Faculty of Arts

 

Recent Submissions

  • Katko, Joonas (2012)
    Tämän tutkimuksen tarkoituksena on selvittää uutisointia toukokuussa 1915 tapahtuneesta britannialaisen matkustaja-alus S.S. Lusitanian torpedoimisesta. Kartoitan myös tapahtumasta esitettyjen sotarikossyytösten faktapohjaa ja tutkin, miksi käsitys sotarikoksesta muodostui, sekä käyn läpi pääpiirtettäin itse kyseisen aluksen uppoaminen ja siihen liittyneet olosuhteet. Lusitania upposi nopeasti saatuaan osuman saksalaisen sukellusveneen laukaisemasta torpedosta ja aluksen mukana pohjaan vajosi britannialaisten matkustajien lisäksi myös useita Yhdysvaltain kansalaisia. Iso-Britannia oli tänä aikana sodassa Saksan keisarikunnan kanssa, mutta Yhdysvallat liittyi sotaan vasta vuonna 1917. Pääasiallisena tutkimusmetodina on käytetty lehdistöanalyysia. Tutkielmaa varten on tarkasteltu The Times ja New York Times – lehtien kirjoittelua vuodesta 1915 alkaen. Tutkielmaan kuuluu myös lyhyt selvitys ensimmäisen maailmansodan alkuvaiheista ja katsaus siitä, miten merisodankäyntiin tuona aikana suhtauduttiin. Lisäksi todetaan, että tänä aikana ei ollut voimassa merisodankäyntiä koskevia kansainvälisiä sopimuksia, vain yksipuolinen julistus, jota ei ollut ratifioitu kaikissa sotaa käyvissä maissa. Tätä julistusta siteerataan tutkielmassa. Tutkielmassa on myös siteerattu saksalaisen amiraalin, Saksan keisarin lähipiiriin kuuluneen meriupseerin, päiväkirjaa ja todettu, että toisin kuin lehdistö halusi asiasta esittää, Saksan sodanjohdon suhtautuminen Lusitanian tuhoon ei ollut yksimielinen eikä selkeä. Tutkielmassa on siteerattu yhdysvaltalaista lakitieteellistä julkaisua ja sen kattavaa raporttia Lusitanian uppoamisesta. Tässä artikkelissa vapautettiin laivan miehistö ja päällystö vastuusta aluksen tuhoon ja monien sen matkustajien menehtymiseen. Tutkielman tulokset osoittavat, että Lusitanian tuho valjastettiin heti propagandakäyttöön. Tapahtunut ei ollut sotarikos, koska sen tapahtuma-aikana ei ollut voimassa kansainvälistä lakia tai sopimusta, joka olisi määritellyt asian näin. Tästä huolimatta britannialainen lehdistö puhui saksalaisesta hirmutyöstä, merirosvouksesta, rikoksesta ja käytti muutenkin erittäin tuomitsevaa, joskin faktuaalisesti virheellistä kieltä. Yhdysvaltalainen lehdistö oli aluksi vähemmän tuomitsevaa, mutta sielläkin haluttiin vetää tapahtuneen tekijät vastuuseen teoistaan, vaikka ne eivät varsinaisesti rikoksia olleetkaan. Tutkielman tuloksista voidaan päätellä, että tapauksesta puhutaan käsitellyissä lehdissä sekä vielä nykyäänkin sotarikoksena, koska tällainen tulkinta oli lehtien kustantajille ja varsinkin Britannian valtiolle edullinen. Lehdistö levitti tällaista käsitystä, ja se jäi ihmisten mieliin. Kun tapahtumasta on kulunut tarpeeksi kauan aikaa, käsitys muokkautui totuudeksi. Sodan hävinneen Saksan virallisella kannalla asiaan oli mielikuvan muodostumisen kannalta vähän, jos lainkaan, merkitystä.
