Eläinlääketieteellinen tiedekunta

 

Uusimmat julkaisut

  • Vadén, Tomi (University of Helsinki, 2017)
    Kirjallisuuskatsauksen tarkoitus on kerätä nykyinen tietämys naudan rasvamaksasta suomenkieliseksi yhteenvedoksi. Katsauksessa esitellään naudan rasvamaksan fysiologiaa, etiologiaa, esiintyvyyttä, oireita, diagnostiikkaa, ennaltaehkäisyä ja hoitoa. Samalla käsitellään nykytutkimuksen riittävyyttä. Naudan maksan rasvoittuminen on osittain fysiologista ja seurausta poikimiseen liittyvästä negatiivisesta energiatasapainosta, mikä johtuu ennen kaikkea alkavan maidontuotannon aiheuttamasta suuresta energian tarpeesta. Mikäli nauta ei kykene sopeutumaan muuttuneeseen aineenvaihdunnalliseen tilanteeseen, kertyy sen maksakudokseen triglyseridejä jotka haittaavat maksan normaalia toimintaa. Näin tapahtuu erityisesti poikimisen aikaan ylilihavilla lehmillä, koska niiden syöntikyky on normaalia heikompi. Naudan rasvamaksa yhdistetään heikentyneeseen yleisterveyteen, laskeneeseen maidontuotantoon ja muihin puerperaaliajan sairauksiin kuten juoksutusmahan siirtymään, ketoosiin, utaretulehdukseen, jälkeisten jäämiseen ja kohtutulehdukseen. Rasvamaksan aiheuttamien taloudellisten menetysten määrän on arvioitu yltäneen Yhdysvalloissa 60 miljoonaan dollariin vuonna 2004. Naudan rasvamaksan diagnosointi on hankalaa, ja varma diagnoosi vaatii maksan biopsian. Biopsiasta määritetään maksakudoksen triglyseridipitoisuus prosentteina maksan tuorepainosta. Alle 1% on normaali, 1 – 5% on lievä maksan rasvoittuma, 5 – 10% on kohtalainen maksan rasvoittuma ja yli 10% on vakava maksan rasvoittuma. Rasvamaksan hoitoa tehokkaampaa on sairauden ennaltaehkäisy, joka perustuu ennen kaikkea lehmän ravinnon tasapainottamiseen suhteessa sen energiatarpeisiin. Lehmän kuntoluokituksella varmistetaan lehmän ravinnon saannin olevan oikeassa suhteessa sen ravinnon tarpeisiin. Myös eläimille stressiä aiheuttavien ympäristötekijöiden karsiminen, hedelmällisyysongelmien havaitseminen ja niiden hoito, normaali poikimaväli ja aktiivinen terveydenhoito pienentävät lehmän riskiä sairastua rasvamaksaan. Rasvamaksaa kyetään myös ehkäisemään ennen poikimista juottamalla riskilehmälle propyleeniglykolia useana päivänä ennen poikimista. Useiden muiden ravintolisien kykyä ehkäistä maksan rasvoittumista on tutkittu runsaasti, mutta näistä propyleeniglykoli on ainoa Suomessa laajalti saatavilla oleva. Vakavana oireilevan rasvamaksan hoito on työlästä ja taudin ennuste on melko huono. Vakavan rasvamaksan hoidon tärkeimmät osat ovat jatkuva glukoosi-infuusio sekä pötsin tukihoito säännöllisesti letkuttamalla. Glukoosi-infuusioon saatetaan muualla maailmassa yhdistää insuliini, mutta Suomessa se ei lainsäädännön puitteissa ole mahdollista. Rasvamaksan hoitoon voidaan lisäksi yhdistää mm. propyleeniglykoli suun kautta ja B-vitamiinivalmisteet.
  • Tikkanen, Ilona (University of Helsinki, 2017)
    Tämä lisensiaatintutkielma on kirjallisuuskatsaus pernaruttoa aiheuttavan Bacillus anthracis -bakteerin säilymisestä ympäristössä sekä säilymiseen vaikuttavista tekijöistä. Tutkielman tavoitteena oli selvittää, mitkä tekijät vaikuttavat B. anthracis -bakteerin ja itiöiden säilymiseen maaperässä sekä pohtia näiden tekijöiden merkitystä Suomessa. Tavoitteena oli myös tehdä kartta, josta käyvät ilmi pernaruttotaudinpurkaukset Suomessa vuodesta 1940 alkaen. On tärkeää, että pernaruttotapauksista on kartta, jotta eläinlääkärit olisivat tietoisia aiemmista tautitapauksista alueellaan ja osaisivat tarvittaessa epäillä pernaruttotartuntaa. Tutkielman kolmantena tavoitteena oli verrata silmämääräisesti pernaruttotaudinpurkauksista tehtyä karttaa Suomen maaperä- ja tulvariskialuekarttoihin sekä pohtia, miksi pernaruttoa on esiintynyt eniten tietyillä alueilla. Pernarutto on vaarallinen, vastustettava eläintauti ja zoonoosi, jonka leviäminen voi aiheuttaa mittavia taloudellisia tappioita ja uhata myös ihmisten terveyttä. Pernaruttoa aiheuttava Bacillus anthracis pystyy muodostamaan itiöitä, jotka voivat säilyä maaperässä jopa satoja vuosia. Maaperän ominaisuudet vaikuttavat siihen, kuinka hyvin B. anthracis säilyy ympäristössä. B.anthracis -itiöt selviytyvät parhaiten kosteassa, lievästi emäksisessä maassa, jossa on runsaasti kalsiumia ja orgaanista ainetta. Pernaruttotaudinpurkauksia on tavattu monenlaisissa ilmastoissa ja sääolosuhteissa, mutta liian alhaiset ja korkeat lämpötilat voivat häiritä B. anthracis -bakteerin sporulaatiota ja germinaatiota. Tulvat voivat lisätä taudinpurkausten määrää nostamalla itiöitä maaperästä laiduntavien eläinten ulottuville. Itiöiden säilymiseen vaikuttavat myös maataloudessa käytettävät lannoitteet ja kemikaalit, maaperän eliöt ja mikrobit sekä kasvillisuus. Viime aikoina tutkimuksissa on saatu viitteitä siitä, ettei B. anthracis ole täysin obligaatti taudinaiheuttaja, vaan se kykenee elämään myös vegetatiivisena tietynlaisissa mikroympäristöissä isäntäeläimen ulkopuolella. Sekä vegetatiivinen bakteeri että itiö voivat olla monin tavoin vuorovaikutuksessa kasvien ja eläinten kanssa. B. anthracis -itiöt edistävät ruohokasvien kasvua, mikä puolestaan houkuttelee paikalle kasvinsyöjiä ja lisää niiden alttiutta infektiolle. Itiöt pystyvät myös germinoitumaan vegetatiivisiksi bakteereiksi Suomessakin esiintyvän Festuca arundinacea -heinäkasvin eli ruokonatan juuriston tuntumassa. Itiöt voivat säilyä matojen ruuansulatuskanavassa sekä germinoitua ja jakautua ameebassa. Lisäksi B. anthracis voi säilyä vegetatiivisena hyönteisten ruuansulatuskanavassa. Pernaruttoa on esiintynyt eniten Lounais- ja Etelä-Suomessa sekä Pohjanmaan rannikolla. Näiden alueiden maaperässä on runsaasti savikerrostumia. Savimaiden olosuhteet ovat B. anthracis -itiöiden säilymistä suosivia: ne ovat kosteita, emäksisiä ja niiden kalsiumpitoisuus on korkea. Pernaruton säilymistä edistäviä tekijöitä Suomessa voivat olla myös tulvat, viljelysmaan kalkitseminen ja maaperän eliöt. Viileä ilmasto sekä maaperän luontaisesti alhainen pH saattavat puolestaan vähentää taudinpurkauksien määrää. Pernaruttoa tavataan Suomessa enää harvakseltaan, mutta koska itiöt voivat säilyä maaperässä pitkään, taudista on vaikeaa päästä kokonaan eroon.
