Browsing by Title

Sort by: Order: Results:

Now showing items 67-86 of 603
  • Aulavuori, Katja (Helsingin yliopisto, 2008)
    Tutkielma käsittelee suomalaisten televisiotekstittäjien ammatillisuutta, käännösprosessia ja digitaalisten tekstitysohjelmien vaikutuksia tekstitysprosessiin ammattitekstittäjien näkökulmasta. Suomen television digitalisoituminen on aiheuttanut mullistuksia myös tekstitysalalla kun tekstitettävä kuvamateriaali on ryhdytty toimittamaan käännöstoimistoille ja tekstittäjille digitaalisena. Teoriaosuudessa käsitellään käännös- ja tekstitystutkimusta sekä koulutusta Suomessa, ammattitaitoa ja ammatillisuutta sekä kääntämisen apukeinoja. Tekstittäminen esitellään erikoistuneena kääntämisen muotona. On kuitenkin myös huomioitava, että kääntäminen on yksi vaihe tekstitysprosessissa. Teoriaosuus päättyy suomalaisten televisiotekstittäjien arjen ja työkentän nykytilanteen käsittelyyn – tekstittäjät työskentelevät monenlaisilla työehdoilla ja laadun kriteerit saatetaan joutua arvioimaan uudelleen. Empiirisen osan alussa esitetään, että suomalaisia televisiotekstittäjiä on haastateltu yllättävän vähän, ja Jääskeläisen ajatuksiin nojaten mainitaan, että tekstittämisen alalla on vielä paljon tutkimatta – etenkin suomalaisesta tekstitysprosessista löytyy tutkittavaa. Tutkimuskohde on ammatikseen televisioon tekstityksiä tekevät kääntäjät. Suomalaiselle tekstitykseen erikoistuneelle käännöstoimistolle työskenteleville tekstittäjille lähetettiin alkutalvesta 2008 kyselylomake, jolla kartoitettiin sekä monivalintakysymyksillä että avoimilla kysymyksillä heidän ammatillisuuttaan, työmenetelmiään, käännös- ja tekstitysprosessiaan, ammattiylpeyttään ja -identiteettiään, ajanhallintaansa, sekä heidän käyttämäänsä digitaalista tekstitysohjelmaa. Tutkimuksessa kävi ilmi, että lähes kolmanneksella vastaajista on ammatistaan neutraali tai jopa negatiivinen käsitys. Näitä tekstittäjiä yhdistää se seikka, että kaikilla on alle 5 vuotta kokemusta alalta. Valtaosa vastanneista on kuitenkin ylpeitä siitä, että toimivat suomen kielen ammattilaisina. Tekstitysprosessi oli lomakkeessa jaettu esikatseluvaiheeseen, käännösvaiheeseen, ajastamisvaiheeseen ja korjauskatseluvaiheeseen. Tekstittäjät pyydettiin mm. arvioimaan tekstitysprosessinsa kokonaiskestoa. Kestoissa ilmeni suuria eroavaisuuksia, joista ainakin osa korreloi kokemuksen kanssa. Runsas puolet vastaajista on hankkinut digitaalisen tekstitysohjelmiston käyttöönsä ja osa ajastaa edelleen käännöstoimistossa muun muassa ohjelmiston kalleuden vuoksi. Digitaalisen ohjelmiston myötä tekstitysprosessiin ja työkäytänteisiin on tullut muutoksia, kun videonauhureista ja televisioista on siirrytty pelkän tietokoneen käyttöön. On mahdollista tehdä etätyötä kaukomailta käsin, kääntää ja ajastaa lomittain tai tehdä esiajastus ja kääntää sitten. Digitaalinen tekniikka on siis mahdollistanut tekstitysprosessin muuttumisen ja vaihtoehtoiset työmenetelmät, mutta kaikista menetelmistä ei välttämättä ole tekstittäjälle hyötyä. Perinteinen tekstitysprosessi (esikatselu, repliikkijakojen merkitseminen käsikirjoitukseen, kääntäminen ja repliikkien laadinta, korjaukset ja tarkastuskatselu) vaikuttaa edelleen tehokkaimmalta. Vaikka työkäytänteet eroavat toisistaan, kokonaiskäsitys on se, että digitalisoitumisen alkukangertelujen jälkeen tekstittäjien työskentely on tehostunut.
  • Kotioja, Eeva (Helsingin yliopisto, 2013)
    Tutkimuksen tarkoituksena on selvittää, millainen oli naisten rooli osana nationalistista liikehdintää Suomessa 1930-luvulla ja sotavuosina. Aihetta lähestytään tarkastelemalla kahta keskeistä järjestöä, Isänmaallista Kansaliikettä (IKL) ja Akateemisten Naisten Karjala-Seuraa (ANKS). Tutkimuksen keskiössä ovat kolme tutkimuskysymystä: millaiset naiset toimivat nationalistissa liikkeissä, millainen heidän toimintakenttänsä liikkeiden sisällä oli ja millainen oli liikkeiden naisihanne niin naisten itsensä kuin muidenkin toimijoiden silmissä? ANKS:n jäsenet olivat korkeakoulussa opiskelevia tai sieltä valmistuneita nuoria naisia, joista suurin osa oli naimattomia. Järjestö perustettiin jo vuonna 1922 aluksi Akateemisen Karjala-Seuran yhteyteen. Se kuitenkin itsenäistyi jo vuonna 1923. Vuoteen 1939 saakka liike toimi Naisylioppilaiden Karjala-Seuran nimellä. ANKS:lla oli osastot Helsingissä, Turussa ja Jyväskylässä, minkä lisäksi jo valmistuneet jäsenet pyrittiin pitämään mukana toiminnassa piirijäseninä. ANKS:n jäsenet olivat lähinnä aktiivisia opiskelukaupunkiensa toiminnassa, valmistumisen jälkeen toiminta pääsääntöisesti hiipui eikä piirejä saatu kunnolla organisoitua. IKL:n naiset sen sijaan vaikuttivat kaupunkien lisäksi myös maaseudulla ja pienillä paikkakunnilla liikkeellä oli vahva piiriorganisaatio ja jäsenet saatiin aktiivisesti mukaan toimintaan. IKL:n naisosasto perustettiin helmikuussa 1933, ja sen johtajaksi tuli Anni Wallenius. Toiminta aktivoitui nopeasti useimmissa piireissä. Naistyön painottuminen käsitöihin ja varainkeruuseen ei kuitenkaan miellyttänyt puolueen johtoa eikä monia sen naisjäsenistäkään. IKL:n naistyö lakkautettiin huhtikuussa 1934, joskin jo vuoden kuluttua se organisoitiin uudelleen aiempaa poliittisempana. Uudeksi johtajaksi tuli Hilja Riipinen. Vuonna 1938 naiset perustivat oman kustannusyhtiönsä, joka julkaisi Uusi Huomen -lehteä. IKL:n naistyön ongelma oli, että se nähtiin helposti jonain ylimääräisenä, mitä