Browsing by Title

Sort by: Order: Results:

Now showing items 21-40 of 728
  • Immonen, Mikko (Helsingfors universitet, 2015)
    Tutkimuksessa käsitellään Internetin keskustelupalstalla käytettävää kielellistä intensifikaatiota, jonka avulla viestin lähettäjä pyrkii vahvistamaan tai korostamaan osia sanomastaan. Työssä myös valotetaan keskustelupalstan kieltä yleisesti ja sen saamia puhekielisyyden piirteitä. Tutkittava kielimuoto nähdään osana tietokonevälitteistä viestintää. Tutkimuksessa halutaan todentaa olettamus, jonka mukaan keskustelupalstan osallistujat käyttävät runsaasti intensifikaatiota paikatakseen puhutun kielen nonverbaalisen viestinnän keinojen puuttumista. Tutkimusmateriaalina on espanjankielisen pörssisijoittamiseen keskittyvän InverForo.com-sivuston 300 viestiä. Keskustelu käytiin 10.5.2010, jolloin Madridin pörssin IBEX 35-indeksi koki toistaiseksi suurimman päivänsisäisen nousunsa. Epätavallisen kurssinousun otaksutaan aiheuttavan normaalia huomattavasti vilkkaamman ajatustenvaihdon, joka voidaan osittain rinnastaa aitoon puhekieliseen keskusteluun. Keskusteluun osallistuu 16 nimimerkin suojissa olevaa henkilöä jotka käyttävät itsestään ryhmänä nimeä Los Piratoreros . Tutkimuksen keskeinen tavoite on paikantaa keskustelusta viestijöiden käyttämät intensifikaation keinot, jotka luokitellaan Marta Albeldan vuonna 2005 väitöskirjassaan La intensificación en el español coloquial esittelemän luokitusmallin mukaisesti. Luokittelussa keinot jaetaan morfemaattisiin, leksikaalisiin, syntaktisiin, semanttisiin ja foneettisiin jotka osittain jakautuvat edelleen yksityiskohtaisempiin luokkiin. Teoreettisen viitekehyksen, intensifikaation ja keskustelupalstan kielen puhekielisyyden piirteiden, lisäksi työssä avataan jossain määrin myös pörssiin liittyviä yleisiä seikkoja ja termistöä helpottamaan luentaa. Tutkimuksessa käy selkeästi ilmi, että Los Piratoreros käyttävät runsaasti intensifikaation keinoja verkkokeskustelussaan. 58 prosentissa kaikista viesteistä, jotka voivat koostua yhdestä tai useammasta lauseen, havaitaan vähintään yksi sanomaa vahvistava piirre. Korpuksen 300:sta viestistä löytyy yhteensä 329 eri intensifikaation keinoa. Suosituin tapa on vahvistaminen foneettisin menetelmin, joita kaikista löydetyistä tapauksista edustaa 34 prosenttia. 22 prosenttia menetelmistä ovat semanttisia, 21 prosenttia leksikaalisia, 12 prosenttia syntaktisia ja 11 prosenttia morfemaattisia. Pelkästään lukujen perusteella näyttää vahvasti, että tutkimamme keskustelupalstan osallistujat todellakin paikkaavat puuttuvia nonverbaalisia keinoja käyttämällä ajoittain jopa ylenpalttisesti eri menetelmiä vahvistaakseen sanomaansa. Emme kuitenkaan voi varmuudella tietää toimivatko he näin tietoisesti vai tiedostamattomasti. Osittain vaikuttaa siltä, että he kirjoittavat ikään kuin puhuisivat, ja näin ollen todellakin lähestyvät puhuttua kielimuotoa. Osittain taas joissakin viesteissä on havaittavissa suunnitelmallisuutta, jota taas ei voida pitää spontaanina puheena . Los Piratoreros näyttävät kehittäneen oman jargoninsa, jota ulkopuolisen on ajoittain varsin hankala ymmärtää mm. sen sisältämien omalaatuisten sanontojen vuoksi. Tällä omalla kielellään he ovat onnistuneet luomaan johonkin ammattiryhmään verrattavissa olevan suljetun piirin. Monien sanontojen vaikeaselkoisuus tuo esille tutkimuksemme edellyttämän pragmaattisen puolen; ne on nähtävä osana tiettyä kontekstia. Tutkimuksessa esitetäänkin tarve tutkia intensifikaatiota mahdollisimman erilaisissa virtuaalisissa ympäristöissä.
  • Tikka, Katja (Helsingfors universitet, 2014)
    Ruotsissa perustettiin vuonna 1729 yhdistynyt Sukellus- ja pelastuskomppania, joka jakautui kahteen alaosastoon: Eteläiseen ja Pohjoiseen komppaniaan. Organisaatio toimi Amiraliteettikollegion alaisuudessa ollen sille ilmoitusvelvollinen toiminnastaan. Tutkielmassa pohjustetaan aihetta kartoittamalla ensin meripelastuksen historia ennen vuotta 1729, jonka jälkeen selvitetään komppanian perustamisen syitä ja sitä miten organisaatio rakennettiin ja mihin suuntaan se alkuvuosikymmeninään kehittyi. Tutkimustavoitteena on lisäksi tutkia, keitä tai mitä komppania palveli ja minkälaisia reaktioita se herätti ympäristössään. Ruotsin Sukellus- ja pelastuskomppaniaa on tutkittu vähän, eikä organisaationa käytännössä ollenkaan. Siksi on oleellisen tärkeää selvittää perusteellisesti millaisten säädösten puitteissa komppania toimi, millainen virkamiesorganisaation se tarvitsi toimiakseen ja millaisin työvälinein pelastustöitä tehtiin. Tutkimusaineistona on käytetty pääasiassa alkuperäislähteitä, kuten valtiopäiväkertomuksia ja -päätöksiä, laki- ja säädöskokoelmia, Amiraliteettikollegion alaisuudessa olevia sukellusasiakirjoja sekä merenkulkuun, luotsi- ja tullitoimintaan liittyvää kirjallisuutta. Tutkimuksesta selviää, että yhdistynyt Sukellus- ja pelastuskomppania perustettiin suuren pohjan sodan jälkeen, kun Ruotsi oli menettänyt Itämeren herruuden. Itämeren laivaliikenteen painopiste oli siirtynyt yhä vahvemmin Pietari-Hollanti linjalle, jossa kulki suolan ja puutavaran lisäksi arvolastia vaikkapa Pietarin palatseihin. Komppanioiden toiminta perustui privilegioon eli yksinoikeuteen pelastaa merihätään joutuneita aluksia ja sen lasteja. Eteläinen komppania oli toiminut jo aiemmin hajanaisemmin, kunnes vuonna perustettiin 1729 Pohjoinen komppania ja siihen liitettiin myös Ruotsin eteläiset osat. Tästä alkoi myös aktiivinen valtiopäiväkeskustelu privilegioiden jatkamisesta ja sukelluspalkkioiden määrästä sekä komppanian virkamiesten liian omaehtoisesta palkkioiden lunastustavasta. Lähes jokaisilla valtiopäivillä tarkennettiin voimassaolevia sukellussäädöksiä, mikä vankensi vaiheittain myös komppanian asemaa. Viimeistään 1760-luvulla säädökset olivat tarpeeksi kattavia erilaisia käytännön tilanteita varten. Komppanian toiminnan luonne oli aluksi tiukasti kruunun valvonnan alaista merkantilismin hengen mukaisesti. Käännekohta koko komppanian toiminnassa oli, kun Eteläisen komppanian sukelluskomissaari Petter Pihl anoi valtiopäivillä lupaa huutokaupata ulkomaalaisen aluksen rahdin. Pihl vetosi 1740-luvulla Pohjoisen komppanian alueella tapahtuneeseen samankaltaiseen, mutta ilmeisesti vaatimattomaan huutokauppaan. Huutokauppaluvan turvin koko komppanian toiminta alkoi pohjautua yhä enemmän pelastettujen laivojen lastin takavarikointiin, kunnostamiseen ja huutokauppaamiseen, jonka jälkeen komppania lunasti sukelluspalkkionsa huutokaupan tuloista. Tätä aiemmin komppania oli ottanut oman prosentuaalisen osansa suoraan pelastetusta lastista tavaran muodossa, mikä oli aiheuttanut tyytymättömyyttä pelastetun laivahenkilökunnan kesken. 1760-luvulla Pelastuskomppanian käytännöt olivat vakiintuneet siten, että komissaarit johtivat toimintaa kotikaupungeistaan ja rannikko- ja saaristopitäjissä toimi alempaa virkamiehistöä, kuten rantavouteja. Komissaarit olivat kaupunkien silmäätekeviä henkilöitä, esimerkiksi raatimiehiä ja laivanvarustajia. Kaupunkien raatihuoneilla pidettiin komppanian huutokauppoja ja koko taloudellinen toiminta oli komissaarien hallinnassa. Alkuvuosien nöyrä työskentely amiraliteettikollegion alaisuudessa oli vaihtunut komissaarien itsetietoiseksi toiminnaksi tavoitteena yhä enemmän henkilökohtaisen omaisuuden kasvattaminen. Loppupäätelmänä todetaan, ettei komppania palvellut suoranaisesti merihätään joutunutta laivaliikennettä, vaan sen toimintaa ohjasivat taloudelliset päämäärät. Tämä synnytti eriskummallisen ja ristiriitaisen tilanteen toiminnan motivaatioiden ja moraalisten kysymysten suhteen. Kuitenkaan Ruotsin valtiolla ei ollut tarjota muunlaista mallia meripelastustoiminnan organisoimiseksi, vaikka valtiopäivillä käsiteltiin yhä uudelleen yksinoikeuden peruuttamista ja muita valituksia. Sukellus- ja pelastuskomppaniat toimivat miltei sata vuotta, kunnes laivakannan kehitys 1830-luvulle tultaessa oli muuttanut komppanian toiminnan hyödyttömäksi.