  • Nieminen, Kati (University of Helsinki, 2017)
    Poro on tärkein tuotantoeläin maantieteellisesti lähes puolelle Suomea. Viimeisen sadan vuoden aikana poronhoito on muuttunut merkittävästi, kun on siirrytty paimennuksesta porojen vapaaseen laidunnukseen ja aloitettu talvinen lisäruokinta sekä porojen loislääkitykset. Suomessa on havaittu poromäärissä huomattavaa laskua 2000-luvulla, eikä poronhoidon suurien muutosten kaikkia vaikutuksia vielä tunneta. Porojen terveydentilasta ja sairauksien esiintyvyydestä on olemassa hyvin vähän tutkimustietoa. Tämän alkuperäistutkimuksen sisältävän lisensiaatin tutkielman tavoitteena on selvittää porojen nykyistä terveydentilaa ja sen alueellisia sekä ajallisia muutoksia. Aineistona on Suomessa poronhoitovuosina 2005-06—2014-15 tehdyt poron post mortem –lihantarkastuspäätökset, Aineisto sisältää yhteensä 557 131 lihantarkastuspäätöstä. Tarkastuseläinlääkärien ilmoittamat hylkäyssyyt luokiteltiin ja niissä tapahtuneita määrällisiä muutoksia tarkasteltiin poronhoitovuosittain ja alueittain. Aineisto käsiteltiin Microsoft Office Excel –taulukkolaskelmaohjelmalla. Tutkimusjakson aikana teurasmäärät vaihtelivat poronhoitovuosittain huomattavasti. Kokoruhohylkäyksiä tehtiin keskimäärin 0,11 %, eikä hylkäysprosenteissa ollut selkeää vaihtelua ajallisesti tai alueellisesti. Osaruho- ja elinhylkäysten osuus vaihteli huomattavasti ajallisesti ja alueellisesti. Eniten osaruho- ja elinhylkäyksiä tehtiin eteläisellä poronhoitoalueella. Tärkein osaruho- tai elinhylkäykseen johtanut lihantarkastuslöydös oli loismuutokset. Ajallisesti loismuutosten esiintyvyys vaihteli huomattavasti. Eniten hylkäyksiä loismuutosten takia tehtiin poronhoitovuosina 2005-06, 2006-07 ja 2014-15. Tulosten perusteella vaikuttaa, että teurasporojen yleiskunto on parantunut aikaisempiin tutkimustietoihin verrattuna. Selkeitä syitä poromäärien vaihtelulle ei pystytty osoittamaan post mortem –löydösten perusteella. Teurasmäärien vaihtelu ei vaikuttanut hylättyjen osuuteen kaikista tarkastetuista. Poronhoitotapojen suurien muutosten vaikutus porojen terveydentilaan vaikuttaa tulosten perusteella pääasiassa positiiviselta. Kuitenkin samaan aikaan loistilanne on huonontunut merkittävästi erityisesti poronhoitoalueen eteläosissa. Lisätutkimuksia tarvitaan loismuutosten esiintyvyyden huomattavan vaihtelun taustasyiden selvittämiseksi. Nykyisen tutkimustiedon perusteella ilmastolla on suuri merkitys näiden yleisten hyönteisvälitteisten loisten esiintyvyyteen. Ilmastonmuutoksen myötä poronhoitoelinkeino tulee tarvitsemaan uusia keinoja loistartuntojen ehkäisemiseen. Poronlihantarkastuspäätöksistä saatava monipuolinen tieto osoittautui erinomaiseksi poropopulaation seurannan välineeksi. Aineisto koostuu vain post mortem –tarkastuksessa hylkäykseen johtaneista lihantarkastuslöydöksistä, joten on todennäköistä, että muutosten todellinen esiintyvyys on suurempi. Harhaa aineistoon voi aiheuttaa myös se, että huonokuntoisimpia poroja ei tuoda todennäköisesti ollenkaan
  • Pietola, Eeva (University of Helsinki, 2017)
    Mikrobilääkeresistenssi lisääntyy maailmanlaajuisesti mikrobilääkkeiden kasvavan kulutuksen myötä. Resistentit bakteerit aiheuttavat vaikeahoitoisia infektioita ja lisääntynyttä kuolleisuutta. Etenkin 3. polven kefalosporiiniresistenssi on yleistynyt nopeasti plasmidivälitteisten ESBL- ja AmpC-β-laktamaasigeenien johdosta. Näitä geenejä esiintyy enterobakteereilla, joista tärkeimpänä suomalaisilla ihmisillä ja eläimillä Escherichia coli. Myös karbapeneemi- ja kolistiiniresistenssi yleistyy. ESBL/AmpC-E. coli aiheuttaa virtsatietulehduksia ja jopa kuolemaan johtavia yleisinfektioita. Se kuuluu kasvavassa määrin myös terveiden ihmisten ja eläinten suolistomikrobistoon. Riskitekijöitä kantajuudelle ovat mikrobilääkekuurin lisäksi ulkomaanmatkat ja terveydenhoitolaitokset sekä ei-ihmisperäiset lähteet, kuten eläimet ja ympäristö. ESBL/AmpC-E. coli -bakteeria kantavien eläinten on arvioitu olevan kansanterveydellinen uhka. Tällaisten eläinten runsas käsittely on todettu ulkomaalaisissa tutkimuksissa riskitekijäksi kantajuudelle. Eläinperäisen tartunnan osuus ihmisten ESBL/AmpC-kuormassa on kuitenkin yhä kiistanalainen. Eläinlääkärit muodostavat riskiryhmän eläinperäisille ESBL/AmpC-tartunnoille työhön liittyvän runsaan eläinkontaktin vuoksi. Tutkimuksessa analysoitiin vuoden 2016 Eläinlääkäripäivillä kerätyt 296 suomalaisen eläinlääkärin ulostenäytteet EU:n referenssilaboratorion suositusten mukaisin menetelmin. Ulostenäytteistä eristettiin 3. polven kefalosporiineille ja karbapeneemeille resistentit E. coli ja K. pneumoniae -kannat, joille tehtiin ESBL/AmpC-fenotyypin määrittämistä varten mikrobilääkeherkkyysmääritys EUCAST-standardia noudattaen. ESBL/AmpC-E. coli -kantojen kokogenominen DNA sekvensointiin ja kantojen geneettisistä ominaisuuksista määritettiin ST-tyyppi, plasmidit ja resistenssigeenit 19 eri mikrobilääkeryhmää kohtaan. Suomalaisista eläinlääkäreistä yhdeksän (3 %, 95 % luottamusväli 1,6–5,7 %) kantoi laajakirjoisia β-laktamaaseja tuottavaa E. coli -bakteeria. Yhtään laajakirjoisia β-laktamaaseja tuottavaa K. pneumoniae -bakteeria ei osoitettu. Yhtään karbapeneemeille tai kolistiinille resistenttiä E. coli- tai K. pneumoniae -bakteeria ei osoitettu. Kaikki 3. polven kefalosporiineille resistentit kannat kantoivat ESBL-geenejä ja yksi kanta kantoi lisäksi AmpC-geeniä. Yleisimmät ESBL-geenit olivat blaCTX-M-15 (3/9), blaCTX-M-14 (2/9) ja blaCTX-M-1 (2/9). Yleisin ST-tyyppi oli 131 (3/9) sekä plasmidi IncF (9/9), jonka lisäksi useammasta kuin yhdestä kannasta todettiin IncI1 (2/9). Suomalaisilla eläinlääkäreillä ei havaittu normaaliväestöä suurempaa laajakirjoisia β-laktamaaseja tuottavan E. coli - bakteerin kantajuutta. Selkeää yhteyttä eläinperäisiin lähteisiin ei myöskään todettu, vaan suurin osa eläinlääkäreiltä osoitetuista ESBL/AmpC-E. coli- kannoista oli geneettisiltä ominaisuuksiltaan terveillä ihmisillä yleisesti esiintyviä kantoja. Kahdesta eläinlääkäristä kuitenkin eristettiin tuotantoeläimillä useissa tutkimuksissa todettu blaCTX-M-1-geeniä ja IncI1-plasmidia kantava E. coli, mikä antaa viitteen eläinperäisen tartunnan mahdollisuudesta. Eri tartuntalähteiden ja leviämisreittien selvittämiseksi suomalaisten tuotanto- ja seuraeläinten sekä terveiden ja infektoituneiden ihmisten ESBL/AmpC- E. coli -kantojen geneettisistä ominaisuuksista tarvittaisiin lisää tietoa, sillä tilanne voi tulevaisuudessa muuttua.
  • Patjas, Aino (University of Helsinki, 2017)
    Porsaiden ja emakon välinen toimiva vuorovaikutus on edellytys porsaiden normaalille fyysiselle ja henkiselle kehitykselle. Imetyskäyttäytyminen on keskeinen osa tätä vuorovaikutusta. Emakoiden pitäminen porsitushäkissä imetyskaudella rajoittaa emakon käyttäytymistä. Porsitushäkissä olevan emakon olosuhteita pystytään muuttamaan vain rajallisesti, mutta porsaiden karsina-aluetta voidaan virikkeellistää. Tämän tutkimuksen tarkoituksena on saada lisää tietoa siitä, kuinka syntymästä lähtien tarjottu virikemateriaali vaikuttaa porsaiden ja emakon vuorovaikutukseen porsitushäkkikarsinassa. Tutkimukseen on valittu helposti saatavia sekä nykyisiin sikalarakenteisiin soveltuvia virikemateriaaleja. Hypoteesina on, että porsaille tarjottu virikemateriaali vähentää emakon utareeseen ja kehoon kohdistuvan manipulatiivisen kosketuksen määrää. Oletamme, että virikemateriaali lisää porsaiden synkronista käyttäytymistä ja siten onnistuneiden imetysten määrä kasvaa. Oletamme myös, että virikemateriaalit lisäävät emakon ja porsaiden sosiaalisten kontaktien määrää. Tutkimus toteutettiin suomalaisessa porsitushäkkejä käyttävässä porsastuotantosikalassa. Tutkimukseen valittiin 58 tervettä, tiinettä emakkoa. Emakot jaettiin satunnaisesti kahteen ryhmään: kontrolli- sekä virikeryhmään. Molempien ryhmien porsitushäkkikarsinat täyttivät lainsäädännön minimivaatimuksen virikkeiden tarjoamisesta. Virikeryhmän porsaille tarjottiin lisäksi kuituköysiä sekä sanomalehteä. Kuituköydet olivat karsinoissa pysyvästi. Sanomalehteä jaettiin kahdesti päivässä. Emakoiden porsittua molempia ryhmiä videoitiin porsaiden ensimmäisellä, toisella ja/tai kolmannella elinviikolla. Yhteensä saatiin 92 neljän tunnin mittaista videota. Havainnoimme videoista, kuinka paljon porsaat kohdistivat kosketusta emakon kehoon ja utareeseen. Laskimme myös onnistuneiden imetysten määrän. Lisäksi havainnoimme porsaiden ja emakon välisten sosiaalisten kontaktien määrää. Aineistoa tarkasteltiin kahdessa ikäryhmässä: alle 14 vuorokauden ja yli 14 vuorokauden ikäisten porsaiden ryhmissä. Tulosten perusteella molemmissa ikäryhmissä virikepahnueet manipuloivat emakon utaretta ja kehoa enemmän kuin kontrollipahnueet. Yli 14 vuorokauden ikäisillä virikeryhmän pahnueilla oli enemmän onnistuneita imetyksiä kuin kontrolliryhmän pahnueilla. Ryhmien välillä ei havaittu eroja vieroituspainossa. Tulokset tukevat oletusta siitä, että virikkeet lisäävät porsaiden tutkivaa käyttäytymistä. Tuloksia on vaikeampi tulkita porsaiden- ja emakon vuorovaikutuksen kannalta: virikkeiden mahdollisesti aktivoimat porsaat saattavat yksinkertaisesti liikkua enemmän ja olla siksi kontaktissa emakkoonkin enemmän. Lisäksi aktiiviset porsaat voivat olla nälkäisempiä ja tämän takia manipuloida utaretta enemmän. Jotta porsaiden ja emakon vuorovaikutusta voidaan arvioida luotettavammin, tarvitaan tietoja myös emakon käyttäytymisestä ja terveydestä, esimerkiksi asennonvaihdoksista ja utareen kunnosta.
