Browsing by Issue Date

Sort by: Order: Results:

Now showing items 1-20 of 823
  • Helenius, Niina (2015)
    Tämän kirjallisuuskatsauksen tarkoituksena on perehtyä koiran välilevysairauden etiologiaan ja patogeneesiin sekä koota jo olemassa olevasta tiedosta yksiin kansiin helposti käytettävä tietopaketti. Lisäksi tämän työn tarkoituksena on kuvata akupunktion käyttöä koiran välilevysairauden hoidossa sekä selvittää millaisia hoitotuloksia akupunktiolla on mahdollista saavuttaa koiran välilevysairauden hoidossa. Välilevysairaus on yleinen neurologisten toimintahäiriöiden aiheuttaja koirilla. Tunnetumpi nimitys koiran välilevysairaudelle Suomessa on ”mäyräkoirahalvaus”, joka johtuu välilevysairauden suuresta esiintyvyydestä nimenomaan mäyräkoirilla. Kondrodystrofisilla koiraroduilla, kuten mäyräkoiralla, välilevyjen rappeutuminen on perinnöllistä ja alkaa jo varhain. Välilevyjen rappeutuminen, joka altistaa välilevysairaudelle, on ikääntymiseen liittyvä normaali ilmiö. Täten onkin luonnollista, että vanhoilla koirilla esiintyy välilevyn rappeutumisesta johtuvia sairauksia enemmän kuin nuorilla koirilla. Välilevysairaudessa välilevyt rappeutuvat ja tyräytyvät selkäydinkanavaan. Tyräytymisen johdosta selkäydin joutuu puristuksiin ja saattaa vaurioitua, mistä aiheutuu kipua ja neurologisia puutosoireita. Välilevyn tyräytymisen kliiniset oireet riippuvat osittain siitä, missä selkärangan alueella tyräytyminen tapahtuu. Välilevysairauden nimeäminen onkin tehty sen mukaan, missä kohden selkärankaa välilevyn tyräytymisestä johtuva puristus aiheuttaa kliinisiä oireita. Yleisin paikka koiran välilevysairaudelle on rinta-lannerangan liittymäkohta, jossa tapahtuu noin 85 % kaikista koirien välilevyn tyräytymisistä. Tämän alueen välilevysairaudesta käytetään nimitystä TLDD eli thoracolumbar disc disease. Välilevyn tyräytymisen kliiniset oireet riippuvat myös siitä, millä tavalla tyräytyminen tapahtuu. Kondrodystrofisilla koiraroduilla esiintyy enemmän Hansen tyyppi I tyräytymisiä verrattuna ei-kondrodystrofisiin koirarotuihin. Kyseisessä tyräytymisen muodossa nucleus pulposus purkautuu repeytyneen annulus fibrosuksen läpi selkäydinkanavaan. Kliinisten oireiden vakavuus riippuu tyräytyneen välilevymateriaalin määrästä, siitä nopeudesta ja voimasta, jolla tyräytyminen tapahtuu sekä selkäytimeen kohdistuvan puristuksen kestosta. Sopivan hoitomenetelmän valintaan vaikuttavat sekä eläinlääkärin ammattitaito ja kokemus että koiran omistajan oma näkemys asiasta ja hänen taloudellinen tilanteensa. Akupunktio, jota on käytetty koiran välilevysairauden hoidossa menestyksekkäästi jo pitkään, on varteenotettava vaihtoehto leikkaushoidon ja muiden konservatiivisten hoitojen rinnalla. Ammattitaitoisen henkilön suorittamana akupunktio on tehokas ja turvallinen hoitomuoto. Akupunktio ei kuitenkaan ole mikään yleisratkaisu välilevysairauden hoitoon, vaan silläkin on rajoituksensa. Tietylle potilasryhmälle, ryhmän IV koirille, leikkaus on ensisijainen hoitovaihtoehto eikä tällöin pitäisi tuhlata aikaa akupunktion kokeilemiseen. Erittäin tärkeää ennen akupunktiohoidon aloittamista onkin varmistua tarkasta diagnoosista sekä huomioida neurologisten puutosten aste. Tämän kirjallisuuskatsauksen välilevysairauden etiologiasta ja patogeneesista muodostui yhtenäinen, helposti luettava tietopaketti, jota voisi käyttää hyödyksi kliinisen työn tukena koiran välilevysairauden hoidossa. Akupunktiohoidot soveltuvat koiran välilevysairauden hoitoon ryhmissä I-III sekä leikkauksen kivunhoidon tukena. Akupunktiota ja muita koiran välilevysairauden hoitovaihtoehtoja pitäisi päästä vertailemaan enemmän, jotta akupunktio koiran välilevysairauden hoidossa saisi enemmän jalansijaa. Sillä akupunktio todella toimii.
  • Kinnunen, Katri (2015)
    Eräässä bordercolliesuvussa on havaittu koirilla hampaiden kruunujen voimakasta kulumista ja muita hammassairauden oireita. Oirekuva ei sovi mihinkään tunnettuun koirien hammassairauteen. Tässä eläinlääketieteen lisensiaatin tutkielmassa kootaan yhteen näillä koirilla tavattuja oireita, tutustutaan erilaisiin hammassairauksiin, jotka voisivat olla oireilun taustalla, sekä etsitään koirien geeneistä sairautta aiheuttavaa tai sen sijainnin ilmaisevaa geenimutaatiota. Koska kyseessä on aiemmin tuntematon sairaus, jonka tyyppistä ei tunneta alan kirjallisuudessa, kirjallisuuskatsauksessa perehdytään ihmisillä vastaavanlaisia oireita aiheuttaviin sairauksiin ja koirilla raportoituihin hampaan kovakudoksen kehityshäiriöihin. Työn kokeellisessa osassa etsittiin virheitä koiran dentiinin sialofosfoproteiinia (DSPP) koodaavasta geenistä. Geenistä toivottiin löytyvän joko varsinaisen tautia aiheuttavaa mutaation tai polymorfismeja, joiden perusteella voitaisiin päätellä, voiko mutaatio sijaita DSPPgeenissä tai periytyä sen mukana. Aineisto koostui kolmeltatoista samaan sukuun kuuluvalta bordercollielta geenitutkimusta varten kerätystä verinäytteestä. Koirista seitsemällä oli havaittu hammassairauden oireita. Lopuilla kuudella koiralla oli omistajien mukaan normaalit hampaat. Sairaista koirista oli käytettävissä erilaisia eläinlääkäreiden kirjoittamia potilaskertomuksia, röntgenkuvia ja valokuvia hampaista sekä omistajien kertomuksia havaituista oireista. Aineiston pohjalta kartoitettiin sairauden fenotyyppiä. Työn kokeellisessa osassa hypoteesinä on, että koiran DSPP-geenin eksoneissa kaksi, kolme tai neljä on mutaatio, joka aiheuttaa sairauden. Geeninäytteistä monistettiin PCRtekniikalla (polymeraasiketjureaktio) halutut alueet genomista, ja nämä alueet sekvensoitiin. Sekvenssejä verrattiin koiran DSPP-sekvenssiin (CanFam 2) NCBI:n Blast-työkalulla. Näytteistä ei löytynyt sairauden periytymistä aiheuttavaa tai sen periytymistä noudattavaa geenimutaatiota. Näin voidaan sanoa, ettei sairauden aiheuttava mutaatio ole tapahtunut tutkituilla geenialueilla ja että se ei periydy DSPPgeenin mukana. Jatkossa sairauden aiheuttavaa geenivirhettä tulee etsiä muualta koiran genomista.
