Browsing by Issue Date

Sort by: Order: Results:

Now showing items 21-40 of 652
  • Lehtonen, Hanna (Helsingin yliopisto, 2015)
    Tämän tutkielman aiheena on oululaisen Johan Lémanin (1800-1867) kirjallinen toiminta. Aihepiiri liittyy kansan kirjallistumiseen ja 1800-luvun kirjoittavien kansanihmisten tutkimiseen. Lähestymistapana on mikrohistoriallinen tapaustutkimus yhdestä sivistyneistön ulkopuolelta tulevasta poikkeuksellisesta toimijasta kirjallisella kentällä. Yhteen ruohonjuuritason toimijaan lähietäisyydeltä tutustumalla on mahdollista saada näkyviin yksilön kirjalliseen toimintaan vaikuttavia tekijöitä ja kirjoittamisen avaamia mahdollisuuksia, jotka voivat jäädä pimentoon makrotason tarkastelussa. Tutkielman tutkimuskysymykset ovat: Kuka oli Johan Léman? Millaista kirjallista toimintaa hän harjoitti ja missä olosuhteissa? Johan Léman on syntyjään merimiehen poika. Hän sai käydä nuoruudessaan muutaman vuoden Oulun triviaalikoulun alinta luokkaa. Koulun lopetettuaan hän oli lyhyesti renkinä Jääskessä ja kauppa-apulaisena Kokkolassa, mutta valtaosan elämästään hän oli Oulun kaupungin palveluksessa. Hän aloitti alimmalta portaalta palovahtina, eteni ensin kaupunginpalvelijaksi ja sitten 25 vuodeksi raatihuoneen vahtimestariksi, ja lopulta hän kohosi kaupunginvoudiksi asti vuonna 1855. Varsinkin voudin asema osoittaa Lémanin elämässä tapahtuneen nousun sosiaalisessa asemassa. Léman oli kolme kertaa naimisissa ja sai yhteensä yksitoista lasta. Léman oli innokas runojen kirjoittaja. Hänen toimintansa oli poikkeuksellista aikana, jolloin jo pelkkä kirjoitustaito oli harvinaista sivistyneistön ulkopuolisen väen keskuudessa, saati sitten kaunokirjallisten tekstien kirjoittaminen. Hänen kirjallisen uransa voi jakaa kahteen erilaiseen vaiheeseen. Ensimmäiset säilyneet kirjoitukset ovat noin vuodelta 1839, ja siitä alkava noin kuudentoista vuoden aika oli Lémanin kirjallisessa toiminnassaan aktivoitumis- ja etsintäaikaa. Hän alkoi kirjoittaa järjestelmällisesti erilaisia runoja ja yritti etsiä kirjoituksilleen myös julkaisuväyliä. Julkaisumahdollisuuksia oli kuitenkin hyvin rajallisesti, eikä Léman onnistunut julkaisemaan kuin muutaman sanomalehtirunon ja muutaman arkkiveisun. Kaupunginvoutina aloittamisen jälkeen Oulun Wiikko-Sanomia alkoi julkaista Lémanin runoja melko runsaasti ja säännöllisesti, ja noin kymmenen viimeistä elinvuottaan hän oli asemansa vakiinnuttanut sanomalehtirunoilija. Lémanin kirjoitti hyvin monenlaisista aiheista ja vaihtelevissa tarkoituksissa, mutta tyypillisimmillään hän oli runoilijana yleisön viihdyttäjä, ympäristön tarkkailija ja tapojen kommentoija. Hän kirjoitti pääasiassa kalevalamittaisia runoja, mutta myös joitain riimillisiä lauluja ja proosatekstejä. Kalevalamitta oli hänelle luonteva tapa ilmaista itseään, ja hän käytti sitä hyvin monenlaisiin tarkoituksiin. Hän kirjoitti kalevalamitalla muun muassa yli 5000 säkeen mittaisen omaelämäkerran, joka on pääasiassa todenmukainen kuvaus hänen elämänsä merkittävistä käänteistä. Sen kirjoittaminen jatkui vuodesta 1839 Lémanin viimeisiin vuosiin asti. Kiinnostava kalevalamitan käyttötapa ovat myös pääasiassa kadonneista ja löydetyistä tavaroista ilmoittavat kuulutusrunot, joista Léman kehitti omaperäisen tavan aktiiviseen sanomalehtirunoiluun. Kuulutusrunoja julkaistiin Oulun Wiikko-Sanomissa yhteensä 68 kappaletta, ja ne ovat omalaatuinen välimuoto sanomalehti-ilmoittamisen ja kaunokirjallisuuden välillä. Léman sai sanomalehdestä ensimmäisenä tilaa kuulutusrunoilleen, mutta voudiksi valitsemisen jälkeen hän alkoi saada niiden rinnalla myös vapaampia runojaan sanomalehteen. Häneltä on säilynyt myös kolme käsinkirjoitettua runokirjaa, johon hän kirjoitti paljon erilaisia runoja. Léman kirjoitti runonsa yleisölle, ja julkaisemisen lisäksi ne ovat todennäköisesti levinneet myös suullisesti. Lémanin toiminta osoittaa, että merimiehen poikana syntyneen ja vain vähän muodollista koulutusta saaneen miehen oli mahdollista oppia kirjoittamaan runoja, harrastaa sitä aktiivisesti ja saada kirjoituksilleen myös yleisöä. Se kuitenkin vaati kirjoittajalta huomattavaa omaa yritteliäisyyttä, eikä valmiita malleja toiminnalle ja julkaisemiselle juuri ollut. Lémanin runoilemisessa on paljon yhtymäkohtia muihin aikansa rahvaanrunoilijoihin muun muassa aiheiden ja tyylin osalta. Koulua käyneenä, ruotsinkielen taitoisena ja lopulta kaupunginvoutina toimineena kaupunkilaisena hän ei kuitenkaan ollut ihan alinta rahvasta, eikä täysin sopinut samaan muottiin tyypillisimpien rahvaan runoniekkojen kanssa, joiden toiminta herätti suomenmielisessä oppineistossa innostusta erityisesti 1830- ja 1840-luvuilla. Hän ei kuitenkaan ollut ihan säätyläistöäkään eikä tarpeeksi oppinut päästäkseen täysivaltaiseksi jäseneksi oppineiston hallitsemalle kirjalliselle kentälle. Hän onnistui silti löytämään tavan toimia aktiivisesti julkisellakin kirjallisella kentällä, ja viimeistään elämänsä loppuvaiheessa hän oli paikallisesti tunnettu runoilemisestaan.
  • Huhtala, Saila (Helsingin yliopisto, 2015)
    Tutkimus käsittelee entisestä Jugoslaviasta kotoisin olevien nuorten aikuisten historiatietoisuutta ja eri etnisistä taustoista tulevien välisiä suhteita Suomessa. Tutkin, kuinka historiatietoisuus ja etniset suhteet liittyvät toisiinsa ja mitkä tekijät korreloivat keskenään. Historiatietoisuuden tutkimustraditio pohjautuu ajatukselle, jonka mukaan tulkinta menneisyydestä tekee nykyhetken ymmärrettäväksi ja tarjoaa materiaalia, jonka pohjalta ihminen asettaa odotuksia tulevalle. Tutkimukseni vahvisti tätä olettamusta: suhtautuminen menneisyyteen heijastuu siihen, mitä Jugoslavia-taustaiset nuoret ajattelevat muista etnisistä ryhmistä. Tutkimusaineisto koostui toteuttamistani viiden Jugoslavia-taustaisen nuoren haastatteluista. Haastateltavat olivat muuttaneet entisestä Jugoslaviasta Suomeen vuosien 1989 ja 2001 välillä, he olivat 19 25 vuoden ikäisiä ja edustivat eri etnisiä taustoja. Haastattelut olivat puolistrukturoituja ja kysymykset perustuivat aiheeseen liittyvään kirjallisuuteen, historialliseen yleistietoon ja lähiaikojen tapahtumiin. Kysyin myös haastateltavien näkemyksiä sodan syistä, syyllisyydestä ja lopputuloksesta. Tutkimuksen empiirisen osuuden toteutin teorialähtöisen sisällönanalyysin keinoin. Jäsensin haastatteluaineistoa induktiivisesti ja muodostin aineistosta 29 alakategoriaa. Liitin ne teoriapohjaisiin kategorioihin, jotka perustuivat aiempaan tutkimuskirjallisuuteen. Haastatteluissa esiintyi toistuvia teemoja ja yhteyksiä eri alakategorioiden välillä. Haastateltavien tulkintoihin vaikuttaa perheessä vallitsevat käsitykset tapahtumista ja syyllisyyskysymyksistä. Alueellisista tapahtumista tehdään koko Jugoslaviaa koskevia yleistyksiä, jotka ulottuvat käsityksiin etnisistä ryhmistä ja historiasta. Myös syyllisyyskysymyksiä peilataan paikallisten ja itselle läheisten konfliktien kautta. Yhteisön kertomuksia pidetään totena ja suhtautumista kirjoitettuun historiaan värittää epäluottamus tiedon totuudenmukaisuuteen. Myyttisiä historiantulkintoja esiintyy, kun halutaan oikeuttaa vihollisuutta ja tehdä oman ryhmän kärsimys ymmärrettäväksi. Muodostin aineistosta kaksi tyyppikertomusta, jotka esittelevät tulevaisuuteen ja menneisyyteen orientoituneita ajatusrakenteita, ja joille tietynlaiset elementit ovat tyypillisiä. Niistä tärkeimmät ovat tapa suhtautua muiden etnisten ryhmien jäseniin joko yksilöinä tai yleistäen, sekä tapa suhtautua menneisyyteen joko ajatellen, että se pitäisi jättää taakse tai ajatellen, että se muistuttaa koetusta vääryydestä ja sitä ei saa unohtaa. Kokemus itseen kohdistuvista ennakkoluuloista vahvistaa yksilöllisyyden korostamista, sillä omakohtaisuus muodostaa pohjan, jota vasten voi ymmärtää myös toisten ihmisten vaikeaa asemaa ryhmän jäsenenä. Tutkimustulokset kannustavat kiinnittämään huomiota historiatietoisuuden opetukseen. Tapahtumahistorian tunteminen ei välttämättä tuota parempaa ymmärrystä kriisistä, koska omaan tarinaan sopimattomat tapahtumat voidaan kuitata toteamalla, että totuus on ulottumattomissa. Tapahtumien merkitystä voidaan myös muuttaa ja sovittaa ne tukemaan omaa näkemystä.
