Humanistinen tiedekunta

 

Recent Submissions

  • Saaristo, Annukka (Helsingin yliopisto, 2019)
    Tutkimukseni käsittelee espoolaislähiö Olarin räppäreiden kotiseutuun kytkemiä ajatuksia ja identiteettejä. Aineistona ovat kuuden räppärin haastattelut sekä olariräpin kappaleiden sanoituksia, jotka kertovat kotiseudusta tai Olarista. Haastattelut toteutin teemahaastatteluina vuosina 2017 ja 2018. Haastattelut on tallennettu Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kokoelmiin. Pro gradu -työni teoreettisen lähtökohdan muodostavat performanssitutkimus ja John Miles Foleyn luoma esitysareena -käsite. Esitysareena on tulkintakehys, jonka kautta esiintyjä ja kuulija luovat tilan yhteiselle ymmärrykselle ja arjesta poikkeaville tulkinnoille. Esitysareenalla toimivat tilannesidonnaiset rekisterit, jotka sekä areenalle osallistuvat että esiintyjät voivat tunnistaa. Onnistuneeseen tulkintaan tarvitaan rekistereiden aktivoituminen esitysareenan sisällä. Tarkastelen teoreettisen viitekehyksen kautta räppäreiden tuottamia performansseja muun muassa Olarista, olarilaisuudesta ja suomiräpistä. Tutkimuskysymykseni käsittelevät olarilaista kotiseutua: miten olarilaiset kuvaavat kotiseutuaan, miltä olarilainen kotiseutuidentiteetti näyttää räppäreiden ja räpin näkökulmasta esitysareenalla sekä millaisena kotiseutu näyttäytyy alueelle kiinnittymisen kautta? Millaisia rekistereitä olarilaisella esitysareenalla aktivoituu? Käsittelen haastatteluja ja kappaleita performanssin kautta ja nostan esiin kolme suomiräpin yleistä narratiivia: päihteet, huumorin ja seksuaalisuuden. Lisäksi hahmottelen suomiräpin intertekstuaalisuutta ja sen merkitystä olariräpin viittauksiin sekä lokaalisti että globaalisti. Moderni kotiseutu, lähiö, luo lähtökohdan kotiseutuidentiteetin tutkimukselle Olarissa ja pohdin lähiön merkitystä olariräpin kotiseudun muodostumiseen. Olariräpin kotiseudun eri puolet tulevat tutkimuksessani näkyviksi ajan, paikan, sosiaalisten suhteiden ja nostalgian kautta. Kotiseudun käsitys on muodostunut räppäreille omien kokemusten, paikan sekä yhteisöjen risteämissä. Paikat saavat merkityksensä sosiaalisten suhteiden ja tapahtumien kautta ja syventävät merkityksiään kappaleiden sanoituksissa. Paikallistarinat, paikalliset ihmiset ja paikkaan kuulumisen tunteet kirjoitetaan sanoituksiin, joiden tasot aukeavat paikallistuntemusta omaaville, avaten oven esitysareenalle. Kotiseutu, oma yhteisö ja olariräp ovat räppäreille tärkeitä identiteetin elementtejä, joiden merkitystä he eivät kuitenkaan pohdi aktiivisesti arjessa. Kotiseudun edustaminen kytkeytyy räpin globaaliin narratiiviin, jonka kautta aitoudesta ja alueen edustamisesta on tullut tärkeitä elementtejä performanssin näkökulmasta. Räpin avulla kerrotaan keitä ollaan ja mitä edustetaan, sekä luodaan samalla tiettyyn paikkaan ja yhteisöön kuulumista.
  • Nerelli, Rauna (Helsingin yliopisto, 2019)
    Kaksikielistä kriisiviestintää ei ole Suomessa erityisemmin tutkittu. Tarve kielellisten oikeuksien toteutumiselle on kuitenkin kaksikielisessä maassa merkittävä myös kriisiviestinnässä, jossa nopean ja helposti omaksuttavan tiedon merkitys on suuri. Valtionhallinnon ministeriöissä ja virastoissa työskenteleville viestijöille suunnatussa kyselytutkimuksessa selvitettiin, millaisia kielellisiä valmiuksia valtionhallinnon toimijoilla on ruotsinkieliseen kriisiviestintään, miten kriisiviestintä ruotsiksi on organisoitu valtionhallinnossa, millaisia näkemyksiä viestijöillä on ruotsinkielisestä kriisiviestinnästä sekä millaisia ratkaisuja viestijät arvioivat löytyvän paremmalle ruotsinkieliselle kriisiviestinnälle. Kyselytutkimus toteutettiin verkossa keväällä 2019 ja siihen osallistui 33 vastaajaa valtionhallinnosta. Vastaukset analysoitiin määrällisellä ja laadullisella sisällönanalyysilla. Tulosten perusteella valtionhallinnon viestijöiden kielelliset valmiudet eivät ole riittäviä nopeaan ruotsinkieliseen kriisiviestintään ja hallinto turvautuu usein kääntäjien apuun, mikä hidastaa viestintää. Suurin osa organisaatioista ei ole varautunut systemaattisesti ruotsinkieliseen kriisiviestintään. Käännöspalveluiden käytössä ei ole huomioitu riittävästi kriisiviestinnän nopeutta, sosiaalisen median käännöksiä tai äkillisesti syntyvää kriisiviestinnän tarvetta virka-ajan ulkopuolella. Suullisia taitoja painottavat visuaaliset viestintätavat sekä viestintä sosiaalisessa mediassa kaipaisivat parantamista. Viestijöillä on kuitenkin myönteinen näkemys ruotsinkielistä kriisiviestintää kohtaan. Vastaajat kokivat sen merkittäväksi erityisesti yhdenvertaisuuden näkökulmasta. Ruotsinkielisen kriisiviestinnän merkitystä ei kuitenkaan ymmärretä täysin ymmärrettävyyden tai turvallisuuden kannalta. Ratkaisuiksi kriisiviestinnän haasteisiin ehdotettiin huomion kiinnittämistä kielikysymykseen jo rekrytointivaiheessa sekä joustavampia käännöspalveluita.
  • Palin, Maria (Helsingin yliopisto, 2019)
    Tutkielmassa tarkastellaan huumeita käyttävien ihmisten ja heidän läheistensä elämästä kertovia tarinoita. Tutkielman tavoitteena on luoda käsitys siitä, millaisina toimijoina huumeita käyttävät henkilöt esiintyvät, ja millaisena huumeiden käytön leimaama elämä kertomuksissa näyttäytyy. Tutkielmassa tarkastellaan muun muassa sitä, millaisin keinoin huumeiden käytön alkamista ja loppumista kuvataan, ja miten huumeiden käytön leimaaman elämänvaiheen kuvaukset eroavat huumeettomien aikojen kuvauksista. Tutkielman aineistona toimii kymmenen tekstiä, joista kukin kertoo yhden tai useamman henkilön elämästä. Tekstit ovat internetin uutissivustoilla julkaistuja lehtitekstejä. Ne edustavat eri tekstilajeja, kuten esimerkiksi kirjareferaatti ja henkilöjuttu. Noin puolessa teksteistä on haastateltu huumeita käyttäviä henkilöitä, puolessa taas henkilöitä, joiden lapset käyttävät huumeita. Päähenkilöiden ja kertojien joukossa on sekä miehiä että naisia. Tutkielman väljänä viitekehyksenä toimii kriittinen diskurssianalyysi. Analyysin teoreettisina välineinä toimivat narratologian tutkimusperinne ja roolisemantiikka. Analyysin myötä nähdään, että huumeiden käytön leimaamaa elämänvaihetta kuvaillaan hyvin kielteisesti. Päähenkilöt näyttäytyvät tapahtumien suhteen voimattomilta, ja tapahtumat huumeiden käytön alkamisesta sen loppumiseen näyttävät tyypillisesti tapahtuvan aivan itsestään. Aineistossa esiintyy usein toistuvia lausekonstruktioita, jotka vahvistavat käsitystä huumeiden käyttäjästä passiivisena kokijana. Työssäkäynti, opiskelu ja perhe-elämä esiintyvät kertomuksissa huumeiden käytön vastakohtana, joka on mahdollista toteuttaa vain täysin raittiina. Huumeiden käytön lopettaminen näyttäytyy päähenkilölle ilmaantuvana ominaisuutena.
