Browsing by Issue Date

Sort by: Order: Results:

Now showing items 1-20 of 728
  • Mäkelä, Miranda (Helsingin yliopisto, 2016)
    Tämä tutkielma käsittelee skotlantilaisten alakoululaisten skotin kielen tuntemusta. Tutkielmani tarkoituksena on selvittää, tunnistavatko skotlantilaiset lapset skotin sanoja, onko tunnistuksella alueellisia eroja ja onko sillä merkitystä, käyvätkö lapset yksityiskoulua tai valtionkoulua. Tutkin myös missä lapset kuulevat tai lukevat skottia ja pitävätkö lapset skottia omana kielenään. Tutkielman teoriaosassa käsitellään skotin määrittelyn ongelmallisuutta; tulisiko skottia käsitellä kielenä vai englannin murteena. Teoriaosassa käsitellään myös skotin historiaa, yleisiä piirteitä, asemaa Skotlannissa, asemaa opetuksessa sekä tulevaisuuden näkymää. Tutkielman empiirinen osuus toteutettiin keräämällä kyselylomakkeilla tietoa viidestä skotlantilaisesta alakoulusta. Koulut sijaitsivat kolmella eri alueella: yksi Glasgow’ssa, yksi Dundeessa sekä kolme Perth ja Kinrossin alueella. Yksi Perth ja Kinrossin alueen kouluista oli yksityiskoulu, kaikki muut olivat valtion kouluja. Tutkimukseen osallistui kaiken kaikkiaan 148 oppilasta iältään 9-11-vuotiaita. Kyselylomakkeet sisälsivät 10 skotin sanaa alakoululaisten tunnistettavaksi ja määriteltäväksi. Lisäksi heidän tuli kertoa, missä olivat sanan kuulleet/lukeneet ja käyttivätkö he sanaa itse. Lopuksi lasten piti kertoa minkä kielen sanoista oli kyse. Dundeessa 16 % sanoista tunnistettiin, Glasgow’ssa 44 %, Perth ja Kinrossin yksityiskoulussa 44 % sekä Perth ja Kinrossin alueen valtionkouluissa 33 %. Eri sanoja tunnistettiin paremmin eri alueilla ja joitain sanoja ei tunnistettu joillain alueilla ollenkaan. Tulos oli jokseenkin odottamaton, sillä yksityiskoulun odotettiin pärjäävän muita kouluja huonommin, koska skottia ei ole historiallisesti pidetty sopivana opetuskielenä ja yksityiskouluissa ajatellaan olevan korkeatasoisempaa opetusta. Pääasiassa lapset olivat kuulleet/lukeneet sanat kotona tai isovanhemmilta, mutta yksityiskoulussa pääosa sanoista oli tavattu koulussa. Aktiivisessa käytössä sanat olivat verrattain vähän. Dundeen koulua lukuun ottamatta enemmistö koululaisista tunnisti sanat skotiksi. Otanta ei ollut edustava, mutta kyselyn perusteella voisi sanoa, että lapset pitävät skottia kielenä. Alueiden ja eri koulutyyppien välillä löytyy suuria eroja ja skottia kuullaan yleensä kotioloissa.
  • Lukkari, Jasmin (Helsingin yliopisto, 2016)
    In this thesis titled 'Challengers of Moral and Military Strength of the Roman Republic – Description of Five Enemy Military Commanders in Justin's Epitoma Historiarum Pompei Trogi' I analyze how five military commanders hostile to Rome in the republican era were described from the Roman viewpoint in Justin's Epitoma historiarum Pompei Trogi. The five military commanders of my choice are Pyrrhus, Antiochus III, Hannibal, Philip V and Mithridates VI Eupator. The approach of the thesis is military strength, which is for the Romans closely connected to the conceptions of morality. By examining the Romans' perceptions of their enemies I also examine the Romans' perception of their own culture and identity, for considering and describing the others is always related to one's self-perception. The analysis is based on the text of Justin who lived in the beginning of the 3rd century CE. His work Epitoma is an abridgement of the extensive historical work Historiae Philippicae written in Latin by Pompeius Trogus, a Roman historian who lived during Augustus' reign. Historiae Philippicae has been lost, but Justin has preserved and carried on Trogus' original themes and ideas, which were very typical in the historiography during and preceding Augustus' reign. This is why I consider Justin's Epitoma a useful source of the end of the Roman republic. However, Epitoma has been very unpopular in historical research, for it is filled with errors and the narrative is incoherent. In my opinion, the reason for this might be that Justin probably was a rhetorician who wanted to create, instead of a historical study, a collection of interesting historical moral examples that were considered current also in his period. Thus, my thesis brings forth a new Epitoma's point of view to the ways to describe the enemies of Rome. Furthermore, in the modern research it has been common to focus solely on the negative descriptions of otherness from the Romans' viewpoint, and rarely the positive descriptions of otherness have been examined together with it. This research will endeavor to amend the situation by including to the analysis both the negative and the positive descriptions of Rome's enemies and of the Romans themselves. In the first analysis chapter 'Military strength and weakness' I will examine what was the foundation of military strength for Romans and their enemies' commanders. The secret of military strength was high morality, which consisted above all of self-discipline. Especially Pyrrhus, Mithridates VI and Hannibal are praised as remarkably strong and morally resilient. They acted as examples for Roman military commanders, but in addition the more emphasis was put on enemies' strength the stronger the Romans who had defeated them seemed. Accordingly, military weakness was caused by weak morale. Antiochus III serves as a stereotypic example of an autocrat who loses his every battle against morally flawless Romans because of his arrogance, selfishness and lack of self-discipline. On the other hand in Epitoma also the Romans' morality is heavily criticized. Indeed, the common opinion in the Roman historiography of the late republic was that the Romans' morality started to weaken after encountering Antiochus III in the 2nd century BC. The criticism is related to the propaganda of Augustus, according to whom he had restored the republic and with it the deteriorated morality. In the second analysis chapter 'Abusers of strength' I analyze how in Epitoma Roman and enemy commanders used their strength wrong or abusively. The enemy commanders are consistently described as aggressive and they are told to have started all the wars with their own actions. The Romans on the other hand are described as peaceful and protectors of the weaker nations, which was related to Augustus' pax romana propaganda. Philip V, Antiochus III and Mithridates VI are described as especially aggressive. The abuse of strength also manifested as injustice, deception and even assassination of enemy leaders. Especially enemy commanders were adept in these means, but also the Romans are told to have resorted to them, for the Romans seemingly started to adopt the Eastern autocrats' manners in war and diplomacy. In Epitoma the republic's superiority over autocracy is greatly emphasized, and this is apparent particularly in how the enemy leaders used their strength against their family members to secure their own power. We can find criticism of the Romans' use of military strength also in the speeches of enemy commanders, which is again related to the concern of moral decay. It should not, however, be understood as the writer's concrete criticism towards the Romans' aggressiveness, for the Romans are consistently described as peaceful outside of the speeches. Indeed, the enemy speeches rather demonstrate their arrogance and the inevitable hostility between republic and autocracy.
  • Palmu, Lasse (Helsingin yliopisto, 2016)
    Tutkielmassa tarkastellaan ruotsin kieltä HUS:n (Helsingin ja Uudenmaan sairaanhoitopiiri) sairaanhoitajien työssä. Selvitys on HUS:n henkilöstöjohdon tilaama ja tarve sille pohjautuu kokemukseen, jonka mukaan potilaan lakiin kirjattu ja HUS:n kieliohjelman lupaama oikeus saada hoitoa molemmilla Suomen kansalliskielistä (tässä tapauksessa ruotsiksi) ei aina välttämättä toteudu. Tutkielman tavoitteena on kehittää toimintamalli, jonka avulla hoitohenkilökunnan työssä tarvittavaa ruotsin kielen taitoa voidaan kehittää työnantajan järjestämänä toimintana tämänhetkisen kurssitoiminnan lisäksi. Tutkimuksessa kartoitetaan ruotsin kielen käyttötilanteita ja niihin mahdollisesti liittyviä ongelmia hoitohenkilökunnan päivittäisessä työssä. Niin ikään selvitetään hoitajien kokemusta omasta ruotsin kielen taidosta kielitaidon eri osa-alueilla ja kartoitetaan heidän ajatuksiaan kielitaidon kehittämistä tukevan toiminnan järjestämiseen liittyen. Tutkimuksen teoreettisen viitekehyksen muodostavat muun muassa teoriat, joihin kielen oppiminen nykykäsitysten perusteella pohjautuu sekä aiemmat työssä tarvittavan kielitaidon oppimiseen ja kehittämiseen liittyvät tutkimukset. Tutkimus toteutettiin huhtikuussa 2015 suomenkielisellä kyselylomakkeella, joka lähetettiin sähköpostitse HUS:n Syöpäkeskuksen ja Akuutin niille yhteensä 645 sairaanhoitajille, joiden äidinkieli on jokin muu kuin ruotsi. Kyselyyn vastasi 107 henkilöä. Tulokset osoittavat, että ruotsinkielisiä potilaita kohdataan työssä säännöllisesti, mutta vain vajaa puolet vastanneista käyttää kieltä tietäessään potilaan olevan ruotsikielinen. Usein syynä on yhtäältä epävarmuus ja uskalluksen puute käyttää kieltä ja kokemus oman kielitaidon puutteellisuudesta erityisesti keskustelutaitojen ja sanavaraston – usein ammattisanaston – osalta, toisaalta ruotsinkielisten potilaiden yleisesti hyväksi koettu suomen kielen taito. Kielen aiheuttamista ongelmatilanteista selviydytään usein ruotsia osaavan kollegan avulla. Yleisesti hoitajien suhtautuminen ruotsin kieleen ja sen oppimiseen on positiivista ja motivaatio oppia ruotsia paremmin koetaan korkeaksi, mutta kielen oppimisen ja kielitaidon ylläpitämisen haasteina nähdään ruotsin kielen vähäiset käyttötilanteet työssä, toisaalta kielen oppimiseen ja kehittämiseen tähtäävässä toiminnassa taas epäsäännöllisten työaikojen aiheuttamat haasteet osallistua säännöllisiin tapaamisiin. Tulosten perusteella hoitohenkilökunnan työssä tarvittavaa ruotsin kielen taitoa voidaan parantaa kehittämällä nykyistä, jo olemassa olevaa kurssitoimintaa tarjoamalla sisällöltään paremmin oppijan kielitaidon tasoa vastaavia ja erityisesti oppijan työtehtävissä tarvittavan ruotsin oppimista tukevia kursseja. Etuja erityisesti aikataulutuksen suhteen toisi oman alan kielen oppimista kehittävä on line -kurssi joko täysin itsenäisesti tai opettajan johdolla suoritettuna. Kielenkäytön aktivoimiseen ja ylläpitämiseen ehdotetaan viikoittaisia, vapaamuotoisia, ”ruotsinkielisiä kahvitunteja” opettajan johdolla. Ruotsin kielen taitoa kehittävän toiminnan ja sen tarjonnan on oltava monipuolista ja vastattava henkilökunnan keskenään hyvinkin erilaisiin kielitaidon kehittämistarpeisiin.
