Browsing by Title

Sort by: Order: Results:

Now showing items 56-75 of 805
  • Kivikero, Hanna (Helsingfors universitet, 2011)
    The nature of a burial is always ritualistic. This is often forgotten when dealing with Finnish inhumation burials containing animal bones. Only the animal bones found close to the deceased have traditionally been thought to have a ritualistic purpose. The animal bones found in the filling of the grave, which is still part of the burial, has on the other hand, often been neglected in the previous research. In this Master s thesis I will discuss the function and interpretation of animal bones in graves. The base of this study is six sites, all of different nature, from Finland. Luistari in Eura is from the western coast and is dated to Late Iron Age (and possibly Medieval period), the Medieval hamlet of Finno is situated in Espoo which is situated on the southern coast. Two town burials, Turku and Porvoo, are also included in this study. The graves from Turku are dated to Late Medieval period and Early Renaissance, whereas the cemetery in Porvoo is from the 18th century. Visulahti in Mikkeli is from the Late Iron Age and represents Eastern Finnish burial tradition, the same as Suotniemi from Käkisalmi parish, which is nowadays part of Russia. While parts of the animal bones had already been analysed before, the author also analysed animal bones for the purpose of the present Master´s thesis. The bones were compared to the burial contexts, when possible. Based on the comparisons I have made interpretations which might explain the existence of animal bones in the graves. The interpretations are among others sacrifice, commemoration meals and animal burials. The site could also have been a settlement site prior to the graves, thus the bones in the graves would belong to the settlement phase. When comparing the date of the studied sites, the town burials are later and the animal bones are probably related to previous or contemporary use of the sites as graveyards. On top of this there does not seem to be much difference in burial tradition between Eastern and Western Finland, although at least from the hamlet burials of Finno there are aspects that could be linked to Eastern burials. In making the interpretations I have taken into consideration the aspects of belief during different time periods when they could be accounted as relevant. Also the problems with bone preservation were relevant and challenging for the study. Often only the hardest substance of the skeleton, namely teeth, has been preserved. For this reason the quality of the archaeological documentation was a key issue in this study. In producing quality interpretations of the animal bones in graves, the bones, contexts and their relationship to the surrounding site should be documented with care.
  • Honkasalo, Julia (Helsingfors universitet, 2006)
    Epistemological foundationalism has for centuries attempted to unify all scientific inquiry into the context of one grand science, the first philosophy. One of the most important tasks of this tradition has been to ground all knowledge on absolutely certain foundations. In this master s thesis I ask the following question: To what extent and under what conditions is it possible to achieve absolute certainty in the sense of the attempts of Cartesian foundationalism? By examining how the 20th century philosophers, Edmund Husserl (1859-1938), Hannah Arendt (1906-1975) and Maurice Merleau-Ponty (1908-1961) interpret the epistemological methodology of René Descartes, I claim that the Cartesian achievement of absolute certainty rests on the implicit presupposition of an epistemologically prior form of faith in the world and trust (pistis) in other conscious beings. I show that knowledge is possible only within the context of a common world that is inhabited by several conscious beings that share a common linguistic system. This threefold element is shown to be the bedrock condition for any kind of philosophical inquiry. The main literature sources for this thesis are The Life of the Mind by Hannah Arendt, Le Visible et l invisible by Maurice Merleau-Ponty, Meditationes de Prima Philosophiae by René Descartes and Erfahrung und Urteil by Edmund Husserl.
  • Vanhanen, Santeri (Helsingfors universitet, 2010)
    In this study the over 350 macrofossil samples, containing over 2300 charred plant remains from an Iron Age settlement containing fossil fields in Mikkeli Orijärvi Kihlinpelto, were studied archaeobotanically. The aim was to get more information about subsistence strategies, especially agriculture and study differences in the plant combinations in the different structures and use the archaeobotanical theory to interpret these structures. The methodological question was to study the taphonomy of the charred plant material. The results gave a diverse impression of the agriculture and subsistence strategies of the settlement in Orijärvi, where barley was the most important cereal with rye, wheat and oat cultivated as minor crops. The arable weed assemblage indicates that the fields were situated in different kinds of soils and the crops were cultivated when different kind of weather conditions were prevailing. Ergot was found with the cereals, and it was growing on some of the arable crops and it also indicates wet climate. Hemp and flax were cultivated and wild plants were collected. The meadow and wetland plants found in the material derive most probably from animal fodder. Tubers of bulbous oat-grass were interesting, because they are usually found in graves. Comparison with other Iron Age settlements and graves indicates that the plant material found from the ancient field layers derives most probably from dwellings and graves, which were taken into cultivation.
  • Perttilä, Ukko (Helsingin yliopisto, 2016)
    Tutkielma käsittelee Ranskan valtiollisen kehitysyhteistyöyksikön julkaisemaa Secteur privé & développement –lehteä, jonka sisältämät asiantuntija-artikkelit muodostavat tutkimusaineiston. Tutkielma esittelee lehden toistuvasti käyttämiä retorisia keinoja, jotka luovat vaikutelman ideologisesta asemoitumisesta kehitysstrategian kannalta. Tämä käy ilmi soveltaessani useampaa kieitieteellistä teoriaa, keskittyen a) ideologisen viestinnän leimallisiin ominaisuuksiin; b) oletusten toimintamekanismiin, ja niiden käyttöön implisiittisenä suostuttelun välineenä; c) simuloituun konsensukseen, joka syntyy diskurssin ylläpitämien maksiimien arvolatausten kaappaamisesta käyttäen hyväksi d) kommunikaation lähtökohtaista dialogisuutta, joka mahdollistaa merkitysten purkamisen ja siirtymisen. Huomiot kehitystaloustieteen oppiaineen puolelta täydentävät kielitieteellisiä argumentteja, kommentoiden aineistossa esiintyviä väittämiä omalta kannaltaan.
  • Pienimäki, Hanna-Mari (Helsingfors universitet, 2014)
    Language is a medium of communication but it is also used to construe and negotiate meaning in our social environment. Language can signal group membership and construe identity as a member of a particular group. If people have more than one language in their repertoires, competence becomes a key factor in defining to what degree people choose to identify themselves as part of a specific community of language speakers. My research studies how identity and competence are construed by non-native English speakers. Most English speakers have learned the language in addition to their mother tongue(s), and use it to communicate with other non-native speakers of English. In these situations English is used as a lingua franca (ELF) a contact language between speakers who do not share a first language (L1). In these contexts it is typical that people have learned English as a foreign language (EFL) in school. Typically L2 speakers are taught to communicate with native speakers of the language, and thus foreign language teaching often defines competence in the L2 by comparing learners proficiency level to a native speaker model. This view perceives L2 speakers as learners of the language, and defines their competence in the L2 by the degree learners are able to acquire the target language norms. In lingua franca contexts competence is defined quite differently. Competence in ELF means the ability to use the language successfully with people from various cultural backgrounds, and the ability to negotiate norms to ensure mutual understanding, which, at times, might even mean deviating from the target language norms. The concept of identity is also defined differently in EFL and ELF contexts. In foreign language teaching, speakers are learners who constantly develop their skills with hopes to eventully achieve a native-like competence. In ELF contexts, on the other hand, speakers are seen as users of the language who do not necessarily benefit from a native-like competence level per se. Because ELF users should be able to communicate with people from various backgrounds, achieving a native-like competence might not be enough to ensure successful communication with other L2 English speakers. The purpose of this research was to study how L2 English speakers construe identity as learners and users of English and their competence in the language. The data was collected by interviewing Finnish university students majoring in English philology. The data consists of four interviews in which participants describe themselves as learners and users of English. I approached the data from a discourse analytical point of view, and analyzed the construed interpretative repertoires of identity and competence. My findings show that the construed learner and user identities are context-dependent. The identity that becomes salient in the interpretative repertoires in a given context depends on how the interviewees want to depict themselves in that given environment. The ideals of good language also guide the construction of the interpretative repertoires of identity. The repertoires that idealize native-like language use construe learner identity while the repertoires that emphasize communication skills construe the user identity. My research also indicates that the interpretative repertoires of competence are multifaceted. Competence is construed as intuitive, native-speaker-like knowledge about English language structures, as well as different cognitive and performative skills and abilities. These are, for example, the ability to think in English and to communicate successfully with people from various different backgrounds.
