Eläinlääketieteellinen tiedekunta

 

Recent Submissions

  • von Freymann, Sebastian (2017)
    Tässä kirjallisuuskatsauksessa perehdytään polybromattuihin palonestoaineisiin. Palonestoaineet ovat moninainen kemikaaliryhmä, joita käytetään parantamaan tuotteiden paloturvallisuutta. Polybromattujen palonestoaineiden käyttö lisääntyi, kun polykloorattujen bifenyylien (PCB) käytöstä luovuttiin niiden haitallisuuden vuoksi. Merkittävimpiä polybromattuja palonestoaineita ovat polybromatut difenyylieetterit (PBDE), heksabromisyklododekaanit (HBCD) sekä tetrabromibisfenoli-A (TBBPA). Tutkimustulokset ovat osoittaneet, että myös polybromatut palonestoaineet voivat olla haitallisia ihmisten terveydelle sekä ympäristölle. PBDE-yhdisteiden ja HBCD-yhdisteiden toksisuuden on todettu koe-eläimillä kohdentuvan maksaan, hermostolliseen yksilönkehitykseen, kilpirauhashormonijärjestelmään, sukupuolihormonijärjestelmään sekä lisääntymiselimiin. Kilpirauhashormonijärjestelmän on todettu olevan myös TBBPA:n toksisten vaikutusten kohde. Riittävillä PBDE-altistumistasoilla ennen syntymää ja varhaislapsuuden aikana on todettu olevan yhteys neurologisiin kehityshäiriöihin myös ihmisillä. Selkein yhteys on todettu keskittymishäiriöihin, hienomotoriikan häiriöihin sekä oppimiskyvyn heikentymiseen. PBDE-yhdisteet saattavat myös aiheuttaa kilpirauhashormonitoiminnan häiriöitä. Ihmiset altistuvat eniten polybromatuille palonestoaineille ravinnon kautta, josta syystä niiden pitoisuuksia elintarvikkeissa on syytä seurata jatkossakin. Polybromatut palonestoaineet kykenevät kaukokulkeutumaan pitkiä matkoja ja etenkin PBDE- ja HBCD-yhdisteet ovat hyvin pysyviä ympäristössä. Rasvaliukoisuutensa ansiosta ne ovat myös eliöihin kertyviä ja niiden pitoisuudet rikastuvat ravintoverkoissa. TBBPA on nykyään eniten käytetty polybromattu palonestoaine, sillä PBDE- ja HBCD-yhdisteiden käytöstä ollaan pitkälti luovuttu. Niitä sisältäviä tuotteita on kuitenkin vielä laajalti käytössä ja tästä syystä niiden aiheuttamat riskit eivät poistu nopeasti käyttö- ja tuotantokielloista huolimatta. Elektroniikkalaitteet sisältävät paljon polybromattuja palonestoaineita ja tästä syystä elektroniikkajätteen kierrätykseen ja hävittämiseen tulee kiinnittää erityistä huomiota vaarojen välttämiseksi. Tähän kirjallisuuskatsaukseen on pyritty kokoamaan lukijalleen olennaisin tieto polybromattujen palonestoaineiden ominaisuuksista, käyttömääristä, toksisuudesta, ekotoksisuudesta, altistumistasoista sekä terveyshaitoista.
  • Vilpas, Ville (2-05)
    Viime vuosina on tullut ilmi ongelmia teurastamoiden toiminnassa Suomessa ja ulkomailla. Tämän kirjallisuuskatsauksen tarkoituksena on käydä läpi naudan tainnutus pääpiirteittäin ja kartoittaa nautojen tainnuttamisen ongelmakohtia ja mahdollisia ratkaisuja. Tainnutuksen onnistuminen on eläinten hyvinvoinnin kannalta tärkeää. Mikään naudoilla käytettävä tainnutusmenetelmä ei onnistu luotettavasti tainnuttamaan kaikkia yksilöitä, joten taintumisen seuranta on oleellinen osa tainnutusta. Teurastuksessa tapahtuvan tainnutuksen eri osa-alueita on tutkittu paljon ja erityisesti taintuvuuden seurannasta on olemassa runsaasti tutkimuksia, joissa käsitellään teurastamoissa käytettävien taintuvuuden seurannan indikaattoreita ja niiden toimivuutta käytännössä. Yleisimmin naudan tainnuttamisessa on käytössä lävistävä pulttipistooli, joka aiheuttaa tajuttomuuden aivotärähdyksen ja aivojen mekaanisen tuhoamisen kautta. Pulttipistoolilla tainnuttamiseen ei ole käytössä automaattisia laitteita, joten tainnuttamisen onnistumisessa tärkeässä osassa on tainnuttajan ammattitaito ja kokemus. Naudan pään paikallaan pysyminen parantaa tainnutuksen onnistumisen todennäköisyyttä, mutta useat kiinnipitomenetelmät aiheuttavat naudalle ylimääräistä rasitusta. Myös sähkötainnutusta käytetään naudoilla. Pelkästään aivoihin kohdistuva sähkötainnutus aiheuttaa erittäin lyhytkestoisen tajuttomuuden ja siksi onkin käytössä lähinnä rituaaliteurastuksessa, jossa vaaditaan eläimen vahingoittumattomuutta teurastushetkellä. Päähän ja sydämeen kohdistuva sähkötainnutus on käytössä joissain teurastamoissa ja toimii naudalla kohtalaisen hyvin. Erityisesti rituaaliteurastusten vaatimusten vuoksi lähivuosina on tutkittu vaihtoehtoisia tainnutusmenetelmiä, kuten mikroaaltotainnutusta ja korkeavirtapulssitainnutusta. Alustavat tutkimukset näiden tainnutustapojen toimivuudesta ovat lupaavia, mutta lisätutkimuksia tarvitaan ennen kuin tainnutusmenetelmät voidaan ottaa laajempaan käyttöön. Kiinnipitomenetelmiä on käytössä erilaisia riippuen teurastustavasta, mutta kiinnipitomenetelmiä vertailevia tutkimuksia on hyvin vähän. Kiinnipitolaitteet on yksi tainnutukseen liittyvä osa-alue, joka vaatii lisätutkimuksia, koska kiinnipidon ajatellaan olevan taintumisen onnistumisen kannalta merkittävä tekijä. Teurastamoissa moni toimenpide on jo automatisoitu, mutta tainnutus tapahtuu pulttipistoolilla käsityönä. Ihminen on yksi naudalle ahdistusta aiheuttava tekijä. Jos tainnutus saataisiin automatisoitua esimerkiksi robottikädellä liikkuvalla mikroaaltolaitteella, saataisi eläimen tainnutushetkellä kokema ahdistus vähentyä.
