuilla alueilla, joille ei muunlainen tuotanto sovi. Vuohien pääasiallinen ravinto koostuu puiden ja pensaiden lehtevistä osista. Puut ja pensaat torjuvat laiduntajia muodostamalla erilaisia yhdisteitä, jotka ovat usein myrkyllisiä. Vuohet kykenevät elimistössään pilkkomaan näitä yhdisteitä haitattomaksi. Samalla mekanismilla vuohet pilkkovat elimistössään loislääkeaineita. Yleisen käytännön mukaan vuohet ovat loislääkitty lampaiden annoksilla. Tämä on johtanut maailmanlaajuiseen loislääkeresistenssi yleistymiseen vuohien keskuudessa. Vuohet eroavat lampaista muun muassa siinä, ettei vuohilla ole juurikaan nahanalaista rasvakerrosta. Ne eivät kehitä sisäloisille riittävää immuniteettiä, eivätkä pysty torjumaan uusintainfektioita. Vuohien fysiologia eroaa lampaista, jos tätä ei oteta huomioon, on vaarana alilääkitsemiseen. Tutkimustietoa loislääkkeiden farmakokinetiikasta maidontuotannon vaiheessa on vain vähän saatavilla. Suurin osa loislääkkeistä ovat rasvaliukoisia ja erittyvät maitoon. Tämän seurauksena tuottajat lääkitsevät lypsykuttuja niillä muutamilla loislääkkeillä, joille ei tule maidolle varoaikaa. Tästä on seurannut esimerkiksi Ranskassa ja Sveitsissä loislääkeresistenssin kehittyminen lypsykutuille käytetyille loislääkkeille. Vuohituotannossa on otettu käyttöön kestävät periaatteet, joiden mukaan loislääkeresistenssiä pyritään torjumaan ja kohdentamaan loislääkitykset niihin yksilöihin, joilla loistaakka on suurin.
  • Pöytälaakso, Noora (Helsingin yliopisto, 2019)
    Helsingin yliopisto kotiutti 16 koe-eläimenä käytettyä beaglea yksityisiin koteihin. Nämä koirat olivat ensimmäisiä koe-eläimiä Suomessa, jotka kotiutettiin yksityisiin koteihin uuden eläinkoelainsäädännön mukaan. Tämän työn tarkoituksena oli tutkia näiden 16:n koebeaglen kotiutusta ja sopeutumista uusiin koteihinsa, sillä Suomessa ei ole aiempaa tutkittua ja julkaistua tietoa koe-eläinten kotiutuksesta. Tarkoituksena oli myös selvittää uusien omistajien ja kotiutuksessa mukana olleiden ihmisten tyytyväisyyttä ja kokemuksia kotiutuksen onnistumisesta. Ennen kotiutusta koiria valmisteltiin tulevaan kotikoiran elämään sopeutusohjelman avulla. Sopeutusohjelman aikana koiria totutettiin erilaisiin asioihin ja ihmisiin, sekä ulkoilemaan hihnassa ja tekemään tarpeensa ulos. Hypoteesi oli, että luonteeltaan aroilla ja vähiten reippailla koirilla olisi eniten vaikeuksia sopeutumisessa. Myös sopeutusohjelmassa hitaammin edistyvillä koirilla voisi olla enemmän ongelmia uuteen kotiin sopeutumisessa, kuin nopeammin edistyvillä. Sisäsiisteyden oletettiin lisääntyvän sopeutusohjelman kuluessa. Koirien sisäsiisteyden harjoittelua seurattiin kirjaamalla ylös niiden virtsaamista ulos lenkin aikana. Kahdeksalle koiralle tehtiin huonetesti, jonka tarkoituksena oli havainnoida koiran käyttäytymistä vieraassa tilassa, jossa oli erilaisia ärsykkeitä, sekä tuttu ihminen. Samalla arvioitiin myös koirien persoonallisuutta. Lisäksi sopeutusohjelman aikana täytettiin lomakkeita, jossa arvioitiin koirien käyttäytymistä ulkona. Koirien uusia omistajia ja kotiutuksessa mukana olleita henkilöitä haastateltiin, jotta saatiin selville heidän näkemyksiään kotiutuksen onnistumisesta. Uudet omistajat ja kotiutuksessa mukana olleet ihmiset olivat pääosin hyvin tyytyväisiä kotiutuksen onnistumiseen. Koirissa havaittiin kehitystä sopeutusohjelman aikana, mikä korostaa sopeutusohjelman tärkeyttä. Sisäsiisteyden kehittyminen sopeutusohjelman aikana oli hypoteesin mukainen, sillä koirat alkoivat yhä useammin tehdä tarpeitaan ulos. Huonetestin ja persoonallisuuden arvioinnin tulokset olivat myös hypoteesin mukaiset. Sopeutusohjelmaan liittyvien ulkoilutusten edetessä moni tutkittu asia kehittyi oletettuun suuntaan, esimerkiksi koirat lähtivät sopeutusohjelman loppupuolella mieluummin ulos, kuin alussa ja ne myös kulkivat reippaammin ulkona sopeutusohjelman loppupuolella. Saatuja tuloksia voisi hyödyntää mahdollisissa tulevissa koekoirien kotiutuksissa ja kotiutusten hyötyjen ja haittojen arvioinnissa, sekä kotiutuksiin liittyvien sopeutusohjelmien suunnittelussa.
