Eläinlääketieteellinen tiedekunta

 

Recent Submissions

  • Lehtonen, Juha-Heikki (2015)
    Toxoplasma gondii on solunsisäinen alkueläin, jota esiintyy käytännössä kaikkialla maailmassa. Toksoplasman pääisäntinä toimivat kissaeläimet ja väli-isäntinään se voi hyödyntää lähes kaikkia tasalämpöisiä eläimiä. Se kykenee käyttämään parateenisina isäntinä myös vaihtolämpöisiä eläimiä kuten nilviäisiä. Parateenista isäntää loinen ei varsinaisesti infektoi eikä se lisäänny parateenisen isännänelimistössä, mutta tällainen isäntä voi edesauttaa loisen leviämistä. Pääisännissä muodostuu loisen suvullisen lisääntymisen johdosta ookystia, jotka leviävät runsaissa määrin ulosteen mukana ympäristöön. Sekä pää- että väli-isännissä loinen voi muodostaa kudoskystia, joiden kautta se voi levitä eteenpäin isännän tullessa syödyksi. Toxoplasma gondii on zoonoottinen loinen, ja se voi aiheuttaa vakaviakin seurauksia erityisesti raskaana oleville naisille sekä ihmisille, joiden immuunipuolustus on heikentynyt. Ihmisille tartuntalähteenä voivat toimia muiden muassa kotikissat sekä riittämättömästi kypsennetty liha. Ilveksiä havaitaan nykyisin ihmisasutuksen läheisyydessä, joten loisen on mahdollista levitä myös kotikissojen ja luonnonvaraisten eläinten välillä. Niin ikään metsästettyjen ilvesten käsittely voi altistaa ihmisen loistartunnalle. Lisensiaatin tutkielma koostuu kirjallisuuskatsauksesta sekä kokeellisesta osuudesta. Kirjallisuuskatsaus käsittelee Toxoplasma gondii -alkueläintä, ilvestä (Lynx lynx) sen pääisäntänä sekä diagnostiikassa yleisimmin käytettyjä menetelmiä. Kokeellisessa osuudessa hyödynnettiin nested-PCR-menetelmää, jolla voidaan havaita T. gondii:n perimän esiintyminen näytteessä. Näytteinä tutkimuksessa oli 21 Suomessa metsästetyn ilveksen sydäntä. Kyseiset ilvekset oli aiemmin todettu serologisin menetelmin positiivisiksi T. gondii:n osalta. Käytetyllä nested-PCR-menetelmällä ei tässä tutkimuksessa havaittu toksoplasman perimää yhdenkään ilveksen sydänlihaksessa. Loinen voi muodostaa kudoskystia useisiin kudoksiin, joten pelkän sydämen tutkimisella ei todennäköisesti saada oikeaa kuvaa kudoskystien esiintymisestä yksilössä. , ilves, Lynx lynx, toksoplasma, toksoplasmoosi, zoonoosi, kudoskysta, alkueläin, PCR, pääisäntä, nested-PCR
  • Vepsäläinen, Kaisa (2014)
    Kirjallisuuskatsauksessa käsitellään ihmisten itsehoitokipulääkkeiden ibuprofeenin, ketoprofeenin, asetyylisalisyylihapon ja parasetamolin käyttöä ja haittavaikutuksia koirilla. Yleisimmät tulehduskipulääkkeiden aiheuttamat haittavaikutukset koirilla ovat ruoansulatuskanavan ärsytys ja limakalvovauriot. Tulehduskipulääkkeet ja parasetamoli voivat myös heikentää munuaisten verenvirtausta, mutta terveillä koirilla ja oikein annosteltuna vaikutukset ovat yleensä vähäisiä ja palautuvia. Tulehduskipulääkkeet voivan myös vaikuttaa veren hyytymiseen, mutta tällä ei ole yleensä suurta kliinistä merkitystä. Parasetamoli aiheuttaa koirilla yleisimmin naaman ja tassujen turvotusta, methemoglobinemiaa ja maksavaurioita. Jo terapeuttisina pidetyt annokset ihmisten itsehoitokipulääkkeitä voivat aiheuttaa haittavaikutuksia koirilla. Tutkimusosion tarkoituksena oli selvittää farmasistien käsitystä ihmisten itsehoitokipulääkkeiden käytöstä koirilla ja kissoilla. Tutkimuksen aihe on tärkeä, koska ihmisten itsehoitokipulääkkeet voivat aiheuttaa vakaviakin haittavaikutuksia eläimillä. Työn hypoteesina oli, että koiran- ja kissanomistajat käyttävät toisinaan lemmikeilleen ihmisten itsehoitokipulääkkeitä. Tutkimus suoritettiin kyselytutkimuksena verkkolomakkeella Suomen pääapteekkeihin. Tuloksia analysoitiin SPSS-ohjelmalla. Vastauksia saatiin 313 ja vastausprosentti oli 51,7 %. Farmasistien mukaan ihmisten itsehoitokipulääkkeitä käytetään koirilla ja kissoilla harvoin, mutta tulosten perusteella voidaan arvioida, että apteekeista myydään ihmisten itsehoitokipulääkkeitä jopa n. 2000–4000 kertaa vuodessa tietäen, että lääkkeet tulevat koiralle tai kissalle. Vain osa ihmisten itsehoitokipulääkkeiden käytöstä eläimille tulee farmasistien tietoon ja luultavasti todellinen määrä on paljon suurempi. Kyselytutkimuksen mukaan ketoprofeeni on yleisin koirille ja kissoille käytetty ihmisten itsehoitokipulääke. Ihmisten itsehoitokipulääkkeiden myynti koirille ja kissoille on yleisempää pohjoisessa kuin eteläisessä Suomessa. Maa- ja metsätalousministeriön asetuksen 6/EEO/2008 mukaan eläimille on ensisijaisesti käytettävä kyseiselle eläinlajille hyväksyttyä lääkevalmistetta ja vain eläinlääkäri saa tehdä päätöksen eläimen lääkitsemisestä muille eläinlajeille tai ihmisille rekisteröidyllä valmisteella. Suomessa käytetään kohtalaisen paljon ihmisten itsehoitokipulääkkeitä koirille ja kissoille. Määrää olisi hyvä saada vähennettyä ja tässä tärkeässä osassa on farmasistien, eläinlääkäreiden ja omistajien valistaminen.