  • Tjurin, Ilona (Helsingin yliopisto, 2015)
    Tutkielmassa tarkastellaan Kelan toimistossa käytyä venäjänkielistä vuorovaikutusta erityisterminologian käytön näkökulmasta. Keskustelujen osapuolina toimivat äidinkieleltään venäjänkieliset asiakkaat sekä Kelan palveluneuvoja. Kelan erityisterminologia on hyvin laaja ja alati muuttuva, mikä voi tehdä siitä haastavan äidinkielisellekin puhujalle. Venäjänkieliselle, kuten kenelle tahansa Suomeen muuttaneelle vieraskieliselle, Kelan termien omaksuminen vaatii sitäkin enemmän ponnisteluja, sillä suomen kieli on usein täysin vieras ja sosiaaliturvajärjestelmä tuntematon. Tiedon saannin helpottamiseksi suurimpia vieraskielisiä ryhmiä varten on käännetty Kelan pääasiallisista etuuksista kertovat esitteet. Etuusesitteiden käännösversioissa erityistermit ovat saaneet myös venäjänkieliset vastineensa. Tutkimukseni tavoitteena on selvittää, millä tavoin – yhtäältä venäjänkieliset asiakkaat ja toisaalta venäjänkielinen Kelan palveluneuvoja – käyttävät puhuessaan Kelaan liittyvää terminologiaa. Ensinnäkin alkavatko puhujat käyttää suomen- vai venäjänkielistä termiä, ja tapahtuuko kielen suhteen vaihtelua keskustelun edetessä? Toiseksi kiinnitän huomiota siihen, miten termejä nostetaan keskusteluun ja miten ne vastaanotetaan. Termien käyttöön liittyviä ymmärrysongelmia sekä niiden hoitamista tarkastellaan puhujien institutionaalisten ja kielellisten roolien näkökulmasta. Tutkimusmetodina työssä on käytetty 1960–70-lukujen taitteessa etnometodologiasta jalostunutta keskustelunanalyysiä. Metodin avulla puhetta voidaan tarkastella sellaisena kuin se todellisuudessa esiintyy, mikä mahdollistaa puheen tarkan ja yksityiskohtaisen kuvaamisen. Tutkimusta varten on nauhoitettu venäjänkielisiä Kelan tiskillä käytyjä keskusteluja yhdestä Kelan toimistosta Etelä-Suomessa. Äänitallenteella esiintyy yhdeksän eri asiakasta, jotka on valittu satunnaisesti. Palveluneuvojana niissä toimii koko ajan sama, äidinkieleltään venäjänkielinen toimihenkilö. Aineisto on litteroitu kokonaisuudessaan analyysia varten. Analyysi osoitti, että asiakkaat suosivat venäjänkielisten etuustermien sijaan suomenkielisiä. Palveluneuvoja käytti useammin venäjänkielisiä termejä, mutta toisti ne usein myös suomen kielellä, varsinkin nostaessaan jonkun termin keskusteluun ensimmäistä kertaa. Kaiken kaikkiaan etuustermejä käytettiin keskusteluissa kuitenkin vähän. Sen sijaan etenkin asiakkaat viittasivat etuuksiin usein arkisemmilla kuvauksilla. Varsinaisen etuustermin nostaminen keskusteluun ei ollut välttämätöntä silloin, kun arkisempi kuvaus asiasta oli molemmille osapuolille ymmärrettävä. Termien käyttöön liittyviä ymmärrysongelmia esiintyi aineistossa vain vähän. Ottamalla huomioon asiakkaan institutionaalisen ja kielellisen kompetenssin, palveluneuvoja saattoi valita kuvauksensa siten, että yhteisymmärrys keskustelussa säilyi. Tutkimuksen perusteella venäjänkieliset vastineet Kelan termeille eivät ole vielä vakiintuneet venäjänkielisten asiakkaiden käyttöön. Tämä voi johtua suurelta osin siitä, että termejä on käännetty eri tahojen esitteissä ja verkkosivuilla eri tavoin. Venäjänkielisissä Kelan etuusesitteissä ei myöskään ole käytetty rinnakkain venäjän- ja suomenkielisiä termejä, vaan pelkästään venäjänkielisiä. Tämä voi estää asiakasta varmistumasta siitä, mistä etuudesta on todellisuudessa kyse. Omakielisen termin jäädessä merkityksettömäksi käännösesitteistä saatava hyöty heikkenee. Käännöstermejä yhtenäistämällä sekä suomenkielisiä termejä rinnakkain käyttämällä voidaan sekä tarjota asiakkaalle ymmärrettävämpää tietoa Kelan etuuksista että helpottaa puhujien välistä vuorovaikutusta asiointitilanteessa.
  • von Bonsdorff, Anna (Helsingfors universitet, 2015)
    Det förra sekelskiftet kan betecknas som en dynamisk period då fasta föreställningar kring kön och könsroller sattes i rörelse, omförhandlades och debatterades både i samhället och i litteraturen. Syftet med denna avhandling är att genom en typologisk analys undersöka fyra olika slags representationer av kön i Gerda von Mickwitz skönlitterära texter, för att därigenom påvisa hur von Mickwitz skildrar normbrott, driver med, kritiserar och problematiserar sin tids könsroller. Med utgångspunkt i von Mickwitz svenskspråkiga litterära produktion och med fokus på novellsamlingen Solglöd och andra skizzer (1885) och romanerna Ett giftermål (1889) och Kärleken: en utvecklingshistoria i episoder (1892), samt novellen Messling (1886), behandlar jag två slags kvinnliga och två slags manliga litterära gestalter som upprepade gånger förekommer i von Mickwitz texter. Dessa benämner jag dockhustrun, den borgerliga mannen, förförerskan och dekadensmannen. Jag behandlar dem i tur och ordning och uppmärksammar hur von Mickwitz gestaltningar uppvisar skeva drag, det vill säga hur det finns element som bryter mot gängse föreställningar om könsroller, kvinnlighet och manlighet. Därutöver uppmärksammar jag även de litterära gestalternas förhållningssätt till sedlighet och sexualitet eftersom detta hör till tidens omdebatterade ämnen, samt på vilket sätt von Mickwitz författarskap platsar in i en nordisk litterär kontext. I von Mickwitz författarskap finns två huvudspår att ta fasta på; genombrottstendenser och dekadens. För att behandla genombrottstematiken i von Mickwiz texter använder jag mig främst av Gunnar Ahlströms övergripande forskning i perioden. I min analys följer jag Arne Toftegaard Pedersens tes om att den genombrottslitteratur som skrevs på svenska i Finland under det sena 1800-talet bör läsas som en integrerad del av den nordiska genombrottslitteraturen. För att lyfta fram dekadensen i von Mickwitz texter stöder jag mig på Claes Ahlunds och Ebba Witt-Brattströms forskningsinsatser. I min typologiska analys uppmärksammar jag även hur von Mickwitz nyttjar ambivalens, ironi och könsbytesteknik när hon skildrar de litterära gestalterna. Ingeborg Nordin Hennel och Yvonne Leffler har lyft fram detta som utmärkande komponenter i det sena 1800-talets kvinnliga författares texter. I analysen framhävs hur von Mickwitz litterära gestalter bär på drag som bryter mot gängse normer och uppfattningar om könsroller. Dockhustrurna tillskrivs en självutplånande hustruroll och skildras på ett sätt som förmedlar en undertryckt känsla av olycka i äktenskapet. I skildringarna av de borgerliga männen ironiserar von Mickwitz över tidens manlighetsideal. Genom förförerskornas handlingar antyds det att även 1800-talskvinnan bär på sexuella begär och dekadensmännen representerar en vek och passiv maskulinitet som inte klarar av att bemöta verklighetens kvinnor. Resultatet av min studie åskådliggör hur von Mickwitz litterära gestalter representerar två olika världar och därmed hör hemma i två olika litterära riktningar. Berättelserna om dockhustrun och den borgerliga mannen är stadigt förankrade i det moderna genombrottets kontext och i samband med dessa litterära gestalter behandlar von Mickwtz typiska genombrottsteman så som äktenskap, flickuppfostran, dubbelmoral, sedlighet och syfilis. Förförerskan och dekadensmannen hör däremot hemma i en dekadensinfluerad kontext där pessimistiska stämningar och sexuella spänningar utgör framträdande drag i texterna och då skriver von Mickwitz om begär, lidelse, förtärande fantasier och kärleksillusioner. Jag påvisar även likheter mellan von Mickwitz och de svenska dekadensförfattarna Stella Kleve och Ola Hansson och argumenterar för att von Mickwitz hör till de tidigaste dekadensförfattarna på svenska.
