Browsing by Issue Date

Sort by: Order: Results:

Now showing items 21-40 of 612
  • Niskanen, Mirka (Helsingin yliopisto, 2014)
    Tutkimuksen kohteena ovat Santeri Alkion (1862 1930) romaanit Puukkojunkkarit (1893 94) ja Murtavia voimia (1896). Tutkimuksen tavoitteena on selvittää teosten sisältämät ideologiat ja arvot. Miten henkilöhahmojen aktivoimat teemat kytkeytyvät aikansa kirjallisiin lajityyppeihin ja kuvastavat Alkiolle merkityksellisiä ideologioita ja teemoja? Ovatko arvot ja niitä heijastavat teemat ominaisia nimenomaan Alkiolle vai ilmentävätkö ne yleisemminkin ajankohtana esillä olleita debatteja? Tutkimuksen aluksi esitellään Santeri Alkio sekä teokset historiallisine konteksteineen. Teosten lajipiirteiden tulkinnan työvälineeksi otetaan perheyhtäläisyyden käsite ja teoksia tulkitaan hermeneuttisesti.Teoksia tarkastellaan eri lajityyppien kehyksissä: kansankirjallisuutena, historiallisina romaaneina ja aateromaaneina. Teokset on mahdollista lukea osaksi kaikkia näitä lajityyppejä. Lisäksi ne sisältävät myös realismin ja naturalismin konventioita. Teokset nähdään kaksitasoisina, joiden pintataso eli mimeettinen taso käyttää historiallisen romaanin konventioita ja syvätaso eli temaattinen taso käyttää aateromaanin konventioita. Teosten syvemmälle temaattiselle tasolle pyritään pääsemään henkilöhahmojen tulkinnan avulla. Tutkimuksessa Alkion teoksista nostetaan esiin keskeisiä henkilöhahmoja ja pohditaan heidän keskinäisiä analogioitaan sekä esiin nousevia teemoja, jotka ilmentävät teosten arvomaailmaa. Puukkojunkkareiden pääteema on kasvatus. Keskeinen henkilöhahmo on huonosti kasvatettu Esa Karhu, jonka naturalistinen transgressio päätyy tekojen sovitukseen vankilassa ja yhteiskuntaan sopeutumiseen Murtavissa voimissa. Esalle analogisena hahmona toimii hyvin kasvatettu Laitalan Valee. Kasvatusteemaa ilmentää myös yhteisön ja virkavallan merkitys kasvattajina ja kurinpitäjinä. Kasvatusteeman toinen juonne on naiskasvatus. Naiset nähdään lähinnä miesten elämänsuunnan osoittajina niin, että hyvä vaimo vaikuttaa sitä kohottavasti ja huono vaimo laskevasti. Tutkimuksessa pohditaan myös naisten toimijuutta ja uhrautumista toisten vuoksi. Murtavien voimien pääteema on lähimmäisenrakkaus. Keskeinen henkilö on Janne Hautala, joka toimii aktiivisesti yhteisönsä hyväksi. Jannelle analogisena hahmona toimii itsekäs Mikko Siikalahti. Teoksen epäitsekkäiden ja itsekkäiden henkilöhahmojen analogiat tematisoivat lähimmäisenrakkauden, eli arkipäivän kristillisten arvojen, ja isänmaallisuuden teoksen keskeisiksi arvoiksi. Tutkimuksen johtopäätös on, että Santeri Alkion teokset Puukkojunkkarit ja Murtavia voimia kuuluvat pintatasoltaan kansankirjallisuuteen ja käyttävät historiallisen romaanin konventioita, mutta niissä on myös syvempi temaattinen taso. Teokset osallistuvat ajalleen ominaiseen realistis-naturalistisessa kirjallisuudessa esillä olleeseen keskusteluun esimerkiksi kasvatuskysymyksistä ja kristillisistä arvoista. Teokset eivät julista selkeästi mitään ideologioita, mutta ne välittävät hienokseltaan Alkiolle merkityksellisiä arvoja, kuten lähimmäisenrakkautta ja isänmaallisuutta.
  • Vierto, Erika (Helsingin yliopisto, 2014)
    Tutkimus käsittelee slangisanaston käyttöä yhdeksän helsinkiläisnuoren puheessa Helsingin puhekielen pitkittäiskorpuksen haastatteluaineistossa. Työ kuuluu sanastontutkimuksen alaan ja siinä hyödynnetään myös sosiolingvistista slangintutkimusta sekä kansanlingvistiikkaa. Tutkielman tarkoituksena on selvittää käyttävätkö tutkimusaineiston informantit slangisanoja ja millaisia nämä käytetyt slangisanat ovat sekä muodostuuko niistä merkitysryhmiä. Lisäksi tutkielmassa tarkastellaan sitä, vastaavatko nuorten omat mielikuvat heidän slanginkäytöstään haastattelusta syntyvää vaikutelmaa. Tutkimuksen aineisto koostuu vuosina 2012-2013 nauhotetuista haastatteluista. Haastattelut on litteroitu sosiolingvistisia käyttötarkoituksia varten. Tutkimuksen informantteina on yhdeksän 16 19-vuotiasta helsinkiläisnuorta. Kaikki nuoret ovat syntyperäisiä helsinkiläisiä ja heidän äidinkielensä on suomi, kolmella nuorista on myös toinen äidinkieli. Seitsemän nuorista opiskelee lukiossa ja kaksi ammattioppilaitoksessa. Tutkimus osoittaa, että Stadin slangi on edelleen elinvoimainen, helsinkiläisten oma kielimuoto. Helsinkiläisnuoret käyttävät monipuolisesti erilaisia slangisanoja, myös jo vanhaan Stadin slangiin kuuluneita slangi-ilmauksia. Slangisanat muodostavat selvästi omia merkitysryhmiään, kuten kulkuvälineiden, kaupunginosien ja koulujen nimitykset; eri ihmisryhmiä ja ammatteja kuvailevat ilmaukset; perheenjäseniä tarkoittavat ilmaukset; tekemistä ja olemista, kielteistä tai epätoivottua tekemistä, tapahtumaa tai tilaa tarkoittavat ilmaukset; tupakkaa ja sytytysvälineitä tarkoittavat ilmaukset; kivaa ja hienoa tarkoittavat ilmaukset sekä ikävää, tyhmää tai muuta kielteistä ominaisuutta tai tilaa tarkoittavat ilmaukset. Tutkimuksen perusteella nuorten oma suhtautuminen slanginkäyttöön vaihtelee: osa nuorista kokee slangin stadilaisten omaksi yhteiseksi kieleksi, jota tulee käytettyä luontaisesti erityisesti muiden stadilaisten kanssa kommunikoitaessa. Osa nuorista taas kokee slangin käytön väkinäiseksi ja epätoivotuksi. Osalle slangi kuvastaa enemmän omien isovanhempien ja vanhempien käyttämää kielimuotoa kuin nuorille ominaista puhetta. Nuorten omat arviot heidän slanginkäytöstään poikkeavat heidän puheensa antamasta vaikutelmasta haastatteluaineistossa. Syynä tähän saattaa olla se, etteivät nuoret luokittele käyttämäänsä kielimuotoa slangiksi vaan tavalliseksi puhekieleksi. Nuorista hahmottuu muutamia toisistaan poikkeavia slanginkäyttäjätyyppejä, jotka olen nimennyt seuraavasti: paljasjalkainen stadilainen, keskiverto helsinkiläinen sekä puhekielinen pääkaupunkiseutulainen. Tyypit eroavat toisistaan käytettyjen slangisanojen ja niiden määrän osalta, esimerkiksi paljasjalkainen stadilainen on slangin suurkuluttaja, joka käyttää sulavasti monia erilaisia slangisanoja tavanomaisimpien ilmausten lisäksi.. Tutkimuksessa tuodaan myös esiin se, kuinka vaikeaa on vetää raja slangin ja puhekielen välille.