  • Luoto, Kirsti (2014)
    Kissan injektiosarkooma, yleisimmin fibrosarkooma, on suhteellisen uusi ja harvinainen kasvainsairaus. Injektiosarkooman esiintyvyyden arvioidaan vaihtelevan välillä 0,32-3,6 : 10 000 jokaista rokotettu kissaa kohti. Patologi MJ Hendrick alkoi kiinnittää vuonna 1991 Yhdysvaltojen Pennsylvaniassa huomiota kissoilla tyypillisten rokotuskohtien alueella todettuihin sarkoomiin. Myöhemmin injektiosarkoomien määrän todella todettiin kasvaneen Pennsylvaniassa ja sen epäiltiin liittyvän lainsäädännön muutokseen joka teki kissojen rokottamisen rabiesta vastaan pakolliseksi. Aluksi injektiosarkoomien epäiltiin johtuvan rokotteiden sisältämästä alumiinista jota löydettiin injektiosarkoomista histologisissa tutkimuksissa. Myöhemmät tutkimukset ovat kuitenkin osoittaneet että yksittäistä aiheuttajaa ei ole voitu nimetä. Injektiosarkooman käsite on myös laajentunut lisätutkimusten ansiosta, sillä muidenkin injektioiden on todettu voivan aiheuttaa injektiosarkoomaa, ei pelkästään rokotteiden. Yhteistä injektiosarkoomille on tulehdusreaktio pistokohdassa. Nykyään uskotaankin tulehdusreaktion aiheuttavan tuumorigeneesiä pistokohdassa. Tuumorigeneesin tarkkaa patogeneesiä ei vieläkään tiedetä ja aihetta tutkitaan edelleen. Sairastuneet kissat ovat tyypillisesti keski-ikäisiä. Riskiryhmiä sukupuolen, rodun tai maantieteellisen sijainnin suhteen ei ole voitu osoittaa. Koska injektiosarkoomat ovat tyypiltään invasiivisia ja ennuste elinajan odote injektiosarkoomaan sairastuneelle kissalle on enimmillään muutama vuosi hoidettunakin, on omistajan ja eläinlääkäreiden ohjeistaminen hyvin tärkeää jotta sairastunut eläin pääsee nopeasti hoitoon. Yhdysvalloissa perustettu The Vaccine-Associated Feline Sarcoma Task Force on tehnyt merkittävää työtä injektiosarkooman tutkimuksen ja tiedon keräämisen eteen. Järjestö on mm. tehnyt uudet rokotussuositukset joissa ohjeistetaan mihin kohtaan tietyt rokotukset tulee antaa. Esimerkiksi niskaan ei suositella enää laitettavan mitään rokotteita. Ohjeistuksen tavoitteena on saada kerättyä enemmän tietoa eri rokotteiden aiheuttamista reaktioista. Toinen tavoite on mahdollisen muodostuvan injektiosarkooman helpompi poistaminen (niska vs. raaja). Injektiosarkooman hoidossa tehokkaimmaksi menetelmäksi on osoittautunut suurin marginaalein tehtävä kirurginen poisto. Kirurgian yhdistäminen sädehoitoon on parantanut hoitotulosta entisestään. Kemoterapiaakin on käytetty hoidossa mutta sen rooli on hoidon kannalta epäselvä, sillä se ei pysty parantamaan yksinään eläintä mutta yhdistettynä muihin hoitoihin sillä on saatu positiivisia tuloksia. Suomessa injektiosarkoomien hoidossa ainoat vaihtoehdot ovat valitettavasti vain kirurgia ja kemoterapia. Tutkimustyö injektiosarkooman kohdalla jatkuu edelleen ja uusia keinoja minimoida sairastumisen riski etsitään.
  • Talvitie, Salla (2014)
    Bakteerit voivat kasvaa plantonisesti eli vapaana nesteessä tai ne voivat kasvaa kiinnittyneenä elolliseen tai elottomaan alustaan. Alustassaan kasvavia mikrobiyhteisöjä kutsutaan biofilmeiksi. Yli 99,9 % bakteereista kasvaa biofilmeissä. Biofilmi muodostuu mikrobeista, joita voi olla yhtä tai useampaa lajia. Bakteerit tuottavat ympärilleen soluväliainetta, joka koostuu erilaisista ekstrasellulaarisista polymeerisistä materiaaleista (EPS) kuten polysakkarideista, proteiineista ja DNA:sta. Biofilmit ovat huomattava ongelma ihmis- ja eläinlääketieteessä, sillä ne ovat osallisena noin 80 %:ssa kaikista ihmisten mikrobiologisissa infektioissa. Biofilmeissä kasvavat bakteerit ovat 10–1000 kertaa resistentimpiä kuin planktoniset bakteerit. Biofilmien resistenssimekanismeja ovat muun muassa heterogeenisyys (monimuotoisuus), lisääntynyt mutaationopeus, antimikrobisia aineita ulospumppaavat pumput ja hidas kasvunopeus. Biofilmit on yhdistetty moniin vaikeasti parannettaviin infektioihin. Eläimillä ne ovat osallisina muun muassa haava- ja vierasesineinfektioiden, osteomyeliitin (luuydintulehdus), utaretulehduksen, keuhkotulehdusten ja monien muiden sairauksien taudinaiheutuksessa. Biofilmien diagnosointi on haastavaa, sillä perinteisillä osoitus- ja hoitomenetelmillä ei saavuteta hyviä tuloksia. Biofilmien diagnosointiin voidaan käyttää mikroskopointia, erilaisia värjäyksiä, viljelymenetelmiä ja DNA-pohjaisia menetelmiä. Näissä kaikissa on omat hyvät ja huonot puolensa. Biofilmien hoito on vaikeaa. Sen vuoksi on tärkeää kyetä ehkäisemään niiden muodostumista. Tärkein keino niiden ehkäisyssä on käyttää hoitotoimenpiteissä aseptisia menetelmiä, jolloin bakteerit eivät pääse kolonisoitumaan. Joskus voidaan käyttää antibiootteja biofilmien muodostuksen ehkäisyyn, sillä planktoniset bakteerit ovat herkkiä antibiooteille toisin kuin biofilmissä kasvavat bakteerit. Antibioottien ehkäisevä käyttö voi kuitenkin suosia resistenttien bakteerikantojen kehittymistä. Vierasesineinfektioiden ehkäisyssä voidaan käyttää erilaisilla antimikrobisilla aineilla päällystettyjä vierasesineitä. Antibiootit eivät ole tehokas keino hoitaa biofilmejä. Niiden hoitoon voidaan käyttää mekaanista poistoa, lääkehunajaa tai erilaisia fysikaalisia menetelmiä kuten ultraääntä
