Eläinlääketieteellinen tiedekunta

 

Uusimmat julkaisut

  • Kemppainen, Heidi (Helsingfors universitet, 2010)
    Terveen ja sairaan lypsylehmän käyttäytyminen poikkeaa toisistaan. Sairauden aiheuttamat muutokset käyttäytymisessä ovat hyvin organisoidun sopeuttavan vasteen seurauksia, joilla tähdätään elimistön taistelukyvyn parantamiseen. Lievän utaretulehduksen vaikutuksia lypsylehmän normaaliin lepo- ja syömiskäyttäytymiseen selvittävälle tutkimukselle on tarvetta, koska vastaavanlaista tutkimusta ei ole aiemmin tehty. Kirjallisuuskatsauksessa selvitettiin, millaista on terveen lehmän käyttäytyminen, ja mitkä käyttäytymistarpeet ovat sille itselleen tärkeimpiä. Lisäksi tutkittiin, mitä sairauskäyttäytyminen on, mikä on sen merkitys ja mitä tekijöitä sairauskäyttäytymisen taustalta löytyy. Katsauksessa tutustuttiin myös tarkemmin lehmän lepomukavuuteen vaikuttaviin tekijöihin, sillä miellyttävä makuualusta on erityisen tärkeä sairaalle lehmälle, jonka levontarve on kasvanut. Utaretulehduksen aiheuttamia muutoksia elimistössä ja käyttäytymisessä selvitettiin yleisellä tasolla. Nykytiedon mukaisia käsityksiä sairaskäyttäytymisen taustoista ja merkityksestä on syytä koota yhteen, sillä käytännön tasolla on välttämätöntä ymmärtää, kuinka sairauskäyttäytymisen estyminen vaikuttaa yksilön paranemisennusteeseen. Kokeellisessa osassa tutkittiin, aiheuttaako lievä utaretulehdus koelehmille sairaskäyttäytymistä (vähentynyttä syömistä, juomista ja märehtimistä sekä lisääntynyttä makaamista). Lisäksi tarkasteltiin, vähentääkö mahdolliset tulehdusmuutokset utareessa tartutetun utareneljänneksen puoleisella kyljellä makaamista sekä piteneekö kinnerten välinen etäisyys (hock-to-hock –indeksi) tulehduksen eri vaiheissa. Neljälle lehmälle tartutettiin utaretulehdus koagulaasinegatiivisiin stafylokokkeihin kuuluvilla S. simulans – tai S. epidermidis –kannoilla (kummallakin 2 lehmää). Tartutus tehtiin kaksoissokkomenetelmällä. Yksi neljännes toimi jokaisella eläimellä sen omana terveenä kontrollina. Eläinten käyttäytymistä videoitiin 24 tunnin ajan vuorokaudessa ennen tartutusta, tartutuspäivänä sekä 1, 3 ja 5 vuorokautta tartutuksen jälkeen. Tilastot tehtiin SPSS 15.0 -ohjelmalla ja tilastollisen merkitsevyyden rajaksi asetettiin p < 0,05. Utaretulehduksen tartutuksen jälkeisenä tarkkailuaikana lehmien märehtiminen väheni (p < 0,05), märehtimisjaksot lyhenivät (p < 0,05) ja niiden lukumäärä kasvoi (p < 0,02). Lehmien seisominen lisääntyi (p < 0,05) ja makaaminen väheni (p < 0,05) (myös makaaminen sairaan utareneljänneksen puoleisella kyljellä (p < 0,03)). Lehmät viettivät vähemmän aikaa ruokintapöydässä (p < 0,004), ja käynnit ruokintapöydässä lyhenivät (p < 0,05) ja lisääntyivät (p < 0,04). Toisin kuin kokeen alussa oletettiin, utaretulehdus ei vaikuttanut lehmien syömis- ja juomiskäyttäytymiseen eikä kinnerten väliseen etäisyyteen. Lievä utaretulehdus aiheuttaa muutoksia lypsylehmän käyttäytymiseen. Sairaalle eläimelle tärkeä lepoaika lyhenee, joten myös lievien utaretulehdusten tehokas havaitseminen on eläimen hyvinvoinnin ja paranemisen kannalta tärkeää. Kinnerten välistä etäisyyttä ei kuitenkaan tämän tutkimuksen perusteella voida käyttää apuvälineenä lievien utaretulehdusten havaitsemiseen.
  • Kauhanen, Jarno (Helsingfors universitet, 1998)
    Kilpailunjälkeinen maitohapon jakaantuminen plasmaan ja punasoluihin hevosella - toistettavuustutkimus - tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää, kuinka ja millä tavalla maitohappo jakaantuu veritilassa ravihevosella heti kilpailun jälkeen. Toinen tutkittava asia oli, onko maitohapon jakautuminen plasmaan ja punasoluihin toistettavissa kilpailusta toiseen samalla hevosella. Tämän työn lähtökohtana oli havainto, että hevosella tietyn monokarboksylaattikuljettajaproteiinin (MCT) aktiivisuudessa on suuria yksilöllisiä eroja. Tämä proteiini vastaa suurelta osin maitohapon kuljetuksesta plasmasta punasoluihin (n. 70 %). Punasolut tarjoavat maitohapolle lisävaraston veressä työskenneltäessä korkeilla plasman maitohappotasoilla. Maitohapon mahdollisimman tehokas kuljetus pois lihaksista mahdollistaa korkeamman suorituskyvyn. Tutkimuksessa oli mukana 7 lämminveristä ravihevosta, joista kustakin otettiin heti kilpailun jälkeen verinäyte, josta mitattiin maitohappopitoisuudet kokoveressä, plasmassa ja punasoluissa. Lisäksi hevosilta mitaKiin lepoverinäytteestä monokarboksylaattikuljettaja -aktiivisuudet kahdessa eri pH:ssa ja maitohappokonsentraatiossa. Tutkimuksessa kokoveren maitohappotasot vaihtelivat kilpailutilanteessa paljon hevosten ja saman hevosenkin välillä. Positiivinen korrelaatio havaittiin kokoveren maitohappopitoisuuden ja punasolujen maitohappopitoisuuden välillä. Kahdella hevosista havaittiin positiivinen korrelaatio kokoveren maitohappopitoisuuden ja maitohapon punasoluosuuden välillä. MCT - aktiivisuuden ja pH:n korrelaatio havaittiin laktaattikonsentraatiossa 30 mM. MCT - aktiivisuudessa ja punasolujen laktaattipitoisuuksissa ei havaittu korrelaatiota. Maitohapon aineenvaihduntaan ja maitohapon tuottoon kilpailutilanteessa vaikuttavat lukuisat tekijät, joiden keskinäinen roolijako vaihtelee kilpailusta toiseen.