  • Käkönen, Taru (Helsingin yliopisto, 2019)
    New words are acquired during childhood but also in adulthood, for example by learning neologisms or foreign languages. Known words differ from novel, previously unknown, words in that their phonological forms as well as meanings are stored in neural memory traces. This difference between familiar and novel words can also be seen in the event-related potentials (ERPs) for these stimuli measured by electroencephalogram (EEG). Earlier studies observed that when novel spoken words are presented repeatedly within a short (~14 – 30 min) exposure, the ERP response increases and begins to resemble the response to familiar words. This phenomenon is called rapid word learning, which purportedly reflects cortical memory trace formation for the newly acquired words. The neural memory trace formation for novel words with unfamiliar phonology, on the other hand, has been observed to be weaker. This Master’s thesis investigated the effect of articulatory rehearsal on rapid learning of novel words. Participants (n = 19) listened to familiar Finnish words and two types of novel words: wordforms with familiar phonology and non-native wordforms with unfamiliar phonology. Continuous EEG was recorded in two conditions with different tasks: participants were instructed to either attentively listen to and memorise the spoken word stimuli or repeat the words. aloud. The active training conditions were preceded and followed by passive listening of the same stimuli. Behavioural learning was tested with a word recognition test after both conditions. In this study the focus is on the results of the active training sessions. ERPs were analysed by comparing responses to each word type in the early, middle and late phases of attentive and articulatory training. An ERP response to novel wordforms (~50 ms after the point at which the word could be identified) was modulated by the type of training and word type. During the attentive training the response to novel wordforms with familiar phonology increased, as expected. Responses to novel non-native wordforms and familiar words showed no significant changes during attentive listening. Within the articulatory rehearsal condition, however, responses to novel non-native wordforms but also to familiar words enhanced significantly. A later response ~135 ms after word disambiguation point increased during training irrespective of condition or word type. Behavioural word recognition did not differ between training conditions, and familiar words were recognised with highest precision. The ERP-results of this study suggest that attentive training enhances learning of novel words with native phonology while repeated articulation seems to enhance the formation of neural memory traces for novel non-native words.
  • Nippala, Elina (Helsingin yliopisto, 2019)
    Tutkimuksen kohteena ovat Ruotsissa asuvat perheet, joissa toisen vanhemman äidinkieli on suomi. Tutkielmassa tarkastellaan perheiden kielipolitiikkaa, kuten kielistrategioiden valintaa ja eri kielten käyttöä arjessa. Tämän lisäksi tutkielmassa keskitytään vanhempien kielivalintoihin, eli siihen, onko suomen kieli siirretty sukupolvessa eteenpäin vai ei. Tutkimuksella on erityisesti haluttu selvittää, minkä vuoksi suomen kieli päätetään siirtää tai päätetään olla siirtämättä eteenpäin ja mitkä tekijät siihen ovat vaikuttamassa. Työssä sivutaan myös vanhempien päätösten taustalla vaikuttavia kieli-ideologioita. Tutkimus on laadullinen haastattelututkimus, mutta siinä on hyödynnetty myös etnografista tutkimusotetta informanttien ja heidän perheenjäsentensä täyttämän kellotaulutehtävän kautta. Tutkimus asettuu sosiolingvistiikan ja tarkemmin kielipolitiikan sekä kieli-ideologioiden tutkimuksen kentälle. Teoriataustan muodostavat perheen kielipolitiikkaan, kieli-ideologioihin sekä kaksikieliseen kasvattamiseen ja kielen ylläpitoon liittyvä teoria. Aineistona toimii haastatteluaineisto sekä perheiden itse täyttämä kellotaulutehtävä. Aineistoa on analysoitu diskurssianalyyttisin keinoin sekä osittain osittain laadullisen sisällönanalyysin avulla. Työstä käy ilmi, että osa vanhemmista on siirtänyt kielen eteenpäin ja osa ei. Kielen siirtäneillä vanhemmilla syinä oli nähtävissä kielen tärkeys heidän omassa elämässään, suomen kielen tuoma hyöty, kaksikielisyyteen liittyvät hyödyt sekä omat positiiviset kokemukset tai tieto kaksikielisyydestä. Kielellä nähtiin olevan itseisarvo, mutta myös välinearvo ja tärkeä merkitys lasten tulevaisuudessa. Esiin nousi myös toive lasten riittävästä kielenoppimisesta. Jokainen kielen siirtäneistä vanhemmista käytti yksi kieli–yksi vanhempistrategiaa kielen siirtämiseen ja oli valinnut lapselle suomenkielisen päiväkodin. Kouluvalintaan vaikuttivat ennemmin logistiset kuin kielelliset kysymykset. Kielten välille pyrittiin jatkuvasti luomaan tasapainoa, vaikka ruotsi saikin perheiden arjessa suhteellisen suuren merkityksen sen ollessa maan valtakieli. Osa informanteista oli huomannut ruotsalaisen yhteiskunnan yksikielisyysnormin ja kuullut negatiivisia kommentteja kielen eteenpäin siirtämisestä. Toisaalta he olivat saaneet myös paljon tukea lähimmäisiltään kielen siirtämiseen. Kielen siirtämättömyys ei ollut itsestään selvä päätös informanteille. Toinen informanteista valitsi lopulta kielen oman tunnekielensä perusteella ja toisella vanhemmalla tapahtui kielenvaihto lapsen kanssa tämän ollessa pieni. Taustalla vaikuttivat vanhemman oma kielenoppimisprosessi, ajatus suomen kielen vähäisemmästä arvosta verrattuna muihin maailman kieliin sekä selkeän kielisuunnittelun puute. Syyt olivat silloiseen elämäntilanteeseen sidottuja. Lisäksi ympäristön vähäinen tuki vaikutti asiaan. Kielen siirtämättömyydestä koettiin myöhemmin katumusta ja perheisiin oltiinkin tutustutettu suksessiivisen kaksikielisyyden strategia. Kielen opettaminen oli kuitenkin tässä vaiheessa haastavaa, sillä lapset osasivat vastustaa itselleen vierasta kieltä. Suomen kielellä oli perheissä asema arjen pienten askareiden kielenä. Haastatteluista kävi myös ilmi, ettei päivittynyt tieto lasten oikeudesta oman äidinkielen opetukseen ollut saavuttanut informanttejaTutkimus osoittaa, ette perheidenkin kielipolitiikkaa kannattaa kokonaiskuvan saamiseksi aina tarkastella useammasta eri näkökulmasta. Kielen suunnittelun, kielen käytön sekä kieli-ideologioiden tarkastelu antaa kattavan kuvan perheen kielipolitiikasta sekä siihen vaikuttavista mikro- ja makrotason tekijöistä.
  • Tammes, Hanna-Mari (Helsingin yliopisto, 2019)
    Tiivistelmä – Referat – Abstract Tutkielmani aiheena on kieli-ideologiat suomalaisissa espanjan oppikirjoissa. Aineistoni koostuu kolmesta kahdella eri vuosikymmenellä julkaistusta kirjasarjasta; Entre amigos, ¡Acción! 1-2 ja ¡Dime! 1-4. Jokainen näistä kirjasarjoista sisältää lukion lyhyen B3-kielen oppimäärän, yhteensä 8 kurssia. Tavoitteeni on selvittää sekä laadullisten että määrällisten tutkimusmetodien avulla, miten eri espanjan kielen varieteetit ja espanjankieliset kulttuurit esitetään kyseisissä lukiotason espanjan oppikirjasarjoissa. Pyrkimykseni on sisällönanalyysin avulla tunnistaa yhtäläisyyksiä ja eroavaisuuksia kirjasarjojen esittelemien teemojen välillä. Teen lisäksi laskelmia ja taulukoita esimerkiksi eri espanjankielisistä maista kotoisin olevien julkisuuden henkilöiden esiintyvyydestä kirjasarjoissa. Analysoin myös oppikirjojen multimodaalista ympäristöä tekemällä havaintoja oppikirjatekstien yhteydestä niiden ohessa esitettävien opetuskuvien kanssa. Tutkielmani teoreettisessa osiossa esittelen kieli-ideologian määritelmän eri tieteenaloja edustavien tutkijoiden näkemyksiin pohjautuen. Esittelen myös aiempia tutkimuksia oppikirjojen kieli-ideologiosta ja tarkastelen suomalaista espanjan opetusta ohjaavia dokumentteja kuten Opetushallituksen (2015) ”Lukion opetussuunnitelman perusteet”. Tutkimukseni tulokset osoittavat, että tämän tutkimuksen aineistona käytetyissä suomalaisissa lukiotason espanjan oppikirjoissa on havaittavissa Espanjan keski- ja pohjoisosille tyypillisen espanjan kielen varieteetin ja samaisen alueen kulttuurin suosiminen muiden espanjan kielen varieteettien ja espanjankielisten kulttuurien sijaan. Tulokset osoittavat myös, että espanjankielisen Amerikan maat esitellään usein niiden maailmalle tarjoamien vientituotteiden kuten turismin tai musiikin muodossa. Sen sijaan että oppikirjat esittelisivät espanjankielisen Amerikan maiden kansalaisten arkea nykypäivänä, ne keskittyvät usein edelleen kuvailemaan alueen maita kolonialistisesta näkökulmasta käsin. Nämä tulokset ovat linjassa aiempien oppikirjojen kieli-ideologioita tarkastelevien tutkimusten kanssa. Päiväntasaajan Guinea sekä El Salvador jäivät molemmat kaikissa kirjasarjoissa täysin huomiotta (lukuun ottamatta ¡Acción! 1 -kirjan alussa esiteltyä listaa maista, joissa espanjan kieli on valtion virallinen kieli). Espanjan kielen eri varieteetit ja espanjankielisen Amerikan kulttuurit ovat esillä selkeästi useammin 2010-luvulla julkaistuissa kirjasarjarjoissa ¡Acción! sekä ¡Dime! kuin 2000-luvun alussa julkaistussa Entre amigos-kirjasarjassa. Tätä selittää nähdäkseni Opetushallituksen (2015) ”Lukion opetussuunnitelman perusteet” -dokumentin kytkeminen EVK:een, jota Entre amigos-kirjasarjan julkaisu edeltää. Kuitenkin tuoreemmatkin kirjasarjat välittävät erityisesti Latinalaisen Amerikan maista hyvin stereotyyppisen kuvan korostaen kulttuurien mystisiä piirteitä, maiden alkuasukasväestön kehnoja elinoloja sekä maiden yleisen ilmapiirin rauhattomuutta.
