Browsing by Title

Sort by: Order: Results:

Now showing items 60-79 of 728
  • Olkkonen, Saara (Helsingfors universitet, 2008)
    Tämän pro gradu -tutkielman tarkoituksena on edistää ja kehittää saksalaisen liedmusiikin suomennosten tutkimusta. Tutkimusaineistona on käytetty kymmentä laulua Franz Schubertin säveltämästä laulusarjasta Winterreise (1827), joka pohjautuu Wilhelm Müllerin runoihin, ja Kyllikki Solanterän suomennoksia (1960) kyseisistä lauluista. Lähtökohtana oli lähtökielinen teksti, johon suomennosta verrattiin. Hypoteesina oli, että tavulukujen merkitys liedmusiikin kääntämisessä on suurempi kuin muiden lingvististen tai semanttisten ominaisuuksien, koska musiikki ja nuotit asettavat tiukat rajat käännökselle, eikä kääntäjä voi muuttaa kappaleen musiikillista rakennetta. Sanatarkan käännöksen sijaan kääntäjän tulee pyrkiä säilyttämään kappaleen semanttinen sisältö ja tunnelma riimejä unohtamatta. Aluksi kerrotaan taustatietoja säveltäjästä, sanoittajasta, teoksesta, liedmusiikista ja kääntäjästä. Teoriaosiossa kartoitetaan, mihin kategorioihin liedtekstien kääntäminen voidaan luokitella kuuluvaksi. Analyysi pohjautuu Wittbrodtin luokitteluun (1995). Teoriaosiossa käsitellään myös ekvivalenssia, adekvaattisuutta, näennäiskäännöksiä, tyyliä, uskollisuutta alkuperäisteokselle, vapaan kääntämisen rajoja ja käännösvirheitä tutkittavasta materiaalista valikoitujen esimerkkien pohjalta. Esimerkkejä edeltää aina teoriaosuus. Varsinainen vertailuosio, jossa vertaillaan lähtö- ja kohdetekstejä, on jaettu kuuteen osioon: säe- ja säkeistöluvut, sanaluvut, tavuluvut, kirjaimien poisjättö, suorat ja epäsuorat kysymykset sekä kappaleiden nimet. Sana- ja tavulukujen eroavaisuuksista esitetään myös taulukot. Sana- ja tavulukujen kohdalla pohditaan, mistä erot johtuvat. Kaiken kaikkiaan pohditaan myös, ovatko käännösratkaisut onnistuneita, ja miten kääntäjä on niihin päätynyt. Laulettavuutta käsittelevässä osiossa esitetään ensin aikaisempia pohdintoja ja tutkimustuloksia kyseisestä aiheesta. Lopuksi teen Mannilan Blueprint-metodin (2005) mukaiset testit. Metriikkatestin teen esimerkinomaisesti yhdelle säkeistölle ja musikaalisen testin teen kaikille kymmenelle laululle. Musikaalisessa testissä analysoidaan tarkemmin lähtökielisiä säkeitä ja niiden suomenkielisiä vastineita, joiden tavuluvut eroavat toisistaan. Loppupäätelmiä edeltävässä luvussa esitetään vielä suomalaisen lauluntekijän ajatuksia sanoittamisesta. Hypoteesi tavuluvuista osoittautui oikeaksi. 146 säkeestä vain viidessä eivät lähtö- ja kohdetekstin tavuluvut olleet identtiset, mikä todistaa sen, että kääntäjä pyrkii säilyttämään kappaleen rytmin. Kääntäjä on myös säilyttänyt kappaleiden riimit, mikä vaikuttaa osaltaan rytmin säilymiseen. Sanalukujen kohdalla taas vain 16 säkeellä oli identtiset sanaluvut, mikä kertoo siitä, että niitä tärkeämpää on säilyttää kappaleen semanttinen sisältö ja tunnelma. Käännösten voidaan katsoa kuuluvan useaan kategoriaan. Kappaleiden käännökset ovat suurimmalta osin ekvivalentteja, mutta osittain ne voidaan luokitella näennäiskäännöksiksi. Tyyli ei ole säilynyt virheettömänä aivan jokaisessa käännöksessä, mutta yhtään kääntäjän puutteellisesta kieli- tai kääntämistaidosta johtuvaa käännösvirhettä kappaleissa ei ole. Suomentaja ei ole tuottanut yhtään täydellisen sanatarkkaa käännöstä, vaikka leksikaalinen ero on osittain vain hiuksenhieno. Tämä osoittaa sen, että vapaan kääntämisen aste on liedmusiikin suomennoksissa suhteellisen korkea. Kaiken kaikkiaan Solanterän käännöksiä voi pitää suhteellisen onnistuneina.
  • Miettunen-Nordström, Antti (Helsingfors universitet, 2015)
    Pro gradu -tutkielma käsittelee DDR:n ystävyyskaupunkitoimintaa ja kunnallisten ulkomaansuhteiden hoitoa Suomessa 1950-luvulta 1970-luvulle. DDR:n keskeisin tavoite oli saada Suomi tunnustamaan se kansainvälisoikeudellisesti suvereeniksi valtioksi. Suomi nähtiin DDR:ssä tähän potentiaalisesti valmiimpana kuin moni muu maa: se ei ollut ulkopoliittisista syistä tunnustanut kumpaakaan vuonna 1949 Saksan miehitysvyöhykkeille syntynyttä valtiota. Tutkimuksella pyritään syventämään kuvaa itäsaksalaisen diplomatian keinovalikoimasta, osaamistasosta sekä sen valtiojärjestelmän rakenteellisista puitteista, erityisesti toimittaessa läntiseen järjestelmään kuuluvassa maassa. Samalla siinä tuodaan esiin ristiriitoja paikallistason suomalaisten kunnallistoimijoiden ja kansainvälispoliittisen DDR:n ulkoministeriön toisistaan eroavien tavoitteiden välillä. Tutkimuksen alkuperäislähdeaineistona on käytetty Berliinissä säilytettäviä DDR:n ulkoministeriön ja valtiojärjestöjen arkistoja, Suomen Kansallisarkistossa säilytettävää Suomi—DDR-seuran arkistoa, Helsingissä säilytettävää Suomen kaupunki- ja kuntaliittojen arkistoa sekä suomalaisten ystävyyskaupunkien kaupunginarkistoissa säilytettäviä kunnallispoliittisia päätösasiakirjoja. Tutkimus tuo esiin DDR:n ensimmäisten ystävyyskaupunkiyhteyksien synnyn Suomessa 1950-luvun lopulla sekä niissä koetut onnistumiset ja epäonnistumiset. DDR:n tavoittelemat, maiden välisten suhteiden puolivaltiollisuutta korostaneet kirjalliset ystävyyskaupunkisopimukset kaatuivat suomalaisten vastustukseen. Myös Berliinin muurin pystyttäminen elokuussa 1961 muuttaa itäsaksalaisten ystävyyskaupunkien toimintaedellytyksiä Suomessa. DDR- ja suomalaistoimijoita peilataan tutkimuksessa aiemman tutkimuksen pohjalta Länsi-Saksan tavoitteisiin Suomessa. Kylmän sodassa eri puolen järjestelmiin kuuluneet Saksat ajoivat omia etujaan myös ystävyyskaupunkitasolla toistensa toimia valvoen. Ystävyyskaupunkitoiminta asetetaan tutkimuksessa kylmän sodan kontekstiin kaupunki- ja kuntaliittojen kansainvälisen yhteistyön kautta. Suomalaiset liitot korostivat suhteiden tasapuolisuutta idän ja lännen välillä läntisen järjestelmän eduksi. Vuodesta 1963 alkaen ystävyyskaupunkeja arvioitiin yhä keskeisemmin osana DDR:n laajempaa julkisuustyötä ja kulttuuripoliittista näkyvyyttä Suomessa. Samalla kunnallispoliitikkojen tapaaminen muuttui rutiininomaisemmaksi 1960-luvun aikana. Kansainvälispoliittisen liennytyksen ja Saksojen välisten suhteiden parantuessa 1960-luvun lopulla DDR aloitti laajennetut toimet diplomaattisen tunnustamisen aikaansaamiseksi. Vuosina 1971—1973 aktivoituneet DDR:n tunnustamiskomiteat näkyivät tunnustamisviikkojen kautta myös ystävyyskaupungeissa. Ystävyyskaupunkisuhteilla oli kuitenkin DDR:n ulkoministeriölle vain välineellinen arvo. Niiden ylläpitäminen vaati varoja, joita oltiin yhä haluttomampia käyttämään vuonna 1973 saavutetun kansainvälispoliittisen tunnustamisen jälkeen. DDR luopuikin kaikessa hiljaisuudessa ystävyyskaupunkisuhteiden edistämisestä 1970-luvun aikana jättäen aloitteenteon suomalaisille.