  • Parkkonen, Tanja (Helsingfors universitet, 2015)
    Pro gradu -tutkielmani tarkoitus on löytää suuntaviivoja pragmatistisen estetiikan teoriasta kaupallisten toimintojen arvottamiseen. Erilaisten tavoitteiden arvottaminen on lähtökohta päätettäessä, mitä tulisi saada aikaan, jotta kehitys kohti parempaa on mahdollista. Tutkielmani on näin melioristinen: tavoitteeni on löytää ihmisen arkielämää parantavien työkalujen ja menetelmien lähtökohtia. Tutkin kaupallisia toimintoja pragmatistisen estetiikan työkalujen avulla. Teen työn asettamalla käytännön kaupallisen toiminnan vuoropuheluun pragmatistisen estetiikan teorioiden ja maailmankuvan kanssa. Tutkielmani käsittelee näin kaupallisuutta yhtenä arjen estetiikan ilmiönä. Työni on soveltavaa estetiikka, jossa valitun lähtökohdan avulla etsin uusia näkökulmia kaupallisen toiminnan tutkimiseen. Toiminnan tutkimiselle yleensä on laajaa tarvetta. Ihmisen oleminen käsitetään yhä enemmän vuorovaikutuksena oman ympäristönsä kanssa, joten ihmisen elämän prosesseja tulee myös tutkia toiminnan lähtökohdista. Valitsen työhöni toiminnan arvottamisen lähtökohdaksi John Deweyn teorian mukaiset määritelmät vuorovaikutuksesta ja esteettisestä kokemuksesta. Teoksissaan Art as Experience (1934) sekä Pyrkimys varmuuteen. Tutkimus tiedon ja toiminnan suhteesta (1929) Dewey esittää ihmisen elämän rakentuvan jatkuvasta vuorovaikutuksesta oman ympäristönsä kanssa. Tästä vuorovaikutuksesta muodostuu perusta esteettiselle kokemukselle sekä arvon muodostukselle. Tutkin vuorovaikutuksesta muodostuvan esteettisen kokemuksen rakentumista sekä sitä, miten niistä johdetaan arvokasta toimintaa juuri kaupallisissa toiminnoissa. Kaupallisuuden merkitys osoittautuu työni edetessä haasteelliseksi. Termin selventäminen tuo esille, että kyse on kokonaisvaltaisesta ihmisen arjen estetiikkaan liittyvästä ilmiöstä. Löydän Deweyn ajatteluun perustuen selityksiä ja hyödyllisiä termejä kaupallisuuden ilmiölle. Tätä kautta esimerkiksi toiminnan mittaamisen merkitys osoittautuu oleelliseksi. Mittaaminen tulee käsittää taitona, jolla voimme muuttaa ajatteluamme kohti haluttua arvoa eli kyseessä on ajattelun opettelu eikä niinkään keino löytää lopullinen totuus. Kaupallisien toimintojen avulla voidaan rakentaa esteettisiä kokemuksia erilaisten tavoitteiden mukaisesti. Pragmatistisen estetiikan mukaan rytmi, energia ja toiminnan aiheuttama muutos ja sopiva särö ovat niitä tekijöitä, joita esteettisesti arvokkaasta toiminnasta löytyy. Näitä tekijöitä tulee aktiivisesti havaita ja rakentaa käsillä oleviin kaupallisiin toimintoihin. Tekijät mahdollistavat hyvän ja kauniin toiminnan pragmatistisen estetiikan mukaisesti. Toimintaa tulee myös voida mitata ottamalla nämä tekijät huomioon. Työni tuo esille abstraktien tekijöiden mittaamisen haasteellisuuden. Mittaamista ei kuitenkaan tule jättää tekemättä, koska kyseessä on taito, joka opettaa meitä vähitellen löytämään ajattelun kehittyessä yhä parempia menetelmiä toiminnan käsittelemiseen. Toiminnallisen maailman hahmottaminen yhä paremmin vaatii uudenlaisen ajattelun opettelua.
  • Willman, Mira (Helsingfors universitet, 2015)
    Tutkielma tarkastelee suomiräpin tekstien poeettisia ja rytmisiä piirteitä suhteessa musiikin biitin iskuihin. Poeettisilla piirteillä tarkoitan räptekstien formaaleja tekstuaalisia piirteitä kuten runomittaa, säe/säkeistöjakoa ja riimiä, rytmisillä piirteillä puolestaan tekstien rytmitystä ja painotusta suhteessa musiikin iskuihin. Tarkastelu keskittyy etenkin sanojen painotukseen: painotetaanko sanoja suomen kielelle tyypillisellä tavalla vai vaikuttaako taustalla oleva musiikki tai tietyntyyppiseen flow hun pyrkiminen sanojen painotukseen. Tarkastelen myös, ovatko nämä piirteet kehittyneet 2000-luvun alusta 2010-luvulle. Tavoitteena on tarkastella räptekstien piirteitä, tekstin ja musiikin suhdetta sekä todistaa, että räptekstien poeettiset piirteet muovautuvat osittain musiikin kautta. Tutkielman aineistona on viidentoista suomenkielisen räpkappaleen tekstit. Kappaleista seitsemän edustavat suomiräpin toista aaltoa eli 2000-luvun alkupuolta, loput kahdeksan on tehty 2010-luvulla. Kappaleet on valittu niin, että ne edustavat mahdollisimman monta eri alagenreä. Hyödynnän poeettisten piirteiden tarkastelussa metriikkaa sekä aiempaa räptutkimusta. Rytmisten piirteiden tarkasteluun olen kehittänyt oman metodin, jonka avulla voin tarkastella tekstien poeettisia piirteitä, sanojen painotusta sekä rytmitystä suhteessa biittiin. Kappaleista tekemäni räplyriikkanotaatiot löytyvät tutkielman liiteosiosta. Niihin olen merkinnyt sanoituksissa painotetut tavut sekä sanoitusten yläpuolelle tahdin iskut 1¬ 4 sekä tahtien vaihdoskohdat. Poeettisten piirteiden tarkastelu osoittaa, ettei runomitta ole vakiintunut räpissä. Runomitan sijaan säkeiden kesto määrittyy musiikin kautta, sillä yleensä yksi säe kestää yhden tahdin verran. Myös säkeistöjen kesto määräytyy musiikin kautta ja on useimmissa kappaleissa vakiintunut 16-tahtiseksi. Jos räptekstejä vertaa runouteen, niiden säerajat ovat huomattavasti häilyvämpiä, sillä säkeenylitykset ja kohotahdit ovat melko yleisiä. Räpriimi on havaittavasti joustavampi kuin metriikan sääntöjä noudattavassa runoudessa. Räpriimi kuitenkin noudattaa omaa kaavaansa, sillä lähes poikkeuksetta se on tavukohtaisesti kertaantuva vokaaliriimi, jolloin assonanssilla on suuri painoarvo riimityksessä. Räpissä riimin tärkeimmät tehtävät ovat rakenne- ja rytmitystehtävät, sillä riimillä on tapana pyrkiä säkeen loppuun, jolloin riimi myös sekä rytmittää tekstiä, että auttaa hahmottamaan sen rakennetta. Poeettiset piirteet kulkevat käsi kädessä musiikin kanssa. Tästä johtuen räptekstien painotukset eivät läheskään aina noudata metriikan sääntöjä. Arvopainollisilla tavuilla on räpteksteissä tapana pyrkiä osumaan biitin iskuille, jolloin monesti painottuvat myös suomen kielelle epätyypillisesti painottuvat tavut, kuten sanojen tai säkeiden viimeiset tavut. Tämä on tyypillistä etenkin 2000-luvun alun tuotannossa, jolloin suomiräp oli vasta kehittymässä ja kotiutumassa Suomeen ja suomen kieleen. Suomiräp on kehittynyt huomattavasti vuosien saatossa ja on selkeästi vihdoin kotiutunut. Rytminen leikittely ja suomen kielelle luontevampi painotus ovat lisääntyneet ja aihepiirit ovat kehittyneet suomalaisempaan suuntaan. Vaikka suomalainen räp on osa globaalia ilmiötä, siitä on muovautunut tapa ilmaista ja vahvistaa suomalaista identiteettiä.