  • Varelius, Tiiu (2017)
    Fabellat ovat polven alueen nuljuluita. Fabellat sijoittuvat kaksoiskantalihaksen ulomman ja sisemmän pään sisälle. Fabellat voivat olla synnynnäisenä poikkeavuutena kaksi- tai moniosaisia. Muita fabelloista löydettäviä muutoksia ovat murtumat, pienikasvuisuus, liikakasvu ja epänormaali sijoittuminen. Röntgenkuvissa nähtävien fabellamuutosten on aiemmin ajateltu olevan sivulöydöksiä, joilla ei ole kliinistä merkitystä. Bordercollieilla on kuitenkin löydetty fabellamuutoksia, joiden on ajateltu olevan syynä kliinisille oireilla kuten ontumiselle ja kivulle tunnustellessa fabellan aluetta. Tämä lisensiaatintutkielma tehtiin Suomen bordercolliet & australiankelpiet yhdistyksen aloitteesta. Heitä kiinnosti varsinkin fabellamuutosten perinnöllisyys, jolloin he voisivat mahdollisesti jalostuksella vaikuttaa niiden esiintyvyyteen. Tutkimus on pilottitutkimus mahdollisia jatkotutkimuksia varten. Tämän tutkimuksen kirjallisuuskatsauksen tarkoituksena on selvittää olemassa olevaa tietoa fabellojen anatomiasta ja niiden kliinisestä merkityksestä koirilla. Tutkittua tietoa asiasta on erittäin vähän, joten kirjallisuuskatsauksessa on perehdytty myös ihmisten fabelloihin ja polvilumpioon liittyvään kirjallisuuteen ja tutkimukseen sekä muihin nuljuluihin liittyvään kirjallisuuteen ja tutkimukseen koirilla. Tutkimuksen tavoitteena on selvittää, esiintyykö bordercollieilla röntgenkuvauksella nähtäviä fabellamuutoksia. Hypoteesina oli, että bordercollieilla esiintyy fabellamuutoksia. Fabellamuutoksien esiintymistä tutkittiin lonkkien ja polvien röntgenkuvista. Selvitettiin myös, onko sisemmän ja ulomman fabellan muutoksien välillä yhteyttä. Aineistosta tutkittiin myös, pystyykö fabellamuutoksia toteamaan pelkkien lonkkakuvien perusteella. Hypoteesina oli, että kaikkia muutoksia ei voi nähdä pelkän lonkkakuvan avulla. Tutkielma sisältää alkuperäistutkimuksen, joka on taaksepäin suuntautunut poikittaistutkimus, jossa tutkittiin yliopistollisessa eläinsairaalassa otettujen bordercollieiden röntgenkuvia vuosilta 2008-2016 ja lisäksi yksityisten klinikoiden ja ihmisten lähettämiä röntgenkuvia vuosilta 2010-2016. Aineistona tutkimuksessa käytettiin bordercollieiden polven mediolateraali- ja kraniokaudaalikuvia sekä lonkkien ventrodorsaalikuvia, joissa polvet näkyivät kokonaan. Fabellojen muotoa, rakennetta ja sijaintia on arvioitu silmämääräisesti asteikolla muutoksia tai ei muutoksia (normaali). Fabellojen koko mitattiin DICOM-muotoisista lonkkien röntgenkuvista kuvienkatseluohjelmien mittatyökaluilla. Röntgenkuvia tutkittiin yhteensä 602 fabellasta, ulompia fabelloja 301 kpl ja sisempiä fabelloja 301 kpl. Sekä lonkka- että polvikuvat olivat saatavilla 42 koirasta. Tässä tutkimuksessa saatu muuttuneiden fabellojen esiintyvyys bordercollieilla (18 %). Esiintyvyys vastaa toisessa tutkimuksessa saatua esiintyvyyttä bordercollieilla. Tätä ei voida kuitenkaan yleistää koko bordercolliepopulaatioon, koska aineisto ei ollut satunnaisotanta. Tässä tutkimuksessa pelkkien lonkkakuvien avulla pystyttiin toteamaan 83,3 % fabellamuutoksista. Tarkempi tutkimus fabellamuutosten esiintyvyydestä bordercollieilla voitaisiin tehdä kennelliiton virallisista lonkkakuvista, jos otettaisiin huomioon lonkkakuvien herkkyys havaita fabellamuutoksia.
