Browsing by Title

Sort by: Order: Results:

Now showing items 160-179 of 644
  • Rönkä, Minna (Helsingin yliopisto, 2014)
    Tässä työssä tutkin ihmis- ja kulttuurikuvaa seitsemässä suomalaisessa esihistorian näyttelyssä. Tarkastelen näyttelyä mediaesityksenä eli representaationa, joka ei välitä neutraalia tai totuudenmukaista kuvaa esihistoriasta, vaan jonka välittämän menneisyyskuvan taustalla ovat oman aikamme tulkinnat, oletukset ja ideologiat. Analysoin tässä työssä näyttelyiden välittämää ihmis- ja kulttuurikuvaa keskittyen kolmeen näkökulmaan, jotka ovat olleet esihistorian ihmisten identiteetin tutkimuksen keskiössä arkeologiassa: etnisyyteen, yhteiskunnalliseen asemaan sekä sukupuoleen. Arkeologian teoriaa, aikaisempaa representaatioiden tutkimusta sekä museologiaa yhdistämällä pyrin muodostamaan kokonaiskäsityksen siitä, minkälaisen tulkintakehyksen näyttelyt muodostavat esihistorian ihmisten, yhteisöjen ja kulttuurien ymmärtämiseen. Tutkimuksen perusteella esihistorian näyttelyt paljastuivat varsin arkeologia- ja esinekeskeisiksi, mistä niitä on syytetty usein ennenkin. Näyttelyaineistoa lähestyttiin ennen kaikkea arkeologisen tutkimuksen kautta, kun taas esihistorian ihmisen identiteetti ja muut sosiaaliset kysymykset unohtuivat. Etnisyyskysymyksiin ei näyttelyissä juurikaan otettu suoraan kantaa, mutta monet epäsuorat viitteet korostivat esihistorian suomalaisuutta ja marginalisoivat muita etnisiä ryhmiä. Näyttelyt tukivat varsin perinteistä, mutta jo pitkään kyseenalaistettua etnisyyskäsitystä, jossa arkeologiset kulttuurit yhdistettiin etnisiin ryhmiin ja ryhmien etnisyys määriteltiin vain ulkoisin perustein. Yhteiskunnalliseen asemaan liittyvä teoria sosiaalisesta evoluutiosta eli niin ikään näyttelyissä vahvana, värittäen käsityksiä eri aikakausien yhteisöistä. Yhteiskuntakehitys lisäksi kuvattiin toisinaan väistämättömänä ja luonnollisena, nykypäivää legitimoivana kehityskulkuna. Sukupuolten ja ikäryhmien roolit näyttäytyivät myös usein stereotyyppisinä. Sukupuolet kuvattiin toisistaan vastakkaisina, homogeenisinä ryhminä, ja erityisesti lasten ja vanhusten rooli jäi marginaaliseksi. Näyttelyistä välittyvä ihmis- ja kulttuurikuva oli kaikkien käsiteltyjen teemojen osalta jokseenkin kaavamainen; esihistorian ihmisten ja yhteisöjen identiteetit näyttäytyivät usein yksiselitteisinä, itsestään selvinä ja stereotyyppisinä. Suorien ja epäsuorien viitteiden kautta muodostuvat tulkinnat edustivat yleisimmin melko perinteisiä ja osittain vanhentuneita tutkimuskäsityksiä. Tulkinnallisten, identiteettiin liittyvien kysymysten välttely, arkeologiakeskeisyys, ihmisen piilottaminen sekä traditionaalinen, systemaattinen esitystapa korostivat näyttelyn roolia tieteellisenä ja näennäisen objektiivisena esityksenä, joka ei tulkitse tai ota kantaa, vaan ainoastaan laittaa esille faktat . Tämän työn perusteella tuo neutraalius ei kuitenkaan voi koskaan olla näyttelyssä muuta kuin illuusio, sillä näyttelyt ottavat joka tapauksessa monella tavalla kantaa paitsi esihistoriaan, myös nykyisyyteen ja ihmiseen yleisellä tasolla. Ylläpitämällä illuusiota neutraaliudesta näyttelyn välittämät viestit voidaan kuitenkin tehdä vaikeammiksi havaita ja kyseenalaistaa, jolloin näyttely voi helposti välittää myös tahattomia ja epätoivottuja mielikuvia.
  • Koskinen, Timo (Helsingin yliopisto, 2010)
    Työn aiheena on lukion äidinkielen ja kirjallisuuden oppikirjojen informaationkulku, jonka osana tarkastellaan myös teema–reema-jäsennystä, teemankulkua ja sidoksisuutta. Aineistona on 82 sivua tekstiä kolmesta oppikirjasarjasta, jotka noudattavat vuonna 2003 voimaan tulleita lukion opetussuunnitelman perusteita. Kirjat ovat Äidinkielen ja kirjallisuuden Lähde, Käsikirja ja Kivijalka. Työn teoreettisena taustana on lingvistinen diskurssianalyysi, funktionaalinen kielioppi ja informaation-kuljetuksen kognitiivinen selitysmalli. Tutkimuksessa analysoidaan niin kutsuttua annettua ja uutta infor-maatiota ja informaation jäsentymistä teemoihin ja reemoihin. Tarkastelemalla informaation kognitiivista tilaa eli aktivointikustannusta tutkimus selittää, minkälaista prosessointia ja päättelyä teksti vaatii lukijaltaan. Näiden seikkojen avulla päästään tarkastelemaan myös oppikirjatekstin luettavuutta ja ymmärrettävyyttä. Annettuna informaationa työssä käsitellään etupäässä kognitiivisesti aktiivisia diskurssiolioita, jotka esiintyvät tekstissä tyypillisesti anaforisina viittauksina. Uutta informaatiota on se, minkä kirjoittaja ei oleta olevan lukijan tietoisuudessa ja mikä sen vuoksi vaatii esittelyä. Näiden kategorioiden välimuotona tarkastellaan osittain annettua informaatiota, jonka kirjoittaja presupponoi merkityssuhteen kautta lukijalle saavutettavaksi. Koska tekstin tuottajana on tieteenalan ammattilainen ja lukijana noviisi, kirjoittajan ja lukijan tietokehykset ovat asymmetrisia. Tutkimuksessa analysoidaankin esimerkkejä, joissa presupponoitu semanttinen tai skemaattinen tieto saattavat johtaa ongelmiin oppikirjan luettavuudessa tai ymmärrettävyydessä. Oppikirjojen teemankulku jaotellaan tutkimuksessa jatkuvaan, etenevään ja pääteltävään teemaan. Analyysin kohteena on myös lauseen temaattisen osan työnjako ja lauseyhdistelmien temaattinen rakenne. Teemaosassa esiintyvien tarkoitteiden aktivointitapaa ja sidoksisuutta käsitellään tekstin prosessointikustannusten kannalta. Esille otetaan myös oppikirjatekstin informaatiotiheys ja oppikirjan suhde sen taustalla olevaan tieteelliseen diskurssiin. Tutkimuksen johtopäätöksenä on, että vaikka oppikirjatekstit pyrkivät välttämään lukijalle läpinäkymätöntä taustatietoa, siinä ei aina onnistuta. Tekstien informaatiotiheys ja päättelyvaatimukset saattavat johtaa myös suhteellisen korkeisiin prosessointikustannuksiin. Informaation määrä ja informaationkuljetuksen tapa saattavat näin haitata luettavuutta joissakin tekstinosissa. Ongelmia voi aiheuttaa erityisesti uusien käsitteiden tiheys, niiden puutteellinen esittely ja suhteellisen triviaalin informaation ahtaaminen raskaisiin luettelomaisiin konstruktioihin.