  • Seppälä, Päivi (Helsingfors universitet, 2012)
    The thesis deals with the use of counterfactuals in historiography from the point of view of causal explanation. It studies the various roles that counterfactual claims and counterfactual reasoning play in causal explanation and causal thinking in historiography. The aim is to defend the use of counterfactual what if -questions and inferences in the context of causal explanation and to create methodological guidelines for that use. The theory that is used in this thesis to explicate the role counterfactuals in causal explanation is the contrastive counterfactual theory of causal explanation. The thesis consists of five discussion chapters. The second chapter introduces the basic concepts of the thesis and analyzes the debate on counterfactuals that has churned among historians within the past decades. The arguments of the opponents of counterfactual reasoning are divided into four categories: metaphysical arguments, semantic arguments, epistemological arguments and arguments based on historians disciplinary identity. The analysis of the arguments of the defenders of counterfactuals shows that there is a missing link in their main argument according to which the use of counterfactuals in historiography is justified because counterfactuals and causal reasoning are inherently linked together. The argument needs to be filled with a theory of causal explanation the contrastive counterfactual theory that explicitly shows how causal claims are related to counterfactual claims and helps to solve various methodological problems related to the use of counterfactuals in historiography. In the third chapter the history and basic ideas most notably the ideas of contrastive explanandum and ideal intervention of the contrastive counterfactual theory are jotted down. It is showed how contrastive counterfactual theory deals successfully with the problems that have haunted the other counterfactual theories of causal explanation. Chapters four, five and six are dedicated to applying the contrastive counterfactual theory to the most puzzling questions in philosophy of historiography in order to see how far the ideas of contrastive causal explanatory claims and ideal interventions can go in solving these issues. Chapter four shows how the theory solves e.g. the problems of separating explanatory causes from background factors and the question to what extent historians causal explanations can be said to be objective. The final sections of the chapter compare the contrastive counterfactual theory both to the non-causalist view of explaining human action and to the covering-law model on scientific explanation. Based on the comparisons it is concluded that the contrastive counterfactual theory can be considered to be the most fruitful theory to approach the problems of historiographical explanation. Chapter five deals with the epistemology and methodology of causal and counterfactual inferences in historiography. The method of process tracing is introduced as a way to make use of evidence to support causal and counterfactual claims. Historians evidence consists of traces of the past, as well as, of general theoretical ideas on the mechanisms that guide human behavior, society and culture. It is argued that it is sometimes extremely difficult or even impossible to assess the truth of some counterfactual claims due to the lack of evidence that historians often face. The idea of ideal intervention and its conditions are introduced to solve some of the major conceptual and methodological problems of causal and counterfactual reasoning in historiography, e.g. the problem how to choose sensible counterfactual antecedents. It is shown that complexity and non-modularity of the systems studied is the other major source of difficulty for historians causal and counterfactual inferences, in addition to the problems caused by the lack of evidence. In the end of the chapter, the difference between historians counterfactual could-inferences and would-inferences is explicated, and it is argued why would-inferences are central to causal explanation, whereas could-inferences serve the goals of tracking moral responsibility and prevention. Chapter six discusses the uses of counterfactuals in historians causal reasoning. It is suggested that historians engage in four types of reasoning when they weigh causes in order to determine their causal significance or importance. It is also shown how the ideas of the contrastive counterfactual theory can be applied in all these cases. First of all, historians seek to select causes by separating them from the causal background. Secondly, historians can weigh causes with the help of using various contrastive explanatory questions. Thirdly, they try to assess the necessity and contingency of a result, and fourthly, they are interested in defining the sensitivity of causal relations. The final section of the thesis presents how counterfactual reasoning works in the construction of historiographical narratives. The final closing chapter seeks to give a balanced answer to the arguments of the critics who question the use of counterfactuals in historiography, and to provide a toolkit for counterfactual explanatory reasoning in historiography based on the findings of the previous chapters. In addition, the results are assessed from the point of view of the contrastive counterfactual theory in order to evaluate whether the theory needs further developing. Most of the topics discussed in the thesis are illustrated with examples mainly from political history, social history, history of international relations, and economic history. The arguments and conclusions should, however, be applicable to all fields of historiography.
  • Kylä-Harakka, Paula (Helsingfors universitet, 2008)
    Pro gradu –tutkielman aiheena on kulttuurin ominaispiirteiden kääntäminen. Teksteissä kulttuurin jälki voi näkyä monin eri tavoin. Tutkielman kohteena ovat erityisesti käännösstrategiat, joita kääntäjät käyttävät kohdatessaan kulttuurisidonnaisia viittauksia. Tutkielma nostaa esiin myös niitä tekijöitä, jotka vaikuttavat siihen, minkälaisia käännösstrategioita kääntäjät valitsevat. Näistä tekijöistä tutkielma keskittyy kääntämisen normeihin. Tutkielma pureutuu kulttuurisidonnaisten viitteiden kääntämiseen tarkastelemalla kahta suomalaista kaunokirjallista teosta ja niiden käännöksiä. Tutkielman aineistona ovat Matti Yrjänä Joensuun kaksi rikosromaania ja näiden käännökset. Teoksista toinen on vuonna 1983 suomeksi julkaistu Harjunpää ja poliisin poika, jonka englanninkielinen käännös Harjunpaa the stone murders julkaistiin vuonna 1986. Toinen teos on vuonna 2003 julkaistu Harjunpää ja pahan pappi ja sen käännös The Priest of Evil vuodelta 2006. Tutkielman tavoitteena on selvittää, minkälaisia kulttuurisidonnaisia viittauksia romaanit sisälsivät, minkälaisia käännösstrategioita kääntäjät käyttivät kääntäessään näitä viittauksia ja mikä voisi selittää heidän strategisia valintojaan. Tutkielma pyrkii vastaamaan kysymykseen siitä, voisiko jonkin kääntämistä koskevan normin olemassa olo selittää kääntäjien strategisia valintoja. Tutkielman tavoitteena on myös selvittää, suositaanko kääntämisessä englannin kieleen niin kutsuttuja kotouttavia käännösstrategioita ja ovatko käännösstrategiat ja kääntämistä koskevat normit muuttuneet kahdenkymmenen vuoden aikana. Näihin kysymyksiin vastaamiseksi suomenkielisistä teksteistä on etsitty kaikki kulttuurisidonnaisia viittauksia sisältävät tekstinkohdat. Näitä vastaavat kohdat on sitten etsitty käännöksistä ja suomen- ja englanninkielisiä kohtia on vertailtu keskenään. Molemmat suomenkieliset romaanit sisältävät runsaasti kulttuurisidonnaisia viittauksia. Suurimman kulttuurisidonnaisten viittausten ryhmän muodostivat molemissa romaaneissa henkilöiden nimet. Romaanin sisälsivät myös runsaasti viittauksia