Browsing by Title

Sort by: Order: Results:

Now showing items 1-20 of 859
  • Helenius, Laura (2010)
    Ihmisillä amputaatioleikkausten jälkeinen aavekipu on hyvin yleistä ja se heikentää merkittävästi elämän laatua. Koirille ja kissoille tehdään runsaasti raaja-amputaatioita ympäri maailman useimmiten trauman tai luukasvaimen vuoksi. Kuitenkaan aavekivun esiintyvyydestä koirilla ja kissoilla ei tiedetä mitään. Kroonisen kivun synnyssä on mukana nosiseptiivisten hermoratojen kipua vahvistavien järjestelmien voimistuminen tai kipua hillitsevien järjestelmien vaimeneminen. Selkäytimen takasarvessa sijaitsevat NMDA-reseptorit ovat keskeisessä asemassa keskushermoston herkistymisessä ja kroonisen kivun kehittymisessä. Aavekivulla tarkoitetaan kivun tunnetta amputoidussa ruumiinosassa. Aavekipu alkaa ihmisillä useimmiten heti ensimmäisellä viikolla amputaation jälkeen. Osalla potilaista aavekivun intensiteetti laskee ajan kanssa ja jopa häviää kokonaan, kun taas osalla aavekipu voi jopa pahentua ajan myötä. Suurin osa amputoiduista kokee kärsivänsä kivusta kohtalaisesti tai enemmän. Amputoidut kokevat yleisesti myös kivuttomia aavetuntemuksia, tynkäkipua ja teleskooppi-ilmiön amputoidussa raajassaan. Aavekipu on neuropaattista kipua, jonka syntymekanismi on edelleen osittain tuntematon, mutta siinä tiedetään olevan mukana sekä keskus- että ääreishermoston mekanismeja. Aavekivusta kärsivillä amputoiduilla potilailla on tapahtunut muutoksia kipua välittävissä ääreishermoissa, selkäytimen takasarvessa, talamuksessa ja aivokuorella. Myös autonomisen hermoston aktiivisuudella ja psykologisilla tekijöillä on yhteys aavekivun kokemiseen. Aavekivun mekanismia selittämään on kehitetty erilaisia teorioita kuten kipumuistiteoria. Aavekivulle altistavia riskitekijöitä on yritetty selvittää useissa tutkimuksissa kuitenkin melko huonoin tuloksin. Aavekipu on ihmisillä erittäin vaikeasti ehkäistävissä eikä tehokasta hoitokeinoa ole löydetty. Aavekipua hoidetaan ihmisillä yleisesti samoilla lääkeaineilla kuin muitakin neuropaattisia kiputiloja, vaikka näitä ei ole todettu tutkimuksissa tehokkaiksi aavekivun hoitoon. Tämän kirjallisuuskatsauksen tarkoituksena on koota tämän hetkinen tutkimustieto aavekivun esiintyvyydestä, syntymekanismeista, riskitekijöistä ja hoitomenetelmistä ihmisillä, jotta voimme soveltaa tätä tietoa koiriin ja kissoihin tutkimusten vielä puuttuessa eläinten aavekivusta.
  • Cleve, Beatrice (1993)
    Dessa fördjupade studier ingick som ett delprojekt i Veterinärmedicinska högskolans studentkårs biståndsprojekt i Etiopien sommaren 1990. Spontana aborter är ett ständigt problem bland kobesättningarna i Etiopien. I detta projekt undersöktes korpå en statlig gard, Stella farm, utanför Etiopiens huvudstad Addis Abeba. Efter uppsamling av data koncentrerades undersökningen tillanalys av fodret i avseende och vitaminer och spårämnen samtsvampgifter. Infektionssjukdomar som beaktades var brucellos,leptospiros och IBR ( Infectious Bovine Rhinotracheitis ).Samtliga laboratorieundersökningar gjordes vid SVA av författaren, förutom foderanalysen som gjordes vid Statensjordbrukskemiska anstalt. Korna var till 86,4 % positiva för IBR, fodret innehöllmykotoxiner och brist på jod och A-vitamin.Undersökningsresultaten har meddelats Etiopiensjordbruksministerium.
  • Juntunen, Pekka (2002)
    Aeromonas-bakteerit ovat gram-negatiivisia, sauvamaisia ja fakultatiivisia anaerobisia bakteereita. Tällä hetkellä tunnetaan jo 16 tai 17 Aeromonas-lajia (genospecies=GS tai hybridization/homology group=HG), mutta aeromonaksille ei ole olemassa yleisesti hyväksyttyä luokittelua. Taksonomia muuttuu jatkuvasti uusien tutkimusten ja tunnistamismenetelmien perusteella. Nykyään luokittelussa yleisesti käytetyt hybridisaatioryhmät ovat toisinaan ristiriidassa perinteisten biokemiallisten ja fysiologisten ominaisuuksien perusteella luokiteltujen lajien kanssa. HSP60 (heat shock protein 60, GroEL tai Cpn60) on yleinen ja konservoitunut lämpösokkiproteiini, jota esiintyy kaikissa mikrobeissa. Tämän vuoksi HSP60-geenifragmentin polymorfiaa on käytetty apuna eri bakteerisukujen ja -lajien taksonomian tutkimisessa. Tämän tutkimuksen tarkoituksena oli kehittää eri Aeromonas-lajien tunnistamiseen sopiva menetelmä, joka perustuu HSP60-geenin polymorfiaan, jota tutkitaan restriktiofragmenttien pituuspolymorfian (RFLP) avulla. Ensin monistettiin polymeraasiketjureaktion (PCR) avulla osa HSP60-geenistä 76 Aeromonas-kannalta (HG 1 - HG 12 ja HG 16). Geenifragmenttien pilkkomista kokeiltiin useilla restriktioentsyymeillä. Parhaiten eri lajit erotteleviksi entsyymeiksi osoittautuivat HhaI ja MboI, joilla pilkottiin kaikki monistuneet HSP60-geenifragmentit. RFLP:llä saadut fragmentit kuvattiin UV-valossa ja analysoitiin Bionumerics-ohjelmalla. Lopuksi analyysituloksia tulkittiin visuaalisesti. Tutkimus osoitti, että nyt kehitetty Aeromonas-lajien tunnistamismenetelmä onnistuu tutkituista 13 genotyypistä erottelemaan toisistaan kahdeksan genotyyppiä: A. hydrophila (HG 1), A. bestiarum (HG 2), A. caviae (HG 4), A. veronii (HG 8/10 ja 10), A. jandaei (HG 9), A. sp. HG 11, A. schubertii (HG 12) ja A. encheleia (HG 16). Aeromonasten tunnistaminen HSP60-geenin polymorfian avulla on nopea ja luotettava menetelmä, jonka kehittämistä kaikkien tunnettujen Aeromonas-lajien tunnistamiseksi kannattaa jatkaa.