  • Mattila, Johanna (Helsingfors universitet, 2010)
    Viime vuosien aikana suomalaisessa lypsykarjanpidossa on tapahtunut suuria muutoksia. Karjakoot ovat kasvaneet, pihattonavetat yleistyneet ja tuotanto-olosuhteiden lisääntyvä koneellistuminen on vähentänyt ihmisen ja naudan välisiä kontakteja päivittäisissä työrutiineissa. Ihmiskontaktin väheneminen voi tehdä naudoista pelokkaita ja hankalia käsitellä. Pihattonavetoiden yleistymisen myötä nautoja käsitellään entistä enemmän vapaana, minkä vuoksi hyvä eläinten käsittelytaito on edellytys sekä karjanhoitajan että tilalla vierailevien ammattilaisten sujuvalle ja turvalliselle työskentelylle. Lisäksi eläinten käsittely vaikuttaa naudan ja hoitajan välisen suhteeseen, ja on siten merkittävä eläinten hyvinvointiin vaikuttava tekijä. Suomalaisissa olosuhteissa tapahtuvasta karjankäsittelystä ja eri ammattilaisten käsittelytaidosta on olemassa vähän julkaistua tietoa. Samoin ihmisen ja naudan välisen hierarkian merkitys ja käytännön menetelmät valta-aseman osoittamiseen ovat erittäin vähän tutkittuja nautojen käsittelyn osa-alueita. Tämä tutkielma pyrkii osaltaan korjaamaan näitä puutteita kokoamalla yhteen karjanhoitajien kokemukseen perustuvaa tietoa nautojen käsittelystä sekä ihmisen ja naudan välisen valtasuhteen muodostumisesta. Lisäksi tutkimuksessa selvitetään karjanhoitajien mielipiteitä tilalla vierailevien ammattilaisten karjankäsittelytaidosta sekä käsittelyn oppimisesta. Tutkimuksessa haastateltiin hyvästä eläinten käsittelystä ja hoidosta tunnettuja karjanhoitajia 20 lypsykarjatilalla eri puolilla Suomea. Haastattelutilat olivat eläinmäärältään suurehkoja (noin 30 - yli 200 lehmää), kaikissa oli pihattonavetta, ja haastatelluilla karjanhoitajilla oli vähintään 10 vuoden kokemus karjanhoidosta. Karjanhoitajat pitivät eläinten hyvää kohtelua tärkeänä sekä eläimen että ihmisen hyvinvoinnin kannalta. Nautoja pyrittiin käsittelemään rauhallisesti ja lempeästi, omasta työturvallisuudesta huolehtien. Haastateltujen mukaan naudat tunnistavat hoitajansa ja erottavat eri ihmiset toisistaan. Ihmisen vallitsevaa asemaa nautaan nähden pidettiin tärkeänä työn sujuvuuden ja turvallisuuden kannalta. Karjanhoitajat osoittivat valta-asemansa eläimille olemuksellaan, äänellään ja kättä pidempää työkalua apuna käyttäen. Tutkimuksessa tuli lisäksi esille arkojen eläinten ja hiehojen kohdalla toimiviksi havaittuja käsittelykäytäntöjä. Nautojen käsittelyn oppimisen kannalta haastatellut pitivät tärkeänä eläinten käyttäytymisen tuntemista, käytännön harjoittelua sekä omaa motivaatiota. Eri ammattilaisten käsittelytaidosta esitetyissä mielipiteissä oli vaihtelua. Tutkimus osoittaa, että suomalaisilta lypsykarjatiloilta löytyy positiivista karjanhoitokulttuuria, ja käytössä on hyviä karjankäsittelymenetelmiä. Haastatteluissa esiin tulleita mielipiteitä ja käsittelykäytäntöjä ei voida kuitenkaan yleistää koko suomalaista karjanhoitotapaa koskevaksi, eikä eri ammattilaisten käsittelytaidosta voida tehdä tämän tutkimuksen perusteella yksityiskohtaisia johtopäätöksiä. Tutkimusaineisto antaa kuitenkin selkeän kuvan niistä periaatteista ja käytännön käsittelytekniikoista, jotka on havaittu käyttökelpoisiksi lypsykarjan käsittelyssä kotimaisissa tuotanto-oloissa. Tutkimuksessa esiin tullutta tietoa voidaan mahdollisesti jatkossa hyödyntää suomalaisen nautojen käsittelykulttuurin ja siihen liittyvän koulutuksen kehittämisessä.
  • Kantola, Liisa (Helsingfors universitet, 2010)
    Sepsis eli infektion aiheuttama yleistynyt tulehdusreaktio on merkittävä kuolleisuuden aiheuttaja vastasyntyneillä varsoilla. Kirjallisuuskatsauksessa on käsitelty sepsiksen patofysiologiaa ja kliinisiä oireita vastasyntyneillä varsoilla sekä sepsikselle altistavia tekijöitä. Vastasyntyneen varsan sepsiksen diagnosoimisessa kliinisten oireiden arvioinnilla on keskeinen merkitys sairauden varhaisessa tunnistamisessa ja hoidon aloittamisessa. Sairauden nopean etenemisen ja veriviljelytulosten hitaan valmistumisen vuoksi antibioottihoito joudutaan aloittamaan jo ennen viljelytulosten valmistumista. Veriviljelyllä on kuitenkin tärkeä merkitys sepsisdiagnoosin ja valitun antibioottihoidon varmistamisessa. Sairaalakohtaisten veriviljelynäytetulosten seuranta mahdollistaa ensisijaisen mikrobilääkkeen valinnan aiemmin eristettyjen aiheuttajamikrobien esiintyvyyden ja mikrobilääkeherkkyyksien perusteella. Yleisimpiä vastasyntyneen varsan sepsiksen aiheuttajia ovat kirjallisuuden mukaan suolistoperäiset gram-negatiiviset bakteerit. Escherichia colin osuus vastasyntyneiltä varsoilta otetuista veriviljelynäytteistä eristetyistä bakteerikannoista on vaihdellut eri tutkimuksissa 18,7 - 50,0 %. Pohjois-Amerikassa tehdyissä tutkimuksissa varsojen veriviljelynäytteistä eristettyjen E.coli -kantojen herkkyys yleisesti käytetylle trimetopriimi-sulfadiatsiinille on ollut huono (57–71 %). Penisilliinin ja gentamisiinin yhdistelmälle enterobakteerien herkkyyden on raportoitu olevan hyvä. Suomessa tilanteen on arvioitu olevan parempi. Tutkimuksessa kartoitettiin retrospektiivisesti veriviljelyn käyttöä varsojen sepsiksen diagnostiikassa, sepsiksen aiheuttajamikrobien esiintymistä ja mikrobilääkkeiden käyttöä Yliopistollisessa eläinsairaalassa (YES) vuosina 2004–2006. Tutkimusaineisto koostuu yhteensä 90 korkeintaan 10 päivän ikäisenä YES:aan tuodun varsan potilastiedoista. Sairaalaan saapuneista varsoista 30 % oli otettu veriviljelynäyte. Veriviljelynäytteistä positiivisia oli 62,5 %. 60 % positiivisista näytteistä kasvoi vähintään kahta bakteerilajia. Yleisin aiheuttajabakteeri oli Escherichia coli (23,1 %). Yksi eristetyistä E.coli -kannoista oli resistentti ampisilliinille, gentamisiinille ja trimetopriimi-sulfadiatsiinille. Aineiston pienen koon vuoksi tutkimus ei kuitenkaan anna luotettavaa kuvaa eristettyjen aiheuttajamikrobien mikrobilääkeherkkyydestä laajemmin. Sekakasvujen osuus oli suuri ja tyypillisten veriviljelynäytteitä kontaminoivien bakteerilajien (Streptococcus viridans sp., Micrococcus sp., koagulaasinegatiiviset stafylokokit) osuus oli yli 30 % eristetyistä bakteerikannoista. Tämä viittaa ongelmiin veriviljelynäytteenottotekniikassa riittävän aseptiikan saavuttamien osalta. Koagulaasinegatiiviset stafylokokit voivat myös aiheuttaa sepsiksen, mutta niiden merkitys vastasyntyneiden varsojen sepsiksen aiheuttajina on epäselvä.
