Humanistinen tiedekunta

 

Recent Submissions

  • Revitzer, Anna (Helsingin yliopisto, 2016)
    Fennistiikan alaan kuuluvassa tutkielmassa eritellään ja kuvataan tavaroiden raivaamisessa neuvovien self help -kirjojen ohjailukeinoja. Tutkielmassa selvitetään, millä keinoin raivausoppaissa ohjataan lukijaa toimimaan. Työssä tarkastellaan erikseen eksplisiittisiä ja implisiittisiä keinoja, joilla kertoja ohjailee lukijaa toimimaan. Valokeilassa olevat kielenilmiöt ovat täten deonttinen modaalisuus ja direktiivisyys, joka on keskeinen osa kertojan ja lukijan vuorovaikutusta elämäntapa-oppaissa. Teoriakehyksen tutkimukselle muodostavat systeemis-funktionaalinen lingvistiikka ja siihen pohjautuva diskurssianalyysi. Analyyseissä hyödynnetään myös systeemis-funktionaalisen lingvistiikan piirissä kehitettyä suhtautumisen teoriaa ja uuden retoriikan tutkimusta. Tutkimusaineisto muodostuu kolmesta elämäntaito-oppaasta, joissa lukijaa neuvotaan kodin raivaamisessa ja tavaroista luopumisessa ja joiden alagenreä voidaan kutsua raivausoppaaksi. Aineistoteokset ovat Konmari – Siivouksen elämänmullistava taika (Marie Kondo, Bazar, 2015), Joka kodin raivausopas – Ja sillä siisti (Elina Alasentie, Paasilinna, 2015) ja Kaaoksen kesyttäjä – Tavarat, paperit ja aika haltuun (Anna Te Velde-Luoma, Avain, 2010). Aineistoteoksista analyysin kohteeksi on rajattu 21 sivun laajuinen jakso kustakin kirjasta. Analyysissä havaitaan, että lukijaa ohjailevia eksplisiittisiä direktiivejä ovat imperatiivimuotoiset käskyt, kiellot sekä muut velvoittavat ilmaukset, kuten nesessiivirakenteet, modaali-verbit ja kehottava passiivi. Eksplisiittiset direktiivit luokittuvat sen mukaan, ovatko ne käskyjä vai suosituksia, eli edustavatko ne deonttista välttämättömyyttä vai mahdollisuutta. Ilmauksia analysoidaan myös siten, ovatko ne yksi- vai moniäänisiä ja jättävätkö ne dialogista tilaa. Analyysissä havaitaan myös, että raivausoppaiden käyttämiä implisiittisiä direktiivejä ovat retoriset suostuttelukeinot, joilla kertoja pyrkii saamaan lukijan kannatuksen. Tällaisia keinoja ovat arvottavat ilmaukset, samastumiskohteiden ja todistajalausuntojen tarjoaminen sekä lukijan osallistaminen puhuttelemalla. Arvottamista aineistossa ilmaistaan muun muassa adjektiiveilla ja nimeämisellä. Samastumiskohteita ja osallistamista kertoja tarjoaa lukijalle minä- ja me-kerronnalla, narratiivisuudella, lukijaan viittaavalla yksikön toisen persoonan käytöllä sekä esittämällä kysymyksiä. Olennaista raivausoppaiden lukijan ohjailussa on eksplisiittisten ja implisiittisten keinojen vaihtelu ja yhteisvaikutus. Interpersoonaiset merkitykset kuten ohjailu ovat kumuloituvia, joten teksti tulkitaan kauttaaltaan ohjailevaksi. Ohjailun keinoja mukailemalla kertoja suhtautuu lukijaan esimerkiksi kohteliaasti tai kannustavasti voittaakseen tämän puolelleen.
  • Kurki, Kristiina (Helsingin yliopisto, 2016)
    Tutkimuksen tavoitteena on selvittää, minkälaisia etunimiä suomalais-amerikkalaisten perheiden lapsille annetaan, millä perusteilla ne valitaan ja miten kaksikulttuurisuus näkyy nimivalinnoissa. Tarkastelun kohteena ovat perheet, joissa toinen vanhemmista on syntyperäinen suomalainen ja toinen syntyperäinen yhdysvaltalainen. Tutkimusaineistona on kymmenen suomalais-amerikkalaisille pariskunnille tammi-maaliskuussa 2015 ja maalis-kesäkuussa 2016 tehtyä haastattelua, jotka käsittelivät perheiden yhteensä 26 lapsen etunimien valintaprosesseja. Lapset ovat syntyneet vuosina 1998–2015. Tutkimus on sosio-onomastinen ja siinä käytetään kvalitatiivista menetelmää. Tutkimus tarkastelee, miten kaksi eri kieltä ja kulttuuria vaikuttavat suomalais-amerikkalaisten lasten etunimiin ja niiden valintaprosesseihin. Aineiston 26 ensinimestä vanhemmat ääntävät 14 suomeksi, 4 englanniksi ja 8 molemmilla kielillä. Aineiston ensinimistä vain kaksi on yksinomaan suomenkielisiä (Hilla ja Lumi) ja kolme vieraskielisten nimien suomalaistuneita asuja (Inka, Nelli ja Sakari). Nimiyhdistelmiin valitaan erikielisiä nimiä, eikä sukunimen kieli vaikuta valintoihin. Kaksikielisyys näkyy siinä, miten vanhemmat pohtivat nimien ääntämistä ja kirjoittamista molempien synnyinmaissa. Analyysin pohjana käytetään Eero Kiviniemen nimenvalintaperusteiden luokittelua. Suomalaisten ja suomalais-amerikkalaisten vanhempien nimenantokriteerit eroavat hieman toisistaan. Suomalaisissa perheissä valitaan eniten suvussa kiertäviä nimiä tai niiden variantteja sekä ensimmäisiksi että jälkimmäisiksi etunimiksi, mutta suomalais-amerikkalaisissa perheissä suvun nimiä valitaan eniten jälkinimiksi. Tutkimuksen ensinimien tärkeimmät valintaperusteet ovat mieltymys nimeen ja nimen käytännöllisyys. Yhdeksän perhettä kymmenestä mainitsi perusteissaan toiveen, että lapsen nimi äännetään täysin tai lähes samalla tavalla sekä suomeksi että englanniksi.