  • Knuuti, Paula (2008)
    Afrikkalaisen kääpiösiilin terveyden- ja sairaanhoito-opas on tehty praktisoiville eläinlääkäreille. Sen tarkoituksena on antaa nopeasti tietoa kääpiösiilien yleisimmistä sairauksista ja hoidoista, mutta myös sen normaalista käyttäytymisestä ja elinolosuhteiden vaatimuksista. Oppaaseen on kerätty tietoa kääpiösiilistä lemmikkinä, sen elinolosuhteiden vaatimuksista, normaalista anatomiasta ja fysiologiasta, ruokinnasta, lisääntymisestä ja käyttäytymisestä. Lisäksi oppaasta löytyy tietoa kääpiösiilien yleisimmistä sairauksista ja niiden hoidosta. Oppaassa on myös taulukkomuodossa siilien perusarvot, normaalit laboratorioarvot sekä lääkeaineiden annokset. Oppaassa on kerrottu kääpiösiilistä potilaana, omine erikoisine tapoineen. Oppaan tietolähteinä ovat olleet lähinnä ulkomaiset julkaisut. Hoitovaihtoehdot ja lääkitykset on kuitenkin pyritty valitsemaan suomalaisesta näkökulmasta. Seasta löytyy myös soveltamiskelpoisia ulkomaisia hoitokäytäntöjä. Afrikkalaisten kääpiösiilien määrä lemmikkinä Suomessa ja maailmalla kasvaa jatkuvasti. Koska kääpiösiilejä tuodaan myös ulkomailta, ei ole syytä unohtaa eksoottisten tautien mahdollisuutta. Myös zoonoottiset sairaudet tulee muistaa ottaa huomioon. Kääpiösiilit sairastavat suhteellisen paljon. Valitettavan monet sairauksista aiheutuvat virheellisestä ruokinnasta tai vääränlaisista elinolosuhteista. Lisäksi monen sairauden perinnöllisyys on vielä tuntematonta. Tiedon lisääntyessä saamme toivottavasti terveempiä lemmikkejä.
  • Kuronen, Jonna (2008)
    Työssä tutkittiin kahden akuutin faasin proteiinin, seerumin amyloidi A:n (SAA) ja haptoglobiinin (Hp), yhteyttä nautojen sorkkasairauksiin. Sekä SAA:n että Hp:n pitoisuuksien naudan seerumissa on todettu kohoavan erilaisten tulehdussairausten ja infektioiden yhteydessä. Tässä työssä haluttiin selvittää, reagoivatko nämä akuutin faasin proteiinit samalla tavalla sorkkasairauksiin. Aikaisempien tutkimustulosten perusteella oli oletettavaa, että kudostuho ja paikallinen tulehdusreaktio kohottaisi akuutin faasin proteiinien pitoisuuksia seerumissa. Työ toteutettiin Suitian koetilalla vuoden 2004 marraskuun ja vuoden 2006 tammikuun välisenä aikana. Ontuvien nautojen ja terveiden kontrollieläinten verinäytteistä tutkittiin seerumin amyloidi A (SAA) ja haptoglobiini (Hp). Kokeessa oli mukana 16 ontuvaa nautaa, jotka sairastivat anturan haavaumaa tai valkoviivan repeämää ja 17 kontrollieläintä. Ontuvilta naudoilta otettiin verinäyte heti, kun ontuma havaittiin. Samalla otettiin kontrolliverinäyte terveeltä naudalta. Sairastuneilta lehmiltä otettiin verinäytteitä vielä kolmen päivän, viikon ja kahden viikon kuluttua ensimmäisestä näytteenotosta. SAA:n pitoisuus seerumissa oli kohonnut merkitsevästi kontrolliin verrattuna heti, kun ontuma havaittiin. Myös Hp:n pitoisuuksien keskiarvo sairailla kohosi, mutta ei tilastollisesti merkitsevästi. Tutkimuksen tulokset vahvistavat sitä käsitystä, että SAA on merkittävä akuutin faasin proteiini naudalla ja sen pitoisuus kohaa nopeasti tulehdusreaktion yhteydessä. SAA:n osalta tulos oli hypoteesin mukainen. Tämän tutkimuksen tulosten perusteella SAA:n pitoisuus kohoaa naudan seerumissa luotettavasti ainakin anturan haavauman ja valkoviivan repeämän yhteydessä. Pitoisuuden nousua voisi hyödyntää tulehduksen voimakkuuden arvioinnissa. Lievempien sorkkasairauksien osalta pitäisi tehdä kuitenkin vielä lisätutkimuksia. Hp:n pitoisuuksien olisi voinut kuvitella kohoavan enemmän kuin mitä todettiin, mutta toisaalta Hp:n on aikaisemmissakin tutkimuksissa todettu reagoivan epävarmemmin ja vaativan voimakkaampia kliinisiä oireita kuin SAA:n pitoisuuden kohoaminen. Oireiden vakavuutta ei tämän tutkimuksen tuloksissa huomioitu.
  • Rask, Marjukka (2013)
    Tämä lisensiaatin tutkielma on osa MTT:n ja Helsingin yliopiston eläinlääketieteellisen tiedekunnan tekemää selvitystä kevytrakenteisen lammashallin soveltuvuudesta Suomen ilmastoon. Tutkimuksessa selvitettiin uudenlaisen muovikatteisen teräskaarihallin soveltuvuutta lampaiden kasvatukseen vertaamalla sitä puurakenteiseen kylmäpihattoon. MTT selvitti muovihallin rakennuskustannuksia ja lampaiden kasvatusolosuhteita mittaamalla lämpötilaa ja kosteutta molemmissa rakennuksissa. Helsingin yliopiston tutkimuksessa lampailta kerättiin verinäytteitä ja karitsoiden kasvua seurattiin säännöllisillä punnituksilla. Verinäytteistä tutkittiin pieni verenkuva ja seleenin saantia kuvaava glutationiperoksidaasi sekä akuutin faasin proteiinit, haptoglobiini (Hp) ja seerumin amyloidi-A (SAA). Tämä lisensiaatin tutkielma käsittelee akuutin faasin proteiineja ja karitsoiden painonkehitystä. Lampaiden verinäytteistä mitattaviksi akuutin faasin proteiineiksi valittiin haptoglobiini ja seerumin amyloidi-A, koska molemmat ovat merkittäviä akuutin faasin proteiineja lampaalla. Aikaisempien tutkimustulosten perusteella akuutin faasin proteiinien pitoisuudet muuttuvat kudosvaurion, infektion ja stressin seurauksena. Akuutin faasin proteiineja onkin alettu käyttää tutkimuksissa eläinten hyvinvoinnin mittareina. Akuutin faasin proteiinien pitoisuuksien muutoksia on havaittu myös mm. normaalin synnytyksen yhteydessä ja eläinten ensimmäisten elinviikkojen aikana. Akuutin faasin proteiineissa on paljon eläinlajikohtaisia eroja. Tutkielman kirjallisuuskatsaus keskittyy akuutin faasin proteiineihin lampailla. Tutkimuksen kokeellisen osuuden tarkoituksena oli selvittää, onko uuhien ja puu- ja muovihallissa kasvaneiden karitsoiden akuutin faasin proteiinien pitoisuuksissa ja karitsoiden painonkehityksessä eroja hallien välillä. Kokeessa oli mukana 26 uuhta ja näiden 56 karitsaa. Kaikki uuhet karitsoivat vanhassa puurakenteisessa lampolassa. Karitsoinnin jälkeen uuhet karitsoineen jaettiin kahteen ryhmään, joista toinen ryhmä jäi vanhaan puurakenteiseen lampolaan ja toinen siirrettiin uuteen muovikatteiseen teräskaarihalliin. Uuhilta kerättiin verinäytteitä ennen karitsointia, kolme päivää karitsoinnin jälkeen, noin kaksi viikkoa karitsoinnin jälkeen ja karitsoiden vieroituksen aikaan sekä vieroituksen jälkeen. Karitsoiden verinäytteet pyrittiin keräämään ensimmäisen kerran kolmen vuorokauden iässä, sitten kahden viikon iässä, vieroituksen aikaan, viikko vieroituksen jälkeen sekä viimeisen kerran ennen teurastusta. Karitsoiden kasvua seurattiin säännöllisillä punnituksilla. Karitsat punnittiin ensimmäisen kerran viimeistään kolmen vuorokauden iässä ja sen jälkeen kahden viikon välein ja viimeisen kerran teurastuksen yhteydessä. Uuhien ja karitsoiden haptoglobiinin ja seerumin amyloidi-A:n pitoisuuksissa ja karitsoiden painonkehityksessä ei todettu tilastollisesti merkitsevää eroa puu- ja muovihallin välillä. Näiden tulosten perusteella muovikatteinen teräskaarihalli soveltuu lampaiden kasvatukseen Suomen ilmastossa yhtä hyvin kuin puurakenteinen kylmäpihatto. Muovikatteista teräskaarihallia voidaan pitää yhtenä uutena vaihtoehtona lampaiden kasvatustilaksi.