  • Ollilainen, Matti (2015)
    Metisilliiniresistentti Staphylococcus pseudintermedius (MRSP) on viime vuosina muodostunut merkittäväksi ongelmaksi eläinlääketieteessä. MRSP-kannat ovat usein vastustuskykyisiä useille mikrobilääkeryhmille, mikä hankaloittaa merkittävästi näiden aiheuttamien infektioiden hoitoa. Metisilliiniresistentti Staphylococcus aureus (MRSA) on merkittävä humaanipatogeeni ja yleinen terveydenhoitoperäisten infektioiden aiheuttaja. Viime vuosina bakteerin merkitys ihmisten yhteisöissä hankittujen infektioiden aiheuttajana on myös kasvanut. Koirista eristettyjen MRSP- ja MRSA-löydösten määrä on lisääntynyt viime vuosina ympäri maailmaa, ja myös Suomessa on havaittu metisilliiniresistenttien stafylokokkien yleistyminen koirilla. Esimerkiksi vuosien 2012−2013 aikana kolmella Opaskoirakoulun koiralla todettiin MRSP−tartunta, mikä johti tarpeeseen selvittää laajemmin bakteerin esiintyvyyttä ja sen merkitystä Opaskoirakoulun koirapopulaatiossa. Opaskoirakoulun tehtävänä on kasvattaa, kouluttaa ja luovuttaa käyttöön opaskoiria sokeille ja vaikeasti heikkonäköisille. MRSP- ja MRSA-bakteerien esiintyvyyden pitäminen alhaisena Opaskoirakoulun koirapopulaatiossa on tärkeää, sillä koirat ovat koululla ollessaan läheisessä kontaktissa toisiinsa ja koirien parissa työskenteleviin ihmisiin, mikä edistää tartuntojen leviämistä. Tutkielma koostuu kirjallisuuskatsauksesta ja alkuperäistutkimuksesta. Kirjallisuuskatsauksen tarkoituksen on esitellä Staphylococcus pseudintermedius ja Staphylococcus aureus -bakteerit sekä näiden metisilliiniresistentit kannat. Pääpaino on bakteerien ekologian ja epidemiologian kuvauksessa koirilla. Katsauksessa käsitellään myös MRSP- ja MRSA-tartuntojen torjuntaa sekä esitellään bakteerien diagnostiikkaa. Tutkielmaan sisältyvän tutkimuksen tarkoituksena oli kartoittaa MRSP- ja MRSA-bakteerien esiintyvyyttä Opaskoirakoulun koirilla sekä selvittää MRSP-tartunnan riskitekijöitä positiivisiksi todetuilla koirilla. Tutkittava populaatio koostui Opaskoirakoulun opas- ja siitoskoirista sekä koulutettavista koirista. Tutkimuksessa näytteitä kerättiin 124 Opaskoirakoulun koirasta, joista 48 oli oppaita, 8 siitoskoiria ja 68 koulutettavia koiria. Kahdella opas- ja kahdella siitoskoiralla todettiin MRSP-tartunta. Bakteerin esiintyvyydeksi Opaskoirakoulun koirapopulaatiossa arvioitiin 3 % (95 % luottamusväli: 1-5 %). MRSA-bakteeria ei todettu yhdelläkään koiralla (ylempi 95 % luottamusväli: 3 %). Todetut esiintyvyydet olivat odotettuja ja vastasivat aiemmissa tutkimuksessa todettuja esiintyvyyksiä koirilla. MRSP-riskitekijäanalyysissä eläinlääkärikäyntien lukumäärän ja antibioottikuurien lukumäärän edellisen 12 kk:n aikana todettiin olevan yhteydessä MRSP-tartuntaan. Tässä tutkimuksessa eristetyt neljä ja kolme aiemmin eristettyä MRSP-kantaa tyypitettiin käyttäen PFGE-, MLST- ja SCCmec-menetelmiä. Tässä tutkimuksessa eristetyistä kannoista kolme todettiin keskenään identtisiksi. Identtiset kannat olivat sekvenssityyppiä ST45, mutta kantojen SCCmec-tyyppiä ei kyetty määrittämään. Tämän tyyppistä kantaa on aiemmin eristetty Israelissa, Thaimaassa ja Hollannissa, joista Israelissa ja Thaimaassa tämä kanta on vallitseva kanta. Myös Suomessa on aiemmin eristetty tätä sekvenssityyppiä olevia kantoja. Neljäs muista eroava kanta kuului sekvenssityyppiin ST71 ja SCCmec-tyyppiin II-III. Tämä kanta on maailman ja Euroopan laajuisesti yleisin MRSP-kanta. Suomessa kannan on aiemmin todettu aiheuttaneen Yliopistollisessa pieneläinsairaalassa vuosien 2010-2012 aikana ilmenneen epidemian. Kolme Opaskoirakoulun koirilta aiemmin eristettyä MRSP-kantaa erosivat toisistaan ja tässä tutkimuksessa eristetyistä kannoista. Opaskoirakoulun koirilta eristettyjen MRSP-kantojen erilaisuus lukuun ottamatta kolmea identtistä kantaa viittaa siihen, että Opaskoirakoululla ei ole laajamittaista MRSP-epidemiaa ja että tartuntalähteitä on useita. Tässä tutkimuksessa edellä mainittuja tartuntalähteitä ei kyetty tunnistamaan. Tässä tutkimuksessa saatujen tulosten perusteella MRSP-tartuntariskiä Opaskoirakoulun koirilla voidaan pitää melko vähäisenä. Tällä hetkellä tartuntojen torjumiseksi riittävät normaalit varotoimet, joita ovat mm. hyvä käsihygienia ja tilojen sekä välineiden puhdistaminen ja desinfiointi käytön jälkeen. Opaskoirakoululla on jo nyt olemassa toimintamalleja, joilla tartuntoja pyritään ehkäisemään. Jatkossa tulee kuitenkin miettiä entistä tarkemmin tapoja erityisesti MRSP-tartuntojen torjumiseksi.
  • Tamminen, Asta (2015)
    Biomarkkerit ovat merkkiaineita, jotka vapautuvat elimistön nesteisiin ja kertovat kudoksessa tapahtuvista normaaleista ja patologisista muutoksista. Nivelen eri kudoksista vapautuvien biomarkkereiden pitoisuuksia mittaamalla voi olla mahdollista diagnosoida nivelsairauksia varhaisemmassa vaiheessa nykyisiin menetelmiin verrattuna. Tällä hetkellä diagnoosi saadaan usein vasta silloin, kun nivelrusto on jo selkeästi vaurioitunut. Tutkimustyötä biomarkkereiden pitoisuuksien muutoksista on tehty sekä indusoiduilla että kliinisillä tutkimuspopulaatioilla. Indusoiduissa nivelsairairauksissa biomarkkereiden pitoisuudet muuttuivat selkeästi, sillä usein kliinisissä nivelsairauksissa, kuten osteoartriitissa, sairaus etenee aalloittain aktiivisten ja elpymäjaksojen vaihdellessa. Röntgenkuvissa todetut muutokset nivelessä ovat saattaneet syntyä paljon aiemmin ja näytteenottohetkellä nivelessä voi olla vakaa, tulehdukseton tila. Useissa biomarkkereissa, kuten matriksimetalloproteinaaseissa (MMP), myös iällä on merkitystä pitoisuuksiin. Nivelruston kehittyessä synteesi on aktiivisempaa, jolloin myös biomarkkereiden pitoisuudet ovat korkeampia aikuisiin yksilöihin verrattuna. Liikunta ja erilaiset lääkitykset saattavat myös vaikuttaa pitoisuuksiin. Näiden seikkojen vuoksi on haasteellista asettaa biomarkkereiden pitoisuuksille raja-arvoja ja patologisissa tutkimuksissa on tärkeää, että kontrollihevoset ovat samanikäisiä. Tutkimustuloksissa oli erilaisista lähtöasetelmista riippumatta samankaltaisia tuloksia, mikä on todiste biomarkkereiden toimivuudesta. Selkeimmin esiin nousivat kollageeniin liittyvät biomarkkerit, joiden pitoisuudet kohosivat synoviitin seurauksena sekä MMP ja prostaglandiini E2 (PGE2), joiden pitoisuudet kohosivat kaikissa nivelsairauksissa. Tällaista ominaisuutta voisi hyödyntää lähinnä nivelsairautta poissulkevana testinä. Tämä tutkielma on kirjallisuuskatsaus, jossa tarkastellaan ja vertaillaan tutkimustuloksia biomarkkereista, joita on yleisimmin käytetty hevosten niveltutkimuksissa.
  • Miettinen, Mirjami (2015)
    Ihmisen ja hevosen välinen kommunikaatio kuolaimen välityksellä perustuu paineeseen ja paineelle myötäämiseen.Kuolain aiheuttaa painetta suupieliin, kieleen, hammaslomaan, kovaan suulakeen ja suitsien välityksellä niskaan ja turpaan. Turpahihnaa käytetään tasapainottamaan kuolainta, herkistämään hevosen suuta kuolaimen aiheuttamalle paineelle ja pitämään hevosen suuta kiinni. Tämän tutkimuksen tavoitteena oli tuoda eläinlääkäreille, hevosalan ammattilaisille ja hevosen omistajille lisää tietoa kuolaimen ja turpahihnan valinnan, sovituksen ja käytön vaikutuksesta hevosen suun terveyteen, sekä opettaa tunnistamaan kuolaimesta johtuviin suun terveysongelmiin viittaavia käytösoireita. Tutkimuksessa tutkittiin hevosten suun mittasuhteiden merkitystä kuolaimen valintaan, suun haavaumien esiintymistä ja sijaintia sekä ratsastuksessa esiintyvien käytösoireiden esiintymistä kuolaimia käyttävillä ja kuolaimettomia suitsia käyttävillä hevosilla. Tutkimukseen liittyi 30 hevosen kliininen tutkimus ja kyselytutkimus, johon vastasi 655 vastaajaa. Kyselytutkimuksessa oli 48 kysymystä liittyen hevosen talliolosuhteisiin, ruokintaan, liikuntaan, varusteisiin, ratsastajaan ja tiettyjen käytösongelmien esiintymiseen ratsastettaessa. Kliinisessä tutkimuksessa hevosille tehtiin yleistutkimus, mittauksia hevosen päästä, suusta ja kuolaimista sekä suun ja hampaiden perusteellinen tarkastus suun haavaumien ja hammassairauksien havaitsemiseksi. Kliinisessä tutkimuksessa ylä-ja alaleuan välinen etäisyys vaihteli 24-49 mm välillä. Hevosilla, joilla ylä-ja alaleuan välinen etäisyys on vain 24 mm, ei ole tilaa paksulle kuolaimelle. Liian paksun kuolaimen aiheuttama kielen puristuminen voi aiheuttaa hevoselle epämukavuutta, lisätä suun aukomista ja kielen työntämistä ulos suusta. Hevosilla kuolain veti suupieltä kaudaalisesti oikealla puolella keskimäärin 45,2 mm ja vasemmalla puolella 41,6 mm. Pienimmillään kuolaimen etäisyys 06-hampaista oli 18 mm. Ohjien kiristäminen voi aiheuttaa kuolaimen osumisen poskihampaisiin. 59%:lla kuolaimia käyttävistä hevosista esiintyi kuolaimen aiheuttamaa 06-hampaan kulumista purupinnalta tai etureunasta. Kuolaimen paino vaihteli 156-374 g:n välillä. Jos suupieliin kohdistuu lyhyiden poskihihnojen, painavan kuolaimen tai ohjien tai kuolaintuntuman kautta suuri peruspaine, tarvitaan suurempi ohjasjännite hevosen reaktion saamiseksi. Suulaen korkeuden mitattiin hevosilla olevan 8-12 mm. 57%:lla hevosista alaleuan hammasloma oli palpoiden kapea. Alaleuan hammasloman leveys voi selittää hevosten yksilöllistä herkkyyttä kuolaimen aiheuttamalle paineelle. Kuolaimia käyttävistä hevosista 89%:lla todettiin suun pehmutkudosten paikallista hyperkeratoosia, 78%:lla haavaumia, 78%:lla suupielien depigmentaatiota, 37%:lla hyperemiaa, 19%:lla turvotusta ja 15%:lla arpia. Paikallista hyperkeratoosia havaittiin eniten 09-11 ja haavaumia 06-hampaiden alueella posken limakalvolla. Turpahihnan kireys hevosilla vaihteli 13-36 mm. Suurin osa todetuista suun haavaumista voivat johtua kuolaimen aiheuttamasta paineesta tai kireän turpahihnan käytöstä. Suun haavaumat aiheuttavat hevoselle epämukavuutta ja kipua. Kyselytutkimuksessa havaittiin kuolaimen käyttöön liittyvien käytösoireiden, kuten suun aukomisen, kielen laittamisen kuolaimen päälle, kielen työntämisen ulos suusta ja kuolaimen puremisen poskihampaiden väliin olevan yleisiä ratsuhevosilla. Kuolaimia käyttävillä hevosilla esiintyi useammin suun vaahtoamista ratsastettaessa, pään nostamista ylös suitsia laitettaessa, veren vuotamista kielestä ja pukittelua ratsastettaessa kuin kuolaimettomia suitsia käyttävillä hevosilla. Kuolaimen valinnassa ja sovituksessa tulisi huomioida hevosen suun leveys, ala-ja yläleuan välinen etäisyys ja alaleuan leveys. Hevosen suun terveyden ylläpitämiseksi hevosille tulisi tehdä säännöllisesti suun ja hampaiden tarkastus, tarkastaa kuolaimen sopivuus, vaihdella säännöllisesti erilaisia kuolaimia ja kuolaimettomia suitsia, suosia ratsastamista ilman turpahihnaa tai turpahihna löysällä ja kiinnittää huomiota kuolaimen oikeaan käyttöön ja hevosen käytösoireisiin.
