Browsing by Title

Sort by: Order: Results:

Now showing items 224-243 of 805
  • Mänty, Sandra (Helsingfors universitet, 2015)
    This master’s thesis with the title JAKOB VON UEXKÜLL’S UMWELT THEORY IN LITERARY ANALYSIS ON THE EXAMPLE OF LEONIE SWANN’S DETECTIVE STORY ”THREE BAGS FULL” uses the Umwelt theory of Jakob von Uexküll (1864-1944) for the analysis of animals in fiction. As the text example it uses the novel “Three Bags Full” by German author Leonie Swann (*1975). The aim of the thesis is to establish a shift in the analysis of animals in fiction. Instead of treating animals as replacements for human characters or as mere symbols, a focus on animals as own entities with a real, biological exemplar is aimed at. The thesis starts with an introduction to the text example and its author. The text example is then placed into the literary canon. In addition it shows the signification sheep have received through literary history and demonstrates the problem that sheep have lost their animal character. Following field of zoosemiotics is briefly introduced as is the biologist Jakob von Uexküll. His Umwelt concept is subsequently explain in more detail and its application in and contribution to literary analysis presented. Concluding the analyses the novel “Three Bags Full” using von Uexküll’s theory is conducted in order to show the real animal character of the sheep in the novel. The claim that the author deliberately chose to write about real-life animals is proven. Additionally the functionality of Umwelt theory to provide humans with a balanced, meaningful tool to investigate animals in art is provided.
  • Lappalainen, Tuija (Helsingin yliopisto, 2016)
    Tutkimukseni kohteena on Tomi Kontion runokokoelma Lukinkehrä (1996). Tutkielmani on kaksiosainen kuten Lukinkehräkin, jonka runot jakaantuvat luontoon sekä kaupunkimaisemaan. Tutkimukseni teoreettisena viitekehyksenä on ekokriittinen kirjallisuudentutkimus, jonka avulla analysoin, miten runoissa esitetään luontoa, ja minkälainen luontosuhde runoihin muodostuu. Ekokritiikin metaforista hyödynnän pastoraalia, apokalypsia ja postpastoraalia, ja täydennän luontosuhteen analyysiä subliimin ja groteskin käsitteillä. Kaupunkiin sijoittuvia runoja tutkin humanistisen maantieteen paikan käsitteen avulla. Lukinkehrän luontorunoissa huomionarvoiseksi nousee ei-inhimillisen personifiointi, jolloin luonto ja sen olennot saavat äänen ja edustuksen. Runoissa kasvien ja eläinten kuvaus siirtyy kohti konkreettisuutta ja runojen kuvallisuuden painopiste siirtyy siten vertauskuvallisesta merkityksestä kohti kuvaa. Antamalla runoissa ei-inhimilliselle luonnolle äänen, runoissa otetaan huomioon niiden intressit ja otetaan kantaa niiden elinolojen puolesta. Pastoraalin perinteessä keskeistä on ajallisuus ja kaipuu menneeseen, ikuisesti kadotettuun aikaan, joka näyttäytyy parempana kuin nykyisyys. Lukinkehrässä nostalgisuus ilmenee runon puhujan suhteessa luontoon ja myyttiseen esihistorialliseen aikaan, jolloin ihmisen luontosuhdetta määritteli autenttinen läsnä oleminen. Lukinkehrässä kaipuuta menneeseen kuvastaa myös intertekstuaalisuus myyttisiin alkutarinoihin. Lukinkehrän runoissa luonnon pienet ja mitättömiltä tuntuvat lähiön rikkakasvit, heijastukset ja hyönteiset tuottavat runoissa subliimin kokemuksen. Luonnon äärettömät elementit hämmentävät runon puhujaa ja osoittavat, että luontoon liittyy enemmän kuin aistein pystyy havaitsemaan. Runoissa luonnonkokemus antaa myös mahdollisuuden rajattomuuden tilaan ja osalliseksi maailmankaikkeuteen ilman kielen rajoittavaa suhdetta. Groteski ja subliimi yhdistyvät runoissa ylevöittämällä alhaisena pidettyjä olioita pyhäksi ja osoittavat siten runon puhujan syvää kunnioitusta luonnon eri elementtejä kohtaan. Groteski myös murtaa dikotomista jaottelua luonnon ja ihmisen välillä: ihminen sulautuu osaksi luontoa, sen materiaalisuutta ja kiertokulkua. Apokalyptiset visiot ilmenevät kaupunkiin sijoittuvissa runoissa, joissa kaupunkiin yhdistyy dystopisia piirteitä ja kuoleman eri konnotaatioita. Runoissa on viittauksia todellisuuden ympäristökatastrofeihin sekä lintujen ahdinkoon. Lukinkehrässä paikantuva Helsinki on runon puhujan muistojen kyllästämä. Eletyt muistot ja historia luovat myös kiintymyksen tunteen paikkaa kohtaan, jota osoittaa oodimaiset puhuttelut ja kulkeminen kaupungilla ja ympäristön havainnointi.
  • Szurawitzki, Andreas (Helsingfors universitet, 2010)
    This thesis is a comparative case study in Japanese video game localization for the video games Sairen, Sairen 2 and Sairen Nyûtoransurêshon, and English-language localized versions of the same games as published in Scandinavia and Australia/New Zealand. All games are developed by Sony Computer Entertainment Inc. and published exclusively for Playstation2 and Playstation3 consoles. The fictional world of the Sairen games draws much influence from Japanese history, as well as from popular and contemporary culture, and in doing so caters mainly to a Japanese audience. For localization, i.e. the adaptation of a product to make it accessible to users outside the original market it was intended for in the first place, this is a challenging issue. Video games are media of entertainment, and therefore localization practice must preserve the games’ effects on the players’ emotions. Further, video games are digital products that are comprised of a multitude of distinct elements, some of which are part of the game world, while others regulate the connection between the player as part of the real world and the game as digital medium. As a result, video game localization is also a practice that has to cope with the technical restrictions that are inherent to the medium. The main theory used throughout the thesis is Anthony Pym’s framework for localization studies that considers the user of the localized product as a defining part of the localization process. This concept presupposes that localization is an adaptation that is performed to make a product better suited for use during a specific reception situation. Pym also addresses the factor that certain products may resist distribution into certain reception situations because of their content, and that certain aspects of localization aim to reduce this resistance through significant alterations of the original product. While Pym developed his ideas with mainly regular software in mind, they can also be adapted well to study video games from a localization angle. Since modern video games are highly complex entities that often switch between interactive and non-interactive modes, Pym’s ideas are adapted throughout the thesis to suit the particular elements being studied. Instances analyzed in this thesis include menu screens, video clips, in-game action and websites. The main research questions focus on how the games’ rules influence localization, and how the games’ fictional domain influences localization. Because there are so many peculiarities inherent to the medium of the video game, other theories are introduced as well to complement the research at hand. These include Lawrence Venuti’s discussions of foreiginizing and domesticating translation methods for literary translation, and Jesper Juul’s definition of games. Additionally, knowledge gathered from interviews with video game localization professionals in Japan during September and October 2009 is also utilized for this study. Apart from answering the aforementioned research questions, one of this thesis’ aims is to enrich the still rather small field of game localization studies, and the study of Japanese video games in particular, one of Japan’s most successful cultural exports.