  • Porokuokka, Jaakko (Helsingin yliopisto, 2019)
    Vakiintuneen käsityksen mukaan merkittävä osuus englannin kielestä perustuu valmiiksi tuotettuihin fraaseihin, joiden avulla kielenkäyttäjät voivat edistää ilmaisunsa sujuvuutta sekä ymmärrettävyyttä. Aiemman tutkimustiedon perusteella kaavamaisesta kielestä (engl. formulaic language) hyötyvät paitsi englannin kieltä äidinkielenään puhuvat myös kielenoppijat. Aihetta käsittelevä kirjallisuus on kuitenkin antanut viitteitä siitä, että englannin kielelle ominaisen kaavamaisen ja idiomaattisen ilmaisutavan oppiminen on yksi haasteellisimmista osa-alueista kyseistä kieltä vieraana kielenä puhuville oppijoille. Pro gradu -tutkielmani aiheena on kaavamainen kielenkäyttö suomalaisten lukioikäisten englannin kielen oppijoiden tuottamassa puheessa. Keskityn tutkielmassani yhteen aiemmin määriteltyyn kaavamaisen kielenkäytön luokkaan: epätarkkoihin ilmauksiin (engl. vague expressions). Tutkielmani aineistona on kaksi oppijakorpusta, FUSE- sekä Hy-Talk -korpukset, jotka koostuvat suomalaisten lukiolaisten suullista englannin kielen taitoa testaavien kokeiden tallenteista. Tutkielmani sisältää sekä määrällisiä että laadullisia piirteitä. Selvitän ensinnäkin korpusohjelmiston avulla, missä määrin kokelaat käyttävät tarkastelun kohteena olevia ilmauksia vertaamalla tuloksia myös aiempaan tutkimukseen. Tutkielmani laadullisessa osuudessa selvitän epätarkkoja ilmauksia ja niiden tekstiympäristöjä tutkimalla, millaisia käyttötarkoituksia varten kokelaat hyödyntävät kyseisiä fraaseja sekä missä määrin havaitut tarkoitukset ovat linjassa aiemman tutkimustiedon kanssa. Lisäksi tutkin, ovatko kokelaiden Hy-Talk -kokeesta saamat kokonaisarvosanat yhteydessä epätarkkojen ilmauksien tiuhempaan ja monipuolisempaan käyttöön. Aineiston perusteella suomalaiset kielenoppijat hyödyntävät puheessaan epätarkkoja ilmauksia laajasti ja monipuolisesti jopa englantia äidinkielenään puhuviin verrattuna. Laadullisessa tarkastelussa ilmeni, että kokelaat käyttivät tarkasteltuja ilmauksia pitkälti samoja käyttötarkoituksia varten kuin natiivit, mikä osaltaan antaa viitteitä tällaisten fraasien näkyvästä roolista suomalaisten englannin kielen oppijoiden puheessa. Epätarkkojen ilmauksien määrän ei havaittu muodostavan tilastollisesti merkittävää vastaavuussuhdetta suullisen kielitaidon kokeessa saatuun korkeampaan kokonaisarvosanaan. Kokelaiden käyttämien epätarkkojen ilmauksien monipuolisen käytön puolestaan havaittiin olevan tilastollisesti yhteydessä korkeampaan kokonaisarvosanaan.
  • Mettälä, Kasper (Helsingin yliopisto, 2019)
    Tarkastelen Pro Gradu -tutkielmassani Kazuo Ishiguron romaaneja Never Let Me Go (2005) ja The Buried Giant (2015) kirjallisuuden lajityyppien ja muistitutkimuksen näkökulmasta. Perehdyn tutkielmassa Ishiguron tapaan käyttää tieteiskirjallisuuden ja fantasian lajityypeille ominaisia rakenteita, jotka luovat kirjailijalle uusia tapoja tarkastella muistin yksilöllistä ja kollektiivista ulottuvuutta. Tutkielman tarkoituksena on osoittaa, miten lukijat pääsevät muistin eri ulottuvuuksiin liittyviin teemoihin käsiksi Ishiguron valitsemien lajityyppien rakenteiden ja niissä esiintyvien strategioiden kautta. Tutkielman ensimmäinen analyysiluku tarkastelee romaania Never Let Me Go. Analysoin romaanista valittujen otteiden avulla, miten kahteen eri aikaan kohdistuva minäkerronta tieteiskirjallisuuden viitekehykseen sijoitettuna muodostaa lukijalle kuvan yksilön muistiin liittyvistä kyvyistä ja voimasta. Hyödynnän analyysissäni muun muassa Peter Fittingin käsitteitä tieteiskirjallisuuden konventioista ja Yugin Teon muistia käsittelevää teoriaa. Toinen analyysiluku perehtyy romaanin The Buried Giant henkilöhahmoihin. Brian Atteberyn yhteenvetoa strukturalismista hyödyntäen pyrin osoittamaan, miten Ishiguro soveltaa fantasian tyypillisesti yksiulotteisia henkilöhahmorooleja tutkiakseen muistamisen ja unohtamisen dynamiikkaa yhteiskunnallisella, kollektiivisella tasolla. Kyseinen lähestymistapa tarjoaa uudenlaisen tavan pohtia yhteiskunnan kollektiiviseen muistiin liittyvää problematiikkaa. Viimeinen luku keskittyy analysoimaan tieteiskirjallisuuden ja fantasian tapoja ilmaista abstrakteja käsitteitä metaforan ja allegorian avulla. Osoitan Astrid Erllin muistitutkimukseen nojaten, miten muistin eri ulottuvuudet avautuvat edellä mainittujen kirjallisten esitysten kautta. Tutkielman lopuksi ehdotan kirjallisuuden lajityyppien käytössä ilmenevän yhtäläisyyksiä kulttuurisen muistin (engl. cultural memory) kanssa. Korostan näin Ishiguron romaaneissa ilmenevien lajityypillisten rakenteiden ja muistin eri ulottuvuuksien dynamiikkaa.
  • Sirén, Iina (Helsingin yliopisto, 2019)
    Tarkastelen tutkielmassani erään lukiolaisryhmän tapaa ilmaista mielipiteensä yleisönosastokirjoituksiksi tarkoitetuissa teksteissä. Tutkimukseni tavoitteena on paljastaa, millaisia erilaisia tehtäviä mielipiteen ilmaisemisella on aineistossa. Tarkastelen aineistoani tekstilajin näkökulmasta ja peilaan tuloksiani genrestä ja etenkin koulun genreistä aiemmin esitettyihin näkemyksiin. Tutkimusaineistonani on 55 tekstiä, jotka on kirjoitettu vastaukseksi kandidaatintutkielmaani varten kehittelemääni tehtävänantoon. Analysoin aineistoani Bhatian tekstilajianalyysimallia sekä Martinin ja Whiten suhtautumisen teoriaa soveltaen. Lähestyn tutkimusongelmaani neljän tutkimuskysymyksen kautta. Ensin selvitän, millainen on koulussa kirjoitettujen tekstien konteksti. Sen jälkeen analysoin, rakentuvatko tekstit suhtautumisen teorian termein yksi- vai moniäänisistä tekstijaksoista sekä tarkemmin mitä sitoutumisen keinoja tekstijaksoissa hyödynnetään. Lopuksi analysoin kontekstin ja kielellisten piirteiden pohjalta, millaisiin viestinnällisiin päämääriin sitoutumisen ilmaiseminen kytkeytyy. Tutkimus osoittaa, että aineiston tekstit ovat eräänlaisia genrehybridejä: niissä sekoittuu useita päällekkäisiä tavoitteita, eikä tehtävänantoon rakennettu alkuperäinen tekstilaji useissa tapauksissa säilytä luonnettaan. Mielipide ilmaistaan tyypillisesti suhtautumisen teorian termein spekuloimalla, jolloin ilmaisun tavoitteena on kantaa ottamisen sijaan pohtia ja eritellä aiheena olevaa ilmiötä. Aineistosta erottuu kolmen tekstilajin – aineen, referaatin ja mielipidekirjoituksen – tunnuspiirteitä, joita kirjoittajat yhdistelevät ja sekoittavat vastausteksteissään.
