Faculty of Arts

 

Recent Submissions

  • Mursu, Laura (Helsingin yliopisto, 2020)
    Abstract
  • Pasanen, Piia (Helsingin yliopisto, 2020)
    Tutkielma käsittelee Helsingin Seurasaaressa sijaitsevan ulkomuseon rakennushankintoja ja toimintaa ensimmäisen tasavallan loppuun asti. Tutkielma keskittyy siihen, millaista kuvaa suomalaisesta menneisyydestä ulkomuseo välitti ja millaisia keinoin. Selvitän, miten museon kehitys suhteutuu tutkimusajankohdan nationalistiseen ajatteluun. Tutkimusaineiston ytimen muodostavat ulkomuseon ja Muinaistieteellisen toimikunnan arkistoaineisto. Aatehistoriallinen tutkimus antaa tutkielmalle teoreettisen kehyksen. Tutkielma hyödyntää Eric Hobsbawnin nationalismin historian tutkimusta, minkä lisäksi siinä esitellään Michael Billigin luomat kiihkeän ja arkipäiväistyneen nationalismin käsitteet. Billigin mukaan yhteiskunnallisen kehityksen myötä myös nationalismi ideologiana muuntuu. Kiihkeän nationalismin aikana suuren symbolisen merkityksen saaneiden esineiden, kuten lippujen ja vaakunoiden, huomioarvo vähenee nationalismin arkipäiväistyessä. Tutkielma hyödyntää Derek Fewsterin tutkimusta siitä, kuinka Suomen muinaisuutta hyödynnettiin kansakunnan rakentamisessa 1800- ja 1900-luvulla. Fewsterin tutkimus perehtyy laajalle yleisölle suunnatun kansanvalituksellisen materiaaliin, kuten näytelmät ja koulukirjat. Muinaistieteellisen toimikunnan alaisuudessa toiminut Seurasaaren ulkomuseo miellettiin alusta lähtien tavallista kansaa valistavaksi kulttuurilaitokseksi. Ulkomuseon vastaparina toimivat Kansallismuseon tieteellisen systemaattisesti järjestetyt, tutkijoita palvelleet kokoelmat. Suomessa nationalismi nojasi erityisen voimakkaasti maalaisuuteen, maisemaan ja muinaisuuteen. Maalaisuuden korostaminen juontui talonpoikien pitkästä historiasta poliittisina toimijoina. Maiseman korostaminen 1800-luvun nationalistisessa ajattelussa juontui Montesquieun ilmastoteoriasta, jonka mukaan maiseman ja ihmisen tiivis yhteys heijastui lopulta ihmisen ulkonäköön. Osin tälle ajatukselle rakentui Zachris Topeliuksen Maamme kirjan näkemys luonteiltaan ja ulkonäöltään erilaisista Suomen heimoista. Muinaisuuden korostaminen syntyi uskosta kansan jäljitettävissä olevaan syntykotiin ja halusta rakentaa nuorelle valtiolle mahdollisimman pitkä historia. Ajatus koko kansan jakamasta alkuperästä vetosi erityisesti Suomen kaltaisiin nuoriin kansallisvaltioihin, joilla ei ollut hallitsijadynastian kaltaisia historiallisia jatkumoja. Ulkomuseoilmiö tarjosi erinomaisen tilaisuuden maalaisuuden, maiseman ja muinaisuuden yhtäaikaiseen kuvittamiseen kansanrakennuksia esittelemällä. Käsitys suomalaiselle rakentamiselle sopivasta maisemasta johti siihen, että alun perin Hesperian puistoon kaavailtu ulkomuseo rakentui jo kansanpuistona toimineeseen metsäiseen saareen. Ulkomuseon alkuperäinen tarkoitus oli valistaa suomalaista kansaa sen muinaisuudesta rakennushistorian kehittymistä ja sukukansoja esitellen. Maalaiselämän tuntemus koettiin olevan erityisen tärkeää kaupungin lisääntyvälle työläisväestölle. Tutkimus osoittaa, että kiihkeitä nationalismin ilmauksia ei ulkomuseon hankintojen tai toiminnan yhteydessä esiintynyt. Muinaistieteellinen toimikunta syntyi kiihkeän nationalismin kaudella 1800-luvun lopulla, mutta 1900-luvulle tultaessa kansakunnan rakentaminen oli valtion virkamiehinä toimineille muinaistieteilijöille arkipäiväistynyt tehtävä. Työ ammensi sisältöä edelleen suurelta osin entisajan agraarielämästä, mutta käytännön työssä merkittäväksi tekijäksi osoittautuivat tosielämän realiteetit, kuten rakennusten saatavuus tai hankintamäärärahat.
