Humanistinen tiedekunta

 

Recent Submissions

  • Kanerva, Taija (Helsingin yliopisto, 2015)
    This thesis is a comparative and qualitative study of Japanese and Western digital games and gaming cultures with the focus on the Japanese video games market. The objective is to find differences between Japanese and Western games and gaming cultures, and the thesis falls into the academic fields of game studies and cultural anthropology. This study attempts to give essential information for a Western game studio attempting to create commercial success in Japan, and to researchers of digital games or Japanese culture. The mechanics and in-game elements of 18 critically acclaimed and commercially successful Western and Japanese video games published between 1996 and 2014 are analyzed, and various other game titles of various genres are used to support or to counter the findings. To gain an understanding of game design, Japanese and Western cultural values, character design and other factors, several books, academic researches, articles, sales data, and different web pages related to the issue are studied alongside these games. Several games industry experts are also interviewed. According to sales data studied in this thesis, Japanese and Western gamers seem to prefer different gaming platforms and game genres. In addition, according to the case studies and other games studied, there are several differences between Japanese and Western digital games regarding game-mechanics, gameplay and other in-game elements. Firstly, Japanese games use a third-person camera whereas the ratio between first-person and third-person perspective is somewhat equally divided among Western games. In most of the Western games studied the player is offered significant freedom in the form of dialogue options, avatar customization and development, and choices which changed the course of the storyline and game-world. Instead in the Japanese games researched the protagonist is pre-determined, the game offers no dialogue options, and the player is not able to affect the storyline. There are also significant differences between the pre-determined player characters of Western and Japanese games. Furthermore, Western games seem to offer relatively photorealistic graphics and realistic or fantasy-realistic creatures and settings while the graphics in Japanese games are commonly cartoon-like and the games are recurrently situated in fantasy settings with imaginative creatures. Combat situations are also handled differently. Japanese games frequently use turn-based combat situated in a separate combat mode whereas Western gamers seem to prefer seeing the enemies on a map and issue commands in real-time. Saving mechanics also differ in that Western games commonly allow the player to save the game at any point whereas there is an equal division between saving points and being able to save freely among Japanese games. In addition, the characters in Japanese games are likely to co-operate and help other characters within the game while Western games seem to emphasize individual prowess. Moreover, there is a clear aversion to crime, graphic violence and sexual themes in Japanese games whereas some Western games include this kind of content. Finally, a lot of Japanese games seem to promote mechanics related to collecting creatures or objects, and characters suitable for cross-media commodification, making character design in these games extremely important. 
  • Palmu, Lasse (Helsingin yliopisto, 2016)
    Tutkielmassa tarkastellaan ruotsin kieltä HUS:n (Helsingin ja Uudenmaan sairaanhoitopiiri) sairaanhoitajien työssä. Selvitys on HUS:n henkilöstöjohdon tilaama ja tarve sille pohjautuu kokemukseen, jonka mukaan potilaan lakiin kirjattu ja HUS:n kieliohjelman lupaama oikeus saada hoitoa molemmilla Suomen kansalliskielistä (tässä tapauksessa ruotsiksi) ei aina välttämättä toteudu. Tutkielman tavoitteena on kehittää toimintamalli, jonka avulla hoitohenkilökunnan työssä tarvittavaa ruotsin kielen taitoa voidaan kehittää työnantajan järjestämänä toimintana tämänhetkisen kurssitoiminnan lisäksi. Tutkimuksessa kartoitetaan ruotsin kielen käyttötilanteita ja niihin mahdollisesti liittyviä ongelmia hoitohenkilökunnan päivittäisessä työssä. Niin ikään selvitetään hoitajien kokemusta omasta ruotsin kielen taidosta kielitaidon eri osa-alueilla ja kartoitetaan heidän ajatuksiaan kielitaidon kehittämistä tukevan toiminnan järjestämiseen liittyen. Tutkimuksen teoreettisen viitekehyksen muodostavat muun muassa teoriat, joihin kielen oppiminen nykykäsitysten perusteella pohjautuu sekä aiemmat työssä tarvittavan kielitaidon oppimiseen ja kehittämiseen liittyvät tutkimukset. Tutkimus toteutettiin huhtikuussa 2015 suomenkielisellä kyselylomakkeella, joka lähetettiin sähköpostitse HUS:n Syöpäkeskuksen ja Akuutin niille yhteensä 645 sairaanhoitajille, joiden äidinkieli on jokin muu kuin ruotsi. Kyselyyn vastasi 107 henkilöä. Tulokset osoittavat, että ruotsinkielisiä potilaita kohdataan työssä säännöllisesti, mutta vain vajaa puolet vastanneista käyttää kieltä tietäessään potilaan olevan ruotsikielinen. Usein syynä on yhtäältä epävarmuus ja uskalluksen puute käyttää kieltä ja kokemus oman kielitaidon puutteellisuudesta erityisesti keskustelutaitojen ja sanavaraston – usein ammattisanaston – osalta, toisaalta ruotsinkielisten potilaiden yleisesti hyväksi koettu suomen kielen taito. Kielen aiheuttamista ongelmatilanteista selviydytään usein ruotsia osaavan kollegan avulla. Yleisesti hoitajien suhtautuminen ruotsin kieleen ja sen oppimiseen on positiivista ja motivaatio oppia ruotsia paremmin koetaan korkeaksi, mutta kielen oppimisen ja kielitaidon ylläpitämisen haasteina nähdään ruotsin kielen vähäiset käyttötilanteet työssä, toisaalta kielen oppimiseen ja kehittämiseen tähtäävässä toiminnassa taas epäsäännöllisten työaikojen aiheuttamat haasteet osallistua säännöllisiin tapaamisiin. Tulosten perusteella hoitohenkilökunnan työssä tarvittavaa ruotsin kielen taitoa voidaan parantaa kehittämällä nykyistä, jo olemassa olevaa kurssitoimintaa tarjoamalla sisällöltään paremmin oppijan kielitaidon tasoa vastaavia ja erityisesti oppijan työtehtävissä tarvittavan ruotsin oppimista tukevia kursseja. Etuja erityisesti aikataulutuksen suhteen toisi oman alan kielen oppimista kehittävä on line -kurssi joko täysin itsenäisesti tai opettajan johdolla suoritettuna. Kielenkäytön aktivoimiseen ja ylläpitämiseen ehdotetaan viikoittaisia, vapaamuotoisia, ”ruotsinkielisiä kahvitunteja” opettajan johdolla. Ruotsin kielen taitoa kehittävän toiminnan ja sen tarjonnan on oltava monipuolista ja vastattava henkilökunnan keskenään hyvinkin erilaisiin kielitaidon kehittämistarpeisiin.