  • Ristimäki, Annu (2015)
    Koirien atooppinen dermatiitti eli atopia on tulehdukselliinen ja kutiseva allerginen ihosairaus, jonka puhkeamiseen vaikuttavat nykykäsityksen mukaan sekä geenit että ympäristötekijät. Atopia vaivaa jopa noin 10 prosenttia koirista aiheuttaen koirille kutinaa ja sekundäärisiä ihotulehduksia. Atopian hoito on pitkäjänteistä ja usein elinikäistä, ja sairaus vaikuttaa koirien elämänlaatuun. Atopian syntymekansimeja ja taustatekijöitä ymmärretään edelleen huonosti. Tämän lisensiaatin tutkimuksen tarkoituksena on koota yhteen ja saada lisää tietoa eri ravintoaineiden ja atopian välisestä yhteydestä. Tutkimus vertailee atooppisten ja terveiden koirien veren ravintoainepitoisuuksia. Samalla tarkastellaan ruokavalion vaikutusta veren ravintoainepitoisuuksiin. Hypoteesina on, että veren ravintoainepitoisuuksista löytyy eroa atooppisten ja terveiden sekä erilaista ruokaa syövien koirien väliltä. Tutkimus suoritettiin poikittaisena pilottitutkimuksena Helsingissä Yliopistollisessa eläinsairaalassa vuonna 2013 osana staffordshirenbullterriereiden atopia- ja allergiatutkimusta. Tutkimukseen osallistui 26 atopiaa sairastavaa staffordshirenbullterrieriä ja kontrolliryhmään 10 tervettä staffordshirenbullterrieriä. Lisäksi kontrolliryhmään hyödynnettiin aiemmin toista tutkimusta varten otetut näytteet kahdeksasta terveestä pitkäkarvaisesta colliesta ja viidestä sileäkarvaisesta noutajasta. Tutkimukseen osallistuville koirille tehtiin kliininen yleistutkimus sekä dermatologinen tutkimus. Koirista otettiin verinäytteet ravintoaineiden tutkimusta varten. Sairaat koirat aloittivat käynnin jälkeen 8 viikkoa kestävän eliminaatiodieetin selvän ruoka-aineallergian poissulkemiseksi. Lisäksi koirat saivat ulkoloishäädön. Omistajilta kysyttiin lomakkeen avulla tietoja koirien iho- ja ruuansulatuskanavaoireista, kutinan voimakkuudesta, muista sairauksista, ruokavaliosta, ravintolisistä, lääkityksistä sekä mahdollisten allergiatestien tuloksista. Kontrolliryhmään hyväksyttiin yli vuoden ikäiset koirat, joilla ei ollut iho-oireita tai muita sairauksia. Veren ravintoainepitoisuudet tutkittiin ulkopuolisessa laboratoriossa. Tutkimuksessa sairailla koirilla oli tilastollisesti merkitsevästi suuremmat fosforin, natriumin, magnesiumin, raudan, gammalinoleenihapon ja homogammalinoleenihapon veripitoisuudet (p-arvo<0,05). Sen sijaan palmitoleenihapon pitoisuus oli atooppisilla pienempi. Myös E-vitamiinin ja dokosapentaeenihapon pitoisuudet olivat kohtalaisen merkitsevästi pienemmät atoopikoilla (p-arvo<0,1). Alfalinoleenihapon pitoisuus oli kohtalaisesti suurempi atoopikoilla kuin terveillä. Koiran ruokavaliolla oli vaikutusta veren E-vitamiinin ja raudan pitoisuuksiin siten, että veren E-vitamiinipitoisuus oli tilastollisesti merkitsevästi pienempi ja raudan pitoisuus tilastollisesti merkitsevästi suurempi pelkkää raakaruokaa syövillä koirilla kuin prosessoitua ruokaa tai prosessoitua sekä raakaruokaa syövillä. Myös C-vitamiinipitoisuus oli kohtalaisesti merkitsevästi pienempi raakaruokaa syövillä. Tutkimuksen heikkouksia olivat pieni otoskoko, puuttuvat tulokset osalta koirista sekä ravintolisien kontrolloimattomuus. Tästä johtuen tutkimuksen tuloksista voi tehdä johtopäätöksiä vain maltillisesti. Tämä pilottitutkimus antaa kuitenkin suuntaa tuleville tutkimuksille, joita voisivat olla esimerkiksi E-vitamiinin, raudan ja magnesiumin assosioituminen atopiaan koirilla sekä raakaruokinnan vaikutus koirien veren C- ja E-vitamiinipitoisuuksiin.
  • Soininen, Riikka (2015)
    The aim of this licentiate thesis is to assess by literature the potential exposure of humans to Mycobacterium avium subspecies paratuberculosis (MAP) through food and drinking water in Finland and Minnesota, USA and to represent the prevalence (the total number of cases of a disease at a specific time) of Johne’s disease and the prevalence and incidence (the number of new cases of a disease during a certain period of time) Crohn’s disease in the United States, Minnesota and Finland. Johne’s disease (JD), also known as paratuberculosis, is a globally important chronic intestinal disease of cattle and other ruminants such as goats and sheep caused by MAP. Crohn’s disease (CD) is a chronic intestinal disease of humans. The etiology of CD is unknown but in addition to genetic susceptibility, environmental factors have been found to have an impact on the onset of the disease. It has been suggested that MAP could be one of the etiologic agents of CD. In the United States, JD is more common in dairy cattle than in beef cattle. The apparent cow-level prevalence is 6% and apparent herd-level prevalence is 68% in dairy cattle. In Minnesota the apparent prevalence of JD in dairy cattle at the cow-level is 3% and at the herd-level 46%. In beef cattle the prevalence at the cow-level is only 0.3% in Minnesota. The prevalence of CD in the United States is 241/100,000 and the annual incidence 20/100,000. The prevalence of CD in Minnesota is 222/100,000 and the annual incidence 13/100,000. In Finland, JD has been diagnosed in five beef cattle herds since 1992. The disease has not been diagnosed in dairy cattle or sheep or goats in Finland. The prevalence of CD in Finland is 124/100,000 and the annual incidence 9/100,000. The prevalence of MAP in food and drinking water in Finland has not been studied. Despite this, it is unlikely that people are exposed to MAP through drinking water or by eating foods of Finnish origin because the prevalence of JD in Finland is very low. However, exposure to the bacterium is possible by eating imported beef and dairy products such as cheese and yogurt. The share of imported foods within these food groups is relatively large in Finland. Dairy products and beef are imported for example from Germany and Denmark where the prevalence of JD at the herd-level is about 50–80%. In the United States the occurrence of MAP in foods and drinking water has been studied quite much. It appears that the bacterium is found in foods and drinking water of U.S. origin. Because JD is so common in the United States and Minnesota, it is likely that people are exposed to the bacterium in Minnesota even though not all the food eaten is produced in the state. It is likely that people in areas of high prevalence of JD are exposed more to MAP than people in areas of low prevalence of JD. Comparing subsets of CD patients with high exposure to MAP to healthy controls with and without exposure to MAP could reveal the possible role of MAP in the complex etiology of CD. Based on this literature review it can be assumed that in Finland CD is caused by some other environmental agent than MAP. This licentiate thesis sets up further research needs to estimate the true human exposure to MAP.