  • Nystén, Carolina (Helsingin yliopisto, 2020)
    Tutkielmassa tarkastellaan ilman emätintä syntyneiden henkilöiden kokemuksia emättimen dilataatiohoidosta sekä niiden yhteyttä sukupuolen kokemukseen. Dilataatiohoidon tavoitteena on yhdynnät mahdollistava emätin. Emättimen dilataatiohoitoa käsittelevää puhetta tarkastellaan kriittisen vammaistutkimuksen näkökulmasta. Tutkielman tarkoituksena on selvittää, mikä motivoi ilman emätintä syntyneitä henkilöitä toteuttamaan henkisesti ja fyysisesti rankaksi havaitun hoidon. Tutkielman teoriatausta pohjautuu feministisen, queer- ja vammaistutkimuksen risteyksestä kumpuavaan crip-teoriaan. Tutkielmassa hyödynnetään crip-teorian alaisuuteen kuuluvaa Alison Kaferin poliittis-relationaalista mallia, jonka avulla lääketieteellisiä hoitokäytäntöjä voidaan arvioida kriittisesti. Tutkimusaineisto koostuu teemahaastatteluista. Haastatteluaineiston analyysimetodina käytetään diskurssianalyysiä, jonka avulla puheesta on etsitty dilataatiohoidon lopputuloksiin eli toiminnalliseen emättimeen liitettyjä odotuksia ja oletuksia. Tutkielmassa keskitytään pohtimaan, miten toiminnallinen emätin on ilman emätintä syntyneiden haastateltavien näkemyksissä yhteydessä naiseuteen, naiselta odotettuun kehoon ja kehon toimintoihin. Aineisto on kerätty haastattelemalla viittä 90-luvulla syntynyttä pääkaupunkiseudulla asuvalta henkilöltä, jotka ovat toteuttaneet emättimen dilataatiohoidon. Tutkimustulokset haastavat lääketieteen käsityksiä sekä ilman emätintä syntymisestä että dilataatiohoidon toteutuksesta. Tieto synnynnäisestä emättimen puuttumisesta ei ollut haastateltaville automaattisesti traumaattinen kokemus, eikä dilataatiohoidon toteutus vahvistanut haastateltavien kokemusta sukupuolesta. Haastateltavien käsitys itsestään ja tulevaisuudestaan perustui kokemukseen lääketieteen ammattilaisista. Jos haastateltavat tulivat kohdatuksi ja saivat tietoa synnynnäisestä kehostaan, synnynnäinen keho ei ollut haastateltaville traumaattinen kokemus. Sen lisäksi tutkimus osoittaa dilataatiohoidon toteutusta motivoineen lääketieteen hallinnoima pakollinen kyvykkyys. Hoitokokemuksesta riippuen haastateltavat toteuttivat hoidon joko syrjinnän välttämiseksi tai heterosuhteiden mahdollistamiseksi.
  • Tirronen, Leena (Helsingin yliopisto, 2020)
    Tutkimukseni aiheena on maaseudulla 1900-luvun alussa kiertäneet työntekijät. Lähdeaineistona olen käyttänyt Museoviraston keruuarkistossa säilytettävää Seurasaari-lehden kyselyn numero seitsemän vastauksia vuodelta 1959. Tämän kyselyn otsikkona on "Kulkevat ammattilaiset ja työmiehet", ja vastaajilta toivottiin muistikuvia maaseudun talollisten ja kiertävien työntekijöiden kohtaamisista. Keskityn omassa työssäni yksin tai rygmässä liikkuviin naisiin, pariskuntiin ja perheisiin työnhaussa sekä heidän elämäänsä. Tutkimuskysymyksiäni ovat millaisia työtehtäviä kiertävillä ammattilaisilla teetettiin ja miten työnarvostus näkyi vieraanvaraisuudessa. Lisäksi etsin vastauksia kysymyksiin millaisiksi talon oman väen ja näiden satunnaisesti taloon saapuvien työntekijöiden kohtaamiset muodostuivat sekä miten kulkijat ruokailivat, yöpyivät ja viettivät aikaansa. Käsitteinä tutkimuksessa ovat muistitieto, kulttuurianalyysi ja intersektionaalisuus. Lapsuuden muistikuvat ovat pohjana lähdeaineistolle, jota tarkastellaan kulttuurianalyysin tarjoamin menetelmin. Moniulotteinen ja -särmäinen aineisto ei tarjoa ainoastaan yksiselitteisiä kulttuurisen toiminnan malleja, sillä tapahtumilla on myös samanaikaisesti useita rinnakkaisia merkityksiä. Intersektionaalisuuden tulkintatavat tuovat tällaiselle aineistolle uudentyyppisiä ratkaisuja. Maaseudulla liikkui runsaasti irtainta työväkeä, joista taitavat ammattilaiset edustivat arvostettuja ja kunnioitettuja osaajia. Heille tarjottiin parasta ruokaa, mitä talosta löytyi ja yösija laitettiin saliin tai kamariin. Tuntemattomat kiertävät työntekijät sen sijaan joutuivat nukkumaan tuvan penkillä tai saunakamarissa ja ateriakin syötiin pöydän alapäässä. Kulkevat työntekijät käyttivät myös omia erityistaitojaan hyödyksi - he kertoivat tarinoita ja uutisia maailmalta tai lähikylistä sekä viihdyttivät talonväkeä musiikilla ja muilla esityksillä. Kylissä liikkui myös paljon kulkukauppiaita, joista osa oli lähiseudun vanhempia naisia, jotka kaupustelivat rihkamaa tai omia leivonnaisiaan. Pidemmän matkan kulkijoita olivat lumppu- ja rihkamakauppiaat, jotka liikkuivat rattaiden tai reen kera yöpyen taloissa matkansa aikana. Heidät otettiin taloissa vastaan ystävällisesti tai nuivasti riippuen siitä, mitä kiertäjällä oli tarjolla ja miten talonväki hyötyi heidän vierailustaan. Kahvin juominen ja tarjoaminen olivat myös tapa osoittaa vieraanvaraisuutta. Köyhälläkin kiertäjällä oli mukanaan kahvinkeittovälineet, joten kahvittelulla oli suuri merkitys talollisten ja kulkijoiden kohtaamisissa. Aineistosta on myös havaittavissa, kuinka arvostettuja töitä tehneet ammattilaiset tunnettiin nimeltä, mutta satunnaisilta kulkijoilta ei edes välitetty kysyä heidän nimeään, eivätkä he itse välittäneet kertoa sitä talonväelle. 1900-luvun alku oli asumisessa myös muutosaikaa kohti yksityisyyttä. Etenkin nukkumatiloja alettiin eriyttää aluksi niin, että isäntäväki siirtyi nukkumaan erillisiin kamareihin. Yösijan tarjoaminen satunnaiselle kulkijalle ei myöskään ollut enää itsestäänselvyys, vaan kulkija saatettiin käännyttää jatkamaan matkaansa. 1900-luvun alun maaseudulla tilaton väestö etsi elantoaan useista erilaisista tilapäistöistä. Myös osa tilallisista joutui hankkimaan toimeen tullakseen töitä kotitilansa ulkopuolelta - tyttäret kulkivat esimerkiksi piikomassa tai maaseudun kausitöissä. Viime vuosisadan alku oli siirtymävaihetta vanhasta patriarkaalisesta agraariyhteiskunnasta kohti teollista aikakautta, rahatuloja ja säännölisiä työaikoja.
