Browsing by Issue Date

Sort by: Order: Results:

Now showing items 21-40 of 627
  • Aura, Merja (2014)
    Tutkielmani käsittelee keväällä 2012 Helsingin Sanomissa (HS) käytyä keskustelua Guggenheim Helsinki -taidemuseohankkeesta. 10.1.2012 julkaistiin Guggenheim Helsinki: konsepti- ja kehitysselvitys, jonka oli tilannut Solomon R. Guggenheimin säätiö. Raportissa kuvaillaan suomalaista ja erityisesti helsinkiläistä taide-elämää ja todetaan, että Helsingistä puuttuu kansainvälistä modernia taidetta esittelevä museo. Guggenheim Helsinki -museosta on raportissa kolme eri kävijämääräskenaarioita, joista keskimmäinen nousi julkiseen keskusteluun. Raportissa uskotaan vahvasti siihen, että Guggenheim Helsinki houkuttelee kaupunkiin lisää turisteja, elävöittää matkailuelinkeinoa ja tuo vireyttä suomalaiseen taide-elämään. Museo kuvataan keinona parantaa Helsingin asemaa kaupunkien keskinäisessä globaalissa kilpailussa. Tarkastelen raportin julkistamisesta alkanutta keskustelua, joka oli erittäin kiivasta. Tutkielmassani on mukana 181 Helsingin Sanomissa ajalla 2.1.2012–14.5.2012 julkaistua tekstiä, joista puolet on mielipidekirjoituksia. Näkökulmani teksteihin on se, miten eri kirjoittajat tai artikkelien haastateltavat näkevät Helsingin paikkana? Millaisia käsityksiä heillä on tilasta ja miten paikan identiteetti ymmärretään? Tämän lisäksi arvioin tekstien valossa sitä, kenellä on valta eri ryhmien näkökulmasta ja miten kirjoittajat ja haastateltavat suhtautuvat paikan prosessinomaisuuteen, siihen kohdistuviin muutospaineisiin? Teoreettisena pohjana on Doreen Masseyn aika-tila-käsitepari. Arvioinnin avuksi olen hahmottanut teksteistä viisi eri toimijaryhmää, verkostoa, joiden kautta kuvaan tutkimuskysymyksiäni. Ryhmien valta suhteessa tilaan on erilaista, kuten myös niiden keinot kyseenalaistaa toisten valtaa. Nämä ryhmät ovat: talouden ja politiikan raskaan sarjan vaikuttajat, Helsingin kaupungin viranhaltijat, kaupungin poliittiset päätöksentekijät, taidemaailman vaikuttajat ja kaupunkilaiset. Näiden lisäksi arvioin myös Helsingin Sanomien pääkirjoitustoimituksen kuvaa Helsingistä paikkana. Kaksi ensimmäistä kuukautta keskustelu liittyi selvitysraporttiin, kuten onko kävijämääräarvio realistinen ja osataanko vastaava museo tehdä itse. Maaliskuun alussa teksteissä käsiteltiin valtaan liittyviä teemoja, kuten millaista “peliä” Guggenheimiin liittyy. Museohanketta tukeneet talouden ja politiikan raskaan sarjan vaikuttajat liikkuvat aika-tila-tiivistymässä ja hyötyvät siitä. Tämän liikkuvuuden he uskovat hyödyttävän koko yhteiskuntaa. Vaikuttajat tarkastelevat museohanketta makrotasolta. Jos museo ei etene, voidaan elinkeinopolitiikkaa hoitaa jollain toisella projektilla. Keskeistä on se, kuinka Helsinki pärjää globaalissa kaupunkien kilpailussa ja tätä voidaan tukea ns. paikkojen politiikalla, eli rakentamalla kiinnostavaa kaupunkiympäristöä luovissa palvelu-ammateissa toimiville. Vetovoimainen kaupunki houkuttelee myös kansainvälisiä yrityksiä perustamaan toimistojaan. Helsingin kaupungin viranhaltijat näkyvät teksteissä lähinnä päätöksenteon luovijoina. Jos yksi keino ei edistä asiaa, etsitään toinen tapa. Kaupungin poliittiset päätöksentekijät taas jakautuvat selkeästi eri leireihin: museohankkeen puolustajiin ja vastustajiin. Pääosin tätä ryhmää leimaa kuitenkin passiivisuus: pitkin kevättä he kertovat yhä odottavansa lisätietoa kaupungin johdolta. Päätöksentekoa ohjaavat myös valtakamppailut. Kaupunkilaiset eivät näe museohankkeessa juurikaan hyötyjä, joitain yksittäisiä poikkeuksia lukuun ottamatta. He arvioivat museon tarpeellisuutta suhteessa peruspalvelujen säästöihin ja puolustautuvat voimakkaasti tilaa uhkaavalta muutokselta: turisteja ja museoita on jo nyt liikaa. Vahvaa paikan tuntua kaivataan. Taidemaailma on huolissaan omien instituutioidensa rahoituksesta ja vaikutusvallasta. Tämä ryhmä puhuu myös ristiriitaisimmin: toisaalta vakuutetaan omasta kyvystä hallita aika-tila-tiivistymää, mutta samaan aikaan puolustaudutaan ja kaivataan vahvaa paikan tuntua. Ulkopuoliset koetaan tunkeutujina omaksi koettuun tilaan, eikä oman tilan resursseja haluta luovuttaa vieraille. Poikkeuksen tähän puheeseen tuo Checkpoint Helsinki -hanke, mutta sen näkökulmat hautautuvat nopeasti kiistelevien osapuolten jalkoihin. Helsingin Sanomien pääkirjoitukset myötäilevät kaupungin kehittäimistarvetta investointien houkuttelemiseksi. Keskustelua käydään hyvin erilaisten ”karttojen” pohjalta, joissa kuva Helsingistä paikkana ja tilana on hyvin erilainen. Puoltajille kaupunki on mahdollisuuksien paikka, joka saisi museosta kansainvälisen pääoman magneetin. Kaupunkilaisille Helsinki näyttäytyy kurjistuvana palvelutuottajana, jossa rahaa tuhlataan elitistiseen museoon. Taidemaailma näkee Helsingin yhtenäiskulttuurin paikkana, jossa ei ole tilaa ”vieraalle” toimijalle.
  • Home, Marko (2014)
    Eino Ruutsalon (1921–2001) oli Suomen taidekentällä poikkeuksellisen monipuolinen hahmo, joka vuosina 1952–1998 teki yli 40 elokuvaa ja yli 2000 muuta teosta (grafiikkaa, maalauksia, veistoksia, valokineettisiä teoksia, kuvarunoja jne.). Hän oli eri taiteenlajien välillä työskentelevän nykytaiteilijan prototyyppi, joka liikkui sujuvasti myös kansainvälisillä kentillä. Tässä tutkielmassa olen pyrkinyt selvittämään, missä määrin Ruutsalo oli nykytaiteen konventioiden edelläkävijä Suomessa. Tutkimusmetodinani on biografinen tutkimus, jota perustelen sillä, että Ruutsalon persoonasta ja urasta on saatava ensin kattava kokonaiskuva, ennen kuin hänen tuotantoaan voidaan lähestyä pelkän teosanalyysin kautta. Biografista tutkimusmetodia täydennän kuuden Ruutsalon vuosien 1957–1961 maalauksen lähiluvulla, jonka avulla pyrin hahmottamaan Ruutsalon taiteellista kehitystä ja irtautumista esittävyydestä. Tutkielmani tavoitteena on tuoda uutta tietoa paitsi Eino Ruutsalosta myös Suomen nykytaiteen juurista. Käsittelen myös Ruutsalon vuosina 1952–1961 tekemät elokuvat. Olen saanut perikunnalta käyttööni Eino Ruutsalon yksityisarkiston, jota kukaan ei ole aiemmin käynyt läpi. Se sisältää muun muassa Ruutsalon julkaisemattoman muistelmakäsikirjoituksen, kirjeenvaihtoa, muistiinpanoja, lehtileikekansioita, valokuvia, näyttelyluetteloita jne. Muu lähdeaineistoni koostuu julkisista arkistoista ja kirjastoista (Kuvataiteen keskusarkisto, Kansallinen audiovisuaalinen instituutti, Kansalliskirjasto jne.) löytyvästä materiaalista, haastatteluista, lehtiartikkeleista sekä tietenkin Ruutsalon teoksista. Lähtemällä taidekouluun New Yorkiin vuonna 1949 Ruutsalo osoitti, että aloitteleva kuvataiteilija voi hakea oppia muualtakin kuin Pariisista. Ruutsalo kasvoi taiteilijaksi vuosina 1956–1959 työskennelleessään Brondan vintin ullakkoateljeessa. Toimeliaisuutensa ja idearikkautensa vuoksi hänestä tuli Brondan vintin taiteilijaryhmän johtohahmo. Järjestämällä ullakkoateljeessaan omia näyttelyitä Ruutsalo ja muut Brondan vintin ryhmän jäsenet näyttivät esimerkkiä siitä, että taiteilijat voivat toimia myös virallisten taideinstanssien ulkopuolella. Se, että Brondan vintistä tuli Ruutsalon taitavan kampanjoinnin ansiosta lyhyessä ajassa käsite, havainnollisti viestinnän merkitystä taiteilijan tai taiteilijaryhmän lanseerauksessa. Ruutsalon ja Brondan vintin ryhmän näkökulma oli kansainvälinen. He pitivät alusta lähtien näyttelyitä myös ulkomailla ja saivat siellä paremman vastaanoton kuin kotimaassaan. Ruutsalo todisti myös, että taiteilija voi työskennellä vapaasti eri välineillä ja jopa yhdistää niitä. Yhdistämällä kuvataiteen keinoja liikkuvaan kuvaan Ruutsalo raivasi tietä suomalaiselle video- ja mediataiteelle. Ruutsalo siis sovelsi jo 1950-luvulla ja 1960-luvun alussa monia nykytaiteen konventioita, joten näiltä osin häntä voidaan pitää edelläkävijänä Suomessa. On väitetty, että Ruutsalo olisi perehtynyt New Yorkissa abstraktiin ekspressionismiin ja tuonut sen sieltä Suomeen. Tutkielmassani kumoan tuon väitteen, paitsi Ruutsalon julkaisemattomaan muistelmakäsikirjoitukseen nojautuen, myös sillä perusteella, että Suomeen palattuaan Ruutsalo etsi vielä pitkään omaa tyyliään ja irtautui esittävyydestä vasta 1950-luvun lopulla. Siirryttyään pois esittävyydestä vuosina 1958–1959 Ruutsalo vei maalauksissaan abstraktin ilmaisun äärimmilleen kunnes katsoi vuonna 1961 käyttäneensä kaikki maalauskankaan mahdollisuudet loppuun saamatta teoksiinsa silti riittävästi liikettä ja ulottuvuutta. Siihen asti Ruutsalo oli tehnyt maalauksia ja elokuvia rinnakkain osaamatta yhdistää niitä. Ryhtymällä maalaamaan kankaan sijaan filmille hän pääsi ulos taiteellisesta umpikujastaan. Ruutsalo koki suoraan filmikalvolle maalattujen elokuvien olevan kiinteä osa hänen maalaustaiteeseen lukeutuvaa tuotantoaan. Aloitettuaan 1950-luvulla elokuvantekijän uransa melko perinteisillä dokumenttifilmeillä Ruutsalo teki 1960-luvun alussa irtioton ”esittävyydestä” (kertomuksellisuudesta) myös filmituotannossaan ja suuntautui kohti nonfiguratiivista, kuvalliselle ilmaisulle rakentuvaa, puhdasta, itsenäistä filmitaidetta. Vaikka Ruutsalo hylkäsi maalauskankaan pitkäksi aikaa vuonna 1961, hän jatkoi informalismiaan, abstraktia ekspressionismiaan ja rytmimaalaustaan tekemällä liikkuvia maalauksia valkokankaalle 1960-luvun kokeellisissa lyhytelokuvissaan.