maantieteeseen, erityisesti kulttuurimaantieteeseen, ja yhteiskuntaan. Sitä vastoin viittaukset suomalaiseen kulttuuriin ja historiaan olivat vähäisempiä. Tutkielma osoittaa, että kääntäessään suomesta englannin kielelle suomalaisen rikoskirjallisuuden kääntäjät saattavat käyttää enemmän vieraannuttavia strategioita kuin kotouttavia strategioita ja että he suosivat vieraannuttavia strategioita kasvavassa määrin. Harjunpään ja pahan papin kääntäjä käytti enemmän vieraannuttavia strategioita kuin Harjunpään ja poliisin pojan kääntäjä kaksikymmentä vuotta aikaisemmin. Tutkielman tulokset eivät tue väitettä siitä, että käännettäessä englannin kielelle suosittaisiin kotouttavia strategioita. Näyttää siltä, että vieraannuttavia strategioita on käytetty enemmän ja käytetään yhä enenevässä määrin. Lisääntyvän vieraannuttamisen taustalla voi olla useita syitä, kuten suomalaisen kulttuurin lisääntynyt tunnettuus maailmalla, rikosromaanin genren vaatimukset tai muutokset kääntäjäyhteisön arvoissa. Tutkielman tulosten perusteella näyttää siltä, että ainakin muutoksia normeissa ja arvoissa on tapahtunut. Lisätutkimuksen avulla voitaisiin selvittää, pätevätkö tutkielman tulokset muihin romaaneihin ja niiden käännöksiin tai muihin genreihin käännettäessä suomesta englantiin. Lisätutkimus voisi nojautua laajempaan ja erilaisia tekstejä kattavaan aineistoon. Jatkotutkimus voisi myös sisältää kääntäjien haastatteluita tai kyselyitä kääntäjille. Näiden avulla voitaisiin saada lisäselvyyttä syistä heidän strategisille valinnoilleen. Asiasanat: Käännöskirjallisuus – kaunokirjallisuus Kääntäminen – suomen kieli – englannin kieli Kääntäminen – strategia Kääntäminen - normi
  • Nissinen, Laura (Helsingfors universitet, 2008)
    Tutkielma käsittelee cubiculum-nimistä huonetilaa roomalaisessa kirjallisuudessa. Cubiculum-termin määrittelyn pohjana on antiikin latinankielinen kirjallisuus ja työn tarkoituksena on selvittää perinpohjaisesti cubiculum-huoneen olemus sellaisena kuin se voidaan teksteissä nähdä. Tekstikohdat on valittu pääasiallisesti Thesaurus linguae Latinae -hakuteosta käyttäen. Tekstien perusteella on tarkoitus selvittää huoneen fyysinen olemus sekä sen erilaiset käyttötavat. Tarkastelun kohteena on myös cubiculum-nimityksen käyttö arkeologisissa kohteissa, eli voiko tätä nimitystä käyttää mm. pompejilaistalojen keskushallin tai peristyylin sivustalla sijaitsevista huoneista. Oman käsittelynsä saavat myös huoneeseen suuntautuneen liikkeen kuvaus sekä huoneen käyttäjien selvittäminen. Työ liittyy laajemmin roomalaisten yksityistalojen (domus) tutkimukseen, jonka taustalla on ajatus siitä, että tilankäyttö kertoo yhteisöjen arvoista ja rakenteista. Roomalaistaloissa nähtävissä oleva huonetilojen kaavamainen asettelu heijastaa yhteisön ajatusmaailmaa. Käsitellyt tekstit paljastavat, että cubiculum on joustava tilanimitys, jota voidaan käyttää paitsi eliitin edustajien yksityistalojen, myös huviloiden, keisarillisten asumusten ja vaatimattomampien talojen makuutiloista. Nukkuminen on tilan keskeinen funktio ja tämä merkitys sanalla esiintyy vielä keskiaikaisissa ja moderneissakin teksteissä. Myöhäisantiikin tekstit antavat sanalle myös kuvaannollisia merkityksiä. Tekstien perusteella cubiculum on selkeästi rauhallinen, pimeä ja suljettava tila, joka antoi mahdollisuuden yksityisyyteen. Cubiculum todisti useita funktioita, joita tunnetaan osin jo varhaisemmasta tutkimuksesta: tilassa mm. viihdytettiin ystäviä ja hoidettiin yksityisasioita. Huoneeseen suuntautuneen liikkeen kuvaus paljastaa, että varsin usein tilaan pääsy vaati kutsun. Kutsumattomat vieraat pääsivät sisään usein lähinnä voimaa käyttäen. Cubiculum-huoneen käyttäjät olivat pääasiassa vapaita, aikuisia roomalaisia, niin miehiä kuin naisiakin. Lapset mainitaan cubiculum-huoneen yhteydessä harvoin, eikä sanaa käytetä palveluskunnan makuutiloista, vaan palvelijat kuvataan usein nukkumassa cubiculum-huoneen ulkopuolella. Tekstit antavat vain viitteitä huoneen sijoittelusta yksityistaloissa, joten arkeologinen jatkotutkimus onkin välttämätöntä pompejilaistalojen makuuhuonejärjestelyiden selvittämiseksi.
  • Rantakeisu, Mira (Helsingfors universitet, 2015)
    Tutkielmani aiheena ovat kolttasaamelaiset, jotka ovat Kuolan niemimaan alkuperäiskansaa. Kuolan niemimaan lisäksi heidän perinteinen asuinalueensa käsittää myös Suomen ja Norjan Lapin koillisosat. Vuoden 1920 Tarton rauhassa kolttien asuinalue jakautui kahtia, osan jäädessä silloisen Neuvostoliiton puolelle ja osan Suomen puolelle. Toisen maailmansodan jälkeen, Suomen menetettyä Petsamon alueen, koltat saivat valita kummalle puolelle rajaa he halusivat asettua. Valinta tehtiin pääasiassa vanhojen sukumaiden perusteella. Suomen valinneet koltat sijoitettiin lopulta Inarin kunnan alueelle, Sevettijärven, Nellimin ja Keväjärven kyliin. Koltat ovat perinteisesti kuuluneet ortodoksiseen kirkkoon, ja tämä tekee heistä uskonnollisen vähemmistön suhteessa enemmistösuomalaisiin, mutta myös suhteessa muihin saamelaisiin. Ortodoksisuus on myös nähty vahvana osana kolttasaamelaisten itäsaamelaista kulttuuriperinnettä, joka näkyy niin pukeutumisessa, käsitöissä, musiikissa, juhlissa kuin ruokakulttuurissakin. Tämä asetelma on toiminut lähtökohtana tutkimukselleni. Pro gradu -työssäni tarkastelen, millainen rooli ortodoksisuudella on kolttasaamelaisten identiteetin muotoutumisessa sekä miten rooli on muotoutunut ja millaisia eroja suhtautumisessa ortodoksikirkkoon on eri kolttasukupolvien välillä. Saamelaisten uskontoa ja uskonnollisuutta, etenkin uskonnon esikristillistä aikakautta, on tutkittu jo monien vuosikymmenten ajan. Kolttasaamelaisten nykyuskonnollisuuden osuus tästä tutkimuksesta on kuitenkin jäänyt vähemmälle huomiolle, mikä tarkoittaa, että tutkimus on tältä osin paikoin vanhentunutta. Tutkimukseni merkitys nousee juuri tästä vajeesta tutkimushistoriassa, ja tutkimukseni pyrkiikin tarkastelemaan myös viimeisten vuosikymmenten suurten sosiaalisten muutosten vaikutusta kolttasaamelaisten uskonnollisuuteen. Tämän vuoksi tutkielmani nojaa vahvasti uskontososiologisiin teorioihin ja tarjoaa myös tältä osin tuoreehkon näkökulman kolttasaamelaisen uskonnollisuuden tutkimukseen. Aineistoni koostuu kymmenestä teemahaastattelusta, jotka tein kahdella kenttätyömatkalla vuonna 2013 Inarin kunnan alueella. Suurin osa haastateltavistani oli ortodoksisia kolttasaamelaisia, mutta joukossa oli myös etnisiä suomalaisia. Olen soveltanut aineistooni laadullista sisällönanalyysia. Tarkastellessani aineistoa olen koonnut yhteen, mitä informantit ovat haastatteluteemoista sanoneet. Analyysin temaattinen fokus keskittyy kollektiivisen muistin käsitteen ympärille. Tapa, jolla informantit käsittelivät ortodoksisuutta, muistutti hyvin vahvasti ylisukupolvisen muistin käsitettä, ja täten voikin sanoa, että teoria nousi hyvin luonnollisesti aineiston pohjalta. Analyysiin liittyy vahvasti myös etnisyyden käsite. Kollektiivinen muisti osaltaan vahvistaa etnistä identiteettiä, ja tarkastelenkin tutkimuksessani myös kollektiivisen muistin ja etnisen identiteetin suhdetta ortodoksisuuden näkökulmasta. Analyysissani ortodoksisuuden rooli kolttasaamelaisten kollektiivisen muistin osana rakentuu seuraavien teemojen pohjalle: symbolit, rituaalit ja narratiivit, paikallisuuden ja kuuluvuuden tunne sekä kolttasaamelaisten monitasoinen vähemmistöasema suhteessa ympäröiviin ryhmittymiin. Läpileikkaavana teemana tutkielmassani on myös sukupolvien välinen kehitys. Tutkielmani osoittaa, kuinka esimerkiksi ortodoksisuuden kollektiivinen muisti linkittyy symboleiden kautta etnisyyteen kahdella tavalla: etniset elementit toisaalta linkittyvät (esimerkiksi kolttasaamelaisten puvun ja kielen käyttö liturgioissa) uskonnolliseen ympäristöön ja toisaalta alkujaan uskonnolliset elementit voivat myös saada vahvoja etnisiä vivahteita (esimerkiksi hautajaisrituaalit ja pyhimystarinat). Paikallisuus ja kuuluvuuden tunne alueeseen oli