Faculty of Veterinary Medicine

 

Recent Submissions

  • Vesterinen, Senni (Helsingin yliopisto, 2018)
    Reisiluun pään poisto on ortopedinen leikkaus, jota käytetään erilaisten lonkkanivelsairauksien hoidossa. Yleisimpiä lonkkanivelen sairauksia ovat lonkkaniveldysplasia, lonkkaluksaatio, reisiluun pään avaskulaarinen nekroosi eli Legg-Perthes ja lonkkanivelen alueen murtumat. Reisiluun pään poistoleikkaus on verrattuna muihin lonkkasairauksien kirurgisiin hoitomenetelmiin kustannuksiltaan edullinen ja indikaatioiltaan monipuolisin. Muita kirurgisia hoitomuotoja ovat esimerkiksi lonkan tekonivelleikkaus, lantio-osteotomia tai häpyluuliitoksen lämpöluudutus. Reisiluun pään poistoa on pidetty viimeisenä hoitovaihtoehtona sen epävarman ennusteen takia. Pidemmän aikavälin ennusteita käsitteleviä tutkimuksia lonkkasairauksien kirurgisista hoitomenetelmistä on julkaistu vähän, ja niistäkin monet ovat pääosin omistajakyselyihin perustuvia. Tutkimuksen tavoitteena oli saada tietoa toipumisesta reisiluun pään poistoleikkauksen jälkeen ja koirien elämänlaatuun vaikuttavista asioista pidemmällä aikavälillä leikkauksen jälkeen. Hypoteesina oli, että koirat toipuvat reisiluun pään poistoleikkauksesta hyvin, ja niiden ennuste on pitkälläkin aikavälillä erittäin hyvä tai hyvä. Aineistona oli 10 koiraa, joille oli tehty reisiluun pään poistoleikkaus Yliopistollisessa eläinsairaalassa 11-57 kuukautta aiemmin. Koirista kuusi oli eri rotuisia ja neljä sekarotuisia. Koirat olivat painoltaan 4,2 – 24,8 kiloa. Koirat kävivät tutkimuskäynnillä Yliopistollisessa eläinsairaalassa, ja omistajat täyttivät kyselykaavakkeen. Tutkimuskäynnillä koirat kävivät tutkittavina eläinlääkärillä ja fysioterapeutilla. Eläinlääkärin tutkimuksessa tutkituista koirista 50 % ontui ja 70 %:lla leikattu jalka oli lyhyempi verrattuna toiseen takajalkaan. Fysioterapeutin tutkimuksessa 60 % koirista varasi enemmän painoa leikkaamattomalle takajalalle. 80 % koirista havaittiin heikentynyt lihaksisto ja pienentynyt liikerata leikatussa takajalassa. Omistajakyselyssä olleen kipukyselyn mukaan 40 % tutkituista koirista kärsii mahdollisesta kroonisesta kivusta. Koirat olivat palanneet normaaliin liikuntaan keskimäärin 3,3 kuukauden kuluttua leikkauksesta. Tutkittujen koirien omistajista 60 % piti hoitotulosta erinomaisena ja 40 % hyvänä. 90 % omistajista hoidattaisi koiransa samalla tavalla vastaavassa tilanteessa. Tämän tutkimuksen tulokset vertautuvat hyvin aiemmin tehtyihin tutkimuksiin ja vastaavat hypoteesia. Tuloksista ei voida kuitenkaan tehdä tilastollisia päätelmiä aineiston vähäisyyden vuoksi. Tulokset antavat kuitenkin yleiskäsityksen reisiluun pään poistoleikkauksen ennusteesta pidemmällä aikavälillä. Omistajatyytyväisyys on aiemmissakin tutkimuksissa ollut korkealla tasolla. Tässä tutkimuksessa olleet koirat olivat palanneet normaaliin liikuntaan leikkauksen jälkeen hieman nopeammin kuin keskimäärin aiemmissa tutkimuksissa. Reisiluun pään poistoleikkauksen jälkeisestä kroonisesta kivusta ei ole aiempia julkaisuja koirilla. Krooninen kipu on selkeästi koiran elämänlaatuun vaikuttava tekijä. Kroonista kipua olisi tärkeää tutkia enemmän kirurgisten hoitomuotojen ennustetta tutkittaessa. Reisiluun pään poistoleikkauksen ennusteeseen saattaa vaikuttaa potilasvalinta, siten että on leikattu vain sellaisia potilaita, joille muut kirurgiset hoitovaihtoehdot eivät ole enää mahdollisia.
  • Honkanen, Elina (Helsingin yliopisto, 2019)
    Hepatiitti E -virus (HEV) on yksijuosteinen RNA-virus. Virus kuuluu Hepeviridae heimoon ja Orthohepevirus A -lajiin. Lajin seitsemästä genotyypistä neljä kykenee infektoimaan ihmisiä. HEV-1 ja HEV-2 ovat ihmisspesifisiä, kun taas HEV-3 ja HEV-4 zoonoottisia. Zoonoottisen HEV-3:n määrä on lisääntynyt Euroopassa. Pääreservuaarina toimivat siat, ja ihmiset saavat tartunnan yleensä syömällä raakaa tai huonosti kypsennettyä sianlihaa tai -maksaa. Suomalaisilla tuotantosioilla tiedetään esiintyvän hepatiitti E -infektioita yleisesti. Vasta-aineita on löydetty yli 80 %:lla teurastusikäisistä sioista. Sioilla tauti on oireeton, ja useimmiten siat saavat tartunnan 2–4 kuukauden iässä. Perusterveillä ihmisillä infektio on yleensä oireeton tai lieväoireinen. Jos immuniteetti on heikentynyt, voi infektio johtaa krooniseen maksatulehdukseen ja vakavaan maksan vajaatoimintaan. Viruksen esiintyvyyttä on selvitetty teurastusikäisillä sioilla, koska viruksella kontaminoitunut elintarvike toimii tartunnan lähteenä ihmisille. Euroopassa hepatiitti E -viruksen esiintyvyys sian maksoissa vaihtelee 3 %:n ja 75 %:n välillä. Tutkimuksen tavoitteena oli selvittää hepatiitti E -viruksen esiintyvyys suomalaisilla teurasikäisillä sioilla osoittamalla viruksen nukleiinihappo maksakudoksesta reaaliaikaisella käänteiskopiointi (RT) -PCR menetelmällä. RT PCR monistaa spesifisesti viruksen RNA:sta käänteiskopioitua kohdesekvenssiä. Oletuksena oli, että viruksen esiintyvyys on Suomessa alhaisempi muihin Euroopan maihin verrattuna. Tutkimuksessa analysoitiin 47 teurastamolta saatua sianmaksaa. Maksat pyrittiin keräämään eri lihasikaloista tulleilta sioilta. Analysoinnissa kontrollina toimi sisäinen mengovirus. Maksakudos (100mg) homogenisoitiin maksasolujen hajottamiseksi ja viruksen vapauttamiseksi. Homogenaatille suoritettiin RNA eristys, jossa viruksen proteiinikuori hajoaa, RNA vapautuu ja sitä puhdistetaan. Lisäpuhdistus tehtiin inhibitoristen aineiden poistolla. Näytteestä osoitettiin HEV:n ja kontrolliviruksen perimä spesifisiä alukkeita ja koetinta käyttäen. Kahdessa maksassa esiintyi hepatiitti E -viruksen RNA:ta (esiintyvyys 4,3 %). Tulosten perusteella Suomessa teurasikäisillä sioilla esiintyy hepatiitti E-infektioita ja esiintyvyys on eurooppalaista keskivertoa pienempi. Virus leviää yksilöstä toiseen muun muassa ulostekontaminaation kautta, joten sikojen kanssa työskentelevät sikatilalliset, eläinlääkärit ja teurastamotyöntekijät kuuluvat tartunnan riskiryhmään. Tartunnan välttämiseksi käsihygienia nousee avainasemaan. Tulokset viittaavat siihen, että hepatiitti E - viruksella kontaminoituneet sianmaksaa tai -lihaa sisältävät elintarvikkeet ovat harvinaisia, mutta tartunnan mahdollisuus on todellinen. Kuluttajien kannalta hyvä keittiöhygienia ja riittävä lihan kypsennys ovat tärkeitä tekijöitä tartunnan ehkäisemisessä. Henkilöiden, joiden immuniteetti on heikentynyt, tulisi välttää elintarvikkeita, joissa sianlihaa ei ole käsitelty riittävällä kuumennuksella. Tuoreen tutkimuksen mukaan vähintään yhden minuutin kuumennusjakso yli 80 °C:ssa inaktivoi viruksen, joten kyseisen lämpötilan saavuttaminen kaikkialla lihassa on suositeltavaa. Jatkotutkimuksia tarvitaan hepatiitti E -viruksen esiintyvyyden selvittämiseksi sianlihassa.
