Browsing by Title

Sort by: Order: Results:

Now showing items 160-179 of 612
  • Ahava, Simo (Helsingin yliopisto, 2010)
    In this paper, I look into a grammatical phenomenon found among speakers of the Cambridgeshire dialect of English. According to my hypothesis, the phenomenon is a new entry into the past BE verb paradigm in the English language. In my paper, I claim that the structure I have found complements the existing two verb forms, was and were, with a third verb form that I have labelled ‘intermediate past BE’. The paper is divided into two parts. In the first section, I introduce the theoretical ground for the study of variation, which is founded on empiricist principles. In variationist linguistics, the main claim is that heterogeneous language use is structured and ordered. In the last 50 years of history in modern linguistics, this claim is controversial. In the 1960s, the generativist movement spearheaded by Noam Chomsky diverted attention away from grammatical theories that are based on empirical observations. The generativists steered away from language diversity, variation and change in favour of generalisations, abstractions and universalist claims. The theoretical part of my paper goes through the main points of the variationist agenda and concludes that abandoning the concept of language variation in linguistics is harmful for both theory and methodology. In the method part of the paper, I present the Helsinki Archive of Regional English Speech (HARES) corpus. It is an audio archive that contains interviews conducted in England in the 1970s and 1980s. The interviews were done in accordance to methods used generally in traditional dialectology. The informants are mostly elderly male people who have lived in the same region throughout their lives and who have left school at an early age. The interviews are actually conversations: the interviewer allowed the informant to pick the topic of conversation to induce a maximally relaxed and comfortable atmosphere and thus allow the most natural dialect variant to emerge in the informant’s speech. In the paper, the corpus chapter introduces some of the transcription and annotation problems associated with spoken language corpora (especially those containing dialectal speech). Questions surrounding the concept of variation are present in this part of the paper too, as especially transcription work is troubled by the fundamental problem of having to describe the fluctuations of everyday speech in text. In the empirical section of the paper, I use HARES to analyse the speech of four informants, with special focus on the emergence of the intermediate past BE variant. My observations and the subsequent analysis permit me to claim that my hypothesis seems to hold. The intermediate variant occupies almost all contexts where one would expect was or were in the informants’ speech. This means that the new variant is integrated into the speakers’ grammars and exemplifies the kind of variation that is at the heart of this paper.
  • Carey, Ray (Helsingin yliopisto, 2011)
    This study addresses the challenge of analyzing interruption in spoken interaction. It begins with my observation of eight hours of academic group work among speakers of English as a lingua franca (ELF) in a university course. Unlike the common findings of ELF research which underscore the cooperative orientation of ELF users, this particular group gave strong impressions of interruption and uncooperativeness as they prepared a scientific group presentation. In the effort to investigate these impressions, I found that no satisfactory method exists for systematically identifying and analyzing interruptions. A useful tool was found in Linear Unit Grammar or LUG (Sinclair & Mauranen 2006), which analyzes spoken interaction prospectively as linear text. In the course of transcribing one of the early group work meetings, I developed a model of LUG-based criteria for identifying individual instances of interruption. With this system in place, I was then able to evaluate the aggregate occurrences of interruption in the group work and identify co-occurring interactive features which further influenced the perception of uncooperativeness. Finally, these aggregate statistics directed a return to the data and a contextually sensitive, qualitative analysis. This research cycle illuminates the interactive features which contributed to my own impressions of uncooperativeness, as well as the group members orientations to their own interruptive practice.
  • Laitinen, Karoliina (Helsingin yliopisto, 2012)
    Tämä tutkielma käsittelee maahanmuuttouutisointia Ison-Britannian vuoden 2010 parlamenttivaalien aikana aikavälillä 6.4.-13.5.2010. Tutkielmassa vertaillaan kahta eri sanomalehteä, konservatiivista The Timesia ja liberaalia The Guardiania. Aineisto koostuu yhteensä 14 Guardianissa ja 17 Timesissa julkaistusta artikkelista. Tutkielman tavoitteena on selvittää, mistä aiheista maahanmuuttouutisoinnin yhteydessä erityisesti kirjoitettiin sekä paljastaa, millaisina toimijoina maahanmuuttajat kirjoituksissa esitetään ja millaisia identiteettejä heille lehdistön toimesta rakennetaan. Tavoitteena on myös selvittää, kuinka nämä kaksi lehteä eroavat toisistaan maahanmuuton käsittelyssä. Tutkimus pohjautuu laajalti systeemis-funktionaalisen kieliopin teoriaan ja mediadiskurssin sekä mediassa esiintyvän poliittisen maahanmuuttodiskurssin kenttään. Tutkimusmenetelminä on käytetty määrällistä sisällön erittelyä ja kriittistä diskurssianalyysiä soveltaen siinä systeemis-funktionaalista kielioppia. Sisällön erittelyn avulla pyrittiin saamaan selville aiheet, joista maahanmuuton yhteydessä puhuttiin. Diskurssianalyysin avulla puolestaan pyrittiin saamaan selville millaisina toimijoina maahanmuuttajat esitettiin. Tulokset kertovat, että lehdet kirjoittavat maahanmuuton yhteydessä samoista aiheista mutta eri painotuksin. Kummassakin lehdessä keskeisimmiksi aiheiksi nousivat maahanmuuttopolitiikka ja sen monet ulottuvuudet sekä maahanmuutto vaaliteemana. Maahanmuuttajat esitettiin molemmissa lehdissä useimmiten aktiivisina toimijoina, joiden toiminta liittyi liikkumiseen maahan sisälle tai maasta ulos. Syyksi heidän maahantuloonsa esitettiin usein työnteko. Lisäksi maahanmuuttajat esitettiin toiminnan kohteina, jolloin toiminta useimmiten kuvasi heidän määränsä vähentämistä. Maahanmuuttajamäärät nähtiin siis varsinkin Timesin uutisoinnissa liian suurina ja tätä kuvaamaan käytettiin myös liikkuvia nesteitä ilmaisevia metaforia. Tulokset osoittavat, että talousvaikeuksien aikana maahanmuutto nähdään ennemminkin rasitteena kuin resurssina. Tämä johtuu mahdollisesti siitä, että työttömyyden pelätään laman seurauksena nousevan, jolloin maahanmuuttajat tietävät kovempaa kilpailua työmarkkinoilla. Kaiken kaikkiaan keskustelu ns. laatulehdissä näyttää olevan maltillista eikä siinä juurikaan esiinny rasistisia sävyjä. Syynä tähän saattaa olla se, että tyypillinen maahanmuuttaja Isoon-Britanniaan on nykyään itäeurooppalainen ja valkoinen.