  • Myller, Anne (2017)
    Näköaistin toiminta perustuu valon havaitsemiseen. Tämä kirjallisuuskatsaus esittelee lyhyesti näköhavainnon synnyn, sekä kokoaa kirjoittamishetkellä olevan tiedon koirien näköaistin erityispiirteistä. Työ keskittyy terveen aikuisen koiran näköaistiin ja vertaa sitä pääpiirteittäin ihmisen näköaistiin. Tarkoitus on luoda selkeä kansankielinen kokonaiskatsaus aiheeseen, joka on verrattain heikosti tunnettu, mutta vaikuttaa jokaisen koiranomistajan arkeen. Koiran näkökenttä on laaja, noin 240-250 astetta. Siitä suuri osa koostuu monokuläärisen näön alueesta, jonka koira näkee vain yhdellä silmällä. Suoraan edessä on noin 30-60 asteen binokuläärisen näön alue, jossa molempien silmien näkökentät risteävät mahdollistaen stereonäön. Näkökentän laajuus riippuu koiran kallon rakenteesta. Koiran näköaisti on sopeutunut toimimaan monenlaisissa valaistusolosuhteissa, joten koiran hämäränäkö on selvästi ihmisen hämäränäköä parempi. Tämä perustuu sekä sauvasolujen runsaaseen osuuteen verkkokalvon reseptorisoluista että verkkokal-von takana sijaitsevaan heijastavaan kalvoon, tapetum lucidumiin. Vastaavasti näöntarkkuus on koiralla ihmistä heikompi. Tar-kan näkemisen alue on koiralla vaakasuora viiva, joskin sen muoto ja voimakkuus vaihtelee roduittain. Myös reseptori- ja gang-liosolujen määrissä on rotukohtaisia eroja, jotka näyttävät korreloivan kallonmuodon kanssa. Optiset taittovirheet vaihtelevat nekin roduittain, mutta keskimäärin koiran näöntarkkuutta rajoittavat enemmän verkkokalvon ominaisuudet kuin silmän optinen taittovoima. Koiran värinäkö on dikromaattinen, eli se pystyy havaitsemaan lähinnä sinistä ja keltaista väriä. Ihmiselle vihreänä, keltaisena ja punaisena näyttäytyvät sävyt koira kokee oletettavasti kaikki keltaisina. Lisäksi koiran kyky havainnoida tummuuseroja on vä-hemmän tarkka kuin ihmisen. Ajallinen resoluutio on koiralla kirkkaassa valaistuksessa 70-80 Hz, mikä on suurempi kuin ihmisellä. Toisin sanoen koira havait-see liikettä ja välkyntää ihmistä paremmin. Muutenkin koira on hyvä havaitsemaan liikettä ja pystyy erottamaan liikkuvan kohteen selvästi kauempaa kuin paikallaan olevan. Koiran näköhavainnon käsittelyä tunnetaan vielä varsin huonosti. Ensimmäiset tutkimukset visuaalisista illuusioista ovat juuri valmistuneet. Niiden perusteella koira ei koe samoja illuusioita kuin ihminen, mutta aihe vaatii vielä jatkotutkimusta. Myös koiran kykyä tulkita valokuvia on tutkittu ahkerasti viime vuosina ja on todettu, että koira pystyy tunnistamaan kaksiulotteisista kuvista kolmiulotteisia kohteita, sekä hahmottamaan ainakin koiria, ihmisiä ja näiden tunnetiloja. Monissa koirien näkökykyä mittaavissa kokeissa otoskoot ovat pieniä, mikä aiheuttaa epävarmuutta tuloksiin ja niiden yleistettä-vyyteen. Lisää tutkimusta rotueroista tarvitaan, jotta voidaan vetää johtopäätöksiä näköaistin vaikutuksesta koirien käyttäytymi-seen ja koulutettavuuteen. Oletettavasti näkötutkimuksella on vielä paljon annettavaa koirien käytöstutkimukselle ja hyötykoirien kouluttamiseen.
  • Luotola, Elli (2017)
    Suolistomikrobioottaa ja sen merkitystä terveydelle on tutkittu viime vuosina lisääntyvästi. Uudet tutkimusmenetelmät ovat mahdollistaneet suolistomikrobiootan bakteerien tunnistamisen tehokkaammin ja tarkemmin kuin aiemmin käytetyt perinteiset bakteeriviljelyt. Suolistomikrobiootan lajirikkaus vaihtelee suolistonosien mukaan ja siihen vaikuttavat monet sisäiset ja ulkoiset tekijät kuten yksilön immuniteetti, ruokavalio ja ympäristö sekä mahdolliset lääkehoidot. Ihmisillä ulosteensiirtoja on käytetty erityisesti vaikeiden lääkkeisiin vastaamattomien Clostridium difficile -ripulien hoitoon ja jopa 90 prosenttia on parantunut ulosteensiirrolla. Koirilla on tämän lisensiaatin tutkielman valmistuessa julkaistu vain kaksi kongeressitiivistelmää pilottitutkimuksena suoritetuista ulosteensiirroista. Näissä molemmissa mahasuolikanavan oireet ovat helpottaneet ja vointi on pysynyt hyvänä seuranta-aikana. Tämän tutkimuksen kirjallisuuskatsauksessa kartoitetaan koiran suolistomikrobioottaa, sen koostumusta eri suolistonosissa ja siihen vaikuttavia tekijöitä. Lisäksi käsitellään lyhyesti ulosteensiirtoja. Tutkielma sisältää alkuperäistutkimuksen, joka toteutettiin pilottitutkimuksena kolmelle koiralle. Tutkimuksessa ulosteensiirtoa tehtiin koirille, joilla oli aiemmissa tutkimuksissa todettu krooninen tulehduksellinen suolistosairaus. Tutkimukseen valituilla eläimillä sairautta oli hoidettu ainakin kahdesti tylosiinilla ja oireet olivat loppuneet sen käytön aikana alkaen aina uudestaan hoidon loputtua. Tutkimuksen tavoitteena oli selvittää voidaanko ulosteensiirrolla parantaa mahasuolikanavan oireista kärsiviä koiria. Hypoteesina oli, että ulosteensiirto muuttaa suolistosairaiden koirien suolistomikrobioottaa siten, että mahasuolikanavan oireilu loppuu tai vähenee merkittävästi. Omistajat täyttivät ennen toimenpidettä ja sen jälkeen kahdeksan viikon ajan seurantakaavaketta, jossa kysyttiin muun muassa ulosteenkoostumuksesta sekä mahasuolikanavan oireiden esiintymisestä. Lisäksi koirista kerättiin viikoittain ulostenäytteet, joista analysoitiin mikrobiootan koostumus ulkopuolisessa laboratoriossa. Laboratoriosta saatiin myös laskennallinen dysbioosi-indeksi, joka kuvaa suolistomikrobiootan tasapainoa. Dysbioosilla tarkoitetaan suolistonmikrobiootan haitallisia muutoksia. Kahdella kolmesta tutkimukseen osallistuneesta koirasta kliininen vointi parantui omistajan arvioimana ulosteensiirron jälkeen. Näillä ulostemikrobiootan muutos tasapainoisemmaksi oli nähtävissä myös ulosteanalyyseissä muun muassa laskennallisessa dysbioosi-indeksissä ja bakteerien pääjaksojen valtasuhteissa. Kolmannen koiran kliininen vointi ei omistajan arvioimana parantunut ja ulosteanalyyseissäkin mikrobiootta palautui nopeasti samanlaiseksi kuin ennen ulosteensiirtoa. Ulosteensiirto voi muuttaa suolistomikrobioottaa siten, että mahasuolikanavan oireilu vähentyy tai loppuu. Aihetta tulee kuitenkin tutkia vielä lisää isommalla otoskoolla, jotta saataisiin tilastollisesti merkittäviä tuloksia.
