Browsing by Title

Sort by: Order: Results:

Now showing items 53-72 of 647
  • Olkkonen, Saara (Helsingin yliopisto, 2008)
    Tämän pro gradu -tutkielman tarkoituksena on edistää ja kehittää saksalaisen liedmusiikin suomennosten tutkimusta. Tutkimusaineistona on käytetty kymmentä laulua Franz Schubertin säveltämästä laulusarjasta Winterreise (1827), joka pohjautuu Wilhelm Müllerin runoihin, ja Kyllikki Solanterän suomennoksia (1960) kyseisistä lauluista. Lähtökohtana oli lähtökielinen teksti, johon suomennosta verrattiin. Hypoteesina oli, että tavulukujen merkitys liedmusiikin kääntämisessä on suurempi kuin muiden lingvististen tai semanttisten ominaisuuksien, koska musiikki ja nuotit asettavat tiukat rajat käännökselle, eikä kääntäjä voi muuttaa kappaleen musiikillista rakennetta. Sanatarkan käännöksen sijaan kääntäjän tulee pyrkiä säilyttämään kappaleen semanttinen sisältö ja tunnelma riimejä unohtamatta. Aluksi kerrotaan taustatietoja säveltäjästä, sanoittajasta, teoksesta, liedmusiikista ja kääntäjästä. Teoriaosiossa kartoitetaan, mihin kategorioihin liedtekstien kääntäminen voidaan luokitella kuuluvaksi. Analyysi pohjautuu Wittbrodtin luokitteluun (1995). Teoriaosiossa käsitellään myös ekvivalenssia, adekvaattisuutta, näennäiskäännöksiä, tyyliä, uskollisuutta alkuperäisteokselle, vapaan kääntämisen rajoja ja käännösvirheitä tutkittavasta materiaalista valikoitujen esimerkkien pohjalta. Esimerkkejä edeltää aina teoriaosuus. Varsinainen vertailuosio, jossa vertaillaan lähtö- ja kohdetekstejä, on jaettu kuuteen osioon: säe- ja säkeistöluvut, sanaluvut, tavuluvut, kirjaimien poisjättö, suorat ja epäsuorat kysymykset sekä kappaleiden nimet. Sana- ja tavulukujen eroavaisuuksista esitetään myös taulukot. Sana- ja tavulukujen kohdalla pohditaan, mistä erot johtuvat. Kaiken kaikkiaan pohditaan myös, ovatko käännösratkaisut onnistuneita, ja miten kääntäjä on niihin päätynyt. Laulettavuutta käsittelevässä osiossa esitetään ensin aikaisempia pohdintoja ja tutkimustuloksia kyseisestä aiheesta. Lopuksi teen Mannilan Blueprint-metodin (2005) mukaiset testit. Metriikkatestin teen esimerkinomaisesti yhdelle säkeistölle ja musikaalisen testin teen kaikille kymmenelle laululle. Musikaalisessa testissä analysoidaan tarkemmin lähtökielisiä säkeitä ja niiden suomenkielisiä vastineita, joiden tavuluvut eroavat toisistaan. Loppupäätelmiä edeltävässä luvussa esitetään vielä suomalaisen lauluntekijän ajatuksia sanoittamisesta. Hypoteesi tavuluvuista osoittautui oikeaksi. 146 säkeestä vain viidessä eivät lähtö- ja kohdetekstin tavuluvut olleet identtiset, mikä todistaa sen, että kääntäjä pyrkii säilyttämään kappaleen rytmin. Kääntäjä on myös säilyttänyt kappaleiden riimit, mikä vaikuttaa osaltaan rytmin säilymiseen. Sanalukujen kohdalla taas vain 16 säkeellä oli identtiset sanaluvut, mikä kertoo siitä, että niitä tärkeämpää on säilyttää kappaleen semanttinen sisältö ja tunnelma. Käännösten voidaan katsoa kuuluvan useaan kategoriaan. Kappaleiden käännökset ovat suurimmalta osin ekvivalentteja, mutta osittain ne voidaan luokitella näennäiskäännöksiksi. Tyyli ei ole säilynyt virheettömänä aivan jokaisessa käännöksessä, mutta yhtään kääntäjän puutteellisesta kieli- tai kääntämistaidosta johtuvaa käännösvirhettä kappaleissa ei ole. Suomentaja ei ole tuottanut yhtään täydellisen sanatarkkaa käännöstä, vaikka leksikaalinen ero on osittain vain hiuksenhieno. Tämä osoittaa sen, että vapaan kääntämisen aste on liedmusiikin suomennoksissa suhteellisen korkea. Kaiken kaikkiaan Solanterän käännöksiä voi pitää suhteellisen onnistuneina.
  • Gruber, Edith Klara (Helsingin yliopisto, 2008)
    This Pro Gradu thesis examines the difficulties in translating proper names in 'Le Seigneur des Anneaux', the French translation of J.R.R. Tolkien's Lord of the Rings. The theoretical framework is based on the works of Michel Ballard and Peter Vermes which deal with translating proper names and Peter Newmark's and J.C. Catford's translation theories. The theoretical chapter is divided in two parts, the first giving the definitions of various translation strategies, the second examining these in practice. Ballard's corpus comprises a selection of fictional and non-fictional texts in French and in English, while Vermes bases his approach on the Hungarian translations of two English novels, Slaughterhouse Five and The Last of the Mohicans. The purpose of comparing these two studies is to find a suitable classification for the corpus of names from The Lord of the Rings by translation strategy and by name type. A very important aspect to be considered is Tolkien's opinion on translation, which becomes apparent in his essay 'The Guide to Names in The Lord of the Rings'. The 250 names discussed in this essay form the corpus of this examination. Tolkien divides the names in two categories, personal names and place names. In this analysis, personal names are further classified as first names, surnames, sobriquets and peoples' names while topographical names are further divided into countries, towns, buildings, forests, plains, water bodies, mountains, etc. Having established the categories for names and translation strategies, Ballard's and Vermes' results are compared with Tolkien's suggestions. The present research shows that Tolkien favours semantic translation and formal correspondance. Furthermore, he has a very normative view of translation which manifests itself in his criticism of the Swedish and Dutch translations. To illustrate this, the quarrel between the Swedish translator Ohlmarks and Tolkien about how to translate names correctly into Swedish is examined as a case study. The analysis shows that Ledoux, the French translator followed Tolkien's guidelines very faithfully, although the choice of strategies diverges significantly from the usual practices of translating proper names, as Ballard and Vermes had established them. This is explained by the fact that the genre of the Lord of the Rings presents a particular challenge to the translator and demands strategies deviating from the norm. Tolkien created an entire world with its dozens of languages, cultures and peoples and hundreds of persons and places, which all are a part of a particular language and a culture. The translator's task is to recreate the ethnic and geographic relations in the target language so that e.g. Hobbits can be identified as Hobbits by their name. This phenomenon is called 'onomastic network' and its preservation in the target language facilitates the recreation of 'Middle Earth' in the imagination of the target language reader. Ledoux's faithful rendering of Tolkien's guidelines in French suggests that he probably had received them in some form, although he completed his translation before the 'Guide to Names' was published. The case study of the Swedish translation shows that Tolkien sent letters with translation requests to the prospective translators and therefore it can be assumed that Ledoux had also received instructions. Both the analysis and the case study also revealed the extraordinary status of Tolkien's books, both in the author's attitude towards his works and the translations thereof as well as the readers attitudes towards the translations. In the case of the French translation, the readers demand a 'better translation' but there is no reaction from the publisher. As a result, French Tolkien fans have organised themselves in online communities with the aim of improving the existing translation. Faithful to Tolkien, their primary concern is also the 'correct' translation of the proper names.
  • Rantala, Viktor (Helsingin yliopisto, 2013)
    Denna avhandling undersöker samarbetet mellan den finska Statspolisen och den svenska säkerhetspolisen från år 1938 till fortsättningskrigets början år 1941. Som viktigaste källor för denna avhandling har använts de respektive säkerhetspolisernas arkiv i Finland och Sverige. Samarbetet mellan den finska Statspolisen och Sveriges säkerhetspolis, den Allmänna Säkerhetstjänsten med dess föregångare bestod av informationsbyte, som sköttes via korrespondens, telefon och några enstaka tjänsteresor. Underrättelsesamarbete baserar sig på nytta och ett ömsesidigt förtroende. Förtroendet mellan den finska och den svenska säkerhetspolisen hade byggts upp sedan 1920-talets början. Det är viktigt att komma ihåg, att underrättelsetjänster och säkerhetspoliser inte opererar i ett tomrum. De är underställda den politiska viljan i en stat. Därför beaktas den politiska situationen vid sidan om den egentliga handlingen. Först och främst innefattade säkerhetspolissamarbetet bekämpning av verksamhet i förmån för Sovjetunionen. Detta innefattade dels sovjetisk spionage- och sabotageverksamhet och dels finländska kommunister eller andra personer på den vänstra kanten, vars verksamhet enligt säkerhetspoliserna, tjänade Sovjetunionens intressen. Bland dessa fall kan nämnas den av Ernst Wollweber ledda sabotageligan, som verkade inom hela norra Europa samt oppositionsgruppen inom den finska socialdemokratin, de så kallade sexlingarna. För det andra bekämpades även den tyska verksamheten. Denna verksamhet innefattade vissa tyska spioner, som rörde i Finland och Sverige. Tyskland var dock samtidigt en samarbetspartner för både Sverige och Finland, och detta påverkade säkerhetspolisernas förhållande till den tyska verksamheten. Dessutom behandlas ödet på en jude, Hans Szybilski, som utlämnades till Tyskland från Finland under fortsättningskriget. Informationen, som ledde till Szybilskis utlämnande härstammade från det finsk-svenska säkerhetspolissamarbetet. Samarbetet mellan Statspolisen och den Allmänna Säkerhetstjänsten med dess föregångare var omfattande och det fungerade bra. Inga förtroendeproblem verkar ha funnits. Säkerhetspolissamarbetets huvudmotståndare var utan tvekan den sovjetiska verksamheten, eller verksamheten vilken ansågs tjäna Sovjets intressen, och denna verksamhet bekämpades kraftfullt. Däremot såg både Statspolisen och den svenska säkerhetspolisen tidvis mellan fingrarna på det tyska illegala spionaget. De politiska aspekterna visar sig tydliga. Tyskland ansågs delvis vara en vänligt sinnad stat av både Finland och Sverige, och därför ansågs dess spionage inte nödvändigtvis så farligt. Med Sovjetunionen var förhållandesättet helt det motsatta.