  • Calonius, Lauri (Helsingin yliopisto, 2013)
    The thesis examines positions that do not restrict cognition and the mind solely to the brain and its neuronal processes. The examination is framed in terms of what it means to say that cognition is embodied, embedded, enactive, extended and distributed (4ED). Four research questions guide this exploration: I) What are the theoretical commitments the different accounts of cognition in 4ED hold on to and how do these relate to each other? II) (Why) should distributed cognition be added with the rest of the 4E accounts? III) What critique does 4ED face and how does providing a mark of the cognitive affect both the proponents as well as the opponents of 4ED? IV) How does the notion of cognitive agency figure in the 4ED approach(es) to cognition? The methodology of the thesis is a comparative and critical study of the source literature. The literature is wideranging and substantive. It expands the fields of philosophy, cognitive science, psychology and artificial intelligence among others. The main authors under study include Andy Clark, Francisco Varela, Ezequiel Di Paolo, Alva Noë, Edwin Hutchins, David Kirsh, John Sutton, Richard Menary, Michael Wheeler, Fred Adams, Kenneth Aizawa, ja Robert Rupert. In addition to the aforementioned authors other sources relevant for the development and refinement of 4ED are examined. The examination is systematic and runs through eight chapters. Chapter one is the introduction that sets out the theoretical background, structure and the aim of the thesis. Chapters 2 5 are dedicated to the presentation of the different approaches to cognition under study. Chapter six is dedicated to the critical analysis of the approaches and the examination of some of the challenges that have been raised against the different approaches to cognition. Chapter seven looks into a more detailed question and aims to clarify the way the approaches conceive cognitive agency. Chapter eight is the concluding chapter that ties the thesis together, clarifies the main issues and gestures at possible future research in the form of open questions that have risen. The thesis uncovers the theoretical commitments the different unorthodox approaches to cognition have. In doing this it also illustrates their important similarities and differences. The study also shows how the orthodox conception of cognition that conceives it essentially as a neuronal process bounded by the head is pushed to take part in the debate on equal ground with the unorthodox positions. In general then the thesis points to the importance of a better understanding of the unorthodox approaches to cognition as a means to a greater overall understanding of the nature of cognition and its place in the world.
  • Nylander, Jouni (Helsingin yliopisto, 2010)
    Tutkielmassa tarkastellaan postiyhtiö Itellan varhaisjakajina työskentelevien maahanmuuttajien ymmärrys- ja viestintäongelmia. Tutkimuskysymyksenä on se, mitä ongelmakohtia varhaisjakelun suullisessa ja kirjallisessa viestinnässä on. Työssä pureudutaan myös siihen, onko viestinnässä eroa maahanmuuttajien ja valtaväestön edustajien välillä, sekä pohditaan sitä, miten ongelmiin voitaisiin vaikuttaa. Tutkielman kirjallisena aineiston muodostavat varhaisjakajien perehdytykseen tarkoitettu Lehdenjakajan käsikirja ja keskeisiin työvälineisiin kuuluva jakolista. Suullisena aineistona on käytetty kymmenen jakajan teemahaastatteluja. Seitsemän heistä on maahanmuuttajia ja kolme valtaväestön edustajia. Lehdenjakajan käsikirjaa analysoidaan käyttäen Kressin ja van Leeuwenin multisemioottista kuvan kielioppia, Lyonsin hahmottamia tekstin tarkoitteiden abstraktiotasoja sekä yhden jakajan syvennettyä haastattelua. Jakolistaa tarkastellaan kahden informantin haastattelun pohjalta. Itellan varhaisjakelun viestintää käsitellään seikkaperäisesti monelta eri kannalta ja eritellään myös kaikkien kymmenen informantin haastattelujen pohjalta. Teoreettisena viitekehyksenä viestintäosuudessa on Åbergin tulosviestinnän malli ja Aulan teoria viestinnän kaksoisfunktiosta. Lopuksi käsitellään varhaisjakajien kielitaitoa ja Itellan kielipolitiikkaa yleisesti. Käsikirjan analyysi osoittaa, että kuvien sommittelulla on merkitystä. Kuvat viestivät muun muassa työtä tehtävän pääasiassa ihmisvoimin ja työnantajan pyrkivän pitämään esillä tasa-arvoteemaa. Teksti sisältää paljon konkreettisiin tarkoitteisiin viittaavia substantiiveja, mikä tekee siitä helppolukuista. Informantit pitivätkin sekä suomenkielistä että englanninkielistä tekstiä selkeänä. Haastattelujen analyysi paljasti kuitenkin, ettei Lehdenjakajan käsikirjaa käytetä varhaisjakajien perehdytyksessä. Jakolistoissa taas suurin osa tekstistä on pelkästään suomeksi, joten ne eivät kokonaan avaudu suomea taitamattomille maahanmuuttajille. Haastattelujen perusteella Itellan varhaisjakelun viestintä on luonteeltaan lähinnä integroivaa ja johtajakeskeistä. Tutkielmasta selviää, että Itellassa käytössä olevasta monikulttuurisesta mallista huolimatta varhaisjakajat eivät ole päässeet suomen kielen opetuksen piiriin. Koska varhaisjakelun työntekijöistä huomattava osa on maahanmuuttajia, heidän kielelliset ja viestinnälliset tarpeensa olisi hyvä ottaa huomioon yrityksen kielipoliittisia ratkaisuja tehtäessä.