  • Lehtonen, Hanna (Helsingfors universitet, 2015)
    Tämän tutkielman aiheena on oululaisen Johan Lémanin (1800-1867) kirjallinen toiminta. Aihepiiri liittyy kansan kirjallistumiseen ja 1800-luvun kirjoittavien kansanihmisten tutkimiseen. Lähestymistapana on mikrohistoriallinen tapaustutkimus yhdestä sivistyneistön ulkopuolelta tulevasta poikkeuksellisesta toimijasta kirjallisella kentällä. Yhteen ruohonjuuritason toimijaan lähietäisyydeltä tutustumalla on mahdollista saada näkyviin yksilön kirjalliseen toimintaan vaikuttavia tekijöitä ja kirjoittamisen avaamia mahdollisuuksia, jotka voivat jäädä pimentoon makrotason tarkastelussa. Tutkielman tutkimuskysymykset ovat: Kuka oli Johan Léman? Millaista kirjallista toimintaa hän harjoitti ja missä olosuhteissa? Johan Léman on syntyjään merimiehen poika. Hän sai käydä nuoruudessaan muutaman vuoden Oulun triviaalikoulun alinta luokkaa. Koulun lopetettuaan hän oli lyhyesti renkinä Jääskessä ja kauppa-apulaisena Kokkolassa, mutta valtaosan elämästään hän oli Oulun kaupungin palveluksessa. Hän aloitti alimmalta portaalta palovahtina, eteni ensin kaupunginpalvelijaksi ja sitten 25 vuodeksi raatihuoneen vahtimestariksi, ja lopulta hän kohosi kaupunginvoudiksi asti vuonna 1855. Varsinkin voudin asema osoittaa Lémanin elämässä tapahtuneen nousun sosiaalisessa asemassa. Léman oli kolme kertaa naimisissa ja sai yhteensä yksitoista lasta. Léman oli innokas runojen kirjoittaja. Hänen toimintansa oli poikkeuksellista aikana, jolloin jo pelkkä kirjoitustaito oli harvinaista sivistyneistön ulkopuolisen väen keskuudessa, saati sitten kaunokirjallisten tekstien kirjoittaminen. Hänen kirjallisen uransa voi jakaa kahteen erilaiseen vaiheeseen. Ensimmäiset säilyneet kirjoitukset ovat noin vuodelta 1839, ja siitä alkava noin kuudentoista vuoden aika oli Lémanin kirjallisessa toiminnassaan aktivoitumis- ja etsintäaikaa. Hän alkoi kirjoittaa järjestelmällisesti erilaisia runoja ja yritti etsiä kirjoituksilleen myös julkaisuväyliä. Julkaisumahdollisuuksia oli kuitenkin hyvin rajallisesti, eikä Léman onnistunut julkaisemaan kuin muutaman sanomalehtirunon ja muutaman arkkiveisun. Kaupunginvoutina aloittamisen jälkeen Oulun Wiikko-Sanomia alkoi julkaista Lémanin runoja melko runsaasti ja säännöllisesti, ja noin kymmenen viimeistä elinvuottaan hän oli asemansa vakiinnuttanut sanomalehtirunoilija. Lémanin kirjoitti hyvin monenlaisista aiheista ja vaihtelevissa tarkoituksissa, mutta tyypillisimmillään hän oli runoilijana yleisön viihdyttäjä, ympäristön tarkkailija ja tapojen kommentoija. Hän kirjoitti pääasiassa kalevalamittaisia runoja, mutta myös joitain riimillisiä lauluja ja proosatekstejä. Kalevalamitta oli hänelle luonteva tapa ilmaista itseään, ja hän käytti sitä hyvin monenlaisiin tarkoituksiin. Hän kirjoitti kalevalamitalla muun muassa yli 5000 säkeen mittaisen omaelämäkerran, joka on pääasiassa todenmukainen kuvaus hänen elämänsä merkittävistä käänteistä. Sen kirjoittaminen jatkui vuodesta 1839 Lémanin viimeisiin vuosiin asti. Kiinnostava kalevalamitan käyttötapa ovat myös pääasiassa kadonneista ja löydetyistä tavaroista ilmoittavat kuulutusrunot, joista Léman kehitti omaperäisen tavan aktiiviseen sanomalehtirunoiluun. Kuulutusrunoja julkaistiin Oulun Wiikko-Sanomissa yhteensä 68 kappaletta, ja ne ovat omalaatuinen välimuoto sanomalehti-ilmoittamisen ja kaunokirjallisuuden välillä. Léman sai sanomalehdestä ensimmäisenä tilaa kuulutusrunoilleen, mutta voudiksi valitsemisen jälkeen hän alkoi saada niiden rinnalla myös vapaampia runojaan sanomalehteen. Häneltä on säilynyt myös kolme käsinkirjoitettua runokirjaa, johon hän kirjoitti paljon erilaisia runoja. Léman kirjoitti runonsa yleisölle, ja julkaisemisen lisäksi ne ovat todennäköisesti levinneet myös suullisesti. Lémanin toiminta osoittaa, että merimiehen poikana syntyneen ja vain vähän muodollista koulutusta saaneen miehen oli mahdollista oppia kirjoittamaan runoja, harrastaa sitä aktiivisesti ja saada kirjoituksilleen myös yleisöä. Se kuitenkin vaati kirjoittajalta huomattavaa omaa yritteliäisyyttä, eikä valmiita malleja toiminnalle ja julkaisemiselle juuri ollut. Lémanin runoilemisessa on paljon yhtymäkohtia muihin aikansa rahvaanrunoilijoihin muun muassa aiheiden ja tyylin osalta. Koulua käyneenä, ruotsinkielen taitoisena ja lopulta kaupunginvoutina toimineena kaupunkilaisena hän ei kuitenkaan ollut ihan alinta rahvasta, eikä täysin sopinut samaan muottiin tyypillisimpien rahvaan runoniekkojen kanssa, joiden toiminta herätti suomenmielisessä oppineistossa innostusta erityisesti 1830- ja 1840-luvuilla. Hän ei kuitenkaan ollut ihan säätyläistöäkään eikä tarpeeksi oppinut päästäkseen täysivaltaiseksi jäseneksi oppineiston hallitsemalle kirjalliselle kentälle. Hän onnistui silti löytämään tavan toimia aktiivisesti julkisellakin kirjallisella kentällä, ja viimeistään elämänsä loppuvaiheessa hän oli paikallisesti tunnettu runoilemisestaan.
  • Paaso, Juuso (Helsingfors universitet, 2015)
    The dissertation examines the development of Finnish culture of self-published magazines (ie. zines) from a handful of mimeographed underground magazines of the 1960s to the flood of xerographed punk zines from 1977 to 1982. The approach is historico-aesthetical and concentrates on the impact of technological and social developments on the cultural style. The appendix includes reprints of zine pages from the researched era. The dissertation is in Finnish.
  • Smirnov, Stefan (Helsingfors universitet, 2015)
    This study examines the position of Scottish Gaelic on the Isles of Lewis and Harris on the Outer Hebrides of Scotland. The research questions are: 1) in which circumstances is Scottish Gaelic spoken; 2) what affects the current situation of Scottish Gaelic; 3) what linguistic attitudes do people who live on Lewis and Harris have towards both Gaelic and English? The data was collected by a research questionnaire. The survey gathered 56 respondents in total, of whom 31 were from the Isle of Lewis and 25 from the Isle of Harris.