piti tehdä varsinaisen puoluetyön lisäksi tästä syystä IKL:n naisten oli vaikea kehittää toimintaansa poliittisena työnä ennen 1936 eduskuntavaaleja. ANKS:n työ sen sijaan painottui selkeästi useammallekin toimintakentälle, joista tärkeimmät olivat heimotyö, rajaseututyö, propagandatyö ja maanpuolustustyö. Eduskuntavaaleissa molemmat järjestöt olivat aktiivisia: ANKS:n jäsenet osallistuivat puhujakoulutuksiin ja kiersivät puhetilaisuuksissa, IKL-naisten vaalityö painottui henkilökohtaiseen valistustyöhön ja varainhankintaan. Vaikka ANKS:n toiminta oli IKL:n naistyötä näkyvämpää, myös IKL:n naistoiminta vilkastui ja lisääntyi vuonna 1936 hyvin menneiden vaalien myötä. IKL:n naispuolisten kansanedustajaehdokkaiden määrä lisääntyi vuodesta 1936 vuoden 1939 vaaleihin, kun esimerkiksi Kansallisessa Kokoomuksessa trendi oli laskeva. Vaalityön lisäksi naiset tekivät paljon myös nuorisotyötä Kansallisen Partioliikkeen, Lotta Svärdin, Sinimustien ja Oppikoulujen Karjala-Seurojen ohjaajina. 1930-luvun lopussa käynnistynyt naisten vapaaehtoinen työpalvelu yhdisti aiemmin eristäytyneet kansallismieliset naiset muiden naisjärjestöjen kanssa. Naisten yhteinen toiminta järjestäytyi toukokuussa 1940 yli puolue- ja ideologisten rajojen. ANKS oli yksi keskeisistä työpalvelua organisoineista järjestöistä. IKL jättäytyi toiminnan ulkopuolelle, mutta naiset tukivat työpalvelua lehdessään ja puheenvuoroissaan. Työpalvelu loi vahvan mallin naisihanteelle, jota ANKS korosti ajattelussaan. He kokivat, että naisen tuli olla vahva ja itsenäinen sekä korostaa omia velvollisuuksiaan isänmaata puolustavassa taistelussa sen sijaan, että hän kantaisi huolta omista oikeuksistaan. Sekä ANKS että IKL korostivat naisen velvollisuutta perheensä asennekasvattajana ja kotinsa ilmapiirin kehittäjänä. Lapsettomien naisten tuli tehdä velvollisuutensa yhteiskunnallisessa toiminnassa, perheellisten naisten toiminnan ytimessä oli äitiys ja perheen suojelu ulkopuolisilta uhilta. Äitiyden ihannointi näkyi erityisesti Uusi Huomen -lehden sivuilla, jossa korostettiin ennen kaikkea rintamalla kaatuneiden sotilaiden äitien tekemää suurta uhrausta. Naisihanne, jonka ytimessä oli niin äitiys kuin velvollisuudentunto, kulki läpi yhteiskunnan, sillä se oli yhteneväinen niin kansallismielisten naisten ja miesten kuin sosialististenkin naisjärjestöjen kanssa. Sama malli oli näkyvillä myös kansallissosialistisessa Saksassa.
  • Sandqvist, Jussi (Helsingin yliopisto, 2006)
    Tämä pro gradu -tutkielma vertailee korpuksen avulla erisnimien kvantitatiivista jakautumista luokkiin kahdessa saksalaisessa verkkolehdessä. Työn tavoitteena on selvittää, kuinka erisnimiä voidaan luokitella ja mitä eroja niiden avulla on havaittavissa lehtien raportoinnissa. Laajempana kehyksenä toimii kysymys siitä, voidaanko erisnimiä hyödyntäen hahmottaa lehtien sisältöjä. Korpus on kerätty Frankfurter Allgemeine Zeitungin ja Süddeutsche Zeitungin verkkolehtien http: //www.faz.net (FAZ) ja http://www.sueddeutsche.de (SZ) artikkeleista ajalta 2.11.2004-8.11.2004. Valitut sivustot edustavat Saksan arvostetuimpien päivittäisten, koko maan kattavien sanomaleh- tien verkkojulkaisuja. Näistä FAZ:ia pidetään konservatiivisena ja SZ:ia liberaalina lehtenä. Kumpikin korpus käsittelee USA:n presidentinvaaleja syksyllä 2004 ja sisältää hieman alle 30 000 sanaa noin 40 lehtiartikkelista. Aihesidonnaisen korpuksen valinta perustuu erityisesti siihen, että tutkimuksen päämääränä on saada erisnimien avulla selville, miltä osin FAZ ja SZ eroavat toisistaan käsitellessään samaa aihetta. Teoriaosassa käydään läpi saksalaisten verkkolehtien taustaa, työhön liittyviä tekstilingvistisiä teo- rioita sekä erisnimien erikoispiirteitä. Siinä käsitellään myös kolmea aiempaa, saksankielisen eris- nimitutkimuksen luokittelua ja yhtä englanninkielistä, kieliteknologian luokittelua. Näissä havaitut puutteet motivoivat yhdistelemään ja muuttamaan olemassa olevia luokitteluja tätä työtä varten. Uusi luokittelu sisältää neljä yläluokkaa (olentojen, maantieteelliset, instituutioden ja asioiden ni- met), jotka kaikki kattavat kahdesta yhdeksään alaluokkaa. Kummankin korpuksen erisnimet luo- kitellaan tämän perusteella. Kvantitatiivinen analyysi keskittyy ylä- ja alaluokkien vertailuun lehtien välillä. Lisäksi se kattaa sekä kummankin aineiston että pääluokkien frekventimpien sanojen tarkastelun. Vaikka FAZ ja SZ käyttivätkin pääosin samoja erisnimiä raportoinnissaan, voidaan lehtien välillä osoittaa selkeitä eroja alaluokkien kohdalla ja vähäisiä eroja erisnimien jakautumisessa yläluokkiin. chi2 -testin näytti kuitenkin, että erisnimien jakautuminen yläluokkiin on lehtisidonnaista. Siksi voidaan väittää, että muun muassa valittu media vaikuttaa erisnimivalintoihin. Erisnimien frekvenssit antavat ymmärtää, että SZ raportoisi monipuolisemmin kuin FAZ, joka käyttää erisnimiä keskitetymmin. SZ:in aineiston erisnimiä yhdistää eurooppalainen näkökulma vaaleihin, kun taas FAZ pyrkii tuomaan esille tapahtumia USA:n eri osavaltioissa. Niin lehdissä mainitut henkilöiden kuin instituutioden nimet tukevat tätä väitetettä. SZ korostaa maantieteellisesti kaupunkien merkitystä, FAZ osavaltioiden. Saadut tulokset osoittavat, että tämänkaltaisen erisnimitutkimuksen soveltaminen lehtiteksteihin on mahdollista. Luokitellut erisnimet heijastavat osittain käsiteltyjen aineistojen sisältöä ja paljastavat raportoinnin painopisteistä.