  • Lehtonen, Juha-Heikki (2015)
    Toxoplasma gondii on solunsisäinen alkueläin, jota esiintyy käytännössä kaikkialla maailmassa. Toksoplasman pääisäntinä toimivat kissaeläimet ja väli-isäntinään se voi hyödyntää lähes kaikkia tasalämpöisiä eläimiä. Se kykenee käyttämään parateenisina isäntinä myös vaihtolämpöisiä eläimiä kuten nilviäisiä. Parateenista isäntää loinen ei varsinaisesti infektoi eikä se lisäänny parateenisen isännänelimistössä, mutta tällainen isäntä voi edesauttaa loisen leviämistä. Pääisännissä muodostuu loisen suvullisen lisääntymisen johdosta ookystia, jotka leviävät runsaissa määrin ulosteen mukana ympäristöön. Sekä pää- että väli-isännissä loinen voi muodostaa kudoskystia, joiden kautta se voi levitä eteenpäin isännän tullessa syödyksi. Toxoplasma gondii on zoonoottinen loinen, ja se voi aiheuttaa vakaviakin seurauksia erityisesti raskaana oleville naisille sekä ihmisille, joiden immuunipuolustus on heikentynyt. Ihmisille tartuntalähteenä voivat toimia muiden muassa kotikissat sekä riittämättömästi kypsennetty liha. Ilveksiä havaitaan nykyisin ihmisasutuksen läheisyydessä, joten loisen on mahdollista levitä myös kotikissojen ja luonnonvaraisten eläinten välillä. Niin ikään metsästettyjen ilvesten käsittely voi altistaa ihmisen loistartunnalle. Lisensiaatin tutkielma koostuu kirjallisuuskatsauksesta sekä kokeellisesta osuudesta. Kirjallisuuskatsaus käsittelee Toxoplasma gondii -alkueläintä, ilvestä (Lynx lynx) sen pääisäntänä sekä diagnostiikassa yleisimmin käytettyjä menetelmiä. Kokeellisessa osuudessa hyödynnettiin nested-PCR-menetelmää, jolla voidaan havaita T. gondii:n perimän esiintyminen näytteessä. Näytteinä tutkimuksessa oli 21 Suomessa metsästetyn ilveksen sydäntä. Kyseiset ilvekset oli aiemmin todettu serologisin menetelmin positiivisiksi T. gondii:n osalta. Käytetyllä nested-PCR-menetelmällä ei tässä tutkimuksessa havaittu toksoplasman perimää yhdenkään ilveksen sydänlihaksessa. Loinen voi muodostaa kudoskystia useisiin kudoksiin, joten pelkän sydämen tutkimisella ei todennäköisesti saada oikeaa kuvaa kudoskystien esiintymisestä yksilössä. , ilves, Lynx lynx, toksoplasma, toksoplasmoosi, zoonoosi, kudoskysta, alkueläin, PCR, pääisäntä, nested-PCR
  • Vepsäläinen, Kaisa (2014)
    Kirjallisuuskatsauksessa käsitellään ihmisten itsehoitokipulääkkeiden ibuprofeenin, ketoprofeenin, asetyylisalisyylihapon ja parasetamolin käyttöä ja haittavaikutuksia koirilla. Yleisimmät tulehduskipulääkkeiden aiheuttamat haittavaikutukset koirilla ovat ruoansulatuskanavan ärsytys ja limakalvovauriot. Tulehduskipulääkkeet ja parasetamoli voivat myös heikentää munuaisten verenvirtausta, mutta terveillä koirilla ja oikein annosteltuna vaikutukset ovat yleensä vähäisiä ja palautuvia. Tulehduskipulääkkeet voivan myös vaikuttaa veren hyytymiseen, mutta tällä ei ole yleensä suurta kliinistä merkitystä. Parasetamoli aiheuttaa koirilla yleisimmin naaman ja tassujen turvotusta, methemoglobinemiaa ja maksavaurioita. Jo terapeuttisina pidetyt annokset ihmisten itsehoitokipulääkkeitä voivat aiheuttaa haittavaikutuksia koirilla. Tutkimusosion tarkoituksena oli selvittää farmasistien käsitystä ihmisten itsehoitokipulääkkeiden käytöstä koirilla ja kissoilla. Tutkimuksen aihe on tärkeä, koska ihmisten itsehoitokipulääkkeet voivat aiheuttaa vakaviakin haittavaikutuksia eläimillä. Työn hypoteesina oli, että koiran- ja kissanomistajat käyttävät toisinaan lemmikeilleen ihmisten itsehoitokipulääkkeitä. Tutkimus suoritettiin kyselytutkimuksena verkkolomakkeella Suomen pääapteekkeihin. Tuloksia analysoitiin SPSS-ohjelmalla. Vastauksia saatiin 313 ja vastausprosentti oli 51,7 %. Farmasistien mukaan ihmisten itsehoitokipulääkkeitä käytetään koirilla ja kissoilla harvoin, mutta tulosten perusteella voidaan arvioida, että apteekeista myydään ihmisten itsehoitokipulääkkeitä jopa n. 2000–4000 kertaa vuodessa tietäen, että lääkkeet tulevat koiralle tai kissalle. Vain osa ihmisten itsehoitokipulääkkeiden käytöstä eläimille tulee farmasistien tietoon ja luultavasti todellinen määrä on paljon suurempi. Kyselytutkimuksen mukaan ketoprofeeni on yleisin koirille ja kissoille käytetty ihmisten itsehoitokipulääke. Ihmisten itsehoitokipulääkkeiden myynti koirille ja kissoille on yleisempää pohjoisessa kuin eteläisessä Suomessa. Maa- ja metsätalousministeriön asetuksen 6/EEO/2008 mukaan eläimille on ensisijaisesti käytettävä kyseiselle eläinlajille hyväksyttyä lääkevalmistetta ja vain eläinlääkäri saa tehdä päätöksen eläimen lääkitsemisestä muille eläinlajeille tai ihmisille rekisteröidyllä valmisteella. Suomessa käytetään kohtalaisen paljon ihmisten itsehoitokipulääkkeitä koirille ja kissoille. Määrää olisi hyvä saada vähennettyä ja tässä tärkeässä osassa on farmasistien, eläinlääkäreiden ja omistajien valistaminen.
  • Luoto, Kirsti (2014)
    Kissan injektiosarkooma, yleisimmin fibrosarkooma, on suhteellisen uusi ja harvinainen kasvainsairaus. Injektiosarkooman esiintyvyyden arvioidaan vaihtelevan välillä 0,32-3,6 : 10 000 jokaista rokotettu kissaa kohti. Patologi MJ Hendrick alkoi kiinnittää vuonna 1991 Yhdysvaltojen Pennsylvaniassa huomiota kissoilla tyypillisten rokotuskohtien alueella todettuihin sarkoomiin. Myöhemmin injektiosarkoomien määrän todella todettiin kasvaneen Pennsylvaniassa ja sen epäiltiin liittyvän lainsäädännön muutokseen joka teki kissojen rokottamisen rabiesta vastaan pakolliseksi. Aluksi injektiosarkoomien epäiltiin johtuvan rokotteiden sisältämästä alumiinista jota löydettiin injektiosarkoomista histologisissa tutkimuksissa. Myöhemmät tutkimukset ovat kuitenkin osoittaneet että yksittäistä aiheuttajaa ei ole voitu nimetä. Injektiosarkooman käsite on myös laajentunut lisätutkimusten ansiosta, sillä muidenkin injektioiden on todettu voivan aiheuttaa injektiosarkoomaa, ei pelkästään rokotteiden. Yhteistä injektiosarkoomille on tulehdusreaktio pistokohdassa. Nykyään uskotaankin tulehdusreaktion aiheuttavan tuumorigeneesiä pistokohdassa. Tuumorigeneesin tarkkaa patogeneesiä ei vieläkään tiedetä ja aihetta tutkitaan edelleen. Sairastuneet kissat ovat tyypillisesti keski-ikäisiä. Riskiryhmiä sukupuolen, rodun tai maantieteellisen sijainnin suhteen ei ole voitu osoittaa. Koska injektiosarkoomat ovat tyypiltään invasiivisia ja ennuste elinajan odote injektiosarkoomaan sairastuneelle kissalle on enimmillään muutama vuosi hoidettunakin, on omistajan ja eläinlääkäreiden ohjeistaminen hyvin tärkeää jotta sairastunut eläin pääsee nopeasti hoitoon. Yhdysvalloissa perustettu The Vaccine-Associated Feline Sarcoma Task Force on tehnyt merkittävää työtä injektiosarkooman tutkimuksen ja tiedon keräämisen eteen. Järjestö on mm. tehnyt uudet rokotussuositukset joissa ohjeistetaan mihin kohtaan tietyt rokotukset tulee antaa. Esimerkiksi niskaan ei suositella enää laitettavan mitään rokotteita. Ohjeistuksen tavoitteena on saada kerättyä enemmän tietoa eri rokotteiden aiheuttamista reaktioista. Toinen tavoite on mahdollisen muodostuvan injektiosarkooman helpompi poistaminen (niska vs. raaja). Injektiosarkooman hoidossa tehokkaimmaksi menetelmäksi on osoittautunut suurin marginaalein tehtävä kirurginen poisto. Kirurgian yhdistäminen sädehoitoon on parantanut hoitotulosta entisestään. Kemoterapiaakin on käytetty hoidossa mutta sen rooli on hoidon kannalta epäselvä, sillä se ei pysty parantamaan yksinään eläintä mutta yhdistettynä muihin hoitoihin sillä on saatu positiivisia tuloksia. Suomessa injektiosarkoomien hoidossa ainoat vaihtoehdot ovat valitettavasti vain kirurgia ja kemoterapia. Tutkimustyö injektiosarkooman kohdalla jatkuu edelleen ja uusia keinoja minimoida sairastumisen riski etsitään.
