Eläinlääketieteellinen tiedekunta

 

Recent Submissions

  • Kemppainen, Heidi (Helsingfors universitet, 2010)
    Terveen ja sairaan lypsylehmän käyttäytyminen poikkeaa toisistaan. Sairauden aiheuttamat muutokset käyttäytymisessä ovat hyvin organisoidun sopeuttavan vasteen seurauksia, joilla tähdätään elimistön taistelukyvyn parantamiseen. Lievän utaretulehduksen vaikutuksia lypsylehmän normaaliin lepo- ja syömiskäyttäytymiseen selvittävälle tutkimukselle on tarvetta, koska vastaavanlaista tutkimusta ei ole aiemmin tehty. Kirjallisuuskatsauksessa selvitettiin, millaista on terveen lehmän käyttäytyminen, ja mitkä käyttäytymistarpeet ovat sille itselleen tärkeimpiä. Lisäksi tutkittiin, mitä sairauskäyttäytyminen on, mikä on sen merkitys ja mitä tekijöitä sairauskäyttäytymisen taustalta löytyy. Katsauksessa tutustuttiin myös tarkemmin lehmän lepomukavuuteen vaikuttaviin tekijöihin, sillä miellyttävä makuualusta on erityisen tärkeä sairaalle lehmälle, jonka levontarve on kasvanut. Utaretulehduksen aiheuttamia muutoksia elimistössä ja käyttäytymisessä selvitettiin yleisellä tasolla. Nykytiedon mukaisia käsityksiä sairaskäyttäytymisen taustoista ja merkityksestä on syytä koota yhteen, sillä käytännön tasolla on välttämätöntä ymmärtää, kuinka sairauskäyttäytymisen estyminen vaikuttaa yksilön paranemisennusteeseen. Kokeellisessa osassa tutkittiin, aiheuttaako lievä utaretulehdus koelehmille sairaskäyttäytymistä (vähentynyttä syömistä, juomista ja märehtimistä sekä lisääntynyttä makaamista). Lisäksi tarkasteltiin, vähentääkö mahdolliset tulehdusmuutokset utareessa tartutetun utareneljänneksen puoleisella kyljellä makaamista sekä piteneekö kinnerten välinen etäisyys (hock-to-hock –indeksi) tulehduksen eri vaiheissa. Neljälle lehmälle tartutettiin utaretulehdus koagulaasinegatiivisiin stafylokokkeihin kuuluvilla S. simulans – tai S. epidermidis –kannoilla (kummallakin 2 lehmää). Tartutus tehtiin kaksoissokkomenetelmällä. Yksi neljännes toimi jokaisella eläimellä sen omana terveenä kontrollina. Eläinten käyttäytymistä videoitiin 24 tunnin ajan vuorokaudessa ennen tartutusta, tartutuspäivänä sekä 1, 3 ja 5 vuorokautta tartutuksen jälkeen. Tilastot tehtiin SPSS 15.0 -ohjelmalla ja tilastollisen merkitsevyyden rajaksi asetettiin p < 0,05. Utaretulehduksen tartutuksen jälkeisenä tarkkailuaikana lehmien märehtiminen väheni (p < 0,05), märehtimisjaksot lyhenivät (p < 0,05) ja niiden lukumäärä kasvoi (p < 0,02). Lehmien seisominen lisääntyi (p < 0,05) ja makaaminen väheni (p < 0,05) (myös makaaminen sairaan utareneljänneksen puoleisella kyljellä (p < 0,03)). Lehmät viettivät vähemmän aikaa ruokintapöydässä (p < 0,004), ja käynnit ruokintapöydässä lyhenivät (p < 0,05) ja lisääntyivät (p < 0,04). Toisin kuin kokeen alussa oletettiin, utaretulehdus ei vaikuttanut lehmien syömis- ja juomiskäyttäytymiseen eikä kinnerten väliseen etäisyyteen. Lievä utaretulehdus aiheuttaa muutoksia lypsylehmän käyttäytymiseen. Sairaalle eläimelle tärkeä lepoaika lyhenee, joten myös lievien utaretulehdusten tehokas havaitseminen on eläimen hyvinvoinnin ja paranemisen kannalta tärkeää. Kinnerten välistä etäisyyttä ei kuitenkaan tämän tutkimuksen perusteella voida käyttää apuvälineenä lievien utaretulehdusten havaitsemiseen.
  • Heiskanen, Tiina (Helsingfors universitet, 1992)
    Tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää hevosen nivelnesteen hyaluronihapon ja proteoglyknaanin konsentraatioiden vaihtelua eri artriittitiloissa korkean erotuskyvyn nestekromatografialla (HPLC). Hyaluronihappopitoisuuden muutokset heijastavat nivelen patofysiologista tilaa. Proteoglykaanipitoisuuksien nousun avulla voidaan mahdollisesti diagnosoida rustovauriot jo ennen muiden näkyvien muutosten havaitsemista. Nykyään ainoa menetelmä rustovaurion diagnosointiin on artroskopia. Nivelnesteet analysoitiin pakastuksen jälkeen HPLC-laitteella. Analysointi oli helppoa eikä muita edeltäviä näytteiden käsittelyjä tarvittu kuin sentrifugointi ja laimennus. Tämän puolesta laite sopisi mielestäni erittäin hyvin myös rutiinidiagnostiikkaan. Hyaluronihappopitoisuudet muodostivat samankaltaisen jakauman sekä kontrolli- että potilasnäytteissä. Tämän tutkimuksen mukaan hyaluronihappopitoisuuksien perusteella ei pystytä erottamaan akuutteja eikä kroonisia artriitteja kontrollinivelistä. Proteoglyknanipitoisuuksia ei määritetty sopivan standardiaineen puutteen takia. Tyydyttiin vain toteamaan pystytäänkö ko. laitteella detektoimaan pitoisuuden vaihtelut eri artriittitiloissa. Kaikissa infektiivisissä artriiteissa (5 kpl) todettiin proteoglykaania mutta myös muutamissa muissa artriiteissa sekä jopa kontrollinivelissä. Molempien yhdisteiden konsentraatiovaihteluiden arvostelua vaikeuttaa suuret yksilökohtaiset erot jopa terveiden nivelten välillä. Jatkuvaa perustutkimusta ko. yhdisteiden parissa tarvitaan, jotta menetelmästä saadaan kliinikkojakin hyödyntävä diagnoosimenetelmä.