  • Harle, Jenni (Helsingin yliopisto, 2011)
    Tutkielmassa tarkastellaan itsekorjausta huumorin ja vitsailun keinona kahdenkeskisessä verkkokeskustelussa. Keskustelut käydään Messenger-pikaviestinohjelmassa, jossa keskustelijat voivat lähettää toisilleen kirjoitettuja viestejä ja olla reaaliaikaisesti vuorovaikutuksessa keskenään. Aineisto on vuosilta 2004 - 2010; kooltaan se on 25088 kilotavua (noin 2531,5 sivua tekstinkäsittelyohjelmalla kirjoitettua tekstiä). Informantteja on viisi, ja he ovat ystäviä keskenään, jolloin keskustelu on hyvin reaaliaikaista, spontaania ja vitsailevaa. Aineisto sisältää 71 tapausta, joissa itsekorjausta käytetään huumorin keinona. Tutkimusaihetta lähestytään keskustelunanalyyttisen metodin avulla. Vaikka se on puhutun kielen tutkimukseen kehitetty analyysiväline, sitä voidaan soveltaa myös verkkokeskustelun tarkastelemiseen. Keskustelunanalyyttisin keinoin pystytään selvittämään, millä keinoin keskustelijat korjaavat tahattomia kirjoitusvirheitä ja tarkoituksella väärin kirjoitettuja muotoja tai vuoroja, kun ne osallistuvat huumorin luomiseen. Tutkimus osoittaa, kuinka jo tahattoman kirjoitusvirheen tekeminen huvittaa keskustelijoita etenkin silloin, kun sanasta tulee suomen kielessä tuntematon, jolloin sen humoristisuus ei voi perustua sen merkitykseen. Lyöntivirheen seurauksena syntynyt sana voi myös olla kontekstiinsa sopimaton, minkä vuoksi se huvittaa keskustelijoita. Kirjoitusvirheellistä muotoa saatetaan käyttää lisäksi tarkoituksella myöhemmin keskustelussa huumorin keinona. Sormen lipsahdukset korjataan usein lähettämällä korvaava muoto keskusteluun ilman puhutussa keskustelussa korjausta ennakoivaa ainesta (esim. sanan katkaisu, tauko tai partikkeli eiku, tai ja siis), minkä mahdollistaa verkkokeskustelun kirjoitettu muoto: korjauksen kohde voidaan havaita aikaisemmasta näkyvissä olevasta keskustelusta. Mahdollinen korjausta implikoiva partikkeli sijoittuu esiintyessään usein vasta korjaavan aineksen jälkeen. Toisin kuin tahattomia virheitä korjattaessa, tarkoituksella väärin kirjoitettujen vitsailevien muotojen korjaus voidaan ennakoida partikkeleilla eiku tai tai, jotka osoittavat korjattavan sanan tai rakenteen sopimattomuuden kontekstiin. Humoristisuus perustuu väärän ja korjaavan muodon rinnastamiseen, ja usein ne ovatkin esimerkiksi samassa sijamuodossa tai saman verbin eri persoonamuotoja, ja niillä voidaan viitata leikkisästi samaan tarkoitteeseen. Tahallisella väärinkirjoituksella saatetaan vitsailla niin keskustelun alussa kuin missä kohtaa keskustelua ja minkälaisessa toiminnassa tahansa (esim. ehdotuksessa, kannanotossa ja ymmärrysehdokkaassa) lukuun ottamatta keskustelun lopetuksia. Keskustelija voi kumota ja osoittaa edeltävän vuoronsa olleen vitsi myös kiteytyneellä ilmauksella noei, joka on aineistossa eniten käytetty korjauskeino: se esiintyy 39 kertaa kaikista 71 tapauksesta. Ilmaus näyttää olevan erityisen käyttökelpoinen korjaustapa lyhyen muotonsa vuoksi, sillä se on nopea kirjoittaa humoristiseksi tarkoitetun viestin jälkeen vaikkakin keskustelija haluaa ensin tarkoituksella esittää olevansa jossain määrin vakavissaan korjattavassa viestissään. Noei tekee korjauksen yksin eikä tarvitse seurakseen korjaavaa ainesta, mutta toisen lausuman kanssa esiintyessään ilmaus voi kumota laajemmankin jakson edeltävästä keskustelusta. Noei:llä tehty korjaus voi kohdistua myös keskustelun moodiin, jonka ilmaus saattaa siirtää humoristiseksi tai vakavaksi.
  • Luostari, Johanna (Helsingin yliopisto, 2011)
    Tutkielman tarkoituksena oli selvittää, minkälaisia tarinoita rahapeliongelmasta selviytyneet kokemuksestaan kertovat ja minkälaiset kulttuuriset tarinamallit näiden kertomusten takana vaikuttavat. Rahapelaamisen aiheuttamista ongelmista ja ongelmapelaamisesta puhutaan suomalaisessa mediassa ja kahvipöydissä edelleen vähän verraten alkoholiongelmaan. Ongelmapelaajat kokevat itse usein, että heidän ongelmaansa ei tunnisteta tai oteta todesta. Tällä tutkimuksella on haluttu tehdä ongelmapelaajien tarinaa tunnetummaksi ja laajentaa ongelmapelaajista kerrottavien tarinoiden kulttuurista tarinavarantoa. Ongelmapelaamiseen haluttiin tässä tutkimuksessa tuoda uudenlaista kulttuurintutkimuksen näkökulmaa. Sairausdiskurssin sijaan pelaamista tarkasteltiin uskonnonkaltaisena merkitysjärjestelmänä, johon ihminen voi orientoitua tai kääntyä ja josta hän voi orientoitua pois. Tutkimus oli laadullinen tapaustutkimus, jossa käytettiin etnografisia menetelmiä: havainnointia ja haastattelua. Tutkimusta varten havainnoitiin viittä pelaajien vertaistukiryhmää. Lisäksi havainnoitiin kuutta virtuaalista vertaistukiryhmää. Haastatteluaineisto koostui kahdesta osasta: toinen puoli haastatteluaineistoa oli kasvokkain toteutetut teemahaastattelut, toinen puoli virtuaalisessa ympäristössä tehdyt teemahaastattelut. Haastateltavia oli yhteensä 16, joista 11 oli kasvokkaisia ja 5 virtuaalisia. Haastattelut analysoitiin narratiivisesti, juonentaen ja yhdistellen haastateltavien kertomuksista kolme tarinatyyppiä. Tyypittelyssä käytettiin erottelevina tekijöinä peliongelmalle kertomuksissa annettuja syitä ja peliongelmaan löydettyä ratkaisua. Pelaajien kertomuksia tarkasteltiin myös arvojen ja moraalisen arvioinnin kannalta. Aineistosta löydetyt tarinatyypit olivat Itsensä löytäjät, Järkeilijät ja Turvaverkon rakentajat. Itsensä löytämisen tarina oli keski-ikäisten naisten kertoma. Tarinan kulttuurisena tarinamallina oli nimensä mukaisesti itsensä uudelleen löytäminen, jota voi verrata valaistumisen tai jälleensyntymisen kokemukseen. Tällaisen elämänmuutoksen ja uudelleenorientoitumisen voi rinnastaa voimakkuudeltaan uskonnolliseen kääntymykseen. Nuorten miesten kertoman Järjen ääni -tarinan eetoksena oli ihmisen kyky hallita luontoaan järjen avulla. Tarina näytti myös toistavan useimmissa kulttuureissa miehille varattua sankarimyyttiä. Turvaverkkotarinan kulttuurinen tarinamalli pohjasi kristinuskon ydinajatukseen lähimmäisen rakkaudesta ja anteeksiannosta. Tarinassa arvotettiin pahaksi yksinäisyys ja yksin pärjäämisen eetos, ja hyväksi anteeksianto ja rohkeus myöntää oman tuen tarve. Itsensä löytämisen tarina ja Järjen ääni -tarina olivat selkeästi sukupuolittuneita ja ikäjakautuneita. Turvaverkkotarinassa oli tarinatyypeistä eniten sisäistä vaihtelua sekä sukupuolessa että iässä. Kulttuurin tarjoamat perinteiset sukupuoliroolit toistuivat aineiston kertomuksissa: nuoret miehet toistivat kerronnassaan sankarimyyttiä siinä missä keski-ikäiset naiset kertoivat paenneensa ikuista huolehtijan ja vastuunkantajan roolia pelaamiseen. Myös tunteista puhuminen ja itsensä tutkiskelu näyttää tarinamallien vahvan sukupuolittumisen perustella olevan edelleen kulttuurisesti hyväksyttävämpää naisille kuin miehille. Haastatteluaineistossa näkyi myös pilkahduksia pelaamisen uskonnollisesta ulottuvuudesta ja pelimaailman luomasta toisesta todellisuudesta, jonne pelaajat pakenevat ja josta he hakevat ontologista turvaa yksinäisyyteensä ja ahdistukseensa.