se sitten laajemmin koko saamelaisalue tai oma kotikylä - vahvistavat myös osaltaan ortodoksisuuden roolia kolttasaamelaisten kollektiivisessa muistissa. Uskonto koetaan vahvemmin omalla kotialueella, ja toisaalta kolttakylien väliset eroavaisuudet korostavat myös kollektiivisen muistin värikkyyttä. Materiaalini antaa myös viitteitä siitä, että ortodoksisuus voi toimia kolttasaamelaista identiteettiä vahvistavana tekijänä saamelaisalueen ulkopuolella asuville. Kolttasaamelaisten ainutlaatuinen asema monitasoisena vähemmistöryhmänä heijastuu myös kollektiiviseen muistiin. Koltat ovat vähemmistönä niin ortodoksikirkon sisällä, suhteessa luterilaisiin suomalaisiin, kuin myös suhteessa muihin saamelaisiin. Muiden ryhmien suhtautuminen kolttien ortodoksisuuteen ja toisaalta myös se, miten koltat ovat itse suhtautuneet muihin tahoihin, on vaikuttanut siihen, miten ortodoksisuuden rooli kollektiivisen muistin osana on rakentunut. Tutkielmani myös osoittaa, että suhtautumisessa ortodoksiseen kirkkoon on sukupolvien välisiä eroja. Tähän ovat osaltaan vaikuttaneet ympäröivän yhteiskunnan muutos, modernisaatio ja sekularisaatio, mutta myös kolttasaamelaisten vähemmistöroolin muotoutuminen suhteessa ympäröiviin yhteisöihin.
  • Aittoniemi, Toni (Helsingfors universitet, 2012)
    The history of Goa trance spans trough decades, its first cultural factors having been born in 60's USA and then developed in Goa, India through the 70's and 80's. After some of the same factors matured into sub-cultural traits in the western countries, the new attitudes towards the role of youth in society led to increased travelling and some discarding of the traditional sedentary lifestyles. Goa trance would develop to be the music, the identifier and the culture of full-moon parties and other celebratory meetings of a new group of travelling, globally mobile youth interested in exploratory self-development, self-actualization, mysticism and alternative lifestyles and spirituality. Goa trance came to Finland through movement of these people, by an international group of travellers following a Finnish national Ior Bock from Goa to Finland. Goa trance parties in Sipoo at his summer residence started in 1987 and went on until 1998. From 1988 onwards, a similar process would also start in other countries around the world. By 1992 new groups also going to Goa or similar destinations elsewhere already present would also start organizing Goa trance parties in Finland. First finnish experiments in Goa trance music production were conducted the same year. A historical study incorporating music analysis as the bridge between the cultural and the ethnographical is conducted in this research. It's hypothesis is that a system can be found in Goa trance music and that it reflects and represents the cultural values found by ethnographic methods. It also suggests that this system can then be used to track how Finnish Goa trance music-production and culture reflected the different facets of original and international Goa trance culture and how this transfer and synthesis took place. The study is largely material-based, relying on extensive interviews of important people in the 1990's Goa trance scene of Finland, recording artifacts on DAT-tape and c-cassette, and published musical works from the same time-period. Secondary sources include other, mainly ethnographic writings and articles on the topic and several documentary films. The socio-cultural and anthropologic studies of electronic dance-music cultures by Fikentscher, Thornton, Taylor, St. John, Saldanha, and D'Andrea are the precursors and the academic framework within which this study operates in. In addition to new ethnomusicology, the several fields of scientific methodologies applied to the material favor the cognitive, incorporating the ethnomusicology of John Blacking as well as psychoacoustics and cognitive models of musical experience. General cultural semiotics are likewise applied to support the models of behavior developed. A major part of the study is formed by music analysis. The analysis aims to find a system of characteristics that are common or unique, elements of style and then to apply these in the context of the cultural analysis. All the claims are supported by examples in notation transcribed from the materials. The methods of score-analysis include common ethnomusicological and western methodologies supplemented with modern metric theory from Hasty as adapted to analysis of electronic dance-music by Butler and several methodologies connected to it. The study also develops these methods further to form a suitable set of derived methodologies to better deconstruct the particular musical material at hand. Through the music analysis backed by ethnography, it can be seen that the music of Goa trance is a unique development of western electronic dance-music steered strongly into an oriental and mystic direction, simultaneously preserving much of the early hypnotic qualities of early rave-, acid- and techno music. It is highly functional and tied to facilitating a psychedelic experience in the trance-dance party. The early development of Goa trance music parallels that of rave-music and is interconnected, but also separate to a degree. The most prominent difference is that the music was tied to a copying and trading culture instead of depending on record labels for distribution. Finnish Goa trance music production delivered finished works to the DAT-tape trading circuit by 1995, and released works on CD and vinyl in 1996. The first releases were: 10 Years Loop EP by O*Men, Flippin' Bixies - Sörkkä Sonic and Apollo 3D by GAD. The sound of Flippin' Bixies was a more localized version of Goa trance, much more experimental and also ended up being more influential to the global soundscape that evolved from Goa trance: Psychedelic trance. Music analysis shows that a unique Finnish sound was present already in many of the early works of all these artists, and that it bears a kindredness to the kind of music that was also developing in Australia and Japan. International connections between the local music scenes and high international mobility of their agents led to very rapid exchange of music between the scenes and further development from 1997 onwards was bi-directional with new Finnish Goa-/psychedelic trance bands Texas Faggott and Kolmiokulmiosilmiö on the leading edge of it.
  • Hynninen, Niina (Helsingfors universitet, 2007)
    Tutkielmassa selvitetään englanti lingua francana (ELF) -näkökulman ilmenemistä kulttuurin ja sen opettamisen periaatteissa. Tarkastelun kohteina ovat viimeaikaiset kielenopetuksen ohjenuoria käsittelevät ohjelmat Euroopassa ja Suomessa: Euroopan neuvoston julkaisema Eurooppalainen viitekehys ja Suomen perus- ja lukio-opetuksen uusimmat vieraiden kielten opetussuunnitelmat. Tutkielmassa sovelletaan kriittisen diskurssianalyysin kolmiportaista analyysikehystä, jonka kuvausosiossa Viitekehyksestä analysoidaan esiin kulttuurisia diskursseja, tulkintaosiossa aineistoa tarkastellaan Euroopan neuvoston kielipolitiikan osana, ja selitysosiossa sitä verrataan opetussuunnitelmista hahmotettuihin diskursseihin. Viitekehyksestä nousi esiin neljä keskeistä diskurssia: 1) kohdekulttuuri-, 2) kulttuurien monimuotoisuus-, 3) monikulttuurisuus- ja 4) oppilaskeskeisyysdiskurssit. Näistä kahdessa viimeisessä oli piirteitä, joiden voi katsoa tukevan ELF-näkökulmaa. Tällaisia olivat mm. usean kulttuurin välillä liikkuminen ja oppilaiden tarpeiden korostaminen. Sen sijaan opetussuunnitelmissa keskitytään ELF:n kannalta liian kapea-alaisesti vain äidinkielisten ja ei-äidinkielisten väliseen viestintään. ELF-lähestymistavan kannalta olisikin tärkeää ymmärtää, että kansainvälisessä viestinnässä englannin kieltä ei voi yhdistää tiettyyn kohdekulttuuriin ja että monikielitaitoisuuden ja lingua francan ei tarvitse olla ristiriidassa keskenään.