  • Vedenkannas, Virpi (Helsingin yliopisto, 2013)
    Pro gradu -tutkielman aiheena on Petrus Alfonsin 1100-luvun alkupuoliskolla kirjoittama tarinoiden ja sananlaskujen kokoelma Disciplina Clericalis, joka oli ilmestyessään ensimmäinen arabialaista kirjallisuutta sisältävä latinankielinen teos. Tutkielman tavoitteena on valaista Disciplina Clericaliksen merkitystä sekä lähettävän arabialaisen kirjallisuuden että vastaanottavan länsimaisen kirjallisuuden osalta. Aluksi tutkielmassa tarkastellaan, mitä piirteitä Petrus Alfonsi omaksui oman aikansa arabialaisesta proosakirjallisuudesta ja lopuksi sitä, miten hänen teoksensa vaikutti länsimaiseen kertomaperinteeseen. Tutkimuksessa Disciplina Clericalista verrataan neljään kirjallisuuden historiaan merkittävällä tavalla vaikuttaneeseen teokseen. Arabialaisen kirjallisuuden osalta pääasiallisena lähdeaineistona käytetään Ibn al-Muqaffaʿn didaktisten eläinsatujen kokoelmaa Kalīla wa Dimna ja al-Jāḥiẓin adab-kokoelmaa Kitāb al-Bukhalāʾ. Länsimaista kirjallisuutta edustavat Don Juan Manuelin El Conde Lucanor ja Giovanni Boccaccion Decamerone. Tutkimus osoittaa, että Disciplina Clericalis oli arabialaisen kirjallisuuden kannalta varsin innovatiivinen ja uudenlainen lajityyppien yhdistelmä, johon sulautui piirteitä didaktisesta satukirjallisuudesta, adab-kirjallisuudesta ja sananlaskujen perinteestä. Kalīla wa Dimnan perintö näyttäytyy selvimmin teoksen kehyskertomuksessa, opillisessa lähestymistavassa ja yksinkertaisessa ja suorasanaisessa proosatyylissä. Adab-kirjallisuudesta saatuihin vaikutteisiin voidaan puolestaan luokitella monien kirjallisuudenlajien runsas vaihtelu ja eri tekstityyppien vuorottelusta syntyvä omaperäinen ja yllättävä järjestys. Tyyliin, rakenteeseen ja kerronnallisiin keinoihin liittyvien kysymysten lisäksi arabialainen kirjallisuus vaikutti olennaisesti Disciplina Clericaliksen sisältöön. Valtaosa kokoelman tarinoista, anekdooteista ja sananlaskuista on idästä lähtöisin. Keskiajan Euroopassa Disciplina Clericalis sai innostuneen vastaanoton. Kokoelmaa luettiin ja kopioitiin ahkerasti, se käännettiin monille eri kielille ja sitä käytettiin tarinoiden ja sananlaskujen lähteenä. Osa tarinoista päätyi saarnaajien exemplum-kokoelmiin, jotkin niistä liittyivät fabliaux-tarinoiden kaanoniin ja osa jatkoi elämäänsä Aisopoksen satuperinteeseen liittyvänä erillisenä haarana. Monet keskiajan kirjoittajat, kuten Don Juan Manuel ja Giovanni Boccaccio, kirjoittivat Petrus Alfonsin tarinoista myös aivan uusia versioita. Tutkimuksen perusteella voidaan lisäksi sanoa, että Disciplina Clericalis oli mahdollisesti varhaisin tekijä siinä kehityksessä, jonka tuloksena arabialaiselle proosakirjallisuudelle tyypillinen suorasanainen kerrontatapa ja kehyskertomuksen perinne vakiintuivat myös länsimaiseen kirjallisuuteen.
  • Kylmäkoski, Krista (Helsingin yliopisto, 2015)
    Tutkielmassa tarkastellaan ranskan kielessä esiintyvän tuttavallisen, puhekielessä esiintyvän familier-rekisterin sanaston esiintymistä ja käyttöä ranskalaisissa viikkolehdissä. Työn tarkoituksena on kartoittaa, minkälaista sanastoa lehdissä esiintyy, mutta myös tutkia, miten ja millaisissa konteksteissa sanastoa käytetään. Koska ranskan kieltä on aina hallinnut tiukka kirjoitetun kielen normi, työssä tarkastellaan lisäksi kehityksen näkökulmasta ranskan kielen rekisterien suhdetta toisiinsa (standard vs. non-standard) ja niiden esiintymistä sanomalehdissä. Tutkittava aineisto on kerätty Ranskassa ilmestyvien viikkolehtien L’Obs, Le Point ja Les InRockuptibles marras- ja joulukuun 2014 aikana julkaistuista numeroista. Valituista lehdistä L’Obs ja Le Point edustavat yleislehtiä, kun taas Les InRockuptibles edustaa kulttuuri-ja musiikkilehteä. Lehdet on saatu käyttöön paperiversioina Ranskan kulttuuri-instituutin kirjastosta. Aineisto koostuu yhteensä 153 familier- rekisterin sanastoon kuuluvan sanan esiintymästä. Tutkielman lähteinä on käytetty esimerkiksi Rosier’n, Tuomarlan, Maingueneaun ja Fairclough’n sanomalehtiteksteissä esiintyvän suoran esityksen ja lainausmerkkien käyttöön keskittyviä teoksia, mutta myös sosiolingvistiikan teoksia (esimerkiksi Gadet: La variation sociale en français ja Henri Boyer: Introduction à la sociolinguistique), sekä tieteellisiä artikkeleita kielitieteen julkaisuista, kuten Applied Linguistics ja Communication & Langages. Analyysissä on vertailtu eri julkaisuissa esiintyvän familier- rekisterin sanaston määrää. Aineistossa on tutkittu kahdentyyppisiä sanoja: yleiskategoriana mots familiers ja niiden alaryhmänä lyhennetyt sanat, apocopes. Jotta työssä voitaisiin tarkastella yleisesti familier- rekisterin sanaston muodostamista ja esiintymistä, sanojen esiintymät on myös jaettu substantiiveihin ja adjektiiveihin. Analyysissä on tutkittu sanojen käyttöä eri konteksteissa ja tehty vertailua lehtien välillä. Lisäksi analyysin tarkoituksena on ollut tutkia toimittajien subjektiivisuutta – tai vastaavasti lehden toimituksellisen linjan objektiivisuutta ei-standardinmukaisen sanaston käytössä. Subjektiivisuutta on tarkasteltu analysoimalla lainausmerkkien käyttöä kunkin esiintymän kohdalla. Lehdistä eniten familier- rekisterin sanaston esiintymiä löytyi Les InRockuptibles- lehdestä. Toiseksi eniten esiintymiä löytyi L’Obs- lehdestä, ja vähiten Le Point- lehdestä. Apocope-esiintymät edustavat enemmistöä koko aineistosta, mikä saattaa kertoa niiden käytön olevan kirjoitetussa kielessä tavanomaisempaa kuin familier-rekisteriin kuuluvien sanojen, joita käytetään yleensä vain puhekielessä. Lehtien välillä lainausten käytössä nousee esiin suurin ero Les InRockuptibles- ja Le Point- lehtien välillä: kulttuuri- ja musiikkilehdessä suurin osa familier- sanastosta oli toimittajien käytössä, kun taas Le Point-lehdessä suurin osa poikkeavasta sanastosta esiintyy lainauksissa. L’Obs käyttää myös familier- sanastoa useammin toimittajan tai lehden omassa käytössä kuin lainattuna. Tuloksista voidaan päätellä, että yleislehdissä esiintyy toimittajien käytössä vähemmän puhekielen sanastoa, kuin kulttuuri-ja musiikkilehdessä. Se kertoo siitä, että lehden toimituksellisen linjan tulee vastata lukijoiden odotuksia, mikä saattaa vaikuttaa ei-standardin sanaston käyttöön.