  • Malaska, Jonna (Helsingin yliopisto, 2016)
    Tutkielmassa tarkastelen teatteriharjoitusten ohjaajien ohjailevia lausumia eli direktiivejä. Käsittelen vain sellaisia lausumia, joiden vaatima toiminta on suoritettava heti, eikä sitä ole mahdollista siirtää myöhemmäksi. Tällaisia direktiivejä esiintyy aineistossa yhteensä 255. Selvitän keskustelunanalyyttisin keinoin, millaisia asioita teatteriharjoituksissa vaaditaan välittömästi tehtäväksi ja miten välitöntä toimintaa vaativat direktiivit erilaisissa tilanteissa muotoillaan. Tutkimusaineisto on peräisin Taide työnä ja työvälineenä -hankkeesta, joka tutkii ja kehittää nuorille suunnattua Kesätyöprojektia, jonka aikana nuoret valmistavat ohjaajien johdolla esityksen Kiasma-teatterin Urbaanin taiteen festivaaleille. Tutkimusaineistoksi olen valinnut yhteensä noin 2,5 tuntia videoitua aineistoa eräältä kesältä, jolloin harjoituksiin osallistui kahdeksan nuorta ja kaksi ohjaajaa. Aineisto koostuu kahdeksasta jaksosta, joissa on käynnissä jokin toiminnallinen harjoitus (esim. alkulämmittely, improvisointi tai kohtauksen harjoittelu). En jaottele direktiivejä toimintatyyppien (esim. pyyntö) tai kieliopillisen muodon (esim. imperatiivi) perusteella, vaan lähden liikkeelle niiden tehtävistä. Tutkielmassa osoitan, että välitöntä toimintaa vaativilla direktiiveillä voidaan karkeasti jaotellen tehdä kolmea asiaa: niillä voidaan aloittaa, ohjata jo käynnissä olevaa tai lopettaa jokin toiminta. Keskeinen havainto on, että toiminnan aloittaminen tai lopettaminen ei ole sidottu jakson absoluuttiseen alkuun tai loppuun, vaan myös jaksojen keskellä tapahtuu erilaisia aloituksia ja lopetuksia. Muotoilultaan aineiston direktiivit ovat pääsääntöisesti finiittiverbittömiä lausumia, deklaratiivi- tai imperatiivilauseita. Imperatiivilauseet olen jakanut 2. persoonan ja monikon 1. persoonan imperatiiveihin, joista jälkimmäinen on muotoiltu passiivin preesensin avulla (tehdään piiri). Monikon 1. persoonan imperatiivilauseilla luodaan harjoituksiin yhteistyötunnelmaa ja niitä esiintyy erityisesti tilanteissa, joissa korostetaan yhteistä tekemistä tai aloitetaan uusi toimnta. 2. persoonan imperatiiveja puolestaan esiintyy useimmiten tilanteissa, joissa on jo meneillään jokin yhteinen toiminta, jolloin ei ole enää erikseen tarpeen korosta yhdessä tekemistä. Deklaratiivilauseet ovat muotoilultaan hyvin vaihtelevia, mutta modaaliverbin sisältävillä nollapersoonaisilla väitelauseilla on aineistossani erityistehtävä: niillä annetaan toiminnalle jokin vaihtoehtoinen suoritustapa. Finiittiverbittömillä direktiiveillä puolestaan ohjataan pääasiassa käynnissä olevaa liikettä tai liikkumista. Niitä käytetään kuitenkin myös käynnissä olevan toiminnan lopettamiseen (stop, kiitos) ja työrauhavuoroina, joiden tarkoitus on lopettaa melu (hei). Kiinnitän huomiota myös direktiivien kehollisuuteen, sillä useimmiten ne rakentuvat puheen lisäksi myös kehollisten resurssien varaan. Ohjaajat hyödyntävät direktiiveissään mm. osoittavia eleitä ja nyökkäyksiä. Lisäksi on mahdollista, että ohjaajat eivät käytä lainkaan puhetta antaessaan toimintaohjeita. Tämä on tyypillistä erityisesti kohtauksen harjoittelutilanteissa.
  • Melender, Maria (Helsingin yliopisto, 2016)
    Pro gradu -tutkielmani käsittelee retorisia keinoja ja vaikuttamista. Aineiston olen kerännyt demi.fi-keskustelufoorumilta. Aineistooni kuuluu neljä eri viestiketjua, jotka yhteensä sisältävät 372 viestiä. Tutkimuskysymykseni ovat seuraavat: Mitä toistuvia piirteitä kielenkäytöllä verkkokeskustelussa on – millainen kommunikaation muoto nuorison verkkokeskustelu on? Miten nuoret käyttävät argumentoinnissaan seuraavia retorisia keinoja: kirosanat, koodinvaihto, auktoriteetin lausunnolla vahvistaminen, esimerkit ja rinnastukset, ironia ja retoriset kysymykset? Tutkimusmenetelmäni on kvalitatiivinen, enkä pyri numeerisiin johtopäätöksiin. Tutkimukseni teoreettisen viitekehyksen muodostavat eräät internetistä ja verkkokommunikaatiosta tehdyt tutkimukset ja retoriikan ja diskurssianalyysin tutkimus. Laaksosen, Matikaisen ja Tikan (2013) mukaan verkosta on tullut erityisesti länsimaissa ubiikki kokonaisuus, jota on perusteltua tutkia. Verkkokeskustelulla on tiettyjä kommunikatiivisia piirteitä. Retoriikka on tutkimusala, jolla on pitkä historia ja joka tarkastelee vakuuttamaan pyrkivää argumentoivaa kielenkäyttöä. Jokisen (1999) mukaan retoriikalla on yhtymäkohtia diskurssianalyysiin. Retoriset keinot puolestaan ovat hänen mukaansa keinoja vakuuttaa yleisö. Retoristen keinojen onnistuneella käytöllä saadaan vakuuttavasti kuulijat puolelleen. Olen aineistoanalyysini perusteella havainnut, että nuorison keskustelufoorumilla erilaisia retorisia keinoja käytetään pääpiirteissään seuraavilla tavoilla: sanoman perille menemistä tehostetaan napakoilla kirosanoilla ja koodinvaihdolla; ihmisoikeuksiin, etiikkaan ja tunteisiin vedotaan esimerkeillä ja rinnastuksilla, retorisilla kysymyksillä ja auktoriteetin lausunnolla vahvistamisella; toisen argumentti pyritään kumoamaan ja toinen tekemään jopa naurunalaiseksi ironisilla ilmauksilla. Tutkimus demi.fi:n verkkokeskustelujen kielenkäytöstä on spesifinen tapaustutkimus.