  • Pellinen, Elisabet (Helsingin yliopisto, 2014)
    Tutkielmani aineistona olevien japanilaisen ohjaaja ja käsikirjoittaja Hayao Miyazakin (s. 1941 ) animaatioelokuvien punaisena lankana on ympäristön tuhoutuminen sekä luonnon ja ihmisen välinen suhde. Tutkielmassa yhdistän Miyazakin ekofantasiaa luonnon uudelleen lumoutumisen tematiikkaan. Tutkielman taustalla oleva kiinnostus paikantuu ihmisen luontosuhteeseen ja sen muutokseen, jonka ytimessä luonnon uudelleen lumoutuminen on. Elokuvien on sanottu peilaavan kontekstiaan ja näin ollen tutkielmassani tarkastelen, miten shintolaisen kontekstin luontosuhde ja laajempi ympäristökriisi peilautuu Miyazakin elokuvissa. Tutkielman olen rajannut vastaamaan kysymykseen, minkälainen on Miyazakin elokuvien luonnon lumous. Aineistona on kahdeksan Miyazakin ohjaamaa ja käsikirjoittamaa animaatioelokuvaa, joita olen tutkinut sisällönanalyysin avulla. Analysoin aineistoani elokuvien shintolaisesta kontekstista käsin. Tärkeimpiä teoreettisia työkaluja tutkielmassa ovat rituaalisesti puhdas sydän tai mieli (jap. kokoro), sisä- ja ulkopuolen välinen erottelu (jap. uchi ja soto) sekä Thomas Kasuliksen esittelemä tulkinta shintolaisista kameista ihmetystä herättävänä voimana, jonka kanssa on opittava tuntemaan olo kodikkaaksi. Analyysin tulos on, että Miyazakin elokuvissa luonnon ihmetystä herättävä lumous, jota on sekä sen pelottavuus että kauneus, suojelee elämää. Etenkin luonnon lumouksen pelottava ja uhkaava puoli pitää yllä tärkeää rajaa ihmisen ja luonnon välillä, jotta ihminen pysyisi poissa villistä luonnosta. Luonnon lumous ja sen tehtävä on mahdollista ymmärtää vain puhtaalla kokorolla. Kamien täyttämän maailman lumouksen puhdasta kokemista estää kokoroa likaavat tekijät: ahneus, viha ja välinpitämätön tietämättömyys. Luonto heijastaa ihmisen kokoron puhtaustilaa. Kun ihminen rikkoo luonnon ja ihmisen välistä tasapainoa, muuttuu luonnon käytös. Keskustelu ihmisen uhkaavaksi tai häiritseväksi kokemasta luonnosta ja siitä, miten ihmisen pitäisi siihen suhtautua, saa luonnon lumouksen kautta ihmiskeskeisyyttä kritisoivan näkökulman.
  • Muilu, Eetu (Helsingin yliopisto, 2014)
    Tutkin fennistiikassa, uskontotieteessä ja uskonnonfilosofiassa tehtyä luokitusta "uskonnollinen kieli". Aineistonani on muutamia alojen artikkeleita ja teosten lukuja. Analysoin tieteenfilosofisilla teorioilla ja metodeilla tutkimusten luokkaa "uskonnollinen kieli" ja luokitukseen vaikuttavia arvoja. Tutkin erityisesti, voidaanko aineistoni tutkimusten luokka hahmottaa homeostaattisen ominaisuusklusterin teorialla luonnolliseksi luokaksi. Väitteideni havainnollistamiseksi analysoin myös toteuttamaani kyselytutkimusta, joka osoittaa, että eri informantit pitävät erilaisia tekstejä eri perusteilla uskonnollisena kielenä. Käsitettä "uskonnollinen kieli" käytetään aineistoni tutkimuksissa sen kuvaamiseen, että jokin kieli kuuluu tai perustuu jollakin tavalla uskontoon. Tutkimuksissa luokitukset ovat projektioita: käsite projisoituu eli soveltuu luokittelun kohteeseen. Olli-Pekka Vainio ja Aku Visala sekä Riikka Nissi ja Aila Mielikäinen esittävät implisiittisesti, että "uskonnollinen kieli" olisi luonnollinen luokka eli sellainen luokka, joka on selkeästi ja vakaasti yhtenäinen eikä siis olisi konventionaalinen projektio. Näissä tutkimuksissa tehdään induktiivisia päätelmiä uskonnollisesta kielestä. Induktiiviset päätelmät eivät ole päteviä, sillä luokkaa "uskonnollinen kieli" ei osoiteta luonnolliseksi luokaksi. Päivikki Suojanen ja Hanna Lappalainen tekevät yleistyksiä vain projektiosta eli perustelemalla luokittelukäsitteen "uskonnollinen kieli" soveltumisen kohteeseen. Kaikissa aineistoni tutkimuksissa luokittelukäsitteen "uskonnollinen kieli" käyttöön vaikuttavat tiedolliset arvot, joiden pohjalta sitoudutaan monitieteiseen tutkimusalaan "uskonnollisen kielen tutkimus". Tällöin käsitettä on käytetty, koska alan tiedolliset arvot ohjaavat siihen. Juuri kyseisen käsitteen käyttö valitaan sen sijaan, että valittaisiin käsite, joka kuvaa kohdetta tarkemmin. Tällainen käsite voisi olla esimerkiksi "tietyt kristinuskoon liittyvät esimerkkilauseet". Tutkimuksissa ei eritellä sitä, että päätetään valita tiettyjä tiedollisia arvoja. Nissi ja Mielikäinen sitoutuvat eksplisiittisesti wittgensteinilaisuuteen eli fideismiin. He eivät erittele, että tämä on valinta ja että toisenlaisesta valinnasta seuraisi toisenlaisia väitteitä uskonnollisesta kielestä. Siihen, että he haluavat esittää uskonnollisen kielen juuri tällaisena luokkana, voivat vaikuttaa ei-tiedolliset arvot, esimerkiksi pyrkimys levittää wittgensteinilaisuutta. Maria Kela sitoutuu siihen, että on olemassa uskontoon liittyviä mysteerejä, joita ei voi argumentoida tosiksi tai epätosiksi. Kela siis tukee tietoisesti tai tiedostamattaan jonkinlaista fideististä lähtökohtaa. Kyseisen lähtökohdan esittäminen tosiasiana ei ole pätevää. Kela päättelee arvosta tosiasian. Näihin väitteisiin voivat vaikuttaa ei-tiedolliset eli eettiset tai poliittiset arvot.
