Faculty of Veterinary Medicine

 

Recent Submissions

  • Kapiainen, Suvi (Helsingfors universitet, 2016)
    Only little data is available on seroprevalence of tick borne diseases in Finnish dogs. Worldwide these diseases, anaplasmosis being one of them, are relatively widely studied. In some European countries the disease has become more common than earlier and it has spread more towards North just in the last few years. The aim of this study was to investigate the seroprevalence of Anaplasma phagocytophilum –bacterium in Finnish dogs, the PCR-positivity in relation with seropositivity and the risk factors for exposure to a vector borne pathogen. The hypotheseis were that Anaplasma phagocytophilum is underdiagnosed in Finland, there are more Anaplasma phagocytophilum -infections and seropositive dogs in the southern parts of Finland and that hunting dogs are more susceptible for Anaplasma phagocytophilum -seropositivity compared to pet dogs. For material, 390 canine blood samples (serum, EDTA) were collected all around Finland. Of these samples, 50 were from hunting dogs. DNA was extracted from the EDTA-samples and with real-time -PCR the PCR-positive, bacteremic dogs, were spotted. Seropositivity was tested from the serum samples by using commercial SNAP 4Dx-test. The seroprevalence of anaplasmosis in Finnish dogs was 4,6% (18/390) and in hunting dogs 4,0% (2/50). Regionally in Åland there were more seropositive dogs than elsewhere in Finland. In Åland the seropositivity was 45% (9/20). Small dogs were more often seropositive than large dogs. Only two Finnish dogs were PCR-positive (2/390), meaning they had Anaplasma phagocytophilum -infection. These two dogs were seronegative. This study suggests that canine anaplasmosis is an important tick borne disease in Finnish dogs. The results show that dogs are commonly exposed to anaplasmosis especially in Åland islands and small dogs may be more susceptible to infection than large. It is unclear at this point if the prevalence of Anaplasma phagocytophilum -exposure will increase in other parts of the country due to the climate change and the northern spread of Ixodes ticks. The prevalence of actual infection is low. Because of this low number of Anaplasma phagocytophilum -positive dogs, no risk factors for infection could be identified in our study. Therefore, future studies with larger number of infected dogs are necessary to better understand the risk factors associated with Anaplasma phagocytophilum -infections in dogs and in people.
  • Grönthal, Thomas (Helsingfors universitet, 2012)
    Metisilliiniresistentin Staphylococcus pseudintermedius -bakteerin (MRSP) leviäminen on 2000-luvulla yleistynyt ongelma pieneläinlääketieteessä. Se aiheuttaa ongelmia hankalahoitoisten infektioiden ja lisääntyneiden hoitokustannusten kautta. Bakteeri kykenee lisäksi aiheuttamaan sairaalaepidemioita. Sellainen koettiin Yliopistollisen eläinsairaalan Pieneläinsairaalassa vuosina 2010 – 2011. Tämän lisensiaatin tutkielma on kaksiosainen. Kirjallisuusosiossa annetaan tietoa MRSP:stä, sen kyvystä tulla resistentiksi tavallisimmille mikrobilääkkeille, sekä MRSP-infektion hoidosta. Tutkimusosiossa kuvaillaan Pieneläinsairaalan MRSP-epidemian vaiheet ja vastustustoimenpiteet, sekä selvitetään tartunnalle altistaneita tekijöitä tapaus-verrokkitutkimuksella. Marraskuussa 2010 Pieneläinsairaalassa tehtiin ensimmäinen moniresistentti MRSP-löydös. Tavattu kanta oli vastustuskykyinen erytromysiinille, klindamysiinille, sulfa-trimetopriimille, enrofloksasiinille, gentamisiinille, sekä kloramfenikolille. Kanta oli herkkä vain fusidiinihapolle ja amikasiinille. Seurantajakson (1.11.2010 – 31.10.2011) aikana epidemiakanta eristettiin kaikkiaan 55 potilaalta, joilta 24:llä MRSP löydettiin infektiopesäkkeestä. 15 tapauksessa kyseessä oli leikkaushaavainfektio. Loput löydökset (n=31) tehtiin seulontanäytteistä. Pieneläinsairaalan tapauskertymä osastopotilailla oli 2,2 % (55/2483). Riskitekijöiden selvittämistä varten kerättiin tiedot MRSP-tapauspotilaista, sekä 213 kontrollipotilaasta, joilta oli otettu MRSP-negatiivinen seulontanäyte seurantajakson aikana. Tutkitut muuttujat liittyivät potilaan seurantajakson aikana saamaan lääkehoitoon, potilaalle tehtyihin toimenpiteisiin, sekä potilaan käynteihin eri osastoilla. Tilastollisesti merkittäviä, MRSP-kantajuudelle tai infektiolle altistavia tekijöitä, olivat ihorikko (OR 12,9; p: <0,0001), kirurginen toimenpide (OR 9,8, p: <0,0001), mikrobilääketerapia (OR 11,1; p: <0,0001), sekä teho-osastohoito (OR 2,0; p: 0,036). Se oliko kirurginen toimenpide ortopedinen vai ei (OR 1,8; p: 0,13), tai oliko se tehty päivystyskirurgiana (OR 1,0; p: 1,0) ei ollut tilastollisesti merkittävä tekijä. Mahahapposalpaajahoito ei altistanut tartunnalle (OR 1,6; p: 0,15). Tulokset ovat alustavia ja niistä suoritetaan vielä lisätutkimuksia sekoittavien tekijöiden hallitsemiseksi. Pieneläinsairaalassa tehtiin epidemia-aikana mittavia vastustustoimenpiteitä. Riskipotilaita seulottiin aktiivisella näytteenotolla ja Pieneläinsairaalaan perustettiin kohorttiosasto tunnettujen kantajapotilaiden hoitoa varten. Sairaala jaettiin lisäksi eri alueisiin joihin eri riskiluokan potilaat ohjattiin. Sairaalassa otettiin myös lukuisia ympäristönäytteitä. Vastustustoimilla uusien tautitapausten esiintyminen väheni. Helmikuussa 2012 tilanne näyttää rauhoittuneen. Saadut tulokset tukevat ja täydentävät aiempia tutkimuksia, ja antavat lisätietoa riskipotilaiden tunnistamisen helpottamiseksi. Vaikka lisää tutkimuksia riskitekijöistä vielä tarvitaan, niiden tunteminen mahdollistaa torjuntakeinojen oikean kohdentamisen ja epidemiapurkausten ehkäisemisen.
  • Berghem, Fiia (Helsingfors universitet, 2013)
    Tutkimuksen tavoitteena oli selvittää lonkkakuvaustuloksen ja kliinisen oireilun välistä yhteyttä saksanpaimenkoirilla. Työ liittyi laajempaan lonkkatutkimusprojektiin, jonka tarkoituksena oli paikantaa lonkkadysplasiaan vaikuttavia geenejä eri roduissa sekä selvittää lonkkadysplasian kehittymiseen ja siihen liittyvään kliiniseen oireiluun vaikuttavia ympäristötekijöitä. Lonkkadysplasia on yleinen ortopedinen sairaus suurilla koiraroduilla. Se on kvantitatiivinen ominaisuus, jonka ilmenemiseen vaikuttavat perintötekijöiden lisäksi useat eri ympäristötekijät, kuten ruokinta ja liikunta. Lonkkadysplasialle alttiit koirat syntyvät normaalilonkkaisina ja kehittävät merkkejä lonkkien löysyydestä heti ensimmäisten elinviikkojen aikana. Nivelen löysyys mahdollistaa lonkkaluun pään subluksaation ja altistaa sekä pehmytkudos- että luustorakenteet epänormaalille kuormitukselle. Tämän seurauksena lonkkanivel kehittyy väärän malliseksi ja epänormaali kuormitus jatkuu. Lonkkadysplasian seurauksena kehittyy osteoartriittia, josta johtuu suurin osa aikuisten koirien lonkkadysplasiaan liittyvistä oireista. Kroonisten kipuoireiden tunnistamisessa voidaan käyttää sitä varten kehitettyä indeksiä (Helsinki Chronic Pain Index, HCPI) tai erilaisia visuaalisia arviointiasteikkoja. Tutkimus toteutettiin kyselykaavakkeella, johon koirien omistajat kävivät vastaamassa internetissä. Lomakkeessa kysyttiin koiran perustietojen ja linjan lisäksi mm. lonkkakuvaustuloksesta, oireista, yleistilasta, käytetyistä hoidoista ja muista vioista. Yleistilaa koskevien kysymysten perusteella laskettiin HCPI, ja lomakkeessa oli lisäksi kaksi visuaalista arviointiasteikkoa koiran liikuntavaikeuksien ja elämänlaadun arviointiin. Lomakkeeseen oli tullut aineiston käsittelyn aloittamiseen mennessä 260 vastausta koskien saksanpaimenkoiria, joilla oli virallinen lonkkakuvaustulos. Tulokset käsiteltiin tilastollisesti. Tulosten perusteella lonkkadysplasiasta kärsivät koirat oireilevat yleisemmin, nuorempina, ja niillä on enemmän erilaisia oireita kuin lonkiltaan terveiksi kuvatuilla koirilla. Aineiston perusteella dysplastisille koirille tyypillisimpiä oireita ovat jänislaukka, vaikeudet päästä ylös levon jälkeen ja vaikeudet hypätä. Sen sijaan kivun ääntely ja peitsaaminen eivät näyttäneet saksanpaimenkoirilla liittyvän lonkkadysplasiaan. Myös HCPI oli korkeampi huonon lonkkakuvaustuloksen saaneilla koirilla, mikä kertoo niiden kärsivän useammin kroonisesta kivusta. Lonkkakuvaustuloksen lisäksi HCPI:iin vaikuttivat koiran ikä, paino, osa käytetyistä hoidoista sekä selkä-, polvi- ja kyynärviat. Saksanpaimenkoiran eri linjojen välillä ei ollut eroa lonkkadysplasian esiintyvyydessä, mutta sen sijaan käyttölinjaisuus näytti suojaavan lonkkadysplasiaan liittyviltä kliinisiltä oireilta näyttelylinjaisiin verrattuna.