  • Varvikko, Katri (Helsingin yliopisto, 2020)
    Tämän tutkielman tavoite on berninpaimenkoirien koiranäyttelyarvosteluista löytyvien käsitteiden ja niiden arvosuhteiden tutkiminen. Käsitteiden arvosuhteiden tarkastelussa hyödynnän käsitteitä nimeävien termien adjektiivimääreitä. Arvosuhteita tutkimalla on mahdollista selvittää, miten kukin käytetty käsite vertautuu rotumääritelmän ihanteeseen. Käsitteet itsessään ovat samanarvoisia kuin rotumääritelmä, mutta adjektiivien avulla koirasta löytyviä negatiivisia ja positiivisia ominaisuuksia on mahdollista sijoittaa arvosuhteiden jatkumolle. Koska rotumääritelmä on liian laaja tähän tutkielmaan, olen rajannut rotumääritelmästä tarkasteluun osat, jotka koskevat päätä, runkoa, raajoja ja liikkeitä. Tarkastelen koiranäyttelyarvostelujen kieltä terminologisesta näkökulmasta ja terminologista käsiteanalyysia pohjustan selostamalla, mitä käsitejärjestelmiä ja -suhteita on sekä arvosteluista tekstilajina ja adjektiiveista termeinä. Suomessa jokaiselle näyttelyyn osallistuvalle koiralle kirjoitetaan kirjallinen arvostelu, jonka täytyy sisältää tietynlaista informaatiota koirasta. Koiranäyttelyissä koiraa verrataan kunkin rodun rotumääritelmän kuvaamaan ihanteeseen. Arvostelut ovat Suomen Kennelliiton käyttämiä virallisia asiakirjoja, ja koiran arvostelee ulkomuototuomari. Arvostelut ovat luonteeltaan kuvailevia ja sisältävät paljon adjektiivilausekkeita. Tutkimuksen aineistona on koiranäyttelyistä saatavat berninpaimenkoirien kirjalliset arvostelut. Aineisto on koottu Suomen Sveitsinpaimenkoirien kotisivuilta vuosilta 2005–2019. Aineisto on suomeksi, mutta osa arvosteluista on käännetty muista kielistä. Aineiston sanamäärä on 938 708 sanaa. Tutkimusmenetelmänä on aineistoon kuuluvien arvosteluiden kielellinen ja terminologinen analyysi Sketch Engine -korpusohjelman avulla. Analyysissa selvitetään, mitä adjektiiveja aineistossa esiintyy eniten ja vähiten, ja minkä käsitteen kanssa adjektiiveja käytetään. Analyysin tulokset osoittavat, että käsitteet, jotka esiintyvät luonnehtivassa ympäristössä, tarvitsevat erilaisia adjektiivimääritteitä, jotta niitä voi sijoittaa arvosuhteiden jatkumolle. Käsitteiden sijoittuminen voi olla myös kontekstista riippuvaista.