  • Heikkonen, Petri-Tapio (Helsingin yliopisto, 2013)
    Tutkin työssäni itämansin temporaalisia infiniittirakenteita ja niiden käyttöä. Infiniittiset verbimuodot voidaan jakaa infinitiiveihin, partisiippeihin, teonnimiin ja konverbeihin. Temporaalisissa ilmauksissa tyypillisiä ovat konverbit. Mutta myös partisiipin ja postposition sanaliitot ovat yleisiä. Työssäni kuvaan valtaosan itämansin nominaalimuodoista. Itämansiin on muodostunut kaksi myöhäissyntyistä konverbia vanhan k-konverbin lisäksi. Uusista konverbeista toinen on muodostunut suffiksoituneesta postpositiosta. Toinen puolestaan on verbin vanhan nominaalimuodon ja maa-sanan yhdyssana, joka on alun perin tarkoittanut tekopaikkaa mutta on sittemmin kieliopillistunut tarkoittamaan itse tekemistä. Yleisin tapa ilmaista tapahtumien temporaalisia suhteita on itämansissa kuitenkin verbin aktio- tai partisiippimuodon ja postposition sanaliitot. Temporaalisia postpositioita on useita, ja ne kaikki ilmaisevat erilaisia temporaalisia suhteita. Käsittelen työssäni myös infiniittimuotojen syntaktista käyttöä. Nominaalimuodoissa ei ole morfologista oppositiota aktiivi- ja passiivimuotojen välillä, mutta niitä voidaan käyttää sekä aktiivi- että passiivimuodon tapaan. Sekä nominaalimuodon että lauseen predikaatin mahdolliseen passiiviin vaikuttaa kielen järjestelmän pyrkimys saada näille sama subjekti. Temporaalisten infiniittirakenteiden aikasuhteet jäävät tutkimuksessani osin selvittämättä. Työstäni käy kuitenkin ilmi, että itämansiksi tapahtumien saman- tai eriaikaisuutta ilmaistaan monessa tapauksessa eri lailla kuin suomen kielessä.
  • Szurawitzki, Andreas (Helsingin yliopisto, 2010)
    This thesis is a comparative case study in Japanese video game localization for the video games Sairen, Sairen 2 and Sairen Nyûtoransurêshon, and English-language localized versions of the same games as published in Scandinavia and Australia/New Zealand. All games are developed by Sony Computer Entertainment Inc. and published exclusively for Playstation2 and Playstation3 consoles. The fictional world of the Sairen games draws much influence from Japanese history, as well as from popular and contemporary culture, and in doing so caters mainly to a Japanese audience. For localization, i.e. the adaptation of a product to make it accessible to users outside the original market it was intended for in the first place, this is a challenging issue. Video games are media of entertainment, and therefore localization practice must preserve the games’ effects on the players’ emotions. Further, video games are digital products that are comprised of a multitude of distinct elements, some of which are part of the game world, while others regulate the connection between the player as part of the real world and the game as digital medium. As a result, video game localization is also a practice that has to cope with the technical restrictions that are inherent to the medium. The main theory used throughout the thesis is Anthony Pym’s framework for localization studies that considers the user of the localized product as a defining part of the localization process. This concept presupposes that localization is an adaptation that is performed to make a product better suited for use during a specific reception situation. Pym also addresses the factor that certain products may resist distribution into certain reception situations because of their content, and that certain aspects of localization aim to reduce this resistance through significant alterations of the original product. While Pym developed his ideas with mainly regular software in mind, they can also be adapted well to study video games from a localization angle. Since modern video games are highly complex entities that often switch between interactive and non-interactive modes, Pym’s ideas are adapted throughout the thesis to suit the particular elements being studied. Instances analyzed in this thesis include menu screens, video clips, in-game action and websites. The main research questions focus on how the games’ rules influence localization, and how the games’ fictional domain influences localization. Because there are so many peculiarities inherent to the medium of the video game, other theories are introduced as well to complement the research at hand. These include Lawrence Venuti’s discussions of foreiginizing and domesticating translation methods for literary translation, and Jesper Juul’s definition of games. Additionally, knowledge gathered from interviews with video game localization professionals in Japan during September and October 2009 is also utilized for this study. Apart from answering the aforementioned research questions, one of this thesis’ aims is to enrich the still rather small field of game localization studies, and the study of Japanese video games in particular, one of Japan’s most successful cultural exports.
  • Kujanpää, Kirsi (Helsingin yliopisto, 2011)
    Kansainvälinen Jean Sibelius -viulukilpailu on järjestetty Suomessa kymmenen kertaa vuodesta 1965 lähtien, ja se on vakiinnuttanut asemansa musiikki-instituutiona niin Suomen kulttuurielämässä kuin valtakunnallisessa mediassa. Tässä tutkimuksessa selvitetään kilpailun reseptiota, eli millaista näkyvyyttä Sibelius-viulukilpailu on saanut valtakunnallisissa viestintävälineissä vuosina 1965 ja 2005. Journalistisesta aineistosta poimitaan esiin niitä teemoja ja ilmaisun tapoja, jotka ovat korostuneet kilpailuun liittyvissä teksteissä. Tutkimuksessa pohditaan, onko toimittajien kirjoittamien tekstien argumentointi muuttunut neljänkymmenen vuoden aikana, ja kuinka internet sekä median viihteellistyminen ovat muuttaneet journalistista kilpailua eri viestinten kesken. Tutkimusongelmia lähestytään kvalitatiivisesti viestinnän oppiaineen tutkimusmenetelmiä hyödyntäen. Ensin sisällönanalyysin avulla hahmotetaan kokonaiskäsitys aineistosta, minkä jälkeen yksittäisiin teksteihin pureudutaan argumenttianalyysin keinoin. Tutkimusaineisto on rajattu valtakunnallisiin viestintävälineisiin, joita ovat suurimmat sanoma- ja aikakauslehdet, Yleisradion kilpailuaiheiset televisio- ja radio-ohjelmat sekä viulukilpailun internet-sivut. Sanomalehdissä julkaistu aineisto on laajuutensa ja monipuolisuutensa vuoksi tarkimpana analyysikohteena; muu tutkimusaineisto täydentää lehtitekstien perusteella tehtyjä havaintoja. Tutkimustulokset osoittavat, että Sibelius-viulukilpailu on ollut näkyvästi esillä valtakunnallisessa lehdistössä niin vuonna 1965 kuin 2005. Molempina vuosina kilpailun näkyvyys pohjautui hyvin vahvasti painettuun sanomalehteen. Lehdistöaineistosta erottuivat selvästi kansallisuuden, rodun ja sukupuolen käsittelyn näkökulmat, vaikka kielellinen ilmaisu onkin ajan mittaan neutraloitunut. Sisällönanalyyttinen tarkastelu ja argumenttianalyysit osoittavat, että toimittajien käyttämä argumentointi on muuttunut neljän vuosikymmenen aikana. Toimittajien työnkuva on monipuolistunut, ja viihteellisyys on vähitellen soluttautunut iltapäivälehdistä niin sanottuihin laatumedioihin . Internet on tehnyt kilpailun reaaliaikaisesta seuraamisesta entistä nopeampaa ja helpompaa.
