Faculty of Veterinary Medicine

 

Recent Submissions

  • Snellman, Anna (Helsingin yliopisto, 2020)
    Tässä tutkielmassa tarkastellaan särkikaloja väli-isäntinä hyödyntävien imumatolajien esiintyvyyttä, niiden tunnistamista ja merkitystä. Tutkielmassa keskitytään lähinnä imumatolajeihin, joiden pääisäntäeläimiä ovat nisäkkäitä, ja joilla on havaittu olevan kliinistä merkitystä myös ihmisille. Tutkielma sisältää kirjallisuuskatsauksen lisäksi alkuperäistutkimuksen, jossa selvitettiin Itämerestä pyydetyissä särjissä loisivien imumatojen esiintymistä. Tutkimuksen aikana tavoitteena oli myös selvittää, löydetäänkö särjistä Pseudamphistomum truncatum -lajin metacercarioita, sillä kyseisestä lajista oli tehty aiemmin havaintoja Kaakkois-Suomen alueella elävistä ketuista. Imumatojen esiintymisen selvittämisen lisäksi tutkielmassa perehdytään kalojen iänmääritykseen, joka voidaan tehdä esimerkiksi laskemalla hartian lukkoluun (cleithrum) kasvuvyöhykkeiden lukumäärä. Tutkimuksessa hyödynnettiin WHO:n vuonna 1995 julkaisemassa raportissa esiteltyä digestiomenetelmää, jolla imumatojen metacercaria-muotoja vapautettiin särkien lihaskudoksesta. Näytteinä olivat joitakin päiviä aiemmin preparoidut särkifileet, joita tutkittiin yhteensä 85 kappaletta. Fileet käsiteltiin loiskystien vapauttamiseksi mekaanisesti sauvasekoittimella ja kemiallisesti pepsiiniliuoksella. Syntynyt seos laskeutettiin suppilossa, ja selkeytysten jälkeen sedimentti kerättiin mikroskoopin avulla tarkasteltavaksi. Iänmääritykseen satunnaisesti valikoiduilta 20 särjeltä irrotettiin hartian lukkoluu. Keittämällä suoritetun puhdistuksen jälkeen luusta laskettiin mikroskoopin avulla kasvuvyöhykkeet, joiden lukumäärä vastaa kalan ikää vuosissa. Aineistossa havaittiin imumatojen metacercaria-muotoja 98 %:ssa tutkituista näytteistä. Valtaosan löydöksistä muodostivat kolme ulkonäöltään toisistaan erottuvaa metacercaria-tyyppiä. Lisäksi erotettiin silmämääräisesti ainakin kolmenlaisia digestion aikana vapautuneita imumatoja. Metacercarioita ja vapautuneita imumatoja kerättiin joiltakin laskentamaljoilta (noin 10 %:sta) erilleen ja lähetettiin PCR-menetelmällä suoritettavaan lajinmääritykseen. PCR-tulosten perusteella 46 %:ssa tutkituista särjistä tehtiin silmämääräisen morfologisen tunnistuksen perusteella P. truncatum -löydös. Iänmäärityksessä havaittiin kokonaisuutena positiivinen korrelaatio iän ja pituuden välillä. Tutkimuksessa löydettiin särjistä nisäkkäisiin tarttuvia imumatoja. Tämän tuloksen ja aiempien Euroopassa ja Venäjällä tehtyjen selvitysten perusteella voidaan olettaa, että kalaa ravintonaan käyttävillä nisäkkäillä on riski saada imumatoinfektio särjenlihasta. Ihmisiin ja kalaa syöviin lemmikkieläimiin kohdistuvaa riskiä voidaan kuitenkin pienentää etenkin, jos kalanliha kuumennetaan valmistuksen yhteydessä kauttaaltaan. Muita särkikaloja ei sisällytetty tutkimukseen, mutta myös niistä aiheutuva imumatoinfektioriski on todennäköisesti alueella suuri, koska monen lajin ekologinen lokero on jossakin elämänvaiheessa samankaltainen särjen kanssa.
  • Ordén, Anette (Helsingin yliopisto, 2020)
    Tämä lisensiaatin tutkielma on kirjallisuuskatsaus siedätyshoitomuodoista atooppisen dermatiitin hoidossa koiralla. Työn tarkoituksena on antaa lukijalle ajankohtaista tietoa koiran perusimmunologiasta, koiran atooppisen dermatiitin patofysiologiasta, diagnosoinnista ja oireenmukaisesta hoidosta, sekä siedätyshoitomuodoista atooppisen dermatiitin hoidossa koiralla. Työssä käydään läpi kolme siedätyshoitoreittiä ja kerrotaan niiden antotavasta, tehokkuudesta, turvallisuudesta, sekä tiivistetysti niiden hyvistä ja huonoista puolista. Atooppinen dermatiitti on erittäin yleinen ihosairaus koirilla ja sitä esiintyy n. 3-15%:lla koirapopulaatiosta. Jopa 58%:lla iho-oireilevista koirista diagnosoidaan atooppinen dermatiitti. Atooppisen dermatiitin syntyyn liittyy perinnöllinen alttius ja usein IgE-vasta-aineiden tuotanto ympäristön allergeeneja vastaan. Tyypillinen sairastumisikä on 6 kuukauden ja 3 vuoden välillä. Tyypillisimmät oireet ovat kutina ja siitä johtuvat toissijaiset ihomuutokset suunpielissä, silmänympäryksissä, korvissa, mahanalusessa, nivusissa, kainaloissa, varvasväleissä ja perineaalialueella. Allergiset reaktiot johtuvat yleensä liioitellusta ja haitallisesta immuunivasteesta yleensä haitatonta antigeenia, eli allergeenia vastaan. T-lymfosyyteillä on suuri rooli atooppisen dermatiitin patogeneesissä. Eri T-solupopulaatiot hallitsevat eri vaiheissa sairautta. Th2-vaste hallitsee atooppisen dermatiitin akuutissa vaiheessa, kun taas Th1-vaste hallitsee sairauden kroonisessa vaiheessa. Atooppisilla koirilla havaitaan lisääntynyt interleukiini (IL)4-, IL5-, IL6-, IL10-, IL13- ja IL31- sytokiinien tuotanto verrattuna terveisiin koiriin. Siedätyshoito muokkaa Th2-vastetta Th1-vasteen suuntaan, lisäämällä Treg-solujen määrää ja IL10:n tuotantoa ja vähentämällä IL4:n tuotantoa ja IgE-vasta-ainetasoja. Atooppisen dermatiitin oireenmukaiseen hoitoon kuuluvat allergeenin välttäminen, toissijaisten ihotulehdusten hoito, ihoa rauhoittavat shampoopesut, sekä paikalliset ja systeemiset kutinaa hillitsevät lääkkeet. Oireenmukainen hoito lievittää atooppiseen dermatiittiin liittyviä oireita, mutta ei paranna sairautta. Siedätyshoidolla sen sijaan on mahdollista muuttaa sairauden patogeneesiä ja parantaa sairaus. Siedätyshoitoon sisällytettävät allergeenit valitaan allergiatestin, joko intradermaalisen- tai verestä IgE-pitoisuuksia mittaavan testin perusteella. Siedätyshoidossa potilaaseen annostellaan allergeeniuutetta kasvavissa määrin, kunnes saavutetaan ylläpitoannos. Siedätyshoitoa voi antaa koirille ihonalaisesti (SCIT), kielen alle (SLIT) tai suoraan imusolmukkeeseen (ILIT). Kaikissa siedätyshoitomuodoissa vakavat haittavaikutukset ovat harvinaisia. SCIT:ssa ja ILIT:ssa potilasta joudutaan pistämään, kun taas SLIT:ssa allergeeniuute annostellaan suun kautta. SLIT:n tehon on tutkimuksissa todettu olevan verrattavissa SCIT:an tehoon. Toisaalta SLIT:ssa vaaditaan suurempia määriä allergeenejä verrattuna SCIT:aan ja ILIT:aan. Potilaat, jotka eivät vastaa SCIT:aan saattavat vastata SLIT:aan. Eläinlääkäreiden peruskoulutuksessa siedätyshoitoja käsitellään hyvin niukasti. Tämä työ antaa eläinlääkäreille tiivistetysti tietoa siedätyshoidosta ja siedätyshoitoreiteistä, joista eläinlääkäri voi keskustella omistajan kanssa hoitaessaan atooppisesta dermatiitista kärsivää koiraa.