  • Ojala, Aku (Helsingin yliopisto, 2020)
    Juha Mannerkorven romaanit Jälkikuva (1965), Matkalippuja kaikkiin juniin (1967), ja Sudenkorento (1970) muodostavat epävirallisen trilogian. Romaanit ilmestyivät alun perin täysin toisistaan riippumattomina, mutta toistensa ristivalossa tarkasteltuna niistä paljastuu temaattisia ja kerronnallisia yhteyksiä. Kussakin puolisonsa menettänyt mies käsittelee puolisonsa menetystä ja siihen liittyviä muistoja ja kokemuksia. Teoksilla on myös muita yhtäläisyyksiä, kuten intensiivinen subjektiivisuus, pikkutarkka tajunnan kuvaus ja kokeelliset kerrontatekniikat. Tutkin pro gradu -työssäni näiden romaanien yhteyksiä kahteen 1900-luvun suureen sateenvarjokäsitteeseen, modernismiin ja postmodernismiin. Teosten pakkomielteet ja kokeelliset kerrontatekniikat syvenevät ja muuttuvat kimuranteimmiksi mitä syvemmälle romaanisarjassa edetään. 1900-vaihteen kieppeillä ilmestynyt modernismi mullisti kirjallisuuden kenttää monipuolisesti ja vapautti kirjallisuutta kuvaamaan uusia asioita, kuten yksilön mielensisäistä tajunnanvirtaa. Brian McHalen jaottelussa modernismin ytimessä onkin kysymys siitä, mitä subjektiivinen tietoisuus voi maailmasta aisteillaan hahmottaa. Vuosisadan puoliväliin tultaessa alettiin puhua postmodernismista, jonka keinovalikoimaan kuului modernismin ja muiden sitä edeltäneiden suuntausten keinojen variointi ja parodiointi. McHalen jaottelussa postmodernismi purkaa näitä keinoja niin yli-innokkaalla leikkisyydellä, että se samalla saattaa kyseenalaiseksi koko maailman kuvaamisen mahdollisuuden, tai pikemminkin koko ns. todellisen maailman olemassaolon. Suomalaisen kirjallisuuden kentällä nämä -ismit ovat toimineet ja liikkuneet eri tavoin kuin muualla maailmassa. Pitkään oli vallalla malli, jossa modernismi saapui joitain poikkeuksia lukuun ottamatta Suomeen 40-luvun lopussa, ja postmodernistinen kirjallisuus vasta 80-luvulla. Tätä käsitystä haastaa myös tämä pro gradu, jossa havaitsin varhaisia postmodernismin liikahduksia jo näissä 60-luvun lopulla ilmestyneissä teoksissa. Tutkielmassani havaitsin, että Mannerkorven ensimmäinen romaani, Jälkikuva, on melko perinteistä modernismia, vaikka sen tiiviiseen kestoon onkin lastattu aika monipuolinen kirjo erilaisia tyylejä ja kerrontatekniikoita. Toisessa romaanissa, teoksessa Matkalippuja kaikkiin juniin, on kerronta vaikeaselkoisempaa ja tilanteet häilyvämpiä. Lopulta lukija jää epätietoisuuteen siitä, mitä tapahtui vai tapahtuiko mitään. Kolmas romaani Sudenkorento yhdistelee ja muuntaa edellisten romaanien keinoja ja tilanteita ja sävyjä, ja liitelee yhä kauemmas kirjallisuuden keinojen lipevillä pinnoilla, tuonpuoleiseen saakka.
  • Hanhisalo, Anneli (Helsingin yliopisto, 2020)
    Tämän tutkielman aiheena ovat Venäjän sosiaaliturvajärjestelmän rahamääräisten sosiaalietuuksien nimitykset, niiden suomenkieliset vastineet ja niiden takana olevien käsitteiden vertailu. Työssä tarkastellaan 30 Venäjän sosiaaliturvajärjestelmän termiä, jotka kuuluvat seuraaviin neljään ryhmään: eläke-etuuksiin, perhe-etuuksiin, työttömyysetuuksiin ja vammaisetuuksiin. Tarkasteluun on valittu termejä, jotka on kuvattu ja määritelty Venäjän keskeisessä sosiaaliturvalainsäädännössä. Sosiaaliturva on keskeinen osa Venäjän ja Suomen asukkaiden arkielämää, ja myös kääntäjät ja tulkit voivat joutua pohtimaan muun muassa sosiaalietuuksien ominaisuuksia ja nimityksiä eri kulttuureissa. Tutkimuksesta voikin olla hyötyä esimerkiksi auktorisoiduille kääntäjille, joiden on tunnettava venäläisten sosiaalietuuksien piirteet ja kyettävä tarjoamaan niille suomenkieliset vastineet. Lisäksi tutkimus voi hyödyttää sosiaalialan asiantuntijoita ja opiskelijoita, jotka ovat erikoistuneet Venäjään tai joita kiinnostaa sosiaaliturvajärjestelmien kontrastiivinen tarkastelu. Sosiaalietuuksien analyysiä pohjustetaan tarkastelemalla Suomen ja Venäjän sosiaaliturvajärjestelmien piirteitä ja osia sekä oikeuskielen ominaisuuksia ja sen kääntämistä. Tutkimuksen menetelmänä on terminologinen käsiteanalyysi, jonka avulla kartoitetaan etuuskäsitteiden ominaispiirteet, erotetaan käsitteet toisistaan ja selvitetään käsitteiden väliset suhteet. Tutkimuksen teoriataustan muodostavat terminologian teoria sekä käännöstiede, jonka osalta keskitytään pääasiassa vastinetyöhön ja käännösstrategioihin. Tutkimuksen aineistona toimii Venäjän ja Suomen sosiaaliturvalainsäädäntö sekä sosiaalialan toimijoiden ja asiantuntijoiden tuottamat sanastot, verkkosivut ja esitteet. Tutkimuksen keskeisin havainto on se, että Venäjällä ja Suomessa on runsaasti sosiaaliturvaa koskevaa lainsäädäntöä, jonka perusteella hyvin monenlaisten maissa käytössä olevien sosiaalietuuslajien vastaavuuden tarkastelu on verrattain ongelmatonta. Etenkin tarkastellut perhe-etuudet sekä maiden eläkejärjestelmät vastaavat pitkälti toisiaan, mutta Venäjän valtioneläkejärjestelmä on rinnastettavissa sekä Suomen julkisten alojen eläkkeisiin että kansaneläkejärjestelmään. Toisena keskeisenä havaintona voidaan pitää sitä, että sosiaalietuuksien vertailu on sinänsä haastavaa etuuksien tarkkarajaisuuden vuoksi. Etuuksien kohderyhmä ja myöntämisperusteet eroavat usein toisistaan eri maissa, jolloin yksittäinen venäläinen työttömyys- tai vammaisetuus voi vastata useaa suomalaista etuutta. Tämä ongelma on tutkimuksessani ratkaistu siten, että venäläisille sosiaalietuuksille on tarjottu pääasiassa muodollisia vastineita, joiden muodostamisessa on hyödynnetty vieraannuttavaa käännösstrategiaa. Tutkimukseen sisältyneen analyysin pohjalta on luotu suppea suomalais-venäläinen sosiaalietuussanasto, joka käsittää 30 Venäjän sosiaaliturvajärjestelmän käsitteen määritelmät ja suomenkieliset vastineet.