  • Kujanpää, Kirsi (Helsingfors universitet, 2011)
    Kansainvälinen Jean Sibelius -viulukilpailu on järjestetty Suomessa kymmenen kertaa vuodesta 1965 lähtien, ja se on vakiinnuttanut asemansa musiikki-instituutiona niin Suomen kulttuurielämässä kuin valtakunnallisessa mediassa. Tässä tutkimuksessa selvitetään kilpailun reseptiota, eli millaista näkyvyyttä Sibelius-viulukilpailu on saanut valtakunnallisissa viestintävälineissä vuosina 1965 ja 2005. Journalistisesta aineistosta poimitaan esiin niitä teemoja ja ilmaisun tapoja, jotka ovat korostuneet kilpailuun liittyvissä teksteissä. Tutkimuksessa pohditaan, onko toimittajien kirjoittamien tekstien argumentointi muuttunut neljänkymmenen vuoden aikana, ja kuinka internet sekä median viihteellistyminen ovat muuttaneet journalistista kilpailua eri viestinten kesken. Tutkimusongelmia lähestytään kvalitatiivisesti viestinnän oppiaineen tutkimusmenetelmiä hyödyntäen. Ensin sisällönanalyysin avulla hahmotetaan kokonaiskäsitys aineistosta, minkä jälkeen yksittäisiin teksteihin pureudutaan argumenttianalyysin keinoin. Tutkimusaineisto on rajattu valtakunnallisiin viestintävälineisiin, joita ovat suurimmat sanoma- ja aikakauslehdet, Yleisradion kilpailuaiheiset televisio- ja radio-ohjelmat sekä viulukilpailun internet-sivut. Sanomalehdissä julkaistu aineisto on laajuutensa ja monipuolisuutensa vuoksi tarkimpana analyysikohteena; muu tutkimusaineisto täydentää lehtitekstien perusteella tehtyjä havaintoja. Tutkimustulokset osoittavat, että Sibelius-viulukilpailu on ollut näkyvästi esillä valtakunnallisessa lehdistössä niin vuonna 1965 kuin 2005. Molempina vuosina kilpailun näkyvyys pohjautui hyvin vahvasti painettuun sanomalehteen. Lehdistöaineistosta erottuivat selvästi kansallisuuden, rodun ja sukupuolen käsittelyn näkökulmat, vaikka kielellinen ilmaisu onkin ajan mittaan neutraloitunut. Sisällönanalyyttinen tarkastelu ja argumenttianalyysit osoittavat, että toimittajien käyttämä argumentointi on muuttunut neljän vuosikymmenen aikana. Toimittajien työnkuva on monipuolistunut, ja viihteellisyys on vähitellen soluttautunut iltapäivälehdistä niin sanottuihin laatumedioihin . Internet on tehnyt kilpailun reaaliaikaisesta seuraamisesta entistä nopeampaa ja helpompaa.
  • Paaso, Juuso (Helsingfors universitet, 2015)
    The dissertation examines the development of Finnish culture of self-published magazines (ie. zines) from a handful of mimeographed underground magazines of the 1960s to the flood of xerographed punk zines from 1977 to 1982. The approach is historico-aesthetical and concentrates on the impact of technological and social developments on the cultural style. The appendix includes reprints of zine pages from the researched era. The dissertation is in Finnish.
  • Ripatti, Meri (Helsingin yliopisto, 2016)
    Tutkielman aiheena on pelihahmojen nimeäminen kahdessa laajasti pelatussa PC-pelissä, simulaatiopeli The Simsin osissa 2 ja 3 sekä massiivisessa monen pelaajan internetroolipelissä World of Warcraftissa. Tutkielman tavoitteena on vastata seuraaviin tutkimuskysymyksiin: Millaisia nimiä pelihahmoille annetaan ja millaisia nimiä pelaajat pitävät hahmoille sopivina? Miten nimeäminen tapahtuu ja millaiset seikat siihen vaikuttavat? Kuinka tärkeä hahmon nimi on pelaajalle? Miten pelihahmojen nimet vertautuvat muihin nimikategorioihin, kuten henkilönnimiin, kirjallisuusnimiin ja käyttäjänimiin? Mitä yhteistä ja mitä erilaista pelihahmojen nimissä The Simsissä ja World of Warcraftissa on? Tutkielma perustuu kyselylomakeaineistoihin, jotka on kerätty e-lomakkeen avulla maaliskuussa 2015. The Simsin osalta käytössä on myös The Simsin nimistöä käsittelevää kandidaatintutkielmaa vuonna 2013 varten kerätty aineisto. Yhteensä The Simsiin liittyviä vastauksia on 113. World of Warcraftiin liittyviä vastauksia on 166. The Simsin osalta aineisto kattaa 729 etunimeä ja 177 sukunimeä, World of Warcraftin aineistossa on 910 erilaista nimeä. Yhteensä aineistossa on siis 1816 pelihahmonnimeä. Tutkielmassa pohditaan pelihahmonnimien kategoriaa ja todetaan, että kyseessä on moniulotteinen kategoria, joka lainaa ominaisuuksia henkilönnimistöstä, kirjallisuushahmojen nimistä ja käyttäjänimistöstä. On pelin luonteesta riippuvaista, millaisia nimiä pelihahmoilla suositaan ja millaisia nimiä niille voi pelaajien mielestä antaa. The Simsissä pelihahmojen nimet muistuttavat reaalimaailman nimiä, sillä pelihahmot ovat ihmismäisiä ja peli itsessään vaatii antamaan hahmolle etu- ja sukunimen. World of Warcraftissa pelihahmojen nimet taas muistuttavat enemmän käyttäjänimistöä, sillä hahmolle voi antaa vain yhden nimen, jonka on oltava ympäristössään ainutlaatuinen. Hahmot ovat myös klassisia fantasiakirjallisuuden rotuja edustavia (haltioita, örkkejä jne.), joten niiden nimissä suositaan fantasiaelementtejä. Nimen keksimisprosessi kuitenkin on kummassakin pelissä hyvin samankaltainen, sillä pelaajat ottavat nimeä keksiessään huomioon samoja seikkoja. Pelinsisäisiä hahmonnimeen vaikuttavia seikkoja ovat mm. hahmon ulkonäkö, luonne ja rotu, pelinulkoisia seikkoja taas pelaajan omat mielenkiinnonkohteet ja mieliala. Pelihahmojen nimissä myös suositaan samoja kieliä pelistä riippumatta: suomi ja englanti ovat kyselyihin vastanneiden pelaajien eniten käyttämät kielet. Kummankin pelin pelaajat käyttävät nimen keksimisessä apunaan samoja keinoja nimigeneraattoreista nimilistauksiin ja teemanimeämiseen. Nimi on pelaajille tärkeä osa hahmoa, sillä se vaikuttaa siihen, miten pelaaja hahmoon suhtautuu ja millaiseksi pelikokemus muodostuu. World of Warcraftissa nimen ja pelaajan suhde on erityinen, sillä pelihahmon nimestä muodostuu usein pelaajankin kutsumanimi pelissä. Hahmonnimen avulla myös rakennetaan hahmon persoonallisuutta. On siis peli-innon säilyttämisen kannalta tärkeää, että pelaaja valitsee nimen, joka miellyttää häntä.