  • Erkkilä, Riku (Helsingin yliopisto, 2019)
    Tutkielmani käsittelee kahta ersän kielen paikallissijaa: illatiivia ja latiivia. Aiemman tutkimus esittää, että nämä sijat ovat merkitykseltään identtisiä tai lähes identtisiä. Tutkimuksessani selvitän, onko sijojen merkityksessä tai käytössä eroja ja jos on, niin minkälaisia nämä erot ovat. Tutkimuksen pohjana on korpusaineisto, josta olen kerännyt 200 esiintymää sekä illatiivista että latiivista. Käytän tutkimuksessani kognitiivisen kielentutkimuksen metodeja ja käsitteitä, erityisesti prototyyppisyyden käsitettä. Sen mukaan minkä tahansa kielen elementin, tämän tutkimuksen tapauksessa sijan, voi esittää joukkona esiintymiä, jotka ovat enemmän tai vähemmän läheisessä suhteessa toisiinsa. Tällaisen joukon kaikista tyypillisintä edustajaa kutsutaan prototyypiksi. Prototyypin määrittelyyn on kehitetty erilaisia keinoja, joita tutkimuksessani hyödynnän. Toinen tärkeä kognitiivisen kielentutkimuksen käsite, jota käytän, on skemaattisuus. Skemaattisuus tarkoittaa sitä, että yhdellä kielen tasolla yhtenäinen kategoria voi olla alemmalla skemaattisella tasolla jaettavissa osiin. Osoitan, että sekä illatiiville että latiiville voidaan sijan tasoa alemmalla skemaattisella tasolla määrittää eri merkityksiä. Nämä merkitykset selittävät sen, minkä takia eri konteksteissa illatiivi- tai latiivimuotoinen sana tulkitaan eri tavoin. Tutkimukseni perusteella määritän illatiiville kuusi ja latiiville viisi merkitystä. Nämä merkitykset ovat yhtä illatiivilla esiintyvää lukuun ottamatta samat molemmilla sijoilla, ja sijojen merkitysten ero onkin pääasiassa esiintymisfrekvenssissä. Tutkimukseni mukaan merkityksiä tärkeämpi ero illatiivin ja latiivin välillä vaikutaakin olevan kuvattavan tilanteen käsitteistys ei se, miten kielenkäyttähahmottaa tilanteen ja puhuu siitä. Kun kielenkäyttäjä käyttää illatiivia, hahmottaa hän toiminnan tapahtuvan loppuun asti tai johonkin tiettyyn paikkaan, kun taas latiivia käytettäessä toiminnan loppukohta ja loppuun saattaminen taka-alaistetaan, eli ne eivät ole yhtä kielenkäyttäjän mielestä yhtä tärkeitä kuin illatiivia käytettäessä. Sen sijaan latiivia käytettäessä korostuu se, että tapahtuvalla toiminnalla on jokin tietty suunta, jota kohti se etenee.
  • Lindgren-Kontkanen, Martina (Helsingin yliopisto, 2019)
    Tiivistelmä – Sammandrag – Abstract Syftet med denna avhandling är att belysa hur lärarna i den finska och svenska skolan idag ser på den tvåspråkiga skolan. Anser de att den är nödvändig och skulle den ge ett mervärde till dagens skola? Målet är förutom att reda ut lärarnas åsikter och ståndpunkter också att redogöra för de olika tvåspråkiga modellerna som finns. I bakgrundskapitlettar jag upp Magmas undersökning från 2013 om Tvåspråkiga skolor och Sally Boyd & Åsa Palviainens analys av debatten som fördes 2011 om en tvåspråkig skola i Finland. Jag redogör också för hur Finlands språklag ser ut och hur tvåspråkighet och modersmål definieras. Jag redogör för tidigare forskning som behandlar tvåspråkighet. I kapitlet om skolspråk redogör jag för hur skolspråket i Finland har utvecklats från 1800-talet till idag, därtill förklarar jag närmare definitioner av tvåspråkiga skolor och språkbad. Materialet för undersökningen utgörs av fem kvalitativa intervjuer med högstadielärare i en finsk och en svensk skola i huvudstadsregionen. Analysen baserar sig på lärarnas svar i relation till Boyd & Palviainens definitioner av idealister och preservationister. Min undersökning, framförallt intervjuerna, visar att intresset för en tvåspråkig skola inte är särskilt starkt idag och problemställningen om hur man definierar en tvåspråkig skola och hur den skulle byggas upp är densamma idag som 2013. Slutligen diskuterar jag för- och nackdelarna med en tvåspråkig skola. Fördelarna är enligt min undersökning att språkgrupperna skulle föras närmare varandra vilket sannolikt skulle minska på fördomarna på båda sidorna. Hela det finländska samhället skulle berikas av att flera individer skulle behärska både finska och svenska. Samtidigt finns det nackdelar med den tvåspråkiga skolan. Till exempel att tvåspråkiga elever börjar tala mer finska sinsemellan och att det finska språket blir det dominanta i skolan. En tvåspråkig skola kan vidare innebära ett hot mot svenska skolor på tvåspråkiga orter. Nu väljer majoriteten av tvåspråkiga barn den svenska skolan men om alternativet vore en tvåspråkig skola skulle fler tvåspråkiga sannolikt välja den tvåspråkiga skolan. Detta skulle i sin tur kunna leda till att elevunderlaget i de svenska skolorna minskar och i värsta fall kunde man bli tvungen att lägga ner några svenska skolor. Det skulle behövas en tydlig modell för hur en tvåspråkig skola i Finland byggs upp för att kunna bereda en basis för en mer nyanserad debatt om frågan i samhället.
  • Pulkkinen, Riikka (Helsingin yliopisto, 2019)
    Tämän pro gradu –työn aiheena on tekijän anteeksipyyntö ja kerronnan etiikka Ian McEwanin romaanissa Atonement. Atonementia lukiessa hahmottuu ajatus kahden Atonementin, Briony Tallisin (romaanin osat I-III) ja Ian McEwanin Atonementin (romaanin osat I-IV) metafiktion eli itsetietoisuusuuden eroavuuksista. Näiden metafiktioiden eroavuudet paikantuvat pro gradu –työn mukaan autofiktiivisen metafiktion ja postmodernin metafiktion eroihin ja avaavat tien asettamaan kysymyksen 2010-luvun romaanitaiteen metafiktiosta ja myös etiikasta. Tutkimuskysymys jakaantuu tässä tutkielmassa kolmeen osaan, joista ensimmäinen toimii väylänä toisten kysymysten asettamiselle, ja koskee romaanin kerrontaratkaisua. Jotta perusteellinen analyysi kahden toisiinsa kietoutuvan Atonementin – sekä Brionyn että McEwanin - etiikan ja metafiktioiden nyansseista voidaan esittää, tehdään aluksi syvällinen narratologinen selonteko Atonementista. Narratologinen analyysi avaa näkymän Brionyn poikkeuslaatuiseen epäluotettavaan kertojuuteen, ja paljastaa Ian McEwanin metafiktion luonteen, sen eettiset kysymykset fiktion mahdollisuuksista. Kerronnan analyysissa hyödynnetään ertyisesti James Phelanin näkemystä epäluotettavasta kerronnasta. Analyysi keskittyy lopulta Atonementin kaikkitietävän kerronnan ironiseen vireeseen, jolla on romaanissa Brionyyn liittyvä tunnustuksellinen motiivi. Tutkimuskysymyksen toinen osa koskee Atonementia itseoikeutettuna sovituksena ja lopulta fetissiteoksena, ja ammentaa psykoanalyyttisesta subjekti- ja kirjallisuusteoriasta. Sen lähtökohtana on psykoanalyytikko Jacques Lacanin luenta Edgar Allan Poen ”The Purloined Letter” (1844) –novellista. Lacanilainen analyysi Atonementista huipentuu näkemykseen Brionyn taiteilijahybriksen lacanilaisittain ilmaistuna ”perversiivisestä” luonteesta. Samalla analysoidaan mahdollisuutta lukea Atonementia Briony Tallisin autofiktiona, sillä Serge Doubrovskyn määritelmä autofiktiosta tangeeraa lacanilaista määritelmää kirjeestä Poen ”The Purloined Letterissä”. Lacanilaisen analyysin jälkeen tutkielmassa jäljitetään Brionyn puolesta anteeksi saamisen mahdollisuutta peilaamalla Atonementia filosofi Emmanuel Levinasin etiikkaa vasten. Tämä muodostaa tutkielman tutkimuskysymyksen kolmannen osan, sen, miten fetissiteoksesta on mahdollista siirtyä etiikkaan. Briony tunnistaa lopulta toisten ihmisten absoluuttisen toiseuden ja oppii näkemään toisten kasvot ja lopulta astuu levinasilaisittain eettiseen tilaan. Pro gradu –työ päättyy analyysiin kahden metafiktion kysymyksestä. Onko 1900-luvun lopun 2000-luvun alun postmoderni, itsetietoinen metafiktio – jota Atonement tietyin varauksin edustaa, vaikka avautuukin uudenlaisen metafiktion mahdollisuudelle - erilaista kuin 2010-luvun autofiktiivisiä piirteitä hyödyntävissä romaaneissa esiintyvä metafiktio? Samalla esiin nostetaan esimerkkejä nykyautofiktioiden metafiktiosta ja etiikasta.