  • Nieminen, Annika (Helsingin yliopisto, 2020)
    Tutkielma käsittelee monikielisyyden käsitettä institutionaalisen näkökulman kautta käytännön toteutumiseen. Tarkastuksen kohteena on italian kielen opetus suomalaisessa koulukontekstissa, esimerkkinä kielestä, joka voi kuulua lukion kielitarjonnan B2- tai B3-oppimäärään, eli lyhyen oppimäärän kieliin. Tutkimuksessa tuodaan ilmi monikielisyyspolitiikan viitekehystä ja sen ilmenemismuotoja suomalaisessa opetussuunnitelmatyöskentelyssä. Tavoitteena on tuoda esiin haasteita, jotka esiintyvät paikallisella tasolla kielten lukio-opetuksessa. Työn empiirinen osuus on toteutettu suomenkielisenä kyselytutkimuksena opiskelijoiden näkökulmasta. Loka-marraskuun 2019 aikana kerätyt kyselyt lähetettiin kaikkiin Suomen lukioihin, joissa opiskeltiin italian kieltä syyslukukaudella 2019. Toteutusmuotona oli verkossa toimiva Google Forms kysely. Kysymyksillä tutkittiin italian opiskelijoiden taustoja, kuten olemassa olevaa kielivarantoa sekä mieltymystä kielten opiskeluun. Toisessa osiossa pyrittiin löytämään mahdollisia haasteita kielten opiskelussa, joita ilmenee opetuksen järjestelyyn liittyvien käytänteiden myötä. Kolmannessa osiossa opiskelijoita pyydettiin antamaan palautetta italian opetuksesta ja ideoita opetuksen kehittämiseksi. Vastauksia oli kaikkiaan 45 ja niitä tuotiin tutkielmassa esiin kaavioiden avulla, sekä kirjaamalla avoimia vastauksia. Tutkimuksen tuloksia peilattiin kielikoulutuspoliittisiin lausuntoihin ja tutkimuksiin. Todettiin, että käytännön tasolla monikielisyyden toteutuminen koulutuksen kautta on haasteellisessa ristipaineessa, johon vaikuttavat niin sosiologinen kuin poliittinen kehityskulku yhteiskunnassamme. Kielten arvostukseen ja asemaan vaikuttavat jatkuvasti kehittyvät poliittiset säädökset, joihin puolestaan vaikuttavat yleisesti hallitsevat sosiologiset mielikuvat kielistä (ja kulttuureista). Opiskelijoiden mielipiteet kuvasivat hyvin näitä kieliin liittyviä yleisiä ajatuksia, esimerkiksi kielitaidon tarpeellisuudesta työmarkkinoilla. Kyselyn kautta ilmeni opiskelijoihin vaikuttava vallassa oleva ajatus kommunikatiivisen kielikompetenssin tärkeydestä.
  • Hannus, Hanna (Helsingfors universitet, 2014)
    Tutkielmani käsittelee Helsingissä sijaitsevaa vuonna 1928 valmistunutta Yrjönkadun uimahallia. Uimahallin rakennutti yksityinen Uimahalli Oy, jonka aktiiveihin kuului muun muassa urheiluvaikuttaja Toivo Aro. Uimahallin suunnitellut arkkitehti Väinö Vähäkallio kuului myös uimahallin johtokuntaan. Uimahallista rakennettiin monitoimitalo, joka vastasi moniin tarpeisiin: se oli niin uimaharrastajien harjoitusallaskin kuin kaupunkilaisten virkistäytymispaikka monine oheispalveluineen. Uimahallilla oli myös sosiaalisia pyrkimyksiä parantaa uimataitoa ja yleistä hygieniaa. Yrjönkadun uimahalli siirtyi Helsingin kaupungin omistukseen vuonna 1967, ja se peruskorjattiin vuosina 1997 1999. Nykyisin uimahalli tunnetaan kylpylätunnelmastaan sekä erillisistä miesten ja naisten vuoroistaan, joiden vuoksi uimahallissa on mahdollisuus uida alasti. Tarkastelen Yrjönkadun uimahallin arkkitehtuuria keskittyen tilaan ja sen käyttäjiin liittyviin kysymyksiin. Kolme näkökulmaani uimahallin tilaan ovat tila eri ihmisryhmien ja sukupuolten kontrolloijana, tilan suhde aikaan ja alastomuuden merkitys tilassa. Pohdin myös ihanteita, jotka saivat uimahallin aikaan sekä ihanteita, joita uimahalli loi. Analysoin uimahallia sen valmistumisajankohdan ja nykyajan perspektiiveistä. Keskeinen tutkimusaineistoni koostuu 1920-luvun lopun ja 1930-luvun alun aikakaus- ja urheilulehdistä, Yrjönkadun uimahallia käsittelevästä arkistomateriaalista, Toivo Aron laatimista kirjoituksista sekä 1990-luvun ja 2000-luvun vaihteen uimahallia käsittelevistä mielipidekirjoituksista. Uimahallin tilojen osalta tarkastelen uimahallikävijöiden kannalta keskeisimpiä tiloja eli isoa ja pientä allashuonetta sekä suihku- ja pesutiloja. Yrjönkadun uimahallin arkkitehtuuriin vaikuttivat nähdäkseni ulkomaalaisten uimahalliesikuvien lisäksi suomalaiset yleiset saunat. Laitoksen nimeksi tuli uimahalli, mutta se sisälsi alusta lähtien myös kylpylämäisiä piirteitä. Uimahallin iso allashuone jakaantuu ensimmäiseen ja toiseen kerrokseen, joita 1920-luvun kontekstissa merkitsivät myös eri yhteiskuntaluokkien sosiaalisia tiloja. Uimahalliin rakennettiin alun perin erilliset osastot miehille ja naisille. Miesten ja naisten osastot erosivat arkkitehtuuriltaan tavoilla, joka heijastelee 