  • Karlsson, Tuukka (Helsingin yliopisto, 2016)
    Tarkastelen tutkielmassa kahden uhtualaisen runolaulaja-veljeksen runokorpuksia. Tavoitteenani on selvittää heidän myyttisen tietouden ulottuvuuksiaan ja loitsujen kommunikaatiostrategioita. Tutkin heidän myyttisiä diskurssejaan, toimijoitaan ja myyttistä topografiaansa. Loitsukommunikaatiota lähestyn tarkastelemalla loitsujen tekstuaalisten minuuksien käyttämiä puheakteja. Aineiston tutkimuksessani muodostavat kahden vienalaisen 1800-luvulla eläneen runolaulajan, Jouhko ja Kostja Huotarisen kalevalamitttaiset runot. Jouhko Huotarisen runokorpuksessa on kolmekymmentä tekstiä ja se sisältää myyttiepiikkaa, loitsuja ja lyriikkaa. Kostja Huotarisen korpus koostuu neljästä loitsutekstistä. Huotaristen runot ovat talletettuna Suomen Kansan Vanhat Runot -antologiaan ja löytyvät niteistä I:1, I:2, I:3 ja I:4. Metodologisen viitekehyksen tutkielmalleni muodostavat teoreettisesti ohjattu lähiluku, käsitys puheen performatiivisuudesta ja puheaktiteoria. Tutkimusmenetelminä käytän myyttikertomusten analyysia ja sovellusta John R. Searlen illokutiivisten puheaktien luokittelusta ja määrittelystä. Tutkielmastani käy ilmi, että Jouhko Huotarisen runokorpus kertoo vienalaisen laulaja-tietäjä habituksen omaksumisesta. Jouhko Huotarinen käsittelee runoissaan seksuaalisuuden, nuoruuden ja vapauden teemoja ja on suuntautunut myyttisen maailman tapahtumista kertomiseen. Vaikka hän hallitsee myös loitsuja, ne näyttävät olevan hänelle sekundaarisia epiikan ja lyriikan teemoihin nähden. Kostja Huotarisen aineiston perusteella hänen lauluhabituksensa koostuu tietäjyydestä. Kostja Huotarisen loitsut kertovat luottamuksesta omaan persoonalliseen voimaan ja uskosta yliluonnollisten auttajien tukeen. Hänen loitsujensa tekstuaalisten minuuksien käyttämät puheaktit vaihtelevat loitsujen sisällä ja niiden välillä, kertoen laajan neuvottelustrategian hallinnasta. Pro gradu -tutkielmani tulokset kertovat kahden erilaisen laulaja-habituksen ilmenemismuodoista ja kahden yksilön myyttisen tietouden ulottuvuuksista. Lisäksi käyttämäni metodologia runojen tekstuaalisten minuuksien puheakteista voi luoda suuntaviivoja sen laajemmille sovelluksille tulevaisuudessa ja laajentaa näkökulmaa loitsujen sisältämästä kommunikaatiosta.
  • Ojanen, Mikko (Helsingfors universitet, 2007)
    Tutkimuksessani olen keskittynyt tarkastelemaan säveltäjä Jukka Ruohomäen (s.1947) 1970-luvun sävellystuotantoa ja teosten tyylipiirteitä sekä Ruohomäen toimintaa elektroakustisen musiikin parissa. Ruohomäen 1970-luvun teokset kuuluvat elektroakustisen nauhamusiikin lajiin. Aiempaa tutkimusta hänen musiikistaan ei ole tehty. Tutkimuksen kohteen tarkastelua varten työssä luodaan kuva elektroakustisen musiikin historian, kulttuurin ja analyysin kehitykseen sekä elektroakustisen musiikin terminologiaan ja työtapoihin. Elektroakustisen musiikin historiallista kehitystä seurataan 1800-luvulta 1960- ja 1970-lukujen taitteeseen asti, jotta voidaan ymmärtää, mihin kulttuurihistorialliseen kontekstiin Ruohomäen ensimmäisen sävellyskauden (1970–1978) tuotanto on syntynyt. Historiallisesta näkökulmasta tutkimus on kartoittavaa perustutkimusta. Elektroakustisen musiikin analyysimenetelmiä esittelevässä osassa esitellään ne keskeiset menetelmät, joita tässä työssä käytetään Ruohomäen tuotannon analysointiin. Analyysin pääpaino on teosten äänimateriaalien ja rakenteen tarkastelussa. Tähän tarkasteluun valittuja analyysimenetelmiä ovat Simon Emmersonin elektroakustisten teosten jaottelu äänimateriaalien narratiivisuuden ja syntaktisten piirteiden suhteen, Denis Smalleyn spektromorfologia ja Robert Coganin musiikin kuvaamiseen esittelemä sonogrammikuvaaja. Ruohomäen 1970-luvun teosten esittelyn lisäksi tarkemman analyysin kohteeksi on valittu sävellys Pisces (1975–76). Teosesittelyjen pohjalta muodostetaan kuva Ruohomäen ensimmäisen sävellyskauden vaikutteista ja sävellystyylin muuttumisesta. Ruohomäki painottaa sävellysprosessissa kuuntelun merkitystä ja hänen teoksensa syntyvät pikemminkin vuorovaikutuksessa äänimateriaalin ja sävellysteknologian kanssa kuin tarkan etukäteissuunnitelman ohjaamina. Varhaisten teosten populaarimusiikkivaikutteista Ruohomäen musiikki kehittyi 1970-luvulla kohti puhtaampaa konkreettisen musiikin traditiota. Minimalistiset ja stokastisen musiikin ideat ovat kuultavissa kaikissa ensimmäisen sävellyskauden teoksissa. Analyysi teoksesta Pisces tarkentaa kuvaa Ruohomäen sävellysten tyylipiirteistä. Teosanalyysissä luodaan pohjaa myös Ruohomäen kahden sävellyskauden vertailuun. Jatkotutkimuksen kannalta mielenkiintoiseksi kysymykseksi nousee Ruohomäen kahden sävellyskauden vertailu sekä sävellysteknologian kehityksen ja elektroakustisen musiikin estetiikan suhteen tarkastelu tämän vertailun avulla.
  • Suonio, Jenna (Helsingfors universitet, 2013)
    Tutkielmassa selvitetään, millaista uskonnollis-poliittista retoriikkaa Iranin puhujat käyttävät Yhdistyneiden Kansakuntien yleiskokouksessa. Tärkeimpänä pyrkimyksenä tutkielmassa on löytää evidenssiä sen puolesta tai sitä vastaan, että Iranin tapauksessa islam ja sen totuudet ovat jotakin universaalille politiikan tekemiselle otollista. Keskeisimpänä tutkimuskysymyksenä on siis Puhuvatko Iranin edustajat uskonnosta Yhdistyneiden Kansakuntien poliittisella alustalla siten, että uskonto näyttäytyy neutraalina politiikkaan soveltuvana käsitteenä? Lähestyn neljäätoista vuosina 2000-2010 pidetyistä puheesta koostuvaa aineistoa tarttumalla teemoihin, joita uskonnollista retoriikkaa sisältävistä puheista nousee. Teemoja ovat Jumalalla oikeuttaminen, negatiivisten toimijoiden tunnistaminen, länsimaavastaisuus ja muu vahva ideologisuus, käsitys henkisyydestä, islamin erinomaisuus sekä populismin ja uskonnon käsitepari. Tieteellisenä metodina tutkielmassa on retorinen analyysi. Yleiskokous on Yhdistyneiden Kansakuntien monikansallisista puheenpitoareenoista demokraattisin ja läpinäkyvin, minkä vuoksi juuri siellä pidetyt puheet ovat muun muassa median kannalta kiinnostavia ja siten erityisen merkittäviä. Yhdistyneet Kansakunnat on syntyvaiheistaan alkaen muotoutunut länsimaiseksi poliittiseksi instituutioksi, jossa uskonnollinen puhe on aina jossain määrin poikkeavaa. Iran puolestaan edustaa teokratiaa ja uskonnollista fundamentalismia, joten Iranin kohdalla uskonnon kuuluu näkyä kaikilla elämän osa-alueilla. Yhdistyneiden Kansakuntien yleiskokouksessa Iran siis asettuu sen omista ideologisista lähtökohdista vahvasti poikkeavalle alustalle. Juuri ideologisen taustan keskeisyyden vuoksi tutkimuksen teoreettisen viitekehyksen muodostaa islamin ja politiikan keskinäinen suhde tarkasteltuna fundamentalismiin liitettävien teoreettisten käsitteiden kautta. Tärkeä kontekstuaalinen huomio tutkielma-asetelman kannalta on myös Iranin haastavat suhteet sekä Yhdysvaltoihin että Israeliin, mikä selittyy tutkielmassa selvennettävillä lähihistorian tapahtumilla. Sekulaarista alustasta huolimatta puheissa on nähtävissä runsaasti uskonnollista retoriikkaa. Iran edustaa yleiskokouksessa uskonnollista fundamentalismia ja länsimaavastaisuutta, mutta sitäkin enemmän Amerikan-vastaisuutta. Iranin mukaan islamin maailmanlaajuinen omaksuminen toisi rauhan, ja islamin avulla voidaankin luoda keskusteluyhteyksiä kansojen välille. Puheiden mukaan islam siis on monoteismin lähtökohta, mutta myös myös toimiva diplomatian väline.