  • Mikkola, Elisa (Helsingfors universitet, 2014)
    This study examines Finns experiences and perceptions of angels and their relationship with angels as they were seen in the Angels in Finland survey. Furthermore it covers other features of respondents spirituality and religiosity and their use of services related to spirituality. The survey is part of Terhi Utriainen s research on angel practices in contemporary Finland. The work belongs to the field of sociology of religion and describes the transformation of religion in everyday life while aiming to understand the belief in angels and the role of angels in modern spirituality. The data was collected through questionnaires in Lorna Byrne's lecture organized in Helsinki in 2011. 263 participants of the event answered: 248 women and 15 men. The small share of male respondents shows that women are more interested in angel spirituality than men. The survey method worked well in the data collection in an event which was well attended (N1100). Nearly one quarter of the participants answered and told about their angel experiences and spirituality. Respondents believed more in angels than Finns on average. They described their relationship with angels to be active and positive; angels delivered information, messages and responses, supported in making difficult decisions and helped in daily situations. The relationship with angel was seen as ordinary and commonplace. Respondents had various ways in describing the angel experience; the traditional angel images as well as the new spirituality s way to build individual spirituality were present. More than one third of the respondents identified themselves as spiritual individuals, one fifth as Christians and a little more than ten percent considered themselves to be humanist or religious individuals. Their religious affiliation was close to Finns in general, and surprisingly they were active users of services provided by the Lutheran Church. A little more than one fifth was active in Church, one fifth participated in events of alternative religiousness or spirituality, and almost ten per cent attended both. The respondents had used between one to five different kinds of spiritual services. More than half had consulted clairvoyant and used meditation and reiki. More than one third had consulted healers and angel therapy was used by almost 27 per cent. Among least used services were Aura and Regression Therapies. Those not belonging to religious communities used slightly more services, but the differences between members and non-members were surprisingly small. Byrne s personality and the sense of community had drawn the respondents to attend the lecture. Media had aroused interest in participation; the participants came together with friends or relatives, and they were delighted to see a good turnout in the event. The sense of community, easiness of participation and new rituals such as Byrne s meditation, blessing and hugs attracted participants. The results indicate that the persons who participated in the event felt that they needed a new perspective to religiousness and/or spirituality. Byrne s positive message that embraces everyone resembles Lynch's progressive spirituality as well as the benevolence of the guardian angel. One reason behind Byrnes popularity may be her modesty and ordinary way of dressing and talking; there is no room for any manifesto or ecstasy.
  • Koski, Eero (Helsingfors universitet, 2012)
    Tutkielma käsittelee Taiteen keskustoimikunnan jakamia säveltaiteen taiteilija-apurahoja. Tarkastelu keskittyy jazzmusiikkiin ja sen saamaan suoraan taiteilijatukeen. Aineisto koostuu Taiteen keskustoimikunnan taiteilija-apurahahakemuksien hakijalistoista vuosilta 2005 - 2010, joista käy ilmi hakijoiden ilmoittamat kaikki aiemmat tuet kolmelta edelliseltä vuodelta. Tutkielman teoreettisen viitekehyksenä toimii Pierre Bourdieun kulttuuriteoria, jonka periaatteita pyritään soveltamaan taiteilija-apurahaa hakeneiden muusikoiden populaatiosta tehtyjen tilastollisten havaintojen tulkitsemiseen. Tutkimuksen myötä syntyi sekä mielenkiintoista tilastodataa jazzmuusikoiden menestyksestä apurahojen hakemisessa, mutta myös alustavia teoreettisia johtopäätöksiä Bourdieun teorian suhteesta voimakkaasti tuettuun kulttuuriin. Tulokset osoittavat jazzmusiikin olevan varsin tasapuolisessa ja vahvassa asemassa Taiteen keskustoimikunnan säveltaiteen taiteilija-apurahojen jakoprosessissa. Toisaalta jazzmuusikoiden kesken havaittiin koulutuksella olevan merkitystä ilman apurahoja jäämisessä. Nämä tulokset mahdollistavat erilaisia sovelluksia Bourdieun teorioista taiteen kenttien toiminnasta; toisaalta voimakas tuki säveltaiteelle lamaannuttaa kentän sisäisten toimijoiden kamppailua musiikinlajien välillä. Toisaalta apurahajazzin kenttä näyttäisi toimivan ainakin joiltakin osin Bourdieun kuvaamalla tavalla, jossa koulutuksesta seuraava symbolinen pääoma toimii osana apurahajazzin kentälle pääsyä säätelevää mekanismia.
  • Marila, Marko (Helsingfors universitet, 2011)
    In this master s thesis, I have discussed the question of authenticity in postprocessual archaeology. Modern archaeology is a product of the modern world, and postprocessual archaeology in turn is strongly influenced by postmodernism. The way authenticity has been understood in processual archaeology is largely dictated by the modern condition. The understanding of authenticity in postprocessual archaeology, however, rests on notions of simulation and metaphor. It has been argued by postprocessual archaeologists that the past can be experienced by metaphor, and that the relationship between now and then is of a metaphorical kind. In postprocessual archaeology, authenticity has been said to be contextual. This view has been based on a contextualist understanding of the meanings of language and metaphor. I argue that, besides being based on metaphor, authenticity is a conventional attribute based on habits of acting, which in turn have their basis in the material world and the materiality of objects. Authenticity is material meaning, and that meaning can be found out by studying the objects as signs in a chain of signification called semiosis. Authenticity therefore is semiosis.
  • Siilasto, Jenni (Helsingfors universitet, 2013)
    Tutkielmassa tarkastellaan argumentaation keinoja ja tekniikoita keskustelussa, joka käytiin keväällä 2010 kotimaisen dokumenttielokuvan Reindeerspotting ikärajasta. Osallisina keskustelussa olivat tuotantoyhtiö Bronson Club Oy, Valtion elokuvatarkastamo, valtion elokuvalautakunta ja korkein hallinto-oikeus sekä viisi eri alan asiantuntijaa. Tavoitteena työssä on selvittää, miten osapuolet argumentoivat ja vasta-argumentoivat väitteitään ja näkemyksiään. Tutkielmassa tarkastellaan kieltä sosiaalisena ja yhteiskunnallisena toimintana sekä pohditaan kielellistä vaikuttamista ja vallankäyttöä. Lisäksi tutkielmassa analysoidaan muun muassa auktoriteetteihin ja asiantuntijuuteen vetoamisen merkitystä. Keskeisimpänä teoreettisena menetelmänä tutkielmassa käytetään Chaïm Perelmanin argumentaatioteoriaa ja siinä jaoteltuja argumentointitekniikoita. Tutkimuksessa hyödynnetään myös diskurssintutkimuksen ja kulttuurintutkimuksen näkökulmia sekä nojataan kevyesti kriittisen tekstintutkimuksen ajatuksiin vallasta ja kielellisestä vaikuttamisesta. Tutkimusaineisto koostuu kahdesta valituksesta, kuudesta lausunnosta ja kahdesta päätöksestä. Tutkielmassa keskitytään argumentointitekniikoiden lisäksi viranomaisen käyttämän ja sille suunnatun kielenkäytön vertailevaan analyysiin. Keskustelun jäsenet on siten ryhmitelty kahteen osapuoleen: valittavaan tahoon ja viranomaistahoon. Työssä osoitetaan, että osapuolten argumentoinnissa korostuu vertailun, auktoriteettiin vetoamisen ja havainnollistamisen tekniikoiden käyttö. Osapuolet käyttävät vertailun tekniikkaa ennen kaikkea perustellessaan näkemyksiään faktan ja fiktion valistuksellisuudesta ja vaarallisuudesta. Auktoriteettiin vetoaminen on aineistossa huomattavan suosittua molempien osapuolten argumentoinnissa, mikä tutkielman valossa on seurasta siitä, että keskustelun toisena osapuolena on juuri viranomainen. Tutkielmassa todetaan vertailun olevan paitsi Perelmanin määrittelemä sidosmuotoinen myös erottava tekniikka. Yhtäläisyyksiä vertaillessa argumentoijan on tunnustettava myös ilmiöiden eroavaisuudet. Muutoin vertailu olisi yhdenmukaistamista tai rinnastamista. Tutkielmassa haastetaan Perelmanin teorian yleisökäsityksen kahtiajako, sillä myös universaaliyleisön käsite viittaa lopulta aina rajattuun joukkoon. Laaja ja tarkemmin rajaamaton joukko sulkee aina jotain myös ulkopuolelleen. Kulttuurintutkimuksellinen näkemys toiseudesta, sen ymmärtämisestä ja rajaamisesta tarjoaa uudenlaisen tavan lähestyä Perelmanin teorian yleisökäsitettä. Tutkielma avaa poikkitieteisyyttä hyödyntävän näkemyksen aiheeseen ja aineistoon, jota juurikaan ei ole tutkittu. Tutkimuksen perusteella voidaan sanoa, että elokuvan laaja ala tarjoaa tutkittavaa aineistoa fennisteille myös muussa kuin suosittujen elokuva-arvostelujen muodossa. Viranomaiskieli yhteiskunnallisesti ja sosiaalisesti merkittävänä tutkimuskohteena tarjoaa edelleen aiheen tämän työn jälkeenkin pohdittavaksi. Yksi jatkotutkimuksen aihe olisikin elokuvatarkastamon muut asiakirjat, jotka heijastelevat paitsi ikärajapäätöksiin vaikuttaneita seikkoja myös aikaamme, kulttuuriamme ja yhteiskuntaamme.