  • Palmberg, Marisa (Helsingfors universitet, 2010)
    Freemartinism är en av de allvarligaste och vanligaste formerna av onormal könsdifferentiering hos nötboskap. Det är ett hos nötboskap förekommande fenomen där tvåäggstvillingar av olika kön p.g.a. sammanväxta fosterhinnor får ett gemensamt blodomlopp. Hontvillingens embryonala könsdifferentiering störs och kvigkalven blir i de flesta fall steril och kallas freemartin. Tidigare histologiska studier har visat stor variation i freemartingonadernas maskulinisering. I denna studie undersöktes 14 freemartingonader från 12 olika freemartinkalvar immunohistokemiskt med avidin-biotin-komplex- metoden tillsammans med äggstock, testikel och bitestikel från normala nötkreatur. Fördelningen av antigenerna protein S100, aktin, desmin, cytokeratin och CD45 i vävnaden undersöktes immunohistokemiskt. Oocyter och Sertoli celler är protein S100-positiva, glattmuskelceller i exempelvis bitestikelgången är aktin- och desminpositiva, cytokeratiner finns i epiteliala celler såsom germinalepitelet och CD45 är en leukocytmarkör. Syftet var att analysera freemartingonaderna immunohistokemiskt och att jämföra resultatet med den normala gonadens antigendistribution samt med resultat från tidigare studier av freemartingonadens histologiska uppbyggnad. De normala gonadernas antigendistribution jämfördes med tidigare studiers resultat. Förhoppningen var att immunohistokemiskt synliggöra maskulina och feminina strukturer. Enligt författarens vetskap så har freemartingonader inte undersökts immunohistokemiskt i tidigare studier. Samtliga gonader hade störts i den feminina utvecklingen och hade genomgått varierande grad av maskulinisering. Majoriteten av freemartingonaderna innehöll såväl feminina som maskulina strukturer. Undersökningens mest maskuliniserade gonad saknade de feminina komponenterna och innehöll istället sädeskanals- och bitestestikelliknande formationer. Resultaten från freemartingonadernas immunohistokemiska undersökning korrelerade på många plan med tidigare histologiska studier. I jämförelse gav den immunohistokemiska undersökningen tilläggsinformation angående exempelvis primordialfollikelliknande formationer. Resultaten från denna studie indikerar att immunohistokemi kan användas som metod för att hjälpa till att dels bekräfta och dels ytterligare förtydliga oklara histologiska resultat.
  • Heiskanen, Tiina (Helsingfors universitet, 1992)
    Tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää hevosen nivelnesteen hyaluronihapon ja proteoglyknaanin konsentraatioiden vaihtelua eri artriittitiloissa korkean erotuskyvyn nestekromatografialla (HPLC). Hyaluronihappopitoisuuden muutokset heijastavat nivelen patofysiologista tilaa. Proteoglykaanipitoisuuksien nousun avulla voidaan mahdollisesti diagnosoida rustovauriot jo ennen muiden näkyvien muutosten havaitsemista. Nykyään ainoa menetelmä rustovaurion diagnosointiin on artroskopia. Nivelnesteet analysoitiin pakastuksen jälkeen HPLC-laitteella. Analysointi oli helppoa eikä muita edeltäviä näytteiden käsittelyjä tarvittu kuin sentrifugointi ja laimennus. Tämän puolesta laite sopisi mielestäni erittäin hyvin myös rutiinidiagnostiikkaan. Hyaluronihappopitoisuudet muodostivat samankaltaisen jakauman sekä kontrolli- että potilasnäytteissä. Tämän tutkimuksen mukaan hyaluronihappopitoisuuksien perusteella ei pystytä erottamaan akuutteja eikä kroonisia artriitteja kontrollinivelistä. Proteoglyknanipitoisuuksia ei määritetty sopivan standardiaineen puutteen takia. Tyydyttiin vain toteamaan pystytäänkö ko. laitteella detektoimaan pitoisuuden vaihtelut eri artriittitiloissa. Kaikissa infektiivisissä artriiteissa (5 kpl) todettiin proteoglykaania mutta myös muutamissa muissa artriiteissa sekä jopa kontrollinivelissä. Molempien yhdisteiden konsentraatiovaihteluiden arvostelua vaikeuttaa suuret yksilökohtaiset erot jopa terveiden nivelten välillä. Jatkuvaa perustutkimusta ko. yhdisteiden parissa tarvitaan, jotta menetelmästä saadaan kliinikkojakin hyödyntävä diagnoosimenetelmä.
  • Jalli, Juha-Pekka (Helsingfors universitet, 1998)
    Tämän tutkimuksen ensisijaisena tavoitteena oli selvittää serpulina-bakteerien esiintyvyys LSO 2000 -porsastuotantotiloilla. Tutkimus suoritettiin kesällä 1997 ja se jakaantui kahteen vaiheeseen: ensimmäisessä selvitettiin näytteenottomenetelmän luotettavuutta eri serpulina-lajien suhteen ja toisessa serpulina-bakteerien esiintyvyyttä. Ensimmäisessä vaiheessa neljällä tilalla otettiin 20 näytettä kolmena eri ajankohtana ja yhdellä tilalla neljänä eri ajankohtana. Tutkimuksen perusteella kaikkien muiden serpulinojen, paitsi dysenteriaa aiheuttavan Serpulina hyodysenteriae -bakteerin, toteamiseen 20 näytettä tilaa kohden riittää. Näytteet otettiin pumpulipuikolla peräsuolesta 7-12 viikon ikäisistä porsaista. Tutkimuksen toisessa vaiheessa tutkittiin 50 porsastuotantosikalaa eri puolella Etelä-Suomea. Tilaa kohden tutkittiin 20 välitysikäistä porsasta. Kuten LSO 2000 -luokan tiloilta saattoi odottaa, yhdeltäkään tilalta ei löytynyt S. hyodysenteriae -bakteeria, mutta muiden serpulinojen esiintyvyys oli oletettua runsaampaa. Spiroketaaliripulin aiheuttaja S. pilosicoli löytyi 14 (28 %) tilalta, S. intermedia 5 (10 %) tilalta sekä harmittomia serpulinoja (S. sp) 37 (7 4%) tilalta.