  • Mäkelä, Miranda (Helsingin yliopisto, 2016)
    Tämä tutkielma käsittelee skotlantilaisten alakoululaisten skotin kielen tuntemusta. Tutkielmani tarkoituksena on selvittää, tunnistavatko skotlantilaiset lapset skotin sanoja, onko tunnistuksella alueellisia eroja ja onko sillä merkitystä, käyvätkö lapset yksityiskoulua tai valtionkoulua. Tutkin myös missä lapset kuulevat tai lukevat skottia ja pitävätkö lapset skottia omana kielenään. Tutkielman teoriaosassa käsitellään skotin määrittelyn ongelmallisuutta; tulisiko skottia käsitellä kielenä vai englannin murteena. Teoriaosassa käsitellään myös skotin historiaa, yleisiä piirteitä, asemaa Skotlannissa, asemaa opetuksessa sekä tulevaisuuden näkymää. Tutkielman empiirinen osuus toteutettiin keräämällä kyselylomakkeilla tietoa viidestä skotlantilaisesta alakoulusta. Koulut sijaitsivat kolmella eri alueella: yksi Glasgow’ssa, yksi Dundeessa sekä kolme Perth ja Kinrossin alueella. Yksi Perth ja Kinrossin alueen kouluista oli yksityiskoulu, kaikki muut olivat valtion kouluja. Tutkimukseen osallistui kaiken kaikkiaan 148 oppilasta iältään 9-11-vuotiaita. Kyselylomakkeet sisälsivät 10 skotin sanaa alakoululaisten tunnistettavaksi ja määriteltäväksi. Lisäksi heidän tuli kertoa, missä olivat sanan kuulleet/lukeneet ja käyttivätkö he sanaa itse. Lopuksi lasten piti kertoa minkä kielen sanoista oli kyse. Dundeessa 16 % sanoista tunnistettiin, Glasgow’ssa 44 %, Perth ja Kinrossin yksityiskoulussa 44 % sekä Perth ja Kinrossin alueen valtionkouluissa 33 %. Eri sanoja tunnistettiin paremmin eri alueilla ja joitain sanoja ei tunnistettu joillain alueilla ollenkaan. Tulos oli jokseenkin odottamaton, sillä yksityiskoulun odotettiin pärjäävän muita kouluja huonommin, koska skottia ei ole historiallisesti pidetty sopivana opetuskielenä ja yksityiskouluissa ajatellaan olevan korkeatasoisempaa opetusta. Pääasiassa lapset olivat kuulleet/lukeneet sanat kotona tai isovanhemmilta, mutta yksityiskoulussa pääosa sanoista oli tavattu koulussa. Aktiivisessa käytössä sanat olivat verrattain vähän. Dundeen koulua lukuun ottamatta enemmistö koululaisista tunnisti sanat skotiksi. Otanta ei ollut edustava, mutta kyselyn perusteella voisi sanoa, että lapset pitävät skottia kielenä. Alueiden ja eri koulutyyppien välillä löytyy suuria eroja ja skottia kuullaan yleensä kotioloissa.
  • Lind, Ida-Lotta (Helsingin yliopisto, 2015)
    I denna avhandling behandlar jag den åldrande Elmer Diktonius (1896–1961). Min övergripande fråga är: hur behandlas Diktonius fysiska förfall, död och minnet av honom i biografiska och litteraturhistoriska texter? Mitt material består av Jörn Donners biografi Diktonius. Ett liv (2007) och Thomas Warburtons författarporträtt av Diktonius i Åttio år finlandssvensk litteratur (1984) samt i förorden till Diktonius Dikter och prosa (1975) och Samlade dikter (1987). Jag analyserar historiebruket, dvs. hur delar av det förflutna iscensätts i förhållande till samtiden, i texterna. Även minnesplatser i form Diktonius vistelseorter Tuomistonoja i Nurmijärvi, Villa Golicke, Grankulla och Nickby sjukhus analyseras i texterna, speciellt i Donners essäistiska biografi för att knyta Diktonius till en viss tidsperiod. Ur ett historiebruksperspektiv är litterariteten, biografens narrativa teknik, texternas narrativa mönster och associativa ordfält en väsentlig del av historiebruket. Jag använder mig av de berättartyper som Ira Bruce Nadel presenterar i sitt verk Biography. Fiction, Fact and Form (1984): den akademiskt-objektiva berättaren som håller ett visst avstånd, den analytiskt-tolkande berättaren som är en guide i texten och den dramatiskt-expressiva berättaren som ofta framhäver sin egen relation till den biograferade och ibland även blir en karaktär i boken. De associativa ordfälten lyfter fram specifika egenskaper eller värderingar i texten. I alla texter som analyserades finns kopplingar mellan Diktonius liv och dikt. Både Warburton och Donner berättar om sin egen relation till Diktonius. Berättelsen om Diktonius varierar. Den dominerande berättartypen i Donners biografi är den dramatiskt-expressiva som också blir en hjälte i biografin, medan Warburton i inledningen till Dikter och prosa blir en försvarsadvokat. Diktonius vistelseorter skildras på olika sätt beroende på vilken text man läser. Grankulla beskrivs i Warburtons texter som en stabil och fast punkt för Diktonius. I Donners biografi skildras Grankulla som ett instängt köping där både omgivningen och Diktonius familjeliv är förödande för hans författarskap. Gemensamt för både Warburton och Donner är att Nurmijärvi skildras som en bra plats. I Donners biografi är Nurmijärvi rent av ett idylliskt dödslandskap. Till skillnad från Nurmijärvi blir Nickby sjukhus är en tragisk plats för Diktonius. Både Donner och Warburton använder sig av narrativa stilmedel för att skapa stämningar i texten. Bland annat blir Diktonius oanvända fiol en symbol för den konst som han inte längre kan utöva. I Donners biografi är det märkbart att biografens egna intressen styr hur Diktonius blir skildrad. Sådana element i den åldrande Diktonius liv som inte passar in i berättelsen som Donner berättar om sig själv och sin protagonist tonas ner eller tas inte upp i biografin.