  • Talvitie, Salla (2014)
    Bakteerit voivat kasvaa plantonisesti eli vapaana nesteessä tai ne voivat kasvaa kiinnittyneenä elolliseen tai elottomaan alustaan. Alustassaan kasvavia mikrobiyhteisöjä kutsutaan biofilmeiksi. Yli 99,9 % bakteereista kasvaa biofilmeissä. Biofilmi muodostuu mikrobeista, joita voi olla yhtä tai useampaa lajia. Bakteerit tuottavat ympärilleen soluväliainetta, joka koostuu erilaisista ekstrasellulaarisista polymeerisistä materiaaleista (EPS) kuten polysakkarideista, proteiineista ja DNA:sta. Biofilmit ovat huomattava ongelma ihmis- ja eläinlääketieteessä, sillä ne ovat osallisena noin 80 %:ssa kaikista ihmisten mikrobiologisissa infektioissa. Biofilmeissä kasvavat bakteerit ovat 10–1000 kertaa resistentimpiä kuin planktoniset bakteerit. Biofilmien resistenssimekanismeja ovat muun muassa heterogeenisyys (monimuotoisuus), lisääntynyt mutaationopeus, antimikrobisia aineita ulospumppaavat pumput ja hidas kasvunopeus. Biofilmit on yhdistetty moniin vaikeasti parannettaviin infektioihin. Eläimillä ne ovat osallisina muun muassa haava- ja vierasesineinfektioiden, osteomyeliitin (luuydintulehdus), utaretulehduksen, keuhkotulehdusten ja monien muiden sairauksien taudinaiheutuksessa. Biofilmien diagnosointi on haastavaa, sillä perinteisillä osoitus- ja hoitomenetelmillä ei saavuteta hyviä tuloksia. Biofilmien diagnosointiin voidaan käyttää mikroskopointia, erilaisia värjäyksiä, viljelymenetelmiä ja DNA-pohjaisia menetelmiä. Näissä kaikissa on omat hyvät ja huonot puolensa. Biofilmien hoito on vaikeaa. Sen vuoksi on tärkeää kyetä ehkäisemään niiden muodostumista. Tärkein keino niiden ehkäisyssä on käyttää hoitotoimenpiteissä aseptisia menetelmiä, jolloin bakteerit eivät pääse kolonisoitumaan. Joskus voidaan käyttää antibiootteja biofilmien muodostuksen ehkäisyyn, sillä planktoniset bakteerit ovat herkkiä antibiooteille toisin kuin biofilmissä kasvavat bakteerit. Antibioottien ehkäisevä käyttö voi kuitenkin suosia resistenttien bakteerikantojen kehittymistä. Vierasesineinfektioiden ehkäisyssä voidaan käyttää erilaisilla antimikrobisilla aineilla päällystettyjä vierasesineitä. Antibiootit eivät ole tehokas keino hoitaa biofilmejä. Niiden hoitoon voidaan käyttää mekaanista poistoa, lääkehunajaa tai erilaisia fysikaalisia menetelmiä kuten ultraääntä
  • Joukanen, Saara (2014)
    Tutkielma on kirjallisuuskatsaus, jonka tarkoituksena on luoda ohjeita siittolan terveydenhuoltosuunnitelman tekemiseen. Hevostaloudessa terveydenhuolto on hyvin alkeellista verrattuna muihin tuotantoeläimiin kuten siipikarjaan, sikoihin ja nautoihin. Siittoloissa käy vakituisten asukkaiden lisäksi vierailulla runsaasti tarttuville taudeille ja erilaisille stressitekijöille alttiita hevosryhmiä, joten suunnitelmallinen terveydenhuolto olisi tärkeää. Terveydenhuollossa olisi hyvä huomioida hevosten hyvinvointinäkökohdat tavanomaisen tautisuojauksen lisäksi. Huolellinen terveydenhuoltosuunnitelma parantaa työn laatua ja siten saadaan mahdollisesti parempia tiineystuloksia. Tutkielmassa on käsitelty hevosten terveydenhuoltoa siittolan näkökulmasta ja hevosten perusterveydenhuolto on jätetty marginaaliseksi osaksi. Lukijan odotetaan tietävän perusteet siittolan toiminnasta sekä hevosten perusterveydenhuollosta. Tarttuvien ja ympäristöperäisten tautien kohdalla on keskitytty nimenomaan siittolaa uhkaaviin tauteihin. Taudinpurkauksen varalle tehtävän valmiussuunnitelman osiossa on keskitytty keinosiemennystoiminnan riskeihin ja torjuntaan sekä mahdollisen taudinpurkauksen hallintaan ja pysäyttämiseen. Hevosten tulo- ja lähtötarkastukset ovat keskeisessä osassa tautisuojausta, ja tässä osuudessa on keskitytty oriin ja tamman tulotarkastukseen. Laaduntarkkailuosuudessa käydään läpi hevosten elinympäristön riskejä, niin fyysisiä kuin psyykkisiäkin. Laaduntarkkailuun kuuluu myös siemennystoiminnan ja tiineyden sekä varsomisen ajan tyypilliset riskikohdat ja niiden suunnittelu. Sperman keruu ja sen tutkiminen käydään läpi tässä osuudessa. Tamman alkututkimus ja siemennysten suunnittelu käydään läpi. Sperman käsittelyn ja siemennysten hygieniaan on paneuduttu. Tiineyden ja varsomisen tyypillisimmät ongelmat ja niihin varautuminen on käyty läpi. Hyvinvoinnin ongelmia on useita siittolaympäristössä. Varsinkin oriit elävät hyvin usein ilman sosiaalisia kontakteja, joiden puuttumista on pohdittu. Myös tammojen runsas määrä ja vaihtuvuus luovat haasteita niin tilojen kuin stressinhallinnan kannalta. Myös vieroitusta ja sen haasteita ja ongelmia on käyty läpi.
  • Heinävaara, Maria (2014)
    Koirien hengitystieinfektiot ovat melko yleisiä. Ne ovat usein monitekijäisiä sairauksia, ja niiden diagnosointi ja hoito voi olla haastavaa vaihtelevien oireiden ja aiheuttajaorganismien laajan kirjon vuoksi. Vaikka koiran hengitystiet ovat alttiita monenlaisille, tyypillisimmin virusten tai bakteerien aiheuttamille infektioille, tavallisen terveen koiran alttius sairastua hengitystieinfektioon näyttäisi riippuvan pitkälti hengitysteiden puolustusmekanismien toiminnasta. Nämä puolustusmekanismit ovat varsin tehokkaita ja estävät yleensä infektioiden kehittymisen. Jotkin patogeenit kykenevät kuitenkin heikentämään hengitysteiden puolustusmekanismien toimintaa suoraan, tai vaikuttamalla niihin epäsuorasti heikentämällä ensin eläimen immuniteettivastetta. Nämä voivat johtaa infektion kehittymiseen hengitysteissä. Bakteeriperäinen keuhkokuume on kohtalaisen yleinen koirilla esiintyvä bakteeri-infektion aiheuttama alempien hengitysteiden sairaus, ja sitä voi esiintyä kaiken ikäisillä ja rotuisilla koirilla. Keuhkokuumeen vaikeusaste vaihtelee lievästä vakavaan, mutta tarkkaa tietoa sairauden esiintyvyydestä tai kuolleisuudesta ei ole. Tyypillisimmin koirien bakteeriperäinen keuhkokuume on sekundaarien patogeenien aiheuttama, mutta koirilla voi esiintyä myös primaarien patogeenien aiheuttamia infektioita. Primaareja hengitystieinfektioita aiheuttavia bakteereita esiintyy koirilla kuitenkin vain muutama. Bakteeriperäiselle keuhkokuumeelle altistavia tekijöitä on lukuisia, mutta on havaittu, että koiranpennut sairastuvat tyypillisimmin primaarien patogeenien, kuten Bordetella bronchiseptican, aiheuttamiin infektioihin, kun taas metsästys- ja urheilukoirilla hengitysteiden vierasesineen aiheuttamia infektioita esiintyy muita rotuja useammin. Iäkkäät koirat sairastuvat keuhkokuumeeseen usein heikentyneen immuunipuolustuksen tai aspiraation seurauksena. Immuunipuolustusta voi heikentää jokin tulehduksellinen tai synnynnäinen hengitystiesairaus, kun taas hengitysteiden rakenteelliset poikkeavuudet vaikuttavat usein merkittävästi hengitysteiden puolustusmekanismien toimintaan. Keuhkokuumeen hoito koirilla perustuu oireisiin ja kliinisen tilan arviointiin, jonka pohjalta arvioidaan hengitystienäytteenoton tarve ja aloitetaan antibioottihoito. Empiiriseen antibioottihoitoon päädytään usein silloin, kun kyseessä on lieväoireinen koira, tai jos keuhkokuume on diagnosoitu ensimmäistä kertaa. Vakavaoireisille potilaille ja potilaille, joilla kyseessä on uusiutunut ongelma, suositellaan bakteerinäytteenottoa hengitysteistä sekä antibioottiherkkyysmääritystä näytteissä mahdollisesti kasvaville bakteereille. Hoidon onnistumisen kannalta erilaisilla tukihoitomuodoilla, kuten happilisällä ja suonensisäisellä nesteytyksellä, on tärkeä merkitys, minkä lisäksi hyvällä seurannalla pyritään varmistamaan potilaan toipuminen ja estämään taudin mahdollinen uusiutuminen. Tulevaisuudessa bakteeriperäisen keuhkokuumeen diagnostiikassa ja hoidon seurannassa tulehduksellisten biomarkkereiden ja PCR-menetelmien käyttö saattaa lisääntyä. Tällä hetkellä koirien hoidossa suositellaan kohtuullisen pitkiä antibioottikuureja, ja seuranta perustuu oireisiin, valkosoluarvoihin ja röntgenkuviin. Pitkien antibioottikuurien käyttö voisi tulevaisuudessa lyhentyä merkittävästi, ja hoitokustannukset keuhkokuumeen seurannassa saattaisivat pienentyä, mikäli uusien tulehduksellisten biomarkkereiden seuranta osoittautuu hyödylliseksi. PCR-menetelmien avulla keuhkokuumeen aiheuttajapatogeeneistä voidaan saada nopeasti tietoa, mutta menetelmien liiallinen herkkyys voi johtaa virhepositiivisiin tuloksiin.