  • Hotari, Eeva (2013)
    Tutkielmani käsittelee J. D Salingerin The Catcher in the Rye (1951) ja Yann Martelin Life of Pi (2001) -romaanien kertojien epäluotettavuutta. Tarkastelen teosten kertojien, Holden Caulfieldin ja Pi Patelin, epäluotettavuutta paitsi yleisellä tasolla, myös trauma- ja kehityskertomuksen kehyksissä. Molemmista teoksista on löydettävissä edellä mainittujen kertomustyyppien piirteitä, joten niitä on soveliasta myös tästä näkökulmasta tutkia. Trauma- ja kehityskertomusten kautta peilaan ja taustoitan erilaisia puolia kertojieni epäluotettavuudesta. Hyödynnän tutkielmassani James Phelanin retorista lähestymistapaa epäluotettavaan kertojaan. Phelanin näkemyksessä korostuu kirjailijan luoman sisäistekijän välittämä kertojan epäluotettavuus sekä lukijan rooli tämän epäluotettavuuden tunnistamisessa. Hän luettelee kertojan perustoiminnoiksi raportoinnin, tulkinnan ja arvioinnin. Kertoja voi olla epäluotettava yhdellä tai useilla näistä tasoista, ja kertojan luotettavuus voi vaihdella kerronnan aikana kertomatta jättämisestä suoranaiseen valheeseen. Kohdeteoksissani hyödynnetään eri tavoin kertojien epäluotettavuutta ja epäluotettavuuden avulla välitetään lukijalle tietoa kertojapäähenkilöistä myös rivien välistä. Trauma vaikuttaa muistiin ja traumaattisen tapahtuman saattamiseen kielelliseen muotoon ja kiinnittyy siten läheisesti epäluotettavaan kerrontaan. Esittelen trauman, sen eri vaiheiden ja traumakertomuksen taustaa ja pohdin millainen epäluotettava traumakertoja kullekin trauman vaiheelle on tyypillinen. Holden on traumankäsittelyn reaktiovaiheessa ja vastaa määrittelemääni reaktiovaiheen kertojaa melko hyvin. Pi on sokkivaiheessa, mutta vaiheen pitkäkestoisuus tekee hänestä poikkeavan kertojan suhteessa määrittelemääni sokkivaiheen kertojaan. Käytän myös apunani Irene Kacandesin näkemystä traumakertomuksista todistajakertomuksina. Molemmat teokset kutsuvat lukijan todistamaan kertojiensa traumaa Totean Holdenin vielä kyvyttömäksi todistamaan omaa traumaansa eli käytännössä parantumaan. Pi on edennyt pidemmälle ja kyennyt luomaan koherentin traumakertomuksen. Holden ja Pi ovat teini-ikäisiä ja siten keskellä kiivainta kehitysvaihettaan, jossa kypsymättömyys saattaa näkyä kyvyttömyytenä kertoa luotettavasti. Esitän, että kehityskertomuksen kertoja voi kehittyä naiivin epäluotettavasta kertojasta luotettavammaksi kertomuksen ja kehityksen edetessä. Sekä Holdenissa että Pissä näkyy jonkinasteista kehittymistä, mutta täysin luotettavia kertojia heistä ei tule. Kummassakin teoksessa myös vastustetaan kehityskertomuksen lajia: The Catcher in the Ryessa Holden kieltää aikovansa kertoa kehitystarinaansa, ja Life of Pi rakentuu kehityskertomuksen piirteiden vastakohtaisille muodoille, kuten kehittymiselle osaksi luonnon järjestystä eikä sivistynyttä yhteiskuntaa. Avainsanat – Nyckelord – Keywords: epäluotettava kertoja, kehityskertomus, traumakertomus
  • Horila, Tapio (1936)
  • Dakash, Susanna (Helsingin yliopisto, 2006)
    Viime vuosina, terrorismin vastaisen taistelun alettua, kuilu länsimaiden ja muun maailman välillä on kasvanut entisestään. Vastakkainasettelu etenkin lännen ja islamilaisen maailman välillä on jyrkentynyt. Medialla on suuri osuus vastakkaisten mielikuvien luomisessa: uutisointi perustuu siihen, että asiat esitetään kahden osapuolen, meidän ja muiden välisenä kiistana. Tv-uutiset vaikuttavat epäilemättä mielikuvaamme maailmasta. Kuitenkaan ei kiinnitetä tarpeeksi huomiota siihen, miten asiat niissä esitetään, tai mitä puolia jätetään jopa kokonaan esittämättä. Tutkielman tarkoitus oli tutkia, miten ideologian vaikutus voi näkyä kolmen eri tv-kanavan uutisdiskurssissa. Tutkielma lähtee siis olettamuksesta, että ideologia on prosessi, jonka