  • Malkamäki, Sanna (Helsingfors universitet, 2012)
    Koirien käytösongelmat ovat voimakkaan tieteellisen kiinnostuksen kohteena ja esimerkiksi koirien aggressiivinen käyttäytyminen saa laajaa huomiota myös mediassa. Tämä lisensiaatin työ sisältää kirjallisuuskatsauksen koirien käyttäytymisestä sekä kokeellisen osan, jossa kartoitettiin suomalaisen rottweilerin käyttäytymistä. Tutkimushypoteesina oli aggressiivisen, puolustavan ja pelokkaan käyttäytymisen liittyminen toisiinsa sekä taustatekijöiden, kuten sosiaalistamisen vaikutus aggressiivisuuteen. Aineisto (514 koiraa) kerättiin omistajille suunnatulla kyselyllä ja analysoitiin pääkomponenttianalyysillä, jonka perusteella muodostui 13 käyttäytymispiirrettä. Käyttäytymispiirteet jakautuivat kuudeksi aggressiotyypiksi, joista yksi oli koiriin kohdistuvaa ja viisi ihmisiin kohdistuvaa. Viisi käyttäytymispiirrettä liittyi pelokkuuteen tai stressiin. Lisäksi omiksi käyttäytymispiirteiksi erottuivat kiihtyminen ja huomionhakukäytös, jotka eivät olleet voimakkaasti yhteydessä muihin käyttäytymispiirteisiin. Vastaajista 43 % koki koiran käyttäytymisen ongelmalliseksi. Rottweilereiden käytösongelmat ilmenivät suurelta osin toisia koiria ohittaessa (53 % koirista, joilla raportoitiin ongelmia) aggressiivisena tai yli-innokkaana käyttäytymisenä. Aggressiivisuutta ja pelokkuutta esiintyi aineistossa vähän. Kaikissa aggressiivisuuteen tai pelokkuuteen liittyvissä käyttäytymisissä suurin osa koirista oli välinpitämättömiä tai osoitti vain lieviä merkkejä pelosta tai aggressiivisuudesta. Voimakkainta aggressio oli koiriin kohdistuvassa pelkoaggressiivisuudessa (keskiarvo (ka) 1,9 ± keskihajonta (SD) 1,8,) ja terävyydessä (ka 1,6 ± SD 1,6), jotka olivat ainoat käyttäytymiskomponentit, joissa esiintyi aggressiivisuuden vakavinta muotoa (koira puree tai näykkää). Aggressio ihmisten kohtaamistilanteissa oli yhteydessä mm. koiriin kohdistuvaan pelkoaggressioon (rs = 0,39, p < 0,01), aggressioon käsiteltäessä (rs = 0,33, p < 0,01) sekä sosiaaliseen aggressioon (rs = 0,35, p < 0,01). Usein sosiaalistetut koirat olivat vähemmän pelkoaggressiivisia toisia koiria kohtaan (ka 0,8 ± SD 0,7) ja käsittelyaggressiivisia (ka 0,6 ± SD 0,6) kuin harvemmin sosiaalistetut (koiriin kohdistuva pelkoaggressio ka 1,1 ± SD 0,8, p = 0,01) (käsittelyaggressio ka 0,8 ± SD 0,7, p < 0,01). Kiihtymiskäyttäytymistä ilmeni suurella osalla aineiston koirista (40 %) melko voimakkaasti, käytös ei ollut yhteydessä aggressiiviseen tai pelokkaaseen käytökseen. Kiihtyneisyyttä ilmeni enemmän harrastuskoirilla (ka 1,5 ± SD 0,4) kuin koirilla, jotka eivät harrasta (ka 1,4 ± SD 0,4, p = 0,04), mikä saattaa liittyä työskentelyintoon. Tulosten johtopäätöksenä rottweilereiden aggressiivinen käyttäytyminen vaikuttaa olevan voimakkaasti kytköksissä pelkoon tai levottomuuteen sekä rodun puolustavaan käyttäytymiseen. Kohtaamistilanteissa ilmenevän aggressiivisuuden yhteys useisiin pelkoon ja aggressiivisuuteen liittyviin käyttäytymispiirteisiin saattaa olla yhteydessä käyttäytymisen liittymisestä koiran yleiseen epävarmuuteen. Sosiaalistamistiheys ja harrastuneisuus voivat vaikuttaa useisiin käytöspiirteisiin.
  • Nyström, Maria (Helsingfors universitet, 2005)
    Gonadotropiineja vapauttava hormoni (gonadotropin-releasing hormone, GnRH) on yksi hypotalamuksen monista säätelyhormoneista. GnRH aikaansaa luteinisoivan hormonin (LH) ja follikkeleita stimuloivan hormonin (FSH) vapautumisen adenohypofyysistä. Hypotalamus kontrolloi kiimakierron eri vaiheita GnRH-erityksen välityksellä. Ovulaatiota edeltää hypotalamuksesta erittyvä endogeeninen GnRH-aalto, joka stimuloi LH-erityksen hypofyysistä. LH-eritys aiheuttaa munasarjoissa olevien suurten follikkeleiden luteinisaation tai ovulaation. Eksogeeninen GnRH tai sen agonistinen analogi aikaansaa endogeenisen LH- ja FSH-erityksen hypofyysistä. GnRH-injektion aiheuttamaa ovulaation induktiota on käytetty kiimakiertojen käynnistämiseen poikimisen jälkeen, kiiman-synkronointiohjelmissa ja siemennyksen yhteydessä tiinehtyvyyden parantamiseksi sekä terveillä lehmillä aloitussiemennyksen yhteydessä että oireettomilla uusijoilla. GnRH:ta käytetään myös munasarjarakkuloiden hoidossa, ja sitä käytetään yhdistettynä prostaglandiiniin, progesteroniin ja / tai estradioliin poikimisen jälkeisen kiimattomuuden hoidossa. Normaalia lyhyempiä kiimakiertoja saattaa esiintyä ensimmäisen ovulaation yhteydessä hiehoilla puberteetissa ja lehmillä poikimisen jälkeen. GnRH-injektio annettuna samanaikaisesti prostaglandiini-injektion kanssa tai 24 tuntia prostaglandiini-injektion jälkeen voi aikaansaada lyhyitä kiimakiertoja normaalisti sykloivilla hiehoilla ja lehmillä. Nämä lyhyet kiimakierrot poikkeavat puberteetissa ja poikimisen jälkeen esiintyvistä lyhyistä kiimakierroista siten, että näitä GnRH- ja PGF2a-hoidolla aikaan saatuja lyhyitä kiimakiertoja edeltää normaali progesteronivaihe, jonka pitäisi estää lyhyiden kiimakiertojen esiintyminen. Kokeellisen tutkimuksen tavoitteena oli selvittää, vaikuttaako GnRH-annos (gonadoreliini 100 µg vs. 500 µg), ja siten LH-aallon suuruus, indusoitujen lyhyiden kiimakiertojen esiintymiseen sykloivilla hiehoilla (n=19). Hiehot jaettiin satunnaisesti kahteen hoitoryhmään. Toiselle ryhmälle (n=10) annettiin 24 tuntia prostaglandiini-injektiosta 100 µg gonadoreliiniä ja toiselle ryhmälle (n=15) 500 µg gonadoreliiniä. Koe suoritettiin kahteen kertaan. Lisäksi määritettiin myös progesteroni- ja LH-pitoisuudet hiehojen verestä. GnRH-annoksen suuruus ei vaikuttanut lyhyiden kiimakiertojen esiintyvyyteen. Ei ollut tilastollisesti merkitseviä eroja 100 µg ja 500 µg GnRH-annoksen jälkeen esiintyvien lyhyiden kiimakiertojen insidenssissä. Hiehoilla, joilla oli normaalia lyhyempi kiimakierto, progesteronipitoisuus saavutti korkeimman arvonsa 3 - 6 päivää ovulaatiosta. Hiehoilla, joilla oli normaalin pituinen kiimakierto, suurin progesteronipitoisuus saavutettiin keskimäärin 14 päivää ovulaatiosta. GnRH-annos (100 vs. 500 µg) ei tilastollisesti merkitsevästi vaikuttanut LH-pitoisuuksiin tai LH-käyrän muotoon. Tämä oli yllättävää, koska ennakkokäsityksenä oli, että GnRH-annoksen kasvattaminen olisi ollut lisännyt LH-eritystä.