  • Talvitie, Salla (Helsingfors universitet, 2014)
    Bakteerit voivat kasvaa plantonisesti eli vapaana nesteessä tai ne voivat kasvaa kiinnittyneenä elolliseen tai elottomaan alustaan. Alustassaan kasvavia mikrobiyhteisöjä kutsutaan biofilmeiksi. Yli 99,9 % bakteereista kasvaa biofilmeissä. Biofilmi muodostuu mikrobeista, joita voi olla yhtä tai useampaa lajia. Bakteerit tuottavat ympärilleen soluväliainetta, joka koostuu erilaisista ekstrasellulaarisista polymeerisistä materiaaleista (EPS) kuten polysakkarideista, proteiineista ja DNA:sta. Biofilmit ovat huomattava ongelma ihmis- ja eläinlääketieteessä, sillä ne ovat osallisena noin 80 %:ssa kaikista ihmisten mikrobiologisissa infektioissa. Biofilmeissä kasvavat bakteerit ovat 10–1000 kertaa resistentimpiä kuin planktoniset bakteerit. Biofilmien resistenssimekanismeja ovat muun muassa heterogeenisyys (monimuotoisuus), lisääntynyt mutaationopeus, antimikrobisia aineita ulospumppaavat pumput ja hidas kasvunopeus. Biofilmit on yhdistetty moniin vaikeasti parannettaviin infektioihin. Eläimillä ne ovat osallisina muun muassa haava- ja vierasesineinfektioiden, osteomyeliitin (luuydintulehdus), utaretulehduksen, keuhkotulehdusten ja monien muiden sairauksien taudinaiheutuksessa. Biofilmien diagnosointi on haastavaa, sillä perinteisillä osoitus- ja hoitomenetelmillä ei saavuteta hyviä tuloksia. Biofilmien diagnosointiin voidaan käyttää mikroskopointia, erilaisia värjäyksiä, viljelymenetelmiä ja DNA-pohjaisia menetelmiä. Näissä kaikissa on omat hyvät ja huonot puolensa. Biofilmien hoito on vaikeaa. Sen vuoksi on tärkeää kyetä ehkäisemään niiden muodostumista. Tärkein keino niiden ehkäisyssä on käyttää hoitotoimenpiteissä aseptisia menetelmiä, jolloin bakteerit eivät pääse kolonisoitumaan. Joskus voidaan käyttää antibiootteja biofilmien muodostuksen ehkäisyyn, sillä planktoniset bakteerit ovat herkkiä antibiooteille toisin kuin biofilmissä kasvavat bakteerit. Antibioottien ehkäisevä käyttö voi kuitenkin suosia resistenttien bakteerikantojen kehittymistä. Vierasesineinfektioiden ehkäisyssä voidaan käyttää erilaisilla antimikrobisilla aineilla päällystettyjä vierasesineitä. Antibiootit eivät ole tehokas keino hoitaa biofilmejä. Niiden hoitoon voidaan käyttää mekaanista poistoa, lääkehunajaa tai erilaisia fysikaalisia menetelmiä kuten ultraääntä
  • Jokinen, Olli (Helsingfors universitet, 2014)
    Koirien käytösongelmat ovat länsimaissa yleisiä ja ovat yleinen syy koirien uudelleensijoittamiseen tai eutanasiaan. Koiran kontrolloimaton aggressiivinen käyttäytyminen on hyvinvointiongelma, joka voi aiheuttaa suoran vaaran koiran omistajalle, muille eläimille sekä koiralle itselleen. Yleisin käytösongelma, jonka takia koiranomistajat hakeutuvat käytösneuvojalle Yhdysvalloissa ja Isossa-Britanniassa on aggressio vieraita ihmisiä kohtaan. Koirien luovuttaminen uuteen kotiin alle kahdeksan viikon iässä, sekä sosiaalisilta ominaisuuksiltaan monipuoliset kasvatusolosuhteet elinviikkojen 4-12 aikana ovat ulkomaisissa tutkimuksissa yhdistetty vähentyneeseen aggressio- ja pelkokäyttäytymiseen aikuisena. Suomessa koirien luovutusiän jakaumaa ja sen yhteyttä aggressio- ja pelkokäyttäytymiseen ei ole tutkittu, eikä kartoitusta kasvatusolosuhteiden ominaisuuksista ole aiemmin tehty. Suomen Kennelliiton sääntöjen mukaan koiraa ei tule luovuttaa alle seitsemänviikkoisena, mutta luovutuksen ylärajaa ei ole määritetty. Tästä huolimatta sosiaalisessa mediassa on ollut paljon keskustelua luovutusikäsuosituksen myöhäistämisestä 10-12 viikkoon. Tämän tutkimuksen tavoitteena oli tutkia suomalaisella koira-aineistolla, nouseeko aggressio- ja pelkokäyttäytymisen todennäköisyys luovutusiän noustessa sekä onko mahdollista määrittää luovutusikä, joka olisi ihanteellisin mahdollisimman vähäisen aggressio- ja pelkokäyttäytymisen kannalta. Aineisto kerättiin internet-kyselystä, jonka tuloksena tutkimukseen kelpuutettiin 5067 koiraa. 30,9 % koirista oli luovutettu uuteen kotiin alle kahdeksanviikkoisina, 37,6 % kahdeksanviikkoisina ja 31,5 % yli kahdeksanviikkoisina. Tutkimukseen kelpuutetuista koirista 77,7 % oli kasvatettu ennen luovutustaan kasvattajan kotona, 14,7 % kasvattajan kotona erillisessä tilassa ja 7,6 % kenneleissä. Eri sosiaalisissa tilanteissa esiintyneiden ongelmakäytösten yhteys luovutusikään selvitettiin käyttämällä khi-neliö -testejä ja ristiintaulukointia. Tutkimuksessa havaittiin, että luovutusiällä on yhteys seuraaviin ongelmakäytöksiin: tuttujen ihmisten vältteleminen ja heille muriseminen, koiran kodin ulkopuolella kohdattujen vieraiden ihmisten vältteleminen, pureminen tai sen yrittäminen ja heille muriseminen, kotona vierailevien vieraiden ihmisten vältteleminen, pureminen tai sen yrittäminen sekä heille muriseminen ja haukkuminen sekä eläinlääkärin vältteleminen. Kaikissa edellämainituissa ongelmakäytöksissä > 8 viikkoisina luovutetut koirat olivat edustettuna odotusarvoa enemmän, kun taas 8 ja < 8 viikon iässä luovutetut osoittivat ongelmakäytöksiä odotusarvoa vähemmän. Luovutusiällä oli yhteys myös vieraille koirille haukkumiseen kodin ulkopuolella. Tätä käytöstä osoittivat odotusarvoa enemmän > 8 viikkoisina luovutetut ja vähiten < 8 viikkoisina luovutetut. Lisäksi tutkimuksessa havaittiin, ette kaikkien tutkittujen ongelmakäytöksien määrä nousi heti 9-12 viikkoisena luovutettujen ryhmässä aikaisemman luovutusiän ryhmiin verrattuna. Saatujen tulosten perusteella osoitettiin hypoteesin mukaisesti, että kotioloissa kasvatetun koiran ihanteellinen luovutusikä aikuisiän aggressio- ja pelkokäyttäytymisen kannalta on kahdeksan viikkoa, jonka jälkeen aggressio- ja pelkokäyttäytymisen esiintymisen todennäköisyys nousee luovutusiän noustessa. Lisäksi tutkimuksen perusteella voitiin todeta kotikasvatuksen olevan Suomessa kennelkasvatusta yleisempää.