  • Palosaari, Suvi (Helsingin yliopisto, 2019)
    Varsojen hypoksinen iskeeminen enkefalopatia (HIE) on vastasyntyneiden varsojen yleisin neurologinen sairaus. Taudin patofysiologia on monimuotoinen ja sitä ei ymmärretä vieläkään täydellisesti. Sairauden diagnosointimahdollisuudet ovat rajalliset, eikä täysin luotettavaa ante mortem-testiä ole olemassa. Diagnosointi perustuu varsan ja emän historiaan, oirekuvaan ja muiden sairauksien poissulkemiseen. Oireilu voi vaihdella vaurion vakavuudesta riippuen lievästä epänormaalista käyttäytymisestä vakaviin kouristuksiin. Hoito on tukihoitoa, joka vaihtelee riippuen sairauden vakavuudesta. Hoito koostuu mm. riittävän hapensaannin turvaamisesta, verenpaineen ylläpidosta, kouristusten estosta ja riittävän ravinnonsaannin varmistamisesta. HIE:en sairastuneiden varsojen ennuste on hyvä, jopa noin 80 % paranee tukihoidolla. Ihmisillä sairautta on tutkittu varsoja enemmän. Ihmisillä vauvojen HIE:n hoidossa käytetään mm. aivojen ja kehon ydinlämpötilan viilentämistä. Tällä hetkellä tutkimus kohdistuu antioksidanttisia, anti-inflammatorisia, antiapoptoottisia ja antieksitotoksisia ominaisuuksia sisältäviin yhdisteisiin, joiden toivotaan vähentävän hypoksisesta iskemiasta johtuvaa aivovauriota. Kirjallisuuskatsauksen tarkoituksena oli koota nykytietämys aiheesta ja tarkastella sairautta myös ihmisillä tutkittujen ja käytettyjen hoitojen kannalta. Hypoxic Ischemic Encephalopathy (HIE) is the most common neurological disease among foals. Pathophysiology of HIE is complex and it isn’t completely understood. There are limited possibilities to diagnose the disease, and so far there is no reliable ante mortem-test available. Diagnosis is based on the anamnese of the foal and mare, the foal’s symptoms and excluding other diseases. Symptoms can vary depending on the severity of the disease from mild abnormal behaviour to severe seizures. Treatment is mostly supportive care, which varies depending on the severity of the disease. Treatment consists of making sure that the oxygen requirements are met, securing normal blood pressure, blocking seizures and taking care of nutrition of the foal. The prognosis for HIE foals is good, as many as approximately 80 % recover with supportive care. There has been more extensive research done in humans than in horses. Therapy for babies who suffer from HIE includes among other things cooling the brain and core temperature. At the moment the research concentrates on antioxidative, anti-inflammatory, antiapoptotic and anti-excitotoxic drugs. The research into these drugs is conducted in order to investigate their potential to diminish the brain damage caused by HIE. The purpose of this review is to round up the current knowledge of HIE in horses and also compare the research done and treatments used for humans.