  • Lauhikari, Marja (Helsingfors universitet, 2000)
    Clostridium perfringens on ruokamyrkytystä aiheuttava anaerobi, itiöitä muodostava bakteeri, jota esiintyy yleisesti maaperässä, jätevesissä sekä ihmisten ja eläinten suolistossa. Bakteeri tuottaa yhteensä ainakin 16 virulenssitekijää, mm. 12 eri toksiinia. C. perfringens jaetaan viiteen tyyppiin (A-E) tuottamiensa neljän päätöksiinin perusteella. Eri bakteerityypit aiheuttavat ihmisillä ja eläimillä hyvin erilaisia sairauksia, kuten kaasukuoliota ja nekroottista enteriittiä. C. perfringens-enterotoksiini (CPE) aiheuttaa ihmisellä tyyppi A ruokamyrkytyksen. Ruokamyrkytys liittyy usein joukkoruokailuun, jossa suuria määriä ruokaa valmistetaan kerralla ruuan jäähdytyksen kestäessä liian kauan, tarjoiluajan ollessa pitkän tai uudelleen kuumennoksen ollessa riittämätöntä. Näissä oloissa suhteellisen lämmönkestävä C. perfingens pääsee lisääntymään. Ruokamyrkytyksen oireet, ripuli ja vatsakivut, aiheutuvat enterotoksiinin vapautuessa ohutsuolessa sporuloituvista bakteerisoluista ja vaurioittaessa suolen epiteelisoluja. Ruokamyrkytys on usein yhteydessä liharuokiin, joten ruokamyrkytystä aiheuttavien C. perfringensin reservuaarina on pidetty eläimiä. Kuitenkin vain pienellä osalla eläinperäisistä C. perfringens –kannoista on enterotoksiinin muodostusta koodaava cpe-geeni. Tehdyissä tutkimuksissa enterotoksiinipositiivisten C .perfringensien määrät vaihtelevat eläinlajista toiseen ja tutkimuksesta toiseen. Vielä on epäselvää, mistä enterotoksiinipositiiviset C. perfringensit joutuvat ruokaan. Tämä tutkimus on osa elintarvike- ja ympäristöhygienian laitoksen projektia, jossa selvitetään C. perfringensin epidemiologiaa. Tämän tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää esiintyykö naudan ulosteessa enterotoksiinipositiivisia C. perfringens –kantoja ja tutkia, vaikuttaako lämpökäsittely 100°C:ssa 15 minuuttia cpe-geenin esiintyvyyteen. C. perfringens –kannat eristettiin ulostenäytteistä modifioidun PEMK:n (Pohjoismainen elintarvikkeiden metodiikkakomitea) menetelmäehdotuksen mukaisesti. Cpe-geenin esiintyminen tutkittiin PCR-menetelmällä. C. perfringensiä oli naudan ulostenäytteissä 41 %:lla. Kantoja saatiin eristettyä 77 kappaletta. Yhtään cpe-geenin suhteen positiivista bakteerikantaa ei löytynyt. Tulokset ovat yhteneviä aikaisempien tutkimustulosten kanssa. Kuumennuskäsittelyn vaikutusta enterotoksiinipositiivisten kantojen esiintyvyyteen ei pystytty arvioimaan.
  • Kuisma, Päivi (Helsingfors universitet, 2004)
    Jotta oriin sperman pakastusmenetelmiä kyettäisiin kehittämään, tarvitaan luotettavia menetelmiä sperman laadun arviointiin. Monenlaisia menetelmiä on olemassa, mutta vain harvoissa tutkimuksissa on tutkittu niiden ja hedelmällisyyden korrelaatiota. Tutkimuksen tarkoituksena oli tutkia pakastespermaa useilla taloudellisesti käyttökelpoisilla ja käytännöllisillä laboratoriokokeilla ja tutkia tulosten korreloivuutta tammojen varsomisprosenttien kanssa. Pakastespermalle tehtyjä kokeita ja varsomisprosentteja verrattiin kandessa koesarjassa. Ensimmäisessä tutkittiin 27 oriin ja toisessa 23 oriin sperma. Molempien kokeiden oriilla oli ollut keskimäärin 37 tammaa (vaihteluväli 7-121). Siittiöiden morfologia tutkittiin ja bakteeriviljely tehtiin kerran kunkin oriin spermasta. Ensimmäisessä koesarjassa tutkittiin sperman konsentraatio, progressiivinen motiliteetti valomikroskoopilla heti sulatuksen ja 1, 2, 3, ja 4 tunnin inkubaation jälkeen, motiliteetin ominaisuudet automaattisella sperma-analysaattorilla, plasmamembraani-integriteetti valomikroskoopilla käyttäen CFDA/P! –värjäystä (karboksifluoreskeiini-indiasetaatti/propidiumjodidi), plasmamembraani-integriteetti fluorometrillä käyttäen PI-värjäystä ja tehtiin resatsuriinireduktiotesti. Toisessa koesarjassa samat kokeet kuin koesarja 1:ssä ja lisäksi hypo-osmotic swelling test (HOS) valomikroskoopilla ja fluorometrillä tehtiin heti sulatuksen jälkeen sekä kolmen tunnin inkubaation jälkeen. Ensimmäisessä koesarjassa kaikkien oriitten progressiivinen motiliteetti 2 ja 4 tunnin inkubaation jälkeen korreloi varsomisprosentin kanssa (p<0,05); oreilla joilla oli ollut >20 tammaa siemennysannos korreloi negatiivisesti (p<0,05) ja resatsuriinireduktiotesti positiivisesti (p=0.052) varsomisprosentin kanssa. Toisessa koesarjassa kaikilla oriilla hypo-osmoottinen turvotustesti (HOS) heti sulatuksen jälkeen korreloi negatiivisesti varsomisprosentin kanssa, mutta oriilla, joilla oli ollut >20 tammaa korreloi HOST positiivisesti (mikroskoopilla p = 0,051 ja fluorometrillä p = 0,054). Yhdenkään testin ei havaittu antavan toistuvasti luotettavaa tai tarkkaa tietoa sperman hedelmöittämiskyvystä, koska koesarjoissa saatiin erilaisia tuloksia, vaikka oriit olivat osittain samoja.
  • Myllymäki, Tuija (Helsingfors universitet, 1992)
    Supistuessaan lihassolu käyttää energianlähteenä ATP:a, jonka konsentraatio lihaksessa siten laskee rasituksen aikana. Samalla kertyy ATP:n hajoamistuotteita lihakseen ja verenkiertoon. Tässä tutkimuksessa selvitettiin, mikä näistä hajoamistuotteista sopisi parhaiten rasituksen voimakkuuden mittaamiseen hevosella. Tutkimuksessa määritetään lämminveristen ravihevosten plasmasta ATP:n pilkkoutuessa syntyvien puriinien (hypoksantiini ja virtsahappo) sekä niiden lopullisen hajoamistuotteen allantoiinin konsentraatioita rasituksen aikana ja sen jälkeen. Lihassyykoostumuksen vaikutusta hypoksantiinin, virtsahapon ja allantoiinin konsentraatioihin tutkittiin vertailemalla suomenhevosia ja lämminverisiä keskenään. Tiedetään, että kylmäverisellä hevosella on enemmän hitaita aerobisesti energiansa muodostavia lihassoluja kuin lämminverisellä. Kontrolloidussa rasitustestissä juoksumatolla hypoksantiini- ja virtsahappokonsentraatiot eivät muuttuneet merkitsevästi. Kaikilla hevosilla korkeimmat konsentraatiot saavutettiin rasituksen lopettamisen jälkeen. Allantoiinikonsentraation nousu korreloi lineaarisesti sydänfrekvenssin nousuun ja oli merkittävästi korkeampi rasituksen jälkeen kuin leponäytteissä. Yksilöllinen vaihtelu ajassa, jossa korkein konsentraatio saavutettiin, oli pienempi allantoiinilla kuin hypoksantiinilla tai virtsahapolla. Ravikilpailujen jälkeen otetuissa näytteissä hypoksantiini-, virtsahappo- ja allantoiini- konsentraatiot olivat merkittävästi korkeampia lämminverisillä kuin suomenhevosilla. Rotujen väliset erot konsentraatioissa johtuvat todennäköisesti erilaisesta lihassyykoostumuksesta. Hypoksantiini- ja virtsahappokonsentraatio nousi osalla hevosista molemmilla roduilla vielä 30 minuuttia kilpailun jälkeen. Allantoiinikonsentraatio ei yhdelläkään hevosella ollut 30 minuutin näytteessä korkeampi kuin 15 minuutin näytteessä. Sekä hypoksantiinilla, virtsahapolla sekä mahdollisesti myös allantoiinilla rasituksen voimakkuus vaikutti konsentraatiohuipun esiintymisaikaan, joka piteni rasituksen koventuessa. Tulosten perusteella allantoiini sopii hypoksantiinia ja virtsahappoa paremmin rasituksen voimakkuuden ja ATP häviön osoittamiseen hevosella.