  • Tjurin, Ilona (Helsingin yliopisto, 2015)
    Tutkielmassa tarkastellaan Kelan toimistossa käytyä venäjänkielistä vuorovaikutusta erityisterminologian käytön näkökulmasta. Keskustelujen osapuolina toimivat äidinkieleltään venäjänkieliset asiakkaat sekä Kelan palveluneuvoja. Kelan erityisterminologia on hyvin laaja ja alati muuttuva, mikä voi tehdä siitä haastavan äidinkielisellekin puhujalle. Venäjänkieliselle, kuten kenelle tahansa Suomeen muuttaneelle vieraskieliselle, Kelan termien omaksuminen vaatii sitäkin enemmän ponnisteluja, sillä suomen kieli on usein täysin vieras ja sosiaaliturvajärjestelmä tuntematon. Tiedon saannin helpottamiseksi suurimpia vieraskielisiä ryhmiä varten on käännetty Kelan pääasiallisista etuuksista kertovat esitteet. Etuusesitteiden käännösversioissa erityistermit ovat saaneet myös venäjänkieliset vastineensa. Tutkimukseni tavoitteena on selvittää, millä tavoin – yhtäältä venäjänkieliset asiakkaat ja toisaalta venäjänkielinen Kelan palveluneuvoja – käyttävät puhuessaan Kelaan liittyvää terminologiaa. Ensinnäkin alkavatko puhujat käyttää suomen- vai venäjänkielistä termiä, ja tapahtuuko kielen suhteen vaihtelua keskustelun edetessä? Toiseksi kiinnitän huomiota siihen, miten termejä nostetaan keskusteluun ja miten ne vastaanotetaan. Termien käyttöön liittyviä ymmärrysongelmia sekä niiden hoitamista tarkastellaan puhujien institutionaalisten ja kielellisten roolien näkökulmasta. Tutkimusmetodina työssä on käytetty 1960–70-lukujen taitteessa etnometodologiasta jalostunutta keskustelunanalyysiä. Metodin avulla puhetta voidaan tarkastella sellaisena kuin se todellisuudessa esiintyy, mikä mahdollistaa puheen tarkan ja yksityiskohtaisen kuvaamisen. Tutkimusta varten on nauhoitettu venäjänkielisiä Kelan tiskillä käytyjä keskusteluja yhdestä Kelan toimistosta Etelä-Suomessa. Äänitallenteella esiintyy yhdeksän eri asiakasta, jotka on valittu satunnaisesti. Palveluneuvojana niissä toimii koko ajan sama, äidinkieleltään venäjänkielinen toimihenkilö. Aineisto on litteroitu kokonaisuudessaan analyysia varten. Analyysi osoitti, että asiakkaat suosivat venäjänkielisten etuustermien sijaan suomenkielisiä. Palveluneuvoja käytti useammin venäjänkielisiä termejä, mutta toisti ne usein myös suomen kielellä, varsinkin nostaessaan jonkun termin keskusteluun ensimmäistä kertaa. Kaiken kaikkiaan etuustermejä käytettiin keskusteluissa kuitenkin vähän. Sen sijaan etenkin asiakkaat viittasivat etuuksiin usein arkisemmilla kuvauksilla. Varsinaisen etuustermin nostaminen keskusteluun ei ollut välttämätöntä silloin, kun arkisempi kuvaus asiasta oli molemmille osapuolille ymmärrettävä. Termien käyttöön liittyviä ymmärrysongelmia esiintyi aineistossa vain vähän. Ottamalla huomioon asiakkaan institutionaalisen ja kielellisen kompetenssin, palveluneuvoja saattoi valita kuvauksensa siten, että yhteisymmärrys keskustelussa säilyi. Tutkimuksen perusteella venäjänkieliset vastineet Kelan termeille eivät ole vielä vakiintuneet venäjänkielisten asiakkaiden käyttöön. Tämä voi johtua suurelta osin siitä, että termejä on käännetty eri tahojen esitteissä ja verkkosivuilla eri tavoin. Venäjänkielisissä Kelan etuusesitteissä ei myöskään ole käytetty rinnakkain venäjän- ja suomenkielisiä termejä, vaan pelkästään venäjänkielisiä. Tämä voi estää asiakasta varmistumasta siitä, mistä etuudesta on todellisuudessa kyse. Omakielisen termin jäädessä merkityksettömäksi käännösesitteistä saatava hyöty heikkenee. Käännöstermejä yhtenäistämällä sekä suomenkielisiä termejä rinnakkain käyttämällä voidaan sekä tarjota asiakkaalle ymmärrettävämpää tietoa Kelan etuuksista että helpottaa puhujien välistä vuorovaikutusta asiointitilanteessa.
  • Virtanen, Mikko (2015)
    Tutkielmani käsittelee rakennussuojelun problematiikkaa ja todellisuutta. Koekenttänä suojelun käytännön ja ihanteiden kohtaamiselle toimii Helsinki ja erityisesti sen 28. kaupunginosa, Oulunkylä. Tutkimuskysymyksiäni ovat: Millainen on rakennussuojelun ihanteiden, arvojen ja todellisuuden suhde käytännössä? Miten hyvin rakennussuojelulle asetetut tavoitteet ja arvot toteutuvat tosielämässä? Onko Oulunkylän suojelu linjassa Helsingin suojeluarvojen ja sen vertaisalueiden kanssa? Miten suojeluprosessi todellisuudessa toimii? Mikä on rakennusperinnön todellinen tila Oulunkylässä? Oulunkylä on erittäin mielenkiintoinen tutkimuskohde, koska se edustaa hyvin Helsingille ominaista rakennuskannan monipuolisuutta ja eri aikakausien rakennusten ja rakennustapojen muodostamaa kerroksellisuutta. Se on muuttunut harvaanasutusta maaseudusta huvilakaupunginosaksi ja siitä edelleen kerrostalopainotteiseksi asemaseuduksi. Kaikki nämä vaiheet ovat jättäneet jälkensä sen ainutlaatuiseen rakennuskantaan. Teoreettisena kehyksenä käytän tilan ja paikan käsitteiden ympärillä viime vuosikymmeninä käytyä keskustelua ja rakennus- ja kulttuuriperintöä käsittelevää tutkimusta. Nykyiseen rakennussuojeluajatteluun on suuresti vaikuttanut muuttunut käsitys tilasta ja erityisesti tilan ja ihmisen suhteesta. Nämä näkemykset heijastuvat suojeluarvoihin ja -käytäntöihin. Tutkimukseni pääaineiston muodostavat Helsingin kaupunkisuunnitteluviraston tekemät Oulunkylän aluetta käsittelevät inventoinnit ja suojeluraportit, sekä Helsingin yleiskaavat ja kaavaluonnokset vuosien varrelta. Tutkimukseni perusteella Oulunkylän rakennussuojelun tila näyttää olevan erittäin epäjohdonmukainen ja puutteellinen. Tämä johtuu siitä, että suojelluksi suositeltuja rakennuksia alueella sijaitsee yli 70, mutta varsinaisesta suojelusta nauttii tätä tutkielmaa tehtäessä vain 24 rakennusta. Suojelulinjaus on myös hyvin epäjohdonmukainen. Jos vertailemme samalla alueella sijaitsevia, suunnilleen samantyylisiä ja -ikäisiä rakennuksia, niistä toinen saattaa olla suojeltu ja toinen ei. Oulunkylässä sijaitsee jopa Suomen mittakaavassa erittäin harvinaisia ja iäkkäitä rakennuksia ilman suojelua. Tämä on ristiriidassa Helsingin suojelulle asettamien arvojen ja yleisen linjauksen kanssa. Oulunkylän naapurikaupunginosassa, Käpylässä, on esimerkiksi annettu yli kymmenkertainen määrä suojelupäätöksiä. Tilanne Oulunkylässä ei ole kuitenkaan niin synkkä kuin miltä se pintapuolisesti tarkasteltuna vaikuttaa. Vuoden 2002 Helsingin yleiskaavassa sieltä suojeltiin yhteensä viisi aluetta, mikä tuo hyvän lisän asemakaavalla suojeltuihin rakennuksiin, vaikkakaan ei ole täysin riittävä ratkaisu. Tarkastelemalla suojelupäätöksiä tarkemmin kuitenkin saadaan selville arvokasta tietoa rakennussuojeluprosessista, rakennusperinnön todellisesta tilasta ja rakennussuojelun todellisuudesta. Oulunkylässä ei ole vuoden 1985 rakennuslain muutoksen jälkeen tehty yhtään asemakaavamuutosta pelkästään suojelun takia. Kuitenkin jos kaavoja on muutettu esimerkiksi puisto- tai tiekaavoituksen takia, on vanhaa rakennuskantaa suojeltu samalla. Tämä on johtanut sekavaan ja epäjohdonmukaiseen suojelutilanteeseen. Vanhempia rakennuksia ei ole myöskään vuoden 1985 jälkeen purettu, vaikka joillekin on haettu jopa purkulupaa. Tästä voimme päätellä, että erityisesti iäkkäämmän rakennuskannan suhteen Oulunkylässä linja on todellisuudessa erittäin suojeleva, vaikka se ei näykään suojelupäätösten määrässä. Oulunkylän rakennussuojelua kuvaakin hyvin kaksi sanaa: passiivinen ja reaktiivinen.