  • Latvakoski, Niko (Helsingin yliopisto, 2014)
    Lakes are only temporary features of landscape. Many of them vanish or transform into wetlands in a gradual infilling process, usually referred as hydroseral succession or terrestrialization. In this process organic and inorganic sediments accumulate and establish moist and anaerobic conditions, which cause organic and other materials to preserve. For this reason archaeological sites in the vicinity of ancient terrestrialized lakes are often rich in find material. Wetlands, also those formed in terrestrialization process are abundant in Finland, but researching these environments has been of minor interest amongst archaeologists. This may be due to the fact that sedimentation greatly alters topography, which makes it very difficult to reconstruct former lake stages and locate archaeologically interesting areas. There is, however, a great demand for new reconstruction methods. The aim of this thesis is to create a reconstruction method for terrestrialized lakes using existing GIS and research data. In this study LiDAR DEM data published by the National Land Survey of Finland and peat coring data collected by the Geological survey of Finland are used. LiDAR data has accurate ground height information. Peat data has information of sediment thickness and properties. The basic idea behind this study is that these data can be combined to create a new composite DEM that presents ground without peat layers, in other words, before the infilling process began. This DEM is then used to reconstruct ancient shorelines. The following research questions are used to guide this study: What essentially important information do these data provide for modelling and environmental interpretations? How can these data be combined? What level of accuracy can be achieved by the method? Can the reconstructions be used to bring out new interpretations to existing archaeological data? Are the reconstructions good for pointing potential areas of archaeological interest and fieldwork planning? In this study a method for creating reconstructions is presented. Five case study areas from the different parts of Finland are chosen for their morphological features, limnic sediments and stone age archaeological finds and sites that refer to former lake stages. The composite DEM is created from research data for each areas. Ancient lake levels are then interpreted, and ancient lake reconstructions are visualised. Peat thickness and soil maps are also created from the same dataset. Problems in the reconstructing process are viewed from technical, scientific and archaeological perspectives. The results suggest that recognising and describing terrestrialized lakes and also their geological history is quite possible using LiDAR and peat data. The spatial distribution of archaeological sites and stray finds is viewed against the reconstructed shorelines and waterways. Some clear benefits of the reconstructions are found especially from the viewpoint of archaeological surveys. Several targets of application are presented and discussed. Reconstructions may give us new insights to the spatial distribution of archaeological sites and finds. New potential survey areas can be pinpointed from wetlands and dry lands. Data may also help in choosing proper methods and instruments for potential field work studies. But it is also clear that the reliability and the quality of the reconstructions vary in accordance to the topography of the study areas and the nature of available GIS data. The reconstruction method will need to be tested and developed in fieldwork research in the future.
  • Kivistö, Niilo (Helsingin yliopisto, 2014)
    Tutkimus käsittelee brittiläisen sukellusvenelaivueen toimintaa Itämerellä 1914-1918. Sukellusveneet toimivat Itämerellä osana Venäjän Itämeren laivastoa ja sen komentajan alaisuudessa. Tutkimuksessa selvitetään sukellusveneiden lähettämiseen johtaneita syitä ja tapahtumia. Pro gradussa käsitellään laivueen toimintaa sodassa ja arvioidaan sen merkitystä Itämeren merisotaan. Tutkimuksen pääasiallinen lähdeaineisto koostuu brittiläisen sukellusvenelaivueen alusten päälliköiden raporteista, Ison-Britannian amiraliteetin esikuntapapereista sekä yksityisestä kirjeenvaihdosta. Laajaan primäärilähteistöön tukeutuen luodaan yksityiskohtainen selvitys sukellusveneiden toiminnasta ja niiden merkityksestä. Brittiläiset sukellusvenemiehet onnistuivat upottamaan useita saksalaisia sotalaivoja. Sotaa käytiin myös kauppalaivoja vastaan. Kauppasodassa brittien tavoitteena oli hankaloittaa ruotsalaisen rautamalmin kuljetuksia Saksaan. Tässä tehtävässä britit onnistuivat hyvin. Saksalaiset joutuivat ottamaan Itämerellä käyttöön saattuejärjestelmän, jolla pyrittiin minimoimaan brittisukellusveneiden aiheuttamat vahingot. Itämeren laivaston johdon haluttomuus käyttää brittisukellusveneitä hyökkäyksellisiin toimiin johti siihen, että vuosina 1914-1915 saavutettua sotamenestystä ei pystytty seuraavina vuosina uusimaan. Toimintaa hankaloitti myös Venäjän vallankumous, joka monimutkaisti brittien asemaa laivaston sisällä. Brittien onnistui pysyä pääosin erossa vallankumouksen aiheuttamista ongelmista. Brittiläiset sukellusveneupseerit joutuivat tyytymään puolustukselliseen rooliin vaikka pyrkivät pikemminkin avaamaan uutta merisotarintamaa Saksaa vastaan. Brittiläisen sukellusvenelaivueen toiminta ei muuttanut merkittävästi Itämeren merisodan luonnetta. Sen määrittelivät pitkälti maantiede ja käytössä olleet asejärjestelmät. Merisota Itämerellä olikin pääosin miinasotaa.
  • Toivola, Eeva (Helsingin yliopisto, 2014)
    Tutkielmassa tarkastellaan kielellisiä keinoja, joilla ohjaillaan lukijan toimintaa Kiipulan ammattiopiston opiskelijan oppaassa 2012 2013. Tarkastelun keskiössä ovat direktiiviset ilmaukset, joita analysoidaan prototyyppisyyden sekä eksplisiittisyyden ja implisiittisyyden näkökulmasta. Koska aineistona oleva opiskelijan opas on suunnattu erityistä tukea tarvitseville opiskelijoille, direktiivejä tarkastellaan myös selkokielisyyden näkökulmasta. Tutkimus on kuvaileva ja laadullinen. Aineiston direktiivit ovat deonttisia, ja siten niillä ilmaistaan Kiipulan ammattiopiston välttämättöminä ja luvallisina pitämiä asioita. Prototyyppisenä direktiivinä toimii imperatiivi, jolla lukijaa ohjaillaan eksplisiittisesti. Suurin osa näistä oppaan ohjailevista ilmauksista on ei-prototyyppisiä direktiivejä, joista nesessiiviset verbiliitot, modaaliset adjektiivit ja adverbit sekä modaaliverbit ohjaavat lukijaa imperatiivin tavoin eksplisiittisesti. Passiivin ja aktiivin indikatiivin preesens, nollapersoona ja finiittiverbittömät direktiivit ohjaavat lukijaa implisiittisemmin. Direktiivit, joissa lukijaa puhutellaan joko yksikön toisen persoonan päätteellä (tulet) tai persoonapronominilla sinä, ovat selkokielisempiä kuin direktiivit, joissa persoonaviittaus on implisiittinen (Tapaturmista on ilmoitettava välittömästi terveydenhoitajalle tai opettajalle.). Direktiivien eksplisiittisyys ja yksitulkintaisuus parantavat ymmärtämistä, kun taas direktiivien monitulkintaisuus esimerkiksi deonttiseksi tai dynaamiseksi vaikeuttaa direktiivin ymmärtämistä. Direktiivien selkokielisyyteen vaikuttavat lisäksi sanasto, lauserakenteet ja tekstikonteksti, jossa direktiivi esiintyy.
  • Kultanen Ribas, Paula (Helsingin yliopisto, 2014)
    Tutkielman lähtökohtana on tutkia espanjalaisten nuorten kirjoittamia, populaarimusiikin genreen kuuluvia laulunsanoja ajanjaksona, jolloin Espanja siirtyi diktatuurista demokratiaan (1975-1982). Samalla aikakaudella Espanjaan luotiin myös sensuurista vapaa nuorisokulttuuri. Tavoitteena on tutkia, minkälaisia asenteita ja huolenaiheita nuorison siirtymäkauden diskurssi laulunsanojen valossa välittää. Kiinnostuin aiheesta havaittuani laulunsanoissa yhtäläisyyksiä Espanjan nykynuorten asenteiden kanssa. Tällä hetkellä Espanjan nuorisotyöttömyys on korkeampi kuin koskaan ja nuoria syytetään laiskoiksi, paheellisiksi ja välinpitämättömiksi aivan kuten tutkielmassa käsittelemälläni aikakaudella. Pyrinkin selvittämään, minkälaisessa asenneilmapiirissä maan nuorisokulttuuri syntyi. Tutkielmassa kerrotaan aluksi lyhyesti Espanjan demokratiaan siirtymisen poliittisesta ja yhteiskunnallisesta taustasta sekä aikakauden suosituimmista populaarimusiikin suuntauksista. Yhteiskunnallisen murroskauden ajalla vaikuttaneista musiikillisista suuntauksista käsitellään katalonialaista folk-protestilaululiikettä (Nova Cançó), madridilaista kulttuuriliikehdintää (Movida madrileña) sekä andalusialaista ja katalonialaista rock-musiikkia. Aineistona tutkimuksessa käytetään 60 laulun sanoituksia niin, että kultakin maantieteelliseltä alueelta (Kataloniasta, Andalusiasta ja Madridista) on valittu 20 sanoitusta. Kappaleet on julkaistu aikavälillä 1975-1985. Tutkimusmetodina käytetään laadullisen tutkimuksen pariin kuuluvaa diskurssianalyysin muotoa, strukturaalista sisältöanalyysiä, jota sosiologi José Hugo Suárez on kehitellyt viime vuosina A. J. Greimasin strukturaalisen semantiikan pohjalta. Tutkimuksessa havaitaan, että andalusialaiset ja katalonialaiset laulunsanat välittävät sanomaa, jonka mukaan nuoret haaveilivat diktatuurin aikana rajoitettujen perusvapauksien saavuttamisesta, alueellisen sorron loppumisesta, kansan yhtenäisyydestä ja rauhasta. Kaikille maantieteellisille alueille yhteinen piirre oli eksistentialistinen hämmennys omasta paikasta yhteiskunnassa ja epäluottamus maan johtoa kohtaan. Etenkin madridilaiset sanoitukset kertovat nuorten välinpitämättömyydestä, itsenäisyydestä ja itseriittoisuudesta. Kaikkien sanoitusten diskurssissa puhutaan työelämän ulkopuolella elämisestä, runsaasta päihteiden käytöstä ja suoranaisesta itsetuhoisuudesta. Tutkimuksessa selviää, että nuorten siirtymäkauden diskurssi kertoo monista peloista ja ahdistuksen aiheista, joista tärkeimpiä olivat yhteiskunnallisen syrjäytymisen ja eristäytymisen pelko, tulevaisuuden uhat kuten kuoleman, ydinsodan, luonnonkatastrofien, teknistymisen ja kaupallistumisen pelko. Toisaalta sanoitukset heijastavat nuorten odottaneen muutosta, toisaalta he olivat huolissaan sen tuomista uhista tai pelkäsivät, ettei poliittinen siirtymä lopulta toisikaan parannusta vallitseviin oloihin. Tutkielman keskeisin johtopäätös on, että yhteiskunnalliset murroskaudet vaikuttavat syvästi nuorten elämään, asenteisiin ja itseilmaisuun. Tutkielman lopussa esitetään rinnastuksia Espanjan demokratiaan siirtymisen kauden ja nykyisen taloudellisen kriisikauden asenteiden välillä ja ehdotetaan mahdollisia jatkotutkimuksen aiheita. Nykynuorten asenteiden tutkimuksessa aineistona voisi käyttää sosiaalisen median ja blogien tekstejä ja tutkimukseen voisi yhdistää sosiolingvistiikan ja kulttuurintutkimuksen lisäksi tulevaisuudentutkimusta, sillä nykynuorten asenteet vaikuttavat osaltaan tulevaisuuden henkisen ilmapiirin rakentumiseen, aivan kuten diktatuurin jälkeisen murroskauden asenteet vaikuttivat Espanjan nykyiseen ilmapiiriin.