  • Leikas, Katariina (Helsingin yliopisto, 2020)
    Oksenteleva ja syömätön kissa on yleinen pieneläinvastaanotolla tavattava potilas. Taustalla oleva sairaustila tulisi pyrkiä diagnosoimaan ja hoitamaan. Oireilun taustasyyn selvittäminen ei ole kuitenkaan aina yksinkertaista, eikä pitkälle etenevä diagnostiikka ole kaikissa oloissa mahdollista. Vaikka diagnoosiin päästäisiin, hoito ei aina poista oireilua nopeasti ja lääkitykset voivat jopa ylläpitää oireilua, esimerkiksi ärsyttämällä ruoansulatuskanavan limakalvoa. Pitkittynyt oireilu voi johtaa vakaviin komplikaatioihin, kuten syömättömyydestä seuraavaan rasvamaksan kehittymiseen. Näiden välttämiseksi, ja kissan hyvinvoinnin parantamiseksi, oireenmukainen hoito on tärkeää sisällyttää osaksi kissan kokonaisvaltaista hoitamista. Tämän kirjallisuuskatsauksen tarkoituksena on koota yhteen tämänhetkinen tutkimustieto yleisesti kliinisessä työssä käytettävistä oksennuksenesto-, mahansuoja- ja ruokahalua lisäävistä lääkeaineista kissalla. Työn kohderyhmänä on uransa alkuvaiheessa olevat kissoja hoitavat eläinlääkärit. Oksennusreaktio syntyy keskushermostossa oksennuskeskuksessa, joka saa viestejä oksennusta välittäviltä alueilta. Näillä alueilla sijaitsee runsaasti eri reseptoreita, joihin sitoutuessaan oksennuksenestolääkkeet estävät oksennusreaktion syntymisen. Reseptorien ja näiden välittäjäaineiden merkittävyydessä on lajikohtaisia eroja, mistä johtuen eri oksennuksenestolääkkeet eivät ole yhtä tehokkaita eri lajeilla. Suomessa kissalla yleisesti käytettäviä oksennuksenestolääkkeitä ovat maropitantti, ondansetroni ja metoklopramidi. Maropitantti ja ondansetroni ovat tehokkaita lääkeaineita kissan oksennuksenestossa, toisin kuin metoklopramidi. Kissalla näistä eniten on tutkittu maropitanttia, mutta tutkimuksia on vielä vähän. Tämänhetkisen tutkimustiedon perusteella ei tiedetä, onko näillä lääkeaineilla vaikutusta ainoastaan oksennusreaktion syntymiseen, vai helpottavatko ne myös pahoinvoinnin kokemusta. Mahansuojalääkkeitä käytetään kissalla yleisesti kliinisessä työssä, vaikka mahahaavan esiintyvyydestä kissalla ei ole tutkimustietoa. Myös mahansuojalääkkeistä löytyy vain vähän tutkimustietoa kissalla. Omepratsoli (protonipumppuinhi-biittori) ja famotidiini (H2-reseptorin antagonisti) nostavat tehokkaasti kissan mahalaukun pH:ta, ja näistä omepratsoli on merkitsevästi tehokkaampi kuin famotidiini. Sen sijaan muiden mahansuojalääkkeiden tutkimus on niukkaa. Mahansuojalääkkeiden käyttöä tulee harkita tapauskohtaisesti ja välttää turhaa käyttöä mahdollisten haittavaikutusten takia. Ruokahalua stimuloivat lääkeaineet ovat tukena monen syömättömän kissan hoidossa. Eniten tutkimustietoa tässä käyttötarkoituksessa löytyy mirtatsapiinista, joka lisää tehokkaasti kissan ruokahalua. Sitä on tutkittu stressiperäisen syömättömyyden hoidossa ja kroonista munuaisten vajaatoimintaa sairastavilla kissoilla. Akuutisti sairaalla kissalla tehtyjä ruokahalututkimuksia ei kuitenkaan ole. Lisäksi kliinisessä työssä on kokemusperäisesti käytetty ruokahalun stimulaatiossa syproheptadiinia ja bentsodiatsepiineja. Näiden tehosta ruokahalun stimulaatiossa ei ole tutkimustietoa
  • Soiluva, Johanna (Helsingin yliopisto, 2020)
    Hevosten kivun tunnistaminen on tärkeää niiden hyvinvoinnin varmistamiseksi. Kivun tunnistaminen voi kuitenkin olla haastavaa. Lisääntynyt liikkumisen epäsymmetria, mikä määritellään ontumaksi, on yhdistetty hevosen kokemaan kipuun. Aikaisessa vaiheessa havaittu ontuma, johon päästään puuttumaan asianmukaisesti, vähentää riskiä vakavampiin vammoihin. Tämän takia ontumisen tutkiminen on tärkeä osa hevosen kivun tutkimista. Tässä alkuperäistutkimuksen sisältävässä tutkielmassa selvitettiin hevosen submaksimaalisessa rasitustestissä mitattavan syketason ja sykevälivaihtelun yhteyttä ontumaan. Kivun on osoitettu nostavan syketasoa ja vähentävän sykevälivaihtelua. Kivun vaikutuksia sykearvoihin ei ole kuitenkaan aiemmin tutkittu submaksimaalisten rasitustestien osalta. Tämän tutkimuksen hypoteesina oli, että ontuvan hevosen syketaso on korkeampi ja sykevälivaihtelu vähäisempi kuin ontumattomalla hevosella. Tutkimuksemme tavoitteena oli löytää hevosten parissa toimiville ihmisille helpompia keinoja tunnistaa hevosen ontuma. Ontuman luotettava arviointi visuaalisesti on osoittautunut haastavaksi jopa kokeneille eläinlääkäreille. Rasitustestejä on käytetty hevosen suorituskyvyn mittaamiseen ja terveydentilan tutkimiseen. Rasitustestit voivat olla suorituskyvyn äärirajoilla tehtäviä maksimaalia rasitustestejä tai matalammalla rasitustasolla tehtäviä submaksimaalisia rasitustestejä. Eri käyttötarkoituksessa oleville hevosille ja eri tarpeisiin on kehitetty erilaisia testikäytäntöjä. Tutkimuspopulaatio koostui 30:stä ratsastuskouluhevosesta, jotka olivat olleet normaalissa käytössä ratsastustunneilla. Hevosille suoritettiin inertiaalisensoreita käyttäen ontumatutkimus, jonka jälkeen ne suorittivat este- ja kouluratsastuskäytössä oleville hevosille suunnitellun nelivaiheisen submaksimaalisen rasitustestin. Rasitustestin aikana hevosten sydämen toimintaa mitattiin sykesensorilla ja vyösarjalla (Equine H7, Polar, Suomi). Sykearvoista laskettiin sykevälivaihtelun arvot R-R-intervallien keskihajonta ja R-R-intervallien neliöllinen keskiarvo. Liikkeen epäsymmetrian ja sykearvojen välisiä yhteyksiä tutkittiin ei-parametrisella Spearmanin korrelaatiolla. 25:llä hevosella liikkeen epäsymmetria ylitti inertiaalisensorin raja-arvon ontumiselle. Rasitustestissä hevosten sykkeen keskiarvo oli 121 ja vaihteluväli 83–173. R-R-intervallien keskihajonnan vaihteluväli oli 12,9–590 ja keskiarvo 122. R-R-intervallien neliöllisen keskiarvon vaihteluväli oli 305–891 ja keskiarvo 543. Tutkimuksessa havaittiin tilastollisesti merkitsevä korrelaatio lisääntyneen liikkeen epäsymmetrian ja vähentyneen sykevälivaihtelun välillä erityisesti tarkasteltaessa sykevälivaihtelua R-R-intervallien keskihajonnalla (P-arvo alle 0,05). Yhteys ei kuitenkaan ollut yhtä selkeä kaikilla sykevälivaihtelua kuvaavilla muuttujilla eikä kaikissa rasitustestin vaiheissa. Vastaavasti syketasojen nousun yhteys lisääntyneeseen epäsymmetriaan oli nähtävissä vain tietyissä rasitustestin vaiheissa. Tässä tutkimuksessa ei ollut löydettävissä sellaisia raja-arvoja, joilla ontuvat hevoset olisi voitu erottaa ontumattomista rasitustestin tulosten perustella. Tämän tutkimuksen perusteella syketasojen ja sykevälivaihtelun mittaaminen ei anna merkittävää lisätietoa hevosen liikkumisen epäsymmetriasta ja mahdollisesta kivusta verrattuna ontumatutkimukseen. Hevosten parissa toimivien ihmisten avuksi kaivataan edelleen helpompia tapoja tunnistaa hevosten kipu.