  • Rassi, Johanna (Helsingin yliopisto, 2010)
    Tutkielma käsittelee kuvataideyleisön muotoutumista Suomen Taideyhdistyksen piirissä 1800-luvun puolivälissä sosiaalihistoriallisesta näkökulmasta. Tärkein lähdemateriaali on Suomen Taideyhdistyksen arkisto, jonka avulla tarkastellaan laajemmin yhdistyksen ideaa, sen jäsenyyttä, maanlaajuista jäsenkartuntaa ja johtokunnan taiteen kannattajiin suuntaamaa missiota toiminnan alkuvuosikymmeninä. Yhdistyksen helsinkiläinen jäsenistö vuosina 1846−1865 on luokiteltu kymmeneen luokkaan jäsenluettelossa annettujen nimikkeiden perusteella. Lähdeaineiston ja sen pohjalta tehdyn luokittelun avulla analysoidaan pääkaupungin jäsenkuntaa ja sen suhdetta koko maan jäsenistöön. Jäsenkunnasta nostetaan esille myös joitakin kiinnostavia yksilöitä. Tutkielman pääasiallinen teoreettinen viitekehys on Sosiologi Everett Rogersin malli innovaatioiden diffuusiosta. Taiteen kannattaminen uutena ideana vertautuu tutkielmassa uuteen keksintöön ja sen leviämiseen. Tutkielmassa osoitetaan, että kuvataiteen saadessa 1800-luvun kuluessa uudenlaisia merkityksiä myös taiteen yleisö määrittyi uudelleen. Vuonna 1846 perustetulla Suomen Taideyhdistyksellä oli tässä ratkaiseva ja aktiivinen rooli. Taiteen kannattajakunnan ydin oli Helsingissä, jossa vaikutti yhdistyksen lähinnä korkeista virkamiehistä ja professoreista koostunut johtokunta. Taideyhdistyksen toiminnan vakiintuessa taiteen kannattamisen idea levisi ja sitä levitettiin yhä useammille paikkakunnille sekä laajempiin kansankerroksiin. Yhdistyksen jäsenkuntaan liittyi lähinnä säätyläistöä, mutta taidenäyttelytoiminta tavoitti myös alempia yhteiskuntaluokkia. Taideyhdistyksen helsinkiläisessä jäsenkunnassa virkamiehistön rooli oli suuri. Alkuvaiheessa liittyneet yhteiskunnalliselta statukseltaan korkeat henkilöt saivat hallitsijan vakuuttumaan toiminnan luotettavuudesta. Taiteen kannattajakunta muodostui kuitenkin kasvavassa määrin alemmasta virkamiehistöstä ja elinkeinojen harjoittajista. Merkittävä osuus oli myös Keisarillisen Aleksanterinyliopiston opettajilla ja siellä tutkinnon suorittaneilla. Tärkein taiteen pääkaupunkilaista kannattajakuntaa yhdistänyt sosiaalinen viitekehys olikin yliopisto. Sen antama koulutus, sivistys ja henkinen pääoma olivat taustalla suurimmalla osalla yhdistykseen Helsingissä liittyneistä. He kuuluivat pääsääntöisesti aktivoituvaan sivistyneistöön, joka syntyi sääty-yhteiskunnan vanhojen rakenteiden hämärtyessä ja yliopistotutkintojen saadessa yhä suurempaa yhteiskunnallista merkitystä.
  • Niskanen, Mirka (Helsingin yliopisto, 2014)
    Tutkimuksen kohteena ovat Santeri Alkion (1862 1930) romaanit Puukkojunkkarit (1893 94) ja Murtavia voimia (1896). Tutkimuksen tavoitteena on selvittää teosten sisältämät ideologiat ja arvot. Miten henkilöhahmojen aktivoimat teemat kytkeytyvät aikansa kirjallisiin lajityyppeihin ja kuvastavat Alkiolle merkityksellisiä ideologioita ja teemoja? Ovatko arvot ja niitä heijastavat teemat ominaisia nimenomaan Alkiolle vai ilmentävätkö ne yleisemminkin ajankohtana esillä olleita debatteja? Tutkimuksen aluksi esitellään Santeri Alkio sekä teokset historiallisine konteksteineen. Teosten lajipiirteiden tulkinnan työvälineeksi otetaan perheyhtäläisyyden käsite ja teoksia tulkitaan hermeneuttisesti.Teoksia tarkastellaan eri lajityyppien kehyksissä: kansankirjallisuutena, historiallisina romaaneina ja aateromaaneina. Teokset on mahdollista lukea osaksi kaikkia näitä lajityyppejä. Lisäksi ne sisältävät myös realismin ja naturalismin konventioita. Teokset nähdään kaksitasoisina, joiden pintataso eli mimeettinen taso käyttää historiallisen romaanin konventioita ja syvätaso eli temaattinen taso käyttää aateromaanin konventioita. Teosten syvemmälle temaattiselle tasolle pyritään pääsemään henkilöhahmojen tulkinnan avulla. Tutkimuksessa Alkion teoksista nostetaan esiin keskeisiä henkilöhahmoja ja pohditaan heidän keskinäisiä analogioitaan sekä esiin nousevia teemoja, jotka ilmentävät teosten arvomaailmaa. Puukkojunkkareiden pääteema on kasvatus. Keskeinen henkilöhahmo on huonosti kasvatettu Esa Karhu, jonka naturalistinen transgressio päätyy tekojen sovitukseen vankilassa ja yhteiskuntaan sopeutumiseen Murtavissa voimissa. Esalle analogisena hahmona toimii hyvin kasvatettu Laitalan Valee. Kasvatusteemaa ilmentää myös yhteisön ja virkavallan merkitys kasvattajina ja kurinpitäjinä. Kasvatusteeman toinen juonne on naiskasvatus. Naiset nähdään lähinnä miesten elämänsuunnan osoittajina niin, että hyvä vaimo vaikuttaa sitä kohottavasti ja huono vaimo laskevasti. Tutkimuksessa pohditaan myös naisten toimijuutta ja uhrautumista toisten vuoksi. Murtavien voimien pääteema on lähimmäisenrakkaus. Keskeinen henkilö on Janne Hautala, joka toimii aktiivisesti yhteisönsä hyväksi. Jannelle analogisena hahmona toimii itsekäs Mikko Siikalahti. Teoksen epäitsekkäiden ja itsekkäiden henkilöhahmojen analogiat tematisoivat lähimmäisenrakkauden, eli arkipäivän kristillisten arvojen, ja isänmaallisuuden teoksen keskeisiksi arvoiksi. Tutkimuksen johtopäätös on, että Santeri Alkion teokset Puukkojunkkarit ja Murtavia voimia kuuluvat pintatasoltaan kansankirjallisuuteen ja käyttävät historiallisen romaanin konventioita, mutta niissä on myös syvempi temaattinen taso. Teokset osallistuvat ajalleen ominaiseen realistis-naturalistisessa kirjallisuudessa esillä olleeseen keskusteluun esimerkiksi kasvatuskysymyksistä ja kristillisistä arvoista. Teokset eivät julista selkeästi mitään ideologioita, mutta ne välittävät hienokseltaan Alkiolle merkityksellisiä arvoja, kuten lähimmäisenrakkautta ja isänmaallisuutta.