  • Vainio, Charlotte (Helsingin yliopisto, 2010)
    Denna studie behandlar kvinnans juridiska handlingsutrymme under Magnus Erikssons lagar 1350-1442. Det har länge antagits att den gifta kvinnan under medeltiden var omyndig, eftersom hon enligt lagen skulle ha en målsman (på fornsvenska malsman). Senare tids forskning har dock börjat påpeka att kvinnan inte var omyndig i dagens bemärkelse, men inte desto djupare utvecklat frågan om hennes rättigheter. Genom att jämföra lagtexterna med praxis har jag undersökt hur lagutrymmet som stadgade att en make skulle vara sin hustrus malsman påverkade kvinnans rättigheter. Under den undersökta tidsperioden tycks malsmanskapet inte i någon större utsträckning ha juridiskt begränsat kvinnan, men praxis visar att tradition och praktikaliteter bjöd att maken i allmänhet representerade sin hustru i juridiska göromål. Studien visar att representation inte nödvändigtvis indikerade myndighet, och att det faktum att hustrun representerades av sin make inte medförde omyndighet. Männens konstanta kontakt med den juridiska världen och kvinnornas synnerligen begränsade dito kom ändå på sikt att minska hennes juridiska medvetenhet, och därmed hennes möjlighet att påverka. Den viktigaste slutsatsen är likväl denna begränsning inte var lagstadgad. I studien tar jag också ställning till olika genusteoretiska förklaringsmodeller, nämligen enkönsmodellen och teorin om skilda sfärer. Enligt enkönsmodellen, som utvecklades av Laqueur i början av 1990-talet, sågs inte kvinnan och mannen som två olika kön, utan som olika grader av en man. Kvinnan skulle enligt det vara en mindre utvecklad variant av mannen. Resultaten i studien tyder dock snarare på att kvinnor och män sågs som två olika kön, men att de verkade inom olika sfärer. Den avgörande faktorn var förmågan att föda barn, där de som födde barn tillhörde en privat sfär, med hemmet i centrum, och de som inte födde barn tillhörde en offentlig sfär, där juridik, politik och ekonomi ingick. Därför argumenterar jag för att män förväntades sköta de juridiska göromålen även för sin hustru, eftersom det tillhörde hans sfär. Hustrun hade dock möjligheten, både enligt lagen och enligt praxis, att själv sköta exempelvis försäljningar och upprätta testamenten, och begränsades snarare av sitt kön än av genusstrukturer. Studien lyfter också fram problematiken med det diversifierade svenska medeltida samhället, och ifrågasätter traditionen med en indelning i endast två genus, en manlighet och en kvinnlighet. Resultaten tyder på att det var stora lokala skillnader beträffande en hustrus begränsningar och möjligheter, och att lagarna mer fungerade som riktlinjer än som faktiska regler. På grund av källmaterialets beskaffenhet går det inte att avgöra på vilket sätt social status spelade in, även om det är rimligt att anta att det fanns betydande skillnader mellan rikets övre och lägre skikt. Däremot finns det inget som indikerar att hustruns malsman skulle ha varit liktydig med det nutida målsman någonstans i riket, eller i någon samhällsgrupp.
  • Ilomäki, Heidi (Helsingin yliopisto, 2011)
    Tutkielmani aiheena ovat suomenruotsalaiset asiointikeskustelut R-kioskilla. Suomen suurin kioskiketju R-kioski ei ole erityisen profiloitunut ruotsinkielisen palvelun tarjoajana. Tässä tutkielmassa tavoitteenani on kuitenkin selvittää, miten asiointikeskustelut kioskilla rakentuvat, kun asiointikieli on ruotsi. Nauhoitin asiointikeskusteluja viidellä kioskilla eripuolella Uuttamaata. Asetin nauhurin asiointitiskille ja tein merkintöjä paperille asiakkaiden arvioidusta iästä, heidän ostoksistaan ja muista ei-kielellisistä aspekteista. Materiaalini koostuu kaiken kaikkiaan 83 ruotsinkielisestä keskustelusta. Eniten ruotsia nauhoitusaikana puhuttiin Länsi-Uudellamaalla (66,7 %). Tein kuitenkin havainnon, ettei nauhoitettujen ruotsinkielisten keskustelujen prosentuaalinen osuus kioskin kaikista keskusteluista ole verrannollinen alueen ruotsinkielisten asukkaiden prosentuaalisen määrän kanssa. Olen itse työskennellyt R-kioskin myyjänä viiden vuoden ajan. Videokuvaus ei ollut sallittua, joten materiaalistani puuttuu ei-kielelliset aspektit kuten nyökkäykset, hymyileminen ja katsekontakti. Keskityn analyysissäni asiakaskeskustelun tervehdys-, tavara- ja hyvästelyvaiheeseen. Pragmaattisella tasolla olen kiinnostunut kuinka puheaktit tervehtiä, esittää pyyntö ja hyvästellä realisoidaan puheen keinoin. Rakenteellisesti tarkastelen kuinka vierusparit toteutuvat keskusteluissa. Lopuksi vertaan tuloksiani Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen tekemän vastaavan kioskitutkimuksen tuloksiin suomenkielisestä materiaalista. Tervehdysvaihe koostuu sekvenssistä, jossa joko vain myyjä tai myyjä sekä asiakas tervehtivät toisiaan. Yleisin tervehdyssana on hej, jota käsittelen yhdessä suomenkielisen vastineen hei kanssa, koska havaintoni mukaan asiointikieltä ei päätetä vielä tervehdysvaiheessa vaan tavaravaiheessa. Yhteisestä puheyhteisöstä (speech community) vierailemillani kaksikielisillä alueilla kertoo muun muassa, että keskustelukumppanit tervehtivät toisiaan pääosin suomeksi. Hejsan on ainoa ruotsinkielinen tervehdyssana hej:n ohessa, joka on hyvin käytännöllinen, sillä se sopii molempia kieliryhmiä tervehdittäessä. Hej-sanan käytössä esiintyy vastavuoroisuutta. Tavaravaihe koostuu sekvenssistä, jossa asiakas pyytää joko kielellisesti tai ei-kielellisesti tavaraa tai palvelua myyjältä. Myyjä kuittaa pyynnön usein kielellisesti. Asiakkaan tavaravuoro on joko pakollinen (tavara on tiskin toisella puolella) tai vapaaehtoinen (tavara on myyntitilassa). Kun kielellinen pyyntö on pakollinen, asiakas ilmaisee pyyntönsä yleisemmin lauseella. Kun kielellinen pyyntö on vapaaehtoinen, asiakas ei yleensä sano mitään vaan asettaa ostoksensa tiskille. Hyvästelyvaiheessa olen keskittynyt siihen, miten keskustelukumppanit lopettavat keskustelun. Suurin osa keskusteluista loppuu asiakkaan osalta kiitokseen vaihtorahasta tai kuitista ja myyjän osalta edellisen kiitos-sekvenssin ulkopuoliseen kiitokseen, jota kutsun hyvästelykiitokseksi. Perinteiset hyvästelyfraasit lopettavat pidemmät keskustelut. Hyvästelyfraaseista hejdå on useimmiten vastavuoroinen. Ruotsi asiointikielenä on uhanalainen Suomessa. Kaksikielisyys on yleistä, ja jos asiakkaalla ei ole halua tai myyjällä ei ole kykyä käydä keskustelua ruotsiksi, valitsee asiakas asiointikieleksi suomen. Väitän, että ruotsin kielen aseman vahvistamiseksi Suomessa, ruotsinkielisten tulisi hanakammin vaatia ruotsinkielistä palvelua. Suomenkielisen myyjän tulisi osaltaan osata tervehtiä, kiittää, sanoa numerot ja hyvästellä ruotsiksi. Hyvällä asiakaspalvelulla kilpailevan R-kioskin kannattaisi satsata myös ruotsinkieliseen palveluun.