  • Olkkonen, Saara (Helsingfors universitet, 2008)
    Tämän pro gradu -tutkielman tarkoituksena on edistää ja kehittää saksalaisen liedmusiikin suomennosten tutkimusta. Tutkimusaineistona on käytetty kymmentä laulua Franz Schubertin säveltämästä laulusarjasta Winterreise (1827), joka pohjautuu Wilhelm Müllerin runoihin, ja Kyllikki Solanterän suomennoksia (1960) kyseisistä lauluista. Lähtökohtana oli lähtökielinen teksti, johon suomennosta verrattiin. Hypoteesina oli, että tavulukujen merkitys liedmusiikin kääntämisessä on suurempi kuin muiden lingvististen tai semanttisten ominaisuuksien, koska musiikki ja nuotit asettavat tiukat rajat käännökselle, eikä kääntäjä voi muuttaa kappaleen musiikillista rakennetta. Sanatarkan käännöksen sijaan kääntäjän tulee pyrkiä säilyttämään kappaleen semanttinen sisältö ja tunnelma riimejä unohtamatta. Aluksi kerrotaan taustatietoja säveltäjästä, sanoittajasta, teoksesta, liedmusiikista ja kääntäjästä. Teoriaosiossa kartoitetaan, mihin kategorioihin liedtekstien kääntäminen voidaan luokitella kuuluvaksi. Analyysi pohjautuu Wittbrodtin luokitteluun (1995). Teoriaosiossa käsitellään myös ekvivalenssia, adekvaattisuutta, näennäiskäännöksiä, tyyliä, uskollisuutta alkuperäisteokselle, vapaan kääntämisen rajoja ja käännösvirheitä tutkittavasta materiaalista valikoitujen esimerkkien pohjalta. Esimerkkejä edeltää aina teoriaosuus. Varsinainen vertailuosio, jossa vertaillaan lähtö- ja kohdetekstejä, on jaettu kuuteen osioon: säe- ja säkeistöluvut, sanaluvut, tavuluvut, kirjaimien poisjättö, suorat ja epäsuorat kysymykset sekä kappaleiden nimet. Sana- ja tavulukujen eroavaisuuksista esitetään myös taulukot. Sana- ja tavulukujen kohdalla pohditaan, mistä erot johtuvat. Kaiken kaikkiaan pohditaan myös, ovatko käännösratkaisut onnistuneita, ja miten kääntäjä on niihin päätynyt. Laulettavuutta käsittelevässä osiossa esitetään ensin aikaisempia pohdintoja ja tutkimustuloksia kyseisestä aiheesta. Lopuksi teen Mannilan Blueprint-metodin (2005) mukaiset testit. Metriikkatestin teen esimerkinomaisesti yhdelle säkeistölle ja musikaalisen testin teen kaikille kymmenelle laululle. Musikaalisessa testissä analysoidaan tarkemmin lähtökielisiä säkeitä ja niiden suomenkielisiä vastineita, joiden tavuluvut eroavat toisistaan. Loppupäätelmiä edeltävässä luvussa esitetään vielä suomalaisen lauluntekijän ajatuksia sanoittamisesta. Hypoteesi tavuluvuista osoittautui oikeaksi. 146 säkeestä vain viidessä eivät lähtö- ja kohdetekstin tavuluvut olleet identtiset, mikä todistaa sen, että kääntäjä pyrkii säilyttämään kappaleen rytmin. Kääntäjä on myös säilyttänyt kappaleiden riimit, mikä vaikuttaa osaltaan rytmin säilymiseen. Sanalukujen kohdalla taas vain 16 säkeellä oli identtiset sanaluvut, mikä kertoo siitä, että niitä tärkeämpää on säilyttää kappaleen semanttinen sisältö ja tunnelma. Käännösten voidaan katsoa kuuluvan useaan kategoriaan. Kappaleiden käännökset ovat suurimmalta osin ekvivalentteja, mutta osittain ne voidaan luokitella näennäiskäännöksiksi. Tyyli ei ole säilynyt virheettömänä aivan jokaisessa käännöksessä, mutta yhtään kääntäjän puutteellisesta kieli- tai kääntämistaidosta johtuvaa käännösvirhettä kappaleissa ei ole. Suomentaja ei ole tuottanut yhtään täydellisen sanatarkkaa käännöstä, vaikka leksikaalinen ero on osittain vain hiuksenhieno. Tämä osoittaa sen, että vapaan kääntämisen aste on liedmusiikin suomennoksissa suhteellisen korkea. Kaiken kaikkiaan Solanterän käännöksiä voi pitää suhteellisen onnistuneina.
  • Miettunen-Nordström, Antti (Helsingfors universitet, 2015)
    Pro gradu -tutkielma käsittelee DDR:n ystävyyskaupunkitoimintaa ja kunnallisten ulkomaansuhteiden hoitoa Suomessa 1950-luvulta 1970-luvulle. DDR:n keskeisin tavoite oli saada Suomi tunnustamaan se kansainvälisoikeudellisesti suvereeniksi valtioksi. Suomi nähtiin DDR:ssä tähän potentiaalisesti valmiimpana kuin moni muu maa: se ei ollut ulkopoliittisista syistä tunnustanut kumpaakaan vuonna 1949 Saksan miehitysvyöhykkeille syntynyttä valtiota. Tutkimuksella pyritään syventämään kuvaa itäsaksalaisen diplomatian keinovalikoimasta, osaamistasosta sekä sen valtiojärjestelmän rakenteellisista puitteista, erityisesti toimittaessa läntiseen järjestelmään kuuluvassa maassa. Samalla siinä tuodaan esiin ristiriitoja paikallistason suomalaisten kunnallistoimijoiden ja kansainvälispoliittisen DDR:n ulkoministeriön toisistaan eroavien tavoitteiden välillä. Tutkimuksen alkuperäislähdeaineistona on käytetty Berliinissä säilytettäviä DDR:n ulkoministeriön ja valtiojärjestöjen arkistoja, Suomen Kansallisarkistossa säilytettävää Suomi—DDR-seuran arkistoa, Helsingissä säilytettävää Suomen kaupunki- ja kuntaliittojen arkistoa sekä suomalaisten ystävyyskaupunkien kaupunginarkistoissa säilytettäviä kunnallispoliittisia päätösasiakirjoja. Tutkimus tuo esiin DDR:n ensimmäisten ystävyyskaupunkiyhteyksien synnyn Suomessa 1950-luvun lopulla sekä niissä koetut onnistumiset ja epäonnistumiset. DDR:n tavoittelemat, maiden välisten suhteiden puolivaltiollisuutta korostaneet kirjalliset ystävyyskaupunkisopimukset kaatuivat suomalaisten vastustukseen. Myös Berliinin muurin pystyttäminen elokuussa 1961 muuttaa itäsaksalaisten ystävyyskaupunkien toimintaedellytyksiä Suomessa. DDR- ja suomalaistoimijoita peilataan tutkimuksessa aiemman tutkimuksen pohjalta Länsi-Saksan tavoitteisiin Suomessa. Kylmän sodassa eri puolen järjestelmiin kuuluneet Saksat ajoivat omia etujaan myös ystävyyskaupunkitasolla toistensa toimia valvoen. Ystävyyskaupunkitoiminta asetetaan tutkimuksessa kylmän sodan kontekstiin kaupunki- ja kuntaliittojen kansainvälisen yhteistyön kautta. Suomalaiset liitot korostivat suhteiden tasapuolisuutta idän ja lännen välillä läntisen järjestelmän eduksi. Vuodesta 1963 alkaen ystävyyskaupunkeja arvioitiin yhä keskeisemmin osana DDR:n laajempaa julkisuustyötä ja kulttuuripoliittista näkyvyyttä Suomessa. Samalla kunnallispoliitikkojen tapaaminen muuttui rutiininomaisemmaksi 1960-luvun aikana. Kansainvälispoliittisen liennytyksen ja Saksojen välisten suhteiden parantuessa 1960-luvun lopulla DDR aloitti laajennetut toimet diplomaattisen tunnustamisen aikaansaamiseksi. Vuosina 1971—1973 aktivoituneet DDR:n tunnustamiskomiteat näkyivät tunnustamisviikkojen kautta myös ystävyyskaupungeissa. Ystävyyskaupunkisuhteilla oli kuitenkin DDR:n ulkoministeriölle vain välineellinen arvo. Niiden ylläpitäminen vaati varoja, joita oltiin yhä haluttomampia käyttämään vuonna 1973 saavutetun kansainvälispoliittisen tunnustamisen jälkeen. DDR luopuikin kaikessa hiljaisuudessa ystävyyskaupunkisuhteiden edistämisestä 1970-luvun aikana jättäen aloitteenteon suomalaisille.