  • Paananen, Laura (Helsingfors universitet, 2012)
    Pro gradu -tutkielman aiheena on slangisanaston ja uskonnollisen sanaston vaihtelu kolmen nuoren aikuisen puheessa ja keskinäisessä vuorovaikutuksessa. Tarkasteltavat puhujat kuuluvat samaan vapaiden suuntien paikallisseurakuntaan. Lisäksi he kaikki ovat asuneet jossain vaiheessa elämäänsä Itä-Helsingissä ja pitävät itseään itähelsinkiläisinä. Tutkielman tavoite on kaksiosainen. Ensinnäkin tarkoituksena on selvittää, millaisia tehtäviä uskonnollisilla ilmauksilla ja slangi-ilmauksilla on keskustelussa. Toinen tutkimuskysymys on, miten ilmaukset toimivat resurssina sosiaalisiin kategorioihin orientoitumisessa ja identiteettien rakentamisessa. Huomio on siinä, miten slangin ja uskonnollisen sanaston avulla rakennetaan toisaalta uskovaisuutta ja toisaalta itähelsinkiläisyyttä. Aineistoa on noin 3 tuntia: yksi ryhmähaastattelu ja kaksi arkikeskustelua. Tutkielmassa hyödynnettävät tutkimussuuntaukset ovat keskustelunanalyysi ja sosiolingvistinen variaationtutkimus. Tutkielman analyysi etenee vuorovaikutustoimintojen tarkastelusta identiteettien pohditaan. Ensimmäisessä analyysiluvussa havaitaan, että slangi-ilmauksia ja uskonnollisia ilmauksia ei käytetä mielivaltaisesti vaan niillä on selkeitä funktioita keskustelussa. Esimerkiksi sellaisissa kertomuksissa, joissa uskonnollista kieltä on runsaasti, slangi kasautuu evaluoiviin vuoroihin. Toisessa analyysiluvussa ilmausten työnjakoa pohditaan puheenaiheen näkökulmasta. Siinä havaitaan, että slangin ja uskonnollisen sanaston esiintyminen on topiikkisidonnaista. Puheenaihe ei kuitenkaan ole suoraan sidoksissa siihen, kuinka paljon uskonnollista sanastoa tai slangisanastoa käytetään, vaan välillisesti sitä kautta, mihin vuorovaikutustoimintoihin ilmauksia hyödynnetään ja millaisia ääniä ja näkökulmia niillä tuodaan keskusteluun. Kolmannen analyysiluvun päätelmä on, että uskonnollisella sanastolla tai slangilla ei ole suoraa yhteyttä puhujan uskonnolliseen identiteettiin, vaan niiden suhde on indeksinen. Puhuja painottaa sanastovalinnoillaan erilaisia näkökulmia ja asennoitumisia, joilla hän osoittaa uskovaisuutensa relevantiksi keskustelussa. Itähelsinkiläisyyden osalta tärkeä havainto on se, että se kietoutuu yhteen seurakuntaan kuulumisen kanssa ja tulee siten käsittää sosiaaliseksi eikä alueelliseksi identiteettikategoriaksi. Analyysi osoittaa, että uskonnollinen sanasto ja slangi ovat tutkittavien nuorten aikuisten kielessä monipuolisia resursseja, joiden tehtävät ovat moniulotteiset ja ulottuvat keskustelun jäsentymisestä sosiaalisiin identiteettikategorioihin orientoitumiseen. Vuorovaikutuksen tutkimukseen ja sosiolingvistiseen variaationtutkimukseen tutkielma tarjoaa tietoa siitä, että jollain kielenpiirteellä voi olla samanaikaisesti tehtäviä vuorovaikutuksen jäsentymisessä ja puhujan sosiaalisen identiteetin relevantiksi osoittamisessa. Tehtävät kietoutuvat myös yhteen: identiteettejä rakennetaan vuorovaikutuksessa sitä kautta, mitä niillä tehdään. Sanastontutkimuksen alalla tutkielma tarjoaa uutta tietoa uskonnollisen kielen ja slangin todellisesta käytöstä ja käyttökonteksteista sekä avaa näkökulmia niiden rajaamiseen ja määrittelyyn. Se, onko jokin sana uskonnollinen tai slangia, selviää viime kädessä vuorovaikutuskontekstia tarkastelemalla; ilmauksen tulkintaan vaikuttaa se tulkintakehys, joka aiemmassa keskustelussa on luotu.
  • Tuhkanen, Katri (Helsingfors universitet, 2013)
    Tutkielmassa tutkitaan suomalaisten nuorten stereotypioita juutalaisista, muslimeista, uskonnottomista ja evankelisluterilaisista. Nuorten stereotypioita on tutkittu kyselylomakemenetelmällä. Kyselylomake on rakennettu stereotypioiden sisältöjä käsittelevän mallin avulla, joka myös toimii tutkielman teoriana. Kysely on tehty yhden suomalaisen kaupungin lukion oppilaille. Stereotypiat on jaettu uskomus jonkun ryhmän ominaisuuksista, piirteistä ja käyttäytymisestä. Stereotypiat ovat siis kuvia jostain sosiaalisesta ryhmästä. Stereotypiat vaikuttavat jokapäiväiseen elämään, käsityksiin muista ihmisistä ja sitä kautta sosiaaliseen kanssakäymiseen. Tämän vuoksi niitä on tärkeää tutkia. Stereotypioiden sisältöjä käsittelevän mallin mukaan stereotypioiden sisältöön vaikuttaa havainnot siitä koetaanko toinen ryhmä ystäviksi vai vihollisiksi ja kykeneväisiksi toteuttamaan aikomuksensa. Toisin sanoen havainnoidaan sitä onko toinen ryhmä lämmin vai kylmä ja pätevä vai pätemätön. Havainnot vaikuttavat siihen muodostuuko stereotypiasta myönteinen vai kielteinen. Lämpö- ja pätevyyshavainnot vaikuttavat syntyneisiin tunteisiin ja reaktioihin havaittua ryhmää kohtaan. Tutkimuksen tuloksista ilmenee, että nuoret näkevät niin evankelisluterilaiset kuin uskonnottomat positiivisesti kummallakin havaintoulottuvuudella. Tämä tarkoittaa sitä, että näiden uskontojen edustajat nähdään sisäryhmän osaksi Suomessa. Heitä ihaillaan ja autetaan sekä aktiivisesti että passiivisestikin, mistä johtuen heillä on helppo toimia suomalaisessa yhteiskunnassa. Evankelisluterilaisten ja uskonnottomien stereotypia ei vaikeuta sosiaalista kanssakäymistä. Juutalaisten ja muslimien lämpö- ja pätevyyshavainnot olivat ristiriitaisia suhteessa teoriaan. Juutalaiset nähtiin keskiverroiksi kummallakin ulottuvuudella. Tutkielman teoria ei ole riittävä vastamaan siihen, mitä keskivertovastaukset tarkoittavat. Yllättävän suureen määrään keskivertovastauksia on voinut vaikuttaa haluttomuus vastata tai koettu ryhmän vieraus. Toisaalta keskivertovastaukset voivat ilmaista sitä, että juutalaisten stereotypia on mahdollisesti muuttunut. Heitä ei enää nähdä kylminä ja pätevinä, kuten aiemmat tutkimukset ovat osoittaneet. Muslimit nähtiin kylmiksi ja keskivertopäteviksi. Tulosten perusteella muslimeita on vaikea sijoittaa mallin stereotypioihin, siitä huolimatta heidän stereotypiansa on negatiivinen kylmyyshavainnon vuoksi. Kylmyyshavainto vaikuttaa siihen, että heidän toimintansa motiiveja epäillään. Epäselväksi jäi kokevatko nuoret muslimit itsensä kykeneväisiksi toteuttamaan aikomuksensa vai ei. Muslimit olivat ainoa uskonnollinen ryhmä, jonka nuoret näkivät negatiivisesti. Tästä voi seurata se, että muslimeilla saattaa olla vaikeuksia toimia suomalaisten nuorten kanssa.
