Browsing by Title

Sort by: Order: Results:

Now showing items 35-54 of 657
  • Lindroos, Sivi (Helsingin yliopisto, 2010)
    Tutkielmassa käsitellään ruotsin suullisen kielitaidon kriteeripohjaista arviointia Eurooppalaiseen viitekehykseen perustuvan arviointiskaalan avulla arvioijan näkökulmasta. Tutkielmassa analysoidaan seitsemän arvioijan arviointiprosessin reflektointia. Arvioijat osallistuvat poikkitieteelliseen HY-TALK-pilottitutkimukseen Helsingin yliopistossa. Tutkielman tavoitteena on eritellä, miten arvioijat kokevat peruskoulu- ja lukio-opetuksen opetussuunnitelmiin sisältyvän kriteeripohjaisen kielitaidon skaalan käytön ruotsin kielen suullisen taidon arviointityön pohjana. Erityisesti painotetaan arvioijien subjektiivista kokemusta skaalan avulla arvioinnista. Lisäksi analysoidaan kyseisten arvioijien arviointitulosten reliabiliteettia HY-TALK-tutkimuksessa. Aineistona käytetään arvioijien avoimilla haastatteluilla kerättyjä kommentteja skaalan käytöstä ja arvioinnista, sekä samojen arvioijien oppilasarviointituloksia HY-TALK-pilottitutkimuksesta. Tutkimusmetodi on kvalitatiivinen kokeenjälkeinen tapaustutkimus. Tutkielman teoriatausta nojautuu suullisen kielitaidon arvioinnin tutkimukseen. Suullisen kielitaidon arvioinnin perustana voidaan pitää Bachman ja Palmerin (1996) teoriaa kommunikatiivisesta kielitaidosta. Kielitaito jaetaan organisatoriseen ja pragmaattiseen kompetenssiin. Kokeen reliabiliteetti ja validiteetti nousevat tutkielmassa keskeisiksi käsitteiksi. Suullisen kielitaidon mittaamisessa ongelmana on kommunikaation arviointi. Koetyyppinä suorituskoe, jossa kokelas arvioidaan kommunikatiivisessa tilanteessa, ei yleisen käsityksen mukaan vastaa autenttista kielenkäyttötilannetta. Kokeen perusteella halutaan kuitenkin tehdä yleistys kokelaan kielitaidosta ja selviytymisestä oikeissa kielenkäyttötilanteissa. Arvioinnissa tehdään ero analyyttisen ja holistisen arvioinnin välille. Kriteeripohjaisessa arvioinnissa pyritään pitäytymään analyyttisessa arvioinnissa, jolloin arvioija kiinnittää huomiota monipuolisesti kokelaan kielitaidon eri osa-alueisiin. Tutkielman tuloksena seitsemän analysoidun arvioijan välillä on suuria eroja arvioinnin lähtökohdissa ja subjektiivisissa painotuksissa. Osa arvioijista painotti organisatorista kompetenssia, ja osa taas pragmaattista kompetenssia. Interaktion ja kommunikaation roolista suullisen kielitaidon arvioinnissa oli suuria mielipide-eroja. Osa arvioijista painotti arvioinnissa kommunikaation tärkeyttä ja muita pragmaattiseen kompetenssiin kuuluvia osa-alueita, kun taas osa mainitsi esimerkiksi oikeakielisyyden ja rakenteiden hallinnan. Kolme arvioijaa painotti pragmaattista kompetenssia, kaksi mainitsi piirteitä molemmista, ja kaksi painotti organisatorista kompetenssia. Osa eroista selittyy arviointitapahtumien eroilla sekä arvioijien kokemuksella. Toisaalta, nämä erot arvioinnin subjektiivisissa painotuksissa eivät suuresti näy itse pilottitutkimuksen viitekehyspohjaisen arviointiskaalan avulla saaduissa oppilasarviointituloksissa. Arvioijien välisiä eroja oppilasarvioinnissa kuitenkin esiintyy. Organisatorista kompetenssia painottavat antoivat osalle oppilaista hieman muita parempia arvosanoja. Tutkielman päätelmä on, että tässä tapaustutkimuksessa arviointityössä oli subjektiivisia painotuksia, ja että jonkin verran eroja kriteeripohjaisessa oppilasarvioinnissa löytyi. Erot eivät kuitenkaan yleisesti ottaen olleet kovin suuria.
  • Jokiniemi, Katja (Helsingin yliopisto, 2014)
    Serbian pääkaupungista Belgradista löytyy paljon niin visuaalista katutaidetta kuin sanallisenkin viestin sisältäviä graffiteja. Tutkielmassa selvitetään, mitä Belgradin sanallisen viestin sisältävät graffitit ilmaisevat ja millaisia viestejä ne välittävät. Lisäksi pohditaan, ketkä Belgradissa tekevät graffiteja ja käyttävät niiden avulla kaupunkitilaa sekä millaisia tulkintoja graffitien perusteella voidaan tehdä yhteiskunnasta, jossa ne ilmenevät. Tutkimusaineisto koostuu 623 valokuvatusta graffitista. Analyysissa graffitien viestit on litteroitu tekstimuotoon ja luokiteltu pääosin aineistolähtöisesti työstetyn luokitusjärjestelmän luokkiin. Sisällönanalyysi on tehty teemoittelun avulla. Lisäksi on käytetty erilaisia tekstianalyysin menetelmiä. Serbian aiemmat graffititutkimukset toimivat tutkielman viitekehyksenä. Tutkimusaineiston graffiteissa ilmaistut viestit taustoitetaan tutkielmassa ja asetetaan yhteiskunnalliseen kontekstiinsa. Graffiteissa ilmaistuja suvaitsemattomia viestejä peilataan erilaisista teoreettisista näkökulmista. Belgradin sanallisen viestin sisältävissä graffiteissa käsitellään laajasti eri aihepiirejä. Tutkimusaineiston perusteella voidaan kuitenkin todeta, että suvaitsemattomat sisällöt ja jalkapalloaiheiset graffitit korostuvat muiden aiheiden kustannuksella. Suvaitsemattomat graffitit ovat kansallismielisiä, rasistisia ja seksuaalivähemmistöjä kohtaan vihamielisiä, ja niitä levittää kansallismielisten järjestöjen blokki. Suvaitsemattomat graffitikampanjat ovat ammattimaisesti suunniteltuja ja toteutettuja. Suvaitsemattomien graffitien suuri määrä on todettu myös muissa Serbian graffiteja tarkastelleissa tutkimuksissa. Suvaitsemattoman aineiston vastavoimana voidaan nähdä sekä yhteiskuntakriittiset että anarkistien ja vasemmiston graffitit. Tämän aineiston levittäminen ei kuitenkaan ole järjestäytynyttä eikä laajalle levinnyttä. Anarkististen ja vasemmistograffitien taustalla on selvä poliittinen ideologia, kun taas yhteiskuntakriittiset graffitit kommentoivat serbialaisen yhteiskunnan tilaa henkilökohtaisista lähtökohdista ilman taustalla vaikuttavaa ideologiaa. Tämän vuoksi aiheiden kirjo on laaja ja hajanainen. Poliittisten ja yhteiskuntakriittisten graffitien täydellisenä vastakohtana näyttäytyvät epäpoliittiset elämän tarkoitusta ja ihmisenä olemista pohdiskelevat graffitit, rakkaudentunnustukset sekä erilaisia populaarikulttuuriviittauksia sisältävät graffitit. Monista tutkimusaineiston graffiteista käy ilmi sen tekijä järjestö- tai ryhmätasolla. Tekijöistä kertovat myös katutaiteilijoiden nimimerkit. Rakkaudentunnustuksissa kommunikoidaan etunimillä tai hellittelynimillä. Suvaitsemattomissa graffiteissa uusinnetaan tehokkaasti serbialaisen uskonnollis-kansallisen mytologian etnisiä stereotypioita. Suvaitsemattomat graffitit voivatkin kertoa yhteiskunnan suvaitsemattomasta arvopohjasta, mutta toisaalta ne voivat myös olla reaktioita yhteiskunnan asenneilmapiirin alkaneeseen muutokseen. Valtarakenteiden horjuessa ilmenee usein konservatiivisia vastareaktioita. Toisaalta selitystä serbialaisen yhteiskunnan tilaan voi etsiä myös oletettavasti vastakkaisten toimijoiden, demokraattisen valtionhallinnon ja kansallismielisten järjestöjen, retoriikan ja visuaalisten kampanjoiden yhteneväisyyksistä.