  • Väänänen, Aino-Reetta (Helsingin yliopisto, 2013)
    Tutkin pro gradu -tutkielmassani kielentutkijoiden vallankäyttöä nykypäivän Bosnia ja Hertsegovinassa. Työni aineisto koostuu kymmenestä teemahaastattelusta yliopistolla työskentelevien tai työskennelleiden bosnialaisten kielentutkijoiden kanssa. Haastattelut tehtiin Sarajevossa, Banja Lukassa ja Mostarissa marras-joulukuussa 2011. Tämän kielen sosiologiaa edustavan työn tavoitteena on kriittisen diskurssianalyysin avulla eritellä ja analysoida vakiintuneita diskursseja bosnian kielestä. Jaottelen haastateltavani erilaisiin institutionaalisiin subjektipositioihin, joita he edustavat yliopistolla työskentelevinä tai työskennelleinä kielitilanteen ammattilaisina. Kielentutkijat eli toimijat ottavat eri subjektipositioista käsin kantaa ja toisintavat niitä diskursseja bosnian kielestä, jotka ovat hallitsevassa asemassa bosnialaisen kielentutkimuksen diskursiivisella kentällä. Kielentutkijat muodostavat hegemonian kielitilanteen asiantuntijoina, koska heillä on tietoa, jota tavallisilla ihmisillä ei nähdä olevan. Työn teoreettisena viitekehyksenä toimivat teoriat vallasta ja tiedosta. Foucault laisen valta-analyysin kautta hahmotetaan asiantuntijavaltaa. Valta nähdään työssä osana kielitieteellistä toimintakenttää, jossa se rakentuu toimijoiden välille ja toisaalta suhteessa muihin, ei-ammattilaisiin ja jossa se ilmenee sanallisesti diskursseissa. Haastateltavat puhuvat joko yhteisbosnialaisesta, kroatialaisesta tai serbialaisesta subjektipositiosta käsin. Haastatteluissa nousee esiin kaksi hegemonista diskurssia, joista toisessa kannetaan huolta bosnian kielestä ja toisessa kielletään sen olemassaolo. Yhteisbosnialainen subjektipositio toisintaa huoli bosnian kielestä -diskurssia ja serbialainen sekä osittain kroatialainen subjektipositio toisintaa kamppailu olemassaolosta -diskurssia. Diskursseihin otetaan kantaa jokaisessa haastattelussa. Enemmistö tutkijoista näkee kansan vaikutusvallan kohteena, ei toimijoina. Muut kielentutkijat nähdään puolueellisina ja oma puolueellisuus kiistetään vetoamalla tieteelliseen objektiivisuuteen.
  • Strandberg, Jan (Helsingin yliopisto, 2004)
    Pro gradu -tutkielmani käsittelee Suomen murteiden sanakirjan taustaksi kerätyn Suomen murteiden sana-arkiston kartuttamisen historiaa; fennistisen murteenkeruun alkuvaiheita. Lähestyn murresanakirjan pitkää hanketta tutkimus- ja kulttuurihistoriallisesta näkökulmasta. Kansankielen sanakirja on fennistiikan merkittävimpiä tutkimushankkeita. Suo-men kielen vanhojen pitäjänmurteiden sanasto on ällistyttävän laaja aineisto, jonka keräämiseen ja julkaisemiseen on kulunut toista vuosisataa, ja sanakirjan toimitustyö jatkuu edelleen. Kansanmurteemme sisältävät paitsi kielitieteellisesti mielenkiintoista aineistoa myöskin runsaasti tietoa agraarisen elinkeinorakenteen aikakaudelta. Dialektologia ja kansatiede kulkevat käsikkäin. Murresanakirja on niin ollen merkittävä kansallinen omaisuus, jonka arvo koko suomalaiselle yhteiskunnalle on eittämättä suuri. Murteiden sanakirjan syntysanat on ajoitettavissa vuoteen 1868, vaikka toki fennistiikassa oli leksikografisia pyrintöjä jo ennen sitä (mm. Lönnrotin Suomalais-ruotsalainen sanakirja). Sanakirjahankkeessa on hahmotettavissa kolme vaihetta, joita kutsun ryhdistäytymisiksi. Nämä tapahtuivat noin vuosina 1896, 1916 ja 1925. Valotan työni aluksi hieman kansallisten tieteiden ja 1800-luvun alun aatehistoriallista taustaa (luku 2), jonka jälkeen tutkin murresanakirjahankkeen alkuvaiheita ja ensimmäisten sanastonkeruiden käynnistymistä (luku 3). Käsittelen kutakin hankkeen organisatorista muutosvaihetta ja hallinnollisten puitteiden kehittymistä luvuissa 4-6. Lopuksi pohdin murresanakirjan ja murteenkeruun historiallista merkitystä fennistiikalle ja yhteiskunnalle (luku 7). Tutkimukseni lähteinä on oppihistoriallista kirjallisuutta sekä murteiden keruusta vastanneiden yhteisöjen asiakirjoja. Erityisen kiinnostaviksi osoittautuivat Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksessa säilytettävät sanakirjahankkeen hallinnolliset asiakirjat 1916-1925. Tuon esiin varhaisempiakin pöytäkirjamainintoja. Hankkeen alussa Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Kielitieteellinen Osakunta ja Kotikielen Seura keräsivät ensimmäisiä sanastokokoelmia. Tämän jälkeen ensimmäinen ryhdistäytyminen tapahtui vuodesta 1896 lähtien, jolloin Suomalaisen Kirjallisuuden Seura otti vastuun hankkeesta, E. N. Setälän tunnettua sanakirjaohjelmaa ja E. A. Ekmanin Suomen kielen keräilysanastoa noudattaen. Keruu oli kuitenkin liian hidasta, joten 1916 perustettiin Suomen kielen sanakirjaosakeyhtiö, jotta toimintaan saataisiin enemmän varoja. Ensimmäinen maailmansota ja sisällissota kuitenkin romahduttivat rahan arvon, ja kolmannen kerran hanke jouduttiin organisoimaan uudelleen vuonna 1925, Sanakirjasäätiön muodossa. Vuonna 1976 Sanakirjasäätiö liittyi Kotimaisten kielten tutkimuskeskukseen. Kansanmurteiden keräämisessä korostuu kaikissa keruun vaiheissa kaksi asiaa. Ensinnäkin sanastuksella oli aina kiire. Vanhat murteet olivat katoamassa, ja ne piti saada nopeasti talteen. Tähän kiinnitettiin huomiota jo varhain, ja vielä 1900-luvun loppupuoliskollakin, kun keruuhanke hiljalleen saatiin loppuunviedyksi. Toiseksi sanakirjahanke on aina joutunut elämään kädestä suuhun, toisin sanoen taloudelliset puitteet ovat sanelleet keruumahdollisuudet. Vakaalle taloudelliselle pohjalle hanke pääsi vasta 1930-luvulla Sanakirjasäätiön aikana, jolloin siihen alettiin saada valtion rahoitusta. Murresanakirjahankkeen läpi kulkee punaisena lankana kansallisromanttinen innostus ja isänmaallis-tieteellinen pyrkimys suomen kirjakielen kehittämiseen, joka vielä 1800-luvun puolivälissä oli meneillään. Kansalliset tieteet lujittivat itsenäistymistä ja suoma-laistumista. Aatehistorian kautta sanakirjahanke asettuu laajempaan yhteyteen. Avainsanat: tutkimushistoria, suomen kielen murteet, murteenkeruu, dialektologia, suomen murteiden sanakirja, fennistiikan oppihistoria, leksikografia, kansalliset tieteet, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Kotikielen Seura, Suomen kielen sanakirjaosakeyhtiö, Sanakirjasäätiö
  • Rauhala, Paula (Helsingin yliopisto, 2013)