  • Kalinainen, Anni (Helsingin yliopisto, 2015)
    Tutkielmassa selvitetään suomen kielen objektin sijanvalintaan vaikuttavia tekijöitä aistihavaintoverbien 'nähdä', 'kuulla', 'haistaa', 'maistaa' ja 'tuntea' osalta. Nämä verbit kuuluvat objektin suhteen ns. kvasiresultatiivisten verbien ryhmään. Tuon ryhmän verbejä on pidetty objektin sijanvalinnan pääsäännöstä poikkeavana, sillä ne saavat akkusatiiviobjektin, vaikka niiden kuvaama tilanne ei ole johtanut päätepisteeseen tai tulokseen. Objektin sijanvalintaa pidetään yleisesti ja näiden erityistapausten vuoksi hyvin vaikeana suomea toisena kielenä opiskeleville. Tavoitteena on aineistoa tutkimalla ymmärtää paremmin, mitkä semanttiset piirteet vaikuttavat objektin sijamuotoon. Aineisto on kerätty Kielipankista ja internetistä, sisältäen sanomalehtitekstejä ja vapaamuotoista kirjoitettua kieltä. Aineistoa luokitellaan sen mukaan, mitkä seikat vaikuttavat akkusatiivi- tai partitiiviobjektin valintaan. Analyysimetodina on yleislingvistinen semanttinen analyysi, jossa verrataan eri sijamuodon aiheuttamia muutoksia merkityksen tasolla. Tutkimuksessa huomioidaan verbien monimerkityksisyys ja sen vaikutus objektin sijamuotoon. Aistihavaintoverbit luokitellaan oman järjestelmänsä sisällä kolmeen tyyppiin: katsoa, nähdä, näkyä. Epäagentiivisen aistihavainnon luokkaan (nähdä) kuuluvat verbit jaotellaan aistihavaintomerkitykseen ja muihin merkityksiin. Aistihavaintomerkitys jaetaan vielä kahteen mikromerkitykseen: punktuaaliseen Näin hänet yhtäkkiä ja staattiseen Näen ikkunasta kirkon. Tämä eronteko on oleellinen objektin sijan selittämisen kannalta. Punktuaalinen havaintolause saa akkusatiiviobjektin, koska se ilmaisee päätepisteellisen muutoksen: aistija saa yhteyden ärsykkeeseen. Staattinen havaintoyhteys taas ei sisällä mitään muutosta, ja siksi sitä ilmaisevaa akkusatiiviobjektia on pidetty objektisääntöjen vastaisena. Eri sijoilla ilmaistava aspektuaalinen resultatiivisuus : irresultatiivisuus -oppositio koskee kuitenkin vain dynaamisia lauseita, ei staattisia, joten akkusatiivi on ymmärrettävä. Taustalla on sellainen historia, että kun partitiivi levisi objekteihin irresultatiivisen aspektin ilmaisimeksi, kehitys ei ulottunut staattisten lauseiden alueelle (huomaa myös lauseet 'Omistan tämän talon', 'Rasia sisältää korun'). Näissä säilyi alkuperäinen akkusatiivi, joka kyllä vaihteli kvantitatiivisista syistä (Näen laivan, Näen jo laivaa saaren takaa). Niinpä nykyisenkin akkusatiiviobjektin funktio staattisissa on lauseissa vain objektin erottaminen subjektista. Tutkimuksessa käsitellään myös partitiivinkäyttöjä, jotka ilmentävät muunlaista aspektuaalisuutta: frekventatiivisuutta (Näin häntä koulussa joka päivä) ja nopeasti tapahtuvaa havaintoa (Näin häntä vilaukselta). Lisäksi tutkimuksen kohteena on objektin sijaan vaikuttava jaollisuus : jaottomuus -oppositio, jonka tarkka määrittely ei ole aivan ongelmatonta. Tutkimuksessa esille tulleet aspektuaaliset partitiivin käytöt muussa kuin irresultatiivisessa merkityksessä olisivat hedelmällinen kohde jatkotutkimukselle. Lisäksi objektiteorian kannalta jako staattisiin ja dynaamisiin tilanteisiin olisi otettava paremmin huomioon ja tutkittava mitkä verbit ovat suomen kielen kannalta staattisia. Tämä jaottelu olisi myös S2-opetuksen kannalta tärkeää.
  • Litola, Katja (Helsingin yliopisto, 2015)
    Tämän tutkimuksen lähtökohdat ovat 1870-luvulla käydyssä kielikiistassa. Kiistassa oli kyse komitatiivin yksiköstä: onko sellaista olemassakaan? Saako sellaisen tarvittaessa keksiä? Saako sitä ylipäätään käyttää? Debatilla on kirjasuomen historiassa värikäs jälkimaine, ja siihen viitataan usein komitatiivin myrskynä. Tutkielmani kahdesta päätavoitteesta ensimmäinen on komitatiivi-sijan historian ja luvun selvittäminen. Tarkastelen kielihistorioitsijoiden käsityksiä sijan muodostumisesta ja etsin murrearkistosta sekä vanhasta kirjasuomesta aitoja esimerkkejä sen käytöstä. Seuraan myös 1800-luvulla kirjoitetuista kieliopeista komitatiivin vakiintumista osaksi suomen kielen normitettua sijajärjestelmää tältä osin tutkimukseni on myös normigradu. Komitatiivin taustoituksessa aineistonani ovat kielihistorian tutkijoiden tulkinnat sijan syntyvaiheista. Pyrin kokoamaan yhteenvedon näistä tulkinnoista, jotka eroavat toisistaan erityisesti sijan -i-aineksen alkuperän suhteen. Tutkijoilla on myös ollut voimakkaita kannanottoja komitatiivin ja instruktiivin sukulaisuuden asteesta. Komitatiivin todellista käyttöä olen kartoittanut Kaino-tietokannan vanhan kirjasuomen ja varhaisnykysuomen korpuksista sekä Muoto-opin arkiston murreaineistosta. Tutkimukseni toinen tavoite on tutustua itse komitatiivi-debattiin: sen osapuoliin, foorumeihin ja taustoihin. Kiistaa tarkastelemalla pyrin myös pääsemään käsiksi ajankohdan kielipolitiikkaan, jonka erottaminen muusta suomalaisuusliikkeestä olisikin keinotekoista. Nykynäkökulmasta erikoista on myös se, miten debatissa kielen asiantuntijoina pitivät itseään yhtä lailla teologit, historiantutkijat kuin kansakoulun rehtoritkin: kansalliskieli oli yhteinen projekti. Kirjoitukset, joiden pohjalta kiistaa tarkastelen, on julkaistu vuosien 1871 1875 Kirjallisessa kuukauslehdessä ja Kielettäressä. Kartoitan myös muuta ajankohdan kielikeskustelua arvioidakseni, onko myrsky maineensa veroinen. Olen kiinnostunut erityisesti auktoriteeteista, joihin komitatiivikiistan osapuolet vetoavat, sillä ne kertovat tuolloisten kielenkehittäjien kieli-ihanteista ja -asenteista. Perusteluissa toistuvat käsitteet aitous, suomalaisuus ja kansankielen mukaisuus. Tutkielmassani osoitan, että komitatiivin myrskyn jälkimaine on suhteettoman suuri. Komitatiivin yksiköstä käyty kieltämättä kiivassanainen väittely oli vain sivupolku laajemassa kielikiistassa, joka velloi laajana suomenmielisen sivistyneistön piirissä 1860- ja 1870-luvuilla. Sijoitan komitatiivikiistan ensinnäkin osaksi suomalaisuusliikkeen kärkihahmojen keskinäistä eripuraa, joka kumpusi paitsi erilaisista kielikäsityksistä myös valtataistelusta. Toisaalta komitatiivin myrsky oli myös kiista siitä, kenen ihanteiden mukaan kieltä tulee kehittää. Keskustelun kolmas taso, pintataso, oli kipakka riita siitä, onko tohtori rouvaneen kelvollista suomea.
  • Haltia, Heidi (Helsingin yliopisto, 2015)
    Tutkimuksessa pyrittiin selvittämään modaaliverbien käytön kehittymistä oppijansuomessa Eurooppalaisen viitekehyksen taitotasoilla A2-C2. Tutkimuskysymyksiä olivat: (1) Millainen modaaliverbien käyttö on tyypillistä kullekin tutkituista taitotasoista? (2) Miten modaaliverbien käyttö kehittyy Eurooppalaisen viitekehyksen tasolta A2 tasolle C2? (3) Mitkä modaaliverbit aiheuttavat suomenoppijoille vaikeuksia ja (4) miten modaaliverbit vaikuttavat suomenoppijoiden viestintäkykyyn? Aineistona käytettiin Oulun yliopiston ICLFI-korpuksesta otettuja tekstejä, joiden kirjoittajat opiskelevat suomea vieraana kielenä ulkomaisissa yliopistoissa. Tutkimuskysymyksiä lähestyttiin kahdella tapaa. Ensinnäkin modaaliverbien käytön kehittymistä tutkittiin DEMfad-mallin mukaisesti frekvenssin, tarkkuuden ja distribuution näkökulmasta. Toiseksi tutkimuksessa pohdittiin kvalitatiivisesti sitä, miten modaaliverbien käyttö vaikuttaa oppijan viestintätaitoihin. Tutkimuksen teoreettisena taustana käytettiin käyttöpohjaisen kieliopin ajatuksia toisen tai vieraan kielen omaksumisesta. Tutkimuksessa huomattiin, että aineiston modaaliverbien käytössä tapahtui kaksi murrosta. Niistä ensimmäinen koski modaaliverbien esiintymäfrekvenssiä ja tapahtui taitotasolta A2 tasolle B siirryttäessä. Tasolla C2 modaaliverbien esiintymäfrekvenssi laski jälleen. Toinen murros koski modaaliverbien tarkkuuden ja distribuution kehitystä ja tapahtui taitotasolla C tultaessa. Tällöin modaaliverbien käyttö muuttui keskeisimpien modaaliverbien osalta kohdekieliseksi sekä varioivaksi. Modaaliverbien käytön variaatio ja tarkkuus olivat verrannollisia taitotason kanssa: mitä ylempää taitotasoa kirjoittaja edusti, sitä varioivampaa ja tarkempaa modaaliverbien käyttö keskimäärin oli. Vastaavaa korrelaatiota ei havaittu esiintymäfrekvenssin ja taitotason välillä. Tutkimuksen perusteella mahdollisuutta ilmaisevien modaaliverbien käyttö aiheuttaa suomenoppijoille enemmän vaikeuksia kuin välttämättömyyttä ilmaisevien. Yleisimpiä ongelmia olivat eri modaaliverbien välisen työnjaon selkeytymättömyys sekä modaaliverbien käyttö kohdekielelle epätyypillisissä konteksteissa. Tutkimus antoi viitteitä sen suuntaan, että ainakin oppijan äidinkielen siirtovaikutus ja tuotettava tekstilaji vaikuttaisivat modaaliverbien käyttöön. Tutkimustulokset poikkesivat modaaliverbien oppimisjärjestyksen puolesta eräistä muista suomea toisena kielenä opiskelevien modaaliverbien käyttöä sivunneiden tutkimusten tuloksista. Tämä antaa viitteitä sen suuntaan, että myös oppimisympäristöllä olisi vaikutusta käytettyihin modaaliverbeihin. Tutkimuksen perusteella modaaliverbien kohdekielinen käyttö parantaa tekstin sidosteisuutta, tehostaa oppijan kykyä ilmaista mielipiteitään sekä parantaa hänen kykyään tuottaa argumentoivia ja akateemisia tekstilajeja. Näin ollen modaaliverbien hallinta on yhteydessä Eurooppalaisen viitekehyksen eri taitotasoille asettamiin viestinnällisiin tavoitteisiin.