avulla hahmotamme maailmaa, mutta myös vallan väline, jonka jäljet ilmenevät esimerkiksi mediadiskurssissa. Diskurssin avulla vallitsevaa ideologiaa pyritään oikeuttamaan ja säilyttämään. Vastaavasti vähemmistöideologiat käyttävät diskurssia muuttaakseen hallitsevaa ideologiaa ja valtasuhteita. Aihetta lähestytään kansainvälisellä tasolla: tutkielmassa hallitsevaa länsimaista ideologiaa edustavat YLE 1 ja ranskalainen France 2, kun taas arabiankielinen satelliittikanava Al-Jazeera edustaa vastavoimaista ideologiaa. Kyseessä on tapaustutkimus, jossa keskitytään analysoimaan yhtä uutista ja siitä esitettyä diskurssia kolmella kanavalla. Valittu tapahtuma uutisoitiin kanavilla 15. heinäkuuta 2005. Tuolloin Hamas ja palestiinalaisviranomaiset ottivat yhteen seurauksena Hamasin pommituksille israelilaisiin siirtokuntiin. Samaan aikaan Israelin armeija pommitti Gazaa ja Länsirantaa kostona Hamasin iskuille. Uutisdiskurssien analyysissä käytetään kriittisen diskurssianalyysin tarjoamia välineitä. Kriittinen diskurssianalyysi on sosiokognitiivinen lähestymistapa diskurssiin ja se yhdistää yli tieteiden rajojen kielitiedettä ja sosiologiaa. Teorian mukaan yhteiskunnan valtasuhteet näkyvät diskurssissa, jota käytetään ideologian tarkoitukseen. Tämä tapahtuu meidän ja muiden vastakkainasettelun avulla: me esitetään positiivisessa valossa ja siten edistetään meidän ideologiaa, kun taas muut näytetään negatiivisessa valossa, jolloin muiden ideologia vaikuttaa uhkaavalta. Tällainen vastakkainasettelu onnistuu, kun diskurssissa korostetaan omia hyviä ja muiden huonoja puolia, sekä häivytetään tai piilotetaan omia huonoja ja muiden hyviä puolia. Tätä vastakkainasettelua analysoidaan sekä diskurssin makrotasolla, että sanaston ja kieliopin tasolla. Tutkielmassa vertaillaan kolmea seuraavaa näkökohtaa: diskurssien teemoja ja painopisteitä, eli sitä, mitä korostetaan tai häivytetään; sanastoa ja sanojen arvoväritteisyyttä; sekä agentin roolia, eli milloin agentin vastuullisuus on pyritty piilottamaan tai häivyttämään. Hypoteesien pohjalla oli ajatus siitä, että vähemmistöideologioiden nousu ja mielenilmaukset uhkaavat länsimaiden ylivaltaa. Länsimaiden tarkoitusta siis palvelee näyttää muut ideologiat vaarallisina, laittomina ja uhkaavina. Hamas ja palestiinalaiset edustavat lännen näkökulmasta muiden ideologiaa, kun taas Israel kuuluu länsimaiden piiriin. Hypoteesina oli ensinnäkin, että länsimaiset viestimet YLE 1 ja France 2 suhtautuisivat positiivisemmin Israeliin kuin palestiinalaisiin ja varsinkaan Hamasiin, kun taas Al-Jazeera esittäisi palestiinalaiset paremmassa valossa kuin israelilaiset. Toisena hypoteesina oli, että France 2 kuitenkin esittäisi palestiinalaiset positiivisemmin kuin YLE 1, johtuen siitä, että Ranskassa suurella arabiväestön osuudella voi olla vaikutus julkisen tv-kanavan ideologiaan. Analyysin tulosten pohjalta vaikutti siltä, että YLE 1 esitti palestiinalaiset negatiivisemmassa valossa kuin israelilaiset ja keskittyi diskurssissaan enemmän palestiinalaisten väliseen konfliktiin, mainiten Israelin iskut vain loppuhuomautuksena. France 2 puolestaan esitti kaikki osapuolet jonkinlaisena syyllisenä, ottaen tavallisen palestiinalaisen puolen. Israel sai kuitenkin myös ranskalaisessa diskurssissa melko neutraalin käsittelyn. Al-Jazeera taas suosi selkeästi palestiinalaisia ja esitti israelilaiset kaikkein negatiivisimmassa valossa. Hypoteesit eivät kuitenkaan pitäneet paikkaansa kaikilta osin, ja useasti oli mahdollista tulkita tulokset kahdella tapaa: esimerkiksi agentin asema ei näyttänyt riippuvan ideologisista tekijöistä. Parhaiten ideologiset merkit paljastuivat diskurssin teemojen ja painopisteiden sekä kolmesta osapuolesta käytettyjä nimityksiä tutkittaessa.