  • Hilpinen, Saara (Helsingfors universitet, 2014)
    Aristokraatin maine. Otto Wilhelm Klinckowströmin (1778 1850) skandaalit. Tutkielma käsittelee senaattori Otto Wilhelm Klinckowströmiä (1778 1850) ja hänen elämänsä skandaaleita. Klinckowström muistetaan taideharrastuksistaan ja erityisen pittoreskista elämäntavastaan, johon kuuluivat olennaisena osana hänen naissuhteisiinsa liittyneet kohut. Otto Wilhelm Klinckowström kuului ruotsalaisen aristokratian kermaan ja oli osa von Ferseneiden sukupiiriä. Tutkielmassa pohditaan, mitkä senaattori Klinckowströmin elämänkäänteistä ovat luonnehdittavissa skandaaleiksi ja mitä skandaalikertomusten takana todella tapahtui. Klinckowströmin skandaaleiksi voidaan lukea esiaviolliset suhteet, lehtolapsi, epäsäätyinen avioliitto ja avioero. Klinckowströmin kautta on mahdollista tarkastella, mikä oli tuon ajan aatelismiehelle sallittua ja mikä ylitti joustavuuden rajan. Tutkielmassa tarkastellaan sitä, kuinka tyypillistä Klinckowströmin käytös oli ylhäisaatelin miesten keskuudessa. Tutkielmassa kuvataan yleisemmin, miten ja millaisiin tapakulttuurin piirteisiin tai kulttuurivirtauksiin Klinckowströmin tapaukset liittyvät. Vaikka kollegat ja seurapiirit Helsingissä paheksuivat toistuvasti Klinckowströmin käytöstä tämän Suomen vuosina, eivät tapaukset vaikuttaneet Klinckowströmin asemaan yhteisössä ja työtehtävissä. Menschikoffin (1787 1869) ja A. Armfeltin (1794 1876) ystävyys takasi Klinkowströmille pysyvän ja vakaan paikan huipulla. Tutkielmassa suurehko rooli on myös Klinckowströmin ensimmäisellä vaimolla Sarah Cuthbert-Brooke-Klinckowströmillä (1772 1738). Cuthbert oli orpo, joka oli perinyt isältään Arthur Cuthbertilta (1734 1788) huomattavan omaisuuden. Sarah Cuthbert muutti ensimmäisen avioeronsa jälkeen Napoliin, jossa hän kohtasi ruotsalaiset ystävykset Wilhelm Klinckowströmin ja Hans Wachtmeisterin. Tutustumista seurasi valeraskaus, kolmiodraama ja lopulta muutto Ruotsiin ja lehtolapsi 1807. Sarahin käytös oli ajoittain holtitonta eikä hänestä pidetty Tukholman aristokraattisissa seurapiireissä. Sarah Cuthbert taisteli omaisuudestaan ja asemastaan vahvasti niin sukunsa kuin Klinckowströmin kanssa. Pari päätyi eroon 1825. Sarah Cuthbert eli Suomen suuriruhtinaskunnan seurapiirien ytimessä ja hänen tyttärensä avioitui Armfeltien sukuun. Klinckowströmin elämänvaiheet osuvat mentaalisen muutoksen solmukohtaan. Klinckowströmin käytöksessä on nähtävissä piirteitä 1700-luvulle tyypillisestä aristokraattisen erottautumisen ja nautintojen kulttuurista. Samalla Klinckowströmin ihmissuhteissa ja varsinkin ensimmäisessä avioliitossa on nähtävissä piirteitä, jotka liittyvät avioliiton uudelleenajatteluun tavalla, joka toi parin keskinäiset lämpimät tunteet tärkeämmäksi osaksi avioliittoa. Klinckowströmiä ja tämän elämänvaiheita koskeneet muistelut on nähtävä siinä valossa, jonka 1840-luvulta alkanut eliitin murros toi suomalaiseen politiikkaan. Viimeistään 1840 1850-luvuilla selkeät muutokset moraalikoodistossa olivat jo nähtävissä. Klinckowströmin 1830-luvun loppuvuosina alkanut ja 1800-luvun loppupuolella yhä kiihtynyt julkinen kritisointi johtui eliitin murroksesta 1840-luvun Suomessa: Nousevan keskiluokan koodistossa ulkoisen ja sisäisen hyveellisyyden piti olla tasapainossa keskenään. Mennyttä maailmaa ja vanhaa eliittiä edustavat tahot kohtasivat vahvaa paheksuntaa ja Klinckowström joutui lemmenseikkailujensa vuoksi osaksi tätä paheksunnan sävyttämää tarinointia. Klinckowströmin arvostelu on osa 1800-luvun loppupuolella käytyä suomalaisen kansan identiteetin ja moraalikoodistojen uudelleenmuotoilua, ei niinkään aikalaisten tuomiota hänen elämästään taikka teoistaan. Klinckowströmin teot olivat muisteluissa ja tarinoissa esitetty todellisuutta pahemmaksi ja kuolemansa jälkeen Klinckowströmistä muodostui paheellisen aatelismiehen stereotypia.
  • Hämäläinen, Elina (Helsingfors universitet, 2015)
    Tutkielmani käsittelee Kruunuvuoren 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa rakentunutta kesähuvila-aluetta Helsingin Laajasalossa, joka on nykyään poikkeuksellinen vuosikymmenten ajaksi rappeutumaan jäänyt asuinympäristö Helsingin kaupungissa. Huvila-alue jäi 1960-luvun aikoihin heitteille, kun alueen viimeisin yksityisomistaja liikemies Aarne Aarnio (1917-2013) päätti rakennuttaa huvila-alueen paikalle modernin asuinalueen. Aarnio haki kaupungilta useaan otteeseen lupaa alueen uudelleenrakentamiseen ja kaavoittamiseen vuosien 1968-1998 välisenä aikana, mutta ei saanut koskaan puoltavaa päätöstä kaupungilta hankkeelleen. Pitkän prosessin aikana huvilat jäivät huoltamatta ja toinen toisensa perään ilman kesäasukkaita. Ensimmäinen Kruunuvuoren huvila hylättiin 1960-luvulla. Monissa huviloissa jatkettiin kuitenkin vielä kesänviettoa pitkälle 2000-luvulle saakka. Kesällä 2014 viimeiset huvilat jäivät ilman asukkaita ja joutuivat vandalismin kohteeksi. Kruunuvuoren huvila-alueen esimerkin kautta tarkastelen tutkielmassani hylätyn tilan estetiikkaa ja viehätystä. Pohdin hylätyksi jääneen ja aikaansa pysähtyneen rakennetun tilan kokemuksellisuutta suhteessa arkipäiväisempään järjestettyyn ja kontrolloituun kaupunkitilaan. Rakennetun ympäristön hahmotan tutkielmassa eletyn tilan kontekstissa eli käsitteellistän tilan aistittuna, materiaalisena ja mentaalisena enkä pelkästään visuaalisena katseen kohteena. Kruunuvuoren ympäristöä peilaten lähestyn tutkielmassani hylätyn tilan kokemuksellisuutta kahdesta eri näkökulmasta. Tuon ensiksi esille hylätyn tilan merkityksen villinä, kaupungin ja luonnon välistä dikotomiaa rikkovana paikkana kaupungissa. Toiseksi avaan hylätyn tilan merkityksiä tilan kerronnallisuuden eli muistin ja mielikuvituksen näkökulmasta. Hylätyn tilan teoreettiseen tarkasteluun sovellan poikkitieteellisesti tutkimuskirjallisuutta mm. filosofian, kaupunkitutkimuksen ja kulttuurimaantieteen aloilta. Keskeisenä analyysin välineenä ovat tutkielmassani olleet paikan päällä Kruunuvuorella 2013-2015 välisenä aikana tekemäni havainnot. Hylätyn tilan teoreettisen tutkimuksen rinnalla luon tutkielmassani yhtäaikaisesti vertikaalisen näkymän Kruunuvuoren huvila-alueeseen kantakaupungin rannalla. Tuon esille Kruunuvuoren merkityksen sekä kaupunkilaisten historiallisena kesänvieton paikkana että nykytilassaan kaupungin marginaalisena välitilana. Tarkastelen Kruunuvuoren muutosta ajassa etenkin tilan käytön näkökulmasta. Olen havainnut, että rauniohuvilat kiinnostavat monia, ja että Kruunuvuorelle lähdetään varta vasten valokuvaamaan ainutlaatuista ympäristöä. Rauniohuviloita kohtaan kasvaneesta kiinnostuksesta olen tehnyt havaintoja sekä paikan päällä Kruunuvuorella että tutkimalla sosiaalisen median eri kanavia. Tutkielmassani osoitan, kuinka yksityisestä kesähuvila-alueesta on pikkuhiljaa kaupunkilaisten omaehtoisen toiminnan ja kiinnostuksen kautta kehkeytynyt epämääräinen puolijulkinen tila kaupungissa. Hylätyn tilan kokemuksellisuutta eri näkökulmista analysoiden tuon tutkielmassani esille, kuinka Kruunuvuori hylättynä ei ole pelkkää kaupungin tyhjää tilaa vaan muodostaa omanlaisen mielikuvituksellisen ja runollisen ympäristön kaupunkiin.