  • Leppävuori, Eveliina (2017)
    Tämä lisensiaatin tutkielma sisältää alkuperäistutkimuksen polttonupoutuksen ja emäksisen pastanupoutuksen paranemisen vertailua histopatologisesti. Tutkielmassa myös pohditaan eri nupoutustapojen vaikutusta vasikan hyvinvointiin. Tutkimuksen tarkoituksena on selvittää poltto- ja pastanupoutuksessa syntyneiden vammojen eroja ja paranemista sekä mahdollisuutta nykyisin kielletyn emäksisen pastanupoutuksen käyttöön Suomessa. Nupoutus tarkoittaa alle kahden kuukauden ikäisen vasikan sarvenaiheiden tuhoamista, jolloin sarvien kasvu saadaan estettyä. Tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää, miten polttonupoutuksesa ja emäksisestä pastanupoutuksesta syntyneet vammat ja paraneminen eroavat toisistaan. Tutkimuksen avulla haluttiin myös selvittää mahdollisuutta käyttää emäksistä nupoutuspastaa Suomessa. Tutkimuksen hypoteesina oli, että polttonupoutus aiheuttaa pienemmän vamman ja paranee nopeammin kuin pastanupoutusvamma. Tutkimuksen aineistoksi kerättiin histologisia näytteitä 16 vasikalta. Vasikoilta nupoutettiin toinen sarvenaihe polttamalla ja toiseen sarvenaiheeseen laitettiin emäksistä pastaa. Nupoutuksessa ja näytteiden keräämisessä käytettiin rauhoitusainetta, puudutusainetta ja tulehduskipulääkettä. Kudosnäytteet kerättiin vasikoilta kaksi päivää ja kaksi viikkoa nupoutuksen jälkeen. Yhteensä näytteitä saatiin 50, joista tutkimukseen mukaan otettiin 22 näytettä. Näytteet valittiin sen perusteella, että niissä näkyi ehjä epidermis ja käsittelykohta. Kerätyistä kudospaloista tehtiin kudosnäytteitä yleisen ohjeen mukaan ja niille tehtiin hematoksylliini–eosiini–värjäys. Histologisista näytteistä tutkittiin vaurion laajuuteen ja paranemiseen liittyviä muutoksia leesion kohdalta ja sen vierestä. Tutkimuksen perusteella sarvenaiheen pastanupoutus näyttää aiheuttavan syvemmän ja vakavamman leesion kuin polttonupoutus. Pastanupoutuksen aiheuttama vamma näyttäisi myös paranevan hitaammin. Tulokset vastasivat hypoteesia. Tutkimuksen avulla tutkittiin ensimmäistä kertaa nupoutusvammojen paranemista histopatologisesti ja pohdittiin nupoutustapojen vaikutusta vasikan hyvinvointiin. Vasikan hyvinvoinnin kannalta vaikuttaisi siltä, että polttonupoutus on pastanupoutusta parempi vaihtoehto. Tutkimuksen heikkoutena on pieni näytemäärä ja näytteidenoton haastavuus. Tutkimusta voisi jatkaa ottamalla vasikoilta enemmän näytteitä. Näytteitä voisi ottaa myös kolme ja neljä viikkoa nupoutuksen jälkeen, jolloin paranemiseen liittyvät erot voisivat tulla paremmin esille. Viikko nupoutuksen jälkeen otetuista näytteistä voisi arvioida laajeneeko vaurio vielä kahden päivän jälkeen lisää ja onko vaurion parantuminen alkanut.
  • Ylhäinen, Anna (2017)
    Tutkielman tavoitteena on kirjallisuuskatsauksen avulla koota yhteen koirien perineaalityrän taustoja, oireita, diagnosointia ja hoitoa. Hoitovaihtoehtojen osalta esitellään erilaisia kirurgisia menetelmiä, sekä niiden etuja ja haittoja. Perineaalityrään sairastuvat potilaat ovat lähes poikkeuksetta uroskoiria. Sairauden tausta on huonosti tunnettu, mutta eturauhasen erittämän relaksiinin epäillään olevan osasyyllinen lantion välipohjan lihasten surkastumiseen. Perineaalityrässä vatsaontelon sisältöä (yleisimmin rasvaa, mutta joskus myös elimiä) työntyy lantion välipohjan lihasten läpi lantio-ontelon ulkopuolelle. Perineaalityrä aiheuttaa yleisimpänä oireena erilaisia ulostusvaikeuksia. Elinten tyräytyminen voi aiheuttaa virtsatietai suolitukoksen. Yleisin syy eläinlääkärin vastaanotolle hakeutumiseen on omistajan huomaama ulospäin näkyvä turvotus peräaukon seudulla. Diagnoosi perustuu kliiniseen yleistutkimukseen ja peräsuolen kautta tunnusteluun. Perineaalityrän hoito on tyrän kirurginen korjaus. Tyräleikkauksen yhteydessä suositellaan koiran kastraatiota, mikäli potilasta ei ole kastroitu aiemmin. Perineaalityrän korjausmenetelmiä on useita erilaisia, joista kaikkien tarkoituksena on saada lantion välipohjan lihasten tuki ennalleen. Perinteisessä menetelmässä tyräportin reunat yksinkertaisesti ommellaan yhteen. Yleisimmin käytetty menetelmä on sisemmän peittäjälihaksen kielekesiirre, joskin myös muiden lihasten kielekesiirteitä on kirjallisuudessa esitelty. Istutteina voidaan käyttää eläimen omaa peitinkalvoa, sian kudoksista tuotettua istutemateriaalia tai polypropyleeniverkkoa. Myös vatsaontelon elinten kiinnitystä vatsaontelon seinämään on käytetty estämään elinten tyräytyminen. Komplikaatioiden ja uusiutumisen riski vaihtelee käytetystä leikkaustekniikasta riippuen. Yleisin komplikaatio on haavatulehdus, jota pyritään välttämään hyvällä leikkaushygienialla ja peräaukon sulkemisella leikkauksen ajaksi ulosteen valumisen välttämiseksi. Yleisimmin käytetyllä sisemmän peittäjälihaksen kielekesiirteellä uusiutumisen todennäköisyys on 0–36 %. Pääsääntöisesti ennuste koiran kannalta perineaalityräleikkauksen jälkeen on hyvä.