  • Jalli, Juha-Pekka (Helsingfors universitet, 1998)
    Tämän tutkimuksen ensisijaisena tavoitteena oli selvittää serpulina-bakteerien esiintyvyys LSO 2000 -porsastuotantotiloilla. Tutkimus suoritettiin kesällä 1997 ja se jakaantui kahteen vaiheeseen: ensimmäisessä selvitettiin näytteenottomenetelmän luotettavuutta eri serpulina-lajien suhteen ja toisessa serpulina-bakteerien esiintyvyyttä. Ensimmäisessä vaiheessa neljällä tilalla otettiin 20 näytettä kolmena eri ajankohtana ja yhdellä tilalla neljänä eri ajankohtana. Tutkimuksen perusteella kaikkien muiden serpulinojen, paitsi dysenteriaa aiheuttavan Serpulina hyodysenteriae -bakteerin, toteamiseen 20 näytettä tilaa kohden riittää. Näytteet otettiin pumpulipuikolla peräsuolesta 7-12 viikon ikäisistä porsaista. Tutkimuksen toisessa vaiheessa tutkittiin 50 porsastuotantosikalaa eri puolella Etelä-Suomea. Tilaa kohden tutkittiin 20 välitysikäistä porsasta. Kuten LSO 2000 -luokan tiloilta saattoi odottaa, yhdeltäkään tilalta ei löytynyt S. hyodysenteriae -bakteeria, mutta muiden serpulinojen esiintyvyys oli oletettua runsaampaa. Spiroketaaliripulin aiheuttaja S. pilosicoli löytyi 14 (28 %) tilalta, S. intermedia 5 (10 %) tilalta sekä harmittomia serpulinoja (S. sp) 37 (7 4%) tilalta.
  • Malkamäki, Sanna (Helsingfors universitet, 2012)
    Koirien käytösongelmat ovat voimakkaan tieteellisen kiinnostuksen kohteena ja esimerkiksi koirien aggressiivinen käyttäytyminen saa laajaa huomiota myös mediassa. Tämä lisensiaatin työ sisältää kirjallisuuskatsauksen koirien käyttäytymisestä sekä kokeellisen osan, jossa kartoitettiin suomalaisen rottweilerin käyttäytymistä. Tutkimushypoteesina oli aggressiivisen, puolustavan ja pelokkaan käyttäytymisen liittyminen toisiinsa sekä taustatekijöiden, kuten sosiaalistamisen vaikutus aggressiivisuuteen. Aineisto (514 koiraa) kerättiin omistajille suunnatulla kyselyllä ja analysoitiin pääkomponenttianalyysillä, jonka perusteella muodostui 13 käyttäytymispiirrettä. Käyttäytymispiirteet jakautuivat kuudeksi aggressiotyypiksi, joista yksi oli koiriin kohdistuvaa ja viisi ihmisiin kohdistuvaa. Viisi käyttäytymispiirrettä liittyi pelokkuuteen tai stressiin. Lisäksi omiksi käyttäytymispiirteiksi erottuivat kiihtyminen ja huomionhakukäytös, jotka eivät olleet voimakkaasti yhteydessä muihin käyttäytymispiirteisiin. Vastaajista 43 % koki koiran käyttäytymisen ongelmalliseksi. Rottweilereiden käytösongelmat ilmenivät suurelta osin toisia koiria ohittaessa (53 % koirista, joilla raportoitiin ongelmia) aggressiivisena tai yli-innokkaana käyttäytymisenä. Aggressiivisuutta ja pelokkuutta esiintyi aineistossa vähän. Kaikissa aggressiivisuuteen tai pelokkuuteen liittyvissä käyttäytymisissä suurin osa koirista oli välinpitämättömiä tai osoitti vain lieviä merkkejä pelosta tai aggressiivisuudesta. Voimakkainta aggressio oli koiriin kohdistuvassa pelkoaggressiivisuudessa (keskiarvo (ka) 1,9 ± keskihajonta (SD) 1,8,) ja terävyydessä (ka 1,6 ± SD 1,6), jotka olivat ainoat käyttäytymiskomponentit, joissa esiintyi aggressiivisuuden vakavinta muotoa (koira puree tai näykkää). Aggressio ihmisten kohtaamistilanteissa oli yhteydessä mm. koiriin kohdistuvaan pelkoaggressioon (rs = 0,39, p < 0,01), aggressioon käsiteltäessä (rs = 0,33, p < 0,01) sekä sosiaaliseen aggressioon (rs = 0,35, p < 0,01). Usein sosiaalistetut koirat olivat vähemmän pelkoaggressiivisia toisia koiria kohtaan (ka 0,8 ± SD 0,7) ja käsittelyaggressiivisia (ka 0,6 ± SD 0,6) kuin harvemmin sosiaalistetut (koiriin kohdistuva pelkoaggressio ka 1,1 ± SD 0,8, p = 0,01) (käsittelyaggressio ka 0,8 ± SD 0,7, p < 0,01). Kiihtymiskäyttäytymistä ilmeni suurella osalla aineiston koirista (40 %) melko voimakkaasti, käytös ei ollut yhteydessä aggressiiviseen tai pelokkaaseen käytökseen. Kiihtyneisyyttä ilmeni enemmän harrastuskoirilla (ka 1,5 ± SD 0,4) kuin koirilla, jotka eivät harrasta (ka 1,4 ± SD 0,4, p = 0,04), mikä saattaa liittyä työskentelyintoon. Tulosten johtopäätöksenä rottweilereiden aggressiivinen käyttäytyminen vaikuttaa olevan voimakkaasti kytköksissä pelkoon tai levottomuuteen sekä rodun puolustavaan käyttäytymiseen. Kohtaamistilanteissa ilmenevän aggressiivisuuden yhteys useisiin pelkoon ja aggressiivisuuteen liittyviin käyttäytymispiirteisiin saattaa olla yhteydessä käyttäytymisen liittymisestä koiran yleiseen epävarmuuteen. Sosiaalistamistiheys ja harrastuneisuus voivat vaikuttaa useisiin käytöspiirteisiin.