  • Sievänen, Malla (Helsingin yliopisto, 2019)
    Aryylihiilivetyreseptori (AHR) on laajalti eläinkunnassa esiintyvä solunsisäinen reseptori. Eläinlajien välillä AHR:n toiminnassa ja ligandien sitoutumisessa on eroja. AHR:n ligandirepertuaari on hyvin monimuotoinen ja eri ligandien molekyylirakenteet voivat poiketa hyvin paljon toisistaan. Transkriptiotekijänä AHR säätelee lukuisia geenejä ja reseptoriaktiivisuus johtaa etenkin vierasainemetaboliaan liittyvien entsyymien lisääntymiseen. AHR löydettiin jo 1970-luvulla 2,3,7,8-tetraklooridibentso-p-dioksiinin (TCDD) toksisuustutkimuksien yhteydessä, mutta sittemmin sen on todettu sitovan myös lukuisia muita ekso- ja endogeenisiä ligandeja. Myös mikrobien tuottamat molekyylit ja virulenssitekijät voivat toimia AHR:n ligandeina. Sen lisäksi että AHR välittää ympäristötoksikanttien myrkyllisiä vaikutuksia, reseptori osallistuu hyvin laajasti elimistön eri toimintoihin, mm. yksilönkehitykseen, hormonitasapainoon, vierasainemetaboliaan ja immuunivasteeseen. Tässä kirjallisuuskatsauksessa tarkastelen AHR:n vaikutuksia immuunipuolustukseen. Aiheen ympärillä on tällä hetkellä kiivasta tutkimusta ja tietämys lisääntyy jatkuvasti. Tämän kirjallisuuskatsauksen tavoitteena on kerätä aihealueen tämän hetkinen tietämys suomenkieliseksi yhteenvedoksi. AHR:lla on tärkeä tehtävä immuunivasteiden säätelijänä. AHR:n puuttuminen ei estä immuunivasteen kehittymistä, mutta AHR-poistogeenisillä hiirillä on todettu liiallista sytokiinieritystä, endotoksiinihypersensitiivisyyttä ja lisääntynyttä alttiutta sairauksille. Reseptoriaktiivisuus vähentää B-solujen immunoglobuliinien luokanvaihtoa ja B-solujen kehittymistä plasmasoluiksi. Mahdollisesti sillä on vaikutusta myös B-solujen kehittymiseen muistisoluiksi. AHR-aktivaatio säätelee T-solujen erilaistumista reseptoriaktivaation kestosta ja voimakkuudesta riippuen. Jatkuva reseptoriaktiivisuus lisää säätelijä-T-solujen (Treg) erilaistumista ja vähentää auttaja-T-solujen (Th) erilaistumista, tämä T-solujen polarisaatio saa aikaan immunotoleranssin kehittymisen. AHR-aktivaatio siirtää dendriittisolujen toiminnan painopisteen antigeenien esittelemisestä immunotoleranssin kehittämiseen. AHR vaikuttaa myös solujen sytokiinituotantoon, erityisesti se lisää T-solujen ja ILC-solujen IL-22 sytokiinin tuotantoa. AHR on olennainen dendriittisolujen ja ILC-solujen normaalille kehittymiselle ja elinkaarelle. AHR:lla on todettu olevan yhteyttä syöpiin, hyljintäreaktioihin, useisiin autoimmuunisairauksiin, iho- ja suolistosairauksiin. Näiden sairauksien patologiassa immuunivasteen säätely tai sen puute on olennaisessa osassa. Tulevaisuudessa AHR:n vaikutusten syvällinen ymmärtäminen ja haittavaikutuksiltaan minimaalisten, selektiivisten AHR-ligandien löytäminen mahdollistaisivat uusien lääkeinnovaatioiden kehittämisen.
  • Jokela, Emmi (Helsingin yliopisto, 2020)
    Tutkimuksen tavoitteena oli kartoittaa Yliopistollisessa eläinsairaalassa vuosien 2006 ja 2018 välisenä aikana kaneilla todettuja murtumia, murtumille altistavia tekijöitä ja käytettyjä hoitomuotoja. Yhtenä mielenkiinnon kohteena oli tutkia, miten ikä vaikuttaa kanin murtumien esiintyvyyteen ja todetaanko vanhemmilla kaneilla enemmän patologisia murtumia esimerkiksi luun haurastumisesta johtuen. Tutkimuksen tuloksia vertaillaan myös muiden eläinlajien (koira, kissa, hevonen, laama ja alpakka) vastaaviin tutkimuksiin. Tutkimuksessa kartoitettiin Yliopistollisen Pieneläinsairaalan tietokannasta vuosina 2006-2018 käyneet kanit, joilla on eläinlääkärin vastaanotolla todettu jokin murtuma. Potilastietokannasta löydettiin yhteensä 48 tutkimukseen soveltuvaa potilasta. Potilaiden perustiedot ja tiedot jatkohoidosta kerättiin ylös ja mahdollisista röntgenkuvista määritettiin tarkemmin murtuman tyyppi. Röntgenkuva oli otettu 20 potilaalta. Murtumapotilaista 53,3 % olivat alle kolmevuotiaita murtumapotilaiden keski-iän ollessa 3,6 vuotta. Erityisesti olka-, reisi- ja lantioluiden murtumia esiintyi myös vanhemmilla kaneilla, ja näiden keski-iät vaihtelivat 5,2-6,3 ikävuoden välillä. Potilaista 63,0% oli uroksia. Selkeä poikkeus muuten urosvaltaiseen sukupuolijakaumaan oli lantion murtumat, sillä kaikki viisi lantionmurtumaa olivat naaraskaneilla. Tutkimuksessa havaittiin, että kaneilla oli selkeästi eniten murtumia raajoissa. Takajaloissa murtumia todettiin 2,5 kertaa enemmän kuin etujaloissa. Yleisimmät murtuman sijainnit olivat reisiluu (35,4 %), kyynärluu (16,7 %), sääriluu (14,6 %) ja lantio (10,4 %). Kirjallisuuden mukaan selkärangan murtumat ovat yksi yleisimmistä kanien murtumista, mutta tutkimuksessamme oli vain yhdellä potilaalla selkärangan murtumia. Tämä selittyy todennäköisesti sillä, että potilastietokannasta löytyi tutkimuksen aikaväliltä useita kaneja, jotka oli tuotu takajalkojen halvaantumisen takia, eli sopisivat anamnestisesti selkärangan murtumapotilaaksi, mutta yhdellekään ei tehty jatkotutkimuksia diagnoosin saamiseksi. Murtumaan johtaneet tapahtumat eivät olleet tiedossa 37,5 %:lla potilaista. Kun murtuman syy oli tiedossa, yleisin syy oli kanin käsittelyn aikainen tapaturma (35,4 %). Tyypillisin tapaturma johtui siitä, että kani oli päässyt hyppäämään tai putoamaan sylistä. Tämän tiedon valossa merkittävä tekijä kanien murtumien ennaltaehkäisyssä olisi ihmisten riittävä opastaminen kanin oikeaoppisesta käsittelystä. Tutkielman kirjallisuuskatsauksessa käsitellään lyhyesti luun rakenne ja fysiologia yleisellä tasolla sekä kanien luuston anatomiset erityispiirteet. Kirjallisuuskatsauksessa vertaillaan eri diagnostisen kuvantamisen menetelmiä kanien murtumien diagnostiikassa, erilaisia murtuman hoitovaihtoehtoja sekä minkälaisia erityispiirteitä kanien murtumien hoidossa on otettava huomioon niin klinikalla kuin kotona.