  • Heimonen, Minerva (Helsingin yliopisto, 2016)
    Tutkin tässä pro gradu -työssä pääministeri Jyrki Kataisen eduskunnan täysistunnoissa pitämiä eurokriisiin liittyviä puheenvuoroja ajanjaksolla 2010–2014. Tarkastelun kohteena ovat puheen retoriset keinot ja etenkin se, millä kielellisillä keinoilla pääministeri hakee legitimiteettiä eli oikeutusta hallituksen eurokriisipolitiikalle. Pääministeri Jyrki Katainen piti tutkimusajanjakson aikana yhteensä 101 puheenvuoroa, joissa aiheena oli eurokriisi. Eurokriisi on herättänyt paljon keskustelua niin mediassa kuin Suomen eduskunnassakin. Hallituksen tehtävä on saada niin poliittiset vastustajat kuin kansalaisetkin vakuutettua kriisitoimien järkevyydestä. Tutkielman päätutkimuskysymys on, millä kielellisillä keinoilla pääministeri Jyrki Katainen rakentaa oikeutusta hallituksen eurokriisipolitiikalle. Käytän tutkimuksessani Theo Van Leeuwenin kehittämiä legitimaation strategioita, joissa puhuja vetoaa auktoriteettiin, moraaliin, rationalisuuteen tai narratiiveihin kuulijan vakuuttamiseksi. Tämän lisäksi hyödynnän tutkielmassa Antonio Reyesin hypoteettiseen tulevaisuuteen vetoamisen strategiaa. Otan tutkielmassa huomioon myös klassisen retoriikan tutkimuksen, Aristoteleen retoriikan kolmijaon sekä Chaim Perelmanin Uuden Retoriikan. Perelmanin tutkimuksesta on esillä etenkin kuulijakunnan jako universaali- ja erityisyleisöön. Tutkielmasta käy ilmi, että Katainen pyrkii luomaan legitimiteettiä hallituksen politiikalle metaforilla, syyllistävällä retoriikalla, me-pronominilla rakennetulla yhteisöllisyyspuheella, suomalaiset homogeeniseksi ryhmäksi niputtavalla puheella sekä vaihtoehdottomuuteen ja vääjäämättömyyteen vetomalla. Olen jaotellut metaforat taistelumetaforiin, sairauden alueen metaforiin, pelimetaforiin sekä tuhon lähdealueesta kumpuaviin metaforiin. Syyllistävään retoriikkaan kuuluu mm. vastapuolen mielipiteiden kumoaminen ja negatiiviseen valoon saattaminen. Monikon 1. persoonan käyttäminen on keino toimijuuden häivyttäminen kritiikkiä herättäneissä ratkaisuissa, mutta myös keino saada kuulijat tuntemaan itsensä osallisiksi päätettäviin asioihin. Tämän lisäksi Katainen käyttää suomalaisuus-kategoriaa, joka on hänen puheessaan tiettyjen positiivisten ominaisuuksien muodostama representaatio. Kataisen vaihtoehdottomuuden ja vääjäämättömyyden retoriikan kulmakivi on väite, että Suomen ainoa vaihtoehto eurokriisissä on auttaa ongelmamaita. Opposition ehdotukset leimataan populistisiksi ja Suomelle ongelmia aiheuttaviksi ideoiksi. Asiantuntijoiden puolueettomiin arvioihin vetoaminen rakentaa osaltaan vääjäämättömyyden retoriikkaa. Tämän lisäksi tutkielmassa selvitetään, onko Jyrki Kataisen puheen tyylissä tapahtunut muutoksia aikavälillä 2010–2014. Ilmenee, että pääministerin puheessa mm. kasvavana epävarmuutena ja puolustautuvan retoriikan lisääntymisenä. Pääministerin eurokriisiretoriikkaa leimaa hyvin vahvasti vaihtoehtojen puute sekä vastuun kantamisen tärkeys. Suomelle on tärkeää olla linjassa muiden EU-maiden kanssa, ja se nähdäänkin ainoana keinona selvitä kriisistä.
  • Kuokkala, Juha (Helsingfors universitet, 2012)
    Tutkielman aiheena on jälkitavun (toisen tavun) labiaalivokaalien historia itämerensuomalaisissa ja saamelaiskielissä. Jälkitavun labiaalivokaaleja on pidetty itämerensuomen ja saamen yhteisessä kantakielessä, varhaiskantasuomessa syntyneenä uudennoksena, ja tutkielman tavoitteena on arvioida, kuinka perusteltu tämä oletus nykytutkimuksen valossa on. Aineistona ovat 1990-luvulla ilmestyneen suomen kielen etymologisen sanakirjan, Suomen sanojen alkuperä -teoksen (SSA) sana-artikkelit. Sana-artikkeleista on poimittu tarkasteltavaksi ne, joissa on esitetty mahdollisesti yhteistä alkuperää oleviksi sellaiset saamen ja (itämeren)suomen sanat, jotka molemmat sisältävät labiaalivokaalin toisessa tavussa. Tällaisia sanarinnastuksia löytyi yhteensä 72. Tutkielmassa analysoidaan kunkin rinnastuksen uskottavuus käyttäen etymologisen tutkimuksen peruskriteereitä, sanojen merkitystä, äännesuhteita ja levikkiä. Huomioon otetaan myös lainasanatutkimuksen tuoreimmat tulokset, jotka ovat tuoneet mm. itämerensuomen ja saamen välisten lainojen äännesuhteisiin tarkempaa systematiikkaa. Tarkastelluista sanarinnastuksista 37 eli hieman yli puolet osoittautui sellaisiksi, että niiden perusteella voidaan rekonstruoida varhaiskantasuomeen jälkitavun labiaalivokaalin sisältävä lähtömuoto. Lisäksi kaksi muualla tutkimuskirjallisuudessa mainittua suomalais-saamelaista sanarinnastusta läpäisi tämän kriteerin. Tuloksissa ei ilmennyt selviä eroja eri johdostyyppien välillä; hyväksyttäviä rinnastuksia oli sekä suomen U- että O-vartaloisissa verbeissä, verbikantaisissa nomineissa, yksinkertaisissa U/O-vartaloisissa nomineissa ja kompleksisemmissa nominijohdoksissa. Sanarinnastuksista kymmenkunta oli sellaisia, että äänteellisin perustein niitä ei voi mitenkään analysoida lainoiksi kieliryhmästä toiseen, vaan kyseessä on varmasti yhteiseen kantakieleen palautuva vartalo. Tutkielman tulokset vahvistavat, että itämerensuomessa ja saamessa on joukko yhteisiä sanoja, joissa voidaan vahvoin perustein olettaa olleen jälkitavun labiaalivokaali jo yhteisessä kantakielessä. Aineistoanalyysin ulkopuolelle jääneet automatiiviverbit (suomen kuulua, saamen gullot) viittaavat samaan suuntaan. Kuitenkaan esim. vanhoissa germaanisissa lainasanoissa ei näytä olevan yhtään sellaista, jossa sekä itämerensuomen että saamen sanassa olisi labiaalivokaali vastaamassa kantagermaanin toisen tavun *ō:ta. Muussakin sanastossa on tapauksia, joissa jälkitavun vokaali on labiaalinen vain osassa itämerensuomalais-saamelaista kielialuetta. On siten mahdollista, että jälkitavun labiaalivokaalien yleistyminen sanastossa ja maantieteellinen leviäminen olisi tapahtunut osin vasta kieliryhmien erkaantumisen jälkeen.