  • Hirvonen, Joonas (Helsingin yliopisto, 2014)
    Pro gradu -tutkielmani käsittelee väriterminologian käyttöä ennesarjassa umma ālu ina mēlê akin ( Jos kaupunki on asetettu korkealle ). Työ on tekstitutkimus ja se keskittyy ennesarjan hermeneuttisiin pääpiirteisiin. Ennesarja on kirjoitettu akkadin kielellä ja se on koottu kuningas Assurbanipalin hallintoaikana (669 627 eaa.), mutta sen vanhimmat osat ajoittuvat jo toiselle vuosituhannelle ennen ajan laskun alkua. Tutkielma sisältää analyysin taulujen 1-40 eläin-, kasvi, ja vesienteistä ja työ pohjautuu Sally Freedmanin vuosina 1998 ja 2006 julkaisemiin käännöksiin ja translitteraatioihin. Tutkimukseni osoittaa, että Mesopotamian oppineilla oli systemaattinen tapa yhdistää tietty väritermi joko negatiiviseen tai positiiviseen enteeseen. Luonnon värimuutoksia tarkkailemalla he kykenivät nopeasti tulkitsemaan, oliko kyseinen enne luonteeltaan positiivinen vai negatiivinen ja tarvitsiko tämän pohjalta suorittaa rituaali (namburbû), joka kumoaisi mahdollisen negatiivisen enteen. Mesopotamialaiset uskoivat jumalten kommunikoivan ihmisille asettamalla enteitä kaikkialle kosmokseen. Oppineet ymmärsivät tämän kommunikaation toimivan nuolenpääkirjoituksen tavoin ja he kuvasivatkin tähtiä taivaan kirjoitukseksi . Samalla tavoin kuin nuolenpääkirjoitus, myös jumalten kommunikaatio vaati kokeneen oppineen tämän ilmiön tulkitsijaksi. Tutkimukseni osoittaa, että Mesopotamian oppineet ajattelivat eläinten värieroavuuksien tarkoittavan muutosta niihin viesteihin, jotka pystyttiin lukemaan eläimen ulkonäöstä. Työni loppupuolella pohditaan myös mahdollista syytä siihen, miksi tietyn väriset eläimet ajateltiin pahaenteisiksi ja miksi toiset olivat luonteeltaan positiivisia. Kykenemällä tulkitsemaan luonnon sattumanvaraisia ilmiöitä oppineet lievittivät jännitteitä, joita syntyi ihmisten ja luonnon välille. Tietämättömyys siitä, miksi luonnonilmiöt ja eläimet olivat sellaisia kuin olivat, aiheutti epätietoisuutta ja pelkoa näitä ilmiöitä kohtaan. Tällä tavoin systemaattiset kategoriat, kuten värit, olivat tärkeässä roolissa kun sattumanvaraista ilmiömaailmaa tehtiin ymmärrettäväksi. Lopputuloksena oli ymmärrettävä, rationaaliseen ajatteluun perustuva maailma, missä jokaiselle ilmiölle kyettiin antamaan rationaalinen ja ymmärrettävä selitys.
  • Immonen, Perttu (Helsingin yliopisto, 2014)
    Suomen rannikkoalueille muutti keskiajalla runsaasti ruotsinkielisiä uudisasukkaita, mikä vaikutti keskeisesti koko maan historiaan. Aiemmassa historiallisessa tutkimuksessa on kuitenkin jäänyt vähälle huomiolle se, millainen suomen- ja ruotsinkielisen väestön suhde oli maaseudulle syntyneellä kielirajalla. Tässä tutkimuksessa selvitetään 1) suomen- ja ruotsinkielisen maaseutuväestön välisen kielirajavyöhykkeen ominaispiirteitä 1600 - 1700-luvuilla sekä 2) kielirajan vaikutuksia sen tuntumassa eläneisiin ihmisiin. Alueellisesti tutkimus rajautuu keskipohjalaisiin Kokkolan ja Kälviän pitäjiin, joista ensin mainittu oli pääosin ruotsinkielinen ja jälkimmäinen suomenkielinen. Tutkimuksen päähuomio kohdistuu kaksikieliseen Korpilahden kyläseutuun, joka levittäytyi mainittujen pitäjien väliselle kielirajavyöhykkeelle. Tutkimuksen tärkeimpänä lähdeaineistona toimivat Kokkolan ja Kälviän käräjäkunnan tuomiokirjat 1690- ja 1770-luvuilta. Niiden ohella alkuperäislähteinä käytetään Pohjanmaan rykmentin sotilaskatselmusluetteloita (1690-luku), Kokkolan ja Kälviän seurakuntien rippikirjoja sekä Kokkolan pitäjän- ja kirkonkokousten pöytäkirjoja (1770 -1780-luvut). Lähdeaineistoa analysoidaan ensisijaisesti laadullisesta näkökulmasta. 1) Tulokset osoittavat keskipohjalaisen kielirajavyöhykkeen olleen alituisesti, joskin hyvin hitaasti liikkuva talonpoikaisyhteisöjen ominaisuus. Aikakauden muihin yhteiskunnallisiin ryhmiin ei vastaavaa kielirajaa syntynyt. 1600 - 1700-lukujen säätyläistö ja porvaristo olivat nimittäin valtaosin ruotsinkielisiä, kun taas tilaton väestö oli maantieteellisesti liikkuvaista ja kielelliseltä koostumukseltaan muuntuvaista. Keski-Pohjanmaan ruotsin- ja suomenkielisiä talonpoikia erottivat kielen ohella tietyt kulttuuripiirteet, jotka kuitenkin olivat vähäpätöisiä verrattuna esimerkiksi Pohjanmaan ja Savon välisiin kulttuurieroihin. Pohjalainen kielirajavyöhyke herättikin 1600 - 1700-luvuilla varsin vähän huomiota. Kirkollinen ja maallinen esivalta kylläkin kehittelivät ajoittain ajatusta Pohjanmaan suomalaisalueiden ruotsalaistamisesta sekä jyrkensivät paikoin kielirajaa hallinnollisten rajanvetojensa avulla. Yhteinen uskonto, sotaväki, oikeusjärjestelmä ja kauppayhteydet toisaalta loivat yhteenkuuluvuutta kieliryhmien välille. Niinpä keskipohjalainen talonpoikaisväestö suhtautui keskinäisiin kielellisiin eroavaisuuksiinsa käytännönläheisesti, ilman voimakkaita tunnelatauksia. 2) Tulokset osoittavat, että väkivaltaa ei keskipohjalaisten kieliryhmien välillä esiintynyt käytännössä lainkaan. Keskipohjalaista kielirajavyöhykettä leimasivat kuitenkin sitkeät maankäyttöriidat. Ne eivät perustuneet etnisiin vastakkainasetteluihin. Sen sijaan hyvin hallitun yhteisen kielen puuttuminen vaikeutti maankäyttöriitojen sopimista käräjien ulkopuolella. Asenteiden kärjistymistä ehkäisivät kielirajavyöhykkeen kaksikielisyys ja talonpoikaisten kieliryhmien sosiaalinen tasavertaisuus. Ruotsinkielisillä säätyläisillä oli kuitenkin taipumus suhtautua kielteisesti suomenkieleen, jota pidettiin leimallisesti rahvaan kielenä. Kokkolan ja Kälviän käräjillä suomenkieliset joutuivat lisäksi ruotsinkielisiä useammin syytetyksi siveysrikoksista ja noituudesta, vaikka esimerkiksi varkaus- ja paloviinarikoksissa ei vastaavia eroja ollut. Tämä oletettavasti johtui suomalaiskylien väljemmästä sosiaalisesta kontrollista, mitä ilmensi myös ruotsalaiskylille tyypillisen oltermannijärjestelmän vajavaisuus. Kielirajavyöhykkeen myönteisiä vaikutuksia aikaansai ennen kaikkea kaksikielisyys, josta myös Korpilahden seudun talonpojat hyötyivät kaupanteossa, käräjillä ja monissa heille myönnetyissä luottamustoimissa.