  • Gruber, Edith Klara (Helsingfors universitet, 2008)
    This Pro Gradu thesis examines the difficulties in translating proper names in 'Le Seigneur des Anneaux', the French translation of J.R.R. Tolkien's Lord of the Rings. The theoretical framework is based on the works of Michel Ballard and Peter Vermes which deal with translating proper names and Peter Newmark's and J.C. Catford's translation theories. The theoretical chapter is divided in two parts, the first giving the definitions of various translation strategies, the second examining these in practice. Ballard's corpus comprises a selection of fictional and non-fictional texts in French and in English, while Vermes bases his approach on the Hungarian translations of two English novels, Slaughterhouse Five and The Last of the Mohicans. The purpose of comparing these two studies is to find a suitable classification for the corpus of names from The Lord of the Rings by translation strategy and by name type. A very important aspect to be considered is Tolkien's opinion on translation, which becomes apparent in his essay 'The Guide to Names in The Lord of the Rings'. The 250 names discussed in this essay form the corpus of this examination. Tolkien divides the names in two categories, personal names and place names. In this analysis, personal names are further classified as first names, surnames, sobriquets and peoples' names while topographical names are further divided into countries, towns, buildings, forests, plains, water bodies, mountains, etc. Having established the categories for names and translation strategies, Ballard's and Vermes' results are compared with Tolkien's suggestions. The present research shows that Tolkien favours semantic translation and formal correspondance. Furthermore, he has a very normative view of translation which manifests itself in his criticism of the Swedish and Dutch translations. To illustrate this, the quarrel between the Swedish translator Ohlmarks and Tolkien about how to translate names correctly into Swedish is examined as a case study. The analysis shows that Ledoux, the French translator followed Tolkien's guidelines very faithfully, although the choice of strategies diverges significantly from the usual practices of translating proper names, as Ballard and Vermes had established them. This is explained by the fact that the genre of the Lord of the Rings presents a particular challenge to the translator and demands strategies deviating from the norm. Tolkien created an entire world with its dozens of languages, cultures and peoples and hundreds of persons and places, which all are a part of a particular language and a culture. The translator's task is to recreate the ethnic and geographic relations in the target language so that e.g. Hobbits can be identified as Hobbits by their name. This phenomenon is called 'onomastic network' and its preservation in the target language facilitates the recreation of 'Middle Earth' in the imagination of the target language reader. Ledoux's faithful rendering of Tolkien's guidelines in French suggests that he probably had received them in some form, although he completed his translation before the 'Guide to Names' was published. The case study of the Swedish translation shows that Tolkien sent letters with translation requests to the prospective translators and therefore it can be assumed that Ledoux had also received instructions. Both the analysis and the case study also revealed the extraordinary status of Tolkien's books, both in the author's attitude towards his works and the translations thereof as well as the readers attitudes towards the translations. In the case of the French translation, the readers demand a 'better translation' but there is no reaction from the publisher. As a result, French Tolkien fans have organised themselves in online communities with the aim of improving the existing translation. Faithful to Tolkien, their primary concern is also the 'correct' translation of the proper names.
  • Rantala, Viktor (Helsingfors universitet, 2013)
    Denna avhandling undersöker samarbetet mellan den finska Statspolisen och den svenska säkerhetspolisen från år 1938 till fortsättningskrigets början år 1941. Som viktigaste källor för denna avhandling har använts de respektive säkerhetspolisernas arkiv i Finland och Sverige. Samarbetet mellan den finska Statspolisen och Sveriges säkerhetspolis, den Allmänna Säkerhetstjänsten med dess föregångare bestod av informationsbyte, som sköttes via korrespondens, telefon och några enstaka tjänsteresor. Underrättelsesamarbete baserar sig på nytta och ett ömsesidigt förtroende. Förtroendet mellan den finska och den svenska säkerhetspolisen hade byggts upp sedan 1920-talets början. Det är viktigt att komma ihåg, att underrättelsetjänster och säkerhetspoliser inte opererar i ett tomrum. De är underställda den politiska viljan i en stat. Därför beaktas den politiska situationen vid sidan om den egentliga handlingen. Först och främst innefattade säkerhetspolissamarbetet bekämpning av verksamhet i förmån för Sovjetunionen. Detta innefattade dels sovjetisk spionage- och sabotageverksamhet och dels finländska kommunister eller andra personer på den vänstra kanten, vars verksamhet enligt säkerhetspoliserna, tjänade Sovjetunionens intressen. Bland dessa fall kan nämnas den av Ernst Wollweber ledda sabotageligan, som verkade inom hela norra Europa samt oppositionsgruppen inom den finska socialdemokratin, de så kallade sexlingarna. För det andra bekämpades även den tyska verksamheten. Denna verksamhet innefattade vissa tyska spioner, som rörde i Finland och Sverige. Tyskland var dock samtidigt en samarbetspartner för både Sverige och Finland, och detta påverkade säkerhetspolisernas förhållande till den tyska verksamheten. Dessutom behandlas ödet på en jude, Hans Szybilski, som utlämnades till Tyskland från Finland under fortsättningskriget. Informationen, som ledde till Szybilskis utlämnande härstammade från det finsk-svenska säkerhetspolissamarbetet. Samarbetet mellan Statspolisen och den Allmänna Säkerhetstjänsten med dess föregångare var omfattande och det fungerade bra. Inga förtroendeproblem verkar ha funnits. Säkerhetspolissamarbetets huvudmotståndare var utan tvekan den sovjetiska verksamheten, eller verksamheten vilken ansågs tjäna Sovjets intressen, och denna verksamhet bekämpades kraftfullt. Däremot såg både Statspolisen och den svenska säkerhetspolisen tidvis mellan fingrarna på det tyska illegala spionaget. De politiska aspekterna visar sig tydliga. Tyskland ansågs delvis vara en vänligt sinnad stat av både Finland och Sverige, och därför ansågs dess spionage inte nödvändigtvis så farligt. Med Sovjetunionen var förhållandesättet helt det motsatta.