  • Kyöstilä, Riikka (Helsingin yliopisto, 2020)
    Sioilla imetys ja negatiivinen energiatase estävät kiiman ilmenemisen imetyksen aikana. Emakolle voidaan saada aikaan kiima imetyksen aikana keskeytetyn imetyksen avulla. Tällöin emakko vieroitetaan porsaistaan osaksi aikaa vuorokaudesta noin viikon ajaksi. Tiineytyksen jälkeen emakko voi jatkaa porsaiden imetystä. Porsaiden on havaittu tutkimuksissa hyötyvän asteittaisesta vieroituksesta ja myöhemmästä vieroitusiästä paremman syönnin, kasvun ja suoliston terveyden muodossa. Keskeytetyn imetyksen vaikutuksista emakon hedelmällisyyteen kaivataan lisätietoa, sillä aiemmat tulokset ovat olleet vaihtelevia. Tämän työn tutkimusosiossa kuvataan neljä viikkoa porsimisen jälkeen aloitetun keskeytetyn imetyksen, ja neljä viikkoa sen jälkeen jatkuneen ryhmäimetyksen vaikutuksia emakoiden hedelmällisyyteen. Tavoitteena on selvittää eroja hedelmällisyyden tunnusluvuissa (kiiman ilmeneminen, tiinehtymis- ja porsimisaste, sekä tuleva pahnuekoko) emakoiden välillä eri porsimiskerran, imetysajan pituuden tai kuntoluokan mukaan. Lisäksi tavoitteena on tutkia follikkelikasvua ja emakoiden kokemaa stressiä keskeytetyn imetyksen aikana. Tutkimuspopulaation koko oli 23 emakkoa, jotka porsivat vapaaporsituksessa 3–5 emakon ryhmäimetysosastolla vuosien 2017–2018 aikana. Yhteensä porsimisia kertyi 33. Neljä viikkoa porsimisen jälkeen aloitettiin viikon kestävä keskeytetty imetys, jonka aikana emakoiden munasarjojen follikkelikasvua mitattiin ultraäänitutkimuksin. Lisäksi emakoilta kerättiin sylkinäytteitä kortisolin määritystä varten ja verinäytteitä progesteronin määritystä varten. Emakot punnittiin, ja selkärasvan paksuus mitattiin ultraäänimenetelmällä noin viikkoa ennen porsimista sekä keskeytetyn imetyksen aloituspäivänä. Neljän viikon kuluttua tiineytyksestä emakoille tehtiin tiineystarkastus. Porsaiden synnyttyä kerättiin tiedot pahnuekoosta. Ensikot ilmensivät kiiman heikommin (57 %) vanhempiin emakoihin nähden (92 %) (p-arvo 0,021). Ensikot myös menettivät merkitsevästi enemmän selkärasvan paksuuttaan (-33 %) emakoihin nähden (-15 %) (p-arvo 0,01). Tiinehtymisaste oli keskimäärin 79 % (ei merkitsevää eroa porsimakertojen välillä). Imetyskauden pituus keskeytetyn imetyksen alkaessa vaikutti merkitsevästi tiinehtyvyyteen (<28 vrk 40 %, >28 vrk 87 %) (p-arvo 0,02). Vanhojen emakoiden (porsimakerta 5–7) porsimisaste oli heikompi (46 %) muihin nähden (88 %) (p-arvo 0,03). Keskeytetyllä imetyksellä saavutettiin onnistunut follikkelikasvu ovulatoriseen kokoon (keskiarvo 6,51 mm). Emakoiden syljen kortisolipitoisuuden havaittiin kasvavan iltapäivää kohden keskeytetyn imetyksen 1., 5. ja 7. päivänä. Johtopäätöksenä voidaan todeta, että neljän viikon imetyksen jälkeen aloitettu keskeytetty imetys mahdollistaa emakoiden tiineytyksen imetyksen aikana. Tiineytyksen jälkeen emakko voi jatkaa imetystä, ja näin porsaat voidaan vieroittaa vanhempina. Nuori ikä (ensikko), voimakas laihtuminen ja lyhyt imetyskausi keskeytetyn imetyksen alkaessa voivat johtaa heikompiin hedelmällisyystuloksiin. Keskeytetty imetys saattaa aiheuttaa emakoille stressiä, mikä voi heikentää hedelmällisyyttä.
  • Salmio, Sara (Helsingin yliopisto, 2020)
    Oksentelu ja pahoinvointi ovat yleisiä syitä tulla koiran kanssa eläinlääkärin vastaanotolle. Ne voivat aiheutua lukuisista eri syistä, kuten esimerkiksi myrkytyksistä, lääkeaineista, sairaustiloista tai matkustuksesta. Oksentelun ja pahoinvoinnin lääkehoitoon on useita eri vaihtoehtoja. Lääkitysvalinnan perustana tulisi ymmärtää oksentamisen ja pahoinvoinnin fysiologiaa koiralla. Olisi hyvä myös pitää mielessä oksentamisen ja pahoinvoinnin syyt ja seuraukset. Esimerkiksi oksentamisella voi olla useita haittavaikutuksia, kuten riski aspiraatioon tai vakavaan kuivumistilaan mutta toisaalta esimerkiksi vierasesine- tai myrkytysepäilyssä oksennuksenestolääkkeitä ei tulisi käyttää. Pahoinvointi on subjektiivinen tuntemus, jota usein seuraa oksentaminen. Pahoinvoinnin mekanismit eivät ole vielä kovin hyvin tunnetut ja sitä voi olla vaikea arvioida koiralla. Tällä hetkellä pahoinvoinnin arviointi ja pahoinvoinninestolääkkeiden tutkiminen perustuvat käyttäytymisen subjektiiviseen havainnointiin. Maropitantti, ondansetroni ja metoklopramidi ovat yleisesti koiralla käytettyjä lääkeaineita oksentamisen ja pahoinvoinnin hoitoon, joista maropitantilla ja metoklopramidilla on tällä hetkellä koiralla myyntilupa Suomessa. Vertailututkimusten perusteella ondansetronilla ja maropitantilla on paras teho eri aiheuttajien aikaansaamassa oksentamisessa. Pahoinvoinnin estämiseen on tutkittu lähinnä samoja lääkeaineita kuin oksentamisen estämiseen. Tutkimustulokset ovat ristiriitaisia ja vertailututkimuksia on vain yksi. Siinä ondansetronilla oli parempi teho kuin maropitantilla ja metoklopramidilla sisplatiinin aiheuttamaan pahoinvointiin. Tällä hetkellä kirjallisuuden perusteella ei voida tehdä selkeää johtopäätöstä siitä, mikä on paras pahoinvoinninestolääke. Mahansuojalääkkeistä koirilla käytetään yleisimmin histamiini-2-reseptorin antagonisteja famotidiinia ja simetidiiniä, protonipumpun estäjää omepratsolia sekä sukralfaattia. Suomessa on tällä hetkellä myyntilupa koiralle vain simetidiinillä. Histamiini-2-reseptorin antagonisteista tehokkain lääke on famotidiini. Mainituista mahansuojalääkkeistä omepratsoli on kuitenkin tehokkain mahalaukun pH:n nostaja. Mahansuojalääkkeillä on myös mahdollisia haittavaikutuksia, kuten vaikutukset muiden lääkeaineiden imeytymiseen ja toleranssin kehittyminen. Nämä tulee pitää mielessä lääkitysvalintaa tehdessä. Kliinisiä vertailututkimuksia tarvittaisiin lisää, jotta voitaisiin tehdä johtopäätöksiä eri lääkkeiden paremmuudesta eri käyttöindikaatioissa.
  • Kauppinen, Oili (Helsingin yliopisto, 2020)
    Tämä lisensiaatintutkielma sisältää alkuperäistutkimuksen, joka liittyy Katja Hautalan väitöskirjatyöhön. Tutkielman tarkoituksena on esittää hevosen suolinkaisten eli Parascaris spp. aiheuttamien tartuntojen esiintyvyys alle kolmevuotiailla Suomessa asuvilla hevosilla sekä fenbendatsolin ja pyranteelin teho tartuntojen hoidossa. Parascaris spp. ovat nuorten hevosten yleisimpiä ja eniten oireita aiheuttavia sisäloistartunnan aiheuttajia. Viime vuosina maailmalla on raportoitu sekä fenbendatsolin että pyranteelin heikentyneestä tehosta tartuntojen hoidossa, joten tilanteen kartoittaminen myös Suomessa oli tarpeellista. Aiemman matolääkeresistenssiin ja lääkityskäytäntöihin liittyvän tutkimustiedon perusteella oli oletettavaa, että fenbendatsolilla olisi hyvä ja pyranteelilla heikentynyt teho Parascaris spp. infektioiden hoidossa. Prevalenssitutkimukseen osallistui 95 tallilta 367 alle kolmevuotiasta hevosta. Hevosten lantanäytteet analysoitiin modifioidulla Mini-Flotac®-menetelmällä. Lääketutkimukseen otettiin mukaan hevoset, joiden lantanäytteessä oli vähintään 200 epg (eggs per gram) Parascaris spp. munia. Hevoset jaettiin kolmeen eri lääkitysryhmään: fenbendatsolilla lääkittäviin, pyranteelilla lääkittäviin ja kontrolliryhmään. Lääkityksen teho tutkittiin FECRT (faecal egg count reduction test) -menetelmällä 10–14 päivän kuluttua lääkityksestä. Koko tutkimuspopulaation Parascaris spp. prevalenssi oli 38 %. Tartuntojen esiintyvyys oli sitä suurempi, mitä nuorempi ikäluokka oli kyseessä. Tässä tutkimuksessa havaittu prevalenssi oli suurempi kuin aiemmin Suomessa raportoiduissa tutkimuksissa ja ennen tutkimusta tehdyssä hypoteesissa. Fenbentasolin teho Parascaris spp. tartuntojen hoidossa oli hyvä, kuten etukäteen oletettiinkin. Pyranteelin teho oli sen sijaan joillain talleilla selvästi alentunut, ja teho oli jopa alhaisempi kuin hypoteesissa oletettiin. Kontrolliryhmän tulokset osoittivat, että merkittävää madonmunien määrän alenemaa ei tapahdu ilman lääkitystä kahden viikon seurantajaksolla. Tulosten perusteella Suomessa Parascaris spp. tartunnat tulisi hoitaa lääkeaineella, jonka teho tunnetaan tallikohtaisesti. Lantanäytteiden tutkiminen sekä tartunnan diagnosoimiseksi että valitun lääkeaineen tehon varmistamiseksi on suositeltavaa. Alle yksivuotiaille hevosille lääkitystä tulee harkita myös niissä tapauksissa, joissa lantanäytteessä ei havaita Parascaris spp. munia tartuntojen patogeenisuuden ja yleisyyden vuoksi. Uutta tutkimustietoa matolääkkeiden resistenssistä tarvitaan edelleen, koska resistenssi on ilmiönä jatkuvasti muuttuva ja lääkityskäytännöt vaikuttavat sen kehittymiseen ja esiintymiseen.