  • Lindell, Fredrika (Helsingin yliopisto, 2014)
    Datorspel är en växande miljardbusiness och ett fenomen som fått ett stadigt fotfäste i vår populärkultur och i många hem. Datorspel är kodade produkter ända ner på detaljnivå där många, både små och stora, urval gjorts. Av dessa anledningar är det intressant och viktigt att granska spel som använder sig av historia. Vad är det dessa omtyckta spel gör med vår historia, vad ur historien förmedlas och hur? Frågeställningen i denna avhandling lyder: hur ser historiebruket och historiekulturen ut i Fallout 3 och Fallout New Vegas? Som stöd för granskningen ligger Peter Aronssons, Klas-Göran Karlssons, Ulf Zanders, Jörn Rüsens och Niall Fergusons teorier om historiebruk, historiekultur, historiemedvetande samt alternativa historier. Granskning visar att historia brukas på en mängd olika sätt och i olika syften. Bland annat har icke-bruk av historia, moraliskt historiebruk, kommersiellt historiebruk och existentiellt historiebruk påträffats. Spelen bidrar till att stärka spelarens historiemedvetande, historiska medvetande samt historiemedvetenhet, därtill påminner spelet spelaren om och förstärker spelarens historiekunskaper. Den alternativa historien som spelvärlden bygger på blottar vad som idag anses vara viktiga historiska tidpunkter, personer och platser. I Fallout-spelen är kalla kriget och USA:s 50-tal centrala komponenter i den alternativa historien. I och med den alternativa historien skapar spelet även en egen historia, en egen historiekultur och egna minnen som det refererar till och förevisar på så vis också hur vi i verkligheten behandlar historia och minnen. Detta är även något som spelaren får uppleva genom spelens meta-historiebruk samt spelens minneskultur och omvända minneskultur. I spelen förekommer även arvsturism där historiskt, politiskt eller kulturellt värdefulla platser uppmuntras att besökas. Hela spelserien kunde ses som en plats för arvsturism där man erbjuds att besöka vad som anses vara historiskt, politiskt eller kulturellt värdefulla platser och monument samt se och bekanta sig med historiskt, politiskt eller kulturellt värdefulla dokument, artefakter och personer. Tack vare datorspelens unika, interaktiva karaktär, får Fallout-spelaren interagera med historien på många olika plan: upptäcka den, bemöta den, bidra till den, förändra den samt leka med den. Spelaren blir även utmanad att ta ställning till knepiga moraliska frågor ur både nu- och dåtid, som slaveri och eutanasi. Detta exempel visar hur datorspel även utgör unika och goda testarenor för våra moraliska värderingar där den som spelar får öva sig på att ta ställning. Innehållet i datorspel är inte lösryckt och spelen är inte låsta världar avkapade från verkligheten. Spel har kallats open culture systems där trender, idéer och värderingar rör sig mellan spelen och samhället. Fallout-spelens innehåll är alltså inte slumpartat och betydelselöst, det har uppstått i en viss omgivning, under en tid då vissa trender råder. Enligt denna avhandling tycks historia vara trendigt just nu. Spelen speglar också ett mycket hårt samhällsklimat och visar inte endast upp en förgången tids oro, den i koppling till kalla kriget på 50-talet, utan även oro som finns idag, bland annat över våra miljöproblem och annalkande sinande resurser. Spelen kan därför även ses som en tolkning av vår samtid eller av vår samtids syn på dåtid och framtid.
  • Lavikkala, Maikki (2014)
    Tutkielma käsittelee muotokuvan appropriaatiota nykyvalokuvataiteessa eli taideteoksia, joissa on valokuvattu olemassa olevia muotokuvia. Tutkielmassa pohditaan teosaineiston lähiluvun ja semioottisen analyysin avulla, minkälaisia mahdollisia merkityksiä muotokuvan appropriaatio tuottaa eli miten muotokuvan merkitys muuttuu, kun se kuvataan uudelleen. Empiirisen tutkimusaineiston muodostaa Jorma Purasen valokuvasarja Shadows, Reflections and All That Sort of Thing, jossa Puranen on valokuvannut vanhoja muotokuvamaalauksia. Teossarjassa kuvaajan ja kameran varjot sekä valon heijastukset lankeavat maalauksen pintaan niin, ettei tulkintani mukaan ole yksiselitteistä, mitä teoksen lajityypiksi, aiheeksi tai kuvan kohteeksi voidaan nimittää. Tutkielman lähtökohtana onkin kysymys siitä, mitä teokset määritelmältään ovat. Etsin tutkielmassani kriittistä käsitteistöä, joka tavoittaisi teosten merkitysrakenteen. Lähestyn aineistoa neljästä näkökulmasta: ensin tarkastelen teosten suhdetta muotokuvan lajityyppiin ja valokuvan välineeseen, sitten appropriaation strategiaan. Lopuksi tulkitsen teoksia arkiivisen nykytaiteen merkityspiirissä. Läpi tutkielman tarkkailen kuvien kykyä viitata ja representoida sekä teosten suhdetta poissaolon tematiikkaan. Taideteoreettisesti tutkimusongelma liittyy 1980-luvulta juontuvaan appropriaatiodiskurssiin, joka osoittautuu ongelmalliseksi aineistoni tulkinnan kannalta. Nicolas Bourriaud'n jälkituotannon käsite sen sijaan tarjoaa ajantasaisemman viitekehyksen lainaavien strategioiden tarkastelulle. Tutkimuksessa käy ilmi, että appropriaation taidehistoria on vielä paljolti kirjoittamatta ja että suomalaisessa taidehistorian tutkimuksessa appropriaation käsitettä tai merkityksiä ei ole juurikään pohdittu. Tutkielman johtopäätöksissä totean, että teokset ovat monella tapaa ristiriitaisia suhteessa muotokuvan, valokuvan ja appropriaation yleisiin määritelmiin ja tulkintoihin. Teokset problematisoivat käyttämänsä välineen ja kuvatyypin, mutta kyse ei nähdäkseni ole subversiivisesta eleestä. Appropriaatio toimii pikemminkin tutkimusmetodina, jonka avulla Puranen paljastaa valokuvalliseen ja muotokuvalliseen representaatioon liittyviä myyttejä ja merkityksiä. Esitän myös, että muotokuvissa tavoiteltu poissaolon estäminen johtaa approprioinnin seurauksena paradoksaalisesti poissaolon esittämiseen. Tutkimus esittelee monipuolisesti appropriaation historiaa ja ilmenemismuotoja. Tarkastelemalla teoksia, joissa on yhteneväisyyksiä Shadows, Reflections -teossarjaan joko esteettisellä, teknisellä tai käsitteellisellä tasolla, yhdistän tutkimuskohteeni laajempiin nykytaiteen tendensseihin. Tulkintani mukaan Purasen tapa kerrostaa teoksissaan erilaisia ajallisia ja paikallisia lähteitä on ajallemme ominainen tapa käsitellä ja ymmärtää nykyhetkeä.