1920-luvun urheilupiireissä vallalla olleita käsityksiä sukupuolista. Miesten osasto eli iso allashuone mahdollistaa esimerkiksi kilpaurheilun, joita ei pidetty 1920-luvulla urheiluvaikuttajien keskuudessa naisille sopivina. Naisten osasto on miesten osastoa suojaisampi, pienempi ja koristeellisempi. Tulkitsen näiden piirteiden viittaavaan myös ajan naisoletukseen. Miesten osasto eli iso allashuone on kuitenkin alusta asti ollut muutamia vuoroja viikossa myös naisten käytössä, ja ajan myötä vuorojen määrää on lisätty. Naisten osalta ihanteet eivät siis olleet niin yksiselitteisiä. Tarkastelen arkkitehtonista tilaa siis myös prosessina, joka osallistuu merkitysten tuottamiseen. Yleisölle avautuessaan Yrjönkadun uimahalli piti sisällään monia viittauksia antiikkiin, erityisesti antiikin Roomaan. Isoa allashuonetta hallitsevien arkadien lisäksi uimahallissa oli roomalaisia saunoja, ja kävijät saivat päälleen roomalaiset kylpykaavut. Uimahallissa ainoa sallittu uintitapa aina vuoteen 2001 saakka oli uida ilman uimapukua. Nähdäkseni 1920-luvulla uimahallin uimapukukielto johtui hygienian ohella suomalaisen saunaperinteen luontevasta pohjasta, ajan muodikkaasta alastomuus- eli ruumiinkulttuurista sekä antiikin ihailusta. Esitän, että Yrjönkadun uimahalli rakennettiin 1920-luvulla paikaksi, jossa ajan aateilmaston mukaisesti antiikki ja suomalaisuus, perinne ja modernius kietoutuivat toisiinsa. Uimahallin tilaratkaisut, käyttötavat ja arkkitehtuuri loivat ja pitivät yllä ihanteita miehistä ja naisista. Uimahallissa käyminen toteutti ja vahvisti näitä ihanteita, mutta erityisesti naiskävijät saattoivat myös asettua niitä vastaan. Nykyisin Yrjönkadun uimahallissa alastomuus voi saada aikaan ajattomuuden tunteen, sillä merkit ajallisuudesta hälvenevät sen myötä. Alastomuus myös korostaa koskien ja oman ruumiillisuuden kautta syntyvää yhteyttä tilaan. Tilan käyttämisessä keskeisiä ovat myös muut moniaistiset kokemukset tuoksuista lämpötilaan. Yrjönkadun uimahalli on osa helsinkiläistä kaupunkikulttuuria ja sitä tulisikin nähdäkseni ajatella kulttuurikohteena.
  • Tippett, Jake (Helsingin yliopisto, 2020)
    Tiedekunta/Osasto – Fakultet/Sektion – Faculty Faculty of Arts and Humanities Tekijä – Författare – Author Jake Tippett Työn nimi – Arbetets titel – Title Beyond the Doxa: Accounting for Paradox in Niccolò Machiavelli Oppiaine – Läroämne – Subject General History Työn laji – Arbetets art – Level MA Aika – Datum – Month and year August 2020 Sivumäärä– Sidoantal – Number of pages 63 Tiivistelmä – Referat – Abstract This thesis examines paradox in a small, yet diverse, selection of Niccolò Machiavelli’s writings — his letters, poems, and his major political/literary writings — and sets out to address the gap that exists in the critical appreciation of paradox in his work. Contextualising his writings in relation to the Italian Renaissance culture of paradox, I have examined paradox here in connection to questions of human agency. I discuss the way paradox can be seen to function as a literary site of cultural conflict and construction and argue that Machiavelli utilised the paradoxical form as a creative tool to enable his own innovative artistic acts of agency. Lastly, I argue that paradox informed his own theoretical mediations on effective human action. In doing so, I draw on upon Saussure’s language theories to reconceptualize the way paradox works to challenge orthodoxy and cultural convention and to consider how it may be seen to function as a tool of human agency in Machiavelli’s work. I argue that the power of paradox derives from its presentation of something being what it is considered not to be. This expression of “difference” in relation to doxa works to challenge any objective or fixed status held by the particular formulation that it confronts. I also argue that, in marking a difference, paradox points back, at the same time, towards its own possibility of difference and its own paradoxicality, and that this alterity and indeterminate character of paradox can be located in Machiavelli’s own theories surrounding effective human action. I conclude, by suggesting that paradox can be considered a central form and concept in Machiavelli’s writings. And that his work may be read intertextually in relation to the Italian Renaissance culture of paradox. Furthermore, the reconceptualization of paradox offered here has highlighted its potential as powerful tool of human agency. Avainsanat – Nyckelord – Keywords Machiavelli, Paradox, Agency Säilytyspaikka – Förvaringställe – Where deposited Muita tietoja – Övriga uppgifter – Additional information