  • Nyström, Maria (Helsingfors universitet, 2005)
    Gonadotropiineja vapauttava hormoni (gonadotropin-releasing hormone, GnRH) on yksi hypotalamuksen monista säätelyhormoneista. GnRH aikaansaa luteinisoivan hormonin (LH) ja follikkeleita stimuloivan hormonin (FSH) vapautumisen adenohypofyysistä. Hypotalamus kontrolloi kiimakierron eri vaiheita GnRH-erityksen välityksellä. Ovulaatiota edeltää hypotalamuksesta erittyvä endogeeninen GnRH-aalto, joka stimuloi LH-erityksen hypofyysistä. LH-eritys aiheuttaa munasarjoissa olevien suurten follikkeleiden luteinisaation tai ovulaation. Eksogeeninen GnRH tai sen agonistinen analogi aikaansaa endogeenisen LH- ja FSH-erityksen hypofyysistä. GnRH-injektion aiheuttamaa ovulaation induktiota on käytetty kiimakiertojen käynnistämiseen poikimisen jälkeen, kiiman-synkronointiohjelmissa ja siemennyksen yhteydessä tiinehtyvyyden parantamiseksi sekä terveillä lehmillä aloitussiemennyksen yhteydessä että oireettomilla uusijoilla. GnRH:ta käytetään myös munasarjarakkuloiden hoidossa, ja sitä käytetään yhdistettynä prostaglandiiniin, progesteroniin ja / tai estradioliin poikimisen jälkeisen kiimattomuuden hoidossa. Normaalia lyhyempiä kiimakiertoja saattaa esiintyä ensimmäisen ovulaation yhteydessä hiehoilla puberteetissa ja lehmillä poikimisen jälkeen. GnRH-injektio annettuna samanaikaisesti prostaglandiini-injektion kanssa tai 24 tuntia prostaglandiini-injektion jälkeen voi aikaansaada lyhyitä kiimakiertoja normaalisti sykloivilla hiehoilla ja lehmillä. Nämä lyhyet kiimakierrot poikkeavat puberteetissa ja poikimisen jälkeen esiintyvistä lyhyistä kiimakierroista siten, että näitä GnRH- ja PGF2a-hoidolla aikaan saatuja lyhyitä kiimakiertoja edeltää normaali progesteronivaihe, jonka pitäisi estää lyhyiden kiimakiertojen esiintyminen. Kokeellisen tutkimuksen tavoitteena oli selvittää, vaikuttaako GnRH-annos (gonadoreliini 100 µg vs. 500 µg), ja siten LH-aallon suuruus, indusoitujen lyhyiden kiimakiertojen esiintymiseen sykloivilla hiehoilla (n=19). Hiehot jaettiin satunnaisesti kahteen hoitoryhmään. Toiselle ryhmälle (n=10) annettiin 24 tuntia prostaglandiini-injektiosta 100 µg gonadoreliiniä ja toiselle ryhmälle (n=15) 500 µg gonadoreliiniä. Koe suoritettiin kahteen kertaan. Lisäksi määritettiin myös progesteroni- ja LH-pitoisuudet hiehojen verestä. GnRH-annoksen suuruus ei vaikuttanut lyhyiden kiimakiertojen esiintyvyyteen. Ei ollut tilastollisesti merkitseviä eroja 100 µg ja 500 µg GnRH-annoksen jälkeen esiintyvien lyhyiden kiimakiertojen insidenssissä. Hiehoilla, joilla oli normaalia lyhyempi kiimakierto, progesteronipitoisuus saavutti korkeimman arvonsa 3 - 6 päivää ovulaatiosta. Hiehoilla, joilla oli normaalin pituinen kiimakierto, suurin progesteronipitoisuus saavutettiin keskimäärin 14 päivää ovulaatiosta. GnRH-annos (100 vs. 500 µg) ei tilastollisesti merkitsevästi vaikuttanut LH-pitoisuuksiin tai LH-käyrän muotoon. Tämä oli yllättävää, koska ennakkokäsityksenä oli, että GnRH-annoksen kasvattaminen olisi ollut lisännyt LH-eritystä.
  • Lauhikari, Marja (Helsingfors universitet, 2000)
    Clostridium perfringens on ruokamyrkytystä aiheuttava anaerobi, itiöitä muodostava bakteeri, jota esiintyy yleisesti maaperässä, jätevesissä sekä ihmisten ja eläinten suolistossa. Bakteeri tuottaa yhteensä ainakin 16 virulenssitekijää, mm. 12 eri toksiinia. C. perfringens jaetaan viiteen tyyppiin (A-E) tuottamiensa neljän päätöksiinin perusteella. Eri bakteerityypit aiheuttavat ihmisillä ja eläimillä hyvin erilaisia sairauksia, kuten kaasukuoliota ja nekroottista enteriittiä. C. perfringens-enterotoksiini (CPE) aiheuttaa ihmisellä tyyppi A ruokamyrkytyksen. Ruokamyrkytys liittyy usein joukkoruokailuun, jossa suuria määriä ruokaa valmistetaan kerralla ruuan jäähdytyksen kestäessä liian kauan, tarjoiluajan ollessa pitkän tai uudelleen kuumennoksen ollessa riittämätöntä. Näissä oloissa suhteellisen lämmönkestävä C. perfingens pääsee lisääntymään. Ruokamyrkytyksen oireet, ripuli ja vatsakivut, aiheutuvat enterotoksiinin vapautuessa ohutsuolessa sporuloituvista bakteerisoluista ja vaurioittaessa suolen epiteelisoluja. Ruokamyrkytys on usein yhteydessä liharuokiin, joten ruokamyrkytystä aiheuttavien C. perfringensin reservuaarina on pidetty eläimiä. Kuitenkin vain pienellä osalla eläinperäisistä C. perfringens –kannoista on enterotoksiinin muodostusta koodaava cpe-geeni. Tehdyissä tutkimuksissa enterotoksiinipositiivisten C .perfringensien määrät vaihtelevat eläinlajista toiseen ja tutkimuksesta toiseen. Vielä on epäselvää, mistä enterotoksiinipositiiviset C. perfringensit joutuvat ruokaan. Tämä tutkimus on osa elintarvike- ja ympäristöhygienian laitoksen projektia, jossa selvitetään C. perfringensin epidemiologiaa. Tämän tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää esiintyykö naudan ulosteessa enterotoksiinipositiivisia C. perfringens –kantoja ja tutkia, vaikuttaako lämpökäsittely 100°C:ssa 15 minuuttia cpe-geenin esiintyvyyteen. C. perfringens –kannat eristettiin ulostenäytteistä modifioidun PEMK:n (Pohjoismainen elintarvikkeiden metodiikkakomitea) menetelmäehdotuksen mukaisesti. Cpe-geenin esiintyminen tutkittiin PCR-menetelmällä. C. perfringensiä oli naudan ulostenäytteissä 41 %:lla. Kantoja saatiin eristettyä 77 kappaletta. Yhtään cpe-geenin suhteen positiivista bakteerikantaa ei löytynyt. Tulokset ovat yhteneviä aikaisempien tutkimustulosten kanssa. Kuumennuskäsittelyn vaikutusta enterotoksiinipositiivisten kantojen esiintyvyyteen ei pystytty arvioimaan.