  • Viljanen, Anna (2017)
    Lisensiaatin tutkielma on kirjallisuuskatsaus Streptococcus equi ssp. zooepidemicus -bakteerin epidemiologiasta ja taudinaiheutuskyvystä eri eläinlajeilla. Streptococcus equi ssp. zooepidemicus on grampositiivinen katalaasinegatiivinen kokkibakteeri, joka on fakultatiivisesti anaerobi. Bakteeri kuuluu Lancefield-ryhmään C ja se aiheuttaa veriagarilla 􀈕-hemolyysiä. Bakteeri voidaan tunnistaa biokemiallisilla testeillä, PCR (polymerase chain reaction)- tai MALDI TOF (matrix-assisted-laser desorption-ionization time of flight) -tekniikalla. Bakteeri voidaan vielä tyypittää PFGE (pulse-field gel electroforesis) - tai MLST (multilocus sequence typing) -menetelmällä. Tyypitysmenetelmien avulla voidaan epidemiatapauksissa selvittää, mistä mahdollisesti epidemia on saanut alkunsa, ja minkälaiset S. equi ssp. zooepidemicus –kannat aiheuttavat herkemmin tautia. S. equi ssp. zooepidemicus -bakteerilla on useita virulenssitekijöitä. Sillä on kyky muokata genomiaan virulentimmaksi muun muassa rekombinaation ja horisontaalisen geenisiirron myötä. Bakteerilla on useita pintaproteiineja, jotka toimivat värekarvan kaltaisesti tai sitovat bakteerin pinnalle antifagosyyttisiä aineita. Pintaproteiinien avulla bakteeri pystyy kiinnittymään eri lajien kohdekudokseen ja välttämään elimistön puolustusmekanismeja. Bakteerilla on myös pääosin hyaluronihaposta muodostuva kapseli, joka estää bakteeria joutumasta fagosyyttien syötäväksi. S. equi ssp. zooepidemicus on osa hevosen normaalimikrobistoa. Se voi aiheuttaa yksittäiselle hevoselle muun muassa hengitystieinfektioita sekä kohtu- ja istukkatulehduksia tilanteissa, jossa hevosella on jokin immunipuolustuksen häiriö, esimerkiksi kuljetuksesta tai rankasta harjoittelusta johtuva stressi tai virusinfektio. Bakteeri voi aiheuttaa hevoselle myös hengitystie-epidemioita. Koiralle ja kissalle S. equi ssp. zooepidemicus aiheuttaa hengitystieongelmia sekä aivojen/aivokalvojen tulehduksia. Eläimillä, joilla on esim. immunipuutos, sydänvika tai alla oleva virusinfektio, ovat alttiimpia vakaville infektioille. Koiralle ja kissalle bakteeri voi aiheuttaa hengitystie-epidemioita, varsinkin kennel- tai kissalaolosuhteissa. Bakteeritartunta voi olla tappava ja oireet voivat kehittyä vakaviksi muutaman tunnin kuluessa. S. equi ssp. zooepidemicus –tartuntoja on kuvattu myös useilla muilla eläinlajeilla kuten naudoilla, lampailla, vuohilla ja sioilla. S. equi ssp. zooepidemicus voi tarttua mm. hevosesta, koirasta tai marsusta suoraan kosketustartuntana tai pastöroimattoman maidon välityksellä elintarvikevälitteisenä tartuntana ihmiseen. Ihmisellä, kuten muillakin eläinlajeilla, alla oleva perussairaus altistaa bakteeritulehdukselle. Ihmisellä bakteeri aiheuttaa mm. bakteremiaa, aivokalvontulehdusta ja septistä artriittia, oireet voivat ihmiselläkin olla vakavat ja hengenvaaralliset.
  • Tuutti, Enni (2017)
    Vuosina 1975–2005 Euroopassa raportoitiin yhteensä 3 334 hevosenlihavälitteistä ihmisten trikinelloositapausta 15:ssa epidemiassa. Määrä on 96,8 % kaikista Euroopassa vuosina 1975–2014 raportoiduista ihmisten trikinelloositapauksista. Ihmisillä Trichinella-sukuun kuuluvan sukkulamadon aiheuttama trikinelloosi muistuttaa lievimmillään influenssaa ja on vakavimmillaan kuolemaan johtava sairaus. Tämän kirjallisuuskatsauksen tavoitteena oli kuvata ihmisten hevosenlihavälitteisen trikinelloosin esiintyvyyteen vaikuttaneita tekijöitä, koota tietoa Euroopassa raportoiduista hevosenlihavälitteisistä trikinelloosiepidemioista ja selvittää, miksi epidemioita ilmeni juuri vuosina 1975–2005. Aihe rajattiin koskemaan EU:ssa raportoituja epidemioita jäsenmaiden yhtenäisen lainsäädännön vuoksi. Epidemiat aiheuttaneista hevosista 11/15 oli lähtöisin Itä-Euroopasta ja ne teurastettiin Ranskassa tai Italiassa. Kaikki epidemiat puhkesivat Ranskassa tai Italiassa, joissa ruokakulttuuriin kuuluvat tartarpihvi ja raaka hevosenjauheliha. Yhden hevosten infektioreittihypoteesin mukaan hevosille syötetään laittomasti eläinperäisiä tuotteita lihotustarkoituksessa. Eräässä tutkimuksessa hevosten ruokkimisen lihalla todettiin olevan yleinen tapa Serbiassa ja 31 % hevosista (n=219) söi lihaa mielellään. Toisen hypoteesin mukaan hevoset saavat tartunnan rehun sekaan vahingossa joutuneiden jyrsijöiden välityksellä. Ensimmäisen epidemian puhjetessa hevosenlihalle ei tehty Euroopan alueella rutiininomaista trikinellatarkastusta. Tutkimusten myötä havaittiin, että trikinellan osoittaminen hevosenlihasta ei noudata samoja lainalaisuuksia kuin trikinellan osoittaminen sianlihasta. Epidemioiden ilmetessä toistuvasti hevosenlihalle suoritettava trikinellatarkastus ja siihen liittyvä lainsäädäntö kehittyivät nykyiseen muotoonsa. Tärkeimmät epidemioiden syntyyn vaikuttaneet tekijät olivat hevosten infektoituminen trikinellalla, ihmisten raakaa tai heikosti kypsennettyä hevosenlihaa suosivat ruokakulttuuriset tavat, hevosenlihalle validoitujen riittävän sensitiivisten trikinellojen osoittamismenetelmien puuttuminen, lihantarkastusta ja hevosten jäljitettävyyttä koskevat lainsäädännön puutteet sekä valvonnassa tapahtuneet inhimilliset virheet. Kasvinsyöjäksi luokitellun eläimen tunnistaminen tartuntalähteeksi loistaudille, jonka tiedetään tarttuvan vain lihansyönnin välityksellä, vaati aikaa. Epidemioiden syntyyn ovat voineet vaikuttaa myös sittemmin vääräksi osoitetut väitteet. Esimerkiksi nykyään tiedetään, että pakastus tai säilöntä eivät tuhoa trikinelloja lihasta luotettavasti. Lähteissä ei tullut esille selkeää syy-seuraussuhdetta sille, miksi ensimmäinen epidemia tapahtui vuonna 1975 ja viimeinen vuonna 2005. Ajallisesti epidemioiden hiipumiseen liittyviä tapahtumia ovat Euroopan elintarviketurvallisuusvirasto EFSA:n perustaminen, eräiden lihantarkastusta ja elintarvikevalvontaa koskevien EU-säädösten voimaantulo sekä useiden Itä-Euroopan maiden liittyminen Euroopan unioniin. Tulevaisuudessa olisi mielenkiintoista selvittää hevosten rehujen todellinen infektiokuorma. Trikinellavalvonnan kustannukset suhteessa trikinellojen aiheuttamaan tautitaakkaan ovat herättäneet keskustelua ja trikinellavalvonnan keventäminen on nostettu esille. Markkinoille saatetaan tulevaisuudessa tuottaa kahta eri tavoin valvottua lihaa: trikinellatarkastettua niille, jotka syövät lihan kypsentämättömänä, ja tarkastamatonta niille, jotka kypsentävät lihan ennen syömistä.