  • Aarnio, Sanna (University of Helsinki, 2017)
    Matriisiavusteinen massaspektrometria (Matrix Assisted Laser Desorption/Ionization Time Of Flight Mass Spectrometry, MALDI-TOF MS) on molekyylien massa-varaussuhteen mittaamiseen perustuva analyysimenetelmä. MALDI-TOF-massaspektrometriaa käytetään mikrobien lajintunnistukseen, mutta joillain mikrobilajeilla se saattaa soveltua myös lajitasoa tarkempaan analytiikkaan. MALDI-TOF-massaspektrometrian käytöstä Staphylococcus aureuksen metisilliiniresistenssiominaisuuden tunnistuksessa ja epi- demiologisessa tyypityksessä on saatu lupaavia tuloksia. Staphylococcus pseudintermediuksella vastaavaa tutkimusta ei ole aiemmin tehty. Tässä työssä selvitettiin MALDI-TOF-massaspektrometrian soveltuvuutta S. pseudintermedius -kantojen metisilliini-resistenssiominaisuuden tunnistukseen ja MRSP (metisilliinille resistenttien S. pseudintermedius) -kantojen epidemiologiseen tyypitykseen. Metisilliiniresistenssiominaisuuden tunnistuksessa tutkittiin 10 MRSP- kantaa ja 10 MSSP (metisilliinille sensitiivistä S. pseudinter-medius) -kantaa. MRSP:n epidemiologisessa tyypityksessä tutkittiin 15 MRSP-kantaa, joista kutakin tutkittua klonaalista kompleksia (CC45, CC71 ja CC258) edusti viisi kantaa. Massaspektrit mitattiin Bruker Microflex LT 3.1 -laitteella, ja spektrit käsiteltiin Flex-Analysis 3.4 -ohjelmalla. Erottavia huippuja etsittiin visuaaliseen spektritarkasteluun perustuvan kantakohtaisen huipputaulukoinnin avulla. MRSP-kannoista etsittiin paitsi erottavia huippuja yleisesti, myös kohdennetusti metisilliiniresistenssiominaisuuteen liittyvien PSM-mec- ja MecI-proteiinien massaa vastaavia huippuja. Visuaalisen analyysin lisäksi spektreistä luotiin kantakohtaiset kokoomaspektrit (Main Spectral Profile, MSP), joiden samankaltaisuutta tarkasteltiin FlexAnalysis-ohjelman klusterianalyysillä. MRSP- ja MSSP- kantojen spektrejä ei pystytty erottamaan toisistaan. MecI-proteiinin massaa vastaavia huippuja havaittiin sekä MRSP- että MSSP-kannoilla, ja PSM-mec-proteiinin massaa vastaava huippu havaittiin yhden MRSP-kannan isolaatilla. Klusterianalyysissä MRSP-kannat ryvästyivät sekaisin MSSP-kantojen kanssa. Kaikki klonaaliset MRSP-kompleksit pystyttiin erottamaan toisistaan huippujen 2047 +/-2 m/z ja 4290 +/-3 m/z esiintymisen perusteella. 2047 +/-2 m/z esiintyi kaikilla klonaalisen kompleksin CC258 kannoilla, mutta ei millään muilla kannoilla. 4290 +/-3 m/z esiintyi kaikilla CC71-kannoilla, mutta ei CC45-kannoilla. Eroja havaittiin myös useiden muiden huippujen esiintymisessä. Klusterianalyysissä klonaaliset kompleksit eivät erottuneet toisistaan. Tämän tutkimuksen perusteella MALDI-TOF saattaa soveltua joidenkin klonaalisten MRSP-kompleksien erotteluun, mutta menetelmän käytölle S. pseudintermediuksen metisilliiniresistenssin tunnistamisessa ei saatu puoltavaa näyttöä. Klonaalisten kompleksien erottelussa huippujen poiminta saattaa toimia paremmin kuin klusterianalyysi.
  • Uunila, Oona (University of Helsinki, 2017)
    Hevosen kesäihottuma (engl. insect bite hypersensitivity, IBH) on tyypin I yliherkkyysreaktio Culicoides spp. -lajin hyönteisille. Yliherkkyysreaktiota tavataan kaikilla mantereilla kaikilla alueilla, joissa hyönteislajia esiintyy, lukuun ottamatta pieniä maantieteellisesti eristettyjä alueita. Suomessa lajista esiintyy Culicoiden nubeculos:ta ja C. obsoletus:ta. Yliherkkyyden esiintyvyys vaihtelee 3 %:sta 60 %:iin ja se koetaan omistajien keskuudessa haastavaksi ja vaikeaksi taudiksi. Hevosen kesäihottumassa hevosen immuunivasteen T-auttajasolupopulaatio (Th) kääntyy normaalin terveen hevosen Th1- soluvasteesta Th2-soluvasteen puolelle aiheuttaen allergeenille spesifisen vasta-aineen immunoglobuliini E:n (IgE) ylituotannon immunoglobuliini G:n ja A:n sijasta. Immunologisen vasteen muutokseen vaikuttaa major histocombatibility II (MHCII)- allergeeniesittelijämolekyylin geenin monimuotoisuus sekä vallitseva sytokiiniprofiili. Akuuteissa ja kroonisissa taudeissa on havaittu Th-soluvasteen ja sytokiinien eroavaisuuksia ja siten hankaloittaa taudin kulun ja hoitovaihtoehtojen tutkimista. Kesäihottuman diagnosointi perustuu esitietoihin, kliiniseen tutkimukseen ja taudin kausiluontoisuuteen. Allergeenipaneeleja on kehitetty luomaan uusi diagnosointimenetelmä. Myös ihmisillä ja koirilla on tyypin I yliherkkyyttä, atooppista dermatiittiä eli atopiaa. Ihmisen ja koiran yliherkkyyksistä on runsaammin tutkimuksia kuin hevosten ja taudeissa on huomattavia yhtäläisyyksiä, joita voidaan käyttää apuna kesäihottuman tutkimuksessa. Koiran ja ihmisten atopia noudattavat sytokiiniprofiililtaan hevosen kesäihottumaa kroonisissa ja akuuteissa taudinkuvissa. Kutinan syntymekanismia on tutkittu hiiri- ja koiramallein ja kutinasytokiineja ovat mm. histamiini ja interleukiini 31 (IL-31). Histamiinia vapautuu syöttösolujen pinnalle kiinnittyneen allergeenispesifisen IgE:n kohdatessa allergeenin. IL-31 on Th2-solujen tuottama soluvälittäjäaine, joka aiheuttaa kutinaa. Hevosilla IL-31 -välitteistä kutinaa ei ole raportoitu. Myös serotoniini, asetyylikoliini, substanssi P, eri leukotrieenit ja bradykiniinit, proteaasit ja lysofostidiinihappo aiheuttavat kutinaa eri signaalireittien kautta. Yhtenä yhdistävänä, epäspesifisenä signaalireittinä pidetään Transient Receptor Potential Vallinoid 1:stä (TRPV1), joka aktivoituu toissijaisesti hermosolun depolarisoituessa muiden kutinaa aiheuttavien sytokiinien läsnäollessa. Vastaavia tutkimuksia hevosilla ei ole tehty. Kesäihottuman lääkkeelliset hoitovaihtoehdot ovat kutinan hillitseminen kortisonilla, mutta ei sovellu pirkäaikaiskäyttöön. Teoriassa on mahdollista käyttää koiran atopiassa käytettävää oklasitinibiä kutinan hillitsemiseksi myös kesäihottumassa, mikäli hevosen kutinamekanismi on yhteneväinen koiran kutinan signaalireittien kanssa. Siklosporiinia käytetään koirien ja ihmisten atopiaan, mutta se toimii parhaiten Th1-soluvasteen torjumiseen. Antihistamiinien teho hevosella on huono. Nykyinen markkinoilla oleva siedätyshoito koetaan kalliiksi ja hoitovasteeltaan huonoksi. Uudet tutkimukset apuaineen kanssa injektoidusta allergeenistä ovat lupaavia, mutta vaativat lisätutkimuksia. Muut hoitovaihtoehdot ovat tieteellisiltä perusteiltaan heikkoja, näyttö puuttuu täysin tai tutkimukset ovat olleet heikkolaatuisia. Hevosen kesäihottuman diagnostiikka on toistaiseksi haastavaa ja hoitovaihtoehdot heikohkot tieteelliseltä näytöltään.