  • Blomvall, Laura (Helsingfors universitet, 2015)
    Koirien, ja ylipäätään eläinten, puruvoimaa on mitattu hyvin vähän. Eläinten puruvoimaa on perinteisesti pyritty arvioimaan laskennallisten mallien avulla, jotka perustuvat kuolleiden eläinten kalloista tehtyihin mittauksiin, purulihasten pinta-alan määrittämiseen sekä lihasten supistusvoiman arviointiin. Lisäksi on tehty muutamia tutkimuksia, joissa puruvoimaa on mitattu eläviltä eläimiltä. Koirilla tällaisia in vivo -mittauksia on tehty kaksi. Toisessa tutkimuksessa koirat purivat terässauvaa ja toisessa mittaukset tehtiin nukutetuilla koirilla. Poliisikoirien koulutuksen ja työn yhtenä osa-alueena on suojelu, jossa koiran tehtävä on tarttua ohjaajan käskystä kiinni uhkaavaan tai pakenevaan henkilöön tämän pysäyttämiseksi. Tällaisen toiminnallisen purusuorituksen aikaisia voimia ei ole mitattu koskaan aiemmin, joten ensin on kehitettävä mittari, jolla suojelukoiran puruvoimaa voidaan luotettavasti ja toistettavasti mitata. Lisensiaatin tutkielmani on osa laajempaa tutkimusta, jonka tavoitteena on puruvoimamittausta hyödyntäen tutkia suojelutyötä tekevien koirien terveyttä. Lisensiaatin tutkielmani tavoitteena oli osallistua suojelutyötä tekevän koiran puruvoimaa mittaavan mittarin kehittämiseen sekä määrittää normaaliarvot suojelutyötä tekevän koiran puruvoimalle. Tutkimukseen osallistui kaksikymmentä poliisikoirakoulun partiokoiraa. Tutkimusta varten suojelukoirien harjoittamiseen käytettävään puruhihaan laitettiin jännitettä mittaavat anturit. Koiran purressa hihaa sen leukojen aiheuttama paine aiheutti jännitteen muutoksen antureissa. Jokainen koira teki kolme purusuoritusta, joista tallennettiin antureiden mittaamat maksimijännitteet. Jännitteet muutettiin voiman Newtoneiksi (N) ja tuloksia tarkasteltiin taulukkolaskenta- ja tilasto-ohjelmilla. Kaikkien purusuoritusten puruvoiman keskiarvo oli 94,5 N, pienin arvo 17,2 N ja suurin arvo 244,8 N. Tuloksissa esiintyi vaihtelua eri koirien ja myös saman koiran kolmen eri purusuorituksen välillä. Tilastollisin menetelmin puruvoimamittarimme todettiin antavan toistettavia tuloksia. Suojelutyötä tekevän saksanpaimenkoira- tai belgianpaimenkoira malinois-rotuisen koiran puruvoiman normaaliarvo on tällä mittarilla mitattuna noin 100 N. Mittaamamme puruvoiman arvot ovat pienempiä kuin kirjallisuudessa esitetyt laskennallisilla malleilla saadut tulokset. Myös aiemmissa elävillä koirilla tehdyissä tutkimuksissa saatiin puruvoimalle suurempia arvoja. Mittaukseemme sisältyi tekijöitä, jotka voivat aiheuttaa tuloksiin virhettä. Se, mihin kohtaan hihaa koira puri antureihin nähden, vaikutti mittaustulokseen. Oli mahdotonta saada jokainen puru kohdistettua samaan kohtaan hihaa. Lisäksi suojelutyössä koiran juoksu ja hyppy sekä hihaan tarttuessa törmäys ja kiertävä liike todennäköisesti vaikuttivat puruvoiman suuruuteen. Mittarin kalibrointi ja jännitteen muuntaminen voiman Newtoneiksi saattoivat myös aiheuttaa tuloksiin virhettä. Kaiken kaikkiaan voitiin kuitenkin todeta, että mittari antoi luotettavasti toistettavia tuloksia, joiden perusteella suojelutyötä tekevän koiran toiminnallista puruvoimaa voitiin arvioida. Jatkossa mittaria voidaan hyödyntää osana suojelutyötä tekevien koirien terveyden tutkimista.
  • Sandbacka, Sofi (Helsingfors universitet, 2015)
    Målet med det här arbetet var att kartlägga förekomsten av aggressivt och undvikande beteende mot främmande människor hos hundar i Finland och ta reda på om det finns några enskilda bakgrundsfaktorer som kunde konstateras ha ett samband med förekomsten av dessa beteenden. Studien gjordes som en frågeundersökning riktad till alla hundägre i Finland. Vi fokuserade på följande problembeteenden; hundar som undviker och/eller nafsar, biter eller försöker bita främmande människor utanför det egna hemmet, i hemmet eller veterinärer på mottagningen. De bakgrunsfaktorer vi undersökte var kön, ålder, ras, levnadsförhållanden hos uppfödaren före överlåtelseåldern, levnadsförhållanden under de första sex månaderna, överlåtelseåldern, ålder då socialisering påbörjades och antalet gånger valpen tagits till nya ställen där den troligtvis träffat främmande människor under det första halva levnadsåret. Vi hittade flera samband mellan bakgrundsfaktorer och undvikande samt aggressivt beteenden mot främmande människor i olika situationer. Tre av bakgrundsfaktorerna associerade signifikant (p ≤ 0,05) till alla problembeteendena som undersöktes. Dessa faktorer var 1) kön då hanar och tikar delats vidare i intakta samt steriliserade/kastrerade (p<0,001), 2) levnadsförhållandena hos uppfödaren (p < 0,001-0,05) och 3) överlåtelseåldern (p < 0,001-0,02). Rasen hade ett samband i alla fall utom vid visande av aggressivt beteende mot främmande människor i det egna hemmet (p < 0,001 i de fallen var samband hittades). Det förekom färre beteendeproblem bland hundar som fötts upp i uppfödarens allmänna levnadsutrymmen jämfört med övriga hundar. De hundar som överlåtits som 7–8 veckor gamla hade också färre beteendeproblem än de som varit äldre eller yngre vid överlåtelsen. Även den grupp hundar som fötts upp av den nuvarande ägaren var underrepresenterad i problembeteendestatistiken. Bland hanar förekom mera aggressivt beteende, medan tikarna var mera benägna att undvika. Kastrerade hanar var som grupp vanligast i alla undersökta problembeteendekategorier. Resultaten tyder på att uppfödare kunde rekommenderas att hålla valparna i hemmets vanliga levnadsutrymmen och hålla överlåtelseåldern vid 7–8 veckor. Resultaten kan anses vara riktgivande och de kan användas inom veterinärmedicinen då man ger råd och handledning åt kunder i syfte att förebygga problembeteenden.