  • Kalliokoski, Panu (Helsingin yliopisto, 2008)
    In this thesis, I develop an account of classificatory induction that gives, for any observation report, a theory that contains all inductive consequences of the observation report. Such a theory is called the /maximal plausible generalisation/ of the observation report, and it is shown to be consistent, unique for each observation report, and to capture nicely the intuitive notion of inductive consequence by being the most informative generalisation that is still plausible. In the course of defining the maximal plausible generalisation, I present the conditions of entailment, consistency and plausibility, which any relation of inductive consequence should observe. These conditions also hold for the maximal plausible generalisation. Keywords: classificatory induction, confirmation, consistency, generalisation, induction, inductive consequence, inductive logic, logic, plausibility.
  • Kokko, Rami (Helsingin yliopisto, 2014)
    Meriarkeologisten hylkykohteiden pitkäaikaista säilymistä uhkaavat sekä luonnolliset että kulttuuriset haittatekijät. Hylyt ja arkeologiset esineistöt altistuvat biologisten organismien, fyysisen eroosion ja haitallisten merikemiallisten yhdisteiden lisäksi hylynryöstelylle ja teollisen kalastustoiminnan aiheuttamille tuhoille niin matalilla merialueilla kuin syvänmeren kohteillakin. Kohteiden suojelua ja pitkäaikaista säilymistä in situ on tehostettu 1970-luvulta lähtien vedenalaisilla konservointimenetelmillä, joiden avulla akuuteimmassa tuhoutumisriskissä olevia hylkyjä on onnistuttu vakauttamaan, stabiloimaan, haitallisia ympäristötekijöitä ja ihmistoimintaa vastaan. Myös monissa kansainvälisissä sopimuksissa suositetaan vedenalaisten kulttuuriperintökohteiden säilyttämistä ja suojelua ensisijaisesti in situ kalliiden nosto- ja museointivaihtoehtojen sijaan. Tutkielmassani esittelen yleisimpiä in situ -konservointi- ja -stabilointimenetelmiä, joita on sovellettu kulttuurihistoriallisesti merkittävillä ja kansainvälisesti tunnetuilla hylyillä osana kohteiden pitkän aikavälin suojelustrategiaa. Saaristomerelle vuonna 1771 uponnutta Vrouw Maria -hylkyä käytän esimerkkinä hylystä, jonka suojelulinjaukset ovat nojanneet kansainvälisiin in situ -säilytystä ja tutkimuksellisesti ei-kajoavaa lähestymistapaa priorisoiviin suosituksiin. Tutkimuksessani osoitan kuitenkin kajoavien näytteenottomenetelmien ja materiaalianalyysien olevan välttämättömiä arvioitaessa kulttuurihistoriallisesti merkittävien hylkykohteiden nykykuntoa in situ, ja punnittaessa tulevaisuuden eri vaihtoehtoja esimerkiksi Vrouw Marian in situ -säilytyksen jatkamisen tai hylyn mahdollisen noston ja museoinnin suhteen. Esittelen hylyltä vuonna 2010 otetusta puunäytteestä kokoamieni kosteuspitoisuus-, tiheys- ja kutistumislaskelmien tulokset, jotka osoittavat Vrouw Marian takilaan käytetyn männyn (Pinus sylvestris) olevan edelleen tuoreen männyn veroista. Myös suorittamani stabilointikokokeet polyetyleeniglykoli- (PEG) ja sukroosiliuoksilla osoittavat takilaan käytetyn puun olevan hyväkuntoista ja kestävän kyllästyskäsittelyn ja ilmakuivauksen rasitukset hyvin vähäisin kutistumis- ja deformaatiovaurioin; parhaimmaksi stabilointiaineeksi osoittautui 60 %:n taloussokeriliuos, sukroosi, jolla puun poikkileikkauspinnan kutistuminen jäi 1,8 %:iin. Tutkimustuloksiani voidaan käyttää referenssidatana arvioitaessa hylyn puurakenteiden nykykuntoa in situ ja tulevaisuudessa hylyn mahdollisen nosto- ja konservointisuunnittelun tukena. Tutkielmani toimii johdantona in situ -konservoinnin eri osa-alueisiin, mutta en tyydy vertailemaan eri menetelmiä ja niillä saavutettuja tuloksia vain metodisesta näkökulmasta; tutkimuksessani vertailen kriittisesti eri menetelmien hyviä ja huonoja puolia hylkykohteiden laajemman suojelutyön, hallinnoinnin ja kansainvälisten suositusten näkökulmasta, ja myös oman ammattieettisen pohdinnan kautta. Käyn lisäksi läpi uhkatekijöitä, jotka altistavat myös suojaisina ja staattisina pidettyjä syvänmeren kohteita äkillisille ja dramaattisille, ennen kaikkea ihmistoiminnan aikaansaamille vaurioille. Tällaisilla kohteilla ja merialueilla in situ -säilytystä ei voida pitää ensisijaisena vaihtoehtona kohteiden pitkän aikavälin suojelustrategiana, vaan joudutaan etsimään vaihtoehtoisia menetelmiä, kuten arkeologisia kaivauksia ja nosto-operaatioita, vedenalaisten kulttuuriperintökohteiden säilymisen turvaamiseksi.