  • Ojanen, Mikko (Helsingin yliopisto, 2007)
    Tutkimuksessani olen keskittynyt tarkastelemaan säveltäjä Jukka Ruohomäen (s.1947) 1970-luvun sävellystuotantoa ja teosten tyylipiirteitä sekä Ruohomäen toimintaa elektroakustisen musiikin parissa. Ruohomäen 1970-luvun teokset kuuluvat elektroakustisen nauhamusiikin lajiin. Aiempaa tutkimusta hänen musiikistaan ei ole tehty. Tutkimuksen kohteen tarkastelua varten työssä luodaan kuva elektroakustisen musiikin historian, kulttuurin ja analyysin kehitykseen sekä elektroakustisen musiikin terminologiaan ja työtapoihin. Elektroakustisen musiikin historiallista kehitystä seurataan 1800-luvulta 1960- ja 1970-lukujen taitteeseen asti, jotta voidaan ymmärtää, mihin kulttuurihistorialliseen kontekstiin Ruohomäen ensimmäisen sävellyskauden (1970–1978) tuotanto on syntynyt. Historiallisesta näkökulmasta tutkimus on kartoittavaa perustutkimusta. Elektroakustisen musiikin analyysimenetelmiä esittelevässä osassa esitellään ne keskeiset menetelmät, joita tässä työssä käytetään Ruohomäen tuotannon analysointiin. Analyysin pääpaino on teosten äänimateriaalien ja rakenteen tarkastelussa. Tähän tarkasteluun valittuja analyysimenetelmiä ovat Simon Emmersonin elektroakustisten teosten jaottelu äänimateriaalien narratiivisuuden ja syntaktisten piirteiden suhteen, Denis Smalleyn spektromorfologia ja Robert Coganin musiikin kuvaamiseen esittelemä sonogrammikuvaaja. Ruohomäen 1970-luvun teosten esittelyn lisäksi tarkemman analyysin kohteeksi on valittu sävellys Pisces (1975–76). Teosesittelyjen pohjalta muodostetaan kuva Ruohomäen ensimmäisen sävellyskauden vaikutteista ja sävellystyylin muuttumisesta. Ruohomäki painottaa sävellysprosessissa kuuntelun merkitystä ja hänen teoksensa syntyvät pikemminkin vuorovaikutuksessa äänimateriaalin ja sävellysteknologian kanssa kuin tarkan etukäteissuunnitelman ohjaamina. Varhaisten teosten populaarimusiikkivaikutteista Ruohomäen musiikki kehittyi 1970-luvulla kohti puhtaampaa konkreettisen musiikin traditiota. Minimalistiset ja stokastisen musiikin ideat ovat kuultavissa kaikissa ensimmäisen sävellyskauden teoksissa. Analyysi teoksesta Pisces tarkentaa kuvaa Ruohomäen sävellysten tyylipiirteistä. Teosanalyysissä luodaan pohjaa myös Ruohomäen kahden sävellyskauden vertailuun. Jatkotutkimuksen kannalta mielenkiintoiseksi kysymykseksi nousee Ruohomäen kahden sävellyskauden vertailu sekä sävellysteknologian kehityksen ja elektroakustisen musiikin estetiikan suhteen tarkastelu tämän vertailun avulla.
  • Liimatainen, Milja (Helsingin yliopisto, 2012)
    Tutkielman aiheena on julkinen kuvanveisto ja sen suhde tilaan. Tutkielmassa tarkastellaan kolmea Helsingissä sijaitsevaa julkista veistosta, joiden kaikkien suhde sijoituspaikkaan on erityisen kiinteä. Teokset ovat Anne Koskisen Kivi (2008) Kauniinilmanpuistossa Vuosaaressa sekä Denise Zieglerin Kolme aitaa (2010) Hilapellon puistossa Konalassa ja Epigrammeja Helsingin kaupungin jalankulkijoille (1999) Helsingin keskustan katutilassa. Kaikki kolme teosta hyödyntävät sijoitusympäristöjensä elementtejä sekä temaattisten että muodollisten ratkaisuiden kautta, mihin tutkielmassa viitataan termillä harmoninen integraatio. Tutkielman tavoitteena on selvittää miten teokset vaikuttavat sijaintipaikkoihinsa ja millaisten merkitysten muodostumiseen ne ottavat tiloissaan osaa. Varsinaiset tutkimuskysymykset ovat: Mitä kiinteästi paikkaan linkittyvät veistokset tekevät sijoituspaikoilleen? Miten harmonisen integraation keinoin paikkaansa suhtautuva teos toimii julkisen tilan muokkaajana? Tutkielma pohjaa niin humanistis-yhteiskuntatieteelliseen kuin maantieteelliseenkin tilatutkimukseen. Tässä tarkastelussa keskeistä on ajatus, jonka mukaan julkista tilaa ei tule ymmärtää ainoastaan kaupunkisuunnittelun ja visuaalisuuden näkökulmasta vaan myös sosiaalisena todellisuutena ja elettynä paikkana. Tiloja ei mielletä tapahtumien taustoiksi tai kulisseiksi vaan ne ovat olennaisia ja aktiivisia todellisuuden jäsentäjiä ja merkitysten tuottajia. Keskeistä on lisäksi tiloissa syntyvien merkitysten ymmärtäminen jatkuvasti tilojen käytössä muuttuviksi ja uudelleen muotoutuviksi. Tutkielmassa hyödynnetään lisäksi ranskalaisen kulttuurintutkija Michel de Certeaun ajatuksia arjesta ja tiloissa liikkumisesta. Tilojen käyttäjien toiminnan mahdollisuuksia lähestytään erityisesti Certeaun strategian ja taktiikan käsitteiden avulla. Tarkasteltavat teokset muodostavat myös tutkielman aineiston, jota tutkitaan paikan rakentumisen, tiloissa liikkumisen ja paikkakokemusten näkökulmista. Tutkittavia teoksia lähestytään tutkimuskirjallisuuden sekä teosten analysoinnin keinoin. Teosten sijoituspaikkoja tarkastellaan paitsi niiden taustoja erittelemällä myös tiloissa liikkumalla ja niitä havainnoimalla. Tutkielman perusteella teokset osallistuvat sijoituspaikoissaan syntyvien merkitysten muodostumiseen usein eri tavoin. Vaikka niiden tiloissa aiheuttamat muutokset eivät ole dramaattisia, olisivat tilat ilman niitä toisia. Harmoninen suhtautuminen ympäristöön ei näyttäydy välttämättömänä julkisen tilan muuttamiseksi, mutta maltillisestikin paikkoja muokkaavat teokset ottavat osaa paikoissa syntyviin mielikuviin, vaikuttavat paikkojen identiteettiin ja niihin identifioitumiseen, mahdollistavat muistamisen sekä vaikuttavat osaltaan siihen, miten tiloissa liikutaan ja millaisia kokemuksia niissä syntyy.