  • Lehtonen, Saana (Helsingin yliopisto, 2019)
    The purpose of this thesis is to investigate how a poetic metaphor challenges our common sense notions about the world (the estrangement effect) and enables unorthodox ways of thinking and acting (creative imagination). In the study, I will compare and evaluate theories that investigate the role that metaphor has in lived human experience. All the theories discussed share the view that metaphor is epistemologically important for humans. Two different characterisations of this epistemic importance can be identified: 1) the cognitive view, which emphasises the role of metaphor in unconscious, prelinguistic and embodied thought; 2) the pragmatic and phenomenological view of metaphor as a creative activity, a re-imagining of experience and a communicative phenomenon. Defending the latter position, I argue that metaphor has epistemic value, but not because metaphor serves as a cognitive foundation for shared human knowledge, but because it is a creative human pursuit of imagining new possibilities and ways of being. I will criticise the cognitive metaphor theory (CMT), as proposed by Lakoff and Johnson, which holds that metaphors are the foundation of human thought and reasoning. This position advocates ideas about global and fixed ways of interpreting metaphor. As such, it fails to explain novel poetic or scientific metaphors, but fairs better with common everyday metaphors, which already have fixed meanings. I will argue that the existence of universal cognitive metaphors is highly doubtful. As an alternative to the problematic framework of the cognitive metaphor theory, I propose pragmatic and phenomenological theories. The pragmatic view of metaphor, proposed by Davidson and Rorty, succeeds better at describing the experience which a novel metaphor incites in the reader. This position suggests that metaphor has an effect, which cannot be explained by extension of a word’s meaning. Metaphor is a linguistic stimulus, which forces the reader to do some creative guesswork about its intention and meaning. Metaphor has pragmatic potential, because it motivates human innovation and discovery. The phenomenological position, espoused by Ricoeur, describes the sense of wonder and excitement that living metaphor evokes in us. This view suggests that metaphorical estrangement is closely aligned with the phenomenological method of epoché, suspension of everyday judgment. Ricoeur suggests that poetic metaphor, similar to the epoché, can help us distance ourselves from the natural attitude and reveal novel ontological possibilities for humans. Despite their differences, both the pragmatist and the phenomenological position characterise metaphor as a creative use of language and arrive at similar conclusions. Committing metaphoric acts has positive consequences because metaphors motivate critical thought, prompt self-reflection and re-evaluation of our previous thought, and enable creative problem solving, speculation and invention.
  • Torikka, Aino (Helsingin yliopisto, 2019)
    Tutkielmassani tarkastelen helsinkiläisen Ryhmäteatterin 1980-luvun ensemblen työskentelytapoja ja periaatteita. Tutkin ensemblen ohjaajien Arto af Hällströmin ja Raila Leppäkosken vuonna 1981 alkanutta johtajakautta ja sen aikana ensemblen omaksumia arvoja. Haluan selvittää, miksi Ryhmäteatteri 1980-luvulla saavutti suuren suosion ja miksi teatteritekijät ihannoivat yhä kyseistä ensembleä. Lähteinäni käytän pääasiallisesti haastatteluja. Haastattelen tutkielmaani varten Ryhmäteatterin 1980-luvun ensemblessä toimineen ohjaajapariskunnan lisäksi neljää ensemblen näyttelijää, jotka jatkoivat uraansa myös Ryhmäteatterin ulkopuolella. Tutkielmassa lähteinäni toimivat tekemäni Kari Heiskasen, Pirkka-Pekka Peteliuksen, Pertti Sveholmin ja Vesa Vierikon haastattelut. Metodinani käytän puolistrukturoitua haastattelua. Tukenani ovat Ryhmäteatterista tehdyt dokumentit, opinnäytetyöt sekä aikaisemmin julkaistut haastattelut, joissa myös tekijöiden oma ääni tulee esiin. Avaan tutkielmassani Ryhmäteatterin ohjaajapariskunnan ajatuksia ohjaamisesta ja näyttelijäntyöstä. Ensemblen näyttelijöiden anekdootit havainnollistavat Ryhmäteatterissa vallinneita työtapoja. Ryhmän pienet resurssit vaativat tekijöitä venymään oman ammattikuvansa ulkopuolelle. Ryhmäteatterissa näyttelijät rakensivat lavasteita, käänsivät itse osan esitettävistä näytelmistä ja välillä jopa puvustivat itse esitykset. Teatterilla vietettiin paljon aikaa ja tekijät hitsautuivat tiiviisti yhteen. Ensemblen jäsenillä oli mahdollisuus myös työskennellä Ryhmäteatterin ulkopuolella ja kasvattaa ammattitaitoaan sieltä käsin. Ryhmäteatterissa oivallettiin yksilön menestymisen merkitys yhteisölle. Esimerkiksi onnistuneiden televisiotöiden tuoma julkisuus kasvatti Ryhmäteatterin suosiota suuresti. Tutkielmani lopussa palaan 1980-luvun Ryhmäteatterin arvoihin. Ryhmäteatterissa työskentelyssä keskeistä oli vapaus, tasa-arvo ja joustavuus. Ulkopuolinen instanssi ei kontrolloinut ensemblen ohjelmistovalintoja tai työskentelytapoja. Jäsenet olivat tasa-arvoisia keskenään, aluksi kaikilla oli jopa sama palkka. Myös roolit jaettiin esityksissä tasa-arvoisesti siten, että jokainen oli vuorollaan pääroolissa.
  • Luostarinen, Janne (Helsingin yliopisto, 2019)
    Pro gradu -työssäni tutkin Saksan demokraattisen tasavallan, DDR:n, turvallisuuspoliittisia toimenpiteitä ja puolustuspoliittisia toimenpiteitä turvallisuusdilemman käsitteen avulla. Tutkimuksessani selvitän millaisia turvallisuusdilemmoja DDR:n johto kohtasi vuosina 1978–1983 ja millaisiin toimenpiteisiin nämä turvallisuusdilemmat johtivat. Lisäksi pohdin, miksi DDR:ssä päädyttiin näihin ratkaisuihin. Turvallisuusdilemma on kylmän sodan aikana syntynyt kansainvälisten suhteiden käsite, jossa vastapuolta arvioidaan sen muodostaman sotilaallisen potentiaalin ja sen käyttötarkoituksen perusteella. DDR:n osalta tutkimukseni aikarajauksen sisään sijoittuu Naton sotilaallisen voiman merkittävä kehittyminen, joka alkoi vuoden 1978 asevarusteluohjelmasta ja päättyi Naton keskimatkan ydinaseiden sijoittamiseen Eurooppaan loppuvuodesta 1983. Tätä sotilaallista potentiaalia arvioitiin DDR:n kansallisessa puolustusneuvostossa, jonka kokouspöytäkirjat yhdessä maan politbyroon vastaavien kokouspöytäkirjojen kanssa muodostavat työni tärkeimmän lähdemateriaalin. DDR oli saavuttanut 1970-luvun lopulla yhä enemmän kansainvälistä tunnustusta ja avannut liennytyksen jälkimainingeissa tuottoisia taloussuhteita erityisesti Länsi-Saksaan. Samalla kuitenkin maassa jatkui koko yhteiskunnan läpäisevän turvallisuusjärjestelmän rakentaminen. Suurvaltojen jouduttua kiistoihin keskimatkan ydinaseista oli DDR:n turvallisuusympäristö muuttumassa. Nato- ja Länsi-Saksa muodostivat sille turvallisuusdilemman, jossa Länsi-Saksan alueelle sijoitettavat ydinaseet mahdollistivat Eurooppaan rajatun ydinsodan. Jaetun Saksan kysymys oli edelleen auki, ja Länsi-Saksan asevarustelun nähtiin tukevan maan revisionistista linjaa DDR:n suhteen. Uhkakuvia suurensi marksilais-leniniläinen ideologia ja taloudellisesti tuottoisa Länsi-Saksa näyttäytyi Naton asevarustelun myötä uhkana, jota vastaan haettiin tukea Varsovan liiton vahvistamisesta. Ongelmallista oli kuitenkin DDR:n samanaikainen riippuvuus länsisaksalaisesta lainarahasta, mikä esti tehokkaan vastaamisen Länsi-Saksan muodostamaan turvallisuusdilemmaan. DDR päätyi tukemaan Neuvostoliittoa priorisoimalla Varsovan liiton määräykset sen asevoimiensa vahvistamiseksi. Samalla taloudelliset rajoitteet ajoivat sen ajamaan omaa linjaa, joka merkitsi joitakin myönnytyksiä Länsi-Saksalle, Neuvostoliiton turvallisuuspolitiikan vastaisesti. Taloudellisesti heikko Varsovan liitto ei voinut korvata länsimaisia taloussuhteita ja DDR:lle kehittyi lopulta oma turvallisuuspoliittinen linja, jossa se tasapainoili taloutensa vaatimien länsisuhteiden ja Neuvostoliiton linjan välillä. Vilkkaista suhteista johtunut ymmärrys Länsi-Saksan turvallisuuskäsityksestä johti lopulta DDR:n johtajien turvallisuusdilemmaherkkyyden lisääntymiseen ja siten maiden välisen turvallisuusdilemman lieventymiseen keskellä kiivainta euro-ohjuskriisiä.