  • Tuononen, Sirkka (Helsingin yliopisto, 2012)
    Tutkimuskohde on venäläisen kontekstin ilmeneminen Aki Kaurismäen elokuvien vastaanotossa - erityisesti merkityksen annossa, tulkinnassa. Tutkimusaineistona on Integrum-tietokannasta Aki Kaurismäki hakusanalla haetut artikkelit, Andrei Plahovin ja Jelena Plahovan Kaurismäen tuotantoa esittelevä teos sekä Iskusstvo Kinon artikkeleita. Aineiston analyysissä tukeudutaan kirjallisuustieteen piirissä kehitettyyn reseptioteoriaan. Keskeisenä lähtökohtana on Hans Robert Jaussin reseptioestetiikan kulmakivi: näkemys vastaanottokontekstin oleellisesta merkityksestä taideteoksen tulkinnassa. Lisäksi hyödynnetään semioottisen lähestymistavan - lähinnä kulttuurisemiotiikan - käsitteitä, kuten teksti kulttuurisena tekstinä sekä taiteen ja elämän tekstien punoutuminen kokonaisuudeksi. Kaurismäen elokuvien venäläinen vastaanotto kertoo monin tavoin venäläinen kontekstin ja kriitikoiden odotushorisontin kulttuuristen elementtien vaikutuksesta elokuvien tulkintaan. Vastaanotossa kiinnitetään runsaasti huomiota hänen tuotantonsa intertekstuaalisiin elementteihin, jotka liittyvät venäläiseen kulttuuriin. Tulkintoja syntyy venäläisen elokuvan ja kaunokirjallisuuden lähtökohdista. Elokuvien synnyttämät konnotaatiot ja koko teosten konkretisaatiot sekä taiteilijaa koskevat myytit - luodut legendat ovat monin tavoin sidoksissa venäläiseen kulttuuriin. Venäläiseen kulttuuriin liittyvät intertekstuaaliset elementit tulkitaan venäläisessä vastaanotossa jopa koko Kaurismäen tuotantoa selittäviksi avaimiksi. Ohjaajan elämän ja taiteen tekstit punoutuvat vastaanotossa yhteen venäläisen taiteilijakuvan innoittamiksi legendoiksi. Vastaanotossa elokuvaohjaajaa ja hänen sankareitaan pohditaan semioottisen rajan näkökulmasta: taiteilijasta tulee meidän Aki Kaurismäki ja hänen sankarinsa ovat ainakin melkein slaavilaissieluisia. Keskeiset käsitteet: reseptio, konteksti, odotushorisontti, konkretisaatio, konnotaatio, taiteen ja elämän tekstit, luotu legenda, semioottinen raja.