  • Kyytsönen, Sini (Helsingin yliopisto, 2015)
    Tutkimuksen aiheena ovat Linnanmäen huvipuiston laitteiden nimet, joista käytetään termiä laitenimet. Työssä tutkitaan laitenimien ominaispiirteitä ja selvitetään, mikä laitenimi oikeastaan on, mitä sillä ilmaistaan ja millaisin kielellisin keinoin. Laitenimien tutkimukseen sovelletaan funktionaalis-semanttista analyysia, jonka tarkoituksena on selvittää laitenimien rakenne, merkitys ja tehtävät. Lisäksi tutkimuksen kohteena ovat kielenkäyttäjien käsitykset laitenimistä. Sosio-onomastisen tutkimuksen avulla selvitetään, millaisia nimiä laitteista käytetään ja miten laitenimiin suhtaudutaan. Aineistona ovat Linnanmäen laitteiden nimet vuodelta 2014. Yhteensä nimiä on 44. Tutkimusaineistona on myös maaliskuussa 2014 tehty kyselytutkimus, johon tuli 200 vastausta. Aineisto jaettiin kahtia vastaajien mukaan: asiakasvastaajia on 110 ja Linnanmäen työntekijöitä 90. Nimien funktionaalis-semanttisessa analyysissa nimet jaetaan ensin nimenosiin. Laitenimissä on aina yksilöivä nimenosa. Yksilöivän nimenosan jäljessä voi olla laitteen lajin ilmaiseva nimenosa (esim. Pallo/karuselli). Laitenimiin sisältyvä sanasto koostuu suurimmaksi osaksi tunnistettavista lekseemeistä. Poikkeuksia ovat mm. opaakki Kuuputin ja interjektio Kotkot. Laitenimien merkityssuhteet perustuvat kielenpuhujille yhteisiin assosiaatioihin. Suurin osa laitenimistä perustuu epäsuoraan merkityssuhteeseen, jolloin nimi ymmärretään metaforisesti tai metonyymisesti. Osa nimistä on merkityssuhteeltaan suoria. Laitteen lajin ilmaiseva nimenosa kertoo laitteesta aina jotain suoraan. Muutama laitenimi perustuu myös pakattuun merkityssuhteeseen, jolloin nimellä ei ole selvää sanakirjamerkitystä (esim. Vekkula). Yksilöivän funktion lisäksi laitenimillä voi olla yhtäaikaisesti monia interpersonaalisia funktioita, jotka tulevat ilmi sosiaalisessa ja kulttuurisessa kontekstissa. Laitenimet voivat olla tehtäviltään informatiivisia, houkuttelevia, käytännöllisiä ja integroivia. Laitenimien käytössä ja variaatiossa on eroa vastaajaryhmien välillä. Asiakkaat käyttävät laitteista työntekijöitä useammin appellatiiveja (esim. maailmanpyörä) ja entisiä virallisia nimiä. Työntekijät käyttävät useimmiten laitteen virallista nimeä tai virallisen nimen pohjalta muodostettua sekundaaria nimeä. Laitteista käytetään lukuisia erilaisia epävirallisia nimiä. Vastaajien mielestä miellyttävä laitenimi on mm. kuvaava, hauska, perinteinen ja käytännöllinen. Laitenimissä ei miellytä esimerkiksi hämäräksi jäävä merkityssuhde. Monet vastaajista ihmettelivät nimien vaihdoksia ja ottivat kantaa nimien kieleen
  • Hirvonen, Márton (Helsingin yliopisto, 2015)
    Pro gradu -tutkielmassa tarkastellaan suomen kielen alkamiskonstruktioita lukiolaisten kirjoitetussa kielessä. Alkamiskonstruktiolla tarkoitetaan alkaa-, aloittaa-, ruveta- tai ryhtyä-verbin sekä komplementin muodostamaa vakiintunutta muodon ja merkityksen yhdistelmää (esimerkiksi alkaa tehdä - tekemään). Tutkimus selvittää Adele Goldbergin konstruktiokäsityksen ja William Croftin kontrastiperiaatteen valossa, millä tavalla alkamistilanteen konteksti esimerkiksi alkajan rooli alettavan toiminnan käynnistämisessä, alkamistapa sekä alkamisen toistuvuus tai kertaluontoisuus voi vaikuttaa komplementin sijan valintaan. Lisäksi tutkimus hahmottelee, missä suhteessa eri variantit esimerkiksi alkaa-verbin osalta vanhojen kielenhuollon normien mukaan ainoa sallittu A-infinitiivin lyhyt muoto (tehdä) sekä kevättalvella 2014 hyväksytty MA-infinitiivin illatiivimuoto (tekemään) esiintyvät lukiolaisten kirjoitetussa kielessä ja liittyykö komplementtien sijojen valintaan enää kielihistoriallis-murremaantieteellistä itä länsi-jakoa, joka on ollut monien aiemmin aihetta käsitelleiden tutkimusten lähtökohta. Tutkimuksen aineisto kerättiin keväällä 2014 helsinkiläisistä, joensuulaisista, jyväskyläläisistä ja turkulaisista lukioista aukkotäydennystestillä, jossa testattavan opiskelijan tuli täydentää 53 aukkokohtaa sisältänyt teksti. Tutkimukseen osallistui yhteensä 672 vastaajaa, joista 95 Helsingistä, 223 Joensuusta, 293 Turusta ja 61 Jyväskylästä. Tekstin 53 kohdasta 28 sisälsi alkamisrakenteen, ja loput kohdat olivat mukana testissä testattavien hämäämiseksi. Metodin tarkoitus oli, etteivät testattavat tiedä, mitä heiltä testataan. Relevanttien kohtien täydennyksistä koottiin aineisto, josta analysoitiin kvantitatiivisesti eri komplementtien ja niiden sijojen edustusta. Analysoitaessa alettavan toiminnan luonteen vaikutusta sijan valintaan tutkimuksessa sovellettiin myös kvalitatiivisia metodeja. Tutkimustuloksista havaittiin, että alkamisverbien täydennysvalinnat ovat lukiolaisten kirjoitetussa kielessä kautta linjan muutostilassa, johon kielihistorialliset ja murremaantieteelliset lähtökohdat eivät enää vaikuta samalla tavalla kuin aiemmin on ajateltu. Lisäksi havaittiin, että alettavan toiminnan laatu siis onko esimerkiksi kysymys alettavaan prosessiin siirtymisestä vai staattisemmasta alkuhetkestä ohjaa monessa tapauksessa, mikä alkamisverbi komplementteineen valikoituu käyttöön. Monissa aineiston kohdissa A-infinitiivinen täydennys esiintyy staattisempana alkuhetken kuvaajana, kun taas MA-infinitiivin illatiivimuodossa oleva täydennys kuvaa siirtymistä johonkin tilaan tai prosessiin, aivan kuten illatiivi kuvaa johonkin siirtymistä ylipäätään. Vaikka monet aineiston kohdat tukivat näitä havaintoja, muutamissa kohdissa yksiselitteinen variaation syy jäi kuitenkin selvittämättä. Tutkimus osoittaa myös, että kokeellinen aukkotäydennystestimetodi tuottaa tämäntyyppisissä tutkimuksissa tutkimuksen kannalta relevantteja tuloksia kiitettävästi. Kielenhuollon normien ajantasaisuuteen liittyen tutkimus toteaa, että hiljattain hyväksytty alkaa-verbin MA-infinitiivinen täydennysmuoto esiintyy useimmissa aineiston kohdissa vähemmistössä, muttei se kuitenkaan ole erityisen marginaalinen. Lisäksi tutkimus ehdottaa, että alkamisrakenteiden alkaa-verbin lisäksi muun muassa aloittaa-verbin MA-infinitiivisen täydennyksen käyttöä tulee seurata pitkäaikaisesti jatkossakin.
  • Paloneva, Hanna Maria (Helsingin yliopisto, 2015)
    Ääntäminen on saanut viime aikoina entistä enemmän huomiota myös suomi toisena ja vieraana kielenä -opetuksessa. Tämä tutkielma käsittelee suomi vieraana kielenä -oppijoiden vokaaleja. 14 oppijaa saksalaisen yliopiston suomen kielen alkeiskurssilta ovat tunnistaneet ja tuottaneet suomen kielen vokaaleja e, ä, ja a kahdessa tehtävässä. Tutkielma tarkastelee tunnistamisen ja tuottamisen onnistumista äidinkielisten puhujien suorituksiin verrattuna, puhujien välisiä yksilöllisiä eroja sekä oppijoiden äidinkielen saksan vaikutusta suomen vokaalien tunnistamiseen ja tuottamiseen. Tutkielma koostuu laajemmasta teoreettisesta taustoituksesta, suomen ja saksan kielten vertailevasta analyysistä sekä kahden kuuntelukokeen tuloksista. Kontrastiivisen kielten vertailun perusteella oli oletettavissa, että sekä erot saksan ja suomen äänne- että kirjoitusjärjestelmissä tulisivat vaikuttamaan vokaalien tunnistamiseen ja tuottamiseen. Ensimmäisessä kuuntelukokeessa saksankieliset suomenoppijat ja kaksi suomenkielistä vertailupuhujaa tunnistivat tutkimuksen vokaaleja kirjoittamalla suomenkielisen lukemat epäsanat. Vokaali a oli tunnistettu täysin oikein kaikissa epäsanoissa, mutta saksankieliset olivat kuulleet sitä runsaasti myös niihin sanoihin, joissa suomenkielinen kuuli vokaalin ä. Vokaalin ä tunnistaminen tuotti odotetusti saksankielisille eniten hankaluuksia. Vokaalin e kohdalla haasteena oli painottoman toisen tavun e-vokaali. Selityksenä voisi olla, että painoton e-vokaali herkästi redusoituu saksan kielessä ja että e:n ja ä:n kohdalla on saksan kielen ortografisissa käytännöissä runsaasti vaihtelua. Toisessa kuuntelukokeessa saksankieliset oppijat ja kaksi suomenkielistä vertailupuhujaa lukivat suomenkielisen tekstin. Tutkimuksen vokaalit oli leikattu tekstistä erikseen. Vokaalit soitettiin kolmelle suomenkieliselle kuuntelijalle, jotka nimesivät ne mielestään parhaiten vastaavaksi suomen kielen vokaaliksi. Merkittävää oli, ettei kahden suomenkielisen vertailupuhujan vokaaleja oltu tunnistettu selvästi paremmin kuin saksankielisten vokaaleja muutoin kuin vokaalin ä osalta, joka tuotti saksankielisille erityisiä vaikeuksia. Vokaali a oli tunnistettu lähes yhtä onnistuneesti niin saksankielisten kuin suomenkielistenkin tuottamana. Sen sijaan suomenkieliset nimesivät saksankielisten tuottaman ä:n e:ksi jopa yli puolessa tapauksista. Vokaali e taas oli tunnistettu saksankielisten tuottamana jopa paremmin kuin suomenkielisten tuottamana erityisesti ensitavussa. Vokaalien e ja ä osalta sujuva tunnistaminen kuuntelukokeessa 1 näytti olevan edellytyksenä sujuvalle tuottamiselle kuuntelukokeessa 2, vaikka joidenkin oppijoiden kohdalla vokaalin ä tuottaminen saattoi hyvästä tunnistamisesta huolimatta olla heikkoa. Vokaalia e oli monesti onnistuttu tuottamaan hyvin kuuntelukokeessa 2, vaikka sen tunnistaminen kuuntelukokeessa 1 olisi ollut heikkoa. Tutkimus osoitti, että luonnollista puhetta käyttämällä voidaan saada yllättäviä tuloksia myös äidinkielisten puhujien vokaalien laadusta. Variaatio äidinkielisten puhujien vokaalien laadussa tekee suomen oppijoiden tehtävän entistä vaikeammaksi. Tutkimuksen saksankieliset oppijat olivat taustatekijöiltään erittäin yhtenäinen ryhmä. Tästä huolimatta yksilölliset erot kuuntelukokeiden tuloksissa olivat merkittävät. Kuuntelukokeessa 1 vaihteli suuresti, tuottiko oppijalle enemmän haasteita vokaali ä vai e (vokaali a oli tunnistettu hyvin). Myös kuuntelukokeessa 2 yksilölliset erot olivat merkittävät erityisesti vokaalin ä tuottamisessa.