  • Ollas, Martina (Helsingin yliopisto, 2015)
    Syftet med denna studie är att med hjälp av samtalsanalys undersöka den verbala kommunikationen mellan vårdare och äldre personer med demens, med fokus på frågor som ställs av vårdare och besvaras av äldre personer med demens. Det vanligaste symtomet på demens är minnesstörningar, men vanligtvis innebär demens också störningar i andra kognitiva funktioner, som till exempel språkanvändningen. Ett samtal mellan en frisk person och en person med demens kan ses som språkligt asymmetriskt, eftersom personen med demens har nedsatta språkkunskaper och den friska parten därmed har mer ansvar och makt i samtalssituationen. När man kommunicerar med en person med demens rekommenderas det att man anpassar sitt språk till en nivå som också kan förstås av personer med språkliga begränsningar. När det gäller att ställa frågor rekommenderas det att man hellre ska ställa ja/nej-frågor eller alternativfrågor än frågeordsfrågor, eftersom ja/nej-frågor är kognitiv mindre krävande och därmed lättare för personer med demens att besvara. I studien undersöks hurdana frågor vårdare ställer till äldre personer med demens, samt hur de äldre reagerar och svarar på vårdarnas frågor. I tillägg undersöks hur vårdare agerar när den äldre personen inte svarar eller visar att hen har problem med att svara. I studien granskas också om man av responserna kan se att de äldre har minnes- och/eller språksvårigheter, och hur detta i så fall syns. Materialet utgörs av autentiska samtal mellan vårdare och äldre personer med demens, inspelade på ett svenskspråkigt dagcenter för äldre med minnessjukdom i södra Finland. Resultaten visar att 75 procent av frågorna ställda av vårdarna är ja/nej-frågor, vilket gör ja/nej-frågan till den mest frekventa frågetypen. Därtill visar resultaten att vårdarna ställer något fler frågeordsfrågor än alternativfrågor. Analysen av responserna visar att ca 63 procent av det totala antalet frågor med en person med minnessjukdom som adressat får lyckad respons, medan knappt 30 procent av frågorna får misslyckad respons. Närmare analys av responserna hos de olika frågetyperna visar att ja/nej-frågan är den frågetyp som får mest lyckade responser, och frågeordsfrågan den frågetyp som får minst lyckade responser. Resultatet pekar därmed mot att ja/nej-frågor och alternativfrågor verkar vara lättare för personer med demens att besvara än frågeordsfrågor. När de äldre inte svarar eller visar att de har problem med att svara kan man se att vårdarna både initierar reparation och slutför reparation initierad av de äldre, genom att till exempel upprepa eller omformulera frågan, ändra på ordföljden, byta ut problematiska ord, tillägga förtydligande element eller förbättra hörbarheten. I studien kan man observera ett flertal frågesekvenser där man av responsen tydligt ser att de äldres problem med att svara på frågorna har att göra med att de har en minnessjukdom. Tydligast syns minnessvårigheterna i frågesekvenser där de äldre i sin respons explicit uttrycker att de inte kan svara för att de inte minns.
  • Mannfors, Emma (Helsingin yliopisto, 2015)
    Children’s picture books include some of the first media a child will be presented with and thus will be an important factor in the development of their gendered identity. Previous studies have found a marked discrepancy between the presentation of male and female characters. Depictions have often been extremely stereotypical and female characters have routinely been erased from stories. Popular English language picture books from the Helsinki Metropolitan Public Library were studied. These books are meant for children of preschool age, or around three to five years old. These books feature some text and images on every page. This thesis studies both, however the focus is strongly on text. This thesis is divided into two sections. The first section deals with a larger sample of randomly picked books from the Pasila Public Library in Helsinki. From this data set the numbers of male, female, and neutral characters were counted in three different categories; a neutral gender referred to a character with indeterminate gender. These three categories were protagonists, named characters, and illustrated characters. The greatest disparity existed with protagonists, almost two thirds of which were male. Named characters were most equal; nonetheless in each category males were more represented. The career or role of the character in the text was also studied. A far greater variability in male roles was found. A large part of female characters were mothers despite there being more male characters overall. Additionally, female careers were often limited to nurturing and teaching roles while male characters were far more diverse and included several prestigious and powerful careers. The second part of the thesis deals with 11 of the most checked out books from the public library in 2014. An in-depth analysis of verbs was performed. These verbs were divided into seven categories; activity, existence/relationship, communication, aspect, occurrence, mental, and causative verbs. Most probably due to the simple language of children’s books, no causative verbs were found in the data. Verbs of aspect and occurrence were also rare enough that no further conclusions could be drawn from them. In all categories, male characters were featured in overabundance. When compared to the prevalence of the characters in the data, approximately 40% female, this conclusion remained for all but communication verbs. Relative to prevalence, female characters talk slightly more than male characters, though this is a difference of only a few percent. In all other categories women were associated with less than a third of verbs; this disparity was highest for mental verbs. Female association dropped as verbs became more descriptive of internal processes such as thought; this is most likely due to the lack of female protagonists. The gendered differences within verb categories were finally looked at. Here, too, stereotypical differences were found. In all but communication verbs, women and girls were associated with fewer unique verbs. Male characters had verbs which were evocative of action, agency, and power. Female characters were often described in situations where they were not in power. Additionally, a case study was performed on two books titled I love my mummy and I love my daddy. These books were compared and contrasted, showing a clear example of gendered stereotyping. The mother was described existing solely for her child while the father was shown to have his own opinions and ideas. Additionally, the mother was described in nurturing, gentle activities with her child. In contrast, the father was shown playing and having fun with it. In practically all aspects of picture books, female characters are devalued and erased. They do not exist in as large numbers as men, nor are they shown in a diverse array of roles. Even when compared with prevalence, male characters are spoken about far more often. These gendered differences help to normalize stereotypical gender roles for young readers and to trivialize the presence of women and girls.
  • Heinonen, Jussi (Helsingin yliopisto, 2015)
    Pro gradu -tutkielman aiheena on ”Ateistinen retoriikka Ilkka Pyysiäisen teoksessa Jumalaa ei ole”. Kyseinen teos toimii tutkielman lähdeaineistona. Retoriikka ymmärretään työssä laajasti siten, että se käsittää retoristen keinojen käytön lisäksi asia-argumentaation. Käytetyt menetelmät jakautuvat siten kahtaalle, toisaalta argumentaatioanalyysiin, toisaalta retoristen keinojen analyysiin. Käytettyjen menetelmien osalta argumentaatioanalyysi sisältää formaalin ja sisällöllisen aspektin: samalla kun tarkastellaan argumenttien rakennetta, päästään tutustumaan siihen teoksen sisällölliseen kontekstiin, jossa argumentaatio tapahtuu. Retoristen keinojen osalta esitellään niitä keinoja, joita teoksen kirjoittaja käyttää saavuttaakseen lukijan vakuuttamiseen tähtäävät tavoitteet. Teoksen argumentaatiota koskeva yleishavainto on, että argumenttien kirjo on melko suppea. Niiden pääasiallinen tavoite on osoittaa kristinuskon mukaiset uskomukset vääriksi vedoten moderniin tieteeseen, jonka piirissä Jumalasta ei ole tehty havaintoja ja joka ei tarvitse Jumalaa teorioidensa ja selitystensä rakenneosana tai perustana. Teoksen retoristen käyttö on sen argumentaatiota rikkaampaa, mikä sopii hyvin teoksen poleemiseen pamflettiluonteeseen. Käytetyt retoriset keinot kytkeytyvät usein toisiinsa, minkä ansiosta teksti on retorisesti tiheää. Läpikäyvänä juonteena on erityisesti komiikan käyttö retorisena keinona. Tutkielmassa tarkastellaan myös ateismin käsitettä ja historiaa erityisesti viimeaikaisen ateismikeskustelun kohdalla pyrkien sijoittamaan tarkasteltava teos ateismin kontekstiin. Läpi teoksen toistuva argumentti, jonka mukaan tiede kumoaa uskonnon, ankkuroi teoksen perusasennoitumiseltaan skientistiseksi. Skientistinen asenne yhdistää teosta viime vuosina voimakkaasti esiin nousseen uusateismin tunnetuimpien angloamerikkalaisten edustajien kirjoituksiin. Retoriikan osalta teos sijoittuu kärkevyydessä johtavien uusateistien ääripäiden välimaastoon. Viimeaikaisessa ateismin ilmiökentässä on havaittavissa myös merkitykseltään yhä kasvava ilmiö, jossa ateismi ja henkisyyden harjoittaminen pyritään yhdistämään toisiinsa. On esimerkiksi perustettu yhteisöjä, jotka lainaavat uskonnoista niiden parhaat puolet. Samalla kuitenkin pidetään kiinni ateistisesta vakaumuksesta. Pyysiäisen kirjassa ei tämäntapaista myötämielistä suhtautumista uskontoon ole, kuten ei myöskään pyrkimystä löytää yhteistä kieltä tai käydä dialogia uskonnon edustajien kanssa.