  • Roms, Jussi (Helsingin yliopisto, 2004)
    Pitkärannan kaivokselle Laatokan Karjalaan saapui vuonna 1880 24 ruotsalaista vuorimiestä perheineen käynnistääkseen sen uudella teholla, tekemään siitä modernin ja johtamaan sen toimintaa. Heidät oli rekrytoinut sinne pietarilainen kansainvälisten liikemiesten omistama pankki suomalaisen vuoriteollisuuden asiantuntijan Hjalmar Furuhjelmin avulla. Pankki oli hankkinut lupaavalla malmialueella sijainneen kaivoksen omistukseensa muutamaa vuotta aikaisemmin. Ruotsalaisten saapumisesta käynnistyi 25 vuotta jatkunut ketjusiirtolaisuus Ruotsin vuoriteollisuuden keskusalueelta Bergslagenista Pitkärantaan, mikä oli pituutensa ja toimintansa vuoksi merkittävä. Vaikka Pitkäranta sijaitsi periferiassa, oli se hyvin kansainvälinen paikka, jossa oli myös muutamia muunmaalaisia työntekijöitä. Pitkäranta eli ruotsalaisten johdossa teollisen kultakautensa. Sieltä louhittiin pääasiassa kuparia, mutta loppuaikoina toiminta keskittyi rautamalmiin, jota rikastettiin. Kaivoksen yhteydessä toimi eri aikoina myös muuta teollisuutta kuten pullotehdas. Monet Pitkärannan ruotsalaisista olivat siirtolaisina perheensä kanssa. Naimattomista muutamat solmivat avioliiton suomalaisen kanssa ja kaksi kaivoksen saksalaisen johtajan O. G. Trüstedtin tyttärien kanssa. Ruotsalaiset siirtolaiset olivat Pitkärannassa johtavassa asemassa niin tehtäviensä pohjalta kuin sosiaalisestikin. Pitkärannan ruotsalaiset eivät pääsaantöisesti integroituneet Suomeen, vaan säilyttivät ruotsalaisen identiteettinsä ja palasivat jossain vaiheessa takaisin Ruotsiin - jopa sellaiset, jotka olivat Suomessa yli kymmenen vuotta. Vain muutama ruotsalainen vuorimies jäi Suomeen. Ruotsalaiset loivat Pitkärannassa ollessaan tiiviin suhdeverkon, johon kuului keskeisesti myös Trüstedtien perhe. Verkosto toimi tiiviisti muutama vuosi Pitkärannan jälkeen perustetun Outokummun kaivoksen alkutaipaleen aikana. Pitkärannan ruotsalaiset liittyivät vielä Petsamon nikkelinkin löytymiseen. Pitkärannan ruotsalaisuus kuului kolmeen historialliseen kontekstiin. Taustalla oli vuosisatoja Ruotsista Suomeen jatkunut vuoriammattilaisten siirtolaisuus, joka ei ollut loppunut, vaikka maiden valtiollinen side oli päättynyt vuonna 1809. Tästä syytä rekrytoijien kannalta Ruotsi oli luonnollinen kohde. Rekrytoidut taas elivät Ruotsin suurinta siirtolaisuusaaltoa, jolloin suuret siirtolaisvirrat suuntautuivat Pohjois-Amerikkaan ja siirtolaisuus kosketti lähes jokaista ruotsalaista. Kolmas taustalla vaikuttanut historiallinen kehitys oli Pietarin nopea kasvu ja kansainvälistyminen sekä sen imussa tapahtunut vaikutusalueiden ja koko Suomen teollistuminen. Pitkärannan kaivos oli Pietarin kansainvälisten liikemiesten omistama ja sen tuotanto palveli täysin Pietaria, jonka laajaan vaikutusalueeseen Pitkäranta kuului hyvin voimakkaasti. Monessa mielessä ruotsalaisten vuorimiesten siirtolaisuus Pitkärantaan olikin enemmän siirtolaisuutta Pietarin vaikutusalueelle kuin Suomeen. Pitkärannan side Suomeen oli lähinnä vain sen fyysinen sijainti, muuten sitä täytyy arvioida kiinteästi osana Pietarin vaiheita. Pitkäranta oli Amerikan siirtolaisuuteen ja vähän myöhemmin alkaneeseen Norrbotteniin muuttoon verrattuna vain pieni sivujuonne ruotsalaisessa 1800-luvun lopun siirtolaisuudessa. Suomeen ja Venäjälle tapahtuneen ruotsalaissiirtolaisuuden joukossa se oli kuitenkin aikanaan merkittävä, monimuotoinen ja kauaskantoinen tapahtuma. Avainsanat: ruotsalaiset, siirtolaisuus, vuoriteollisuus, ruukki, kaivos, Pitkäranta, Impilahti, Falun, Pietari, Bergslagen, kupari, ketjusiirtolaisuus
  • Turner, Melissa (Helsingin yliopisto, 2015)
    It has been frequently proven that both bilinguals and language learners code-switch successfully for a variety of functions such as showing familiarity with a community of practice a group that collaborates regularly in some common venture. But what about those who have not learnt the language? Do they code-switch? Do they code-switch differently to language learners? How are they able to code-switch successfully and why would they want to at all? This thesis examined the Japanese-English code-switching in fanfiction based in the Japanese fandom Kuroshitsuji ( Black Butler ) of those who had learnt Japanese at an educational institute (Learners) and those who had not (Non-Learners) as well those who had only learnt Japanese outside of educational institutes (Active Non-Learners) and those who had not learnt it at all (Passive Non-Learners). Using corpus linguistic techniques, the concordance tool AntConc and a log-likelihood calculator, it was found that Learners and Non-Learners code-switched in a very similar way, not only in frequency but also code-switch distribution. However, Active Non-Learners and Passive Non-Learners code-switched very differently. Canon Type (e.g. the anime with fan-translated subtitles vs the anime with official English subtitles) was also examined and it was found that canon type may have had an influence on the code-switching of Non-Learners. To examine why these code-switch patterns occurred, questionnaires were sent to the authors to ask about their code-switch attitudes. Although it was difficult to make connections between the author attitudes and the code-switch frequency patterns it was found that community of practice played an important role in code-switch decisions whether it be in a positive or negative way. This thesis was created in the hope that it would help to broaden code-switching research by using different Learner types and written over spoken material. Using the plethora of negative attitudes found in the author questionnaire responses it was shown that it is important to combat these attitudes and it is hoped that further research would continue to fight against these especially in the field of second language acquisition.