  • von Bonsdorff, Anna (Helsingin yliopisto, 2015)
    Det förra sekelskiftet kan betecknas som en dynamisk period då fasta föreställningar kring kön och könsroller sattes i rörelse, omförhandlades och debatterades både i samhället och i litteraturen. Syftet med denna avhandling är att genom en typologisk analys undersöka fyra olika slags representationer av kön i Gerda von Mickwitz skönlitterära texter, för att därigenom påvisa hur von Mickwitz skildrar normbrott, driver med, kritiserar och problematiserar sin tids könsroller. Med utgångspunkt i von Mickwitz svenskspråkiga litterära produktion och med fokus på novellsamlingen Solglöd och andra skizzer (1885) och romanerna Ett giftermål (1889) och Kärleken: en utvecklingshistoria i episoder (1892), samt novellen Messling (1886), behandlar jag två slags kvinnliga och två slags manliga litterära gestalter som upprepade gånger förekommer i von Mickwitz texter. Dessa benämner jag dockhustrun, den borgerliga mannen, förförerskan och dekadensmannen. Jag behandlar dem i tur och ordning och uppmärksammar hur von Mickwitz gestaltningar uppvisar skeva drag, det vill säga hur det finns element som bryter mot gängse föreställningar om könsroller, kvinnlighet och manlighet. Därutöver uppmärksammar jag även de litterära gestalternas förhållningssätt till sedlighet och sexualitet eftersom detta hör till tidens omdebatterade ämnen, samt på vilket sätt von Mickwitz författarskap platsar in i en nordisk litterär kontext. I von Mickwitz författarskap finns två huvudspår att ta fasta på; genombrottstendenser och dekadens. För att behandla genombrottstematiken i von Mickwiz texter använder jag mig främst av Gunnar Ahlströms övergripande forskning i perioden. I min analys följer jag Arne Toftegaard Pedersens tes om att den genombrottslitteratur som skrevs på svenska i Finland under det sena 1800-talet bör läsas som en integrerad del av den nordiska genombrottslitteraturen. För att lyfta fram dekadensen i von Mickwitz texter stöder jag mig på Claes Ahlunds och Ebba Witt-Brattströms forskningsinsatser. I min typologiska analys uppmärksammar jag även hur von Mickwitz nyttjar ambivalens, ironi och könsbytesteknik när hon skildrar de litterära gestalterna. Ingeborg Nordin Hennel och Yvonne Leffler har lyft fram detta som utmärkande komponenter i det sena 1800-talets kvinnliga författares texter. I analysen framhävs hur von Mickwitz litterära gestalter bär på drag som bryter mot gängse normer och uppfattningar om könsroller. Dockhustrurna tillskrivs en självutplånande hustruroll och skildras på ett sätt som förmedlar en undertryckt känsla av olycka i äktenskapet. I skildringarna av de borgerliga männen ironiserar von Mickwitz över tidens manlighetsideal. Genom förförerskornas handlingar antyds det att även 1800-talskvinnan bär på sexuella begär och dekadensmännen representerar en vek och passiv maskulinitet som inte klarar av att bemöta verklighetens kvinnor. Resultatet av min studie åskådliggör hur von Mickwitz litterära gestalter representerar två olika världar och därmed hör hemma i två olika litterära riktningar. Berättelserna om dockhustrun och den borgerliga mannen är stadigt förankrade i det moderna genombrottets kontext och i samband med dessa litterära gestalter behandlar von Mickwtz typiska genombrottsteman så som äktenskap, flickuppfostran, dubbelmoral, sedlighet och syfilis. Förförerskan och dekadensmannen hör däremot hemma i en dekadensinfluerad kontext där pessimistiska stämningar och sexuella spänningar utgör framträdande drag i texterna och då skriver von Mickwitz om begär, lidelse, förtärande fantasier och kärleksillusioner. Jag påvisar även likheter mellan von Mickwitz och de svenska dekadensförfattarna Stella Kleve och Ola Hansson och argumenterar för att von Mickwitz hör till de tidigaste dekadensförfattarna på svenska.
  • Romppanen, Kati (Helsingin yliopisto, 2015)
    Lingvistisen tekstintutkimuksen alaan kuuluvassa tutkielmassa tarkastellaan erimielisyyden ilmaisuja yleisönosastokirjoituksissa. Tutkimuskysymyksinä on selvittää, millä keinoin yleisönosastokirjoitusten kirjoittajat ilmaisevat olevansa eri mieltä aiempien kirjoittajien kanssa ja lisäksi, mitä tehtävää nämä keinot palvelevat tekstin kokonaisuuden ja kirjoittajan tavoitteen kannalta. Tutkimuskysymyksiä lähestytään suhtautumisen teorian ja uuden retoriikan pohjalta kielen keinojen tarkastelun ja argumentaatioanalyysin avulla. Tutkielman varsinaisena aineistona on 71 Helsingin Sanomien yleisönosastolla ilmestynyttä kirjoitusta, jotka on kirjoitettu seitsemästä eri aiheesta. Samasta aiheesta kirjoitettujen tekstien ketjumaisuus ja tekstien välille muodostuvat viittaussuhteet ovat tutkielmassa keskeinen lähtökohta. Tutkielmassa havaittiin, että kirjoittajat ilmaisevat erimielisyyttään usein eri keinoin, kuten erilaisin kieltävin lausein, vastakohtaisin väittein ja kysymyksin. Erimielisyyden ilmaisu liittyy usein aiemman kirjoittajan referointiin. Aineiston referoinnin keinoista varsinaiset johtoilmaukset ovat pääosin neutraaleja, mutta sen sijaan suoran esityksen havaittiin sijoittuvan ainoastaan erimielisiin yhteyksiin. Referoinnin yhteydessä kirjoittajat ilmaisevat erimielisyyttään tyypillisesti erilaisin evaluoinnein. Erikoistapauksena esiin nousee erityisesti tekstin herättämien tunnereaktioiden kuvailu ja eri tavoin oudoksi evaluoiminen. Tutkielmassa osoitetaan, että erimielisyyden ilmaukset toimivat kiinteästi osana kirjoittajan argumentaatiota, mikä näkyy niin erimielisyyden ilmaisemisen keinoissa kuin myös erimielisyyden kohdistamisessa. Erimielisyys on kirjoittajalle keskeinen retorinen keino samanaikaisesti horjuttaa vastustajan väitettä ja avata tilaa omille väitteilleen. Tässä tehtävässä erimielisyyden ilmaukset esiintyvät tyypillisesti osana ns. kiistorakennetta, jossa referointia seuraa erimielisyyden ilmaus ja kirjoittajan oman väitteen tai perusteluiden esittäminen. Lisäksi havaittiin, että kirjoittajat voivat modifioida ilmaisemansa erimielisyyden astetta vahvistimin ja varauksin sekä myönnytyksin. Modifioinnit liittyvät tekstin moniäänisyyden ja kirjoittajan ja lukijan välisen suhteen hallitsemiseen. Erimielisyyden ehdottomuutta modifioimalla kirjoittaja pystyy ottamaan huomioon lukijan mahdollisesti eriävän kannan ja osoittamaan tälle solidaarisuutta pyrkien samanaikaisesti vaikuttamaan lukijan mielipiteeseen.
  • Ruha, Anna (Helsingin yliopisto, 2015)
    Gradussa oli tarkoituksena selvittää, minkälaista talvisotakirjallisuutta julkaistiin Neuvostoliitossa toisen maailmansodan aikana, esitellä keskeisiä talvisotakirjailijoita ja analysoida talvisotakaunokirjallisuutta sen henkilöhahmojen sekä toistuvien temaattisten motiivien kautta. Työssä käytettiin keskeisinä lähteinä seuraavia teoksia: Pavel Petrovin Venäläinen talvisotakirjallisuus. Bibliografia 1939-1945, Valentin Kiparskyn Suomi Venäjän kirjallisuudessa sekä kertomuskokoelmia Noč v blindaže, Zima na fronte, Front ja Frontovoj bloknot, kahta novellia Morjaki idut na lyžah ja Noč v blindaže , lehtijulkaisuja ja runokokoelmia Bojevyje dni sekä Vo slavu rodiny. Tutkimus osoitti, että vaikka neuvostoarmeija kärsi monista ongelmista ja puutteista talvisodassa, niitä ei kuvata sodanajan kaunokirjallisuudessa. Myös talvisodan voimasuhteita on kuvattu kaunokirjallisuudessa usein siten, että Neuvostoliitto jyrää suomalaisjoukot, silloinkin kun neuvostosotilaita on huomattavasti vähemmän kuin suomalaisia. Monet vihollisille suunnatut propagandateemat, kuten neuvostoarmeijan mahtavuus ja sotavankien ystävällinen kohtelu, kohdistettiin myös omille neuvostojoukoille kaunokirjallisuuden avulla. Talvisodan aikana julkaistiin sekä populaari- että kaunokirjallisuutta. Muistelmakirjallisuus oli rajoitettua ja draamatuotantoon talvisodalla on ollut hyvin vähän vaikutusta. Runouden erityisyys proosaan verraten on siinä käytetty kuvakieli. Proosassa kertojan luottamusta herättävä Neuvostoliiton ideologiaa tukeva rooli on keskeinen. Kertomus- ja runokokoelmien analyysin perusteella havaitaan henkilöhahmojen eroavaisuuksia ja yhtäläisyyksiä proosassa ja runoudessa. Proosassa henkilöhahmoja esiintyy paljon runsaammin kuin runoudessa, mutta runojen sankarit voivat olla elottomia, kuten turkiksia tai sota-aluksia. Henkilöhahmoille on yhteistä heidän rohkeutensa, voimansa ja nokkeluutensa. Myös toistuvat temaattiset motiivit ovat proosassa ja runoudessa samankaltaisia, kuten kotirintaman rooli, huumori, kunnia ja urhoollisuus. Proosassa huumori erottuu lähinnä "veitikka"- ja viihdyttäjähenkilöhahmoissa, runoudessa monipuolisemmin ja räikeämmin. Proosassa ja runoudessa molemmissa yleisin nimitys suomalaisille on vrag(vihollinen) tai belofinn (valkosuomalainen). Erityisesti runoudessa nimityksissä käytetään kuvakieltä ja symboliikkaa, esimerkiksi puhumalla vihollisista erilaisina eläiminä. Joitakin teemoja, kuten uskontoa, ei joko tuoda esille kaunokirjallisuudessa tai siihen suhtaudutaan halveksivasti ja ironisesti. Työ paljasti, että monista sotavuosien talvisotakirjailijoista löytyy hyvin vähän tai ei ollenkaan tietoja. Talvisotakirjallisuuteen ovat vaikuttaneet sodanajan sensuuri ja propaganda ja Neuvostoliiton ideologia. Sotateema esiintyy melko yksipuolisesti kaunokirjallisuudessa, mutta paljon materiaalia on varmasti jäänyt löytämättä ja julkaisematta. Kaunokirjallisuutta ei voi pitää historiallisena faktana, mutta se kertoo paljon sodan luonteesta ja ajatuksista ja asenteista, joita haluttiin iskostaa neuvostoarmeijalle ja kansalle.