  • Kyytsönen, Sini (Helsingfors universitet, 2015)
    Tutkimuksen aiheena ovat Linnanmäen huvipuiston laitteiden nimet, joista käytetään termiä laitenimet. Työssä tutkitaan laitenimien ominaispiirteitä ja selvitetään, mikä laitenimi oikeastaan on, mitä sillä ilmaistaan ja millaisin kielellisin keinoin. Laitenimien tutkimukseen sovelletaan funktionaalis-semanttista analyysia, jonka tarkoituksena on selvittää laitenimien rakenne, merkitys ja tehtävät. Lisäksi tutkimuksen kohteena ovat kielenkäyttäjien käsitykset laitenimistä. Sosio-onomastisen tutkimuksen avulla selvitetään, millaisia nimiä laitteista käytetään ja miten laitenimiin suhtaudutaan. Aineistona ovat Linnanmäen laitteiden nimet vuodelta 2014. Yhteensä nimiä on 44. Tutkimusaineistona on myös maaliskuussa 2014 tehty kyselytutkimus, johon tuli 200 vastausta. Aineisto jaettiin kahtia vastaajien mukaan: asiakasvastaajia on 110 ja Linnanmäen työntekijöitä 90. Nimien funktionaalis-semanttisessa analyysissa nimet jaetaan ensin nimenosiin. Laitenimissä on aina yksilöivä nimenosa. Yksilöivän nimenosan jäljessä voi olla laitteen lajin ilmaiseva nimenosa (esim. Pallo/karuselli). Laitenimiin sisältyvä sanasto koostuu suurimmaksi osaksi tunnistettavista lekseemeistä. Poikkeuksia ovat mm. opaakki Kuuputin ja interjektio Kotkot. Laitenimien merkityssuhteet perustuvat kielenpuhujille yhteisiin assosiaatioihin. Suurin osa laitenimistä perustuu epäsuoraan merkityssuhteeseen, jolloin nimi ymmärretään metaforisesti tai metonyymisesti. Osa nimistä on merkityssuhteeltaan suoria. Laitteen lajin ilmaiseva nimenosa kertoo laitteesta aina jotain suoraan. Muutama laitenimi perustuu myös pakattuun merkityssuhteeseen, jolloin nimellä ei ole selvää sanakirjamerkitystä (esim. Vekkula). Yksilöivän funktion lisäksi laitenimillä voi olla yhtäaikaisesti monia interpersonaalisia funktioita, jotka tulevat ilmi sosiaalisessa ja kulttuurisessa kontekstissa. Laitenimet voivat olla tehtäviltään informatiivisia, houkuttelevia, käytännöllisiä ja integroivia. Laitenimien käytössä ja variaatiossa on eroa vastaajaryhmien välillä. Asiakkaat käyttävät laitteista työntekijöitä useammin appellatiiveja (esim. maailmanpyörä) ja entisiä virallisia nimiä. Työntekijät käyttävät useimmiten laitteen virallista nimeä tai virallisen nimen pohjalta muodostettua sekundaaria nimeä. Laitteista käytetään lukuisia erilaisia epävirallisia nimiä. Vastaajien mielestä miellyttävä laitenimi on mm. kuvaava, hauska, perinteinen ja käytännöllinen. Laitenimissä ei miellytä esimerkiksi hämäräksi jäävä merkityssuhde. Monet vastaajista ihmettelivät nimien vaihdoksia ja ottivat kantaa nimien kieleen
  • Silfvast, Sofia Birgitta (Helsingfors universitet, 2015)
    Tutkielmani käsittelee Etelä-Italian perinteistä tanssia tarantellaa, jonka suosio on lisääntynyt huomattavasti viimeisen 20 vuoden aikana. Tarantella on yleisnimitys musiikille ja tansseille, joille yhteistä on 6/8 rytmi ja tamburello-rumpu. Tarantella on piirissä tai pareittain tanssittavaa. Tarantella tarkoittaa pientä hämähäkkiä . Nimi antaa viitteitä sen yhteydestä tarantismiin, musiikilla ja tanssilla parantamisen rituaaliin, jota harjoitettiin 1950-luvulle asti Etelä-Italian Salenton seudulla. Tutkimusaineistoni koostuu 11 teemahaastattelusta, jotka toteutin kahdella kenttätyömatkalla vuonna 2013. Haastattelin tanssijoita, jotka toimivat esiintyjinä, opettajina ja perinteenvälittäjinä Italiassa ja eri puolilla Eurooppaa. Haastattelujen lisäksi osallistuin tanssityöpajoihin sekä musiikki- ja tanssitapahtumiin. Tiedonhankintaani helpotti italian kielen taito ja teatteriharrastustaustani. Tutkimukseni tavoitteena on tarkastella erilaisia diskursseja, joita liitetään tarantellaan nykypäivänä. Pohdin tutkimuksessani käsitystä tarantellasta parantavana tanssina. Analysoin, miten perinteen (tradizione) ja rituaalin (rituale) käsitteet ymmärretään ja miten nämä tulkinnat vaikuttavat tanssijoiden työskentelyssä. Tarkastelen, millä tavoin tanssijat vahvistavat ja haastavat sukupuolirooleja sekä historiallisia narratiiveja. Tutkimuksessani tanssi ei vain heijasta ympäröivää kulttuuria vaan myös luo sitä uudelleen. Akateemisen tutkimuksen ja tanssin välinen yhteys on tässä kontekstissa vahva, sillä tanssiperinteiden elvyttäminen lähti liikkeelle antropologi Ernesto De Martinon tarantismia käsittelevästä tutkimuksesta La terra del Rimorso (1961). Paikallisia tarantellatansseja on useita. Tarantellainnostuksen keskiössä on Salenton alueen pizzica, joka on pitkälti rekonstruoitu tanssi. Tarkastelen, miten tanssijat ymmärtävät perinteen käsitteen suhteessa omaan tanssijuuteensa. Suurin osa haastateltavistani ei ole kasvanut perinteisen tanssin ja musiikin parissa, vaan on tutustunut tarantellaan sen suosion kasvun myötä. Tarantellan tanssijoista useimmat ovat naisia, jotka joutuvat altavastaavan asemaan miesvaltaisessa kansanmusiikkikentässä. Tarantellan opettaminen on verrattain tuore ilmiö, jota ei ole aiemmin tutkittu. Kiinnitän tutkimuksessani huomiota kansainvälistyvään tarantellan harjoittamisen kenttään. Luen aineistoani narratiivisella otteella. Perehdyn kertomuksiin, joissa nousevat esille tanssille annetut henkilökohtaiset merkitykset. Haastateltavilleni tanssiminen on vuorovaikutusta, jossa perinteinen liikekieli ja sen kulttuuriset merkitykset kohtaavat autenttisen, jaetun tunneilmaisun. Ritualisoinnin käsitteen kautta analysoin, miten tanssijat kuvailevat tarantellaa rituaalina. Tanssityöpajoissa luodaan yhteisöllinen tila, jossa astutaan yhteyteen omien syvimpien tunteiden ja menneiden sukupolvien kokemusten kanssa. Tähän liittyy Etelä-Italian historiallisten todellisuuksien tiedostaminen, kuten aiempien sukupolvien naisten alistettu asema. Tarkastelen myös haastateltavien ymmärryksiä tarantismista. Tarantismi liittää Etelä-Italian Välimeren alueeseen ja Pohjois-Afrikkaan, jossa on vastaavia tanssirituaalin perinteitä. Aiemmin marginaalisessa asemassa ollut rituaali on viime vuosikymmeninä nostettu näkyväksi representaatioksi tarantella-musiikkin ja tanssin suosion myötä. Tarantismi leimattiin viime vuosisadalla häpeälliseksi, primitiiviseksi toiseudeksi, joten sen muisto on edelleen vahvasti jännitteinen. Jotkut haastateltavistani tutkivat tarantismia taiteellisesti ja rituaalisesti. Tähän työskentelyyn liitetään mm. toiseuden kohtaaminen itsessä ja erilaisten käsitteellisten vastakkainasettelujen purkaminen. Tarantismin ympärillä käytävät ristiriitaiset keskustelut heijastavat osaltaan muutosta eteläitalialaisuuden kulttuurisessa arvostuksessa. Tutkielmani osoittaa, että tarantella koetaan autenttisena vuorovaikutuksen muotona ja yhteisöllisyyttä uudelleen rakentavana toimintana. Tanssi on ruumiillinen kieli ja tapa olla yhdessä. Tarantellan kautta luodaan yhteyttä perinteisiin ja luontoon. Tanssijat arvostavat ensikäden kokemuksia perinteisistä tavoista tanssia ja painottavat tiedon lisäämisen tärkeyttä. Kun tuntee perinteen, on oikeus taiteelliseen kokeiluihin. Tarantellaan liitetään taiteellisia ja terapeuttisia mahdollisuuksia ja se koetaan universaaliksi kieleksi, joka yhdistää ihmisiä yli kulttuurirajojen. Haastateltavani suhtautuvat tarantellaan taiteellisella kunnianhimolla ja haluavat edistää tarantellan asemaa ei-kulttuurisidonnaisena tanssitaiteena. Tarantellassa rakennetaan suhdetta menneisyyteen sekä luodaan uusia kulttuurisia kertomuksia eteläitalialaisuudesta. Tarantismin muisto elää tietoisuutena tanssin ja musiikin parantavasta voimasta, joka on vahvasti läsnä tanssijoiden kertomuksissa.
  • Sorsa, Essi (Helsingfors universitet, 2015)
    Tutkimuksen kohteena ovat yhden suomalaisen kirjankustantajan, Kustannusosakeyhtiö Otavan, vuoden 2014 aikana myynnissä olleiden oppimateriaalien nimet. Tavoitteena on selvittää, mistä osista oppimateriaalien nimet muodostuvat, miten ja missä oppimateriaalien nimiä muodostetaan sekä miten oppimateriaalien nimiä hyödynnetään oppimateriaalisarjojen markkinoinnissa. Tutkimus on osa kaupallisen nimistön tutkimusta. Aineisto käsittää yhteensä 1 072 oppimateriaalin nimeä, jotka on kerätty painetuista tuotekatalogeista sekä kustantamon verkkosivuilta vuoden 2014 aikana. Nimiaineiston lisäksi tutkimuksen toisena aineistona toimivat viisi haastattelua. Haasteltavat ovat Kustannusosakeyhtiö Otavan oppimateriaaliosastojen työntekijöitä. Kolme haastatteluista on toteutettu kasvokkain ja äänitetty ja kaksi haastatteluista on toteutettu kirjallisina. Tarkastelun kohteena olevia nimiä kutsutaan oppimateriaalien nimiksi tai oppimateriaalinimiksi. Alussa tehdään lyhyesti selkoa Otavan oppimateriaalinimien historiasta ja esitellään nimiä kustantamon perustamisvuodesta (1891) nykypäivään saakka. Historiallinen katsaus paljastaa, että aiempina vuosikymmeninä oppimateriaalien nimet olivat yksiselitteisiä ja informatiivisia ja niitä muodostettiin melko vakiintuneella kaavalla (esim. Koulun biologia). Oppimateriaalinimien rakenteellisessa analyysissa nimet jaetaan kahtia sarjojen nimiin ja tuoteperheiden osien nimiin. Sarjojen nimet identifioivat kyseisen tuotteen ja toimivat sarjan päänimenä (esim. Tuhattaituri, Kipinä) kun taas tuoteperheiden osien nimet ovat moniosaisempia alanimiä, jotka tarkentavat sarjan nimeä ja kertovat tuotteen lajin (esim. Tuhattaituri 1a oppikirja, Kipinä 3 Tehtäviä). Aineistosta vain vajaa 10 % (102 nimeä) on sarjojen nimiä. Sarjojen nimet jaetaan Christoph Platenin luokittelumallin mukaan todellisiin kielen sanoihin, luoviin muodosteisiin sekä tekosanoihin. Tuoteperheiden osien nimistä tarkastellaan erilaisia nimenosia, kuten oppiainetta tai luokka-astetta ilmaisevia osia. Nimiä tutkitaan myös Paula Sjöblomin ja Yvonne Bertillsin funktioita soveltaen viidessä eri funktiossa: informatiivinen, käytännöllinen, houkutteleva, integroiva sekä narratiivinen ja tyylillinen. Tutkimuksen toisessa osassa selvitetään haastattelujen avulla oppimateriaalien nimeämisprosessia: nimeämistapoja ja nimeämisen lähtökohtia. Haastateltavat tuovat ilmi, että toimivan oppimateriaalin nimen on oltava käytännöllinen ja oppimateriaalinimelle on asetettu seuraavia periaatteita: selkeä, suomenkielinen, yhtenäinen, kohderyhmälle sopiva, monikäyttöinen, pitkäikäinen, ajankohtainen ja logoksi taipuva. Tutkimuksessa käydään läpi myös uusimpien oppimateriaalisarjojen nimiehdotuksia. Lopussa tarkastellaan esimerkkien kautta, miten oppimateriaalien nimiä hyödynnetään markkinoinnissa ja millaiset nimet toimivat hyvin markkinointiteksteissä (esim. Kipinää kirjoittamiseen!). Tutkimuksessa verrataan myös Otavan oppimateriaalien nimiä muiden kustantajien oppimateriaalien nimiin. Tarkastelu osoittaa, että tällä hetkellä oppimateriaalien nimet ovat rakenteeltaan yleensä lyhyitä, yksisanaisia, suomenkielisiä, monimerkityksisiä sanoja (esim. Särmä, Manner, Vire), joista voi muodostaa visuaalisia logoja. Yksi haastateltavista tiivistää ajatuksen nimien takana näin: ehkä nää [uudet lyhyet nimet] on niinku tavallaan sen nykypäivän niinku brändäys- tai sen tuotteistamisajattelun mukaisia. Vaikuttaa, että muotiin on kuitenkin tulossa myös pidempiä, kuvailevampia nimiä (esim. Tutkimusmatka). Tutkimus osoittaa, että nimeämistä ohjaa jonkinlainen, tiedostettu tai tiedostamaton, nimimalli. Varsinaista oppimateriaalinimen prototyyppiä ei silti voi esittää.