  • Roiha, Ella (Helsingin yliopisto, 2021)
    Kylmäsäilytetyissä elintarvikkeissa esiintyy yleisesti Leuconostoc gelidum -maitohappobakteereja, jotka on perinteisesti yhdistetty elintarvikkeiden pilaantumiseen. Joidenkin L. gelidum -kantojen on lisäksi todettu tuottavan bakteriosiineja, pieniä antimikrobisia peptidiyhdisteitä, jotka estävät tehokkaasti Listeria monocytogenesin sekä joidenkin maitohappobakteerien kasvua. Tämän tutkimuksen tarkoituksena oli seuloa bakteriosiineja tuottavia L. gelidum -kantoja, jotka estävät L. monocytogenesin kasvua kylmäsäilytetyissä elintarvikkeissa. Ensin estovaikutusta tutkittiin yksinkertaisella agardiffuusiokokeella. Kokeeseen valittiin neljä suomalaisista elintarvikkeista eristettyä L. gelidum -kantaa, joiden genomista oli aiemmin BAGEL3- tietokoneohjelmalla tunnistettu bakteriosiinien tuotantoon viittaava operoni. Agardiffuusiokokeet tehtiin L. gelidum -kantojen soluvapaalla pintaliuoksella. Estovaikutuksen varmistettiin johtuvan bakteriosiinin kaltaisesta yhdisteestä käsittelemällä pintaliuoksia peptidiyhdisteitä pilkkovalla proteinaasilla. Jatkokokeisiin valittiin tehokkaimmin L. monocytogenesta estävä kanta, jonka estovaikutusta tutkittiin yhteisviljelmässä, jossa bakteriosiinia tuottavan kannan ja L. monocytogenesin kasvua seurattiin kasvatusliemessä (20 °C). Lopuksi koe toistettiin kasvis-broilersoseessa jääkaappilämpötilassa (5 °C). Tulosten perusteella kolme L. gelidum -kantaa tuotti kasvatusliemeensä L. monocytogenesta ja useaa maitohappobakteerikantaa estävää bakteriosiinin kaltaista yhdistettä. Estovaikutus hävisi proteinaasin lisäämisen jälkeen, eikä johtunut pintaliuosten happamuudesta. Kantojen tuottamat bakteriosiinit estivät tehokkaasti L. monocytogenesin kasvua pidentäen sen viivevaihetta ja rajoittaen lopullista solutiheyttä kasvatusliemessä. Yhteisviljelmäkokeisiin valittu L. gelidum -kanta rajoitti L. monocytogenesin kasvua kasvatusliemessä (20 °C) ja jääkaappilämpötilassa säilytetyssä kasvis-broilersoseessa. Kyseisen L. gelidum -kannan läsnä ollessa L. monocytogenesin lopullinen solutiheys jäi kummassakin tapauksessa 100-krt pienemmäksi kuin yksin kasvatettuna. Tämä työ osoittaa, että kylmäsäilytettävissä elintarvikkeissa yleisesti esiintyvät L. gelidum -kannat voivat rajoittaa L. monocytogenesin kasvua kasvispohjaisessa elintarvikkeessa. Estovaikutteisiksi tunnistetut L. gelidum -kannat ja niiden tuottamat antilisteriset bakteriosiinit tarjoavat kiinnostavan jatkotutkimuskohteen pohdittaessa listerian torjuntakeinoja ruokaketjussa.
  • Pirinen, Nina (Helsingfors universitet, 2013)
    Tämän lisensiaatin työn tarkoituksena oli perehtyä kirjallisuuskatsauksella "grass sickness" – taudin esiintyvyyteen, etiologiaan, patogeneesiin, kliinisiin löydöksiin, diagnostiikkaan, hoitoon, ennusteeseen ja ennaltaehkäisyyn sekä tehdä tutkielmana yhteenveto Suomessa esiintyneistä tapauksista. "Grass sickness" on merkittävä hevosten kuolleisuutta aiheuttava tauti. Tautia on tavattu ensimmäisen kerran yli 100 vuotta sitten, vuonna 1909 Skotlannin itäosissa. Tällä hetkellä tautia tavataan Iso-Britannian lisäksi myös muualla Euroopassa sekä Etelä- ja Pohjois- Amerikassa. Laajasta levinneisyydestä huolimatta taudin esiintyvyys on suurinta Iso-Britanniassa ja sen läheisyydessä. "Grass sickness" – taudin aiheuttajaa ei edelleenkään tiedetä. Viimeaikaisten tutkimustulosten perusteella taudin oletetaan olevan C. botulinum tyyppi C:n aiheuttama toksikoinfektiivinen tauti. Itse taudin syntymisen epäillään olevan monen eri tekijän summa, jossa suoliston mikrobiflooran toiminnan häiriintyminen olisi tärkeässä roolissa. "Grass sickness" – taudille on ominaista neuronien rappeumamuutokset erityisesti suoliston hermokimpuissa sekä autonomisen hermoston ganglioissa. Tauti voidaan jakaa keston ja oireiden vakavuuden perusteella kolmeen eri muotoon: akuutti, subakuutti ja krooninen muoto. Akuutti ja subakuutti muoto johtavat hevosen kuolemaan tai lopettamiseen. Molempien muotojen oireet ovat melko epäspesifisiä ja ne voidaan helposti yhdistää ähkyyn. Tauti luokitellaan krooniseksi oireiden kestettyä yli 7 päivää. Krooniselle muodolle on ominaista hevosen huomattava laihtuminen sekä "vinttikoiramainen" ulkonäkö, eriasteiset nielemisvaikeudet, huonontunut tai puuttuva ruokahalu ja ähkyoireet. Krooniseen muotoon sairastuneista noin 49% selviää. Tautiin ei ole olemassa parantavaa hoitoa tai lääkettä, vaan hoito perustuu oireiden mukaiseen tukihoitoon. Tutkimuksen aineistona käytettiin Yliopistollisessa hevossairaalassa hoidettuja "grass sickness" – tautiin sairastuneita hevosia. Suomessa on todettu vuosien 1999-2012 aikana 8 tautitapausta. Tapauksia on esiintynyt kahdella eteläsuomalaisella tilalla. Sairastuneista suurin osa on ollut lämminverisiä ja sukupuoleltaan tammoja. Potilaiden ikä on vaihdellut välillä 1-13 vuotta. Tapauksia on esiintynyt eniten heinäkuussa. Potilaista 5 sairastui taudin krooniseen muotoon ja 3 subakuuttiin muotoon. Tyypillisimpiä oireita olivat lihasvärinä, kohonnut sydämen lyöntitiheys ja hiljaiset suolistoäänet. Kaikki tautiin sairastuneet jouduttiin lopettamaan. Diagnoosit varmistettiin post mortem tehdyllä hermosolmukkeiden histopatologisella tutkimuksella. Johtopäätelmänä "grass sickness" – tautia on myös Suomessa. Tautitapauksia esiintyy, mutta ei ole selvää, kuinka usein ja säännöllisesti tautia toistaiseksi maassamme ilmenee. "Grass sickness" – tautiin sairastunut hevonen voidaan kliinisten oireiden perusteella helposti sekoittaa ähkyyn. Tauti tulisi erityisesti pitää mielessä ähkyhevosten erotusdiagnostiikassa. Taudin esiintyvyydestä pidetään rekisteriä Iso-Britanniassa Animal Health Trustissa, jonne kaikki tautitapaukset olisi hyvä kirjata.
  • Säkki, Silja; Virtanen, Päivi (Helsingfors universitet, 1995)
    Bovine virus diarrhoea- virus (BVDV) kuuluu Flaviviridae-ryhmän Pestiviruksiin. Virus on maailmanlaajuisesti levinnyt. BVDV voi infektoida naudan lisäksi lampaan ja vuohen, aiheuttaen näille BD:n (border disease), sekä sian ja villimärehtijöitä. Reservoaarina luonnossa toimivat persistoivasti vireemiset eläimet, jotka erittävät virusta runsaasti kaikissa eritteissään koko elämänsä ajan. Virusleviää pääasiassa pisaratartuntana. Antigeenisesti virus on erittäin heterologinen johtuen suuresta mutaatiotaajuudesta. Viruskannat jaetaan kahteen pääryhmään: sytopatogeeninen (cpBVDV) ja ei-sytopatogeeninen (ncpBVDV) virus. Näistä cpBVDV on virulentimpi ja aiheuttaa soluviljelmissä solutuhoa. Akuutti BVDV-infektio aikuisella naudalla on yleensä subkliininen;virulentimmat kannat voivat aiheuttaa kuumetta, syömättömyyttä, ripulia ja tuotannon laskua. Vasikoilla akuutti infektio voi olla fataali. Tiineen eläimen infektoituminen ncpBVDV:lla neljänensimmäisen tiineyskuukauden aikana voi aiheuttaa persistoivasti infektoituneen (PI) vasikan syntymisen. Sekä ncpBVDV- että cpBVDV- infektiot tiineyden aikana voivat aiheuttaa abortteja tai keskushermoston, silmien ja karvapeitteen vaurioita vasikoille. Viimeisellä tiineyskolmanneksella vasikka muodostaa vasta-aineita virukselle. Jos PI-eläin infektoituu antigeenirakenteeltaan samanlaisella cpBVDV-kannalla se sairastuu MD:en (mucosal disease). MD on fataali. Oireita ovat runsas salivaatio, syömättömyys, kuume, eroosiot limakalvoilla ja ripuli. Sairastuneet eläimet ovat yleensä 6-24 kk ikäisiä. PI-eläimen infektoituessa antigeenirakenteeltaan osittain erilaisella cpBVDV:lla seuraa krooninen sairaus. Oireina ovat ripuli ja syömättömyys, sairaus on yleensä fataali. Infektion jälkeinen immuniteetti on elinikäinen. Diagnoosi tehdään vasta-ainemäärityksellä tai viruseristyksellä. Erotteludiagnostiikassa tärkeimpiä ovat coronavirusripuli, salmonelloosi sekä pötsihäiriöt. Sairaudenvastustus perustuu PI-eläinten mahdollisimman nopeaan tunnistukseen ja teurastamiseen. Rokotteita ei käytetä Suomessa. Työn tarkoituksena oli selvittää esiintyykö Suomessa BVDV-seropositiivisilla lypsykarjatiloilla taudin kliinisiä oireita. Tutkimus toteutettiin kyselytutkimuksena. Vastausten perusteella ainakin osalla tiloista esiintyy vasikoilla tyypillisiä silmäoireita ja karvapeitteen muutoksia. Lisäksi oli paljon abortteja ja kuolleena tai heikkona syntyneitä vasikoita.