  • Vainio, Charlotte (Helsingfors universitet, 2010)
    Denna studie behandlar kvinnans juridiska handlingsutrymme under Magnus Erikssons lagar 1350-1442. Det har länge antagits att den gifta kvinnan under medeltiden var omyndig, eftersom hon enligt lagen skulle ha en målsman (på fornsvenska malsman). Senare tids forskning har dock börjat påpeka att kvinnan inte var omyndig i dagens bemärkelse, men inte desto djupare utvecklat frågan om hennes rättigheter. Genom att jämföra lagtexterna med praxis har jag undersökt hur lagutrymmet som stadgade att en make skulle vara sin hustrus malsman påverkade kvinnans rättigheter. Under den undersökta tidsperioden tycks malsmanskapet inte i någon större utsträckning ha juridiskt begränsat kvinnan, men praxis visar att tradition och praktikaliteter bjöd att maken i allmänhet representerade sin hustru i juridiska göromål. Studien visar att representation inte nödvändigtvis indikerade myndighet, och att det faktum att hustrun representerades av sin make inte medförde omyndighet. Männens konstanta kontakt med den juridiska världen och kvinnornas synnerligen begränsade dito kom ändå på sikt att minska hennes juridiska medvetenhet, och därmed hennes möjlighet att påverka. Den viktigaste slutsatsen är likväl denna begränsning inte var lagstadgad. I studien tar jag också ställning till olika genusteoretiska förklaringsmodeller, nämligen enkönsmodellen och teorin om skilda sfärer. Enligt enkönsmodellen, som utvecklades av Laqueur i början av 1990-talet, sågs inte kvinnan och mannen som två olika kön, utan som olika grader av en man. Kvinnan skulle enligt det vara en mindre utvecklad variant av mannen. Resultaten i studien tyder dock snarare på att kvinnor och män sågs som två olika kön, men att de verkade inom olika sfärer. Den avgörande faktorn var förmågan att föda barn, där de som födde barn tillhörde en privat sfär, med hemmet i centrum, och de som inte födde barn tillhörde en offentlig sfär, där juridik, politik och ekonomi ingick. Därför argumenterar jag för att män förväntades sköta de juridiska göromålen även för sin hustru, eftersom det tillhörde hans sfär. Hustrun hade dock möjligheten, både enligt lagen och enligt praxis, att själv sköta exempelvis försäljningar och upprätta testamenten, och begränsades snarare av sitt kön än av genusstrukturer. Studien lyfter också fram problematiken med det diversifierade svenska medeltida samhället, och ifrågasätter traditionen med en indelning i endast två genus, en manlighet och en kvinnlighet. Resultaten tyder på att det var stora lokala skillnader beträffande en hustrus begränsningar och möjligheter, och att lagarna mer fungerade som riktlinjer än som faktiska regler. På grund av källmaterialets beskaffenhet går det inte att avgöra på vilket sätt social status spelade in, även om det är rimligt att anta att det fanns betydande skillnader mellan rikets övre och lägre skikt. Däremot finns det inget som indikerar att hustruns malsman skulle ha varit liktydig med det nutida målsman någonstans i riket, eller i någon samhällsgrupp.
  • Ilomäki, Heidi (Helsingfors universitet, 2011)
    Tutkielmani aiheena ovat suomenruotsalaiset asiointikeskustelut R-kioskilla. Suomen suurin kioskiketju R-kioski ei ole erityisen profiloitunut ruotsinkielisen palvelun tarjoajana. Tässä tutkielmassa tavoitteenani on kuitenkin selvittää, miten asiointikeskustelut kioskilla rakentuvat, kun asiointikieli on ruotsi. Nauhoitin asiointikeskusteluja viidellä kioskilla eripuolella Uuttamaata. Asetin nauhurin asiointitiskille ja tein merkintöjä paperille asiakkaiden arvioidusta iästä, heidän ostoksistaan ja muista ei-kielellisistä aspekteista. Materiaalini koostuu kaiken kaikkiaan 83 ruotsinkielisestä keskustelusta. Eniten ruotsia nauhoitusaikana puhuttiin Länsi-Uudellamaalla (66,7 %). Tein kuitenkin havainnon, ettei nauhoitettujen ruotsinkielisten keskustelujen prosentuaalinen osuus kioskin kaikista keskusteluista ole verrannollinen alueen ruotsinkielisten asukkaiden prosentuaalisen määrän kanssa. Olen itse työskennellyt R-kioskin myyjänä viiden vuoden ajan. Videokuvaus ei ollut sallittua, joten materiaalistani puuttuu ei-kielelliset aspektit kuten nyökkäykset, hymyileminen ja katsekontakti. Keskityn analyysissäni asiakaskeskustelun tervehdys-, tavara- ja hyvästelyvaiheeseen. Pragmaattisella tasolla olen kiinnostunut kuinka puheaktit tervehtiä, esittää pyyntö ja hyvästellä realisoidaan puheen keinoin. Rakenteellisesti tarkastelen kuinka vierusparit toteutuvat keskusteluissa. Lopuksi vertaan tuloksiani Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen tekemän vastaavan kioskitutkimuksen tuloksiin suomenkielisestä materiaalista. Tervehdysvaihe koostuu sekvenssistä, jossa joko vain myyjä tai myyjä sekä asiakas tervehtivät toisiaan. Yleisin tervehdyssana on hej, jota käsittelen yhdessä suomenkielisen vastineen hei kanssa, koska havaintoni mukaan asiointikieltä ei päätetä vielä tervehdysvaiheessa vaan tavaravaiheessa. Yhteisestä puheyhteisöstä (speech community) vierailemillani kaksikielisillä alueilla kertoo muun muassa, että keskustelukumppanit tervehtivät toisiaan pääosin suomeksi. Hejsan on ainoa ruotsinkielinen tervehdyssana hej:n ohessa, joka on hyvin käytännöllinen, sillä se sopii molempia kieliryhmiä tervehdittäessä. Hej-sanan käytössä esiintyy vastavuoroisuutta. Tavaravaihe koostuu sekvenssistä, jossa asiakas pyytää joko kielellisesti tai ei-kielellisesti tavaraa tai palvelua myyjältä. Myyjä kuittaa pyynnön usein kielellisesti. Asiakkaan tavaravuoro on joko pakollinen (tavara on tiskin toisella puolella) tai vapaaehtoinen (tavara on myyntitilassa). Kun kielellinen pyyntö on pakollinen, asiakas ilmaisee pyyntönsä yleisemmin lauseella. Kun kielellinen pyyntö on vapaaehtoinen, asiakas ei yleensä sano mitään vaan asettaa ostoksensa tiskille. Hyvästelyvaiheessa olen keskittynyt siihen, miten keskustelukumppanit lopettavat keskustelun. Suurin osa keskusteluista loppuu asiakkaan osalta kiitokseen vaihtorahasta tai kuitista ja myyjän osalta edellisen kiitos-sekvenssin ulkopuoliseen kiitokseen, jota kutsun hyvästelykiitokseksi. Perinteiset hyvästelyfraasit lopettavat pidemmät keskustelut. Hyvästelyfraaseista hejdå on useimmiten vastavuoroinen. Ruotsi asiointikielenä on uhanalainen Suomessa. Kaksikielisyys on yleistä, ja jos asiakkaalla ei ole halua tai myyjällä ei ole kykyä käydä keskustelua ruotsiksi, valitsee asiakas asiointikieleksi suomen. Väitän, että ruotsin kielen aseman vahvistamiseksi Suomessa, ruotsinkielisten tulisi hanakammin vaatia ruotsinkielistä palvelua. Suomenkielisen myyjän tulisi osaltaan osata tervehtiä, kiittää, sanoa numerot ja hyvästellä ruotsiksi. Hyvällä asiakaspalvelulla kilpailevan R-kioskin kannattaisi satsata myös ruotsinkieliseen palveluun.