  • Hänninen, Oona (2014)
    Kissan normaalin sarveiskalvon ja kahden sarveiskalvon sekvesterin rakennetta kartoitettiin valo- ja läpäisyelektronimikroskopian avulla. Uudempaa tekniikkaa, näytepinnan automatisoitua pyyhkäisyelektronimikroskooppista sarjakuvantamista hyödynnettiin kissan sarveiskalvon levyepiteelisolun ja sarveiskalvon pinnan kolmiulotteiseen mallintamiseen. Kissan sarveiskalvosekvesterit ovat rajattuja, pigmentoituja kuoliokappaleita sarveiskalvon stroomassa. Aikaisemmista tutkimuksista huolimatta sekvesterin etiologiaa, patogeneesiä tai pigmentin aiheuttajaa ei ole pystytty selvittämään. Läpäisyelektronimikroskooppiset tutkimukset eivät ole riittäneet pigmentin tunnistamiseen tai strooman solujen, keratosyyttien, roolin selvittämiseen sekvesterin taudinkuvassa. Sekvestereitä ei ole aikaisemmin tutkittu kolmiulotteisilla elektronimikroskooppisilla kuvantamismenetelmillä, joten tässä tutkimuksessa aloitettiin työ kehittämällä sopiva näytteenvalmistusmenetelmä sarveiskalvon tutkimiseksi. Kontrollinäytteen valo- ja elektronimikroskooppisten tutkimusten tulokset vastasivat nykykäsitystä kissan sarveiskalvon normaalianatomiasta. Strooman kollageenisälekerrokset olivat säännöllisiä, ja normaalit keratosyytit sisälsivät runsaasti karkeaa solulimakalvostoa, mikä liittyy kollageenisäikeiden tuottamiseen. Lievästä sekvesterinäyteestä löytyi liuskoittuneita kollageenisäleitä ja apoptoottisia tai nekroottisia keratosyyttejä. Pahalaatuisessa sekvesterinäytteessä havaittiin strooman normaalin kaltainen säännöllinen rakenne, ehjiä keratosyyttejä, ja runsas määrä elektroneja läpäiseviä profiileja, joita ei havaittu muissa näytteissä. Näissä rakenteissa on voinut olla pigmenttirakkuloita, jotka ovat huuhtoutuneet näytteenvalmistuksessa pois. Kissan sarveiskalvon epiteelisolujen kolmiulotteinen analyysi osoitti pieniä sormimaisia ulokkeita joilla vierekkäiset solut kiinnittyvät toisiinsa. Epiteelisolun tuma oli kiekkomainen, siillä oli litteä pinta ja ulospäin kaareva pohja. Kolme erilaista pinnallisen levyepiteelisolun pintarakennemallia tunnistettiin: sormimaisia rakenteita, labyrinttimainen verkosto poimuja ja näiden yhdistelmä. Tutkimuksessa onnistuttiin kehittämään sopiva menetelmä sarveiskalvonäytteen valmistamiseksi kolmiulotteista sarjakuvantamista varten. Tutkimusta voidaan jatkaa sarveiskalvon strooman ja keratosyyttien kuvantamiseksi. Lisänäytteet mahdollistaisivat kissan normaalin sarveiskalvon ja sekvesterin keratosyyttien vertailun. Erot keratosyyttien rakenteessa osoittaisivat, että soluilla voi olla osuus sarveiskalvon sekvestereiden muodostumisessa. Avainsanat
  • Syrjänen, Emmi (2014)
    AbstractEpilepsia on yksi yleisimpiä kohtauksia aiheuttavista kroonisista neurologisista sairauksista, johon eläinlääkärit törmäävät työssään. Epilepsian perinnöllisyyttä on tutkittu usealla eri koirarodulla, ja tähän mennessä on löydetty kymmenen rodun epilepsian aiheuttajageenit. Whippetien idiopaattisesta epilepsiasta ei löydy tieteellisiä julkaisuja, mutta rodun yksilöitä on ollut mukana yksittäisissä epilepsiatutkimuksissa. Kirjallisuuskatsauksessa käsitellään koirien epilepsiaa yleisesti, epilepsian perinnöllistä taustaa koirilla ja ihmisillä, perinnöllisten sairauksien geenitutkimusta sekä whippetiä rotuna ja lyhyesti myös rodun perinnöllisiä sairauksia. Kokeellinen osuus koostuu kolmesta erilaisesta osa-alueesta: kyselytutkimus, sukupuun arviointi sekä ehdokasgeenitutkimus. Kyselytutkimuksen avulla määritettiin 31 whippetin idiopaattisen epilepsian kohtauskuva. 77 % whippetien kohtauksista määriteltiin yleistyneiksi ja 23 % paikallisiksi epilepsiakohtauksiksi. Epilepsiaa sairastavissa whippeteissä esiintyi huomattavasti enemmän uroksia (65 %) kuin narttuja (25 %). Kohtausten keskimääräinen alkamisikä oli 3,2 vuotta, ja 32 % whippeteistä oli epilepsian pitkäaikaislääkityksellä. Yhdeksi mahdolliseksi whippetien idiopaattisen epilepsian periytymismalliksi arvioitiin sukupuun perusteella X-kromosomaalinen väistyvä periytyminen. Ehdokasgeenitutkimuksessa tutkittiin ihmisillä tunnetun X-kromosomaalisen epilepsiageenin SLC6A8:n assosiaatiota whippetien epilepsiaan. Tutkimukseen valittiin 24 epilepsiaa sairastavaa whippetiä ja näille 24 tervettä verrokkia. Assosiaatiota tutkittiin yhden emäsparin vaihteluiden (SNP) avulla. Assosiaatiota whippetien epilepsialla ja tutkituilla yhden emäsparin vaihteluilla ei havaittu. SLC6A8-geenin assosiaation tutkimiseksi seuraava mahdollinen tutkimus olisi koko SLC6A8-geenin sekvensointi. Whippetien epilepsian periytyminen voi mahdollisesti olla myös monitekijäistä, kuten monella muulla rodulla on todettu. Koska whippetien kohtaukset jakautuivat selkeästi kahteen eri kategoriaan, on sekin mahdollista, että epilepsian taustalla olisi kaksi geneettisesti täysin erilaista tautia. Whippetien idiopaattista epilepsiaa aiheuttavan geenin tai geenien löytämiseksi vaaditaan vielä lisätutkimuksia, esimerkiksi koko perimänlaajuista kartoitusta.