  • Niiva, Emilia (Helsingin yliopisto, 2019)
    Hevosten selkäongelmat ovat yleisiä ja luonteeltaan usein moninaisia ja hankalia diagnosoida. Ongelmat jaetaan tavallisesti luuston, pehmytkudosten ja hermojen sairauksiin. Selkäongelmia käsitteleviä tutkimuksia on julkaistu runsaasti viime aikoina ja tiedon kokoaminen yhteen on tarpeellista, kun lähdetään selvittämään vielä tutkimusta kaipaavia osa-alueita, kuten selän normaaleja vanhenemismuutoksia. Hevosen selän luisiin muutoksiin kuuluvat okahaarakkeiden, fasettinivelten sekä itse nikaman muutokset. Tavallisin muutos on okahaarakkeiden välin kaventuminen eli niin kutsuttu kissing spines, jota tavataan jopa 48 prosentilla selkäkipuisista hevosista, mutta myös oireettomilla hevosilla okahaarakkeiden väli voi olla kaventunut. Kaventumaa tavataan tavallisimmin rintarangan keski- tai loppuosassa ja se johtaa okahaarakkeen luustomuutoksiin ja lopulta kivuttoman valenivelen muodostumisen haarakkeiden väliin. Okahaarakkeet ja nikamat voivat myös murtua esimerkiksi kaatumisen seurauksena. Fasettinivelet tukevat ja edistävät rangan liikkuvuutta ja muutokset nivelessä aiheuttavat kipua. Jäykistyminen, luukato, nivelkoon muutokset ja röntgentiiviyden lisääntyminen ovat esimerkkejä näistä muutoksista. Selkäkipuisista hevosista 12–24 prosentilla tavataan fasettinivelen nivelrikkoa ja muutokset ovat tavallisia rintarangan loppuosassa molemmin puolin. Spondyloosissa luusiltaa muodostuu kahden nikaman ventraaliosan väliin välilevyn yli. Sairaus voi olla kivulias, mutta pääosin sairaus vain rajoittaa rangan liikettä. Spondyloosia on havaittu 3,4 prosentilla selkäkipuisista hevosista. Pehmytkudosvammojen osuus selkäkivusta kärsivillä hevosilla on 39 prosenttia. Tavallisimpia aiheuttajia ovat tapaturmaiset pitkän selkälihaksen tai ligamentum supraspinalen venähdykset. Selkäkivun oireita ovat esimerkiksi haluttomuus liikkua, hypätä esteitä tai mennä makuulle. Myös takajalkojen ontumat, käytösmuutokset ja pukittelu ratsastuksen aikana ovat tyypillisiä oireita. Yleistutkimus on välttämätöntä, jotta voidaan rajata kipualuetta sekä kivun aiheuttajaa, mutta usein diagnoosiin päästään vasta paikallispuudutusten tai kuvantamisen avulla. Ultraäänitutkimus on hyödyllisin pehmytkudosten tutkimiseen, röntgentutkimus ja skintigrafia puolestaan antavat paremman kuvan luustomuutoksista, joskin tulokset on aina suhteutettava oireiden vakavuuteen. Konservatiivinen hoito parantaa usein oireita, mutta ei muuta radiologisia tuloksia. Lepo, tukihoidot ja kortikosteroidi-injektiot ovat tyypillisiä konservatiivisessa hoidossa. Okahaarakkeiden välillä kulkevia ligamentteja voidaan katkaista kirurgisesti, jolloin hermojen jännitys helpottuu ja okahaarakkeiden väli saattaa suurentua. Okahaarakkeiden päitä voidaan myös poistaa kirurgisesti sekä yleisanestesiassa että nykyään myös seisovalta hevosella sedaatiossa ja paikallispuudutuksessa. Selkäkivulle altistavat monet seikat, mutta erityisesti täysiverisillä ja laukkahevosilla selkäkipua ilmenee enemmän. Ikääntyvillä hevosilla tavataan useammin spondyloosimuutoksia, ja tuoreimmissa tutkimuksissa näin on myös kissing spines -muutosten osalta. Ratsastuksen laatu ja luonne sekä varusteet voivat myös edesauttaa selkäongelmien muodostumista ja pahimmillaan aiheuttaa vaurioita selän pehmytkudoksiin.