  • Puumalainen, Tanja (2014)
    Beetalaktaamiantibiootteja käytetään paljon koirilla ja kissoilla Suomessa. Beetalaktaameihin kuuluvia aminopenisilliinejä ja ensimmäisen polven kefalosporiineja suositellaan moneen infektiosairauteen elintarviketurvallisuusvirasto Eviran mikrobilääkesuosituksissa. Beetalaktaameilla on vähän sivuvaikutuksia ja niiden turvallisuusmarginaali on leveä. Suomessa koirilla ja kissoilla käytetään etenkin aminopenisilliinejä, amoksisilliini-klavulaanihapon yhdistelmää ja kefaleksiinia. Saatavilla on myös kolmannen polven kefalosporiineihin kuuluva kefovesiini, jota saa käyttää vain valmisteyhteenvedossa mainittuihin käyttöaiheisiin. Beetalaktamaasit estävät bakteerien soluseinän rakentumisen. Vaikutus on bakterisidinen. Beetalaktaamit ovat aikariippuvaisia eli parhaimman tehon saamiseksi niiden pitoisuuden tulee pysyä riittävän korkealla koko annostelu ajan. Beetalaktaameihin kuuluvat myös beetalaktamaasin estäjät. Beetalaktamaasit ovat bakteerien tuottamia beetalaktaamiantibiootteja hajottavia entsyymejä. Uusien beetalaktamaasien ilmeneminen ja beetalaktamaasigeenien leviäminen bakteerien joukossa on johtanut beetalaktaamiresistenssin leviämiseen. Metisilliiniresistenteillä stafylokokeilla beetalaktaamien sitoutuminen vaikutuskohteeseen on vähentynyt ja ne ovat resistenttejä kaikille beetalaktaameille. Fluorokinolonit häiritsevät bakteerien solun jakautumista, proteiinisynteesiä ja DNA:n virheiden korjaamista sitoutumalla DNAgyraasi ja topoisomeraasi IV entsyymeihin. Niiden vaikutus on bakterisidinen. Fluorokinolonit ovat konsentraatioriippuvaisia eli niitä annosteltaessa pyritään saavuttamaan suuri pitoisuus mutta annosten välillä pitoisuus voi laskea pieneksi. Suomessa koirilla ja kissoilla käytetään fluorokinoloneista enrofloksasiinia, marbofloksasiinia ja pradofloksasiinia. Fluorokinolonit ovat laajakirjoisia mikrobilääkkeitä ja niitä käytetään etenkin gramnegatiivisten bakteerien aiheuttamien infektioiden hoitoon. Fluorokinoloneja tulisi käyttää vain bakteeriviljelyn ja herkkyysmäärityksen perusteella. Uusilla fluorokinoloneilla, kuten pradofloksasiinilla, on hyvä teho myös grampositiivisia ja anaerobeja bakteereita vastaan. Myös fluorokinoloneja pidetään turvallisina mikrobilääkkeinä. Niiden käyttöön on kuitenkin todettu liittyvän rustovaurioita kasvavilla koirilla, ja enrofloksasiinin käyttö korkeilla annoksilla on aiheuttanut kissoilla sokeutumiseen johtavaa verkkokalvon rappeumaa. Resistenssi fluorokinoloneita vastaan voi kehittyä nopeasti. Bakteerien resistenssimekanismeja on muun muassa DNA-gyraasin tai topoisomeraasin IV:n muuntelu, jolloin fluorokinolonien sitoutuminen niihin heikkenee. Resistenssin kehittyminen yhdelle fluorokinolonille voi johtaa resistenssiin kaikkia fluorokinoloneita vastaan. Tässä tutkielmassa on keskitytty siihen mitä patogeenejä on yleisimmissä infektiosairauksissa, joihin beetalaktaameja ja fluorokinoloneita suositellaan tai käytetään, sekä mitä kliinisiä tutkimuksia näiden mikrobilääkkeiden käytöstä on. Kirjallisuudessa yleisesti suositeltuja hoitoaikoja ja annoksia on myös mainittu. Kliiniset tutkimukset beetalaktaamien ja fluorokinolonien käytössä ovat yleensä tutkimuksia, joissa verrataan kahden tai useamman mikrobilääkkeen tehoa jonkin infektiosairauden hoidossa. Usein mikrobilääkkeiden tehoa verrataan amoksisilliini-klavulaanihapon tehoon, sillä se on hyvin yleisesti käytetty mikrobilääke koirien ja kissojen infektioissa.
  • Pollari, Aleksi (2014)
    Tutkielman kirjallisuuskatsauksessa tavoitteena oli käydä läpi oleelliset asiat ohutsuolen kirurgiasta ja siihen liittyvistä tutkimuksista, tekniikoista ja komplikaatioista. Tutkimuksen tavoitteena oli selvittää Yliopistollisessa Eläinsairaalassa tehtyjen ohutsuolen kirurgisten toimenpiteiden komplikaatioita, niiden määrä ja kuolleisuutta. Tutkimuksen tavoitteena oli myös löytää komplikaatioille ja kuolleisuudelle altistavia tekijöitä. Ohutsuolen kirurgiassa on tunnettava ohutsuolen anatomia ja suolihaavan paranemiseen vaikuttavat tekijät. Ohutsuolen ommeltu haava on ensimmäisten päivien aikana vain tikkien ja fibriinitulpan varassa, joten haavan paranemiselle on luotava edellytykset riittävän hellävaraisella kudosten käsittelyllä ja oikeanlaisella ompelutekniikalla. Ohutsuolen kirurgiaan päädytään useimmiten suolitukoksen aiheuttaneen vierasesineen vuoksi. Muita syitä kirurgiaan ovat ohutsuolen kasvaimet, intussusseptio, kudosnäytteiden otto ja ohutsuolen verenkierron ongelmat. Useimmiten ohutsuolen sairaudet diagnosoidaan ultraääni- tai röntgentutkimuksella. Vakavin leikkauksen jälkeinen komplikaatio on vuotava suolihaava, joka usein johtaa vatsakalvontulehdukseen. Kirurgian seurauksena voi myös esiintyä kiinnikkeitä, ohutsuolen motiliteetin häiriöitä tai short bowel -syndroomaa. Tehtyyn tutkimukseen osallistui 58 Yliopistollisessa Eläinsairaalassa leikattua koiraa vuosilta 2009 - 2012. Tutkimukseen osallistuneilta koirilta kerättiin tiedot iästä, sukupuolesta, rodusta, oireista, oireiden kestosta, tehdyistä tutkimuksista, tehdystä toimenpiteestä ja leikkauksen syystä. Mikäli koiralla esiintyi leikkauksen jälkeen komplikaatioita, kerättiin tiedot tehdyistä jatkotutkimuksista, löydöksistä ja mahdollisesta uudesta kirurgisesta toimenpiteestä. Tutkimuksen potilailla yleisin leikkauksen syy oli vierasesine (79,9 %). Leikkauksen jälkeisiä komplikaatioita esiintyi 29,3 %:lla potilaista. Yleisin komplikaatio oli ileus, jota esiintyi 13,8 %:lla ja toiseksi yleisin oli vatsakalvontulehdus, joka todettiin 10,3 %:lla potilaista. Tutkimuksen potilaista 10,3 % kuoli leikkauksen jälkeisiin komplikaatioihin. Kuolleista potilaista kolme lopetettiin leikkauksen jälkeen ennen kotiutusta, kaksi lopetettiin vatsakalvontulehduksen vuoksi ja yhden potilaan tiedot eutanasian syystä olivat puutteelliset. Tutkimuksen hypoteesina oli ohutsuolen kirurgian jälkeisen kuolleisuuden olevan samaa luokkaa mitä se on ollut kansainvälisissä tutkimuksissa. Tutkimuksen tulos vastasi hyvin hypoteesia. Aiemmissa tutkimuksissa kuolleisuus on vaihdellut 9,6 - 23,3 % välillä. Tutkimuksessa havaittiin lineaarisen vierasesineen ja voimakkaan kuivumisen olevan merkitsevästi yhteydessä lisääntyneeseen kuolleisuuteen. Kun kaikkia komplikaatioita tarkasteltiin yksittäisenä muuttujana, todettiin komplikaatioille altistavana tekijänä eläimen shokkitila ennen leikkausta. Komplikaatioita saaneilla potilailla oli merkitsevästi lyhyempään kestäneet oireet, korkeampi hematokriitti ja alhaisempi ruumiinlämpö. Yliopistollisessa eläinsairaalassa ohutsuolen kirurgiset toimenpiteet tehdään pääsääntöisesti samalla tavalla kirurgista riippumatta. Tutkimuksen perusteella voidaan todeta Yliopistollisessa Eläinsairaalassa ohutsuolen kirurgian jälkeisten haavavuotojen määrän ja kuolleisuuden olevan samantasoisia kuin mitä ne ovat olleet kansainvälisissä tutkimuksissa.