  • Savola, Kristiina (Helsingfors universitet, 2015)
    Tässä tutkielmassa kartoitetaan mentaaliverbien kuvataidekritiikeissä saamia funktioita ja merkityksiä sekä hahmotellaan niiden kielentämien kokemusten piirteitä. Työn tavoitteet tiivistyvät seuraaviin tutkimuskysymyksiin: 1) Minkälaisia mentaaliverbejä kuvataidekritiikeissä esiintyy, ja minkälaisia tunne-, ajattelu- ja katsomiskokemuksia ne kielentävät?, 2) Mitä merkityksiä ja funktioita mentaaliverbit saavat kuvataidekritiikeissä?, 3) Minkälaisia kokijoita ja ärsykkeitä kuvataidekritiikkien mentaaliverbit lauseyhteyksissään saavat? Mihin tai keihin niillä viitataan?, 4) Onko kuvataidekritiikkien mentaaliverbien käytössä huomattavissa jotain säännönmukaisuutta? Tutkielman aineisto koostuu Taide-lehden vuosikertojen 2011 2013 kuvataidekritiikeistä, joista mukaan on valikoitunut 83 näyttelykritiikkiä. Tutkielman teoreettinen lähtökohta on syntaktinen, minkä lisäksi siinä sovelletaan kognitiivista kielinäkemystä. Tutkielman pääasiallinen teoreettinen tuki perustuu aiempaan mentaaliverbien tutkimukseen (Croft 1993, Pajunen 2001, Siiroinen 2001), semanttisten roolien teoriaan (Dowty 1991, Frawley 1992, Nikanne 2001) sekä estetiikan piirissä tehtyyn esteettisen kokemuksen ja taidekritiikin teorioihin (Carroll 2009, Eaton 1994, Heikkinen 2012, Vuorinen 2001). Kuvataidekritiikin tapahtumakehykseksi määrittyi taidenäyttelytapahtuma, jossa keskeisimmät toimijat ovat katsoja ja ärsyke (ts. katsojan katseen kohde). Aineiston mentaaliverbit jakautuvat tunne- ja kognitioverbeihin. Tunneverbit jakautuvat kokijaobjektillisiin ja kokijasubjektillisiin tunneverbeihin, ja lisäksi omaksi luokakseen ovat rajautuneet psykofyysiseen kokemukseen viittaavat verbit. Kognitioverbit jakautuvat ymmärtämis- ja ajatteluverbeihin sekä näköhavaintoverbeihin. Aineiston mentaaliverbien yhteydessä yleisimmät ärsykkeet ovat teos ja näyttelykokonaisuus sekä niiden sisällölliset tekijät. Yleisimpiä kokijoita puolestaan ovat samastumisen paikan tarjoava nollapersoona ja kriitikon subjektiiviseen kokemukseen viittaava yksikön ensimmäisen persoonan pronomini minä. Polyseemisyys on aineiston verbeillä tyypistä, mikä mahdollistaa tunnekokemusten psykofyysisyyden kuvailun sekä katsomis- ja ajattelutapahtumien limittäisyyden. Aineiston verbit kielentävät pääasiassa taiteen katsojassa herättämiä tunteita ja ajatuksia ts. taidekokemuksen keskeisimpiä osia. Tämän lisäksi mentaaliverbeillä kielennetään kriitikon tulkintoja ja vaikutelmia sekä lukijalle tarjottavia tapoja ajatella, katsoja ja tuntea taiteen äärellä. Aineiston kognitioverbit ovat tunneverbejä yleisempiä, mikä viestii ajattelu- ja näkemiskokemusten kielentämisen olevan kuvataidekritiikeissä tunnekokemuksen kielentämistä yleisempää.
  • Raunamaa, Jaakko (Helsingfors universitet, 2015)
    Tutkielmassa tutkitaan Kirkkonummen järvien ja lampien nimiä. Keskeisimpänä tavoitteena on ollut selvittää, millaisin perustein nimet on aikoinaan annettu. Tutkimuksen metodit ovat olleet moninaiset. Nimien alkuperän selvittämiseen on käytetty monien eri tieteenalojen tietoja, kuten arkeologian, historiatieteen ja maantieteen. Analysoinnissa on noudatettu uusimpia paikannimistön luotettavalle etymologioinnille luotuja kriteeristöjä. Tuloksien avulla saadaan lisätietoa Kirkkonummen ja sen lähialueiden menneisyydestä. Kaikkiaan analysoitavia nimiä on 130 kappaletta. Nimiartikkelin alussa on kuvaus paikan maantieteellisestä ympäristöstä. Sen jälkeen esitellään nimen rakennetta ja nimenosien merkityksiä. Tällä tavoin pyritään selvittämään, millaisin perustein tutkitut nimet ovat aikoinaan syntyneet. Aineistosta on valittu joukko historialliselta informaatioarvoltaan tavallista hedelmällisempiä nimiä, joita tutkitaan tarkemmin ja laajemmin. Historian saatossa tapahtunut tutkimusalueen ruotsinkielistyminen on vaikuttanut paljon nimiin ja nimeämiseen. Myös Kirkkonummen maisematyyppien eroavaisuudet näkyvät vedenkokoumien nimissä selkeästi. Yksittäisistä nimistä löytyi muutama niin hankala tapaus, että niiden alkuperästä ei tutkimuksen puitteissa pystytty esittämään yhtäkään luotettavaa teoriaa. Ruotsin kielen vaikutus näkyi monessa nimessä ja vaikeutti tutkimustyötä. Toisaalta Kirkkonummen järvien ja lampien nimet osoittautuivat kuuluvaksi osaksi lähialueiden paikannimisysteemiä. Monen epäselvän nimen alta paljastui alkuperäinen määrite, joka on yksinkertaisesti ja havainnollisesti kuvannut paikkaa. Suurimmalle osalle Kirkkonummen järvien ja lampien nimille oli löydettävissä vastineita lähiseuduilta, ja erityisesti Espoon, Lohjan ja Vihdin seuduilta. Tarkemmassa vertailussa ollut Espoon järvien ja lampien nimistö muistutti rakenteiltaan hyvin vahvasti Kirkkonummen vastaavaa. Suomenkielisten kulttuurivaikutusten suhteen Kirkkonummen alue näyttää suuntautuneen erityisesti länteen ja pohjoiseen. Järvi- ja lampinimistöjen samankaltaisuuden lisäksi myös arkeologinen ja asutushistoriallinen tutkimus viittavat samansuuntaisiin vaikutuksiin. Heimonimityksiä käyttäen voidaan sanoa, että Kirkkonummen alueella on ollut tiiviit yhteydet (varsinais)suomalaisten sekä hämäläisten kanssa. Kirkkonummen järvien ja lampien nimien perusteella ei löytynyt viitteitä saamelais- tai virolaisperäisestä vaikutuksesta, mutta näitä ei erityisesti tutkittukaan. Ruotsinkieliset nimet eivät myöskään olleet tutkimuksessa keskiössä, mutta selkeästi niistäkin on nähtävissä, että ne edustavat samaa jatkumoa, jota läntisen Uudenmaan suomenruotsalaisilta alueilta on tavattavissa.