  • Tjurin, Ilona (Helsingin yliopisto, 2015)
    Tutkielmassa tarkastellaan Kelan toimistossa käytyä venäjänkielistä vuorovaikutusta erityisterminologian käytön näkökulmasta. Keskustelujen osapuolina toimivat äidinkieleltään venäjänkieliset asiakkaat sekä Kelan palveluneuvoja. Kelan erityisterminologia on hyvin laaja ja alati muuttuva, mikä voi tehdä siitä haastavan äidinkielisellekin puhujalle. Venäjänkieliselle, kuten kenelle tahansa Suomeen muuttaneelle vieraskieliselle, Kelan termien omaksuminen vaatii sitäkin enemmän ponnisteluja, sillä suomen kieli on usein täysin vieras ja sosiaaliturvajärjestelmä tuntematon. Tiedon saannin helpottamiseksi suurimpia vieraskielisiä ryhmiä varten on käännetty Kelan pääasiallisista etuuksista kertovat esitteet. Etuusesitteiden käännösversioissa erityistermit ovat saaneet myös venäjänkieliset vastineensa. Tutkimukseni tavoitteena on selvittää, millä tavoin – yhtäältä venäjänkieliset asiakkaat ja toisaalta venäjänkielinen Kelan palveluneuvoja – käyttävät puhuessaan Kelaan liittyvää terminologiaa. Ensinnäkin alkavatko puhujat käyttää suomen- vai venäjänkielistä termiä, ja tapahtuuko kielen suhteen vaihtelua keskustelun edetessä? Toiseksi kiinnitän huomiota siihen, miten termejä nostetaan keskusteluun ja miten ne vastaanotetaan. Termien käyttöön liittyviä ymmärrysongelmia sekä niiden hoitamista tarkastellaan puhujien institutionaalisten ja kielellisten roolien näkökulmasta. Tutkimusmetodina työssä on käytetty 1960–70-lukujen taitteessa etnometodologiasta jalostunutta keskustelunanalyysiä. Metodin avulla puhetta voidaan tarkastella sellaisena kuin se todellisuudessa esiintyy, mikä mahdollistaa puheen tarkan ja yksityiskohtaisen kuvaamisen. Tutkimusta varten on nauhoitettu venäjänkielisiä Kelan tiskillä käytyjä keskusteluja yhdestä Kelan toimistosta Etelä-Suomessa. Äänitallenteella esiintyy yhdeksän eri asiakasta, jotka on valittu satunnaisesti. Palveluneuvojana niissä toimii koko ajan sama, äidinkieleltään venäjänkielinen toimihenkilö. Aineisto on litteroitu kokonaisuudessaan analyysia varten. Analyysi osoitti, että asiakkaat suosivat venäjänkielisten etuustermien sijaan suomenkielisiä. Palveluneuvoja käytti useammin venäjänkielisiä termejä, mutta toisti ne usein myös suomen kielellä, varsinkin nostaessaan jonkun termin keskusteluun ensimmäistä kertaa. Kaiken kaikkiaan etuustermejä käytettiin keskusteluissa kuitenkin vähän. Sen sijaan etenkin asiakkaat viittasivat etuuksiin usein arkisemmilla kuvauksilla. Varsinaisen etuustermin nostaminen keskusteluun ei ollut välttämätöntä silloin, kun arkisempi kuvaus asiasta oli molemmille osapuolille ymmärrettävä. Termien käyttöön liittyviä ymmärrysongelmia esiintyi aineistossa vain vähän. Ottamalla huomioon asiakkaan institutionaalisen ja kielellisen kompetenssin, palveluneuvoja saattoi valita kuvauksensa siten, että yhteisymmärrys keskustelussa säilyi. Tutkimuksen perusteella venäjänkieliset vastineet Kelan termeille eivät ole vielä vakiintuneet venäjänkielisten asiakkaiden käyttöön. Tämä voi johtua suurelta osin siitä, että termejä on käännetty eri tahojen esitteissä ja verkkosivuilla eri tavoin. Venäjänkielisissä Kelan etuusesitteissä ei myöskään ole käytetty rinnakkain venäjän- ja suomenkielisiä termejä, vaan pelkästään venäjänkielisiä. Tämä voi estää asiakasta varmistumasta siitä, mistä etuudesta on todellisuudessa kyse. Omakielisen termin jäädessä merkityksettömäksi käännösesitteistä saatava hyöty heikkenee. Käännöstermejä yhtenäistämällä sekä suomenkielisiä termejä rinnakkain käyttämällä voidaan sekä tarjota asiakkaalle ymmärrettävämpää tietoa Kelan etuuksista että helpottaa puhujien välistä vuorovaikutusta asiointitilanteessa.