  • Susi, Markus (Helsingin yliopisto, 2014)
    Tarkastelen tutkielmassani millaisia transsukupuolisuuden positioita muodostuu erilaisten materiaalis- diskursiivisten käytäntöjen kautta. Analyysini kohteena on transsukupuolisuuden ontologia 1800-luvulta nykypäiviin saakka. Materiaalis-diskursiivisuus on fyysikko ja filosofi Karen Baradin toimijuusrealismin teoriaan kuuluva käsite. Toimijuusrealismissa todellisuus muodostuu aina sekä diskursiivisista että materiaalisista tekijöistä ja siten teoria asettuu osaksi materiaalista feminismiä. Lisäksi sovellan filosofi Michael Foucault'n historiantutkimuksen genealogiaa, jonka avulla tarkastelen transsukupuolisuuden muotoutumista osana kulloinkin vallinnutta historiallista viitekehystä. Lähestyn transsukupuolisuutta analysoimissani teksteissä rakentuvana, historiasidonnaisena positiona. Tarkastelen myös teksteissä syntyviä asiantuntijuuspositioita sekä laajemmin tieteen asemaa tiedon tuottajana. Hyödynnän sosiologi Thomas F. Gierynin rajanvetotyön käsitettä käsitellessäni transsukupuolisuutta koskevaa asiantuntijapuhetta. Tämä tutkielma jakautuu kolmeen osaan. Ensin tarkastelen transsukupuolisuuden muotoutumista biotieteellisissä ja psykologisissa teorioissa 1800-luvun lopulta 1900-luvun puoliväliin saakka. Sitten käsittelen transsukupuolisuuden merkityksiä feminismissä ja queerteorioissa. Lopuksi luen keskustelua transsukupuolisten asemasta tämän päivän Suomessa. Viimeisessä luvussa huomioni kiinnittyy muun muassa ajankohtaiseen keskusteluun transsukupuolisten sterilisaatiovaatimuksesta. Aineistokseni on valikoitunut transsukupuolisuuden historian kannalta merkittäviä lääketieteellisiä kirjoituksia, queer- ja transtutkimuksen piirissä tuotettuja tekstejä sekä ajankohtaisia uutisia ja kannanottoja liittyen transsukupuolisten asemaan Suomessa. Esitän, että transsukupuolisuus muotoutuu aina suhteessa aikansa käsityksiin sukupuolesta. Transsukupuolisuuden historia länsimaissa juontuu inversiosta, jossa yhdistyivät epänormatiivinen sukupuoli ja seksuaalisuus. Sukupuolen ja seksuaalisuuden rajankäynti onkin merkittävä osa transsukupuolisuuteen liitettyjä merkityksiä myös tänä päivänä. Lisäksi esitän, että biotieteelliset teoriat transsukupuolisuudesta toimivat myös poliittisina välineinä, joiden avulla argumentoidaan transsukupuolisten oikeuksien puolesta. Biotieteiden ja feminismin piirissä muotoutuu erilaisia transsukupuolisuuden positioita ja erilaisia näkemyksiä muun muassa transsukupuolisuuden syistä. Tarkastelen biotieteiden ja feminististen teorioiden rajankäyntiä ja vuorovaikutusta. Esitän, että Suomen transsukupuolisten hoitojärjestelmä ja siihen kuuluva sterilisaatiovaatimus pitävät sisällään merkityksiä, jotka juontuvat varhaisista sukupuoli-identiteettiä käsittelevistä teorioista. Analysoin transsukupuolisten sterilisaatiota Foucault'n biopolitiikan avulla, joka viittaa valtion harjoittamaan elämän hallintaan.
  • Carlson, Laura (Helsingin yliopisto, 2014)
    Tutkielmassa käsitellään eksplisiittisiä anteeksipyyntöjä, niiden rakennetta sekä niiden sijoittumista keskusteluun. Tutkielmassa selvitetään sitä, mitä toimintoja eksplisiittisillä anteeksipyynnöillä tehdään. Tutkimusmenetelmänä on keskustelunanalyysi joka on laadullinen, vahvasti empiirinen tutkimusmetodi. Keskustelunanalyysin keskeinen ajatus on, että keskustelu ei ole kaaos eikä puhujien keskinäinen ymmärtäminen perustu sattumaan, vaan vuorovaikutus on yksityiskohtiaan myöten järjestynyttä ja jäsentynyttä toimintaa. Tutkimusaineistoni koostuu 123:sta keskustelusta. Mukana on sekä kasvokkais- että puhelinkeskusteluja, ja asiointi- sekä arkikeskusteluja. Aineistossa on yhteensä 133 anteeksipyynnön ilmausta. Aineiston monipuolisuus antaa mahdollisuuden ilmiön laajempaan tarkasteluun. Tutkielmassa käsiteltävät anteeksipyynnöt ovat muotoa anteeks(i), sori, olen pahoillani, pahoittelemme sekä tsori. Anteeks(i)-sanan sisältävä anteeksipyyntö on näistä selvästi yleisin, ja ainoa variantti, jota käytetään aineistossani myös korjausaloitteena. Anteeksipyyntöä tarkastellaan tutkielmassa sekä pahoittelevassa funktiossa että myös korjausjäsennyksessä. Tutkielmassa tarkastellaan myös anteeksipyyntöjen rakennetta, johon vaikuttaa eniten tehty rike. Anteeksipyyntövuoro saattaa saada erilaisia laajennuksia tai koostua pelkästään eksplisiittisestä anteeksipyynnön ilmauksesta. Anteeksipyyntö voi toimia myös korjausaloitteena tai sen osana. Tutkielmassa vertaillaan korjausjäsennyksessä esiintyvää sekä selkeämmin pahoittelevia anteeksipyyntövuoroja. Anteeksipyynnön voi katsoa olevan kohtelias tapa aloittaa korjaus, mutta toisaalta se saattaa myös osoittaa erimielisyyttä. Anteeksipyyntö saattaa olla myös ironinen tai humoristinen ja tutkielmasta selviääkin, että anteeksipyynnöt ovat moninaisia puhetoimintoja, joiden ainoa funktio ei ole kohteliaisuuden osoittaminen tai pahoittelu.
  • Tikka, Katja (Helsingin yliopisto, 2014)
    Ruotsissa perustettiin vuonna 1729 yhdistynyt Sukellus- ja pelastuskomppania, joka jakautui kahteen alaosastoon: Eteläiseen ja Pohjoiseen komppaniaan. Organisaatio toimi Amiraliteettikollegion alaisuudessa ollen sille ilmoitusvelvollinen toiminnastaan. Tutkielmassa pohjustetaan aihetta kartoittamalla ensin meripelastuksen historia ennen vuotta 1729, jonka jälkeen selvitetään komppanian perustamisen syitä ja sitä miten organisaatio rakennettiin ja mihin suuntaan se alkuvuosikymmeninään kehittyi. Tutkimustavoitteena on lisäksi tutkia, keitä tai mitä komppania palveli ja minkälaisia reaktioita se herätti ympäristössään. Ruotsin Sukellus- ja pelastuskomppaniaa on tutkittu vähän, eikä organisaationa käytännössä ollenkaan. Siksi on oleellisen tärkeää selvittää perusteellisesti millaisten säädösten puitteissa komppania toimi, millainen virkamiesorganisaation se tarvitsi toimiakseen ja millaisin työvälinein pelastustöitä tehtiin. Tutkimusaineistona on käytetty pääasiassa alkuperäislähteitä, kuten valtiopäiväkertomuksia ja -päätöksiä, laki- ja säädöskokoelmia, Amiraliteettikollegion alaisuudessa olevia sukellusasiakirjoja sekä merenkulkuun, luotsi- ja tullitoimintaan liittyvää kirjallisuutta. Tutkimuksesta selviää, että yhdistynyt Sukellus- ja pelastuskomppania perustettiin suuren pohjan sodan jälkeen, kun Ruotsi oli menettänyt Itämeren herruuden. Itämeren laivaliikenteen painopiste oli siirtynyt yhä vahvemmin Pietari-Hollanti linjalle, jossa kulki suolan ja puutavaran lisäksi arvolastia vaikkapa Pietarin palatseihin. Komppanioiden toiminta perustui privilegioon eli yksinoikeuteen pelastaa merihätään joutuneita aluksia ja sen lasteja. Eteläinen komppania oli toiminut jo aiemmin hajanaisemmin, kunnes vuonna perustettiin 1729 Pohjoinen komppania ja siihen liitettiin myös Ruotsin eteläiset osat. Tästä alkoi myös aktiivinen valtiopäiväkeskustelu privilegioiden jatkamisesta ja sukelluspalkkioiden määrästä sekä komppanian virkamiesten liian omaehtoisesta palkkioiden lunastustavasta. Lähes jokaisilla valtiopäivillä tarkennettiin voimassaolevia sukellussäädöksiä, mikä vankensi vaiheittain myös komppanian asemaa. Viimeistään 1760-luvulla säädökset olivat tarpeeksi kattavia erilaisia käytännön tilanteita varten. Komppanian toiminnan luonne oli aluksi tiukasti kruunun valvonnan alaista merkantilismin hengen mukaisesti. Käännekohta koko komppanian toiminnassa oli, kun Eteläisen komppanian sukelluskomissaari Petter Pihl anoi valtiopäivillä lupaa huutokaupata ulkomaalaisen aluksen rahdin. Pihl vetosi 1740-luvulla Pohjoisen komppanian alueella tapahtuneeseen samankaltaiseen, mutta ilmeisesti vaatimattomaan huutokauppaan. Huutokauppaluvan turvin koko komppanian toiminta alkoi pohjautua yhä enemmän pelastettujen laivojen lastin takavarikointiin, kunnostamiseen ja huutokauppaamiseen, jonka jälkeen komppania lunasti sukelluspalkkionsa huutokaupan tuloista. Tätä aiemmin komppania oli ottanut oman prosentuaalisen osansa suoraan pelastetusta lastista tavaran muodossa, mikä oli aiheuttanut tyytymättömyyttä pelastetun laivahenkilökunnan kesken. 1760-luvulla Pelastuskomppanian käytännöt olivat vakiintuneet siten, että komissaarit johtivat toimintaa kotikaupungeistaan ja rannikko- ja saaristopitäjissä toimi alempaa virkamiehistöä, kuten rantavouteja. Komissaarit olivat kaupunkien silmäätekeviä henkilöitä, esimerkiksi raatimiehiä ja laivanvarustajia. Kaupunkien raatihuoneilla pidettiin komppanian huutokauppoja ja koko taloudellinen toiminta oli komissaarien hallinnassa. Alkuvuosien nöyrä työskentely amiraliteettikollegion alaisuudessa oli vaihtunut komissaarien itsetietoiseksi toiminnaksi tavoitteena yhä enemmän henkilökohtaisen omaisuuden kasvattaminen. Loppupäätelmänä todetaan, ettei komppania palvellut suoranaisesti merihätään joutunutta laivaliikennettä, vaan sen toimintaa ohjasivat taloudelliset päämäärät. Tämä synnytti eriskummallisen ja ristiriitaisen tilanteen toiminnan motivaatioiden ja moraalisten kysymysten suhteen. Kuitenkaan Ruotsin valtiolla ei ollut tarjota muunlaista mallia meripelastustoiminnan organisoimiseksi, vaikka valtiopäivillä käsiteltiin yhä uudelleen yksinoikeuden peruuttamista ja muita valituksia. Sukellus- ja pelastuskomppaniat toimivat miltei sata vuotta, kunnes laivakannan kehitys 1830-luvulle tultaessa oli muuttanut komppanian toiminnan hyödyttömäksi.