  • Kuisma, Päivi (Helsingfors universitet, 2004)
    Jotta oriin sperman pakastusmenetelmiä kyettäisiin kehittämään, tarvitaan luotettavia menetelmiä sperman laadun arviointiin. Monenlaisia menetelmiä on olemassa, mutta vain harvoissa tutkimuksissa on tutkittu niiden ja hedelmällisyyden korrelaatiota. Tutkimuksen tarkoituksena oli tutkia pakastespermaa useilla taloudellisesti käyttökelpoisilla ja käytännöllisillä laboratoriokokeilla ja tutkia tulosten korreloivuutta tammojen varsomisprosenttien kanssa. Pakastespermalle tehtyjä kokeita ja varsomisprosentteja verrattiin kandessa koesarjassa. Ensimmäisessä tutkittiin 27 oriin ja toisessa 23 oriin sperma. Molempien kokeiden oriilla oli ollut keskimäärin 37 tammaa (vaihteluväli 7-121). Siittiöiden morfologia tutkittiin ja bakteeriviljely tehtiin kerran kunkin oriin spermasta. Ensimmäisessä koesarjassa tutkittiin sperman konsentraatio, progressiivinen motiliteetti valomikroskoopilla heti sulatuksen ja 1, 2, 3, ja 4 tunnin inkubaation jälkeen, motiliteetin ominaisuudet automaattisella sperma-analysaattorilla, plasmamembraani-integriteetti valomikroskoopilla käyttäen CFDA/P! –värjäystä (karboksifluoreskeiini-indiasetaatti/propidiumjodidi), plasmamembraani-integriteetti fluorometrillä käyttäen PI-värjäystä ja tehtiin resatsuriinireduktiotesti. Toisessa koesarjassa samat kokeet kuin koesarja 1:ssä ja lisäksi hypo-osmotic swelling test (HOS) valomikroskoopilla ja fluorometrillä tehtiin heti sulatuksen jälkeen sekä kolmen tunnin inkubaation jälkeen. Ensimmäisessä koesarjassa kaikkien oriitten progressiivinen motiliteetti 2 ja 4 tunnin inkubaation jälkeen korreloi varsomisprosentin kanssa (p<0,05); oreilla joilla oli ollut >20 tammaa siemennysannos korreloi negatiivisesti (p<0,05) ja resatsuriinireduktiotesti positiivisesti (p=0.052) varsomisprosentin kanssa. Toisessa koesarjassa kaikilla oriilla hypo-osmoottinen turvotustesti (HOS) heti sulatuksen jälkeen korreloi negatiivisesti varsomisprosentin kanssa, mutta oriilla, joilla oli ollut >20 tammaa korreloi HOST positiivisesti (mikroskoopilla p = 0,051 ja fluorometrillä p = 0,054). Yhdenkään testin ei havaittu antavan toistuvasti luotettavaa tai tarkkaa tietoa sperman hedelmöittämiskyvystä, koska koesarjoissa saatiin erilaisia tuloksia, vaikka oriit olivat osittain samoja.
  • Mahlanen, Nina (Helsingfors universitet, 1993)
    Tutkimuksessa on kartoitettu vuosina 1980 - 1990 Opaskoirakoululla syntyneillä labradorinnoutajilla esiintyneitä perinnöllisiä sairauksia ja verrattu ko. koiria Ruotsin labradorinnoutajapopulaatioon. Opaskoirakoululla syntyneistä labradorinnoutajista on lisäksi laskettu syntyneiden koirien määrät kunakin vuonna ja tutkittujen korien osuudet rekisteröidyistä Labradorinnoutajilta tutkitaan silmäsairauksista perinnöllistä harmaakaihia, progressiivista retinaaliatrofiaa ja retinualidysplasiaa. Perinnöllisistä nivelsairauksista tutkitaan kyynärnivelen osteokondroosia ja lonkkaniveldysplasiaa Opaskoirista on laskettu soveltuneiden ja soveltumattomien koirien osuuksia ja soveltumattomuuden syitä. Jalostustavoitteissa pyritään sekä luonteensa, että terveytensä ja fyysisen rakenteensa puolesta opaskoirana mahdollisimman ideaaliseen labradorinnoutajan, jonka eräs tärkeä ominaisuus on myös mahdollisimman pitkä käyttöikä, johon suurimpana tekijänä vaikuttaa koiran terveys. Kirjallisuuskatsauksessa on painotus kunkin sairauden jalostuksellisella merkityksellä perinnöllisyyden osalta olen pyrkinyt etsimään uusimmat tiedot ja käsitykset eri sairauksien osalta
  • Kuusio, Minna (Helsingfors universitet, 1991)
    Tutkimuksen tarkoituksena eläinlääketieteellisellä anestesiamenetelmä oli selvittää, mitä muutoksia korkeakoululla käytetty aiheuttaa nukututetuille hevosille. Hevosten hengitystä, syketiheyttä, verikassoja, verenpainetta ja seerumin lihasentsyymipitoisuuksia seurattiin koko anestesian ajan. Tulokset osoittivat, että käytetty anestesiamenetelmä (rauhoitus asepromatsiinilla, induktio guaifenesiinillä jatiopentealilla, ylläpito halotaanilla) on käyttökelpoinen. Kuusi kymmenestä tutkitusta hevosesta oli nukutuksen ajan hypoventiloitunut. Lisäksi kaikilla hevosilla esiintyi respiratoorista asidoosia. Verenpaine pysyi nukutuksen ajanviitearvojen sisällä. Seeruminäytteissä ei havaittu kliinisesti merkittäviä muutoksia, eikä hevosilla ollut ongelmia heräämisvaiheessa. Johtopäätöksenä syventävien opintojen projektista oli, ettei mitään merkittäviä muutoksia koululla käytettyyn nukutusmenetelmään ole tarpeen tehdä. Veren pH-, hiilidioksidi- ja happipitoisuuteen tulee kuitenkin kiinnittyää huomiota nukutuksen aikana ja tarpeen mukaan korjata tila esim. ventilaatiota lisäämällä tai antamilla hevoselle nestehoitoa. Erityistä huomiota tulisi kiinnittää niihin hevosiin, joiden kliinisessä terveydentilassa on muutoksia.