  • Viljanen, Elina (Helsingin yliopisto, 2005)
  • Pietilä, Pia (Helsingin yliopisto, 2003)
    Tutkielmassa on analysoitu lukijoiden lukukokemuksia ja sitä, millainen kieli koetaan sopivaksi, hauskaksi, vieraaksi ja läheiseksi nuorille ja nuorille aikuisille suunnatussa käännössarjakuvassa. Tutkimusaineistona on ruotsalaisen Martin Kellermanin Rocky-sarjakuva, joka kertoo nuorten aikuisten elämästä Tukholmassa. Sarjakuva on suunnattu nuorille ja nuorille aikuisille ja se on tyyliltään humoristinen. Tutkimusmenetelminä on käytetty tekstianalyysiä, käännösanalyysiä ja tutkimuskyselyä. Tutkielman teoriaosuudessa on käsitelty globaaleja ja paikallisia käännösstrategioita ja keskitytty erityisesti kolmeen globaaliin käännösstrategiaan: normalisoimiseen, vieraannuttamiseen ja kotouttamiseen. Lähtötekstin analyysissä kuvaillaan sarjakuvan yleistä kielimuotoa ja tyyliä. Analyysissä on perehdytty erityisesti puhekielisyyteen ja kulttuurisidonnaisiin elementteihin. Lähtötekstin analyysi keskittyy pääosin neljään sarjakuvastrippiin, jotka on valittu käännettäväksi aineistoksi. Käännösanalyysissa kuvataan käännösaineistosta tehtyä kolmea suomenkielistä käännöstä. Yksi käännöksistä on tehty normalisoivan käännösstrategian mukaan: se sijoittuu neutraaliin ympäristöön ja sen kieli on neutraalia yleiskieltä. Toinen käännöksistä on tehty vieraannuttavan käännösstrategian mukaan: se sijoittuu Tukholmaan ja kieli on yleispuhekieltä. Kolmas käännös on tehty kotouttavan käännösstrategian mukaan: se sijoittuu Helsinkiin ja kieli on helsinkiläistä puhekieltä. Tutkimuskysely toteutettiin käännöksen laatututkimuksena neljässä suomalaisessa lukiossa. Tutkimukseen osallistui yhteensä 102 lukiolaista Helsingistä, Iisalmesta, Tampereelta ja Turusta, joista 59 oli tyttöjä ja 43 poikia. Laatutututkimuksessa keskityttiin erityisesti lukiolaisten kokemuksiin hyvästä, hauskasta vieraasta ja omaa puhetyyliä lähellä olevasta käännöksestä. Tutkimuksessa käy ilmi, että maantieteelliset erot vaikuttavat odotettua vähemmän nuorten vastauksiin, mutta sukupuolella on jossain määrin merkitystä käännöksiä arvioitaessa. Kotouttavaa (helsinkiläistä) käännöstä pidettiin ehdottomasti hauskimpana joka paikkakunnalla (74 % kaikista vastanneista) ja sitä pidettiin myös parhaimpana käännöksenä (45,10 % kaikista vastanneista) Iisalmea lukuun ottamatta. Tutkimustulokset osoittavat, että normalisoiva käännös tuntuu nuorille vieraimmalta (43,63 % kaikista vastanneista), vaikka turkulaisista kotouttava käännös tuntui hieman vieraammalta ja iisalmelaisistakin yhtä oudolta kuin normalisoiva käännös. Vieraannuttava käännös oli lähimpänä nuorten omaa puhetyyliä (58,33 % kaikista vastanneista) joka paikkakunnalla. Tutkimustulos puhuu kotouttavan käännöksen puolesta tätä sarjakuvaa käännettäessä, jos kohderyhmän halutaan pysyvän samana. Tutkimustulosta ei kuitenkaan voida pitää yleispätevänä, niin että se koskisi kaikkea sarjakuvakääntämistä. Avainsanat: kääntäminen, reseptiotutkimus, laatututkimus, puhekieli, slangi, sarjakuvat, normalisointi, vieraannuttaminen, kotouttaminen
  • Laurila, Tuulikki (Helsingin yliopisto, 2012)
    Pro gradu -tutkielmani käsittelee Kalevalan saksannosten paratekstien tarkoituksia ja tehtäviä. Paratekstejä ovat kaikki ne tekstit, jotka ovat teoksessa varsinaisen kaunokirjallisen osuuden lisäksi, kuten esi- ja jälkipuheet, omistuskirjoitukset sekä erilaiset viitteet ja hakemistot samoin kuin myös mahdolliset teoksen esittelytekstit. Tutkielmassa käsitellään Kalevalan runomuotoisten saksannosten paratekstejä. Yhtä lukuun ottamatta saksannokset koskevat Lönnrotin vuoden 1849 Kalevalaa kokonaisuutena. Useammassa käsiteltävässä saksannoksessa on hyödynnetty aiemman saksantajan käännöstä. Käsiteltävien teosten saksantajina tai aiempien saksannosten muokkaajina ovat toimineet Anton Schiefner (1852), Hermann Paul (1885−1886), Martin Buber (1914), Dagmar Welding (1948), Hans Fromm (1967), Wolfgang Steinitz (1968) ja Gisbert Jänicke (2004). Anton Schiefnerin saksannos julkaistiin vain kolme vuotta Lönnrotin alkuperäisteoksen jälkeen. Se oli samalla ylipäätään ensimmäinen Kalevalan käännös. Viimeisin, Gisbert Jänicken käsialaa oleva saksannos on vuodelta 2004. Kaikissa käsiteltävissä teoksissa kääntäjä itse on kirjoittanut esi- tai jälkipuheen. Paratekstin käsitettä tarkastellaan etupäässä Gérard Genetten Paratexte-teoksen teorian kautta (alkuperäisteos on ilmestynyt ranskaksi nimellä Seuils vuonna 1987). Michael Schreiber ja Harald Kittel ovat käsitelleet erityisesti käännösten paratekstejä, ja myös heidän teoreettisia näkemyksiään hyödynnetään tutkielmassa. Tutkimuksen kohteena on paratekstien tarkoitus ja tehtävät eri saksannoksissa. Tutkielmassa käsitellään, millä tavoin kääntäjä valmistelee ja ohjaa saksankielistä lukijaansa kulttuurisesti, kielellisesti ja ajallisesti vieraan teoksen vastaanottamiseen. Mitä seikkoja paratekstin laatija pitää keskiössä, kun hänellä on mahdollisuus esitellä ja suositella teosta lukijalle? Onko paratekstillä muitakin tarkoitus¬periä kuin vain teoksen esitteleminen? Mitä paratekstit kertovat laatijastaan ja teoksen kohde¬yleisöstä? Mihin kontekstiin paratekstin laatija eepoksen asettaa, eli miten hän käsittelee Kalevalan kansallista ja kansain¬välistä merkitystä? Entä miten kääntäjä arvioi teoksen kaunokirjallista arvoa ja Kalevalan asemaa maailmankirjallisuudessa? Tutkimuksen kohteena on myös, miten kääntäjät kommentoivat Kalevalan kieltä ja kääntämisen haasteita, sekä miten he ottavat kantaa edeltäjiinsä ja perustelevat uuden käännöksensä tarpeellisuuden. Tutkielmassa verrataan saksannosten esipuheita suomenkielisten Kalevalan laitosten esipuheisiin. Nämä esipuheet osoittautuivat hyvin erilaisiksi, mikä juontaa juurensa saksan- ja suomenkielisten lukijoiden erilaisiin lähtökohtiin. Saksannosten esipuheet ovat lukijalleen usein ensimmäinen tietolähde Kalevalaan, kun taas suomalainen lukija omaa jo koulusivistyksensä kautta tietoa kansalliseepoksesta. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Kalevalan laitoksissa Lönnrotin esipuhe vuodelta 1849 on vielä 2000-luvullakin validi esipuhe, joka ei kaipaa lisäyksiä. Saksannosten esi- ja jälkipuheet kommentoivat Kalevalaa. Vaikka paratekstit ovat keskenään hyvin erilaisia, niitä yhdistää pyrkimys toimia kulttuurisina siltoina teoksen ja lukijan välillä. Saksannosten esi- ja jälkipuheet ovat hyvin tekijänsä näköisiä ja poikkeavat merkittävästi toisistaan. Kääntäjien henkilökohtaiset lähestymistavat Kalevalaan ja heille henkilökohtaisesti tärkeät painotukset tulevat parateksteissä selkeästi ilmi. Juutalaisen hasidismin ja Rudolf Steinerin ajattelun vaikutukset näkyvät eräiden saksantajien parateksteissä. Toisilla saksantajilla pääpaino on alkuperäisteoksen mahdollisimman uskollisessa ja tarkassa toisinta¬misessa, kun taas toisille saksantajille keskeisintä on edesauttaa saksankielisen lukijan lukukokemusta mahdollisimman paljon.