  • Niemelä, Jouko (Helsingin yliopisto, 2016)
    Siviilien ja sotilaiden suhde on Suomen sodan aikaan tärkeä. Syynä tähän on armeijan huolto, joka tiedetään Suomen sodassa olleen suurelta osin siviilien varassa, aivan kuin muissakin Napoleonin aikaisissa sodissa. Ruotsin armeijan huolto perustui makasiinijärjestelmään ja talonpojat oli velvoitettu osallistumaan huoltoon. Venäjän armeijan sotilaat oli jaettu ruokakunniksi eli artteleiksi, jotka ostivat osan ruoastaan omalta ruokahuolloltaan tai sotatoimialueen siviileiltä, joilta jouduttiin ruokaa myöskin ryöstämään. Keskeistä tässä tutkielmassa on venäläisten sotilaiden ja suomalaisten talonpoikien kohtaamiset Suomen sodan aikana Alavudella ja Töysässä sekä niiden seuraamukset. Ylipäällikkö Klingspor peräännyttää Suomen armeijan Etelä-Pohjanmaalle 14.3. mennessä vajaa kuukausi venäläisten 21.2. tekemästä hyökkäyksestä. Talonpojat nousevat siellä passiiviseen ja osittain aktiiviseenkin vastarintaan, kun venäläiset vaativat talonpojilta elintarvikkeita ja rehua yli heidän sietokykynsä. Suomalaiset ovat jo Oulun seudulla saakka, ennen kuin he onnistuvat kääntämään perääntymisen etenemiseksi takaisin Etelä-Pohjanmaalle venäläiset edellään. Alavuden ja Töysän seudusta tulee nyt sotatoimialuetta ja pysyy sellaisena Lapuan taistelun 14.7.1808 ja Kuortaneen Ruonan ja Salmen taisteluiden 1. - 2.9.1808 välisen ajan. Alavuden ja Töysän seudulla venäläisten ruokahuolto pettää, koska alueella ei ole elintarvikkeita ja huollon etelästä katkaisevat Suomen armeijan toimesta Ruovedelle lähetetyt vääpeli Rothin sissit. Tämä aiheuttaa osaltaan sen, että venäläiset ryöstävät lähes kaikki talot Alavudella ja Töysässä ja asukkaat siirtyvät metsien taakse piilopirteille. Punatauti myös leviää ja tappaa noin 10% väestöstä. Venäläiset jahtaavat talonpoikia piilopirteiltäkin ja siellä tapahtuu venäläisten sotilaiden surmaamisia. Rothin sissit lopettavat toimensa, kun ylipäällikkö Klingspor ei anna heille lisävoimia. Suomen armeija menestyi Alavuden, Ähtärin ja Virtain Herrasen taisteluissa, mutta niitä etelämmäksi se ei päässyt. Töysän talonpojatkin kahakoitsivat omin päin venäläisten kanssa. Venäläisten voitto Suomen armeijan vasemmassa sivustassa Karstulassa 21.8. saa Klingsporin peräännyttämään joukkonsa Kuortaneelle, jossa ne kärsivät ratkaisevat tappiot 1. - 2.9.1808. Tästä alkaa suomalaisten perääntyminen pohjoiseen ja siviilien ja sotilaiden yhteiselämä päättyy. Sota aiheuttaa Alavudella ja Töysässä tilojen 15 - 20 % autioitumisen ja valtavat irtaimistojen ja rakennusten menetykset, jotka näkyvät liitteinä olevissa sotavahinkokorvaushakemuksissa taloittain ja henkilöittäin. Korvauksia ei kuitenkaan saada. Tutkielmassa on myös taulukot Alavuden ja Töysän elintarvikkeiden ja rehujen pakkoluovutusvaatimuksista kevättalvella 1808, sotavahinkokorvaushakemuksista sekä punatautiin kuolleista. Tutkielman erityisiä lähteitä ovat 83 muistinvaraista kertomusta eli tarinaa Suomen sodasta Alavudelta ja Töysästä. Taisteluihin liittyviä kertomuksia on myös Ähtäristä ja Virroista. Näiden käyttö lienee tähän mennessä laajaperäisintä Suomem sodan tutkimuksissa. Nämä suulliset kertomukset on valtaosin kerännyt Etelä-Pohjanmaan maakuntaliiton sihteeri Väinö Tuomaala noin 1950. Suomen sodasta on tutkielmassa tietoja myös kolmesta haastattelusta ja kahdesta ”yksityisarkistosta”
  • Kiuru, Antti (Helsingin yliopisto, 2016)
    Pro gradu –tutkielmani käsittelee suomalaisissa sotilasaikakauslehdissä 1920- ja 1930-luvuilla esiintyneitä kansallisia stereotypioita ja ennakkoluuloja. Tutkimuskysymykset selvittävät minkälaisia ominaisuuksia eri kansallisuuksiin liitettiin, miten yhtenäinen kuva niistä muodostui ja mistä syistä stereotypioita esiintyi. Huomattavimpina lähteinä toimivat aikakauden suosituimmat sotilasaikakauslehdet, suojeluskuntajärjestön pää-äänenkannattaja Hakkapeliitta ja ensisijaisesti vakituiselle väelle ja kansalaissodan veteraaneille suunnattu Suomen sotilas. Syvyyttä ja kuriositeetteja tarjoavat aikakaudella julkaistu historiankirjoitus sekä edellä mainittuja lehtiä pidättyvämpi ja asiapitoisempi julkaisu Suomen sotilastieteellinen aikakauslehti. Metodologisesti työ yhdistelee kvalitatiivista lähdetutkimusta, lehdistötutkimusta sekä aate- ja sotahistoriaa. Lähteinä toimineiden julkaisujen vuosikerrat on käyty lehti lehdeltä läpi ja lopulliseksi lähdeaineistoksi on valikoitu tutkimuskysymyksissä mainittuja stereotypioita ja ennakkoluuloja sisältäneet artikkelit, uutiset, arvostelut ja pakinat. Lähdeaineistoksi sopivia artikkeleita löytyi noin sataviisikymmentä yli tuhannen läpikäydyn lehden joukosta. Artikkeleita ei ole arvotettu kirjoittajan taustan tai vaikutusvallan perusteella, vaan tutkimuksessa on kartoitettu ensisijaisesti lehtien välittämää yleiskuvaa. Molempien lehtien sisältöä on ollut tuottamassa varsinaisen toimituksen lisäksi myös lukuisa joukko vieraskyniä, joiden joukossa esiintyy säännöllisesti myös ulkomaalaisia sotilasasiamiehiä ja nationalisteja. Vuoden 1918 tapahtumien jälkeen Suomessa valtaa pitäneiden konservatiivisten ja militarististen piirien aatepohja välittyy selkeästi sotilasaikakauslehtien sivuilta. Voimakasta nationalismia ja reipasta sotilashenkeä edustavat valtiot saavat osakseen ihailua ja arvostusta. Kansallisuuksista pääosin positiivisessa valossa esiintyvät ennen kaikkea saksalaiset, muut Itä-Euroopan vastaitsenäistyneet valtiot sekä japanilaiset. Saksalaisiin liitetään henkisten ohella myös usein teknisiä ominaisuuksia muista