  • Nikkilä, Anni (University of Helsinki, 2017)
    Työn tavoitteena oli luoda ajantasainen katsaus siihen, miten brakykefaalinen hengitystieoireyhtymä vaikuttaa koiran elämään sekä keinoihin, joilla hengitystieoireyhtymän esiintymistä voitaisiin vähentää. Brakykefaalisten eli lyhytkuonoisten ja -kalloisten koirarotujen suosio on lisääntynyt viimevuosina maailmanlaajuisesti. Monet brakykefaaliset koirarodut kuitenkin kärsivät ylähengitystieoireyhtymästä, joka on seurausta kallon luiden ja nielun sekä nenäontelon alueen pehmytkudosten mittasuhteiden epätasapainosta. Brakykefaalisten koirien lyhytkuonoinen ulkonäkö on aiheutettu ihmisten toimesta jalostuksella. Koiran pään pehmytkudokset eivät ole lyhentyneet luuston kanssa samassa suhteessa, joten suhteessa liian suuret pehmytkudosrakenteet voivat tukkia ylähengitysteitä ja vaikeuttaa koiran hengittämistä. Tyypillisimpiä oireyhtymään liittyviä anatomisia muutoksia ovat ahtautuneet sieraimet ja nenän eteinen, epäjärjestäytyneet nenäkuorikot, pidentynyt pehmeä kitalaki, ympäri kääntyneet kurkunpään umpipussit sekä kaventunut henkitorvi. Oireyhtymälle tunnusomaisia hengitystieoireita ovat epänormaalit hengitysäänet, kuten kuorsaus ja rohina, hengitysvaikeudet, alentunut rasituksen sietokyky ja alentunut lämmönsäätelykyky. Suurimmalla osalla oireyhtymästä kärsivistä koirista on hengitystieoireiden lisäksi myös ruoansulatuskanavan anatomisia tai toiminnallisia muutoksia. Brakykefaalisten rotujen suosion kasvaessa myös huoli niiden terveysongelmista on noussut esille. Oireyhtymän esiintyvyys brakykefaalisilla koiraroduilla on korkea ja sillä on suuri negatiivinen vaikutus koirien hyvinvointiin. Koska oireyhtymä on seurausta ihmisten tekemistä jalostusvalinnoista, on tärkeää, että tulevaisuuden jalostusvalinnoissa koirien terveys pidetään etusijalla ja äärimmäisiä rakenteita vältetään. Rotumääritelmät ohjaavat jalostusvalintoja, joten niiden uudelleen muotoilu on tärkeää. Koiran riski sairastua hengitystieoireyhtymään kasvaa kuonon lyhentyessä, joten pidemmän kuonon jalostaminen pienentäisi koirien riskiä sairastua. Oireyhtymän esiintymisen vähentämiseksi on ehdotettu esimerkiksi geenitestin kehittämistä, roturisteytysten käyttöä sekä vain matalan riskin rakenteisten koirien käyttöä jalostuksessa. Yksi tärkeimmistä keinoista vähentää oireyhtymän esiintymistä on välttää hengitystieoireyhtymää sairastavien koirien käyttöä jalostuksessa. Oireyhtymän vakavuutta arvioivien menetelmien avulla jalostukseen voidaan valita vain terveimmät yksilöt riskirotujen sisältä. Näitä menetelmiä ovat esimerkiksi omistajan kertomiin oireisiin perustuva kyselykaavake, eläinlääkärin tekemä kliininen arviointi, sierainten ahtauden mittaaminen, kuonon suhteellisen pituuden vertaaminen kallon pituuteen, kävelytesti sekä keuhkojen toimintakoe. Yrityksiä vähentää oireyhtymän esiintyvyyttä hankaloittaa muun muassa se, ettei useissa brakykefaalisissa roduissa ole jäljellä riittävästi yksilöitä, joiden rakenne ei aiheuttaisi suurta riskiä sairastua oireyhtymään. Lisäksi on todettu, että koirien omistajat voivat pitää hengitystieoireita brakykefaalisille roduille normaaleina, jolloin koirien pääsy hoitoon viivästyy. Sekä koirien omistajien, että kasvattajien tietoa hengitystieoireyhtymästä tulisi lisätä, jotta brakykefaalista hengitystieoireyhtymää sairastavien koirien hyvinvointia voitaisiin parantaa. Kirjallisuuskatsauksen tietoa brakykefaalisesta hengitystieoireyhtymästä sekä keinoista vähentää oireyhtymän esiintyvyyttä voi käyttää hyväkseen esimerkiksi brakykefaalisten koirien kasvattajat sekä eläinlääketieteen ammattilaiset, jotka kaipaavat tiivistä katsausta aiheeseen.
  • Koskinen, Hanna (University of Helsinki, 2017)
    Tämä lisensiaatintyö liittyy kliinisen tuotantoeläinlääketieteen osaston tekemään tutkimukseen (Yun ym. 2017) joka selvitti vastasyntyneelle porsaalle annetun amoksisilliinin vaikutusta napatyrien ja -paiseiden esiintyvyyteen, kasvuun ja resistenttien koliformien esiintyvyyteen suolistossa porsailla. Tämän lisensiaatintyön kirjallisuuskatsaus kokoaa tietoa mikrobilääkkeiden vaikutuksista vastasyntyneille porsaille, ja tutkimusosion aiheena on miten ensimmäisenä elinpäivänä annettu amoksisilliini vaikuttaa porsaiden lääkitsemistarpeeseen imemis- ja vieroituskaudella. Työn kokeellisen osuuden tavoitteena on kerätä tieto siitä miksi porsaita on lääkitty, minkä ikäisinä porsaita on lääkitty, ja kuinka usein porsaat ovat tarvinneet uusintalääkityksiä. Kirjallisuuskatsauksen tavoitteena on selvittää nykyinen tieto mikrobilääkkeiden vaikutuksista kasvavaan porsaaseen. Hypoteesina on, että amoksisilliinia vastasyntyneenä saaneet porsaat sairastuvat ripuliin useammin kuin kontrolliryhmän porsaat. Toisena hypoteesina että, mikäli amoksisilliinia vastasyntyneenä saanut porsas sairastuu, se tarvitsee useamman lääkityskerran kuin porsas, joka ei ole saanut amoksisilliinia vastasyntyneenä. Hyödynsin lisensiaatin tutkielmassani Yunin ym. (2017) tutkimuksen aineistoa, jossa oli 7156 porsasta. Noin puolet porsaista sai ensimmäisenä elinpäivänään amoksisilliini-injektion (ANT-ryhmä) ja noin puolet jätettiin ilman rutiinilääkitystä (KON-ryhmä). Muuten porsaiden olosuhteita tai lääkityksiä ei muutettu, vaan porsaita hoidettiin kuten muitakin kyseisen tilan porsaita. Porsaat syntyivät imetysosastolla porsituskarsinoihin, joissa ne olivat noin 28 ±3 päivää, kunnes ne siirrettiin vieroitusosastolle. Porsaiden lääkitykset kirjattiin emakkokortteihin, niin että mukana oli lääkityksen ajankohta, porsaan korvanumero, lääkityksen syy ja käytetty lääkeaine. Vierotusosastossa hoidot kirjattiin osastokohtaiseen kirjanpitoon. Imemiskaudella yhteensä viisi prosenttia porsaista tarvitsi lääkityksiä jonkin sairauden hoitoon. Suurin osa lääkityistä (2,4 %) annettiin jalkavaivojen takia. Yhteensä 1,4 % porsaista hoidettiin ripulin, 0,4 % iho-ongelmien ja 0,9 % muiden sairauksien takia. ANT-ryhmän porsaita lääkittiin kaikkien sairauksien osalta vähemmän kuin KON-ryhmän porsaita, eli myös ripulia esiintyi ANT-ryhmän porsailla imemiskaudella hypoteesin vastaisesti vähemmän kuin KON-ryhmän porsailla. Imemiskaudella porsaat tarvitsivat lääkityksiä jalkavaivoihin keskimäärin 15,3: n päivän, ripuleihin 6,1: n päivän ja iho-ongelmiin 12,6: n päivän ikäisinä. ANT-ryhmän porsaat lääkittiin keskimäärin KON- ryhmän porsaita nuorempina ripulin ja kaikkien sairauksien osalta yhteensä laskettuna. Vieroituskaudella jotakin lääkitystä tarvitsi noin 3,7 % porsaista, joista suurin osa (2,4 %) lääkittiin jalkavaivojen takia, 0,7 % hännänpurennan takia ja 0,5 % muiden sairauksien takia. Vieroituskaudella ei löydetty tilastollisesti merkitseviä eroja lääkitystarpeissa ANT- ja KON-ryhmien väliltä. Kaikista lääkityistä porsaista imemis- ja vieroituskaudella yhteensä vähintään yhden uusintalääkityksen tarvitsi 11,8 % kertaalleen lääkityistä porsaista. Toisen hypoteesin vastaisesti ANT- ja KON-ryhmien välillä ei ollut tilastollisesti merkitsevää eroa uusintalääkitysten tarpeessa. Tästä tutkimusosiosta voidaan päätellä, että Suomessa vain pieni osa kasvavista porsaista joudutaan lääkitsemään. Koko ryhmälle ei annettu ollenkaan lääkityksiä, vaan kaikki hoidot annettiin yksilöhoitoina. Sekä imemis- että vieroituskaudella porsaita lääkitään selkeästi eniten erilaisten jalkavaivojen takia. Yksi amoksisilliini-injektio annettuna vastasyntyneelle porsaalle ei lisännyt sen sairastuvuutta seuranta-aikana. Vieroituskauden lääkitystietoja ei pystytty täysin luotettavasti seuraamaan yksilötasolla, mikä voi vaikuttaa uusintalääkitysten tilastointiin. Noin joka kymmenes lääkitty porsas jouduttiin lääkitsemään uudelleen seuranta-aikana.
  • Kaiponen, Taina (University of Helsinki, 2017)
    Ftalaatit ovat moninainen ryhmä teollisuuden hyödyntämiä yhdisteitä joita käytetään muovinpehmentiminä sekä erilaisten kosmetiikka- ja hygieniatuotteiden ominaisuuksien parantajina. Yleisin käyttökohde ftalaateille on polyvinyylikloridi, eli PVC-muovi, jota käytetään muun muassa muovimatoissa, erilaisissa urheiluvälineissä, lääketieteellisissä tarvikkeissa, leluissa ja joidenkin vaatteiden pinnoittamisessa. Ftalaattien käyttö onkin runsasta ja ne ovat muovinpehmentimistä käytetyimpiä. Viime vuosina ftalaattien käyttö ja tuotanto Euroopassa on kuitenkin vähentynyt epäiltyjen ja todettujen haittavaikutusten takia. Markkinoille on saatettu turvallisempia ftalaatteja sekä uusia turvallisemmiksi todettuja muita yhdisteitä korvaamaan myrkyllisten ftalaattien käyttöä. Ftalaattien ominaisuuksien takia niitä päätyy tuotteista jatkuvasti ympäristöön ja täten niille altistumista on käytännössä mahdotonta välttää länsimaisessa yhteiskunnassa. Pakkausmateriaaleista niitä on todettu irtoavan tuotteisiin sitä enemmän mitä pidempi säilytysaika on, ja mitä korkeammassa lämpötilassa pakkausta säilytetään. Yksi suurimmista ftalaattien altistumislähteistä on ruoka, johon ftalaatit päätyvät pakkausmateriaaleina käytettyjen muovien sekä ruuan käsittelyyn käytettyjen muovikäsineiden kautta. Ftalaatit ovat rasvaliukoisia, joten niitä irtoaa materiaaleista erityisen runsaasti rasvapitoisiin ruokiin. Myös sisäilman ja erilaisten hygieniatuotteiden on todettu sisältävän runsaasti ftalaatteja. Lapsilla erilaiset muoviset lelut ovat suuri altistumislähde, ja erityisesti pikkulapsilla lelujen pureskelu lisää ftalaattien irtoamista ja täten niille altistumista. Euroopassa myrkyllisiksi todetut ftalaatit onkin kielletty alle 3-vuotiaille tarkoitetuissa leluissa ja lastenhoitotarvikkeissa. Ftalaattien myrkyllisyyttä on tutkittu jo pitkään ja niillä on havaittu useissa tutkimuksissa haittavaikutuksia niin eläimillä kuin ihmisilläkin. Useat ftalaatit luokitellaan hormonitoimintaa häiritseviksi yhdisteiksi, eli niin kutsutuiksi hormonihäiriköiksi, ja niillä tiedetään olevan haitallisia vaikutuksia hedelmällisyyteen sekä sukupuoliseen kehitykseen. Niiden on todettu aiheuttavan muutoksia muun muassa sukuhormonien sekä kilpirauhashormonien pitoisuuksissa. Eläinkokeissa ftalaattialtistuksen on todettu muun muassa aiheuttavan urosten feminisaatiota, lisäävän sukuelinten kehityshäiriöiden riskiä ja heikentävän siemennesteen laatua. Naarailla on havaittu ongelmia munasolujen kypsymisessä ja tiineyden ylläpidossa. Epidemiologisten tutkimusten perusteella vaikutukset ihmisissä ovat samankaltaisia. Kasvavassa iässä olevat yksilöt ovat erityisen herkkiä ftalaattien haittavaikutuksille. Nuorilla yksilöillä muutokset hormonipitoisuuksissa voivat haitata sukupuolisen kehityksen lisäksi kasvua ja kehitystä laajemmaltikin. Pyrin tässä kirjallisuuskatsaustutkielmassani kokoamaan yhteen tuoreinta tutkimustietoa ftalaattien toksisuudesta. Lisääntymiseen ja hedelmällisyyteen kohdistuvien haittojen lisäksi käsittelen myös muita haittavaikutuksia. Kerron myös ftalaattien fysikaalisista ja kemiallisista ominaisuuksista, sekä niiden kulkeutumisesta ja poistumisesta elimistössä. Lisäksi käsittelen lyhyesti Euroopan lainsäädäntöä haitallisten ftalaattien osalta, ja sitä kuinka säännökset ovat vaikuttaneet ftalaattien käyttöön.