  • Saipio, Jarkko (Helsingfors universitet, 2011)
    Lapinrauniot ovat Järvi-Suomen varhaismetallikautiseen (n. 1900 eaa.-300 jaa.) pyyntiväestöön yhdistettyjä kiviröykkiöitä. Tavallisesti ne esiintyvät yksittäisinä tai korkeintaan muutaman röykkiön ryhminä. Monista lapinraunioita on löytynyt palanutta ihmisen luuta ja joistakin myös hauta-anneiksi tulkittuja esineitä. Osasta ei ole kyetty paikallistaman mitään merkkejä hautauksesta. Jotkut ovat vaikuttaneet löytöjensä perusteella uhriröykkiöiltä. Tässä tutkielmassa selvitellään Etelä-Savon, Etelä-Karjalan ja Pohjois-Kymenlaakson lapinraunioiden ikää ja kulttuuri-kontekstia uusien lapinraunioajoitusten, alueelta aiemmin saatujen luonnontieteellisten ajoitusten ja sijaintitutki-musten avulla. Luonnontieteellisen keskusmuseon ajoituslaboratoriossa teetettiin tutkielmaa varten AMS-ajoitukset tutkimusalueen kolmesta riittävästi luulöytöjä tuottaneesta lapinrauniosta. Sijaintitutkimuksia toteutettiin suorittamalla tilastollisia vertailuja kaikkien tutkimusalueen lapinraunioiden sijoittumisesta suhteessa tekstiilikeramiikkaa (n. 1900-500 eaa.) ja/tai Sär2-keramiikkaa (n. 900 eaa. 300 jaa.) sisältäviin asuinpaikkakohteisiin. AMS-ajoitusten perusteella Iitin Hiidensalmen palanutta luuta, kvartsi-iskoksia ja astiamaisen luonnonkiven sisältänyt lapinraunio on rakennettu 1505-1385 eaa., Ristiinan Haukkavuoren palanutta luuta sisältänyt lapinraunio 1450-1305 eaa. ja Savonlinnan Häyrynjärvi A:n lapinrauniokohteen palanutta luuta, kvartsi-iskoksia sekä Sär2-keramiikan siruja sisältänyt röykkiö kaksi 415-230 eaa. Ajoitustulokset osoittavat, että lapinrauniorakentaminen on omaksuttu Järvi-Suomen kaakkoisosissa jo varhaismetallikauden alussa. Yhdessä aiempien lapinraunioajoitusten kanssa tämä viittaa siihen, että röykkiörakentaminen ei ole levinnyt Järvi-Suomen alueelle lounaisen Suomen pronssikautisesta rannikkokulttuurista (n. 1500-500 eaa), vaan sen taustalta löytyy luultavammin Perämeren rannikolla jo kivikaudella harjoitettu röykkiörakentaminen, jota ei ole kyetty yhdistämään minkäänlaisiin hautausrituaaleihin. Ajoitukset myös vahvistavat hypoteesia, jonka mukaan lapinrauniotradition varhaisvaiheisiin ei ole kuulunut esineiden eikä keramiikan laittaminen röykkiöihin. Ajoitusten vertailu tutkimusalueen aiempiin arkeologisiin ajoituksiin osoittaa, että lapinrauniot eivät ainakaan heti korvanneet maalauskallioita rituaalipaikkoina, vaan kalliomaalausten luona suoritettiin uhrirituaaleja vielä lapinrauniotradition omaksumisen jälkeen. Pienimuotoista kaskiviljelyä on harjoitettu alueella jo ennen lapinrauniorakentamisen omaksumista, mutta pyynti pysyi alueen pääelinkeinona ilmeisesti koko varhaismetallikauden. Varhaismetallikautiset asuinpaikat ovat alueella tyypillisesti leirimäisiä, mikä viittaa harvaan ja liikkuvaan asutukseen. Tutkimusalueen lapinrauniot ja tekstiilikeramiikkaa/Sär2-keramiikkaa sisältävät asuinpaikat ovat tässä tutkielmassa suoritettujen sijaintitutkimusten perusteella keskittyneet toistensa läheisyyteen, vaikka kaikkien lapinraunioiden läheisyydestä ei varhaismetallikautista asuinpaikkaa löydykään. Erityisen usein lapinraunioiden läheisyydessä näyttävät sijaitsevan asuinpaikat, joista on löydetty sekä tekstiilikeramiikkaa että Sär2-keramiikkaa. Tämä viittaa siihen, että lapinraunioiden luokse on palattu yhä uudelleen ja uudelleen. Ne ovat ilmeisesti toimineet rituaalisina kiinnekohtina liikkuvaa elämää viettäville yhteisöille. Roomalaiselle rautakaudelle (0-400 jaa.) ajoitetuista lapinraunioista on muualla Suomessa tyypillisesti löydetty metalliesineitä. Tutkimusalueen lapinrauniosta ei ole tehty yhtäkään metalliesinelöytöä. Tämän perusteella on mahdollista, että lapinrauniotradition myöhäisimpiä kehitysvaiheita ei ole alueella koskaan omaksuttu.
  • Kokko, Susanna (Helsingfors universitet, 2010)
    Tutkielmassa tarkastellaan, millaisia käsityksiä Raahessa Pohjois-Pohjanmaalla asuvilla, kahta eri ikäryhmää (nuoret ja aikuiset) edustavilla maallikoilla on suomen murteista. Tutkielman tavoitteena on selvittää, poikkeavatko nuorten ja aikuisten käsitykset toisistaan, ja millaisia mahdolliset erot ovat. Toisena kysymyksenä on tutkia, miten käsityksissä muista murteista näkyvät informanttien oma pohjoispohjalainen murre ja informanttien mielteet siitä. Tutkielma kuuluu kansandialektologiseen tutkimusalaan. Tutkielman aineistona ovat lomakekyselyvastaukset 65 lukiolaiselta ja 63 aikuiselta raahelaiselta. Kyselyn ensimmäisessä osassa vastaajien tuli rajata Suomen kartalle murrealueet oman käsityksensä mukaan ja kuvailla murteita. Toisen osan kyselyssä muodostavat kuuntelunäytetehtävät, joissa informanteille soitettiin lyhyitä murrenäytteitä, jotka heidän tuli perustellen sijoittaa kartalle ja joita heidän tuli arvioida viidentoista adjektiiviparin avulla. Tutkielmassa selviää, että ryhmätasolla nuorten ja aikuisten murrekäsitysten välillä on ensinnäkin sellaisia eroja, joiden voi tulkita johtuvan vastaajien kuulumisesta eri sukupolviin. Aikuisten käsityksistä näkyvät vahvasti vanhat heimostereotypiat: murteita nimetään maakuntien mukaan ja kuvaillaan vakiintunein kansanlingvistisin termein ("viäntää", "puhua h:n päältä"). Nuoret erottelevat kartalle vähemmän murteita kuin aikuiset, ja aluejaoissa näkyy uuden läänijaon vaikutus. Eteläsuomalainen puhetapa on aineiston perusteella merkityksellisempi nuorille kuin aikuisille: he näyttävät tunnistavan sen piirteitä herkemmin kuin aikuiset, ja lukiolaisten asenteet pääkaupunkiseutulaista puhetapaa kohtaan ovat kielteisempiä kuin aikuisten asenteet. Aikuiset asennoituvat kielteisesti erityisesti lounaismurteisiin. Iän ja kokemusten vaikutus murrekäsityksiin näkyy siinä, että aikuiset tunnistavat varieteetteja tarkemmin ja sijoittavat ääninäytteiden puhujat lähemmäs näiden todellisia kotipaikkoja kuin nuoret. Vastaajien oma murre näkyy käsityksissä muista murteista siten, että sellaisia piirteitä, jotka vastaajat liittävät vahvasti omaan murteeseensa (svaavokaali, yleisgeminaatio ja mää, sää, nää -pronominit), he eivät tuo esiin kuvaillessaan muita murteita. Myös muunmurteiset puhujat sijoitetaan puhenäytetehtävässä toisinaan vastaajien omalle murrealueelle näiden piirteiden perusteella. Erityisesti kuuntelunäytetehtävien tulokset antavat aihetta kyseenalaistaa karttojen ja murteiden maantieteellisen paikantamisen mielekkyyttä. Varsinkin lukiolaiset näyttävät paikantavan varieteetteja myös muuten, esimerkiksi akseleilla maalainen–kaupunkilainen ja eteläinen–pohjoinen. Tästä kertoo myös se tutkimustulos, että siihen, miten vastaajat puhenäytetehtävässä arvioivat kuulemiaan varieteetteja, ei juuri vaikuta se, miten vastaajat paikantavat puhujan maantieteellisesti.