  • Moisio, Saara (Helsingin yliopisto, 2012)
    The topic of the thesis is to understand how collaboration between Finnish municipal theatres and independent dance companies is challenged by differences in institutional pressures and conventions of operation. With the help of institutional theories on organizational fields, collaborative planning and conventions of art worlds the topic is approached with one main research question and three sub-questions. The main research question is: How do institutional pressures and conventions of operation challenge collaboration between Finnish municipal theatres and independent dance companies? This includes following sub-questions: How do cultural policy and public funding define the context of operation for municipal theatres and independent dance companies? What kind of institutional pressures does the context of operation place upon the two types of art organizations? What kind of conventions do institutional pressures maintain for defining the function, repertoire and relations of the two types of art organizations? Institutional theories on organizational fields and art worlds are applied for understanding how organizations' actions are both constrained and enabled in certain environments. Theory of collaborative planning provides a background for regarding what needs to be considered when embarking upon collaboration, and what kind of issues may rise as challenges when aiming for mutual agreement between partners coming from different organizational contexts. In collaboration, the fact that people's ways of acting and thinking in an organization are linked to certain context, cannot be ignored. According to the theories of organizational fields, this context includes institutional coercive, mimetic and normative pressures. Additionally, in art worlds the production of art works often follows existing conventions, which enable faster and cheaper realization. Applying these theories it is considered that institutional pressures maintain certain established production conventions in municipal theatres and independent dance companies. Furthermore, both institutional theories consider that the actions of state such as legislation and public funding, steer organizations operations in a field. By combining the theories it is assumed that cultural policy and public funding define different contexts of operations for municipal theatres and independent dance companies. The contexts of operations include different institutional pressures which maintain the established ways of operation, in other words conventions. When the conventions defining the function, repertoire and relations of the two types of art organizations differ significantly, collaboration might be experienced too challenging, as it would demand changes in the conventions of operation in both organizations. The study is conducted as qualitative interview research. The material is provided by semistructured interviews and their transcriptions. The sample of the research is formed by the directors of municipal theatres and independent dance companies. Interviewees are selected from four different municipal theatres and independent dance companies around Finland. The material is analyzed with qualitative methods such as thematizing, clustering and noting relations between variables. As a result of the analysis different established conventions defining the function, repertoire and relations of municipal theatres and independent dance companies are presented. The results also indicate that cultural policy and public funding produce the strongest coercive and mimetic pressures for the operations of these art organizations. Additionally, how they have been addressed in cultural policy through the years creates normative pressures for their operations. The pressures maintain different conventions of operation. The differences in these conventions place challenges for developing more formal forms of collaboration between the two types of art organizations as changing them is difficult in financially insecure situations. Changes in institutional pressures would demand changes in cultural policy and public funding as well as in the structures and practices of municipal theatres and independent dance companies. On the other hand, this does not mean that collaboration between the two types of art organizations could not be realized. Acknowledging institutional pressures and how they influence organizations operations, what kind of conventions they maintain, provides a basis for considering how existing conventions could be changed in collaboration. Realizing what lies behind organizations operations helps to overcome challenges and disputes in collaboration, and enables development of new ways of operation. However, still the most important factor in collaboration between municipal theatres and independent dance companies is that both have interest and desire for it. Through collaboration these organizations have possibility to respond to institutional pressures which cultural policy and public funding produce.
  • Castrén, Kaisa (Helsingin yliopisto, 2012)
    Tutkielmassa tarkastellaan reseptiivisesti monikielisiä suomi-ruotsi keskusteluja Suomessa. Tutkielman tarkoituksena on selvittää, minkälaisia yleispiirteitä keskusteluissa voidaan havaita olevan, minkälaisia kielellisiä resursseja keskustelijat käyttävät ja miten kommunikaatio onnistuu, kun osanottajat keskustelevat eri kielillä. Tutkimusmateriaalina on kaksi ryhmäkeskustelua, jotka on nauhoitettu ja videoitu Helsingin yliopistolla vuonna 2007 DYLAN-projektin yhteydessä. Ryhmissä on sekä suomen- että ruotsinkielisiä osanottajia ja keskustelujen moderaattori on rohkaissut heitä käyttämään keskustelussa omaa äidinkieltään. Reseptiivisellä monikielisyydellä tarkoitetaan sitä, että keskustelukumppanit käyttävät omia äidinkieliään, mutta omaavat tarpeeksi vähintään passiivisia taitoja keskustelukumppanin äidinkielessä pystyäkseen ymmärtämään sitä. Reseptiivisen monikielisyyden käyttö on tavallisempaa lähikielten välillä, jolloin ymmärrys perustuu usein omaan äidinkieleen. Kommunikointitapaa voidaan kuitenkin käyttää myös ei-lähikielten kanssa, kuten suomen ja ruotsin tapauksessa. Suomessa toisen kotimaisen kielen ymmärrystä ja osaamista voidaan kutsua opituksi reseptiiviseksi monikielisyydeksi, erona luontaiseen reseptiiviseen monikielisyyteen, jossa ymmärrys perustuu kielten samankaltaisuudelle. Tutkielmassa tarkastellaan reseptiivisesti monikielisen keskustelun piirteitä keskusteluanalyysin työkalujen avulla, erityisesti vuorojen, dialogipartikkeleiden ja koodinvaihtelun kautta. Huomiota on kiinnitetty myös siihen, miten johdonmukaisesti osanottajat käyttävät omaa äidinkieltään ja miten tasapainossa keskustelun kaksi kieltä ovat sekä siihen, miten osanottajat kommentoivat kielten käyttöä keskustelussa. Yleisesti ottaen osallistujat käyttävät omaa äidinkieltään, mutta kielenvaihtoa keskustelun kahden kielen välillä esiintyy myös. Ruotsinkieliset osallistujat tekevät suomenkielisiä puheenvuoroja huomattavasti enemmän kuin suomenkieliset ruotsinkielisiä, mutta myös suomenkielisiltä kuullaan muutamia ruotsinkielisiä vuoroja. Suomen- ja ruotsinkielisten puheenvuorojen määrät keskusteluissa ovat suhteellisen tasaiset ja keskustelujen kaksi kieltä ovat hyvässä tasapainossa joitakin pidempiä yksikielisiä sekvenssejä lukuun ottamatta. Tutkielmassa havaitaan, että dialogipartikkelit, eli minimipalautteet, vaikuttavat suuresti keskustelun sujuvaan etenemiseen. Dialogipartikkeleiden avulla keskustelijat voivat osoittaa senhetkiselle puhujalle kuuntelevansa, olevansa samaa tai eri mieltä tai haluavansa puhujan jatkavan. Kaikki osanottajat käyttävät dialogipartikkeleita ahkerasti ja monipuolisesti: keskusteluissa esiintyy tasaisesti sekä suomen- että ruotsinkielisiä dialogipartikkeleita ja niitä käytetään sekä saman että erikielisten puheenvuorojen yhteydessä. Keskustelujen käytetyin dialogipartikkeli heti erilaisten hyminä-äänien jälkeen on joo [jå:], joka on hyvin yleinen sekä suomessa että suomenruotsissa ja toimii näin ollen hyvin neutraalina ja kieleen kantaa ottamattomana minimipalautteena. Myös koodinvaihtelua englantiin esiintyy sekä suomen- että ruotsinkielisten osanottajien puheenvuoroissa. Englanninkieliset osiot ovat usein lyhyitä, muutaman sanan lausahduksia. Ne liittyvät usein jotenkin kaikkia osanottajia yhdistävään yliopistomaailmaan ja toimivat näin ollen nk. avainsanoina, jotka edistävät yhteisymmärrystä. Tutkielma osoittaa, että reseptiivisesti monikielinen suomi-ruotsi -keskustelua on mahdollista käydä sujuvasti ja että muutamat seikat edesauttavat kommunikaation onnistumista. Näitä ovat mm. yksilöiden ja kieliyhteisön tietoisuus kuvaillun kaltaisesta kommunikaatiomuodosta sekä kaikkien olemassa olevien - niin kielellisten kuin ei-kielellistenkin - resurssien käyttäminen. Reseptiivinen monikielisyys vaatii myös käyttäjiltään epämukavien tilanteiden sietokykyä sekä päättäväisyyttä pysytellä äidinkielessään vaikka keskustelupari käyttää toista kieltä. Reseptiivisesti monikieliset keskustelut syntyvät harvoin spontaanisti ja usein niiden taustalla on keskustelijoiden välinen sopimus yhteisestä kommunikointitavasta. Tutkielma ei ota kantaa Suomen medioissa käytyyn keskusteluun kotimaisten kielten tärkeydestä tai asemasta vaan osoittaa, että on olemassa myös erilaisia ja joustavia kielenkäyttötapoja, joilla yhä useampi ei-ruotsinkielinen pääsee kielen vaikutuksen alaiseksi ja ruotsin kieli vastaavasti voi saada useampia käyttöalueita.