  • Fellman, Ida (Helsingin yliopisto, 2000)
    I min avhandling diskuterar jag om och hur man kan läsa Eva Wichmans novell "Kärret" (ur Molnet såg mig, 1942) som en prosamodernistisk berättelse om ett kvinnligt subjekt, och om kvinnligtskapande. Jag vill mot en prosamodernistisk bakgrund visa min tolkning med en stilistisk och entematisk analys. I min inledning markerar jag att forskare har haft svårt att avgöra vad Eva Wichman egentligen vill säga med "Kärret". De flesta definierar "Kärret" som en fabel, en moralisk berättelse. I min tolkning betonar jag att novellen kan läsas som en prosamodernistisk fabel om det kvinnliga skapandet. Eva Wichman har i många av sina verk beskrivit en kvinnlig konstnärs svårigheter i massamhället och den manliga världen. Jag anser därför att denna tolkning inte är långsökt då det gäller en naturallegori som "Kärret". Jag redovisar kort för bakgrunden till prosamodernismen; definierar stilistiska grundbegrepp i lyrikoch prosa samt diskuterar med hjälp av Peter Luthersson och Gunilla Domellöf hur den modernistiska individualiteten konstituerar sig i förhållande till samhället ochmoderniseringsprocessen. Jag tar fasta på den kvinnliga författarens skapandeprocess och poängterar, med hjälp av bl.a. Dominique Head och Domellöf, att det kvinnliga skapandet ofta är svårt att erhålla i ett traditionellt manligt samhälle. Head, Domellöf och Rachel Blau DuPlessis menar att det modernistiska skapandet hos kvinnor i stor grad sker med hjälp av stilistiska brott och luckor. I synnerhet förhållandet mellan metafor och metonymi utgör en viktig metod för den kvinnliga modernisten. I mitt tredje kapitel analyserar jag "Kärret" stilistiskt. Modernismen i "Kärret" går ut sammanställa motsatser och sinnesanalogier. Jag tar upp det lyriska och metaforiska i "Kärret"; upprepningar,parallellismer, rytm och dynamik, samt förhållandet mellan metaforer och metonymier utgående från en artikel av David Lodge. Jag demonstrerar i stilanalysen hur Eva Wichman bygger upp ett cykliskt mytiskt berättande. Detta cirkelberättande kan, enligt Domellöf, ses som en kvinnlig utmaning mot det traditionella manliga berättandet. Förhållandet mellan metaforer och metonymier spelar en stor roll också i min tematiska analys. Jag läser kärret i novellen som en symbol för ett kvinnlig subjekt. Kärret är uppbyggt av motsatser. Dessamotsatser kan ses som metaforer i min tolkning av kärret som kvinnligt subjekt. Motsatsparen yta/djup läser jag som den medvetna respektive undermedvetna nivån i det kvinnliga subjektet. Djupet, den undermedvetna nivån, analyserar jag delvis med hjälp av Julia Kristevas begrepp abjektet. Metaforerna spegel/öga ser jag som subjekt/objekt och manligt/kvinnligt i förhållande till det kvinnliga subjektet. Med hjälp av abjektet, omnipotens/känslighet, rörelse/statis samt liv/död visar jag hur Eva Wichman beskriver det konstnärliga skapandet, och den konstnärliga alieneringen i kontrast till det förtryckandet massamhället. Här baserar jag mig på Lutherssons resonemang om den modernistiska individualiteten. På så sätt drar jag slutsatsen att kärret som kvinnligt subjekt kan läsas som ett kvinnligt författarjag. "Kärret" är en berättelse om kvinnlig skaparkraft, om ett kvinnligt subjekt som skapar och verkar isamhället. Eva Wichman gestaltar det kvinnliga berättandet både tematiskt och språkligt. Därför är "Kärret" enligt mig inte en pessimistisk berättelse om ett "säkert nederlag" som många påstår, utan en storslagen fabel om ett modernistiskt subjekt i process. Nyckelord: Eva Wichman, Molnet såg mig, prosamodernism, kvinnligt subjekt, abjekt, metafor, metonymi
  • Kiuru, Riikka (Helsingin yliopisto, 2009)
    Tutkielmani tavoite on selvittää millainen suhde Suomessa asuvilla kurdeilla on omaan kansanperinteeseensä. Lisäksi valotetaan perinnesuhteiden taustaa, ja sitä millainen kurdien kansanperinne elää Suomessa. Metodologisesti ja epistemologisesti tukeudun tutkielmassa folkloristiseen muistitietotutkimukseen. Lainaan ajatuksia myös sosiaalipsykologian piirissä kehittyneestä laadullisesta asennetutkimuksesta. Taustalla vaikuttaa kansanperinteen ja nationalismien yhteyksien tutkimus – erityisesti teoriat kansanperinteiden käyttämisestä kansan embleemeinä. Edellä mainittujen ohella analyyttinen viitekehys rakentuu käsitteistä diasporinen tietoisuus; etninen identiteetti; identiteettimerkki ja identiteettityö sekä metafolklore. Nämä käsitteet tavoittavat sen, mitkä seikat sekä olosuhteet ja jaetut tulkinnat muokkaavat tutkittavien perinnesuhteita, ja miten. Tutkimusaineistona on käytetty kokoamaani väljästi strukturoituun teemahaastatteluun perustuvaa haastatteluaineistoa. Aineisto koostuu yksilö-, pari- ja perhehaastatteluista. Yhteensä haastattelunauhoja kertyi lähes 25 tuntia, mikä on litteroituna noin 400 liuskaa. Täydentävinä aineistoina on käytetty videoita kahdesta kurdikulttuuria esittelevästä tilaisuudesta sekä neljää populaaria tietoa kurdeista välittävää internetsivustoa. Repertoaari- ja teema-analyysin avulla luokittelemaani haastatteluaineistoa tulkitsen tutkielmassa kansanperinteeseen kohdistuvia asenteita ilmaisevia argumentteja jäljittävän lähiluennan kautta. Tutkimuksessa selvisi, että kansanperinteen ilmiöistä erityisesti kansantanssi, kurdivaatteet ja kulttuurinsisäinen huumori ovat identiteettimerkkejä, joiden kautta peilataan omaa suhdetta kurdiuteen ja selitetään kurdikulttuurin erityislaatua. Tutkielman tulokset vahvistavat, että Suomessa asuvien kurdien perinnesuhteita ja perinteenkannattajuutta muokkaavat yksityisellä tasolla äidinkielen taitotaso, maahantuloikä ja perheen harrastuneisuus kansanperinteeseen. Analyysissa kuitenkin avautuu myös se, että Suomessa asuvien kurdien perinnesuhteita muokkaa voimakkaasti tietoisuus kurdien diasporasta ja siihen johtaneista olosuhteista sekä niiden vaikutuksista omaan kulttuuriin ja kansanperinteeseen. Tämä kollektiivinen ja poliittinen ulottuvuus on erityisen merkityksellinen oman kansanperinteen tulkitsemisessa ulospäin. Kansanperinteeseen kohdistetaan voimakkaan positiivisia asenteita ja omaa kansanperinnettä arvostetaan kansallisena aarteena. Kansanperinteiden tulkitaan kertovan kansan historiasta ja luonteesta tavalla, joka haastaa virallisen kurdialueilla valtaapitävien valtioiden historiankirjoituksen ja monipuolistaa kuvaa Lähi-idän kulttuuripiiristä. Tämän arvostuksen kautta kansanperinne koetaan hedelmällisenä kansallisen itsetunnon lähteenä ja positiivisen kulttuurisen erottautumisen mahdollisuutena. Lisäksi kansanperinteeseen kohdistuu kuitenkin asenne, jossa tulkitaan kansanperinne katoavaksi tai vähintään katoamisvaarassa olevaksi aarteeksi. Tästä syntyy arvostavien asenteiden kanssa jännite, jossa katoamisen oletus tai pelko sävyttää ilmaistua arvostusta nostalgialla ja/ tai diasporan todellisuuden ja taustojen kritiikillä. Haastatteluaineistosta käy selville, ettei kansanperinteiden läsnäoloa omassa elämässä aina tiedosteta. Monet kansanperinteen ilmiöt ja tekstuaalisetkin sisällöt kuitenkin elävät Suomessa asuvien kurdien parissa yhä sekä kokoonnuttaessa juhlimaan että jokapäiväisessä arjessa.