  • Hietanen, Johan (Helsingin yliopisto, 2020)
    Kvanttimekaniikan filosofia ja etenkin keskustelu kvanttimekaniikan tulkinnoista ovat säilyttäneet pääpiirteiset erimielisyytensä kvanttiteorian alkuajoista asti nykypäivään. Tässä tutkielmassa täsmennetään kiistan ydinkysymyksiä ja etsitään mahdollisuuksia vastata niihin analysoimalla tulkinnan käsitettä. Kysymysten kehystämiseksi esitellään kaksi perinteistä tulkintaa kvanttiteoriasta, Kööpenhaminan tulkinta ja de Broglien-Bohmin tulkinta. Metodologisena valintana tulkintoja käsitellään rajatusti tulkintoina kvanttiteoriasta, ei erillisinä teorioina. Kööpenhaminan tulkintaa käsitellään kvanttiteorian perusmateriaalin sekä tulkinnan 1930-luvun oleellisimpien kirjoittajien, Werner Heisenbergin ja Niels Bohrin teosten avulla. Kööpenhaminan tulkinnan argumentoidaan olevan kvanttiteorian tulkintaa vain triviaalissa mielessä. Sen teoreettinen sisältö eroaa häviävän vähän itse kvanttiteoriasta ja sen rajat ylittävän spekulaation hylkäämisestä. De Broglien-Bohmin tulkinta esitellään Louis de Broglien pilottiaaltoteorian ja myöhemmän David Bohmin ontologisen tulkinnan kautta. Tulkinta formuloi teorian matemaattisen ytimen vaihtoehtoisella tavalla – käyttämällä aaltofunktion polaarista muotoa niin sanotun kvantti-Hamilton-Jacobin johtamiseksi Schrödingerin yhtälöstä, mikä mahdollistaa kvanttiteorian standardimuotoilusta poikkeavien termien eristämisen. Tulkinta säilyttää kvanttiteorian empiiriset ennusteet tuottavan rakenteen. Kahden eri tulkinnan kannattajien välisen kiistan täsmennetään syntyvän epäselvyydestä ja erimielisyydestä tulkinnan arvioinnin standardeista, kuten yksinkertaisuudesta, kuvausvoimasta tai periaatteellisista mahdollisuuksista muodostaa uusia tutkimushypoteeseja. Kiistan ratkaisemiseksi tutkielmassa edetään purkamaan itse tulkinnan käsite. Sen käyttöä tutkitaan fysiikan mallikeskustelun, semanttisen logiikan ja matemaattisen malliteorian yhteyksissä. Tutkielmassa päädytään esittämään ehdotus käsitteen ”tulkinta” reunaehdoille: tulkinta tarkoittaa teorian soveltamista haluttuun yksittäistilanteeseen. Tulkinta kvanttiteoriasta voi siis olla oikea tai väärä, minkä määrittää soveltamisen onnistuminen. Reunaehtoihin sisällytetään yksittäisten mallikomponenttien arviointi, mikä mahdollistaa vaihtoehtoisten matemaattisten muotoilujen sisältämien termien arvioinnin kvanttiteorian soveltamisen yhteydessä. Koska tulkintoja käsitellään tutkielmassa yksinomaan kvanttiteorian tulkintoina, päädytään johtopäätökseen, että tulkintojen on jaettava kvanttiteorian rakenteelliset rajoitteet. Nämä rajoitteet ymmärretään tätä nykyä hyvin viimeistään von Neumannin ja Kochenin-Speckerin teoreemien myötä. Lisäksi tutkielmassa asetetut reunaehdot kvanttiteorian tulkinnalle ovat hyvin tiukat. Tämän takia vaihtoehtoja tavanomaiselle ymmärrykselle siitä, mitä kvanttiteoria sanoo todellisuudesta, on syytä tarkastella laajemmassa viitekehyksessä.
  • Katko, Joonas (2012)
    Tämän tutkimuksen tarkoituksena on selvittää uutisointia toukokuussa 1915 tapahtuneesta britannialaisen matkustaja-alus S.S. Lusitanian torpedoimisesta. Kartoitan myös tapahtumasta esitettyjen sotarikossyytösten faktapohjaa ja tutkin, miksi käsitys sotarikoksesta muodostui, sekä käyn läpi pääpiirtettäin itse kyseisen aluksen uppoaminen ja siihen liittyneet olosuhteet. Lusitania upposi nopeasti saatuaan osuman saksalaisen sukellusveneen laukaisemasta torpedosta ja aluksen mukana pohjaan vajosi britannialaisten matkustajien lisäksi myös useita Yhdysvaltain kansalaisia. Iso-Britannia oli tänä aikana sodassa Saksan keisarikunnan kanssa, mutta Yhdysvallat liittyi sotaan vasta vuonna 1917. Pääasiallisena tutkimusmetodina on käytetty lehdistöanalyysia. Tutkielmaa varten on tarkasteltu The Times ja New York Times – lehtien kirjoittelua vuodesta 1915 alkaen. Tutkielmaan kuuluu myös lyhyt selvitys ensimmäisen maailmansodan alkuvaiheista ja katsaus siitä, miten merisodankäyntiin tuona aikana suhtauduttiin. Lisäksi todetaan, että tänä aikana ei ollut voimassa merisodankäyntiä koskevia kansainvälisiä sopimuksia, vain yksipuolinen julistus, jota ei ollut ratifioitu kaikissa sotaa käyvissä maissa. Tätä julistusta siteerataan tutkielmassa. Tutkielmassa on myös siteerattu saksalaisen amiraalin, Saksan keisarin lähipiiriin kuuluneen meriupseerin, päiväkirjaa