  • Paananen, Laura (Helsingin yliopisto, 2012)
    Pro gradu -tutkielman aiheena on slangisanaston ja uskonnollisen sanaston vaihtelu kolmen nuoren aikuisen puheessa ja keskinäisessä vuorovaikutuksessa. Tarkasteltavat puhujat kuuluvat samaan vapaiden suuntien paikallisseurakuntaan. Lisäksi he kaikki ovat asuneet jossain vaiheessa elämäänsä Itä-Helsingissä ja pitävät itseään itähelsinkiläisinä. Tutkielman tavoite on kaksiosainen. Ensinnäkin tarkoituksena on selvittää, millaisia tehtäviä uskonnollisilla ilmauksilla ja slangi-ilmauksilla on keskustelussa. Toinen tutkimuskysymys on, miten ilmaukset toimivat resurssina sosiaalisiin kategorioihin orientoitumisessa ja identiteettien rakentamisessa. Huomio on siinä, miten slangin ja uskonnollisen sanaston avulla rakennetaan toisaalta uskovaisuutta ja toisaalta itähelsinkiläisyyttä. Aineistoa on noin 3 tuntia: yksi ryhmähaastattelu ja kaksi arkikeskustelua. Tutkielmassa hyödynnettävät tutkimussuuntaukset ovat keskustelunanalyysi ja sosiolingvistinen variaationtutkimus. Tutkielman analyysi etenee vuorovaikutustoimintojen tarkastelusta identiteettien pohditaan. Ensimmäisessä analyysiluvussa havaitaan, että slangi-ilmauksia ja uskonnollisia ilmauksia ei käytetä mielivaltaisesti vaan niillä on selkeitä funktioita keskustelussa. Esimerkiksi sellaisissa kertomuksissa, joissa uskonnollista kieltä on runsaasti, slangi kasautuu evaluoiviin vuoroihin. Toisessa analyysiluvussa ilmausten työnjakoa pohditaan puheenaiheen näkökulmasta. Siinä havaitaan, että slangin ja uskonnollisen sanaston esiintyminen on topiikkisidonnaista. Puheenaihe ei kuitenkaan ole suoraan sidoksissa siihen, kuinka paljon uskonnollista sanastoa tai slangisanastoa käytetään, vaan välillisesti sitä kautta, mihin vuorovaikutustoimintoihin ilmauksia hyödynnetään ja millaisia ääniä ja näkökulmia niillä tuodaan keskusteluun. Kolmannen analyysiluvun päätelmä on, että uskonnollisella sanastolla tai slangilla ei ole suoraa yhteyttä puhujan uskonnolliseen identiteettiin, vaan niiden suhde on indeksinen. Puhuja painottaa sanastovalinnoillaan erilaisia näkökulmia ja asennoitumisia, joilla hän osoittaa uskovaisuutensa relevantiksi keskustelussa. Itähelsinkiläisyyden osalta tärkeä havainto on se, että se kietoutuu yhteen seurakuntaan kuulumisen kanssa ja tulee siten käsittää sosiaaliseksi eikä alueelliseksi identiteettikategoriaksi. Analyysi osoittaa, että uskonnollinen sanasto ja slangi ovat tutkittavien nuorten aikuisten kielessä monipuolisia resursseja, joiden tehtävät ovat moniulotteiset ja ulottuvat keskustelun jäsentymisestä sosiaalisiin identiteettikategorioihin orientoitumiseen. Vuorovaikutuksen tutkimukseen ja sosiolingvistiseen variaationtutkimukseen tutkielma tarjoaa tietoa siitä, että jollain kielenpiirteellä voi olla samanaikaisesti tehtäviä vuorovaikutuksen jäsentymisessä ja puhujan sosiaalisen identiteetin relevantiksi osoittamisessa. Tehtävät kietoutuvat myös yhteen: identiteettejä rakennetaan vuorovaikutuksessa sitä kautta, mitä niillä tehdään. Sanastontutkimuksen alalla tutkielma tarjoaa uutta tietoa uskonnollisen kielen ja slangin todellisesta käytöstä ja käyttökonteksteista sekä avaa näkökulmia niiden rajaamiseen ja määrittelyyn. Se, onko jokin sana uskonnollinen tai slangia, selviää viime kädessä vuorovaikutuskontekstia tarkastelemalla; ilmauksen tulkintaan vaikuttaa se tulkintakehys, joka aiemmassa keskustelussa on luotu.
  • Tuhkanen, Katri (Helsingin yliopisto, 2013)
    Tutkielmassa tutkitaan suomalaisten nuorten stereotypioita juutalaisista, muslimeista, uskonnottomista ja evankelisluterilaisista. Nuorten stereotypioita on tutkittu kyselylomakemenetelmällä. Kyselylomake on rakennettu stereotypioiden sisältöjä käsittelevän mallin avulla, joka myös toimii tutkielman teoriana. Kysely on tehty yhden suomalaisen kaupungin lukion oppilaille. Stereotypiat on jaettu uskomus jonkun ryhmän ominaisuuksista, piirteistä ja käyttäytymisestä. Stereotypiat ovat siis kuvia jostain sosiaalisesta ryhmästä. Stereotypiat vaikuttavat jokapäiväiseen elämään, käsityksiin muista ihmisistä ja sitä kautta sosiaaliseen kanssakäymiseen. Tämän vuoksi niitä on tärkeää tutkia. Stereotypioiden sisältöjä käsittelevän mallin mukaan stereotypioiden sisältöön vaikuttaa havainnot siitä koetaanko toinen ryhmä ystäviksi vai vihollisiksi ja kykeneväisiksi toteuttamaan aikomuksensa. Toisin sanoen havainnoidaan sitä onko toinen ryhmä lämmin vai kylmä ja pätevä vai pätemätön. Havainnot vaikuttavat siihen muodostuuko stereotypiasta myönteinen vai kielteinen. Lämpö- ja pätevyyshavainnot vaikuttavat syntyneisiin tunteisiin ja reaktioihin havaittua ryhmää kohtaan. Tutkimuksen tuloksista ilmenee, että nuoret näkevät niin evankelisluterilaiset kuin uskonnottomat positiivisesti kummallakin havaintoulottuvuudella. Tämä tarkoittaa sitä, että näiden uskontojen edustajat nähdään sisäryhmän osaksi Suomessa. Heitä ihaillaan ja autetaan sekä aktiivisesti että passiivisestikin, mistä johtuen heillä on helppo toimia suomalaisessa yhteiskunnassa. Evankelisluterilaisten ja uskonnottomien stereotypia ei vaikeuta sosiaalista kanssakäymistä. Juutalaisten ja muslimien lämpö- ja pätevyyshavainnot olivat ristiriitaisia suhteessa teoriaan. Juutalaiset nähtiin keskiverroiksi kummallakin ulottuvuudella. Tutkielman teoria ei ole riittävä vastamaan siihen, mitä keskivertovastaukset tarkoittavat. Yllättävän suureen määrään keskivertovastauksia on voinut vaikuttaa haluttomuus vastata tai koettu ryhmän vieraus. Toisaalta keskivertovastaukset voivat ilmaista sitä, että juutalaisten stereotypia on mahdollisesti muuttunut. Heitä ei enää nähdä kylminä ja pätevinä, kuten aiemmat tutkimukset ovat osoittaneet. Muslimit nähtiin kylmiksi ja keskivertopäteviksi. Tulosten perusteella muslimeita on vaikea sijoittaa mallin stereotypioihin, siitä huolimatta heidän stereotypiansa on negatiivinen kylmyyshavainnon vuoksi. Kylmyyshavainto vaikuttaa siihen, että heidän toimintansa motiiveja epäillään. Epäselväksi jäi kokevatko nuoret muslimit itsensä kykeneväisiksi toteuttamaan aikomuksensa vai ei. Muslimit olivat ainoa uskonnollinen ryhmä, jonka nuoret näkivät negatiivisesti. Tästä voi seurata se, että muslimeilla saattaa olla vaikeuksia toimia suomalaisten nuorten kanssa.