  • Autio, Iida (Helsingin yliopisto, 2020)
    Cronobacter spp. eli kronobakteerit voivat aiheuttaa vakavia sairauksia vastasyntyneille, vanhuksille ja immuunipuutteisille aikuisille. Maailmalla on raportoitu useita kronobakteerien aiheuttamia taudinpurkauksia, joissa vastasyntyneiden infektiot on yhdistetty jauhemaisen äidinmaidonkorvikkeen käyttöön. Tämän kirjallisuuskatsauksen tarkoituksena on koota tietoa kronobakteereista sekä syventyä niiden aiheuttamiin elintarvikehygieenisiin riskeihin, erityisesti jauhemaisissa äidinmaidonkorvikkeissa. Kronobakteerit ovat gramnegatiivisia sauvoja, jotka säilyvät pitkiä aikoja kuivissa olosuhteissa ja pystyvät muodostamaan biofilmejä erilaisille pinnoille. Kronobakteerien todennäköisin reservuaari on kasvimateriaali, mutta kronobakteereita on eristetty monista elintarvikkeista sekä ympäristönäytteistä. Kaikkia kronobakteerisuvun bakteereita pidetään tällä hetkellä opportunistisina patogeeneina. Kronobakteerit voivat aiheuttaa vastasyntyneille muun muassa kuolioista suolistotulehdusta, verenmyrkytystä sekä aivokalvontulehdusta. Kuolleisuus kronobakteeri-infektioissa on vastasyntyneillä ja pikkulapsilla keskimäärin 26,9 %. Jauhemaisia äidinmaidonkorvikkeita valmistavien elintarvikelaitosten riskienhallinta perustuu mahdollisten kronobakteerilähteiden tuntemiseen koko tuotteen valmistusprosessin ja elinkaaren osalta. Kronobakteerit eivät selviä pastöroinnista, joten lopputuotteen bakteerit ovat peräisin joko tuotantoympäristöstä kontaminaationa, korvikkeeseen tehtaassa lisättävistä ainesosista, jotka eivät kestä kuumennusta, tai äidinmaitokorvikkeen sekoituksesta kotona. WHO on luonut äidinmaidonkorvikkeiden käyttöön tarkat ohjeistukset, jotka korostavat yli 70 °C veden käyttöä jauhemaisen äidinmaidonkorvikkeen valmistuksessa kronobakteeririskin pienentämiseksi. Kronobakteeririskin pienentämisessä ovat avainasemassa turvalliset äidinmaidonkorvikkeet, kuluttajien neuvonta turvalliseen äidinmaidonkorvikkeiden käyttöön sekä riskiryhmien kanssa työskentelevien ammattihenkilökunnan koulutus.
  • Blomqvist, Pia (Helsingin yliopisto, 2020)
    Tämä lisensiaatin tutkielma on kirjallisuuskatsaus, jonka tarkoituksena on esitellä suomalaista hanhenlihantuotantoa alkutuotannosta elintarvikkeeksi ja verrata sitä ulkomaalaiseen tuotantoon. Tutkielman tavoitteena oli myös tutustua käytännössä suomalaisen hanhenlihantuotannon eri osa-alueisiin ja hanhien hyvinvointiin. Kirjallisuuskatsaukseen koottu tieto pohjautuu ulkomaalaiseen kirjallisuuteen, Suomen lainsäädäntöön sekä suomalaisen hanhitilan käytäntöihin. Hanhenlihan tuotanto Suomessa on hyvin vähäistä, vaikka Aasiassa ja Keski-Euroopassa kasvatusta on paljon. Suomalaisesta tuotannosta ei ole koottua tietoa, minkä takia oli tarpeellista tehdä kuvaus suomalaisesta tuotannosta. Hanhia kasvatetaan maailmalla sekä lihan että rasvamaksan takia. Myös hanhien höyhenet ovat haluttuja ja niitä käytetäänkin paljon esimerkiksi tyynyissä ja vaatteissa. Hanhia kasvatetaan sekä lattiakasvattamoissa että ulkotiloissa. Suomessa hanhet kasvatetaan ulko- ja sisätiloissa lintujen päästessä kesällä laiduntamaan ympäri vuorokauden. Myös munivat emohanhet sekä poikaset pääsevät laitumelle. Hanhien tarvitsema tila on määrätty laissa ja siihen vaikuttaa hanhen ikä ja käyttötarkoitus. Hanhia voidaan ruokkia viljalla, täysrehulla ja laidunalueen vihreällä kasvustolla. Hanhet sopeutuvat hyvin erilaisiin ruokavalioihin ja pärjäävät karummissakin olosuhteissa. Hanhet ovat yleisesti ottaen terveitä lintuja, mutta niiden sairauksista Suomessa ei ole kattavaa tietoa. Hanhien terveyden voidaan olettaa olevan melko hyvä, sillä suomalaisen siipikarjan terveys on lähtökohtaisesti hyvä. Suomessa hanhet teurastetaan lähinnä yhdessä pienimuotoisessa teurastamossa, jossa tainnutus tehdään paineilmaa käyttävällä pulttipistoolilla. Teurastus ja lihanleikkuu tehdään pääosin käsin, laitteita käytetään lähinnä kyninnässä ja kalttauksessa. Lihantarkastus tehdään teurastuksen jälkeen. Elintarvikkeena hanhi on hyvälaatuisen proteiinin sekä rasvan lähde. Hanhi soveltuu hyvin ominaisuuksiltaan Suomessa kasvatettavaksi kestävyytensä vuoksi. Hanhentuotannon ekologisuuteen vaikuttaa nopea kasvu ja ruokavalio, joka hyödyntää ihmisravinnoksi soveltumatonta rehua. Hanhentuotanto muun maatalouden yhteydessä voi lisätä luonnon monimuotoisuutta ja elintarviketuotannon kestävää kehitystä. Tätä tutkielmaa voidaan soveltaa muiden vesilintujen tuotantoon. Lisäksi koottua tietoa voidaan hyödyntää opetuksessa.
  • Kapiainen, Suvi (Helsingfors universitet, 2016)
    Only little data is available on seroprevalence of tick borne diseases in Finnish dogs. Worldwide these diseases, anaplasmosis being one of them, are relatively widely studied. In some European countries the disease has become more common than earlier and it has spread more towards North just in the last few years. The aim of this study was to investigate the seroprevalence of Anaplasma phagocytophilum –bacterium in Finnish dogs, the PCR-positivity in relation with seropositivity and the risk factors for exposure to a vector borne pathogen. The hypotheseis were that Anaplasma phagocytophilum is underdiagnosed in Finland, there are more Anaplasma phagocytophilum -infections and seropositive dogs in the southern parts of Finland and that hunting dogs are more susceptible for Anaplasma phagocytophilum -seropositivity compared to pet dogs. For material, 390 canine blood samples (serum, EDTA) were collected all around Finland. Of these samples, 50 were from hunting dogs. DNA was extracted from the EDTA-samples and with real-time -PCR the PCR-positive, bacteremic dogs, were spotted. Seropositivity was tested from the serum samples by using commercial SNAP 4Dx-test. The seroprevalence of anaplasmosis in Finnish dogs was 4,6% (18/390) and in hunting dogs 4,0% (2/50). Regionally in Åland there were more seropositive dogs than elsewhere in Finland. In Åland the seropositivity was 45% (9/20). Small dogs were more often seropositive than large dogs. Only two Finnish dogs were PCR-positive (2/390), meaning they had Anaplasma phagocytophilum -infection. These two dogs were seronegative. This study suggests that canine anaplasmosis is an important tick borne disease in Finnish dogs. The results show that dogs are commonly exposed to anaplasmosis especially in Åland islands and small dogs may be more susceptible to infection than large. It is unclear at this point if the prevalence of Anaplasma phagocytophilum -exposure will increase in other parts of the country due to the climate change and the northern spread of Ixodes ticks. The prevalence of actual infection is low. Because of this low number of Anaplasma phagocytophilum -positive dogs, no risk factors for infection could be identified in our study. Therefore, future studies with larger number of infected dogs are necessary to better understand the risk factors associated with Anaplasma phagocytophilum -infections in dogs and in people.