  • Troil, Margaretha von (Helsingfors universitet, 2012)
    Arbetets fokus är Svenska social- och kommunalhögskolans (SSKH) byggnad i kvarteret Geten i Kronohagen, ett resultat av arkitekt Juha Leiviskäs vinnande förslag "Trio" i Helsingfors universitets och Senatsfastigheters arkitekturtävling 2003−2004. En målsättning har varit att granska händelseförlopp och aktörer, arkitektur och historisk stadsmiljö av betydelse för byggnadens förverkligande. Den viktigaste aktören akademiker Juha Leiviskä har tidigare varit känd främst för sin kyrkoarkitektur, fick sitt genombrott med Myrbacka kyrka 1984, och blev internationellt erkänd 1995 genom Carlsberg priset i arkitektur. I det inledande kapitlet redogörs för arbetets problemformulering, val av metoder samt arbetets teoretiska referensram. Juha Leiviskäs arkitektur, särskilt Svenska social- och kommunalhögskolans byggnad i Kronohagen, diskuteras i arbetet med utgångspunkt i den teoretiska referensramen kritisk regionalism, som den utvecklats av Alexander Tzonis, Liane Lefaivre och Kenneth Frampton. Andra kapitlet ägnas i sin helhet arkitekten Juha Leiviskä med motiveringen att lära känna hans arkitektprofil inför det aktuella uppdraget i Kronohagen. Uppväxt- och studieår, forskning om Leiviskä och hans arkitektur, Leiviskäs ställning inom modern arkitektur, liksom även diskussion om hans tidigare arkitektoniska verksamhet, utgör olika infallsvinklar vilka kompletteras av en bilagd förteckning över Juha Leiviskäs förverkligade arkitektoniska arbeten och projekt. Tredje kapitlet innebär en historisk återblick över processer som lett fram till att Svenska social- och kommunalhögskolan etablerat sig mitt i universitetets centrumcampus. Här redogörs å ena sidan för högskolans institutionella och akademiska utveckling ända från grundandet av Svenska medborgarhögskolan 1943. Å andra sidan diskuteras de s.k. klinikkvarteren som en del av centrumcampus. En utredning som gjordes 1982−1983 över universitetsområdet i centrum har lyfts fram som speciellt intressant med tanke på placeringen av Svenska social- och kommunalhögskolans nya byggnad. Fjärde kapitlet inleds med en redogörelse för kvarteret Geten som historiskt krävande miljö för planeringen av Svenska social- och kommunalhögskolans byggnad. Byggbeståndet i kvarteret representerar sinsemellan olika arkitektur, funktion och tidsanda. En redogörelse för händelseförlopp som följer på varandra omfattar arkitekturtävlingen i vilken Trio utsågs till vinnande förslag, år av vidareutveckling och detaljplanering, byggnadens uppförande, samt erfarenheter av den färdiga byggnaden. Den arkitektoniska helheten och byggnaden i dess omgivning analyseras utgående från kritisk regionalism. Byggnadens arkitektoniska inre rum och speciellt användarnas upplevelse av rummet diskuteras. I det avslutande kapitlet görs en sammanfattande analys av arbetet som helhet. I huvudsak överensstämmer Leiviskäs arkitektur i Kronohagen med kriterierna för kritisk regionalism. Leiviskä utvecklade tidigt sin arkitektoniska vision och har sedan envist hållit fast vid den. Byggnaden i Kronohagen representerar en unik och ändå kännspak arkitektur av Leiviskä.
  • Heinonen, Kati (Helsingfors universitet, 2005)
    Työssä on lähestytty kalevalamittaista runoa laulamisen tapojen ja laulutilanteiden kautta. Inkeriläiseen laulukulttuuriin sisältyi mahdollisuus luoda viittaussuhteita genrejen, laulutilanteiden ja runojen välille myös esitystapoihin liittyvien piirteiden (sävelmät, laulutavat, tekstuaaliset rakenteet, tanssi tai muu fyysinen toiminta) kautta. Tämä on runonkeruiden teksteihin painottumisen vuoksi jäänyt hankalasti tarkasteltavissa olevaksi laulukulttuurin osaksi. Kuitenkaan runojen merkitykset laulajilleen ja kuulijoilleen eivät muotoutuneet pelkästään tekstuaalisten piirteiden pohjalta. Analyysin pääkohteena on Armas Launiksen vuonna 1906 Länsi-Inkerin Soikkolassa äänittämä vahalieriö- eli fonogrammikokoelma. Vallitsevat tieteelliset ja kansalliset ideologiat vaikuttivat teknisten innovaatioiden ja kerääjien henkilökohtaisten mieltymysten rinnalla siihen, minkälaisia kommunikoinnin tapoja perinteeksi laskettiin ja miten niitä pyrittiin tallentamaan. Paikkakunnan ja runonkeruun historian sekä Launiksen keruutoiminnan lähdekriittinen tarkastelu antaa välineitä myös kerääjien usein kontekstitiedottomien mainintojen tulkitsemiseen. Laulutapojen tarkastelussa pohjana on klassinen kalevalamitan teoria. Aineiston litteraatiossa on näkyviin merkitty inkeriläisen laulun olennaisia, mutta runonkeruutilanteissa ja runomitan analyyseissä useimmiten pois jääneitä tai jätettyjä piirteitä. Näkökulmaa onkin laajennettu etnopoeettisilla ja etnomusikologisilla malleilla, esimerkiksi laulun rytmi on otettu runomitan tulkinnassa huomioon. Laulutapojen kytkeminen laulutilanteisiin, runoihin, sävelmiin ja laulajien itsensä hahmottamiin sävel-kategorioihin liittää työn laajempiin esitystilanteita sekä muodon ja merkityksen välisiä yhteyksiä koskeviin keskusteluihin. Monet aineiston ensi kuulemalla mittavirheiltä vaikuttavat piirteet näyttäytyvät laulutapojen tarkemmassa analyysissä tietoisesti käytettyinä laulamisen tyylipiirteinä. Näiden käyttö muokkasi osaltaan runon laulutilanteessa saamaa rakennetta ja sävyä. Runojen laulaminen edellytti runomitan ja -aiheiden hallitsemisen lisäksi myös laulutapoihin liittyvien säännöstöjen taitamista. Laulutapojen, runojen, melodioiden ja laulutilanteiden välisestä verkostosta hahmottuu tässä tarkasteltujen häälaulujen suhteen merkityksellisiä yhteyksiä: runoa ei tietyssä tilanteessa laulettu millä hyvänsä melodialla vaikka ehdottomia tai ääneen lausuttuja sääntöjä ei olisikaan ollut. Aineiston häälaulujen joukosta on löydettävissä kaksi selkeää vaikkakaan ei poikkeuksetonta tiettyihin laulutilanteisiin ja runoaiheisiin liittynyttä melodiaryhmää. Selkeiden luokittelumallien sijasta aineisto tarjoaakin mahdollisuuksia ihmisten välisen kommunikaation hienovaraisten ja vaihtelevien keinojen tarkasteluun. Avainsanat: Kalevalamittainen runous, runolaulu, Inkeri, inkeroiset, etnopoetiikka
  • Aho, Laura (Helsingfors universitet, 2013)
    Tutkielma käsittelee Asklepiokselle omistettuja kreikan- ja latinankielisiä votiivipiirtokirjoituksia ja dedikaatioita. Tutkimus on pääasiallisesti aineistolähtöinen ja deskriptiivinen, mutta sisältää paljon myös kvalitatiivisen sekä historiallisen tutkimuksen piirteitä ja hyödyntää systemaattista tutkimusmetodia. Käytän myös filologisia ja arkeologisia lähteitä saadakseni kokonaiskuvan Asklepioksen kultista ja siihen liittyneestä votiivitoiminnasta. Esitän paralleeleja ja vertaan aineistoa muille jumalille omistettuihin dedikaatioihin. Kuljetan tutkimusaineistoa rinnakkain tutkimuskirjallisuuden ja primaarilähteiden kanssa. Esittelen Asklepiokselle omistetut votiivipiirtokirjoitukset ja analysoin niissä esiintyviä piirteitä sekä näiden piirteiden esiintymistä eri konteksteissa. Keskityn erityisesti niihin piirteisiin, jotka esiintyvät aineistossa tiheästi ja laajasti. Tutkimusaineisto on Asklepiokselle omistetut votiivipiirtokirjoitukset ja dedikaatiot, joita tunnetaan arviolta 1000 kreikankielistä ja 300 latinankielistä. Näistä varhaisimmat ovat 500-luvulta eKr. ja myöhäisimmät 300-luvulta jKr. Olen jakanut materiaalin pienempiin osiin sen tarkastelun helpottamiseksi. Koska tutkimusaineisto on usein vaikea ajoittaa tarkasti, se on hajanaista ja sen säilyminen sattumanvaraista, esittelen aineiston pikemmin temaattisesti kuin kronologisesti tai maantieteellisesti. Luvuissa esittelen ensin mahdollisten primaarilähteiden tarjoamat tiedot, sen jälkeen tutkimusaineiston ja sen analyysin. Käsittelen Asklepiokselle omistettujen votiivipiirtokirjoitusten maantieteellistä ja kronologista sijoittumista, niille tyypillisiä kielellisiä ilmaisuja, sanastoa sekä erityispiirteitä, niiden pystyttäjiä sekä niissä esiintyviä Asklepioksen epiteettejä ja attribuutteja. Lisäksi tutkielma pyrkii osoittamaan, mitä votiivipiirtokirjoitukset kertovat Asklepioksen kultista ja sen kehityksestä, miten votiivikäytäntö ilmenee osana Asklepioksen kulttia, mihin jumaluuksiin Asklepios yhdistyi tai assimiloitui ja miten Asklepioksen mytologia näkyi hänelle omistetuissa dedikaatioissa. Tutkimusmateriaalista nousee kolme piirrettä ylitse muiden: yhteys jumalan ja ihmisen välillä, parantuminen ja Asklepioksen kultin soteriologisuus etenkin roomalaisessa kontekstissa.