  • Hemminki, Elli (Helsingfors universitet, 2015)
    Useimmissa Euroopan maissa karjuporsaat kastroidaan. Toimenpiteen tarkoituksena on sekä ehkäistä karjunhajun syntyminen lihaan että estää karjujen aggressiivinen ja seksuaalinen käyttäytyminen. Kastraation tiedetään olevan kivulias toimenpide, jonka takia perinteiselle kastraatiolle etsitään vaihtoehtoja. Näitä ovat muun muassa kiruginen kastraatio yhdistettynä yleisanestesiaan tai paikalliseen anestesiaan ja kipulääkitykseen. Myös sukupuolilajiteltua siementä ja immunokastraatiota on esitetty vaihtoehdoksi. Pelkkä kirurginen kastraatio mielletäänkin yhä enemmän toimintatavaksi, joka tulisi kieltää lähitulevaisuudessa Euroopan Unionin alueella. Lisensiaatin tutkielmani sisältää sekä kirjallisuuskatsauksen että kokeellisen osuuden. Tutkielman kirjallisuuskatsauksessa käyn läpi kivun määritelmää ja fysiologiaa sekä mahdollisia kastraatiossa käytettäviä eri kivunlievitysmenetelmiä sekä niiden tehosta saatuja tutkimustuloksia. Lopuksi käyn myös lyhyesti läpi kastraation vaihtoehtoja sekä tuottajien ja kuluttajien suhtautumista eri menetelmiin. Tutkielmaani kuuluvan kokeellisen osuuden avulla oli tarkoitus tutkia eri kivunlievitysmenetelmien vaikutuksia seuraamalla tutkimusporsaiden käyttäytymistä videomateriaalista, jota kuvattiin sekä ennen että jälkeen kastraatiota. Kokeellinen osuus toteutettiin kesän 2013 aikana 100 emakon yhdistelmäsikalassa Etelä-Suomessa. Koemallissa oli käytössä neljä porsasryhmää (ryhmät 1-4), joille suoritettiin kirurginen kastraatio sekä yksi ryhmä (ryhmä 5), jolle suoritettiin immunokastraatio ja joka näin ollen toimi negatiivisena kontrollina porsasvaiheessa. Ryhmä 1 kastroitiin ilman mitään kivunlievitystä. Tutkimuksessa käytettäviä kivunlievitysmenetelmiä olivat kipulääke (ryhmä 2), kipulääke+puudute (ryhmä 3) sekä inhalaatioanestesia +kipulääke+puudute (ryhmä 4). Yhteensä tutkimukseen otettiin mukaan 10 pahnuetta, jotka jaettiin eri tutkimusryhmiin painotetun satunnaistamisen avulla. Kussakin tutkimusryhmässä oli 12–15 porsasta. Eri kivunlievitysmenetelmien tehoa arvioitiin analysoimalla videot, jotka kuvattiin 1 vrk ennen sekä 1, 2 ja 5 vrk kastraation jälkeen. Käyttäytymishavainnot kirjattiin Solomon coder ohjelmaan etogrammin avulla ja data analysoitiin tilastollisesti SPSS-22 ohjelman avulla. Tutkimuksessamme ei saatu ennakko-odotusten vastaisesti tilastollisesti merkitsevää eroa eri tutkimusryhmien välille kipua kuvaavissa käyttäytymistoiminnoissa, erillään olossa tai desynkronisaatiossa. Sen sijaan havaittiin päiväkohtaisia eroja: jokaisella tutkimusryhmällä imemisen ja utareen hieronnan päiväkohtaiset prosenttiosuudet laskivat kastraation jälkeisenä päivänä, sen sijaan makaamisen ja desynkronisaation prosenttiosuudet kasvoivat. Tutkimuskäyttäytymistä esiintyi jokaisella tutkimusryhmällä eniten 5 vuorokautta kastraation jälkeen. Lisäksi porsaiden leikkiminen ja erillään olo näyttivät lisääntyvän seuranta-aikana, mutta tulos oli vain suuntaa-antava. Päiväkohtaisesti saamamme tilastolliset merkitsevät erot ja tendenssit ovat yhtenevät osien tutkimusten kanssa, mutta joissain tutkimuksissa eroja toimintojen välille ei ole saatu tai päinvastoin imemisen ja utareen hieronnan on havaittu lisääntyvän ja makaamisen vähentyvän kastraation jälkeen. Se, että emme saaneet selkeää eroa eri tutkimusryhmien välille ei-spesifisessä käyttäytymisessä, kipukäyttäytymisessä tai sosiaalisessa koheesiossa (erillään olo ja desynkronisaatio) on merkittävin poikkeama aiempiin tutkimuksiin nähden. Nyt käytettyyn tutkimusasetelmaan liittyy kuitenkin useita mahdollisia virhelähteitä, kuten videoanalysaatiossa tapahtuneet virheet ja pieni ryhmäkoko. Koetta onkin tarkoitus jatkaa ja siihen kerätään enemmän aineistoa. Myös tämän työn analysoinnista saadut kokemukset hyödynnetään ja analysointi muutetaan niin että kipuun viittaava käyttäytyminen, sosiaalisuus ja toiminnan desynkronisaatio saadaan arvioitua paremmin.
  • Kielenniva, Jatta (Helsingfors universitet, 2015)
    Stafylokokit ovat yleisiä utaretulehduksen aiheuttajamikrobeja. Utaretulehduksissa stafylokokit jaetaan kahteen ryhmään koagulaasitestin perusteella. Koagulaasipositiivinen Staphylococcus aureus aiheuttaa akuuttia tai kroonista utaretulehdusta. Kroonisessa muodossa merkittävintä on ajoittainen voimakas maidon soluluvun kohoaminen ja utarekudoksen toiminnan väheneminen sidekudoksen muodostumisen myötä. Akuutissa S. aureus-utaretulehduksessa maito muuttuu silmämääräisesti ja utarekudos turpoaa, pahimmillaan utarekudos kuolioituu. KNS-bakteerien aiheuttama utaretulehdus on useimmiten piilevä ja ainoa oire voi olla lievästi tai kohtalaisesti kohonnut soluluku. Mikrobeilla on kyky muodostaa resistenssiä käytettyjä antimikrobisia aineita kohtaan. Antimikrobisten aineiden käyttäminen luo valintapaineen, jonka seurauksena herkät mikrobit kuolevat tai niiden kasvaminen estyy. Mikrobit voivat hankkia resistenssin neljällä eri hankkimismekanismilla: spontaanilla mutaatiolla, transduktiolla, transformaatiolla tai konjugaatiolla. Lisäksi mikrobeilla voi olla luontainen resistenssi antimikrobisia aineita kohtaan. Penisilliinit kuuluvat β-laktaamiantibioottien ryhmään ja niiden teho perustuu β-laktaamirenkaaseen. Penisilliinit tehoavat jakautumis- ja kasvamisvaiheessa oleviin mikrobeihin, jolloin ne estävät mikrobin soluseinäsynteesissä tarvittavien PBP (penisilliiniä sitova proteiini)-entsyymien toimintaa. Resistenssi β-laktaamiantibiooteille perustuu pääasiassa mikrobien tuottaman β-laktamaasin läsnäoloon. β-laktamaasi hajottaa penisilliinien β-laktaamirenkaan, jolloin niiden toiminta estyy. Stafylokokeilla penisilliiniresistenssiys perustuu yleensä blaZ-geeniin, joka ohjaa β-laktamaasin tuottamista mikrobeissa. Lisäksi stafylokokeilla resistenssiä, joka kohdistuu kaikkia β-laktaamiryhmän antibiootteja kohtaan eli metisilliiniresistenssiä. Metisilliiniresistenssiä koodaavat mecA- tai mecC-geenit. Bentsyylipenisilliini on Suomessa suositeltu ensisijainen antimikrobilääke stafylokokkien aiheuttamaan utaretulehdukseen. Penisilliiniresistenttien stafylokokkien aiheuttamaan utaretulehdukseen ei ensisijaisesti suositella mikrobilääkehoitoa huonon paranemisennusteen vuoksi. Mikrobilääkehoitona voidaan herkkyysmäärityksen perusteella käyttää paikallisvalmisteena kloksasilliinia tai linkosamidia. KNS-bakteerien aiheuttamaan utaretulehduksen suositellaan käytettäväksi utareensisäistä paikallishoitovalmistetta. Penisilliinille herkän S. aureuksen aiheuttamaan utaretulehdukseen suositellaan käytettäväksi sekä utareensisäistä paikallishoitovalmistetta että parenteraalisesti annosteltavaa valmistetta. KNS-bakteerit vastaavat utaretulehdukseen käytettyyn mikrobilääkehoitoon yleensä hyvin, mutta S. aureus huonommin. Tärkein hoitotulosta heikentävä tekijä on mikrobin penisilliiniresistenssi. KNS-bakteereita esiintyy sekä eläimen iholla että ympäristössä. Niitä pidetään merkittävänä resistenssitekijöiden reservuaarina eläimen iholla esiintyvälle S. aureukselle. Merkitystä lisää se, että osa KNS-bakteerilajeista sekä S. aureus esiintyvät myös ihmisissä. Tämä muodostaa varteenotettavan riskin resistenssin säilymiselle ja siirtymiselle ihmisestä eläimiin. Lisäksi on huomioitavaa, että laajempikirjoisten antibioottien, kuten kefalosporiinien, käyttäminen eläimillä antimikrobihoidossa lisää riskiä ESBL (laajakirjoiset penisillinaasientsyymit)-geenien yleistymiselle. Tässä tutkimuksessa selvitettiin penisilliiniresistenssin esiintymisen muuttumista stafylokokkien aiheuttamissa utaretulehduksissa Helsingin Yliopiston Tuotantoeläinsairaalan alueella. Aineistona käytettiin maitonäytetuloksia. Tuloksia vertailtiin muihin penisilliiniresistenssin esiintymistä tarkasteleviin tutkimuksiin. Penisilliiniresistenssin todettiin vähentyneen S. aureuksen aiheuttamissa utaretulehduksissa. KNS-bakteerien aiheuttamissa utaretulehduksissa penisilliiniresistenssin esiintymisen todettiin lisääntyneen.