  • Marttila, Hannu (Helsingfors universitet, 2000)
    Välilevyn rappeutumisesta johtuva välilevyn tyräytyminen selkäydinkanavaan on koirilla yleisin neurologisten oireiden aiheuttaja. Välilevyn rappeutumista esiintyy kahdessa eri muodossa. Kondrodystrofisilla roduilla, kuten esimerkiksi mäyräkoiralla ja beaglella, rappeutumiselle on ominaista välilevyn kondroidi metaplasia, joka tapahtuu jo eläimen ollessa nuori. Muilla roduilla metaplasia on fibroidia ilmeten vasta eläimen ikääntyessä. Koiran välilevysairauden diagnostisessa kuvantamisessa käytettäviä menetelmiä ovat natiiviröntgenkuvaus, myelografia, epidurografia, discografia, tietokonetomografia sekä magneettikuvaus. Menetelmät eroavat toisistaan paitsi kuvantamistarkkuuden, myös invasiivisuuden, saatavuuden ja kustannusten suhteen. Natiiviröntgenkuvauksen edut ovat sen hyvä saatavuus sekä ei-invasiivisuus. Tyräytynyt välilevyaines on kuitenkin vain harvoin erotettavissa natiiviröntgenkuvassa, mistä syystä menetelmän tarkkuus on puutteellinen. Myelografian kuvantamistarkkuus on huomattavasti natiiviröntgenkuvausta parempi, ja sitä käyttämällä voidaan tyräytynyt välilevy yleensä paikallistaa tarkasti. Myelografia on invasiivinen toimenpide, johon liittyy myös komplikaatioriskejä. Tietokonetomografia ja magneettikuvaus ovat suhteellisen uusia kuvantamismenetelmiä, joiden edut kuvantamistarkkuudessa ovat merkittävät. Magneettikuvaus on näistä kahdesta menetelmästä tarkempi välilevysairauden kuvantamisessa. Molempien menetelmien saatavuus on toistaiseksi rajoitettu. Anulus fibrosuksen vaurioituminen käynnistää lampaalla ihmisen välilevyn rappeutumista vastaavan prosessin. ELL Anu Lappalaisen tutkimusprojektissa kartoitettiin varjoainetehosteisen magneettikuvauksen soveltuvuutta näiden muutosten kuvantamisessa. Tutkimus suoritettiin yhteistyössä Helsingin yliopiston lääketieteellisen tiedekunnan kanssa. Kokeellisia anulus fibrosus –vaurioita ei kyetty kaikissa tapauksissa kuvantamaan. Syvemmät ja subakuutit vauriot havaittiin selkeämmin, joskaan vaurion koko ei selkeästi korreloinut löydöksiin magneettikuvassa.
  • Pihlman, Hanna (Helsingfors universitet, 2009)
    Lymfooma eli imukudossyöpä on koirien kolmanneksi yleisin kasvainsairaus. Se saa alkunsa lymfosyyteistä. Suurimmalla osalla koirista lymfooma on fenotyypiltään B-soluista lähtöisin. Koirilla yleisin lymfooman muoto on multisentrinen lymfooma, jonka tyypillisin oire on suurentuneet imusolmukkeet. Lymfoomaa voidaan tavata primaarikasvaimena kuitenkin myös muissa elimissä kuten ruuansulatuskanavassa tai ihossa. Diagnosointiin voidaan käyttää apuna ohutneulanäytettä, jossa keskikokoiset tai suuret lymfosyytit hallitsevat solukuvaa. Lymfooman hoitoon käytetään solunsalpaajia ja se on yksi parhaiten solunsalpajahoitoon vastaavista kasvainsairauksista. Ilman hoitoa koirien keskimääräinen elinikä vaihtelee 4 viikosta 3 kuukauteen. Solunsalpaajahoidoilla noin 60 – 90 % koirista saavuttaa täydellisen remission ja keskimääräinen elinikä vaihtelee 6 – 12 kk välillä ja jopa 20 – 25 % hoidetuista koirista elää vielä kaksi vuotta hoitojen aloittamisen jälkeen. Merkittävimmät ennusteeseen vaikututtavat tekijät ovat lymfooman fenotyyppi sekä kliinisen leviinneisyysluokan alaluokka. Lymfooman hoitoon on kehitetty useita erilaisia hoitoprotokollia, mutta yleisimmin käytettäviä lääkeaineita ovat doksorubisiini, syklofosfamidi, vinkristiini, prednisoloni ja lomustiini. Koska solunsalpaajat vaikuttavat kaikkiin elimistön nopeasti jakautuviin soluihin, myös elimistön normaalit solut kärsivät hoidoista. Hoitojen aiheuttamat haittavaikutukset kohdistuvat useinmiten luuytimeen ja ruuansulatuskanavaan. Solunsalpaajien käyttö eläinten kasvainsairauksien hoidossa on Suomessa vielä melko harvinaista, ja pelko hoitojen aiheuttamista haittavaikutuksista saattaa vaikuttaa sekä eläinlääkäreiden että lemmikkien omistajien päätöksiin hoitojen aloittamisesta. Tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää solunsalpaajahoitojen aiheuttamia haittavaikutuksia ja koirien elämänlaatua hoitojen aikana sekä omistajien tyytyväisyyttä hoitoihin. Tutkimus toteutettiin retrospektiivisenä kyselytutkimuksena. Mukaan tutkimukseen valittiin omistajat, joiden koirien lymfoomaa oli vuosien 2004 – 2008 aikana hoidettu eläinlääkäriasema HauMaussa. Kaikkiaan kyselylomakkeita jaettiin 42 kappaletta, joista täytettynä palautettiin 35 kappaletta (vastausprosentti 83,30 %). Haittavaikutuksia ilmeni lähes kaikilla koirilla (97 %), mutta ne olivat aineiston mukaan suurimmaksi osaksi melko lieviä ja lyhytkestoisia. Yleisimpiin haittavaikutuksiin lukeutuivat väsymys ja apatia (54,30 %) sekä ruuansulatuskanavan oireet kuten oksentelu (51,40 %), ruokahaluttomuus (48,60 %) tai ripuli (45,70 %). Koirien elämänlaatu ei tilastollisesti parantunut hoitojen aikana verrattuna sairasaikaan ennen hoitoja. Omistajista 74,30 % oli täysin tyytyväisiä ja 22,90 % melko tyytyväisiä koiriensa saamaan hoitoon. Omistajista 85,70 % olisi edelleen valinnut solunsalpaajahoidot kyseiselle lemmikilleen, mikäli olisi jälkikäteen saanut valita. Lisäksi tulevaisuudessa 91,40 % omistajista voisi hoidattaa muita lemmikkejään solunsalpaajilla, mikäli ne sairastuisivat johonkin kasvainsairauteen. Ennen hoitoja omistajia mietityttivät eniten haittavaikutukset ja ennuste. Näistä asioista omistajat olisivat myös toivoneet saavansa vielä enemmän tietoa hoitokäyntien yhteydessä.
  • Laaksonen, Inka (Helsingfors universitet, 2000)
    Pieneläinlääketieteessä ei haimabiopsioita ole käytetty haimasairauksien diagnostiikassa, johtuen toimenpiteen traumaattisuudesta. Pelätään, että jopa terve haima ärsyyntyy toimenpiteestä siinä määrin, että seurauksena voi olla jopa hengenvaarallinen haiman akuutti inflammaatio eli pankreatiitti. Koepala tarjoaa kuitenkin niin paljon spesifistä informaatiota haiman senhetkisestä tilasta, että sitä tulisi useimmiten käyttää diagnostiikan apukeinona. Potilaalle vähemmän traumaattisen toimenpiteestä tekee sen suorittaminen tähystysleikkauksella eli laparoskopialla. Tämä syventävien opintojen tutkielma sisältää eksokriinisen haiman toiminnan, haimatulehduksen sekä laparoskopian käytön sisältävän kirjallisuuskatsauksen. Tutkimusosuudessa oli tarkoitus selvittää, sairastuvatko terveet koirat pankreatiittiin haimasta otetun koepalan seurauksena. Tutkimuksessa haluttiin myös selvittää laparoskopian soveltuvuus kirurgisena menetelmänä tämän toimenpiteen suorittamiseen. Tutkimuksessa käytettiin neljää tervettä beagle-rotuista koekoiraa. Haimabiopsian otto laparoskopian avulla suoritettiin sedaatiossa ja paikallispuudutuksessa. Jokaiselta koiralta otettiin kaksi biopsiaa, jotka tutkittiin histologisesti. Toimenpiteen jälkeen koirien vointia seurattiin viikon ajan kliinisen yleistutkimuksen sekä verinäytteiden avulla. Kaksi koirista lopetettiin viikko operaation jälkeen ja kaksi vasta kolme viikkoa operaation jälkeen. Lopetetuille eläimille tehtiin ruumiinavaus, minkä yhteydessä otettiin näytepalat haimasta histologista tutkimusta varten. Biopsioiden histologisista tuloksista selvisi, että yhdeltä koiralta ei saatu haimabiopsiaa, vaan näytekudos koostui ainoastaan rasvakudoksesta. Tämä vähensi otoksen käytännössä kolmeen koiraan. Näistä koirista yhdellä oli verinäytteissä haimatulehdukseen viittaavia löydöksiä, joten kyseessä on ilmeisesti ollut harmiton itsestään ohimenevä lievä pankreatiitti. Tämä koira kuului ensimmäisenä lopetettuihin koiriin, joista löytyi histologisia muutoksia haimasta otetuista näytepaloista. Näistä muutoksista suurin osa selittyy kuitenkin haiman normaalilla paranemisprosessilla. Myöhemmin lopetetuissa koirissa ei ollut havaittavissa muutoksia. Laparoskopia vaikutti tutkimuksen perusteella sopivalta ja melko vaivattomalta tavalta ottaa haimasta koepala, eikä koepalan ottoon liittynyt mitään vakavia seuraamuksia. Koepaloja tulisikin pyrkiä ottamaan vaikeissa potilastapauksissa (esim. SEPI, krooninen pankreatiitti sekä haimakasvaimet) diagnoosin varmistamiseksi.