  • Kuokkala, Juha (Helsingin yliopisto, 2012)
    Tutkielman aiheena on jälkitavun (toisen tavun) labiaalivokaalien historia itämerensuomalaisissa ja saamelaiskielissä. Jälkitavun labiaalivokaaleja on pidetty itämerensuomen ja saamen yhteisessä kantakielessä, varhaiskantasuomessa syntyneenä uudennoksena, ja tutkielman tavoitteena on arvioida, kuinka perusteltu tämä oletus nykytutkimuksen valossa on. Aineistona ovat 1990-luvulla ilmestyneen suomen kielen etymologisen sanakirjan, Suomen sanojen alkuperä -teoksen (SSA) sana-artikkelit. Sana-artikkeleista on poimittu tarkasteltavaksi ne, joissa on esitetty mahdollisesti yhteistä alkuperää oleviksi sellaiset saamen ja (itämeren)suomen sanat, jotka molemmat sisältävät labiaalivokaalin toisessa tavussa. Tällaisia sanarinnastuksia löytyi yhteensä 72. Tutkielmassa analysoidaan kunkin rinnastuksen uskottavuus käyttäen etymologisen tutkimuksen peruskriteereitä, sanojen merkitystä, äännesuhteita ja levikkiä. Huomioon otetaan myös lainasanatutkimuksen tuoreimmat tulokset, jotka ovat tuoneet mm. itämerensuomen ja saamen välisten lainojen äännesuhteisiin tarkempaa systematiikkaa. Tarkastelluista sanarinnastuksista 37 eli hieman yli puolet osoittautui sellaisiksi, että niiden perusteella voidaan rekonstruoida varhaiskantasuomeen jälkitavun labiaalivokaalin sisältävä lähtömuoto. Lisäksi kaksi muualla tutkimuskirjallisuudessa mainittua suomalais-saamelaista sanarinnastusta läpäisi tämän kriteerin. Tuloksissa ei ilmennyt selviä eroja eri johdostyyppien välillä; hyväksyttäviä rinnastuksia oli sekä suomen U- että O-vartaloisissa verbeissä, verbikantaisissa nomineissa, yksinkertaisissa U/O-vartaloisissa nomineissa ja kompleksisemmissa nominijohdoksissa. Sanarinnastuksista kymmenkunta oli sellaisia, että äänteellisin perustein niitä ei voi mitenkään analysoida lainoiksi kieliryhmästä toiseen, vaan kyseessä on varmasti yhteiseen kantakieleen palautuva vartalo. Tutkielman tulokset vahvistavat, että itämerensuomessa ja saamessa on joukko yhteisiä sanoja, joissa voidaan vahvoin perustein olettaa olleen jälkitavun labiaalivokaali jo yhteisessä kantakielessä. Aineistoanalyysin ulkopuolelle jääneet automatiiviverbit (suomen kuulua, saamen gullot) viittaavat samaan suuntaan. Kuitenkaan esim. vanhoissa germaanisissa lainasanoissa ei näytä olevan yhtään sellaista, jossa sekä itämerensuomen että saamen sanassa olisi labiaalivokaali vastaamassa kantagermaanin toisen tavun *ō:ta. Muussakin sanastossa on tapauksia, joissa jälkitavun vokaali on labiaalinen vain osassa itämerensuomalais-saamelaista kielialuetta. On siten mahdollista, että jälkitavun labiaalivokaalien yleistyminen sanastossa ja maantieteellinen leviäminen olisi tapahtunut osin vasta kieliryhmien erkaantumisen jälkeen.