  • Kokkala, Anna-Kaisa (Helsingin yliopisto, 2015)
    Tutkielmani käsittelee lukiolaisten ruotsin kielen suullisten kokeiden arviointia erityisesti vuorovaikutuksen ja viestinnän näkökulmasta. Tarkoituksena on selvittää, miten opettajaopiskelijat näkevät vuorovaikutuksellisuuden ja viestinnällisyyden arvioinnin lukiolaisten suullisissa kokeissa ja miten he arvioivat nämä ominaisuudet omien käsityksiensä pohjalta. Lisäksi selvitän, mitkä ovat sellaisia konkreettisia piirteitä, jotka osoittavat, onko lukiolaisten viestintä toimivaa vai ei. Vallitsevassa Lukion opetussuunnitelman perusteissa (2003) korostetaan vahvasti viestinnällisyyttä kaikilla kielitaidon osa-alueilla. Lisäksi ruotsin kielen suulliset kokeet sisällytetään ylioppilastutkintoon viimeistään keväällä 2019. Muun muassa nämä seikat puoltavat suullisten kokeiden arvioinnin, erityisesti viestinnällisyyden, tutkimisen ajankohtaisuutta ja tärkeyttä. Tutkimuksen teoreettinen viitekehys rakentuu opetussuunnitelman arviointikriteerien ympärille sekä Eurooppalaisen viitekehyksen käsitykseen viestinnällisestä kielitaidosta. Tämän lisäksi tarkastellaan suullisen kielitaidon ja vuorovaikutuksen arviointiin vaikuttavia seikkoja sekä keskusteluanalyysiin pohjautuvia käsitteitä, jotka ovat oleellisia tutkimukseni kannalta. Tutkimustulokset perustuvat kahteen erilliseen aineistoon; videoituihin suullisiin kokeisiin, joihin kymmenen vapaaehtoista lukiolaista on osallistunut, sekä yhdeksän ruotsinopettajaopiskelijan täyttämiin arviointilomakkeisiin. Opettajaopiskelijoiden karkean arvioinnin perusteella lukiolaiset on jaettu kolmeen ryhmään; erinomaisesti viestiviin, heikosti viestiviin sekä niin kutsuttuihin rajatapauksiin. Arvioinnin pohjalta on tarkasteltu ja analysoitu opettajaopiskelijoiden kommentteja viestinnällisyydestä ja vuorovaikutuksesta. Lisäksi opettajaopiskelijoiden kommenttien sekä videoitujen kokeiden perusteella on keskusteluanalyysistä tuttujen käsitteiden avulla tutkittu, mitkä ovat piirteitä, jotka johtavat onnistuneeseen viestintään ja mitkä vaikuttavat viestinnän laatuun heikentävästi. Vaikka opettajaopiskelijat pitävät tärkeänä piirteenä viestinnässä sitä, että puhuja ymmärtää keskustelukumppaniansa ja tulee itse ymmärretyksi, osoittavat tutkimuksen tulokset, että tämän lisäksi täytyy kiinnittää huomiota myös muihin seikkoihin. Sujuva ja sidosteinen puhe, toisiinsa limittyvät puheenvuorot, sujuvat puheenvuoronvaihdot ja väärinymmärrysten puuttuminen, näyttävät tutkimuksen mukaan vaikuttavan eniten käsitykseen hyvästä suullisesta viestinnästä ja sen arvioinnista. Lisäksi myötäilyn, puheenvuorojen täydentämisen ja johdattelevien kysymysten avulla voidaan tukea keskustelukumppania ja osoittaa kykyä kuunnella, mikä puolestaan johtaa tutkimuksen mukaan käsitykseen toimivasta vuorovaikutuksesta. Lukiolaiset, jotka noudattivat keskusteluissaan tiukasti ohjeissa annettuja kysymyksiä tai repliikkejä, osoittautuivat viestimään heikosti, kun taas opiskelijat, jotka osoittivat erinomaista kykyä viestiä, uskalsivat selkeästi laajentaa ja keksiä omia repliikkejä. Lisäksi tulokset osoittavat, että erinomaisesti viestivät opiskelijat onnistuivat myös vuorovaikutuksen vahvistamisessa, kun taas opiskelijoilla, joilla esiintyi ongelmia muun muassa sujuvuuden kanssa, oli vaikeuksia muodostaa vuorovaikutusta edistävää keskustelua.