  • Koponen, Johanna (2014)
    Lisensiaattitutkielman tarkoituksena oli koota informatiivinen tietopaketti tämän hetkisestä tautitilanteesta Euroopassa niistä koirien sairauksista, joita ei endeemisenä Suomessa ole vielä tavattu mutta joille Euroopassa matkusteleva koira altistuu. Kirjallisuuskatsaus tehtiin keskittyen sairauksien esiintymisalueisiin, kliinisiin oireisiin ja hoitoon sekä ennaltaehkäisyyn. Yhteenvetoa tehdessä sairaudet jaettiin bakteeri-, virus- sekä loissairauksiin, mutta pääpainopiste oli niin kutsutuissa vektorivälitteisissä sairauksissa. Työn tekoon käytettiin tiedon lähteinä kirallisuuden ja julkaisujen lisäksi virallisia sekä erilaisten järjestöjen ylläpitämiä eläintautien vastustussivustoja kuten ESCCAP (European Scientific Counsel Companion Animal Parasites), OIE sekä Evira. Lisääntyvän matkustuksen seurauksena koirat matkustavat usein omistajiensa mukana esimerkiksi lomalle tai näyttelyyn maihin, joissa esiintyy endeemisenä sairauksia, joita ei löydy Suomessa. Näistä maista tuodaan jatkuvasti koiria Suomeen pelastusmielessä tai maahanmuuton yhteydessä. CVBDs eli Canine Vector-Borne Diseases on maailmanlaajuisesti nopeasti levinnyt ryhmä taudinaiheuttajia, jotka välittyvät eri vektoreiden kautta. Nämä eläinlääkinnällisesti tärkeät taudit aiheuttavat usein myös ihmisille zoonoosivaaran, ja siksi näiden ennaltaehkäisy ja rajoittaminen on myös ihmisten terveyden kannalta ehdottoman tärkeää. Merkittävin tekijä leviämisessä on mahdollisen vektoriniveljalkaisen läsnäolo. Epidemiologian ja tautien leviämisen kannalta ongelmallista on useiden vektorivälitteisten tautien pitkä inkubaatioaika ja nonkliininen vaihe, joka vaihtelee eläimen immuunipuolustuksen aktivoitumisesta johtuen. Leishmania spp, E.canis ja Babesia spp. -tartunnan saaneet voivat olla pitkään kliinisesti oireettomia. Lisäksi serologiaan perustuva diagnostiikka menetelmänä ei ole paras mahdollinen infektion todentamisessa koiran maahantuontiaikeissa, sillä vasta-aineiden tuotanto ei infektiosta huolimatta välttämättä ole lähtenyt vielä käyntiin. Esimerkkinä tästä L. infantum-infektio. Serologia sopii paremmin epidemiologisiin tutkimuksiin, joissa halutaan selvittää endeemisen alueen seropositivisuus käytettäessä muita varmistustestejä kuten PCR:ää apuna. Monivaiheisen elämänkierron omaavat sairaudet leviävät erityisesti alueilla, joilla matkustaminen on helppoa ja suhteellisen vapaata endeemisten ja ei -endeemisten alueiden välillä. Myös sopivien väli-isäntien esiintyminen ja sairauden kehitystä tukeva ilmasto ovat edellytyksiä sairauden leviämiselle. Ilmaston lämpenemisen uskotaan olevan yksi tärkeimmistä tekijöistä lisääntyvän matkustuksen lisäksi sairauksien leviämiseen. Vektorivälitteiset sairaudet ovat vakava uhka myös suomalaiselle Eurooppaan matkustavalle koiralle, ja vaativat suomalaisten eläinlääkäreiden huomiota, jotta tautien leviämistä voitaisiin estää kaikin eläinlääkinnällisesti mahdollisin tavoin. Samoin tietoisuutta Suomen tautitilanteesta tulisi parantaa ja tehostaa.
  • Hänninen, Oona (2014)
    Kissan normaalin sarveiskalvon ja kahden sarveiskalvon sekvesterin rakennetta kartoitettiin valo- ja läpäisyelektronimikroskopian avulla. Uudempaa tekniikkaa, näytepinnan automatisoitua pyyhkäisyelektronimikroskooppista sarjakuvantamista hyödynnettiin kissan sarveiskalvon levyepiteelisolun ja sarveiskalvon pinnan kolmiulotteiseen mallintamiseen. Kissan sarveiskalvosekvesterit ovat rajattuja, pigmentoituja kuoliokappaleita sarveiskalvon stroomassa. Aikaisemmista tutkimuksista huolimatta sekvesterin etiologiaa, patogeneesiä tai pigmentin aiheuttajaa ei ole pystytty selvittämään. Läpäisyelektronimikroskooppiset tutkimukset eivät ole riittäneet pigmentin tunnistamiseen tai strooman solujen, keratosyyttien, roolin selvittämiseen sekvesterin taudinkuvassa. Sekvestereitä ei ole aikaisemmin tutkittu kolmiulotteisilla elektronimikroskooppisilla kuvantamismenetelmillä, joten tässä tutkimuksessa aloitettiin työ kehittämällä sopiva näytteenvalmistusmenetelmä sarveiskalvon tutkimiseksi. Kontrollinäytteen valo- ja elektronimikroskooppisten tutkimusten tulokset vastasivat nykykäsitystä kissan sarveiskalvon normaalianatomiasta. Strooman kollageenisälekerrokset olivat säännöllisiä, ja normaalit keratosyytit sisälsivät runsaasti karkeaa solulimakalvostoa, mikä liittyy kollageenisäikeiden tuottamiseen. Lievästä sekvesterinäyteestä löytyi liuskoittuneita kollageenisäleitä ja apoptoottisia tai nekroottisia keratosyyttejä. Pahalaatuisessa sekvesterinäytteessä havaittiin strooman normaalin kaltainen säännöllinen rakenne, ehjiä keratosyyttejä, ja runsas määrä elektroneja läpäiseviä profiileja, joita ei havaittu muissa näytteissä. Näissä rakenteissa on voinut olla pigmenttirakkuloita, jotka ovat huuhtoutuneet näytteenvalmistuksessa pois. Kissan sarveiskalvon epiteelisolujen kolmiulotteinen analyysi osoitti pieniä sormimaisia ulokkeita joilla vierekkäiset solut kiinnittyvät toisiinsa. Epiteelisolun tuma oli kiekkomainen, siillä oli litteä pinta ja ulospäin kaareva pohja. Kolme erilaista pinnallisen levyepiteelisolun pintarakennemallia tunnistettiin: sormimaisia rakenteita, labyrinttimainen verkosto poimuja ja näiden yhdistelmä. Tutkimuksessa onnistuttiin kehittämään sopiva menetelmä sarveiskalvonäytteen valmistamiseksi kolmiulotteista sarjakuvantamista varten. Tutkimusta voidaan jatkaa sarveiskalvon strooman ja keratosyyttien kuvantamiseksi. Lisänäytteet mahdollistaisivat kissan normaalin sarveiskalvon ja sekvesterin keratosyyttien vertailun. Erot keratosyyttien rakenteessa osoittaisivat, että soluilla voi olla osuus sarveiskalvon sekvestereiden muodostumisessa. Avainsanat
  • Aalto-Araneda, Mariella (2014)
    Luonnonlohikantojen säilyminen ja kalastus ovat riippuvaisia vesiviljelyssä kasvatettujen kalanpoikasten istuttamisesta luonnonvesistöihin. Nykymenetelmillä istustustulokset ovat kuitenkin olleet heikkoja: viljeltyjen kalanpoikasten kuolleisuus luonnossa on suurempaa kuin villipoikasten. Kalat eivät opi vesiviljelyn staattisessa ympäristössä luonnossa tarvittavia selviytymiskeinoja. Myös geneettinen monimuotoisuus ja populaation valmius sopeutua luonnonoloihin heikkenee laitoksissa. Istukaskalojen laatua on pyritty parantamaan kehittämällä luontoa mukailevia, virikkeellisiä laitoskasvatusympäristöjä. Vaihtelevan kasvatusympäristön ja luonnonemotaustan on esitetty myös edistävän lohikalojen kasvatusaikaista terveyttä. Kasvatusolosuhteet ja niiden aiheuttama valintapaine muokkaavat kalan ja taudinaiheuttajan ominaisuuksia, mm. vastustuskykyä ja virulenssia, jotka määrittävät, millainen isäntä-patogeeni -vuorovaikutuksesta muodostuu. Loiset ja muut taudinaiheuttajat lisäävät tuotantokustannuksia ja -tappioita vesiviljelyssä, joten tehokkaita tautitorjuntamenetelmiä kehitetään jatkuvasti. Merkittäviä patogeeneja istukaskasvatuksessa ovat mm. Ichthyophthirius multifiliis -loinen (Ich) ja Flavobacterium