  • Assmuth, Aino (Helsingin yliopisto, 2011)
    Pro gradu -tutkielmassani tarkastelen hahmojen etnisyyttä Wladimir Kaminerin kahdessa kertomuskokoelmassa. Kaminerin, saksalaistuneen venäjänjuutalaisen, esikoisteos Russendisko kuvaa kertojan kotiutumista itäiseen Berliiniin sekä värikästä arkea monikulttuurisessa pääkaupungissa. Mein deutsches Dschungelbuchissa Kaminer matkustaa ympäri Saksaa esittämässä tekstejään ja kirjoittaa havainnoistaan kirjaa. Vitsikkään tyylin lisäksi kokoelmien kertomuksia yhdistävänä tekijänä toimii autobiografisia piirteitä omaava kertojahahmo, yleensä nimettyjä etnisyyksiä edustavien ja ohueksi jäävien sivuhenkilöiden tullessa ja mennessä. Näistä piirteistä nousevat tutkielmani kaksi näkökulmaa etnisyyteen: tutkin, miten etnisyys suhteutuu ensinnäkin kertojahahmoon ja toiseksi eri ihmisryhmien stereotyyppiseen esittämiseen. Tutkielmani lähtökohtana on käsitys etnisyydestä – kuulumisesta johonkin kansaan tai heimoon – luonnollisen sijasta kulttuurisesti konstruoituna ilmiönä. Kertojahahmon etnisyyden tutkimisessa hyödynnän hybridin käsitettä, jolla viitataan selvärajaisten etnisyyksien sijaan niiden sekoittumiseen. Kertojahahmon juutalaisuus paljastuu useiden diskurssien jännitteiseksi risteyspaikaksi: kertojahahmo vastustaa pyrkimyksiä kiinnittää itseään uskonnollisesti ja kulttuurisesti rajattuun etniseen kompleksiin, mutta yhdistyy kaupunkielämästä inspiraationsa löytävänä individualistisena intellektuellina urbaanin juutalaiskirjallisuuden traditioon. Kertojahahmon etnisyyden ulottuvuuksista korostuu teksteissä selkeimmin venäläisyys, joka osoittautuu tietoisen performatiiviseksi ja saksalaisille suunnatuksi. Kielellisesti assimiloituneen mutta venäläisenä esiintyvän kertojahahmon asema useampien etnisyyksien kartoittamattomassa välitilassa avaa mahdollisuuden pinttyneiden etnisten vastakkainasetteluiden kritiikille. Kertojahahmo sijoittaa itsensä intertekstuaaliseen tilaan tavalla, joka kyseenalaistaa korkeakulttuuristen kaanonien lisäksi ajatuksen puhtaista kansallisista kirjallisuuksista. Relevantiksi kehykseksi Kaminerin tekstien tulkinnassa osoittautuukin transeurooppalainen pikareski-genre, jonka veijarisankareita naiivin ulkopuolisuutensa satiirin palvelukseen valjastava kertojahahmo läheisesti muistuttaa. Kertojahahmon hybridi etnisyys on yhteydessä myös siihen, miten tekstien oletetaan esittävän ja edustavan erilaisia ihmisryhmiä: se mahdollistaa hankalienkin teemojen häpeilemättömän käsittelyn. Etnisiä stereotypioita – etnistä ryhmää koskevia pinttyneitä representaatioita, joihin ihmiset turvautuvat pyrkiessään selittämään tai hallitsemaan toisia – tarkastelen imagologian ja kriittisen kulttuurintutkimuksen välinein. Etniset stereotypiat ovatkin keskeisiä Kaminerin rakentaessa lukuisia sivuhenkilöitään, jotka pelkistyvät useimmiten litteiksi, jopa karikatyyrinomaisiksi etnisyyksiensä edustajiksi. Kaminerin tekstit kiertyvät kuitenkin myös samaisten etnisten stereotypioiden satiiriksi. Yhtäältä ironian kohteena on stereotyypittelyn prosessi, jossa toisen määrittely essentialistisin termein ja yleistyksien kautta johtaa absurdeihinkin virhetulkintoihin. Toisaalta kertojahahmon toteava kuvailutapa paljastaa etnisten stereotypioiden haitalliset yhteiskunnalliset vaikutukset. Kaminerin satiirin terä kohdistuu kantasaksalaisiin, jotka näkevät muut etnisyydet pitkälti omia tarpeitaan, pelkojaan ja fantasioitaan palvelevien stereotypioiden kautta. Tutkielmani kuitenkin osoittaa, että maahanmuuttajataustaiset henkilöhahmot kykenevät myös tuotteistamaan etnisiä stereotypioita – toki ahtaissa, yhteiskunnallisten valtarakenteiden määrittämissä rajoissa. Olennaista on etnisiin stereotypioihin sisältyvä kaksiteräisyys: sama ennakko-oletusten kimppu saatetaan yhteydestä riippuen esittää ja tulkita joko negatiiviseksi tai positiiviseksi. Kaminerin tekstit tarjoavat huumorin kautta luvallisen kanavan käsitellä ja purkaa etnisyyden akseleilla liikkuvia odotuksia, pelkoja ja aggressioita, jotka ovat pitkään olleet lähes tabuja saksalaisessa yhteiskunnassa. Samalla Kaminerin tekstit puhuvat sellaisen maailman puolesta, jossa etnisyys pikemminkin mahdollistaisi kuin sitoisi inhimillistä vuorovaikutusta.
  • Salminen, Jenni (Helsingin yliopisto, 2010)
    Tutkielmassa tarkastellaan saksan kielen merkitystä osana kielellistä ja ammatillista identiteettiä. Tutkimuskohteena ovat Helsingin Yliopiston germaanisen filologian opiskelijat, jotka ovat aloittaneet opintonsa vuosina 2008 ja 2009. Identiteettiä on tutkittu monilla eri tieteen aloilla, mutta yksimielisyyttä identiteetin määritelmästä ei ole, sillä eri tieteenalat painottavat tarkastelussaan eri näkökulmia. Tutkielman teoriaosassa pyritäänkin luomaan yleiskuva vallalla olevista käsityksistä ja käsitellään identiteettiä tarkemmin kielitieteellisestä näkökulmasta. Teoriaosassa kuvataan myös saksan kielen tämänhetkistä kansainvälistä asemaa, sillä kielen asema vaikuttaa vahvasti siihen, kuinka ko. kieleen suhtaudutaan ja halutaanko sitä opiskella vieraana kielenä. Vaikka identiteettiä onkin tutkittu paljon, ei vieraan kielen yliopisto-opiskelijoiden suhteesta opiskelemaansa kieleen ole kattavia tutkimuksia. Opiskelijoiden suhtautuminen vieraaseen kieleen heijastuu kuitenkin heidän oppimiseensa, motivaatioonsa ja laaja-alaisemmin koko opiskeluun, joten tätä tutkimalla voidaan saavuttaa tärkeää tietoa, jota voidaan hyödyntää mm. yliopisto-opintojen kehittämisessä. Tutkielman tavoitteena onkin kuvata tätä erityislaatuista suhdetta ja selvittää, miten opiskelijat kuvaavat suhdettaan saksan kieleen. Kielellisen identiteetin näkökulmasta tutkitaan, miten opiskelijat suhtautuvat saksan kieleen, miten he kuvaavat omaa kielitaitoaan ja mitkä tekijät ovat vaikuttaneet kielellisen identiteetin kehittymiseen senhetkiseen muotoonsa. Ammatillisen identiteetin kannalta selvitetään, kuinka suuri merkitys saksan kielellä on osana opiskelijoiden ammatillista identiteettiä ja miten opiskelijat haluavat käyttää hyväkseen saksan kielen taitoaan työelämässä. Tutkielman korpus koostuu opiskelijoiden kirjoitelmista, jotka ovat osa TAITO-hanketta, sekä Saksalaisen laitoksen (laitos on vuodesta 2010 osa Nykykielten laitosta) lukuvuosina 2008 ja 2009 uusille opiskelijoilleen teettämistä lähtökyselyistä. Analyysi on kaksiosainen, jotta saavutetaan mahdollisimman kattava kuva opiskelijoiden identiteetistä. Ensimmäisessä osassa kirjoitelmia analysoidaan autobiografisen metodin avulla. Toisessa osassa korpuksia verrataan toisiinsa kvantitatiivisesti ja tutkitaan ovatko opiskelijat kuvanneet suhdettaan saksan kieleen samalla tavalla molemmissa korpuksissa. Tutkimuksesta käy ilmi, että opiskelijat aloittavat opintonsa hyvin erilaisista lähtökohdista, mikä ilmenee opiskelijoiden eritasoisen kielitaidon ja erilaisten odotusten lisäksi myös eroina identiteeteissä. Saksan kielellä on tärkeä merkitys suurimmalle osalle tutkituista opiskelijoista. Heidän kielellinen identiteettinsä on selvästi muotoutunut, ja he ovat motivoituneita opiskeluun. Heidän ammatillinen identiteettinsä on sitä vastoin epätarkempi, mikä osoittaa tarvetta opiskelijoiden tukemiseen ja työelämäorientaatioon jo opintojen alusta lähtien.
  • Andersson, Emma (Helsingin yliopisto, 2006)
    Tässä tutkielmassa tarkastellaan, miten Berliinin suurkaupunki vaikutti Weimarin tasavallan loppuaikoina yksilöön. Tutkimusaineistona on Alfred Döblinin romaani Berlin Alexanderplatz sekä Walter Ruttmannin elokuva Berlin. Die Sinfonie der Großstadt ja kuunnelma Weekend. Teoreettisena taustana hyödynnetään kulttuuri- ja mediahistorian mentaliteetti- ja sosiaalihistoriaa. Aihetta käsitellään myös historiallis-temaattisesta lähtökohdasta, eli työssä tutkitaan todellisen Berliinin asemaa kyseisenä aikana, modernin metropolin olemusta, modernin ajan murrosvaihetta sekä uusasiallisen taidesuuntauksen vaikutusta teoksiin. Weimarin tasavallan aikana Saksassa elettiin murroksen keskellä. Toisaalta yhteiskunta oli poliittisesti pirstoutunut ja taloudellisesti epävakaa, mutta toisaalta kulttuurielämä oli lyhyen aikaa rikasta. Suurkaupungin asukkailla oli enemmän vapaa-aikaa ja mahdollisuuksia toteuttaa itseään omassa ympäristössään. Toisaalta ajan ristiriitaisuus kuitenkin vaikeutti yksilöllisen elämäntavan toteutumista; ihmiset odottivat murroskauden päättymiseltä materiaalista tyydytystä, jolloin henkiselle kehitykselle jäi vähän tilaa. Tärkein kysymyksenasettelu koskee suurkaupungin roolia oman aikansa tuotteena: missä määrin kaupunki oli ihmisen todellinen vastustaja ja missä määrin sen asema oli kuviteltua? Todellisen Berliinin suhdetta reflektoidaan fiktiiviseen suurkaupunkiympäristöön. Ensin tarkastellaan Berliiniä toimijana murroskaudella ja sitten käsitellään ajan ja tilan havainnointia. Koska teokset ovat fiktiivisiä, erityisen tarkastelun kohteena on todellisuuden, fiktion ja simulaation suhde. Tässä yhteydessä tarkastellaan myös kaupungin ja maaseudun välistä problematiikkaa. Kolmannessa osassa esille nousee yksilön ja massan välinen suhde, joka sekin vaikuttaa ihmisen ja suurkaupungin väliseen vastakkainasetteluun. Ilmensikö koneiden ja liikenteen dominoiva asema futuristista asetelmaa? Lisäksi käsitellään alamaailman ja kultaisen 20-luvun välistä kuilua. Kaikkia kolmea teosta yhdistää 24 tunnin aikakäsite; ajalla on selkeästi rajattu alku ja loppu, ja myös tilan käsite on tarkastelussa tärkeä. Kaikissa teoksissa on hyödynnetty montaasitekniikkaa. Kohtaukset vaihtuvat hyvinkin nopeasti, jolloin lukija, katsoja tai kuulija vieraantuu varsinaisesta kohteestaan. Montaasi vaikuttaa ratkaisevasti myös kaupungin ja yksilön suhteen kuvaukseen. Suurkaupungista muotoutuu lähes hirviömäinen, personifioitu subjekti, joka konemaisella olemuksellaan pyrkii nujertamaan pienen ihmisen. Döblinin romaanissa kertoja toimii ikään kuin yksilöä vastaan liittämällä kerronnan väliin uutisaiheita, säätiedotuksia ja kohtalokertomuksia. Elokuvassa ja kuunnelmassa teknologisen kehityksen ihannointi on noussut etualalle: ihmiset muistuttavat sekä yksilöinä että massana koneita, jotka liikkuvat hektisen mekaanisesti eteenpäin kuin liikennevälineet. He eivät kyseenalaista ympäristöään eivätkä koe olevansa oravanpyörässä. Romaanin päähenkilö on heijastanut omat pelkonsa konkreettisesti suurkaupungin infrastruktuuriin, kerrostaloihin, jotka tuntuvat kaatuvan hänen päälleen. Yksilöllinen kehitys on vaarassa pysähtyä, sillä koneistuminen tekee yksilöistä massaa. Elokuvassa ja kuunnelmassa kamppailu suurkaupunkiorganismin ja ihmisten välillä jatkuu, mutta romaanissa kamppailu päättyy päähenkilön parantumiseen. Hänestä tulee mallikansalainen - vaiennettu ja kuuliainen. Kaikkien kolmen teoksen hahmoja kuvataan modernin ajan uhreina. Heiltä puuttuu mekanismi, jolla he voisivat käsitellä kokonaisuuksia. Modernin ajan hahmojen elämä on lopulta kuin tanssia tulivuoren päällä - epävarmaa ja riskialtista.