  • Valento, Miia (Helsingin yliopisto, 2019)
    testi
  • Karvinen, Henna (Helsingin yliopisto, 2019)
    Tässä kirjallisuuskatsauksessa selvitetään, millaisia taudinpurkauksia hevosen herpesvirus on aiheuttanut Suomessa ja Euroopassa. Tarkoituksena on myös kuvailla hevosen herpesvirusten taudinaiheutuskykyä, hevosten saamia oireita, sairastuneiden hevosten hoitovaihtoehtoja, erotusdiagnostiikkaa, diagnosointia sekä taudinpurkausten esto- ja kontrollointimenetelmiä. Hevosilla tavataan maailmanlaajuisesti viittä eri herpesvirusta, joista kolme kuuluu alfaherpesviruksiin ja kaksi gammaherpesviruksiin. Gammaherpesviruksien EHV-2:n ja EHV-5:n (EHV = equine herpesvirus) aiheuttamat infektiot ovat yleensä oireettomia, mutta näiden on epäilty aiheuttavan myös yksittäisten hevosten systeemisiä sairauksia. Alfaherpesviruksiin kuuluva EHV-4 aiheuttaa pääasiassa hengitystieoireita nuorilla hevosilla, mutta EHV-1 aiheuttaa hengitystieoireiden lisäksi luomisia, vastasyntyneiden varsojen kuolemia sekä vaihtelevia neurologisia oireita, joista vakavimmat johtavat hevosen menehtymiseen. EHV-1 ja EHV-4 voivat aiheuttaa yksittäisten hevosten sairastumisten lisäksi laajojakin taudinpurkauksia, joissa taloudelliset menetykset nousevat suuriksi. Astumaihottumaa aiheuttava EHV-3 kuuluu myös alfaherpesviruksiin, mutta tauti on keinosiemennyksen myötä harvinaistunut. Hevosen herpesvirus tarttuu sierain-, suu- ja sukupuolieritteiden välityksellä suorassa kontaktissa, pisaratartuntana tai kontaminoituneiden välineiden avulla. Herpesvirukset voivat aiheuttaa latentteja eli piileviä infektioita, jolloin virus on piilossa isännän immuunipuolustukselta solujen sisällä. Hevosen herpesviruksen ajatellaan olevan latenttina lymfosyyteissä tai kolmoishermon hermosolmussa, mutta latentin infektion tarkkaa mekanismia ei tunneta. Latentti virus saattaa aktivoitua ja lisääntyä uudelleen esimerkiksi stressin seurauksena, jolloin virusta erittyy sierainlimaan. Useimmiten isäntä ei itse sairastu latentissa infektiossa, mutta kontaktissa olevat muut hevoset voivat altistua virukselle ja saada näkyviä oireita. Taudinpurkauksia torjutaan tarttuvia tauteja ehkäisevien toimintatapojen avulla sekä kaikkien tilan hevosten säännöllisillä rokotuksilla. Hevosen herpesvirusrokotteet on rekisteröity suojaamaan hengitystieoireilta sekä luomisilta, mutta rokotteet eivät anna täydellistä tai pitkäkestoista suojaa. Taudinpurkauksessa on tärkeää epäillä herpesvirusta ajoissa, ottaa diagnostiset näytteet, asettaa tila karanteeniin ja ryhtyä muihin taudin leviämisen estäviin toimenpiteisiin. PCR- ja vasta-ainetutkimusten avulla diagnoosi varmistuu nopeasti, ja näiden tutkimusmenetelmien sekä hevosten tarkkailun ja lämmön mittausten avulla voidaan selvittää virukselle altistuneet hevoset. Karanteeni voidaan purkaa, kun hevoset eivät ole oireilleet 28 päivään. Herpesvirusinfektioiden hoito on lähinnä oireenmukaista tukihoitoa. Pidemmän aikaa makuulla olevan hevosen tai muulla tavoin vakavasti neurologisesti oireilevan hevosen ennuste on huono ja lopetus on tällöin suotavaa. Löytyneet raportoidut taudinpurkaukset olivat kaikki EHV-1-viruksen aiheuttamia. Hevosen herpesvirusten tarkkaa prevalenssia ei Suomessa tiedetä, mutta todennäköisesti taudinpurkaukset, ja varsinkin neurologisia oireita aiheuttavien herpesvirusten aikaansaavat taudinpurkaukset, tulevat yleistymään Suomessakin, sillä näin on jo käynyt muualla Euroopassa ja Yhdysvalloissa.
  • Räsänen, Pinja (Helsingin yliopisto, 2019)
    Ongelmakäyttäytyminen on eläimen käyttäytymistä, joka on haitallista eläimen omistajalle tai eläimelle itselleen. Ongelmakäyttäytyminen voidaan jakaa eläimelle normaaliin ja epänormaaliin käyttäytymiseen. Suurin osa kissojen ongelmalliseksi koetusta käyttäytymisestä on kissalle täysin luonnollista ja normaalia, mutta sen toteuttamistapa tai -ympäristö on omistajan mielestä sopimaton. Esimerkiksi kohteiden raapiminen on kissalle luontainen tapa, mutta monet omistajat pitävät sitä ongelmallisena. Kissat ovatkin usein hyvin väärinymmärrettyjä, kun ne toteuttavat luonnollisia tapojaan sisätiloissa. Kissan lajityypillisen käyttäytymisen ymmärtäminen auttaa ongelmakäyttäytymisen ehkäisemisessä ja hoidossa. Kissojen käyttäytymisongelmat ovat hyvin yleisiä ja niihin osataan harvoin puuttua. Kissan kouluttamisen sekä käyttäytymiseen liittyvien ongelmien ratkaisemisen ajatellaan olevan niin vaikeaa, etteivät omistajat usein koe sitä käytännössä mahdollisena. Käytösongelmien ratkaisemiseksi löytyy kuitenkin paljon erilaisia neuvoja, vaikka tieteellinen tutkimus niiden taustalla on monin paikoin vähäistä. Tässä kirjallisuuskatsauksessa käydään läpi kissojen yleisimpiä käyttäytymiseen liittyviä ongelmia, avataan niihin johtavia syitä ja annetaan ongelmiin hoitokeinoja. Kissojen yleisimmät käyttäytymisongelmat ovat aggressio ja tarpeiden tekeminen vääriin paikkoihin. Muita kissan käyttäytymiseen liittyviä ongelmia ovat muun muassa merkkailu, liiallinen ääntely ja pakko-oireinen käyttäytyminen. Ongelmakäyttäytymistä esiintyy enemmän puhdasrotuisilla kissoilla kuin kotikissoilla sekä kastroimattomilla ja steriloimattomilla kissoilla enemmän kuin leikatuilla kissoilla. Lisäksi ongelmakäyttäytyminen on yleisempää sisäkissoilla kuin vapaasti ulkoilevilla kissoilla. Sisäkissojen on havaittu olevan turhautuneempia ja nukkuvan enemmän kuin ulkoilevien kissojen. Liiallinen nukkuminen voi joissakin tapauksissa viitata masennukseen. On erittäin tärkeää selvittää, mitä kissan ongelmakäyttäytymisen taustalla on. Näin voidaan hoitaa syy käyttäytymisongelman taustalla ja päästään puuttumaan mahdollisesti vakaviinkin sairauksiin. Ongelmakäyttäytyminen voi lisäksi johtaa stressiin perheen sisällä, kissan sopimattomaan rankaisemiseen, kissan ja omistajan välisen suhteen heikkenemiseen, kissasta luopumiseen tai jopa kissan lopettamiseen. Stressi on yksi suurimmista syistä kissan ongelmakäyttäytymisen taustalla. Kontrollimahdollisuuksien puute, ympäristön ennakoimattomuus ja kissan ja omistajan välinen huono suhde ovat yleisiä syitä kissan stressiin. Lisäksi virikkeetön ympäristö voi aiheuttaa kissalle stressiä. Kissan stressin hoidossa ensiarvoisen tärkeää on stressitekijän poistaminen. Riittämätön henkinen stimulaatio ja liikunnan puute ovat myös usein kissan käyttäytymiseen liittyvien ongelmien taustalla. Tämän vuoksi kissan elinympäristön muokkaaminen kissalle sopivaksi muun muassa virikkeellistämällä auttaa moniin käytösongelmiin. Useita kissan käyttäytymisongelmia voidaan hoitaa opettamalla kissa toimimaan tietyllä tavalla tai siedättämällä sitä pikkuhiljaa pelottaviin tilanteisiin.