  • Gruber, Edith Klara (Helsingfors universitet, 2008)
    This Pro Gradu thesis examines the difficulties in translating proper names in 'Le Seigneur des Anneaux', the French translation of J.R.R. Tolkien's Lord of the Rings. The theoretical framework is based on the works of Michel Ballard and Peter Vermes which deal with translating proper names and Peter Newmark's and J.C. Catford's translation theories. The theoretical chapter is divided in two parts, the first giving the definitions of various translation strategies, the second examining these in practice. Ballard's corpus comprises a selection of fictional and non-fictional texts in French and in English, while Vermes bases his approach on the Hungarian translations of two English novels, Slaughterhouse Five and The Last of the Mohicans. The purpose of comparing these two studies is to find a suitable classification for the corpus of names from The Lord of the Rings by translation strategy and by name type. A very important aspect to be considered is Tolkien's opinion on translation, which becomes apparent in his essay 'The Guide to Names in The Lord of the Rings'. The 250 names discussed in this essay form the corpus of this examination. Tolkien divides the names in two categories, personal names and place names. In this analysis, personal names are further classified as first names, surnames, sobriquets and peoples' names while topographical names are further divided into countries, towns, buildings, forests, plains, water bodies, mountains, etc. Having established the categories for names and translation strategies, Ballard's and Vermes' results are compared with Tolkien's suggestions. The present research shows that Tolkien favours semantic translation and formal correspondance. Furthermore, he has a very normative view of translation which manifests itself in his criticism of the Swedish and Dutch translations. To illustrate this, the quarrel between the Swedish translator Ohlmarks and Tolkien about how to translate names correctly into Swedish is examined as a case study. The analysis shows that Ledoux, the French translator followed Tolkien's guidelines very faithfully, although the choice of strategies diverges significantly from the usual practices of translating proper names, as Ballard and Vermes had established them. This is explained by the fact that the genre of the Lord of the Rings presents a particular challenge to the translator and demands strategies deviating from the norm. Tolkien created an entire world with its dozens of languages, cultures and peoples and hundreds of persons and places, which all are a part of a particular language and a culture. The translator's task is to recreate the ethnic and geographic relations in the target language so that e.g. Hobbits can be identified as Hobbits by their name. This phenomenon is called 'onomastic network' and its preservation in the target language facilitates the recreation of 'Middle Earth' in the imagination of the target language reader. Ledoux's faithful rendering of Tolkien's guidelines in French suggests that he probably had received them in some form, although he completed his translation before the 'Guide to Names' was published. The case study of the Swedish translation shows that Tolkien sent letters with translation requests to the prospective translators and therefore it can be assumed that Ledoux had also received instructions. Both the analysis and the case study also revealed the extraordinary status of Tolkien's books, both in the author's attitude towards his works and the translations thereof as well as the readers attitudes towards the translations. In the case of the French translation, the readers demand a 'better translation' but there is no reaction from the publisher. As a result, French Tolkien fans have organised themselves in online communities with the aim of improving the existing translation. Faithful to Tolkien, their primary concern is also the 'correct' translation of the proper names.
  • Rantala, Viktor (Helsingfors universitet, 2013)
    Denna avhandling undersöker samarbetet mellan den finska Statspolisen och den svenska säkerhetspolisen från år 1938 till fortsättningskrigets början år 1941. Som viktigaste källor för denna avhandling har använts de respektive säkerhetspolisernas arkiv i Finland och Sverige. Samarbetet mellan den finska Statspolisen och Sveriges säkerhetspolis, den Allmänna Säkerhetstjänsten med dess föregångare bestod av informationsbyte, som sköttes via korrespondens, telefon och några enstaka tjänsteresor. Underrättelsesamarbete baserar sig på nytta och ett ömsesidigt förtroende. Förtroendet mellan den finska och den svenska säkerhetspolisen hade byggts upp sedan 1920-talets början. Det är viktigt att komma ihåg, att underrättelsetjänster och säkerhetspoliser inte opererar i ett tomrum. De är underställda den politiska viljan i en stat. Därför beaktas den politiska situationen vid sidan om den egentliga handlingen. Först och främst innefattade säkerhetspolissamarbetet bekämpning av verksamhet i förmån för Sovjetunionen. Detta innefattade dels sovjetisk spionage- och sabotageverksamhet och dels finländska kommunister eller andra personer på den vänstra kanten, vars verksamhet enligt säkerhetspoliserna, tjänade Sovjetunionens intressen. Bland dessa fall kan nämnas den av Ernst Wollweber ledda sabotageligan, som verkade inom hela norra Europa samt oppositionsgruppen inom den finska socialdemokratin, de så kallade sexlingarna. För det andra bekämpades även den tyska verksamheten. Denna verksamhet innefattade vissa tyska spioner, som rörde i Finland och Sverige. Tyskland var dock samtidigt en samarbetspartner för både Sverige och Finland, och detta påverkade säkerhetspolisernas förhållande till den tyska verksamheten. Dessutom behandlas ödet på en jude, Hans Szybilski, som utlämnades till Tyskland från Finland under fortsättningskriget. Informationen, som ledde till Szybilskis utlämnande härstammade från det finsk-svenska säkerhetspolissamarbetet. Samarbetet mellan Statspolisen och den Allmänna Säkerhetstjänsten med dess föregångare var omfattande och det fungerade bra. Inga förtroendeproblem verkar ha funnits. Säkerhetspolissamarbetets huvudmotståndare var utan tvekan den sovjetiska verksamheten, eller verksamheten vilken ansågs tjäna Sovjets intressen, och denna verksamhet bekämpades kraftfullt. Däremot såg både Statspolisen och den svenska säkerhetspolisen tidvis mellan fingrarna på det tyska illegala spionaget. De politiska aspekterna visar sig tydliga. Tyskland ansågs delvis vara en vänligt sinnad stat av både Finland och Sverige, och därför ansågs dess spionage inte nödvändigtvis så farligt. Med Sovjetunionen var förhållandesättet helt det motsatta.
  • Vainio, Charlotte (Helsingfors universitet, 2010)
    Denna studie behandlar kvinnans juridiska handlingsutrymme under Magnus Erikssons lagar 1350-1442. Det har länge antagits att den gifta kvinnan under medeltiden var omyndig, eftersom hon enligt lagen skulle ha en målsman (på fornsvenska malsman). Senare tids forskning har dock börjat påpeka att kvinnan inte var omyndig i dagens bemärkelse, men inte desto djupare utvecklat frågan om hennes rättigheter. Genom att jämföra lagtexterna med praxis har jag undersökt hur lagutrymmet som stadgade att en make skulle vara sin hustrus malsman påverkade kvinnans rättigheter. Under den undersökta tidsperioden tycks malsmanskapet inte i någon större utsträckning ha juridiskt begränsat kvinnan, men praxis visar att tradition och praktikaliteter bjöd att maken i allmänhet representerade sin hustru i juridiska göromål. Studien visar att representation inte nödvändigtvis indikerade myndighet, och att det faktum att hustrun representerades av sin make inte medförde omyndighet. Männens konstanta kontakt med den juridiska världen och kvinnornas synnerligen begränsade dito kom ändå på sikt att minska hennes juridiska medvetenhet, och därmed hennes möjlighet att påverka. Den viktigaste slutsatsen är likväl denna begränsning inte var lagstadgad. I studien tar jag också ställning till olika genusteoretiska förklaringsmodeller, nämligen enkönsmodellen och teorin om skilda sfärer. Enligt enkönsmodellen, som utvecklades av Laqueur i början av 1990-talet, sågs inte kvinnan och mannen som två olika kön, utan som olika grader av en man. Kvinnan skulle enligt det vara en mindre utvecklad variant av mannen. Resultaten i studien tyder dock snarare på att kvinnor och män sågs som två olika kön, men att de verkade inom olika sfärer. Den avgörande faktorn var förmågan att föda barn, där de som födde barn tillhörde en privat sfär, med hemmet i centrum, och de som inte födde barn tillhörde en offentlig sfär, där juridik, politik och ekonomi ingick. Därför argumenterar jag för att män förväntades sköta de juridiska göromålen även för sin hustru, eftersom det tillhörde hans sfär. Hustrun hade dock möjligheten, både enligt lagen och enligt praxis, att själv sköta exempelvis försäljningar och upprätta testamenten, och begränsades snarare av sitt kön än av genusstrukturer. Studien lyfter också fram problematiken med det diversifierade svenska medeltida samhället, och ifrågasätter traditionen med en indelning i endast två genus, en manlighet och en kvinnlighet. Resultaten tyder på att det var stora lokala skillnader beträffande en hustrus begränsningar och möjligheter, och att lagarna mer fungerade som riktlinjer än som faktiska regler. På grund av källmaterialets beskaffenhet går det inte att avgöra på vilket sätt social status spelade in, även om det är rimligt att anta att det fanns betydande skillnader mellan rikets övre och lägre skikt. Däremot finns det inget som indikerar att hustruns malsman skulle ha varit liktydig med det nutida målsman någonstans i riket, eller i någon samhällsgrupp.