  • Kujanen, Sarianna (Helsingfors universitet, 2015)
    Hännänpurenta on monisyinen hyvinvointiongelma sikataloudessa. Hännänpurennasta aiheutuu uhriksi joutuneelle sialle akuutti elimistön tulehdusreaktio sekä kipua. Pahimmillaan häntävaurion kautta voi levitä bakteeri-infektioita, jotka muodostavat paiseita sian elimistössä. Lisäksi hännänpurenta hidastaa sikojen kasvua. Hännänpurennan hoitoon käytetään yleisesti antibioottia, yleisimmin penisilliiniä lihaksensisäisesti. Hännänpurennan aiheuttamaa kipua ja sen vaikutusta sian käyttäytymiseen ei ole juurikaan tutkittu aiemmin. Häntäpurtua sikaa ei yleensä hoideta kipulääkkein, eikä yksittäistä sikaa hoidettaessa yleensä kiinnitetä huomiota mahdolliseen kipulääkityksen tarpeeseen. Ketoprofeeni on sioilla yleisesti käytetty tulehduskipulääke, jonka käyttöaiheina ovat emakoiden maitokuume -oireyhtymän hoito, porsaiden hengitystietulehdusten hoito sekä kivunlievitys kirurgisten toimenpiteiden, kuten porsaiden kastraation jälkeen. Tässä tutkimuksessa selvitimme ketoprofeenin vaikutusta häntäpurtujen sikojen käyttäytymiseen, makuuasentoihin sekä käyttäytymisreaktioihin, kun niiden häntää purtiin uudelleen. Tutkimuksessa oli mukana kymmenen lähes täysi-ikäistä lihasikaa, joista neljä sai ketoprofeenia annoksella 3 mg/kg lihaksensisäisesti kerran vuorokaudessa kolmen päivän ajan siitä lähtien, kun hännänpurenta oli havaittu. Loput kuusi sikaa saivat samanlaisen annoksen plaseboa eli keittosuolaliuosta lihaksensisäisesti. Kaikki siat saivat viiden vuorokauden ajan penisilliiniä lihaksensisäisesti. Sikojen käyttäytymistä videoitiin päivinä 1, 2 ja 5. Päivä 1 oli päivä, jolloin ensimmäisestä kipulääke- tai plaseboannoksesta oli kulunut yksi vuorokausi. Käyttäytymistä tarkkailtiin koko vuorokauden ajan (päivinä 1 ja 2) tai puolen vuorokauden ajan (päivänä 5). Oletuksena oli, että ketoprofeeni lievittäisi hännänpurennasta aiheutuvaa kipua, jolloin kipulääkityt siat makaisivat vähemmän, söisivät enemmän ja olisivat aktiivisempia kuin plaseboryhmän siat. Plaseboryhmän sikojen oletettiin valitsevan makuuasennot siten, että ne välttelevät toisten sikojen läheisyyttä ja piilottelevat kipeää häntäänsä. Plaseboryhmän sikojen oletettiin reagoivan hännänpurentaan voimakkaammin kuin kipulääkittyjen sikojen. Tutkimuksessa havaittiin tilastollisesti merkitseviä eroja sikojen syömisessä (p = 0,02) ja juomisessa (p = 0,03) lääkitysten välillä. Plasebolääkityt siat söivät enemmän kuin kipulääkityt siat koko tutkimuksen ajan. Kaikkien sikojen juominen lisääntyi tutkimuksen kuluessa. Myös makuuasennoissa havaittiin tilastollisesti merkitseviä eroja lääkitysten välillä; plasebolääkityt siat viettivät enemmän aikaa seinäkontaktissa (p = 0,03), kun taas kipulääkityt siat makasivat enemmän rykelmässä muiden sikojen kanssa (p = 0,01). Sikojen makuukäyttäytyminen muuttui tutkimuksen kuluessa; keskellä karsinaa ilman kontaktia toisen sian kanssa makaaminen lisääntyi (p = 0,03) ja peräpää suojattuna makaaminen väheni (p = 0,03), ollen vähäisintä viidentenä tutkimuspäivänä. Reaktioissa hännänpurentaan havaittiin tendenssiä siihen, että plasebosioilla välttelykäyttäytyminen eli peräpään siirto purijan ulottuvilta lisääntyi viidentenä tutkimuspäivänä verrattuna kipulääkittyihin sikoihin (p = 0,06). Ketoprofeeni vaikutti tulosten perusteella lievittävän hännänpurennasta aiheutuvaa kipua, koska makuukäyttäytymisessä havaittiin selkeää hännänpiilotus- ja eristäytymiskäyttäytymistä. Ketoprofeeni saattoi myös aiheuttaa sivuvaikutuksena vähentynyttä syömistä. Tutkimuksen perusteella voi myös epäillä sioilla esiintyvän lohtusyömistä, jota sika käyttäisi mahdollisena kivunlievityskeinona, koska plaseboryhmän sikojen syöminen lisääntyi, mutta asia vaatii lisätutkimuksia. Jo pienellä koeeläinmäärällä ilmeni käyttäytymiseroja ryhmien välillä, mikä kertoo lisätutkimuksen tarpeellisuudesta hännänpurennan kivunlievityksestä.
  • Lehtonen, Juha-Heikki (Helsingfors universitet, 2015)
    Toxoplasma gondii on solunsisäinen alkueläin, jota esiintyy käytännössä kaikkialla maailmassa. Toksoplasman pääisäntinä toimivat kissaeläimet ja väli-isäntinään se voi hyödyntää lähes kaikkia tasalämpöisiä eläimiä. Se kykenee käyttämään parateenisina isäntinä myös vaihtolämpöisiä eläimiä kuten nilviäisiä. Parateenista isäntää loinen ei varsinaisesti infektoi eikä se lisäänny parateenisen isännänelimistössä, mutta tällainen isäntä voi edesauttaa loisen leviämistä. Pääisännissä muodostuu loisen suvullisen lisääntymisen johdosta ookystia, jotka leviävät runsaissa määrin ulosteen mukana ympäristöön. Sekä pää- että väli-isännissä loinen voi muodostaa kudoskystia, joiden kautta se voi levitä eteenpäin isännän tullessa syödyksi. Toxoplasma gondii on zoonoottinen loinen, ja se voi aiheuttaa vakaviakin seurauksia erityisesti raskaana oleville naisille sekä ihmisille, joiden immuunipuolustus on heikentynyt. Ihmisille tartuntalähteenä voivat toimia muiden muassa kotikissat sekä riittämättömästi kypsennetty liha. Ilveksiä havaitaan nykyisin ihmisasutuksen läheisyydessä, joten loisen on mahdollista levitä myös kotikissojen ja luonnonvaraisten eläinten välillä. Niin ikään metsästettyjen ilvesten käsittely voi altistaa ihmisen loistartunnalle. Lisensiaatin tutkielma koostuu kirjallisuuskatsauksesta sekä kokeellisesta osuudesta. Kirjallisuuskatsaus käsittelee Toxoplasma gondii -alkueläintä, ilvestä (Lynx lynx) sen pääisäntänä sekä diagnostiikassa yleisimmin käytettyjä menetelmiä. Kokeellisessa osuudessa hyödynnettiin nested-PCR-menetelmää, jolla voidaan havaita T. gondii:n perimän esiintyminen näytteessä. Näytteinä tutkimuksessa oli 21 Suomessa metsästetyn ilveksen sydäntä. Kyseiset ilvekset oli aiemmin todettu serologisin menetelmin positiivisiksi T. gondii:n osalta. Käytetyllä nested-PCR-menetelmällä ei tässä tutkimuksessa havaittu toksoplasman perimää yhdenkään ilveksen sydänlihaksessa. Loinen voi muodostaa kudoskystia useisiin kudoksiin, joten pelkän sydämen tutkimisella ei todennäköisesti saada oikeaa kuvaa kudoskystien esiintymisestä yksilössä.
  • Tamminen, Asta (Helsingfors universitet, 2015)
    Biomarkkerit ovat merkkiaineita, jotka vapautuvat elimistön nesteisiin ja kertovat kudoksessa tapahtuvista normaaleista ja patologisista muutoksista. Nivelen eri kudoksista vapautuvien biomarkkereiden pitoisuuksia mittaamalla voi olla mahdollista diagnosoida nivelsairauksia varhaisemmassa vaiheessa nykyisiin menetelmiin verrattuna. Tällä hetkellä diagnoosi saadaan usein vasta silloin, kun nivelrusto on jo selkeästi vaurioitunut. Tutkimustyötä biomarkkereiden pitoisuuksien muutoksista on tehty sekä indusoiduilla että kliinisillä tutkimuspopulaatioilla. Indusoiduissa nivelsairairauksissa biomarkkereiden pitoisuudet muuttuivat selkeästi, sillä usein kliinisissä nivelsairauksissa, kuten osteoartriitissa, sairaus etenee aalloittain aktiivisten ja elpymäjaksojen vaihdellessa. Röntgenkuvissa todetut muutokset nivelessä ovat saattaneet syntyä paljon aiemmin ja näytteenottohetkellä nivelessä voi olla vakaa, tulehdukseton tila. Useissa biomarkkereissa, kuten matriksimetalloproteinaaseissa (MMP), myös iällä on merkitystä pitoisuuksiin. Nivelruston kehittyessä synteesi on aktiivisempaa, jolloin myös biomarkkereiden pitoisuudet ovat korkeampia aikuisiin yksilöihin verrattuna. Liikunta ja erilaiset lääkitykset saattavat myös vaikuttaa pitoisuuksiin. Näiden seikkojen vuoksi on haasteellista asettaa biomarkkereiden pitoisuuksille raja-arvoja ja patologisissa tutkimuksissa on tärkeää, että kontrollihevoset ovat samanikäisiä. Tutkimustuloksissa oli erilaisista lähtöasetelmista riippumatta samankaltaisia tuloksia, mikä on todiste biomarkkereiden toimivuudesta. Selkeimmin esiin nousivat kollageeniin liittyvät biomarkkerit, joiden pitoisuudet kohosivat synoviitin seurauksena sekä MMP ja prostaglandiini E2 (PGE2), joiden pitoisuudet kohosivat kaikissa nivelsairauksissa. Tällaista ominaisuutta voisi hyödyntää lähinnä nivelsairautta poissulkevana testinä. Tämä tutkielma on kirjallisuuskatsaus, jossa tarkastellaan ja vertaillaan tutkimustuloksia biomarkkereista, joita on yleisimmin käytetty hevosten niveltutkimuksissa.