  • Helin, Johanna (Helsingfors universitet, 2001)
    Lypsylehmien yksilöllinen väkirehuruokinta pihattonavetassa voidaan toteuttaa käyttämällä tietokoneohjattua väkirehuautomaattia eli kioskia. Suomessa yleisesti käytössä oleva kioskimalli on takaa avoin, jolloin yhden lehmän ollessa kioskissa muut lehmät pääsevät vapaasti puskemaan sitä. Tämän pilottitutkimuksen tarkoituksena oli selvittää, kuinka paljon kioskilla esiintyy häirintää ja kuinka usein häirintä johtaa kioskikäynnin keskeytymiseen. Häirinnäksi katsottiin kioskissa olevaan lehmään kohdistuneet fyysiset kontaktit; puskeminen ja painaminen. Lisäksi tutkittiin, tulevatko jotkut lehmät muita enemmän häirityiksi tai häiritsevätkö jotkut lehmät muita lehmiä kioskilla keskimääräistä enemmän. Tutkimukseen kuului kolme vaihetta ja se tehtiin pihattonavetassa, jossa 42 lypsylehmän laumaa tarkkailtiin väkirehukioskien viereen rakennetuilta lavoilta yhteensä 54 tunnin ajan. Kioskissa olevaa lehmää häirittiin keskimäärin 38-50 %:lla kioskikäynneistä. 89-92 %:ssa tapauksista häirintä johti käynnin keskeytymiseen. Kaikista kioskikäynneistä keskeytyi häirinnän takia 34-45 %. Rajoitetulla ruokinnalla olevat lehmät häiritsivät muita lehmiä kioskilla keskimääräistä enemmän. Häirinnän vähentämiseksi kioskin rakennetta voisi parantaa lisäämällä kioskin takaosaan portin, joka estäisi muita lehmiä puskemasta kioskissa olevaa lehmää.
  • Mahlanen, Nina (Helsingfors universitet, 1993)
    Tutkimuksessa on kartoitettu vuosina 1980 - 1990 Opaskoirakoululla syntyneillä labradorinnoutajilla esiintyneitä perinnöllisiä sairauksia ja verrattu ko. koiria Ruotsin labradorinnoutajapopulaatioon. Opaskoirakoululla syntyneistä labradorinnoutajista on lisäksi laskettu syntyneiden koirien määrät kunakin vuonna ja tutkittujen korien osuudet rekisteröidyistä Labradorinnoutajilta tutkitaan silmäsairauksista perinnöllistä harmaakaihia, progressiivista retinaaliatrofiaa ja retinualidysplasiaa. Perinnöllisistä nivelsairauksista tutkitaan kyynärnivelen osteokondroosia ja lonkkaniveldysplasiaa Opaskoirista on laskettu soveltuneiden ja soveltumattomien koirien osuuksia ja soveltumattomuuden syitä. Jalostustavoitteissa pyritään sekä luonteensa, että terveytensä ja fyysisen rakenteensa puolesta opaskoirana mahdollisimman ideaaliseen labradorinnoutajan, jonka eräs tärkeä ominaisuus on myös mahdollisimman pitkä käyttöikä, johon suurimpana tekijänä vaikuttaa koiran terveys. Kirjallisuuskatsauksessa on painotus kunkin sairauden jalostuksellisella merkityksellä perinnöllisyyden osalta olen pyrkinyt etsimään uusimmat tiedot ja käsitykset eri sairauksien osalta
  • Kuusio, Minna (Helsingfors universitet, 1991)
    Tutkimuksen tarkoituksena eläinlääketieteellisellä anestesiamenetelmä oli selvittää, mitä muutoksia korkeakoululla käytetty aiheuttaa nukututetuille hevosille. Hevosten hengitystä, syketiheyttä, verikassoja, verenpainetta ja seerumin lihasentsyymipitoisuuksia seurattiin koko anestesian ajan. Tulokset osoittivat, että käytetty anestesiamenetelmä (rauhoitus asepromatsiinilla, induktio guaifenesiinillä jatiopentealilla, ylläpito halotaanilla) on käyttökelpoinen. Kuusi kymmenestä tutkitusta hevosesta oli nukutuksen ajan hypoventiloitunut. Lisäksi kaikilla hevosilla esiintyi respiratoorista asidoosia. Verenpaine pysyi nukutuksen ajanviitearvojen sisällä. Seeruminäytteissä ei havaittu kliinisesti merkittäviä muutoksia, eikä hevosilla ollut ongelmia heräämisvaiheessa. Johtopäätöksenä syventävien opintojen projektista oli, ettei mitään merkittäviä muutoksia koululla käytettyyn nukutusmenetelmään ole tarpeen tehdä. Veren pH-, hiilidioksidi- ja happipitoisuuteen tulee kuitenkin kiinnittyää huomiota nukutuksen aikana ja tarpeen mukaan korjata tila esim. ventilaatiota lisäämällä tai antamilla hevoselle nestehoitoa. Erityistä huomiota tulisi kiinnittää niihin hevosiin, joiden kliinisessä terveydentilassa on muutoksia.