  • Tarvainen, Sanna (Helsingin yliopisto, 2014)
    Tutkimuksessa tarkastellaan lukiolaisten käsityksiä englannin sähköisestä ylioppilaskokeesta. Tarkoituksena on selvittää, mitä opiskelijat ajattelevat uudistuksesta ja miten he kokevat sen käytännössä sekä millaisena he näkevät sähköisen ylioppilaskokeen ja lukion englannin opetuksen suhteen. Vaikka sähköisiä kokeita ja tietokoneavusteista oppimista on tutkittu maailmalla paljon, kyseessä on tiettävästi ensimmäinen vieraiden kielten ylioppilaskokeen sähköisiä tehtäviä koskeva tieteellinen tutkimus. Ylioppilaskokeet muutetaan sähköisiksi vaiheittain vuosina 2016 - 2019, ja ensimmäinen englannin sähköinen ylioppilaskoe on vuonna 2018. Suullinen osa kielten kokeisiin lisätään vuonna 2019. Tutkimuksen aineisto koostuu 93 toisen vuoden lukio-opiskelijan kyselyvastauksesta. Ennen kyselyyn vastaamista opiskelijat tekivät neljä esimerkkitehtävää englannin sähköisestä ylioppilaskokeesta. Nämä tehtävät luotiin Ylioppilastutkintolautakunnan julkaisemien esimerkkitehtävien pohjalta ja esitettiin opiskelijoille ViLLE-oppimisympäristöä käyttäen. Yksi tehtävistä oli suullinen ja se toteutettiin lähtökohtaisesti hyödyntäen kouluista valmiiksi löytyviä laitteita ja ohjelmia. Aineistonkeruu toteutettiin kuudessa lukiossa pääkaupunkiseudulla huhti-toukokuussa 2014. Koska kysely koostui sekä monivalinta- että avoimista kysymyksistä, aineisto analysoitiin yhdistäen kvantitatiivisia ja kvalitatiivisia tutkimusmenetelmiä. Tutkimuksessa havaittiin, että opiskelijat kokivat uudistuksen merkittäväksi muutokseksi englannin ylioppilaskokeeseen ja näkivät sen tuovan mukanaan muutoksia myös lukion englannin opetukseen. Kokeen sähköistämisen tärkeydestä opiskelijoilla oli eriäviä mielipiteitä, mutta suullisen osaamisen testaamista pidettiin keskeisenä. Kuten aiemmissa tutkimuksissa on todettu, naispuoliset opiskelijat suhtautuivat digitaalisuuteen varauksellisemmin kuin miespuoliset. Sen sijaan ATK-taidoilla ei tässä tutkimuksessa nähty olevan selkeää yhteyttä asenteisiin tai kokemuksiin sähköisestä ylioppilaskokeesta tai esimerkkitehtävistä. Esimerkkitehtävien hyvinä puolina opiskelijat pitivät lisääntynyttä autenttisuutta ja interaktiivisuutta, jotka yhdistettiin erityisesti suulliseen tehtävään ja useita artikkeleita käsittävän aineiston luetunymmärtämistehtävään. Oman koesuorituksensa opiskelijat arvioivat hieman heikommaksi sähköisessä kokeessa paperikokeeseen verrattuna. He painottivat koejärjestelmän helppokäyttöisyyden tärkeyttä ja toivoivat parannuksia suullisen osan käytännön järjestelyihin. Opiskelijat toivat vahvasti esille näkemyksensä siitä, että englannin opetukseen tarvitaan uudistuksen myötä lisää tietokoneiden käyttöä ja suullisen osaamisen harjoittelua. Tutkimuksen perusteella voidaan todeta, että sähköiseen ylioppilaskokeeseen, sähköisiin kokeisiin ja opetusteknologian hyödyntämiseen liittyvää tutkimusta kaivataan Suomessa lisää. Tämän tutkimuksen aineistonkeruu toteutettiin osana normaalia koulutyötä, mutta paremmat puitteet opiskelijoiden kokemusten ja suoritusten vertailuun ja tarkasteluun tarjoaisivat sähköiset kurssikokeet, joissa koetilanteen työrauha ja opiskelijan motivaatio vastaisivat normaalin koetilanteen vastaavia. Erityisesti suullisen kielitaidon testaamista teknologisia apuvälineitä käyttäen pitäisi tutkia ja kehittää ennen suullisen osuuden käyttöönottoa 2019.
  • Mauko, Ida (Helsingin yliopisto, 2014)
    The native speaker is a contentious linguistic concept, and since there has yet to be a consensus on its definition, the perspectives surrounding the concept are diverse and sometimes conflicting. This is nowhere more visible than in the debate on the native English speaker (NES). Countries such as the USA, Canada, UK, Ireland, Australia and New Zealand are unquestionably considered home to NESs; however, the population of some Caribbean countries also speaks English as their first language, and furthermore, today s ESL (English as a second language) countries contain an increasing number of people for whom English is a dominant language in their everyday life. The unfamiliarity of most laypeople with the complexity of the NES concept can thus lead to misconceptions of some speakers NES identity, as well as to linguistic discrimination. The main aim of this study, therefore, has been to explore native and non-native English speaker (NNES) identity constructs from both a personal perspective (self-ascribed identity) and a societal one (non-elective identity). These were subsequently compared and contrasted in order to provide a comprehensive picture of the most significant linguistic and social factors for different NES conceptualisations. Since previous research on the concept predominantly focused only on one perspective or definition of the NES, this study has taken a more complex approach, by utilising two distinct datasets and methods. The method used to explore self-ascribed NES/NNES identities was a formal interview, which explored the interviewees social and linguistic background as well as their views on the native speaker concept. The non-elective NES constructs were analysed through a survey, which contained audio samples of the interviewees spoken English. These samples were played to Finnish university students, who were then asked to classify individual speakers as NES or NNES, to rate their accent, vocabulary, grammar, confidence and intelligibility, and to guess the speakers origin. The significance of the speech factors and the perceived country/area of origin in predicting NES classification was first explored through comparative data charts, after which it was statistically analysed by using a binary logistic regression model in SPSS. Results revealed discrepancies between self-ascribed and non-elective NES identity, and several instances proved particularly significant: Firstly, in the case of an EFL (English as a foreign language) speaker who had never lived in an English-speaking country, the fact that she possessed an American accent contributed greatly to her being largely considered a NES. Secondly, a speaker whose mother tongue and dominant language was English, but who was from the Caribbean and thus possessed a foreign-sounding accent, was third lowest in being classified as a NES. Thirdly, speakers from ESL countries were lowest in NES classification despite personally identifying as NES. Considering that the statistical analysis indicated speakers accent and perceived origin to be the most significant predictors of NES classification, it can be concluded that a native English speaker is still being conceptualised primarily as someone who comes from a dominant English-speaking country and thus possesses a relevant accent. Persons from any lesser-known English-speaking countries and ESL countries therefore sound foreign , become excluded from this concept, and may find their NES identity challenged.