  • Ilomäki, Heidi (Helsingfors universitet, 2011)
    Tutkielmani aiheena ovat suomenruotsalaiset asiointikeskustelut R-kioskilla. Suomen suurin kioskiketju R-kioski ei ole erityisen profiloitunut ruotsinkielisen palvelun tarjoajana. Tässä tutkielmassa tavoitteenani on kuitenkin selvittää, miten asiointikeskustelut kioskilla rakentuvat, kun asiointikieli on ruotsi. Nauhoitin asiointikeskusteluja viidellä kioskilla eripuolella Uuttamaata. Asetin nauhurin asiointitiskille ja tein merkintöjä paperille asiakkaiden arvioidusta iästä, heidän ostoksistaan ja muista ei-kielellisistä aspekteista. Materiaalini koostuu kaiken kaikkiaan 83 ruotsinkielisestä keskustelusta. Eniten ruotsia nauhoitusaikana puhuttiin Länsi-Uudellamaalla (66,7 %). Tein kuitenkin havainnon, ettei nauhoitettujen ruotsinkielisten keskustelujen prosentuaalinen osuus kioskin kaikista keskusteluista ole verrannollinen alueen ruotsinkielisten asukkaiden prosentuaalisen määrän kanssa. Olen itse työskennellyt R-kioskin myyjänä viiden vuoden ajan. Videokuvaus ei ollut sallittua, joten materiaalistani puuttuu ei-kielelliset aspektit kuten nyökkäykset, hymyileminen ja katsekontakti. Keskityn analyysissäni asiakaskeskustelun tervehdys-, tavara- ja hyvästelyvaiheeseen. Pragmaattisella tasolla olen kiinnostunut kuinka puheaktit tervehtiä, esittää pyyntö ja hyvästellä realisoidaan puheen keinoin. Rakenteellisesti tarkastelen kuinka vierusparit toteutuvat keskusteluissa. Lopuksi vertaan tuloksiani Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen tekemän vastaavan kioskitutkimuksen tuloksiin suomenkielisestä materiaalista. Tervehdysvaihe koostuu sekvenssistä, jossa joko vain myyjä tai myyjä sekä asiakas tervehtivät toisiaan. Yleisin tervehdyssana on hej, jota käsittelen yhdessä suomenkielisen vastineen hei kanssa, koska havaintoni mukaan asiointikieltä ei päätetä vielä tervehdysvaiheessa vaan tavaravaiheessa. Yhteisestä puheyhteisöstä (speech community) vierailemillani kaksikielisillä alueilla kertoo muun muassa, että keskustelukumppanit tervehtivät toisiaan pääosin suomeksi. Hejsan on ainoa ruotsinkielinen tervehdyssana hej:n ohessa, joka on hyvin käytännöllinen, sillä se sopii molempia kieliryhmiä tervehdittäessä. Hej-sanan käytössä esiintyy vastavuoroisuutta. Tavaravaihe koostuu sekvenssistä, jossa asiakas pyytää joko kielellisesti tai ei-kielellisesti tavaraa tai palvelua myyjältä. Myyjä kuittaa pyynnön usein kielellisesti. Asiakkaan tavaravuoro on joko pakollinen (tavara on tiskin toisella puolella) tai vapaaehtoinen (tavara on myyntitilassa). Kun kielellinen pyyntö on pakollinen, asiakas ilmaisee pyyntönsä yleisemmin lauseella. Kun kielellinen pyyntö on vapaaehtoinen, asiakas ei yleensä sano mitään vaan asettaa ostoksensa tiskille. Hyvästelyvaiheessa olen keskittynyt siihen, miten keskustelukumppanit lopettavat keskustelun. Suurin osa keskusteluista loppuu asiakkaan osalta kiitokseen vaihtorahasta tai kuitista ja myyjän osalta edellisen kiitos-sekvenssin ulkopuoliseen kiitokseen, jota kutsun hyvästelykiitokseksi. Perinteiset hyvästelyfraasit lopettavat pidemmät keskustelut. Hyvästelyfraaseista hejdå on useimmiten vastavuoroinen. Ruotsi asiointikielenä on uhanalainen Suomessa. Kaksikielisyys on yleistä, ja jos asiakkaalla ei ole halua tai myyjällä ei ole kykyä käydä keskustelua ruotsiksi, valitsee asiakas asiointikieleksi suomen. Väitän, että ruotsin kielen aseman vahvistamiseksi Suomessa, ruotsinkielisten tulisi hanakammin vaatia ruotsinkielistä palvelua. Suomenkielisen myyjän tulisi osaltaan osata tervehtiä, kiittää, sanoa numerot ja hyvästellä ruotsiksi. Hyvällä asiakaspalvelulla kilpailevan R-kioskin kannattaisi satsata myös ruotsinkieliseen palveluun.
  • Fellman, Ida (Helsingfors universitet, 2000)
    I min avhandling diskuterar jag om och hur man kan läsa Eva Wichmans novell "Kärret" (ur Molnet såg mig, 1942) som en prosamodernistisk berättelse om ett kvinnligt subjekt, och om kvinnligtskapande. Jag vill mot en prosamodernistisk bakgrund visa min tolkning med en stilistisk och entematisk analys. I min inledning markerar jag att forskare har haft svårt att avgöra vad Eva Wichman egentligen vill säga med "Kärret". De flesta definierar "Kärret" som en fabel, en moralisk berättelse. I min tolkning betonar jag att novellen kan läsas som en prosamodernistisk fabel om det kvinnliga skapandet. Eva Wichman har i många av sina verk beskrivit en kvinnlig konstnärs svårigheter i massamhället och den manliga världen. Jag anser därför att denna tolkning inte är långsökt då det gäller en naturallegori som "Kärret". Jag redovisar kort för bakgrunden till prosamodernismen; definierar stilistiska grundbegrepp i lyrikoch prosa samt diskuterar med hjälp av Peter Luthersson och Gunilla Domellöf hur den modernistiska individualiteten konstituerar sig i förhållande till samhället ochmoderniseringsprocessen. Jag tar fasta på den kvinnliga författarens skapandeprocess och poängterar, med hjälp av bl.a. Dominique Head och Domellöf, att det kvinnliga skapandet ofta är svårt att erhålla i ett traditionellt manligt samhälle. Head, Domellöf och Rachel Blau DuPlessis menar att det modernistiska skapandet hos kvinnor i stor grad sker med hjälp av stilistiska brott och luckor. I synnerhet förhållandet mellan metafor och metonymi utgör en viktig metod för den kvinnliga modernisten. I mitt tredje kapitel analyserar jag "Kärret" stilistiskt. Modernismen i "Kärret" går ut sammanställa motsatser och sinnesanalogier. Jag tar upp det lyriska och metaforiska i "Kärret"; upprepningar,parallellismer, rytm och dynamik, samt förhållandet mellan metaforer och metonymier utgående från en artikel av David Lodge. Jag demonstrerar i stilanalysen hur Eva Wichman bygger upp ett cykliskt mytiskt berättande. Detta cirkelberättande kan, enligt Domellöf, ses som en kvinnlig utmaning mot det traditionella manliga berättandet. Förhållandet mellan metaforer och metonymier spelar en stor roll också i min tematiska analys. Jag läser kärret i novellen som en symbol för ett kvinnlig subjekt. Kärret är uppbyggt av motsatser. Dessamotsatser kan ses som metaforer i min tolkning av kärret som kvinnligt subjekt. Motsatsparen yta/djup läser jag som den medvetna respektive undermedvetna nivån i det kvinnliga subjektet. Djupet, den undermedvetna nivån, analyserar jag delvis med hjälp av Julia Kristevas begrepp abjektet. Metaforerna spegel/öga ser jag som subjekt/objekt och manligt/kvinnligt i förhållande till det kvinnliga subjektet. Med hjälp av abjektet, omnipotens/känslighet, rörelse/statis samt liv/död visar jag hur Eva Wichman beskriver det konstnärliga skapandet, och den konstnärliga alieneringen i kontrast till det förtryckandet massamhället. Här baserar jag mig på Lutherssons resonemang om den modernistiska individualiteten. På så sätt drar jag slutsatsen att kärret som kvinnligt subjekt kan läsas som ett kvinnligt författarjag. "Kärret" är en berättelse om kvinnlig skaparkraft, om ett kvinnligt subjekt som skapar och verkar isamhället. Eva Wichman gestaltar det kvinnliga berättandet både tematiskt och språkligt. Därför är "Kärret" enligt mig inte en pessimistisk berättelse om ett "säkert nederlag" som många påstår, utan en storslagen fabel om ett modernistiskt subjekt i process. Nyckelord: Eva Wichman, Molnet såg mig, prosamodernism, kvinnligt subjekt, abjekt, metafor, metonymi
  • Kokkala, Anna-Kaisa (Helsingin yliopisto, 2015)
    Tutkielmani käsittelee lukiolaisten ruotsin kielen suullisten kokeiden arviointia erityisesti vuorovaikutuksen ja viestinnän näkökulmasta. Tarkoituksena on selvittää, miten opettajaopiskelijat näkevät vuorovaikutuksellisuuden ja viestinnällisyyden arvioinnin lukiolaisten suullisissa kokeissa ja miten he arvioivat nämä ominaisuudet omien käsityksiensä pohjalta. Lisäksi selvitän, mitkä ovat sellaisia konkreettisia piirteitä, jotka osoittavat, onko lukiolaisten viestintä toimivaa vai ei. Vallitsevassa Lukion opetussuunnitelman perusteissa (2003) korostetaan vahvasti viestinnällisyyttä kaikilla kielitaidon osa-alueilla. Lisäksi ruotsin kielen suulliset kokeet sisällytetään ylioppilastutkintoon viimeistään keväällä 2019. Muun muassa nämä seikat puoltavat suullisten kokeiden arvioinnin, erityisesti viestinnällisyyden, tutkimisen ajankohtaisuutta ja tärkeyttä. Tutkimuksen teoreettinen viitekehys rakentuu opetussuunnitelman arviointikriteerien ympärille sekä Eurooppalaisen viitekehyksen käsitykseen viestinnällisestä kielitaidosta. Tämän lisäksi tarkastellaan suullisen kielitaidon ja vuorovaikutuksen arviointiin vaikuttavia seikkoja sekä keskusteluanalyysiin pohjautuvia käsitteitä, jotka ovat oleellisia tutkimukseni kannalta. Tutkimustulokset perustuvat kahteen erilliseen aineistoon; videoituihin suullisiin kokeisiin, joihin kymmenen vapaaehtoista lukiolaista on osallistunut, sekä yhdeksän ruotsinopettajaopiskelijan täyttämiin arviointilomakkeisiin. Opettajaopiskelijoiden karkean arvioinnin perusteella lukiolaiset on jaettu kolmeen ryhmään; erinomaisesti viestiviin, heikosti viestiviin sekä niin kutsuttuihin rajatapauksiin. Arvioinnin pohjalta on tarkasteltu ja analysoitu opettajaopiskelijoiden kommentteja viestinnällisyydestä ja vuorovaikutuksesta. Lisäksi opettajaopiskelijoiden kommenttien sekä videoitujen kokeiden perusteella on keskusteluanalyysistä tuttujen käsitteiden avulla tutkittu, mitkä ovat piirteitä, jotka johtavat onnistuneeseen viestintään ja mitkä vaikuttavat viestinnän laatuun heikentävästi. Vaikka opettajaopiskelijat pitävät tärkeänä piirteenä viestinnässä sitä, että puhuja ymmärtää keskustelukumppaniansa ja tulee itse ymmärretyksi, osoittavat tutkimuksen tulokset, että tämän lisäksi täytyy kiinnittää huomiota myös muihin seikkoihin. Sujuva ja sidosteinen puhe, toisiinsa limittyvät puheenvuorot, sujuvat puheenvuoronvaihdot ja väärinymmärrysten puuttuminen, näyttävät tutkimuksen mukaan vaikuttavan eniten käsitykseen hyvästä suullisesta viestinnästä ja sen arvioinnista. Lisäksi myötäilyn, puheenvuorojen täydentämisen ja johdattelevien kysymysten avulla voidaan tukea keskustelukumppania ja osoittaa kykyä kuunnella, mikä puolestaan johtaa tutkimuksen mukaan käsitykseen toimivasta vuorovaikutuksesta. Lukiolaiset, jotka noudattivat keskusteluissaan tiukasti ohjeissa annettuja kysymyksiä tai repliikkejä, osoittautuivat viestimään heikosti, kun taas opiskelijat, jotka osoittivat erinomaista kykyä viestiä, uskalsivat selkeästi laajentaa ja keksiä omia repliikkejä. Lisäksi tulokset osoittavat, että erinomaisesti viestivät opiskelijat onnistuivat myös vuorovaikutuksen vahvistamisessa, kun taas opiskelijoilla, joilla esiintyi ongelmia muun muassa sujuvuuden kanssa, oli vaikeuksia muodostaa vuorovaikutusta edistävää keskustelua.