  • Ruoppa, Sanna-Kaisa (Helsingin yliopisto, 2015)
    Perehdyn työssäni suomalaisnäyttelijä Hilma Rantasesta (1875-1943) kirjoitettujen lehtiarvostelujen sekä aihetta käsittelevän kirjallisuuden välityksellä suomalaisen ja virolaisen teatterin piirteisiin 1900-luvun alkupuolella sekä tarkastelen tätä kautta ilmentyvää Rantasen näyttelijäkuvaa Suomessa ja Virossa. Hilma Rantanen (myöh. Rantanen-Pylkkänen) työskenteli näyttelijänä ja ohjaajana 1910-luvulla Estonia-teatterissa Tallinnassa sekä Kansan Näyttämöllä Helsingissä. Tarkastelen myös Suomen ja Viron teatterin kehitystä ja koulutusta pohtien tätä taustaa vasten molempien maiden teatteritraditioon vaikuttaneita tekijöitä. Tutkimusaineistoni koostuu kirjallisuudesta, Rantasta koskevista teatteriarvosteluista Estonia-teatterin ja Kansan Näyttämön ajalta, verkkolähteistä sekä Rantasen henkilökohtaisista arkistoista löytyneistä materiaalista, muun muassa kirjeistä. Tutkimukseni on kvalitatiivista, mikrohistoriallista tutkimusta, missä perehdyn yksittäisen ihmisen toimintaan pienehkössä yhteisössä. Lehtiarvostelujen analysoimisessa käytän diskurssi- ja sisällönanalyysia. Suomalaisen ja virolaisen teatterin merkittävin ero 1900-luvun alkupuolella näyttää olevan suomalainen paatoksellisuus, jonka esiintyminen oli vähäisempää virolaisessa teatterissa. Molempien maiden tavoitteena oli kehittää yhteisnäyttelemistä ja pyrkiä luonnollisempaan ilmaisuun. Tutkimukseni osoittaa, että saksalaisen teatterin vaikutus molempien maiden teatteriin oli voimakas. Teatterintekemistä leimasi tähtinäyttelijäperinne, joka kumpusi saksalaisesta teatterikulttuurista. Siitä alettiin pyrkiä 1900-luvun alkupuolella eroon niin Suomessa kuin Virossakin. Molemmissa maissa alettiin pitää esikuvana Moskovan Taiteellista Teatteria ja siellä toimineen Konstantin Stanislavskin kehittämää tunnemuistiin perustuvaa näyttelemistyyliä. Virossa näitä vaikutteita oli havaittavissa aiemmin ja enemmän kuin Suomessa. Vuosisadan alussa virolaisten teatterintekijöiden keskuudessa oppia haettiin Länsi-Euroopan ohessa myös Venäjältä, kun taas suomalaisten opintomatkat suuntautuivat enimmäkseen länteen. Hilma Rantanen oli suurten naisroolien esittäjä sekä Suomessa että Virossa. Hän oli tragedienne ja näyttämön diiva, joka eli kulta-aikaansa 1900-luvun ensimmäisillä vuosikymmenillä. Hän sai osakseen huomiota ja arvostusta niin näyttelijänä kuin ohjaajanakin. Rantanen toimi Suomessa Kaarle Halmeen ohella merkittävänä teatterin kielellisen ilmaisun uudistajana. Lehtiarvostelut Kansan Näyttämöllä olivat pääosin erittäin myönteisiä, kun taas Virossa kielteistä kritiikkiä alettiin alun innostuneen vastaanoton jälkeen antaa enemmän. Aluksi häntä pidettiin persoonallisena taiteilijana ja oivana pääroolien esittäjänä ja hänen näyttelemistään viron kielellä ihasteltiin. Myöhemmin kritiikki kohdistui nimenomaan Rantasen teennäiseltä tuntuvaan kielenkäyttöön. 1920-luvulle tultaessa hänen näyttelemistyyliään alettiin pitää vanhanaikaisena.
  • Lukkari, Jasmin (Helsingin yliopisto, 2016)
    In this thesis titled 'Challengers of Moral and Military Strength of the Roman Republic – Description of Five Enemy Military Commanders in Justin's Epitoma Historiarum Pompei Trogi' I analyze how five military commanders hostile to Rome in the republican era were described from the Roman viewpoint in Justin's Epitoma historiarum Pompei Trogi. The five military commanders of my choice are Pyrrhus, Antiochus III, Hannibal, Philip V and Mithridates VI Eupator. The approach of the thesis is military strength, which is for the Romans closely connected to the conceptions of morality. By examining the Romans' perceptions of their enemies I also examine the Romans' perception of their own culture and identity, for considering and describing the others is always related to one's self-perception. The analysis is based on the text of Justin who lived in the beginning of the 3rd century CE. His work Epitoma is an abridgement of the extensive historical work Historiae Philippicae written in Latin by Pompeius Trogus, a Roman historian who lived during Augustus' reign. Historiae Philippicae has been lost, but Justin has preserved and carried on Trogus' original themes and ideas, which were very typical in the historiography during and preceding Augustus' reign. This is why I consider Justin's Epitoma a useful source of the end of the Roman republic. However, Epitoma has been very unpopular in historical research, for it is filled with errors and the narrative is incoherent. In my opinion, the reason for this might be that Justin probably was a rhetorician who wanted to create, instead of a historical study, a collection of interesting historical moral examples that were considered current also in his period. Thus, my thesis brings forth a new Epitoma's point of view to the ways to describe the enemies of Rome. Furthermore, in the modern research it has been common to focus solely on the negative descriptions of otherness from the Romans' viewpoint, and rarely the positive descriptions of otherness have been examined together with it. This research will endeavor to amend the situation by including to the analysis both the negative and the positive descriptions of Rome's enemies and of the Romans themselves. In the first analysis chapter 'Military strength and weakness' I will examine what was the foundation of military strength for Romans and their enemies' commanders. The secret of military strength was high morality, which consisted above all of self-discipline. Especially Pyrrhus, Mithridates VI and Hannibal are praised as remarkably strong and morally resilient. They acted as examples for Roman military commanders, but in addition the more emphasis was put on enemies' strength the stronger the Romans who had defeated them seemed. Accordingly, military weakness was caused by weak morale. Antiochus III serves as a stereotypic example of an autocrat who loses his every battle against morally flawless Romans because of his arrogance, selfishness and lack of self-discipline. On the other hand in Epitoma also the Romans' morality is heavily criticized. Indeed, the common opinion in the Roman historiography of the late republic was that the Romans' morality started to weaken after encountering Antiochus III in the 2nd century BC. The criticism is related to the propaganda of Augustus, according to whom he had restored the republic and with it the deteriorated morality. In the second analysis chapter 'Abusers of strength' I analyze how in Epitoma Roman and enemy commanders used their strength wrong or abusively. The enemy commanders are consistently described as aggressive and they are told to have started all the wars with their own actions. The Romans on the other hand are described as peaceful and protectors of the weaker nations, which was related to Augustus' pax romana propaganda. Philip V, Antiochus III and Mithridates VI are described as especially aggressive. The abuse of strength also manifested as injustice, deception and even assassination of enemy leaders. Especially enemy commanders were adept in these means, but also the Romans are told to have resorted to them, for the Romans seemingly started to adopt the Eastern autocrats' manners in war and diplomacy. In Epitoma the republic's superiority over autocracy is greatly emphasized, and this is apparent particularly in how the enemy leaders used their strength against their family members to secure their own power. We can find criticism of the Romans' use of military strength also in the speeches of enemy commanders, which is again related to the concern of moral decay. It should not, however, be understood as the writer's concrete criticism towards the Romans' aggressiveness, for the Romans are consistently described as peaceful outside of the speeches. Indeed, the enemy speeches rather demonstrate their arrogance and the inevitable hostility between republic and autocracy.