  • Ovaska, Heidi (Helsingfors universitet, 2010)
    Pro gradu -tutkielmani tehtävänä on selvittää näkökulmia melankoliaterapiaan Martti Lutherin lohdutuskirjeissä. Lähteinä on ollut neljä lohdutuskirjettä sekä yksi kirje, joka muistuttaa sisällöltään lohdutuskirjettä. Metodina on ollut kirjeiden tyylillis-retorinen analyysi. Aihe on kiinnostava, koska Lutherin kirjeiden ja retoriikan tutkimus on ollut vähäistä verrattuna häntä koskevaan laajaan kansainväliseen tutkimukseen. Työn lähtökohtana on ollut, että yksi kirjallisuuden tärkeimmistä tehtävistä 1500-luvulla oli erilaisten melankolisten sairauksien parantaminen. Kirjallisuuden avulla voitiin torjua hengenvaarallisia melankolisia affekteja kuten epätoivoa, pelkoa, surua ja apatiaa. Lutherin lohdutuskirjeet soveltuvat hyvin melankoliaterapian tutkimiseen, koska ne on kirjoitettu lohtua tarvitseville ihmisille. Työn tutkimuskysymykset ovat: Mitä melankolian hoitokeinoja Luther mainitsee? Missä määrin Lutherin melankoliaterapia on sopusoinnussa 1500-luvulla vallinneiden hoitokäsitysten kanssa? Miten Luther hyödyntää retoriikan ja huumorin keinoja melankoliaterapiassaan? Työn teoriaosassa selvitetään 1500-luvun ihmiskäsitystä sekä teologisesta että lääketieteellisestä näkökulmasta ja esitellään ajalle tyypillisiä humoraaliopin mukaisia melankolian hoitokeinoja. Selvitetään myös retoriikan ja melankoliaterapian suhdetta toisiinsa. Analyysiosassa pääpaino on Lutherin käyttämissä retorisissa keinoissa, mutta siinä hyödynnetään myös teoriaosan havaintoja. Tutkielmassa kirjallisuustieteellinen ja teologinen näkökulma tukevat toisiaan. Kirjallisuustieteellisestä näkökulmasta lohdutuskirjeet on tutkittavissa retoriikan tarjoamien käsitteiden avulla, koska ne on kirjoitettu aikana, jolloin retoriikka oli tärkeä yliopistollinen oppiaine. Tutkielma huomioi myös aiheen teologisen näkökulman, koska ajan kieli on uskonnollisesti värittynyttä ja koska Lutherin melankoliaterapiaan kuuluu vahva hengellinen ulottuvuus. Ihmisen kyky lohduttaa rinnastuu Lutherilla Jumalan kykyyn lohduttaa ihmistä Raamatun sanan kautta. Lutherille Jumala on reetori, jonka työväline on Raamatun pyhä sana. Puhutulla ja kirjoitetulla sanalla on Lutherin melankoliaterapiassa erityisen keskeinen merkitys. Tutkielmani osoittaa, että sekä Lutherin käyttämät retoriset keinot että hänen melankoliaterapiansa ovat suuressa määrin sopusoinnussa 1500-luvun retoriikan ja lääketieteen oppien kanssa. Luther käyttää melankoliaterapiassaan laajasti apuna erilaisia retorisia keinoja kuten toistoa, variaatiota, metaforaa ja esimerkkikertomuksia. Lutherin mainitsemat hoitokeinot kuten esimerkiksi metsästys, ratsastus, syöminen ja juominen, pelien pelaaminen, leikinlasku ja ystävien kanssa seurustelu ovat sopusoinnussa ajan hoitokäsitysten kanssa. Kirjeissä esiintyy myös lääketieteellisestä ja uskonnollisesta näkökulmasta katsottuna kyseenalaisia hoitokeinoja kuten tyhjänpäiväisten juttujen kertominen ja paholaisen kiroileminen. Nämä neuvot ylittävät ajan melankoliaterapiaan kuuluvan kohtuullisuuden säännön, ja ne on ymmärrettävä niiden teologisesta merkityksestä käsin. Lutherille kohtuullisuuden säännön rikkominen on toisinaan sallittua, kun on kysymys vaikeasta paholaisen aiheuttamasta melankoliasta. Kristillinen usko näyttää Lutherille tarjoavan vapauden käyttää tiettyjä hoitokeinoja, joita vielä keskiajalla ei olisi hyväksytty. Toisinaan Luther näkee kirjeen vastaanottajaa kohdanneen vaikeuden Jumalan eikä paholaisen aikaansaannoksena. Tällaisissa tapauksissa melankolia nähdään Jumalan työnä ihmisessä, joka mahdollistaa hengellisen kääntymisen Jumalan, kaiken lohdutuksen Isän puoleen.
  • Lehtinen, Antti (Helsingfors universitet, 2015)
    Tutkimukseni käsittelee Kari Aronpuron runouden suhdetta visuaalisuuteen ja kuvataiteisiin. Otsikon käsite, ”kuvataiteellinen runo”, on Michael Davidsonin. Artikkelissaan ”Ekphrasis and the Postmodern Painter Poem” (1983) Davidson jakaa kuvataiteisiin suhteutuvan runouden kahteen: 1. Runouteen, joka kumpuaa jostakin olemassaolevasta taideteoksesta (representaatiot, klassiset ekfrasikset) 2. Runouteen, joka hyödyntää kuvataiteen tekniikoita kuitenkaan perustumatta mihinkään tiettyyn teokseen. Tämän jälkimmäisen kategorian runoja hän nimittää kuvataiteellisiksi runoiksi (engl. painterly poem, Janna Kantolan suomennos). Kuvataiteellinen runo ei ole yhtä kuin runo, joka suoraan reflektoi jotain kuvataideteosta eikä se ole runo, jolla on muuten vain korostuneen visuaalisia piirteitä. Kuvataiteellinen runo merkitsee Davidsonille runoa, joka lainaa muotoaan kuvataiteen perinteestä ja näin tehdessään kommentoi ennen kaikkea kuvataiteen kompositionaalisia strategioita. Lähestyn Kari Aronpuron runoutta Michael Davidsonin käsitteen kautta. Tutkimukseni rakenne keskittyy kolmen kuvataiteellisen runon kategorian käsittelyyn: ekfrasiksen, kollaasin ja readymaden. Ensimmäisessä analyysiluvussa (“Kuvan kuvia”) tarkastelen Davidsonin näkemyksiä ekfrasiksen ja kuvataiteellisen runon suhteesta sekä analysoin Aronpuron ekfrasisrunoa ”Kolhon kuu”. Seuraavassa luvussa (“Koottuja kuvia”) käsittelen kollaasin ja kuvataiteellisen runon suhdetta. Analysoin Aronpuron pitkää kollaasirunoa ”NRO 6 (Neljä vuodenaikaa)” hybriditekstinä, joka voidaan nähdä niin ekfrasiksena, kollaasina kuin kuvataiteellisena runonakin. Tekstin tärkeimpänä visuaalisena intertekstinä käsittelen Mark Rothkon Seagram-sarjaa. Viimeisessä luvussa (“Löydettyjä kuvia”) keskityn Aronpuron omaan kuvataiteelliseen tuotantoon, joka kattaa toistaiseksi yhden näyttelyn. Analyysiaineistona on Kari Aronpuron ja hänen kuvataiteilija-alteregonsa Banks L. Steppburnin yhteisnäyttely Pyöreitä Half Centannial (Tampereen keskuskirjasto Metso, syksy 2014). Lähestyn näyttelyn aineistoa Marcel Duchampin estetiikan ja readymade-tekniikan näkökulmasta. Tutkimukseni aineisto on sekä kirjallista että visuaalista. Analysoin Aronpuron runoja suhteessa Mark Rothkon ja Eero Järnefeltin maalauksiin sekä Aronpuron omia kuvataideteoksia suhteessa Marcel Duchampin estetiikkaan. Tutkimuksen teoreettinen viitekehys on pitkälti ango-amerikkalaisessa lyriikantutkimuksessa (esim. Michael Davidson, James Heffernan, Marjorie Perloff), mutta poikkitaiteellinen näkökulma tuo tutkimukseen mukanaan myös oman teoreettisen traditionsa (mm. Kai Mikkonen). Myös edeltävä Aronpuro-tutkimus on osa tutkielmani aineistoa (esim. Sinikka Tuohimaa, Kari Rummukainen, Juha Laine, Taneli Viljanen). Osoitan, että kuvataiteellinen runo ei ole pelkkä kuriositeetti Kari Aronpuron runoudessa, vaan se on näkökulma, joka voidaan perustellusti ottaa lukuisiin Aronpuron teoksiin. Kuvataiteellinen aineisto on usein läsnä hänen runoissaan, ja eri kuvataiteen traditiot, teokset ja tekniikat ovat toistuvia intertekstejä halki hänen koko tuotantonsa. Poikkitaiteellinen näkökulma on erottamaton osa Kari Aronpuron runoutta.