  • Tuominen, Krista (2017)
    Kesykissa (Felis catus) on Suomessa yleinen lemmikki, joka polveutuu itsenäisesti saalistavasta villikissasta. Etenkin rajatussa tilassa elävän sisäkissan elinympäristö eroaa paljon siitä miten kesykissan esi-isät ovat eläneet. Ihmisten luomassa rajatussa elinpiirissä kissan mahdollisuudet vaikuttaa ympäristöönsä ovat rajatut, mikä voi altistaa kissan stressille. Usein kissojen stressin taustalla on myös omistajien puutteellinen tietämys kissojen lajityypillisestä käyttäytymisestä ja tarpeista. Kliinisessä työssä eläinlääkäri kohtaa kissoilla usein sairauksia ja käyttäytymishäiriöitä, joiden syntyyn ja pahenemiseen stressi voi vaikuttaa. Toisinaan omistajat kääntyvät eläinlääkärin puoleen myös silloin, kun he kokevat kissalle luontaisen käyttäytymisen, kuten raapimisen ja virtsalla merkkailun, olevan häiritsevää käytöstä. Sairauksien osalta stressi on yhdistetty esimerkiksi kissojen hengitystieinfektioiden ja idiopaattisen kystiitin altistavaksi tekijäksi. Näin ollen kyky tunnistaa kissojen stressi ja sitä aiheuttavat tekijät on merkittävässä roolissa eläimen hoidon ja hyvinvoinnin kannalta. Hyvinvointiin liittyvien ongelmien lisäksi stressi aiheuttaa haasteita myös käytännön diagnostiikan kannalta, minkä vuoksi eläinklinikoiden tulisi pyrkiä luomaan kissoille mahdollisimman stressitön ympäristö kiinnittämällä huomiota sekä ympäristötekijöihin että kissaystävällisiin käsittelytapoihin. Kissaystävällisen eläinlääkärin vastaanoton luominen voi myös parantaa asiakastyytyväisyyttä ja auttaa luomaan pitkäaikaisia asiakassuhteita, sillä monet omistajat kokevat kissan kokeman stressin olevan merkittävä syy sille, miksi kissoja ei haluta tuoda eläinlääkärin vastaanotolle. Tämän kirjallisuuskatsauksen tarkoituksena on toimia tutkimuksiin perustuvana tietopakettina eläinlääkäreille ja eläinlääketieteen opiskelijoille kissan stressiin vaikuttavista tekijöistä, kissan stressin tunnistamisesta, stressin vaikutuksista ja siitä kuinka kissojen stressiä voidaan ennaltaehkäistä ja vähentää niin kotioloissa kuin löytöeläintaloissa ja eläinlääkärin vastaanotolla. Aihepiirin ymmärtämiseksi työssä käydään läpi myös kissalle lajityypillisiä piirteitä, stressin fysiologiaa sekä stressin taustalla olevia tunnetiloja.
  • Tuomela, Auli (2017)
    Umpihoitoja käytetään lypsykarjalla umpeutuksen yhteydessä hoitamaan jo olemassa olevia utaretulehduksia sekä ehkäisemään uusia infektioita. Suomessa käytetään umpeutuksen yhteydessä pitkävaikutteisia mikrobilääkkeitä sisältävien valmisteiden lisäksi vedintulppavalmisteita, jotka mekaanisesti estävät mikrobien kulkeutumista utareeseen. Tämä tutkielma sisältää umpihoitoja ja niiden vaikutuksia käsittelevän kirjallisuuskatsauksen lisäksi tutkimuksen, jolla pyrittiin keräämään tietoa suomalaisten lypsykarjatilojen umpihoitokäytänteistä. Ennakko-oletuksena oli, että suurin osa suomalaisista lypsykarjatiloista käyttää mikrobilääkkeellistä umpihoitoa valikoiden vain tietyille lehmille, eli umpihoitokäytäntö on selektiivinen. Selektiivisessä umpihoitokäytännössä tavoitteena on hoitaa jo olemassa olevat utaretulehdukset. Umpihoitovalmisteet ovat kertahoitoina verrattaen vaivattomia ja edullisia, ja niiden hoitovasteet ovat hyvät. Kirjallisuuden perusteella umpihoidot pienentävät sekä kliinisen että piilevän utaretulehduksen riskiä umpikauden lisäksi myös seuraavalla lypsykaudella. Mikrobilääkkeiden käyttöön liittyy kuitenkin kasvava huoli lisääntyvästä mikrobilääkeresistenssistä, ja antibiootteja sisältävät umpihoidot voivatkin muodostaa merkittävän osan lypsykarjalla käytetyistä mikrobilääkkeistä. Tutkimusten perusteella kaikkien umpeutettavien lehmien hoito mikrobilääkkein ei ole taloudellisesti kannattavampaa kuin selektiivinen umpihoito. Maailmalla useassa maassa, joissa on rutiininomaisesti umpihoidettu lähes kaikki lehmät mikrobilääkkein, pyritäänkin siirtymään selektiiviseen umpihoitokäytäntöön. Suomalaisten lypsykarjojen umpihoitokäytänteisiin liittyvä tutkimus toteutettiin lypsykarjatilallisille suunnattuna kyselytutkimuksena, osana laajempaa umpeutuskäytänteisiin ja vedinsairauksiin liittyvää tutkimuskokonaisuutta. Kyselyyn saatiin 230 vastausta. Vastaajista 77 % kertoi tilan umpihoitokäytännön olevan selektiivinen. Heistä 72 % arvioi hoitavansa antibiootein korkeintaan neljäsosan lehmistä. Kriteerit, joilla selektiivistä umpihoitoa käyttävät vastaajat kertoivat valitsevansa mikrobilääkkein hoidettavat lehmät, olivat pääosin linjassa Helsingin Yliopiston tuotantoeläinsairaalan