  • Kiuru, Riikka (Helsingfors universitet, 2009)
    Tutkielmani tavoite on selvittää millainen suhde Suomessa asuvilla kurdeilla on omaan kansanperinteeseensä. Lisäksi valotetaan perinnesuhteiden taustaa, ja sitä millainen kurdien kansanperinne elää Suomessa. Metodologisesti ja epistemologisesti tukeudun tutkielmassa folkloristiseen muistitietotutkimukseen. Lainaan ajatuksia myös sosiaalipsykologian piirissä kehittyneestä laadullisesta asennetutkimuksesta. Taustalla vaikuttaa kansanperinteen ja nationalismien yhteyksien tutkimus – erityisesti teoriat kansanperinteiden käyttämisestä kansan embleemeinä. Edellä mainittujen ohella analyyttinen viitekehys rakentuu käsitteistä diasporinen tietoisuus; etninen identiteetti; identiteettimerkki ja identiteettityö sekä metafolklore. Nämä käsitteet tavoittavat sen, mitkä seikat sekä olosuhteet ja jaetut tulkinnat muokkaavat tutkittavien perinnesuhteita, ja miten. Tutkimusaineistona on käytetty kokoamaani väljästi strukturoituun teemahaastatteluun perustuvaa haastatteluaineistoa. Aineisto koostuu yksilö-, pari- ja perhehaastatteluista. Yhteensä haastattelunauhoja kertyi lähes 25 tuntia, mikä on litteroituna noin 400 liuskaa. Täydentävinä aineistoina on käytetty videoita kahdesta kurdikulttuuria esittelevästä tilaisuudesta sekä neljää populaaria tietoa kurdeista välittävää internetsivustoa. Repertoaari- ja teema-analyysin avulla luokittelemaani haastatteluaineistoa tulkitsen tutkielmassa kansanperinteeseen kohdistuvia asenteita ilmaisevia argumentteja jäljittävän lähiluennan kautta. Tutkimuksessa selvisi, että kansanperinteen ilmiöistä erityisesti kansantanssi, kurdivaatteet ja kulttuurinsisäinen huumori ovat identiteettimerkkejä, joiden kautta peilataan omaa suhdetta kurdiuteen ja selitetään kurdikulttuurin erityislaatua. Tutkielman tulokset vahvistavat, että Suomessa asuvien kurdien perinnesuhteita ja perinteenkannattajuutta muokkaavat yksityisellä tasolla äidinkielen taitotaso, maahantuloikä ja perheen harrastuneisuus kansanperinteeseen. Analyysissa kuitenkin avautuu myös se, että Suomessa asuvien kurdien perinnesuhteita muokkaa voimakkaasti tietoisuus kurdien diasporasta ja siihen johtaneista olosuhteista sekä niiden vaikutuksista omaan kulttuuriin ja kansanperinteeseen. Tämä kollektiivinen ja poliittinen ulottuvuus on erityisen merkityksellinen oman kansanperinteen tulkitsemisessa ulospäin. Kansanperinteeseen kohdistetaan voimakkaan positiivisia asenteita ja omaa kansanperinnettä arvostetaan kansallisena aarteena. Kansanperinteiden tulkitaan kertovan kansan historiasta ja luonteesta tavalla, joka haastaa virallisen kurdialueilla valtaapitävien valtioiden historiankirjoituksen ja monipuolistaa kuvaa Lähi-idän kulttuuripiiristä. Tämän arvostuksen kautta kansanperinne koetaan hedelmällisenä kansallisen itsetunnon lähteenä ja positiivisen kulttuurisen erottautumisen mahdollisuutena. Lisäksi kansanperinteeseen kohdistuu kuitenkin asenne, jossa tulkitaan kansanperinne katoavaksi tai vähintään katoamisvaarassa olevaksi aarteeksi. Tästä syntyy arvostavien asenteiden kanssa jännite, jossa katoamisen oletus tai pelko sävyttää ilmaistua arvostusta nostalgialla ja/ tai diasporan todellisuuden ja taustojen kritiikillä. Haastatteluaineistosta käy selville, ettei kansanperinteiden läsnäoloa omassa elämässä aina tiedosteta. Monet kansanperinteen ilmiöt ja tekstuaalisetkin sisällöt kuitenkin elävät Suomessa asuvien kurdien parissa yhä sekä kokoonnuttaessa juhlimaan että jokapäiväisessä arjessa.