  • Karhapää, Veera-Kaisa (University of Helsinki, 2017)
    Yersinia enterocolitica on merkittävä bakteeriperäisen suolistotulehduksen aiheuttaja Suomessa. Y. enterocoliticasta esiintyy kuutta eri biotyyppiä (1A, 1B, 2 - 5), joista biotyyppiä 1A pidetään ei-patogeenisena. Biotyypiltä 1A puuttuvat virulenssiplasmidi pYV ja merkittävät kromosomaaliset virulenssigeenit kuten inv ja ail. Y. enterocolitican biotyypin 1A kantoja eristetään kuitenkin säännöllisesti suolistotulehduksen oireista kärsiviltä potilailta. Biotyypin 1A kantojen on myös satunnaisesti havaittu kantavan ail-geeniä. Yersinia kristensenii on ei-patogeenisena pidetty ympäristölaji, jonka ei myöskään kuuluisi kantaa ail-geeniä. Y. enterocolitican biotyypin 1A kantojen ail-geenejä on aiemmin sekvensoitu vain muutamia ja näiden kantojen ailgeeneissä on ollut vain pieniä eroja patogeenisten kantojen ail-geeneihin verrattuna. Tämän tutkimuksen tavoitteena on tutkia ei-patogeenisten ail-positiivisiksi todettujen Y. enterocolitica 1A- ja Y. kristensenii –kantojen ail-geenejä. Olettamuksena oli, että tutkittujen Y. enterocolitica 1A -kantojen ail-geenien sekvenssit ovat lähes identtisiä, mutta että eroja löytyy verrattuna patogeenisten kantojen ail-geeneihin. Y. kristenseniin ja Y. enterocolitican patogeenisten kantojen ail-geenien välillä odotettiin löytyvän selkeitä eroja. Tutkimuksessa tutkittiin 26 jo aiemmin reaaliaikaisella PCR:llä ail-positiiviseksi todettua kantaa, jotka oli eristetty useasta eri lähteestä: lampaasta, villisiasta, kanasta, luonnonvaraisista linnuista, ihmisestä, siasta, salaattisekoituksesta, jyrsijöistä, peurasta ja hirvestä. Kannat tunnistettiin bio- ja serotyypityksen avulla. Kannoista 22 oli Y. enterocolitican biotyppiä 1A ja neljä ympäristölajia Y. kristensenii. Kannoista eristettiin DNA, jota monistettiin ail-geenille spesifisillä alukkeilla. Kannoista 21 lähetettiin sekvensoitavaksi Helsingin yliopiston Biotekniikan instituuttiin. Tutkimuksen kantojen ail-geenien sekvenssejä verrattiin toisiinsa ja tietokannasta (NCBI) valittuihin referenssikantoihin 486 emäsparin pituiselta alueelta. Tutkimuksen kannat jakautuivat ail-geenin sekvenssin perusteella kahteen profiiliin. Profiilit erosivat toisistaan kahden eri kohdassa olevan emäksen verran. Profiilit olivat hyvin samanlaisia Saksassa eristetyn Y. enterocolitican biotyypin 1A kannan ail-geenin kanssa (99,6 – 100 %). Profiilit vastasivat myös melko hyvin korkeapatogeenisen biotyypin 1B kantaan 8081 (99,0 – 99,4 %). Kiinassa eristetystä Y. enterocolitican biotyypin 1A kannasta ja biotyyppien 2 ja 4 kannoista profiilit erosivat selkeämmin (95,5 – 96,3 %). ail-geeniä käytetään yleisesti kohdegeeninä PCR-tutkimuksissa erottamaan patogeenisia kantoja ei-patogeenisista. Niin tämä kuin aikaisemmatkin tutkimukset osoittavat, että ail-geeniä esiintyy satunnaisesti myös ei-patogeenisilla kannoilla. Näin ollen ail-geeniin perustuva patogeenisten kantojen havaitseminen saattaa antaa virheellisiä positiivisia tuloksia. Ei-patogeenisten kantojen ail-geeneistä tarvitaan lisää tutkimusta. Kannoilta tulisi tutkia myös muita virulenssitekijöitä. Olisi myös syytä selvittää onko ei-patogeenisten kantojen ail-geeni toimiva. Kokogenomisekvensointia kyseisille kannoille voitaisiin harkita, jotta myös ail-geenin ympärillä olevat alueet saataisiin sekvensoitua.
  • Mäkelä, Anu (University of Helsinki, 2017)
    Viime vuosina Yersinia enterocolitican bioserotyypin 2/O:9 esiintyminen on lisääntynyt Euroopassa. Bioserotyyppi 4/O:3 on pitkään ollut yleisin ihmisten yersinioosia aiheuttava kanta, mutta myös bioserotyypin 2/O:9 on todettu olevan patogeeninen ihmisille. Bioserotyypin kantoja on eristetty sioista, lampaista ja naudoista, mutta ne eivät pääosin aiheuta tautia eläimillä. Suomessa tätä bioserotyyppiä on erittäin harvoin eristetty eläimistä. Y. enterocolitican tunnistus on pitkään tapahtunut pääosin bio- ja serotyypityksen avulla. Näiden menetelmien heikkous on kuitenkin herkkyys ympäristön vaikutuksille. Multilocus sequence typing (MLST) – menetelmän avulla bakteereita voidaan tunnistaa sekvensoimalla bakteerin ylläpitogeenejä. Tämän tutkimuksen tavoitteena oli tutkia eri lähteistä peräisin olevia Y. enterocolitica - kantoja MLST-menetelmällä, joka perustuu seitsemään ylläpitogeeniin (Hall ym. 2015), ja tämän avulla vertailla suomalaisten ja eurooppalaisten kantojen eroavaisuuksia. Lisäksi tavoitteena oli pystyttää toimiva seitsemään ylläpitogeeniin perustuva Yersinia MLST-menetelmä Elintarvikehygienian- ja ympäristöterveyden osastolle. Yhteensä tutkittiin 10 Y. enterocolitica –kantaa, joiden oletettiin alustavien bioserotyypitystulosten perusteella kuuluvan biotyppiin 2 ja serotyyppiin O:9. Suomalaiset kannat oli eristetty lampaiden (4/10), myyrän (1/10) ja ihmisen ulosteesta (1/10). Suomalaisia kantoja verrattiin Sveitsissä ja Saksassa eristettyihin kantoihin, jotka oli eristetty sian nielurisasta (1/10), villisian nielurisasta (1/10) ja ihmisen ulosteesta (2/10). Kantojen puhtaus varmistettiin veri- ja selektiivilevyllä, ja tyypitettiin kaupallisella testillä sekä bio- ja serotyypitysmenetelmillä. MLST-menetelmää varten tutkittavien kantojen DNA eristettiin kaupallisella menetelmällä ja lisäksi DNA:n laatu ja määrä optimoitiin. Kannoista monistettiin MLST-karakterisointia varten PCR:n avulla seitsemän ylläpitogeeniä (aarf, dfp, galR, glnS, hemA, rfaE ja speA). Ennen tutkimusta, PCR-ajo optimoitiin kaikille geeneille. Saadut PCR-tuoteet sekvensoitiin ja sekvenssejä vertailtiin Yersinia MLST-tietokantaan sekä aiempiin tutkittuihin sekvenssityyppeihin. Kaikkien suomalaisista lampaista eristettyjen kantojen MLST-sekvenssityypit muistuttivat toisiaan. Yksi ulkomaalaisista kannoista osoittautui tyypityksessä bioserotyypiksi 1A/O:5, joka näkyi myös poikkeavana MLST-sekvenssityyppinä. Suomalaisesta myyrästä eristetty kanta muistutti profiililtaan lampaista eristettyjen kantojen MLST-tyyppejä. Pääosin kaikki yhdeksän bioserotyypin 2/O:9 kantaa muistuttivat huomattavasti toisiaan. Eroavaisuudet olivat pääosin ihmisistä eristettyjen kantojen välillä. Myös MLST-profiilit vastasivat tietokannan O:9 -serotyypin kantoja. Seitsemästä tutkitusta geeneistä geenin rfaE osalta emme saaneet luotettavia tuloksia. Geenin galR kohdalla saimme laadukasta sekvenssiä vain yhteen suuntaan sekvensoidessa. Muiden geenien kohdalla MLSTmenetelmän pystyttäminen onnistui odotetusti. Suomesta eläimistä eristettyjen kantojen profiilit olivat hyvin samankaltaisia, viitaten niiden olevan läheistä alkuperää. Tämä on tärkeä tekijä selvitettäessä bioserotyypin leviämisreittejä Suomessa. Villieläinten on epäilty olevan bioserotyypin 2/O:9 reservuaari. Tutkimuksemme lampaiden, villisian ja myyrän samankaltaiset MLST-profiilit tukevat tätä hypoteesia edelleen. Tuloksia arvioitaessa tulee myös huomioida MLST-menetelmän mahdollinen heikko kyky erottaa geneettisesti läheisiä kantoja.