  • Niemi, Marja (2014)
    Tutkielmassa tarkastellaan nykytaideteoksia, joissa on käytetty populaarikulttuurista lainattuja aiheita. Lainaamisesta käytetään termiä appropriaatio, joka on postmoderniin taiteeseen liitetty keino. Tutkielman tarkoituksena on selvittää populaarikulttuuriviittausten olemusta, syitä ja merkityksiä vuosituhannen vaihteen jälkeisessä kuvataiteessa. Tutkielman teoreettinen pohja juontuu postmodernismista ja poststrukturalismista. Siinä käytetään semiotiikan ja kulttuurintutkimuksen alan kirjallisuutta. Taustalla on käsitys taideteoksista merkkeinä. Merkit viittaavat itsensä ulkopuolelle, mikä on ilmeistä appropriaatioteosten kohdalla. Semiotiikan käsitteistöllä analysoidaan appropriaatioteosten merkkiluonnetta ja viittaussuhteita. Tutkielmaa ohjaavat myös intertekstuaalinen sekä kulttuurisemioottinen ajattelu, joita seuraten teokset käsitetään kulttuurin kokonaisuuteen sidoksissa olevina osina, jotka viittaavat kulttuurin toisiin osiin. Tutkielmassa tarkastellaan kulttuurien sisäisiä jakoja, etenkin korkeakulttuurin ja massakulttuurin välille vedettyä rajaa. Koska 1960-luvun poptaide taustoittaa nykytaiteessa esiintyvää populaarikulttuurin käyttöä, käsittelee tutkielma myös poptaiteen olemuksesta käytyjä pohdintoja. Tärkeä osa tutkielmaa on appropriaatioteosten viittauskohteiden tunnistamiseen liittyvien subjektiivisten ja jaettujen kokemusten tarkastelu. Niiden kautta ilmenevää nostalgiaa sekä kysymyksiä kulttuurisesta muistista käsitellään pääosin Susan Stewartin teoksen On Longing. Narratives of the Miniature, the Gigantic, the Souvenir, the Collection pohjalta. Aineistona on 2000-luvun kuvataideteoksia, joiden tekijöitä ovat Rauha Mäkilä, Anssi Kasitonni, Jani Leinonen, Riiko Sakkinen, Liisa Lounila ja Cory Arcangel sekä Jessica Cioccin, Jacob Cioccin ja Ben Jonesin muodostama Paper Rad -taiteilijakollektiivi. Populaarikulttuurin kuvia ja objekteja käytetään teoksissa hyväksi hyvin monimuotoisesti. Populaarikulttuurin aiheet ovat tyypillisesti eri medioissa toistettuina hyvin näkyvillä ja siksi verrattain helppoja tunnistaa. Lisäksi appropriaatio on lainaamistapana tarkoituksellinen ja jo edellyttää tunnistamista. Viittaussuhteita tarkastellen tutkielmassa käy selväksi, että massakulttuurin appropriaatio on valmiiksi toistetun toistoa. Aineiston kohdalla ilmenee, että massakulttuuriin ei viitata taiteen olemusta tai kulttuurin rajoja kyseenalaistaen, vaan tekijöiden suhtautuminen siihen on välitöntä. Populaarikulttuurin aiheiden käytön kautta kommentoidaan sekä henkilökohtaista että kollektiivista kokemusympäristöä, joka koostuu yhä enenevästä määrästä kuvia ja tavaroita. Toistot ja uudelleentulkinnat, joita taiteellinen appropriaatio osaltaan edustaa, ovat tärkeitä kulttuurissa kuvien ja muiden aiheiden tunnistettavina säilymisen kannalta. Massakulttuurin aiheita pidetään usein vähäarvoisina, mutta omakohtaisuudella on merkitykselliseksi tekevä voima. Tässä hetkessä koetun kuvaympäristön sijaan osassa teoksista representoidaan 1980-luvun populaarikulttuuria, jolloin tekijät viittaavat lapsuusaikansa viihdeilmiöihin. Omaksi koetun muistelusta nousee nostalgisia sävyjä. Tutkielman keskeisiä havaintoja on appropriaatioon sisältyvä ajallisuus. Appropriaatio toimii nostalgian tavoin, sillä molemmat suuntautuvat johonkin aiemmin olemassa olleeseen. Molemmat aiheuttavat myös alkuperäisen kohteen muuttumisen. Nostalgian mukanaolo osassa aineiston teoksia asetetaan tutkielmassa vastatusten populaarikulttuurin uusiutumisen ja nopeutuneen kuvakierron kanssa sekä tulkitaan pyrkimyksenä tehdä muistelun kohteista pysyvämpiä.
  • Peltonen, Marjatta (Helsingin yliopisto, 2014)
    In this Thesis I study the religiousness and transnational practices of Senegalese born disciples and visiting religious guides of the Murid Sufi brotherhood in Helsinki. I approach the Murids' religiousness in the ritual context of the religious guides' visits from the viewpoint of religious agency. Religious agency denotes an active ownership of religious identities and a dynamic performance of these identities personally as well as collectively. The aim of this Thesis is to enhance understanding of Islam and migration of a group previously unstudied in Finland. The key questions of the Thesis research are 1. What kind of religious organization the Senegalese Murids carry out in Helsinki? 2. How are the Murid religious guides' visits constituted in Helsinki? 3. How do the interviewed Senegalese Murids narrate the religious guides' visits? 4. What kind of religious agency the interviewed Murids construct in the context of the visits? The research data consists of participant observation fieldnotes taken during the Murid guides' visits to Helsinki; six open thematic interviews of Senegalese born Murid residents in Finland; and, seven interviews of visiting Murid religious guides. In addition to an ethnographic description of the visits I use the method of narrative analysis to interpret the research participants' experiences of the observed events. In this Thesis I demonstrate that, in their religious organization in Helsinki, the Murids capitalize on the models mediated by the transnational network as well as on their first-hand experience from other Murid communities in other countries. The religious guides' visits foster the Helsinki resident Murids' diaspora consciousness, in other words their experience of the existence of a dispersed yet inter-connected global religious community. The maintenance of a mythical as well as concrete relationship to the Murids' holy city in Senegal characterizes the Murid diaspora consciousness. The Murid guides' visits are considered to strengthen not only religious but also ethnic and national identities. In their narratives, the Murids proclaim a distinct collective identity and contest negative stereotypes. In this Thesis, I situate the Murids' religious agency in the hierarchic relationship between the religious guides and their disciples. Religious agency is enacted through overlapping orderings of time as the religious agents envision religious projects in the future, receive divine power, prayers and advice transferred by the religious guides in the present as well as they create symbolic and genealogic links to the religious role models of the past. In this Thesis, I remark that Muridism is produced through memory. During the religious guides' visits collective memory is mobilized through strategic role behavior. Thus, remembering becomes corporeal. Remembering both provides the believers with latitude and legitimizes the social dominations of the brotherhood. The research findings indicate that the Murid brotherhood's transnational practices and relations not only support the continuity of religious traditions and identities but also reveal the necessity of change and innovation in a new environment. The research participant Murids represent a small group inside the Senegalese born residents in Finland. The research of the Murids provides new perspectives to the relation between religion and migration as well as to the diversity of African communities' and Muslims' agency in Finland.