  • Ekroos, Kajsa (Helsingin yliopisto, 2010)
    Tämän tutkielman aiheena on kulttuurienvälisyys kulttuurienvälisessä kaksikielisessä opetuksessa (Educación Intercultural Bilingüe, EIB) Boliviassa ja erityisesti kulttuurienvälisen kaksikielisen koulutuksen maisteriohjelmassa (Maestría en Educación Intercultural Bilingüe), jota koordinoi PROEIB Andes -järjestö yhteistyössä Cochabamban Universidad Mayor de San Simónin kanssa. Tutkielman tarkoituksena on selvittää, miten kulttuurienvälisyys määritellään ja mitä se käytännössä merkitsee opetuksen eri osa-alueilla: sisällöissä, opetusmetodeissa ja -materiaaleissa sekä arvioinnissa. Koska kulttuurienvälisen kaksikielisen opetuksen toteutus ja tutkiminen eri Latinalaisen Amerikan maissa on tähän asti painottunut lähes yksinomaan perusopetukseen, pyrin työssäni keskittymään kulttuurienvälisyyden ilmentymiin nimenomaan bolivialaisessa korkeakoulukontekstissa. Tutkielman aineistona on käytetty kahdeksaa EIB -asiantuntijoiden teemahaastattelua, jotka FM Eila Isotalus on tehnyt Boliviassa vuonna 2004. Haastatteluaineisto analysoitiin teoriasidonnaista eli abduktiivista sisällönanalyysiä käyttäen. Tutkielman teoriatausta koostuu yhtäältä kulttuurienvälisyyteen ja monikulttuurisuuteen liittyvien käsitteiden määrittelystä, ja toisaalta kulttuurienväliseen opetukseen liittyvien mallien esittelystä. Aineiston analyysissä avuksi on ollut etenkin James A. Banksin teoria monikulttuurisen opetuksen viidestä ulottuvuudesta, joiden kautta on voitu pohtia kulttuurienvälisyyden toteutumista opetuksen eri osa-alueilla ja nostaa esille bolivialaisen kulttuurienvälisen opetuksen erityispiirteitä. Aineiston analyysissä ilmenee, että kulttuurienvälisyyden käsitteen määrittely on vahvasti kontekstisidonnainen ja jatkuva prosessi, johon vaikuttavat eri toimijoiden näkemykset ja vaatimukset. EIB -asiantuntijoiden esittämät määrittelyt voidaan jakaa makro- ja mikrososiaaliseen kategoriaan sen mukaan, nähdäänkö kulttuurienvälisyys ensisijaisesti yhteiskunnallisena vai yksilötason käsitteenä. Aineistossa korostuu ajatus latinalaisamerikkalaisesta kulttuurienvälisyydestä poliittisena käsitteenä, jonka keskiössä on vaatimus yhteiskunnallisten valtasuhteiden muutoksesta. Yksi suurimmista haasteista kulttuurienvälisyyden toteuttamisessa bolivialaisessa korkeakouluopetuksessa ovat akateemiseen kulttuuriin liittyvät perinteet, jotka vaikeuttavat uusien toimintatapojen omaksumista. Kulttuurienvälisyys opetuksessa on toistaiseksi tarkoittanut etupäässä sisältöjen monipuolistamista lisäämällä opetusohjelmiin elementtejä paikallisista kulttuureista. Tärkeänä askeleena EIB:n kehityksessä voidaan pitää painopisteen siirtymistä sisältökysymyksistä kulttuurienvälisten opetusmetodien luomiseen. Näiden opetusmenetelmien tulisi pohjautua ymmärrykseen oppimisesta kokonaisvaltaisena, yhteisöllisenä prosessina ja siten kuroa umpeen kuilua koulun ja yhteisöjen arkielämän välillä. Opetusmenetelmien ja -materiaalien suhteen keskeinen kulttuurienvälisyyteen liittyvä kysymys on intiaanikansojen suullisen kulttuurin ja tiedon jakamisen perinteiden hyödyntäminen opetuksessa. Maisteriohjelman opiskelijoiden arvioinnissa pyritään huomioimaan yksilön kokonaisvaltainen kehitys pelkkien opintosuoritusten sijasta, mutta arvosanoihin pohjautuvasta arvostelukäytännöstä ei ole toistaiseksi voitu luopua yliopiston vaatimusten vuoksi. Kaiken kaikkiaan kulttuurienvälisyyden toteuttaminen EIB:ssä ja maisteriohjelmassa on pitkän tähtäimen prosessi, joka vaatii perinteisten opetuskäytäntöjen kyseenalaistamista ja korkeakouluopetuksessa myös akateemisen kulttuurin haastamista. On oleellisen tärkeää, että prosessiin osallistuvat asiantuntijoiden ohella myös esimerkiksi opiskelijat, intiaaniyhteisöt ja -järjestöaktiivit.
  • Ahava, Simo (Helsingin yliopisto, 2010)
    In this paper, I look into a grammatical phenomenon found among speakers of the Cambridgeshire dialect of English. According to my hypothesis, the phenomenon is a new entry into the past BE verb paradigm in the English language. In my paper, I claim that the structure I have found complements the existing two verb forms, was and were, with a third verb form that I have labelled ‘intermediate past BE’. The paper is divided into two parts. In the first section, I introduce the theoretical ground for the study of variation, which is founded on empiricist principles. In variationist linguistics, the main claim is that heterogeneous language use is structured and ordered. In the last 50 years of history in modern linguistics, this claim is controversial. In the 1960s, the generativist movement spearheaded by Noam Chomsky diverted attention away from grammatical theories that are based on empirical observations. The generativists steered away from language diversity, variation and change in favour of generalisations, abstractions and universalist claims. The theoretical part of my paper goes through the main points of the variationist agenda and concludes that abandoning the concept of language variation in linguistics is harmful for both theory and methodology. In the method part of the paper, I present the Helsinki Archive of Regional English Speech (HARES) corpus. It is an audio archive that contains interviews conducted in England in the 1970s and 1980s. The interviews were done in accordance to methods used generally in traditional dialectology. The informants are mostly elderly male people who have lived in the same region throughout their lives and who have left school at an early age. The interviews are actually conversations: the interviewer allowed the informant to pick the topic of conversation to induce a maximally relaxed and comfortable atmosphere and thus allow the most natural dialect variant to emerge in the informant’s speech. In the paper, the corpus chapter introduces some of the transcription and annotation problems associated with spoken language corpora (especially those containing dialectal speech). Questions surrounding the concept of variation are present in this part of the paper too, as especially transcription work is troubled by the fundamental problem of having to describe the fluctuations of everyday speech in text. In the empirical section of the paper, I use HARES to analyse the speech of four informants, with special focus on the emergence of the intermediate past BE variant. My observations and the subsequent analysis permit me to claim that my hypothesis seems to hold. The intermediate variant occupies almost all contexts where one would expect was or were in the informants’ speech. This means that the new variant is integrated into the speakers’ grammars and exemplifies the kind of variation that is at the heart of this paper.