  • Inkilä, Leena (University of Helsinki, 2017)
    Aktiivisuusmittari on kiihtyvyyden mittaamiseen perustuva laite, jonka avulla voidaan mitata myös koirien liikkumisaktiivisuutta. Liikkumisaktiivisuuden kartoittaminen tarjoaa uutta tietoa siitä, miten lemmikkikoiramme elävät. Ihmistutkimuksista tiedetään liikunnalla olevan positiivisia vaikutuksia fyysisen terveyden lisäksi myös henkiseen hyvinvointiin, mutta koirilla liikunnan yhteyttä hyvinvointiin on tutkittu toistaiseksi vähän. Tämän tutkielman tavoitteena on selvittää aktiivisuusmittareiden tutkimuskäyttöä lemmikkikoirilla sekä selvittää onko aktiivisuudella yhteyttä elinympäristöön, käyttäytymispiirteisiin tai kognitiivisen vinouman testillä mitattuun tunnetilaan. Ihmisillä tehtyjen tutkimusten pohjalta hypoteesina on, että korkeampi aktiivisuus on koirilla yhteydessä vähäisempään pelkoihin ja ahdistukseen liittyvien käyttäytymisongelmien määrään sekä positiivisempaan mielialaan. Lisäksi odotettiin, että omistajan tarjoamilla aktiviteeteilla ja ulkoilumahdollisuuksilla on yhteys aktiivisuuden määrään. Kokeellisessa osassa terveiden lemmikkikoirien (n=26) aktiivisuutta mitattiin 14 vuorokauden ajan kaupallisella aktiivisuusmittarilla. Aktiivisuusmittauksen avulla mitattiin kunkin koiran keskimääräinen kokonaisaktiivisuus sekä kolmessa aktiivisuusluokassa (lepo, kevyt aktiivisuus ja voimakas aktiivisuus) keskimäärin vietetty aika. Ennen aktiivisuusmittausta omistajat täyttivät taustatietolomakkeen, jossa kartoitettiin perustietojen ohella koiran elinympäristöä ja koiraharrastuksiin osallistumista. Omistajat täyttivät myös C-BARQ -käyttäytymiskyselyn, jonka avulla selvitettiin koiran käyttäytymispiirteitä ja ongelmakäytösten esiintymistä. Lisäksi osalle koirista (n=17) tehtiin tunnetilaa mittaava cognitive bias -testi, jossa koira joutuu tulkitsemaan monitulkintaisia ärsykkeitä, arvioimaan niiden yhteyttä palkkioihin ja valitsemaan toimintansa sen mukaan. Aktiivisuudessa oli runsasta koirayksilöiden välistä vaihtelua. Suurimman osan ajasta koirat viettivät paikoillaan (56%) voimakkaan aktiivisuuden osuuden ollessa pieni (8%). Elinympäristöllä, ulkoilutottumuksilla tai harrastuksilla ei ollut yhteyttä mitattuun aktiivisuuteen. Ikä korreloi positiivisesti lepoon käytetyn ajan kanssa (r=0.601, p=0.001). Steriloidut ja kastroidut koirat lepäsivät enemmän kuin leikkaamattomat koirat (p=0.024). C-BARQ:lla määritetyistä käyttäytymispiirteistä erityisesti taipumus kiihtymiseen oli yhteydessä aktiivisuusmittarilla mitattuun aktiivisuuteen: kiihtymiseen taipuvaisilla koirilla oli enemmän kokonaisaktiivisuutta (r=0.457 p=0.019) ja voimakasta aktiivisuutta (r=0.504 p=0.009) kuin vähemmän kiihtyvillä koirilla. Korkea kiintymys omistajaan oli yhteydessä suurempaan levon määrään (r=0.478, p=0.014) ja alhaisempaan kevyen aktiivisuuden määrään (r=-0.403, p=0.041). Koiran kiihtyminen, koulutettavuus sekä kiintymys ja huomionhakuisuus selittivät noin 60% kokonaisaktiivisuuden vaihtelusta. Aktiivisuudella ei havaittu yhteyksiä cognitive bias -testin tuloksiin. Aktiivisuudella ei tässä tutkielmassa havaittu hypoteesin mukaisia yhteyksiä hyvinvointiin, mutta aktiivisuusmittauksen luotettavuutta heikentää tutkimuksessa se, ettei käytettyä mittaria ole validoitu koirille. Lemmikkikoirilla aktiivisuusmittarilla mitattu kokonaisaktiivisuus tai aktiivisuusluokat eivät välttämättä mittaa yksinomaan sellaista liikuntaa, jolla olisi myönteisiä vaikutuksia hyvinvointiin. Muilla tekijöillä saattaa olla suurempi vaikutus käyttäytymisongelmiin ja cognitive bias -testiin. Tässä tutkimuksessa osoitettiin kuitenkin ensimmäistä kertaa tiettyjen käyttäytymispiirteiden, erityisesti kiihtymisen, yhteys aktiivisuuteen. Käyttäytymispiirteiden selitysarvo kokonaisaktiivisuuden osalta oli odotettua suurempi.
  • Luotola, Elli (University of Helsinki, 2017)
    Suolistomikrobioottaa ja sen merkitystä terveydelle on tutkittu viime vuosina lisääntyvästi. Uudet tutkimusmenetelmät ovat mahdollistaneet suolistomikrobiootan bakteerien tunnistamisen tehokkaammin ja tarkemmin kuin aiemmin käytetyt perinteiset bakteeriviljelyt. Suolistomikrobiootan lajirikkaus vaihtelee suolistonosien mukaan ja siihen vaikuttavat monet sisäiset ja ulkoiset tekijät kuten yksilön immuniteetti, ruokavalio ja ympäristö sekä mahdolliset lääkehoidot. Ihmisillä ulosteensiirtoja on käytetty erityisesti vaikeiden lääkkeisiin vastaamattomien Clostridium difficile -ripulien hoitoon ja jopa 90 prosenttia on parantunut ulosteensiirrolla. Koirilla on tämän lisensiaatin tutkielman valmistuessa julkaistu vain kaksi kongeressitiivistelmää pilottitutkimuksena suoritetuista ulosteensiirroista. Näissä molemmissa mahasuolikanavan oireet ovat helpottaneet ja vointi on pysynyt hyvänä seuranta-aikana. Tämän tutkimuksen kirjallisuuskatsauksessa kartoitetaan koiran suolistomikrobioottaa, sen koostumusta eri suolistonosissa ja siihen vaikuttavia tekijöitä. Lisäksi käsitellään lyhyesti ulosteensiirtoja. Tutkielma sisältää alkuperäistutkimuksen, joka toteutettiin pilottitutkimuksena kolmelle koiralle. Tutkimuksessa ulosteensiirtoa tehtiin koirille, joilla oli aiemmissa tutkimuksissa todettu krooninen tulehduksellinen suolistosairaus. Tutkimukseen valituilla eläimillä sairautta oli hoidettu ainakin kahdesti tylosiinilla ja oireet olivat loppuneet sen käytön aikana alkaen aina uudestaan hoidon loputtua. Tutkimuksen tavoitteena oli selvittää voidaanko ulosteensiirrolla parantaa mahasuolikanavan oireista kärsiviä koiria. Hypoteesina oli, että ulosteensiirto muuttaa suolistosairaiden koirien suolistomikrobioottaa siten, että mahasuolikanavan oireilu loppuu tai vähenee merkittävästi. Omistajat täyttivät ennen toimenpidettä ja sen jälkeen kahdeksan viikon ajan seurantakaavaketta, jossa kysyttiin muun muassa ulosteenkoostumuksesta sekä mahasuolikanavan oireiden esiintymisestä. Lisäksi koirista kerättiin viikoittain ulostenäytteet, joista analysoitiin mikrobiootan koostumus ulkopuolisessa laboratoriossa. Laboratoriosta saatiin myös laskennallinen dysbioosi-indeksi, joka kuvaa suolistomikrobiootan tasapainoa. Dysbioosilla tarkoitetaan suolistonmikrobiootan haitallisia muutoksia. Kahdella kolmesta tutkimukseen osallistuneesta koirasta kliininen vointi parantui omistajan arvioimana ulosteensiirron jälkeen. Näillä ulostemikrobiootan muutos tasapainoisemmaksi oli nähtävissä myös ulosteanalyyseissä muun muassa laskennallisessa dysbioosi-indeksissä ja bakteerien pääjaksojen valtasuhteissa. Kolmannen koiran kliininen vointi ei omistajan arvioimana parantunut ja ulosteanalyyseissäkin mikrobiootta palautui nopeasti samanlaiseksi kuin ennen ulosteensiirtoa. Ulosteensiirto voi muuttaa suolistomikrobioottaa siten, että mahasuolikanavan oireilu vähentyy tai loppuu. Aihetta tulee kuitenkin tutkia vielä lisää isommalla otoskoolla, jotta saataisiin tilastollisesti merkittäviä tuloksia.