suositusten kanssa. Vastaajista 6 % kertoi, ettei tilalla käytetä mikrobilääkkeellistä umpihoitoa lainkaan. He perustelivat käytäntöään sillä, ettei umpihoidoille ole nähty tarvetta, tai umpihoidoista ei ole havaittu olevan etua. Vastaajista 17 % taas kertoi hoitavansa kaikki umpeutettavat lehmät mikrobilääkkein. Verrattaessa umpihoitokäytäntöjä tilojen perustietoihin, vaikuttaa siltä että mikrobilääkkeellisiä umpihoitoja käytetään enemmän isoissa kuin pienissä karjoissa. Vedintulppavalmisteita kertoi käyttävänsä 36 % kyselyyn vastanneista tilallisista. Heistä 43 % kertoi käyttävänsä vedintulppavalmisteita kaikille lehmille. Kirjallisuuden perusteella vedintulppavalmisteiden teho utaretulehdusten ennaltaehkäisyssä on selkeä, ilman huolta mikrobilääkeresistenssin lisääntymisestä. Umpihoidot ovat merkittävä osa lypsykarjatilan utareterveyden hallintaa. Tilan olosuhteet ja utareterveystilanteen tunteva eläinlääkäri on tärkeässä roolissa vaikuttamassa tilalla käytössä olevaan umpihoitokäytäntöön. Parhaimmillaan tilallisten ja eläinlääkärin välisenä yhteistyönä pystytään sopimaan kullekin tilalle sopivimmat kriteerit eri tyyppisten umpihoitojen käytölle.
  • Tulenheimo, Outi (2-01)
    Raw meat-based diets have gained popularity in recent years amongst dog owners and there is a lot of debate about the effects of raw food on dogs' health. The purpose of this thesis was to study serum mineral concentrations in dogs eating raw meat-based diet or dry diet. The minerals analyzed were copper, iron, magnesium, phosphorus, and zinc. My hypothesis is that when dogs are fed industrial balanced raw or dry food there are no significant differences in the serum mineral concentrations between the two diet groups. In this study there were 41 adult Staffordshire bull terriers of which 25 ate raw food and 16 dry food. 26 of the dogs were atopic, 13 were control dogs and 2 dogs could not be placed to either of the groups. The dogs came to three visits. The first blood sample was taken on either the first or the baseline visit. During the next three to five months the dogs were either on dry food or raw food diet, based on allotment. Itching, skin symptoms, and diet were taken into consideration in the allotment. After the feeding study the dogs came to the end visit where the second blood sample was taken. Based on the results both diets had an effect on some mineral concentrations. Also the health status had an effect on some mineral concentrations and in the atopic dogs the diet had a more pronounced effect on the serum mineral concentrations than in the control dogs. On the basis of these results the hypothesis was incorrect because there were significant differences in the serum mineral concentrations between the two diets. As we do not know the optimal serum concentrations of these minerals in the canine species the clinical significance of these results is somewhat limited but this study lays the foundation for further studies.
  • Sahlstedt, Katja (2017)
    Matkapahoinvointi ja matkustuspelko ovat yleisiä hyvinvointiongelmia kissoilla ja yksi merkittävimmistä kissojen hoitoonpääsyn esteistä. Kissoista alle puolet käytetään säännöllisesti eläinlääkärillä, koirista suurin osa. Kissan matkustusongelmia hoidetaan harvoin, ja moni omistaja pitää eläinlääketieteellisen hoidon puutetta pienempänä pahana kuin matkustamisen aiheuttamaa stressiä. Työ on kirjallisuuskatsaus, joka kuvaa kissan matkapahoinvoinnin ja matkustuspelon synnyn sekä lääkehoidon ja käytösterapian. Se osoittaa, ettei kissan matkapahoinvoinnin nykyisellä hoidolla ole vahvaa tieteellistä pohjaa: yleisimmin käytetty lääkeaine, maropitantti, ei ole tehokas hoito pahoinvointiin ylipäätään. Tutkielman perusteella kissan matkapahoinvoinnin hoitoon ei ole riittävän hyvää lääkevalmistetta. Matkapahoinvoinnista kärsivä kissa saattaa hyötyä ahdistusta lievittävästä buspironista, joka voi suuremmilla annoksilla vähentää pahoinvointia. Matkustuspelosta kärsivälle kissalle sopivia lääkevalmisteita ovat anksiolyytit kuten alpratsolaami, buspironi tai tratsodoni. Työ kuvaa kissan lääkinnälliset erityispiirteet eläinlääkärin lääkevalinnan sekä teollisuuden lääkekehityksen tueksi. Oraalisista valmistemuodoista helpoin ja tarkin annosteltava on liuos, joskin omistajat suosivat tabletteja niiden tuttuuden takia. Kissalääkkeissä on kysyntää pienelle, hyvänmakuiselle tabletille, jonka voisi tarvittaessa murskata ja liuottaa veteen. Hankalasti lääkittäville kissoille ensisijainen valmistemuoto on liuos.