  • Rehn, Johanna (Helsingin yliopisto, 2019)
    I denna pro gradu-avhandling undersöks bestraffningar i visionslitteratur skriven i västra Europa mellan 800- och det tidiga 1200-talet. Fokus ligger på hur bestraffningar beskrivs i visionerna, vad bakgrunden till dessa beskrivningar är, hur bestraffningar kopplade till själslig rening, och därmed skärseldskonceptet, skiljer sig från bestraffningar kopplade till förtappelse, samt hur allt detta utvecklas under den undersökta perioden och även hur det relaterar till Jacques Le Goffs tes om att skärselden ”föds” kring 1170-talet. Målet med avhandlingen är att bidra till historieforskningen kring såväl visionslitteratur som skärseldens utveckling genom att använda en infallsvinkel, bestraffningar, som tidigare inte använts på detta sätt. Avhandlingens huvudsakliga källmaterial består av 18 visioner, varav sju är från 800-talet, tre från 900–1000-talet, sju från 1100-talet och en från början av 1200-talet. De flesta av dessa visioner är skrivna på latin och de beskriver i regel resor till den andra sidan, dvs. livet efter döden. Även om deras egentliga sanningshalt därmed kan ifrågasättas är detta något som inte påverkar deras användbarhet som källor i denna avhandling. Såframt denna avhandling kan sägas bygga på någon teori är det i själva verket just att visioner av detta slag är av värde som källmaterial för forskning, vilket historiker som Claude Carozzi, Alan E. Bernstein och Isabel Moreira tidigare visat prov på i sin forskning. I avhandlingen konstateras i enlighet med tidigare forskning att lidande och bestraffningar under medeltiden sågs som ett sätt att återställa den av synd rubbade balansen i kosmos och att bestraffningar i visionslitteraturen, samt i livet efter detta mera allmänt, dels var avsedda att fylla denna funktion, dels att avskräcka från ytterligare synd. Visionslitteraturens ofta brutalt fysiska bestraffningar indelas i elva huvudkategorier och det påvisas att bestraffningarna vanligtvis bygger på traditionen inom genren, samtida i jordelivet tillämpade bestraffningar, olika mindre trevliga aspekter av dåtidens samhälle och/eller litterära samt bibliska källor. Ytterligare påvisas att bestraffningarna i sig för det mesta inte kan kategoriseras som enbart renande eller enbart fördömande och att information om bestraffningarnas kontext, särskilt hur länge de varar, är nödvändig för att avgöra deras sanna natur. Överlag är temporära bestraffningar renande och permanenta bestraffningar fördömande, men även inom dessa kategorier finns utrymme för variation vad gäller bestraffningarnas längd. Slutligen fastställs att det under den undersökta perioden sker en utveckling både vad gäller individuella bestraffningar och bestraffningar mera allmänt. En del bestraffningar blir vanligare senare, medan andra visar prov på nya element senare under perioden. Även bestraffningar som är helt nya inom genren tillkommer. Dessutom är beskrivningarna av bestraffningar oftast såväl mer detaljerade som mer morbida i de senare visionerna. Trots detta är bestraffningarnas natur i sig lika tvetydig under hela perioden. Eftersom bestraffningarna kontextualiseras allt mer i de senare visionerna är det dock lättare att avgöra om ett visst straff är renande eller fördömande då man läser visioner från 1100- och det tidiga 1200-talet än då man läser visioner från 900-talet. Denna ökade kontextualisering kan kopplas till en ökad spatial differentiering av den andra sidan och är på så vis även kopplad till den ”födsel av skärselden” som Le Goff hävdat att sker kring 1170-talet. En av avhandlingens viktigaste slutsatser är, utöver att en ökad kontextualisering äger rum, dock att visionslitteraturens bestraffningar, denna koppling till trots, inte stöder Le Goffs tes om en ”födsel” av skärselden efter 1100-talets mitt, utan istället reflekterar den numera allmänt vedertagna synen att skärseldens utveckling bör ses som en lång process. Övriga viktiga slutsatser som dras i avhandlingen är att en ny kategori av bestraffningar, att bli tillredd som mat, börjar synas i visionslitteraturen som en följd av att västeuropéer i och med korstågen kom i kontakt med kannibalism, och att regelrätta skamstraff tycks dyka upp i visionerna först under slutet av 1100-talet. Båda dessa är ämnen som med fördel kunde utforskas vidare i framtida forskning.
  • Ruotimo, Jussi-Pekka (Helsingin yliopisto, 2019)
    Pro gradu -tutkielmassani tarkastellaan David Foster Wallacen (1962–2008) novellikokoelman Brief Interviews with Hideous Men (1999) vakuuttelevaa ja suostuttelevaa retoriikkaa osana sukupuolten välistä vallankäyttöä. Aineisto koostuu fiktiivisistä haastattelusta, joista lyhimmät ovat alle sivun mittaisia ja pisimmät useita kymmeniä sivuja. Haastatteluiden luonteet ja tapahtumat eroavat paljon toisistaan: materiaali on kohosteisen sporadista. Käytän Arja Jokisen sommittelemaa diskurssianalyysin mallia retorisen aineiston erittelemiseen. Yleisemmin retorista universumia valotetaan Michel Foucault’n, Michael Billigin, Chaim Perelmanin sekä Wayne C. Boothin näkemyksien kautta. Tutkielmani aiheen taustalla on sen ajankohtaisuus. Niin kutsutun Me too -liikkeen myötä ajallemme on tullut ominaiseksi seksuaalinen häirintä sekä sukupuolten väliset jännitteet. Taustoitan tutkielmassani ilmiön syntyä ja sen moninaisuutta, ja tarjoan esimerkkejä Wallacen novelleista koskien arkista vakuuttelevaa ja suostuttelevaa retoriikkaa, joka ilmenee myös vallankäyttönä. Osin novelleja on myös luettu turhankin tarkoitushakuisen feministisellä agendalla. Tutkielmassani näytetään, kuinka Wallace monimutkaisen retorisen verkon luoden onnistuu satirisoimaan vallalla olevaa diskurssia. Brief Interviews with Hideous Meniin keskittyvä tutkimus on noussut jalustalle aivan viime aikoina, siitä esimerkkinä on niin kutsutun Wallace Studies -oppikokonaisuuden syntyminen. Esseekokoelmat A Companion to David Foster Wallace (2013) ja The Cambridge Companion to David Foster Wallace (2018) ovat tasoittaneet tietä omalle tutkimuksellenikin. Kehystän tutkimustani myös novellimuodon taustoittamisella ja tarkastelulla. Osoitan, että Wallace on tietoinen novellistiikan perinteistä ja historiasta, sekä sen nykyaikaisemmista konventoista. Siten hän kykenee luomaan erityislaatuisen muodon, jolle ehdotan nimeä haastattelumainen monologi. Sille ominaista on tietokirjallisuusmaisen aineksen sekoittaminen fiktioon. Linjaan, että Wallacen käyttämä muoto mahdollistaa hänen temaattisen lähestymistapansa. Ensisijainen tutkimuskysymykseni on, millaisia retorisia keinoja Wallace käyttää Brief Interviews with Hideous Menissä. Kaiken kaikkiaan tutkielmassani osoitetaankin, että Wallacen retoristen keinojen kirjo on poikkeuksellisen laaja. Siten luennassani Brief Interviews with Hideous Men näyttäytyy eräänlaisena retorisena pelinä kauttaaltaan: se on itsessään satiiri sukupuolten välisten suhteiden diskursseista.