ja todettu, että toisin kuin lehdistö halusi asiasta esittää, Saksan sodanjohdon suhtautuminen Lusitanian tuhoon ei ollut yksimielinen eikä selkeä. Tutkielmassa on siteerattu yhdysvaltalaista lakitieteellistä julkaisua ja sen kattavaa raporttia Lusitanian uppoamisesta. Tässä artikkelissa vapautettiin laivan miehistö ja päällystö vastuusta aluksen tuhoon ja monien sen matkustajien menehtymiseen. Tutkielman tulokset osoittavat, että Lusitanian tuho valjastettiin heti propagandakäyttöön. Tapahtunut ei ollut sotarikos, koska sen tapahtuma-aikana ei ollut voimassa kansainvälistä lakia tai sopimusta, joka olisi määritellyt asian näin. Tästä huolimatta britannialainen lehdistö puhui saksalaisesta hirmutyöstä, merirosvouksesta, rikoksesta ja käytti muutenkin erittäin tuomitsevaa, joskin faktuaalisesti virheellistä kieltä. Yhdysvaltalainen lehdistö oli aluksi vähemmän tuomitsevaa, mutta sielläkin haluttiin vetää tapahtuneen tekijät vastuuseen teoistaan, vaikka ne eivät varsinaisesti rikoksia olleetkaan. Tutkielman tuloksista voidaan päätellä, että tapauksesta puhutaan käsitellyissä lehdissä sekä vielä nykyäänkin sotarikoksena, koska tällainen tulkinta oli lehtien kustantajille ja varsinkin Britannian valtiolle edullinen. Lehdistö levitti tällaista käsitystä, ja se jäi ihmisten mieliin. Kun tapahtumasta on kulunut tarpeeksi kauan aikaa, käsitys muokkautui totuudeksi. Sodan hävinneen Saksan virallisella kannalla asiaan oli mielikuvan muodostumisen kannalta vähän, jos lainkaan, merkitystä.
  • Hotari, Eeva (2013)
    Tutkielmani käsittelee J. D Salingerin The Catcher in the Rye (1951) ja Yann Martelin Life of Pi (2001) -romaanien kertojien epäluotettavuutta. Tarkastelen teosten kertojien, Holden Caulfieldin ja Pi Patelin, epäluotettavuutta paitsi yleisellä tasolla, myös trauma- ja kehityskertomuksen kehyksissä. Molemmista teoksista on löydettävissä edellä mainittujen kertomustyyppien piirteitä, joten niitä on soveliasta myös tästä näkökulmasta tutkia. Trauma- ja kehityskertomusten kautta peilaan ja taustoitan erilaisia puolia kertojieni epäluotettavuudesta. Hyödynnän tutkielmassani James Phelanin retorista lähestymistapaa epäluotettavaan kertojaan. Phelanin näkemyksessä korostuu kirjailijan luoman sisäistekijän välittämä kertojan epäluotettavuus sekä lukijan rooli tämän epäluotettavuuden tunnistamisessa. Hän luettelee kertojan perustoiminnoiksi raportoinnin, tulkinnan ja arvioinnin. Kertoja voi olla epäluotettava yhdellä tai useilla näistä tasoista, ja kertojan luotettavuus voi vaihdella kerronnan aikana kertomatta jättämisestä suoranaiseen valheeseen. Kohdeteoksissani hyödynnetään eri tavoin kertojien epäluotettavuutta ja epäluotettavuuden avulla välitetään lukijalle tietoa kertojapäähenkilöistä myös rivien välistä. Trauma vaikuttaa muistiin ja traumaattisen tapahtuman saattamiseen kielelliseen muotoon ja kiinnittyy siten läheisesti epäluotettavaan kerrontaan. Esittelen trauman, sen eri vaiheiden ja traumakertomuksen taustaa ja pohdin millainen epäluotettava traumakertoja kullekin trauman vaiheelle on tyypillinen. Holden on traumankäsittelyn reaktiovaiheessa ja vastaa määrittelemääni reaktiovaiheen kertojaa melko hyvin. Pi on sokkivaiheessa, mutta vaiheen pitkäkestoisuus tekee hänestä poikkeavan kertojan suhteessa määrittelemääni sokkivaiheen kertojaan. Käytän myös apunani Irene Kacandesin näkemystä traumakertomuksista todistajakertomuksina. Molemmat teokset kutsuvat lukijan todistamaan kertojiensa traumaa Totean Holdenin vielä kyvyttömäksi todistamaan omaa traumaansa eli käytännössä parantumaan. Pi on edennyt pidemmälle ja kyennyt luomaan koherentin traumakertomuksen. Holden ja Pi ovat teini-ikäisiä ja siten keskellä kiivainta kehitysvaihettaan, jossa kypsymättömyys saattaa näkyä kyvyttömyytenä kertoa luotettavasti. Esitän, että kehityskertomuksen kertoja voi kehittyä naiivin epäluotettavasta kertojasta luotettavammaksi kertomuksen ja kehityksen edetessä. Sekä Holdenissa että Pissä näkyy jonkinasteista kehittymistä, mutta täysin luotettavia kertojia heistä ei tule. Kummassakin teoksessa myös vastustetaan kehityskertomuksen lajia: The Catcher in the Ryessa Holden kieltää aikovansa kertoa kehitystarinaansa, ja Life of Pi rakentuu kehityskertomuksen piirteiden vastakohtaisille muodoille, kuten kehittymiselle osaksi luonnon järjestystä eikä sivistynyttä yhteiskuntaa. Avainsanat – Nyckelord – Keywords: epäluotettava kertoja, kehityskertomus, traumakertomus
  • Horila, Tapio (1936)

View more