  • Saipio, Jarkko (Helsingin yliopisto, 2011)
    Lapinrauniot ovat Järvi-Suomen varhaismetallikautiseen (n. 1900 eaa.-300 jaa.) pyyntiväestöön yhdistettyjä kiviröykkiöitä. Tavallisesti ne esiintyvät yksittäisinä tai korkeintaan muutaman röykkiön ryhminä. Monista lapinraunioita on löytynyt palanutta ihmisen luuta ja joistakin myös hauta-anneiksi tulkittuja esineitä. Osasta ei ole kyetty paikallistaman mitään merkkejä hautauksesta. Jotkut ovat vaikuttaneet löytöjensä perusteella uhriröykkiöiltä. Tässä tutkielmassa selvitellään Etelä-Savon, Etelä-Karjalan ja Pohjois-Kymenlaakson lapinraunioiden ikää ja kulttuuri-kontekstia uusien lapinraunioajoitusten, alueelta aiemmin saatujen luonnontieteellisten ajoitusten ja sijaintitutki-musten avulla. Luonnontieteellisen keskusmuseon ajoituslaboratoriossa teetettiin tutkielmaa varten AMS-ajoitukset tutkimusalueen kolmesta riittävästi luulöytöjä tuottaneesta lapinrauniosta. Sijaintitutkimuksia toteutettiin suorittamalla tilastollisia vertailuja kaikkien tutkimusalueen lapinraunioiden sijoittumisesta suhteessa tekstiilikeramiikkaa (n. 1900-500 eaa.) ja/tai Sär2-keramiikkaa (n. 900 eaa. 300 jaa.) sisältäviin asuinpaikkakohteisiin. AMS-ajoitusten perusteella Iitin Hiidensalmen palanutta luuta, kvartsi-iskoksia ja astiamaisen luonnonkiven sisältänyt lapinraunio on rakennettu 1505-1385 eaa., Ristiinan Haukkavuoren palanutta luuta sisältänyt lapinraunio 1450-1305 eaa. ja Savonlinnan Häyrynjärvi A:n lapinrauniokohteen palanutta luuta, kvartsi-iskoksia sekä Sär2-keramiikan siruja sisältänyt röykkiö kaksi 415-230 eaa. Ajoitustulokset osoittavat, että lapinrauniorakentaminen on omaksuttu Järvi-Suomen kaakkoisosissa jo varhaismetallikauden alussa. Yhdessä aiempien lapinraunioajoitusten kanssa tämä viittaa siihen, että röykkiörakentaminen ei ole levinnyt Järvi-Suomen alueelle lounaisen Suomen pronssikautisesta rannikkokulttuurista (n. 1500-500 eaa), vaan sen taustalta löytyy luultavammin Perämeren rannikolla jo kivikaudella harjoitettu röykkiörakentaminen, jota ei ole kyetty yhdistämään minkäänlaisiin hautausrituaaleihin. Ajoitukset myös vahvistavat hypoteesia, jonka mukaan lapinrauniotradition varhaisvaiheisiin ei ole kuulunut esineiden eikä keramiikan laittaminen röykkiöihin. Ajoitusten vertailu tutkimusalueen aiempiin arkeologisiin ajoituksiin osoittaa, että lapinrauniot eivät ainakaan heti korvanneet maalauskallioita rituaalipaikkoina, vaan kalliomaalausten luona suoritettiin uhrirituaaleja vielä lapinrauniotradition omaksumisen jälkeen. Pienimuotoista kaskiviljelyä on harjoitettu alueella jo ennen lapinrauniorakentamisen omaksumista, mutta pyynti pysyi alueen pääelinkeinona ilmeisesti koko varhaismetallikauden. Varhaismetallikautiset asuinpaikat ovat alueella tyypillisesti leirimäisiä, mikä viittaa harvaan ja liikkuvaan asutukseen. Tutkimusalueen lapinrauniot ja tekstiilikeramiikkaa/Sär2-keramiikkaa sisältävät asuinpaikat ovat tässä tutkielmassa suoritettujen sijaintitutkimusten perusteella keskittyneet toistensa läheisyyteen, vaikka kaikkien lapinraunioiden läheisyydestä ei varhaismetallikautista asuinpaikkaa löydykään. Erityisen usein lapinraunioiden läheisyydessä näyttävät sijaitsevan asuinpaikat, joista on löydetty sekä tekstiilikeramiikkaa että Sär2-keramiikkaa. Tämä viittaa siihen, että lapinraunioiden luokse on palattu yhä uudelleen ja uudelleen. Ne ovat ilmeisesti toimineet rituaalisina kiinnekohtina liikkuvaa elämää viettäville yhteisöille. Roomalaiselle rautakaudelle (0-400 jaa.) ajoitetuista lapinraunioista on muualla Suomessa tyypillisesti löydetty metalliesineitä. Tutkimusalueen lapinrauniosta ei ole tehty yhtäkään metalliesinelöytöä. Tämän perusteella on mahdollista, että lapinrauniotradition myöhäisimpiä kehitysvaiheita ei ole alueella koskaan omaksuttu.
  • Kokko, Susanna (Helsingin yliopisto, 2010)
    Tutkielmassa tarkastellaan, millaisia käsityksiä Raahessa Pohjois-Pohjanmaalla asuvilla, kahta eri ikäryhmää (nuoret ja aikuiset) edustavilla maallikoilla on suomen murteista. Tutkielman tavoitteena on selvittää, poikkeavatko nuorten ja aikuisten käsitykset toisistaan, ja millaisia mahdolliset erot ovat. Toisena kysymyksenä on tutkia, miten käsityksissä muista murteista näkyvät informanttien oma pohjoispohjalainen murre ja informanttien mielteet siitä. Tutkielma kuuluu kansandialektologiseen tutkimusalaan. Tutkielman aineistona ovat lomakekyselyvastaukset 65 lukiolaiselta ja 63 aikuiselta raahelaiselta. Kyselyn ensimmäisessä osassa vastaajien tuli rajata Suomen kartalle murrealueet oman käsityksensä mukaan ja kuvailla murteita. Toisen osan kyselyssä muodostavat kuuntelunäytetehtävät, joissa informanteille soitettiin lyhyitä murrenäytteitä, jotka heidän tuli perustellen sijoittaa kartalle ja joita heidän tuli arvioida viidentoista adjektiiviparin avulla. Tutkielmassa selviää, että ryhmätasolla nuorten ja aikuisten murrekäsitysten välillä on ensinnäkin sellaisia eroja, joiden voi tulkita johtuvan vastaajien kuulumisesta eri sukupolviin. Aikuisten käsityksistä näkyvät vahvasti vanhat heimostereotypiat: murteita nimetään maakuntien mukaan ja kuvaillaan vakiintunein kansanlingvistisin termein ("viäntää", "puhua h:n päältä"). Nuoret erottelevat kartalle vähemmän murteita kuin aikuiset, ja aluejaoissa näkyy uuden läänijaon vaikutus. Eteläsuomalainen puhetapa on aineiston perusteella merkityksellisempi nuorille kuin aikuisille: he näyttävät tunnistavan sen piirteitä herkemmin kuin aikuiset, ja lukiolaisten asenteet pääkaupunkiseutulaista puhetapaa kohtaan ovat kielteisempiä kuin aikuisten asenteet. Aikuiset asennoituvat kielteisesti erityisesti lounaismurteisiin. Iän ja kokemusten vaikutus murrekäsityksiin näkyy siinä, että aikuiset tunnistavat varieteetteja tarkemmin ja sijoittavat ääninäytteiden puhujat lähemmäs näiden todellisia kotipaikkoja kuin nuoret. Vastaajien oma murre näkyy käsityksissä muista murteista siten, että sellaisia piirteitä, jotka vastaajat liittävät vahvasti omaan murteeseensa (svaavokaali, yleisgeminaatio ja mää, sää, nää -pronominit), he eivät tuo esiin kuvaillessaan muita murteita. Myös muunmurteiset puhujat sijoitetaan puhenäytetehtävässä toisinaan vastaajien omalle murrealueelle näiden piirteiden perusteella. Erityisesti kuuntelunäytetehtävien tulokset antavat aihetta kyseenalaistaa karttojen ja murteiden maantieteellisen paikantamisen mielekkyyttä. Varsinkin lukiolaiset näyttävät paikantavan varieteetteja myös muuten, esimerkiksi akseleilla maalainen–kaupunkilainen ja eteläinen–pohjoinen. Tästä kertoo myös se tutkimustulos, että siihen, miten vastaajat puhenäytetehtävässä arvioivat kuulemiaan varieteetteja, ei juuri vaikuta se, miten vastaajat paikantavat puhujan maantieteellisesti.