  • Seppä-Lassila, Leena (2007)
    Akuutin faasin proteiinit ovat maksan tuottamia proteiineja, joiden pitoisuudet muuttuvat tulehduksen akuutin vaiheen vasteen aikana. Akuutin vaiheen vaste käynnistyy paikallisesta kudosvauriosta, joka voi olla bakteerin, viruksen, loisten, immunologisen reaktion tai esimerkiksi kasvaimen aiheuttama. Paikallinen vaurio saa valkosolujen ja sytokiinien välityksellä aikaan muutoksia koko elimistön tasolla. Lähes kaikki sairaan eläimen oireet, kuten syömättömyys, lämmönnousu ja leukosytoosi, johtuvat akuutin vaiheen vasteen aiheuttamista muutoksista. Terveillä eläimillä akuutin faasin proteiinien pitoisuudet voivat olla suurentuneet muun muassa kuljetuksen ja stressin myötä. Myös ikä, sukupuoli ja tiineys vaikuttavat akuutin faasin proteiinien pitoisuuksiin. Akuutin faasin proteiineja on lukuisia erilaisia, mutta useita proteiineja ei havaita terveillä eläimillä laisinkaan. Tärkeimpiä akuutin faasin proteiineja ovat fibrinogeeni, haptoglobiini, CRP, seerumin amyloidi-A, 1-hapan glykoproteiini, ferritiini, transferriini ja keruloplasmiini. Lajien välillä on eroja siinä, minkä proteiinin pitoisuudet muuttuvat akuutin vaiheen vasteen aikana. Sialla tärkeimpiä akuutin faasin proteiineja ovat CRP, haptoglobiini, sika-MAP ja seerumin amyloidi-A. Niiden pitoisuus kohoaa parin päivän kuluttua altistuksesta tai sairastumisesta ja voi olla jopa 40-kertainen lähtötasoon nähden. Tutkimukseen arvottiin 21 eteläsuomalaista emakkosikalaa, joissa 646 emakkoa tutkittiin ontumisen ja valuttelun varalta. Lisäksi tutkittiin valuttelun varalta viidellä valutteluongelmatilalla vielä 178 emakkoa. Ontumisen prevalenssi oli 8,5 % ja valuttelun 1,3 %. Koe-eläimistä ja niiden kontrolleista otettiin verinäyte, josta määritettiin CRP:n ja haptoglobiinin pitoisuudet. Ontuvilla emakoilla akuutin faasin proteiinien pitoisuudet olivat merkitsevästi korkeammat kuin niiden kontrolliemakoilla. Vakavasti ontuvilla emakoilla ero kontrolliemakoihin oli vielä suurempi kuin lievästi ontuvilla emakoilla. Valuttelevilla eläimillä ei havaittu pitoisuuksissa merkitseviä eroja kontrolliemakoihin verrattuna. Tulokset ovat samansuuntaisia kirjallisuuden kanssa. Akuutin faasin proteiinien pitoisuuksien määritykset tarjoavat uusia ja tarkempia mahdollisuuksia eläinten terveyden- ja sairaudenhoitoon. Ennen rutiininomaista käyttöä on kuitenkin tehtävä vielä paljon perustutkimusta, johon tämänkin tutkielman kokeellinen osuus voidaan lukea.