  • Vierto, Erika (Helsingin yliopisto, 2014)
    Tutkimus käsittelee slangisanaston käyttöä yhdeksän helsinkiläisnuoren puheessa Helsingin puhekielen pitkittäiskorpuksen haastatteluaineistossa. Työ kuuluu sanastontutkimuksen alaan ja siinä hyödynnetään myös sosiolingvistista slangintutkimusta sekä kansanlingvistiikkaa. Tutkielman tarkoituksena on selvittää käyttävätkö tutkimusaineiston informantit slangisanoja ja millaisia nämä käytetyt slangisanat ovat sekä muodostuuko niistä merkitysryhmiä. Lisäksi tutkielmassa tarkastellaan sitä, vastaavatko nuorten omat mielikuvat heidän slanginkäytöstään haastattelusta syntyvää vaikutelmaa. Tutkimuksen aineisto koostuu vuosina 2012-2013 nauhotetuista haastatteluista. Haastattelut on litteroitu sosiolingvistisia käyttötarkoituksia varten. Tutkimuksen informantteina on yhdeksän 16 19-vuotiasta helsinkiläisnuorta. Kaikki nuoret ovat syntyperäisiä helsinkiläisiä ja heidän äidinkielensä on suomi, kolmella nuorista on myös toinen äidinkieli. Seitsemän nuorista opiskelee lukiossa ja kaksi ammattioppilaitoksessa. Tutkimus osoittaa, että Stadin slangi on edelleen elinvoimainen, helsinkiläisten oma kielimuoto. Helsinkiläisnuoret käyttävät monipuolisesti erilaisia slangisanoja, myös jo vanhaan Stadin slangiin kuuluneita slangi-ilmauksia. Slangisanat muodostavat selvästi omia merkitysryhmiään, kuten kulkuvälineiden, kaupunginosien ja koulujen nimitykset; eri ihmisryhmiä ja ammatteja kuvailevat ilmaukset; perheenjäseniä tarkoittavat ilmaukset; tekemistä ja olemista, kielteistä tai epätoivottua tekemistä, tapahtumaa tai tilaa tarkoittavat ilmaukset; tupakkaa ja sytytysvälineitä tarkoittavat ilmaukset; kivaa ja hienoa tarkoittavat ilmaukset sekä ikävää, tyhmää tai muuta kielteistä ominaisuutta tai tilaa tarkoittavat ilmaukset. Tutkimuksen perusteella nuorten oma suhtautuminen slanginkäyttöön vaihtelee: osa nuorista kokee slangin stadilaisten omaksi yhteiseksi kieleksi, jota tulee käytettyä luontaisesti erityisesti muiden stadilaisten kanssa kommunikoitaessa. Osa nuorista taas kokee slangin käytön väkinäiseksi ja epätoivotuksi. Osalle slangi kuvastaa enemmän omien isovanhempien ja vanhempien käyttämää kielimuotoa kuin nuorille ominaista puhetta. Nuorten omat arviot heidän slanginkäytöstään poikkeavat heidän puheensa antamasta vaikutelmasta haastatteluaineistossa. Syynä tähän saattaa olla se, etteivät nuoret luokittele käyttämäänsä kielimuotoa slangiksi vaan tavalliseksi puhekieleksi. Nuorista hahmottuu muutamia toisistaan poikkeavia slanginkäyttäjätyyppejä, jotka olen nimennyt seuraavasti: paljasjalkainen stadilainen, keskiverto helsinkiläinen sekä puhekielinen pääkaupunkiseutulainen. Tyypit eroavat toisistaan käytettyjen slangisanojen ja niiden määrän osalta, esimerkiksi paljasjalkainen stadilainen on slangin suurkuluttaja, joka käyttää sulavasti monia erilaisia slangisanoja tavanomaisimpien ilmausten lisäksi.. Tutkimuksessa tuodaan myös esiin se, kuinka vaikeaa on vetää raja slangin ja puhekielen välille.
  • Niskanen, Mirka (Helsingin yliopisto, 2014)
    Tutkimuksen kohteena ovat Santeri Alkion (1862 1930) romaanit Puukkojunkkarit (1893 94) ja Murtavia voimia (1896). Tutkimuksen tavoitteena on selvittää teosten sisältämät ideologiat ja arvot. Miten henkilöhahmojen aktivoimat teemat kytkeytyvät aikansa kirjallisiin lajityyppeihin ja kuvastavat Alkiolle merkityksellisiä ideologioita ja teemoja? Ovatko arvot ja niitä heijastavat teemat ominaisia nimenomaan Alkiolle vai ilmentävätkö ne yleisemminkin ajankohtana esillä olleita debatteja? Tutkimuksen aluksi esitellään Santeri Alkio sekä teokset historiallisine konteksteineen. Teosten lajipiirteiden tulkinnan työvälineeksi otetaan perheyhtäläisyyden käsite ja teoksia tulkitaan hermeneuttisesti.Teoksia tarkastellaan eri lajityyppien kehyksissä: kansankirjallisuutena, historiallisina romaaneina ja aateromaaneina. Teokset on mahdollista lukea osaksi kaikkia näitä lajityyppejä. Lisäksi ne sisältävät myös realismin ja naturalismin konventioita. Teokset nähdään kaksitasoisina, joiden pintataso eli mimeettinen taso käyttää historiallisen romaanin konventioita ja syvätaso eli temaattinen taso käyttää aateromaanin konventioita. Teosten syvemmälle temaattiselle tasolle pyritään pääsemään henkilöhahmojen tulkinnan avulla. Tutkimuksessa Alkion teoksista nostetaan esiin keskeisiä henkilöhahmoja ja pohditaan heidän keskinäisiä analogioitaan sekä esiin nousevia teemoja, jotka ilmentävät teosten arvomaailmaa. Puukkojunkkareiden pääteema on kasvatus. Keskeinen henkilöhahmo on huonosti kasvatettu Esa Karhu, jonka naturalistinen transgressio päätyy tekojen sovitukseen vankilassa ja yhteiskuntaan sopeutumiseen Murtavissa voimissa. Esalle analogisena hahmona toimii hyvin kasvatettu Laitalan Valee. Kasvatusteemaa ilmentää myös yhteisön ja virkavallan merkitys kasvattajina ja kurinpitäjinä. Kasvatusteeman toinen juonne on naiskasvatus. Naiset nähdään lähinnä miesten elämänsuunnan osoittajina niin, että hyvä vaimo vaikuttaa sitä kohottavasti ja huono vaimo laskevasti. Tutkimuksessa pohditaan myös naisten toimijuutta ja uhrautumista toisten vuoksi. Murtavien voimien pääteema on lähimmäisenrakkaus. Keskeinen henkilö on Janne Hautala, joka toimii aktiivisesti yhteisönsä hyväksi. Jannelle analogisena hahmona toimii itsekäs Mikko Siikalahti. Teoksen epäitsekkäiden ja itsekkäiden henkilöhahmojen analogiat tematisoivat lähimmäisenrakkauden, eli arkipäivän kristillisten arvojen, ja isänmaallisuuden teoksen keskeisiksi arvoiksi. Tutkimuksen johtopäätös on, että Santeri Alkion teokset Puukkojunkkarit ja Murtavia voimia kuuluvat pintatasoltaan kansankirjallisuuteen ja käyttävät historiallisen romaanin konventioita, mutta niissä on myös syvempi temaattinen taso. Teokset osallistuvat ajalleen ominaiseen realistis-naturalistisessa kirjallisuudessa esillä olleeseen keskusteluun esimerkiksi kasvatuskysymyksistä ja kristillisistä arvoista. Teokset eivät julista selkeästi mitään ideologioita, mutta ne välittävät hienokseltaan Alkiolle merkityksellisiä arvoja, kuten lähimmäisenrakkautta ja isänmaallisuutta.
  • Hirvonen, Joonas (Helsingin yliopisto, 2014)
    Pro gradu -tutkielmani käsittelee väriterminologian käyttöä ennesarjassa umma ālu ina mēlê akin ( Jos kaupunki on asetettu korkealle ). Työ on tekstitutkimus ja se keskittyy ennesarjan hermeneuttisiin pääpiirteisiin. Ennesarja on kirjoitettu akkadin kielellä ja se on koottu kuningas Assurbanipalin hallintoaikana (669 627 eaa.), mutta sen vanhimmat osat ajoittuvat jo toiselle vuosituhannelle ennen ajan laskun alkua. Tutkielma sisältää analyysin taulujen 1-40 eläin-, kasvi, ja vesienteistä ja työ pohjautuu Sally Freedmanin vuosina 1998 ja 2006 julkaisemiin käännöksiin ja translitteraatioihin. Tutkimukseni osoittaa, että Mesopotamian oppineilla oli systemaattinen tapa yhdistää tietty väritermi joko negatiiviseen tai positiiviseen enteeseen. Luonnon värimuutoksia tarkkailemalla he kykenivät nopeasti tulkitsemaan, oliko kyseinen enne luonteeltaan positiivinen vai negatiivinen ja tarvitsiko tämän pohjalta suorittaa rituaali (namburbû), joka kumoaisi mahdollisen negatiivisen enteen. Mesopotamialaiset uskoivat jumalten kommunikoivan ihmisille asettamalla enteitä kaikkialle kosmokseen. Oppineet ymmärsivät tämän kommunikaation toimivan nuolenpääkirjoituksen tavoin ja he kuvasivatkin tähtiä taivaan kirjoitukseksi . Samalla tavoin kuin nuolenpääkirjoitus, myös jumalten kommunikaatio vaati kokeneen oppineen tämän ilmiön tulkitsijaksi. Tutkimukseni osoittaa, että Mesopotamian oppineet ajattelivat eläinten värieroavuuksien tarkoittavan muutosta niihin viesteihin, jotka pystyttiin lukemaan eläimen ulkonäöstä. Työni loppupuolella pohditaan myös mahdollista syytä siihen, miksi tietyn väriset eläimet ajateltiin pahaenteisiksi ja miksi toiset olivat luonteeltaan positiivisia. Kykenemällä tulkitsemaan luonnon sattumanvaraisia ilmiöitä oppineet lievittivät jännitteitä, joita syntyi ihmisten ja luonnon välille. Tietämättömyys siitä, miksi luonnonilmiöt ja eläimet olivat sellaisia kuin olivat, aiheutti epätietoisuutta ja pelkoa näitä ilmiöitä kohtaan. Tällä tavoin systemaattiset kategoriat, kuten värit, olivat tärkeässä roolissa kun sattumanvaraista ilmiömaailmaa tehtiin ymmärrettäväksi. Lopputuloksena oli ymmärrettävä, rationaaliseen ajatteluun perustuva maailma, missä jokaiselle ilmiölle kyettiin antamaan rationaalinen ja ymmärrettävä selitys.