  • Carey, Ray (Helsingin yliopisto, 2011)
    This study addresses the challenge of analyzing interruption in spoken interaction. It begins with my observation of eight hours of academic group work among speakers of English as a lingua franca (ELF) in a university course. Unlike the common findings of ELF research which underscore the cooperative orientation of ELF users, this particular group gave strong impressions of interruption and uncooperativeness as they prepared a scientific group presentation. In the effort to investigate these impressions, I found that no satisfactory method exists for systematically identifying and analyzing interruptions. A useful tool was found in Linear Unit Grammar or LUG (Sinclair & Mauranen 2006), which analyzes spoken interaction prospectively as linear text. In the course of transcribing one of the early group work meetings, I developed a model of LUG-based criteria for identifying individual instances of interruption. With this system in place, I was then able to evaluate the aggregate occurrences of interruption in the group work and identify co-occurring interactive features which further influenced the perception of uncooperativeness. Finally, these aggregate statistics directed a return to the data and a contextually sensitive, qualitative analysis. This research cycle illuminates the interactive features which contributed to my own impressions of uncooperativeness, as well as the group members orientations to their own interruptive practice.
  • Laitinen, Karoliina (Helsingin yliopisto, 2012)
    Tämä tutkielma käsittelee maahanmuuttouutisointia Ison-Britannian vuoden 2010 parlamenttivaalien aikana aikavälillä 6.4.-13.5.2010. Tutkielmassa vertaillaan kahta eri sanomalehteä, konservatiivista The Timesia ja liberaalia The Guardiania. Aineisto koostuu yhteensä 14 Guardianissa ja 17 Timesissa julkaistusta artikkelista. Tutkielman tavoitteena on selvittää, mistä aiheista maahanmuuttouutisoinnin yhteydessä erityisesti kirjoitettiin sekä paljastaa, millaisina toimijoina maahanmuuttajat kirjoituksissa esitetään ja millaisia identiteettejä heille lehdistön toimesta rakennetaan. Tavoitteena on myös selvittää, kuinka nämä kaksi lehteä eroavat toisistaan maahanmuuton käsittelyssä. Tutkimus pohjautuu laajalti systeemis-funktionaalisen kieliopin teoriaan ja mediadiskurssin sekä mediassa esiintyvän poliittisen maahanmuuttodiskurssin kenttään. Tutkimusmenetelminä on käytetty määrällistä sisällön erittelyä ja kriittistä diskurssianalyysiä soveltaen siinä systeemis-funktionaalista kielioppia. Sisällön erittelyn avulla pyrittiin saamaan selville aiheet, joista maahanmuuton yhteydessä puhuttiin. Diskurssianalyysin avulla puolestaan pyrittiin saamaan selville millaisina toimijoina maahanmuuttajat esitettiin. Tulokset kertovat, että lehdet kirjoittavat maahanmuuton yhteydessä samoista aiheista mutta eri painotuksin. Kummassakin lehdessä keskeisimmiksi aiheiksi nousivat maahanmuuttopolitiikka ja sen monet ulottuvuudet sekä maahanmuutto vaaliteemana. Maahanmuuttajat esitettiin molemmissa lehdissä useimmiten aktiivisina toimijoina, joiden toiminta liittyi liikkumiseen maahan sisälle tai maasta ulos. Syyksi heidän maahantuloonsa esitettiin usein työnteko. Lisäksi maahanmuuttajat esitettiin toiminnan kohteina, jolloin toiminta useimmiten kuvasi heidän määränsä vähentämistä. Maahanmuuttajamäärät nähtiin siis varsinkin Timesin uutisoinnissa liian suurina ja tätä kuvaamaan käytettiin myös liikkuvia nesteitä ilmaisevia metaforia. Tulokset osoittavat, että talousvaikeuksien aikana maahanmuutto nähdään ennemminkin rasitteena kuin resurssina. Tämä johtuu mahdollisesti siitä, että työttömyyden pelätään laman seurauksena nousevan, jolloin maahanmuuttajat tietävät kovempaa kilpailua työmarkkinoilla. Kaiken kaikkiaan keskustelu ns. laatulehdissä näyttää olevan maltillista eikä siinä juurikaan esiinny rasistisia sävyjä. Syynä tähän saattaa olla se, että tyypillinen maahanmuuttaja Isoon-Britanniaan on nykyään itäeurooppalainen ja valkoinen.
  • Calonius, Lauri (Helsingin yliopisto, 2013)
    The thesis examines positions that do not restrict cognition and the mind solely to the brain and its neuronal processes. The examination is framed in terms of what it means to say that cognition is embodied, embedded, enactive, extended and distributed (4ED). Four research questions guide this exploration: I) What are the theoretical commitments the different accounts of cognition in 4ED hold on to and how do these relate to each other? II) (Why) should distributed cognition be added with the rest of the 4E accounts? III) What critique does 4ED face and how does providing a mark of the cognitive affect both the proponents as well as the opponents of 4ED? IV) How does the notion of cognitive agency figure in the 4ED approach(es) to cognition? The methodology of the thesis is a comparative and critical study of the source literature. The literature is wideranging and substantive. It expands the fields of philosophy, cognitive science, psychology and artificial intelligence among others. The main authors under study include Andy Clark, Francisco Varela, Ezequiel Di Paolo, Alva Noë, Edwin Hutchins, David Kirsh, John Sutton, Richard Menary, Michael Wheeler, Fred Adams, Kenneth Aizawa, ja Robert Rupert. In addition to the aforementioned authors other sources relevant for the development and refinement of 4ED are examined. The examination is systematic and runs through eight chapters. Chapter one is the introduction that sets out the theoretical background, structure and the aim of the thesis. Chapters 2 5 are dedicated to the presentation of the different approaches to cognition under study. Chapter six is dedicated to the critical analysis of the approaches and the examination of some of the challenges that have been raised against the different approaches to cognition. Chapter seven looks into a more detailed question and aims to clarify the way the approaches conceive cognitive agency. Chapter eight is the concluding chapter that ties the thesis together, clarifies the main issues and gestures at possible future research in the form of open questions that have risen. The thesis uncovers the theoretical commitments the different unorthodox approaches to cognition have. In doing this it also illustrates their important similarities and differences. The study also shows how the orthodox conception of cognition that conceives it essentially as a neuronal process bounded by the head is pushed to take part in the debate on equal ground with the unorthodox positions. In general then the thesis points to the importance of a better understanding of the unorthodox approaches to cognition as a means to a greater overall understanding of the nature of cognition and its place in the world.