  • Hänninen, Satu (2005)
    Utaretulehduksen, etenkin piilevien tapausten, diagnosointikeinoiksi kaivataan uusia menetelmiä. Akuutin faasin proteiinit ovat osoittautuneet varsin luotettaviksi tulehduksen kuvaajiksi. Utaretulehduksen osalta tutkimukset ovat aikaisemmin keskittyneet pääosin akuutin vaiheen proteiinien pitoisuuksiin seerumissa, mutta viime vuosina on tehty enemmän vastaavia tutkimuksia myös maidon proteiineista. Käytännön kannalta testimenetelmien tulisikin perustua nimenomaan maidosta tehtäviin määrityksiin. Tämän syventävien opintojen tutkielman kirjallisuusosiossa käsitellään utaretulehduksen muuttujia, etenkin akuutin faasin proteiineja (Haptoglobiini, Hp, ja seerumin amyloiditekijä-A, SAA), sekä niiden käyttömahdollisuuksia utaretulehdusdiagnostiikassa. Tutkimusosassa tavoitteena oli selvittää akuutin vaiheen kuvaajien (Hp, SAA) pitoisuuksia maidossa eri patogeenien aiheuttamassa subkliinisessä ja kliinisessä utaretulehduksessa ja verrata niitä maidon N-asetyyli-?-D-glukosaminidaasi (NAGaasi) -aktiivisuuteen ja utaretulehduksen kliinisiin oireisiin. Tutkimuksen aineisto koostui Saaren klinikalla vuonna 2001 tutkituista maitonäytteistä (210 lehmää, 239 neljännesmaitonäytettä), joissa oli bakteerikasvua. Näytteet oli otettu kliinistä tai piilevää utaretulehdusta sairastavista lehmistä. Lehmien taustatiedot ja kliinisten oireiden kuvaus oli kirjattu Saaren klinikan potilasrekisteriin. Hp- ja SAA-pitoisuuksien määritykseen käytettiin ELISA-menetelmää ja NAGaasi-aktiivisuuden määritykseen fluorometristä mikrotiitterimenetelmää. Maidon SAA- ja Hp-pitoisuuksien välillä havaittiin positiivinen korrelaatio. Hp-pitoisuus jäi noin kolmanneksessa näytteistä alle määritysrajan, mikä ei käytännön tilanteessa olisi riittävä tarkkuus utaretulehdusten havaitsemiseksi. SAA:n perusteella tulehdustapaukset olisi havaittu käytetyillä määritysrajoilla paremmin (93,3 %:ssa näytteistä SAA-pitoisuus yli määritysrajan). Proteiinipitoisuudet eri patogeenien aiheuttamissa tulehduksissa vaihtelivat selvästi ja olivat hyvin verrattavissa kunkin bakteerilajin aiheuttamien tulehdusten tyypilliseen taudinkuvan vakavuuteen. Koliformien aiheuttamassa mastiitissa molempien akuutin vaiheen proteiinien pitoisuudet maidossa olivat huomattavan korkeat. A. pyogenes –tulehduksessa Hp-pitoisuudet olivat myös hyvin korkeita, mutta SAA-pitoisuudet taas erittäin alhaiset. Koagulaasinegatiiviset stafylokokit saivat aikaan vain hyvin lievän nousun molemmissa proteiineissa. S. aureus- ja streptokokkimastiiteissa pitoisuudet olivat aineiston keskitasoa. Kliinisten ja subkliinisten tulehdusten välillä oli selvä ero SAA- ja Hp-pitoisuuksissa, mutta ero oli tilastollisesti merkitsevä vain Hp:n osalta. Kliinisissä tapauksissa Hp-pitoisuus lisääntyi oireiden vakavuuden lisääntyessä ja pitoisuus oli merkitsevästi korkeampi vakavasti oireilevilla kuin lievästi oireilevilla. Maidon SAA-pitoisuudessa ei havaittu merkitsevää eroa eri oireluokkien välillä. Hp-pitoisuuden ja NAGaasi-aktiivisuuden sekä CMT-luvun välillä oli positiivinen korrelaatio. SAA-pitoisuus korreloi NAGaasi-aktiivisuuden kanssa. Johtopäätöksenä on, että tutkituista tulehduksen kuvaajista molemmat sopivat hyvin kuvaamaan maitorauhasen tulehduksen vakavuutta ja SAA myös utaretulehduksen havaitsemiseen. Tämä edellyttäisi kuitenkin määritysmenetelmän kehittämistä paremmin kenttäkäyttöön soveltuvaksi.
  • Söderholm-Laakso, Heli (2010)
    Alfa2-adrenergiset agonistit ovat keskeisiä lääkeaineita eläinanestesiologiassa rauhoittavan ja kipua poistavan vaikutuksensa vuoksi. Pienille märehtijöille ne kuitenkin aiheuttavat merkittävän valtimoveren happiosapaineen laskun (hypoksemia). Tämän kirjallisuuskatsauksen tarkoituksena oli selvittää nykyistä tietämystä alfa2-agonistien aiheuttaman hypoksemian syystä ja syntymekanismista, jotta hypoksemian riski ja luonne tiedostettaisiin pienten märehtijöiden anestesiassa ja anestesiaturvallisuutta voitaisiin parantaa ennaltaehkäisevillä toimenpiteillä sekä potilasta tarkkailemalla. Alfa2-agonistien aiheuttama hypoksemia on annosriippuvainen ja sen vakavuus vaihtelee yksilöittäin. Se syntyy pääosin perifeeristen alfa2-reseptorien aktivaation kautta, mutta myös alfa2-agonistien keskushermostovaikutuksilla on luultavasti oma osuutensa. Alfa2-agonistien aiheuttaman hypoksemian patofysiologiasta on kirjallisuudessa esitetty erilaisia teorioita. Joissakin tutkimuksissa syyksi on ehdotettu alfa2-reseptorien aktivaation seurauksena syntyvää keuhkoputkien tai keuhkolaskimon supistumista, jotka johtavat keuhkorakkuloiden tuuletuksen tai keuhkokapillaarien verenkierron heikkenemiseen ja siten hapensaannin vaikeutumiseen. Muita tutkimuksissa esitettyjä hypoteeseja ovat verihiutaleiden aktivoitumisen seurauksena syntyvät keuhkoveritulpat sekä keuhkoödeemaan johtava tulehdusreaktio, jonka aiheuttaa pulmonaristen intravaskulaaristen makrofagien aktivoituminen. Viimeisimmät tutkimukset kannattavat teoriaa keuhkolaskimon supistumisesta ja sen aiheuttamasta keuhkoödeemasta hypoksemian syynä, mutta täysin patofysiologia ei edelleenkään ole selvillä. Hypoksemiaa voidaan ennaltaehkäistä antamalla potilaalle lisähappea rauhoituksen tai anestesian aikana sekä käyttämällä alfa2-agonistin lihaksensisäistä annostelua laskimonsisäisen sijasta. On myös tärkeää pitää eläin mahdollisimman rauhallisena ennen alfa2-agonistin annostelua sekä mieluiten asettaa se makaamaan rintansa päälle. Lisätutkimuksia kaivattaisiin vielä alfa2-reseptorien olemassaolosta ja aktivoitumisen seurauksista eri eläinlajien kudoksissa, etenkin keuhkolaskimossa ja keuhkoputkissa, jotta alfa2-agonistien aiheuttaman hypoksemian syntymekanismi selviäisi tarkemmin ja löydettäisiin selitys sille, miksi juuri pienet märehtijät ovat sille erityisen herkkiä.