kansoista poiketen. Muita Itä-Euroopan kansallisuuksia kohtaan tunnetaan voimakasta solidaarisuutta, mistä johtuen stereotypioita rakennetaan tietoisesti positiivisiksi, oli kyseessä sitten ugrilainen sukulaiskansa (virolaiset, unkarilaiset) tai slaavilainen entinen viholliskansa (puolalaiset). Englantilaiset koetaan esimerkillisiksi, mutta samalla yllättäen vieraiksi kosmopoliittisuuden ja huumorintajun vuoksi. Suomessa itsenäistymistä seurannut venäläisvihamielisyyden nousu löytyy suoraan sotilasaikakauslehtien sivuilta. Tarve viholliskuvan ja varoittavan esimerkin luomiseen johtaa voimakkaan negatiiviseen stereotypiaan, joka poikkeaa täysin vielä 1800-luvulla esiintyneestä hieman yksinkertaisesta mutta joviaalista venäläiskarikatyyristä. Samalla venäläispelko ja -viha sulautuvat käytännössä saumattomasti osaksi kommunismia kohtaan tunnettua epäluuloa. Venäläiset esitetään yksinkertaiseksi ja aloitekyvyttömäksi kansaksi, joka on ainoana maailmassa luonnostaan vastaanottavainen kommunismille. Toisin kuin muiden stereotypioiden kohdalla, venäläisiä käsittelevät tekstit eivät tee kertaakaan myönnytystä ymmärtäväiseen tai positiiviseen suuntaan.
  • Huilla, Saara (Helsingin yliopisto, 2016)
    Tutkimus keskittyy Venäjän suomalais-ugrilaisten vähemmistökielten ja -kulttuurien kuvaamisen tapoihin erilaisissa museonäyttelyissä. Tutkimusaineistoa eli suomalais-ugrilaisten museoiden näyttelysuunnitelmien representaatioita analysoidaan kriittisen tutkimuksen näkökulmasta laadullisen sisällönanalyysin menetelmiä soveltaen. Tutkimuksen lähtökohtana on, että suomalais-ugrilaisten kielten ja kulttuurien tilanne huomioon ottaen tulisi museo nähdä yhtenä tärkeänä toimijana kielten ja kulttuurien säilymisen ja elpymisenkin kannalta. Tutkimusaineistona käytetään Suomen sukukansaohjelman puitteissa toteutetun Venäjän suomalais-ugrilaisten alueiden kulttuurihistoriallisille museoille suunnatun näyttelykilpailun materiaalia. Yhteensä aineisto koostuu yli 50 näyttelysuunnitelmasta, joista yhtätoista tarkastellaan työssä tarkemmin. Museonäyttelysuunnitelmat ovat peräisin vuosilta 2003–2011. Tutkimusaineistona olevat näyttelyt ovat vasta suunnitelmia. Kuitenkin moni näistä suunnitelmista on myöhemmin toteutunut eli voidaan katsoa, että aineisto heijastaa myös suunnitelmatasoa laajemmin niiden laatineiden museoiden arvoja. Toisaalta suunnitelmissa heijastuu kilpailukontekstin sekä museoiden taustaorganisaatioiden asettamien toimintaraamien vaikutus suunnitelmiin. Tutkimuskysymykset liittyvät ensinnäkin vähemmistöjen ja alkuperäiskansojen kulttuuri- ja kielinäkökulmaa määrittäviin tekijöihin suunnitelmissa. Aineiston perusteella voidaan todeta, että perinteellä viitataan käsityöperinteeseen, kasvatusperinteisiin ja perinteisiin elintapoihin. Kielen arvokkuutta perintönä ei juuri nosteta esiin näyttelysuunnitelmissa. Esimerkiksi Udmurtian tasavallan näyttelysuunnitelmissa esiin nousevat toistuvasti monikansallisuuden ja kansojen samanlaisuuden teemat. Monien museoiden ideologia perustuu kansojen yhdentymistä puoltavaan lähestymistapaan, jonka voi katsoa olevan perua Neuvostoliiton ajoilta. Tutkimuksessa tuodaan esiin ajatus- ja esitystapojen piirteitä, joiden voi nähdä olevan haitallisia vähemmistökielten ja -kulttuurien säilymisen kannalta.
  • Lukka, Aira Mari (Helsingin yliopisto, 2016)
    Tämä tutkielma tarkastelee kahta 2000-luvun suosituinta populaarikulttuurin tuotantoa: sankaritarinoita ja omaelämäkerta kirjallisuutta. Käyttämällä hyödyksi Joseph Campbellin monomyytti teoriaa tutkielmassa tarkastellaan neljän omaelämäkerran kerrontaa narratiivisella metodologialla. Tarkoituksena on selvittää, onko lukijan mahdollista löytää omaelämänkirjoista sankarimyyttiin viittaavia yhtäläisyyksiä ja täten päätyä mielikuvaan sankarista. Kerrontaa tarkastellaan myös postkolonialistisen ja ihmisoikeus näkökulmasta, jolloin syvennytään tarkemmin Campbellin teoreettiseen mahdollisuuksiin selittää mitä sankarit ovat ja mitä ihmiset pitävät tämän päivän sankareina. Tarkasteluun on valikoitunut neljä omaelämäkertaa: Mahatma Gandhin, Nelson Mandelan, Malcom X:n ja Ayaan Hirsi Alin teokset. Nämä teokset valikoituivat niiden suosion ja julkisesta näkyvyydestä mitä näillä henkilöillä mahdollisesta on ollut ja on edelleen. Tutkielma on kvalitatiivinen tutkimus ja metodologiana on käytössä konstruktiivinen narratiivinen analyysi, jolla tarkastellaan kertojan paljastamia asioita niin itsestään ja ympäröivästään maailmasta. Tutkielman teoriaosuudessa esitellään Campbellin sankarimyytti teoria, omaelämäkerronnan tutkimus sekä postkolonialistisen teorian ja ihmisoikeus teorian näkökulma, jolla syvennytään sankariuden mahdolliseen näkyvyyteen omaelämäkerronnassa valikoiduissa teoksissa. Campbellin teoriasta on etenkin hyödynnetty monomyytin yksinkertaisinta muotoa: lähtö, initiaatio ja paluu. Tutkielmassa päädytään siihen tulokseen, että jokaisessa omaelämäteoksessa on nähtävillä sankarimyyttiin viittaavia rakenteita. Kerronnassa on löydettävissä lähtöä, initiaatiota ja paluuta muistuttavia muotoja. Tämän lisäksi postkolonialistinen sankarimalli seuraa samankaltaista kaavaa mitä 1900-luvun kolonialistisen maailman sankarit näyttivät. Kertojat käsittelevät teemoja, jotka nostavat esille postkolonialistia kysymyksiä. Ihmisoikeuskysymykset taasen tuovat viholliselementin elämäkertojen kerrontaan. Tämän lisäksi kertojat kuvaavat kokemuksiaan epätasa-arvoisissa yhteiskunnissa, jotka toimivat myös ihmisoikeusrikkomusten todistuksina.