  • Ylhäinen, Anna (University of Helsinki, 2017)
    Tutkielman tavoitteena on kirjallisuuskatsauksen avulla koota yhteen koirien perineaalityrän taustoja, oireita, diagnosointia ja hoitoa. Hoitovaihtoehtojen osalta esitellään erilaisia kirurgisia menetelmiä, sekä niiden etuja ja haittoja. Perineaalityrään sairastuvat potilaat ovat lähes poikkeuksetta uroskoiria. Sairauden tausta on huonosti tunnettu, mutta eturauhasen erittämän relaksiinin epäillään olevan osasyyllinen lantion välipohjan lihasten surkastumiseen. Perineaalityrässä vatsaontelon sisältöä (yleisimmin rasvaa, mutta joskus myös elimiä) työntyy lantion välipohjan lihasten läpi lantio-ontelon ulkopuolelle. Perineaalityrä aiheuttaa yleisimpänä oireena erilaisia ulostusvaikeuksia. Elinten tyräytyminen voi aiheuttaa virtsatie- tai suolitukoksen. Yleisin syy eläinlääkärin vastaanotolle hakeutumiseen on omistajan huomaama ulospäin näkyvä turvotus peräaukon seudulla. Diagnoosi perustuu kliiniseen yleistutkimukseen ja peräsuolen kautta tunnusteluun. Perineaalityrän hoito on tyrän kirurginen korjaus. Tyräleikkauksen yhteydessä suositellaan koiran kastraatiota, mikäli potilasta ei ole kastroitu aiemmin. Perineaalityrän korjausmenetelmiä on useita erilaisia, joista kaikkien tarkoituksena on saada lantion välipohjan lihasten tuki ennalleen. Perinteisessä menetelmässä tyräportin reunat yksinkertaisesti ommellaan yhteen. Yleisimmin käytetty menetelmä on sisemmän peittäjälihaksen kielekesiirre, joskin myös muiden lihasten kielekesiirteitä on kirjallisuudessa esitelty. Istutteina voidaan käyttää eläimen omaa peitinkalvoa, sian kudoksista tuotettua istutemateriaalia tai polypropyleeniverkkoa. Myös vatsaontelon elinten kiinnitystä vatsaontelon seinämään on käytetty estämään elinten tyräytyminen. Komplikaatioiden ja uusiutumisen riski vaihtelee käytetystä leikkaustekniikasta riippuen. Yleisin komplikaatio on haavatulehdus, jota pyritään välttämään hyvällä leikkaushygienialla ja peräaukon sulkemisella leikkauksen ajaksi ulosteen valumisen välttämiseksi. Yleisimmin käytetyllä sisemmän peittäjälihaksen kielekesiirteellä uusiutumisen todennäköisyys on 0–36 %. Pääsääntöisesti ennuste koiran kannalta perineaalityräleikkauksen jälkeen on hyvä.
  • Viljanen, Anna (University of Helsinki, 2017)
    Lisensiaatin tutkielma on kirjallisuuskatsaus Streptococcus equi ssp. zooepidemicus -bakteerin epidemiologiasta ja taudinaiheutuskyvystä eri eläinlajeilla. Streptococcus equi ssp. zooepidemicus on grampositiivinen katalaasinegatiivinen kokkibakteeri, joka on fakultatiivisesti anaerobi. Bakteeri kuuluu Lancefield-ryhmään C ja se aiheuttaa veriagarilla ß-hemolyysiä. Bakteeri voidaan tunnistaa biokemiallisilla testeillä, PCR (polymerase chain reaction)- tai MALDI TOF (matrix-assisted-laser desorption-ionization time of flight) -tekniikalla. Bakteeri voidaan vielä tyypittää PFGE (pulse-field gel electroforesis) - tai MLST (multilocus sequence typing) -menetelmällä. Tyypitysmenetelmien avulla voidaan epidemiatapauksissa selvittää, mistä mahdollisesti epidemia on saanut alkunsa, ja minkälaiset S. equi ssp. zooepidemicus –kannat aiheuttavat herkemmin tautia. S. equi ssp. zooepidemicus -bakteerilla on useita virulenssitekijöitä. Sillä on kyky muokata genomiaan virulentimmaksi muun muassa rekombinaation ja horisontaalisen geenisiirron myötä. Bakteerilla on useita pintaproteiineja, jotka toimivat värekarvan kaltaisesti tai sitovat bakteerin pinnalle antifagosyyttisiä aineita. Pintaproteiinien avulla bakteeri pystyy kiinnittymään eri lajien kohdekudokseen ja välttämään elimistön puolustusmekanismeja. Bakteerilla on myös pääosin hyaluronihaposta muodostuva kapseli, joka estää bakteeria joutumasta fagosyyttien syötäväksi. S. equi ssp. zooepidemicus on osa hevosen normaalimikrobistoa. Se voi aiheuttaa yksittäiselle hevoselle muun muassa hengitystieinfektioita sekä kohtu- ja istukkatulehduksia tilanteissa, jossa hevosella on jokin immunipuolustuksen häiriö, esimerkiksi kuljetuksesta tai rankasta harjoittelusta johtuva stressi tai virusinfektio. Bakteeri voi aiheuttaa hevoselle myös hengitystie-epidemioita. Koiralle ja kissalle S. equi ssp. zooepidemicus aiheuttaa hengitystieongelmia sekä aivojen/aivokalvojen tulehduksia. Eläimillä, joilla on esim. immunipuutos, sydänvika tai alla oleva virusinfektio, ovat alttiimpia vakaville infektioille. Koiralle ja kissalle bakteeri voi aiheuttaa hengitystie-epidemioita, varsinkin kennel- tai kissalaolosuhteissa. Bakteeritartunta voi olla tappava ja oireet voivat kehittyä vakaviksi muutaman tunnin kuluessa. S. equi ssp. zooepidemicus –tartuntoja on kuvattu myös useilla muilla eläinlajeilla kuten naudoilla, lampailla, vuohilla ja sioilla. S. equi ssp. zooepidemicus voi tarttua mm. hevosesta, koirasta tai marsusta suoraan kosketustartuntana tai pastöroimattoman maidon välityksellä elintarvikevälitteisenä tartuntana ihmiseen. Ihmisellä, kuten muillakin eläinlajeilla, alla oleva perussairaus altistaa bakteeritulehdukselle. Ihmisellä bakteeri aiheuttaa mm. bakteremiaa, aivokalvontulehdusta ja septistä artriittia, oireet voivat ihmiselläkin olla vakavat ja hengenvaaralliset.
  • Tuutti, Enni (University of Helsinki, 2017)
    Vuosina 1975–2005 Euroopassa raportoitiin yhteensä 3 334 hevosenlihavälitteistä ihmisten trikinelloositapausta 15:ssa epidemiassa. Määrä on 96,8 % kaikista Euroopassa vuosina 1975–2014 raportoiduista ihmisten trikinelloositapauksista. Ihmisillä Trichinella-sukuun kuuluvan sukkulamadon aiheuttama trikinelloosi muistuttaa lievimmillään influenssaa ja on vakavimmillaan kuolemaan johtava sairaus. Tämän kirjallisuuskatsauksen tavoitteena oli kuvata ihmisten hevosenlihavälitteisen trikinelloosin esiintyvyyteen vaikuttaneita tekijöitä, koota tietoa Euroopassa raportoiduista hevosenlihavälitteisistä trikinelloosiepidemioista ja selvittää, miksi epidemioita ilmeni juuri vuosina 1975–2005. Aihe rajattiin koskemaan EU:ssa raportoituja epidemioita jäsenmaiden yhtenäisen lainsäädännön vuoksi. Epidemiat aiheuttaneista hevosista 11/15 oli lähtöisin Itä-Euroopasta ja ne teurastettiin Ranskassa tai Italiassa. Kaikki epidemiat puhkesivat Ranskassa tai Italiassa, joissa ruokakulttuuriin kuuluvat tartarpihvi ja raaka hevosenjauheliha. Yhden hevosten infektioreittihypoteesin mukaan hevosille syötetään laittomasti eläinperäisiä tuotteita lihotustarkoituksessa. Eräässä tutkimuksessa hevosten ruokkimisen lihalla todettiin olevan yleinen tapa Serbiassa ja 31 % hevosista (n=219) söi lihaa mielellään. Toisen hypoteesin mukaan hevoset saavat tartunnan rehun sekaan vahingossa joutuneiden jyrsijöiden välityksellä. Ensimmäisen epidemian puhjetessa hevosenlihalle ei tehty Euroopan alueella rutiininomaista trikinellatarkastusta. Tutkimusten myötä havaittiin, että trikinellan osoittaminen hevosenlihasta ei noudata samoja lainalaisuuksia kuin trikinellan osoittaminen sianlihasta. Epidemioiden ilmetessä toistuvasti hevosenlihalle suoritettava trikinellatarkastus ja siihen liittyvä lainsäädäntö kehittyivät nykyiseen muotoonsa. Tärkeimmät epidemioiden syntyyn vaikuttaneet tekijät olivat hevosten infektoituminen trikinellalla, ihmisten raakaa tai heikosti kypsennettyä hevosenlihaa suosivat ruokakulttuuriset tavat, hevosenlihalle validoitujen riittävän sensitiivisten trikinellojen osoittamismenetelmien puuttuminen, lihantarkastusta ja hevosten jäljitettävyyttä koskevat lainsäädännön puutteet sekä valvonnassa tapahtuneet inhimilliset virheet. Kasvinsyöjäksi luokitellun eläimen tunnistaminen tartuntalähteeksi loistaudille, jonka tiedetään tarttuvan vain lihansyönnin välityksellä, vaati aikaa. Epidemioiden syntyyn ovat voineet vaikuttaa myös sittemmin vääräksi osoitetut väitteet. Esimerkiksi nykyään tiedetään, että pakastus tai säilöntä eivät tuhoa trikinelloja lihasta luotettavasti. Lähteissä ei tullut esille selkeää syy-seuraussuhdetta sille, miksi ensimmäinen epidemia tapahtui vuonna 1975 ja viimeinen vuonna 2005. Ajallisesti epidemioiden hiipumiseen liittyviä tapahtumia ovat Euroopan elintarviketurvallisuusvirasto EFSA:n perustaminen, eräiden lihantarkastusta ja elintarvikevalvontaa koskevien EU-säädösten voimaantulo sekä useiden Itä-Euroopan maiden liittyminen Euroopan unioniin. Tulevaisuudessa olisi mielenkiintoista selvittää hevosten rehujen todellinen infektiokuorma. Trikinellavalvonnan kustannukset suhteessa trikinellojen aiheuttamaan tautitaakkaan ovat herättäneet keskustelua ja trikinellavalvonnan keventäminen on nostettu esille. Markkinoille saatetaan tulevaisuudessa tuottaa kahta eri tavoin valvottua lihaa: trikinellatarkastettua niille, jotka syövät lihan kypsentämättömänä, ja tarkastamatonta niille, jotka kypsentävät lihan ennen syömistä.