  • Grönthal, Thomas (Helsingfors universitet, 2012)
    Metisilliiniresistentin Staphylococcus pseudintermedius -bakteerin (MRSP) leviäminen on 2000-luvulla yleistynyt ongelma pieneläinlääketieteessä. Se aiheuttaa ongelmia hankalahoitoisten infektioiden ja lisääntyneiden hoitokustannusten kautta. Bakteeri kykenee lisäksi aiheuttamaan sairaalaepidemioita. Sellainen koettiin Yliopistollisen eläinsairaalan Pieneläinsairaalassa vuosina 2010 – 2011. Tämän lisensiaatin tutkielma on kaksiosainen. Kirjallisuusosiossa annetaan tietoa MRSP:stä, sen kyvystä tulla resistentiksi tavallisimmille mikrobilääkkeille, sekä MRSP-infektion hoidosta. Tutkimusosiossa kuvaillaan Pieneläinsairaalan MRSP-epidemian vaiheet ja vastustustoimenpiteet, sekä selvitetään tartunnalle altistaneita tekijöitä tapaus-verrokkitutkimuksella. Marraskuussa 2010 Pieneläinsairaalassa tehtiin ensimmäinen moniresistentti MRSP-löydös. Tavattu kanta oli vastustuskykyinen erytromysiinille, klindamysiinille, sulfa-trimetopriimille, enrofloksasiinille, gentamisiinille, sekä kloramfenikolille. Kanta oli herkkä vain fusidiinihapolle ja amikasiinille. Seurantajakson (1.11.2010 – 31.10.2011) aikana epidemiakanta eristettiin kaikkiaan 55 potilaalta, joilta 24:llä MRSP löydettiin infektiopesäkkeestä. 15 tapauksessa kyseessä oli leikkaushaavainfektio. Loput löydökset (n=31) tehtiin seulontanäytteistä. Pieneläinsairaalan tapauskertymä osastopotilailla oli 2,2 % (55/2483). Riskitekijöiden selvittämistä varten kerättiin tiedot MRSP-tapauspotilaista, sekä 213 kontrollipotilaasta, joilta oli otettu MRSP-negatiivinen seulontanäyte seurantajakson aikana. Tutkitut muuttujat liittyivät potilaan seurantajakson aikana saamaan lääkehoitoon, potilaalle tehtyihin toimenpiteisiin, sekä potilaan käynteihin eri osastoilla. Tilastollisesti merkittäviä, MRSP-kantajuudelle tai infektiolle altistavia tekijöitä, olivat ihorikko (OR 12,9; p: <0,0001), kirurginen toimenpide (OR 9,8, p: <0,0001), mikrobilääketerapia (OR 11,1; p: <0,0001), sekä teho-osastohoito (OR 2,0; p: 0,036). Se oliko kirurginen toimenpide ortopedinen vai ei (OR 1,8; p: 0,13), tai oliko se tehty päivystyskirurgiana (OR 1,0; p: 1,0) ei ollut tilastollisesti merkittävä tekijä. Mahahapposalpaajahoito ei altistanut tartunnalle (OR 1,6; p: 0,15). Tulokset ovat alustavia ja niistä suoritetaan vielä lisätutkimuksia sekoittavien tekijöiden hallitsemiseksi. Pieneläinsairaalassa tehtiin epidemia-aikana mittavia vastustustoimenpiteitä. Riskipotilaita seulottiin aktiivisella näytteenotolla ja Pieneläinsairaalaan perustettiin kohorttiosasto tunnettujen kantajapotilaiden hoitoa varten. Sairaala jaettiin lisäksi eri alueisiin joihin eri riskiluokan potilaat ohjattiin. Sairaalassa otettiin myös lukuisia ympäristönäytteitä. Vastustustoimilla uusien tautitapausten esiintyminen väheni. Helmikuussa 2012 tilanne näyttää rauhoittuneen. Saadut tulokset tukevat ja täydentävät aiempia tutkimuksia, ja antavat lisätietoa riskipotilaiden tunnistamisen helpottamiseksi. Vaikka lisää tutkimuksia riskitekijöistä vielä tarvitaan, niiden tunteminen mahdollistaa torjuntakeinojen oikean kohdentamisen ja epidemiapurkausten ehkäisemisen.
  • Berghem, Fiia (Helsingfors universitet, 2013)
    Tutkimuksen tavoitteena oli selvittää lonkkakuvaustuloksen ja kliinisen oireilun välistä yhteyttä saksanpaimenkoirilla. Työ liittyi laajempaan lonkkatutkimusprojektiin, jonka tarkoituksena oli paikantaa lonkkadysplasiaan vaikuttavia geenejä eri roduissa sekä selvittää lonkkadysplasian kehittymiseen ja siihen liittyvään kliiniseen oireiluun vaikuttavia ympäristötekijöitä. Lonkkadysplasia on yleinen ortopedinen sairaus suurilla koiraroduilla. Se on kvantitatiivinen ominaisuus, jonka ilmenemiseen vaikuttavat perintötekijöiden lisäksi useat eri ympäristötekijät, kuten ruokinta ja liikunta. Lonkkadysplasialle alttiit koirat syntyvät normaalilonkkaisina ja kehittävät merkkejä lonkkien löysyydestä heti ensimmäisten elinviikkojen aikana. Nivelen löysyys mahdollistaa lonkkaluun pään subluksaation ja altistaa sekä pehmytkudos- että luustorakenteet epänormaalille kuormitukselle. Tämän seurauksena lonkkanivel kehittyy väärän malliseksi ja epänormaali kuormitus jatkuu. Lonkkadysplasian seurauksena kehittyy osteoartriittia, josta johtuu suurin osa aikuisten koirien lonkkadysplasiaan liittyvistä oireista. Kroonisten kipuoireiden tunnistamisessa voidaan käyttää sitä varten kehitettyä indeksiä (Helsinki Chronic Pain Index, HCPI) tai erilaisia visuaalisia arviointiasteikkoja. Tutkimus toteutettiin kyselykaavakkeella, johon koirien omistajat kävivät vastaamassa internetissä. Lomakkeessa kysyttiin koiran perustietojen ja linjan lisäksi mm. lonkkakuvaustuloksesta, oireista, yleistilasta, käytetyistä hoidoista ja muista vioista. Yleistilaa koskevien kysymysten perusteella laskettiin HCPI, ja lomakkeessa oli lisäksi kaksi visuaalista arviointiasteikkoa koiran liikuntavaikeuksien ja elämänlaadun arviointiin. Lomakkeeseen oli tullut aineiston käsittelyn aloittamiseen mennessä 260 vastausta koskien saksanpaimenkoiria, joilla oli virallinen lonkkakuvaustulos. Tulokset käsiteltiin tilastollisesti. Tulosten perusteella lonkkadysplasiasta kärsivät koirat oireilevat yleisemmin, nuorempina, ja niillä on enemmän erilaisia oireita kuin lonkiltaan terveiksi kuvatuilla koirilla. Aineiston perusteella dysplastisille koirille tyypillisimpiä oireita ovat jänislaukka, vaikeudet päästä ylös levon jälkeen ja vaikeudet hypätä. Sen sijaan kivun ääntely ja peitsaaminen eivät näyttäneet saksanpaimenkoirilla liittyvän lonkkadysplasiaan. Myös HCPI oli korkeampi huonon lonkkakuvaustuloksen saaneilla koirilla, mikä kertoo niiden kärsivän useammin kroonisesta kivusta. Lonkkakuvaustuloksen lisäksi HCPI:iin vaikuttivat koiran ikä, paino, osa käytetyistä hoidoista sekä selkä-, polvi- ja kyynärviat. Saksanpaimenkoiran eri linjojen välillä ei ollut eroa lonkkadysplasian esiintyvyydessä, mutta sen sijaan käyttölinjaisuus näytti suojaavan lonkkadysplasiaan liittyviltä kliinisiltä oireilta näyttelylinjaisiin verrattuna.
  • Talvitie, Salla (Helsingfors universitet, 2014)
    Bakteerit voivat kasvaa plantonisesti eli vapaana nesteessä tai ne voivat kasvaa kiinnittyneenä elolliseen tai elottomaan alustaan. Alustassaan kasvavia mikrobiyhteisöjä kutsutaan biofilmeiksi. Yli 99,9 % bakteereista kasvaa biofilmeissä. Biofilmi muodostuu mikrobeista, joita voi olla yhtä tai useampaa lajia. Bakteerit tuottavat ympärilleen soluväliainetta, joka koostuu erilaisista ekstrasellulaarisista polymeerisistä materiaaleista (EPS) kuten polysakkarideista, proteiineista ja DNA:sta. Biofilmit ovat huomattava ongelma ihmis- ja eläinlääketieteessä, sillä ne ovat osallisena noin 80 %:ssa kaikista ihmisten mikrobiologisissa infektioissa. Biofilmeissä kasvavat bakteerit ovat 10–1000 kertaa resistentimpiä kuin planktoniset bakteerit. Biofilmien resistenssimekanismeja ovat muun muassa heterogeenisyys (monimuotoisuus), lisääntynyt mutaationopeus, antimikrobisia aineita ulospumppaavat pumput ja hidas kasvunopeus. Biofilmit on yhdistetty moniin vaikeasti parannettaviin infektioihin. Eläimillä ne ovat osallisina muun muassa haava- ja vierasesineinfektioiden, osteomyeliitin (luuydintulehdus), utaretulehduksen, keuhkotulehdusten ja monien muiden sairauksien taudinaiheutuksessa. Biofilmien diagnosointi on haastavaa, sillä perinteisillä osoitus- ja hoitomenetelmillä ei saavuteta hyviä tuloksia. Biofilmien diagnosointiin voidaan käyttää mikroskopointia, erilaisia värjäyksiä, viljelymenetelmiä ja DNA-pohjaisia menetelmiä. Näissä kaikissa on omat hyvät ja huonot puolensa. Biofilmien hoito on vaikeaa. Sen vuoksi on tärkeää kyetä ehkäisemään niiden muodostumista. Tärkein keino niiden ehkäisyssä on käyttää hoitotoimenpiteissä aseptisia menetelmiä, jolloin bakteerit eivät pääse kolonisoitumaan. Joskus voidaan käyttää antibiootteja biofilmien muodostuksen ehkäisyyn, sillä planktoniset bakteerit ovat herkkiä antibiooteille toisin kuin biofilmissä kasvavat bakteerit. Antibioottien ehkäisevä käyttö voi kuitenkin suosia resistenttien bakteerikantojen kehittymistä. Vierasesineinfektioiden ehkäisyssä voidaan käyttää erilaisilla antimikrobisilla aineilla päällystettyjä vierasesineitä. Antibiootit eivät ole tehokas keino hoitaa biofilmejä. Niiden hoitoon voidaan käyttää mekaanista poistoa, lääkehunajaa tai erilaisia fysikaalisia menetelmiä kuten ultraääntä
  • Jokinen, Olli (Helsingfors universitet, 2014)