  • Heinävaara, Maria (Helsingfors universitet, 2014)
    Koirien hengitystieinfektiot ovat melko yleisiä. Ne ovat usein monitekijäisiä sairauksia, ja niiden diagnosointi ja hoito voi olla haastavaa vaihtelevien oireiden ja aiheuttajaorganismien laajan kirjon vuoksi. Vaikka koiran hengitystiet ovat alttiita monenlaisille, tyypillisimmin virusten tai bakteerien aiheuttamille infektioille, tavallisen terveen koiran alttius sairastua hengitystieinfektioon näyttäisi riippuvan pitkälti hengitysteiden puolustusmekanismien toiminnasta. Nämä puolustusmekanismit ovat varsin tehokkaita ja estävät yleensä infektioiden kehittymisen. Jotkin patogeenit kykenevät kuitenkin heikentämään hengitysteiden puolustusmekanismien toimintaa suoraan, tai vaikuttamalla niihin epäsuorasti heikentämällä ensin eläimen immuniteettivastetta. Nämä voivat johtaa infektion kehittymiseen hengitysteissä. Bakteeriperäinen keuhkokuume on kohtalaisen yleinen koirilla esiintyvä bakteeri-infektion aiheuttama alempien hengitysteiden sairaus, ja sitä voi esiintyä kaiken ikäisillä ja rotuisilla koirilla. Keuhkokuumeen vaikeusaste vaihtelee lievästä vakavaan, mutta tarkkaa tietoa sairauden esiintyvyydestä tai kuolleisuudesta ei ole. Tyypillisimmin koirien bakteeriperäinen keuhkokuume on sekundaarien patogeenien aiheuttama, mutta koirilla voi esiintyä myös primaarien patogeenien aiheuttamia infektioita. Primaareja hengitystieinfektioita aiheuttavia bakteereita esiintyy koirilla kuitenkin vain muutama. Bakteeriperäiselle keuhkokuumeelle altistavia tekijöitä on lukuisia, mutta on havaittu, että koiranpennut sairastuvat tyypillisimmin primaarien patogeenien, kuten Bordetella bronchiseptican, aiheuttamiin infektioihin, kun taas metsästys- ja urheilukoirilla hengitysteiden vierasesineen aiheuttamia infektioita esiintyy muita rotuja useammin. Iäkkäät koirat sairastuvat keuhkokuumeeseen usein heikentyneen immuunipuolustuksen tai aspiraation seurauksena. Immuunipuolustusta voi heikentää jokin tulehduksellinen tai synnynnäinen hengitystiesairaus, kun taas hengitysteiden rakenteelliset poikkeavuudet vaikuttavat usein merkittävästi hengitysteiden puolustusmekanismien toimintaan. Keuhkokuumeen hoito koirilla perustuu oireisiin ja kliinisen tilan arviointiin, jonka pohjalta arvioidaan hengitystienäytteenoton tarve ja aloitetaan antibioottihoito. Empiiriseen antibioottihoitoon päädytään usein silloin, kun kyseessä on lieväoireinen koira, tai jos keuhkokuume on diagnosoitu ensimmäistä kertaa. Vakavaoireisille potilaille ja potilaille, joilla kyseessä on uusiutunut ongelma, suositellaan bakteerinäytteenottoa hengitysteistä sekä antibioottiherkkyysmääritystä näytteissä mahdollisesti kasvaville bakteereille. Hoidon onnistumisen kannalta erilaisilla tukihoitomuodoilla, kuten happilisällä ja suonensisäisellä nesteytyksellä, on tärkeä merkitys, minkä lisäksi hyvällä seurannalla pyritään varmistamaan potilaan toipuminen ja estämään taudin mahdollinen uusiutuminen. Tulevaisuudessa bakteeriperäisen keuhkokuumeen diagnostiikassa ja hoidon seurannassa tulehduksellisten biomarkkereiden ja PCR-menetelmien käyttö saattaa lisääntyä. Tällä hetkellä koirien hoidossa suositellaan kohtuullisen pitkiä antibioottikuureja, ja seuranta perustuu oireisiin, valkosoluarvoihin ja röntgenkuviin. Pitkien antibioottikuurien käyttö voisi tulevaisuudessa lyhentyä merkittävästi, ja hoitokustannukset keuhkokuumeen seurannassa saattaisivat pienentyä, mikäli uusien tulehduksellisten biomarkkereiden seuranta osoittautuu hyödylliseksi. PCR-menetelmien avulla keuhkokuumeen aiheuttajapatogeeneistä voidaan saada nopeasti tietoa, mutta menetelmien liiallinen herkkyys voi johtaa virhepositiivisiin tuloksiin.
  • Asikainen, Else (Helsingfors universitet, 1991)
    Tämä syventävien opintojen tutkielma sisältää kirjallisuuskatsauksen ja tutkimusosan. Kirjallisuuskatsauksessa käsitellään Listeria monocytogenes esiintymistä eri eläinlajeissa ja ihmisessä sekä luonnossa. Katsauksessa perehdytään lyhyesti listerioosin yleisimpiin ilmenemismuotoihin eri tyyppisillä eläinlajeilla ja eri ikäisillä eläimillä. Eri aikoina vallinneita käsityksiä Listeria -infektion tartuntateistä ja bakteerin taudinaiheutuskyvystä tuodaan esille tutustuttaessa muiden tutkijoiden löydöksin. Kirjallisuusosassa käsitellään myös; bakteerin eristämisen historiaa ja bakteerille tyypillisiä biokemiallisia reaktioita. Tutkimusosan tarkoituksena oli kartoittaa Listeria monocytogenesin esiintyminen suomalaisessa lemmikkieläinpopulaatiossa ja pohtia millaisen tartuntariskin lemmikkieläimet muodostavat ihmiselle. Yhtä laajaa tutkimusta ei ole aikaisemmin julkaistu missään maassa. Näytteitä tutkittiin yhteensä 320 kappaletta, koirista 297 ja kissoista 23. Kaksi tutkituista ulostenäytteistä oli positiivisia (0,6 %), molemmat näistä koirista otettuja näytteitä. Lisäksi eristettiin viisi Listeria innocua -kantaa, neljä koirista ja yksi kissasta. Saatua tulosta verrattiin kirjallisuudessa esiintyviin arvoihin ja todettiin niiden olevan vertailukelpoisia aikaisempien tutkimustulosten kanssa. Tutkimuksessa pohdittiin myös kahden eri rikastusmenetelmän käyttöä; kylmärikastusta ja selektiivistä (LEB l+ll) rikastusmenetelmää.