  • Lahti, Laura (Helsingin yliopisto, 2010)
    Tutkielman päätavoitteena on analysoida suomalaisten, saksaa opiskelevien lukiolaisten suullisen testin suorituksia kielen oikeellisuuden näkökulmasta virheanalyysin avulla. Aineistona on osa Helsingin yliopiston HY-TALK-hankkeen saksan kielen tutkimusaineistosta: videoinnit suullisen kielitaidon testeistä sekä asiantuntijaraadin arvioinnit suorituksista. Koska aineisto on suullinen, tutkielmassa tarkastellaan aluksi suullisen kielen piirteitä. Virheanalyysin pohjana ovat muun muassa Corderin, Nickelin, Kleppinin ja Jamesin esittämät teoriat. Tutkielmassa analysoidaan kolmentoista, selkeästi joko A1.3- tai A2.2-taitotasolle arvioidun opiskelijan suoritukset. Virheanalyysin tavoitteena on saada selville kielioppivirheiden määrät, kullekin taitotasolle tyypilliset kielioppivirheet sekä selvittää tasojen välisiä eroja. Virheanalyysissä ei huomioida leksikaalisia eikä ääntämisvirheitä, vaan keskitytään morfologisiin ja syntaktisiin virheisiin. Virheet jaotellaan eri virheluokkiin (nominaalilausekkeiden deklinaatio, pronomini, taipumattomat sanaluokat, kysymyssanat, kieltoilmaukset, verbit ja lauserakenne) ja ne tilastoidaan taulukoihin. Lisäksi pohditaan virheiden syitä sekä virheiden vaikutusta kielen ymmärrettävyyteen. Jälkimmäistä selvitetään saksaa äidinkielenään puhuvan, kolmihenkisen raadin avulla. Raadin sekä numeeriset että verbaaliset arvioinnit ovat myös osa tutkielman aineistoa. Toinen tutkielman päätavoite on opetussuunnitelman taitotasoasteikon validointi. Tarkoituksena on selvittää oikeellisuuden taitotasokuvausten toimivuutta arvioinnissa A1.3- ja A2.2-tasojen osalta. Tätä tavoitetta varten selvitetään myös kielitaidon arvioinnin taustalla olevia teorioita. HY-TALK-asiantuntijaraadin arviointeja verrataan virheanalyysin tuloksiin korrelaatiokertoimen ja regressiosuoran avulla. Virheanalyysin perusteella voidaan todeta, että molemmilla tasoilla olevat opiskelijat tekevät eniten virheitä nominaalilausekkeiden deklinaatiossa (A2.2-tasolla 60,0 prosenttia kaikista virheistä ja A1.3-tasolla 42,2 prosenttia). A1.3-tasolle arvioidut opiskelijat tekevät paljon virheitä myös verbeissä ja lauserakenteissa, kun taas A2.2-tason opiskelijat hallitsevat nämä rakenteet paremmin. A1.3-tasolle arvioidut opiskelijat tekevät enemmän virheitä (22,10 virhettä sataa sanaa kohden) kuin A2.2-tasolle arvioidut (9,80 virhettä sataa sanaa kohden). Virheiden syitä ovat muun muassa testitilanne, puhekumppanin vaikutus ja interferenssi. Kielen ymmärrettävyyteen vaikuttavat saksalaisen raadin mukaan kielioppivirheiden lisäksi muun muassa puheen sujuvuus ja leksikaaliset ongelmat. Vakavimpina virheinä pidetään virheitä lauserakenteessa, sillä ne haittaavat usein ymmärrettävyyttä. Deklinaatiovirheitä puolestaan ei yleensä pidetä vakavina virheinä. Taitotasokuvaukset toimivat A1.3- ja A2.2-tasojen osalta hyvin, sillä virheanalyysin virhemäärät ja HY-TALK-raadin arvioinnit korreloivat keskenään, kun otetaan huomioon molemmat tasot A1.3 ja A2.2. Kielioppivirheiden määrä siis vaikuttaa kielen oikeellisuuden arviointiin. Taitotasokuvauksia olisi kuitenkin joiltain osin syytä tarkentaa ja yhtenäistää esimerkiksi konkreettisten esimerkkien avulla (esim. mikä on peruskielioppivirhe?) ja kuvaamalla myös kielen ymmärrettävyyttä joka tasolla.
  • von Rabenau, Päivi (Helsingin yliopisto, 2014)
    Pro gradu tutkielma tarkastelee stadilaisuutta helsinkiläisten yhteisönä, jota rakennetaan ja ylläpidetään esityksen keinoin. Tutkielman tavoitteena on selvittää, miten stadilainen yhteisö muodostetaan ja miten stadilaisuutta ilmennetään. Tutkimusnäkökulma on esitysteoreettinen. Richard Schechnerin esitysteoreettisen lähestymistavan mukaisesti kaikkea voidaan tarkastella esityksenä. Tutkielmassa kiinnitetäänkin huomiota stadilaisuuden esityksellisyyteen. Yhdistettynä Benedict Anderssonin teoriaan yhteisöjen kuvitteellisuudesta, pro gradu -tutkielma käsittelee stadilaisuutta yhteisön jäsenten välisessä vuorovaikutuksessa luotavana sosiaalisena konstruktiona, jonka jäsenyyttä viestitään eli esitetään arkipäiväisessä toiminnassa puheella ja käytöksellä. Tutkielmassa tarkastellaan myös yksilön identifioitumista yhteisöön sekä stadilaisen yhteisön kollektiivisen identiteetin muodostumista. Tutkielmassa stadilaisuutta tarkastellaan sosiaalisena identiteettinä, joka rakentuu vuorovaikutuksessa jatkuvan uudelleenmäärittelyn kautta. Tutkimusaineisto muodostuu vuonna 1995 stadin slangia ja helsinkiläisiä perinteitä vaalimaan perustetun Stadin Slangi ry:n jäsenlehden vuosikerroista 1996-2014. Aineisto tarjoaa näköalapaikan stadilaisten itsemäärittelyyn: yhteisön jäsenet tuovat jäsenlehti Tsilarissa esiin käsityksiään stadilaisista ja stadilaisuudesta. Lehti on yhteisöllisen identiteetin representaatio. Yhteisön kollektiivinen identiteetti sisältää yhteisesti jaettuja käsityksiä stadilaisesta yhteisöstä. Yhteisiä kertomuksia ja merkityksiä luodaan jatkuvassa vuorovaikutuksessa. Kollektiivinen identiteetti rakennetaan kollektiivisen muistin pohjalle. Jaetut muistot kotikaupungista ja niiden nostalgisointi Tsilarissa luovat yhteisön jäsenille samaistuttavan jatkumon jaetusta menneisyydestä yhteiseen tulevaisuuteen. Stadilainen yhteisöllisyyden perustana ovat yhteisesti jaetut uskomukset, tunteet ja kertomukset, joista myös Tsilari koostuu. Yksilöitä yhdistävät, samankaltaiset muistot ja kokemukset kotikaupungista saavat yksilöt liittymään stadilaisen yhteisön jäseniksi. Yhteisöä vahvennetaan merkityksillä ladatuilla symboleilla, kuten Helsingin arkkitehtuurisilla monumenteilla, joita pidetään erityisen helsinkiläisinä. Myös stadin slangi on merkittävä yhteisön symboli ja ryhmäkiinteyden osatekijä. Helsingin kaduilla 1800-luvun lopulla suomen- ja ruotsinkielisten lasten keskuudessa syntynyt slangi yhdisti saman pihan ja korttelin lapset yhdeksi jengiksi ja yhdistää helsinkiläiset edelleen. Lapsuus- ja nuoruusmuistot ovat jääneet mieliin slangiasuisina tapahtumina. Slangisanoihin on ladattu merkityksiä, jotka aukeavat vain stadilaisille. Slangilla viestitään stadilaisuudesta yhteisön sisä- ja ulkopuolelle. Se on sisäpiirin tunnistautumisen keino, mutta myös ulossulkemisen väline, sillä sen merkitykset eivät avaudu ulkopuolisille. Yhteisö rajataan ulossulkemisen keinoin meihin ja muihin , stadilaisiin ja ei-helsinkiläisiin. Vastakkainasettelu määrittelee meisyyden toisten ulkopuolisuuden kautta. Ryhmien välille luodaan sosiaalisesti merkityksellisiä eroja stereotypisoinnin keinoin. Yhteisöllä on stereotyyppisia käsityksiä muista , mutta myös positiivisia stereotyyppisiä käsityksiä oman ryhmänsä jäsenistä, heidän luonteestaan ja käytöksestään. Stadilaiset määrittelevät itsensä rennoiksi, itsevarmoiksi ja suvaitsevaisiksi. Luonteenpiirteiden performatiivisuuden odotetaan näkyvän yhteisön jäsenen käytöksessä. Ulkopuolisten määritelmä kuitenkin eroaa ryhmän itsemäärittelystä. Stadilaiset ovat tietoisia konfliktista: arvosteluun vastataan vastamäärittelyllä, halventamalla tai vitsailemalla toisten kustannuksella. Huumorilla on tarkoituksensa; se vahvistaa ryhmäkiinteyttä ja ylläpitää rajoja samankaltaisten ryhmien välillä. Stadilaisen ulkoinen esittäminen tapahtuu yhteisölle ominaisen kielen eli slangin lisäksi käytöksellä, jolla ilmaistaan erityisen stadilaisina pidettyjä ominaisuuksia tai luonteenpiirteitä. Stadilaisen rooliin kuuluva käytös on toistoa aikaisempien sukupolvien tavasta toimia stadilaisesti: ympäristöstä ja kanssakaupunkilaisista välittäen. Yhteisö tarjoaa yksilöille toimintamalleja ja identiteetin rakennusainetta. Stadilainen yhteisön jäsenenenä yksilö saa mahdollisuuden samaistua ja tuntea yhteenkuuluvuutta muihin kaupunkilaisiin sekä kokea olevansa osa kotikaupunkinsa historiaa ja tulevaisuutta.