  • Aberra, Lulee (Helsingin yliopisto, 2015)
    Tutkielmani käsittelee naiseuden esittämistä Truman Capoten pienoisromaanissa Breakfast at Tiffany's (1958) ja sen pohjalta adaptoidussa Blake Edwardsin ohjaamassa ja George Axelrodin käsikirjoittamassa samannimisessä romanttisessa komediassa (1961). Keskittymällä teosten päähenkilön, Holly Golightlyn, esittämiseen kirjallisen ja elokuvallisen kerronnan kautta analyysini pyrkii havainnollistamaan kulttuurituotteiden tapoja kyseenalaistaa tai vahvistaa hallitsevia yhteiskunnallisia käsityksiä, kuten patriarkaalisuuden hegemoniaa. Tarkastelemalla lisäksi teoksia yhdistävää adaptaatioprosessia ja sen taustalla vaikuttaneita elokuvateollisuuden taloudellisia, ideologisia ja rakenteellisia tekijöitä tutkielmani havainnollistaa klassisen Hollywood-elokuvan taipumusta yksinkertaistaa kompleksista kirjallisuutta tuodakseen sitä suurten yleisöjen tavoitettaviin. Tutkielmani teoreettinen tausta muodostuu feministisestä kirjallisuuden- ja elokuvatutkimuksesta sekä adaptaatioteoriasta. Lisäksi käytän apunani ensisijaisten lähteideni pohjalta julkaistuja akateemisia esseitä. Capoten tekstissä Holly esitetään ensisijaisesti omaelämänkerrallisen, homoseksuaalisen mieskertojan fokalisaation kautta. Kertojalle Hollyn ristiriitainen, useiden keskenään yhteensopimattomien identifikaatioiden kautta rakentuva, hallitsevia sukupuoli- ja seksuaalikäsityksiä kyseenalaistava olemus aiheuttaa epävarmuutta. Ymmärtääkseen Hollya kertoja pyrkii erilaisten narratiivisten keinojen avulla löytämään hänessä jonkinlaisen yhtenäisen identifikaatioiden keskiön. Hollyn ristiriitaisuuden kokeminen ongelmallisena voidaan tulkita vertauskuvana patriarkaalisen ideologian tavasta esittää naiseus irrationaalisena ja moninaisena vastakohtana miehisyyden loogisuudelle ja rationalisuudelle. Adaptaatioprosessin myötä Capoten rajoja rikkova ja vallitsevia yhteiskunnallisia arvoja kyseenalaistava tarina muotoutui heteronormatiiviseksi romanttiseksi komediaksi. Elokuvassa Holly rakentuu kerronnallisten sekä kuvauksellisten keinojen avulla spektaakkelimaiseksi, fetissinomaiseksi objektiksi, jonka ensisijainen funktio on olla miehisen katseen kohteena. Yhdistämällä kameran katseen miespäähenkilön, Paulin katseeseen elokuvakerronta pyrkii samaistuttamaan katsojan Pauliin. Capoten Hollyn ristiriitaisuus ja kompleksisuus on häivytetty lähes olemattomiin, ja hänen keskeiseksi ongelmakseen muodostuu elokuvassa sitoutumiskammo, jonka hän lopulta voittaa Paulin avulla. Tarinan päällisin puolin kiistanalaiselta vaikuttava tematiikka muodostuu näin ollen perinteistä patriarkaalista hierarkiaa noudattavaksi. Vaikka Holly esitetään Capoten teoksessa miehisen fokalisaation kautta, vastustaa hän sen kontrolloivia pyrkimyksiä loppuun saakka. Tarinan lopussa hän katoaa narratiivista, jolloin hänen lopullinen kohtalonsa jää epäselväksi. Tämä voidaan nähdä hänen viimeisenä vastalauseenaan miehiselle pyrkimykselle kontrolloida häntä. Elokuvan loppuratkaisu sitä vastoin alleviivaa Paulin monologin ja Hollyn puhumattomuuden avulla naisen toissijaisuutta mieheen verrattuna. Siinä missä Capoten tarina mahdollistaa Hollyn tulkinnan itsenäiseksi subjektiksi, joka vastustaa hegemonisia käsityksiä sukupuolesta ja sukupuolisuudesta, elokuvan Holly alistuu ja alistetaan niille. Elokuvallisten keinojen avulla tämä patriarkaalisuuden ylivalta esittäytyy kerronnallisesti uskottavana. Näiden kahden teoksen sekä niitä yhdistävän adaptaatioprosessin analysointi auttaa ymmärtämään elokuvateollisuuden roolia sosiaalisten ja ideologisten käsitteiden tuottajana ja muokkaajana esittämällä ne idealisoituina narratiiveina.
  • Silfvast, Sofia Birgitta (Helsingin yliopisto, 2015)
    Tutkielmani käsittelee Etelä-Italian perinteistä tanssia tarantellaa, jonka suosio on lisääntynyt huomattavasti viimeisen 20 vuoden aikana. Tarantella on yleisnimitys musiikille ja tansseille, joille yhteistä on 6/8 rytmi ja tamburello-rumpu. Tarantella on piirissä tai pareittain tanssittavaa. Tarantella tarkoittaa pientä hämähäkkiä . Nimi antaa viitteitä sen yhteydestä tarantismiin, musiikilla ja tanssilla parantamisen rituaaliin, jota harjoitettiin 1950-luvulle asti Etelä-Italian Salenton seudulla. Tutkimusaineistoni koostuu 11 teemahaastattelusta, jotka toteutin kahdella kenttätyömatkalla vuonna 2013. Haastattelin tanssijoita, jotka toimivat esiintyjinä, opettajina ja perinteenvälittäjinä Italiassa ja eri puolilla Eurooppaa. Haastattelujen lisäksi osallistuin tanssityöpajoihin sekä musiikki- ja tanssitapahtumiin. Tiedonhankintaani helpotti italian kielen taito ja teatteriharrastustaustani. Tutkimukseni tavoitteena on tarkastella erilaisia diskursseja, joita liitetään tarantellaan nykypäivänä. Pohdin tutkimuksessani käsitystä tarantellasta parantavana tanssina. Analysoin, miten perinteen (tradizione) ja rituaalin (rituale) käsitteet ymmärretään ja miten nämä tulkinnat vaikuttavat tanssijoiden työskentelyssä. Tarkastelen, millä tavoin tanssijat vahvistavat ja haastavat sukupuolirooleja sekä historiallisia narratiiveja. Tutkimuksessani tanssi ei vain heijasta ympäröivää kulttuuria vaan myös luo sitä uudelleen. Akateemisen tutkimuksen ja tanssin välinen yhteys on tässä kontekstissa vahva, sillä tanssiperinteiden elvyttäminen lähti liikkeelle antropologi Ernesto De Martinon tarantismia käsittelevästä tutkimuksesta La terra del Rimorso (1961). Paikallisia tarantellatansseja on useita. Tarantellainnostuksen keskiössä on Salenton alueen pizzica, joka on pitkälti rekonstruoitu tanssi. Tarkastelen, miten tanssijat ymmärtävät perinteen käsitteen suhteessa omaan tanssijuuteensa. Suurin osa haastateltavistani ei ole kasvanut perinteisen tanssin ja musiikin parissa, vaan on tutustunut tarantellaan sen suosion kasvun myötä. Tarantellan tanssijoista useimmat ovat naisia, jotka joutuvat altavastaavan asemaan miesvaltaisessa kansanmusiikkikentässä. Tarantellan opettaminen on verrattain tuore ilmiö, jota ei ole aiemmin tutkittu. Kiinnitän tutkimuksessani huomiota kansainvälistyvään tarantellan harjoittamisen kenttään. Luen aineistoani narratiivisella otteella. Perehdyn kertomuksiin, joissa nousevat esille tanssille annetut henkilökohtaiset merkitykset. Haastateltavilleni tanssiminen on vuorovaikutusta, jossa perinteinen liikekieli ja sen kulttuuriset merkitykset kohtaavat autenttisen, jaetun tunneilmaisun. Ritualisoinnin käsitteen kautta analysoin, miten tanssijat kuvailevat tarantellaa rituaalina. Tanssityöpajoissa luodaan yhteisöllinen tila, jossa astutaan yhteyteen omien syvimpien tunteiden ja menneiden sukupolvien kokemusten kanssa. Tähän liittyy Etelä-Italian historiallisten todellisuuksien tiedostaminen, kuten aiempien sukupolvien naisten alistettu asema. Tarkastelen myös haastateltavien ymmärryksiä tarantismista. Tarantismi liittää Etelä-Italian Välimeren alueeseen ja Pohjois-Afrikkaan, jossa on vastaavia tanssirituaalin perinteitä. Aiemmin marginaalisessa asemassa ollut rituaali on viime vuosikymmeninä nostettu näkyväksi representaatioksi tarantella-musiikkin ja tanssin suosion myötä. Tarantismi leimattiin viime vuosisadalla häpeälliseksi, primitiiviseksi toiseudeksi, joten sen muisto on edelleen vahvasti jännitteinen. Jotkut haastateltavistani tutkivat tarantismia taiteellisesti ja rituaalisesti. Tähän työskentelyyn liitetään mm. toiseuden kohtaaminen itsessä ja erilaisten käsitteellisten vastakkainasettelujen purkaminen. Tarantismin ympärillä käytävät ristiriitaiset keskustelut heijastavat osaltaan muutosta eteläitalialaisuuden kulttuurisessa arvostuksessa. Tutkielmani osoittaa, että tarantella koetaan autenttisena vuorovaikutuksen muotona ja yhteisöllisyyttä uudelleen rakentavana toimintana. Tanssi on ruumiillinen kieli ja tapa olla yhdessä. Tarantellan kautta luodaan yhteyttä perinteisiin ja luontoon. Tanssijat arvostavat ensikäden kokemuksia perinteisistä tavoista tanssia ja painottavat tiedon lisäämisen tärkeyttä. Kun tuntee perinteen, on oikeus taiteelliseen kokeiluihin. Tarantellaan liitetään taiteellisia ja terapeuttisia mahdollisuuksia ja se koetaan universaaliksi kieleksi, joka yhdistää ihmisiä yli kulttuurirajojen. Haastateltavani suhtautuvat tarantellaan taiteellisella kunnianhimolla ja haluavat edistää tarantellan asemaa ei-kulttuurisidonnaisena tanssitaiteena. Tarantellassa rakennetaan suhdetta menneisyyteen sekä luodaan uusia kulttuurisia kertomuksia eteläitalialaisuudesta. Tarantismin muisto elää tietoisuutena tanssin ja musiikin parantavasta voimasta, joka on vahvasti läsnä tanssijoiden kertomuksissa.