  • Takala, Sanni (Helsingin yliopisto, 2019)
    Tämä lisensiaatintutkielma on kirjallisuuskatsaus Cryptosporidium parvum -alkueläimestä vasikkaripulin aiheuttajana. Viime vuosina kryptosporidioosin esiintyvyys suomalaisilla nautatiloilla on kasvanut. Vaikka kryptosporidioosi aiheuttaa taloudellisia tappioita, ei aiemmin ole tiettävästi tehty kattavaa kirjallisuuskatsausta vasikoiden kryptosporidioosista. Kryptosporidioosi on C. parvum -alkueläimen aiheuttama sairaus. Tyypillisesti kryptosporidioosiin sairastuvat 1-2 viikon ikäiset vasikat. Vasikka saa tartunnan nieltyään keskimäärin 16,6 C. parvum -ookystaa, joita tartunnan saaneet vasikat erittävät ulosteeseensa. Kryptosporidioosin oireena on 1-2 viikkoa kestävä vetinen ripuli. Vakavimmiillaan kryptosporidioosin aiheuttama ripuli voi aiheuttaa vasikan kuoleman. Kryptosporidioosi voi olla vasikoilla myös oireeton, jolloin vasikalla ei ole ripulia, mutta se erittää ookystia ympäristöönsä. Ookystien eritys laskee iän myötä. Aikuiset naudat joko eivät eritä C. parvum -ookystia lainkaan tai ne erittävät ookystia hyvin vähän. C. parvum -tartunta leviää karjasta toiseen joko nautojen, muiden kotieläinten, villieläinten, vesistöjen tai ihmisten välityksellä. Ookystat säilyvät ympäristössä pitkään tartuntakykyisinä monenlaisissa olosuhteissa. Ympäristöolosuhteista ainoastaan korkeiden lämpötilojen, kuivumisen sekä UV-säteilyn on todettu tehokkaasti tuhoavan ookystia. Useat desinfektioaineet eivät tehoa C. parvum -ookystiin. Desinfioinnissa käytettävä sammutettu kalkki heikentää ookystien elinvoimaisuutta, myöhentää kliinisen kryptosporidioosin alkamisajankohtaa ja parantaa vasikoiden kuntoluokkaa. Kryptosporidioosiin tehoavaa lääkettä ei ole saatavilla useista tutkimuksista huolimatta. Kryptosporidioosin hoidossa keskeisintä on riittävä ja asianmukainen nesteytys. Kryptosporidioosin ehkäiseminen perustuu sairastuneiden yksilöiden hoitoon, hyvään hygieniaan sekä halofuginaatti-lääkitykseen. Halofuginaatti on lääke, jota käytetään kryptosporidioositiloilla kliinisen kryptosporidioosin ennaltaehkäisyyn. Myös riittävä ja oikea-aikainen ternimaidon saanti lieventää ripulioireita sekä vähentää eritettyjen ookystien määrää. Tämän kirjallisuuskatsauksen tarkoituksena on toimia tietolähteenä vasikoiden kryptosporidioosista. Katsaus käsittää C. parvumin elämänkierron, tartuntalähteet, diagnostiikan, hoidon sekä kryptosporidioosin ehkäisemisen. Kappaleet sisältävät tiivistettynä tämänhetkisen tutkimustiedon. Lisätietoa aihealueista voi etsiä kattavan lähdeluettelon avulla. Kirjallisuuskatsaus tuo esiin myös tarpeen kotimaiselle tutkimukselle vasikoiden kryptosporidioosista, sillä suomalaisia tutkimuksia aiheesta ei ole.
  • Luoto, Jenna (Helsingin yliopisto, 2019)
    Kampylobakteerit aiheuttavat hyvin yleistä bakteeriperäistä suolistotulehdusta, kampylobakterioosia, Suomessa ja ulkomailla. Merkittävimpänä infektioriskinä pidetään raa’an tai huonosti kypsennetyn lihan syöntiä ja virheellistä käsittelyä. Tutkimusten mukaan naudat toimivat kampylobakteerien kantajina, mutta lihasta bakteereja havaitaan harvoin. Epidemioita on kuitenkin yhdistetty naudan maksaan ulkomailla. Elintarvikkeiden hygieenistä laatua tutkitaan, jotta voidaan arvioida niiden säilyvyyttä ja turvallisuutta. Hyvän hygieenisen laadun ylläpitäminen on tärkeää, sillä runsaat mikrobimäärät voivat edistää pilaantumista ja aiheuttaa terveysriskin sekä taloudellista haittaa. Kampylobakteerien esiintyvyydestä suomalaisissa naudan maksoissa ei ole aiempaa tutkimustietoa. Tämän tutkimuksen aineistona toimi 90 kuluttajapakattua suomalaista naudan maksapalaa, jotka tutkittiin kampylobakteerien osalta. Lisäksi 30 näytteestä määritettiin aerobiset mikro-organismit. Kampylobakteerien esiintymistä selvitettiin rikastamalla maksapalan huuhtelulientä Bolton -liemessä, sisäosan suoraviljelyllä sekä kudosnesteen suoraviljelyllä, jolla määritettiin myös kampylobakteerien pitoisuutta. Viljelyyn käytettiin mCCDA-maljoja ja jatkoviljelyihin Nutrient broth no. 2 agaria. Puhdasviljelmistä eristettiin DNA, joka tutkittiin multiplex PCR:llä bakteerilajin (Campylobacter jejuni tai C. coli) tunnistamiseksi. Loput kannat tunnistettiin lajitasolle MALDI-TOF MS -laitteella. Hygieenistä laatua selvitettiin laskemalla aerobisten mikro-organismien määrä maljavalumenetelmällä maksapalan huuhteluliemestä, sekä mittaamalla maksapalan pH. Kampylobakteereja havaittiin huuhteluliemen rikastuksessa 34 (38 %) maksapalasta, kahden (2 %) maksapalan sisältä sekä 22/45 (49 %) näytteen kudosnesteestä. Yhteensä positiivisia maksapaloja oli 44 (48,9 %). Kampylobakteerien määrityksessä bakteereja ei todettu 24:ssä näytteessä (< 5 pmy/ml). Kampylobakteereja havaittiin 13:ssa näytteessä arviolta alle 20 pmy/ml, 6:ssa 25-50 pmy/ml ja kolmessa näytteessä 185, 210 ja 335 pmy/ml. C. jejuni tunnistettiin 38 näytteestä, joista 37 multiplex PCR:llä ja yksi MALDI-TOF massaspektrometrillä. C. fetus havaittiin seitsemästä ja C. lari yhdestä näytteestä MALDI-TOF massaspektrometrillä. Aerobisten mikro-organismien määrityksessä pesäkelukujen keskiarvo oli 9,5x102 pmy/ml ja vaihteluväli 2,6x101-7,4x103 pmy/ml. Näytteiden pH:n keskiarvo oli 6,3±0,2. Korrelaatiota kampylobakteerien määrän tai esiintyvyyden, aerobisten mikro-organismien määrän ja jäljellä olevan säilyvyyden välillä ei havaittu. Kansainvälisissä naudan maksasta tehdyissä tutkimuksissa kampylobakteerien esiintyvyys vaihtelee voimakkaasti, vaihteluväli oli maksan sisältä 1,4 %-12 % ja pinnalta 31,7 %-78 %. Verrattuna naudanlihasta tehtyihin aiempiin suomalaisiin tutkimuksiin, joissa bakteereja ei havaittu viljelemällä, tämän tutkimuksen esiintyvyys (48,9 %) on korkea. Tartunnan välttämiseksi tulee noudattaa hyviä hygieenisiä käytäntöjä ja varmistua kunnollisesta kypsennyksestä. Aerobisten mikro-organismien määrät olivat alhaisia. Tutkimuksen mukaan yleisessä hygieenisessä laadussa ei ollut huomautettavaa.