  • Takkala, Soili (Helsingin yliopisto, 2019)
    Tutkielman lähtökohta on biologisen psykiatrian ihmiskuvan ja sen taustalla olevan mielenfilosofisen näkemyksen tarkastelu. Biologisella psykiatrialla viittaan nykypsykiatrian valtavirtasuuntaukseen, jossa mielenterveyden häiriöt nähdään aivotoiminnan häiriöinä. Sen tunnetuimpia teorioita on monoamiinihypoteesi, joka muotoiltiin jo 1960-luvulla selittämään 1950-luvulla käyttöön otettujen ensimmäisten masennuslääkkeiden toimintaperiaatetta. Nykyisin masennuksen ja muiden mielialahäiriöiden hoidossa laajasti käytetyt selektiiviset serotoniinin takaisinoton estäjät eli SSRI-lääkkeet on kehitetty tuon hypoteesin pohjalta. Siinä masennuksen syyksi oletetaan pohjimmiltaan neurobiologinen häiriötila: aivojen välittäjäaine-epätasapaino. Tutkielmassani kysyn, mihin perustuu se ajatus, että mielen häiriöt nähdään puhtaasti aivokemian tapahtumina? Tarkastelen biolääketieteen taustalla vaikuttavaa reduktionistista ja materialistista tieteenfilosofiaa. Jos pyrkimyksenä on redusoida eli palauttaa mieli aivotoimintaan, tarkastelun kohteeksi tulee kehon ja mielen suhde. Tarkastelen keho–mieli-ongelman erilaisia ratkaisuyrityksiä kartesiolaisesta dualismista alkaen. Dualistiset kannat johtavat helposti epifenomenalismiin, jossa aivojen fysikaaliset ilmiöt saavat aikaan mielen ilmiöt mutta niillä ei ole kausaalista vaikutusta fysikaaliseen maailmaan. Materialismi edustaa kantaa, jonka mukaan kaikki koostuu aineesta, joka on apriorisesti määritelty. Koska tieteellinen käsitys aineesta on muuttunut suhteellisuusteorian ja kvanttifysiikan myötä, fysikalismi on korvannut materialismin selitysperusteena. Fysikalismissa kaikki ei koostu aineesta, mutta fysiikalla on epistemologinen ja ontologinen auktoriteetti. Fysiikan yleistyksen mukaan kaikilla tila-aika-jatkumon kohteilla ja tapahtumilla on fysikaalisia ominaisuuksia, ja fysiikan lait hallitsevat tai kuvailevat niiden käyttäytymistä. Fysiikan täydellisyys edellyttää, että fysikaaliset syyt ovat riittäviä saamaan aikaan kaikki fysikaaliset vaikutukset. Ontologinen fysikalismi sitoutuu lisäksi siihen, että maailmassa on vain ainehiukkasia tila–aika-jatkumossa. Ongelmaksi muodostuu, kuinka järjestelmän mentaaliset ja fysikaaliset ominaisuudet ovat suhteessa toisiinsa? Tarkastelen erilaisia nykyisen mielenfilosofian vastausyrityksiä tähän kysymykseen Jaegwon Kimin ja Tim Cranen johdolla. Ei-reduktiivinen fysikalismi eli ominaisuusdualismi esittää, että mentaalisia ominaisuuksia ei voi palauttaa fysikaalisiin. Reduktiivinen materialismi on suoraviivaisin materialistisista mielen teorioista, ja se väittää yksinkertaisesti, että mielentilat ovat aivojen fysikaalisia tiloja. Tarkastelen esimerkkejä erilaisista reduktioista, kuten siltalakireduktiosta, identiteettireduktiosta ja funktionaalisesta reduktiosta. Identiteettiteoria romuttui lopulta Hilary Putnamin monitoteutumateesiin, jonka mukaan mielentilat voivat toteutua eri eliöissä eri tavoilla. Identiteettiteorian haasteisiin pyrkivät vastaamaan ei-reduktiivinen fysikalismi ja emergentismi, jotka kieltävät mentaalisen redusoitavuuden mutta hyväksyvät keho–mieli-supervenienssin. Emergenssiteorioihin kuuluu oppi alaspäin suuntautuvasta kausaatiosta, jossa emergentit ominaisuudet voivat vaikuttaa kausaalisesti fysikaaliseen perustaansa. Tämä aiheuttaa kuitenkin ongelman fysiikan kausaalisen sulkeuman kanssa. Funktionalismi pyrki vastaamaan monitoteutumateesin haasteeseen ja määrittelemään mielentilan sen funktion kautta. Kivun funktio on varoittaa eliötä kudosvauriosta ja funktio toteutuu eri eliöissä samalla tavalla, vaikka sitä ylläpitävä fysikaalinen järjestelmä on erilainen. Kaikki fysikalistiset mielen teoriat joutuvat ongelmiin kvalian eli tietoisten ominaisuuksien laadun kanssa. Ne eivät pysty selittämään, miksi mielentilat tuntuvat joltakin. Tätä kutsutaan keho–mieli-ongelman kovaksi ytimeksi ja sitä havainnollistavat kolme esimerkkiä, zombiväite, aukko selityksessä ja tietoväite (mustavalkoisen huoneen ajatuskoe). Paul M. Churhlandin edustama karsiva materialismi väittää, että arkipsykologiaa ei voi menestyksekkäästi palauttaa neurotieteeseen, koska se edustaa väärää käsitystä inhimillisen käyttäytymisen syistä ja kognitiivisen toiminnan luonteesta. Neurotieteen kehittyessä voimme viitata suoraan aivotapahtumiin, ja epätieteelliset arkipsykologian käsitteet karsiutuvat pois ainakin tieteellisestä kielenkäytöstä, mahdollisesti myös arkipuheesta. Myöskään karsiva materialismi ei pysty selittämään mentaalisen kokemuksen laatua. Tarkastelen tutkielmassa myös biologisen psykiatrian kehitystä 1950-luvulta lähtien. Tähtäimessä on erityisesti masennuslääkkeiden kehitys ja modernin masennuksen käsitteen muotoutuminen tiiviissä yhteydessä lääketutkimuksen kanssa. Tämän osion päälähteitä ovat psykiatri Nancy Andreasen, filosofi Joanna Moncrieff ja lääketiedejournalisti Robert Whitaker. Moncrieff muotoilee näkemyksen psyykenlääkkeiden toiminnan lääkekeskeisestä vs. sairauskeskeisestä mallista ja Moncrieff ja Whitaker osoittavat huolellisella arkistotyöllä, millaisia metodologisia ongelmia SSRI-lääkkeiden kehitykseen sisältyy. Käy ilmi, että masennuslääkkeiden toimintaperiaatetta selittävää välittäjäaine-epätasapainon teoriaa ei ole pystytty osoittamaan todeksi. Selityksen painopiste onkin siirtynyt välittäjäaine-epätasapainosta neuroplastisuuteen. Päätän tarkasteluni Borsboomin, Kramerin ja Kalisin verkostoteoriaan, joka haastaa reduktionismin mielenterveyshäiriöiden selittäjänä. Verkostomalleissa häiriöt nousevat oireiden välisestä kausaalisesta vuorovaikutuksesta, ja se selittää, miksi reduktionistinen selitysmalli ei toimi. Oireverkostossa ei ole yhtä häiriön syytä, ja siksi oireiden aiheuttajaa ei voi identifioida aivojen neurobiologiseen tilaan. Toiseksi oireverkoston keskinäiset suhteet riippuvat mielentilojen sisällöstä ja siten intentionaalisia. Kolmanneksi verkoston suhteiden voima riippuu kulttuurisesta ja historiallisesta kontekstista ja ympäristötekijöistä. Mielenterveyshäiriöiden biologiset ja psykologiset tekijät ovat yhteydessä toisiinsa palautesilmukoiden kautta, jolloin kumpikaan taso ei ole kausaalisesti ensisijainen. Lopuksi esitän heuristiseksi tarkoitetun mallin masennuksesta meeminä, kulttuurievoluution yksikkönä. Hahmottelen suuntaa jatkotutkimukselle pohtimalla kursorisesti kärsimyksen merkitystä.