  • Virtanen, Marika (2015)
    Suomessa alfa-2-agonisteja käytetään kissoilla rauhoitukseen ja kivunlievitykseen. Toivottujen vaikutusten lisäksi alfa-2-agonisteilla on myös ei-toivottuja vaikutuksia, jotka kohdistuvat mm. sydän- ja verenkiertoelimistöön sekä hengityselimistöön. Alfa-2-agonistit aiheuttavat sydämen syketiheyden laskua, johtumiskatkoksia ja minuuttitilavuuden vähentymistä sekä lisääntynyttä verenkierron vastusta. Ne alentavat ohimenevästi hengitystiheyttä. Kissojen hengitys lamaantuu merkitsevästi, kun alfa-2-agonisteja annetaan yhdessä muiden anesteettien kanssa. Alfa-2-agonistit vaikuttavat myös mm. ruuansulatuskanavan toimintaan sekä veren glukoosi- ja insuliinipitoisuuksiin. Vaikutuksia voidaan kumota spesifisillä alfa-2-antagonisteilla (esim. atipametsoli). Tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää alfa-2-agonistien kissoille aiheuttamien haittavaikutusten yleisyys ja luonne Suomessa. Kirjallisuuskatsauksen tavoitteena oli kartoittaa uusimmat tiedot alfa-2-agonistien haittavaikutuksista kissoille. Kirjallisuuskatsauksessa selvitettiin myös ketamiinin ja alfa-2-agonistien yhteisvaikutuksia sekä keuhkoödeeman yleistä patofysiologiaa ja sen yhteyttä lääkeaineisiin. Tutkimuksen aineisto koostui Lääkealan turvallisuus- ja kehittämiskeskukseen (Fimea) lähtetyistä, alfa-2-agonistien käyttöön liittyvistä, kissoja koskevista haittavaikutusilmoituksia 11 vuoden ajalta, vuosilta 2003–2013. Aineiston kriteerit täyttäviä haittavaikutusilmoituksia oli 11 vuoden aikana lähetetty yhteensä 89 kappaletta. Niistä yli puolet käsitteli hengityselimistöön kohdistuneita oireita. Kissojen ikä vaihteli 1-16 vuoden välillä ja ne painoivat 2-7 kilogrammaa. Keuhkoödeemaan viittaavista oireista kärsi 61 kissaa. Keuhkoödeemadiagnoosi määriteltiin varmana 39 kissalle ja epävarmana 22 kissalle. Käytettyjen kriteerien mukaisesti kanyylin voitiin olettaa olleen 44:lla keuhkoödeemasta kärsineellä kissalla. Näistä 19:n oireet kuitenkin alkoivat kanyloinnin yhteydessä tai välittömästi sen jälkeen. Kanyyli todennäköisesti puuttui käytettyjen kriteerien mukaan seitsemältä potilaalta. Kymmenestä tapauksesta ei voitu saatavilla olleiden tietojen perusteella päätellä kanyylin olemassaoloa. Lääkkeen annon ja oireiden alkamisen välinen aika pystyttiin arvioimaan 44 tapauksessa, ja se vaihteli yhdestä minuutista 1440 minuuttiin, mediaani oli 15 minuuttia. Keuhkoödeeman esiintyminen ei selity ainoastaan kissojen ylinesteytyksellä, koska useissa tapauksissa kissoja ei ollut kanyloitu tai oireet alkoivat kanyloinnin yhteydessä. Keuhkoödeeman esiintyvyyteen saattaa olla myös lääkeaineista riippumattomia syitä. Esimerkiksi oireettomat sydänlihassairaudet saattavat vaikuttaa keuhkoödeeman suurehkoon esiintyvyyteen. Kissoja ei tulisi jättää rauhoittumaan ilman valvontaa, sillä oireet saattavat alkaa nopeasti lääkkeen annon jälkeen. Yhdentoista vuoden ajanjaksolla haittavaikutusilmoituksia oli tehty melko vähän. Siksi on tärkeää painottaa suomalaisille eläinlääkäreille haittavaikutusten raportoinnin merkitystä. Lisäksi on olennaista, että haittavaikutusilmoitus täytetään huolellisesti.
  • Haimi, Minna (2012)
    Alfa-2-agonistien ja opioidien yhdistelmiä käytetään koirien ja kissojen rauhoittamiseen pieniä toimenpiteitä varten sekä nukutuksen esilääkityksenä. Molemmilla aineryhmillä on yksinään ja yhdessä sekä toivottuja että haitallisia vaikutuksia. Yhdistelmien vaikutusten selvittämisen tavoitteena on löytää eri aineiden sopivat annokset, joilla minimoitaisiin haittavaikutukset esimerkiksi sydän- ja verenkiertoelimistölle. Optimaalisella yhdistelmällä myös maksimoidaan toivotut hyödyt, kuten syvä ja tasainen rauhoitus sekä tehokas kivunlievitys. Alfa-2-agonistit ja opioidit potentoivat toistensa kivunlievitys- ja rauhoitusvaikutuksia. Tämän vuoksi yhdistelmiä käytettäessä voidaan käyttää pienempiä annoksia alfa-2-agonisteja ja opioideja kuin käytettäessä niitä yksinään. Pienemmistä annoksista huolimatta kivunlievitys- ja rauhoitusvaikutukset ovat joillain yhdistelmillä jopa paremmat kuin pelkän alfa-2-agonistin tai opioidin aiheuttama vaikutus. Pienempien annosten käytöstä on hyötyä haittavaikutusten vähentyessä. Alfa-2-agonistien ja opioidien yhdistelmillä on haitallisia vaikutuksia. Yhdistelmät laskevat sydämen syketiheyttä. Osa yhdistelmistä laskee syketiheyttä yhtä paljon kuin pelkät alfa-2-agonistit, osa laskee jopa enemmän. Opioidit potentoivat alfa-2-agonistin (medetomidiinin) aiheuttamaa valtimoveren hapen osapaineen laskua ja yhdistelmät nostavat valtimoveren hiilidioksidin osapainetta. Kuitenkin tutkimuksissa käytetyillä annoksilla yhdistelmien aiheuttamat hapen ja hiilidioksidin osapaineiden muutokset olivat yleensä niin vähäisiä, ettei niillä ole suurta kliinistä merkitystä. Yhdistelmät laskevat veren insuliinipitoisuutta ja aiheuttavat sen vuoksi hyperglykemiaa. Lisäksi yhdistelmät laskevat adrenaliinin ja noradrenaliinin pitoisuuksia veressä. Jotkin pelkkien alfa-2-agonistien haittavaikutuksista, kuten rytmihäiriöt, rajoittavat yhdistelmien käyttöä. Yhdistelmillä on lieviä vaikutuksia verenpaineeseen, mutta verenpaineen muutokset riippuvat siitä mitä alfa-2-agonistin ja opioidin yhdistelmää käytetään. Alfa-2-agonistien ja opioidien yhdistelmät ovat käyttökelpoisia yhdistelmiä koirien ja kissojen rauhoittamisessa ja nukutuksen esilääkityksenä. Yhdistelmillä saavutetaan etuja verrattuna pelkkien alfa-2-agonistien ja opioidien käyttöön. Yhdistelmiä ei kuitenkaan voi suositella muille kuin terveille koirille ja kissoille, erityisesti sydän- ja verenkiertoelimistön sairauksista kärsiville ei niitä kannata käyttää. Vaikutukset ovat samankaltaisia molemmilla eläinlajeilla, mutta aihetta on tutkittu enemmän koirilla kuin kissoilla. Yhteisvaikutuksista kissoilla olisi tarpeellista tehdä vielä lisää tutkimuksia.