  • Saarinen, Kaisa; Puomio, Jutta (Helsingfors universitet, 2012)
    Tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää suolistoloisten esiintyvyyttä suomalaisilla lemmikkikissoilla, suolistoloistartunnoille altistavia tekijöitä ja kissojen matolääkintään liittyviä käytäntöjä. Tutkimuksen hypoteesina oli, että suolistoloisten esiintyvyydet ovat Suomessa alhaisia verrattuna muissa maissa saatuihin tutkimustuloksiin. Samalla tehtiin alustava tutkimus pyranteeliembonaatin tehosta Toxocara cati -tartuntojen hoidossa ja pratsikvantelin tehosta Taenia taeniaeformis -tartuntojen hoidossa. Kissojen ulostenäytteitä kerättiin kissanomistajille jaettujen näytteenottopakettien avulla. Suolistomatojen esiintyvyyttä tutkittiin passiivisella flotaatiotekniikalla. Giardia-tutkimuksessa käytettiin kaupallista Giardia ProSpecT -kittiä. Näytteitä kerättiin 430 kappaletta, joista 411 hyväksyttiin flotaatiotutkimukseen ja 388 giardia-tutkimukseen. Suolistoloistartunnoille altistavia tekijöitä ja matolääkintäkäytäntöjä selvitettiin näytteenottopakettien mukana jaetuilla kyselykaavakkeilla. Näytteenottopaketteja jaettiin eläinlääkäriasemilla ja kissanäyttelyissä talven 2009-2010 aikana. Tutkimukseen hyväksyttiin yhtä taloutta kohden näyte yhdeltä kissalta, jonka edellisestä loishäädöstä oli vähintään kaksi viikkoa. Niille omistajille, joiden kissalla todettiin T. cati - tai T. taeniaeformis -tartunta, lähetettiin loishäätölääkevalmiste ja kaksi jatkonäytteenottopakettia. Ensimmäinen jatkonäyte otettiin ennen loishäätölääkkeen antoa ja toinen 14 päivää sen jälkeen (fecal eggcount reduction test = FECRT). Jatkonäytteiden kvantitatiivisessa tutkimuksessa käytettiin modifioitua McMaster-tekniikkaa. Näytteistä löydettiin flotaatiotutkimuksella neljää eri suolistoloista: Toxocara cati (5,4 %), Taenia spp. (1,7 %), Isospora felis (0,7 %) ja Toxascaris leonina (0,2 %). Giardia duodenalis -loisen esiintyvyydeksi todettiin 3,6 %. T. cati- ja G. duodenalis -loisten osalta tutkittiin tartunnalle altistavia riskitekijöitä. Kissan maatiaisrotuisuuden, ulkoilumahdollisuuden ja maaseudulla asumisen todettiin olevan suurimpia riskitekijöitä T. cati -tartunnalle. Ainut G. duodenalis -tartunnalle löytynyt riskitekijä oli kissan puhdasrotuisuus. Eri ikäryhmillä ei tässä tutkimuksessa todettu tilastollisesti merkitseviä eroja T. cati- tai G. duodenalis -loisten esiintyvyydessä. Matolääkkeiden käyttötottumusten osalta tutkimuksessa todettiin suurimman osan (62,4 %, n=415) kissanomistajista matolääkitsevän kissaansa kahdesta neljään kertaa vuodessa. Matolääkkeen vaihtelu oli lähes yhtä yleistä kuin saman matolääkkeen käyttö peräkkäisillä matohäätökerroilla. Tärkeimpiä matolääkkeen valintaan vaikuttavia tekijöitä olivat lääkkeen laajakirjoisuus ja helppo annostelu. Kissanomistajille tärkein lois- ja loishäätötiedonlähde oli eläinlääkäri. Matolääkeresistenssitutkimuksessa ei todettu T. cati -loisella olevan resistenssiä pyranteeliembonaatille. Tutkimuksen tulokset vastasivat tutkimushypoteesia ja tarjosivat arvokasta tietoa Suomen kissojen suolistoloistilanteesta. Matolääkeresistenssitutkimuksen tulokset olivat odotettavissa, koska T.cati -loisella ei aikaisemminkaan ole raportoitu pyranteeliembonaattiresistenssiä. Yleisimmiksi suomalaiskissojen suolistoloisiksi todettiin T. cati ja Giardia duodenalis, jotka ovat potentiaalisia zoonoottisia taudinaiheuttajia. Kyselytutkimustulosten mukaan kissanomistajille tärkeää oli loishäätölääkkeen laajakirjoisuus, vaikka tutkimustulosten mukaan suolistoloissekainfektiot ovat suomalaisilla kissoilla harvinaisia. Tutkimuksen tuloksia voidaan toivottavasti jatkossa käyttää apuna eläinlääkärikoulutuksessa sekä suunniteltaessa loishäätösuosituksia eri riskiryhmille.
  • Heinävaara, Maria (Helsingfors universitet, 2014)
    Koirien hengitystieinfektiot ovat melko yleisiä. Ne ovat usein monitekijäisiä sairauksia, ja niiden diagnosointi ja hoito voi olla haastavaa vaihtelevien oireiden ja aiheuttajaorganismien laajan kirjon vuoksi. Vaikka koiran hengitystiet ovat alttiita monenlaisille, tyypillisimmin virusten tai bakteerien aiheuttamille infektioille, tavallisen terveen koiran alttius sairastua hengitystieinfektioon näyttäisi riippuvan pitkälti hengitysteiden puolustusmekanismien toiminnasta. Nämä puolustusmekanismit ovat varsin tehokkaita ja estävät yleensä infektioiden kehittymisen. Jotkin patogeenit kykenevät kuitenkin heikentämään hengitysteiden puolustusmekanismien toimintaa suoraan, tai vaikuttamalla niihin epäsuorasti heikentämällä ensin eläimen immuniteettivastetta. Nämä voivat johtaa infektion kehittymiseen hengitysteissä. Bakteeriperäinen keuhkokuume on kohtalaisen yleinen koirilla esiintyvä bakteeri-infektion aiheuttama alempien hengitysteiden sairaus, ja sitä voi esiintyä kaiken ikäisillä ja rotuisilla koirilla. Keuhkokuumeen vaikeusaste vaihtelee lievästä vakavaan, mutta tarkkaa tietoa sairauden esiintyvyydestä tai kuolleisuudesta ei ole. Tyypillisimmin koirien bakteeriperäinen keuhkokuume on sekundaarien patogeenien aiheuttama, mutta koirilla voi esiintyä myös primaarien patogeenien aiheuttamia infektioita. Primaareja hengitystieinfektioita aiheuttavia bakteereita esiintyy koirilla kuitenkin vain muutama. Bakteeriperäiselle keuhkokuumeelle altistavia tekijöitä on lukuisia, mutta on havaittu, että koiranpennut sairastuvat tyypillisimmin primaarien patogeenien, kuten Bordetella bronchiseptican, aiheuttamiin infektioihin, kun taas metsästys- ja urheilukoirilla hengitysteiden vierasesineen aiheuttamia infektioita esiintyy muita rotuja useammin. Iäkkäät koirat sairastuvat keuhkokuumeeseen usein heikentyneen immuunipuolustuksen tai aspiraation seurauksena. Immuunipuolustusta voi heikentää jokin tulehduksellinen tai synnynnäinen hengitystiesairaus, kun taas hengitysteiden rakenteelliset poikkeavuudet vaikuttavat usein merkittävästi hengitysteiden puolustusmekanismien toimintaan. Keuhkokuumeen hoito koirilla perustuu oireisiin ja kliinisen tilan arviointiin, jonka pohjalta arvioidaan hengitystienäytteenoton tarve ja aloitetaan antibioottihoito. Empiiriseen antibioottihoitoon päädytään usein silloin, kun kyseessä on lieväoireinen koira, tai jos keuhkokuume on diagnosoitu ensimmäistä kertaa. Vakavaoireisille potilaille ja potilaille, joilla kyseessä on uusiutunut ongelma, suositellaan bakteerinäytteenottoa hengitysteistä sekä antibioottiherkkyysmääritystä näytteissä mahdollisesti kasvaville bakteereille. Hoidon onnistumisen kannalta erilaisilla tukihoitomuodoilla, kuten happilisällä ja suonensisäisellä nesteytyksellä, on tärkeä merkitys, minkä lisäksi hyvällä seurannalla pyritään varmistamaan potilaan toipuminen ja estämään taudin mahdollinen uusiutuminen. Tulevaisuudessa bakteeriperäisen keuhkokuumeen diagnostiikassa ja hoidon seurannassa tulehduksellisten biomarkkereiden ja PCR-menetelmien käyttö saattaa lisääntyä. Tällä hetkellä koirien hoidossa suositellaan kohtuullisen pitkiä antibioottikuureja, ja seuranta perustuu oireisiin, valkosoluarvoihin ja röntgenkuviin. Pitkien antibioottikuurien käyttö voisi tulevaisuudessa lyhentyä merkittävästi, ja hoitokustannukset keuhkokuumeen seurannassa saattaisivat pienentyä, mikäli uusien tulehduksellisten biomarkkereiden seuranta osoittautuu hyödylliseksi. PCR-menetelmien avulla keuhkokuumeen aiheuttajapatogeeneistä voidaan saada nopeasti tietoa, mutta menetelmien liiallinen herkkyys voi johtaa virhepositiivisiin tuloksiin.