  • Hiljanen, Jari (Helsingfors universitet, 2002)
    Tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää anionisten suolojen (kloorin ja rikin suolat) vaikutuksia lypsylehmän kivennäisaineenvaihduntaan, happo-emäs tasapainoon ja utareödeemaan ummessaoloaikana laidunkaudella. Tässä kirjoituksessa keskitytään kalsium-aineenvaihdunnan osuuteen, mutta koko tutkimus tuloksineen on julkaistu muualla (Tauriainen ym. 2001). Aineisto käsitti 18 ummessaolevaa friisiläislehmää, jotka jaettiin kahteen ruokintaryhmään sattumanvaraisesti odotetun poikimispäivän mukaan. Ensimmäinen ryhmä (anioniryhmä) sai rehua, jonka kationi-anionitasapaino oli -41 mEq/kg kuiva-ainetta (ka). Toisen ryhmän (kontrolliryhmä) vastaava arvo oli +254 mEq/kg ka. Anionisuolojen määrä täytyi pitää mahdollisimman korkeana, koska säilörehussa ja ruohossa on runsaasti kaliumia, joka pyrkii nostamaan kationi-anionitasapainoa. Lehmät saivat tuoretta heinää, kuivaa heinää ja väkirehua poikimiseen asti. Koeväkirehu oli maittavaa ja lehmät söivät sen mielellään. Anioniryhmässä virtsan pH laski ja kalsiumin eritys lisääntyi huomattavasti. Veren kokonais- ja ionisoitunut kalsium pysyi poikimisen aikaan tasaisempana, vaikkakaan ero ei ollut tilastollisesti merkitsevä. Kaksi lehmää kontrolliryhmästä sairastui poikimisen jälkeen hypokalsemiaan ja vaati eläinlääkärin hoitoa.
  • Ukkonen, Heli (Helsingfors universitet, 1990)
    Tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää Escherichia colimastiitin patogeneesia sekä antibioottihoidon vaikutusta taudin kulkuun ja bakteerien eliminoitumiseen utareesta. Työn ensimmäisessä osassa aiheutettiin kokeellinen mastiitti neljälle ayshire-lehmälle inokuloimalla yhteen neljännekseen kahdella eri tartutuskerralla 10³ CFU Escherichia coli-bakteeria. Joka toisella tartutuskerralla hoitona oli vain lypsy oksitosiinin avulla ja joka toisella tartutuskerralla lypsyn lisäksi parenteraalinen antibioottihoito (trimetopriimi-sulfadiatsiini). Tulehdusparametrejä ja lehmien kliinistä tilaa seurattiin jatkuvasti sekä akuutin taudin että paranemisen edistyessä. Tulehdusreaktio oli huipussaan 12 tunnin kuluttua tartutuksesta ja kaikki tulehdusparametriarvot laskivat normaalitasolle kolmen viikon kuluessa. Antitrypsiiniaktiivisuus tosin oli huipussaan jo kahdeksan tunnin kuluttua tartutuksesta ja se laski normaalitasolle kaikilla lehmillä kahden viikon kuluessa. Bakteerit eliminoituivat utareesta viikon kuluessa, samoin endotoksiinit. Sairastuvuudessa, taudin vakavuudessa tai paranemisnopeudessa ei voitu todeta eroa eri hoitojen tai tartutuskertojen välillä. Toinen osatutkimus käsitti 47 spontaania akuuttia koliformimastiittia. Sairaan neljänneksen maidosta määritettiin NAGaasi- ja antitrypsiiniaktiivisuudet sekä endotoksiinipitoisuus semikvantitatiivisesti. Tässä ryhmässä esiintyi yleisesti hyvin korkeita NAGaasi- ja antitrypsiiniaktiivisuuksia ja endotoksiinia löytyi useimmista näytteistä.
  • Viitanen, Sanna; Heinola, Teppo (Helsingfors universitet, 1997)
    Tutkimuksen tarkoituksena oli kokeilla propofoli-infuusion toimivuutta medetomidiinilla esilääkityillä koirilla, kun käytettiin Flowline Springfusor® -fuusiopumppua. Koejärjestelyssä pyrittiin tutkimaan järjestelmän käyttökelpoisuutta kenttäolosuhteissa. Kokeessa käytettiin seitsemää koiraa, jotka esirauhoitettiin medetomidiinilla (20 mikrog/kg). Kymmenen minuutin kuluttua esilääkityksestä anestesia indusoitiin propofoliboluksella (2 mg/kg) ja koira kytkettiin infuusiopumppuun (koirien painovaihtelusta johtuen infuusionopeus vaihteli välillä 0,15 mg/kg/min - 0,22 mg/kg/min). Koiria tarkkailtiin tunnin ajan anestesian induktiosta. Anestesian aikana tarkkailtiin koirien sydän- ja hengitysfrekvenssiä, systolista- keski- ja diastolista verenpainetta, ruumiinlämpöä, anestesian syvyyttä ja kiputuntoa. Anestesian aikana otettiin arteriaverinäytteitä, joista määritettiin hapen ja hiilidioksidin osapaineet, hemoglobiinipitoisuus ja sen happisaturaatioaste, pH sekä emäsylimäärä. Heräämistä tarkkailtiin kunnes koirat pystyivät lepäämään rintansa päällä. Tehdyssä tutkimuksessa koirat saavuttivat anestesian syvyyden, jossa luomirefleksi ja kiputunto puuttuivat. Anestesian aikana havaittiin hengitys- ja verenkiertoelimistön lievää depressiota. Kokeessa testatun pumpun käyttö propofoli-infuusion antamiseen medetomidiinilla esilääkityille koirille vaikuttaisi tämän tutkimuksen perusteella toimivalta ja luotettavalta vaihtoehdolta koiran suonensisäiseksi anestesiaksi.