  • Metsälampi, Satu (Helsingin yliopisto, 2013)
    Muutokset suomalaisten uskonnollisuudessa ja kirkon jäsenyyteen sitoutumisessa haastavat Suomen evankelis-luterilaisen kirkon hakemaan uudenlaisia tapoja toimia ja perustella olemassaolonsa. Pro gradu - tutkielmani käsittelee tätä paikantamisprosessia. Lähestyn aihetta Helsingin seurakuntien nuorille aikuisille suunnatun Usko toivo rakkaus -mainoskampanjan avulla. Kampanjan tavoitteena oli luoda kuvaa Helsingin seurakunnista kiinnostavana ja merkityksellisenä yhteisönä, innostaa osallistumaan seurakunnan toimintaan sekä pohtimaan uskon kysymyksiä. Aineistoni koostuu 19 printtimainoksesta, jotka ovat ilmestyneet lehdissä vuosina 2007-2009. Sovellan työssäni Norman Fairclough'n diskurssianalyyttista kehystä, jonka tarkoituksena on liittää yhteen tekstin, sen tuottamisen, levittämisen ja kuluttamisen käytäntöjen, sekä sosiokulttuuristen käytäntöjen analyysi. Asemoin UTR -mainoskampanjan osaksi kirkollisia ja yhteiskunnallisia kielenkäytön tapoja olettaen diskurssianalyyttisen näkökulman mukaisesti näiden aspektien olevan vuorovaikutteisessa suhteessa toisiinsa. Tarkastelen mainontaa uudenlaisena kirkollisen viestin välittämisen muotona ja kysyn, mitä tämä muutos viestinnän käytänteissä kertoo kirkon muuttuvista suhteista jäseniinsä ja laajemmin yhteiskuntaan. Analyysissäni selvitän tapoja kuvata kirkkoa ja sen sanomaa, ja pyrin paikantamaan ne osaksi laajempia tulkintakokonaisuuksia, joita kutsun diskursseiksi. Esitän, että UTR -mainoskampanjan määräävänä jäsennyksenä toimii kirkossa vaikuttavan psykouskonnollisen kulttuurin tulkintarakenne oikeanlaisesta uskosta ja uskonyhteisön merkityksestä. Tämä ajatuskokonaisuus sovittaa yhteen viestin kohdeyleisön oletetun yksilöllisesti muodostuvan uskonnollisuuden, sen muodostamisen ja ilmentämisen tavat, sekä kirkon uskonyhteisöön jäsentymisen. Mainokselle ominaisen suostuttelevan kielen ja sanoman kohderyhmälähtöisen muokkaamisen voi tulkita passiiviseksi reaktioksi kirkon aseman heikentymiseen. Toisaalta kirkko on lähtenyt muutokseen omista lähtökohdistaan ja monipuolisesta perinteestään käsin. Usko toivo rakkaus on aktiivista toimintaa, jolla kansankirkko jäsentää paikkaansa suomalaisessa yhteiskunnassa.
  • Kannas, Vappu (Helsingin yliopisto, 2010)
    Kanadalainen kirjailija L. M. (Ludy Maud) Montgomery (1874-1942) tunnetaan parhaiten lasten ja nuorten kirjallisuudestaan, erityisesti Anne of Green Gables -romaanistaan (suom. Annan nuoruusvuodet). Graduni tutkii kuitenkin Montgomeryn vähemmän tunnettua omaelämäkerrallista tuotantoa, hänen päiväkirjojaan, jotka on julkaistu viidessä osassa (1985-2004). Keskityn romanssin kuvaukseen Montgomeryn päiväkirjojen ensimmäisessä osassa ja tutkin, millaisia tekstuaalisia persoonia (personas) kertoja luo autobiografisessa prosessissa. Tähän narratiiviseen prosessiin vaikuttavat erityisesti päiväkirjan yleisö tai lukijat (audience), samoin kuin fiktiiviset esikuvat ja fiktiivisesti kirjoittaminen (fictionalisation) sekä kysymys päiväkirjan kertovasta ja kerrotusta minästä (narrated and narrating I). Romanssi on pääosassa Montgomeryn päiväkirjojen ensimmäisessä julkaistussa osassa, joka kuvaa hänen teini- ja varhaisaikuisuusvuosiaan. Väitän, että vaikka päiväkirjateksti saattaa vaikuttaa rehelliseltä ja todenmukaiselta kuvaukselta elämästä, varsinkin Montgomeryn tapauksessa kyseessä on silti läpikotaisin editoitu ja muokattu teksti, jota päiväkirjan tekijä hallitsee rautaisella otteella ja joka käyttää hyväkseen fiktiivisiä keinoja. Aineistonani käytän sekä Montgomeryn julkaistuja että julkaisemattomia päiväkirjoja, joita säilytetään University of Guelphin arkistoissa, Kanadan Ontariossa. Päiväkirjat ovat moneen kertaan sekä Montgomeryn että julkaistujen päiväkirjojen editoijien muokkaamia, joten niiden tutkiminen lähilukemalla (close-reading) ja eri versioita vertaillen on erityisen tärkeää. Teorian osalta keskityn lähinnä Pohjois-Amerikassa kirjoitettuun autobiografia- ja (naisten) päiväkirjatutkimukseen. Väitän gradussani, että Montgomeryn kuvaus heteroseksuaalisesta romanssista välttää tarjoamasta lukijalle romanssijuonen tyypillistä katharsista. Montgomeryn romanttiset persoonat ovat yllättävän epäromanttisia ja ristiriidassa keskenään. Romantiikan traditiolle tyypillistä kieltä ja personifikaatiota käytetään joko korostetun liioitellusti tai humoristisesti ja parodioiden.