  • Salo, Annukka (Helsingfors universitet, 2015)
    Tässä tutkimuksessa selvitettiin sairauksien ja ongelmien esiintyvyyttä norjalaisilla metsäkissoilla Suomessa. Ensisijaisena tavoitteena oli kerätä tietoa rodulla esiintyvistä sairauksista, mutta samalla selvitettiin myös kissojen taustatietoja (kissan ja vanhempien rekisteröintitiedot, sukupuoli, ikä, paino, synnyinmaa, vieroitus- ja omistajalle saapumisikä, elinympäristö, ravinto, veriryhmä), perinnöllisten sairauksien (glykogeenin kertymäsairaus tyyppi IV ja hypertrofinen kardiomyopatia) varalta tehtyjä tutkimuksia ja niiden tuloksia, kuolinsyitä ja jalostukseen liittyviä tekijöitä (kasvattajien osuus, pentujen ja pentueiden kissakohtainen määrä, kissan käyttö jalostukseen tulevaisuudessa). Rotukissoilla, kuten norjalaisilla metsäkissoilla, ei ole aiemmin Suomessa tehty terveystietojen kartoitusta tieteellisesti tai yhtä kattavasti kuin tässä tutkimuksessa. Tutkimusta tehdessä ei myöskään ollut tiedossa vastaavanlaisia tutkimuksia ulkomailta. Nollahypoteesina oli, että norjalaisilta metsäkissoilta ei löytyisi mitään sairautta epätavallisen paljon. Tutkimus toteutettiin sähköisen kyselylomakkeen avulla. Tavoitteena oli kerätä 400 kissan terveystiedot. Tietoja kerättiin kolmen kuukauden ajan vuonna 2012 ja niitä saatiin 604 kissalta. Tutkimustulosten perusteella todettiin, että yleisimmät eläinlääkärissä todetut sairaudet ja ongelmat kuuluivat suun ja hampaiden (11,4 %), munuaisten ja virtsateiden (9,6 %) ja sukupuolielinten (6,8 %) sairauksiin ja ongelmiin. Omistajien itse toteamat ongelmat liittyivät useimmin käytöshäiriöihin (35,3 %). Käytöshäiriöiden osuus oli odotettua korkeampi ja joitain sairauksia, kuten korvasairauksia, esiintyi odotettua vähemmän. Saavutettu otoskoko on tilastollisesti riittävä kuvaamaan norjalaisilla metsäkissoilla esiintyvien sairauksien ja ongelmien esiintyvyyttä Suomessa. Useimpien taustatietojen osalta saatiin myös riittävän kattavasti tietoa, jotta tuloksia voidaan yleistää koskemaan koko populaatiota. Kunkin elin- tai ongelmaryhmän osalta on kuvattu yksittäisten sairauksien ja ongelmien jakauma ryhmän sisäisesti, jotta todennäköisimmät ja harvinaisimmat ryhmänsisäiset sairaudet saataisiin selville. Nämä luvut kuvaavat luotettavasti niiden jakaumaa vain tutkimuksen kissoilla. Sama pätee kuolinsyihin. Tämän tutkimuksen tuloksista on apua etenkin norjalaisten metsäkissojen kasvattajille. Tiedostamalla rodun keskeisimmät ongelmat, voidaan niiden ehkäisemiseen kiinnittää huomiota jalostuksessa ja valistaa kissojen omistajia todennäköisimmistä terveysongelmista. Tutkimuksen tuloksia voidaan hyödyntää rodulle rakennettavassa terveystietorekisterissä ja jalostuksen tavoiteohjelmassa. Eläinlääkäreille tulokset antavat tärkeää tietoa mihin ongelmiin rodulla pitäisi erityisesti kiinnittää huomiota. Lisäksi tutkimus edesauttaa ja kannustaa kaikkien suomalaisten kissojen terveystietojen keräystä. Tutkimus on myös ollut osa laajempaa käynnissä olevaa kissojen geenitutkimushanketta Suomessa (Kissojen geenitutkimus 2015).
  • Kemppainen, Heidi (Helsingfors universitet, 2010)
    Terveen ja sairaan lypsylehmän käyttäytyminen poikkeaa toisistaan. Sairauden aiheuttamat muutokset käyttäytymisessä ovat hyvin organisoidun sopeuttavan vasteen seurauksia, joilla tähdätään elimistön taistelukyvyn parantamiseen. Lievän utaretulehduksen vaikutuksia lypsylehmän normaaliin lepo- ja syömiskäyttäytymiseen selvittävälle tutkimukselle on tarvetta, koska vastaavanlaista tutkimusta ei ole aiemmin tehty. Kirjallisuuskatsauksessa selvitettiin, millaista on terveen lehmän käyttäytyminen, ja mitkä käyttäytymistarpeet ovat sille itselleen tärkeimpiä. Lisäksi tutkittiin, mitä sairauskäyttäytyminen on, mikä on sen merkitys ja mitä tekijöitä sairauskäyttäytymisen taustalta löytyy. Katsauksessa tutustuttiin myös tarkemmin lehmän lepomukavuuteen vaikuttaviin tekijöihin, sillä miellyttävä makuualusta on erityisen tärkeä sairaalle lehmälle, jonka levontarve on kasvanut. Utaretulehduksen aiheuttamia muutoksia elimistössä ja käyttäytymisessä selvitettiin yleisellä tasolla. Nykytiedon mukaisia käsityksiä sairaskäyttäytymisen taustoista ja merkityksestä on syytä koota yhteen, sillä käytännön tasolla on välttämätöntä ymmärtää, kuinka sairauskäyttäytymisen estyminen vaikuttaa yksilön paranemisennusteeseen. Kokeellisessa osassa tutkittiin, aiheuttaako lievä utaretulehdus koelehmille sairaskäyttäytymistä (vähentynyttä syömistä, juomista ja märehtimistä sekä lisääntynyttä makaamista). Lisäksi tarkasteltiin, vähentääkö mahdolliset tulehdusmuutokset utareessa tartutetun utareneljänneksen puoleisella kyljellä makaamista sekä piteneekö kinnerten välinen etäisyys (hock-to-hock –indeksi) tulehduksen eri vaiheissa. Neljälle lehmälle tartutettiin utaretulehdus koagulaasinegatiivisiin stafylokokkeihin kuuluvilla S. simulans – tai S. epidermidis –kannoilla (kummallakin 2 lehmää). Tartutus tehtiin kaksoissokkomenetelmällä. Yksi neljännes toimi jokaisella eläimellä sen omana terveenä kontrollina. Eläinten käyttäytymistä videoitiin 24 tunnin ajan vuorokaudessa ennen tartutusta, tartutuspäivänä sekä 1, 3 ja 5 vuorokautta tartutuksen jälkeen. Tilastot tehtiin SPSS 15.0 -ohjelmalla ja tilastollisen merkitsevyyden rajaksi asetettiin p < 0,05. Utaretulehduksen tartutuksen jälkeisenä tarkkailuaikana lehmien märehtiminen väheni (p < 0,05), märehtimisjaksot lyhenivät (p < 0,05) ja niiden lukumäärä kasvoi (p < 0,02). Lehmien seisominen lisääntyi (p < 0,05) ja makaaminen väheni (p < 0,05) (myös makaaminen sairaan utareneljänneksen puoleisella kyljellä (p < 0,03)). Lehmät viettivät vähemmän aikaa ruokintapöydässä (p < 0,004), ja käynnit ruokintapöydässä lyhenivät (p < 0,05) ja lisääntyivät (p < 0,04). Toisin kuin kokeen alussa oletettiin, utaretulehdus ei vaikuttanut lehmien syömis- ja juomiskäyttäytymiseen eikä kinnerten väliseen etäisyyteen. Lievä utaretulehdus aiheuttaa muutoksia lypsylehmän käyttäytymiseen. Sairaalle eläimelle tärkeä lepoaika lyhenee, joten myös lievien utaretulehdusten tehokas havaitseminen on eläimen hyvinvoinnin ja paranemisen kannalta tärkeää. Kinnerten välistä etäisyyttä ei kuitenkaan tämän tutkimuksen perusteella voida käyttää apuvälineenä lievien utaretulehdusten havaitsemiseen.