  • Aalto-Araneda, Mariella (2014)
    Luonnonlohikantojen säilyminen ja kalastus ovat riippuvaisia vesiviljelyssä kasvatettujen kalanpoikasten istuttamisesta luonnonvesistöihin. Nykymenetelmillä istustustulokset ovat kuitenkin olleet heikkoja: viljeltyjen kalanpoikasten kuolleisuus luonnossa on suurempaa kuin villipoikasten. Kalat eivät opi vesiviljelyn staattisessa ympäristössä luonnossa tarvittavia selviytymiskeinoja. Myös geneettinen monimuotoisuus ja populaation valmius sopeutua luonnonoloihin heikkenee laitoksissa. Istukaskalojen laatua on pyritty parantamaan kehittämällä luontoa mukailevia, virikkeellisiä laitoskasvatusympäristöjä. Vaihtelevan kasvatusympäristön ja luonnonemotaustan on esitetty myös edistävän lohikalojen kasvatusaikaista terveyttä. Kasvatusolosuhteet ja niiden aiheuttama valintapaine muokkaavat kalan ja taudinaiheuttajan ominaisuuksia, mm. vastustuskykyä ja virulenssia, jotka määrittävät, millainen isäntä-patogeeni -vuorovaikutuksesta muodostuu. Loiset ja muut taudinaiheuttajat lisäävät tuotantokustannuksia ja -tappioita vesiviljelyssä, joten tehokkaita tautitorjuntamenetelmiä kehitetään jatkuvasti. Merkittäviä patogeeneja istukaskasvatuksessa ovat mm. Ichthyophthirius multifiliis -loinen (Ich) ja Flavobacterium columnare -bakteeri. Tutkielmassa tarkasteltiin, kuinka kasvatusympäristö ja kalakantojen laitostuminen vaikuttavat tarttuvien tautien esiintymiseen ja kasvatusaikaiseen kuolleisuuteen lohen istukaskasvatuksessa. Kokeellisessa osassa selvitettiin kuolleisuuden, loisprevalenssien ja loisinnan intensiteetin eroja tavanomaisen ja virikkeellisen kasvatusmenetelmän sekä villi- ja laitosemotaustaisten kalojen välillä. Hypoteesina oli, että loisinfestaatio ja kokonaiskuolleisuus ovat vähäisempiä luonnon- kuin laitosemojen poikasilla, ja vastaavasti virikkeellisessä kuin tavanomaisessa kasvatusmenetelmässä. Tutkimus toteutettiin kalantutkimusasemalla Paltamossa kesällä 2010. Kussakin 16 tutkimusaltaassa oli kokeen alussa 2500 Torniojoen merilohenpoikasta. Altaat jaettiin emo- ja kasvatustaustan osalta neljään käsittelyyn: ”laitos-standardi” (LS), ”villistandardi” (VS), ”laitos-virike” (LV) ja ”villi-virike” (VV). Virikealtaat luotiin suojapaikoin ja veden virtausta muuntelemalla. Ulkoloisten laji ja määrä tutkittiin iholimanäytteistä mikroskoopilla. Loisinfestaation ja kasvatusmenetelmän sekä emotaustan yhteydet määritettiin Fisherin eksaktilla testillä. Allaskohtaista kuolleisuutta seurattiin kalantutkimuslaitoksen kirjanpidon avulla. Kuolleisuuskuvaajat laskettiin taulukkolaskentaohjelmassa. Loisprevalenssien ja kuolleisuusprosenttien tilastollinen merkitsevyys määritettiin binomiaaliseen jakautumiseen perustuvan 95 % luottamusvälin avulla. Tutkimuksessa todettiin vahvoja trendejä kuolleisuuden, Ich-infestaation, emotaustan ja kasvatuksen yhteyksistä: Ich-loista esiintyi enemmän laitos- kuin villipoikasissa ja standardi- kuin virikealtaissa. Trichodina-loisen ja Flavobacterium columnare -bakteerin osalta trendit olivat päinvastaisia. Flavobakteeritartunta vaikutti altaiden loistautidynamiikkaan. Tulokset eivät ole yksiselitteisiä. Altaiden väliset erot, muut tarttuvat taudit ja kalayksilön loisinfestaation riippuvuus olosuhteista sekä fysiologisesta tilasta tulisi ottaa paremmin huomioon tutkimusasetelmassa ja tutkittavien altaiden määrässä. Saatu ymmärrys tarttuville taudeille otollisista olosuhteista auttaa suunnittelemaan niiden ehkäisyyn tähtäävää jatkotutkimusta. Tulokset viittaavat virikkeellistämisen vähentävän Ich-loisen esiintymistä kasvatusaikana. Ich:n torjuntaan on etsitty tehokasta ja kestävää ratkaisua; virikkeellistä kasvatustapaa voisi soveltaa taudin torjumiseen muissakin makean veden kalankasvatuksen muodoissa.
  • Mertaoja, Milla (2014)
    Jyrsijöitä ja kaneja on historiallisesti pidetty tuhoeläiminä ja niiden tiedetään aiheuttaneen jopa maailmanlaajuisia epidemioita. Nykyään jyrsijät ja kanit ovat jatkuvasti suosiotaan kasvattavia lemmikkieläimiä. Tämän kirjallisuuskatsauksen tarkoituksena on selvittää minkälaisia lemmikkijyrsijä- ja kanivälitteisiä zoonooseja on olemassa ja minkälaisia riskejä on zoonoosien saamiselle Suomen olosuhteissa. Suomen luonnonvaraisissa jyrsijöissä ja jäniseläimissä esiintyy runsaasti zoonooseja, kuten myyräkuumetta, jänisruttoa ja lehmärokkoa. Nämä taudit vaikuttavat kuitenkin siirtyvän huonosti lemmikkijyrsijöihin ja -kaneihin. Esimerkiksi Suomen yleisin jyrsijävälitteinen sairaus, myyräkuume, ei vaikuttaisi ollenkaan tarttuvat lemmikkijyrsijöihin. Lemmikkijyrsijät ja -kanit elävät myös kohtalaisen suojattua elämää enimmäkseen sisätiloissa, mikä vähentää luonnonvaraisista eläimistä saatavien tartuntojen mahdollisuutta. Euroopassa tunnetaan lemmikkijyrsijöiden ja -kanien suurkasvattamoista lähteneitä zoonoosiepidemioita. Suomessa jyrsijöiden ja kanien kasvatus on kuitenkin pienimuotoista, jolloin suuria epidemioita ei pääse syntymään. Uusia jalostuseläimiä saatetaan kuitenkin tuoda ulkomailta, jolloin tauditkin saattavat siirtyä eläinten mukana. Lemmikkijyrsijöiltä ja -kaneilta tunnetaan runsaasti zoonoottisia taudinaiheuttajia. Nämä taudinaiheuttajat voivat tarttua esimerkiksi hengitysteiden kautta, terveen tai rikkoutuneen ihon kautta sekä suun kautta. Tautia kantava jyrsijä tai kani on useimmiten oireeton. Jyrsijävälitteisten zoonoosien tarttuminen terveeseen henkilöön on kohtalaisen harvinaista. Suurimmat riskit tartunnoille ovat henkilöillä, joiden immuunipuolustus on heikentynyt sekä runsaasti jyrsijöitä käsittelevillä henkilöillä. Suomessa riskit jyrsijävälitteisille zoonooseille ovat kohtalaisen pieniä, eikä monia tautitapauksia tunneta. Toisaalta jyrsijävälitteisiä zoonooseja on usein vaikea tunnistaa, sillä usein tautia kantanut jyrsijä tai kani on oireeton, taudit ovat verrattain harvinaisia tai huonosti tunnettuja ja ne voivat mahdollisesti tarttua muutakin kautta. Siksi lääkärissä ei välttämättä osata epäillä lemmikkieläintä sairauden aiheuttajaksi. Useilta zoonooseilta on kohtalaisen helppoa suojautua muistamalla hyvä käsihygienia sekä säilyttämällä ihmisten elintarvikkeet eläinten ulottumattomissa. Lemmikkieläimen oikea käsittely vähentää puremien ja raapimien riskiä. Lemmikkien häkit ja muu elinympäristö kannattaa myös pitää siistinä sekä suojata lemmikkien ruuat ja hoitovälineet luonnonvaraisilta eläimiltä. Tämä työ on tarkoitettu oppaaksi niin eläinlääkäreille kuin lemmikkijyrsijöiden ja -kanien omistajille erilaisten tartuntariskien tunnistamiseksi ja välttämiseksi.