    Koirien käytösongelmat ovat länsimaissa yleisiä ja ovat yleinen syy koirien uudelleensijoittamiseen tai eutanasiaan. Koiran kontrolloimaton aggressiivinen käyttäytyminen on hyvinvointiongelma, joka voi aiheuttaa suoran vaaran koiran omistajalle, muille eläimille sekä koiralle itselleen. Yleisin käytösongelma, jonka takia koiranomistajat hakeutuvat käytösneuvojalle Yhdysvalloissa ja Isossa-Britanniassa on aggressio vieraita ihmisiä kohtaan. Koirien luovuttaminen uuteen kotiin alle kahdeksan viikon iässä, sekä sosiaalisilta ominaisuuksiltaan monipuoliset kasvatusolosuhteet elinviikkojen 4-12 aikana ovat ulkomaisissa tutkimuksissa yhdistetty vähentyneeseen aggressio- ja pelkokäyttäytymiseen aikuisena. Suomessa koirien luovutusiän jakaumaa ja sen yhteyttä aggressio- ja pelkokäyttäytymiseen ei ole tutkittu, eikä kartoitusta kasvatusolosuhteiden ominaisuuksista ole aiemmin tehty. Suomen Kennelliiton sääntöjen mukaan koiraa ei tule luovuttaa alle seitsemänviikkoisena, mutta luovutuksen ylärajaa ei ole määritetty. Tästä huolimatta sosiaalisessa mediassa on ollut paljon keskustelua luovutusikäsuosituksen myöhäistämisestä 10-12 viikkoon. Tämän tutkimuksen tavoitteena oli tutkia suomalaisella koira-aineistolla, nouseeko aggressio- ja pelkokäyttäytymisen todennäköisyys luovutusiän noustessa sekä onko mahdollista määrittää luovutusikä, joka olisi ihanteellisin mahdollisimman vähäisen aggressio- ja pelkokäyttäytymisen kannalta. Aineisto kerättiin internet-kyselystä, jonka tuloksena tutkimukseen kelpuutettiin 5067 koiraa. 30,9 % koirista oli luovutettu uuteen kotiin alle kahdeksanviikkoisina, 37,6 % kahdeksanviikkoisina ja 31,5 % yli kahdeksanviikkoisina. Tutkimukseen kelpuutetuista koirista 77,7 % oli kasvatettu ennen luovutustaan kasvattajan kotona, 14,7 % kasvattajan kotona erillisessä tilassa ja 7,6 % kenneleissä. Eri sosiaalisissa tilanteissa esiintyneiden ongelmakäytösten yhteys luovutusikään selvitettiin käyttämällä khi-neliö -testejä ja ristiintaulukointia. Tutkimuksessa havaittiin, että luovutusiällä on yhteys seuraaviin ongelmakäytöksiin: tuttujen ihmisten vältteleminen ja heille muriseminen, koiran kodin ulkopuolella kohdattujen vieraiden ihmisten vältteleminen, pureminen tai sen yrittäminen ja heille muriseminen, kotona vierailevien vieraiden ihmisten vältteleminen, pureminen tai sen yrittäminen sekä heille muriseminen ja haukkuminen sekä eläinlääkärin vältteleminen. Kaikissa edellämainituissa ongelmakäytöksissä > 8 viikkoisina luovutetut koirat olivat edustettuna odotusarvoa enemmän, kun taas 8 ja < 8 viikon iässä luovutetut osoittivat ongelmakäytöksiä odotusarvoa vähemmän. Luovutusiällä oli yhteys myös vieraille koirille haukkumiseen kodin ulkopuolella. Tätä käytöstä osoittivat odotusarvoa enemmän > 8 viikkoisina luovutetut ja vähiten < 8 viikkoisina luovutetut. Lisäksi tutkimuksessa havaittiin, ette kaikkien tutkittujen ongelmakäytöksien määrä nousi heti 9-12 viikkoisena luovutettujen ryhmässä aikaisemman luovutusiän ryhmiin verrattuna. Saatujen tulosten perusteella osoitettiin hypoteesin mukaisesti, että kotioloissa kasvatetun koiran ihanteellinen luovutusikä aikuisiän aggressio- ja pelkokäyttäytymisen kannalta on kahdeksan viikkoa, jonka jälkeen aggressio- ja pelkokäyttäytymisen esiintymisen todennäköisyys nousee luovutusiän noustessa. Lisäksi tutkimuksen perusteella voitiin todeta kotikasvatuksen olevan Suomessa kennelkasvatusta yleisempää.
  • Blomvall, Laura (Helsingfors universitet, 2015)
    Koirien, ja ylipäätään eläinten, puruvoimaa on mitattu hyvin vähän. Eläinten puruvoimaa on perinteisesti pyritty arvioimaan laskennallisten mallien avulla, jotka perustuvat kuolleiden eläinten kalloista tehtyihin mittauksiin, purulihasten pinta-alan määrittämiseen sekä lihasten supistusvoiman arviointiin. Lisäksi on tehty muutamia tutkimuksia, joissa puruvoimaa on mitattu eläviltä eläimiltä. Koirilla tällaisia in vivo -mittauksia on tehty kaksi. Toisessa tutkimuksessa koirat purivat terässauvaa ja toisessa mittaukset tehtiin nukutetuilla koirilla. Poliisikoirien koulutuksen ja työn yhtenä osa-alueena on suojelu, jossa koiran tehtävä on tarttua ohjaajan käskystä kiinni uhkaavaan tai pakenevaan henkilöön tämän pysäyttämiseksi. Tällaisen toiminnallisen purusuorituksen aikaisia voimia ei ole mitattu koskaan aiemmin, joten ensin on kehitettävä mittari, jolla suojelukoiran puruvoimaa voidaan luotettavasti ja toistettavasti mitata. Lisensiaatin tutkielmani on osa laajempaa tutkimusta, jonka tavoitteena on puruvoimamittausta hyödyntäen tutkia suojelutyötä tekevien koirien terveyttä. Lisensiaatin tutkielmani tavoitteena oli osallistua suojelutyötä tekevän koiran puruvoimaa mittaavan mittarin kehittämiseen sekä määrittää normaaliarvot suojelutyötä tekevän koiran puruvoimalle. Tutkimukseen osallistui kaksikymmentä poliisikoirakoulun partiokoiraa. Tutkimusta varten suojelukoirien harjoittamiseen käytettävään puruhihaan laitettiin jännitettä mittaavat anturit. Koiran purressa hihaa sen leukojen aiheuttama paine aiheutti jännitteen muutoksen antureissa. Jokainen koira teki kolme purusuoritusta, joista tallennettiin antureiden mittaamat maksimijännitteet. Jännitteet muutettiin voiman Newtoneiksi (N) ja tuloksia tarkasteltiin taulukkolaskenta- ja tilasto-ohjelmilla. Kaikkien purusuoritusten puruvoiman keskiarvo oli 94,5 N, pienin arvo 17,2 N ja suurin arvo 244,8 N. Tuloksissa esiintyi vaihtelua eri koirien ja myös saman koiran kolmen eri purusuorituksen välillä. Tilastollisin menetelmin puruvoimamittarimme todettiin antavan toistettavia tuloksia. Suojelutyötä tekevän saksanpaimenkoira- tai belgianpaimenkoira malinois-rotuisen koiran puruvoiman normaaliarvo on tällä mittarilla mitattuna noin 100 N. Mittaamamme puruvoiman arvot ovat pienempiä kuin kirjallisuudessa esitetyt laskennallisilla malleilla saadut tulokset. Myös aiemmissa elävillä koirilla tehdyissä tutkimuksissa saatiin puruvoimalle suurempia arvoja. Mittaukseemme sisältyi tekijöitä, jotka voivat aiheuttaa tuloksiin virhettä. Se, mihin kohtaan hihaa koira puri antureihin nähden, vaikutti mittaustulokseen. Oli mahdotonta saada jokainen puru kohdistettua samaan kohtaan hihaa. Lisäksi suojelutyössä koiran juoksu ja hyppy sekä hihaan tarttuessa törmäys ja kiertävä liike todennäköisesti vaikuttivat puruvoiman suuruuteen. Mittarin kalibrointi ja jännitteen muuntaminen voiman Newtoneiksi saattoivat myös aiheuttaa tuloksiin virhettä. Kaiken kaikkiaan voitiin kuitenkin todeta, että mittari antoi luotettavasti toistettavia tuloksia, joiden perusteella suojelutyötä tekevän koiran toiminnallista puruvoimaa voitiin arvioida. Jatkossa mittaria voidaan hyödyntää osana suojelutyötä tekevien koirien terveyden tutkimista.
  • Sandbacka, Sofi (Helsingfors universitet, 2015)
    Målet med det här arbetet var att kartlägga förekomsten av aggressivt och undvikande beteende mot främmande människor hos hundar i Finland och ta reda på om det finns några enskilda bakgrundsfaktorer som kunde konstateras ha ett samband med förekomsten av dessa beteenden. Studien gjordes som en frågeundersökning riktad till alla hundägre i Finland. Vi fokuserade på följande problembeteenden; hundar som undviker och/eller nafsar, biter eller försöker bita främmande människor utanför det egna hemmet, i hemmet eller veterinärer på mottagningen. De bakgrunsfaktorer vi undersökte var kön, ålder, ras, levnadsförhållanden hos uppfödaren före överlåtelseåldern, levnadsförhållanden under de första sex månaderna, överlåtelseåldern, ålder då socialisering påbörjades och antalet gånger valpen tagits till nya ställen där den troligtvis träffat främmande människor under det första halva levnadsåret. Vi hittade flera samband mellan bakgrundsfaktorer och undvikande samt aggressivt beteenden mot främmande människor i olika situationer. Tre av bakgrundsfaktorerna associerade signifikant (p ≤ 0,05) till alla problembeteendena som undersöktes. Dessa faktorer var 1) kön då hanar och tikar delats vidare i intakta samt steriliserade/kastrerade (p<0,001), 2) levnadsförhållandena hos uppfödaren (p < 0,001-0,05) och 3) överlåtelseåldern (p < 0,001-0,02). Rasen hade ett samband i alla fall utom vid visande av aggressivt beteende mot främmande människor i det egna hemmet (p < 0,001 i de fallen var samband hittades). Det förekom färre beteendeproblem bland hundar som fötts upp i uppfödarens allmänna levnadsutrymmen jämfört med övriga hundar. De hundar som överlåtits som 7–8 veckor gamla hade också färre beteendeproblem än de som varit äldre eller yngre vid överlåtelsen. Även den grupp hundar som fötts upp av den nuvarande ägaren var underrepresenterad i problembeteendestatistiken. Bland hanar förekom mera aggressivt beteende, medan tikarna var mera benägna att undvika. Kastrerade hanar var som grupp vanligast i alla undersökta problembeteendekategorier. Resultaten tyder på att uppfödare kunde rekommenderas att hålla valparna i hemmets vanliga levnadsutrymmen och hålla överlåtelseåldern vid 7–8 veckor. Resultaten kan anses vara riktgivande och de kan användas inom veterinärmedicinen då man ger råd och handledning åt kunder i syfte att förebygga problembeteenden.