  • Falck, Inka; Mölsä, Sari (Helsingfors universitet, 1998)
    Medetomidiini on Suomessa yleisesti käytetty pieneläinten rauhoitusaine. Sitä voidaan käyttää sellaisenaan sedaatiota vaativissa ja pienissä kirurgisissa toimenpiteissä. Lisäksi medetomidiini voidaan yhdistää paikallispuudutukseen tai sitä voidaan käyttää yleisanestesian esilääkityksenä. Medetomidiini koostuu kahdesta optisesta isomeerista, dextro- ja levo-muodosta. Tämän tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää medetomidiinin eri isomeerien kliinisiä vaikutuksia koiralla. Kokeessa käytettiin kuutta tarkoitukseensa kasvatettua täysi-ikäistä beagle-rotuista koiraa. Jokaiselle koiralle tehtiin kuusi koetta. Tutkittavat lääkeaineet ja annokset olivat medetomidiini 40µg/kg, dexmedetomidiini 10 ja 20 µg/kg, levomedetomidiini 10 ja 20 µg/kg ja fysiologinen suolaliuos plasebona laskimonsisäisesti. Kokeen aikana koiraa tarkkailtiin seuraamalla tutkittavan aineen sedatiivista ja analgeettista vaikutusta tietyin väliajoin. Samalla mitattiin koirien sydän- ja hengitysfrekvenssiä, ruumiinlämpötilaa sekä valtimokatetrin välityksellä verenpainetta ja verikaasuja. Tutkimuksessa todettiin dexmedetomidiinin sedatiivisten ja analgeettisten ominaisuuksien vastaavan medetomidiinin vaikutuksia. Kirjallisuuskatsauksessa keskitytään medetomidiinin ja dexmedetomidiinin ominaisuuksiin ja vaikutuksiin koiralla.
  • Nevalainen, Martti (Helsingfors universitet, 1996)
    Tutkielma sisältää kirjallisuuskatsauksen ja tutkimusosan. Kirjallisuuskatsauksessa käsitellään lyhyesti Dictyocaulus-suvun keuhkomatojen elinkiertoa, Dictyocaulus viviparus ja Dictyocaulus eckerti- loisten aiheuttamia patologisia muutoksia ja niiden taustalla olevia patofysiologisia ja immunologisia prosesseja sekä eosinofiilisen granulosyytin toimintaa parasiitti-infektioissa. Tutkimusosassa kuvataan poron keuhkomadon, D. eckertin eri kehitysmuotojen aiheuttamia histopatologisia muutoksia 32 poron aineistossa, joka on kerätty pääasiassa Lapista ja Siperiasta. Tärkeimmät muutokset on esitetty tutkielman kuvamateriaalissa. Histopatologisina muutoksina melkein kaikissa näytteissä nähtiin peribronkiaalisia lymfosyyttikeräytymiä. Osassa näytteitä bronkiolien seinämissä todettiin sileän lihaksen sekä epiteelinhyperplasiaa sekä hypertrofiaa. Interstitiumissa havaittiin ödeemaa, fibroosia, hyperemiaa, tulehdussolukeräytymiä (mononukleaarisoluja ja eosinofiilisiä granulosyyttejä). Alveoliepiteelissä todettiin hyperplasiaa, joka varmennettiin EM-tutkimuksella pneumosyytti II- solujen hyperplasiaksi. Lisäksi todettiin granuloomamuodostusta. Granuloomissa oli jättisoluja ja runsaasti eosinofiilisiä granulosyyttejä. Loisen eri kehitysmuotoja havaittiin osassa näytteitä. Muutoksia pleurassa ei todettukuin muutamalla eläimellä.
  • Harjupatana, Sanna (Helsingfors universitet, 2007)
    Tämä syventävien opintojen kirjallinen osa koostuu kolmesta osasta: kirjallisuuskatsauksesta, kokeellisesta osasta sekä tapausselostuksista. Xyloosi on pentoosi sokeri, jota käytetään arvioitaessa hiilihydraattien imeytymistä sekä ohutsuolen tilaa useilla eläinlajeilla. Hevosella ohutsuolen tutkimisen tekee erityisen hankalaksi sen vaikea saavutettavuus ja suuri tilavuus sekä pituus. Xyloosin imeytymistesti on vain yksi monista diagnostisista keinoista, joilla pyritään ymmärtämään paremmin hevosen suoliston toimintaa. Testin etu on sen tunkeutumattomuus elimistöön sekä melko edullinen hinta. Hevosella testi on standardoitu jo yli 30 vuotta sitten. Xyloosin imeytymiseen vaikuttavat useat eri tekijät: ruokavalio, paaston pituus, suolen bakteerilajisto, mahan tyhjenemisnopeus, suolen liike, munuaisten toiminta, suolen sisältö, kudosten aineenvaihdunta sekä verenkierto. Xyloosin imeytymistestin normaaliarvot, joita tutkimuksessakin käytimme ovat: 1,37mmol/l +/- 0,33 mmol/l saavutettuna 60-90 min annostelun jälkeen. Tulehduksellinen suolistosairaus, IBD, on yksi sairauksista, jonka diagnostiikassa xyloosi imeytymistestiä käytetään. Tutkimusmateriaalimme koostui kolestakymmenestäkahdesta 2-20 vuotiaasta hevosesta, jotka olivat kärsineet toistuvista ähkyistä ja/tai laihtumisesta säännöllisestä madotuksesta, hampaiden hoidosta ja riittävästä ruokinnasta huolimatta. Hevosten omistajat vastasivat kattavaan kyselyyn hevosten historiasta. Hevosille suoritettiin Yliopistollisen eläinsairaalan hevosklinikalla perusteellinen tutkimusprotokolla, joka sisälsi seuraavat tutkimukset: kliininen yleistutkimus, kuntoluokitus, ontumatutkimus (tutkimukseen ei otettu hevosia, jotka ontuivat enemmän kuin 2/5 ravissa), keuhkojen ja vatsaontelon röntgenkuvaus, suoliston ultraäänitutkimus, vatsaontelonestenäyte, ulostenäyte, virtsanäyte, perusverenkuva ja seerumista maksa, munuasivarvot, elektrolyytit sekä lihasarvot, mahantähystys, peräsuolikoepala sekä xyloosin imeytysmistesti. Kliininen tulehduksellisen suolistosairauden diagnoosi tehtiin sulkemalla muut mahdolliset vastaavien oireiden aiheuttajat sekä normaalista poikkeavien imeytymistesti tulosten, peräsuolikoepalojen ja muiden mahdollisten löydösten perusteella. Muita löydöksiä olivat tyypillisesti paksuuntunut suoli ultraäänitutkimuksessa, poikkevat valkosolu- ja fibrinogeeniarvot. Hypoteesimme oli seuraava: merkittävällä osalla hevosista, joitka kärsivät toistuvista ähkyistä tai laihtumisesta olisi epänormaali xyloosin imeytyminen. Oletimme myös, että xyloosi imeytymistesti yhdistettynä perusteelliseen suoliston tutkimukseen olisi hyvä tapa diagnostisoida tulehduksellinen suolistosairaus ilman lapratomiaa. Materiaalissamme melko monella hevosella, jotka kärsivät toistuvista ähkyistä ja/tai laihtumisesta oli epänormaali xyloosin imeytyminen (15/31). Yhdeksällä hevosella oli alentunut xyloosin imeytyminen, ja yhdeksällä viivästynyt (kolme hevosta kuului molempiin ryhmiin). Tulehduksellinen suolistosairaus varmistettiin ruumiinavauksessa kolmella hevosella, kliininen diagnoosi tehtiin kahdeksalle. Muutkin sairaudet voivat aiheuttaa epänormaalin xyloosin imeytymisen. Tällaisia ovat esimerkiksi kasvaimet, jollaisia diagnosoitiin tässä tutkimuksessa kahdella hevosella, joilla oli epänormaalin alhainen xyloosin imeytyminen. Tulehduksellinen suolistosairaus-diagnoosi perustuu pitkälti muiden syiden poissulkemiseen. Xyloosi absorptio testi ei siis ole yksinään diagnostinen taudille, mutta sitä voidaan käyttää osana laajempaa tutkimusprotokollaa tulehduksellisen suolistosairauden diagnostiikassa hevosella.