  • Partanen, Niko (Helsingfors universitet, 2013)
    Käsittelen pro gradu -tutkimuksessani kielenvaihtoa Karjalassa ja Komissa. Molemmilla alueilla 1800-luvulla enemmistökielenä puhuttu suomalais-ugrilainen kieli on 1900-luvun aikana laajalti korvautunut venäjällä yleisenä käyttökielenä. Aiemman tutkimustiedon perusteella karjala on erittäin uhanalainen koko sen puhuma-alueella, mutta komia käytetään vielä lukuisissa yhteisöissä eri puolilla Komin tasavaltaa. Käytännössä aiempia tapaustutkimuksia on erittäin vähän, eikä ilmiön laajuutta ole yksityiskohtaisesti kartoitettu. Tutkimukseni tavoitteena on kuvata kielenvaihdon etenemistä yhdessä karjalaisessa ja yhdessä komilaisessa kylässä. Nämä kylät ovat Tuuksa Aunuksen piirissä ja Koigort Koigorodokin piirissä. Korostan, että tutkimus on käsitellyt vain pientä kylänosaa ja rajallista osuutta alueen väestöstä, joten tulokset ovat vain osin yleistettävissä laajempaan kontekstiin. Tutkimuksen metodeina on domeenien muutoksen ja kielellisten verkostojen vertailu. Erityistä huomiota on kiinnitetty näennäisaikaiseen muutokseen. Tämän pohjalta arvioidaan eri ikäryhmien kielen käyttöä ja oppimista. Tutkimuksen aineisto on kerätty suomalais-ugrilaisen oppiaineryhmän kenttätyöharjoitusten yhteydessä ja koostuu noin 50 haastattelusta molemmilla paikkakunnilla. Molemmissa tutkimuskohteissa on käytetty samanlaista kyselykaavaketta, jota hyödynnetään soveltuvin osin tässä tutkimuksessa. Työskentely on rajoittunut yksittäisiin naapurustoihin, sillä ainoastaan näin on mahdollista kartoittaa tarkemmin informanttien keskinäisiä suhteita. Samalla esimerkiksi kielenkäytön domeenit kuten naapurit ja kauppa konkretisoituvat, sillä informantit kuvaavat samoja ympäristöjä. Käsiteltyjä domeeneja olivat näiden lisäksi perhe, koti, koulu, työ ja kylä. Erityistä huomiota kiinnitin perheen sisäisiin rooleihin. Tutkimuksen perusteella kielenvaihto on alkanut Tuuksessa aiemmin kuin Koigortissa. Eroa voi pitää jopa yhden sukupolven suuruisena. Tuuksessa jo 1930-luvulla syntyneet ovat usein puhuneet lastensa kanssa venäjää. Suuri merkitys on kuitenkin ollut 1950-luvulla, sillä tällöin kylään muuttaneen venäläisen informantin kuvauksen perusteella paikalliset karjalaiset eivät vielä osanneet venäjää. Tuuksen aineistossa näkyy hyvin jyrkkä muutos, jossa puolison kanssa käytetty kieli on vaihtunut 1950-luvulla syntyneillä. 1960-luvulla venäjästä on tullut sisarusten keskeinen käyttökieli. Myös Koigortissa puolison kanssa käytetty kieli on perhekohtaisesti vaihtunut 1950-luvulla, mutta prosessi ei ole niin kokonaisvaltainen kuin Tuuksessa. Tästä huolimatta kielenvaihto ei ole saavuttanut päätepistettään kummassakaan yhteisössä. Tutkimus kuvastaa erittäin hyvin kielenvaihdon hitautta. Tietyt henkilöt ja ikäryhmät jatkavat kielenvaihdossa väistyvän kielen puhumista vielä kauan kielenvaihdon alettua. Kielellisten verkostojen analyysi kuvasi sitä, kuinka molempia kieliä paljon käyttäneiden keskuudessa väistyvän kielen käyttö painottui juuri vuorovaikutukseen iäkkäimpien ikäkohorttien kanssa. Kielen välittyminen lapsille näyttää jatkuvan paljon kauemmin, kuin yhteisöä nopeasti tarkastellen arvelisi. Tämän katkeamisen voi yleensä rajata hyvin tarkasti tiettyjen henkilöiden kuolemaan tai heidän vähentyneeseen osuuteensa lasten hoidossa. Erityistä huomiota on kiinnitettävä kielitaidon assosioitumiseen eri ikäryhmiin. Kielenvaihtoa käsittelevät diskursiiviset käytänteet voivat selittää kielenvaihtoa paremmin, kuin kielitaidon yksinkertainen arviointi. Jatkotutkimuksen kannalta suositellaan, että kiinnitettäisiin huomiota passiivisen kielitaidon merkitykseen sekä lateraalisiin verkostoihin, joissa kieltä opitaan. Molemmissa kylissä paikallisen suomalais-ugrilaisen kielen voi vielä sanoa välittyvän lapsille, mutta Tuuksessa ei vaikuta olevan lapsia, jotka olisivat karjalan aktiivikäyttäjiä. Koigortissa puolestaan kieli on sporadisesti säilynyt nuorten käyttämänä ja osaamana kielenä. On huomionarvoista, että Koigorodokin piirissä yksittäinen lähiseudun kylä, Griva, on säilynyt ilmeisen kominkielisenä. 1970-luvulla lakkautetusta Kobran kylästä on siirtynyt paljon väestöä Koigortiin, mikä näyttää vahvistaneen kylän kominkielisiä verkostoja. Nyt tavatuilla komia aktiivisesti käyttäneillä nuorilla on kaikilla sukulaisuussuhteita ainakin toiseen näistä kylistä.