  • Hemminki, Elli (Helsingfors universitet, 2015)
    Useimmissa Euroopan maissa karjuporsaat kastroidaan. Toimenpiteen tarkoituksena on sekä ehkäistä karjunhajun syntyminen lihaan että estää karjujen aggressiivinen ja seksuaalinen käyttäytyminen. Kastraation tiedetään olevan kivulias toimenpide, jonka takia perinteiselle kastraatiolle etsitään vaihtoehtoja. Näitä ovat muun muassa kiruginen kastraatio yhdistettynä yleisanestesiaan tai paikalliseen anestesiaan ja kipulääkitykseen. Myös sukupuolilajiteltua siementä ja immunokastraatiota on esitetty vaihtoehdoksi. Pelkkä kirurginen kastraatio mielletäänkin yhä enemmän toimintatavaksi, joka tulisi kieltää lähitulevaisuudessa Euroopan Unionin alueella. Lisensiaatin tutkielmani sisältää sekä kirjallisuuskatsauksen että kokeellisen osuuden. Tutkielman kirjallisuuskatsauksessa käyn läpi kivun määritelmää ja fysiologiaa sekä mahdollisia kastraatiossa käytettäviä eri kivunlievitysmenetelmiä sekä niiden tehosta saatuja tutkimustuloksia. Lopuksi käyn myös lyhyesti läpi kastraation vaihtoehtoja sekä tuottajien ja kuluttajien suhtautumista eri menetelmiin. Tutkielmaani kuuluvan kokeellisen osuuden avulla oli tarkoitus tutkia eri kivunlievitysmenetelmien vaikutuksia seuraamalla tutkimusporsaiden käyttäytymistä videomateriaalista, jota kuvattiin sekä ennen että jälkeen kastraatiota. Kokeellinen osuus toteutettiin kesän 2013 aikana 100 emakon yhdistelmäsikalassa Etelä-Suomessa. Koemallissa oli käytössä neljä porsasryhmää (ryhmät 1-4), joille suoritettiin kirurginen kastraatio sekä yksi ryhmä (ryhmä 5), jolle suoritettiin immunokastraatio ja joka näin ollen toimi negatiivisena kontrollina porsasvaiheessa. Ryhmä 1 kastroitiin ilman mitään kivunlievitystä. Tutkimuksessa käytettäviä kivunlievitysmenetelmiä olivat kipulääke (ryhmä 2), kipulääke+puudute (ryhmä 3) sekä inhalaatioanestesia +kipulääke+puudute (ryhmä 4). Yhteensä tutkimukseen otettiin mukaan 10 pahnuetta, jotka jaettiin eri tutkimusryhmiin painotetun satunnaistamisen avulla. Kussakin tutkimusryhmässä oli 12–15 porsasta. Eri kivunlievitysmenetelmien tehoa arvioitiin analysoimalla videot, jotka kuvattiin 1 vrk ennen sekä 1, 2 ja 5 vrk kastraation jälkeen. Käyttäytymishavainnot kirjattiin Solomon coder ohjelmaan etogrammin avulla ja data analysoitiin tilastollisesti SPSS-22 ohjelman avulla. Tutkimuksessamme ei saatu ennakko-odotusten vastaisesti tilastollisesti merkitsevää eroa eri tutkimusryhmien välille kipua kuvaavissa käyttäytymistoiminnoissa, erillään olossa tai desynkronisaatiossa. Sen sijaan havaittiin päiväkohtaisia eroja: jokaisella tutkimusryhmällä imemisen ja utareen hieronnan päiväkohtaiset prosenttiosuudet laskivat kastraation jälkeisenä päivänä, sen sijaan makaamisen ja desynkronisaation prosenttiosuudet kasvoivat. Tutkimuskäyttäytymistä esiintyi jokaisella tutkimusryhmällä eniten 5 vuorokautta kastraation jälkeen. Lisäksi porsaiden leikkiminen ja erillään olo näyttivät lisääntyvän seuranta-aikana, mutta tulos oli vain suuntaa-antava. Päiväkohtaisesti saamamme tilastolliset merkitsevät erot ja tendenssit ovat yhtenevät osien tutkimusten kanssa, mutta joissain tutkimuksissa eroja toimintojen välille ei ole saatu tai päinvastoin imemisen ja utareen hieronnan on havaittu lisääntyvän ja makaamisen vähentyvän kastraation jälkeen. Se, että emme saaneet selkeää eroa eri tutkimusryhmien välille ei-spesifisessä käyttäytymisessä, kipukäyttäytymisessä tai sosiaalisessa koheesiossa (erillään olo ja desynkronisaatio) on merkittävin poikkeama aiempiin tutkimuksiin nähden. Nyt käytettyyn tutkimusasetelmaan liittyy kuitenkin useita mahdollisia virhelähteitä, kuten videoanalysaatiossa tapahtuneet virheet ja pieni ryhmäkoko. Koetta onkin tarkoitus jatkaa ja siihen kerätään enemmän aineistoa. Myös tämän työn analysoinnista saadut kokemukset hyödynnetään ja analysointi muutetaan niin että kipuun viittaava käyttäytyminen, sosiaalisuus ja toiminnan desynkronisaatio saadaan arvioitua paremmin.
  • Kielenniva, Jatta (Helsingfors universitet, 2015)
    Stafylokokit ovat yleisiä utaretulehduksen aiheuttajamikrobeja. Utaretulehduksissa stafylokokit jaetaan kahteen ryhmään koagulaasitestin perusteella. Koagulaasipositiivinen Staphylococcus aureus aiheuttaa akuuttia tai kroonista utaretulehdusta. Kroonisessa muodossa merkittävintä on ajoittainen voimakas maidon soluluvun kohoaminen ja utarekudoksen toiminnan väheneminen sidekudoksen muodostumisen myötä. Akuutissa S. aureus-utaretulehduksessa maito muuttuu silmämääräisesti ja utarekudos turpoaa, pahimmillaan utarekudos kuolioituu. KNS-bakteerien aiheuttama utaretulehdus on useimmiten piilevä ja ainoa oire voi olla lievästi tai kohtalaisesti kohonnut soluluku. Mikrobeilla on kyky muodostaa resistenssiä käytettyjä antimikrobisia aineita kohtaan. Antimikrobisten aineiden käyttäminen luo valintapaineen, jonka seurauksena herkät mikrobit kuolevat tai niiden kasvaminen estyy. Mikrobit voivat hankkia resistenssin neljällä eri hankkimismekanismilla: spontaanilla mutaatiolla, transduktiolla, transformaatiolla tai konjugaatiolla. Lisäksi mikrobeilla voi olla luontainen resistenssi antimikrobisia aineita kohtaan. Penisilliinit kuuluvat β-laktaamiantibioottien ryhmään ja niiden teho perustuu β-laktaamirenkaaseen. Penisilliinit tehoavat jakautumis- ja kasvamisvaiheessa oleviin mikrobeihin, jolloin ne estävät mikrobin soluseinäsynteesissä tarvittavien PBP (penisilliiniä sitova proteiini)-entsyymien toimintaa. Resistenssi β-laktaamiantibiooteille perustuu pääasiassa mikrobien tuottaman β-laktamaasin läsnäoloon. β-laktamaasi hajottaa penisilliinien β-laktaamirenkaan, jolloin niiden toiminta estyy. Stafylokokeilla penisilliiniresistenssiys perustuu yleensä blaZ-geeniin, joka ohjaa β-laktamaasin tuottamista mikrobeissa. Lisäksi stafylokokeilla resistenssiä, joka kohdistuu kaikkia β-laktaamiryhmän antibiootteja kohtaan eli metisilliiniresistenssiä. Metisilliiniresistenssiä koodaavat mecA- tai mecC-geenit. Bentsyylipenisilliini on Suomessa suositeltu ensisijainen antimikrobilääke stafylokokkien aiheuttamaan utaretulehdukseen. Penisilliiniresistenttien stafylokokkien aiheuttamaan utaretulehdukseen ei ensisijaisesti suositella mikrobilääkehoitoa huonon paranemisennusteen vuoksi. Mikrobilääkehoitona voidaan herkkyysmäärityksen perusteella käyttää paikallisvalmisteena kloksasilliinia tai linkosamidia. KNS-bakteerien aiheuttamaan utaretulehduksen suositellaan käytettäväksi utareensisäistä paikallishoitovalmistetta. Penisilliinille herkän S. aureuksen aiheuttamaan utaretulehdukseen suositellaan käytettäväksi sekä utareensisäistä paikallishoitovalmistetta että parenteraalisesti annosteltavaa valmistetta. KNS-bakteerit vastaavat utaretulehdukseen käytettyyn mikrobilääkehoitoon yleensä hyvin, mutta S. aureus huonommin. Tärkein hoitotulosta heikentävä tekijä on mikrobin penisilliiniresistenssi. KNS-bakteereita esiintyy sekä eläimen iholla että ympäristössä. Niitä pidetään merkittävänä resistenssitekijöiden reservuaarina eläimen iholla esiintyvälle S. aureukselle. Merkitystä lisää se, että osa KNS-bakteerilajeista sekä S. aureus esiintyvät myös ihmisissä. Tämä muodostaa varteenotettavan riskin resistenssin säilymiselle ja siirtymiselle ihmisestä eläimiin. Lisäksi on huomioitavaa, että laajempikirjoisten antibioottien, kuten kefalosporiinien, käyttäminen eläimillä antimikrobihoidossa lisää riskiä ESBL (laajakirjoiset penisillinaasientsyymit)-geenien yleistymiselle. Tässä tutkimuksessa selvitettiin penisilliiniresistenssin esiintymisen muuttumista stafylokokkien aiheuttamissa utaretulehduksissa Helsingin Yliopiston Tuotantoeläinsairaalan alueella. Aineistona käytettiin maitonäytetuloksia. Tuloksia vertailtiin muihin penisilliiniresistenssin esiintymistä tarkasteleviin tutkimuksiin. Penisilliiniresistenssin todettiin vähentyneen S. aureuksen aiheuttamissa utaretulehduksissa. KNS-bakteerien aiheuttamissa utaretulehduksissa penisilliiniresistenssin esiintymisen todettiin lisääntyneen.