  • Kaikkonen, Konsta (Helsingin yliopisto, 2014)
    In my MA -thesis I focus on studying religious history of the Saami, particularly the role religious and cultural changes play in changing attitudes towards animals and nature. I review texts written in the 17th, 19th and early 20th centuries and thus attempt to paint a picture of the consequences of Christian missionary work in nature relations among the Saami. My focus is mainly in Finnish Lapland, but have included some complimentary sources from the Russian side as well as some works that deal with Saami religion on a larger geographical scale. The sources are written in Swedish, English and German and include nine works. The focus of my study is to use various theoretical lenses in an open-minded way. In order to analyse historical texts with a critical, multidisciplinary and comprehensive way I use theories from cognitive science of religion and cultural ecology, but try to include an intracultural and interpretational views in the study as well. The metatheoretical discussion that results from my multidisciplinary view and research focused on the contexts of my source material make this work a more theory-oriented one. I have, however, tried to focus on the interplay of sources and theories in order to balance this orientation. A key focus is in finding recurrent patterns from historical texts that concern the Saami in order to shed light on changes in animal relations. My method of analysis is conctructed of systematical analysis, ethnohistory and historical ethnography combined in order to make a three-fold scheme of research. First of all I probe into the birth histories and contexts that concern my source material in order to track the biases and prejudgements of the authors. By this I intend to proceed to filter the relevant information from the irrelevant and the biased, thus naming recurrent patterns and organizing them into heuristic concepts. In the last part of my three-fold scheme of analysis I use three theories that have their basis in cognitive psychology and cultural ecology. I have chosen these particular viewpoints based on my hypotheses and research question that are presented in the introductory section of the work. I try to mould these theories based on my sources and some critical remarks that have been previously made. By this scheme I try to both explain and understand the attitudes and beliefs concerning animals and nature in the religious sphere of the Saami. The possible broader impact concerning my work lies in critical research of religious history. Studying the history of colonization that has partly been ignored at least in Finland and a critical re-evaluation of historical sources are both areas that should not be ignored in studying religious and cultural history of the Saami people. I feel that also more recent discussion concerning the Saami can gain new insights from this study.
  • Korhonen, Sara (Helsingin yliopisto, 2014)
    Tutkielmani tarkoituksena on selvittää Suomen poliittisia linjauksia ja toimia Palestiina-kysymyksessä Oslon prosessin aikana. Pohdin sitä, mitkä tekijät vaikuttivat linjausten muodostumiseen, sekä sitä, miksi ja miten Suomi osallistui rauhanprosessin tukemiseen. Selvitän myös Suomen ja Oslon prosessin aikana perustetun palestiinalaishallinnon välisiä suhteita sekä sitä, millaiseksi palestiinalaishallinto, ja etenkin Suomessa toimiva edustusto, koki Suomen Palestiina-politiikan. Suomi pyrki vuosikymmenen aikana luomaan ja ylläpitämään hyviä suhteita palestiinalaisiin poliitikkoihin, ennen kaikkea Jasser Arafatiin. Arafat vieraili Suomessa 1990-luvun aikana useita kertoja. Oslo I -sopimuksen allekirjoitusta seurasi laaja kansainvälinen taloudellinen avustusoperaatio. Muiden teollisuusmaiden tapaan Suomi osallistui tähän prosessiin. Suomen taloudellinen avustus palestiinalaishallinnolle oli kuitenkin muihin Pohjoismaihin verrattuna pientä. Taloudellinen apu maksettiin ensisijaisesti kehitysyhteistyömäärärahoista. Suuri osa tästä tuesta kanavoitiin, etenkin 1990- luvun ensimmäisellä puoliskolla, kansainvälisten organisaatioiden kautta. Apua koordinoitiin ennen kaikkea Maailmanpankin ja YK:n palestiinalaispakolaisia avustavan järjestön UNRWA:n kautta. Palestiinaan liittyneet poliittiset linjaukset tulivat selkeimmin esiin Suomen YK- ja EU-politiikassa. Esittelen työssäni myös sitä, miten Suomi harjoitti Palestiina-politiikkaansa näissä järjestöissä. Työni on historiallinen arkistolähdetutkielma haastatteluilla täydennettynä. Aineistoni koostuu suurelta osin ulkoasiainministeriön, Ulkopoliittisen instituutin ja Helsingin Sanomien vuosien 1991−1999 arkistolähteistä ja julkaisuista. Lisäksi olen haastatellut kolmea asian parissa 1990-luvulla työskennellyttä henkilöä, joista yksi työskenteli Palestiinan Suomen edustustossa, toinen Suomen Tel Avivin lähetystössä ja myöhemmin Suomen Ramallahin edustustossa ja kolmas kansanedustajana Suomen eduskunnassa. Suomi aloitti kahdenvälisen kehitysyhteistyön palestiinalaishallinnon kanssa vuonna 1995. Motiivina kahdenvälisen yhteistyön aloittamiselle oli, muiden maiden esimerkin lisäksi, pyrkimys erottautua itsenäisenä avustajatahona. Palestiinalaisalueille kohdistetun kahdenvälisen kehitysyhteistyön painopisteet valittiin palestiinalaishallinnon esittämien tarpeiden sekä Suomen sektorikohtaisen asiantuntijuuden perusteella. Poliittisten linjausten muodostamisessa ja toimeenpanossa Suomi seurasi pitkälti Ruotsin ja muiden Pohjoismaiden esimerkkiä. Euroopan unioniin liittyminen ei sinänsä muuttanut Suomen linjauksia, mutta toi YK:n rinnalle uuden väylän Palestiinaan liittyvien poliittisten kantojen ilmaisemiselle.