  • Hukka, Anna (Helsingin yliopisto, 2014)
    Tutkielmani on osaelämäkerta, jossa tarkastelen virolaisen kirjailijan Valev Uibopuun henkilökohtaisia kokemuksia pakolaisuudesta Ruotsissa. Pääasiallinen aineisto koostuu Uibopuun ensimmäiselle aviopuolisolleen Tuuli Reijoselle kirjoittamista kirjeistä ja korteista, joita on yhteensä reilusti yli tuhat vuodesta 1944 vuoteen 1993. Tutkielmani teoreettinen viitekehys muodostuu sen tärkeimmistä käsitteistä eli pakolaisuudesta, kokemuksesta ja identiteetistä. Tutkin pakolaisuuden tuomaa elämänmuutosta kansallisen, etnisen ja kulttuurisen identiteetin muutoksen kautta. Aineistoanalyysissä olen soveltanut niin narratiivisen elämäkertatutkimuksen analyysiä kuin yleisempää historiantutkimuksen analyysiä. Etsin tutkielmassani uutta tietoa Uibopuun elämästä maanpaossa ja tarkastelen sitä kautta pakolaisuutta myös laajempana ilmiönä. Tarkastelen pakolaisuuden vaikutusta Uibopuun elämän eri osa-alueilla ja sitä, miten pakolaisuus määrittyy Uibopuun kirjeissä. Lisäksi tutkin Uibopuun käyttämiä selviytymiskeinoja pakolaisuudessa sekä hänen käsitystään pakolaisuudesta ja sen muutosta ajan kuluessa. Tutkimukseni osoittaa, että pakolaisuuden myötä entiset identiteetin osat eivät katoa, vaan identiteetistä tulee yhä moniulotteisempi ja risteytyneempi. Uibopuu sai Ruotsin kansalaisuuden myötä Ruotsin kansalaisen identiteetin, johon kuului työ, koti ja elämä uudessa kotimaassa. Samalla hänen lapsuudenkotinsa, perheensä ja muistonsa olivat Virossa. Hän edusti kulttuuria, jonka lähtökohdat olivat vanhassa, Viron tasavallan aikaisessa kulttuurissa, mutta samalla myös uutta, pakolaiskulttuuria, joka perustui virolaisten pakolaisten yhteiseen pakolaisidentiteettiin. Selviytymisessä pakolaisuuden rankoista kokemuksista auttoi erityisesti kirjeenvaihto Reijosen kanssa sekä virolaisen yhteisön tuki. Kirjeistä ilmi tulleet pakolaisuuden keskeisimmät piirteet ovat koti-ikävä, masennus, epävarmuus, sattumanvaraisuus, yhteisöllisyys, mutta myös yksinäisyys. Oman kansallisen ja etnisen kulttuurin piirteistä korostui ennen kaikkea kieli. Myös instituutioiden, ideologian ja politiikan merkitys korostuivat pakolaisuuden myötä. Uibopuu yritti pitkään uskoa mahdollisuuteen palata Viroon. Ajan kuluessa energia Viron puolesta taistelemisessa kuitenkin hiipui, ja hänen suhtautumisensa muuttui hiljalleen pessimistisemmäksi. Viron uudelleen itsenäistymisen jälkeen Uibopuulla ei ollut yhtään paikkaa, johon identifioitua kunnolla. Uudelleen itsenäistynyt Viro oli käynyt hänelle liian vieraaksi ja ruotsalaista identiteettiä hän ei taas ollut halunnut omaksua.
  • Susi, Markus (Helsingin yliopisto, 2014)
    Tarkastelen tutkielmassani millaisia transsukupuolisuuden positioita muodostuu erilaisten materiaalis- diskursiivisten käytäntöjen kautta. Analyysini kohteena on transsukupuolisuuden ontologia 1800-luvulta nykypäiviin saakka. Materiaalis-diskursiivisuus on fyysikko ja filosofi Karen Baradin toimijuusrealismin teoriaan kuuluva käsite. Toimijuusrealismissa todellisuus muodostuu aina sekä diskursiivisista että materiaalisista tekijöistä ja siten teoria asettuu osaksi materiaalista feminismiä. Lisäksi sovellan filosofi Michael Foucault'n historiantutkimuksen genealogiaa, jonka avulla tarkastelen transsukupuolisuuden muotoutumista osana kulloinkin vallinnutta historiallista viitekehystä. Lähestyn transsukupuolisuutta analysoimissani teksteissä rakentuvana, historiasidonnaisena positiona. Tarkastelen myös teksteissä syntyviä asiantuntijuuspositioita sekä laajemmin tieteen asemaa tiedon tuottajana. Hyödynnän sosiologi Thomas F. Gierynin rajanvetotyön käsitettä käsitellessäni transsukupuolisuutta koskevaa asiantuntijapuhetta. Tämä tutkielma jakautuu kolmeen osaan. Ensin tarkastelen transsukupuolisuuden muotoutumista biotieteellisissä ja psykologisissa teorioissa 1800-luvun lopulta 1900-luvun puoliväliin saakka. Sitten käsittelen transsukupuolisuuden merkityksiä feminismissä ja queerteorioissa. Lopuksi luen keskustelua transsukupuolisten asemasta tämän päivän Suomessa. Viimeisessä luvussa huomioni kiinnittyy muun muassa ajankohtaiseen keskusteluun transsukupuolisten sterilisaatiovaatimuksesta. Aineistokseni on valikoitunut transsukupuolisuuden historian kannalta merkittäviä lääketieteellisiä kirjoituksia, queer- ja transtutkimuksen piirissä tuotettuja tekstejä sekä ajankohtaisia uutisia ja kannanottoja liittyen transsukupuolisten asemaan Suomessa. Esitän, että transsukupuolisuus muotoutuu aina suhteessa aikansa käsityksiin sukupuolesta. Transsukupuolisuuden historia länsimaissa juontuu inversiosta, jossa yhdistyivät epänormatiivinen sukupuoli ja seksuaalisuus. Sukupuolen ja seksuaalisuuden rajankäynti onkin merkittävä osa transsukupuolisuuteen liitettyjä merkityksiä myös tänä päivänä. Lisäksi esitän, että biotieteelliset teoriat transsukupuolisuudesta toimivat myös poliittisina välineinä, joiden avulla argumentoidaan transsukupuolisten oikeuksien puolesta. Biotieteiden ja feminismin piirissä muotoutuu erilaisia transsukupuolisuuden positioita ja erilaisia näkemyksiä muun muassa transsukupuolisuuden syistä. Tarkastelen biotieteiden ja feminististen teorioiden rajankäyntiä ja vuorovaikutusta. Esitän, että Suomen transsukupuolisten hoitojärjestelmä ja siihen kuuluva sterilisaatiovaatimus pitävät sisällään merkityksiä, jotka juontuvat varhaisista sukupuoli-identiteettiä käsittelevistä teorioista. Analysoin transsukupuolisten sterilisaatiota Foucault'n biopolitiikan avulla, joka viittaa valtion harjoittamaan elämän hallintaan.