  • Nylander, Jouni (Helsingin yliopisto, 2010)
    Tutkielmassa tarkastellaan postiyhtiö Itellan varhaisjakajina työskentelevien maahanmuuttajien ymmärrys- ja viestintäongelmia. Tutkimuskysymyksenä on se, mitä ongelmakohtia varhaisjakelun suullisessa ja kirjallisessa viestinnässä on. Työssä pureudutaan myös siihen, onko viestinnässä eroa maahanmuuttajien ja valtaväestön edustajien välillä, sekä pohditaan sitä, miten ongelmiin voitaisiin vaikuttaa. Tutkielman kirjallisena aineiston muodostavat varhaisjakajien perehdytykseen tarkoitettu Lehdenjakajan käsikirja ja keskeisiin työvälineisiin kuuluva jakolista. Suullisena aineistona on käytetty kymmenen jakajan teemahaastatteluja. Seitsemän heistä on maahanmuuttajia ja kolme valtaväestön edustajia. Lehdenjakajan käsikirjaa analysoidaan käyttäen Kressin ja van Leeuwenin multisemioottista kuvan kielioppia, Lyonsin hahmottamia tekstin tarkoitteiden abstraktiotasoja sekä yhden jakajan syvennettyä haastattelua. Jakolistaa tarkastellaan kahden informantin haastattelun pohjalta. Itellan varhaisjakelun viestintää käsitellään seikkaperäisesti monelta eri kannalta ja eritellään myös kaikkien kymmenen informantin haastattelujen pohjalta. Teoreettisena viitekehyksenä viestintäosuudessa on Åbergin tulosviestinnän malli ja Aulan teoria viestinnän kaksoisfunktiosta. Lopuksi käsitellään varhaisjakajien kielitaitoa ja Itellan kielipolitiikkaa yleisesti. Käsikirjan analyysi osoittaa, että kuvien sommittelulla on merkitystä. Kuvat viestivät muun muassa työtä tehtävän pääasiassa ihmisvoimin ja työnantajan pyrkivän pitämään esillä tasa-arvoteemaa. Teksti sisältää paljon konkreettisiin tarkoitteisiin viittaavia substantiiveja, mikä tekee siitä helppolukuista. Informantit pitivätkin sekä suomenkielistä että englanninkielistä tekstiä selkeänä. Haastattelujen analyysi paljasti kuitenkin, ettei Lehdenjakajan käsikirjaa käytetä varhaisjakajien perehdytyksessä. Jakolistoissa taas suurin osa tekstistä on pelkästään suomeksi, joten ne eivät kokonaan avaudu suomea taitamattomille maahanmuuttajille. Haastattelujen perusteella Itellan varhaisjakelun viestintä on luonteeltaan lähinnä integroivaa ja johtajakeskeistä. Tutkielmasta selviää, että Itellassa käytössä olevasta monikulttuurisesta mallista huolimatta varhaisjakajat eivät ole päässeet suomen kielen opetuksen piiriin. Koska varhaisjakelun työntekijöistä huomattava osa on maahanmuuttajia, heidän kielelliset ja viestinnälliset tarpeensa olisi hyvä ottaa huomioon yrityksen kielipoliittisia ratkaisuja tehtäessä.
  • Harle, Jenni (Helsingin yliopisto, 2011)
    Tutkielmassa tarkastellaan itsekorjausta huumorin ja vitsailun keinona kahdenkeskisessä verkkokeskustelussa. Keskustelut käydään Messenger-pikaviestinohjelmassa, jossa keskustelijat voivat lähettää toisilleen kirjoitettuja viestejä ja olla reaaliaikaisesti vuorovaikutuksessa keskenään. Aineisto on vuosilta 2004 - 2010; kooltaan se on 25088 kilotavua (noin 2531,5 sivua tekstinkäsittelyohjelmalla kirjoitettua tekstiä). Informantteja on viisi, ja he ovat ystäviä keskenään, jolloin keskustelu on hyvin reaaliaikaista, spontaania ja vitsailevaa. Aineisto sisältää 71 tapausta, joissa itsekorjausta käytetään huumorin keinona. Tutkimusaihetta lähestytään keskustelunanalyyttisen metodin avulla. Vaikka se on puhutun kielen tutkimukseen kehitetty analyysiväline, sitä voidaan soveltaa myös verkkokeskustelun tarkastelemiseen. Keskustelunanalyyttisin keinoin pystytään selvittämään, millä keinoin keskustelijat korjaavat tahattomia kirjoitusvirheitä ja tarkoituksella väärin kirjoitettuja muotoja tai vuoroja, kun ne osallistuvat huumorin luomiseen. Tutkimus osoittaa, kuinka jo tahattoman kirjoitusvirheen tekeminen huvittaa keskustelijoita etenkin silloin, kun sanasta tulee suomen kielessä tuntematon, jolloin sen humoristisuus ei voi perustua sen merkitykseen. Lyöntivirheen seurauksena syntynyt sana voi myös olla kontekstiinsa sopimaton, minkä vuoksi se huvittaa keskustelijoita. Kirjoitusvirheellistä muotoa saatetaan käyttää lisäksi tarkoituksella myöhemmin keskustelussa huumorin keinona. Sormen lipsahdukset korjataan usein lähettämällä korvaava muoto keskusteluun ilman puhutussa keskustelussa korjausta ennakoivaa ainesta (esim. sanan katkaisu, tauko tai partikkeli eiku, tai ja siis), minkä mahdollistaa verkkokeskustelun kirjoitettu muoto: korjauksen kohde voidaan havaita aikaisemmasta näkyvissä olevasta keskustelusta. Mahdollinen korjausta implikoiva partikkeli sijoittuu esiintyessään usein vasta korjaavan aineksen jälkeen. Toisin kuin tahattomia virheitä korjattaessa, tarkoituksella väärin kirjoitettujen vitsailevien muotojen korjaus voidaan ennakoida partikkeleilla eiku tai tai, jotka osoittavat korjattavan sanan tai rakenteen sopimattomuuden kontekstiin. Humoristisuus perustuu väärän ja korjaavan muodon rinnastamiseen, ja usein ne ovatkin esimerkiksi samassa sijamuodossa tai saman verbin eri persoonamuotoja, ja niillä voidaan viitata leikkisästi samaan tarkoitteeseen. Tahallisella väärinkirjoituksella saatetaan vitsailla niin keskustelun alussa kuin missä kohtaa keskustelua ja minkälaisessa toiminnassa tahansa (esim. ehdotuksessa, kannanotossa ja ymmärrysehdokkaassa) lukuun ottamatta keskustelun lopetuksia. Keskustelija voi kumota ja osoittaa edeltävän vuoronsa olleen vitsi myös kiteytyneellä ilmauksella noei, joka on aineistossa eniten käytetty korjauskeino: se esiintyy 39 kertaa kaikista 71 tapauksesta. Ilmaus näyttää olevan erityisen käyttökelpoinen korjaustapa lyhyen muotonsa vuoksi, sillä se on nopea kirjoittaa humoristiseksi tarkoitetun viestin jälkeen vaikkakin keskustelija haluaa ensin tarkoituksella esittää olevansa jossain määrin vakavissaan korjattavassa viestissään. Noei tekee korjauksen yksin eikä tarvitse seurakseen korjaavaa ainesta, mutta toisen lausuman kanssa esiintyessään ilmaus voi kumota laajemmankin jakson edeltävästä keskustelusta. Noei:llä tehty korjaus voi kohdistua myös keskustelun moodiin, jonka ilmaus saattaa siirtää humoristiseksi tai vakavaksi.