  • Siltanen, Oskari (Helsingin yliopisto, 2019)
    Pro gradu -tutkielmassani tutkin saksalaisen upseeriston käsityksiä sodan merkityksestä ennen ensimmäistä maailmansotaa noin vuodesta 1890 alkaen. Upseeriston rooli sodan syttymisessä ja myöhemmin sotasyyllisyyskysymykseen liittyen on ollut kiivaan keskustelun aiheena jo vuosisadan ajan, mikä tekee upseerien sotaa koskevista mielipiteistä ja ideologioista tutkimisen arvoista. Aihepiiriä on tavanomaisesti lähestytty militarismin näkökulmasta, millä useimmiten tarkoitetaan sodan ja armeijan ylikorostumista yhteiskunnassa ja politiikassa. Tässä tutkimuksessa tulkitsen upseerien kirjoituksia kontekstualisoimalla upseerien kirjoituksia. Yhdistämällä heidän pohdintansa sodan merkityksestä muihin ajankohtaisiin keskusteluihin ja aatteellisiin virtauksiin, etsin vastausta siihen, miksi upseerit pitivät sotaa väistämättömänä ja tarpeellisena osana kulttuuria ja ihmisyyttä. Miten upseerit perustelivat sotamyönteisiä ajatuksiaan ja minkälaisen aatteellisen perustan varaan ne rakentuivat? Miksi sotilaiden maailmankuvassa konflikti ja viholliskuvat olivat niin keskeisellä sijalla? Tutkimuksen keskushenkilönä ja päälähteenä toimii ratsuväenkenraali Friedrich von Bernhardi, jonka vuonna 1912 ilmestynyt kirja Deutschland und der Nächste Krieg on noussut pahamaineisimmaksi aggressiivisen militarismin symboliksi. Bernhardin ohella käytän muiden sotilaskirjoittajien ja sotateoreetikkojen, kuten Albrecht von Boguslawskin, Max Jähnsin, Colmar von der Goltzin ja Hugo von Freytag-Loringhovenin kirjoituksia. Lisäksi armeijan yleisesikunnan päällikköjen näkemykset antavat perspektiiviä siihen, miten sotateoreetikkojen mielipiteet vertautuvat ylimmän sotilasjohdon ajatuksiin. Upseereilla oli pessimistinen käsitys Euroopan suurvaltojen suhteista ja voimatasapainosta. Kolmoisententen uskottiin tulevaisuudessa ainoastaan vahvistuvan Saksaan nähden, mistä syystä ennaltaehkäisevän sodan ajatus oli suosiossa. Armeijan sotilaskulttuurista upseerit omaksuivat taipumuksen nähdä poliittiset ongelmat sotilaallisina ja ratkaista sotilaalliset ongelmat aina suuremmalla voimankäytöllä. Sotateoreetikot ottivat voimakkaasti kantaa pasifismia ja sosialismia vastaan. Pasifismi nähtiin epäkäytännöllisenä utopiana, jonka pelättiin heikentävänä kansakuntaa moraalisesti ja siten vaikuttavan myös armeijan taistelukykyyn. Upseerit olivat myös tietoisia armeijan sisäpoliittisista tehtävistä, joihin kuului kansallisen identiteetin ja yhtenäisyyden pönkittäminen sekä aktiiviset sosiaalidemokratian vastaiset toimet. Tarpeen vaatiessa upseerit olivat valmiita myös sisällissotaan, joten sota ei ollut ainoastaan ulkopolitiikan työkalu. Sodalla myös koettiin olevan arvoa itsessään osana kulttuuria ja kansojen välistä kanssakäymistä. Sosiaalidarvinismin hengessä upseerit pitivät olemassaolon taisteluun perustuvaa sotaa väistämättömänä luonnonlakina, joka edisti ihmiskunnan kulttuuria sekä ehkäisi fyysistä ja moraalista rappiota. Esitän kuitenkin, että darvinismi ei ollut ratkaisevassa asemassa näiden käsitysten omaksumisessa, vaan niitä pystyi perustelemaan myös 1800-luvun alusta asti vaikuttaneen saksalaisten ihmistieteiden valtiokäsityksen ja sen radikaalinationalistisen sovelluksen avulla. Bernhardin käsityksessä valtion tehtävä on kasvattaa valtaansa, jotta se voi edistää ihmiskunnan edistystä. Saksalaisia taas pidettiin useimmissa suhteissa muita kansallisuuksia parempina, jolloin Saksalle muodostuu velvollisuus levittää ihmiskunnan edun nimissä valtaansa. Bernhardi haki tukea näkemykselleen sodan merkityksestä kaikista mahdollisista suunnista Goethesta Jeesukseen. Hän vetoaa myös poikkeuksellisen suoraan Darwiniin tarkoituksenaan saada tieteen arvovalta puhumaan sodan puolesta. Kokonaisuudessaan upseeriston suhde sotaan oli heidän maailmankuvansa ja luokkaidentiteettinsä luontainen jatke.
  • Lanu, Karolina (Helsingin yliopisto, 2019)
    Tutkielman aiheena on viittaukset uskonnollisuuteen eteläkorealaisen taiteilija Atta Kimin valokuvateoksissa ja tutkielma käsittelee buddhalaisuuden visuaalisia ja ei-visuaalisia ilmentymiä korealaisessa nykytaiteessa. Tutkimuskysymys on määritelty seuraavasti: miten Atta Kimin teokset toimivat buddhalaisen ajattelun kuvina nykyisessä Etelä-Koreassa? Lisäksi pureudutaan siihen, kuinka mielekästä (kuva)taiteen esittäminen kansallisissa viitekehyksissä on ja peilataan esimerkkejä Etelä-Korean, Itä-Aasian ja Suomen konteksteissa. Tutkimus pyrkii myös vastaamaan kysymykseen siitä, missä määrin on oikeaa ja mielekästä puhua buddhalaisuuden vaikutuksesta taiteeseen. Aineisto koostuu taideteosten osalta Atta Kim kolmesta teossarjasta. Näiden lisäksi tutkielmassa tehdään vertailua ja haetaan yhtymäkohtia muun muassa japanilaisen taiteilija Mariko Morin teoksista. Tutkielman tausta-aineisto koostuu Etelä-Korean tai Itä-Aasian taidekenttää ja valokuvataidetta käsittelevistä teoksista ja artikkeleista. Eteläkorealaiset valokuvataidejulkaisut ovat Atta Kimistä kertovissa artikkeleissa usein tuoneet vahvasti esille myös Atta Kim persoonan ja ovat asettaneet taiteilijan nimenomaan korealaisen taiteen kontekstiin. Tutkimuksen teoreettinen viitekehys rakentuu taidehistorian, uskontotieteen ja Korean tutkimuksen välimaastoon. Tutkielma jakautuu sisällöltään viiteen päälukuun. Toinen luku käsittelee korealaisen valokuvataiteen historiaa ja kansallisen identiteetin problematiikkaa. Kolmas luku selventää buddhalaisuuden tilannetta Koreassa ja taustoittaa aihetta keskeisimmillä seikoilla buddhalaisen taiteen historiasta, linkittäen samalla uskonnon nykytaiteeseen. Neljännessä luvussa syvennytään Atta Kimin taiteilijuuteen ja tutkija nostaa kolmen keskeisimmän projektin teosanalyysissa esille buddhalaisia viittauksia niissä. Viidennessä luvussa etsitään vertailukohtia Korean, Kiinan ja Japanin nykytaiteen kentiltä ja esitetään ajatuksia kitschistä ja buddhalaisuudesta brändinä Mariko Morin ja Atta Kimin taiteilijuuden kautta. Johtopäätöksissä todetaan, että Atta Kimin teokset toimivat buddhalaisen ajattelun kuvina nykyisessä Etelä-Koreassa sikäli, että niissä käytetään buddhalaisia viitteitä visuaalisesti ja ei-visuaalisesti. Aineiston analyysi osoittaa, että buddhalaisuus on yhä relevanttia ja toimii myös näkökulmana taiteen tarkasteluun. Buddhalaisuus korostuu keskustelussa, joka syntyy taiteilijoiden ja heidän teostensa ympärille esimerkiksi näyttelyiden yhteydessä. Taiteilijat itse puhuvat prosessin tärkeydestä ja sykleistä. Tällaiset tulkinnat taiteilijuudesta ja taiteen tekemisestä viittaavat buddhalaisuudesta tuttuun termistöön. Teokset käsittelevät yksityistä hengellisyyttä, jolla toki on liityntäkohtia yhteiskunnallisiin aiheisiin, ja usein yksityinen ja yhteiskunnallinen limittyvät toisiinsa. Tutkimuksen johtopäätöksissä todetaan, että uskonnollisuutta on luonnollista käsitellä uusissa konteksteissa ja varsinkaan 2010-luvulla ei uskonnollisuuden, taiteen ja teknologian yhdistäminen taiteessa tai taiteen tutkimuksessa olekaan enää outo ajatus, vaan utelias ja rohkea avaus. Yhdistelmä nykytaide ja buddhalaisuus, ja uskonnollisuus ylipäänsä, on niin sanotussa vakavassa taidekeskustelussa marginaalissa ja tutkielmassa tehdään tältä osin uusia keskustelunavauksia.

View more