  • Lindell, Fredrika (Helsingin yliopisto, 2014)
    Datorspel är en växande miljardbusiness och ett fenomen som fått ett stadigt fotfäste i vår populärkultur och i många hem. Datorspel är kodade produkter ända ner på detaljnivå där många, både små och stora, urval gjorts. Av dessa anledningar är det intressant och viktigt att granska spel som använder sig av historia. Vad är det dessa omtyckta spel gör med vår historia, vad ur historien förmedlas och hur? Frågeställningen i denna avhandling lyder: hur ser historiebruket och historiekulturen ut i Fallout 3 och Fallout New Vegas? Som stöd för granskningen ligger Peter Aronssons, Klas-Göran Karlssons, Ulf Zanders, Jörn Rüsens och Niall Fergusons teorier om historiebruk, historiekultur, historiemedvetande samt alternativa historier. Granskning visar att historia brukas på en mängd olika sätt och i olika syften. Bland annat har icke-bruk av historia, moraliskt historiebruk, kommersiellt historiebruk och existentiellt historiebruk påträffats. Spelen bidrar till att stärka spelarens historiemedvetande, historiska medvetande samt historiemedvetenhet, därtill påminner spelet spelaren om och förstärker spelarens historiekunskaper. Den alternativa historien som spelvärlden bygger på blottar vad som idag anses vara viktiga historiska tidpunkter, personer och platser. I Fallout-spelen är kalla kriget och USA:s 50-tal centrala komponenter i den alternativa historien. I och med den alternativa historien skapar spelet även en egen historia, en egen historiekultur och egna minnen som det refererar till och förevisar på så vis också hur vi i verkligheten behandlar historia och minnen. Detta är även något som spelaren får uppleva genom spelens meta-historiebruk samt spelens minneskultur och omvända minneskultur. I spelen förekommer även arvsturism där historiskt, politiskt eller kulturellt värdefulla platser uppmuntras att besökas. Hela spelserien kunde ses som en plats för arvsturism där man erbjuds att besöka vad som anses vara historiskt, politiskt eller kulturellt värdefulla platser och monument samt se och bekanta sig med historiskt, politiskt eller kulturellt värdefulla dokument, artefakter och personer. Tack vare datorspelens unika, interaktiva karaktär, får Fallout-spelaren interagera med historien på många olika plan: upptäcka den, bemöta den, bidra till den, förändra den samt leka med den. Spelaren blir även utmanad att ta ställning till knepiga moraliska frågor ur både nu- och dåtid, som slaveri och eutanasi. Detta exempel visar hur datorspel även utgör unika och goda testarenor för våra moraliska värderingar där den som spelar får öva sig på att ta ställning. Innehållet i datorspel är inte lösryckt och spelen är inte låsta världar avkapade från verkligheten. Spel har kallats open culture systems där trender, idéer och värderingar rör sig mellan spelen och samhället. Fallout-spelens innehåll är alltså inte slumpartat och betydelselöst, det har uppstått i en viss omgivning, under en tid då vissa trender råder. Enligt denna avhandling tycks historia vara trendigt just nu. Spelen speglar också ett mycket hårt samhällsklimat och visar inte endast upp en förgången tids oro, den i koppling till kalla kriget på 50-talet, utan även oro som finns idag, bland annat över våra miljöproblem och annalkande sinande resurser. Spelen kan därför även ses som en tolkning av vår samtid eller av vår samtids syn på dåtid och framtid.
  • Immonen, Perttu (Helsingin yliopisto, 2014)
    Suomen rannikkoalueille muutti keskiajalla runsaasti ruotsinkielisiä uudisasukkaita, mikä vaikutti keskeisesti koko maan historiaan. Aiemmassa historiallisessa tutkimuksessa on kuitenkin jäänyt vähälle huomiolle se, millainen suomen- ja ruotsinkielisen väestön suhde oli maaseudulle syntyneellä kielirajalla. Tässä tutkimuksessa selvitetään 1) suomen- ja ruotsinkielisen maaseutuväestön välisen kielirajavyöhykkeen ominaispiirteitä 1600 - 1700-luvuilla sekä 2) kielirajan vaikutuksia sen tuntumassa eläneisiin ihmisiin. Alueellisesti tutkimus rajautuu keskipohjalaisiin Kokkolan ja Kälviän pitäjiin, joista ensin mainittu oli pääosin ruotsinkielinen ja jälkimmäinen suomenkielinen. Tutkimuksen päähuomio kohdistuu kaksikieliseen Korpilahden kyläseutuun, joka levittäytyi mainittujen pitäjien väliselle kielirajavyöhykkeelle. Tutkimuksen tärkeimpänä lähdeaineistona toimivat Kokkolan ja Kälviän käräjäkunnan tuomiokirjat 1690- ja 1770-luvuilta. Niiden ohella alkuperäislähteinä käytetään Pohjanmaan rykmentin sotilaskatselmusluetteloita (1690-luku), Kokkolan ja Kälviän seurakuntien rippikirjoja sekä Kokkolan pitäjän- ja kirkonkokousten pöytäkirjoja (1770 -1780-luvut). Lähdeaineistoa analysoidaan ensisijaisesti laadullisesta näkökulmasta. 1) Tulokset osoittavat keskipohjalaisen kielirajavyöhykkeen olleen alituisesti, joskin hyvin hitaasti liikkuva talonpoikaisyhteisöjen ominaisuus. Aikakauden muihin yhteiskunnallisiin ryhmiin ei vastaavaa kielirajaa syntynyt. 1600 - 1700-lukujen säätyläistö ja porvaristo olivat nimittäin valtaosin ruotsinkielisiä, kun taas tilaton väestö oli maantieteellisesti liikkuvaista ja kielelliseltä koostumukseltaan muuntuvaista. Keski-Pohjanmaan ruotsin- ja suomenkielisiä talonpoikia erottivat kielen ohella tietyt kulttuuripiirteet, jotka kuitenkin olivat vähäpätöisiä verrattuna esimerkiksi Pohjanmaan ja Savon välisiin kulttuurieroihin. Pohjalainen kielirajavyöhyke herättikin 1600 - 1700-luvuilla varsin vähän huomiota. Kirkollinen ja maallinen esivalta kylläkin kehittelivät ajoittain ajatusta Pohjanmaan suomalaisalueiden ruotsalaistamisesta sekä jyrkensivät paikoin kielirajaa hallinnollisten rajanvetojensa avulla. Yhteinen uskonto, sotaväki, oikeusjärjestelmä ja kauppayhteydet toisaalta loivat yhteenkuuluvuutta kieliryhmien välille. Niinpä keskipohjalainen talonpoikaisväestö suhtautui keskinäisiin kielellisiin eroavaisuuksiinsa käytännönläheisesti, ilman voimakkaita tunnelatauksia. 2) Tulokset osoittavat, että väkivaltaa ei keskipohjalaisten kieliryhmien välillä esiintynyt käytännössä lainkaan. Keskipohjalaista kielirajavyöhykettä leimasivat kuitenkin sitkeät maankäyttöriidat. Ne eivät perustuneet etnisiin vastakkainasetteluihin. Sen sijaan hyvin hallitun yhteisen kielen puuttuminen vaikeutti maankäyttöriitojen sopimista käräjien ulkopuolella. Asenteiden kärjistymistä ehkäisivät kielirajavyöhykkeen kaksikielisyys ja talonpoikaisten kieliryhmien sosiaalinen tasavertaisuus. Ruotsinkielisillä säätyläisillä oli kuitenkin taipumus suhtautua kielteisesti suomenkieleen, jota pidettiin leimallisesti rahvaan kielenä. Kokkolan ja Kälviän käräjillä suomenkieliset joutuivat lisäksi ruotsinkielisiä useammin syytetyksi siveysrikoksista ja noituudesta, vaikka esimerkiksi varkaus- ja paloviinarikoksissa ei vastaavia eroja ollut. Tämä oletettavasti johtui suomalaiskylien väljemmästä sosiaalisesta kontrollista, mitä ilmensi myös ruotsalaiskylille tyypillisen oltermannijärjestelmän vajavaisuus. Kielirajavyöhykkeen myönteisiä vaikutuksia aikaansai ennen kaikkea kaksikielisyys, josta myös Korpilahden seudun talonpojat hyötyivät kaupanteossa, käräjillä ja monissa heille myönnetyissä luottamustoimissa.
  • Lavikkala, Maikki (2014)
    Tutkielma käsittelee muotokuvan appropriaatiota nykyvalokuvataiteessa eli taideteoksia, joissa on valokuvattu olemassa olevia muotokuvia. Tutkielmassa pohditaan teosaineiston lähiluvun ja semioottisen analyysin avulla, minkälaisia mahdollisia merkityksiä muotokuvan appropriaatio tuottaa eli miten muotokuvan merkitys muuttuu, kun se kuvataan uudelleen. Empiirisen tutkimusaineiston muodostaa Jorma Purasen valokuvasarja Shadows, Reflections and All That Sort of Thing, jossa Puranen on valokuvannut vanhoja muotokuvamaalauksia. Teossarjassa kuvaajan ja kameran varjot sekä valon heijastukset lankeavat maalauksen pintaan niin, ettei tulkintani mukaan ole yksiselitteistä, mitä teoksen lajityypiksi, aiheeksi tai kuvan kohteeksi voidaan nimittää. Tutkielman lähtökohtana onkin kysymys siitä, mitä teokset määritelmältään ovat. Etsin tutkielmassani kriittistä käsitteistöä, joka tavoittaisi teosten merkitysrakenteen. Lähestyn aineistoa neljästä näkökulmasta: ensin tarkastelen teosten suhdetta muotokuvan lajityyppiin ja valokuvan välineeseen, sitten appropriaation strategiaan. Lopuksi tulkitsen teoksia arkiivisen nykytaiteen merkityspiirissä. Läpi tutkielman tarkkailen kuvien kykyä viitata ja representoida sekä teosten suhdetta poissaolon tematiikkaan. Taideteoreettisesti tutkimusongelma liittyy 1980-luvulta juontuvaan appropriaatiodiskurssiin, joka osoittautuu ongelmalliseksi aineistoni tulkinnan kannalta. Nicolas Bourriaud'n jälkituotannon käsite sen sijaan tarjoaa ajantasaisemman viitekehyksen lainaavien strategioiden tarkastelulle. Tutkimuksessa käy ilmi, että appropriaation taidehistoria on vielä paljolti kirjoittamatta ja että suomalaisessa taidehistorian tutkimuksessa appropriaation käsitettä tai merkityksiä ei ole juurikään pohdittu. Tutkielman johtopäätöksissä totean, että teokset ovat monella tapaa ristiriitaisia suhteessa muotokuvan, valokuvan ja appropriaation yleisiin määritelmiin ja tulkintoihin. Teokset problematisoivat käyttämänsä välineen ja kuvatyypin, mutta kyse ei nähdäkseni ole subversiivisesta eleestä. Appropriaatio toimii pikemminkin tutkimusmetodina, jonka avulla Puranen paljastaa valokuvalliseen ja muotokuvalliseen representaatioon liittyviä myyttejä ja merkityksiä. Esitän myös, että muotokuvissa tavoiteltu poissaolon estäminen johtaa approprioinnin seurauksena paradoksaalisesti poissaolon esittämiseen. Tutkimus esittelee monipuolisesti appropriaation historiaa ja ilmenemismuotoja. Tarkastelemalla teoksia, joissa on yhteneväisyyksiä Shadows, Reflections -teossarjaan joko esteettisellä, teknisellä tai käsitteellisellä tasolla, yhdistän tutkimuskohteeni laajempiin nykytaiteen tendensseihin. Tulkintani mukaan Purasen tapa kerrostaa teoksissaan erilaisia ajallisia ja paikallisia lähteitä on ajallemme ominainen tapa käsitellä ja ymmärtää nykyhetkeä.