  • Fellman, Ida (Helsingfors universitet, 2000)
    I min avhandling diskuterar jag om och hur man kan läsa Eva Wichmans novell "Kärret" (ur Molnet såg mig, 1942) som en prosamodernistisk berättelse om ett kvinnligt subjekt, och om kvinnligtskapande. Jag vill mot en prosamodernistisk bakgrund visa min tolkning med en stilistisk och entematisk analys. I min inledning markerar jag att forskare har haft svårt att avgöra vad Eva Wichman egentligen vill säga med "Kärret". De flesta definierar "Kärret" som en fabel, en moralisk berättelse. I min tolkning betonar jag att novellen kan läsas som en prosamodernistisk fabel om det kvinnliga skapandet. Eva Wichman har i många av sina verk beskrivit en kvinnlig konstnärs svårigheter i massamhället och den manliga världen. Jag anser därför att denna tolkning inte är långsökt då det gäller en naturallegori som "Kärret". Jag redovisar kort för bakgrunden till prosamodernismen; definierar stilistiska grundbegrepp i lyrikoch prosa samt diskuterar med hjälp av Peter Luthersson och Gunilla Domellöf hur den modernistiska individualiteten konstituerar sig i förhållande till samhället ochmoderniseringsprocessen. Jag tar fasta på den kvinnliga författarens skapandeprocess och poängterar, med hjälp av bl.a. Dominique Head och Domellöf, att det kvinnliga skapandet ofta är svårt att erhålla i ett traditionellt manligt samhälle. Head, Domellöf och Rachel Blau DuPlessis menar att det modernistiska skapandet hos kvinnor i stor grad sker med hjälp av stilistiska brott och luckor. I synnerhet förhållandet mellan metafor och metonymi utgör en viktig metod för den kvinnliga modernisten. I mitt tredje kapitel analyserar jag "Kärret" stilistiskt. Modernismen i "Kärret" går ut sammanställa motsatser och sinnesanalogier. Jag tar upp det lyriska och metaforiska i "Kärret"; upprepningar,parallellismer, rytm och dynamik, samt förhållandet mellan metaforer och metonymier utgående från en artikel av David Lodge. Jag demonstrerar i stilanalysen hur Eva Wichman bygger upp ett cykliskt mytiskt berättande. Detta cirkelberättande kan, enligt Domellöf, ses som en kvinnlig utmaning mot det traditionella manliga berättandet. Förhållandet mellan metaforer och metonymier spelar en stor roll också i min tematiska analys. Jag läser kärret i novellen som en symbol för ett kvinnlig subjekt. Kärret är uppbyggt av motsatser. Dessamotsatser kan ses som metaforer i min tolkning av kärret som kvinnligt subjekt. Motsatsparen yta/djup läser jag som den medvetna respektive undermedvetna nivån i det kvinnliga subjektet. Djupet, den undermedvetna nivån, analyserar jag delvis med hjälp av Julia Kristevas begrepp abjektet. Metaforerna spegel/öga ser jag som subjekt/objekt och manligt/kvinnligt i förhållande till det kvinnliga subjektet. Med hjälp av abjektet, omnipotens/känslighet, rörelse/statis samt liv/död visar jag hur Eva Wichman beskriver det konstnärliga skapandet, och den konstnärliga alieneringen i kontrast till det förtryckandet massamhället. Här baserar jag mig på Lutherssons resonemang om den modernistiska individualiteten. På så sätt drar jag slutsatsen att kärret som kvinnligt subjekt kan läsas som ett kvinnligt författarjag. "Kärret" är en berättelse om kvinnlig skaparkraft, om ett kvinnligt subjekt som skapar och verkar isamhället. Eva Wichman gestaltar det kvinnliga berättandet både tematiskt och språkligt. Därför är "Kärret" enligt mig inte en pessimistisk berättelse om ett "säkert nederlag" som många påstår, utan en storslagen fabel om ett modernistiskt subjekt i process. Nyckelord: Eva Wichman, Molnet såg mig, prosamodernism, kvinnligt subjekt, abjekt, metafor, metonymi
  • Kokkala, Anna-Kaisa (Helsingin yliopisto, 2015)
    Tutkielmani käsittelee lukiolaisten ruotsin kielen suullisten kokeiden arviointia erityisesti vuorovaikutuksen ja viestinnän näkökulmasta. Tarkoituksena on selvittää, miten opettajaopiskelijat näkevät vuorovaikutuksellisuuden ja viestinnällisyyden arvioinnin lukiolaisten suullisissa kokeissa ja miten he arvioivat nämä ominaisuudet omien käsityksiensä pohjalta. Lisäksi selvitän, mitkä ovat sellaisia konkreettisia piirteitä, jotka osoittavat, onko lukiolaisten viestintä toimivaa vai ei. Vallitsevassa Lukion opetussuunnitelman perusteissa (2003) korostetaan vahvasti viestinnällisyyttä kaikilla kielitaidon osa-alueilla. Lisäksi ruotsin kielen suulliset kokeet sisällytetään ylioppilastutkintoon viimeistään keväällä 2019. Muun muassa nämä seikat puoltavat suullisten kokeiden arvioinnin, erityisesti viestinnällisyyden, tutkimisen ajankohtaisuutta ja tärkeyttä. Tutkimuksen teoreettinen viitekehys rakentuu opetussuunnitelman arviointikriteerien ympärille sekä Eurooppalaisen viitekehyksen käsitykseen viestinnällisestä kielitaidosta. Tämän lisäksi tarkastellaan suullisen kielitaidon ja vuorovaikutuksen arviointiin vaikuttavia seikkoja sekä keskusteluanalyysiin pohjautuvia käsitteitä, jotka ovat oleellisia tutkimukseni kannalta. Tutkimustulokset perustuvat kahteen erilliseen aineistoon; videoituihin suullisiin kokeisiin, joihin kymmenen vapaaehtoista lukiolaista on osallistunut, sekä yhdeksän ruotsinopettajaopiskelijan täyttämiin arviointilomakkeisiin. Opettajaopiskelijoiden karkean arvioinnin perusteella lukiolaiset on jaettu kolmeen ryhmään; erinomaisesti viestiviin, heikosti viestiviin sekä niin kutsuttuihin rajatapauksiin. Arvioinnin pohjalta on tarkasteltu ja analysoitu opettajaopiskelijoiden kommentteja viestinnällisyydestä ja vuorovaikutuksesta. Lisäksi opettajaopiskelijoiden kommenttien sekä videoitujen kokeiden perusteella on keskusteluanalyysistä tuttujen käsitteiden avulla tutkittu, mitkä ovat piirteitä, jotka johtavat onnistuneeseen viestintään ja mitkä vaikuttavat viestinnän laatuun heikentävästi. Vaikka opettajaopiskelijat pitävät tärkeänä piirteenä viestinnässä sitä, että puhuja ymmärtää keskustelukumppaniansa ja tulee itse ymmärretyksi, osoittavat tutkimuksen tulokset, että tämän lisäksi täytyy kiinnittää huomiota myös muihin seikkoihin. Sujuva ja sidosteinen puhe, toisiinsa limittyvät puheenvuorot, sujuvat puheenvuoronvaihdot ja väärinymmärrysten puuttuminen, näyttävät tutkimuksen mukaan vaikuttavan eniten käsitykseen hyvästä suullisesta viestinnästä ja sen arvioinnista. Lisäksi myötäilyn, puheenvuorojen täydentämisen ja johdattelevien kysymysten avulla voidaan tukea keskustelukumppania ja osoittaa kykyä kuunnella, mikä puolestaan johtaa tutkimuksen mukaan käsitykseen toimivasta vuorovaikutuksesta. Lukiolaiset, jotka noudattivat keskusteluissaan tiukasti ohjeissa annettuja kysymyksiä tai repliikkejä, osoittautuivat viestimään heikosti, kun taas opiskelijat, jotka osoittivat erinomaista kykyä viestiä, uskalsivat selkeästi laajentaa ja keksiä omia repliikkejä. Lisäksi tulokset osoittavat, että erinomaisesti viestivät opiskelijat onnistuivat myös vuorovaikutuksen vahvistamisessa, kun taas opiskelijoilla, joilla esiintyi ongelmia muun muassa sujuvuuden kanssa, oli vaikeuksia muodostaa vuorovaikutusta edistävää keskustelua.