  • Kujanen, Sarianna (Helsingfors universitet, 2015)
    Hännänpurenta on monisyinen hyvinvointiongelma sikataloudessa. Hännänpurennasta aiheutuu uhriksi joutuneelle sialle akuutti elimistön tulehdusreaktio sekä kipua. Pahimmillaan häntävaurion kautta voi levitä bakteeri-infektioita, jotka muodostavat paiseita sian elimistössä. Lisäksi hännänpurenta hidastaa sikojen kasvua. Hännänpurennan hoitoon käytetään yleisesti antibioottia, yleisimmin penisilliiniä lihaksensisäisesti. Hännänpurennan aiheuttamaa kipua ja sen vaikutusta sian käyttäytymiseen ei ole juurikaan tutkittu aiemmin. Häntäpurtua sikaa ei yleensä hoideta kipulääkkein, eikä yksittäistä sikaa hoidettaessa yleensä kiinnitetä huomiota mahdolliseen kipulääkityksen tarpeeseen. Ketoprofeeni on sioilla yleisesti käytetty tulehduskipulääke, jonka käyttöaiheina ovat emakoiden maitokuume -oireyhtymän hoito, porsaiden hengitystietulehdusten hoito sekä kivunlievitys kirurgisten toimenpiteiden, kuten porsaiden kastraation jälkeen. Tässä tutkimuksessa selvitimme ketoprofeenin vaikutusta häntäpurtujen sikojen käyttäytymiseen, makuuasentoihin sekä käyttäytymisreaktioihin, kun niiden häntää purtiin uudelleen. Tutkimuksessa oli mukana kymmenen lähes täysi-ikäistä lihasikaa, joista neljä sai ketoprofeenia annoksella 3 mg/kg lihaksensisäisesti kerran vuorokaudessa kolmen päivän ajan siitä lähtien, kun hännänpurenta oli havaittu. Loput kuusi sikaa saivat samanlaisen annoksen plaseboa eli keittosuolaliuosta lihaksensisäisesti. Kaikki siat saivat viiden vuorokauden ajan penisilliiniä lihaksensisäisesti. Sikojen käyttäytymistä videoitiin päivinä 1, 2 ja 5. Päivä 1 oli päivä, jolloin ensimmäisestä kipulääke- tai plaseboannoksesta oli kulunut yksi vuorokausi. Käyttäytymistä tarkkailtiin koko vuorokauden ajan (päivinä 1 ja 2) tai puolen vuorokauden ajan (päivänä 5). Oletuksena oli, että ketoprofeeni lievittäisi hännänpurennasta aiheutuvaa kipua, jolloin kipulääkityt siat makaisivat vähemmän, söisivät enemmän ja olisivat aktiivisempia kuin plaseboryhmän siat. Plaseboryhmän sikojen oletettiin valitsevan makuuasennot siten, että ne välttelevät toisten sikojen läheisyyttä ja piilottelevat kipeää häntäänsä. Plaseboryhmän sikojen oletettiin reagoivan hännänpurentaan voimakkaammin kuin kipulääkittyjen sikojen. Tutkimuksessa havaittiin tilastollisesti merkitseviä eroja sikojen syömisessä (p = 0,02) ja juomisessa (p = 0,03) lääkitysten välillä. Plasebolääkityt siat söivät enemmän kuin kipulääkityt siat koko tutkimuksen ajan. Kaikkien sikojen juominen lisääntyi tutkimuksen kuluessa. Myös makuuasennoissa havaittiin tilastollisesti merkitseviä eroja lääkitysten välillä; plasebolääkityt siat viettivät enemmän aikaa seinäkontaktissa (p = 0,03), kun taas kipulääkityt siat makasivat enemmän rykelmässä muiden sikojen kanssa (p = 0,01). Sikojen makuukäyttäytyminen muuttui tutkimuksen kuluessa; keskellä karsinaa ilman kontaktia toisen sian kanssa makaaminen lisääntyi (p = 0,03) ja peräpää suojattuna makaaminen väheni (p = 0,03), ollen vähäisintä viidentenä tutkimuspäivänä. Reaktioissa hännänpurentaan havaittiin tendenssiä siihen, että plasebosioilla välttelykäyttäytyminen eli peräpään siirto purijan ulottuvilta lisääntyi viidentenä tutkimuspäivänä verrattuna kipulääkittyihin sikoihin (p = 0,06). Ketoprofeeni vaikutti tulosten perusteella lievittävän hännänpurennasta aiheutuvaa kipua, koska makuukäyttäytymisessä havaittiin selkeää hännänpiilotus- ja eristäytymiskäyttäytymistä. Ketoprofeeni saattoi myös aiheuttaa sivuvaikutuksena vähentynyttä syömistä. Tutkimuksen perusteella voi myös epäillä sioilla esiintyvän lohtusyömistä, jota sika käyttäisi mahdollisena kivunlievityskeinona, koska plaseboryhmän sikojen syöminen lisääntyi, mutta asia vaatii lisätutkimuksia. Jo pienellä koeeläinmäärällä ilmeni käyttäytymiseroja ryhmien välillä, mikä kertoo lisätutkimuksen tarpeellisuudesta hännänpurennan kivunlievityksestä.
  • Lehtonen, Juha-Heikki (Helsingfors universitet, 2015)
    Toxoplasma gondii on solunsisäinen alkueläin, jota esiintyy käytännössä kaikkialla maailmassa. Toksoplasman pääisäntinä toimivat kissaeläimet ja väli-isäntinään se voi hyödyntää lähes kaikkia tasalämpöisiä eläimiä. Se kykenee käyttämään parateenisina isäntinä myös vaihtolämpöisiä eläimiä kuten nilviäisiä. Parateenista isäntää loinen ei varsinaisesti infektoi eikä se lisäänny parateenisen isännänelimistössä, mutta tällainen isäntä voi edesauttaa loisen leviämistä. Pääisännissä muodostuu loisen suvullisen lisääntymisen johdosta ookystia, jotka leviävät runsaissa määrin ulosteen mukana ympäristöön. Sekä pää- että väli-isännissä loinen voi muodostaa kudoskystia, joiden kautta se voi levitä eteenpäin isännän tullessa syödyksi. Toxoplasma gondii on zoonoottinen loinen, ja se voi aiheuttaa vakaviakin seurauksia erityisesti raskaana oleville naisille sekä ihmisille, joiden immuunipuolustus on heikentynyt. Ihmisille tartuntalähteenä voivat toimia muiden muassa kotikissat sekä riittämättömästi kypsennetty liha. Ilveksiä havaitaan nykyisin ihmisasutuksen läheisyydessä, joten loisen on mahdollista levitä myös kotikissojen ja luonnonvaraisten eläinten välillä. Niin ikään metsästettyjen ilvesten käsittely voi altistaa ihmisen loistartunnalle. Lisensiaatin tutkielma koostuu kirjallisuuskatsauksesta sekä kokeellisesta osuudesta. Kirjallisuuskatsaus käsittelee Toxoplasma gondii -alkueläintä, ilvestä (Lynx lynx) sen pääisäntänä sekä diagnostiikassa yleisimmin käytettyjä menetelmiä. Kokeellisessa osuudessa hyödynnettiin nested-PCR-menetelmää, jolla voidaan havaita T. gondii:n perimän esiintyminen näytteessä. Näytteinä tutkimuksessa oli 21 Suomessa metsästetyn ilveksen sydäntä. Kyseiset ilvekset oli aiemmin todettu serologisin menetelmin positiivisiksi T. gondii:n osalta. Käytetyllä nested-PCR-menetelmällä ei tässä tutkimuksessa havaittu toksoplasman perimää yhdenkään ilveksen sydänlihaksessa. Loinen voi muodostaa kudoskystia useisiin kudoksiin, joten pelkän sydämen tutkimisella ei todennäköisesti saada oikeaa kuvaa kudoskystien esiintymisestä yksilössä.

View more