  • Jäppinen, Leo (Helsingin yliopisto, 2014)
    Tutkielma käsittelee suomenopettajien luokkahuoneessa puhumia kieliä. Kielten käytön lisäksi siinä tarkastellaan opettajien motiiveja kielivalinnoilleen sekä heidän käsityksiään suomenopetuksen vaikutuksesta opiskelijan oman äidinkielen taitoon ja arvostukseen sekä identiteettiin. Erityisesti keskitytään opiskelijoiden äidinkielien hyödyntämiseen, mutta myös kolmannen apukielen käyttöä käsitellään. Tuloksia analysoidaan erilaisten yksi-, kaksi- ja monikielisten kielenopetuksen mallien näkökulmasta. Lisäksi niitä suhteutetaan opetussuunnitelmien perusteiden linjauksiin ja tutkimukseen oman äidinkielen vaikutuksesta kielenoppimiseen. Tutkimusta varten kerättiin kaksi eri aineistoa internet-kyselyillä. Molemmissa kyselyissä oli sekä monivalinta- että avokysymyksiä, mutta ne olivat osin erilaisia. Ensimmäinen kysely lähetettiin Marin, Mordvan ja Udmurtian valtionyliopistoissa viime vuosina toimineille suomenopettajille. Vastaajia oli 12, joista neljä paikallisia ja kahdeksan suomalaisia. Toinen kysely lähetettiin S2-opettajat -sähköpostilistalle, ja siihen vastasi 157 Suomessa toimivaa suomi toisena kielenä -opettajaa. Valtaosa vastaajista oli aikuisopettajia. Aineiston perusteella opettajat puhuvat luokkahuoneessa selvästi eniten suomea, mutta myös opiskelijoiden äidinkieliä sekä venäjää tai englantia apukielenä käytetään varsin laajasti. Opettajien käsitykset eri kielten käytön vaikutuksista oppimistuloksiin vaihtelevat suuresti, minkä selittää osaltaan vertailevan tutkimuksen puute. Sekä suomea suomeksi -nimellä kulkevalla metodilla että monikielisellä lähestymistavalla on vakaat kannattajansa. Opiskelijoiden äidinkielten hyödyntämistä perustellaan eniten sen helppoudella sanaston ja kieliopin selittämisessä. Venäjän aineistossa opettajat kokevat etäsukukielen käytössä positiivisen siirtovaikutuksen. Kuitenkin myös halu lisätä opiskelijoiden arvostusta omaa äidinkieltään kohtaan on läsnä, Venäjällä enemmän kuin Suomessa. Tärkeimmät syyt välttää äidinkielten käyttöä ovat opettajan oman kielitaidon puute ja tasapuolisuuden tavoittelu. Opetussuunnitelmien perusteissa kaksikielisyyden tukeminen vaikuttaa olevan enemmän läsnä kuin opetuksessa. Vaikka harva opettaja tietoisesti pyrkii kehittämään opiskelijan oman äidinkielen taitoja, uskoo enemmistö suomen opiskelun niitä tukevan. Suomen opiskelulla on opettajien mielestä positiivinen vaikutus myös opiskelijoiden oman äidinkielen arvostukseen ja heidän etniseen identiteettinsä.
  • Gustafsson, Miina (Helsingin yliopisto, 2014)
    Tutkielma tarkastelee pitkittäistutkimuksena sitä, missä vuorovaikutustilanteissa suomi toisena kielenä -oppilaat alakoulun perusopetukseen valmistavassa opetuksessa käyttävät oma-aloitteisesti suomen kieltä, mitä toimintoja he suomen kielellä näissä vuorovaikutustilanteissa tuottavat ja mitä muutoksia tapahtuu tutkimusjakson aikana. Tutkimuskohteeksi ovat rajautuneet oma-aloitteiset toiminnot, jotka ovat keskeisiä oppilaan valmiuksien kannalta hänen siirtyessään perusopetukseen. Nämä ovat puhuttelu oma-aloitteisena vastausvuoronpyyntönä, oma-aloitteiset vastausvuorot ja kysymykset. Tutkielman aineistona on kolme oppituntia, jotka on kerätty osana Long Second -projektia. Kaksi oppituntia on nauhoitettu syyskuussa ja yksi oppitunti seuraavan vuoden helmikuussa. Syyskuun oppitunteja nimitetään tutkielmassa alkuvaiheeksi ja helmikuun oppituntia loppuvaiheeksi. Tutkielman tutkimusmetodi on multimodaalisen vuorovaikutuksen analyysi, jonka metodologisena pohjana on keskustelunanalyysi. Analyysi kohdistuu sekä oppilaiden kielelliseen että ei-kielelliseen toimintaan, jotta voidaan muodostaa kokonaisvaltainen kuva oma-aloitteisten toimintojen rakentumisesta. Puhuttelu oma-aloitteisena vastausvuoronpyyntönä on alkuvaiheen ilmiö. Sen käyttö rajautuu pitkittyneisiin opetussykleihin, joissa vastausvuoro on viivästynyt ja opettaja joutuu toistamaan aloittavan vuoron. Puhuttelun kautta oppilas tavoittelee tai puolustaa hyvän oppilaan asemaa. Oma-aloitteisia vastausvuoroja esiintyy sekä alku- että loppuvaiheessa. Selkein muutos on kilpailevien vastausvuorojen lisääntyminen loppuvaiheessa. Tällöin niitä tuotetaan usein opettajan aloittavan vuoron ollessa mekaaninen ja helppo. Alkuvaiheessa kilpailevia vastausvuoroja esiintyy usein nimetyn oppilaan vastausvuoron ollessa puutteellinen. Joissakin tapauksissa nimetyn oppilaan vastausvuoron viivästyessä oppilas pyrkii oma-aloitteisella vastausvuorolla viemään opetussykliä eteenpäin. Vastausvuoron positiossa on myös vuoroja, jotka eivät pyri ratifioiduiksi vastausvuoroiksi, vaan pyrkivät rakentamaan joko relevanssia toistamalla sanoja aiemmista vuoroista tai ei-relevanssia tuottamalla vastausvuoroja huumorimoodissa. Toistot vastausvuorona liittyvät vain alkuvaiheeseen. Oppilaiden kysymykset käsittelevät suomen kieltä, oppitunnin sisältöjä ja oppitunnin ulkopuolisia aiheita. Suomen kieltä käsitellään kysymyksissä enemmän alkuvaiheessa, jolloin oppilaat pyrkivät usein selvittämään jonkin tehtävänantovuorossa esiintyvän sanan merkitystä. Oppituntien sisältöjä käsittelevät kysymykset liittyvät alkuvaiheessa tehtävän suorittamiseen, mutta loppuvaiheessa kielitaidon kehittyessä ne lisääntyvät ja oppilaat nostavat kysymyksissään esiin ihmetyksen aiheita tai osoittavat erimielisyyttä. Oppitunnin ulkopuolisia aiheita oppilaat käsittelevät kysymyksien kautta hyvin vähän. Tutkimus osoittaa, että suomi toisena kielenä -oppilaat valmistavassa opetuksessa osallistuvat oma-aloitteisesti vuorovaikutukseen suomen kielellä monin eri tavoin. Tullakseen ymmärretyiksi he tukeutuvat usein puheen lisäksi muihin modaliteetteihin, kuten prosodiaan ja eleisiin. He hyödyntävät myös fyysistä ympäristöä ja sen esineistöä. Toiminto itsessään ei kuitenkaan riitä, vaan osalliseksi pääseminen luokkahuoneen vuorovaikutukseen edellyttää lisäksi vuorovaikutuskäytänteiden oppimista.
  • Kommonen, Ulla (Helsingin yliopisto, 2014)
    Keywords - Virginia Woolf, mindscape, landscape, land ethics, biotic community, ecocriticism, biophilia, ecological dialogue
  • Lauri, Leevi (Helsingin yliopisto, 2014)
    Tutkielmassa kuvataan lyhyen matematiikan ylioppilaskokeen sanallisten tehtävien tekstilajia vuosina 2003 2013. Tarkastelun alla ovat tekstilajin konteksti, intertekstuaalisuus ja interdiskursiivisuus, rakenne sekä tekstilajin tulkinta. Työssä tuotetaan uutta ja ajankohtaista tietoa yhteiskunnallisesti merkittävästä tekstilajista, jota ei ole suomen kielen tutkimuksen piirissä vastaavasta aineistosta aiemmin tarkasteltu. Tutkielman taustalla on ajatus kielenkäytöstä osana sosiaalista toimintaa: kielenkäyttö on aina sidoksissa siihen toimintaan, jota kielellä toteutetaan. Tätä sosiaalisen toiminnan ja kielenkäytön yhteenliittymää lähestytään tutkielmassa tekstilajin käsitteellä. Lyhyen matematiikan ylioppilaskokeen sanallisten tehtävien tekstilaji määritellään tutkielmassa ensisijaisesti tehtävien kommunikatiivisen päämäärän kautta, joka on testata ylioppilaskokelaiden matematiikan osaaminen lukion oppimäärän pohjalta. Kommunikatiivinen päämäärä näkyy tekstilajin kuvatuissa piirteissä. Työssä tehdään näkyväksi, kuinka institutionaalinen tekstilaji lyhyen matematiikan ylioppilaskokeen sanalliset tehtävät ovat ja kuinka kyseiset tehtävät ovat osa laajempaa tekstien verkostoa, johon lukeutuvat aikaisemmat sanalliset tehtävät, kokeessa läsnä olevat muut tehtävät ja tehtäviin tuotetut vastaukset. Rakenneanalyysissä aineiston sanallisista tehtävistä erotetaan kolme funktionaalista osaa, joita ovat EHTO, INSTRUKTIO ja VIITTAUS. EHTO asettaa väitelausein laskulle ehdot, joiden pohjalta INSTRUKTIO ohjaa tekemään laskutoimituksen kysymyksen tai käskyn keinoin. VIITTAUS kiinnittää tehtävätekstin kuvioon, kuvaan tai taulukkoon, mutta voi viitata myös lähteeseen. Funktionaalisten osien keskinäinen järjestys ei ole kiinteä, vaan voi varioida. Matematiikan sanallisilla tehtävillä on luonnollisen kielen kautta kyky viitata samanaikaisesti sekä matemaattiseen diskurssiin että matematiikan ulkopuolisiin diskursseihin, kuten kaupan tai lääketieteen diskursseihin. Kommunikatiivisen päämäärän ja kontekstin valossa matemaattinen diskurssi on kuitenkin se, jonka kautta aineiston sanallisia tehtäviä tulee ensisijaisesti tulkita. Tutkielmassa havainnollistetaan esimerkein, millaiset elementit tehtävissä kutsuvat matemaattista diskurssia, millaiset taas sen ulkopuolisia diskursseja.