  • Heinonen, Jussi (Helsingin yliopisto, 2015)
    Pro gradu -tutkielman aiheena on ”Ateistinen retoriikka Ilkka Pyysiäisen teoksessa Jumalaa ei ole”. Kyseinen teos toimii tutkielman lähdeaineistona. Retoriikka ymmärretään työssä laajasti siten, että se käsittää retoristen keinojen käytön lisäksi asia-argumentaation. Käytetyt menetelmät jakautuvat siten kahtaalle, toisaalta argumentaatioanalyysiin, toisaalta retoristen keinojen analyysiin. Käytettyjen menetelmien osalta argumentaatioanalyysi sisältää formaalin ja sisällöllisen aspektin: samalla kun tarkastellaan argumenttien rakennetta, päästään tutustumaan siihen teoksen sisällölliseen kontekstiin, jossa argumentaatio tapahtuu. Retoristen keinojen osalta esitellään niitä keinoja, joita teoksen kirjoittaja käyttää saavuttaakseen lukijan vakuuttamiseen tähtäävät tavoitteet. Teoksen argumentaatiota koskeva yleishavainto on, että argumenttien kirjo on melko suppea. Niiden pääasiallinen tavoite on osoittaa kristinuskon mukaiset uskomukset vääriksi vedoten moderniin tieteeseen, jonka piirissä Jumalasta ei ole tehty havaintoja ja joka ei tarvitse Jumalaa teorioidensa ja selitystensä rakenneosana tai perustana. Teoksen retoristen käyttö on sen argumentaatiota rikkaampaa, mikä sopii hyvin teoksen poleemiseen pamflettiluonteeseen. Käytetyt retoriset keinot kytkeytyvät usein toisiinsa, minkä ansiosta teksti on retorisesti tiheää. Läpikäyvänä juonteena on erityisesti komiikan käyttö retorisena keinona. Tutkielmassa tarkastellaan myös ateismin käsitettä ja historiaa erityisesti viimeaikaisen ateismikeskustelun kohdalla pyrkien sijoittamaan tarkasteltava teos ateismin kontekstiin. Läpi teoksen toistuva argumentti, jonka mukaan tiede kumoaa uskonnon, ankkuroi teoksen perusasennoitumiseltaan skientistiseksi. Skientistinen asenne yhdistää teosta viime vuosina voimakkaasti esiin nousseen uusateismin tunnetuimpien angloamerikkalaisten edustajien kirjoituksiin. Retoriikan osalta teos sijoittuu kärkevyydessä johtavien uusateistien ääripäiden välimaastoon. Viimeaikaisessa ateismin ilmiökentässä on havaittavissa myös merkitykseltään yhä kasvava ilmiö, jossa ateismi ja henkisyyden harjoittaminen pyritään yhdistämään toisiinsa. On esimerkiksi perustettu yhteisöjä, jotka lainaavat uskonnoista niiden parhaat puolet. Samalla kuitenkin pidetään kiinni ateistisesta vakaumuksesta. Pyysiäisen kirjassa ei tämäntapaista myötämielistä suhtautumista uskontoon ole, kuten ei myöskään pyrkimystä löytää yhteistä kieltä tai käydä dialogia uskonnon edustajien kanssa.
  • Vesanen, Aino Hanna Mirjami (Helsingfors universitet, 2014)
    What kind of extralinguistic considerations people have aimed to express with plant names and which mediums have been used for that purpose in Egyptian Arabic? This thesis aims to answer that question with regard to the local dialects spoken in Beni Suef, Fayyūm and Tanta countryside. The perspective here does not have the depth of the etymological research but uses fairly extensive data primarily collected through interviews of native dialect speakers about their intuitive insights on plants and plant nomenclature. The data was collected through field interviews in 2011 from about 40 infrormants and it covers almost 400 plant names with additional information. The majority of these names are presented in alphabetical order in a separate chapter, including also plant-specific information about the probable scientific classification, distribution of each name and possible etymologies. Literary sources have been used to illuminate the context of the thesis' topic, taking into account such circumstances as the botanical geoghraphy and relevant culture history of Egypt as well as linguistic information. The general ethnobotanical analysis is primarily compared to the theoretical basis established by anthropologist Berlin Brent. Considering the simple plant names in the data at hand, a few special caracteristics could be detected compared to the general Arabic lexicon. The plant names included many adjective- and participle-like noun types, but almost none of actual participles that normally abound in Arabic. Quite many of the names represented intensive forms, and various kinds of diminutives were notably wide-spread. Also reduplicated nouns were common, and even they seemed to be semantically associated with diminutives. The noun types mentioned above can simultaneously express smallness of the plant organism in question and some other feature attributed to it. This is arguably how many of the simple plant names have originally been formed and later many loan-words have been integrated to the Egyptian Arabic lexicon copying those same patterns. As was expected, the complex plant names consisted mostly of binominals with adjectival attributes and the genitive structure that was used to express different kinds of analogies. Most of the adjectival attributes were nisba-forms. The most essential semantical dimension expressed by them was the difference between the regular, local baladī- variant vs. the special variants of a plant. Many times this seemed to imply some comparison of not only the origin but also the size of the plant or its part. The metaphors in the complex plant names at hand were formally mostly genitive stuctures. Semantically their source domains referred most often to people, secondly to animals and thirdly to other plants. The plant's attributes that the metaphors seemed to describe were often related to the form of a plant part or the general appearance or behavior of the plant all of these being features that might be difficult to describe in short using only adjectives. When the overall results are compared to other related academic literature, it is found that the typical features detected in the simple plant names appear also in the plant nomenclature of Najd bedouins as discovered by Mandaville (2011). Binominals, however, were almost nonexistent in the Najd bedouin plant name material, whereas among the plant nomenclature of Egyptian farmers they were relatively numerous. When the research data is compared to the Arabic plant names collected by Peter Förskål in the 18th century, it can be noted that among the latter baladī appears as an attribute only a few times and its antonyms are also rare. While we also consider how many loan-words there are among the modern day plant names, it is fair to assume that the spread of imported plant species and other forms of globalization have by time affected the Egyptian Arabic botanical nomenclature in several ways.
  • Korolainen-Virkajärvi, Katri (Helsingfors universitet, 2012)
    Tutkimuksen tarkoituksena on selvittää, miten auktoriteetit, tässä tutkielmassa seurakunnat, muut kristilliset organisaatiot ja kaupungin eri toimielimet toimivat kasvavalla työläisalueella 1900-luvun alussa. Erityisenä tutkimuskohteena on instituutioiden harjoittama sosiaalinen kontrolli ja väestön suhtautuminen siihen. Helsingissä toteutettiin 1906 kauan odotettu seurakuntajako, jonka seurauksena myös Kallion ja Sörnäisten alue sai omat seurakuntansa. Sörnäisten suomalainen seurakunta ja Sörnäs svenska församling aloittivat toimintansa haasteellisissa oloissa, sillä niillä ei ollut edes omia tiloja seurakunnan alueella. Alusta lähtien seurakunnat tekivätkin hyvin tiivistä yhteistyötä alueella toimivien kristillisten järjestöjen kanssa: muun muassa jumalanpalvelukset pidettiin Luterilaisen Evankeliumiyhdistyksen tiloissa Alppikadulla ja Kaupunkilähetyksen Harjun rukoushuoneessa ennen Kallion kirkon valmistumista syksyllä 1912. Uudet seurakunnat tarttuivat heti jäsentensä moraalin vahvistamiseen. Kummatkin seurakunnat perustivat kirkkolain mukaiset vanhinten neuvostot, joiden tehtävänä oli valvoa seurakuntalaisten siveellisyyttä. Sörnäisten seurakunnat aloittivat poikkeuksellisen kovasanaisen ja laajan moraalikampanjan muun muassa julkaisemalla lentolehtisiä ja tekemällä kotikäyntejä aviottomien pariskuntien luona taivutellen heitä solmimaan avioliiton. Vanhinten siveystyö herätti työläislehdistössä ankaraa arvostelua, eivätkä kehotukset tuntuneet tehoavan väestöön. Seurakuntien toiminnan herättämä kritiikki ei kuitenkaan koskenut kaikkea kristillistä toimintaa alueella. Kristilliset yhdistykset toimivat Sörnäisten hyväntekijöinä, jotka jakoivat köyhäinapua, perustivat erilaisia työlaitoksia ja lastenkoteja sekä hoitivat sairaita. Vaikka myös yhdistykset harjoittivat siveystyötä, niiden toimintaa ei arvosteltu juurikaan. Kun seurakuntien resurssit olivat rajalliset, oli työnjako yhdistysten kanssa selvä: ne hoitivat seurakuntalaisten tavoittamisen diakonia-, lapsi- ja nuorisotyöllä, kun taas seurakunta keskittyi kirkollisiin toimituksiin ja hallintoon. Huomionarvoista kuitenkin on, että kaikki Sörnäisten seurakuntien papit olivat aktiivisia niin yhdistysten hallinnossa kuin toiminnassakin. Kaupungin köyhäinhoito perustui samalle uskonnollismoralistiselle pohjalle kuin kirkonkin toiminta. Sekä kirkon että kaupungin työtä leimasi hoivaava valta, joka oikeutti käyttäjänsä ankariinkin toimenpiteisiin ja pakotti avuntarvitsijat tiukan kontrollin alle. Helsingin poliisiin perustettiin siveysosasto 1900-luvun vaihteessa huolehtimaan erityisesti irtolaisista. Vaivaishoitohallitus taas huolehti kaupungin köyhäihoidosta ja sen työhön liittyi runsaasti kontrollipolitiikkaa. Lasten turvallisuudesta huolehti 1899 perustettu kasvatuslautakunta, jonka lisäksi kaupungissa työväenkysymyksiin perehtyi myös erillinen työväenasiainlautakunta. Nämä tekivät yhteistyötä kaupungin papiston kanssa, mutta erityisen keskeistä oli järjestöjen työn tukeminen. Kaupunki ulkoisti osan palveluistaan yhdistysten tehtäväksi maksamalla niille avustuksia ja luovuttamalla edullisesti tonttimaata. Kristillisillä järjestöillä oli vankka asema kaupungin avustustyössä yhtenevän tunnustuksen ja aatemaailman vuoksi. Kristillisen siveystyön ja köyhäinhoidon konkreettisina yhdistäjinä toimivat erityisesti diakonissat. Sosiaalityön ja sairaanhoidon vasta hakiessa muotoaan olivat diakonissat sekä avustustyön ammattilaisia että moraalikasvatuksen erinomaisia lähettiläitä. He toimivat yhteistyön luojina seurakuntien, kristillisten järjestöjen ja kaupungin välillä. Heidän työtään arvostettiin myös työläisyhteisössä laajalti: diakonissojen voidaankin sanoa toimineen sillanrakentajana auktoriteettien ja työläisyhteiskunnan välissä. Vaikka 1900-luvun alku oli Helsingille kasvunaikaa, oli edelleen kyse pienestä kaupungista, jossa kohtuullisen rajattu piiri vastasi päätöksenteosta. Vain pienellä osalla kaupunkilaisista oli aikaa ja mahdollisuuksia osallistua hyväntekeväisyystyön pyörittämiseen tai ylipäänsä vapaaehtoistoimintaan. Tämä pieni piiri tosin teki työtään hyvin aktiivisesti. Tämä näkyykin tutkimuksessa siinä, että samat henkilöt toimivat ristiin useissa eri luottamuselimissä niin kaupungin, kirkon kuin yhdistystenkin hallinnossa. Tutkimuksen pääteemoja ovat seurakuntien ja kunnallisten toimielinten toiminta muuttuvassa yhteiskunnassa, kristillinen avustustyö sekä järjestöjen ja seurakuntien suhde, kirkon ja työväen kohtaaminen sekä sosiaalinen kontrolli sääty-yhteiskunnan murtuessa. Ajallisesti tutkimus keskittyy vuosiin 1906−1917.