  • Jokinen, Sari; Suominen, Sami (Helsingfors universitet, 1999)
    Syventävien opintojen tutkielmanamme on Suomen Eläinlääkärilehdessä julkaistavaksi esitetty artikkeli. Pikkuporsaille ensimmäisinä elinpäivinä annettava rautalisä on nykyisissä tuotantoympäristöissä välttämätön raudanpuuteanemian ehkäisemiseksi. Käytössä on sekä suun kautta että injektiona annettavia rautavalmisteita, joista injektiovalmisteilla on monia etuja puolellaan; mm. saavutetaan korkeammat hemoglobiinitasot ja annostelu on varmempaa. Tutkimuksessamme vertasimme lihaksensisäisen ja nahanalaisen rautadekstraani-injektion vaikutusta porsaan veriarvoihin ja kasvuun sekä nahanalaisen injektion paikallista ärsyttävyyttä mittaamalla kudosreaktiota. Tutkimuksessa oli mukana 29 porsasta, joille annettiin 200 mg:n rautainjektio lihaksensisäisesti tai nahanalaisesti neljän päivän iässä, minkä jälkeen tutkittavia arvoja seurattiin kolmen viikon ajan. Tutkimuksessa ei todettu merkitseviä eroja annosteluryhmien välillä veren hemoglobiinipitoisuudessa eikä kasvussa. Seerumin rautapitoisuus nousi välittömästi annostelun jälkeen nopeammin lihaksensisäisen injektion saaneessa ryhmässä. Nahanalainen injektio aiheutti viikossa ohimenevän turvotuksen injektiokohtaan. Molemmissa ryhmissä hemoglobiiniarvot pysyivät tutkimuksen ajan anemian rajana pidetyn arvon yläpuolella.
  • Woivalin, Anne (Helsingfors universitet, 1990)
    Målet med denna studie var att reda ut hur kalvars sociala beteende utvecklas från födseln till 6 månaders ålder då kalvarna inte utsätts förden stress som modern djurhushållning orsakar. ~ En hjord på en tjur 4k or, 7 kvigor samt deras kalvar hölls på ett 20 ha:s skogsområde i sydvästra Finland. Kalvarna föddes inom mars-september 1989. Åtta tjur och två kvigkalvar observerades under två timmar per dag vid 1, 3, 7, 14,21, 29, 61, 91, 122, 152 och 180 dagars ålder. De sociala kontakterna registrerades kontinuerligt. Kalvarnas sociala aktivitet ökade till 7 dagars ålder. Kontakterna med modern minskade kraftigt under den första månaden medan kontakterna med andra kalvar ökade i motsvarande man. Kalvarna bildade sina egna grupper som höll ihop största delen av dagen. Frekvensen av kontakterna med de vuxna i flocken förändrades inte. Nosande var det vanligaste sociala beteendet mellan djuren. Lek utgjorde 20% av kontakterna mellan kalvama. Digivningen stod för 12% av kontakterna med modern. De vanligaste beteendena, förutom nosandet, som kalvarna visade mot övriga vuxna var sexuellt och undvikande beteende. Vuxna kor och tjuren var mest aggressiva mot kalvama. Kalvama själva var mycket sällan aggressiva. Avvikande beteende sågs endast enstaka ganger. Kalvarnas beteende utvecklades mycket under den första månaden. En tydlig förändring i beteendet sågs också dåkalvama blev 6 månader gamla och kom in i puberteten. Otillfredställt behov av sociala kontakter i den moderna mjölkboskapsuppfödningen kan leda till olika avvikande beteenden som orsakar bl.a. hälsoproblem.
  • Kuusinen, Kristiina (Helsingfors universitet, 2003)
    Tutkimuksessa selvitettiin Clostridium botulinum tyyppien A, B, E ja F esiintymistä suomalaisessa sianlihassa. Näytteet olivat joko lihanjalostuslaitoksesta saatuja sianlihalajitelmia tai vähittäiskaupasta ostettuja. Menetelmän toimivuuden varmistamiseksi ympättiin 12 sianlihanäytteeseen nonproteolyyttisten C. botulinum tyypin B kantojen itiöitä. Sianlihanäytteistä pyrittiin irrottamaan itiöt liuokseen, joka sentrifugoitiin. Sentrifugoinnin jälkeen supernatantti suodatettiin ja sekä membraanisuodatin että sentrifuugiputkeen jäänyt sakka viljeltiin. C. botulinumin toteamiseen elatusaineesta käytettiin elintarvike- ja ympäristöhygienian laitoksella kehitettyä PCR-menetelmää. Kaikki 50 tutkittua näytettä olivat negatiivisia. Ympätyistä kontrollinäytteistä kuudessa olivat molemmat osanäytteet positiivisia, kolmessa oli jompi kumpi osanäytteistä positiivinen ja kolmessa olivat molemmat osanäytteet negatiivisia.

View more