  • Assmuth, Aino (Helsingfors universitet, 2011)
    Pro gradu -tutkielmassani tarkastelen hahmojen etnisyyttä Wladimir Kaminerin kahdessa kertomuskokoelmassa. Kaminerin, saksalaistuneen venäjänjuutalaisen, esikoisteos Russendisko kuvaa kertojan kotiutumista itäiseen Berliiniin sekä värikästä arkea monikulttuurisessa pääkaupungissa. Mein deutsches Dschungelbuchissa Kaminer matkustaa ympäri Saksaa esittämässä tekstejään ja kirjoittaa havainnoistaan kirjaa. Vitsikkään tyylin lisäksi kokoelmien kertomuksia yhdistävänä tekijänä toimii autobiografisia piirteitä omaava kertojahahmo, yleensä nimettyjä etnisyyksiä edustavien ja ohueksi jäävien sivuhenkilöiden tullessa ja mennessä. Näistä piirteistä nousevat tutkielmani kaksi näkökulmaa etnisyyteen: tutkin, miten etnisyys suhteutuu ensinnäkin kertojahahmoon ja toiseksi eri ihmisryhmien stereotyyppiseen esittämiseen. Tutkielmani lähtökohtana on käsitys etnisyydestä – kuulumisesta johonkin kansaan tai heimoon – luonnollisen sijasta kulttuurisesti konstruoituna ilmiönä. Kertojahahmon etnisyyden tutkimisessa hyödynnän hybridin käsitettä, jolla viitataan selvärajaisten etnisyyksien sijaan niiden sekoittumiseen. Kertojahahmon juutalaisuus paljastuu useiden diskurssien jännitteiseksi risteyspaikaksi: kertojahahmo vastustaa pyrkimyksiä kiinnittää itseään uskonnollisesti ja kulttuurisesti rajattuun etniseen kompleksiin, mutta yhdistyy kaupunkielämästä inspiraationsa löytävänä individualistisena intellektuellina urbaanin juutalaiskirjallisuuden traditioon. Kertojahahmon etnisyyden ulottuvuuksista korostuu teksteissä selkeimmin venäläisyys, joka osoittautuu tietoisen performatiiviseksi ja saksalaisille suunnatuksi. Kielellisesti assimiloituneen mutta venäläisenä esiintyvän kertojahahmon asema useampien etnisyyksien kartoittamattomassa välitilassa avaa mahdollisuuden pinttyneiden etnisten vastakkainasetteluiden kritiikille. Kertojahahmo sijoittaa itsensä intertekstuaaliseen tilaan tavalla, joka kyseenalaistaa korkeakulttuuristen kaanonien lisäksi ajatuksen puhtaista kansallisista kirjallisuuksista. Relevantiksi kehykseksi Kaminerin tekstien tulkinnassa osoittautuukin transeurooppalainen pikareski-genre, jonka veijarisankareita naiivin ulkopuolisuutensa satiirin palvelukseen valjastava kertojahahmo läheisesti muistuttaa. Kertojahahmon hybridi etnisyys on yhteydessä myös siihen, miten tekstien oletetaan esittävän ja edustavan erilaisia ihmisryhmiä: se mahdollistaa hankalienkin teemojen häpeilemättömän käsittelyn. Etnisiä stereotypioita – etnistä ryhmää koskevia pinttyneitä representaatioita, joihin ihmiset turvautuvat pyrkiessään selittämään tai hallitsemaan toisia – tarkastelen imagologian ja kriittisen kulttuurintutkimuksen välinein. Etniset stereotypiat ovatkin keskeisiä Kaminerin rakentaessa lukuisia sivuhenkilöitään, jotka pelkistyvät useimmiten litteiksi, jopa karikatyyrinomaisiksi etnisyyksiensä edustajiksi. Kaminerin tekstit kiertyvät kuitenkin myös samaisten etnisten stereotypioiden satiiriksi. Yhtäältä ironian kohteena on stereotyypittelyn prosessi, jossa toisen määrittely essentialistisin termein ja yleistyksien kautta johtaa absurdeihinkin virhetulkintoihin. Toisaalta kertojahahmon toteava kuvailutapa paljastaa etnisten stereotypioiden haitalliset yhteiskunnalliset vaikutukset. Kaminerin satiirin terä kohdistuu kantasaksalaisiin, jotka näkevät muut etnisyydet pitkälti omia tarpeitaan, pelkojaan ja fantasioitaan palvelevien stereotypioiden kautta. Tutkielmani kuitenkin osoittaa, että maahanmuuttajataustaiset henkilöhahmot kykenevät myös tuotteistamaan etnisiä stereotypioita – toki ahtaissa, yhteiskunnallisten valtarakenteiden määrittämissä rajoissa. Olennaista on etnisiin stereotypioihin sisältyvä kaksiteräisyys: sama ennakko-oletusten kimppu saatetaan yhteydestä riippuen esittää ja tulkita joko negatiiviseksi tai positiiviseksi. Kaminerin tekstit tarjoavat huumorin kautta luvallisen kanavan käsitellä ja purkaa etnisyyden akseleilla liikkuvia odotuksia, pelkoja ja aggressioita, jotka ovat pitkään olleet lähes tabuja saksalaisessa yhteiskunnassa. Samalla Kaminerin tekstit puhuvat sellaisen maailman puolesta, jossa etnisyys pikemminkin mahdollistaisi kuin sitoisi inhimillistä vuorovaikutusta.
  • Salminen, Jenni (Helsingfors universitet, 2010)
    Tutkielmassa tarkastellaan saksan kielen merkitystä osana kielellistä ja ammatillista identiteettiä. Tutkimuskohteena ovat Helsingin Yliopiston germaanisen filologian opiskelijat, jotka ovat aloittaneet opintonsa vuosina 2008 ja 2009. Identiteettiä on tutkittu monilla eri tieteen aloilla, mutta yksimielisyyttä identiteetin määritelmästä ei ole, sillä eri tieteenalat painottavat tarkastelussaan eri näkökulmia. Tutkielman teoriaosassa pyritäänkin luomaan yleiskuva vallalla olevista käsityksistä ja käsitellään identiteettiä tarkemmin kielitieteellisestä näkökulmasta. Teoriaosassa kuvataan myös saksan kielen tämänhetkistä kansainvälistä asemaa, sillä kielen asema vaikuttaa vahvasti siihen, kuinka ko. kieleen suhtaudutaan ja halutaanko sitä opiskella vieraana kielenä. Vaikka identiteettiä onkin tutkittu paljon, ei vieraan kielen yliopisto-opiskelijoiden suhteesta opiskelemaansa kieleen ole kattavia tutkimuksia. Opiskelijoiden suhtautuminen vieraaseen kieleen heijastuu kuitenkin heidän oppimiseensa, motivaatioonsa ja laaja-alaisemmin koko opiskeluun, joten tätä tutkimalla voidaan saavuttaa tärkeää tietoa, jota voidaan hyödyntää mm. yliopisto-opintojen kehittämisessä. Tutkielman tavoitteena onkin kuvata tätä erityislaatuista suhdetta ja selvittää, miten opiskelijat kuvaavat suhdettaan saksan kieleen. Kielellisen identiteetin näkökulmasta tutkitaan, miten opiskelijat suhtautuvat saksan kieleen, miten he kuvaavat omaa kielitaitoaan ja mitkä tekijät ovat vaikuttaneet kielellisen identiteetin kehittymiseen senhetkiseen muotoonsa. Ammatillisen identiteetin kannalta selvitetään, kuinka suuri merkitys saksan kielellä on osana opiskelijoiden ammatillista identiteettiä ja miten opiskelijat haluavat käyttää hyväkseen saksan kielen taitoaan työelämässä. Tutkielman korpus koostuu opiskelijoiden kirjoitelmista, jotka ovat osa TAITO-hanketta, sekä Saksalaisen laitoksen (laitos on vuodesta 2010 osa Nykykielten laitosta) lukuvuosina 2008 ja 2009 uusille opiskelijoilleen teettämistä lähtökyselyistä. Analyysi on kaksiosainen, jotta saavutetaan mahdollisimman kattava kuva opiskelijoiden identiteetistä. Ensimmäisessä osassa kirjoitelmia analysoidaan autobiografisen metodin avulla. Toisessa osassa korpuksia verrataan toisiinsa kvantitatiivisesti ja tutkitaan ovatko opiskelijat kuvanneet suhdettaan saksan kieleen samalla tavalla molemmissa korpuksissa. Tutkimuksesta käy ilmi, että opiskelijat aloittavat opintonsa hyvin erilaisista lähtökohdista, mikä ilmenee opiskelijoiden eritasoisen kielitaidon ja erilaisten odotusten lisäksi myös eroina identiteeteissä. Saksan kielellä on tärkeä merkitys suurimmalle osalle tutkituista opiskelijoista. Heidän kielellinen identiteettinsä on selvästi muotoutunut, ja he ovat motivoituneita opiskeluun. Heidän ammatillinen identiteettinsä on sitä vastoin epätarkempi, mikä osoittaa tarvetta opiskelijoiden tukemiseen ja työelämäorientaatioon jo opintojen alusta lähtien.
  • Andersson, Emma (Helsingfors universitet, 2006)
    Tässä tutkielmassa tarkastellaan, miten Berliinin suurkaupunki vaikutti Weimarin tasavallan loppuaikoina yksilöön. Tutkimusaineistona on Alfred Döblinin romaani Berlin Alexanderplatz sekä Walter Ruttmannin elokuva Berlin. Die Sinfonie der Großstadt ja kuunnelma Weekend. Teoreettisena taustana hyödynnetään kulttuuri- ja mediahistorian mentaliteetti- ja sosiaalihistoriaa. Aihetta käsitellään myös historiallis-temaattisesta lähtökohdasta, eli työssä tutkitaan todellisen Berliinin asemaa kyseisenä aikana, modernin metropolin olemusta, modernin ajan murrosvaihetta sekä uusasiallisen taidesuuntauksen vaikutusta teoksiin. Weimarin tasavallan aikana Saksassa elettiin murroksen keskellä. Toisaalta yhteiskunta oli poliittisesti pirstoutunut ja taloudellisesti epävakaa, mutta toisaalta kulttuurielämä oli lyhyen aikaa rikasta. Suurkaupungin asukkailla oli enemmän vapaa-aikaa ja mahdollisuuksia toteuttaa itseään omassa ympäristössään. Toisaalta ajan ristiriitaisuus kuitenkin vaikeutti yksilöllisen elämäntavan toteutumista; ihmiset odottivat murroskauden päättymiseltä materiaalista tyydytystä, jolloin henkiselle kehitykselle jäi vähän tilaa. Tärkein kysymyksenasettelu koskee suurkaupungin roolia oman aikansa tuotteena: missä määrin kaupunki oli ihmisen todellinen vastustaja ja missä määrin sen asema oli kuviteltua? Todellisen Berliinin suhdetta reflektoidaan fiktiiviseen suurkaupunkiympäristöön. Ensin tarkastellaan Berliiniä toimijana murroskaudella ja sitten käsitellään ajan ja tilan havainnointia. Koska teokset ovat fiktiivisiä, erityisen tarkastelun kohteena on todellisuuden, fiktion ja simulaation suhde. Tässä yhteydessä tarkastellaan myös kaupungin ja maaseudun välistä problematiikkaa. Kolmannessa osassa esille nousee yksilön ja massan välinen suhde, joka sekin vaikuttaa ihmisen ja suurkaupungin väliseen vastakkainasetteluun. Ilmensikö koneiden ja liikenteen dominoiva asema futuristista asetelmaa? Lisäksi käsitellään alamaailman ja kultaisen 20-luvun välistä kuilua. Kaikkia kolmea teosta yhdistää 24 tunnin aikakäsite; ajalla on selkeästi rajattu alku ja loppu, ja myös tilan käsite on tarkastelussa tärkeä. Kaikissa teoksissa on hyödynnetty montaasitekniikkaa. Kohtaukset vaihtuvat hyvinkin nopeasti, jolloin lukija, katsoja tai kuulija vieraantuu varsinaisesta kohteestaan. Montaasi vaikuttaa ratkaisevasti myös kaupungin ja yksilön suhteen kuvaukseen. Suurkaupungista muotoutuu lähes hirviömäinen, personifioitu subjekti, joka konemaisella olemuksellaan pyrkii nujertamaan pienen ihmisen. Döblinin romaanissa kertoja toimii ikään kuin yksilöä vastaan liittämällä kerronnan väliin uutisaiheita, säätiedotuksia ja kohtalokertomuksia. Elokuvassa ja kuunnelmassa teknologisen kehityksen ihannointi on noussut etualalle: ihmiset muistuttavat sekä yksilöinä että massana koneita, jotka liikkuvat hektisen mekaanisesti eteenpäin kuin liikennevälineet. He eivät kyseenalaista ympäristöään eivätkä koe olevansa oravanpyörässä. Romaanin päähenkilö on heijastanut omat pelkonsa konkreettisesti suurkaupungin infrastruktuuriin, kerrostaloihin, jotka tuntuvat kaatuvan hänen päälleen. Yksilöllinen kehitys on vaarassa pysähtyä, sillä koneistuminen tekee yksilöistä massaa. Elokuvassa ja kuunnelmassa kamppailu suurkaupunkiorganismin ja ihmisten välillä jatkuu, mutta romaanissa kamppailu päättyy päähenkilön parantumiseen. Hänestä tulee mallikansalainen - vaiennettu ja kuuliainen. Kaikkien kolmen teoksen hahmoja kuvataan modernin ajan uhreina. Heiltä puuttuu mekanismi, jolla he voisivat käsitellä kokonaisuuksia. Modernin ajan hahmojen elämä on lopulta kuin tanssia tulivuoren päällä - epävarmaa ja riskialtista.