  • Lattu, Samu (Helsingin yliopisto, 2014)
    This study delves into the relationship between stories and games with a cognitive perspective. The subject of narrative in games in the past decade has overheated running in place. With this in mind a game medium previously untapped - board games - was chosen as the means of study and an approach to narrative untested in the context of games previously was chosen as the lenses of inquiry. The study considers what in board games gets players to interpet the flow of the game as narrative; how players pick and choose parts of the game experience and use them to construct a chain of events; how players picture a world and its inhabitants; how players experience the character they play; what is their relationship with the game world; what games tell us about the narrativity of games and whether a narrative tool or way of meaning is particular to games. To study the intersection of game, story and mind five volunteers were asked to play the board game Betrayal at House on the Hill. Their game session was captured on video and the players were interviewed immediately after the game. In the thesis the video material and partial transcriptions of it are used to illustrate what in the players' choice of words and behavior point to an ongoing process of narrative imagination. The group interview was used to gain data on possible mental image formation processes that did not come across on the video. The interview situation was informal and freeform. The interview questions were formulated during the game and on the events of game. In coming up with the questions and in analyzing the responses and the video data the underlying approach was Ryan's (2004) model, where narrative is a cognitive construct and its narrativity depends on three criteria. To be a narrative the game has to first of all posit in the mind of the player the existence of a world populated with characters and objects. Second, that world has to undergo change that is not habitual or part of the nature of that world. Third, the game must allow the player to imagine a network of motives, goals and causal relations. If a game creates in the mind of the player an image taht fulfills these three criteria the game may be deemed highly narrative. If a game fails to create this mental image, its narrativity may be deemed low or nonexistent. The results of the study suggest that board games are capable of high grade narrativity. However, the narratives games gives birth to do not conform to what we have come to expect of stories in non-participatory media. The story of a game is considerably more freeform and does not come ready made, instead requiring more work in the imagination from the players. The extent of active imagining called for is such that players might be called co-authors of the story with good reason. The specialty of board games in terms of how stories are related appears to be that the social interaction that happens in tandem with the creation of the story becomes a part of the story and the game story becomes a part of human relationships. Based on this study it may be said that the study of board game narratives as a form of conversational storytelling grounded in play is fruitful to narratology. It has only been possibly here to scratch the surface of the differences between board games and video games let alone other game media. The cognitive approach was found to be easily applicable for studying stories and games and ideas for further study are given. A next step could be, for example, to map the effect of the physical components of a board game on the players' imagination.
  • Jokiniemi, Katja (Helsingin yliopisto, 2014)
    Serbian pääkaupungista Belgradista löytyy paljon niin visuaalista katutaidetta kuin sanallisenkin viestin sisältäviä graffiteja. Tutkielmassa selvitetään, mitä Belgradin sanallisen viestin sisältävät graffitit ilmaisevat ja millaisia viestejä ne välittävät. Lisäksi pohditaan, ketkä Belgradissa tekevät graffiteja ja käyttävät niiden avulla kaupunkitilaa sekä millaisia tulkintoja graffitien perusteella voidaan tehdä yhteiskunnasta, jossa ne ilmenevät. Tutkimusaineisto koostuu 623 valokuvatusta graffitista. Analyysissa graffitien viestit on litteroitu tekstimuotoon ja luokiteltu pääosin aineistolähtöisesti työstetyn luokitusjärjestelmän luokkiin. Sisällönanalyysi on tehty teemoittelun avulla. Lisäksi on käytetty erilaisia tekstianalyysin menetelmiä. Serbian aiemmat graffititutkimukset toimivat tutkielman viitekehyksenä. Tutkimusaineiston graffiteissa ilmaistut viestit taustoitetaan tutkielmassa ja asetetaan yhteiskunnalliseen kontekstiinsa. Graffiteissa ilmaistuja suvaitsemattomia viestejä peilataan erilaisista teoreettisista näkökulmista. Belgradin sanallisen viestin sisältävissä graffiteissa käsitellään laajasti eri aihepiirejä. Tutkimusaineiston perusteella voidaan kuitenkin todeta, että suvaitsemattomat sisällöt ja jalkapalloaiheiset graffitit korostuvat muiden aiheiden kustannuksella. Suvaitsemattomat graffitit ovat kansallismielisiä, rasistisia ja seksuaalivähemmistöjä kohtaan vihamielisiä, ja niitä levittää kansallismielisten järjestöjen blokki. Suvaitsemattomat graffitikampanjat ovat ammattimaisesti suunniteltuja ja toteutettuja. Suvaitsemattomien graffitien suuri määrä on todettu myös muissa Serbian graffiteja tarkastelleissa tutkimuksissa. Suvaitsemattoman aineiston vastavoimana voidaan nähdä sekä yhteiskuntakriittiset että anarkistien ja vasemmiston graffitit. Tämän aineiston levittäminen ei kuitenkaan ole järjestäytynyttä eikä laajalle levinnyttä. Anarkististen ja vasemmistograffitien taustalla on selvä poliittinen ideologia, kun taas yhteiskuntakriittiset graffitit kommentoivat serbialaisen yhteiskunnan tilaa henkilökohtaisista lähtökohdista ilman taustalla vaikuttavaa ideologiaa. Tämän vuoksi aiheiden kirjo on laaja ja hajanainen. Poliittisten ja yhteiskuntakriittisten graffitien täydellisenä vastakohtana näyttäytyvät epäpoliittiset elämän tarkoitusta ja ihmisenä olemista pohdiskelevat graffitit, rakkaudentunnustukset sekä erilaisia populaarikulttuuriviittauksia sisältävät graffitit. Monista tutkimusaineiston graffiteista käy ilmi sen tekijä järjestö- tai ryhmätasolla. Tekijöistä kertovat myös katutaiteilijoiden nimimerkit. Rakkaudentunnustuksissa kommunikoidaan etunimillä tai hellittelynimillä. Suvaitsemattomissa graffiteissa uusinnetaan tehokkaasti serbialaisen uskonnollis-kansallisen mytologian etnisiä stereotypioita. Suvaitsemattomat graffitit voivatkin kertoa yhteiskunnan suvaitsemattomasta arvopohjasta, mutta toisaalta ne voivat myös olla reaktioita yhteiskunnan asenneilmapiirin alkaneeseen muutokseen. Valtarakenteiden horjuessa ilmenee usein konservatiivisia vastareaktioita. Toisaalta selitystä serbialaisen yhteiskunnan tilaan voi etsiä myös oletettavasti vastakkaisten toimijoiden, demokraattisen valtionhallinnon ja kansallismielisten järjestöjen, retoriikan ja visuaalisten kampanjoiden yhteneväisyyksistä.