  • Sallinen, Niina (Helsingin yliopisto, 2016)
    Tämä Itä-Aasian tutkimuksen alaan kuuluva tutkimus käsittelee korealaista historiallista televisiodraamaa ja sen narratiiveissä rakentuvaa nationalistista diskurssia ja korealaisuuden representaatioita. Tutkielma tarkastelee historiallista draamaa modernina myyttisenä kertomuksena, jolle keskeistä ei ole kertomuksen historiallinen todenperäisyys, vaan sen merkitys kansallisen kertomuksen ja korealaisuuden representaatioiden tuottajana ja toisintajana. Tutkielman analyysiosa perustuu, vuosina 2013 – 2014 korealaisella MBC-televisiokanavalla esitetyn, 51-osaisen Gi Hwanghu –nimisen draamasarjan audiovisuaalisen aineiston tekstilähtöiseen analyysiin, jossa on kiinnitetty huomiota erityisesti kertomuksen, hahmojen sekä hahmojen välisten suhteiden ja dialogien kautta välittyviin merkityksiin kansakunnasta ja kansakuntaisuudesta, Koreasta ja korealaisuudesta. Kulttuurisen mediatutkimuksen lähtökohdista ponnistava tutkimus tarkastelee aineistoa suhteessa korealaiseen televisioteollisuuteen, sekä siihen vaikuttaneeseen kulttuuriseen ja poliittiseen ympäristöön, jossa historiallinen draama on muotoutunut nykymuotoonsa. Analyysin teoreettisena lähtökohtana on näkemys television kertomuksista, historiasta ja kansakunnasta narratiivisina ja diskursiivisina kokonaisuuksina. Gi Hwanghu -draamasarjaa tutkimus tarkastelee myyttisenä kertomuksena, jonka hahmojen samuuksien ja erojen vastakohtaisuuksissa muodostuu kertomuksen diskursiivinen syvärakenne. Narratiivin syvärakenteen perusteella voidaan erottaa nationalistinen diskurssi, joka kietoutuu etnisrodullisen ja syntyperäisen kansakuntaisuuden, minjung-populistisen kansakäsityksen ja konfutselaisen kulttuurin pohjalle, jossa kansakuntaisuuden merkityksiä tuotetaan eritoten hahmojen sukupuolten metaforissa. Draamasarjan sisältämän nationalistisen diskurssin voidaan katsoa heijastavan panaasialaisuuden, kolonialismin ja jälkikolonialistisen aikakauden sotilashallitusten modernisaatioprojektien, minjung-liikkeen ja 1990-luvun lopun Aasian talouskriisin muokkaamaa korealaista kansallista kertomusta ja kansallista identiteettiä.
  • Lautiainen, Jouni (Helsingin yliopisto, 2016)
    Elintarviketeollisuuspooli perustettiin vuonna 1968 elintarvikepooli-nimellä, puolustustaloudellisen suunnittelukunnan alaiseksi Suomen elintarvikevarautumista ohjaavaksi instituutioksi. Perustamisen taustalla olivat intressit parantaa Suomen ruokahuollon tasoa, mahdollisen poikkeustilan tai taloudellisen saarron varalta. Elintarviketeollisuuspooli on toiminut linkkinä suomalaisen elintarviketeollisuuden ja viranomaisten välillä lähes 50 vuotta. Järjestelyn takana oli alkujaan valtiollisten resurssien puute suurten ruokavarastojen luontiin ja ajatus jo olemassa olevien tuotantolaitosten käytöstä myös kriisiaikana. Pooli on luotsannut elintarviketeollisuuden varautumista kriisiaikoihin, järjestämiensä valmiusharjoitusten avulla, jo perustamisestaan alkaen. Poolin valmiusharjoituksiin on rakennettu kuvitteellisia skenaarioita, joissa elintarviketeollisuuden toimijoita on testattu erilaisissa poikkeustilanteissa. Valmiusharjoitusten aiheet ovat vaihdelleet eri asteisista kauppasuluista, ydinlaskeumiin, terrori-iskuihin ja sähkökatkoihin. Tutkimukseni pohjautuu elintarviketeollisuuspoolin arkistomateriaaliin vuosien 1969-2009 väliltä. Selvitän tutkimuksessani mitä valmiusharjoituksiin rakennetut skenaariot kertovat poolin kokemista uhkakuvista elintarvikehuoltovarmuudelle. Tarkastelen myös näiden uhkakuvien linkittymistä suuriin yhteiskunnallisiin muutoksiin ja kansainvälisiin tapahtumiin. Analysoin tutkimuksessani poolin uhkakuvien ja yhteiskunnallisten muutosten suhdetta, Joseph Tainterin kompleksisuusteorian avulla. Teoria toimii tutkimukseni viitekehyksenä, hyvin laajan ja muutosrikkaan ajanjakson tarkastelussa. Osoitan kuinka poolin kokemat uhkakuvat ovat muuttuneet sen historian aikana ja kuinka ne ovat rakentuneet yhteiskunnallisen kehityksen ja kansainvälisten muutosten rinnalla. Tutkittuna aikana pooli on kohdannut monenlaisia uhkia ja kriisejä. Poolin toiminnan kannalta keskeisimmäksi näistä ovat nousseet vuoden 1973 öljykriisi, 1986 Tšernobylin ydinvoimalaonnettomuus, kehitys kohti Euroopan unionia, vuoden 2001 terrori-iskut ja 2000-luvun biologiset uhat. Esitän että poolin toiminta on ollut ajankohtaista ja vahvimpia käsillä olleita uhkia priorisoivaa. Ajoittain pooli on myös kyennyt ennakoimaan tulevia uhkia ja toimimaan siten proaktiivisesti. Näkemykseni mukaan poolin suurimmat uhkakuvat ovat liittyneet ydinlaskeuman mahdollisuuteen ja joko äkilliseen tai asteittaiseen tuontipolttoaineiden katkokseen. Esitän näiden uhkien rakentuvan osittain poolin kattojärjestöjen ja viranomaisten uhkaskenaarioiden pohjalta, mutta ennen kaikkea poolin oman harjoitustoiminnan kautta. Poolin tietomäärän lisääntyessä ovat myös sen valmiusharjoitusten teemat monipuolistuneet ja uhkakuvat ymmärretty jatkuvasti kompleksisemmiksi kokonaisuuksiksi. Lisäksi näkemykseni mukaan, huolimatta poolin läheisyydestä elintarviketeollisuuteen, ei teollisuus ole joko kyennyt, tai halunnut ajaa omia intressejään poolin kautta. Esitän lisäksi, että poikkeuslainsäädännössä tapahtuneet muutokset 1990-luvun alussa heikensivät Suomen kykyä toimia kriisitilanteissa, lainsäädännön muuttuessa huomattavasti aiempaa raskaammaksi ja poliittisesti hankalammin toteutettavaksi.