  • Naapi, Anna-Maija (Helsingin yliopisto, 2019)
    Virusten aiheuttamat hengitystieinfektiot ovat koirien yleisimpiä tartuntatauteja ympäri maailmaa. Hengitystievirukset leviävät helposti ja voivat aiheuttaa epidemioita etenkin tiheissä koirapopulaatioissa. Monia hengitystieviruslajeja esiintyy sekä sairailla että terveillä koirilla. Koirien hengitystievirukset ovat tieteellisen mielenkiinnon kohde, sillä viime aikoina on löydetty aiemmin tuntemattomia hengitystieviruksia ja ymmärrys jo pitkään tunnetuista viruksista on syventynyt uusien tutkimusmenetelmien avulla. Tässä työssä tehdään ajankohtainen katsaus koirien hengitystieviruksiin ja niiden aiheuttamiin infektioihin. Hengitystieviroosien oireita, diagnostiikkaa ja hoitoa käsitellään yleisesti. Myös kennelyskää ja bakteeri-infektioiden merkitystä hengitystievirooseissa esitellään. Parainfluenssa- ja adenovirukset ovat yleisimpiä koirien hengitystieinfektioita aiheuttavia viruksia. Penikkatautivirusta esiintyy yleisesti rokottamattomissa koirapopulaatioissa. Myös influenssa- ja koronaviruksilla on merkitystä koirien hengitystieinfektioiden taudinaiheuttajina. Viime vuosina on löydetty koirilta useita uusia hengitystieviruksia, kuten pneumo- ja hepacivirukset, joiden merkitys on vielä avoinna. Hengitystievirusinfektio aiheuttaa koirilla tyypillisesti ylähengitysteiden oireita, kuten yskää ja sierainvuotoa. Kliinisessä työssä koirien hengitystieinfektioiden mikrobiologinen diagnostiikka on melko harvinaista. Taudinaiheuttajien selvitykset ovat yleisempiä tutkimustarkoituksissa ja epidemiatilanteissa. Yleensä virusperäiset hengitystieinfektiot paranevat itsestään. Mikäli hoitoa tarvitaan, perustuvat käytössä olevat keinot oireenmukaiseen tukihoitoon. Kennelyskä on tautikompleksi, jota voivat aiheuttaa useat eri hengitystiemikrobit. Kennelyskän tärkein ehkäisykeino on rokottaminen. Vaikka rokotukset eivät täysin pysty estämään tartuntoja, niiden avulla kennelyskätilannetta pystytään pääsääntöisesti hallitsemaan. Tutkimustietoa uusien hengitystievirusten ominaisuuksista tarvitaan lisää, jotta niiden merkitys koirien taudinaiheuttajina pystytään arvioimaan ja tartuntoja voidaan ehkäistä. Koirien hengitystieviroosien yleisyyttä ja aiheuttajia Suomessa tulee seurata, jotta mahdolliset uudet ja vakavat epidemiat tunnistetaan ja saadaan hallintaan ajoissa. Kirjallisuuskatsaukseen koottu tieto koirien virusperäisistä hengitystieinfektioista voi tukea esimerkiksi eläinlääketieteen ammattilaisia potilastyössä, hengitystievirustartuntojen ehkäisyssä ja epidemiaselvityksissä.