  • Wilskman, Juho (Helsingin yliopisto, 2007)
    In my master thesis I analyse Byzantine warfare in the late period of the empire. I use military operations between Byzantines and crusader Principality of Achaia (1259–83) as a case study. Byzantine strategy was based (in “oriental manner”) on using ambushes, diplomacy, surprise attacks, deception etc. Open field battles that were risky in comparison with their benefits were usually avoided, but the Byzantines were sometimes forced to seek open encounter because their limited ability to keep strong armies in field for long periods of time. Foreign mercenaries had important place in Byzantine armies and they could simply change sides if their paymasters ran out of resources. The use of mercenaries with short contracts made it possible that the composition of an army was flexible but on the other hand heterogeneous – in result Byzantine armies were sometimes ineffective and prone to confusion. In open field battles Byzantines used formation that was made out from several lines placed one after another. This formation was especially suitable for cavalry battles. Byzantines might have also used other kinds of formations. The Byzantines were not considered equal to Latins in close combat. West-Europeans saw mainly horse archers and Latin mercenaries on Byzantine service as threats to themselves in battle. The legitimacy of rulers surrounding the Aegean sea was weak and in many cases political intrigues and personal relationships can have resolved the battles. Especially in sieges the loyalty of population was decisive. In sieges the Byzantines used plenty of siege machines and archers. This made fast conquests possible, but it was expensive. The Byzantines protected their frontiers by building castles. Military operations against the Principality of Achaia were mostly small scale raids following an intensive beginning. Byzantine raids were mostly made by privateers and mountaineers. This does not fit to the traditional picture that warfare belonged to the imperial professional army. It’s unlikely that military operations in war against the Principality of Achaia caused great demographic or economic catastrophe and some regions in the warzone might even have flourished. On the other hand people started to concentrate into villages which (with growing risks for trade) probably caused disturbance in economic development and in result birth rates might have decreased. Both sides of war sought to exchange their prisoners of war. These were treated according to conventional manners that were accepted by both sides. It was possible to sell prisoners, especially women and children, to slavery, but the scale of this trade does not seem to be great in military operations treated in this theses.
  • Kivikero, Hanna (Helsingin yliopisto, 2011)
    The nature of a burial is always ritualistic. This is often forgotten when dealing with Finnish inhumation burials containing animal bones. Only the animal bones found close to the deceased have traditionally been thought to have a ritualistic purpose. The animal bones found in the filling of the grave, which is still part of the burial, has on the other hand, often been neglected in the previous research. In this Master s thesis I will discuss the function and interpretation of animal bones in graves. The base of this study is six sites, all of different nature, from Finland. Luistari in Eura is from the western coast and is dated to Late Iron Age (and possibly Medieval period), the Medieval hamlet of Finno is situated in Espoo which is situated on the southern coast. Two town burials, Turku and Porvoo, are also included in this study. The graves from Turku are dated to Late Medieval period and Early Renaissance, whereas the cemetery in Porvoo is from the 18th century. Visulahti in Mikkeli is from the Late Iron Age and represents Eastern Finnish burial tradition, the same as Suotniemi from Käkisalmi parish, which is nowadays part of Russia. While parts of the animal bones had already been analysed before, the author also analysed animal bones for the purpose of the present Master´s thesis. The bones were compared to the burial contexts, when possible. Based on the comparisons I have made interpretations which might explain the existence of animal bones in the graves. The interpretations are among others sacrifice, commemoration meals and animal burials. The site could also have been a settlement site prior to the graves, thus the bones in the graves would belong to the settlement phase. When comparing the date of the studied sites, the town burials are later and the animal bones are probably related to previous or contemporary use of the sites as graveyards. On top of this there does not seem to be much difference in burial tradition between Eastern and Western Finland, although at least from the hamlet burials of Finno there are aspects that could be linked to Eastern burials. In making the interpretations I have taken into consideration the aspects of belief during different time periods when they could be accounted as relevant. Also the problems with bone preservation were relevant and challenging for the study. Often only the hardest substance of the skeleton, namely teeth, has been preserved. For this reason the quality of the archaeological documentation was a key issue in this study. In producing quality interpretations of the animal bones in graves, the bones, contexts and their relationship to the surrounding site should be documented with care.
  • Honkasalo, Julia (Helsingin yliopisto, 2006)
    Epistemological foundationalism has for centuries attempted to unify all scientific inquiry into the context of one grand science, the first philosophy. One of the most important tasks of this tradition has been to ground all knowledge on absolutely certain foundations. In this master s thesis I ask the following question: To what extent and under what conditions is it possible to achieve absolute certainty in the sense of the attempts of Cartesian foundationalism? By examining how the 20th century philosophers, Edmund Husserl (1859-1938), Hannah Arendt (1906-1975) and Maurice Merleau-Ponty (1908-1961) interpret the epistemological methodology of René Descartes, I claim that the Cartesian achievement of absolute certainty rests on the implicit presupposition of an epistemologically prior form of faith in the world and trust (pistis) in other conscious beings. I show that knowledge is possible only within the context of a common world that is inhabited by several conscious beings that share a common linguistic system. This threefold element is shown to be the bedrock condition for any kind of philosophical inquiry. The main literature sources for this thesis are The Life of the Mind by Hannah Arendt, Le Visible et l invisible by Maurice Merleau-Ponty, Meditationes de Prima Philosophiae by René Descartes and Erfahrung und Urteil by Edmund Husserl.
  • Vanhanen, Santeri (Helsingin yliopisto, 2010)
    In this study the over 350 macrofossil samples, containing over 2300 charred plant remains from an Iron Age settlement containing fossil fields in Mikkeli Orijärvi Kihlinpelto, were studied archaeobotanically. The aim was to get more information about subsistence strategies, especially agriculture and study differences in the plant combinations in the different structures and use the archaeobotanical theory to interpret these structures. The methodological question was to study the taphonomy of the charred plant material. The results gave a diverse impression of the agriculture and subsistence strategies of the settlement in Orijärvi, where barley was the most important cereal with rye, wheat and oat cultivated as minor crops. The arable weed assemblage indicates that the fields were situated in different kinds of soils and the crops were cultivated when different kind of weather conditions were prevailing. Ergot was found with the cereals, and it was growing on some of the arable crops and it also indicates wet climate. Hemp and flax were cultivated and wild plants were collected. The meadow and wetland plants found in the material derive most probably from animal fodder. Tubers of bulbous oat-grass were interesting, because they are usually found in graves. Comparison with other Iron Age settlements and graves indicates that the plant material found from the ancient field layers derives most probably from dwellings and graves, which were taken into cultivation.