  • Antola, Anna-Stiina (2013)
    Tämän lisensiaatin tutkielman tarkoituksena oli laatia kirjallisuuskatsaus Salmonella enterica -bakteerin prevalenssista ja serotyyppien esiintymisestä sianrehujen ainesosissa ja pohtia näiden merkitystä salmonellavalvonnalle. Yhdysvalloissa siirryttiin vuonna 2013 serotyyppikohtaiseen valvontaan rehujen ainesosissa, kun taas Suomen kansallinen salmonellavalvontaohjelma tukeutuu olettamukseen, että kaikki salmonellan serotyypit ovat zoonoottisia. USA:ssa rehuille ei suoriteta rutiininomaista kuumennuskäsittelyä. Mikäli jotkut serotyypit tai erityisen paljon salmonellaa esiintyisi vain tietyissä rehujen ainesosissa, voitaisiin näiden ainesosien käyttöä välttää sianrehuissa tai ohjata kyseinen ainesosa dekontaminaatiokäsittelyyn. Tutkielman löydöksiä voidaan hyödyntää jatkotutkimusten suunnittelussa ja tukemaan salmonellavalvontaan liittyvää päätöksentekoa. Kirjallisuuskatsauksen ensimmäinen osa esittelee Salmonella enterican ekologiaa ja epidemiologiaa erityisesti sianrehuihin liittyen. Myös rehuntuotantoa ja valvontaa käydään läpi, Yhdysvaltojen ja Suomen toimiessa esimerkkeinä erityyppisistä valvontaohjelmista. Toisen osan tarkoitus on esitellä ja analysoida ainesosakohtaisia tuloksia tutkielmaa varten kootusta 38 tutkimusta ja valtion zoonoosiohjelmaa käsittävästä tietokannasta. Diskussio-osiossa pohditaan tulosten merkitystä Yhdysvaltojen ja Suomen salmonellavalvonnalle. Salmonellaa esiintyy yleisesti sianrehujen ainesosissa, mutta sekä prevalenssi että serotyypit vaihtelevat ainesosittain ja maantieteellisen sijainnin mukaan. Eläinperäisissä sivutuotteissa oli korkein prevalenssi maissa, joilla ei ole kansallista salmonellavalvontaohjelmaa. Eläinperäisistä tuotteista veri ja maito olivat vähiten saastuneita. Kasviperäisistä rehuaineista öljykasvit olivat enemmän saastuneita, kuin vilja, mutta viljaa saastuttaa usein siolle ja ihmiselle virulentti serotyyppi S.Typhimurium. Vaikka yskittäisiä rehuaineita ei voitu yhdistää tiettyihin Slamonella-serotyyppeihin pienistä näytemääristä johtuen, useita serotyyppejä havaittiin, jotka saatavat olla yhteyksissä öljykasveihin tai viljoihin, tai jotka esiintyvät monissa rehytyypeissä. Ihmisille usein salmonelloosia aiheuttavia serotyyppejä eristettiin myös sianrehujen ainesosista. Sialle yleisinfektiota aiheuttavaa Salmonella Cholerasuista ei eristetty rehujen ainesosista. Hiljattain Yhdysvaltain elintarvike- ja lääkevirasto GDA on kieltänyt eläimille yleisinfektiota aiheuttavien Salmonella-serotyyppien esiintymisen rehuissa, joka sian rehuissa merkitsee S. Cholerasuista, sallien muiden serotyyppien esiintymisen rehuissa. Mikäli tämän tutkielman tavoin todetaan, ettei S. Cholerasuis saastuta rehuja, sianrehujen salmonellavalvonnasta uhkaa tulla olematonta. Lisäksi ainakin S. Typhimurium pitäisi olla kiellettyjen Salmonella-serotyyppien luettelossa, sillä sitä esiintyy usein sianrehun ainesosissa ja se aiheuttaa vaaraa ihmisten ja eläinten terveydelle. Maat, joissa on jo käynnissä kansallinen salmonellavalvontaohjelma, ovat tehneet merkittäviä investointeja hävittääkseen salmonellan myös sikatiloilta ja rehutuotannosta. Näille maille ei ole suurta hyötyä siirtymisestä serotyyppikohtaiseen riskinarviointiin, ennen kuin on tieteellisesti vahvistettu, että tietyt rehuissa esiintyvät Salmonella-serotyypit eivät aiheuta salmonelloosia sioissa ja ihmisissä.