  • Ropponen, Pia (Helsingfors universitet, )
    Tutkielmassa tarkastellaan kuoleman tematiikan representaatioita suomalaisessa nykyvalokuvataiteessa. Tavoitteena on havainnoida kuoleman kuvauksen tapoja ja motiiveja sekä pohtia, millaisia yhteiskunnallisia ja kulttuurisia suhtautumisia, tottumuksia ja käytäntöjä teoksissa on taiteen keinoin pyritty kommentoimaan. Tutkielma perustuu teosanalyyseille. Aineistona käytetään kahta kuolemaa kuvaavaa valokuvateossarjaa. Nämä ovat Iikka Tolosen The End sekä Minna Havukaisen Exitus, joka sisältää valokuvien ohella kolme videoteosta ja jonka esillepanoon on liittynyt sisällöltään jonkin verran vaihtelevia tapahtumakokonaisuuksia. Teoriataustana toimii kuolemaa eri näkökulmista tarkastellut keskustelu. Teoksia analysoidaan diskursiivisessa; oman aikamme kuolemankulttuuria kirjallisuuden, tutkimuksen, artikkeleiden sekä yleisöluentojen kautta pohtivassa yhteydessä. Teossarjat esittävät kuolemaa ja siihen liittyviä käytäntöjä sellaisina, kuin ne suomalaisessa nykykulttuurissa useimmiten tapahtuvat. Niiden huomataan toistavan monia taidehistorian traditionaalisia, usein metaforisia teeman tarkastelutapoja. Valokuvateoksia tarkastelemalla voidaan ymmärtää kuolemankäsitysten mentaalisen osuuden sitkeys ja tämän jäykkyyden aiheuttama, nykykäsityksiin sisältyvä menneisyyden perintö; sarjat toistavat jossain määrin menneisyydestä kantautuvia kuolleisiin ja kuolemaan liittyviä käsityksiä. Henkiseen kulttuuriperintöön sisältyvien rakenteiden ohella analyysi osoittaa teossarjojen vahvistavan ja uudentavan eräitä nykykeskustelussa kuolemiseen liitettyjä mielikuvia sekä oman aikamme kulttuurille tyypillisiä, kuolemaan liittyviä erityispiirteitä. Teosten tulkinta mahdollistaa myös kuolemaan liittyvien käytäntöjen yhteyteen muodostuneiden uusien traditioiden esiin nostamisen ja arvioimisen. Taideteosten käsittelemien näkökulmien ulkopuolelle jäävien tai vähäistä huomiota saavien kuolemiseen liittyvien aspektien voidaan todeta paljastavan teemaan liittyviä kulttuurisia kipupisteitä. Kuoleman teeman taiteessa tarkastelun sekä aihetta käsittelevien taiteilijoiden saaman vastaanoton ja kritiikin voidaan esittää alleviivaavan motiivin haasteellisuutta. Kirjoitus kyseenalaistaa tutkijoiden taholta usein esitettyä väitettä, jonka mukaan kuolema on puheenaiheena kielletty ja teemana piilotettu. Teosanalyysi korostaa suremisen ja kuoleman yhteydessä esiintyvien, erilaisten ristiriitaistenkin tunteiden ilmaisun, käsittelyn ja purkamisen tärkeyttä. Teokset pyrkivät kuoleman pohdinnan, yhteiskunnallisten suhtautumistapojen ja kuolemankäsitysten näkyväksi tekemisen ohella jakamaan emootioita ja toimimaan suremisen väylinä.
  • Laukkarinen, Joni (Helsingfors universitet, 2013)
    Uutismediassa voi nähdä monta eri näkökulmaa samoihin ajankohtaisiin tapahtumiin riippuen julkaisun poliittisesta suuntauksesta sekä tyylilajista. Tämän tutkimuksen tavoitteena olikin selvittää korpustutkimuksen ja -analyysin avulla eroavatko erityyliset sanomalehti- ja uutisjulkaisut selkeästi kielellisesti toisistaan, ja mikäli näin on, edustavatko nämä kielelliset erot mahdollisesti julkaisujen erilaisia asenteita. Tutkimus tukeutuu muun muassa Douglas Biberin rekisterivariaatiotutkimuksiin, Ken Hylandin metadiskurssitutkimuksiin sekä Andreas Musolffin poliittista diskurssia koskeviin tutkimuksiin. Myös median ja taloustieteen kielten erityispiirteet nostetaan teorian osalta esiin. Tutkimusta varten valittiin 12 eri uutisjulkaisua, jotka jaettiin kolmeen eri kategoriaan: tabloidi-tyylisiin julkaisuihin, valtavirtaa edustaviin yleisuutisjulkaisuihin sekä erityisiin talousuutisjulkaisuihin. Tutkimuksen pohjana käytettyyn korpukseen valittiin kustakin eri julkaisusta mahdollisimman monta Kreikan velkakriisiä käsittelevää, vuonna 2010 ilmestynyttä eri artikkelia. Tutkimuksen analyysivaiheessa tarkasteltiin muun muassa eri sanaluokkien, passiivirakenteiden, tarvetta ilmaisevien modaalirakenteiden sekä erilaisten metadiskurssia ilmentävien ilmaisujen esiintymistä korpuksessa kunkin julkaisun osalta. Erityylisistä julkaisuista löytyi selkeitä ja tilastollisesti merkitseviä eroja eri sanaluokkien, kuten verbien, substantiivien, pronominien sekä adjektiivien esiintymisessä. Tabloidityyliset julkaisut muistuttivat eniten epämuodollista puheilmaisua, kun taas talousjulkaisut olivat lähimpänä virallisia akateemisia julkaisuja. Tämän lisäksi tabloidityyliset julkaisut sisälsivät eniten negatiivisuutta ja yleistä asenteellista. Ne myös käyttivät metadiskurssiarakenteita vahvistaakseen esittämiään mielipiteitä, kun taas talousjulkaisut käyttivät metadiskurssirakenteita lähinnä selventääkseen tekstin rakennetta. Vaikka tutkimus on tehty verrattain pienellä aineistolla, antavat tulokset viitteitä siitä, että erityylisten ja eri lukijakunnille suunnattujen uutisjulkaisujen joukossa voi nähdä selkeästi erilaisia kielellisiä taipumuksia. Tutkimus ei sen sijaan paljastanut selkeitä merkkejä tapahtuminen puolueellisesta raportoinnista tai ennakkoasenteista mitään tiettyä ryhmää kohtaan, mutta toisaalta sellaisten olemassaoloa ei myöskään voinut varsinaisesti sulkea pois. Tämä kuitenkin toisaalta antaa viitteitä siitä, että uutisjulkaisut pyrkivät näyttäytymään objektiivisina, eivätkä ainakaan avoimesti esittele mahdollisia puolueellisia näkemyksiään. Isommalla aineistolla ja kehittyneemmillä työkaluilla samankaltainen tutkimus saattaisi kuitenkin paljastaa huomattavasti selkeämpiä tuloksia.