  • Immonen, Perttu (Helsingin yliopisto, 2014)
    Suomen rannikkoalueille muutti keskiajalla runsaasti ruotsinkielisiä uudisasukkaita, mikä vaikutti keskeisesti koko maan historiaan. Aiemmassa historiallisessa tutkimuksessa on kuitenkin jäänyt vähälle huomiolle se, millainen suomen- ja ruotsinkielisen väestön suhde oli maaseudulle syntyneellä kielirajalla. Tässä tutkimuksessa selvitetään 1) suomen- ja ruotsinkielisen maaseutuväestön välisen kielirajavyöhykkeen ominaispiirteitä 1600 - 1700-luvuilla sekä 2) kielirajan vaikutuksia sen tuntumassa eläneisiin ihmisiin. Alueellisesti tutkimus rajautuu keskipohjalaisiin Kokkolan ja Kälviän pitäjiin, joista ensin mainittu oli pääosin ruotsinkielinen ja jälkimmäinen suomenkielinen. Tutkimuksen päähuomio kohdistuu kaksikieliseen Korpilahden kyläseutuun, joka levittäytyi mainittujen pitäjien väliselle kielirajavyöhykkeelle. Tutkimuksen tärkeimpänä lähdeaineistona toimivat Kokkolan ja Kälviän käräjäkunnan tuomiokirjat 1690- ja 1770-luvuilta. Niiden ohella alkuperäislähteinä käytetään Pohjanmaan rykmentin sotilaskatselmusluetteloita (1690-luku), Kokkolan ja Kälviän seurakuntien rippikirjoja sekä Kokkolan pitäjän- ja kirkonkokousten pöytäkirjoja (1770 -1780-luvut). Lähdeaineistoa analysoidaan ensisijaisesti laadullisesta näkökulmasta. 1) Tulokset osoittavat keskipohjalaisen kielirajavyöhykkeen olleen alituisesti, joskin hyvin hitaasti liikkuva talonpoikaisyhteisöjen ominaisuus. Aikakauden muihin yhteiskunnallisiin ryhmiin ei vastaavaa kielirajaa syntynyt. 1600 - 1700-lukujen säätyläistö ja porvaristo olivat nimittäin valtaosin ruotsinkielisiä, kun taas tilaton väestö oli maantieteellisesti liikkuvaista ja kielelliseltä koostumukseltaan muuntuvaista. Keski-Pohjanmaan ruotsin- ja suomenkielisiä talonpoikia erottivat kielen ohella tietyt kulttuuripiirteet, jotka kuitenkin olivat vähäpätöisiä verrattuna esimerkiksi Pohjanmaan ja Savon välisiin kulttuurieroihin. Pohjalainen kielirajavyöhyke herättikin 1600 - 1700-luvuilla varsin vähän huomiota. Kirkollinen ja maallinen esivalta kylläkin kehittelivät ajoittain ajatusta Pohjanmaan suomalaisalueiden ruotsalaistamisesta sekä jyrkensivät paikoin kielirajaa hallinnollisten rajanvetojensa avulla. Yhteinen uskonto, sotaväki, oikeusjärjestelmä ja kauppayhteydet toisaalta loivat yhteenkuuluvuutta kieliryhmien välille. Niinpä keskipohjalainen talonpoikaisväestö suhtautui keskinäisiin kielellisiin eroavaisuuksiinsa käytännönläheisesti, ilman voimakkaita tunnelatauksia. 2) Tulokset osoittavat, että väkivaltaa ei keskipohjalaisten kieliryhmien välillä esiintynyt käytännössä lainkaan. Keskipohjalaista kielirajavyöhykettä leimasivat kuitenkin sitkeät maankäyttöriidat. Ne eivät perustuneet etnisiin vastakkainasetteluihin. Sen sijaan hyvin hallitun yhteisen kielen puuttuminen vaikeutti maankäyttöriitojen sopimista käräjien ulkopuolella. Asenteiden kärjistymistä ehkäisivät kielirajavyöhykkeen kaksikielisyys ja talonpoikaisten kieliryhmien sosiaalinen tasavertaisuus. Ruotsinkielisillä säätyläisillä oli kuitenkin taipumus suhtautua kielteisesti suomenkieleen, jota pidettiin leimallisesti rahvaan kielenä. Kokkolan ja Kälviän käräjillä suomenkieliset joutuivat lisäksi ruotsinkielisiä useammin syytetyksi siveysrikoksista ja noituudesta, vaikka esimerkiksi varkaus- ja paloviinarikoksissa ei vastaavia eroja ollut. Tämä oletettavasti johtui suomalaiskylien väljemmästä sosiaalisesta kontrollista, mitä ilmensi myös ruotsalaiskylille tyypillisen oltermannijärjestelmän vajavaisuus. Kielirajavyöhykkeen myönteisiä vaikutuksia aikaansai ennen kaikkea kaksikielisyys, josta myös Korpilahden seudun talonpojat hyötyivät kaupanteossa, käräjillä ja monissa heille myönnetyissä luottamustoimissa.
  • Ranne, Katriina (Helsingin yliopisto, 2006)
    Euphrase Kezilahabi on tansanialainen kirjailija, joka ensimmäisenä julkaisi swahilinkielisen vapaalla mitalla kirjoitetun runokokoelman. Perinteisessä swahilirunoudessa tiukat muotosäännöt ovat tärkeitä, ja teos synnytti kiivasta keskustelua. Runoteokset Kichomi ( Viilto , Kipu , 1974) ja Karibu Ndani ( Tervetuloa sisään , 1988) sekä Kezilahabin muu tuotanto voidaan nähdä uuden sukupolven taiteena. Kezilahabi on arvostettu runoilija, mutta hänen runojaan ei aiemmin ole käännetty englanniksi (yksittäisiä säkeitä lukuunottamatta), eikä juurikaan tutkittu yksityiskohtaisesti. Yleiskuvaan pyrkivissä lausunnoissa Kezilahabin runouden on hyvin usein määritelty olevan poliittista. Monet Kezilahabin runoista ottavatkin kantaa yhteiskunnallisiin kysymyksiin, mutta niiden pohdinta on kuitenkin runoissa vain yksi taso. Sen lisäksi Kezilahabin lyriikassa on paljon muuta ennen kartoittamatonta tämä tutkimus keskittyy veden kuvaan (the image of water). Kezilahabi vietti lapsuutensa saarella Victoria-järven keskellä, ja hänen vesikuvastonsa on rikasta. Tutkimuskysymyksenä on, mitä veden kuva runoteoksissa Kichomi ja Karibu Ndani esittää. Runojen analysoinnissa ja tulkinnassa on tarkasteltu myös sitä, miten äänteellinen taso osallistuu kuvien luomiseen. Tutkimuksen määritelmä kuvasta pohjautuu osittain Hugh Kennerin näkemykseen, jonka mukaan oleellista kuvassa on kirjaimellinen taso. Kennerin lähtökohtaan on yhdistetty John Shoptawin teoriaa, joka korostaa runon äänteellisen puolen tärkeyttä merkityksen muodostumisessa. Foneemien analyysissä vaikutteena on ollut Reuven Tsurin teoria. Analyysiosio osoittaa, että veden kuva edustaa ja käsittelee teoksissa lukuisia teemoja: elämää, kuolemaa, fyysistä vetovoimaa, runoutta, mielikuvitusta ja (ali)tajuntaa sekä moraalia. Veden kuvan tutkimuksen pohjalta on nähtävissä, että Kezilahabin filosofia asettuu elävä/kuollut- ja elämä/kuolema dikotomioiden ulkopuolelle.
  • Jakola, Lassi Johannes (Helsingin yliopisto, 2014)
    Tutkimuksessa käsitellään varhaisen kreikkalaisen heksametrirunoilijan Hesiodoksen (n. 700 eaa.) runoteokseen Työt ja päivät (kr. Ἔργα καὶ ἡμέραι) sisältyvää myyttiä viidestä ihmisheimosta. Tämä myytti kuvaa ihmiskunnan kehityksen muinaisen kultaisen ihmisheimon autuaasta aikakaudesta hopeisen, pronssisen ja herooisen heimon kautta nykypäivän rautaisen heimon vaikeaan aikakauteen. Toisin kuin eräät saman myytin myöhäisemmät versiot, Hesiodoksen myytti ei kuitenkaan kuvaa inhimillistä historiaa asteittaisena rappeutumisena ideaalisesta alkutilasta, vaan tämän kaavan rikkovat niin Hesiodoksen negatiivisesti kuvaama hopeinen heimo kuin edeltäjiään parempana esitetty herooinen heimokin. Tutkimuksen päämääränä on tarjota myytistä tekstuaalisesti perusteltu luenta, jossa myyttiä tulkitaan osana Töiden ja päivien laajempaa kontekstia. Tutkielma koostuu kolmesta pääosasta. Ensimmäisessä pyritään hahmottamaan Hesiodoksen asemaa osana perinteisesti suullista, mutta 700-luvulla hiljalleen kirjalliseksi muuttuvaa kreikkalaista runonlaulantaperinnettä. Runoteoksen Työt ja päivät sisältö ja ohjelma esitellään: Hesiodos pyrkii runossaan luonnehtimaan inhimillistä elämää tosiasiallisesti vallitsevia reunaehtoja ja esittämään tietyn kuvan siitä, miten ihmiset parhaiten voivat parantaa elintasoaan. Tämän keskeisen teeman valottamiseksi Hesiodos tuo yhteen mitä moninaisimpia aineksia: mm. myyttejä, tarinoita, kansanviisauksia ja maanviljelijän kalenterin. Runoilijan oma aktiivisuus hahmottuu juuri tämän materiaalin taidokkaana järjestämisenä niin, että se palvelee hänen runonsa ohjelmaa. Kirjoituksen toisessa pääosassa esitetään lyhyt yhteenveto Hesiodoksen myytistä viidestä ihmisheimosta, käydään läpi myytin tulkintaan liittyviä keskeisiä ongelmia ja esitellään eräitä tulkintasuuntauksia, joiden puitteissa myyttiä on pyritty analysoimaan. Näiden lähestymistapojen ansioita ja ongelmia arvioidaan, ja keskustelun pohjalta muotoillaan lähtökohdat tutkielmassa ehdotettuun lukutapaan. Tulkinta ihmisheimomyytistä esitellään kirjoituksen kolmannessa pääosassa. Ehdotuksen valossa myytin ensisijainen tarkoitus on tematisoida eräitä inhimillistä elämää määrittäviä keskeisiä reunaehtoja. Hesiodoksen myytti voidaan jakaa kahteen pääosaan, joista ensimmäinen kattaa kultaisen ja hopeisen heimon ja muodostaa myytin, joka valaisee ihmiselämää kontrastiivisesti kuvailemalla inhimillisiä elämänmuotoja, jotka eroavat radikaalisti meille tutuista elämänmuodoista. Pronssinen, herooinen ja rautainen heimo taas muodostavat historiallisen myytin, jonka tehtävä on osoittaa, että inhimillisessä historiassa voi esiintyä niin edistystä kuin taantumistakin: tulevaisuus on avoin, ja voimme itse vaikuttaa siihen. Lukutapaa puolustetaan tulkitsemalla ensi silmäyksellä nykyihmisten väistämättömään tuhoon viittaava rautaisen heimon tulevaisuuden kuvaus pikemminkin apokalyptiseksi varoitukseksi siitä, mitä tulee tapahtumaan, ellei ihmiskunta muuta tapojaan. Tutkimus päätetään käsittelemällä eri tapoja, joilla Hesiodos on työstänyt myyttiä osaksi runonsa kokonaisuutta, luonut yhteyksiä sen ja runon muiden osien välille, ja muokannut itse myyttiä palvelemaan hänen runonsa päämääriä.