  • Schroderus, Eero (2012)
    Immunoglobuliinit (Ig) ovat kaikilla leuallisilla selkärankaisilla hyvin samankaltaisia. Immunoglobuliinigeenien järjestymisessä on kuitenkin suuria eroja Eri lajien immunoglobuliinigeenien tunteminen auttaa ymmärtämään paremmin hankinnaista immuunijärjestelmää ja sen evoluutiota. Useiden eläinlajien perimän sekvensointi viime vuosina on avannut uusia ovia vertailevalle immunologialle. Rustokaloilta ja luukaloilta on muun muassa löytynyt ennen tuntemattomia Ig-isotyyppejä, jotka voivat valaista hankinnaisen immuunijärjestelmän syntyä laajemminkin. Immunoglobuliini koostuu neljästä polypeptidiketjusta, kahdesta identtisestä raskasketjusta (IgH) ja kahdesta identtisestä kevytketjusta (IgL). Immunoglobuliinien monimuotoisuus varmistetaan kokoamalla molempia ketjuja koodaavat geenit lyhyemmistä segmenteistä. Raskasketjun antigeenin tunnistavaa vaihtelevaa osaa koodaava geeni koostuu kolmesta (V, D ja J) ja kevytketjun kahdesta (V ja J) geenisegmentistä. Raskasketjun vakio-osaa koodaava C-geeni määrää imunoglobuliinin isotyypin, josta riippuu sen biologinen aktiivisuus ja siten tehtävä immuunipuolustuksessa. Suurin ero immunoglobuliinigeenien järjestymisessä on rustokalojen ja muiden leuallisten selkärankaisten välillä. Rustokalojen Ig-geenit ovat järjestyneet jopa sadoiksi klustereiksi, joissa on yksi V-, (kahdesta kolmeen D-), yksi J- ja yksi C-geeni. Muilla leuallisilla selkärankaisilla IgL- ja IgH-lokuksissa on suuri joukko V-, (D-), ja J-geenejä ja lajille tyypilliset C-geenit. Edellisestä poiketen luukalojen IgL-geenit ovat järjestyneet hieman rustokalojen klustereiden tapaan, mutta todennäköisesti klusterityyppinen järjestyminen näissä kahdessa luokassa on kehittyneet toisistaan riippumatta. Vaihtelevaa osaa koodaavat immunoglobuliinigeenit jaetaan sekvenssien samankaltaisuuden perusteella ryhmiin ja alaryhmiin. Erityisesti V-geenien evoluutiota on tutkittu alaryhmien kautta. Yli 75 % identtiset geenit lasketaan samaan alaryhmään kuuluviksi. Edelleen esimerkiksi kaikki leuallisten selkärankaisten raskasketjun V-geenit (IGHV) jaetaan viiteen ryhmään. Nisäkkäiden IGHV-geenit jaetaan perinteisesti kolmeen klaaniin, jotka sisältyvät kolmeen nuorimpaan edellä mainituista ryhmistä. Tutkielman kokeellisessa osassa keskityttiin naudan IGHV-geeneihin, joita haettiin julkaistusta naudan genomikokoonpanosta. Kaikkiaan tutkimuksessa löydettiin 36 ennen julkaisematonta IGHV-geeniä. Geenien ilmentymistä analysoitiin vertaamalla löydettyjä IGHV-sekvenssejä suureen lähetti-RNA-sekvenssikokoelmaan. Tulosten perusteella todennäköisesti ainoastaan kahdeksan geeniä löydetyistä 36:sta ilmentyy. Fylogeneettisen analyysin perusteella 36 IGHV-geeniä jakaantuvat kolmeen alaryhmään. IGHV1, joka on ainoa ilmentyvä alaryhmä, ja IGHV2 kuuluvat nisäkkäiden IGHV-geenien II klaaniin. Kolmas alaryhmä, IGHV3, kuuluu I klaaniin. Naudalta ei löydetty nisäkkäiden vanhimpaan, III klaaniin kuuluvia IGHV-geenejä. Tämä tutkimus vahvistaa käsityksen naudan suppeasta ituradan IGHV-geenivalikoimasta ja toisaalta auttaa ymmärtämään immunoglobuliinien monimuotoisuuden tuottamista suppean ituradan IGHV-valikoiman lajeilla.
  • Niiranen, Kati (2012)
    Kaikki Cryptosporidium-sukuun kuuluvat alkueläimet ovat solunsisäisiä parasiitteja, jotka voivat infektoida yli 150 nisäkäslajin lisäksi myös lintuja, matelijoita, sammakkoeläimiä ja kaloja. Kryptosporideja esiintyy kaikkialla maailmassa. Tutkituin Cryptosporidium-laji on Cryptosporidium parvum, joka on varsinkin nuorten vasikoiden parasiitti. Muita naudoilla esiintyviä kryptosporidilajeja ovat Cryptosporidium bovis, Cryptosporidium ryanae ja Cryptosporidium andersoni. Kryptosporidioosiksi kutsutaan Cryptosporidium-alkueläimen aiheuttamaa tautia, jonka tyypillisin oire on itsestään rajoittuva lievä ripuli. Kryptosporidioosi diagnosoidaan etsimällä Cryptosporidium-alkueläimen ookystamuotoja ulostenäytteistä. Yleisimmin käytössä oleva menetelmä on joko värjättyjen tai värjäämättömien näytteiden mikroskopointi. Cryptospordium-alkueläimiä voidaan tutkia suoraan ulostenäytteistä, mutta yleensä näytteet konsentroidaan ennen varsinaista diagnosointia. Konsentrointimenetelmillä pyritään kasvattamaan ulostenäytteiden ookystien määrää suhteessa näytetilavuuteen, jolloin niiden havaitseminen helpottuu. Konsentrointi tapahtuu käyttämällä apuna erilaisia sentrifugointi- ja flotaatiomenetelmiä sekä tietyn tiheyden omaavia suola- tai sokeriliuoksia. Kryptosporideille on viime vuosina kehitetty myös useita polymeraasiketjureaktioon (PCR) perustuvia molekylaarisia tunnistusmenetelmiä. Tutkimuksen tarkoituksena oli verrata keskenään Cryptosporidium-alkueläinten diagnostiikassa käytettäviä analyysimenetelmiä sekä kartoittaa kryptosporidien esiintymistä vasikoilla. Ulostenäytteet kerättiin vasikoiden kolmivaihekasvattamosta, jossa vasikat olivat keskimäärin alle kuukauden ikäisiä. 64 näytettä sisälsivät riittävästi ulostetta, jotta ne voitiin hyväksyä tutkimukseen. Tutkimuksen kokeellisessa osassa tarkasteltiin kolmea yleisimmin käytössä olevaa kryptosporidien konsentrointimenetelmää, jotka olivat natriumkloridiflotaatio, sokeriflotaatio ja formaliini-etyyliasetaattimenetelmä. Cryptosporidium-ookystien havaitsemiseen konsentroiduista ulostenäytteistä käytettiin sekä Ziehl-Neelsen värjäysmenetelmää että polymeraasiketjureaktiota (PCR). Kahdeksan kryptosporidien suhteen positiivista ulostenäytettä tyypitettiin DNA-sekvensoinnin avulla, jotta saatiin tietoa Suomessa esiintyvien Cryptosporidium-lajien prevalensseista. Analysoiduista 64 ulostenäytteestä 19 (29,7 %) oli PCR-menetelmällä kryptosporidien suhteen positiivisia. DNA-sekvensointiin valituista kahdeksasta näytteestä seitsemän oli genotyypiltään C. bovis ja yksi C. ryanae. Verratuista Cryptosporidium-alkueläinten diagnostiikassa käytettävistä menetelmistä Ziehl-Neelsen värjäys sopii varsinkin kliinisten näytteiden analysointiin, jotka sisältävät paljon ookystia. PCR-menetelmää kannattaa käyttää näytteille, joiden ookystamäärä on vähäinen tai joiden parasitologinen status halutaan selvittää laji- tai genotyyppitasolle asti. Tämän tutkimuksen perusteella kryptosporidien diagnostiikassa käytettävistä konsentrointimenetelmistä toimivin on natriumkloridiflotaatio, ja se voidaan ongelmitta yhdistää joko PCR-menetelmään tai Ziehl-Neelsen-värjäykseen.