    Tarkastelen Saksassa kahdeksan painosta loppuun myyneen Pääoma-johdatuksen kirjoittajana tunnetun Michael Heinrichin (1957-) tulkintaa Marxin abstraktin työn käsitteestä. Käytän lähteinäni kaikkia Heinrichin julkaisemia monografioita sekä keskeisimpiä aihetta käsitteleviä artikkeleita. Marxin tuotannossa keskityn pääasiassa Pääoman ensimmäiseen osaan, mutta otan huomioon myös varhaisemmat poliittisen taloustieteen kritiikin käsikirjoitukset. Oman Marx-tulkintani perustan Evald Iljenkovin materialistiseen ja dialektiseen luentaan. Marxin arvoteoria perustuu oleellisesti teesille työn kaksoisluonteesta. Työ saa Marxin mukaan kapitalismissa kaksinaisen roolin: yhtäältä käyttöarvoja eli ihmisten tarpeita tyydyttävää rikkautta luovana konkreettisena työnä, toisaalta kapitalistisia tuotantosuhteita ylläpitävää arvoa luovana abstraktina työnä. Heinrich katsoo Marxin tosiasiassa hylänneen poliittisen taloustieteen klassikkojen muotoileman työarvoteorian ja tulkitsee tämän arvoteoriaa arvon rahateoriana [monetäre Werttheorie]. Uusi arvoteoria liittyy Heinrichin mukaan Marxin poliittisessa taloustieteessä suorittamaan paradigmaattiseen vallankumoukseen. Marxin uusi, klassisen poliittisen taloustieteen individualismin ja antropologismin hylkäävä, erityisten yhteiskunnallisten muotojen tutkimusohjelma muotoutui kuitenkin vanhan tutkimusohjelman rinnalla. Niinpä Marxin diskurssi on Heinrichin mukaan jäänyt ambivalentiksi, ja jopa keskeisten kategorioiden määritelmiin on jäänyt ristiriitaisuuksia. Erityisesti ristiriitaisuuksia seuraa Heinrichin mukaan Marxin arvoteoriassa abstraktin työn, eli arvon substanssin määritelmistä, joiden mukaan arvon substanssi koostuu inhimillisen työvoiman tuottavasta kulutuksesta [Verausgabung] työprosessissa. Nämä muotoilut kuuluvat Heinrichin mukaan Marxin vanhaan, naturalistiseen paradigmaan. Arvon rahateoriassa abstrakti työ on sen sijaan käsitettävä töiden yhteiskunnallisena suhteena toisiinsa markkinoilla, eikä tällaisena yhteiskunnallisena suhteena abstraktia työtä voida ylipäätään kuluttaa [verausgaben], Heinrich esittää. Katson, että käsitteen uudelleenmäärittelystä seuraa sekaannuksia muiden käsitteiden määritelmissä. Abstraktin työn liittäminen markkinoihin ja rahaan on tavallista niin sanotuissa arvomuototeorioissa. Nämä tulkinnat ovat syntyneet marxilaisen arvoteorian puolustamiseksi sen uusricardolaisilta kriitikoilta. Stavros Mavroudeas katsoo, että arvomuototeoriat ottavat kuitenkin Marx-kriitikoiden empiristiset oletukset annettuina, ja joutuvat näin vaikeuksiin arvoteorian käsitteiden kanssa. Katson kritiikin pätevän myös Heinrichin arvon rahateoreettiseen tulkintaan. Heinrich rakentaa omaa antiessentialistista luentaansa vastoin perinteisen marxismin substantialismia . Kun Marx esittää, että vaihtoarvo voi olla vain siitä erotettavan sisällön ilmenemismuoto [Erscheinungsform], Heinrichin mukaan puhe ei ole olemuksesta ja ilmiöstä . Heinrich huomauttaa, että Marx käyttää olemuksen [Wesen] käsitettä vasta Pääoman kahdennessatoista luvussa. Nähdäkseni Marx kuitenkin luonnehtii abstraktia työtä arvon substanssiksi ja vaihtoarvoa arvon ilmenemismuodoksi näiden käsitteiden filosofisesti täsmällisessä merkit yksessä. Näin myöskään sisällön ja ilmenemismuodon käsitteitä ei pidä tulkita niiden arkikielisessä merkityksessä, toisin kuin Heinrichin tulkinta edellyttää. Katson, ettei Marxin olemuksen ja ilmiön dialektiikalle perustuva käsitteistö sovi yhteen postmodernin, loogis-empiristisille oletuksille perustuvan arvon rahateorian kanssa.
  • Haapanen, Lauri (Helsingin yliopisto, 2010)
    This research deals with direct speech quotations in magazine articles through two questions: As my major research question, I study the functions of speech quotations based on a data consisting of six literary-journalistic magazine articles. My minor research question builds on the fact that there is no absolute relation between the sound waves of the spoken language and the graphemes of the written one. Hence, I study the general thoughts on how utterances should be arranged in the written form based on a large review of literature and textbooks on journalistic writing as well as interviews I have made with magazine writers and editors, and the Council of Mass Media in Finland. To support my main research questions, I also examine the reference system of the Finnish language, define the aspects of the literary-journalistic article and study vernacular cues in written speech quotations. FUNCTIONS OF QUOTATIONS. I demonstrate the results of my analysis with a six-pointed apparatus. It is a continuum which extends from the structural level of text, all the way through the explicit functions, to the implicit functions of the quotation. The explicit functions deal with the question of what is the content, whereas the implicit ones base mainly on the question how the content is presented. 1. The speech quotation is an distinctive element in the structure of the magazine article. Thereby it creates a rhythm for the text, such as episodes, paragraphs and clauses. 2. All stories are told through a plot, and in magazine articles, the speech quotations are one of the narrative elements that propel the plot forward. 3. The speech quotations create and intensify the location written in the story. This location can be a physical one but also a social one, in which case it describes the atmosphere and mood in the physical environment and of the story characters. 4. The quotations enhance the plausibility of the facts and assumptions presented in the article, and moreover, when a text is placed between quotation marks, the reader can be assured that the text has been reproduced in the authentic verbatim way. 5. Speech quotations tell about the speaker's unique way of using language and the first-hand experiences of the person quoted. 6. The sixth function of speech quotations is probably the most essential one: the quotations characterize the quoted speaker. In other words, in addition to the propositional content of the utterance, the way in which it has been said transmits a lot of the speaker's character (e.g. nature, generation, behaviour, education, attitudes etc.). It is important to notice, that these six functions of my speech quotation apparatus do not exlude one another. It means that every speech quotation basically includes all of the functions discussed above. However, in practice one or more of them have a principal role, while the others play a subsidiary role. HOW TO MAKE QUOTATIONS? It is not suprising that the field of journalism (textbooks, literature and interviews) holds heterogeneous and unestablished thoughts on how the spoken language should be arranged in written quotations, which is my minor research question. However, the most frequent and distinctive aspects can be depicted in a couple of words: serve the reader and respect the target person. Very common advice on how to arrange the quotations is − firstly, to delete such vernacular cues (e.g. repetitions and ”expletives”) that are common in spoken communication, but purposeless in the written language. − secondly, to complete the phonetic word forms of the spoken language into a more reader-friendly form (esim. punanen → punainen, 'red'), and − thirdly, to enhance the independence of clauses from the (authentic) context and to toughen reciprocal links between them. According to the knowledge of the journalistic field, utterances recorded in different points in time of an interview or a data-collecting session can be transferred as consecutive quotations or even merged together. However, if there is any temporal-spatial location written in the story, the dialogue of the story characters should also be situated in an authentic context – chronologically in the right place in the continuum of the events. To summarize, the way in which the utterances should be arranged into written speech quotations is always situationally-specific − and it is strongly based on the author's discretion.