  • Saarela, Tiia (2017)
    Naudan sorkka-alueen ihotulehdus (DD) on ulkomailla merkittävin tarttuva sorkkasairaus naudoilla. Suomessa tauti ei ole vielä merkittävä ongelma nautakarjoissa. Tauti aiheuttaa tyypillisesti mansikkamaisen ja ulseroivan muutoksen sorkan takaosaan kantapallojen väliin. Parantunut leesio on ruven peittämä, kun taas kroonistuneessa muutoksessa iho paksuuntuu ja voi esiintyä ihon liikakasvua. Taudin patogeneesiä ja altistavia tekijöitä on tutkittu paljon vuosien saatossa. Useissa tutkimuksissa on esitetty taudin aiheuttajaksi Treponema-suvun bakteereja, jotka aiheuttavat taudin sille suotuisissa olosuhteissa. Altistavista tekijöistä on useita tutkimuksia ulkomailta, mutta suomalaisista karjoista tehdyt tutkimukset puuttuvat. Ulkomaisissa tutkimuksissa on todettu, että sorkan ja jalan likaisuus ja kosteus altistavat sairastumiselle. Lisäksi karjan suuri koko ja ostoeläimet ovat lisänneet sairastumisriskiä. Työn tavoitteena on kuvailla, minkälaisissa pihatoissa sorkka-alueen ihotulehdusta Suomessa esiintyy. Lisäksi tavoitteena on selvittää, miten tilan hoitokäytännöt kuten sorkkahoito ja eläinten ulkoilu on järjestetty tautitiloilla verrattuna muihin tiloihin. Oletuksena on, että niillä tiloilla, joilla tautia on esiintynyt, on eroja rakennusratkaisuissa ja hoitokäytännöissä verrattuna niihin tiloihin, joilla tautia ei ole ollut. Tutkimuksella pyritään kartoittamaan mitä nämä erot ovat. Tutkimus suoritettiin kyselytutkimuksena 1134 tilalle, joista kyselyyn vastasi yhteensä 385 tilaa. Näistä tiloista tutkimukseen hyväksyttiin 360 tilaa, joilla oli pihattonavetta ja yli 50 lehmää. Tuottajat vastasivat kyselyyn, jossa oli kysymyskokonaisuuksia liittyen tilan perustietoihin, navetan rakenteisiin, hoitokäytäntöihin ja tilalla esiintyneisiin sorkkasairauksiin ja niiden oireisiin. Tiedot sijoitettiin Excel-taulukkoon, josta omiin taulukoihinsa eriteltiin tilat, joilla oli esiintynyt sorkkasyyliä tai mansikkamaisia muutoksia sorkan kannalla sekä tilat joilla kyseisiä muutoksia ei ollut esiintynyt. Kyseiset muutokset valittiin tutkimukseen, koska ne ovat todennäköisesti parhaiten tunnistettavat sorkka-alueen ihotulehduksen muutokset. Näistä tiedostoista laskettiin eri muuttujien määrät ja prosenttiosuudet vertailua varten. Mansikkamaisia muutoksia oli esiintynyt kaikkiaan 24 tilalla mikä on 6,7 % kaikista tiloista. Sorkkasyyliä oli esiintynyt yhteensä 48 tilalla, mikä on 13,3 % kaikista tiloista. Tutkimuksen tuloksena havaittiin, että eri rakenneratkaisujen välillä oli eroja suhteissa kun verrattiin tautitiloja tiloihin, joilla kyseisiä muutoksia ei ollut esiintynyt. Tiloilla, joilla oli esiintynyt mansikkamaisia muutoksia tai sorkkasyyliä, oli suhteessa useammin ostoeläimiä, hiehot ulkopuolisella kasvattajalla, aperuokinta ja eläimet pääsivät suhteessa harvemmalla tilalla ulkoilemaan kuin verrokkitiloilla. Näillä tiloilla myös eläinmäärä oli keskimäärin suurempi. Tiloilla, joilla oli esiintynyt mansikkamaisia muutoksia, oli myös suhteessa useammin viileä pihatto, kiinteä lattia pihatossa ja luonnollinen ilmanvaihto ilman alapoistoa. Sorkkasyylätiloilla tulokset rakenteista olivat samansuuntaiset lukuun ottamatta kiinteää lattiaa, jota oli näillä tiloilla harvemmin suhteessa verrokkitiloihin. Johtopäätöksenä voimme todeta, että tautitiloilla tiettyjä rakenneratkaisuja ja hoitokäytäntöjä esiintyy suhteessa useammin kuin verrokkitiloilla, joilla tautia ei ole esiintynyt. Tuloksista ei voida kuitenkaan vetää johtopäätöksiä siitä altistavatko nämä yksittäiset rakenteet taudille. Tämä vaatisi tietojen analysoinnin tilastotieteen ohjelmalla, jolloin tulosten merkittävyyttä pystyttäisiin arvioimaan. Tuloksia tulkitessa tulee ottaa huomioon diagnoosin epävarmuus, joka johtuu siitä, että taudin ja sen aiheuttama muutokset on helppo sekoittaa muihin sorkka-alueen muutoksiin. Lisäksi on huomioitava se, että tietyt muuttujat voivat aiheuttaa vääristymiä tuloksiin esiintymällä yleensä yhdessä. Tulosten perusteella pystytään kuitenkin kuvailemaan, minkälaisilla tiloilla tautia todennäköisimmin Suomessa esiintyy ja millaisilla tiloilla on suurentunut riski saada sorkka-alueen ihotulehdus
  • Rantatulkkila, Salla (2017)
    Sianlihantuotannossa elävinä syntyneiden porsaiden kuolleisuuteen vaikuttavat monet tekijät. Ennen vieroitusikää yksi merkittävimpiä porsaiden kuolleisuutta lisääviä tekijöitä ovat erilaiset ripulia aiheuttavat infektiot. Porsasripulin yleisyys ja vakavuus riippuvat niiden immunologisesta statuksesta, jossa avainasemassa pikkuporsailla on niiden ternimaidon saanti. Tutkielmassa esitellään nykymuotoisessa lihantuotannossa käytettävän kesysian (Sus scrofa domestica) immunologista kypsymistä synnyinhetkestä vieroitukseen kuluvalla aikavälillä. Myös sikiökauden tärkeitä immunologisia tapahtumia sekä porsaan immunologisen statuksen ja ympäristön keskinäistä vaikutusta porsasripulin syntyyn käydään läpi. Tutkielman lopussa esitetään tapausselostus pikkuporsaiden ripuliepidemiasta suomalaisella porsastuotantotilalla. Tilalla käytettiin laajamittaisesti kloramiini T- pitoista kuivadesinfektiojauhetta porsitusosastolla. Tapauksen myötä nousi tarve selvittää kuivadesinfektiojauheiden ja pikkuporsaiden ripulitartuntojen välistä yhteyttä. Tutkielmassa taustoitetaan kuivadesinfektiojauheen käyttöä osana nykyaikaista sianlihan tuotantoa. Kloramiini T:n ominaisuuksia ja mahdollisia haittavaikutuksia käydään läpi tutkielmassa kirjallisuuden avulla. Kloramiini T- pitoisen kuivadesinfektiojauheen intensiivinen käyttö voi lisätä pikkuporsaiden riskiä sairastua ripulitartuntoihin mm. vaurioittamalla porsaan suoliston limakalvoa. Aiheesta tarvitaan kuitenkin tutkimuksellista näyttöä, jotta tämä voidaan todeta varmuudella.