  • Heiskanen, Tiina (Helsingfors universitet, 1992)
    Tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää hevosen nivelnesteen hyaluronihapon ja proteoglyknaanin konsentraatioiden vaihtelua eri artriittitiloissa korkean erotuskyvyn nestekromatografialla (HPLC). Hyaluronihappopitoisuuden muutokset heijastavat nivelen patofysiologista tilaa. Proteoglykaanipitoisuuksien nousun avulla voidaan mahdollisesti diagnosoida rustovauriot jo ennen muiden näkyvien muutosten havaitsemista. Nykyään ainoa menetelmä rustovaurion diagnosointiin on artroskopia. Nivelnesteet analysoitiin pakastuksen jälkeen HPLC-laitteella. Analysointi oli helppoa eikä muita edeltäviä näytteiden käsittelyjä tarvittu kuin sentrifugointi ja laimennus. Tämän puolesta laite sopisi mielestäni erittäin hyvin myös rutiinidiagnostiikkaan. Hyaluronihappopitoisuudet muodostivat samankaltaisen jakauman sekä kontrolli- että potilasnäytteissä. Tämän tutkimuksen mukaan hyaluronihappopitoisuuksien perusteella ei pystytä erottamaan akuutteja eikä kroonisia artriitteja kontrollinivelistä. Proteoglyknanipitoisuuksia ei määritetty sopivan standardiaineen puutteen takia. Tyydyttiin vain toteamaan pystytäänkö ko. laitteella detektoimaan pitoisuuden vaihtelut eri artriittitiloissa. Kaikissa infektiivisissä artriiteissa (5 kpl) todettiin proteoglykaania mutta myös muutamissa muissa artriiteissa sekä jopa kontrollinivelissä. Molempien yhdisteiden konsentraatiovaihteluiden arvostelua vaikeuttaa suuret yksilökohtaiset erot jopa terveiden nivelten välillä. Jatkuvaa perustutkimusta ko. yhdisteiden parissa tarvitaan, jotta menetelmästä saadaan kliinikkojakin hyödyntävä diagnoosimenetelmä.
  • Jalli, Juha-Pekka (Helsingfors universitet, 1998)
    Tämän tutkimuksen ensisijaisena tavoitteena oli selvittää serpulina-bakteerien esiintyvyys LSO 2000 -porsastuotantotiloilla. Tutkimus suoritettiin kesällä 1997 ja se jakaantui kahteen vaiheeseen: ensimmäisessä selvitettiin näytteenottomenetelmän luotettavuutta eri serpulina-lajien suhteen ja toisessa serpulina-bakteerien esiintyvyyttä. Ensimmäisessä vaiheessa neljällä tilalla otettiin 20 näytettä kolmena eri ajankohtana ja yhdellä tilalla neljänä eri ajankohtana. Tutkimuksen perusteella kaikkien muiden serpulinojen, paitsi dysenteriaa aiheuttavan Serpulina hyodysenteriae -bakteerin, toteamiseen 20 näytettä tilaa kohden riittää. Näytteet otettiin pumpulipuikolla peräsuolesta 7-12 viikon ikäisistä porsaista. Tutkimuksen toisessa vaiheessa tutkittiin 50 porsastuotantosikalaa eri puolella Etelä-Suomea. Tilaa kohden tutkittiin 20 välitysikäistä porsasta. Kuten LSO 2000 -luokan tiloilta saattoi odottaa, yhdeltäkään tilalta ei löytynyt S. hyodysenteriae -bakteeria, mutta muiden serpulinojen esiintyvyys oli oletettua runsaampaa. Spiroketaaliripulin aiheuttaja S. pilosicoli löytyi 14 (28 %) tilalta, S. intermedia 5 (10 %) tilalta sekä harmittomia serpulinoja (S. sp) 37 (7 4%) tilalta.
  • Malkamäki, Sanna (Helsingfors universitet, 2012)
    Koirien käytösongelmat ovat voimakkaan tieteellisen kiinnostuksen kohteena ja esimerkiksi koirien aggressiivinen käyttäytyminen saa laajaa huomiota myös mediassa. Tämä lisensiaatin työ sisältää kirjallisuuskatsauksen koirien käyttäytymisestä sekä kokeellisen osan, jossa kartoitettiin suomalaisen rottweilerin käyttäytymistä. Tutkimushypoteesina oli aggressiivisen, puolustavan ja pelokkaan käyttäytymisen liittyminen toisiinsa sekä taustatekijöiden, kuten sosiaalistamisen vaikutus aggressiivisuuteen. Aineisto (514 koiraa) kerättiin omistajille suunnatulla kyselyllä ja analysoitiin pääkomponenttianalyysillä, jonka perusteella muodostui 13 käyttäytymispiirrettä. Käyttäytymispiirteet jakautuivat kuudeksi aggressiotyypiksi, joista yksi oli koiriin kohdistuvaa ja viisi ihmisiin kohdistuvaa. Viisi käyttäytymispiirrettä liittyi pelokkuuteen tai stressiin. Lisäksi omiksi käyttäytymispiirteiksi erottuivat kiihtyminen ja huomionhakukäytös, jotka eivät olleet voimakkaasti yhteydessä muihin käyttäytymispiirteisiin. Vastaajista 43 % koki koiran käyttäytymisen ongelmalliseksi. Rottweilereiden käytösongelmat ilmenivät suurelta osin toisia koiria ohittaessa (53 % koirista, joilla raportoitiin ongelmia) aggressiivisena tai yli-innokkaana käyttäytymisenä. Aggressiivisuutta ja pelokkuutta esiintyi aineistossa vähän. Kaikissa aggressiivisuuteen tai pelokkuuteen liittyvissä käyttäytymisissä suurin osa koirista oli välinpitämättömiä tai osoitti vain lieviä merkkejä pelosta tai aggressiivisuudesta. Voimakkainta aggressio oli koiriin kohdistuvassa pelkoaggressiivisuudessa (keskiarvo (ka) 1,9 ± keskihajonta (SD) 1,8,) ja terävyydessä (ka 1,6 ± SD 1,6), jotka olivat ainoat käyttäytymiskomponentit, joissa esiintyi aggressiivisuuden vakavinta muotoa (koira puree tai näykkää). Aggressio ihmisten kohtaamistilanteissa oli yhteydessä mm. koiriin kohdistuvaan pelkoaggressioon (rs = 0,39, p < 0,01), aggressioon käsiteltäessä (rs = 0,33, p < 0,01) sekä sosiaaliseen aggressioon (rs = 0,35, p < 0,01). Usein sosiaalistetut koirat olivat vähemmän pelkoaggressiivisia toisia koiria kohtaan (ka 0,8 ± SD 0,7) ja käsittelyaggressiivisia (ka 0,6 ± SD 0,6) kuin harvemmin sosiaalistetut (koiriin kohdistuva pelkoaggressio ka 1,1 ± SD 0,8, p = 0,01) (käsittelyaggressio ka 0,8 ± SD 0,7, p < 0,01). Kiihtymiskäyttäytymistä ilmeni suurella osalla aineiston koirista (40 %) melko voimakkaasti, käytös ei ollut yhteydessä aggressiiviseen tai pelokkaaseen käytökseen. Kiihtyneisyyttä ilmeni enemmän harrastuskoirilla (ka 1,5 ± SD 0,4) kuin koirilla, jotka eivät harrasta (ka 1,4 ± SD 0,4, p = 0,04), mikä saattaa liittyä työskentelyintoon. Tulosten johtopäätöksenä rottweilereiden aggressiivinen käyttäytyminen vaikuttaa olevan voimakkaasti kytköksissä pelkoon tai levottomuuteen sekä rodun puolustavaan käyttäytymiseen. Kohtaamistilanteissa ilmenevän aggressiivisuuden yhteys useisiin pelkoon ja aggressiivisuuteen liittyviin käyttäytymispiirteisiin saattaa olla yhteydessä käyttäytymisen liittymisestä koiran yleiseen epävarmuuteen. Sosiaalistamistiheys ja harrastuneisuus voivat vaikuttaa useisiin käytöspiirteisiin.