  • Raunamaa, Jaakko (Helsingin yliopisto, 2015)
    Tutkielmassa tutkitaan Kirkkonummen järvien ja lampien nimiä. Keskeisimpänä tavoitteena on ollut selvittää, millaisin perustein nimet on aikoinaan annettu. Tutkimuksen metodit ovat olleet moninaiset. Nimien alkuperän selvittämiseen on käytetty monien eri tieteenalojen tietoja, kuten arkeologian, historiatieteen ja maantieteen. Analysoinnissa on noudatettu uusimpia paikannimistön luotettavalle etymologioinnille luotuja kriteeristöjä. Tuloksien avulla saadaan lisätietoa Kirkkonummen ja sen lähialueiden menneisyydestä. Kaikkiaan analysoitavia nimiä on 130 kappaletta. Nimiartikkelin alussa on kuvaus paikan maantieteellisestä ympäristöstä. Sen jälkeen esitellään nimen rakennetta ja nimenosien merkityksiä. Tällä tavoin pyritään selvittämään, millaisin perustein tutkitut nimet ovat aikoinaan syntyneet. Aineistosta on valittu joukko historialliselta informaatioarvoltaan tavallista hedelmällisempiä nimiä, joita tutkitaan tarkemmin ja laajemmin. Historian saatossa tapahtunut tutkimusalueen ruotsinkielistyminen on vaikuttanut paljon nimiin ja nimeämiseen. Myös Kirkkonummen maisematyyppien eroavaisuudet näkyvät vedenkokoumien nimissä selkeästi. Yksittäisistä nimistä löytyi muutama niin hankala tapaus, että niiden alkuperästä ei tutkimuksen puitteissa pystytty esittämään yhtäkään luotettavaa teoriaa. Ruotsin kielen vaikutus näkyi monessa nimessä ja vaikeutti tutkimustyötä. Toisaalta Kirkkonummen järvien ja lampien nimet osoittautuivat kuuluvaksi osaksi lähialueiden paikannimisysteemiä. Monen epäselvän nimen alta paljastui alkuperäinen määrite, joka on yksinkertaisesti ja havainnollisesti kuvannut paikkaa. Suurimmalle osalle Kirkkonummen järvien ja lampien nimille oli löydettävissä vastineita lähiseuduilta, ja erityisesti Espoon, Lohjan ja Vihdin seuduilta. Tarkemmassa vertailussa ollut Espoon järvien ja lampien nimistö muistutti rakenteiltaan hyvin vahvasti Kirkkonummen vastaavaa. Suomenkielisten kulttuurivaikutusten suhteen Kirkkonummen alue näyttää suuntautuneen erityisesti länteen ja pohjoiseen. Järvi- ja lampinimistöjen samankaltaisuuden lisäksi myös arkeologinen ja asutushistoriallinen tutkimus viittavat samansuuntaisiin vaikutuksiin. Heimonimityksiä käyttäen voidaan sanoa, että Kirkkonummen alueella on ollut tiiviit yhteydet (varsinais)suomalaisten sekä hämäläisten kanssa. Kirkkonummen järvien ja lampien nimien perusteella ei löytynyt viitteitä saamelais- tai virolaisperäisestä vaikutuksesta, mutta näitä ei erityisesti tutkittukaan. Ruotsinkieliset nimet eivät myöskään olleet tutkimuksessa keskiössä, mutta selkeästi niistäkin on nähtävissä, että ne edustavat samaa jatkumoa, jota läntisen Uudenmaan suomenruotsalaisilta alueilta on tavattavissa.
  • Lahti, Emmi (Helsingin yliopisto, 2015)
    Tutkielmassa tarkastellaan maahanmuuttoaiheisia verkkokeskusteluja siitä näkökulmasta, miten niissä nimetään ja rakennetaan erilaisia ihmisryhmiä sekä millaisissa toiminnoissa ja rooleissa ryhmät esitetään. Huomio on kiinnitetty erityisesti maahanmuuttajaryhmien tarkasteluun sekä siihen, miten keskustelun osapuolet nimeävät toisiaan. Tutkielman aineisto koostuu maahanmuuttoaiheisista keskusteluketjuista, jotka on poimittu Suomi24-verkkofoorumilta. Viestiketjuja on yhteensä viisi ja niissä on viestejä yhteensä 312. Aineisto on poimittu foorumilta syyskuussa 2013. Tutkielman taustalla on kognitiivinen lingvistiikka ja sen käsitys kielestä, minkä lisäksi tutkielmassa hyödynnetään diskurssianalyyttista lähestymistapaa ja sen sisältämää kriittistä diskurssianalyysia. Kognitiivisen lingvistiikan piiriin kuuluvista teorioista ja käsitteistä hyödynnetään erityisesti prototyyppiteoriaa, ideaalisia kognitiivisia malleja, kehyssemantiikkaa ja analysoitavuutta. Toimintoja ja rooleja tarkastellaan semanttisten roolien avulla. Maahanmuuttajaryhmistä käytettävät nimitykset on tutkielmassa jaettu viiteen luokkaan: maahanmuuttaja ja se muunnelmat, etnonyymit, pakolaistermit, ulkomaalaisuuteen ja toiseuteen viittaavat sekä kreatiiviset ja metaforiset ilmaukset. Erityyppisillä nimityksillä aineistossa rajataan erilaisia ryhmiä ja korostetaan ryhmien eri puolia. Lisäksi tutkielmassa osoitetaan, miten ryhmiä erotellaan toisistaan ja kontrastoidaan erilaisilla määritteillä sekä maahanmuuttajaryhmiä rakennetaan, luonnehditaan ja niihin liitetään ominaisuuksia restriktiivisillä relatiivilauseilla. Keskustelun osapuolten havaitaan nimittävän toisiaan ensinnäkin erilaisin poliittisin termein. Tämän lisäksi aineistossa käytetään halventavia ja vastapuolta demonisoivia nimityksiä. Kiinnostavaa on, miten keskustelun osapuolista rakentuu myös miehet vastaan naiset -asetelma: maahanmuuton vastustajia nimetään miehiin viittaavilla nimityksillä, puolustajia sen sijaan naisiin viittaavilla. Tutkielmassa luodaan myös lyhyt katsaus siihen, mitä muita ryhmiä keskustelussa nousee esiin. Näitä ovat esimerkiksi poliitikot ja suomalaiset. Tutkielman viimeinen analyysiluku tarkastelee maahanmuuttajien rooleja erilaisissa toiminnoissa. Havaitaan, että useimmin maahanmuuttajat ovat patienttimaisia, toiminnan kohteita. Agentiivisina heidät kuvataan toisinaan silloin, kun on kyse maahantulosta, toisten kustannuksella elämisestä tai rikoksista ja levottomuuksista. Yleistä aineistossa on myös, että maahanmuuttajista puhutaan tarvitsemisen ja hyödyttämisen näkökulmasta.
  • Koiranen, Joona (Helsingin yliopisto, 2015)
    Tutkielmassani tavoitteenani on tuoda kirjallisuuden traumatutkimukseen uudenlainen näkökulma, joka on lainattu sosiaalipsykologian tieteenalalta. Näkökulman avulla on mahdollista ottaa huomioon traumakokemuksen kirjalliseen ilmaisuun liittyvät sekä kognitiiviset että sosiaaliset aspektit. Sen kautta voidaan tutkia traumakokemuksen rakentumista kaunokirjallisessa teoksessa sekä sen taustalla olevia sosiaalisia representaatioita, sekä näiden representaatioiden muuttumista ajassa (kirjallisuushistoriallinen näkökulma) että eroavaisuuksia ja samankaltaisuuksia eri yhteisöjen välillä tai saman yhteisön sisällä (kulttuurinen näkökulma). Tutkielma koostuu laajasta teoreettisesta osuudesta, jossa määrittelen sosiaalisten representaatioiden teorian soveltamismahdollisuudet ja -rajat kaunokirjallisuuden tutkimukseen sekä teorian kytkeytymisen traumatutkimuksen traditioon.Teoriaosuuden jälkeen tutkin valitsemaani kaunokirjallista aineistoa malliesimerkkeinä näkökulmaan perustuvasta tutkimuksesta kirjallisuusanalyysien avulla. Sosiaaliset representaatiot ovat jaettuja representaatioita, jotka syntyvät, leviävät, muuttuvat ja joita ylläpidetään kommunikaation avulla. Ne ovat yhteisön sisäisiä yhteisesti jaettuja ideoita, uskomuksia, arvoja ja käytäntöjä. Sosiaaliset representaatiot sekä edellyttävät kommunikaatiota että määrittävät sitä. Sekä ajattelumme että kielemme on sosiaalisten representaatioiden läpitunkemaa. Teorian on kehittänyt ranskalainen sosiaalipsykologian pioneeri Serge Moscovici. Sosiaalisten representaatioiden teorian lisäksi käyttämääni teoriataustaan kuuluu kulttuurinen traumateoria sekä kognitiivisen kirjallisuudentutkimuksen ja stilistiikan sekä kognitiivisen stilistiikan teorioita ja käsitteitä. Kaunokirjalliseen aineistooni kuuluvat seuraavat teokset: Uzodinma Iwealan Beasts of No Nation (2005), Ahmadou Kourouman Allah n'est pas obligé (2000), Chris Abanin Song for Night (2007), K. Sello Duikerin Thirteen Cents (2000), Chimamanda Ngozi Adichien Purple Hibiscus (2003) sekä Leslie Marmon Silkon Ceremony (1977). Viimeistä lukuunottamatta kaikissa teoksissa on lapsi tai teini-ikäinen minäkertoja ja teosten voidaan katsoa sijoittuvan afrikkalaisen traumafiktion piiriin. Tutkielmani tulokset tukevat sosiaalisten representaatioiden teorian käyttökelpoisuutta kirjallisuuden traumatutkimuksen näkökulmana. Näkökulma kiinnittää huomion seikkoihin ja ilmiöihin, jotka eivät välttämättä ole eksplisiittisesti havaittavissa. Toisaalta sosiaalisiin representaatioihin lukeutuvia ilmiöitä voidaan tutkia myös ilman teoriaa, mutta tällöin tutkimuksen selitysvoima on vähäinen. Ottamalla huomioon sosiaalisten representaatioiden synty- ja muutosprosessin myös niiden ilmenemismuotoa koskeviin kysymyksiin voidaan vastata paremmin. Näkökulmaa on mahdollista kehitellä kirjallisuushistorialliseen suuntaan sekä muiden kuin traumaan liittyvien sosiaalisten representaatioiden tutkimiseen.