  • Weissenfelt, Carita (Helsingin yliopisto, 2016)
    Tutkielman tarkoituksena oli selvittää helsinkiläisen Baltic Circle -teatterifestivaalin ja sitä edeltäneen, vuonna 1996 perustetun kansainvälistymishankkeen kehitykseen vaikuttaneita seikkoja. Baltic Circlen kehitystä lähestyttiin kansainvälistymisen ja festivaalin identiteetin näkökulmista. Tutkielman tavoitteena oli tunnistaa valinnat, jotka johtivat Baltic Circle -festivaalin kansainvälistymiseen ja ohjasivat festivaalin merkityksen muotoutumista. Tutkielman teoreettisena viitekehyksenä oli Howard S. Beckerin taiteen sosiologisen teorian ajatus taidemaailmoista, jotka muodostuvat ihmisten välisestä kommunikaatiosta. Taidemaailmoista irrottautuu ajoittain ryhmittymiä, jotka rikkovat vakiintuneita konventioita ja muodostavat siten taidemaailman alaisuudessa toimivia alakategorioita. Teatterifestivaalit voidaankin nähdä teatterin taidemaailman alaryhmittymänä. Tutkielmassa hyödynnettiin myös taidefestivaaleista tehtyä tutkimusta, jonka mukaan taidefestivaaleja voidaan tarkastella joko yksittäisistä, irrallisista esityksistä muodostuvina metatapahtumina tai kokonaiskokemuksen koostamina esitystapahtumina. Tutkielma toteutettiin haastattelututkimuksena. Haastateltaviksi valittiin neljä Baltic Circle -festivaalin johtajana toiminutta henkilöä, joista jokainen on vastannut johtokautensa aikana festivaalin toiminnasta. Haastateltavat olivat Jukka Hytti, Johanna Hammarberg, Eva Neklyaeva ja Hanna Nyman. Lisäksi tutkielmassa hyödynnettiin Baltic Circlen festivaalikatalogeja. Baltic Circle -festivaalin kansainvälisyyden todettiin kehittyneen merkittävästi vuonna 1996 perustetusta hankkeesta. Alun perin henkilökohtaisiin suhteisiin perustuva Itämeren alueellinen verkosto on muuttunut läpikotaisesti kansainväliseksi festivaaliksi. Nykyään kansainvälisyys tarkoittaa Baltic Circle -festivaalille kansallisuuksista riippumatonta ymmärrystä globaaleista ilmiöistä. Täten kansainvälisyys on muuttunut myös käsitteellisellä tasolla. Myös teatterifestivaalin merkitys on muuntunut Baltic Circle -festivaalin syntyajoista. Alueelliseksi teatterikatselmukseksi perustettu festivaali muuttui sisältölähtöiseksi kokonaistaideteokseksi. Baltic Circle kehittyi näin ollen metatapahtumasta itsenäiseksi esitystapahtumaksi, joka koostuu useista toisiaan täydentävistä osista. Muutoksen myötä festivaalikävijöiden rooli aktivoitui ja Baltic Circle -festivaali profiloitui taideammattilaisten kohtaamispaikaksi. Kehitys tarkoitti myös festivaalijohtajan työnkuvan laajentumista tuotannollis-taiteelliseksi. Festivaalijohtajasta tuli ikään kuin itsenäisenä taideteoksena koettavan teatterifestivaalin taiteilija. Tutkielma tarjoaa esimerkin teatterifestivaalin kehityksestä sekä arvioi, miten yleiset globalisaation tuomat muutokset ovat vaikuttaneet siihen. Lisäksi se ehdottaa yleisemmällä tasolla taidefestivaalin merkityksen muuttuneen tuotantotahona nähtävästä toimijasta itsenäiseksi taidemuodoksi, joka muodostuu monimuotoisen ohjelmiston kokonaisuudesta.