  • Pitkänen, Jaakko (Helsingin yliopisto, 2013)
    Tutkielmani aiheena on George Lakoffin ja Mark Johnsonin teoria käsitteellisistä metaforista (conceptual metaphors). Tutkielmassa esittelen ja arvioin Lakoffin ja Johnsonin teoriaa. Arviointiin sisältyy Lakoffin ja Johnsonin näkemysten vertailu muihin keskeisiin filosofisiin teorioihin metaforasta. Työhöni kuuluu myös soveltava osuus, jossa tarkastelen Lakoffin ja Johnsonin teorian kykyä selittää metaforien keskeisyyttä runollisessa ja tieteellisessä kielenkäytössä. Lakoff ja Johnson esittävät teoriansa käsitteellisestä metaforasta ensimmäisen kerran kirjassaan Metaphors We Live By (1980). He esittävät, että metaforia tulisi tarkastella joukkoina, ei yksittäisinä lauseina. Tällaisia metaforien joukkoja he kutsuvat käsitteellisiksi metaforiksi. Lakoffin ja Johnsonin mukaan käsitteelliset metaforat ovat jatkuvasti läsnä kielenkäytössämme. Käsitteellisillä metaforilla on heidän mukaansa keskeinen kognitiivinen rooli, joka ulottuu pelkkää kielenkäyttöä pidemmälle. Käsitteelliset metaforat pohjautuvat kognitiiviseen käsitejärjestelmään, joka on Lakoffin ja Johnsonin mukaan osittain esikielellinen. Tutkielmassani esittelen ja arvioin näitä väitteitä sekä niiden perusteita kattavasti. Keskeiset lähteeni ovat Lakoffin ja Johnsonin aihetta käsittelevät teokset 1980-luvulta nykypäivään (saakka). Tutkielmassani vertailen Lakoffin ja Johnsonin käsitteellisten metaforien teoriaa Donald Davidsonin ja John Searlen teorioihin metaforasta. Davidsonin ja Searlen esityksiä voidaan pitää kielifilosofian klassikoina. Lisäksi vertailen Lakoffin ja Johnsonin teoriaa Jaakko Hintikan ja Gabriel Sandun mahdollisten maailmojen semantiikkaan pohjaavaan artikkeliin metaforasta. Tämän vertailun motiivina on tarjota riittävä käsitteellinen ja teoreettinen tausta, jota vasten Lakoffin ja Johnsonin teorian vahvuudet ja heikkoudet tulevat esille. Lakoffin ja Johnsonin teoria on poikkitieteellinen ja nojaa paljolti myös empiiriseen materiaaliin. Tästä syystä arvioin tutkielmassani myös heidän esittämänsä keskeisen empiirisen materiaalin uskottavuutta. (Tutkielmassani tämän) arvioinnin taustana toimii John Kennedyn ja John Vervaeken esittämä kritiikki käsitteellisten metaforien falsifioimattomuudesta. Tutkielmani soveltavassa osuudessa tarkastelen käsitteellisten metaforien kykyä selittää metaforien keskeisyyttä runollisessa ja tieteellisessä kielenkäytössä. Runollisen kielenkäytön kohdalla kiinnitän huomiota erityisesti Charles Taylorin ja Paul Ricoeurin näkemyksiin kielestä itsereflektion välineenä. Ernan McMullinin näkemykset tieteellisesti hedelmällisistä metaforista toimivat esimerkkinä metaforien keskeisyydestä tieteelle. Päädyn työssäni siihen, että Lakoffin ja Johnsonin teorian erityisiin vahvuuksiin kuuluu sen kyky selittää metaforan aktiivista ja luovaa puolta sekäsen kyky ratkaista useita muihin metaforateorioihin sisältyviä ongelmia. Heidän teoriansa heikkouksia ovat todistusaineistoon nähden liian laajat väitteet. Väitteisiin falsifioimattomuudesta voidaan vastata parhaiten käsittelemällä jokaista käsitteellistä metaforaa yksittäisenä hypoteesina.
  • Villacampa, Natividad (Helsingin yliopisto, 2014)
    In this work, we have attempted to systematize the well-known idea that Aleksis Kivi wrote “The Seven brothers” under the influence of Don Quixote. The first part is a review of the principal concepts of the comparative literature that is going to be useful in the work: parallels, source, imitation, influences. In the theoretical part we also write briefly about the history of the comparative literature. Using the hypothetical deductive method we want to show that the hypothesis about the influence of Don Quixote in the Seven Brothers is true. In the second part of the work, we make a historical review about the lives of Cervantes and Aleksis Kivi. After this study we can conclude that there is also a parallelism between both lives and that it is somehow justified that Kivi has understood Cervantes very well and that he has gone to his work as a source of inspiration. We also make a historical review of the global significance of Don Quixote and how it came into Aleksis Kivi’s hands. In the third section, we enter the analytic part of the work. Here, we first summarize the observations that professor Tarkiainen has already made about the relationship between both books. Then we start to make a comparative analysis between the ways they treat different subjects of both books, the parallels and the differences. In the conclusions we show how this influence is real, starting with the real contact between the two writers (Aleksis Kivi had in his library one Swedish translation of Don Quixote), and also because of the existence of so many parallels shown in the analytic part of the work.
  • Meriläinen, Teemu (Helsingin yliopisto, 2012)
    This thesis compares the democratization processes in Nigeria, Kenya and Zimbabwe during the early 21st century and sheds light on the underlying factors behind the prevalence of wide-scale electoral violence during the general elections of 2007-2008 in each of the three case countries. The main research data in this thesis is based on the publicly available Afrobarometer survey data on the case countries from the years 1999-2009. The Afrobarometer survey includes a wide range of questions concerning public perception on democratic supply and demand within the respondents home countries. The aim of the research is to find out under what conditions are elections in Africa at high risk of being marred with electoral violence. The theoretical framework of this research is based on an academic debate surrounding the notion of electoral authoritarian regimes, in which it is viewed that some of the autocratic regimes, which have adopted regular and open multiparty elections since the end of the Cold War, have not - despite expectations - turned into consolidated democracies over the past two decades and are not necessarily even likely to do so in the near future, but they may continue to remain as hybrid regimes, in which the incumbent elite has no intention of giving up power to the opposition, but instead, it is actively pursuing various legitimate and illegitimate strategies to win elections and to use these elections to legitimize the existing regime. The theoretical model most used in this thesis is the one of Staffan Lindberg s, in which he argues that even flawed election might further democratization in these electoral authoritarian regimes, but as the competition between the incumbents and the opposition increases, the incumbents have to choose between oppression and toleration, based on the perceived costs and benefits associated with these alternative strategies, potentially leading to an increasing use of illicit election tactics, including electoral violence. A quantitative analysis of the survey data is conducted using an online data analysis tool that is provided at the Afrobarometer website. Results of certain survey questions are being used as democratic indicators for assessing the democratic demand and supply in each of the three case countries. Also, the popularity of both the ruling party and its main opposition rivals are being measured based on the Afrobarometer data, and then compared with the official election results to spot any possible indications of election fraud. One of the key findings of this research shows that each of the three case countries suffered from a high democratic deficit, i.e. a high democratic demand coupled with a low democratic supply, possibly indicating that a high democratic deficit is likely to increase the risk of elections being marred with electoral violence. The research shows that, while a high democratic demand is often the main driving force from democratization in authoritarian regimes in Africa, it may also increase the risk of electoral violence during elections, should the incumbent be unwilling to tolerate the risk of losing these elections.
  • Forsman-Härkönen, Gia (Helsingin yliopisto, 2012)
    This study aims to analyze representations of female athletes in the two main newspapers in Finland during the olympics 1968 in Mexico City and Beijing 2008. The included newspapers are Helsingin Sanomat and Hufvudstadsbladet. Materials have been collected for a ten day period both years. In 1968 the representations has been very gender specific and a change has happened when looking at representations in the newspapers in 2008. However, female athletes are still represented in traditional ways and treated as women instead of just athletes.