  • Nyström, Maria (Helsingfors universitet, 2005)
    Gonadotropiineja vapauttava hormoni (gonadotropin-releasing hormone, GnRH) on yksi hypotalamuksen monista säätelyhormoneista. GnRH aikaansaa luteinisoivan hormonin (LH) ja follikkeleita stimuloivan hormonin (FSH) vapautumisen adenohypofyysistä. Hypotalamus kontrolloi kiimakierron eri vaiheita GnRH-erityksen välityksellä. Ovulaatiota edeltää hypotalamuksesta erittyvä endogeeninen GnRH-aalto, joka stimuloi LH-erityksen hypofyysistä. LH-eritys aiheuttaa munasarjoissa olevien suurten follikkeleiden luteinisaation tai ovulaation. Eksogeeninen GnRH tai sen agonistinen analogi aikaansaa endogeenisen LH- ja FSH-erityksen hypofyysistä. GnRH-injektion aiheuttamaa ovulaation induktiota on käytetty kiimakiertojen käynnistämiseen poikimisen jälkeen, kiiman-synkronointiohjelmissa ja siemennyksen yhteydessä tiinehtyvyyden parantamiseksi sekä terveillä lehmillä aloitussiemennyksen yhteydessä että oireettomilla uusijoilla. GnRH:ta käytetään myös munasarjarakkuloiden hoidossa, ja sitä käytetään yhdistettynä prostaglandiiniin, progesteroniin ja / tai estradioliin poikimisen jälkeisen kiimattomuuden hoidossa. Normaalia lyhyempiä kiimakiertoja saattaa esiintyä ensimmäisen ovulaation yhteydessä hiehoilla puberteetissa ja lehmillä poikimisen jälkeen. GnRH-injektio annettuna samanaikaisesti prostaglandiini-injektion kanssa tai 24 tuntia prostaglandiini-injektion jälkeen voi aikaansaada lyhyitä kiimakiertoja normaalisti sykloivilla hiehoilla ja lehmillä. Nämä lyhyet kiimakierrot poikkeavat puberteetissa ja poikimisen jälkeen esiintyvistä lyhyistä kiimakierroista siten, että näitä GnRH- ja PGF2a-hoidolla aikaan saatuja lyhyitä kiimakiertoja edeltää normaali progesteronivaihe, jonka pitäisi estää lyhyiden kiimakiertojen esiintyminen. Kokeellisen tutkimuksen tavoitteena oli selvittää, vaikuttaako GnRH-annos (gonadoreliini 100 µg vs. 500 µg), ja siten LH-aallon suuruus, indusoitujen lyhyiden kiimakiertojen esiintymiseen sykloivilla hiehoilla (n=19). Hiehot jaettiin satunnaisesti kahteen hoitoryhmään. Toiselle ryhmälle (n=10) annettiin 24 tuntia prostaglandiini-injektiosta 100 µg gonadoreliiniä ja toiselle ryhmälle (n=15) 500 µg gonadoreliiniä. Koe suoritettiin kahteen kertaan. Lisäksi määritettiin myös progesteroni- ja LH-pitoisuudet hiehojen verestä. GnRH-annoksen suuruus ei vaikuttanut lyhyiden kiimakiertojen esiintyvyyteen. Ei ollut tilastollisesti merkitseviä eroja 100 µg ja 500 µg GnRH-annoksen jälkeen esiintyvien lyhyiden kiimakiertojen insidenssissä. Hiehoilla, joilla oli normaalia lyhyempi kiimakierto, progesteronipitoisuus saavutti korkeimman arvonsa 3 - 6 päivää ovulaatiosta. Hiehoilla, joilla oli normaalin pituinen kiimakierto, suurin progesteronipitoisuus saavutettiin keskimäärin 14 päivää ovulaatiosta. GnRH-annos (100 vs. 500 µg) ei tilastollisesti merkitsevästi vaikuttanut LH-pitoisuuksiin tai LH-käyrän muotoon. Tämä oli yllättävää, koska ennakkokäsityksenä oli, että GnRH-annoksen kasvattaminen olisi ollut lisännyt LH-eritystä.
  • Lauhikari, Marja (Helsingfors universitet, 2000)
    Clostridium perfringens on ruokamyrkytystä aiheuttava anaerobi, itiöitä muodostava bakteeri, jota esiintyy yleisesti maaperässä, jätevesissä sekä ihmisten ja eläinten suolistossa. Bakteeri tuottaa yhteensä ainakin 16 virulenssitekijää, mm. 12 eri toksiinia. C. perfringens jaetaan viiteen tyyppiin (A-E) tuottamiensa neljän päätöksiinin perusteella. Eri bakteerityypit aiheuttavat ihmisillä ja eläimillä hyvin erilaisia sairauksia, kuten kaasukuoliota ja nekroottista enteriittiä. C. perfringens-enterotoksiini (CPE) aiheuttaa ihmisellä tyyppi A ruokamyrkytyksen. Ruokamyrkytys liittyy usein joukkoruokailuun, jossa suuria määriä ruokaa valmistetaan kerralla ruuan jäähdytyksen kestäessä liian kauan, tarjoiluajan ollessa pitkän tai uudelleen kuumennoksen ollessa riittämätöntä. Näissä oloissa suhteellisen lämmönkestävä C. perfingens pääsee lisääntymään. Ruokamyrkytyksen oireet, ripuli ja vatsakivut, aiheutuvat enterotoksiinin vapautuessa ohutsuolessa sporuloituvista bakteerisoluista ja vaurioittaessa suolen epiteelisoluja. Ruokamyrkytys on usein yhteydessä liharuokiin, joten ruokamyrkytystä aiheuttavien C. perfringensin reservuaarina on pidetty eläimiä. Kuitenkin vain pienellä osalla eläinperäisistä C. perfringens –kannoista on enterotoksiinin muodostusta koodaava cpe-geeni. Tehdyissä tutkimuksissa enterotoksiinipositiivisten C .perfringensien määrät vaihtelevat eläinlajista toiseen ja tutkimuksesta toiseen. Vielä on epäselvää, mistä enterotoksiinipositiiviset C. perfringensit joutuvat ruokaan. Tämä tutkimus on osa elintarvike- ja ympäristöhygienian laitoksen projektia, jossa selvitetään C. perfringensin epidemiologiaa. Tämän tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää esiintyykö naudan ulosteessa enterotoksiinipositiivisia C. perfringens –kantoja ja tutkia, vaikuttaako lämpökäsittely 100°C:ssa 15 minuuttia cpe-geenin esiintyvyyteen. C. perfringens –kannat eristettiin ulostenäytteistä modifioidun PEMK:n (Pohjoismainen elintarvikkeiden metodiikkakomitea) menetelmäehdotuksen mukaisesti. Cpe-geenin esiintyminen tutkittiin PCR-menetelmällä. C. perfringensiä oli naudan ulostenäytteissä 41 %:lla. Kantoja saatiin eristettyä 77 kappaletta. Yhtään cpe-geenin suhteen positiivista bakteerikantaa ei löytynyt. Tulokset ovat yhteneviä aikaisempien tutkimustulosten kanssa. Kuumennuskäsittelyn vaikutusta enterotoksiinipositiivisten kantojen esiintyvyyteen ei pystytty arvioimaan.
  • Kuisma, Päivi (Helsingfors universitet, 2004)
    Jotta oriin sperman pakastusmenetelmiä kyettäisiin kehittämään, tarvitaan luotettavia menetelmiä sperman laadun arviointiin. Monenlaisia menetelmiä on olemassa, mutta vain harvoissa tutkimuksissa on tutkittu niiden ja hedelmällisyyden korrelaatiota. Tutkimuksen tarkoituksena oli tutkia pakastespermaa useilla taloudellisesti käyttökelpoisilla ja käytännöllisillä laboratoriokokeilla ja tutkia tulosten korreloivuutta tammojen varsomisprosenttien kanssa. Pakastespermalle tehtyjä kokeita ja varsomisprosentteja verrattiin kandessa koesarjassa. Ensimmäisessä tutkittiin 27 oriin ja toisessa 23 oriin sperma. Molempien kokeiden oriilla oli ollut keskimäärin 37 tammaa (vaihteluväli 7-121). Siittiöiden morfologia tutkittiin ja bakteeriviljely tehtiin kerran kunkin oriin spermasta. Ensimmäisessä koesarjassa tutkittiin sperman konsentraatio, progressiivinen motiliteetti valomikroskoopilla heti sulatuksen ja 1, 2, 3, ja 4 tunnin inkubaation jälkeen, motiliteetin ominaisuudet automaattisella sperma-analysaattorilla, plasmamembraani-integriteetti valomikroskoopilla käyttäen CFDA/P! –värjäystä (karboksifluoreskeiini-indiasetaatti/propidiumjodidi), plasmamembraani-integriteetti fluorometrillä käyttäen PI-värjäystä ja tehtiin resatsuriinireduktiotesti. Toisessa koesarjassa samat kokeet kuin koesarja 1:ssä ja lisäksi hypo-osmotic swelling test (HOS) valomikroskoopilla ja fluorometrillä tehtiin heti sulatuksen jälkeen sekä kolmen tunnin inkubaation jälkeen. Ensimmäisessä koesarjassa kaikkien oriitten progressiivinen motiliteetti 2 ja 4 tunnin inkubaation jälkeen korreloi varsomisprosentin kanssa (p<0,05); oreilla joilla oli ollut >20 tammaa siemennysannos korreloi negatiivisesti (p<0,05) ja resatsuriinireduktiotesti positiivisesti (p=0.052) varsomisprosentin kanssa. Toisessa koesarjassa kaikilla oriilla hypo-osmoottinen turvotustesti (HOS) heti sulatuksen jälkeen korreloi negatiivisesti varsomisprosentin kanssa, mutta oriilla, joilla oli ollut >20 tammaa korreloi HOST positiivisesti (mikroskoopilla p = 0,051 ja fluorometrillä p = 0,054). Yhdenkään testin ei havaittu antavan toistuvasti luotettavaa tai tarkkaa tietoa sperman hedelmöittämiskyvystä, koska koesarjoissa saatiin erilaisia tuloksia, vaikka oriit olivat osittain samoja.

View more