  • Kaikkonen, Suvi (Helsingfors universitet, 2015)
    Tässä pro gradu -työssä perehdytään myyjän käyttämiin imperatiiveihin vuorovaikutuksessa asiakkaan kanssa. Tutkimuksen kohteena ovat myyjän asiakkaalle kohdistamat direktiivisyyttä ilmaisevat 2. pers. myöntömuotoiset imperatiivit tyyppiä katsokaa tuosta. Tutkimuskysymyksiä on kaksi: Millaisissa vuorovaikutustilanteissa myyjä käyttää em. imperatiiveja? Missä funktioissa imperatiivit näissä tilanteissa ovat? Tutkimusaineisto on videoitu venäläisessä kirjakaupassa Ruslaniassa alkuvuonna 2014 kunkin asiakkaan kirjallisen suostumuksen jälkeen. Se koostuu 58 asiakkaan ja myyjän välisestä lähinnä kassalle sijoittuvasta venäjänkielisestä asiointikeskustelusta, joissa esiintyy neljä myyjää ja 58 asiakasta, sekä 11 suomenkielisen keskustelun verrokkiaineistosta. Venäjänkielisen aineiston pituus on yhteensä 3 h 24 min., ja yksi keskustelu kestää keskimäärin 3 min. 30 sek. Aineistossa on yhteensä 93 toisen persoonan imperatiivia, jotka litteroitiin konteksteineen keskustelunanalyysin käytäntöjen mukaisesti. Venäjän imperatiiveja tutkineet jakavat käsityksen siitä, että imperatiivin kanoninen muoto on yhdelle henkilölle osoitettu toisen persoonan imperatiivi. Imperatiivin kategorisena merkityksenä pidetään imperatiivin vastaanottajalle suunnattua toimintakehotusta. Käytännön tilanteissa toimintakehotus realisoituu erilaisissa puheaktimerkityksissä, joita tämän työn aineistossa edustavat esim. neuvot ja kehotukset. Keskusteluanalyytikot ovat havainneet, että imperatiivi on vuorovaikutuksessa yleensä osa jo aloitettua toimintajaksoa, jonka toiminnan puhujat kokevat yhteiseksi, jonka tavoitteet he jakavat ja josta he kantavat vastuuta yhdessä. Tässä kehyksessä puhuja voi suoraan olettaa kuulijan toimivan toimintakehotuksen mukaisesti. Tämän työn aineiston analyysi vahvistaa em. käsitystä. Venäjässä verbeillä on aspektikategoria, ja eri aspekteilla ilmaistaan erilaisia imperatiivimerkityksiä. Imperfektiivisen aspektin imperatiivit katsovat toimintaa vaiheittaisena prosessina, ja niillä tuodaan keskusteluun odotuksenmukaisia, tilanteesta nousevia asioita. Perfektiiviset imperatiivit katsovat toimintaa loppuun suoritettuna kokonaisuutena, ja niillä tuodaan keskusteluun uusia asioita. Tämä ilmenee aineistossa erittäin selkeästi. Aineistoa lähestytään keskustelunanalyyttisellä metodilla. Sen ytimessä on aitojen keskustelun yksityiskohtainen tarkastelu. Keskustelunanalyytikot esittävät, että vuorovaikutus on yksityiskohtiaan myöden järjestäytynyttä sosiaalista toimintaa, ja siksi jokaisen toiminnon kohdalla voidaan kysyä «why that now?» (Schegloff ja Sacks 1973: 299). Miksi se, mitä sanottiin, muotoiltiin juuri tietyllä tavalla ja tuotettiin juuri tietyssä vuorovaikutusasemassa? Tässä työssä imperatiivin suhde kontekstiinsa ymmärretään Laurannon (2014: 83 85) mukaan: Imperatiivilla ilmaistaan uudelleen se toiminta, josta aikaisemmin on ollut puhe, tai viitataan jo käynnissä olevaan toimintaan. Keskiössä on se, mikä keskustelussa on rakennettu yhdessä ja erityisesti se, mitä imperatiivin vastaanottaja on edellä sanonut. Konteksti siis oikeuttaa imperatiivin käytön. Tämä käsitys imperatiivista osana yhteistä toimintaa jaetaan laajasti imperatiiveja elävän vuorovaikutuksen kontekstissa tutkivassa kirjallisuudessa. Oman värinsä keskusteluihin tuo niiden institutionaalisuus; vuorovaikutus kirjakaupassa on monin paikoin erilaista kuin arkivuorovaikutus vaikkapa perheen kesken. Aineiston analyysi osoittaa, että imperatiivi on monikäyttöinen työkalu, jonka avulla myyjä voi hoitaa institutionaalisia tehtäviään, vaikkakin toiset myyjät käyttävät sitä toisia enemmän. Imperatiivi on nimenomaan myyjän työkalu, asiakkaat käyttävät sitä huomattavasti vähemmän. Nähdäksemme tämä liittyy keskustelijoiden erilaisiin institutionaalisiin rooleihin: imperatiiveja käyttää se, jolla jaetun ymmärryksen mukaan on vastuu tilanteen sujuvasta etenemisestä. Myyjä käyttää imperatiiveja neljässä eri pääfunktiossa ja neljässä eri päätilanteessa. Toimintaan ryhtymishetken merkitseviä signaali-imperatiiveja käytetään ostosten maksamissekvenssissä silloin, kun sekvenssin standardikulkuun tulee jonkinlainen poikkeama. Pyyntöimperatiiveja käytetään yleisimmin kirjatilauksentekosekvenssissä aloittamaan päätoiminnossa uusi toimintavaihe. Funktioltaan ne lähenevät kysymyksiä. Asiakkaan käynnin syyn esittämis- ja tämän pyynnön työstösekvenssissä käytetään viidenlaisia imperatiiveja, joiden avulla käsitellään vuorovaikutustilanteessa esiin nousseita ongelmia. Hyvästelysekvenssissä käytetään toisinaan hyvästelyimperatiiveja, paitsi hyvästelemään, sen edistämiseksi, että asiakas tulisi ostoksille toistekin. Edellä mainitut funktionaaliset imperatiiviluokat ovat siis keskenään hyvin erilaisia, kieliopillisen muodon lisäksi niitä yhdistää oikeastaan vaan em. käyttö osana yhteistä toimintaa sekä niiden asema vierusparin etujäsenenä. Sen sijaan erottavia seikkoja on paljon, mm. Imperatiivin osoittaman toiminnan luonne (kehollinen vai kielellinen), imperatiivin ja sen osoittaman toiminnan toteuttamisen temporaalisen siteen ja sekventiaalisen implikaation tiukkuus, keskustelijoiden kehollisen toiminnan ja fyysisen sijainnin merkityksellisyys toimintakehotuksen lausumishetkellä, esiintymissekvenssin rutinoituneisuuden taso ja imperatiivin vaikutusalan laajuus. Analyysin perusteella näyttää siltä, että venäjän kielen puhekäytännöt sallivat laajemman imperatiivien käytön kuin esimerkiksi suomen. Oletuksemme on, että venäjän verbien aspektijärjestelmä sallii hienojakoisemman merkitysjaottelun, mikä puolestaan lisää imperatiivien käyttömahdollisuuksia. Vastausta voi myös etsiä kielenpuhujien suhteesta toisiinsa ja jokapäiväiseen elämään. Venäjää puhuvat korostavat vuorovaikutuksessa sitä, mikä on keskustelijoille yhteistä ja jaettua ja kohtelevat keskustelukumppania useammin oman viiteryhmänsä jäsenenä. Suhtautuminen jokapäiväiseen elämään yhteisenä on hedelmällinen maaperä imperatiivien käytölle. Tämä voisi selittää venäjän laajaa imperatiivien käyttöä, sillä kuten aineistomme osoittaa, ovat imperatiivit osa nimenomaan yhteisenä pidettyä, jaetun vastuun alaista toimintaa.