  • Ritakari, Paula (2014)
    Alkionsiirtojen avulla on mahdollista lisätä geneettisesti arvokkaiden naaraseläinten jälkeläismäärää ja menetelmää on sovellettu onnistuneesti tuotantoeläimillä. Hevosmaailmassa alkionsiirrot ovat kuitenkin vielä melko harvinaisia. Alkionsiirtoon turvaudutaan useimmiten hedelmällisyyshoidon tapaan tilanteissa, joissa vanha tai arvokas tamma ei itse pysty viemään tiineyttä loppuun ja se tulee kysymykseen myös silloin, jos nuori tamma halutaan saada siitoskäyttöön mahdollisimman varhain tai jos tamman kilpailu-uraa ei haluta keskeyttää siitoskäytön vuoksi. Alkioiden pakastamismenetelmien kehittyminen mahdollistaisi niin ikään laajemman kansainvälisen hevoskaupan sekä geneettisen materiaalin säilömisen. Alkionsiirto on mahdollista läheisten sukulaislajien kesken, mikä mahdollistaa menetelmän käytön uhanalaisten lajien säilyttämisen edistämiseksi. Alkionsiirtoa voidaan käyttää apuna myös oriin hedelmällisyyden arvioinnissa sekä tamman lisääntymiselimistön patologian tutkimuksessa. Toistaiseksi alkionsiirtomenetelmien suosiota rajoittaa alkioiden huono saatavuus, koska tammoille soveltuvaa superovulaatiomenetelmää ei vielä ole onnistuttu kehittämään. Myös alkioiden säilytykseen liittyy useita ongelmia. Hevosen alkion erikoinen rakenne kapseleineen vaikeuttaa kylmänsuoja-aineiden kulkeutumista alkion sisälle. Varhaisemman kehitysvaiheen alkiot kestävät pakastamista suurempia alkioita paremmin, mutta alkionhuuhtelutulokset ovat heikompia silloin, kun alkioita huuhdellaan varhaisempana ajankohtana. Alkionsiirron onnistumisen kannalta on tärkeää päästä valitsemaan siirrettäväksi laadukkaita ja hyväkuntoisia alkioita. Alkioita on perinteisesti arvosteltu mikroskoopin avulla morfologisin perustein sekä erilaisilla värjäysmenetelmillä, mutta myöhemmin mukaan on tullut myös alkion DNA:n tutkimisen mahdollisuus polymeraasiketjureaktio- eli PCR-menetelmällä. Tämä lisensiaatin tutkielma on kirjallisuuskatsaus, jonka tavoitteena on selvittää lukijalle alkionsiirtoprosessin eri vaiheet sekä valottaa tekijöitä, jotka vaikuttavat alkionsiirron onnistumiseen
  • Iiskola, Marica (2008)
    Alpakat ja laamat ovat eteläamerikkalaisia kamelieläimiä. Alpakoiden ja laamojen suosio harrastus- ja seuraeläiminä on ollut kasvussa. Ensimmäiset alpakat tuotiin Suomeen vuonna 2002 ja ensimmäinen harrastuslaama vuonna 2004. Suomeen tuotiin vuosina 2002–2007 yhteensä 160 kamelieläintä. Eläimiä tuotiin pääasiassa EU-maista, mutta myös Chilestä. Elävien eläinten tuonnit muodostavat aina riskin uusien tarttuvien tautien maahantulolle. Tutkielman tavoitteena oli arvioida viranomaismääräysten riittävyys tarttuvien tautien riskien hallinnassa, ja saada käytännön ehdotus toimintatavoista kamelieläinten tuontien yhteydessä. Tutkielmassa tehtiin yleiskatsaus alpakoiden ja laamojen tarttuviiin tauteihin. Sen lisäksi selvitettiin voimassa olevat viranomaismääräykset sekä Eläintautien torjuntayhdistyksen suositukset kamelieläinten tuontien yhteydessä. Monet märehtijöiden taudinaiheuttajat voivat tarttua kamelieläimiin. Diagnostisten testien luotettavuuteen liittyy vielä paljon epävarmuustekijöitä, koska joudutaan turvautumaan naudoille kehitettyihin testeihin. Tutkielman johtopäätöksenä todettiin, että viranomaismääräykset eivät riitä monen taudin riskinhallinnassa. Suurimmat tuontiriskit arvioitiin liittyvän tuberkuloosiin, paratuberkuloosiin, BVD-tautiin, kasöösiin lymfadeniittiin ja loisiin. Eläintautien torjuntayhdistyksen ohjeistus todettiin pääsosin riittäväksi ja erittäin tarpeelliseksi.
  • Marttinen, Piia (2000)
    Tuki- ja liikuntaelinten sairaudet muodostavat huomattavan osan hevosten sairauksista. Traumaattinen artriitti on tavallisin syy nivelperäiseen ontumiseen. Akuutista nivelkalvon ja –kapselin tulehduksesta voi seurata tulehduksen välittäjäaineiden pitkittynyt tuotanto, nivelruston hajoaminen ja edelleen degeneratiivinen nivelsairaus.Viime vuosina on tutkittu useita mahdollisia osteoartriitin kehittymiseen johtavia reittejä. Erityisesti on selvitetty matriksin metalloproteinaasien osuutta erilaisissa tulehduksellisissa tiloissa. Matriksin metalloproteinaasit (MMP) ovat ryhmä sinkistä riippuvaisia, proteolyyttisiä entsyymejä, jotka ovat olennaisesti mukana fysiologisessa ruston soluväliaineen metaboliassa. Tulehduksellisissa tiloissa entsyymien toimintaa säätelevät mekanismit saattavat kuitenkin pettää ja gelatinaasi-MMP:en (MMP-2 ja –9) aktivoitumista pidetäänkin nykyään keskeisenä tekijänä nivelsairauksien patogeneesissa.Tässä tutkimuksessa selvitettiin MMP-2 ja –9 suhteellisia aktiivisuuksia amfoterisiini B:llä indusoidussa kokeellisessa niveltulehdusmallissa. Gelatiinizymografia on elektroforeesiajoon polyakryyliamidigeelissä perustuva entsyymien tutkimiseen soveltuva menetelmä, joka erottelee entsyymit toisistaan molekyylipainon perusteella. Gelatiinizymografiaa ja tietokoneavusteista kuva-analyysiä käyttäen määritettiin 22 hevosen nivelnestenäytteistä ennen ja jälkeen artriitin induktion MMP-2 ja –9:n suhteelliset aktiivisuudet. Artriitin induktio aiheutti sekä entsyymien tsymogeenimuodon että aktiivisen muodon tilastollisesti merkitsevän pitoisuuksien nousun.MMP-2 ja –9 ovat varmasti tulevaisuudessa farmakologisten hoitokokeilujen kohteina artriitissa, koska nykyisin käytössä olevilla intra-artikulaarisesti annosteltavilla lääkkeillä ei tutkimusten mukaan tuntuisi olevan merkittävää vaikutusta näiden entsyymien toimintaan. Humaanilääketieteessä kehitetyt valmisteet saattavat tulla aikanaan käytettäväksi myös hevosen nivelsairaudessa.