  • Suominen, Kristiina (2012)
    Streptococcus uberis on gram-positiivinen kokki, jonka merkitys lehmien utaretulehdusten aiheuttajana on kasvanut viime aikoina. Se on opportunistinen bakteeri, jonka aiheuttama taudinkuva voi olla hyvinkin vakava. Toisaalta se aiheuttaa myös paljon subkliinisiä infektioita. S. uberis –bakteerin virulenssitekijöitä ei ole kovin paljoa tutkittu. Kirjallisuuden perusteella mahdollisia virulenssitekijöitä ovat hyaluronihappokapseli, neutrofiili-toksiini, M- ja R-proteiinien kaltaiset proteiinit, plasminogeenin aktivointi, laktoferriiniä sitovat proteiinit (SUAM), metal transporter uberis A (mtuA), hyaluronidaasi ja niin kutsuttu uberis-tekijä. Mikrobilääkeresistenssi on maailmanlaajuisesti kasvava ongelma. Suomessa tilanne on vielä melko hyvä, mutta meilläkin resistenssi on viime aikoina lisääntynyt. S. uberis –bakteerillla on Suomessa todettu resistenssiä esimerkiksi erytromysiiniä ja oksitetrasykliiniä vastaan, ulkomailla resistenssi on yleistä myös muita mikrobilääkkeitä vastaan. Tutkimuksessani määritin ja vertasin kapseligeenien hasA ja hasC sekä laktoferriiniä sitovaa proteiinia (SUAM) koodaavan sua-geenin esiintymistä subkliinistä ja kliinistä utaretulehdusta aiheuttaneiden S. uberis –kantojen välillä. SUAM:in esiintyvyydessä ei havaittu merkittävää eroa (p>0,05). Sen sijaan kapselia koodaavia geenejä esiintyi useammin kliinistä kuin subkliinistä utaretulehdusta aiheuttaneilla kannoilla (p<0,01), mikä viittaisi kapselin mahdollisesti olevan merkittävä tekijä taudinaiheutuksen kannalta. Lisäksi tutkin antibioottiresistenteiltä kannoilta erytromysiiniresistenssiä koodaavan mefA-geenin sekä tetrasykliiniresistenssiä koodaavien tetK-, tetL-, tetM-, tetO- ja tetS-geenien esiintymistä. Erytromysiiniresistenssin aiheuttaja jäi tuntemattomaksi, sillä mefA-geeniä ei löytynyt yhdeltäkään tutkituista kannoista. Tetrasykliiniresistenssigeeneistä 70,4:ltä %:lta tutkituista kannoista löytyi tetL-geeni, lisäksi 14,8:lta %:lta löytyi tetM-geeni. TetM esiintyi yhdessä tetL-geenin kanssa. 29,6:lla %:lla kannoista resistenssigeeni jäi tuntemattomaksi.
  • Saarinen, Kaisa; Puomio, Jutta (2012)
    Tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää suolistoloisten esiintyvyyttä suomalaisilla lemmikkikissoilla, suolistoloistartunnoille altistavia tekijöitä ja kissojen matolääkintään liittyviä käytäntöjä. Tutkimuksen hypoteesina oli, että suolistoloisten esiintyvyydet ovat Suomessa alhaisia verrattuna muissa maissa saatuihin tutkimustuloksiin. Samalla tehtiin alustava tutkimus pyranteeliembonaatin tehosta Toxocara cati -tartuntojen hoidossa ja pratsikvantelin tehosta Taenia taeniaeformis -tartuntojen hoidossa. Kissojen ulostenäytteitä kerättiin kissanomistajille jaettujen näytteenottopakettien avulla. Suolistomatojen esiintyvyyttä tutkittiin passiivisella flotaatiotekniikalla. Giardia-tutkimuksessa käytettiin kaupallista Giardia ProSpecT -kittiä. Näytteitä kerättiin 430 kappaletta, joista 411 hyväksyttiin flotaatiotutkimukseen ja 388 giardia-tutkimukseen. Suolistoloistartunnoille altistavia tekijöitä ja matolääkintäkäytäntöjä selvitettiin näytteenottopakettien mukana jaetuilla kyselykaavakkeilla. Näytteenottopaketteja jaettiin eläinlääkäriasemilla ja kissanäyttelyissä talven 2009-2010 aikana. Tutkimukseen hyväksyttiin yhtä taloutta kohden näyte yhdeltä kissalta, jonka edellisestä loishäädöstä oli vähintään kaksi viikkoa. Niille omistajille, joiden kissalla todettiin T. cati - tai T. taeniaeformis -tartunta, lähetettiin loishäätölääkevalmiste ja kaksi jatkonäytteenottopakettia. Ensimmäinen jatkonäyte otettiin ennen loishäätölääkkeen antoa ja toinen 14 päivää sen jälkeen (fecal eggcount reduction test = FECRT). Jatkonäytteiden kvantitatiivisessa tutkimuksessa käytettiin modifoitua McMaster-tekniikkaa. Näytteistä löydettiin flotaatiotutkimuksella neljää eri suolistoloista: Toxocara cati (5,4 %), Taenia spp. (1,7 %), Isospora felis (0,7 %) ja Toxascaris leonina (0,2 %). Giardia duodenalis -loisen esiintyvyydeksi todettiin 3,6 %. T. cati- ja G. duodenalis -loisten osalta tutkittiin tartunnalle altistavia riskitekijöitä. Kissan maatiaisrotuisuuden, ulkoilumahdollisuuden ja maaseudulla asumisen todettiin olevan suurimpia riskitekijöitä T. cati -tartunnalle. Ainut G. duodenalis -tartunnalle löytynyt riskitekijä oli kissan puhdasrotuisuus. Eri ikäryhmillä ei tässä tutkimuksessa todettu tilastollisesti merkitseviä eroja T. cati- tai G. duodenalis -loisten esiintyvyydessä. Matolääkkeiden käyttötottumusten osalta tutkimuksessa todettiin suurimman osan (62,4 %, n=415) kissanomistajista