  • Carlson, Laura (Helsingin yliopisto, 2014)
    Tutkielmassa käsitellään eksplisiittisiä anteeksipyyntöjä, niiden rakennetta sekä niiden sijoittumista keskusteluun. Tutkielmassa selvitetään sitä, mitä toimintoja eksplisiittisillä anteeksipyynnöillä tehdään. Tutkimusmenetelmänä on keskustelunanalyysi joka on laadullinen, vahvasti empiirinen tutkimusmetodi. Keskustelunanalyysin keskeinen ajatus on, että keskustelu ei ole kaaos eikä puhujien keskinäinen ymmärtäminen perustu sattumaan, vaan vuorovaikutus on yksityiskohtiaan myöten järjestynyttä ja jäsentynyttä toimintaa. Tutkimusaineistoni koostuu 123:sta keskustelusta. Mukana on sekä kasvokkais- että puhelinkeskusteluja, ja asiointi- sekä arkikeskusteluja. Aineistossa on yhteensä 133 anteeksipyynnön ilmausta. Aineiston monipuolisuus antaa mahdollisuuden ilmiön laajempaan tarkasteluun. Tutkielmassa käsiteltävät anteeksipyynnöt ovat muotoa anteeks(i), sori, olen pahoillani, pahoittelemme sekä tsori. Anteeks(i)-sanan sisältävä anteeksipyyntö on näistä selvästi yleisin, ja ainoa variantti, jota käytetään aineistossani myös korjausaloitteena. Anteeksipyyntöä tarkastellaan tutkielmassa sekä pahoittelevassa funktiossa että myös korjausjäsennyksessä. Tutkielmassa tarkastellaan myös anteeksipyyntöjen rakennetta, johon vaikuttaa eniten tehty rike. Anteeksipyyntövuoro saattaa saada erilaisia laajennuksia tai koostua pelkästään eksplisiittisestä anteeksipyynnön ilmauksesta. Anteeksipyyntö voi toimia myös korjausaloitteena tai sen osana. Tutkielmassa vertaillaan korjausjäsennyksessä esiintyvää sekä selkeämmin pahoittelevia anteeksipyyntövuoroja. Anteeksipyynnön voi katsoa olevan kohtelias tapa aloittaa korjaus, mutta toisaalta se saattaa myös osoittaa erimielisyyttä. Anteeksipyyntö saattaa olla myös ironinen tai humoristinen ja tutkielmasta selviääkin, että anteeksipyynnöt ovat moninaisia puhetoimintoja, joiden ainoa funktio ei ole kohteliaisuuden osoittaminen tai pahoittelu.
  • Tikka, Katja (Helsingin yliopisto, 2014)
    Ruotsissa perustettiin vuonna 1729 yhdistynyt Sukellus- ja pelastuskomppania, joka jakautui kahteen alaosastoon: Eteläiseen ja Pohjoiseen komppaniaan. Organisaatio toimi Amiraliteettikollegion alaisuudessa ollen sille ilmoitusvelvollinen toiminnastaan. Tutkielmassa pohjustetaan aihetta kartoittamalla ensin meripelastuksen historia ennen vuotta 1729, jonka jälkeen selvitetään komppanian perustamisen syitä ja sitä miten organisaatio rakennettiin ja mihin suuntaan se alkuvuosikymmeninään kehittyi. Tutkimustavoitteena on lisäksi tutkia, keitä tai mitä komppania palveli ja minkälaisia reaktioita se herätti ympäristössään. Ruotsin Sukellus- ja pelastuskomppaniaa on tutkittu vähän, eikä organisaationa käytännössä ollenkaan. Siksi on oleellisen tärkeää selvittää perusteellisesti millaisten säädösten puitteissa komppania toimi, millainen virkamiesorganisaation se tarvitsi toimiakseen ja millaisin työvälinein pelastustöitä tehtiin. Tutkimusaineistona on käytetty pääasiassa alkuperäislähteitä, kuten valtiopäiväkertomuksia ja -päätöksiä, laki- ja säädöskokoelmia, Amiraliteettikollegion alaisuudessa olevia sukellusasiakirjoja sekä merenkulkuun, luotsi- ja tullitoimintaan liittyvää kirjallisuutta. Tutkimuksesta selviää, että yhdistynyt Sukellus- ja pelastuskomppania perustettiin suuren pohjan sodan jälkeen, kun Ruotsi oli menettänyt Itämeren herruuden. Itämeren laivaliikenteen painopiste oli siirtynyt yhä vahvemmin Pietari-Hollanti linjalle, jossa kulki suolan ja puutavaran lisäksi arvolastia vaikkapa Pietarin palatseihin. Komppanioiden toiminta perustui privilegioon eli yksinoikeuteen pelastaa merihätään joutuneita aluksia ja sen lasteja. Eteläinen komppania oli toiminut jo aiemmin hajanaisemmin, kunnes vuonna perustettiin 1729 Pohjoinen komppania ja siihen liitettiin myös Ruotsin eteläiset osat. Tästä alkoi myös aktiivinen valtiopäiväkeskustelu privilegioiden jatkamisesta ja sukelluspalkkioiden määrästä sekä komppanian virkamiesten liian omaehtoisesta palkkioiden lunastustavasta. Lähes jokaisilla valtiopäivillä tarkennettiin voimassaolevia sukellussäädöksiä, mikä vankensi vaiheittain myös komppanian asemaa. Viimeistään 1760-luvulla säädökset olivat tarpeeksi kattavia erilaisia käytännön tilanteita varten. Komppanian toiminnan luonne oli aluksi tiukasti kruunun valvonnan alaista merkantilismin hengen mukaisesti. Käännekohta koko komppanian toiminnassa oli, kun Eteläisen komppanian sukelluskomissaari Petter Pihl anoi valtiopäivillä lupaa huutokaupata ulkomaalaisen aluksen rahdin. Pihl vetosi 1740-luvulla Pohjoisen komppanian alueella tapahtuneeseen samankaltaiseen, mutta ilmeisesti vaatimattomaan huutokauppaan. Huutokauppaluvan turvin koko komppanian toiminta alkoi pohjautua yhä enemmän pelastettujen laivojen lastin takavarikointiin, kunnostamiseen ja huutokauppaamiseen, jonka jälkeen komppania lunasti sukelluspalkkionsa huutokaupan tuloista. Tätä aiemmin komppania oli ottanut oman prosentuaalisen osansa suoraan pelastetusta lastista tavaran muodossa, mikä oli aiheuttanut tyytymättömyyttä pelastetun laivahenkilökunnan kesken. 1760-luvulla Pelastuskomppanian käytännöt olivat vakiintuneet siten, että komissaarit johtivat toimintaa kotikaupungeistaan ja rannikko- ja saaristopitäjissä toimi alempaa virkamiehistöä, kuten rantavouteja. Komissaarit olivat kaupunkien silmäätekeviä henkilöitä, esimerkiksi raatimiehiä ja laivanvarustajia. Kaupunkien raatihuoneilla pidettiin komppanian huutokauppoja ja koko taloudellinen toiminta oli komissaarien hallinnassa. Alkuvuosien nöyrä työskentely amiraliteettikollegion alaisuudessa oli vaihtunut komissaarien itsetietoiseksi toiminnaksi tavoitteena yhä enemmän henkilökohtaisen omaisuuden kasvattaminen. Loppupäätelmänä todetaan, ettei komppania palvellut suoranaisesti merihätään joutunutta laivaliikennettä, vaan sen toimintaa ohjasivat taloudelliset päämäärät. Tämä synnytti eriskummallisen ja ristiriitaisen tilanteen toiminnan motivaatioiden ja moraalisten kysymysten suhteen. Kuitenkaan Ruotsin valtiolla ei ollut tarjota muunlaista mallia meripelastustoiminnan organisoimiseksi, vaikka valtiopäivillä käsiteltiin yhä uudelleen yksinoikeuden peruuttamista ja muita valituksia. Sukellus- ja pelastuskomppaniat toimivat miltei sata vuotta, kunnes laivakannan kehitys 1830-luvulle tultaessa oli muuttanut komppanian toiminnan hyödyttömäksi.