  • Laine, Anu; Takanen, Satu (1995)
    Amoksisilliini on aminopenisilllini, joka tehoaa useisiin grampositiivisiin ja negatiivisiin bakteereihin. Se hajoaa beetalaktamaasin vaikutuksesta, mutta yhdistettynä klavulaanihapon kanssa saadaan tehoa myös beta-laktamaasia tuottaviin bakteereihin. Amoksisilliini-klavulaanihappoyhdistelmä (SynuloxR, SmithKline Beecham, Iso-Britannia) on Suomessa rekisteröity pieneläimille, mutta maailmalla sitä käytetään myös tuotantoeläimille. Syventävien opintojemme tarkoituksena oli tutkia amoksisilliini-klavulaanihapon farmakokinetiikkaa sekä terveellä että endotoksiinimastiittia sairastavalla psylehmällä. Samalla tutkittiin myös SynuloxR-valmisteen lihasärsytystä. Lisäksi tutkittiin Staphylococcus aureus -bakteerin aiheuttaman mastiitin paranemista kliinisessä hoitokokeessa. Kirjallisuuskatsauksessa on esitetty tutkimustuloksia aminopenisilliinien ja muiden penisilliinien farmakokinetiikasta lypsylehmillä. Tutkimus suoritettiin cross-over-periaatteella kahtena eri osakokeena Hautjärven koetilalla kuudella lypsylehmällä. Endotoksiini-osakokeessa lehmille injisoitiin neljän tunnin kuluttua endotoksiinin annosta SynuloxR-valmistetta lihaksensisäisesti annoksella 8,75 mg/kg. Maito- ja verinäytteitä otettiin 2, 4, 8, 16 ja 32 minuutin sekä 1, 2, 4, 8, 12 ja 24 tunnin kuluttua injektion jälkeen lääkeaineiden määritystä varten. Maito- ja seeruminäytteistä analysoitiin amoksisilliinipitoisuudet mikrobiologisella menetelmällä. Hoitokokeessa tutkittiin amoksisilllini-klavulaanihappo- yhdistelmän tehoa naudan kliinisen mastiitin hoidossa lypsykauden aikana, kun taudinaiheuttajana oli S-laktamaasipositiivinen S. aureus. Farmakokneettisessä kokeessa saatiin amoksisilliinin maksimipitoisuudeksi seerumissa 1,7 mikrog/ml. Maidossa pitoisuudet olivat hyvin alhaisia (0,04-0,23 mikrog/ml). Lehmien väliset erot farmakokinetiikassa olivat suuret. Tilastollisella testauksella ei saatu merkitseviä eroja kontrolli- ja endotoksiinimastiitti-osakokeiden välille. Hoitokokeessa SynuloxR-valmisteilla hoidettujen lehmien bakteriologinen paranemistulos oli huono. Tutkimusten perusteella voidaan todeta, ettei amoksisilliini-klavulaanihappo- yhdistelmä lihaksensisäiseliä annostelulla sovi naudan utaretulehduksen hoitoon.
  • Karkku, Pauliina (1991)
    Tutkimuksessa käytettiin suomenhevosorivarsoja ( 16 kpl ), jotka olivat syntyneet touko-kesäkuussa -86. Varsat jaettiin 12-17 kk:n iässä kolmeen ryhmään: ryhmä 1=kontrollit, ryhmä 2= annos 100 mg jaryhmä 3= annos 500 mg. Lauraboliniaa kolmen viikon välein lihaksensisäisesti, yhteensä 12 hoitokertaa. Steroidikuurin aikana kivesten kokonaisleveys ( TSW ) mitattiin injektiokertojen yhteydessä. Lääkityksen loputtua kivekset mitattiin kolmesti vuodessa. Spermaa kerättiin keväällä -88, syksyllä -88 ja keväällä -89. Näytteistä mitattiin kokonaistilavuus, geelin ja geelivapaan siemennesteen tilavuudet, tiheys ja progressiivinen motiliteetti. Lisäksi määritettiin elävien/kuolleiden siittiöiden suhde ja tehtiin morfologinen tutkimus. Tutkimuksessa todettiin suuren Laurabolin-annoksen hidastavan kivesten kasvua ja vähentävän huomattavasti spermantuotantoa. Muutokset olivat kuitenkin reversiibeleitä, sillä kivesten koko ja spermantuotantokyky palautuivat kontrolliryhmää vastaavalle tasolle 4-12 kk:n kuluessa injektioiden lopettamisesta. Terapeuttisellaanabolisella steroidiannoksella ei ollut haitallista vaikutusta kivesten kehittymiseen ja spermantuotantokykyyn.
  • Heinäsuo, Aila (1992)
    Tutkielmassa tarkastellaan anaerobi-aerobi-mastiitin (kesämastiitin) bakteriologiaa, patogeneesiä ja terapiaa. Työ jakaantuu kirjallisuuskatsaukseen ja tutkimusosaan. Tutkimusosassa vertailtiin penisilliini- ja penisilliini + tinidatsoli-hoitojen tehoa kesämastiittiin kokeellisten infektioiden avulla. Tutkimuksen toisena tarkoituksena oli seurata taudin kehittymistä ja akuuttia tulehdusreaktiota . Koe-eläimenä oli kymmenen hiehoa, joiden oletettiin poikivan 1-2 kk kuluttua. Eläinten takaneljännekset infektoitiin kesämastiitista eristetyillä bakteerikannoilla (Actinomyces pyogenes, Fusobacterium necrophorum ja Peptostreptococcus indolicus). Eläinten tilaa seurattiin kliinisesti sekä veri-ja eritenäyttein. Hoito aloitettiin 24-32 tunnin kuluttua infektoinnista.Joka toinen eläin sai rutiinihoidon (prokaiinipenisilliini), joka toinen koehoidon (tinidatsoli + K- tai prokaiinipenisilliini). Kaikki eläimet sairastuivat melko vakavasti. NAGaasit vaihtelivat akuutissa vaiheessa 211 ja 698 yksikön välillä. Totaalileukosyyttien keskiarvo kohosi lievästi. Bakteremiaa ei esiintynyt yhdelläkään eläimellä. Penisilliini-ryhmä eliminoi paremmin A.pyogenes-bakteerin utareestaan. F.necrophorum ja P. indolicus sen sijaan poistuivat nopeammin koeryhmän, eli sekä penisilliiniä- että tinidatsolia saaneiden utareesta. Täysin parantuneeksi voitiin katsoa neljä hiehoa. Kaksi näistä oli saanut koe- ja kaksi kontrollihoidon. Tärkein paranemiseen vaikuttanut tekijä tässä tutkimuksessa vaikutti olevan koe-eläinten yksilöllinen vaste aiheutettuun tulehdukseen.