  • Romppanen, Kati (Helsingfors universitet, 2015)
    Lingvistisen tekstintutkimuksen alaan kuuluvassa tutkielmassa tarkastellaan erimielisyyden ilmaisuja yleisönosastokirjoituksissa. Tutkimuskysymyksinä on selvittää, millä keinoin yleisönosastokirjoitusten kirjoittajat ilmaisevat olevansa eri mieltä aiempien kirjoittajien kanssa ja lisäksi, mitä tehtävää nämä keinot palvelevat tekstin kokonaisuuden ja kirjoittajan tavoitteen kannalta. Tutkimuskysymyksiä lähestytään suhtautumisen teorian ja uuden retoriikan pohjalta kielen keinojen tarkastelun ja argumentaatioanalyysin avulla. Tutkielman varsinaisena aineistona on 71 Helsingin Sanomien yleisönosastolla ilmestynyttä kirjoitusta, jotka on kirjoitettu seitsemästä eri aiheesta. Samasta aiheesta kirjoitettujen tekstien ketjumaisuus ja tekstien välille muodostuvat viittaussuhteet ovat tutkielmassa keskeinen lähtökohta. Tutkielmassa havaittiin, että kirjoittajat ilmaisevat erimielisyyttään usein eri keinoin, kuten erilaisin kieltävin lausein, vastakohtaisin väittein ja kysymyksin. Erimielisyyden ilmaisu liittyy usein aiemman kirjoittajan referointiin. Aineiston referoinnin keinoista varsinaiset johtoilmaukset ovat pääosin neutraaleja, mutta sen sijaan suoran esityksen havaittiin sijoittuvan ainoastaan erimielisiin yhteyksiin. Referoinnin yhteydessä kirjoittajat ilmaisevat erimielisyyttään tyypillisesti erilaisin evaluoinnein. Erikoistapauksena esiin nousee erityisesti tekstin herättämien tunnereaktioiden kuvailu ja eri tavoin oudoksi evaluoiminen. Tutkielmassa osoitetaan, että erimielisyyden ilmaukset toimivat kiinteästi osana kirjoittajan argumentaatiota, mikä näkyy niin erimielisyyden ilmaisemisen keinoissa kuin myös erimielisyyden kohdistamisessa. Erimielisyys on kirjoittajalle keskeinen retorinen keino samanaikaisesti horjuttaa vastustajan väitettä ja avata tilaa omille väitteilleen. Tässä tehtävässä erimielisyyden ilmaukset esiintyvät tyypillisesti osana ns. kiistorakennetta, jossa referointia seuraa erimielisyyden ilmaus ja kirjoittajan oman väitteen tai perusteluiden esittäminen. Lisäksi havaittiin, että kirjoittajat voivat modifioida ilmaisemansa erimielisyyden astetta vahvistimin ja varauksin sekä myönnytyksin. Modifioinnit liittyvät tekstin moniäänisyyden ja kirjoittajan ja lukijan välisen suhteen hallitsemiseen. Erimielisyyden ehdottomuutta modifioimalla kirjoittaja pystyy ottamaan huomioon lukijan mahdollisesti eriävän kannan ja osoittamaan tälle solidaarisuutta pyrkien samanaikaisesti vaikuttamaan lukijan mielipiteeseen.
  • Välkki, Otto (Helsingfors universitet, 2015)
    Tutkimuksen aiheena on vanhemmuus ilmiönä, jossa biologiset ja kulttuuriset tekijät ristiinvaikuttavat monilla eri tavoilla. Kontekstina on suomalaisilla hedelmöityshoitoklinikoilla tapahtuva sukusolujen luovutus, joka muiden avusteisten lisääntymisteknologioiden tavoin nostaa esille vanhemmuuden määrittämisen monimutkaisuuden ja mahdollisen ristiriitaisuuden. Luovutettuja sukusoluja käytettäessä vanhemmuuden eri biologiset ja sosiaaliset elementit eivät asetu linjaan toistensa kanssa, jolloin kyseenalaistuu, kuka todellisuudessa lasketaan hoidoilla alkunsa saaneen lapsen vanhemmaksi. Tutkimuksen teoreettinen tausta on feministisessä tieteentutkimuksessa, lääketieteen antropologiassa ja sukulaisuuden tutkimuksessa. Feministinen tieteentutkimus tarkastelee luonnontieteiden ja kulttuurin välistä suhdetta monimuotoisena merkityskokonaisuutena ottaen huomioon erilaiset keskenään ristiinvaikuttavat erot, kuten sukupuolen, seksuaalisuuden, rodun ja luokan. Avusteiset lisääntymisteknologiat lääketieteellisenä käytäntönä ovat olleet myös monien antropologien ja sukulaisuuden tutkijoiden huomion kohteena, koska ne muokkaavat usein muuttumattomana pidettyä käsitystä vanhemmuudesta geneettiseen siteeseen perustuvana ja tarjoavat paitsi uusia konkreettisia lisääntymistapoja, myös uusia tapoja ajatella vanhemmuutta. Täten avusteisilla lisääntymisteknologioilla on myös laajempi kulttuurinen merkitys, vaikka vain harvat lisääntyvät niiden avulla. Tutkimuksen aineisto koostuu viiden yksityisen hedelmöityshoitoklinikan ohjeista sukusolujen luovuttajille. Näihin kuuluu klinikoiden verkkosivujen ohjeita sekä klinikoiden henkilökohtaisesti jakamaa ohjemateriaalia. Tekstejä tarkastellaan retorisen analyysin ja queer-luennan avulla. Retorista analyysiä käytetään tekstien vakuuttamaan pyrkivän luonteen tarkasteluun. Queer-luennassa puolestaan keskitytään tekstien ensisijaisen sanoman ja ilmiselvien merkitysten ohella niihin kätkeytyviin muihin tulkintamahdollisuuksiin ja lukijapositioihin, jotka avaavat mahdollisuuksia ajatella myös vanhemmuutta toisin. Analyysissä kiinnitetään huomiota tekstien retorisiin elementteihin, toimijoihin ja toimijoiden välisiin suhteisiin. Niiden kautta hahmottuvat paitsi vanhemmuutta koskevat ihanteet ja vaatimukset, myös näiden kääntöpuolet, erilaiset ulossulkemiset. Analyysin perusteella sukusolujen luovuttajan rooli näyttäytyy ennen kaikkea lahjan antajana ja tämä lahja sukusolujen vastaanottajien mahdollisuutena vanhemmuuteen. Vastaanottajista muodostuva kuva puolestaan heijastaa vanhemmuuden melko vahvasti hetero- ja parisuhdenormatiivista ihannetta: vastaanottajien annetaan pääosin ymmärtää olevan lääketieteellisestä lapsettomuudesta kärsiviä naisen ja miehen muodostamia pariskuntia. Luovuttajan ja vastaanottajan välistä suhdetta rakentavat lahjan antamisen ja vastaanottamisen retoriikan ohella hierarkia luovuttajan geneettisen panoksen ja vastaanottajan vanhemmuuden aikeen välillä. Tässä geneettinen yhteys näyttäytyy merkityksellisenä sikäli, että sillä on vahva kulttuurinen lataus vanhemmuuden perustana. Tämä merkitys näkyy myös siinä, miten luovutettuja sukusoluja käytettäessä klinikat ohjaavat ensisijaisesti käyttämään ei-geneettistä vanhempaa muistuttavan luovuttajan soluja, jolloin kyse on juuri tuosta biologis-geneettisen sukulaisuuden imitoinnista. Viime kädessä sukusolujen vastaanottajien pyrkimys vanhemmuuteen näyttäytyy kuitenkin ensisijaisena vanhemmuutena ja tekstien lähtökohtana. Vanhemmuuden määrittämisessä olennainen osapuoli on myös klinikka. Klinikalla on sekä tekstien puhujana että lääketieteen edustajana valtaa luoda vanhemmuuden reunaehtoja. Aineistossa klinikan rooliksi muodostuu tiedon välittäminen eri osapuolten välillä sekä eräänlainen portinvartijuus vanhemmuuteen. Klinikoiden fokus on kuitenkin tukea maksavia asiakkaitaan, sukusolujen vastaanottajia, joiden vanhemmuus on loppujen lopuksi tekstien näkökulmasta kiistatonta. Klinikoiden olisi tästä valta-asetelmastaan mahdollista tukea myös avarampaa käsitystä vanhemmuudesta ja perheistä. Tämän tutkimuksen aineistossa vanhemmuuden monimuotoisuus kuitenkin jää sen mainitsemiseen, että klinikat hoitavat ensisijaisten lääketieteellisestä lapsettomuudesta kärsivien naisen ja miehen muodostamien parien lisäksi myös naispareja ja itsellisiä naisia.