  • Aulavuori, Katja (Helsingin yliopisto, 2008)
    Tutkielma käsittelee suomalaisten televisiotekstittäjien ammatillisuutta, käännösprosessia ja digitaalisten tekstitysohjelmien vaikutuksia tekstitysprosessiin ammattitekstittäjien näkökulmasta. Suomen television digitalisoituminen on aiheuttanut mullistuksia myös tekstitysalalla kun tekstitettävä kuvamateriaali on ryhdytty toimittamaan käännöstoimistoille ja tekstittäjille digitaalisena. Teoriaosuudessa käsitellään käännös- ja tekstitystutkimusta sekä koulutusta Suomessa, ammattitaitoa ja ammatillisuutta sekä kääntämisen apukeinoja. Tekstittäminen esitellään erikoistuneena kääntämisen muotona. On kuitenkin myös huomioitava, että kääntäminen on yksi vaihe tekstitysprosessissa. Teoriaosuus päättyy suomalaisten televisiotekstittäjien arjen ja työkentän nykytilanteen käsittelyyn – tekstittäjät työskentelevät monenlaisilla työehdoilla ja laadun kriteerit saatetaan joutua arvioimaan uudelleen. Empiirisen osan alussa esitetään, että suomalaisia televisiotekstittäjiä on haastateltu yllättävän vähän, ja Jääskeläisen ajatuksiin nojaten mainitaan, että tekstittämisen alalla on vielä paljon tutkimatta – etenkin suomalaisesta tekstitysprosessista löytyy tutkittavaa. Tutkimuskohde on ammatikseen televisioon tekstityksiä tekevät kääntäjät. Suomalaiselle tekstitykseen erikoistuneelle käännöstoimistolle työskenteleville tekstittäjille lähetettiin alkutalvesta 2008 kyselylomake, jolla kartoitettiin sekä monivalintakysymyksillä että avoimilla kysymyksillä heidän ammatillisuuttaan, työmenetelmiään, käännös- ja tekstitysprosessiaan, ammattiylpeyttään ja -identiteettiään, ajanhallintaansa, sekä heidän käyttämäänsä digitaalista tekstitysohjelmaa. Tutkimuksessa kävi ilmi, että lähes kolmanneksella vastaajista on ammatistaan neutraali tai jopa negatiivinen käsitys. Näitä tekstittäjiä yhdistää se seikka, että kaikilla on alle 5 vuotta kokemusta alalta. Valtaosa vastanneista on kuitenkin ylpeitä siitä, että toimivat suomen kielen ammattilaisina. Tekstitysprosessi oli lomakkeessa jaettu esikatseluvaiheeseen, käännösvaiheeseen, ajastamisvaiheeseen ja korjauskatseluvaiheeseen. Tekstittäjät pyydettiin mm. arvioimaan tekstitysprosessinsa kokonaiskestoa. Kestoissa ilmeni suuria eroavaisuuksia, joista ainakin osa korreloi kokemuksen kanssa. Runsas puolet vastaajista on hankkinut digitaalisen tekstitysohjelmiston käyttöönsä ja osa ajastaa edelleen käännöstoimistossa muun muassa ohjelmiston kalleuden vuoksi. Digitaalisen ohjelmiston myötä tekstitysprosessiin ja työkäytänteisiin on tullut muutoksia, kun videonauhureista ja televisioista on siirrytty pelkän tietokoneen käyttöön. On mahdollista tehdä etätyötä kaukomailta käsin, kääntää ja ajastaa lomittain tai tehdä esiajastus ja kääntää sitten. Digitaalinen tekniikka on siis mahdollistanut tekstitysprosessin muuttumisen ja vaihtoehtoiset työmenetelmät, mutta kaikista menetelmistä ei välttämättä ole tekstittäjälle hyötyä. Perinteinen tekstitysprosessi (esikatselu, repliikkijakojen merkitseminen käsikirjoitukseen, kääntäminen ja repliikkien laadinta, korjaukset ja tarkastuskatselu) vaikuttaa edelleen tehokkaimmalta. Vaikka työkäytänteet eroavat toisistaan, kokonaiskäsitys on se, että digitalisoitumisen alkukangertelujen jälkeen tekstittäjien työskentely on tehostunut.
  • Kotioja, Eeva (Helsingin yliopisto, 2013)
    Tutkimuksen tarkoituksena on selvittää, millainen oli naisten rooli osana nationalistista liikehdintää Suomessa 1930-luvulla ja sotavuosina. Aihetta lähestytään tarkastelemalla kahta keskeistä järjestöä, Isänmaallista Kansaliikettä (IKL) ja Akateemisten Naisten Karjala-Seuraa (ANKS). Tutkimuksen keskiössä ovat kolme tutkimuskysymystä: millaiset naiset toimivat nationalistissa liikkeissä, millainen heidän toimintakenttänsä liikkeiden sisällä oli ja millainen oli liikkeiden naisihanne niin naisten itsensä kuin muidenkin toimijoiden silmissä? ANKS:n jäsenet olivat korkeakoulussa opiskelevia tai sieltä valmistuneita nuoria naisia, joista suurin osa oli naimattomia. Järjestö perustettiin jo vuonna 1922 aluksi Akateemisen Karjala-Seuran yhteyteen. Se kuitenkin itsenäistyi jo vuonna 1923. Vuoteen 1939 saakka liike toimi Naisylioppilaiden Karjala-Seuran nimellä. ANKS:lla oli osastot Helsingissä, Turussa ja Jyväskylässä, minkä lisäksi jo valmistuneet jäsenet pyrittiin pitämään mukana toiminnassa piirijäseninä. ANKS:n jäsenet olivat lähinnä aktiivisia opiskelukaupunkiensa toiminnassa, valmistumisen jälkeen toiminta pääsääntöisesti hiipui eikä piirejä saatu kunnolla organisoitua. IKL:n naiset sen sijaan vaikuttivat kaupunkien lisäksi myös maaseudulla ja pienillä paikkakunnilla liikkeellä oli vahva piiriorganisaatio ja jäsenet saatiin aktiivisesti mukaan toimintaan. IKL:n naisosasto perustettiin helmikuussa 1933, ja sen johtajaksi tuli Anni Wallenius. Toiminta aktivoitui nopeasti useimmissa piireissä. Naistyön painottuminen käsitöihin ja varainkeruuseen ei kuitenkaan miellyttänyt puolueen johtoa eikä monia sen naisjäsenistäkään. IKL:n naistyö lakkautettiin huhtikuussa 1934, joskin jo vuoden kuluttua se organisoitiin uudelleen aiempaa poliittisempana. Uudeksi johtajaksi tuli Hilja Riipinen. Vuonna 1938 naiset perustivat oman kustannusyhtiönsä, joka julkaisi Uusi Huomen -lehteä. IKL:n naistyön ongelma oli, että se nähtiin helposti jonain ylimääräisenä, mitä piti tehdä varsinaisen puoluetyön lisäksi tästä syystä IKL:n naisten oli vaikea kehittää toimintaansa poliittisena työnä ennen 1936 eduskuntavaaleja. ANKS:n työ sen sijaan painottui selkeästi useammallekin toimintakentälle, joista tärkeimmät olivat heimotyö, rajaseututyö, propagandatyö ja maanpuolustustyö. Eduskuntavaaleissa molemmat järjestöt olivat aktiivisia: ANKS:n jäsenet osallistuivat puhujakoulutuksiin ja kiersivät puhetilaisuuksissa, IKL-naisten vaalityö painottui henkilökohtaiseen valistustyöhön ja varainhankintaan. Vaikka ANKS:n toiminta oli IKL:n naistyötä näkyvämpää, myös IKL:n naistoiminta vilkastui ja lisääntyi vuonna 1936 hyvin menneiden vaalien myötä. IKL:n naispuolisten kansanedustajaehdokkaiden määrä lisääntyi vuodesta 1936 vuoden 1939 vaaleihin, kun esimerkiksi Kansallisessa Kokoomuksessa trendi oli laskeva. Vaalityön lisäksi naiset tekivät paljon myös nuorisotyötä Kansallisen Partioliikkeen, Lotta Svärdin, Sinimustien ja Oppikoulujen Karjala-Seurojen ohjaajina. 1930-luvun lopussa käynnistynyt naisten vapaaehtoinen työpalvelu yhdisti aiemmin eristäytyneet kansallismieliset naiset muiden naisjärjestöjen kanssa. Naisten yhteinen toiminta järjestäytyi toukokuussa 1940 yli puolue- ja ideologisten rajojen. ANKS oli yksi keskeisistä työpalvelua organisoineista järjestöistä. IKL jättäytyi toiminnan ulkopuolelle, mutta naiset tukivat työpalvelua lehdessään ja puheenvuoroissaan. Työpalvelu loi vahvan mallin naisihanteelle, jota ANKS korosti ajattelussaan. He kokivat, että naisen tuli olla vahva ja itsenäinen sekä korostaa omia velvollisuuksiaan isänmaata puolustavassa taistelussa sen sijaan, että hän kantaisi huolta omista oikeuksistaan. Sekä ANKS että IKL korostivat naisen velvollisuutta perheensä asennekasvattajana ja kotinsa ilmapiirin kehittäjänä. Lapsettomien naisten tuli tehdä velvollisuutensa yhteiskunnallisessa toiminnassa, perheellisten naisten toiminnan ytimessä oli äitiys ja perheen suojelu ulkopuolisilta uhilta. Äitiyden ihannointi näkyi erityisesti Uusi Huomen -lehden sivuilla, jossa korostettiin ennen kaikkea rintamalla kaatuneiden sotilaiden äitien tekemää suurta uhrausta. Naisihanne, jonka ytimessä oli niin äitiys kuin velvollisuudentunto, kulki läpi yhteiskunnan, sillä se oli yhteneväinen niin kansallismielisten naisten ja miesten kuin sosialististenkin naisjärjestöjen kanssa. Sama malli oli näkyvillä myös kansallissosialistisessa Saksassa.