  • Kantola, Inkeri (Helsingin yliopisto, 2015)
    Koulutusalan osaamisesta on tullut Suomessa viime vuosina tärkeä vientituote, ja yhä enemmän suunnitellaan ulkomailla toteutettavia koulutusvientihankkeita. Osa tällaisista hankkeista rekrytoi suomalaisia luokanopettajia ulkomaille opettamaan ja kehittämään paikallista perusopetusta. Luokanopettajat päätyvät toimimaan kulttuurisesti mutta myös kielellisesti täysin uudenlaisessa työskentely-ympäristössä vaihtaessaan opetuskielen suomesta englantiin ja ryhtyessään opettamaan paikallisille oppilaille sisältöaineita englannin kielellä. Uusi kielellinen konteksti on erityisen haastava myös siksi, että koulutusviennin kohdemaissa paikallisilla oppilailla ei välttämättä ole ennestään englannin kielen taitoa, mutta opettajalla ja oppilailla ei ole muuta yhteistä kieltä. Tällaista opettamisen lähestymistapaa, jossa sisältöaineita opetetaan englannin kielellä, voidaan kutsua CLIL-opetukseksi (Content and Language Integrated Learning). CLIL-määritelmällä voidaan viitata hyvinkin erilaisiin opetusympäristöihin ja -käytäntöihin. CLIL-opetusta on tutkittu paljon, mutta tutkimuksessa on keskitytty enimmäkseen oppilaiden suorituksiin eikä niinkään siihen, kuinka opetuskielen vaihtaminen vaikuttaa opetuskäytäntöön. Suomalainen koulutusvienti ulkomailla on varsin uusi konteksti CLIL-opetukselle. Tässä tutkimuksessa tarkastellaan opettajien kokemuksia yhdestä koulutusvientikontekstista. Laadullisessa tapaustutkimuksessa haastateltiin viittä suomalaista luokanopettajaa, jotka olivat osallistuneet koulutusvientiohjelmaan Abu Dhabin emiirikunnassa Arabiemiraateissa ja opettaneet paikallisille oppilaille sisältöaineita englannin kielellä. Tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää, 1) kuinka opettajat reagoivat uuteen kielelliseen opetusympäristöön, 2) millä tavalla opettajien opetuskäytäntö erosi Abu Dhabissa verrattuna heidän edelliseen opettajankokemukseensa ja 3) kuinka uusi kielellinen konteksti vaikutti opettajien ammatilliseen eheyteen. Haastattelut analysoitiin temaattisen analyysin menetelmällä. Tutkimus osoittaa, että uusi opetuskonteksti oli ollut kaikille opettajille yllättävä. Tarkastelemalla tätä seikkaa opettajan haavoittuvuuden käsitteen kautta voidaan päätellä, että yllättynyt reaktio aiheutui ristiriitaisesta tilanteesta, jossa opettajien käsitykset itsestään opettajina ja oppimistulokset eivät kohdanneet totutulla tavalla. Luokanhallinnan haasteiden vuoksi opetuskäytäntö oli opettajien mielestä enimmäkseen muuttunut opettajajohtoisemmaksi kuin aiemmin, ja sopivien menetelmien löytäminen oli ollut odottamattoman vaikeaa. Neljän opettajan käsitys itsestään opettajana oli muuttunut negatiivisella tavalla, mutta lähes kaikki pystyivät hyväksymään muutoksen ja kääntämään sen kehitykseksi, ja osalle kokemus toi uutta itsevarmuutta. Tutkimuksessa pohditaan myös CLIL-käsitteen käyttöä koulutusvientikontekstissa. Tutkimuksen perusteella voidaan todeta, että sellaisista CLIL-ympäristöistä, jotka selkeästi eroavat eurooppalaisista CLIL-ympäristöistä, tarvitaan lisää tutkimusta ja keskustelua. Kaikista haastatteluista kävi ilmi opettajien tarve ymmärtää tällaisen opetuskontekstin haasteita paremmin jo ennen työskentelyn aloittamista. Tutkimustulokset ja käytännön esimerkit koulutusvientiympäristöistä voivat helpottaa opettajien henkistä ja käytännön valmistautumista uudenlaiseen työhön.
  • Pienimäki, Hanna-Mari (Helsingin yliopisto, 2014)
    Language is a medium of communication but it is also used to construe and negotiate meaning in our social environment. Language can signal group membership and construe identity as a member of a particular group. If people have more than one language in their repertoires, competence becomes a key factor in defining to what degree people choose to identify themselves as part of a specific community of language speakers. My research studies how identity and competence are construed by non-native English speakers. Most English speakers have learned the language in addition to their mother tongue(s), and use it to communicate with other non-native speakers of English. In these situations English is used as a lingua franca (ELF) a contact language between speakers who do not share a first language (L1). In these contexts it is typical that people have learned English as a foreign language (EFL) in school. Typically L2 speakers are taught to communicate with native speakers of the language, and thus foreign language teaching often defines competence in the L2 by comparing learners proficiency level to a native speaker model. This view perceives L2 speakers as learners of the language, and defines their competence in the L2 by the degree learners are able to acquire the target language norms. In lingua franca contexts competence is defined quite differently. Competence in ELF means the ability to use the language successfully with people from various cultural backgrounds, and the ability to negotiate norms to ensure mutual understanding, which, at times, might even mean deviating from the target language norms. The concept of identity is also defined differently in EFL and ELF contexts. In foreign language teaching, speakers are learners who constantly develop their skills with hopes to eventully achieve a native-like competence. In ELF contexts, on the other hand, speakers are seen as users of the language who do not necessarily benefit from a native-like competence level per se. Because ELF users should be able to communicate with people from various backgrounds, achieving a native-like competence might not be enough to ensure successful communication with other L2 English speakers. The purpose of this research was to study how L2 English speakers construe identity as learners and users of English and their competence in the language. The data was collected by interviewing Finnish university students majoring in English philology. The data consists of four interviews in which participants describe themselves as learners and users of English. I approached the data from a discourse analytical point of view, and analyzed the construed interpretative repertoires of identity and competence. My findings show that the construed learner and user identities are context-dependent. The identity that becomes salient in the interpretative repertoires in a given context depends on how the interviewees want to depict themselves in that given environment. The ideals of good language also guide the construction of the interpretative repertoires of identity. The repertoires that idealize native-like language use construe learner identity while the repertoires that emphasize communication skills construe the user identity. My research also indicates that the interpretative repertoires of competence are multifaceted. Competence is construed as intuitive, native-speaker-like knowledge about English language structures, as well as different cognitive and performative skills and abilities. These are, for example, the ability to think in English and to communicate successfully with people from various different backgrounds.