columnare -bakteeri. Tutkielmassa tarkasteltiin, kuinka kasvatusympäristö ja kalakantojen laitostuminen vaikuttavat tarttuvien tautien esiintymiseen ja kasvatusaikaiseen kuolleisuuteen lohen istukaskasvatuksessa. Kokeellisessa osassa selvitettiin kuolleisuuden, loisprevalenssien ja loisinnan intensiteetin eroja tavanomaisen ja virikkeellisen kasvatusmenetelmän sekä villi- ja laitosemotaustaisten kalojen välillä. Hypoteesina oli, että loisinfestaatio ja kokonaiskuolleisuus ovat vähäisempiä luonnon- kuin laitosemojen poikasilla, ja vastaavasti virikkeellisessä kuin tavanomaisessa kasvatusmenetelmässä. Tutkimus toteutettiin kalantutkimusasemalla Paltamossa kesällä 2010. Kussakin 16 tutkimusaltaassa oli kokeen alussa 2500 Torniojoen merilohenpoikasta. Altaat jaettiin emo- ja kasvatustaustan osalta neljään käsittelyyn: ”laitos-standardi” (LS), ”villistandardi” (VS), ”laitos-virike” (LV) ja ”villi-virike” (VV). Virikealtaat luotiin suojapaikoin ja veden virtausta muuntelemalla. Ulkoloisten laji ja määrä tutkittiin iholimanäytteistä mikroskoopilla. Loisinfestaation ja kasvatusmenetelmän sekä emotaustan yhteydet määritettiin Fisherin eksaktilla testillä. Allaskohtaista kuolleisuutta seurattiin kalantutkimuslaitoksen kirjanpidon avulla. Kuolleisuuskuvaajat laskettiin taulukkolaskentaohjelmassa. Loisprevalenssien ja kuolleisuusprosenttien tilastollinen merkitsevyys määritettiin binomiaaliseen jakautumiseen perustuvan 95 % luottamusvälin avulla. Tutkimuksessa todettiin vahvoja trendejä kuolleisuuden, Ich-infestaation, emotaustan ja kasvatuksen yhteyksistä: Ich-loista esiintyi enemmän laitos- kuin villipoikasissa ja standardi- kuin virikealtaissa. Trichodina-loisen ja Flavobacterium columnare -bakteerin osalta trendit olivat päinvastaisia. Flavobakteeritartunta vaikutti altaiden loistautidynamiikkaan. Tulokset eivät ole yksiselitteisiä. Altaiden väliset erot, muut tarttuvat taudit ja kalayksilön loisinfestaation riippuvuus olosuhteista sekä fysiologisesta tilasta tulisi ottaa paremmin huomioon tutkimusasetelmassa ja tutkittavien altaiden määrässä. Saatu ymmärrys tarttuville taudeille otollisista olosuhteista auttaa suunnittelemaan niiden ehkäisyyn tähtäävää jatkotutkimusta. Tulokset viittaavat virikkeellistämisen vähentävän Ich-loisen esiintymistä kasvatusaikana. Ich:n torjuntaan on etsitty tehokasta ja kestävää ratkaisua; virikkeellistä kasvatustapaa voisi soveltaa taudin torjumiseen muissakin makean veden kalankasvatuksen muodoissa.
  • Syrjänen, Emmi (2014)
    AbstractEpilepsia on yksi yleisimpiä kohtauksia aiheuttavista kroonisista neurologisista sairauksista, johon eläinlääkärit törmäävät työssään. Epilepsian perinnöllisyyttä on tutkittu usealla eri koirarodulla, ja tähän mennessä on löydetty kymmenen rodun epilepsian aiheuttajageenit. Whippetien idiopaattisesta epilepsiasta ei löydy tieteellisiä julkaisuja, mutta rodun yksilöitä on ollut mukana yksittäisissä epilepsiatutkimuksissa. Kirjallisuuskatsauksessa käsitellään koirien epilepsiaa yleisesti, epilepsian perinnöllistä taustaa koirilla ja ihmisillä, perinnöllisten sairauksien geenitutkimusta sekä whippetiä rotuna ja lyhyesti myös rodun perinnöllisiä sairauksia. Kokeellinen osuus koostuu kolmesta erilaisesta osa-alueesta: kyselytutkimus, sukupuun arviointi sekä ehdokasgeenitutkimus. Kyselytutkimuksen avulla määritettiin 31 whippetin idiopaattisen epilepsian kohtauskuva. 77 % whippetien kohtauksista määriteltiin yleistyneiksi ja 23 % paikallisiksi epilepsiakohtauksiksi. Epilepsiaa sairastavissa whippeteissä esiintyi huomattavasti enemmän uroksia (65 %) kuin narttuja (25 %). Kohtausten keskimääräinen alkamisikä oli 3,2 vuotta, ja 32 % whippeteistä oli epilepsian pitkäaikaislääkityksellä. Yhdeksi mahdolliseksi whippetien idiopaattisen epilepsian periytymismalliksi arvioitiin sukupuun perusteella X-kromosomaalinen väistyvä periytyminen. Ehdokasgeenitutkimuksessa tutkittiin ihmisillä tunnetun X-kromosomaalisen epilepsiageenin SLC6A8:n assosiaatiota whippetien epilepsiaan. Tutkimukseen valittiin 24 epilepsiaa sairastavaa whippetiä ja näille 24 tervettä verrokkia. Assosiaatiota tutkittiin yhden emäsparin vaihteluiden (SNP) avulla. Assosiaatiota whippetien epilepsialla ja tutkituilla yhden emäsparin vaihteluilla ei havaittu. SLC6A8-geenin assosiaation tutkimiseksi seuraava mahdollinen tutkimus olisi koko SLC6A8-geenin sekvensointi. Whippetien epilepsian periytyminen voi mahdollisesti olla myös monitekijäistä, kuten monella muulla rodulla on todettu. Koska whippetien kohtaukset jakautuivat selkeästi kahteen eri kategoriaan, on sekin mahdollista, että epilepsian taustalla olisi kaksi geneettisesti täysin erilaista tautia. Whippetien idiopaattista epilepsiaa aiheuttavan geenin tai geenien löytämiseksi vaaditaan vielä lisätutkimuksia, esimerkiksi koko perimänlaajuista kartoitusta.
  • Ritakari, Paula (2014)
    Alkionsiirtojen avulla on mahdollista lisätä geneettisesti arvokkaiden naaraseläinten jälkeläismäärää ja menetelmää on sovellettu onnistuneesti tuotantoeläimillä. Hevosmaailmassa alkionsiirrot ovat kuitenkin vielä melko harvinaisia. Alkionsiirtoon turvaudutaan useimmiten hedelmällisyyshoidon tapaan tilanteissa, joissa vanha tai arvokas tamma ei itse pysty viemään tiineyttä loppuun ja se tulee kysymykseen myös silloin, jos nuori tamma halutaan saada siitoskäyttöön mahdollisimman varhain tai jos tamman kilpailu-uraa ei haluta keskeyttää siitoskäytön vuoksi. Alkioiden pakastamismenetelmien kehittyminen mahdollistaisi niin ikään laajemman kansainvälisen hevoskaupan sekä geneettisen materiaalin säilömisen. Alkionsiirto on mahdollista läheisten sukulaislajien kesken, mikä mahdollistaa menetelmän käytön uhanalaisten lajien säilyttämisen edistämiseksi. Alkionsiirtoa voidaan käyttää apuna myös oriin hedelmällisyyden arvioinnissa sekä tamman lisääntymiselimistön patologian tutkimuksessa. Toistaiseksi alkionsiirtomenetelmien suosiota rajoittaa alkioiden huono saatavuus, koska tammoille soveltuvaa superovulaatiomenetelmää ei vielä ole onnistuttu kehittämään. Myös alkioiden säilytykseen liittyy useita ongelmia. Hevosen alkion erikoinen rakenne kapseleineen vaikeuttaa kylmänsuoja-aineiden kulkeutumista alkion sisälle. Varhaisemman kehitysvaiheen alkiot kestävät pakastamista suurempia alkioita paremmin, mutta alkionhuuhtelutulokset ovat heikompia silloin, kun alkioita huuhdellaan varhaisempana ajankohtana. Alkionsiirron onnistumisen kannalta on tärkeää päästä valitsemaan siirrettäväksi laadukkaita ja hyväkuntoisia alkioita. Alkioita on perinteisesti arvosteltu mikroskoopin avulla morfologisin perustein sekä erilaisilla värjäysmenetelmillä, mutta myöhemmin mukaan on tullut myös alkion DNA:n tutkimisen mahdollisuus polymeraasiketjureaktio- eli PCR-menetelmällä. Tämä lisensiaatin tutkielma on kirjallisuuskatsaus, jonka tavoitteena on selvittää lukijalle alkionsiirtoprosessin eri vaiheet sekä valottaa tekijöitä, jotka vaikuttavat alkionsiirron onnistumiseen