  • Luostari, Johanna (Helsingin yliopisto, 2011)
    Tutkielman tarkoituksena oli selvittää, minkälaisia tarinoita rahapeliongelmasta selviytyneet kokemuksestaan kertovat ja minkälaiset kulttuuriset tarinamallit näiden kertomusten takana vaikuttavat. Rahapelaamisen aiheuttamista ongelmista ja ongelmapelaamisesta puhutaan suomalaisessa mediassa ja kahvipöydissä edelleen vähän verraten alkoholiongelmaan. Ongelmapelaajat kokevat itse usein, että heidän ongelmaansa ei tunnisteta tai oteta todesta. Tällä tutkimuksella on haluttu tehdä ongelmapelaajien tarinaa tunnetummaksi ja laajentaa ongelmapelaajista kerrottavien tarinoiden kulttuurista tarinavarantoa. Ongelmapelaamiseen haluttiin tässä tutkimuksessa tuoda uudenlaista kulttuurintutkimuksen näkökulmaa. Sairausdiskurssin sijaan pelaamista tarkasteltiin uskonnonkaltaisena merkitysjärjestelmänä, johon ihminen voi orientoitua tai kääntyä ja josta hän voi orientoitua pois. Tutkimus oli laadullinen tapaustutkimus, jossa käytettiin etnografisia menetelmiä: havainnointia ja haastattelua. Tutkimusta varten havainnoitiin viittä pelaajien vertaistukiryhmää. Lisäksi havainnoitiin kuutta virtuaalista vertaistukiryhmää. Haastatteluaineisto koostui kahdesta osasta: toinen puoli haastatteluaineistoa oli kasvokkain toteutetut teemahaastattelut, toinen puoli virtuaalisessa ympäristössä tehdyt teemahaastattelut. Haastateltavia oli yhteensä 16, joista 11 oli kasvokkaisia ja 5 virtuaalisia. Haastattelut analysoitiin narratiivisesti, juonentaen ja yhdistellen haastateltavien kertomuksista kolme tarinatyyppiä. Tyypittelyssä käytettiin erottelevina tekijöinä peliongelmalle kertomuksissa annettuja syitä ja peliongelmaan löydettyä ratkaisua. Pelaajien kertomuksia tarkasteltiin myös arvojen ja moraalisen arvioinnin kannalta. Aineistosta löydetyt tarinatyypit olivat Itsensä löytäjät, Järkeilijät ja Turvaverkon rakentajat. Itsensä löytämisen tarina oli keski-ikäisten naisten kertoma. Tarinan kulttuurisena tarinamallina oli nimensä mukaisesti itsensä uudelleen löytäminen, jota voi verrata valaistumisen tai jälleensyntymisen kokemukseen. Tällaisen elämänmuutoksen ja uudelleenorientoitumisen voi rinnastaa voimakkuudeltaan uskonnolliseen kääntymykseen. Nuorten miesten kertoman Järjen ääni -tarinan eetoksena oli ihmisen kyky hallita luontoaan järjen avulla. Tarina näytti myös toistavan useimmissa kulttuureissa miehille varattua sankarimyyttiä. Turvaverkkotarinan kulttuurinen tarinamalli pohjasi kristinuskon ydinajatukseen lähimmäisen rakkaudesta ja anteeksiannosta. Tarinassa arvotettiin pahaksi yksinäisyys ja yksin pärjäämisen eetos, ja hyväksi anteeksianto ja rohkeus myöntää oman tuen tarve. Itsensä löytämisen tarina ja Järjen ääni -tarina olivat selkeästi sukupuolittuneita ja ikäjakautuneita. Turvaverkkotarinassa oli tarinatyypeistä eniten sisäistä vaihtelua sekä sukupuolessa että iässä. Kulttuurin tarjoamat perinteiset sukupuoliroolit toistuivat aineiston kertomuksissa: nuoret miehet toistivat kerronnassaan sankarimyyttiä siinä missä keski-ikäiset naiset kertoivat paenneensa ikuista huolehtijan ja vastuunkantajan roolia pelaamiseen. Myös tunteista puhuminen ja itsensä tutkiskelu näyttää tarinamallien vahvan sukupuolittumisen perustella olevan edelleen kulttuurisesti hyväksyttävämpää naisille kuin miehille. Haastatteluaineistossa näkyi myös pilkahduksia pelaamisen uskonnollisesta ulottuvuudesta ja pelimaailman luomasta toisesta todellisuudesta, jonne pelaajat pakenevat ja josta he hakevat ontologista turvaa yksinäisyyteensä ja ahdistukseensa.
  • Heikkonen, Petri-Tapio (Helsingin yliopisto, 2013)
    Tutkin työssäni itämansin temporaalisia infiniittirakenteita ja niiden käyttöä. Infiniittiset verbimuodot voidaan jakaa infinitiiveihin, partisiippeihin, teonnimiin ja konverbeihin. Temporaalisissa ilmauksissa tyypillisiä ovat konverbit. Mutta myös partisiipin ja postposition sanaliitot ovat yleisiä. Työssäni kuvaan valtaosan itämansin nominaalimuodoista. Itämansiin on muodostunut kaksi myöhäissyntyistä konverbia vanhan k-konverbin lisäksi. Uusista konverbeista toinen on muodostunut suffiksoituneesta postpositiosta. Toinen puolestaan on verbin vanhan nominaalimuodon ja maa-sanan yhdyssana, joka on alun perin tarkoittanut tekopaikkaa mutta on sittemmin kieliopillistunut tarkoittamaan itse tekemistä. Yleisin tapa ilmaista tapahtumien temporaalisia suhteita on itämansissa kuitenkin verbin aktio- tai partisiippimuodon ja postposition sanaliitot. Temporaalisia postpositioita on useita, ja ne kaikki ilmaisevat erilaisia temporaalisia suhteita. Käsittelen työssäni myös infiniittimuotojen syntaktista käyttöä. Nominaalimuodoissa ei ole morfologista oppositiota aktiivi- ja passiivimuotojen välillä, mutta niitä voidaan käyttää sekä aktiivi- että passiivimuodon tapaan. Sekä nominaalimuodon että lauseen predikaatin mahdolliseen passiiviin vaikuttaa kielen järjestelmän pyrkimys saada näille sama subjekti. Temporaalisten infiniittirakenteiden aikasuhteet jäävät tutkimuksessani osin selvittämättä. Työstäni käy kuitenkin ilmi, että itämansiksi tapahtumien saman- tai eriaikaisuutta ilmaistaan monessa tapauksessa eri lailla kuin suomen kielessä.