  • Lahti, Laura (Helsingfors universitet, 2010)
    Tutkielman päätavoitteena on analysoida suomalaisten, saksaa opiskelevien lukiolaisten suullisen testin suorituksia kielen oikeellisuuden näkökulmasta virheanalyysin avulla. Aineistona on osa Helsingin yliopiston HY-TALK-hankkeen saksan kielen tutkimusaineistosta: videoinnit suullisen kielitaidon testeistä sekä asiantuntijaraadin arvioinnit suorituksista. Koska aineisto on suullinen, tutkielmassa tarkastellaan aluksi suullisen kielen piirteitä. Virheanalyysin pohjana ovat muun muassa Corderin, Nickelin, Kleppinin ja Jamesin esittämät teoriat. Tutkielmassa analysoidaan kolmentoista, selkeästi joko A1.3- tai A2.2-taitotasolle arvioidun opiskelijan suoritukset. Virheanalyysin tavoitteena on saada selville kielioppivirheiden määrät, kullekin taitotasolle tyypilliset kielioppivirheet sekä selvittää tasojen välisiä eroja. Virheanalyysissä ei huomioida leksikaalisia eikä ääntämisvirheitä, vaan keskitytään morfologisiin ja syntaktisiin virheisiin. Virheet jaotellaan eri virheluokkiin (nominaalilausekkeiden deklinaatio, pronomini, taipumattomat sanaluokat, kysymyssanat, kieltoilmaukset, verbit ja lauserakenne) ja ne tilastoidaan taulukoihin. Lisäksi pohditaan virheiden syitä sekä virheiden vaikutusta kielen ymmärrettävyyteen. Jälkimmäistä selvitetään saksaa äidinkielenään puhuvan, kolmihenkisen raadin avulla. Raadin sekä numeeriset että verbaaliset arvioinnit ovat myös osa tutkielman aineistoa. Toinen tutkielman päätavoite on opetussuunnitelman taitotasoasteikon validointi. Tarkoituksena on selvittää oikeellisuuden taitotasokuvausten toimivuutta arvioinnissa A1.3- ja A2.2-tasojen osalta. Tätä tavoitetta varten selvitetään myös kielitaidon arvioinnin taustalla olevia teorioita. HY-TALK-asiantuntijaraadin arviointeja verrataan virheanalyysin tuloksiin korrelaatiokertoimen ja regressiosuoran avulla. Virheanalyysin perusteella voidaan todeta, että molemmilla tasoilla olevat opiskelijat tekevät eniten virheitä nominaalilausekkeiden deklinaatiossa (A2.2-tasolla 60,0 prosenttia kaikista virheistä ja A1.3-tasolla 42,2 prosenttia). A1.3-tasolle arvioidut opiskelijat tekevät paljon virheitä myös verbeissä ja lauserakenteissa, kun taas A2.2-tason opiskelijat hallitsevat nämä rakenteet paremmin. A1.3-tasolle arvioidut opiskelijat tekevät enemmän virheitä (22,10 virhettä sataa sanaa kohden) kuin A2.2-tasolle arvioidut (9,80 virhettä sataa sanaa kohden). Virheiden syitä ovat muun muassa testitilanne, puhekumppanin vaikutus ja interferenssi. Kielen ymmärrettävyyteen vaikuttavat saksalaisen raadin mukaan kielioppivirheiden lisäksi muun muassa puheen sujuvuus ja leksikaaliset ongelmat. Vakavimpina virheinä pidetään virheitä lauserakenteessa, sillä ne haittaavat usein ymmärrettävyyttä. Deklinaatiovirheitä puolestaan ei yleensä pidetä vakavina virheinä. Taitotasokuvaukset toimivat A1.3- ja A2.2-tasojen osalta hyvin, sillä virheanalyysin virhemäärät ja HY-TALK-raadin arvioinnit korreloivat keskenään, kun otetaan huomioon molemmat tasot A1.3 ja A2.2. Kielioppivirheiden määrä siis vaikuttaa kielen oikeellisuuden arviointiin. Taitotasokuvauksia olisi kuitenkin joiltain osin syytä tarkentaa ja yhtenäistää esimerkiksi konkreettisten esimerkkien avulla (esim. mikä on peruskielioppivirhe?) ja kuvaamalla myös kielen ymmärrettävyyttä joka tasolla.
  • von Rabenau, Päivi (Helsingfors universitet, 2014)
    Pro gradu tutkielma tarkastelee stadilaisuutta helsinkiläisten yhteisönä, jota rakennetaan ja ylläpidetään esityksen keinoin. Tutkielman tavoitteena on selvittää, miten stadilainen yhteisö muodostetaan ja miten stadilaisuutta ilmennetään. Tutkimusnäkökulma on esitysteoreettinen. Richard Schechnerin esitysteoreettisen lähestymistavan mukaisesti kaikkea voidaan tarkastella esityksenä. Tutkielmassa kiinnitetäänkin huomiota stadilaisuuden esityksellisyyteen. Yhdistettynä Benedict Anderssonin teoriaan yhteisöjen kuvitteellisuudesta, pro gradu -tutkielma käsittelee stadilaisuutta yhteisön jäsenten välisessä vuorovaikutuksessa luotavana sosiaalisena konstruktiona, jonka jäsenyyttä viestitään eli esitetään arkipäiväisessä toiminnassa puheella ja käytöksellä. Tutkielmassa tarkastellaan myös yksilön identifioitumista yhteisöön sekä stadilaisen yhteisön kollektiivisen identiteetin muodostumista. Tutkielmassa stadilaisuutta tarkastellaan sosiaalisena identiteettinä, joka rakentuu vuorovaikutuksessa jatkuvan uudelleenmäärittelyn kautta. Tutkimusaineisto muodostuu vuonna 1995 stadin slangia ja helsinkiläisiä perinteitä vaalimaan perustetun Stadin Slangi ry:n jäsenlehden vuosikerroista 1996-2014. Aineisto tarjoaa näköalapaikan stadilaisten itsemäärittelyyn: yhteisön jäsenet tuovat jäsenlehti Tsilarissa esiin käsityksiään stadilaisista ja stadilaisuudesta. Lehti on yhteisöllisen identiteetin representaatio. Yhteisön kollektiivinen identiteetti sisältää yhteisesti jaettuja käsityksiä stadilaisesta yhteisöstä. Yhteisiä kertomuksia ja merkityksiä luodaan jatkuvassa vuorovaikutuksessa. Kollektiivinen identiteetti rakennetaan kollektiivisen muistin pohjalle. Jaetut muistot kotikaupungista ja niiden nostalgisointi Tsilarissa luovat yhteisön jäsenille samaistuttavan jatkumon jaetusta menneisyydestä yhteiseen tulevaisuuteen. Stadilainen yhteisöllisyyden perustana ovat yhteisesti jaetut uskomukset, tunteet ja kertomukset, joista myös Tsilari koostuu. Yksilöitä yhdistävät, samankaltaiset muistot ja kokemukset kotikaupungista saavat yksilöt liittymään stadilaisen yhteisön jäseniksi. Yhteisöä vahvennetaan merkityksillä ladatuilla symboleilla, kuten Helsingin arkkitehtuurisilla monumenteilla, joita pidetään erityisen helsinkiläisinä. Myös stadin slangi on merkittävä yhteisön symboli ja ryhmäkiinteyden osatekijä. Helsingin kaduilla 1800-luvun lopulla suomen- ja ruotsinkielisten lasten keskuudessa syntynyt slangi yhdisti saman pihan ja korttelin lapset yhdeksi jengiksi ja yhdistää helsinkiläiset edelleen. Lapsuus- ja nuoruusmuistot ovat jääneet mieliin slangiasuisina tapahtumina. Slangisanoihin on ladattu merkityksiä, jotka aukeavat vain stadilaisille. Slangilla viestitään stadilaisuudesta yhteisön sisä- ja ulkopuolelle. Se on sisäpiirin tunnistautumisen keino, mutta myös ulossulkemisen väline, sillä sen merkitykset eivät avaudu ulkopuolisille. Yhteisö rajataan ulossulkemisen keinoin meihin ja muihin , stadilaisiin ja ei-helsinkiläisiin. Vastakkainasettelu määrittelee meisyyden toisten ulkopuolisuuden kautta. Ryhmien välille luodaan sosiaalisesti merkityksellisiä eroja stereotypisoinnin keinoin. Yhteisöllä on stereotyyppisia käsityksiä muista , mutta myös positiivisia stereotyyppisiä käsityksiä oman ryhmänsä jäsenistä, heidän luonteestaan ja käytöksestään. Stadilaiset määrittelevät itsensä rennoiksi, itsevarmoiksi ja suvaitsevaisiksi. Luonteenpiirteiden performatiivisuuden odotetaan näkyvän yhteisön jäsenen käytöksessä. Ulkopuolisten määritelmä kuitenkin eroaa ryhmän itsemäärittelystä. Stadilaiset ovat tietoisia konfliktista: arvosteluun vastataan vastamäärittelyllä, halventamalla tai vitsailemalla toisten kustannuksella. Huumorilla on tarkoituksensa; se vahvistaa ryhmäkiinteyttä ja ylläpitää rajoja samankaltaisten ryhmien välillä. Stadilaisen ulkoinen esittäminen tapahtuu yhteisölle ominaisen kielen eli slangin lisäksi käytöksellä, jolla ilmaistaan erityisen stadilaisina pidettyjä ominaisuuksia tai luonteenpiirteitä. Stadilaisen rooliin kuuluva käytös on toistoa aikaisempien sukupolvien tavasta toimia stadilaisesti: ympäristöstä ja kanssakaupunkilaisista välittäen. Yhteisö tarjoaa yksilöille toimintamalleja ja identiteetin rakennusainetta. Stadilainen yhteisön jäsenenenä yksilö saa mahdollisuuden samaistua ja tuntea yhteenkuuluvuutta muihin kaupunkilaisiin sekä kokea olevansa osa kotikaupunkinsa historiaa ja tulevaisuutta.