  • Soikkeli, Katja (Helsingin yliopisto, 2013)
    Tutkimukseni käsittelee hän-partikkelin ja elotonviitteisen hän-pronominin käyttöä kahdessa modaalisessa lausetyypissä: interrogatiivilauseissa (mikä hää nyt ol) ja yksikön 1. persoonan kielteisissä väitelauseissa (em minä häntä muista). Lähtökohtana oli kiinnostukseni epämääräisesti viittaavaan hän-sanaan. Tutkin sanan käyttöä Lauseopin arkiston murreaineiston avulla, josta olen valinnut 145 hän-sanan sisältävää lausetta. Aineiston tarkastelun myötä tutkimuksen keskeisiksi teemoiksi ovat muodostuneet hän-sanan sisältävien lauseiden rakenne, hän-sanan referentiaalisuus ja siihen liittyvä partikkelistumisprosessi sekä hän-sanan ja koko hän-lauseen diskurssifunktionaalinen rooli. Tarkastelen hän-lauseen rakennetta lauseen kenttäkuvauksen avulla. Elotonviitteinen hän toimii pääsääntöisesti subjektina intransitiivilauseissa ja objektina transitiivilauseissa. Hän voi esiintyä myös muissa lauseenjäsentehtävissä. Aina ei kuitenkaan ole selvää, viittaako sana johonkin tarkoitteeseen, vaikka se muistuttaisikin verbin täydennystä. Selvästi referentiaalisen pronominin lisäksi hän voi olla heikosti tai epämääräisesti viittaava pronomini tai täysin viittaamaton, hän- tai häntä-partikkeliksi kiteytynyt sana. Huolimatta sanan syntaktisesta roolista hän on interrogatiiveissa lähes aina lauseen teemapaikalla ja en minä -alkuisissa lauseissa heti teemapaikan jälkeen. Hän-sanan teemapaikkaisuus ja heikko viittausvoima ovat keskeisiä huomioita sanan partikkelistumisprosessista. Päällisin puolin hän-sanaa käytetään kuten se-pronominia tai sitä-partikkelia. Hän on kuitenkin keskittynyt lauseisiin, jotka osoittavat puhujan episteemistä suhtautumista puheena olevaa asiaa kohtaan. Työssä esittelen viisi hän-lauseiden funktiokategoriaa, jotka kattavat suurimman osan aineistoni lauseista. Funktiot ovat näennäinen sanahaku, listan avoimuuden osoittaminen, varmuusasteen muutos kesken lauseen, juuri sanotun uudelleen arviointi sekä tietämättömyyden eksplikointi. Yhteistä näille hän-lauseille on se, että niillä ei esitetä uutta informaatiota vaan ne muotoilevat ja arvioivat tarjotun tiedon varmuutta ja sitä, missä määrin tiedon varmuus on olennaista kerrottavan asian kannalta ja missä määrin annettu vastaus on tyhjentävä. Paneudun asiaan useiden esimerkkien avulla ja käytän analyysin apuna keskustelunanalyysiä. Hän-sana esiintyy usein konstruktioissa, joista kirjakieleen ovat kiteytyneet fraasit tiedä häntä ja hällä väliä. Epävarmuutta ja epämääräisyyttä osoittavissa rakenteissa hän-sanalla on sama diskurssifunktionaalinen rooli riippumatta sen syntaktisesta roolista. Tutkimukseni kattaa kuitenkin vain pienen osan hän-sanan käytöstä. Diakroninen, alueellinen sekä muiden hän-sanan sisältävien rakenteiden tutkimus odottaa tekijäänsä. Myös elotonviitteisen ja partikkelistuneen se-sanan systemaattinen vertailu hän-sanan käyttöön toisi tervetullutta tietoa kielitieteen kentälle.
  • Somiska, Outi (Helsingin yliopisto, 2010)
    Tutkielmassa selvitetään, millaisia direktiivejä eli ohjailevia lausumia eläinlääkäri käyttää potilasvastaanottonsa aikana vaikuttaakseen eläimen tai sen omistajan toimintaan. Lähtökohtana on huomio siitä, että eläinlääkäri pehmentää etenkin eläimenomistajalle suunnattuja ohjeita, neuvoja ja pyyntöjä erilaisin kielellisin keinoin. Kaiken kaikkiaan eläinlääkärin direktiivit vaikuttavat kontekstissaan toimivilta, tilanteeseen sopivilta ja riittävän kohteliailta. Tutkielmassa pohditaan, miksi tiettyjä direktiivejä on tarpeen pehmentää enemmän kuin toisia, ja millaisin keinoin tätä pehmeää, kohteliasta puhetta luodaan. Tutkimusmenetelmänä on keskustelunanalyysi. Aineistona on yhdeksän vuonna 2009 videokuvattua potilaskäyntiä eteläsuomalaiselta eläinlääkäriasemalta. Tallenteissa esiintyy kolme eri eläinlääkäriä, jotka kaikki ovat naisia. Aineistoa on yhteensä noin 100 minuuttia, ja se on litteroitu keskustelunanalyysin konventioiden mukaisesti. Keskusteluasetelma on aiempiin keskustelunanalyyttisiin tutkimuksiin verrattuna poikkeuksellinen, koska tilanteessa on osallistujana ei-kielellinen olento, eläin. Vaikka eläimen ei voida odottaa ymmärtävän kieltä, sillekin esitettäviä direktiivejä usein pehmennetään. Määrällisesti merkittävimmiksi pehmentämisen keinoiksi osoittautuvat passiivi ja modaaliverbit. Passiivilla puhuja välttää mainitsemasta puhuteltavan persoonaa ja tietyssä kontekstissa tekee toiminnasta näennäisesti yhteistä. Modaaliverbeillä toiminnasta tehdään ei-ehdotonta, kun se ilmaistaan esimerkiksi luvallisena tai kannattavana. Modaaliverbeihin yhdistyy usein nollapersoona, jolla myös vältetään persoonan mainitseminen. Lisäksi keskusteluissa esiintyy runsaasti muita pehmentämisen keinoja, esimerkiksi epäsuoria ilmauksia ja varauksia kuten ehkä. Yllättävää on jos-partikkelin avulla muodostettavan ohjailevan lausuman suhteellinen yleisyys eläinlääkärikeskusteluissa. Jos otat tosta kiinni -tyyppinen direktiivi on saanut melko vähän huomiota aiemmissa direktiivitutkimuksissa mutta on tässä keskustelukontekstissa ilmeisen käyttökelpoinen. Tutkimuksessa selviää, että paljas, pehmentämätön imperatiivikäsky esitetään eläimenomistajalle vain poikkeustilanteessa, jossa suoruudelle on erityinen tarve. Eläimelle imperatiivikäskyjä voidaan kuitenkin esittää muulloinkin.