  • Kolehmainen, Sonja (Helsingin yliopisto, 2019)
    Polioenkefalomalasia eli PEM on keskushermosto-oireita aiheuttava sairaus naudoilla ja muilla eläinlajeilla. PEM:n diagnosointi elävältä eläimeltä on hyvin haastavaa, ja tämän kirjallisuuskatsauksen tavoitteena oli selvittää, onko kustannustehokkaita ja luotettavia diagnosointimenetelmiä saatavilla. PEM:n hoidossa käytettävän tiamiinin hinta on tällä hetkellä hyvin korkea, ja monien tuottajien taloudellinen tilanne Suomessa on huono. Tämän vuoksi laadukkaiden diagnosointimenetelmien kehittäminen olisi tärkeää, jotta tarpeettomia hoitoja ei aloitettaisi. Työn toinen tavoite oli koota yhteen PEM:n patofysiologiaa ja selvittää, mitä sairastuneiden eläinten aivoissa tapahtuu. Tässä työssä on käsitelty tiamiinia, tiaminaasia ja tiamiinianalogeja sekä rikkiä polioenkafalomalasian patofysiologiassa. PEM:n aiheuttajana on jo pidempään tiedetty olevan tiamiinin puute. Tiamiinia tarvitaan solujen energia-aineenvaihdunnassa osana sitruunahappokiertoa. Vasikat ovat riippuvaisia ravinnosta saatavasta tiamiinista, kun taas aikuisella naudalla pötsin mikrobit tuottavat yleensä riittävän määrän tiamiinia. Pötsin mikrobit voivat kuitenkin tuottaa liikaa tiamiinia pilkkovaa tiaminaasia. Tiedetään myös, että rehun liian korkea rikkipitoisuus voi aiheuttaa PEM:lle tyypillisiä oireita ja muutoksia aivoissa. Rikin vaikutuksia PEM:in kehittymiseen on tutkittu erityisesti 2000-luvulla. Tutkimusten mukaan ravinnon korkea rikkipitoisuus ei kuitenkaan yksiselitteisesti aiheuta polioenkefalomalasiaa. PEM-potilaan tyypillisiä oireita ovat sokeus, syömättömyys ja ataksia. Hoitamattomana sairaus johtaa kuolemaan. PEM:n hoidosta ei ole tehty yhtään kliinistä tutkimusta, mutta kirjallisuuden suosittelema hoito on 10-20 mg/kg tiamiinia injektioina kolmesti päivässä vähintään kolmen päivän ajan. Osa potilaista, jotka ovat sairastuneet PEM:an liian korkean rehun rikkipitoisuuden takia, vastaa tiamiinihoitoon, mutta osalle eläimistä hoito ei ole tehokas. Sairauden ehkäisemisessä on tärkeää huolehtia, että vasikat saavat ravinnostaan riittävästi tiamiinia, ja että ravinnon rikkipitoisuus pysyy suositelluissa rajoissa. Tämä kirjallisuuskatsauksen perusteella voidaan todeta, että PEM:n patofysiologian osalta on vielä monia epäselviä asioita. PEM:n diagnosointiin ei myöskään ole käytettävissä yhtä aikaa sekä luotettavaa että kustannustehokasta diagnosointimenetelmää eläville eläimille. Kuolleelta eläimeltä sairauden diagnosointi on kuitenkin helpompaa. Kliinisen työn kannalta tärkeä johtopäätelmä on, että lääkkeiden hintojen vertailun perusteella Neuramin on PEM:n hoitoon paras ja kannattavin vaihtoehto Suomessa saatavilla olevista valmisteista.
  • Kangas, Eetu (Helsingin yliopisto, 2019)
    Koiran henkitorvi on hengityselimistön osa, joka yhdistää ylemmät hengitystiet keuhkohin mahdollistaen hengitysilman kulkeutumisen keuhkorakkuloihin. Henkitorvi koostuu limakalvosta, rustorenkaista, sileälihaskerroksesta sekä tunica adventitiasta. Tavallisimpia koiran henkitorven sairauksia ovat koirien tarttuva henkitorven ja keuhkoputkien tulehdus eli kennelyskä, trakeobronkomalasia ja henkitorven kollapsi. Muihin henkitorven sairauksiin lukeutuvat kasvainsairaudet, loissairaudet sekä synnynnäiset epämuodostumat kuten henkitorven hypoplasia. Henkitorven diagnostisessa kuvantamisessa tärkeimmät kuvantamismenetelmät ovat tietokonetomografia, röntgenkuvaus ja tähystystutkimus. Muita mahdollisia kuvantamismenetelmiä ovat ultraäänitutkimus sekä läpivalaisu. Henkitorven sairauksia ja kuvantamista käsitellään tutkielman kirjallisuuskatsausosuudessa. Tässä retrospektiivisessa tutkimuksessa mitattiin 58 koiran henkitorven läpimittoja röntgen- ja tietokonetomografiakuvista. Mittauskohdat olivat rintaontelon apertuura sekä carina. Mittaus toistettiin joka kuvasta kolme kertaa. Lisäksi mitattiin rintaontelon apertuuran läpimitta sekä kolmannen kylkiluun paksuus, joita käytettiin suhteuttamaan henkitorven kokoa eläimen kokoon. Tutkimuksessa havaittiin, että molemmilla menetelmillä henkitorven läpimitta oli suurempi carinan kohdalla kuin rintaontelon apertuuran kohdalla. Lisäksi havaittiin, että tietokonetomografiassa henkitorven läpimitta oli carinan kohdalla pienempi kuin röntgenkuvassa. Rintaontelon apertuuran kohdalla menetelmien välillä ei ollut eroa henkitorven läpimitassa. Aiemmissa aiheesta tehdyissä tutkimuksissa on havaittu röntgenkuvien aliarvioivan henkitorven läpimittaa verrattuna tietokonetomografiaan, mihin on saattanut vaikuttaa erot kuvaustavoissa verrattuna tähän tutkimukseen. Rintaontelon apertuuran läpimitta ja kolmannen kylkiluun läpimitta olivat tutkimuksessa suurempia röntgenkuvissa kuin tietokonetomografiassa. Tämä johtunee vaikeuksista saada tietokonetomografian kuvista mittaus tehtyä samasta kohdasta kuin röntgenkuvasta tehty mittaus. Tämä vaikutti myös apertuuran ja kylkiluun läpimittaan suhteutettuihin tuloksiin. Havaittiin, että henkitorven läpimitta rintaontelon apertuuran kohdalla suhteessa rintaontelon apertuuran läpimittaan (TD/TI) sekä henkitorven läpimitta carinan kohdalla suhteessa kolmannen kylkiluun läpimittaan (TT/3R) olivat suurempia tietokonetomografiassa kuin röntgenkuvissa. Henkitorven läpimitan havaittiin tutkimuksessa olevan sisäänhengitysvaiheessa suurempi kuin uloshengitysvaiheessa. Tämä johtunee henkitorvea ympäröivien kudosten paineen vaihteluista hengitysvaiheiden välillä. Tutkimuksessa paino korreloi vahvasti henkitorven läpimittaan. Valkoisilla länsiylämaanterriereillä oli tutkimuksessa keskimäärin pienempi henkitorven läpimitta kuin muiden rotujen edustajilla. Iällä oli käänteisesti kohtalaisesti korreloiva suhde henkitorven läpimittaan, mutta tämä todennäköisesti johtui tutkimuksen potilasmateriaalista, jossa iäkkäitä valkoisia länsiylämaanterrierejä oli suuri osuus. Sukupuolella ei tutkimuksessa havaittu olevan merkitystä henkitorven läpimittaan. Mittauskertojen vaikutusta tuloksiin testattiin vertailemalla eri mittauskerroilla saatuja henkitorven läpimittoja. Mittauskertojen välinen vaihtelu, coefficient of variation, oli eri kohdista mitattuna 2,29 % ja 4,01 % välillä. Tilastollisesti merkittävä ero mittauskertojen välillä havaittiin tietokonetomografiamittauksissa verrattaessa kolmatta mittauskertaa ensimmäiseen ja toiseen mittauskertaan. Röntgenkuvien eri mittauskerroilla ei havaittu tilastollisesti merkittäviä eroja.