  • Silvennoinen, Olli Oskari (Helsingin yliopisto, 2013)
    Tutkielmani käsittelee kontrastiivista negaatiota englannin kielessä. Kontrastiivinen negaatio tarkoittaa rakenteita, joissa yhtä elementtiä vahvistetaan kiistämällä toinen elementti (esimerkiksi
  • Kimanen, Anu Leena (Helsingin yliopisto, 1999)
    Yhteisö, jonka englantilaiset puritaanit muodostivat, on kiinnostanut monia tutkijoita, mutta yleensä vain jonkin toisen tutkimuskysymyksen ohessa. Tässä tutkielmassa pyritään luomaan yleiskuva siihen, mitä puritaanit yhteisöstään sanoivat tai ajattelivat ennen 1640-lukua ja sen mullistuksia. Keskeisiä kysymyksiä ovat, olivatko rajat muihin selvät, mitä puritaaniyhteisö antoi jäsenilleen ja mikä oli uskonveljeyden asema muihin sosiaalisiin suhteisiin nähden. Lähteinä on käytetty pääasiassa opastavaa ja opettavaa kirjallisuutta ja saarnoja sekä päiväkirjoja ja joitakin säilyneitä kirjeitä. Ulkopuolisten silmissä puritaanit olivat korkean moraalin vaatijoita, perinteisten hauskanpidon muotojen lopettajia ja naapurisovun huonontajia. Puritaaneilla oli kuitenkin hyvä tarkoitus toisten asioihin sekaantumisessaan: he olivat rakentamassa raamatullista ja hurskasta yhteiskuntaa ja katsoivat olevansa osallisia siihen syntiin, jota jättivät moittimatta. Vallanpitäjät puolestaan pitivät puritaaneja uhkana vakaudelle. Puritaanit kuitenkin halusivat kunnioittaa maallisia auktoriteetteja ja hierarkioita, mikäli se oli mahdollista pysyen samalla uskollisena Jumalan sanalle. Puritaaniyhteisöä laajennettiin ja pidettiin yllä tukemalla puritaanisia saarnaajia, julkaisemalla puritaanista kirjallisuutta ja pitämällä huoli puolison, lasten ja palvelijoiden uskonnollisesta kasvatuksesta. Puritaanit tuntuvat pitäneen kääntymyskokemuksessa tärkeänä synnintuntoon tuloa, mikä selittää heidän käyttämiään keinoja eli saarnoja, painatteita ja lähimmäisten synneistä huomauttamista. Perheeseen tosin yleisesti kehotettiin mahdollisuuksien mukaan valitsemaan hurskaita jäseniä puolisoksi ja palvelijoiksi. Lukuisissa kirjoituksissa puritaaneja kehotettiin pysymään erillään syntisistä ja määriteltiin, millainen yhteys näihin oli luvallista. Täysin sulkeutunut puritaaniyhteisö ei kuitenkaan ollut, sillä muun muassa taloudellinen kanssakäyminen oli sallittua ja ulkopuolisten elämään puututtiin monin tavoin. Uskonnollinen kirjallisuus ei juuri auta hahmottamaan puritaaniyhteisön rajoja, sillä käsitteitä, joilla viitattiin uskonnolliseen yhteisöön tai siihen kuulumattomiin, ei määritelty eikä käytetty johdonmukaisesti. Syynä tähän epämääräisyyteen oli ehkä varovaisuus tai separatismista irtisanoutuminen. Puritaanit eivät koskaan järjestäytyneet laajasti ja pysyvästi, eikä jäsenyyteen liittynyt mitään erikoisia rituaaleja tai merkkejä, siksi käytännössäkin uskonnollisen yhteisön rajat saattoivat olla osittain liukuvat, mutta vastakkainasettelu pyhien ja syntisten välillä oli jyrkkä. Aineellisen avun antamisen saneli ensisijaisesti kristillinen rakkaus ja avun tarve, mutta uskonveljille annettiin kuitenkin erityisasema. Kaikkein tärkeintä oli huolehtia ydinperheen tarpeiden täyttämisestä, mutta heti sitä kaukaisemmat sukulaiset saattoi syrjäyttää uskonveli. Sama hierarkia näkyy muissakin ihmissuhteita koskevissa ohjeissa, joten puritanismi ei varsinaisesti pyrkinyt horjuttamaan perheinstituutiota, vaikka perhekään ei ollut niin pyhä kuin Jumalan sana. Puritanismi myös ylläpiti sosiaalisia rajoja, joskin yhteinen uskonto ja sen kulttuuri henkisesti saattoivatkin lähentää sosiaaliryhmiä toisiinsa.