  • Metsälampi, Satu (Helsingfors universitet, 2013)
    Muutokset suomalaisten uskonnollisuudessa ja kirkon jäsenyyteen sitoutumisessa haastavat Suomen evankelis-luterilaisen kirkon hakemaan uudenlaisia tapoja toimia ja perustella olemassaolonsa. Pro gradu - tutkielmani käsittelee tätä paikantamisprosessia. Lähestyn aihetta Helsingin seurakuntien nuorille aikuisille suunnatun Usko toivo rakkaus -mainoskampanjan avulla. Kampanjan tavoitteena oli luoda kuvaa Helsingin seurakunnista kiinnostavana ja merkityksellisenä yhteisönä, innostaa osallistumaan seurakunnan toimintaan sekä pohtimaan uskon kysymyksiä. Aineistoni koostuu 19 printtimainoksesta, jotka ovat ilmestyneet lehdissä vuosina 2007-2009. Sovellan työssäni Norman Fairclough'n diskurssianalyyttista kehystä, jonka tarkoituksena on liittää yhteen tekstin, sen tuottamisen, levittämisen ja kuluttamisen käytäntöjen, sekä sosiokulttuuristen käytäntöjen analyysi. Asemoin UTR -mainoskampanjan osaksi kirkollisia ja yhteiskunnallisia kielenkäytön tapoja olettaen diskurssianalyyttisen näkökulman mukaisesti näiden aspektien olevan vuorovaikutteisessa suhteessa toisiinsa. Tarkastelen mainontaa uudenlaisena kirkollisen viestin välittämisen muotona ja kysyn, mitä tämä muutos viestinnän käytänteissä kertoo kirkon muuttuvista suhteista jäseniinsä ja laajemmin yhteiskuntaan. Analyysissäni selvitän tapoja kuvata kirkkoa ja sen sanomaa, ja pyrin paikantamaan ne osaksi laajempia tulkintakokonaisuuksia, joita kutsun diskursseiksi. Esitän, että UTR -mainoskampanjan määräävänä jäsennyksenä toimii kirkossa vaikuttavan psykouskonnollisen kulttuurin tulkintarakenne oikeanlaisesta uskosta ja uskonyhteisön merkityksestä. Tämä ajatuskokonaisuus sovittaa yhteen viestin kohdeyleisön oletetun yksilöllisesti muodostuvan uskonnollisuuden, sen muodostamisen ja ilmentämisen tavat, sekä kirkon uskonyhteisöön jäsentymisen. Mainokselle ominaisen suostuttelevan kielen ja sanoman kohderyhmälähtöisen muokkaamisen voi tulkita passiiviseksi reaktioksi kirkon aseman heikentymiseen. Toisaalta kirkko on lähtenyt muutokseen omista lähtökohdistaan ja monipuolisesta perinteestään käsin. Usko toivo rakkaus on aktiivista toimintaa, jolla kansankirkko jäsentää paikkaansa suomalaisessa yhteiskunnassa.
  • Mäkelä, Miranda (Helsingin yliopisto, 2016)
    Tämä tutkielma käsittelee skotlantilaisten alakoululaisten skotin kielen tuntemusta. Tutkielmani tarkoituksena on selvittää, tunnistavatko skotlantilaiset lapset skotin sanoja, onko tunnistuksella alueellisia eroja ja onko sillä merkitystä, käyvätkö lapset yksityiskoulua tai valtionkoulua. Tutkin myös missä lapset kuulevat tai lukevat skottia ja pitävätkö lapset skottia omana kielenään. Tutkielman teoriaosassa käsitellään skotin määrittelyn ongelmallisuutta; tulisiko skottia käsitellä kielenä vai englannin murteena. Teoriaosassa käsitellään myös skotin historiaa, yleisiä piirteitä, asemaa Skotlannissa, asemaa opetuksessa sekä tulevaisuuden näkymää. Tutkielman empiirinen osuus toteutettiin keräämällä kyselylomakkeilla tietoa viidestä skotlantilaisesta alakoulusta. Koulut sijaitsivat kolmella eri alueella: yksi Glasgow’ssa, yksi Dundeessa sekä kolme Perth ja Kinrossin alueella. Yksi Perth ja Kinrossin alueen kouluista oli yksityiskoulu, kaikki muut olivat valtion kouluja. Tutkimukseen osallistui kaiken kaikkiaan 148 oppilasta iältään 9-11-vuotiaita. Kyselylomakkeet sisälsivät 10 skotin sanaa alakoululaisten tunnistettavaksi ja määriteltäväksi. Lisäksi heidän tuli kertoa, missä olivat sanan kuulleet/lukeneet ja käyttivätkö he sanaa itse. Lopuksi lasten piti kertoa minkä kielen sanoista oli kyse. Dundeessa 16 % sanoista tunnistettiin, Glasgow’ssa 44 %, Perth ja Kinrossin yksityiskoulussa 44 % sekä Perth ja Kinrossin alueen valtionkouluissa 33 %. Eri sanoja tunnistettiin paremmin eri alueilla ja joitain sanoja ei tunnistettu joillain alueilla ollenkaan. Tulos oli jokseenkin odottamaton, sillä yksityiskoulun odotettiin pärjäävän muita kouluja huonommin, koska skottia ei ole historiallisesti pidetty sopivana opetuskielenä ja yksityiskouluissa ajatellaan olevan korkeatasoisempaa opetusta. Pääasiassa lapset olivat kuulleet/lukeneet sanat kotona tai isovanhemmilta, mutta yksityiskoulussa pääosa sanoista oli tavattu koulussa. Aktiivisessa käytössä sanat olivat verrattain vähän. Dundeen koulua lukuun ottamatta enemmistö koululaisista tunnisti sanat skotiksi. Otanta ei ollut edustava, mutta kyselyn perusteella voisi sanoa, että lapset pitävät skottia kielenä. Alueiden ja eri koulutyyppien välillä löytyy suuria eroja ja skottia kuullaan yleensä kotioloissa.