  • Köhler, Sebastian (Helsingin yliopisto, 2015)
    Denna pro gradu-avhandling undersöker framför allt det historiska, men också det filosofiska i Fredrik Långs roman Mitt liv som Pythagoras (2005). Romanen är en fantasifull berättelse om den antika filosofen och matematikern Pythagoras liv. Avhandlingens syftet är att genom en genreanalys reda ut vilket slags historisk roman det är frågan om, hur romanen förhåller sig till sin genre, vilken uppfattning av historien som romanen förmedlar, och vilken dess funktion som historisk roman är. Därtill analyserar jag de idéer som romanen bär på och som är centrala för verket. Jag undersöker romanens etiska budskap och dess tematisering av frihet och slaveri med målet att genom en tolkning finna en övergripande idé som binder ihop verket som helhet. Min läsning av Mitt liv som Pythagoras grundar sig på en kontextbaserad och hermeneutisk metod där jag också fäster uppmärksamhet vid strukturer i texten och berättandet. Den teoretiska referensramen utgörs i första hand av den historiska romanens genreteori. Med stöd i Ansgar Nünnings, Linda Hutcheons och Elisabeth Wesselings teoribildning om den postmoderna historiska romanen argumenterar jag för att Mitt liv som Pythagoras är en postmodern historisk roman. Romanen förenar på ett finstilt sätt en hel samling drag som är kännetecknande för den postmoderna historiska romanen, till exempel en utpräglad intertextualitet, marginaliserade folkgruppers historia (i det här fallet slavarnas i det antika grekiska samhället), parodiering av klassiska konventioner, och kunskapsteoretiska frågor. Den uppfattning av historien som romanen mångfacetterat förmedlar är att historien är ett narrativ, en konstruktion skapad av människan. Romanens funktion är framförallt att vara kritisk mot den traditionella historieskrivningen, absoluta sanningar, det antika grekiska samhället, men också vårt samhälle idag. Jag anser att romanens kritik av slaveriet inte i första hand innebär ett frihetsidealiserande, utan en kamp för jämlikhet, som berör även nutiden. Vid sidan om jämlikhet framhåller jag att ansvar, och i synnerhet att ta ansvar över sitt eget liv, är den andra etiska idén som romanen förfäktar. Slutligen argumenterar jag för min tolkning att romanens centrala och sammanbindande idé är den, att varje ideal ofrånkomligt är bundet vid sin motsats och bär motsatsen inom sig. Jämlikhet, sanning, kunskap, och i viss mån frihet är således ideal som vi bör eftersträva, men som vi aldrig fullt kan nå.
  • Szurawitzki, Andreas (Helsingin yliopisto, 2010)
    This thesis is a comparative case study in Japanese video game localization for the video games Sairen, Sairen 2 and Sairen Nyûtoransurêshon, and English-language localized versions of the same games as published in Scandinavia and Australia/New Zealand. All games are developed by Sony Computer Entertainment Inc. and published exclusively for Playstation2 and Playstation3 consoles. The fictional world of the Sairen games draws much influence from Japanese history, as well as from popular and contemporary culture, and in doing so caters mainly to a Japanese audience. For localization, i.e. the adaptation of a product to make it accessible to users outside the original market it was intended for in the first place, this is a challenging issue. Video games are media of entertainment, and therefore localization practice must preserve the games’ effects on the players’ emotions. Further, video games are digital products that are comprised of a multitude of distinct elements, some of which are part of the game world, while others regulate the connection between the player as part of the real world and the game as digital medium. As a result, video game localization is also a practice that has to cope with the technical restrictions that are inherent to the medium. The main theory used throughout the thesis is Anthony Pym’s framework for localization studies that considers the user of the localized product as a defining part of the localization process. This concept presupposes that localization is an adaptation that is performed to make a product better suited for use during a specific reception situation. Pym also addresses the factor that certain products may resist distribution into certain reception situations because of their content, and that certain aspects of localization aim to reduce this resistance through significant alterations of the original product. While Pym developed his ideas with mainly regular software in mind, they can also be adapted well to study video games from a localization angle. Since modern video games are highly complex entities that often switch between interactive and non-interactive modes, Pym’s ideas are adapted throughout the thesis to suit the particular elements being studied. Instances analyzed in this thesis include menu screens, video clips, in-game action and websites. The main research questions focus on how the games’ rules influence localization, and how the games’ fictional domain influences localization. Because there are so many peculiarities inherent to the medium of the video game, other theories are introduced as well to complement the research at hand. These include Lawrence Venuti’s discussions of foreiginizing and domesticating translation methods for literary translation, and Jesper Juul’s definition of games. Additionally, knowledge gathered from interviews with video game localization professionals in Japan during September and October 2009 is also utilized for this study. Apart from answering the aforementioned research questions, one of this thesis’ aims is to enrich the still rather small field of game localization studies, and the study of Japanese video games in particular, one of Japan’s most successful cultural exports.
  • Kujanpää, Kirsi (Helsingin yliopisto, 2011)
    Kansainvälinen Jean Sibelius -viulukilpailu on järjestetty Suomessa kymmenen kertaa vuodesta 1965 lähtien, ja se on vakiinnuttanut asemansa musiikki-instituutiona niin Suomen kulttuurielämässä kuin valtakunnallisessa mediassa. Tässä tutkimuksessa selvitetään kilpailun reseptiota, eli millaista näkyvyyttä Sibelius-viulukilpailu on saanut valtakunnallisissa viestintävälineissä vuosina 1965 ja 2005. Journalistisesta aineistosta poimitaan esiin niitä teemoja ja ilmaisun tapoja, jotka ovat korostuneet kilpailuun liittyvissä teksteissä. Tutkimuksessa pohditaan, onko toimittajien kirjoittamien tekstien argumentointi muuttunut neljänkymmenen vuoden aikana, ja kuinka internet sekä median viihteellistyminen ovat muuttaneet journalistista kilpailua eri viestinten kesken. Tutkimusongelmia lähestytään kvalitatiivisesti viestinnän oppiaineen tutkimusmenetelmiä hyödyntäen. Ensin sisällönanalyysin avulla hahmotetaan kokonaiskäsitys aineistosta, minkä jälkeen yksittäisiin teksteihin pureudutaan argumenttianalyysin keinoin. Tutkimusaineisto on rajattu valtakunnallisiin viestintävälineisiin, joita ovat suurimmat sanoma- ja aikakauslehdet, Yleisradion kilpailuaiheiset televisio- ja radio-ohjelmat sekä viulukilpailun internet-sivut. Sanomalehdissä julkaistu aineisto on laajuutensa ja monipuolisuutensa vuoksi tarkimpana analyysikohteena; muu tutkimusaineisto täydentää lehtitekstien perusteella tehtyjä havaintoja. Tutkimustulokset osoittavat, että Sibelius-viulukilpailu on ollut näkyvästi esillä valtakunnallisessa lehdistössä niin vuonna 1965 kuin 2005. Molempina vuosina kilpailun näkyvyys pohjautui hyvin vahvasti painettuun sanomalehteen. Lehdistöaineistosta erottuivat selvästi kansallisuuden, rodun ja sukupuolen käsittelyn näkökulmat, vaikka kielellinen ilmaisu onkin ajan mittaan neutraloitunut. Sisällönanalyyttinen tarkastelu ja argumenttianalyysit osoittavat, että toimittajien käyttämä argumentointi on muuttunut neljän vuosikymmenen aikana. Toimittajien työnkuva on monipuolistunut, ja viihteellisyys on vähitellen soluttautunut iltapäivälehdistä niin sanottuihin laatumedioihin . Internet on tehnyt kilpailun reaaliaikaisesta seuraamisesta entistä nopeampaa ja helpompaa.