  • Gürler, Eren (Helsingfors universitet, 2013)
    Tutkielmani tavoitteena oli ottaa selvää syntymästä asti jatkuneen kaksikielisyyden vaikutuksesta vieraan kielen oppimiseen. Minua kiinnostivat kaksikielisyyden vaikutukset kielen oppimiseen sekä vieraisiin kieliin suhtautumiseen. Oma kiinnostukseni aiheeseen syntyi taustani kautta ja halusin tietää, onko omalla kaksikielisyydelläni ollut vaikutusta omaan vieraiden kielten oppimiseeni. Halusin myös korjata vanhoja, jossain määrin vielä vallalla olevia, käsityksiä kaksikielisyyden haitallisuudesta lapsen kehitykseen. Kokemusteni ja opiskeluni myötä tietooni tulleet asiat antoivat kuvan, että tutkijat pitävät kaksikielisyyttä rikkautena eikä niinkään haitallisena. Myös aikaisempi tutkimustieto tuki kaksikielisyydellä olevan positiivisia vaikutuksia vieraan kielen oppimiseen. Tutkimus toteutettiin teemahaastattelujen sekä kahden testin avulla, jotka tehtiin kahdeksalle syntymästä asti kaksikieliselle koehenkilölle sekä yksikieliselle vertaisryhmälle. Testit mittasivat kykyä analysoida kielen rakenteita sekä foneettista koodauskykyä. Tutkielmani teoriaosiossa pureuduttiin kaksikielisyystutkimuksessa vallalla oleviin teorioihin ja aikaisempiin tutkimuksiin. Myös ikää, aivojen muovautuvuutta ja kielellistä taipumusta käsiteltiin, jotta saataisiin mahdollisimman laaja kuva siitä, mikä vieraan kielen oppimiseen vaikuttaa. Kirjallisuuden ja aikaisemman tutkimustiedon pohjalta oli odotettavissa että kaksikielisyys osoittautuisi hyödylliseksi vieraan kielen oppimisen kannalta. Sekä testeistä että haastatteluista saadut tulokset viittaavat siihen, että kaksikielisyydestä todella on hyötyä vieraan kielen oppimisessa. Haastattelujen perusteella kaksikieliset ymmärtävät kieltä helposti ja mahdollisesti eri tavalla kuin yksikieliset. Myös lausuminen vaikuttaa olevan yksi kaksikielisten vahvuusalueista, mitä tuki myös toinen testeistä, jossa mitattiin foneettista koodauskykyä. Testi, jossa analysoitiin kielen rakenteita, osoittautui olevan helpompi yksikielisille, mutta sen suurempia johtopäätöksiä testin tuloksista ei voinut tehdä. Tuloksistani kävi ilmi, että syntymästä asti kaksikieliset suhtautuvat erittäin positiivisesti vieraiden kielten oppimiseen, kaikkien koehenkilöiden pitäessä vieraiden kielten opiskelua mielekkäänä. Kaikki tulokseni huomioiden syntymästä asti jatkuneesta kaksikielisyydestä on siis hyötyä vieraan kielen oppimisessa monin eri tavoin.
  • Koskinen, Iina (Helsingfors universitet, 2013)
    Feministisen ajattelun historiassa kysymys feminismin subjektista siitä, kenelle erilaisia oikeuksia vaaditaan tai ketkä näitä oikeuksia vaativat on liittynyt kiinteästi tämän liikkeen yhteiskunnallisiin tavoitteisiin. Tätä kysymystä on käsitelty ennen kaikkea feministiseksi teoriaksi (engl. feminist theory) nimetyn keskustelun alaisuudessa. Tämä poliittisen feminismin rinnalla kehittynyt keskustelu on siis pyrkinyt tarjoamaan erilaisia teoreettisia jäsennyksiä siitä, mistä feminismin kohteena olevasta sukupuolesta tai naissubjektista on kyse. Ovatko kaikki naiset samalla tavalla alisteisessa asemassa? Muodostavatko naiset yhtenäisen ryhmän tai yhteiskunnallisen luokan? Ketkä ylipäänsä lasketaan kuuluvaksi naissukupuolen joukkoon? Vaikka ajatus yhdestä ja yhtenäisestä naissukupuolesta ei ole ollut feminismin historiassa ongelmaton, se on saanut osakseen uudenlaista kritiikkiä erityisesti viime vuosikymmenten