  • Jurvanen, Essi (Helsingin yliopisto, 2019)
    Yersinia pseudotuberculosis aiheuttaa yhdessä Yersinia enterocolitican kanssa yersinioosia, joka on kolmanneksi yleisin bakteeriperäinen suolistotulehdus sekä Suomessa että EU:ssa. Y. enterocolitica aiheuttaa suurimman osan kaikista yersinioositapauksista, mutta Y. pseudotuberculosis on aiheuttanut useita laajoja ruokamyrkytysepidemioita Suomessa etenkin kasvisten, kuten porkkanoiden ja jäävuorisalaatin, välityksellä. Y. pseudotuberculosis on aiheuttanut taudinpurkauksia lähinnä pohjoisella pallonpuoliskolla kuten Suomessa, Japanissa, Kanadassa ja Venäjällä. Y. pseudotuberculosis -infektion yleisimmät oireet ovat kuume ja vatsakipu, jota voidaan erehtyä luulemaan umpilisäkkeen tulehdukseksi. Useita turhia umpilisäkkeenpoistoleikkauksia on tehty Y. pseudotuberculosis -infektioon sairastuneille. Sairastumisiin liittyy usein vakavia jälkitauteja, kuten kyhmyruusua (erytema nodosum) ja niveltulehdusta (reactive arthritis). Japanissa ja Venäjällä tavataan myös Y. pseudotuberculosiksen aiheuttamaa vakavaa systeemisairautta (FESLV, Far-East scarlet-like fever). Y. pseudotuberculosista on eristetty useista eri villieläimistä, tuotantoeläimistä ja lemmikkieläimistä sekä vesistöistä ja maaperästä. Sen pääasiallisena reservuaarina luonnossa on pidetty jyrsijöitä, mutta kattavaa tutkimustietoa reservuaareista ei juuri ole saatavilla. Y. pseudotuberculosiksen aiheuttamien ruokamyrkytysepidemioiden yhteydessä on saatu vahvoja viitteitä villieläinten ulosteiden saastuttaneen tartuntojen välittäjäelintarvikkeina toimineita kasviksia. Kokoavaa tutkimusta, jossa Y. pseudotuberculosiksen esiintymistä ja kulkeutumista elintarvikeketjussa tarkasteltaisiin pellolta pöytään, ei tiettävästi ole tehty. Työ tehtiin kirjallisuuskatsauksena ja selvitettiin saatavilla olevan tutkimustiedon avulla Y. pseudotuberculosiksen esiintymistä ja kulkeutumista luonnossa ja elintarvikkeissa. Useiden aikaisempien tutkimusten perusteella on saatu selville, että jyrsijät voivat kantaa Y. pseudotuberculosista suolistossaan ja erittää sitä ulosteisiinsa. Ulosteet voivat saastuttaa kasvisten kasvatusympäristön, eli maaperän tai kasteluveden, ja päätyä sitä kautta kasviksiin, jotka ovat usein toimineet välittäjäelintarvikkeena Y. pseudotuberculosis -tartunnoille. Tutkittua tietoa bakteerin kasvusta ja selviytymisestä ympäristössä ja elintarvikkeissa, etenkin kasviksissa, tarvitaan lisää. Myöskään Y. pseudotuberculosiksen mahdollisesta kulkeutumisesta kasvisten sisään ei vielä ole tutkittua tietoa. Y. pseudotuberculosiksen muita reservuaareja on tutkittu vain vähän. Bakteeria on saatu eristettyä useilta eri eläinlajeilta, mutta tutkitut näytemäärät ovat olleet niin pieniä, että luotettavia johtopäätöksiä Y. pseudotuberculosiksen esiintyvyydestä ei voida tehdä. On kuitenkin mahdollista, että Y. pseudotuberculosiksella on jyrsijöiden lisäksi muitakin tärkeitä reservuaareja luonnossa, joita olisi syytä tutkia vielä lisää. Myös tietoa bakteerin esiintymistä maaperässä ja vesistöissä kaivataan lisää.
  • Naapi, Anna-Maija (Helsingin yliopisto, 2019)
    Virusten aiheuttamat hengitystieinfektiot ovat koirien yleisimpiä tartuntatauteja ympäri maailmaa. Hengitystievirukset leviävät helposti ja voivat aiheuttaa epidemioita etenkin tiheissä koirapopulaatioissa. Monia hengitystieviruslajeja esiintyy sekä sairailla että terveillä koirilla. Koirien hengitystievirukset ovat tieteellisen mielenkiinnon kohde, sillä viime aikoina on löydetty aiemmin tuntemattomia hengitystieviruksia ja ymmärrys jo pitkään tunnetuista viruksista on syventynyt uusien tutkimusmenetelmien avulla. Tässä työssä tehdään ajankohtainen katsaus koirien hengitystieviruksiin ja niiden aiheuttamiin infektioihin. Hengitystieviroosien oireita, diagnostiikkaa ja hoitoa käsitellään yleisesti. Myös kennelyskää ja bakteeri-infektioiden merkitystä hengitystievirooseissa esitellään. Parainfluenssa- ja adenovirukset ovat yleisimpiä koirien hengitystieinfektioita aiheuttavia viruksia. Penikkatautivirusta esiintyy yleisesti rokottamattomissa koirapopulaatioissa. Myös influenssa- ja koronaviruksilla on merkitystä koirien hengitystieinfektioiden taudinaiheuttajina. Viime vuosina on löydetty koirilta useita uusia hengitystieviruksia, kuten pneumo- ja hepacivirukset, joiden merkitys on vielä avoinna. Hengitystievirusinfektio aiheuttaa koirilla tyypillisesti ylähengitysteiden oireita, kuten yskää ja sierainvuotoa. Kliinisessä työssä koirien hengitystieinfektioiden mikrobiologinen diagnostiikka on melko harvinaista. Taudinaiheuttajien selvitykset ovat yleisempiä tutkimustarkoituksissa ja epidemiatilanteissa. Yleensä virusperäiset hengitystieinfektiot paranevat itsestään. Mikäli hoitoa tarvitaan, perustuvat käytössä olevat keinot oireenmukaiseen tukihoitoon. Kennelyskä on tautikompleksi, jota voivat aiheuttaa useat eri hengitystiemikrobit. Kennelyskän tärkein ehkäisykeino on rokottaminen. Vaikka rokotukset eivät täysin pysty estämään tartuntoja, niiden avulla kennelyskätilannetta pystytään pääsääntöisesti hallitsemaan. Tutkimustietoa uusien hengitystievirusten ominaisuuksista tarvitaan lisää, jotta niiden merkitys koirien taudinaiheuttajina pystytään arvioimaan ja tartuntoja voidaan ehkäistä. Koirien hengitystieviroosien yleisyyttä ja aiheuttajia Suomessa tulee seurata, jotta mahdolliset uudet ja vakavat epidemiat tunnistetaan ja saadaan hallintaan ajoissa. Kirjallisuuskatsaukseen koottu tieto koirien virusperäisistä hengitystieinfektioista voi tukea esimerkiksi eläinlääketieteen ammattilaisia potilastyössä, hengitystievirustartuntojen ehkäisyssä ja epidemiaselvityksissä.
  • Palosaari, Suvi (Helsingin yliopisto, 2019)
    Varsojen hypoksinen iskeeminen enkefalopatia (HIE) on vastasyntyneiden varsojen yleisin neurologinen sairaus. Taudin patofysiologia on monimuotoinen ja sitä ei ymmärretä vieläkään täydellisesti. Sairauden diagnosointimahdollisuudet ovat rajalliset, eikä täysin luotettavaa ante mortem-testiä ole olemassa. Diagnosointi perustuu varsan ja emän historiaan, oirekuvaan ja muiden sairauksien poissulkemiseen. Oireilu voi vaihdella vaurion vakavuudesta riippuen lievästä epänormaalista käyttäytymisestä vakaviin kouristuksiin. Hoito on tukihoitoa, joka vaihtelee riippuen sairauden vakavuudesta. Hoito koostuu mm. riittävän hapensaannin turvaamisesta, verenpaineen ylläpidosta, kouristusten estosta ja riittävän ravinnonsaannin varmistamisesta. HIE:en sairastuneiden varsojen ennuste on hyvä, jopa noin 80 % paranee tukihoidolla. Ihmisillä sairautta on tutkittu varsoja enemmän. Ihmisillä vauvojen HIE:n hoidossa käytetään mm. aivojen ja kehon ydinlämpötilan viilentämistä. Tällä hetkellä tutkimus kohdistuu antioksidanttisia, anti-inflammatorisia, antiapoptoottisia ja antieksitotoksisia ominaisuuksia sisältäviin yhdisteisiin, joiden toivotaan vähentävän hypoksisesta iskemiasta johtuvaa aivovauriota. Kirjallisuuskatsauksen tarkoituksena oli koota nykytietämys aiheesta ja tarkastella sairautta myös ihmisillä tutkittujen ja käytettyjen hoitojen kannalta. Hypoxic Ischemic Encephalopathy (HIE) is the most common neurological disease among foals. Pathophysiology of HIE is complex and it isn’t completely understood. There are limited possibilities to diagnose the disease, and so far there is no reliable ante mortem-test available. Diagnosis is based on the anamnese of the foal and mare, the foal’s symptoms and excluding other diseases. Symptoms can vary depending on the severity of the disease from mild abnormal behaviour to severe seizures. Treatment is mostly supportive care, which varies depending on the severity of the disease. Treatment consists of making sure that the oxygen requirements are met, securing normal blood pressure, blocking seizures and taking care of nutrition of the foal. The prognosis for HIE foals is good, as many as approximately 80 % recover with supportive care. There has been more extensive research done in humans than in horses. Therapy for babies who suffer from HIE includes among other things cooling the brain and core temperature. At the moment the research concentrates on antioxidative, anti-inflammatory, antiapoptotic and anti-excitotoxic drugs. The research into these drugs is conducted in order to investigate their potential to diminish the brain damage caused by HIE. The purpose of this review is to round up the current knowledge of HIE in horses and also compare the research done and treatments used for humans.

View more