  • Tarkiainen, Terhi (Helsingin yliopisto, 2007)
    Tutkielmani tarkastelee käsityksiä ruumiista englantilaisessa kulttuurissa n. 1700-1780. Ruumiin historia on varsin uusi historiantutkimuksen ala ja sitä on leimannut feministinen tutkimusote, joka on keskittynyt diskurssiin naisen ruumiista ja seksuaalisuudesta. Itse kuitenkin lähestyn ruumista sen sivuutetun ulottuvuuden, ruumiineritteiden, kautta ja yhdistän käsitykset myös toiminnan tasolle. Tarkastelen erittävää ruumiista kulttuurihistoriallisesti sijoittamalla sen kahteen 1700-luvulla merkittävään kontekstiin: lääketieteeseen ja kohteliaisuuskulttuuriin. Tällä pyrin paitsi avaamaan ruumiiseen ja ruumiineritteisiin liittyvien käsitysten kirjoa myös osoittamaan näiden kahden kontekstin väliset vuorovaikutussuhteet. Lääketieteen ja kohteliaisuuskulttuurin puitteissa käsittelen erittävää ruumista mahdollisimman kokonaisvaltaisesti niin fysiologian, terveydenhoidon, hajujen, hy­gienian, aineellisen kulttuurin kuin sosiaalisten suhteiden kannalta, käyttäen lähteinäni mm. lääketieteellisiä tekstejä, kaunokirjallisuutta, matkakertomuksia, päiväkirjoja, kirjeitä, lehtiä ja muuta kohteliasta kirjallisuutta. Käsitykset erittävästä ruumiista osoittautuvat moninaisiksi, jopa ristiriitaisiksi. Toi­saalta lääketiede korostaa ruumiin avoimuutta ja eritteiden vapautta, toisaalta kohteliaisuus vaatii ruumiintoimintojen suhteen pidättyväisyyttä. Tämän moninai­suuden pohjalta kritisoin mm. Norbert Eliaksen sivilisaatioteoriaa ja osoitan näiden vastakkaisten käsitysten tilannesidonnaisuuden, joka mahdollistaa nii­den samanaikaisen olemassaolon. Kohteliaat herrasmiehet ja -naiset ovatkin kovin kiinnostuneita erittävistä ruumiistaan: ihmiset tarkkailevat eritteitään saadakseen tietoa ruumiin sisältä sekä toisten eritteitä karsiakseen kaiken eläimellisen ympäriltään ja kaunokirjallisuudessa ne ovat naurun ja huvituksen lähde. Vuorovai­kutus lääketieteellisen ja kohteliaan kulttuurin välillä osoittautuukin varsin tiiviiksi: kohteliaisuuden takana vaikuttavat periaatteet näkyvät myös lääketieteessä ja toisaalta lääketiede tunkeutuu mm. kohteliaaseen kieleen, hämärtäen näin kontekstien välistä rajaa.
  • Eronen, Markus (Helsingin yliopisto, 2004)
  • Riihelä, Kari (2012)
    Koko typografian ja graafisen suunnittelun kenttä kävi 1980- ja 1990-luvun taitteessa läpi suuren mullistuksen, jossa tärkeässä roolissa oli kotitietokoneiden yleistymisestä lähtenyt teknologian kehitys. Pro gradu -tutkielmani käsittelee typografian muutosta digitaalisen suunnittelun myötä. Lähestyn aihetta pohjoiskalifornialaisen Emigre Inc.:n toiminnan kautta, joka on yksi digitaalisen suunnittelun pioneereista. Yritys on tullut tunnetuksi erityisesti graafiseen suunnitteluun ja typografiaan erikoistuneen Emigre-lehden (1984–2005) julkaisijana sekä ekspressiivisten kirjaintyyppien jakelijana. Emigre oli ensimmäisiä digitaalisia fonttitaloja, joka julkaisi alkuperäisfontteja digitaalisessa muodossa. Emigren sydän on parivaljakko Rudy VanderLans ja Zuzana Licko: VanderLans toimi lehden suunnittelijana ja luotsaajana ja Licko suunnitteli uusia fontteja lehden tarpeisiin ja johti fonttitalon toimintaa. Tarkastelen tutkielmassani, miten Emigre ilmentää digitaalisen suunnittelun myötä tapahtunutta muutosta typografiassa ja kuinka Lickon kirjaintyypit heijastavat teknologian kehitystä. Pääasiallisena tutkimuslähteenäni toimivat varhaiset Emigre-lehdet (Nro:t 1–32, 1984–1994) sekä Emigrestä kirjoitetut tekstit. Emigren synty sijoittuu ideologisen murroksen ja suuren teknisen kehityksen kynnykselle, jossa vanhat suunnittelun arvot ovat alkaneet murtua ja uudet teoreettiset ajatukset kuten dekonstruktio vaikuttavat suunnitteluun ja kirjainmuotoihin. Luettavuus, estetiikka ja koko typografian funktio ovat uudelleen arvioinnin kohteena. Esitän tutkielmassani neljä tärkeää digitaalisen suunnittelun tuomaa muutosta: 1) Kirjainsuunnittelijoiden uusi sukupolvi 2) Subjektiivinen muotokieli 3) Suunnittelutyön muutos 4) Digitaalinen jakelu Emigre oli eturintamassa luomassa digitaalisen typografian muotokieltä ja Zuzana Licko edustaa typografian tradition ulkopuolelta tulevaa uutta kirjainsuunnittelijoiden sukupolvea, jonka subjektiivinen muotokieli on saanut vaikutteita suoraan välineestä. Kotitietokoneet ovat demokratisoineet suunnittelu- ja tuotantoprosessit ja uusien laitteiden avulla kirjaintyyppien suunnittelu ja lehden tekeminen ovat mahdollista pienillä resursseilla. Emigre on hyvä esimerkki ns. tee-se-itse -suuntauksesta ja digitaalisen jakelun edelläkävijästä. Emigren toiminta kuvastaa mielestäni kokonaisvaltaisesti muutosta, joka tapahtui typografian kentällä digitaalisen suunnittelun myötä. Lickon kirjaintyypit osoittavat, että teknologian kehityksellä on ollut myös suoraa vaikutusta kirjainmuotoihin, vaikka teknologia itsessään ei olekaan ollut suurempaa tyylillistä muutosta alullepaneva voima. Digitalisoitumisella on ollut vaikutusta ennen kaikkea suunnitteluprosesseihin ja jakeluun. Näen, että ajatusmaailman muutos sekä teknologian kehitys yhdessä loivat 1990-luvun ekspressiivisen typografian siinä laajuudessa ja muodossa kuin se on esiintynyt.
  • Aaltonen, Patrik (Helsingin yliopisto, 2013)
    I denna uppsats undersöker jag hur tre finlandssvenska essäister – Werner Söderhjelm, Sigurd Frosterus och Rolf Lagerborg – uppfattat och använt genrebeteckningen essä under åren 1900–1920. Min avsikt är att granska frågan 'Vad är en essä?' ur ett nytt perspektiv; att ta avstånd från alla förutfattade definitioner av essän och i stället undersöka hur tre framstående essäister själva uppfattat och använt genrebeteckningen. Jag undersöker också vilka slags essäer Söderhjelm, Frosterus och Lagerborg själva har skrivit, samt huruvida och i vilken utsträckning de använt genrebeteckningen essä om sina egna texter. För att finna svaret på dessa frågor granskar jag ett antal av Söderhjelms, Frosterus och Lagerborgs texter från tidsperioden 1900–1920. Det analyserade materialet består av böcker, tidnings- och tidskriftsartiklar, litteraturkritiker och diverse andra uppsatser från åren 1900–1920. Min studie visar att Werner Söderhjelm, Sigurd Frosterus och Rolf Lagerborg varit mycket förtjusta i essän som genre. Alla tre har dock uppfattat och använt begreppet essä på något olika sätt. Om Werner Söderhjelms essäer kan räknas till den (dominerande) litteraturkritiska essätraditionen och Sigurd Frosterus essäer uppvisar en släktskap med den engelska essäistiken, så kunde Rolf Lagerborg betraktas som en av den subjektiva, montaignska essätraditionens första representanter i Finland. Min undersökning visar också att ingen av de tre författarna kallat sina egna texter från 1900–1920 för essäer, utan föredragit genrebeteckningar som uppsats, studie och kritik.