  • Seppälä, Päivi (Helsingin yliopisto, 2012)
    The thesis deals with the use of counterfactuals in historiography from the point of view of causal explanation. It studies the various roles that counterfactual claims and counterfactual reasoning play in causal explanation and causal thinking in historiography. The aim is to defend the use of counterfactual what if -questions and inferences in the context of causal explanation and to create methodological guidelines for that use. The theory that is used in this thesis to explicate the role counterfactuals in causal explanation is the contrastive counterfactual theory of causal explanation. The thesis consists of five discussion chapters. The second chapter introduces the basic concepts of the thesis and analyzes the debate on counterfactuals that has churned among historians within the past decades. The arguments of the opponents of counterfactual reasoning are divided into four categories: metaphysical arguments, semantic arguments, epistemological arguments and arguments based on historians disciplinary identity. The analysis of the arguments of the defenders of counterfactuals shows that there is a missing link in their main argument according to which the use of counterfactuals in historiography is justified because counterfactuals and causal reasoning are inherently linked together. The argument needs to be filled with a theory of causal explanation the contrastive counterfactual theory that explicitly shows how causal claims are related to counterfactual claims and helps to solve various methodological problems related to the use of counterfactuals in historiography. In the third chapter the history and basic ideas most notably the ideas of contrastive explanandum and ideal intervention of the contrastive counterfactual theory are jotted down. It is showed how contrastive counterfactual theory deals successfully with the problems that have haunted the other counterfactual theories of causal explanation. Chapters four, five and six are dedicated to applying the contrastive counterfactual theory to the most puzzling questions in philosophy of historiography in order to see how far the ideas of contrastive causal explanatory claims and ideal interventions can go in solving these issues. Chapter four shows how the theory solves e.g. the problems of separating explanatory causes from background factors and the question to what extent historians causal explanations can be said to be objective. The final sections of the chapter compare the contrastive counterfactual theory both to the non-causalist view of explaining human action and to the covering-law model on scientific explanation. Based on the comparisons it is concluded that the contrastive counterfactual theory can be considered to be the most fruitful theory to approach the problems of historiographical explanation. Chapter five deals with the epistemology and methodology of causal and counterfactual inferences in historiography. The method of process tracing is introduced as a way to make use of evidence to support causal and counterfactual claims. Historians evidence consists of traces of the past, as well as, of general theoretical ideas on the mechanisms that guide human behavior, society and culture. It is argued that it is sometimes extremely difficult or even impossible to assess the truth of some counterfactual claims due to the lack of evidence that historians often face. The idea of ideal intervention and its conditions are introduced to solve some of the major conceptual and methodological problems of causal and counterfactual reasoning in historiography, e.g. the problem how to choose sensible counterfactual antecedents. It is shown that complexity and non-modularity of the systems studied is the other major source of difficulty for historians causal and counterfactual inferences, in addition to the problems caused by the lack of evidence. In the end of the chapter, the difference between historians counterfactual could-inferences and would-inferences is explicated, and it is argued why would-inferences are central to causal explanation, whereas could-inferences serve the goals of tracking moral responsibility and prevention. Chapter six discusses the uses of counterfactuals in historians causal reasoning. It is suggested that historians engage in four types of reasoning when they weigh causes in order to determine their causal significance or importance. It is also shown how the ideas of the contrastive counterfactual theory can be applied in all these cases. First of all, historians seek to select causes by separating them from the causal background. Secondly, historians can weigh causes with the help of using various contrastive explanatory questions. Thirdly, they try to assess the necessity and contingency of a result, and fourthly, they are interested in defining the sensitivity of causal relations. The final section of the thesis presents how counterfactual reasoning works in the construction of historiographical narratives. The final closing chapter seeks to give a balanced answer to the arguments of the critics who question the use of counterfactuals in historiography, and to provide a toolkit for counterfactual explanatory reasoning in historiography based on the findings of the previous chapters. In addition, the results are assessed from the point of view of the contrastive counterfactual theory in order to evaluate whether the theory needs further developing. Most of the topics discussed in the thesis are illustrated with examples mainly from political history, social history, history of international relations, and economic history. The arguments and conclusions should, however, be applicable to all fields of historiography.
  • Kylä-Harakka, Paula (Helsingin yliopisto, 2008)
    Pro gradu –tutkielman aiheena on kulttuurin ominaispiirteiden kääntäminen. Teksteissä kulttuurin jälki voi näkyä monin eri tavoin. Tutkielman kohteena ovat erityisesti käännösstrategiat, joita kääntäjät käyttävät kohdatessaan kulttuurisidonnaisia viittauksia. Tutkielma nostaa esiin myös niitä tekijöitä, jotka vaikuttavat siihen, minkälaisia käännösstrategioita kääntäjät valitsevat. Näistä tekijöistä tutkielma keskittyy kääntämisen normeihin. Tutkielma pureutuu kulttuurisidonnaisten viitteiden kääntämiseen tarkastelemalla kahta suomalaista kaunokirjallista teosta ja niiden käännöksiä. Tutkielman aineistona ovat Matti Yrjänä Joensuun kaksi rikosromaania ja näiden käännökset. Teoksista toinen on vuonna 1983 suomeksi julkaistu Harjunpää ja poliisin poika, jonka englanninkielinen käännös Harjunpaa the stone murders julkaistiin vuonna 1986. Toinen teos on vuonna 2003 julkaistu Harjunpää ja pahan pappi ja sen käännös The Priest of Evil vuodelta 2006. Tutkielman tavoitteena on selvittää, minkälaisia kulttuurisidonnaisia viittauksia romaanit sisälsivät, minkälaisia käännösstrategioita kääntäjät käyttivät kääntäessään näitä viittauksia ja mikä voisi selittää heidän strategisia valintojaan. Tutkielma pyrkii vastaamaan kysymykseen siitä, voisiko jonkin kääntämistä koskevan normin olemassa olo selittää kääntäjien strategisia valintoja. Tutkielman tavoitteena on myös selvittää, suositaanko kääntämisessä englannin kieleen niin kutsuttuja kotouttavia käännösstrategioita ja ovatko käännösstrategiat ja kääntämistä koskevat normit muuttuneet kahdenkymmenen vuoden aikana. Näihin kysymyksiin vastaamiseksi suomenkielisistä teksteistä on etsitty kaikki kulttuurisidonnaisia viittauksia sisältävät tekstinkohdat. Näitä vastaavat kohdat on sitten etsitty käännöksistä ja suomen- ja englanninkielisiä kohtia on vertailtu keskenään. Molemmat suomenkieliset romaanit sisältävät runsaasti kulttuurisidonnaisia viittauksia. Suurimman kulttuurisidonnaisten viittausten ryhmän muodostivat molemissa romaaneissa henkilöiden nimet. Romaanin sisälsivät myös runsaasti viittauksia maantieteeseen, erityisesti kulttuurimaantieteeseen, ja yhteiskuntaan. Sitä vastoin viittaukset suomalaiseen kulttuuriin ja historiaan olivat vähäisempiä. Tutkielma osoittaa, että kääntäessään suomesta englannin kielelle suomalaisen rikoskirjallisuuden kääntäjät saattavat käyttää enemmän vieraannuttavia strategioita kuin kotouttavia strategioita ja että he suosivat vieraannuttavia strategioita kasvavassa määrin. Harjunpään ja pahan papin kääntäjä käytti enemmän vieraannuttavia strategioita kuin Harjunpään ja poliisin pojan kääntäjä kaksikymmentä vuotta aikaisemmin. Tutkielman tulokset eivät tue väitettä siitä, että käännettäessä englannin kielelle suosittaisiin kotouttavia strategioita. Näyttää siltä, että vieraannuttavia strategioita on käytetty enemmän ja käytetään yhä enenevässä määrin. Lisääntyvän vieraannuttamisen taustalla voi olla useita syitä, kuten suomalaisen kulttuurin lisääntynyt tunnettuus maailmalla, rikosromaanin genren vaatimukset tai muutokset kääntäjäyhteisön arvoissa. Tutkielman tulosten perusteella näyttää siltä, että ainakin muutoksia normeissa ja arvoissa on tapahtunut. Lisätutkimuksen avulla voitaisiin selvittää, pätevätkö tutkielman tulokset muihin romaaneihin ja niiden käännöksiin tai muihin genreihin käännettäessä suomesta englantiin. Lisätutkimus voisi nojautua laajempaan ja erilaisia tekstejä kattavaan aineistoon. Jatkotutkimus voisi myös sisältää kääntäjien haastatteluita tai kyselyitä kääntäjille. Näiden avulla voitaisiin saada lisäselvyyttä syistä heidän strategisille valinnoilleen. Asiasanat: Käännöskirjallisuus – kaunokirjallisuus Kääntäminen – suomen kieli – englannin kieli Kääntäminen – strategia Kääntäminen - normi