  • von Freymann, Sebastian (University of Helsinki, 2017)
    Tässä kirjallisuuskatsauksessa perehdytään polybromattuihin palonestoaineisiin. Palonestoaineet ovat moninainen kemikaaliryhmä, joita käytetään parantamaan tuotteiden paloturvallisuutta. Polybromattujen palonestoaineiden käyttö lisääntyi, kun polykloorattujen bifenyylien (PCB) käytöstä luovuttiin niiden haitallisuuden vuoksi. Merkittävimpiä polybromattuja palonestoaineita ovat polybromatut difenyylieetterit (PBDE), heksabromisyklododekaanit (HBCD) sekä tetrabromibisfenoli-A (TBBPA). Tutkimustulokset ovat osoittaneet, että myös polybromatut palonestoaineet voivat olla haitallisia ihmisten terveydelle sekä ympäristölle. PBDE-yhdisteiden ja HBCD-yhdisteiden toksisuuden on todettu koe-eläimillä kohdentuvan maksaan, hermostolliseen yksilönkehitykseen, kilpirauhashormonijärjestelmään, sukupuolihormonijärjestelmään sekä lisääntymiselimiin. Kilpirauhashormonijärjestelmän on todettu olevan myös TBBPA:n toksisten vaikutusten kohde. Riittävillä PBDE-altistumistasoilla ennen syntymää ja varhaislapsuuden aikana on todettu olevan yhteys neurologisiin kehityshäiriöihin myös ihmisillä. Selkein yhteys on todettu keskittymishäiriöihin, hienomotoriikan häiriöihin sekä oppimiskyvyn heikentymiseen. PBDE-yhdisteet saattavat myös aiheuttaa kilpirauhashormonitoiminnan häiriöitä. Ihmiset altistuvat eniten polybromatuille palonestoaineille ravinnon kautta, josta syystä niiden pitoisuuksia elintarvikkeissa on syytä seurata jatkossakin. Polybromatut palonestoaineet kykenevät kaukokulkeutumaan pitkiä matkoja ja etenkin PBDE- ja HBCD-yhdisteet ovat hyvin pysyviä ympäristössä. Rasvaliukoisuutensa ansiosta ne ovat myös eliöihin kertyviä ja niiden pitoisuudet rikastuvat ravintoverkoissa. TBBPA on nykyään eniten käytetty polybromattu palonestoaine, sillä PBDE- ja HBCD-yhdisteiden käytöstä ollaan pitkälti luovuttu. Niitä sisältäviä tuotteita on kuitenkin vielä laajalti käytössä ja tästä syystä niiden aiheuttamat riskit eivät poistu nopeasti käyttö- ja tuotantokielloista huolimatta. Elektroniikkalaitteet sisältävät paljon polybromattuja palonestoaineita ja tästä syystä elektroniikkajätteen kierrätykseen ja hävittämiseen tulee kiinnittää erityistä huomiota vaarojen välttämiseksi. Tähän kirjallisuuskatsaukseen on pyritty kokoamaan lukijalleen olennaisin tieto polybromattujen palonestoaineiden ominaisuuksista, käyttömääristä, toksisuudesta, ekotoksisuudesta, altistumistasoista sekä terveyshaitoista.
  • Vilpas, Ville (University of Helsinki, 2018)
    Viime vuosina on tullut ilmi ongelmia teurastamoiden toiminnassa Suomessa ja ulkomailla. Tämän kirjallisuuskatsauksen tarkoituksena on käydä läpi naudan tainnutus pääpiirteittäin ja kartoittaa nautojen tainnuttamisen ongelmakohtia ja mahdollisia ratkaisuja. Tainnutuksen onnistuminen on eläinten hyvinvoinnin kannalta tärkeää. Mikään naudoilla käytettävä tainnutusmenetelmä ei onnistu luotettavasti tainnuttamaan kaikkia yksilöitä, joten taintumisen seuranta on oleellinen osa tainnutusta. Teurastuksessa tapahtuvan tainnutuksen eri osa-alueita on tutkittu paljon ja erityisesti taintuvuuden seurannasta on olemassa runsaasti tutkimuksia, joissa käsitellään teurastamoissa käytettävien taintuvuuden seurannan indikaattoreita ja niiden toimivuutta käytännössä. Yleisimmin naudan tainnuttamisessa on käytössä lävistävä pulttipistooli, joka aiheuttaa tajuttomuuden aivotärähdyksen ja aivojen mekaanisen tuhoamisen kautta. Pulttipistoolilla tainnuttamiseen ei ole käytössä automaattisia laitteita, joten tainnuttamisen onnistumisessa tärkeässä osassa on tainnuttajan ammattitaito ja kokemus. Naudan pään paikallaan pysyminen parantaa tainnutuksen onnistumisen todennäköisyyttä, mutta useat kiinnipitomenetelmät aiheuttavat naudalle ylimääräistä rasitusta. Myös sähkötainnutusta käytetään naudoilla. Pelkästään aivoihin kohdistuva sähkötainnutus aiheuttaa erittäin lyhytkestoisen tajuttomuuden ja siksi onkin käytössä lähinnä rituaaliteurastuksessa, jossa vaaditaan eläimen vahingoittumattomuutta teurastushetkellä. Päähän ja sydämeen kohdistuva sähkötainnutus on käytössä joissain teurastamoissa ja toimii naudalla kohtalaisen hyvin. Erityisesti rituaaliteurastusten vaatimusten vuoksi lähivuosina on tutkittu vaihtoehtoisia tainnutusmenetelmiä, kuten mikroaaltotainnutusta ja korkeavirtapulssitainnutusta. Alustavat tutkimukset näiden tainnutustapojen toimivuudesta ovat lupaavia, mutta lisätutkimuksia tarvitaan ennen kuin tainnutusmenetelmät voidaan ottaa laajempaan käyttöön. Kiinnipitomenetelmiä on käytössä erilaisia riippuen teurastustavasta, mutta kiinnipitomenetelmiä vertailevia tutkimuksia on hyvin vähän. Kiinnipitolaitteet on yksi tainnutukseen liittyvä osa-alue, joka vaatii lisätutkimuksia, koska kiinnipidon ajatellaan olevan taintumisen onnistumisen kannalta merkittävä tekijä. Teurastamoissa moni toimenpide on jo automatisoitu, mutta tainnutus tapahtuu pulttipistoolilla käsityönä. Ihminen on yksi naudalle ahdistusta aiheuttava tekijä. Jos tainnutus saataisiin automatisoitua esimerkiksi robottikädellä liikkuvalla mikroaaltolaitteella, saataisi eläimen tainnutushetkellä kokema ahdistus vähentyä.
  • Varelius, Tiiu (University of Helsinki, 2017)
    Fabellat ovat polven alueen nuljuluita. Fabellat sijoittuvat kaksoiskantalihaksen ulomman ja sisemmän pään sisälle. Fabellat voivat olla synnynnäisenä poikkeavuutena kaksi- tai moniosaisia. Muita fabelloista löydettäviä muutoksia ovat murtumat, pienikasvuisuus, liikakasvu ja epänormaali sijoittuminen. Röntgenkuvissa nähtävien fabellamuutosten on aiemmin ajateltu olevan sivulöydöksiä, joilla ei ole kliinistä merkitystä. Bordercollieilla on kuitenkin löydetty fabellamuutoksia, joiden on ajateltu olevan syynä kliinisille oireilla kuten ontumiselle ja kivulle tunnustellessa fabellan aluetta. Tämä lisensiaatintutkielma tehtiin Suomen bordercolliet & australiankelpiet yhdistyksen aloitteesta. Heitä kiinnosti varsinkin fabellamuutosten perinnöllisyys, jolloin he voisivat mahdollisesti jalostuksella vaikuttaa niiden esiintyvyyteen. Tutkimus on pilottitutkimus mahdollisia jatkotutkimuksia varten. Tämän tutkimuksen kirjallisuuskatsauksen tarkoituksena on selvittää olemassa olevaa tietoa fabellojen anatomiasta ja niiden kliinisestä merkityksestä koirilla. Tutkittua tietoa asiasta on erittäin vähän, joten kirjallisuuskatsauksessa on perehdytty myös ihmisten fabelloihin ja polvilumpioon liittyvään kirjallisuuteen ja tutkimukseen sekä muihin nuljuluihin liittyvään kirjallisuuteen ja tutkimukseen koirilla. Tutkimuksen tavoitteena on selvittää, esiintyykö bordercollieilla röntgenkuvauksella nähtäviä fabellamuutoksia. Hypoteesina oli, että bordercollieilla esiintyy fabellamuutoksia. Fabellamuutoksien esiintymistä tutkittiin lonkkien ja polvien röntgenkuvista. Selvitettiin myös, onko sisemmän ja ulomman fabellan muutoksien välillä yhteyttä. Aineistosta tutkittiin myös, pystyykö fabellamuutoksia toteamaan pelkkien lonkkakuvien perusteella. Hypoteesina oli, että kaikkia muutoksia ei voi nähdä pelkän lonkkakuvan avulla. Tutkielma sisältää alkuperäistutkimuksen, joka on taaksepäin suuntautunut poikittaistutkimus, jossa tutkittiin yliopistollisessa eläinsairaalassa otettujen bordercollieiden röntgenkuvia vuosilta 2008-2016 ja lisäksi yksityisten klinikoiden ja ihmisten lähettämiä röntgenkuvia vuosilta 2010-2016. Aineistona tutkimuksessa käytettiin bordercollieiden polven mediolateraali- ja kraniokaudaalikuvia sekä lonkkien ventrodorsaalikuvia, joissa polvet näkyivät kokonaan. Fabellojen muotoa, rakennetta ja sijaintia on arvioitu silmämääräisesti asteikolla muutoksia tai ei muutoksia (normaali). Fabellojen koko mitattiin DICOM-muotoisista lonkkien röntgenkuvista kuvienkatseluohjelmien mittatyökaluilla. Röntgenkuvia tutkittiin yhteensä 602 fabellasta, ulompia fabelloja 301 kpl ja sisempiä fabelloja 301 kpl. Sekä lonkka- että polvikuvat olivat saatavilla 42 koirasta. Tässä tutkimuksessa saatu muuttuneiden fabellojen esiintyvyys bordercollieilla (18 %). Esiintyvyys vastaa toisessa tutkimuksessa saatua esiintyvyyttä bordercollieilla. Tätä ei voida kuitenkaan yleistää koko bordercolliepopulaatioon, koska aineisto ei ollut satunnaisotanta. Tässä tutkimuksessa pelkkien lonkkakuvien avulla pystyttiin toteamaan 83,3 % fabellamuutoksista. Tarkempi tutkimus fabellamuutosten esiintyvyydestä bordercollieilla voitaisiin tehdä kennelliiton virallisista lonkkakuvista, jos otettaisiin huomioon lonkkakuvien herkkyys havaita fabellamuutoksia.

Näytä lisää