  • Kannas, Vappu (Helsingfors universitet, 2010)
    Kanadalainen kirjailija L. M. (Ludy Maud) Montgomery (1874-1942) tunnetaan parhaiten lasten ja nuorten kirjallisuudestaan, erityisesti Anne of Green Gables -romaanistaan (suom. Annan nuoruusvuodet). Graduni tutkii kuitenkin Montgomeryn vähemmän tunnettua omaelämäkerrallista tuotantoa, hänen päiväkirjojaan, jotka on julkaistu viidessä osassa (1985-2004). Keskityn romanssin kuvaukseen Montgomeryn päiväkirjojen ensimmäisessä osassa ja tutkin, millaisia tekstuaalisia persoonia (personas) kertoja luo autobiografisessa prosessissa. Tähän narratiiviseen prosessiin vaikuttavat erityisesti päiväkirjan yleisö tai lukijat (audience), samoin kuin fiktiiviset esikuvat ja fiktiivisesti kirjoittaminen (fictionalisation) sekä kysymys päiväkirjan kertovasta ja kerrotusta minästä (narrated and narrating I). Romanssi on pääosassa Montgomeryn päiväkirjojen ensimmäisessä julkaistussa osassa, joka kuvaa hänen teini- ja varhaisaikuisuusvuosiaan. Väitän, että vaikka päiväkirjateksti saattaa vaikuttaa rehelliseltä ja todenmukaiselta kuvaukselta elämästä, varsinkin Montgomeryn tapauksessa kyseessä on silti läpikotaisin editoitu ja muokattu teksti, jota päiväkirjan tekijä hallitsee rautaisella otteella ja joka käyttää hyväkseen fiktiivisiä keinoja. Aineistonani käytän sekä Montgomeryn julkaistuja että julkaisemattomia päiväkirjoja, joita säilytetään University of Guelphin arkistoissa, Kanadan Ontariossa. Päiväkirjat ovat moneen kertaan sekä Montgomeryn että julkaistujen päiväkirjojen editoijien muokkaamia, joten niiden tutkiminen lähilukemalla (close-reading) ja eri versioita vertaillen on erityisen tärkeää. Teorian osalta keskityn lähinnä Pohjois-Amerikassa kirjoitettuun autobiografia- ja (naisten) päiväkirjatutkimukseen. Väitän gradussani, että Montgomeryn kuvaus heteroseksuaalisesta romanssista välttää tarjoamasta lukijalle romanssijuonen tyypillistä katharsista. Montgomeryn romanttiset persoonat ovat yllättävän epäromanttisia ja ristiriidassa keskenään. Romantiikan traditiolle tyypillistä kieltä ja personifikaatiota käytetään joko korostetun liioitellusti tai humoristisesti ja parodioiden.
  • Immonen, Perttu (Helsingfors universitet, 2014)
    Suomen rannikkoalueille muutti keskiajalla runsaasti ruotsinkielisiä uudisasukkaita, mikä vaikutti keskeisesti koko maan historiaan. Aiemmassa historiallisessa tutkimuksessa on kuitenkin jäänyt vähälle huomiolle se, millainen suomen- ja ruotsinkielisen väestön suhde oli maaseudulle syntyneellä kielirajalla. Tässä tutkimuksessa selvitetään 1) suomen- ja ruotsinkielisen maaseutuväestön välisen kielirajavyöhykkeen ominaispiirteitä 1600 - 1700-luvuilla sekä 2) kielirajan vaikutuksia sen tuntumassa eläneisiin ihmisiin. Alueellisesti tutkimus rajautuu keskipohjalaisiin Kokkolan ja Kälviän pitäjiin, joista ensin mainittu oli pääosin ruotsinkielinen ja jälkimmäinen suomenkielinen. Tutkimuksen päähuomio kohdistuu kaksikieliseen Korpilahden kyläseutuun, joka levittäytyi mainittujen pitäjien väliselle kielirajavyöhykkeelle. Tutkimuksen tärkeimpänä lähdeaineistona toimivat Kokkolan ja Kälviän käräjäkunnan tuomiokirjat 1690- ja 1770-luvuilta. Niiden ohella alkuperäislähteinä käytetään Pohjanmaan rykmentin sotilaskatselmusluetteloita (1690-luku), Kokkolan ja Kälviän seurakuntien rippikirjoja sekä Kokkolan pitäjän- ja kirkonkokousten pöytäkirjoja (1770 -1780-luvut). Lähdeaineistoa analysoidaan ensisijaisesti laadullisesta näkökulmasta. 1) Tulokset osoittavat keskipohjalaisen kielirajavyöhykkeen olleen alituisesti, joskin hyvin hitaasti liikkuva talonpoikaisyhteisöjen ominaisuus. Aikakauden muihin yhteiskunnallisiin ryhmiin ei vastaavaa kielirajaa syntynyt. 1600 - 1700-lukujen säätyläistö ja porvaristo olivat nimittäin valtaosin ruotsinkielisiä, kun taas tilaton väestö oli maantieteellisesti liikkuvaista ja kielelliseltä koostumukseltaan muuntuvaista. Keski-Pohjanmaan ruotsin- ja suomenkielisiä talonpoikia erottivat kielen ohella tietyt kulttuuripiirteet, jotka kuitenkin olivat vähäpätöisiä verrattuna esimerkiksi Pohjanmaan ja Savon välisiin kulttuurieroihin. Pohjalainen kielirajavyöhyke herättikin 1600 - 1700-luvuilla varsin vähän huomiota. Kirkollinen ja maallinen esivalta kylläkin kehittelivät ajoittain ajatusta Pohjanmaan suomalaisalueiden ruotsalaistamisesta sekä jyrkensivät paikoin kielirajaa hallinnollisten rajanvetojensa avulla. Yhteinen uskonto, sotaväki, oikeusjärjestelmä ja kauppayhteydet toisaalta loivat yhteenkuuluvuutta kieliryhmien välille. Niinpä keskipohjalainen talonpoikaisväestö suhtautui keskinäisiin kielellisiin eroavaisuuksiinsa käytännönläheisesti, ilman voimakkaita tunnelatauksia. 2) Tulokset osoittavat, että väkivaltaa ei keskipohjalaisten kieliryhmien välillä esiintynyt käytännössä lainkaan. Keskipohjalaista kielirajavyöhykettä leimasivat kuitenkin sitkeät maankäyttöriidat. Ne eivät perustuneet etnisiin vastakkainasetteluihin. Sen sijaan hyvin hallitun yhteisen kielen puuttuminen vaikeutti maankäyttöriitojen sopimista käräjien ulkopuolella. Asenteiden kärjistymistä ehkäisivät kielirajavyöhykkeen kaksikielisyys ja talonpoikaisten kieliryhmien sosiaalinen tasavertaisuus. Ruotsinkielisillä säätyläisillä oli kuitenkin taipumus suhtautua kielteisesti suomenkieleen, jota pidettiin leimallisesti rahvaan kielenä. Kokkolan ja Kälviän käräjillä suomenkieliset joutuivat lisäksi ruotsinkielisiä useammin syytetyksi siveysrikoksista ja noituudesta, vaikka esimerkiksi varkaus- ja paloviinarikoksissa ei vastaavia eroja ollut. Tämä oletettavasti johtui suomalaiskylien väljemmästä sosiaalisesta kontrollista, mitä ilmensi myös ruotsalaiskylille tyypillisen oltermannijärjestelmän vajavaisuus. Kielirajavyöhykkeen myönteisiä vaikutuksia aikaansai ennen kaikkea kaksikielisyys, josta myös Korpilahden seudun talonpojat hyötyivät kaupanteossa, käräjillä ja monissa heille myönnetyissä luottamustoimissa.
  • Ranne, Katriina (Helsingfors universitet, 2006)
    Euphrase Kezilahabi on tansanialainen kirjailija, joka ensimmäisenä julkaisi swahilinkielisen vapaalla mitalla kirjoitetun runokokoelman. Perinteisessä swahilirunoudessa tiukat muotosäännöt ovat tärkeitä, ja teos synnytti kiivasta keskustelua. Runoteokset Kichomi ( Viilto , Kipu , 1974) ja Karibu Ndani ( Tervetuloa sisään , 1988) sekä Kezilahabin muu tuotanto voidaan nähdä uuden sukupolven taiteena. Kezilahabi on arvostettu runoilija, mutta hänen runojaan ei aiemmin ole käännetty englanniksi (yksittäisiä säkeitä lukuunottamatta), eikä juurikaan tutkittu yksityiskohtaisesti. Yleiskuvaan pyrkivissä lausunnoissa Kezilahabin runouden on hyvin usein määritelty olevan poliittista. Monet Kezilahabin runoista ottavatkin kantaa yhteiskunnallisiin kysymyksiin, mutta niiden pohdinta on kuitenkin runoissa vain yksi taso. Sen lisäksi Kezilahabin lyriikassa on paljon muuta ennen kartoittamatonta tämä tutkimus keskittyy veden kuvaan (the image of water). Kezilahabi vietti lapsuutensa saarella Victoria-järven keskellä, ja hänen vesikuvastonsa on rikasta. Tutkimuskysymyksenä on, mitä veden kuva runoteoksissa Kichomi ja Karibu Ndani esittää. Runojen analysoinnissa ja tulkinnassa on tarkasteltu myös sitä, miten äänteellinen taso osallistuu kuvien luomiseen. Tutkimuksen määritelmä kuvasta pohjautuu osittain Hugh Kennerin näkemykseen, jonka mukaan oleellista kuvassa on kirjaimellinen taso. Kennerin lähtökohtaan on yhdistetty John Shoptawin teoriaa, joka korostaa runon äänteellisen puolen tärkeyttä merkityksen muodostumisessa. Foneemien analyysissä vaikutteena on ollut Reuven Tsurin teoria. Analyysiosio osoittaa, että veden kuva edustaa ja käsittelee teoksissa lukuisia teemoja: elämää, kuolemaa, fyysistä vetovoimaa, runoutta, mielikuvitusta ja (ali)tajuntaa sekä moraalia. Veden kuvan tutkimuksen pohjalta on nähtävissä, että Kezilahabin filosofia asettuu elävä/kuollut- ja elämä/kuolema dikotomioiden ulkopuolelle.