aikana. Varsinkin 1990-luvun yhteiskuntatieteiden ja humanististen tieteiden postmodernista käänteestä motivoituneet feministisen teorian suuntaukset ovat päätyneet kyseenalaistamaan uudella tavalla ajatuksen naisista olemukseltaan tai tavoitteiltaan yhtenäisenä ryhmänä. Tästä syystä subjektin käsite näyttää kadonneen feministisestä teoriasta. Sen tilalle ovat tulleet identiteetin, normin sekä biologisen (sex) ja sosiaalisen sukupuolen (gender) kaltaiset käsitteet. Tutkielman aiheena on Simone de Beauvoirin (1908 1986) näkemys sukupuolittuneesta subjektiviteetista. Työ esittää, että Beauvoirin ajattelu sisältää tärkeitä käsitteellisiä välineitä sukupuolen, vallan ja alistuksen ilmiöiden ymmärtämiseksi ilmiöiden, jotka kietoutuvat erottamattomasti hänen radikaaliin ja filosofianhistoriallisesti merkittävään käsitykseen ruumiillisesta subjektista. Väite on: Beauvoirin tilannesidonnainen subjektikäsitys mahdollistaa ajatuksen inhimillisestä olemassaolosta kahden vastakkaisen tekijän, yksilöllisen vapauden ja yhteiskunnallisten olosuhteiden, määrittämänä. Beauvoir ei toisin sanoen puolusta ajatusta puhtaan ideaalisesta tai yliajallisesta subjektista, mutta hän ei myöskään sitoudu konstruktivistiseen eikä strukturalistiseen näkemykseen subjektista yksinomaan diskurssien tai yhteiskunnallisten ja taloudellisten rakenteiden tuotteena. Päinvastoin: Beauvoirin subjektikäsitys on ymmärrettävä fenomenologisessa filosofiassa esiintyvän subjektin paradoksin perustalta, erityisesti suhteessa yhteiskunnalliseen tilanteeseen. Työn keskeinen argumentti on, että Beauvoir täydentää erityisellä tavalla fenomenologista subjektikäsitystä liittämällä sen vallan ja yhteiskunnallisten instituutioiden analyysiin. Emme koskaan elä omaa ruumiillisuuttamme irrallaan historiallisista, kulttuurisista ja yhteiskunnallisista olosuhteista ja näihin sisältyvistä vallankäytön muodoista. Mutta vastaavalla tavalla näiden olosuhteiden ymmärtäminen edellyttää ruumiillisuuden ja kokemuksen käsitteiden huomioon ottamista, siis niiden tapojen ymmärtämistä, joiden kautta subjekti ottaa kannettavakseen erilaiset valta- ja alistussuhteet. Tämä näkemys heijastuu myös toiseen keskeiseen argumenttiin, jonka mukaan Beauvoirin analysoimaa sukupuolen käsitettä on tutkittava itsenäisen olemuksen sijaan erityisenä suhteena. Sukupuoli on ymmärrettävissä ainoastaan erona, joka ilmenee toki selvimmin yhteiskunnallisten suhteiden tasolla mutta joka heijastuu myös subjektin itsensä olemistapaan. Naisten alistamisen päättäminen ja sukupuolihierarkian purkaminen edellyttää siis Beauvoirin mukaan vastavuoroista muutosta yksityisen kokemuksen ja yhteisöllisten rakenteiden tasolla. Viime kädessä Beauvoir siis tarjoaa perustavassa mielessä uudenlaisen tavan ymmärtää ja jäsentää sukupuolen ilmiötä suhteessa sekä sisällöllisiin piirteisiin että historialliseen kehitykseen. Juuri eletyn ruumiin ja subjektin käsitteiden kautta Beauvoir tarjoaa tavan ymmärtää uudella tavalla biologisen ja sosiaalisen sukupuolen välistä vastakkainasettelua sortumatta biologiseen essentialismiin tai sosiaaliseen konstruktivismiin. Samalla Beauvoirin filosofia tuo esiin täysin uudenlaisen ajatuksen sukupuolieron teleologiasta , sen historiallisen luonteen olemuksellisesta avoimuudesta. Sukupuolen ja sukupuolieron todellinen merkitys voi paljastua vasta yhteiskunnallisen arvojärjestyksen ja yhteiskuntarakenteiden muutoksen myötä.

View more