matolääkitsevän kissaansa kahdesta neljään kertaa vuodessa. Matolääkkeen vaihtelu oli lähes yhtä yleistä kuin saman matolääkkeen käyttö peräkkäisillä matohäätökerroilla. Tärkeimpiä matolääkkeen valintaan vaikuttavia tekijöitä olivat lääkkeen laajakirjoisuus ja helppo annostelu. Kissanomistajille tärkein lois- ja loishäätötiedonlähde oli eläinlääkäri. Matolääkeresistenssitutkimuksessa ei todettu T. cati -loisella olevan resistenssiä pyranteeliembonaatille. Tutkimuksen tulokset vastasivat tutkimushypoteesia ja tarjosivat arvokasta tietoa Suomen kissojen suolistoloistilanteesta. Matolääkeresistenssitutkimuksen tulokset olivat odotettavissa, koska T.cati -loisella ei aikaisemminkaan ole raportoitu pyranteeliembonaattiresistenssiä. Yleisimmiksi suomalaiskissojen suolistoloisiksi todettiin T. cati ja Giardia duodenalis, jotka ovat potentiaalisia zoonoottisia taudinaiheuttajia. Kyselytutkimustulosten mukaan kissanomistajille tärkeää oli loishäätölääkkeen laajakirjoisuus, vaikka tutkimustulosten mukaan suolistoloissekainfektiot ovat suomalaisilla kissoilla harvinaisia. Tutkimuksen tuloksia voidaan toivottavasti jatkossa käyttää apuna eläinlääkärikoulutuksessa sekä suunniteltaessa loishäätösuosituksia eri riskiryhmille.
  • Lehtinen, Sari (2012)
    Kampylobakteerit on tunnistettu vasta viimeisten 30 vuoden aikana merkittäviksi ihmisten tautien aiheuttajiksi. Termofiiliset kampylobakteerit Campylobacter jejuni ja C. coli ovat yleisin bakteeriperäisten suolistoinfektioden syy maailmanlaajuisesti. Pääasiallinen oire on ripuli. C. jejuni voi aiheuttaa myös jälkitauteja, kuten reaktiivista niveltulehdusta, nokkosihottumaa tai kyhmyruusua (erytema nodosum). Näitä kuitenkin ilmaantuu harvoin (<1 %). Tärkein jälkitauti on Guillain-Barrén syndrooma, joka on akuutti ääreishermoja demyelinisoiva sairaus. Kesällä 2008 Helsingin yliopistossa toteutettiin tutkimus, jonka tarkoituksena oli kartoittaa kampylobakteerien esiintymistä Korkeasaaren eläintarhassa ja tunnistaa löytyneet kampylobakteerit lajitasolle. Aineisto koostui 196 tarhaeläimen ulostenäytteestä, kahdeksasta Korkeasaaressa vapaana olleen valkoposkihanhen ulostenäytteestä sekä 12 ympäristönäytteestä (vesinäytteitä). Vesinäytteet olivat eläinten kahluualtaista tai häkeissä kulkevista puroista. Ulostenäytteet olivat peräisin kaikkiaan 71 eläinlajista. Tutkituista eläinlajeista 40 oli nisäkkäitä, 26 oli lintuja ja viisi oli matelijoita. Näytteistä eristettyjen isolaattien tulosten perusteella ulostenäytteistä 21 (10,7 %) oli positiivisia kampylobakteerien suhteen. Eläinlajeja tarkasteltaessa kampylobakteerien suhteen positiivisia oli 17 (23,9 %) eläinlajia. Näistä kymmenen oli lintuja, kuusi nisäkkäitä ja yksi matelija. Positiiviseksi C. jejunin suhteen osoittautui 18 ulostenäytettä. Yhdestä emun näytteestä löytyi C. jejunin lisäksi myös C. coli. Kahdessa näytteessä, rubiini-ibis ja kannuskilpikonna, kasvoi jokin muu kampylobakteeri kuin C. jejuni tai C. coli. Eläinlajeja tarkasteltaessa voidaan todeta, että 15 (21,1 %) todettiin positiivisiksi C. jejunin suhteen. Näistä kymmenen oli lintuja ja viisi nisäkkäitä. C. coli löytyi vain yhdestä (1,4 %) eläinlajista (linnusta) sekä jokin muu kampylobakteeri kuin C. jejuni tai C. coli löytyi kahdesta (2,8 %) eläinlajista (yksi lintu ja yksi matelija). Vain yksi ulostenäyte osoittautui positiiviseksi arkobakteerin suhteen. Kyseessä oli rubiini-ibiksen näyte. Samasta näytteestä löydettiin myös C. jejuni. Kahdesta valkoposkihanhien näytteestä löytyi sekä helikobakteeri että C. jejuni. Viisi ympäristönäytettä osoittautui positiiviseksi arkobakteerien suhteen. Kolme positiivista näytettä oli lintualtaista ja kaksi nisäkkäiden altaista. Rubiini-ibiksen altaasta löytyi arkobakteerin lisäksi myös C. jejuni. Lähes kaikissa vesinäytteissä (9/12) oli koliformisia bakteereja Colilert® testillä yli määritysrajan (>2419,6 bakteeria 100 ml:ssa näytettä). Suurimmasta osasta vesinäytteitä (8/12) saatiin tulokseksi myös yli menetelmän määritysrajan E. colia. Kaikenkaikkiaan tulosten perusteella voi päätellä, että vierailijoiden riski saada kampylobakterioosi Korkeasaaren eläintarhassa on suhteellisen pieni. Ainoana suurempana riskitekijänä voisi pitää valkoposkihanhien ulostetta. Sitä on maassa runsaasti ja sitä saattaa myös kulkeutua kenkien mukana jopa kotiin asti. Eläintarhan työntekijöiden tulee muistaa hyvä käsihygienia oltuaan kosketuksissa joko eläimien kanssa tai käytyään näiden tarhoissa. Työntekijät saattavat myös levittää eläintarhan eläinten ulostetta saappaissaan vierailijoidenkin kulkureiteille.