  • Kastari, Mervi (Helsingfors universitet, 2011)
    Pro gradu tutkielmani Korvassa on ruotsalaista vahaa. Katsaus Suomen kielenhuollon kehitykseen ulkopaikallissijojen näkökulmasta käsittelee ulkopaikallissijoja suomalaisessa kielenhuollossa. Näkökulma on historiallinen kattaen pääasiassa aikajakson 1800-luvulta noin 2000-luvun alkuun. Työn tutkimusaineiston muodostavat 1800-luvun kieliopit ja 1900-luvun kielioppaat. 1800-luvulla kieliopit olivat paitsi kielen systeemin kuvauksia, myös suomalaisen kielenhuollon julkaisuvälineitä, joilla on pyritty vaikuttamaan kielenkäyttäjiin ja suomen kieleen. 1900-luvulla tämän kielenhuollollisen tarkoituksen perivät kielioppaat ja kieliopit sen sijaan siirtyivät vähitellen yhä deskriptiivisemmän kielenkuvauksen suuntaan. Tutkielmani fokus on kielenhuollossa ja siksi työssä tarkastellaankin ulkopaikallissijojen tuloa kielioppeihin 1800-luvulla. 1900-luvun osalta taas keskitytään kielioppaisiin. Ulkopaikallissijoihin on suhtauduttu eri aikoina eri tavoin. 1900-luvulla ne ovat olleet monenlaisten kielenhuollon puhdistustoimenpiteiden kohteina. Aivan erityisesti tämä koskee adessiivin eräitä käyttötapoja, tavan adessiivia ja adessiiviattribuuttia, joihin ovat ottaneet kantaa kaikki aineiston kielioppaat kaikkina aikoina. Työssä pyritään selvittämään, millä perusteilla tiettyjä ulkopaikallissijojen käyttötapoja on pyritty poistamaan kielestä tai niiden käyttöä rajoittamaan ja miten suhtautuminen on vuosien saatossa muuttunut. Kielioppaat ovat olleet samaa mieltä kahdesta asiasta: suomalaisten paikannimien taivutuksesta ja adessiiviattribuutin tuomittavuudesta. Kaikki muut ulkopaikallissijojen käyttöön liittyvät kysymykset ovat herättäneet keskustelua ja jopa kiistoja, suurimpina niistä E.A.Saarimaan ja Lauri Kettusen kiistat 1940-luvulla. Yleisimmät perusteet tuomita jokin ulkopaikallissijan käyttötapa ovat sen väitetty epäsuomalaisuus ja ruotsinmukaisuus. Myöhemmin nämä perustelut vähenevät, jopa häviävät, mutta tämä ei välttämättä muuta kerran huonoiksi leimattuja muotoja sallituiksi. Sen sijaan aikojen saatossa kielioppaiden perustelutapa muuttuu erittäin affektiivisesta neutraaliin suuntaan. Tutkielmassani E.A.Saarimaan Kielenopas nousee suomalaisen kielenhuollon tähänastisista kielioppaista keskeisimmäksi teokseksi. Se luo kielioppaan rakennemallin sekä esittelee ensimmäisen kerran teemat ja jopa perustelut, joita muut myöhemmin julkaistavat kielioppaat toistavat. Myöhempinä aikoina on tuotu erittäin vähän uusia teemoja mukaan kielioppaisiin Saarimaan esittelemien lisäksi. Sen sijaan joitakin vanhoja teemoja on poistettu tai unohdettu sittemmin. Toisaalta esimerkiksi tavan adessiivin käyttö on muuttunut sittemmin sallituksi, mutta se ei poista sen käsittelyä vielä kielioppaista. Yleisesti suhtautuminen ulkopaikallissijoihin on muuttunut vähitellen varovaisesti sallivammaksi monien teemojen osalta. Eniten on muuttunut näkemys kielenkäyttäjästä. Aiemman moittimisen ja tiukan kurinpidon sijaan on tullut positiivinen ja luottavainen kuva kielenkäyttäjästä, mikä heijastelee kenties koko yhteiskunnan muutosta tutkimusajanjaksolla.
  • Antikainen, Eva-Riitta (Helsingfors universitet, 2015)
    Tutkielmassa tarkastellaan moniäänisyyden osoittamista tiedotteissa ja verkkolehtien kirjoittamissa uutisteksteissä. Tutkimuskysymyksenä on, miten Keskuskauppakamarin tiedotteiden ääni muuttuu tiedotteen matkalla uutiseksi. Tarkastelussa on uutistekstit, jotka on kirjoitettu lähinnä tiedotteiden pohjalta. Tutkimuskysymyksen käsittelyssä hyödynnetään systeemis-funktionaalisen kielenteorian suhtautumisen teoriaa ja intertekstuaalisuuden tutkimusta. Aineistona on Keskuskauppakamarin viisi julkista sektoria koskevaa tiedotetta vuodelta 2014 ja tiedotteista kirjoitetut uutistekstit valtakunnallisissa verkkolehdissä. Verkkolehdistä kolme on poliittisesti sitoutunutta, kuusi sitoutumattomia. Uutistekstejä on yhteensä 13. Tutkielman keskeisinä havaintoina on lähdemainintojen runsas käyttö uutisissa. Lehdet käyttävät useimmiten neutraaleja lähdeviittauksia. Johtoilmauksilla projisoidaan myös sellaisia väittämiä, jotka tiedotteessa on esitetty yksiäänisinä. Uutisteksteissä osoitetaan tiedotteiden myötäilyä lainaamalla tiedotetta suoraan. Muutamissa tapauksissa lehdet muuttavat vain joitakin sanajärjestyksiä ja otsikon. Tiedotteissa osoitettuja suoria evaluointeja käytetään uutisissa sellaisinaan ääneen myös ilman lähdeviitteitä. Etäännytystä osa aineiston lehdistä osoittaa käyttämällä asenteellisia kielenilmauksia, referoivaa konditionaalia tai etäännyttäviä lainausmerkkejä. Otsikoissa lehdet usein tuovat esiin lehden näkökulman uutiseen. Suurimmassa osassa verkkolehtiä muotoilu on näkyvästi erilainen, vaikka aineiston kaikissa tapauksissa otsikon ajatus on sama kuin tiedotteissa. Tiedotteiden ääni pääsee uutisissa kuuluviin sekä neutraalisti että myötäilevin ja etäännyttävin referoinnin keinoin. Pääasiassa uutisissa käytetyt puheen esittämisen keinot ovat neutraalimpia kuin tiedotteissa. Tuloksista kuitenkin havaitaan, että suhtautumista voi objektiivisilta vaikuttavissa teksteissä esittää monin tavoin niin tiedotteissa kuin uutisissakin.