  • Nurmikari, Helena (Helsingfors universitet, 2014)
    Korjausjäsennys on yksi keskustelunanalyyttisen tutkimuksen pääteemoista. Korjausaloite on keino osoittaa esimerkiksi kuulemis- tai ymmärtämisongelmaa keskustelussa, ja avoin korjausaloite on yksi korjausaloitetyypeistä. Se osoittaa koko edeltävän vuoron ongelmalliseksi ja jättää ongelman paikallistamisen ongelmavuoron tuottajalle. Puhutun suomen kielen yleisin avoin korjausaloite on "mitä?", joka viittaa useimmiten kuulemisongelmaan mutta joskus myös ymmärrysongelmaan. Tutkielma käsittelee avoimia korjausaloitteita kirjoitetussa, reaaliaikaisessa IRC-keskustelussa, jossa kuulemisongelmia ei voi syntyä. Pääpaino on korjausjaksojen tarkastelussa, mutta IRC-keskustelun ominaispiirteet ja tärkeimmät eroavaisuudet puhuttuun keskusteluun tulevat niin ikään käsitellyiksi. Keskustelunanalyyttinen tutkimus perustuu siihen, että keskustelijat rakentavat vuorovaikutusta yhdessä. Vuoroja tarkastellaan aina kontekstissa, ja tulkintoja tehdään sen perusteella, miten keskustelijat itse niitä käsittelevät. Työssä käsitelläänkin vain sellaisia avoimia korjausaloitteita, joita seuraa korjaus tai uusi korjausaloite. Koska keskustelu on kirjoitettua, viestin lähetysajat ovat olennainen osa vuorottelun tarkastelemista. Avoimia korjausaloitteita käytetään IRC:ssä harvoin, minkä vuoksi aineisto on huomattavan suuri (noin 18 300 sivua tekstiä). Tarkasteltavia korjausjaksoja on kuitenkin yhteensä vain 168 – ne ovat peräisin kolmesta eri keskusteluryhmästä ja pieniltä osin IRCQuotes-sivustolta. Esimerkit ovat pääosin ystävysten välisestä monenkeskisestä keskustelusta, ja kaikki keskustelijat ovat noin 20–30-vuotiaita. Tutkielmasta käy ilmi, että avoimia korjausaloitteita käytetään IRC:ssä monipuolisesti ja monilta osin samoin kuin puhutussakin keskustelussa. IRC:n avoimia korjausaloitteita ovat entuudestaan tunnetut "mitä(h)", "tä(h)", "hä(h)" ja "anteeks(i)" sekä uudet, kirjoitettuun keskusteluun syntyneet "?", hymiö, akronyymi "wtf" ja yksilölliset, interjektiomaiset korjausaloitteet. Yleisimmin käytetty on "?". Sen sijaan puhutussa keskustelussa runsaslukuisin "mitä(h)" tulkitaan IRC:ssä harvemmin korjausaloitteeksi vaihtelevan ja interjektiomaisen kirjoitusasunsa vuoksi. Puhutussa keskustelussa tylynä pidetty "hä(h)" on IRC:ssä hyvin yleinen ja neutraali avoin korjausaloite. "tä(h)":llä on yleensä pelkistetty, neutraali kirjoitusasu, mikä kertoo sen vakiintuneesta asemasta korjausaloitteena. Prosodisia keinoja ei voi käyttää kirjoitetussa keskustelussa; erilaisista kirjoitusasuista löytyy säännönmukaisuuksia, joista voi tehdä päätelmiä eri korjausaloitteiden määristä. Affektiltaan neutraalit korjausaloitteet ovat IRC:ssä yleisempiä kuin herkästi interjektioiksi tulkittavat, huutomerkein ja hymiöin korostetut korjausaloitteet – vilkkaassa, nopeatempoisessa keskustelussa selkeästi korjausaloitteen näköiset vuorot käsitellään herkemmin korjausaloitteiksi kuin enemmän tulkintaa vaativat, interjektiomaisemmat vuorot. Kaikki korjausaloitteet paitsi "anteeks(i)" ovat keskustelussa kuitenkin samoissa tehtävissä: IRC:ssä avoimella korjausaloitteella voidaan osoittaa sekventiaalista tai topikaalista ongelmaa ja säädellä osallistumiskehikkoa. Useiden päällekkäisten keskusteluiden limittyminen hankaloittaa kontekstin hahmottamista ja motivoi avoimia korjausaloitteita. Korjaus voi olla ongelmavuoron toisto myös IRC:ssä, vaikka kuulemisongelmia ei olekaan – sekventiaalinen ongelma saatetaan ratkaista kopioimalla katkelma aiemmasta keskustelusta. Avoimella korjausaloitteen näköisellä vuorolla voidaan IRC:ssä lisäksi kehottaa toista jatkamaan ja vastata puhutteluun tai merkitä seuraava, moniviestisen vuoron jälkimmäinen viesti affektiseksi tai ongelmalliseksi. Työssä todetaan, että puhutussa keskustelussa harvinainen ja formaali korjausaloite "anteeks(i)" on harvassa myös IRC:ssä ja että sillä on muista korjausaloitteista poikkeavia tehtäviä. Spontaanissa keskustelussa "anteeks(i)" osoittaa ongelmavuoron olevan epäkorrekti, vaikea hyväksyä tai mahdoton. Englannin kielestä tehdyistä havainnoista poiketen pahoitteleva korjausaloite ei osoita korjausaloitteen tekijän ottavan vastuuta ongelmasta. Lisäksi tutkielmassa sivutaan IRC:ssä kerrottuja kertomuksia, jotka sisältävät referoitua dialogia. Avoin korjausaloite "anteeks(i)" on IRC-kertomuksissa kerronnallinen keino, jolla osoitetaan referoidussa dialogissa kertomuksen huippukohta
  • Lindroos, Sivi (Helsingfors universitet, 2010)
    Tutkielmassa käsitellään ruotsin suullisen kielitaidon kriteeripohjaista arviointia Eurooppalaiseen viitekehykseen perustuvan arviointiskaalan avulla arvioijan näkökulmasta. Tutkielmassa analysoidaan seitsemän arvioijan arviointiprosessin reflektointia. Arvioijat osallistuvat poikkitieteelliseen HY-TALK-pilottitutkimukseen Helsingin yliopistossa. Tutkielman tavoitteena on eritellä, miten arvioijat kokevat peruskoulu- ja lukio-opetuksen opetussuunnitelmiin sisältyvän kriteeripohjaisen kielitaidon skaalan käytön ruotsin kielen suullisen taidon arviointityön pohjana. Erityisesti painotetaan arvioijien subjektiivista kokemusta skaalan avulla arvioinnista. Lisäksi analysoidaan kyseisten arvioijien arviointitulosten reliabiliteettia HY-TALK-tutkimuksessa. Aineistona käytetään arvioijien avoimilla haastatteluilla kerättyjä kommentteja skaalan käytöstä ja arvioinnista, sekä samojen arvioijien oppilasarviointituloksia HY-TALK-pilottitutkimuksesta. Tutkimusmetodi on kvalitatiivinen kokeenjälkeinen tapaustutkimus. Tutkielman teoriatausta nojautuu suullisen kielitaidon arvioinnin tutkimukseen. Suullisen kielitaidon arvioinnin perustana voidaan pitää Bachman ja Palmerin (1996) teoriaa kommunikatiivisesta kielitaidosta. Kielitaito jaetaan organisatoriseen ja pragmaattiseen kompetenssiin. Kokeen reliabiliteetti ja validiteetti nousevat tutkielmassa keskeisiksi käsitteiksi. Suullisen kielitaidon mittaamisessa ongelmana on kommunikaation arviointi. Koetyyppinä suorituskoe, jossa kokelas arvioidaan kommunikatiivisessa tilanteessa, ei yleisen käsityksen mukaan vastaa autenttista kielenkäyttötilannetta. Kokeen perusteella halutaan kuitenkin tehdä yleistys kokelaan kielitaidosta ja selviytymisestä oikeissa kielenkäyttötilanteissa. Arvioinnissa tehdään ero analyyttisen ja holistisen arvioinnin välille. Kriteeripohjaisessa arvioinnissa pyritään pitäytymään analyyttisessa arvioinnissa, jolloin arvioija kiinnittää huomiota monipuolisesti kokelaan kielitaidon eri osa-alueisiin. Tutkielman tuloksena seitsemän analysoidun arvioijan välillä on suuria eroja arvioinnin lähtökohdissa ja subjektiivisissa painotuksissa. Osa arvioijista painotti organisatorista kompetenssia, ja osa taas pragmaattista kompetenssia. Interaktion ja kommunikaation roolista suullisen kielitaidon arvioinnissa oli suuria mielipide-eroja. Osa arvioijista painotti arvioinnissa kommunikaation tärkeyttä ja muita pragmaattiseen kompetenssiin kuuluvia osa-alueita, kun taas osa mainitsi esimerkiksi oikeakielisyyden ja rakenteiden hallinnan. Kolme arvioijaa painotti pragmaattista kompetenssia, kaksi mainitsi piirteitä molemmista, ja kaksi painotti organisatorista kompetenssia. Osa eroista selittyy arviointitapahtumien eroilla sekä arvioijien kokemuksella. Toisaalta, nämä erot arvioinnin subjektiivisissa painotuksissa eivät suuresti näy itse pilottitutkimuksen viitekehyspohjaisen arviointiskaalan avulla saaduissa oppilasarviointituloksissa. Arvioijien välisiä eroja oppilasarvioinnissa kuitenkin esiintyy. Organisatorista kompetenssia painottavat antoivat osalle oppilaista hieman muita parempia arvosanoja. Tutkielman päätelmä on, että tässä tapaustutkimuksessa arviointityössä oli subjektiivisia painotuksia, ja että jonkin verran eroja kriteeripohjaisessa oppilasarvioinnissa löytyi. Erot eivät kuitenkaan yleisesti ottaen olleet kovin suuria.