  • Puskala, Mika (Helsingfors universitet, 2015)
    Sovellan tutkielmassani modernin kertomusteorian käsityksiä ja teoriaa markkinointiviestinnän tarkasteluun. Teoriapohjani rakentuu intermediaalisuuden tutkimukselle sen eri muodoissa. Taustalla ovat erityisesti viestinnän tutkijan Henry Jenkinsin tutkimus transmedia-tarinankerronnasta, kirjallisuustieteilijä Linda Hutcheonin työ adaptaation teorian parissa ja Marie-Laure Ryanin kerronnan ja intermediaalisuuden tutkimus. Aineistona on kolme transmedia-tarinankerronnallista markkinointikampanjaa: itävaltalaisen energiajuomavalmistajan vuonna 2012 järjestämä avaruussukellusprojekti Red Bull Stratos, Batman- elokuvan The Dark Knight markkinointikampanja Why So Serious? vuosilta 2007-2008, sekä Audin markkinointikampanja The Art of the Heist vuodelta 2006. Käsittelen aineistoja monissa eri kanavissa esitettävinä kertomuksina. Tutkin, miten tavoitteellisesti rakennetaan kuluttajaa osallistavaa tarinankerrontaa, miten sitä luetaan, minkälaiset kertomukset kenties helpommin ovat transmedioitavissa ja sitä, miten kuluttajan rooli intermediaalisena lukijana määrittää markkinointitoimenpiteiden luonnetta. Tutkielmani tieteellinen merkitys syntyy markkinointiviestinnän ja narratologian ristiaallokossa. Markkinoinnin kertomukset eivät ole vain viestintää, vaan koko ajan suuremmaksi kasvava osa kulttuuriamme. Tutkielmani ensisijainen tarkoitus on tarjota narratologista käsitteistöä sisältötuotannon apuvälineeksi osoittaa, minkälaisista kertomuksellisista tekijöistä aineistoni markkinointitoimenpiteet koostuvat ja mikä näissä on kuluttajia kiinnostavaa. Toisaalta haluan nostaa kirjallisuustieteen piiristä esiin käyttökelpoisia menetelmiä, joilla voidaan tutkia kaikkialla ympärillämme olevia digitaalisia sisältöjä. Päädyn toteamaan, että esimerkiksi adaptaation teoria antaa työkaluja siihen, millä tavoin kertomuksia voidaan soveltaen viedä toiseen mediaan. Ymmärrys media-alustoista ja kerronnan tyypeistä mahdollistavat laadukkaan sisältötuotannon, jossa resursseja hukataan mahdollisimman vähän tehottomiin intermediaalisiin toimenpiteisiin. Sisältötuotannon apuvälineiden ulottaminen niihin tapoihin, joilla voidaan tarkastella sisällön muotoa ja vastaanottamista, laventaa ymmärrystä merkityksen muodostumisen tasolla siinä pisteessä, jossa lukija itse asiassa kohtaa tekstin.
  • Ruha, Anna (Helsingfors universitet, 2015)
    Gradussa oli tarkoituksena selvittää, minkälaista talvisotakirjallisuutta julkaistiin Neuvostoliitossa toisen maailmansodan aikana, esitellä keskeisiä talvisotakirjailijoita ja analysoida talvisotakaunokirjallisuutta sen henkilöhahmojen sekä toistuvien temaattisten motiivien kautta. Työssä käytettiin keskeisinä lähteinä seuraavia teoksia: Pavel Petrovin Venäläinen talvisotakirjallisuus. Bibliografia 1939-1945, Valentin Kiparskyn Suomi Venäjän kirjallisuudessa sekä kertomuskokoelmia Noč v blindaže, Zima na fronte, Front ja Frontovoj bloknot, kahta novellia Morjaki idut na lyžah ja Noč v blindaže , lehtijulkaisuja ja runokokoelmia Bojevyje dni sekä Vo slavu rodiny. Tutkimus osoitti, että vaikka neuvostoarmeija kärsi monista ongelmista ja puutteista talvisodassa, niitä ei kuvata sodanajan kaunokirjallisuudessa. Myös talvisodan voimasuhteita on kuvattu kaunokirjallisuudessa usein siten, että Neuvostoliitto jyrää suomalaisjoukot, silloinkin kun neuvostosotilaita on huomattavasti vähemmän kuin suomalaisia. Monet vihollisille suunnatut propagandateemat, kuten neuvostoarmeijan mahtavuus ja sotavankien ystävällinen kohtelu, kohdistettiin myös omille neuvostojoukoille kaunokirjallisuuden avulla. Talvisodan aikana julkaistiin sekä populaari- että kaunokirjallisuutta. Muistelmakirjallisuus oli rajoitettua ja draamatuotantoon talvisodalla on ollut hyvin vähän vaikutusta. Runouden erityisyys proosaan verraten on siinä käytetty kuvakieli. Proosassa kertojan luottamusta herättävä Neuvostoliiton ideologiaa tukeva rooli on keskeinen. Kertomus- ja runokokoelmien analyysin perusteella havaitaan henkilöhahmojen eroavaisuuksia ja yhtäläisyyksiä proosassa ja runoudessa. Proosassa henkilöhahmoja esiintyy paljon runsaammin kuin runoudessa, mutta runojen sankarit voivat olla elottomia, kuten turkiksia tai sota-aluksia. Henkilöhahmoille on yhteistä heidän rohkeutensa, voimansa ja nokkeluutensa. Myös toistuvat temaattiset motiivit ovat proosassa ja runoudessa samankaltaisia, kuten kotirintaman rooli, huumori, kunnia ja urhoollisuus. Proosassa huumori erottuu lähinnä "veitikka"- ja viihdyttäjähenkilöhahmoissa, runoudessa monipuolisemmin ja räikeämmin. Proosassa ja runoudessa molemmissa yleisin nimitys suomalaisille on vrag(vihollinen) tai belofinn (valkosuomalainen). Erityisesti runoudessa nimityksissä käytetään kuvakieltä ja symboliikkaa, esimerkiksi puhumalla vihollisista erilaisina eläiminä. Joitakin teemoja, kuten uskontoa, ei joko tuoda esille kaunokirjallisuudessa tai siihen suhtaudutaan halveksivasti ja ironisesti. Työ paljasti, että monista sotavuosien talvisotakirjailijoista löytyy hyvin vähän tai ei ollenkaan tietoja. Talvisotakirjallisuuteen ovat vaikuttaneet sodanajan sensuuri ja propaganda ja Neuvostoliiton ideologia. Sotateema esiintyy melko yksipuolisesti kaunokirjallisuudessa, mutta paljon materiaalia on varmasti jäänyt löytämättä ja julkaisematta. Kaunokirjallisuutta ei voi pitää historiallisena faktana, mutta se kertoo paljon sodan luonteesta ja ajatuksista ja asenteista, joita haluttiin iskostaa neuvostoarmeijalle ja kansalle.
  • Koiranen, Joona (Helsingfors universitet, 2015)
    Tutkielmassani tavoitteenani on tuoda kirjallisuuden traumatutkimukseen uudenlainen näkökulma, joka on lainattu sosiaalipsykologian tieteenalalta. Näkökulman avulla on mahdollista ottaa huomioon traumakokemuksen kirjalliseen ilmaisuun liittyvät sekä kognitiiviset että sosiaaliset aspektit. Sen kautta voidaan tutkia traumakokemuksen rakentumista kaunokirjallisessa teoksessa sekä sen taustalla olevia sosiaalisia representaatioita, sekä näiden representaatioiden muuttumista ajassa (kirjallisuushistoriallinen näkökulma) että eroavaisuuksia ja samankaltaisuuksia eri yhteisöjen välillä tai saman yhteisön sisällä (kulttuurinen näkökulma). Tutkielma koostuu laajasta teoreettisesta osuudesta, jossa määrittelen sosiaalisten representaatioiden teorian soveltamismahdollisuudet ja -rajat kaunokirjallisuuden tutkimukseen sekä teorian kytkeytymisen traumatutkimuksen traditioon.Teoriaosuuden jälkeen tutkin valitsemaani kaunokirjallista aineistoa malliesimerkkeinä näkökulmaan perustuvasta tutkimuksesta kirjallisuusanalyysien avulla. Sosiaaliset representaatiot ovat jaettuja representaatioita, jotka syntyvät, leviävät, muuttuvat ja joita ylläpidetään kommunikaation avulla. Ne ovat yhteisön sisäisiä yhteisesti jaettuja ideoita, uskomuksia, arvoja ja käytäntöjä. Sosiaaliset representaatiot sekä edellyttävät kommunikaatiota että määrittävät sitä. Sekä ajattelumme että kielemme on sosiaalisten representaatioiden läpitunkemaa. Teorian on kehittänyt ranskalainen sosiaalipsykologian pioneeri Serge Moscovici. Sosiaalisten representaatioiden teorian lisäksi käyttämääni teoriataustaan kuuluu kulttuurinen traumateoria sekä kognitiivisen kirjallisuudentutkimuksen ja stilistiikan sekä kognitiivisen stilistiikan teorioita ja käsitteitä. Kaunokirjalliseen aineistooni kuuluvat seuraavat teokset: Uzodinma Iwealan Beasts of No Nation (2005), Ahmadou Kourouman Allah n'est pas obligé (2000), Chris Abanin Song for Night (2007), K. Sello Duikerin Thirteen Cents (2000), Chimamanda Ngozi Adichien Purple Hibiscus (2003) sekä Leslie Marmon Silkon Ceremony (1977). Viimeistä lukuunottamatta kaikissa teoksissa on lapsi tai teini-ikäinen minäkertoja ja teosten voidaan katsoa sijoittuvan afrikkalaisen traumafiktion piiriin. Tutkielmani tulokset tukevat sosiaalisten representaatioiden teorian käyttökelpoisuutta kirjallisuuden traumatutkimuksen näkökulmana. Näkökulma kiinnittää huomion seikkoihin ja ilmiöihin, jotka eivät välttämättä ole eksplisiittisesti havaittavissa. Toisaalta sosiaalisiin representaatioihin lukeutuvia ilmiöitä voidaan tutkia myös ilman teoriaa, mutta tällöin tutkimuksen selitysvoima on vähäinen. Ottamalla huomioon sosiaalisten representaatioiden synty- ja muutosprosessin myös niiden ilmenemismuotoa koskeviin kysymyksiin voidaan vastata paremmin. Näkökulmaa on mahdollista kehitellä kirjallisuushistorialliseen suuntaan sekä muiden kuin traumaan liittyvien sosiaalisten representaatioiden tutkimiseen.