  • Nissinen, Laura (Helsingin yliopisto, 2008)
    Tutkielma käsittelee cubiculum-nimistä huonetilaa roomalaisessa kirjallisuudessa. Cubiculum-termin määrittelyn pohjana on antiikin latinankielinen kirjallisuus ja työn tarkoituksena on selvittää perinpohjaisesti cubiculum-huoneen olemus sellaisena kuin se voidaan teksteissä nähdä. Tekstikohdat on valittu pääasiallisesti Thesaurus linguae Latinae -hakuteosta käyttäen. Tekstien perusteella on tarkoitus selvittää huoneen fyysinen olemus sekä sen erilaiset käyttötavat. Tarkastelun kohteena on myös cubiculum-nimityksen käyttö arkeologisissa kohteissa, eli voiko tätä nimitystä käyttää mm. pompejilaistalojen keskushallin tai peristyylin sivustalla sijaitsevista huoneista. Oman käsittelynsä saavat myös huoneeseen suuntautuneen liikkeen kuvaus sekä huoneen käyttäjien selvittäminen. Työ liittyy laajemmin roomalaisten yksityistalojen (domus) tutkimukseen, jonka taustalla on ajatus siitä, että tilankäyttö kertoo yhteisöjen arvoista ja rakenteista. Roomalaistaloissa nähtävissä oleva huonetilojen kaavamainen asettelu heijastaa yhteisön ajatusmaailmaa. Käsitellyt tekstit paljastavat, että cubiculum on joustava tilanimitys, jota voidaan käyttää paitsi eliitin edustajien yksityistalojen, myös huviloiden, keisarillisten asumusten ja vaatimattomampien talojen makuutiloista. Nukkuminen on tilan keskeinen funktio ja tämä merkitys sanalla esiintyy vielä keskiaikaisissa ja moderneissakin teksteissä. Myöhäisantiikin tekstit antavat sanalle myös kuvaannollisia merkityksiä. Tekstien perusteella cubiculum on selkeästi rauhallinen, pimeä ja suljettava tila, joka antoi mahdollisuuden yksityisyyteen. Cubiculum todisti useita funktioita, joita tunnetaan osin jo varhaisemmasta tutkimuksesta: tilassa mm. viihdytettiin ystäviä ja hoidettiin yksityisasioita. Huoneeseen suuntautuneen liikkeen kuvaus paljastaa, että varsin usein tilaan pääsy vaati kutsun. Kutsumattomat vieraat pääsivät sisään usein lähinnä voimaa käyttäen. Cubiculum-huoneen käyttäjät olivat pääasiassa vapaita, aikuisia roomalaisia, niin miehiä kuin naisiakin. Lapset mainitaan cubiculum-huoneen yhteydessä harvoin, eikä sanaa käytetä palveluskunnan makuutiloista, vaan palvelijat kuvataan usein nukkumassa cubiculum-huoneen ulkopuolella. Tekstit antavat vain viitteitä huoneen sijoittelusta yksityistaloissa, joten arkeologinen jatkotutkimus onkin välttämätöntä pompejilaistalojen makuuhuonejärjestelyiden selvittämiseksi.
  • Rantakeisu, Mira (Helsingin yliopisto, 2015)
    Tutkielmani aiheena ovat kolttasaamelaiset, jotka ovat Kuolan niemimaan alkuperäiskansaa. Kuolan niemimaan lisäksi heidän perinteinen asuinalueensa käsittää myös Suomen ja Norjan Lapin koillisosat. Vuoden 1920 Tarton rauhassa kolttien asuinalue jakautui kahtia, osan jäädessä silloisen Neuvostoliiton puolelle ja osan Suomen puolelle. Toisen maailmansodan jälkeen, Suomen menetettyä Petsamon alueen, koltat saivat valita kummalle puolelle rajaa he halusivat asettua. Valinta tehtiin pääasiassa vanhojen sukumaiden perusteella. Suomen valinneet koltat sijoitettiin lopulta Inarin kunnan alueelle, Sevettijärven, Nellimin ja Keväjärven kyliin. Koltat ovat perinteisesti kuuluneet ortodoksiseen kirkkoon, ja tämä tekee heistä uskonnollisen vähemmistön suhteessa enemmistösuomalaisiin, mutta myös suhteessa muihin saamelaisiin. Ortodoksisuus on myös nähty vahvana osana kolttasaamelaisten itäsaamelaista kulttuuriperinnettä, joka näkyy niin pukeutumisessa, käsitöissä, musiikissa, juhlissa kuin ruokakulttuurissakin. Tämä asetelma on toiminut lähtökohtana tutkimukselleni. Pro gradu -työssäni tarkastelen, millainen rooli ortodoksisuudella on kolttasaamelaisten identiteetin muotoutumisessa sekä miten rooli on muotoutunut ja millaisia eroja suhtautumisessa ortodoksikirkkoon on eri kolttasukupolvien välillä. Saamelaisten uskontoa ja uskonnollisuutta, etenkin uskonnon esikristillistä aikakautta, on tutkittu jo monien vuosikymmenten ajan. Kolttasaamelaisten nykyuskonnollisuuden osuus tästä tutkimuksesta on kuitenkin jäänyt vähemmälle huomiolle, mikä tarkoittaa, että tutkimus on tältä osin paikoin vanhentunutta. Tutkimukseni merkitys nousee juuri tästä vajeesta tutkimushistoriassa, ja tutkimukseni pyrkiikin tarkastelemaan myös viimeisten vuosikymmenten suurten sosiaalisten muutosten vaikutusta kolttasaamelaisten uskonnollisuuteen. Tämän vuoksi tutkielmani nojaa vahvasti uskontososiologisiin teorioihin ja tarjoaa myös tältä osin tuoreehkon näkökulman kolttasaamelaisen uskonnollisuuden tutkimukseen. Aineistoni koostuu kymmenestä teemahaastattelusta, jotka tein kahdella kenttätyömatkalla vuonna 2013 Inarin kunnan alueella. Suurin osa haastateltavistani oli ortodoksisia kolttasaamelaisia, mutta joukossa oli myös etnisiä suomalaisia. Olen soveltanut aineistooni laadullista sisällönanalyysia. Tarkastellessani aineistoa olen koonnut yhteen, mitä informantit ovat haastatteluteemoista sanoneet. Analyysin temaattinen fokus keskittyy kollektiivisen muistin käsitteen ympärille. Tapa, jolla informantit käsittelivät ortodoksisuutta, muistutti hyvin vahvasti ylisukupolvisen muistin käsitettä, ja täten voikin sanoa, että teoria nousi hyvin luonnollisesti aineiston pohjalta. Analyysiin liittyy vahvasti myös etnisyyden käsite. Kollektiivinen muisti osaltaan vahvistaa etnistä identiteettiä, ja tarkastelenkin tutkimuksessani myös kollektiivisen muistin ja etnisen identiteetin suhdetta ortodoksisuuden näkökulmasta. Analyysissani ortodoksisuuden rooli kolttasaamelaisten kollektiivisen muistin osana rakentuu seuraavien teemojen pohjalle: symbolit, rituaalit ja narratiivit, paikallisuuden ja kuuluvuuden tunne sekä kolttasaamelaisten monitasoinen vähemmistöasema suhteessa ympäröiviin ryhmittymiin. Läpileikkaavana teemana tutkielmassani on myös sukupolvien välinen kehitys. Tutkielmani osoittaa, kuinka esimerkiksi ortodoksisuuden kollektiivinen muisti linkittyy symboleiden kautta etnisyyteen kahdella tavalla: etniset elementit toisaalta linkittyvät (esimerkiksi kolttasaamelaisten puvun ja kielen käyttö liturgioissa) uskonnolliseen ympäristöön ja toisaalta alkujaan uskonnolliset elementit voivat myös saada vahvoja etnisiä vivahteita (esimerkiksi hautajaisrituaalit ja pyhimystarinat). Paikallisuus ja kuuluvuuden tunne alueeseen oli se sitten laajemmin koko saamelaisalue tai oma kotikylä - vahvistavat myös osaltaan ortodoksisuuden roolia kolttasaamelaisten kollektiivisessa muistissa. Uskonto koetaan vahvemmin omalla kotialueella, ja toisaalta kolttakylien väliset eroavaisuudet korostavat myös kollektiivisen muistin värikkyyttä. Materiaalini antaa myös viitteitä siitä, että ortodoksisuus voi toimia kolttasaamelaista identiteettiä vahvistavana tekijänä saamelaisalueen ulkopuolella asuville. Kolttasaamelaisten ainutlaatuinen asema monitasoisena vähemmistöryhmänä heijastuu myös kollektiiviseen muistiin. Koltat ovat vähemmistönä niin ortodoksikirkon sisällä, suhteessa luterilaisiin suomalaisiin, kuin myös suhteessa muihin saamelaisiin. Muiden ryhmien suhtautuminen kolttien ortodoksisuuteen ja toisaalta myös se, miten koltat ovat itse suhtautuneet muihin tahoihin, on vaikuttanut siihen, miten ortodoksisuuden rooli kollektiivisen muistin osana on rakentunut. Tutkielmani myös osoittaa, että suhtautumisessa ortodoksiseen kirkkoon on sukupolvien välisiä eroja. Tähän ovat osaltaan vaikuttaneet ympäröivän yhteiskunnan muutos, modernisaatio ja sekularisaatio, mutta myös kolttasaamelaisten vähemmistöroolin muotoutuminen suhteessa ympäröiviin yhteisöihin.