  • Asikainen, Else (Helsingfors universitet, 1991)
    Tämä syventävien opintojen tutkielma sisältää kirjallisuuskatsauksen ja tutkimusosan. Kirjallisuuskatsauksessa käsitellään Listeria monocytogenes esiintymistä eri eläinlajeissa ja ihmisessä sekä luonnossa. Katsauksessa perehdytään lyhyesti listerioosin yleisimpiin ilmenemismuotoihin eri tyyppisillä eläinlajeilla ja eri ikäisillä eläimillä. Eri aikoina vallinneita käsityksiä Listeria -infektion tartuntateistä ja bakteerin taudinaiheutuskyvystä tuodaan esille tutustuttaessa muiden tutkijoiden löydöksin. Kirjallisuusosassa käsitellään myös; bakteerin eristämisen historiaa ja bakteerille tyypillisiä biokemiallisia reaktioita. Tutkimusosan tarkoituksena oli kartoittaa Listeria monocytogenesin esiintyminen suomalaisessa lemmikkieläinpopulaatiossa ja pohtia millaisen tartuntariskin lemmikkieläimet muodostavat ihmiselle. Yhtä laajaa tutkimusta ei ole aikaisemmin julkaistu missään maassa. Näytteitä tutkittiin yhteensä 320 kappaletta, koirista 297 ja kissoista 23. Kaksi tutkituista ulostenäytteistä oli positiivisia (0,6 %), molemmat näistä koirista otettuja näytteitä. Lisäksi eristettiin viisi Listeria innocua -kantaa, neljä koirista ja yksi kissasta. Saatua tulosta verrattiin kirjallisuudessa esiintyviin arvoihin ja todettiin niiden olevan vertailukelpoisia aikaisempien tutkimustulosten kanssa. Tutkimuksessa pohdittiin myös kahden eri rikastusmenetelmän käyttöä; kylmärikastusta ja selektiivistä (LEB l+ll) rikastusmenetelmää.
  • Laiho, Aija (Helsingfors universitet, 2004)
    Lintuinfluenssa on ortomyksoviruksiin kuuluvan A-influenssaviruksen aiheuttama, ympäri maailmaa esiintyvä lintujen infektiotauti. Taudinkuva vaihtelee lievästä sairaudesta jopa 100 % kuolleisuuden aiheuttavaan, helposti leviävään epidemiaan. Lintuinfluenssa kuuluu OIE:n (Office International des Epizooties) luokituksessa A-listan tauteihin. A-influenssavirukset voidaan jakaa 15 alatyyppiin viruksen vaipassa sijaitsevien hemagglutiniini (H) -antigeenien perusteella. Tähän mennessä kaikki HPAI (highly pathogenic avian influenza) -tapaukset ovat olleet H5 tai H7 -alatyyppien aiheuttamia. LPAI (low pathogenic avian influenza) voi mutatoitua HPAI:ksi kierreltyään vähän aikaa populaatiossa. Viruksen luonnollisia isäntiä ovat vesilinnut, kahlaajat ja lokit. Vesilinnut toimivat reservoaarina ja voivat erittää virusta, vaikka niillä ei olisikaan oireita. Siipikarjan suora tai epäsuora kontakti villeihin, muuttaviin vesilintuihin on usein ollut syynä epidemiaan. Lintuinfluenssa voi tarttua myös muun muassa sikoihin ja ihmisiin. Sikaa on pidetty "sekoitusalustana" (engl. "mixing vessel"), jossa ihmisen ja linnun influenssavirukset voisivat järjestyä uudelleen keskenään. Mutaation seurauksena voisi syntyä virus, jolla olisi kyky levitä ihmisestä toiseen ja jossa olisi ihmispopulaatiolle vieraita lintuinfluenssavirus peräisiä antigeeneja. Tämä saattaisi johtaa vakavaan epidemiaan ihmisten keskuudessa, koska ihmisillä ei olisi vasta-aineita eikä rokotteita uutta virusta vastaan. EU:n jäsenvaltioissa toteutettiin vuosina 2002 - 2003 kartoitustutkimus, jonka tarkoituksena oli seuloa lintuinfluenssaviruksen H5 ja H7 -alatyyppien tartuntoja siipikarjassa ja luonnonvaraisissa linnuissa. Suomen luonnonlintukartoitus oli osa tätä syventävien opintojen projektia. Ulostenäytteitä otettiin yhteensä 373 kappaletta, joista 37 % oli vesilinnuista (sisältää 25 tarhattua ankkaa), 11 % kahlaajista ja 32 % lokeista. Näiden ryhmien ikäjakauma oli seuraava: 35 % poikasista tai nuorista ja 64 % aikuisista linnuista. Linnun ikää ei ollut merkitty 1 %:iin näytteistä. 20 % näytteistä oli muista linnuista. Suurin osa näytteistä otettiin kesäkuussa (40 %), toukokuussa (27 %) ja heinäkuussa (19 %). Näytteistä valmistettiin suspensio, jota inkuboitiin 8–10 päivän ikäisissä, hedelmöitetyissä kananmunissa. Sikiöiden elinvoimaisuus tarkistettiin päivittäin. Kaikki viisi päivää inkuboidut ja sitä ennen kuolleet munat jäähdytettiin +4 °C:een ja niistä kerättiin allantoisneste, josta tehtiin HA (hemagglutinaatio) -testi. Yhtään positiivista näytettä ei löytynyt. Suosituksia villilintujen lintuinfluenssakartoitukseen Suomessa: 1) Näytteitä otetaan pääosin vesilinnuista, kahlaajista ja lokeista. 2) Suurin osa näytteistä otetaan nuorista linnuista. 3) Näytteet otetaan ennen syysmuuttoa elokuussa.
  • Hiljanen, Jari (Helsingfors universitet, 2002)
    Tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää anionisten suolojen (kloorin ja rikin suolat) vaikutuksia lypsylehmän kivennäisaineenvaihduntaan, happo-emäs tasapainoon ja utareödeemaan ummessaoloaikana laidunkaudella. Tässä kirjoituksessa keskitytään kalsium-aineenvaihdunnan osuuteen, mutta koko tutkimus tuloksineen on julkaistu muualla (Tauriainen ym. 2001). Aineisto käsitti 18 ummessaolevaa friisiläislehmää, jotka jaettiin kahteen ruokintaryhmään sattumanvaraisesti odotetun poikimispäivän mukaan. Ensimmäinen ryhmä (anioniryhmä) sai rehua, jonka kationi-anionitasapaino oli -41 mEq/kg kuiva-ainetta (ka). Toisen ryhmän (kontrolliryhmä) vastaava arvo oli +254 mEq/kg ka. Anionisuolojen määrä täytyi pitää mahdollisimman korkeana, koska säilörehussa ja ruohossa on runsaasti kaliumia, joka pyrkii nostamaan kationi-anionitasapainoa. Lehmät saivat tuoretta heinää, kuivaa heinää ja väkirehua poikimiseen asti. Koeväkirehu oli maittavaa ja lehmät söivät sen mielellään. Anioniryhmässä virtsan pH laski ja kalsiumin eritys lisääntyi huomattavasti. Veren kokonais- ja ionisoitunut kalsium pysyi poikimisen aikaan tasaisempana, vaikkakaan ero ei ollut tilastollisesti merkitsevä. Kaksi lehmää kontrolliryhmästä sairastui poikimisen jälkeen hypokalsemiaan ja vaati eläinlääkärin hoitoa.

Näytä lisää