  • Holopainen, Elina (2005)
    Anestesian aiheuttama verenpaineen lasku heikentää verenkiertoa munuaisissa ja aiheuttaa niissä hapenpuutetta, mikä altistaa munuaisvaurioille. Leikattavat hevoset saavat myös kipulääkkeitä, jotka altistavat munuaisvaurion syntymiselle. Tutkimuksen tarkoituksena on vertailla anestesian mahdollisesti aiheuttamaa munuais- ja maksatoksisuutta kliinisesti terveiden, kastroitavien hevosten ja ähkyn vuoksi leikattavien, mahdollisesti endotokseemisten hevosten välillä. Työssä verrattiin anestesian aiheuttamia muutoksia virtsasta ja seerumista määritettävissä parametreissä näiden kahden ryhmän välillä. Tarkoituksena oli selvittää onko anestesia mahdollisesti suurempi riski sairaille ja mahdollisesti endotokseemisille hevosille laukaisemaan akuutin munuaisvaurion syntymisen sekä selvittää mitkä entsyymiaktiivisuudet olisivat mahdollisesti käyttökelpoisia jatkotutkimuksissa mittaamaan hevosilla anestesian munuaisvaikutuksia. Aineistona käytettiin Yliopistolliseen hevossairaalaan leikattavaksi tulleita hevospotilaita. Jokaiselta hevoselta otettiin virtsa- ja verinäytteet ennen anestesiaa sekä tunnin välein anestesian aikana. Virtsanäytteistä määritettiin kreatiniini, proteiini, AFOS ja GGT. Seerumista määritettiin edellä mainittujen lisäksi urea, albumiini, SDH ja ASAT. Tutkimuksessa saatiin tilastollisesti merkitsevä ero näiden kahden ryhmän välille vain seerumin kreatiniinipitoisuudessa, joka ähkyn vuoksi leikatuilla hevosilla oli korkeampi. Ähkyä sairastavat hevoset ovat usein dehydroituneita, mikä johtaa munuaisten verenkierron heikentymiseen ja tätä kautta kreatiniinin heikentyneeseen poistumiseen elimistöstä. Vertailtaessa eri parametreja ryhmien sisällä toisiinsa havaittiin tilastollisesti merkitsevä entsyymiaktiivisuuden nousu kastroitavien hevosten virtsan GGT/kreatiniini –suhteessa anestesian aikana. Tutkimuksemme ei pystynyt osoittamaan anestesian olevan suurempi riski ähkyn vuoksi leikattaville, mahdollisesti endotoksemiasta kärsiville hevosille munuais- tai maksavaurioiden syntymisen suhteen. Otoskoon pienuuden huomioon ottaen ei varmoja johtopäätöksiä ilman jatkotutkimuksia kuitenkaan voida tehdä.
  • Kastevaara, Tuulia (2005)
    Dehydraation ja endotoksemian tiedetään huonontavan kudosperfuusiota ja anestesian aikana munuaisten verenkierto heikentyy entisestään. Huonontunut munuaisperfuusio yhdessä anesteettien mahdollisesti toksisten metaboliittien kanssa voi johtaa munuaisvaurioihin, hevosella tavallisimmin akuuttiin tubulusnekroosiin. Munuaisvaurioiden toteamiseksi on useita erilaisia menetelmiä. Tutkimuksen tavoitteena oli löytää menetelmiä, joilla hevosten munuaisvaurioita olisi mahdollista todeta mahdollisimman aikaisessa vaiheessa jo ennen kuin peruuttamattomia vaurioita on tullut. Lisäksi haluttiin selvittää miten eri parametrit korreloivat keskenään. Koeaineistoksi kerättiin virtsa- ja verinäytteitä 12 hevoselta, jotka nukutettiin ähkyleikkausta tai ruunausta varten Yliopistollisessa eläinsairaalassa. Näytteitä otettiin sekä ennen leikkausta että leikkauksen jälkeen. Virtsanäytteistä määritettiin kreatiniini, proteiini, alkalinen fosfataasi (AFOS) ja gammaglutamyylitransferaasi (GGT). Seerumista määritettiin edellisten lisäksi urea, albumiini, sorbitolidehydrogenaasi (SDH) sekä aspartaattiaminotransferaasi (ASAT). Tutkituista virtsan entsyymeistä GGT ja AFOS vapautuvat molemmat proksimaalisen tubuluksen epiteelisoluista. Näiden entsyymien välille ei saatu minkäänlaista korrelaatiota kummassakaan näytteessä. Tutkimuksessamme oli virtsan GGT-aktiivisuus suhteessa virtsan kreatiniinipitoisuuteen kohonnut leikkauksen aikana 11:llä hevosella 12:sta. AFOS-aktiivisuus sen sijaan oli puolella hevosista kohonnut, puolella laskenut. Ilmeisesti AFOS ei vapaudu munuaisvaurioiden yhteydessä virtsaan yhtä herkästi kuin GGT. Tämä tukee sitä kirjallisuuden käsitystä, että GGT on hyvin herkkä munuaisvaurion mittari hevosella.
  • Lähteinen, Paula (2012)
    Vasikkaripuli on nautojen yleisin sairaus neonataalikaudella. Perinteisesti vasikkaripulia on hoidettu mm. nesteyttämällä vasikkaa joko suun kautta tai huonompikuntoista potilasta eläinlääkärin toimesta, ja varmuuden vuoksi eläinlääkäri on laittanut vasikan antibioottikuurille. Sen hyödystä ei kuitenkaan ole selkeää konsensusta, ja tämän työn tarkoituksena on kerätä yhteen tieto, joka maailmalla alle kolmen viikon ikäisten vasikoiden ripulin antibioottihoidosta on olemassa. Vasikkaripuli on vanha sairaus, jota koskeva perustutkimus on pääasiassa vuosikymmeniä vanhaa. Suomen erityinen tautitilanne, jossa esimerkiksi salmonella on erittäin harvinainen tuotantoeläimillä, vaikeuttaa kansainvälisen kirjallisuuden soveltamista suomalaiseen ympäristöön. Myös erilaiset perinteet antibioottien käytössä ja osin sen seurauksena muokkautuneet patogeenien antibioottiresistenssitilanteet hankaloittavat kirjallisuudessa mainittujen antibioottisuositusten käyttämistä sellaisenaan. Suomessa tavallisimmin vasikkaripulin hoitoon käytetty trimetopriimi-sulfonamidi mainitaan myös kansainvälisessä kirjallisuudessa ensisijaisten hoitojen joukossa. Meillä ei sen sijaan ole totuttu käyttämään amoksisilliinia tai amoksisilliini-klavulaanihappoa nautojen hoidossa lainkaan, mutta ne nousevat esiin hoitosuosituksissa. Erilaisten lääkityssäännösten vuoksi suomalaisissa ohjeissa toissijainen valinta, fluorokinolonit, on maailmalla se viimeinen vaihtoehto. Suomessa ei taas juurikaan käytetä kolmannen tai neljännen polven kefalosporiineja, jotka ovat toisissa maissa kovassa käytössä. Tässä työssä pyrittiin myös etsimään kirjallisuudesta tietoa pohjoismaisesta erikoisuudesta, dihydrostreptomysiinistä, mutta suun kautta annettuna siitä ei löytynyt yhtään tieteellistä artikkelia. Myöskään tämän vanhan lääkkeen käyttöönottotutkimuksia ei löytynyt. Vasikkaripuli ei vaadi läheskään aina antibioottihoitoa, vaan nesteterapia on ensimmäinen ja tärkein hoitomuoto olosuhdekorjauksen ohella. Antibiootteja käytetään vain huonokuntoisille potilaille, joilla on ripulin lisäksi yleisoireita, esimerkiksi alentunut imurefleksi, yli 6% dehydraatio, kuume, apaattisuus tai heikkous, tai sen ulosteissa on limaa. Huolehtimalla, että vasikka saa riittävästi vasta-aineita ternimaidosta, vältetään suuri osa ripuleista kokonaan. Antibioottien käyttö vasikkaripulin hoidossa on yleistä, mutta kasvava huoli lääkejäämistä lihassa ja antibioottiresistenssin kehittymisestä on ohjannut ajatuksia probioottien suuntaan. Niistä tehtyjä tutkimuksia ei eläinlääketieteellisestä kirjallisuudesta vielä juuri löydy, mutta ne ovat mielenkiintoinen lisätutkimuksen kohde tuleville vuosille.