  • Aittoniemi, Toni (Helsingin yliopisto, 2012)
    The history of Goa trance spans trough decades, its first cultural factors having been born in 60's USA and then developed in Goa, India through the 70's and 80's. After some of the same factors matured into sub-cultural traits in the western countries, the new attitudes towards the role of youth in society led to increased travelling and some discarding of the traditional sedentary lifestyles. Goa trance would develop to be the music, the identifier and the culture of full-moon parties and other celebratory meetings of a new group of travelling, globally mobile youth interested in exploratory self-development, self-actualization, mysticism and alternative lifestyles and spirituality. Goa trance came to Finland through movement of these people, by an international group of travellers following a Finnish national Ior Bock from Goa to Finland. Goa trance parties in Sipoo at his summer residence started in 1987 and went on until 1998. From 1988 onwards, a similar process would also start in other countries around the world. By 1992 new groups also going to Goa or similar destinations elsewhere already present would also start organizing Goa trance parties in Finland. First finnish experiments in Goa trance music production were conducted the same year. A historical study incorporating music analysis as the bridge between the cultural and the ethnographical is conducted in this research. It's hypothesis is that a system can be found in Goa trance music and that it reflects and represents the cultural values found by ethnographic methods. It also suggests that this system can then be used to track how Finnish Goa trance music-production and culture reflected the different facets of original and international Goa trance culture and how this transfer and synthesis took place. The study is largely material-based, relying on extensive interviews of important people in the 1990's Goa trance scene of Finland, recording artifacts on DAT-tape and c-cassette, and published musical works from the same time-period. Secondary sources include other, mainly ethnographic writings and articles on the topic and several documentary films. The socio-cultural and anthropologic studies of electronic dance-music cultures by Fikentscher, Thornton, Taylor, St. John, Saldanha, and D'Andrea are the precursors and the academic framework within which this study operates in. In addition to new ethnomusicology, the several fields of scientific methodologies applied to the material favor the cognitive, incorporating the ethnomusicology of John Blacking as well as psychoacoustics and cognitive models of musical experience. General cultural semiotics are likewise applied to support the models of behavior developed. A major part of the study is formed by music analysis. The analysis aims to find a system of characteristics that are common or unique, elements of style and then to apply these in the context of the cultural analysis. All the claims are supported by examples in notation transcribed from the materials. The methods of score-analysis include common ethnomusicological and western methodologies supplemented with modern metric theory from Hasty as adapted to analysis of electronic dance-music by Butler and several methodologies connected to it. The study also develops these methods further to form a suitable set of derived methodologies to better deconstruct the particular musical material at hand. Through the music analysis backed by ethnography, it can be seen that the music of Goa trance is a unique development of western electronic dance-music steered strongly into an oriental and mystic direction, simultaneously preserving much of the early hypnotic qualities of early rave-, acid- and techno music. It is highly functional and tied to facilitating a psychedelic experience in the trance-dance party. The early development of Goa trance music parallels that of rave-music and is interconnected, but also separate to a degree. The most prominent difference is that the music was tied to a copying and trading culture instead of depending on record labels for distribution. Finnish Goa trance music production delivered finished works to the DAT-tape trading circuit by 1995, and released works on CD and vinyl in 1996. The first releases were: 10 Years Loop EP by O*Men, Flippin' Bixies - Sörkkä Sonic and Apollo 3D by GAD. The sound of Flippin' Bixies was a more localized version of Goa trance, much more experimental and also ended up being more influential to the global soundscape that evolved from Goa trance: Psychedelic trance. Music analysis shows that a unique Finnish sound was present already in many of the early works of all these artists, and that it bears a kindredness to the kind of music that was also developing in Australia and Japan. International connections between the local music scenes and high international mobility of their agents led to very rapid exchange of music between the scenes and further development from 1997 onwards was bi-directional with new Finnish Goa-/psychedelic trance bands Texas Faggott and Kolmiokulmiosilmiö on the leading edge of it.
  • Hynninen, Niina (Helsingin yliopisto, 2007)
    Tutkielmassa selvitetään englanti lingua francana (ELF) -näkökulman ilmenemistä kulttuurin ja sen opettamisen periaatteissa. Tarkastelun kohteina ovat viimeaikaiset kielenopetuksen ohjenuoria käsittelevät ohjelmat Euroopassa ja Suomessa: Euroopan neuvoston julkaisema Eurooppalainen viitekehys ja Suomen perus- ja lukio-opetuksen uusimmat vieraiden kielten opetussuunnitelmat. Tutkielmassa sovelletaan kriittisen diskurssianalyysin kolmiportaista analyysikehystä, jonka kuvausosiossa Viitekehyksestä analysoidaan esiin kulttuurisia diskursseja, tulkintaosiossa aineistoa tarkastellaan Euroopan neuvoston kielipolitiikan osana, ja selitysosiossa sitä verrataan opetussuunnitelmista hahmotettuihin diskursseihin. Viitekehyksestä nousi esiin neljä keskeistä diskurssia: 1) kohdekulttuuri-, 2) kulttuurien monimuotoisuus-, 3) monikulttuurisuus- ja 4) oppilaskeskeisyysdiskurssit. Näistä kahdessa viimeisessä oli piirteitä, joiden voi katsoa tukevan ELF-näkökulmaa. Tällaisia olivat mm. usean kulttuurin välillä liikkuminen ja oppilaiden tarpeiden korostaminen. Sen sijaan opetussuunnitelmissa keskitytään ELF:n kannalta liian kapea-alaisesti vain äidinkielisten ja ei-äidinkielisten väliseen viestintään. ELF-lähestymistavan kannalta olisikin tärkeää ymmärtää, että kansainvälisessä viestinnässä englannin kieltä ei voi yhdistää tiettyyn kohdekulttuuriin ja että monikielitaitoisuuden ja lingua francan ei tarvitse olla ristiriidassa keskenään.