  • Ylianttila, Annamari (Helsingin yliopisto, 2016)
    Pro gradu -tutkielmassa tarkastellaan Leena Krohnin Valeikkunan (2009) poetiikkaa ja sen suhdetta surrealismiin. Poetiikalla tarkoitetaan niiden säännönmukaisten ja lajityypillisten keinojen tutkimista, joista teoksen ominaislaatu rakentuu. Tutkielmassa huomio kiinnittyy erityisesti siihen, miten ja millä keinoilla Valeikkunan poetiikassa luodaan surrealismin tuntua. Tutkielma kysyykin, miten figuratiivinen surrealismi näkyy Valeikkuna-romaanin kirjallisissa keinoissa. Figuratiivinen surrealismi luo realistista representaatiota hyödyntäviä kuvia, joissa yhdistetään tuttua ja outoa tavalla, joka herättää arvoituksellisuutta, ihmeen tuntua ja hämmennystä. Valeikkunaa ja kirjallista surrealismia yhdistää realismin kritiikki. Molemmat pyrkivät osoittamaan todellisuuden objektiivisen esittämisen mahdottomuuden, sekä tuovat samalla esiin uusia tapoja nähdä tuttu todellisuus. Valeikkunassa unen ja valveen välistä rajaa hämärretään, toden ja valheen suhde problematisoidaan ja todellisuuden olemusta kyseenalaistetaan. Teoksessa painottuvat juonen sijaan dialogi, kuvat ja asetelmalliset kohtaukset. Ne esittelevät yhä uusia filosofisia kysymyksenasetteluja, jotka jäävät kuitenkin vaille vastauksia. Valeikkunan surrealistinen poetiikka hahmottuu analyysissa vastakohtien ja muodonmuutosten leikiksi, joka saa aikaan surrealismin ihanteiden mukaisen todellisuuden liikkeelle saattamisen. Teoksen maailmassa se näkyy jatkuvana todellisuuden olemuksen problematisointina. Todellisuutta esitetään variaatioin ja kysymyksin. Sisäisten näkyjen ja objektiivisen todellisuuden rinnakkain ja samanarvoisena esittäminen korostaa todellisuuden ongelmaa läpi teoksen. Teoksen tapa hyödyntää figuratiivista surrealismia on tietoista ja luo poetiikkaan surrealistista ironiaa. Surrealistisiin todellisuuden ylityksiin suhtaudutaan sekä vakavasti että nauraen. Teoksen melankolinen sävy korostaa arkisen todellisuuden taakse kätkeytyvää mysteeriä, jonka äärelle päädytään usein subliimin kokemusten kautta. Kahtalainen asenne surrealismiin muodostaa opposition, jonka välille teoksen vakavanaurullinen surrealistinen poetiikka jännittyy. Valeikkunan episodimainen juoni hahmottuu sarjana figuratiivisen surrealistisia kuvia. Tutkielma osoittaa, että Valeikkunan kerronta on tietoista surrealismin keinoista ja historiasta. Se muuntelee niitä ja luo omanlaistaan surrealistista ironiaa, mutta toisaalta jakaa surrealismille tyypillisen ihmetyksentäyteisen todellisuuskäsityksen.
  • Virtanen, Markus (Helsingin yliopisto, 2016)
    Ann-Elise Hannikainen (1946–2012) loi lyhyen, mutta näkyvän uran säveltäjänä ja pianistina etupäässä Espanjassa 1970- ja 1980-luvuilla. Hänen tuotantoonsa kuuluu muun muassa pianokonsertto, orkesteriteoksia sekä instrumentaalimusiikkia. Hannikainen on kuitenkin unohdettu niin suomalaisessa kuin espanjalaisessakin historiankirjoituksessa. Tämän vuoksi tässä tutkielmassa selvitetään 1) millaisen elämän Ann-Elise Hannikainen eli ja millaisen uran hän loi, 2) millaista musiikkia hän sävelsi ja 3) millaisen vastaanoton hänen teoksensa saivat. Rekonstruoitaessa Hannikaisen elämäntarinaa ja tarkasteltaessa hänen teostensa saamaa vastaanottoa tutkielma on historiallinen biografinen tutkimus. Kulttuurihistorioitsija Maarit Leskelä-Kärjen kuvaamaa lähestymistapaa mukaillen tutkielmassa pyritään pääsemään lähelle Hannikaista ja ymmärtämään häntä tai ainakin tekemään häntä ja hänen elämäntyötään ymmärrettäväksi. Tutkielman kontekstuaalisena näkökulmana toimii Hannikaisen suhde opettajaansa säveltäjä Ernesto Halffteriin (1905–1989). Tutkielman musiikkianalyyttisessä osassa tarkastellaan Hannikaisen pianoteoksen Tema con XI Variazioni sävelmateriaalin käyttöä ja sen suhdetta suomalaiseen uusklassismiin. Hannikaisen muuta sävellystuotantoa tarkastellaan deskription tasolla osana hänen elämänkaartaan. Tutkimusaineisto koostuu pääasiassa Ann-Elise Hannikaisen laajasta jäämistöstä, joka sisältää muun muassa Hannikaisen sävellystuotannon käsikirjoituksina, laajan kirjeenvaihdon sekä huomattavan lehtileikekokoelman. Lisäksi tutkielmaa varten on tehty aineistonkeruumatka Espanjaan paikallisten Hannikaisen tunteneiden ihmisten haastattelemiseksi ja espanjalaisiin arkistolähteisiin tutustumiseksi. Tutkimuskohteen tuntemattomuuden vuoksi on pidetty tärkeänä mahdollisimman monipuolisen ja laajan tutkimusaineiston kokoamista. Ann-Elise Hannikainen opiskeli Sibelius-Akatemiassa 1967–1972 tullakseen konserttipianistiksi. Sairastuminen nivelreumaan esti kuitenkin haaveen pianistinurasta. Vuonna 1972 Hannikainen muutti Madridiin, jonne hänen isänsä Heikki Hannikainen (1915–1989) oli nimitetty suurlähettilääksi. Madridissa Hannikainen tutustui säveltäjä Manuel de Fallan (1876–1946) oppilaaseen, säveltäjä Ernesto Halffteriin, joka otti Hannikaisen sävellysoppilaakseen. Halffterin oppilaana Hannikaisen säveltäjänura urkeni nopeasti. Hän sai teoksiaan esille Espanjassa, ja niin paikallinen kuin suomalainenkin lehdistö kirjoitti hänestä useita haastatteluita. Hannikaisen uran tähtihetkiä olivat muun muassa Pianokonserton kantaesitys Helsingin juhlaviikoilla 1976 sekä orkesteriteos Anerfálicaksen esitys Madridissa Teatro Realissa 1977. Pianokonsertolta odotettiin Suomessa paljon, mutta kriitikot pettyivät sen perinteiseen sävelkieleen. Espanjassa Hannikaiseen suhtauduttiin myönteisemmin ja hänen teoksiaan kehuttiin lähes poikkeuksetta ilmaisuvoimaisiksi ja soitinnukseltaan värikkäiksi. Ernesto Halffterin oppilaana Ann-Elise Hannikainen löysi oman sävelkielensä, jonka tunnusmerkkejä ovat vapaatonaalinen harmoniakäsitys, improvisatorinen muotokieli ja selkeä melodisuus. Viimeksi mainittu näkyy Hannikaisen teoksissa erityisesti rakkauden ikkunoiksi kutsuttavissa lyyris-tonaalisissa taitteissa, jotka avaavat hetkeksi musiikillisesta ympäristöstään täysin poikkeavan näkymän. Menestyksekkään 1970-luvun jälkeen Hannikainen jatkoi säveltämistä koko 1980-luvun. Hän ei kuitenkaan saanut enää teoksiaan esille samalla tavalla kuin aiemmin. Tämä on selitettävissä Hannikaisen uraan olennaisesti vaikuttaneen Ernesto Halffterin vanhenemisella sekä sillä, että Hannikainen oli kyvytön tai haluton luomaan ja hyödyntämään omia suhdeverkostojaan. Ernesto Halffterin kuoltua 1989 Ann-Elise Hannikainen lopetti käytännössä säveltämisen ja palasi Suomeen toipumatta koskaan rakkaan maestronsa kuolemasta.