  • Niinikoski, Iida-Maria (Helsingin yliopisto, 2019)
    This licentiate thesis consists of a literature review and a retrospective study. Diabetes mellitus is a common endocrinopathy in cats. It mainly resembles type II diabetes mellitus of humans, where the dysfunction of pancreatic beta cells together with peripheral insulin resistance causes increased blood glucose concentrations. Along with other risk factors such as breed and neuter status, obesity is closely related to the development of feline diabetes mellitus. The aim of the retrospective study was to assess risk factors and treatment protocols of diabetes mellitus. Factors influencing treatment outcome were also investigated. The results were compared with current scientific evidence. The hypotheses were that diabetic cats with an optimal body condition score (BCS) are more likely to achieve stable disease requiring administration of exogenous insulin and are more likely to achieve remission, where administration of exogenous insulin is no longer needed. The veterinary patient database ProvetNet was used to search for cats with diabetes mellitus presented to the University of Helsinki, Small Animal Teaching Hospital and the Saari Small Animal Clinic between March 2006 and March 2016. Data such as breed, gender, BCS and concurrent diseases were recorded for 123 cats. Statistical analyses were performed using GraphPad Prism. Neutered male cats had 2.8 times the risk of developing diabetes mellitus when compared to intact cats and neutered females. Domestic shorthair cats had 1.7 times the risk of developing diabetes mellitus when compared to other breeds. Remission rates were substantially lower than what has been reported in literature. The results did not support the hypotheses. Cats with an optimal BCS were not more likely to achieve stable disease or remission. However, the small sample size should be taken into consideration when interpreting the results. Investigating the relationship between BCS and diabetes mellitus was difficult due to incomplete documentation of BCS values and limitations of the veterinary patient database. Measures should be taken to develop the database so the evaluation and recording of BCS is a convenient routine. Further research into risk factors for both diabetes mellitus and obesity as well as treatment protocols resulting in remission is needed, so evidence-based data can be used for prevention and remission of the disease. Tutkielma koostuu kirjallisuuskatsauksesta ja retrospektiivisestä tutkimusosasta. Kissojen diabetes mellitus on yleinen endokrinologinen sairaus, joka muistuttaa ihmisen tyypin II diabetes mellitusta. Sairaudessa haiman beetasolujen toiminta on häiriintynyt eikä insuliinia eritetä riittävästi. Tämä yhdessä kudosten insuliiniresistenssin kanssa johtaa kohonneisiin veren glukoosipitoisuuksiin. Esimerkiksi rodun, sukupuolen ja lihavuuden on raportoitu olevan riskitekijöitä sairauden puhkeamiselle. Retrospektiivisen tutkimusosion tavoite oli selvittää sairauden syntyyn liittyviä riskitekijöitä ja hoitoprotokollia. Lisäksi tutkittiin hoitovasteeseen vaikuttavia tekijöitä. Tuloksia vertailtiin kirjallisuuskatsauksessa esiteltyyn tietoon. Tutkimushypoteeseina oli, että ihanteellisen kuntoluokan omaavilla diabetes mellitusta sairastavilla kissoilla on suurempi todennäköisyys saavuttaa vakaa hoitovaste, jossa ulkoisen insuliinin annostelu on välttämätöntä ja suurempi todennäköisyys saavuttaa remissio, jossa ulkoisen insuliinin annostelua ei tarvita. Aineisto koostui kissoista, joita hoidettiin diabetes mellituksen takia Yliopistollisessa pieneläinsairaalassa tai Saaren pieneläinklinikalla maaliskuun 2006 ja maaliskuun 2016 välisenä aikana. Tutkimusaineisto käsitti yhteensä 123 kissaa. Tiedot, kuten rotu, sukupuoli, kuntoluokka ja samanaikaiset sairaudet, kerättiin ProvetNet-potilastietojärjestelmästä. Aineiston analysointi ja tilastollinen käsittely tehtiin GraphPad Prism -ohjelmalla. Kastroiduilla uroskissoilla oli 2,8-kertainen riski sairastua diabetes mellitukseen kastroimattomiin uroksiin ja naaraskissoihin nähden. Maatiaiskissoilla oli 1,7-kertainen riski sairastua diabetes mellitukseen rotukissoihin verrattuna. Remission saavuttaneiden kissojen prosenttiosuus oli huomattavasti pienempi kuin mitä kirjallisuudessa on raportoitu. Tulokset eivät vastanneet hypoteeseja. Ihanteellisen kuntoluokan omaavilla kissoilla ei ollut suurempi todennäköisyys saavuttaa vakaa hoitovaste tai remissio. Pieni otoskoko tulee kuitenkin ottaa huomioon tuloksia tulkitessa. Kuntoluokan vaikutuksen arvioiminen kissojen sairastuvuudessa diabetes mellitukseen oli vaillinaista puutteellisten kirjaamiskäytäntöjen sekä potilastietojärjestelmän asettamien rajoitteiden vuoksi. Potilastietojärjestelmää tulisi kehittää niin, että kuntoluokan arvioiminen ja kirjaaminen olisi tulevaisuudessa helppoa ja käytännöllistä. Tutkimustyö diabetes mellitukselle ja lihavuudelle altistavista tekijöistä sekä remissioon johtavista hoitoprotokollista on tarpeen, jotta sairautta voidaan tehokkaasti hoitaa ja ennaltaehkäistä käytännön potilastyössä.

View more