  • Vuorikivi, Timo (Helsingin yliopisto, 2014)
    This master s dissertation examines the policy formation of the Finnish Center Party towards the Nordek plan. Nordek was a common Nordic economic integration plan, negotiated in 1968-1970. The aim of the plan was to solve the problems that the Nordic countries faced in European integration politics by creating an economic union consisting of Norway, Sweden, Denmark and Finland. How did the Center Party form its policies towards the Nordek plan? is the leading research question of the dissertation. The answer to the research question is given on the basis of study on relevant archival sources and printed sources. The focus in the source material is placed on the notes of the party s board meetings, the correspondence of the leaders of the party, diaries of important political figures of the era, and on the official documents of the government and the foreign ministry of Finland. The Nordek plan was initiated during a Nordic Council meeting in February 1968. At the time the expansion of the European Economic Area was at a standstill after French president Charles De Gaulle had prevented the membership of Britain in the community for the second time. For Nordic countries Nordek acted as a tool for expanding trade figures without applying for EEC-membership. For Finland in particular Nordek offered a possibility to emphasize the country s neutral status by strengthening its international reputation as a Nordic country and counterbalancing the alignments made with the Soviet Union. Soon after De Gaulle resigned from office in April 1969 Denmark and Norway started to prepare their membership application for the EEC. It seems that for Denmark and Norway Nordek had acted as a bridge to the EEC rather than a genuine Nordic integration project. Nordek offered a possibility to develop trade standards and economic structure closer to that of the EEC. Despise this transition in Nordic integration politics the Nordek negotiations continued. However, referring to their neutral status in international politics, Sweden and Finland started to become hesitant about the membership in Nordek which now had a clear link with the EEC, a organisation considered by the Soviet Union as a strong western economic bloc. In March 1970 the government of Finland announced that it wouldn t sign the already negotiated treaty on extended Nordic economic cooperation. The Finnish government justified the withdrawal from the negotiations by referring to the perplexing political situation in Finland after the parliamentary elections held earlier in March. The Center party s policy formation towards the Nordek plan was based on domestic and foreign political factors. The determinative foreign political factor in the policy formation was the Paasikivi-Kekkonen line, which emphasised the neutral status of Finland. Just as important were the hints and comments from the Soviet leadership suggesting that Finland should withdraw from the Nordek negotiations. The long lasting tradition for supporting Nodic cooperation within the Central Party acted as a counterbalance for the arguments based on the policy of neutrality. Especially the chairman of the party, Johannes Virolainen, supported the further development of Nordic cooperation. The leading factors in the domestic political arguments were the confrontation between the Social Democratic party and the Center party and the difference of opinion among the political leadership of Finland. Based on the sources, the conclusion of the dissertation suggests that the Center Party placed the continuity of the Paasikivi-Kekkonen line as the prior foreign political goal in the parliamentary elections of 1970. The Nordek plan was seen at this point as a conflicting project with the policy of neutrality and was thus considered impossible to execute. However the development of Nordic cooperation was still considered as an important goal within the Center Party and was pursued with other projects.
  • Keihäs, Tapio (Helsingin yliopisto, 2014)
    Alkuperäiskansoihin ja -kieliin yhdistetyistä kielteisistä asenteista huolimatta Perun Andeilla Ayacuchon kaupungissa toimii nuorisojärjestö Ñuqanchik, jonka jäsenet määrittelevät itsensä ketšua-intiaaneiksi. Tutkielman päätavoite on selvittää, miten järjestön kaksikieliset jäsenet kokevat ympäröivän sosiolingvistisen tilanteen, mitä käsityksiä kieliin ja kielenkäyttöön liitetään ja mikä merkitys kielellä on eri identiteettien rakentumisessa. Tutkielman ensimmäisessä osassa käsitellään kielivariantteihin ja toisessa kielenkäyttöön liittyviä representaatioita kansanlingvistiikan ja kieli-ideologioiden näkökulmasta. Kolmannessa osassa tarkastellaan identiteettien rakentamista, käyttämistä ja neuvottelemista kieltä käsittelevässä eli metalingvistisessa diskurssissa. Keskeinen kysymys on, miten nuoret määrittelevät indígena- eli intiaani-käsitteen ja mikä merkitys alkuperäiskielellä on tämän määrittelyssä. Tutkimuksella ei pyritä ensisijaisesti tuottamaan yleistettävää tietoa eikä määrittämään ryhmän vallitsevia käsityksiä; sen sijaan tavoitteena on tuoda esiin ryhmän sisäinen ideologinen moniäänisyys. Sosiokulttuurisen kielitieteen kenttään sijoittuva tapaustutkimus on luonteeltaan aineistolähtöinen. Tutkimusaineisto käsittää 18 puolistrukturoitua yksilöhaastattelua ja 2 vapaamuotoista ryhmäkeskustelua ketšuaan liittyvistä aiheista. Kansanlingvistiikan ja antropologisen lingvistiikan mukaisesti analyysin lähtökohtana ovat subjektien ideologiat, käsitykset, kategorisoinnit, kokemukset ja selitysmallit. Vallitseva analyysimenetelmä on Teun A. van Dijkin sosiokognitiivinen diskurssianalyysi. Identiteettejä tarkastellaan lisäksi jäsenkategorioiden näkökulmasta. Analyysissa kiinnitetään huomioita muun muassa toistuviin diskursiivisiin strategioihin, positioihin, sananvalintoihin, kertomuksiin, argumentointiin ja identiteettikategorioiden käyttöön. Vaikka ryhmän jäsenten näkemyksissä on yksilöllisiä eroja, ryhmän diskurssissa havaittiin seuraavat pääpiirteet: Nuoret – jopa ne, joiden äidinkieli on espanja – korostavat samastumistaan ketšuan kieleen. Myönteisiä asenteita alkuperäiskieltä kohtaan perustellaan kielen ilmaisuvoimaisuudella, monimerkityksisyydellä, ruumiillisuudella, yhteisöllisyydellä, nostalgisuudella ja oraalisuudella. Suurin osa nuorista kertoo käyttävänsä ketšuaa lähinnä perhepiirissä ja sellaisten puhekumppanien kanssa, joihin he voivat luottaa. Diskurssissa rakentuu jatkumo kahden ketšuan kielen funktion välille: sitä mukaa kuin varsinainen viestintä ketšuaksi vähenee jopa perhepiirissä, alkuperäiskieltä käytetään entistä enemmän lähinnä vuorovaikutussuhteiden rakentamiseen. Kielen erityiskäytöistä tuodaan esiin muun muassa vitsit, solvaukset, flirttailu ja tervehdykset. Vaikka nuoret myöntävät, että heidän puheessaan esiintyy koodinvaihtoa ja lainasanoja, asenteet näitä ilmiöitä kohtaan ovat pääasiassa kielteisiä. Puhdaskielisyyden ideologia ei kuitenkaan sulje pois pragmaattista näkökulmaa, jonka mukaan kieliä täytyy ”yhdistellä” viestinnän helpottamiseksi. Riippumatta odotuksista ketšuan kielen tulevaisuutta kohtaan nuoret toivovat kielen elpyvän ja tunnustavat puhujien oman toiminnan merkityksen tässä prosessissa. Nuoret pitävät alkuperäiskielen käytön vähenemisen syynä ennen kaikkea ”identiteetin puutetta” ja ratkaisuna tähän tietoisuuden levittämistä. Vaikka ketšuan kieli liitetään vahvasti indígena-kategoriaan, nuoret määrittelevät tämän ensisijaisesti sisäisten ominaisuuksien kuten itseluottamuksen kautta. Samastuminen indígena-kategoriaan kuvataan prosessina, jossa nuoret järjestötoimintaan osallistumisen myötä pääsevät yli häpeästä, joka yleensä liitetään ketšuaan; kieli-identiteetin kannalta olennaisinta ei täten ole kielitaito vaan halu ja uskallus käyttää kieltä syrjinnästä riippumatta. Nuoret neuvottelevat ja rakentavat yksilö- ja ryhmäidentiteettejä ennen kaikkea kahden diskursiiviseen strategian avulla: myönteistä omakuvaa rakennetaan siten, että ”toiseen” liitetään ei-toivottuja tekoja ja ominaisuuksia – esimerkiksi syrjintää ketšuan kielen puhujia kohtaan – kun taas ”itseen” liitetään myönteisiä identiteettitekoja. Tyypillinen identiteettiteko on ketšuan kielen puhuminen julkisella paikalla. Näillä strategioilla tuodaan esiin myös perheen sisäisiä vastakkainasetteluita ja rakennetaan erotteluja suhteessa omaan menneisyyteen. ”Toiseen” henkilöityvät ei-toivotut teot luetaan kuitenkin yhteisön ulkopuolisten tekijöiden kuten ”viisisataavuotisen sorron” syyksi. Nuorten ryhmäidentiteetin keskeisimmät tekijät ovat täten alkuperään liittyvän häpeän voittaminen ja ympäröivää yhteiskuntaa suurempi tietoisuus ketšuan kielen merkityksestä.