  • Maaranen, Nina (Helsingin yliopisto, 2016)
    Arkeologia käyttää menneisyyden tutkimuksen apuna useita eri tutkimusväyliä. Yksi näistä väylistä on osteologia eli luututkimus. Osteologisilla tulkinnoilla saadaan tietoa niin yksilöistä kuin kokonaisista populaatioista. Terveydentilan määrittäminen on yksi osteologisen tutkimuksen osa-alueista, ja se on tärkeä ei vain menneen yhteisön ymmärtämiseksi, vaan sen avulla voidaan luoda laajempia linjoja kansanterveyden kehitykseen. Harrisin linjat (Harris lines) erottuvat luista ympäristöään tiheämpinä linjoina, jotka esimerkiksi pitkissä luissa ovat luun pitkään linjaan nähden horisontaalisia, ja näkyvät luun sisäpuolella kohoumina ja röntgenkuvissa vaaleampina (tiheämmän luun) alueina. Linjat huomattiin ensimmäistä kertaa yli sata vuotta sitten, mutta niiden etiologia on pysynyt epäselvänä. Tässä tutkimuksessa tehtiin ensimmäinen suomalaisesta aineistosta julkaistava, laajempi Harrisin linjojen laskenta ja analysointi. Päämääränä oli luoda uutta tutkimusmateriaalia suomalaisten terveydestä, sekä pyrkiä selvittämään Harrisin linjojen etiologiaa. Harrisin linjoilla on aiemmin todettu olevan yhteys kasvuun ja kasvua pysäyttäviin sairausjaksoihin, mutta mitään suoraa yhteyttä Harrisin linjojen ja sairauksien ja esimerkiksi lyhyemmän pituuden välillä ei ole löydetty. Tämän työn hypoteesina olikin, että Harrisin linjoilla on selkeämpi yhteys kasvunopeuteen kuin taudinaiheuttajiin. Koska Harrisin linjat ovat biomekaanisen prosessin tulos, ne voivat myös kadota tämän saman prosessin myötä, muodostaen tutkimushaasteen. Vain murto-osa biologisista tapahtumista näkyy luissa saakka, miksi luissa nähtäviä ilmiöitä on pyrittävä ymmärtämään mahdollisimman hyvin, myös Harrisin linjoja. Tämän tutkimuksen materiaalina käytettiin kolmen suomalaisen arkeologisen kohteen luuaineistoista otettuja röntgenkuvia, jotka FT Kati Salo oli ottanut osana väitöskirjatutkimustaan. Materiaaleina toimivat Porvoon kirkon hauta-aineisto kaivausvuodelta 2007 (N= 56), Rengon kirkon hauta-aineisto kaivausvuodelta 2008 (N=56) ja Haminan rykmenttialueen hauta-aineisto kaivausvuodelta 2011 (N=35). Kaikki röntgenkuvatut yksilöt näiltä kohteilta käytiin läpi manuaalisesti havainnoimalla, ja linjojen määrät merkattiin ylös tilastollista analyysia varten. Etiologian selvittämistä varten Harrisin linjojen syntymäajankohta määritettiin sääriluiden (tibiae) alemmasta osasta. Sääriluun alempaa päätä on käytetty useissa ulkomaalaisissa analyyseissa, sillä Harrisin linjat ovat siinä parhaiten esillä. Sääriluun käyttäminen myös suomalaisen aineiston analysointiin tekevät tuloksista helposti hyödynnettäviä muissa tutkimuksissa. Linjat myös tyypitettiin ulkonäkönsä perusteella heikkoihin, kohtalaisiin ja vahvoihin. Tulokset osoittivat, että yli puolella tutkituista yksilöistä oli ainakin yksi Harrisin linja jossain luuelementissä, ja Rengossa jopa 96 prosentilla tutkituista tapauksista oli Harrisin linjoja. Linjojen syntymäajankohdan määrittäminen toi esiin piikkejä muodostumisajankohdissa, jotka mukailivat kasvukäyrissä nähtäviä kasvupyrähdysaikoja. Tämä viittaa siihen, että Harrisin linjoja syntyy enemmän kasvupyrähdysten aikaan. Kun aineisto jaettiin muilla lapsuudenajan terveydentilasta indikoivilla tekijöillä, kuten cribra orbitalialla ja hammaskiillehypoplasialla, ns. sairaammilla yksilöillä oli ylimääräinen Harrisin linjojen syntyvyyspiikki keskilapsuudessa. Keskilapsuuden kasvupyrähdys on osa normaalia kasvua, joten sen näkyminen ”sairaampien” keskuudessa viittaa voimakkaampaan kiinniottokasvuun tänä aikana. Nämä linjat ovat saattaneet jäädä muissa tutkimuksissa huomiotta, sillä aikuisilla tämän ajankohdan linjat olivat tyypiltään heikkoja. Koska havaintoa ei ole aiemmin tehty, jatkotutkimusta suuremmalla otannalla suositellaan. Harrisin linjojen esiintymisen on todettu olevan yleisempää ennen ns. modernia aikaa, mikä yhdessä tämän tutkimuksen tulosten kanssa tukee yleistä käsitystä kansanterveyden tilanteesta ennen modernin lääketieteen vaikutusta esimerkiksi lapsuudenajan sairauksien esiintymiseen. Kasvu on dynaaminen prosessi, johon vaikuttaa niin perimä kuin ympäristö, ja Harrisin linjat ovat merkki tämän prosessin kyvystä mukautua ympäristön asettamiin haasteisiin.