  • Kunnari, Miia (Helsingfors universitet, 2011)
    Tutkielma tarkastelee kahdentunutta dialogipartikkelia joojoo kahdenkeskisissä puhelinkeskusteluissa. Millaisiin sekventiaalisiin konteksteihin joojoo keskusteluissa asettuu? Millaisia tekoja sillä vuorovaikutuksessa tehdään? Tutkielma pyrkii selvittämään sitä, mikä on kahdentumisen rooli joojoo-partikkelin merkityksessä ja vuorovaikutustehtävässä. Onko toisto jollakin tavalla ikonista? Työn lähtökohtana on ajatus, että kahdentunutta dialogipartikkelia joojoo ei ole syytä pitää ainoastaan joo-partikkelin intensiivisempänä muotona. Tutkimuksen aineisto koostuu 23 kahdenkeskisestä puhelinkeskustelusta, joissa yksittäisiä joojoo-tapauksia on yhteensä 68 kappaletta. Tutkielman teoreettisena taustana käytetään keskustelunanalyyttista metodia, joka korostaa kontekstin tärkeyttä lopullisen tulkinnan tekemisessä. Tutkielmasta käy ilmi, että joojoo voi sekä muodostaa vuoron yksin että olla osana laajempaa vuoroa. Joojoo löytää usein paikkansa puheenaiheen lopettelun yhteydestä, keskustelun taitekohdasta. Se voi sijoittua paikkaan, jossa sitä edeltää merkkejä topiikin päättymisestä, jolloin se kuittaa edellä kuullun valmiiksi tiedolliseksi kokonaisuudeksi ja mahdollistaa siirtymisen uuteen topiikkiin. Joissain tapauksissa joojoo ei viimeistele topiikkia, mutta implikoi loppua. Tällainen joojoo löytää paikkansa kohdista, joissa sitä edeltävä keskustelukumppanin vuoro on sisältänyt kuulijan kannalta tarpeetonta tai epärelevanttia tietoa. Se toimii keskustelukumppanille merkkinä asian jatkokäsittelyn tarpeettomuudesta ja ohjailee tätä saattelemaan topiikin päätökseen. Toinen joojoo:lle ominainen esiintymisympäristö on kysymys vastaus-vierusparia laajentava kolmannen position vuoro. Tällöin joojoo on kysymyksen esittäjän reaktio saatuun vastaukseen. Se voi käsitellä vastauksen tarjoaman tiedon uutisarvoisena tai pelkästään rekisteröidä sen ymmärretyksi. Joojoo:n prosodinen hahmo vaihtelee sen mukaan, onko sillä vastaanotettu tieto kuulijalle uutisarboista vai ei. Kun joojoo ei esiinny tietoa uutena vastaanottavan vuoron ensimmäisenä elementtinä, se tuotetaan ilman sävelkorkeuden muutoksia. Joojoo voi toimia myös korostamassa käyttäjänsä näkemystä, vakuuttamassa epäilevää keskustelukumppania tai saada ironisen tulkinnan, jolloin se ilmaiseen kyseenalaistavaa suhteutumista kuultua kohtaan. Kahdentumiseen liittyvä ikonisuus näkyy joojoo-partikkelissa etenkin silloin, kun joojoo ottaa vaikutusalaansa edellistä vuoroa laajemman puhekokonaisuuden. Sen vaikutusala on laajempi kuin kahdentumattoman joo-vastauksen: kahdentuminen lisää dialogipartikkelin voimaa saattaa topiikki loppuun. Intensiteetin lisääntymisenä ikonisuus näkyy tapauksissa, joissa joojoo:n tehtävänä on vahvistaa puhujan näkemystä ja vakuuttaa epäilevä keskustelukumppani. Tutkielma osoittaa, että keskustelun osallistujat ovat orientoituneet joojoo-partikkeliin lekseeminarvoisena yksikkönä. Tutkielma avaa uusia näkökulmia kahdentuneiden dialogipartikkelien tutkimukseen.
  • Ranta, Kaisa (Helsingfors universitet, 2011)
    Tutkielmassa tarkastellaan sellaisia kausatiivisia lauserakenteita, joissa kausaation osapuolet ovat ei-inhimillisiä olioita. Työn tavoitteena on tarkastella eri kausatiivirakenteiden yhteneväisyyksiä ja eroavaisuuksia sen suhteen, miten ne kausaatiota kuvaavat, sekä luoda tämän analyysin pohjalta jonkinlainen kokonaiskuva siitä, miten suomen kielessä käsitteistetään kausaatiota. Työn aineistona on valikoima terveysaiheisia artikkeleita verkkosivuilta www.tohtori.fi ja www.verkkoklinikka.fi. Tästä tekstimassasta poimittiin käsin kaikki sellaiset lauseet, jotka kuvasivat kahden ei-inhimillisen olion välistä kausaaliyhteyttä. Tämä lauseaineisto jaoteltiin eri kausaatiorakenteisiin sen mukaan, mikä oli kunkin esiintymän kausaaliyhteyttä kuvaava keskusargumentti. Kausatiiviset rakennetyypit ovat seuraavat: aineistossa keskeiset AIHEUTTAA-rakenne, MUUTTAA-rakenne, VAIKUTTAA-rakenne, AIHEUTUA-rakenne ja LIITTYÄ-rakenne sekä esiintymämäärältään edellämainittuja harvinaisemmat JOHTAA-rakenne, ESTÄÄ/MAHDOLLISTAA-rakenne, EDISTÄÄ-rakenne, RIIPPUArakenne, OLLA SYYNÄ/SEURAUKSENA -rakenne ja OLLA TAUSTALLA -rakenne. Rakenteita analysoidaan kognitiivisen kielentutkimuksen ja konstruktiokieliopin metodein. Kielitieteellisistä kausaation tutkimuksista tärkeimpinä teorialähteinä ovat Talmy (1976) sekä Kemmer ja Verhagen (1994). Aineiston rakenteista tarkastellaan erityisesti perussyntaksia, predikaation osallistujien semanttisia rooleja sekä rakenteen avulla kuvatun kausaalisuhteen luonnetta ja sen osapuolten ominaisuuksia. Näin tuodaan ilmi, miten eri tavat kielellistää kausaatiota eroavat toisistaan. Päätelminä todetaan, että kausaation kielellistämiskeinot ovat monipuolisia ja tarkastellut rakenteet eroavat toisistaan monessa suhteessa. Kausatiivirakenteita voi luokitella mm. sillä perusteella, onko niiden keskusargumenttina predikaattiverbi vai nomini ja kopula, ovatko ne aineistossa yleisiä vai marginaalisia ja kuvaavatko ne vahvaa vai heikkoa kausaalisuhdetta. Kaikkiaan on tuloksena, että aineiston kausatiivirakenteet ovat joko transitiivisia lauserakenteita tai käyttävät hyväkseen spatiaalisuutta syy seuraus-suhteen ilmaisemisen keinona. Työstä nousee esiin monenlaisia jatkotutkimusaiheita: Ovatko kausatiivisuuden keinot samanlaisia myös muissa kirjallisissa tekstilajeissa ja puhutussa kielessä? Miten suomen ilmaisukeinot vertautuvat muihin kieliin? Etenkin esiintymämäärältään vähäisistä rakenteista voisi lisäksi löytää uusia ominaisuuksia tutkimalla niitä tätä työtä laajemmasta aineistosta.
  • Björn, Sami Juhani (Helsingfors universitet, 2013)
    Tutkielmassa tarkastellaan musiikin funktioita ja merkityksiä Ridley Scottin ohjaamassa tieteiselokuvassa Blade Runner: The Final Cut (2007). Elokuvan ensimmäinen versio Blade Runner sai ensi-iltansa vuonna 1982 ja se on vuosien saatossa osoittautunut yhdeksi viime vuosikymmenien merkittävimmäksi tieteiselokuvaksi ja saavuttanut lajityypissään kulttielokuvan aseman. Elokuva perustuu löyhästi Philip K. Dickin romaaniin Do Androids Dream of Electric Sheep? (1968) ja tyyliltään se on sekoitus kyberpunkia ja film noiria. Elokuvan juoni keskittyy seuraaman Harrison Fordin tähdittämän ex-poliisi Rick Deckardin edesottamuksia, kun tämä yrittää jäljittää ja tuhota neljää vaarallista androidia lähitulevaisuuden dystooppisessa Los Angelesissa. Toiminta- ja dekkaripiirteittensä lisäksi elokuvan tarina tarjoaa syvällisiä ja filosofisia kysymyksiä, kuten missä kulkee tekoälyllä varustetun koneen ja ihmisen välinen raja? Tutkielma kuuluu elokuvamusiikin tutkimuksen kenttään ja sen tarkoituksena on selvittää, millaisia funktioita Blade Runnerin musiikilla on ja miten nämä funktiot toteutuvat. Tätä kautta pyrkimyksenä on selvittää sitä, millainen merkitys musiikilla voi olla esimerkiksi tieteiselokuvan tarinankerronnassa, tunnelman säätelyssä, genren määrittämisessä sekä futuristisen tarinamaailman kuvaamisessa. Tutkimusaineistona on elokuvan viimeisin versio Blade Runner: The Final Cut (2007) sekä elokuvan virallinen soundtrack Blade Runner: Vangelis (1994). Elokuvan soundtrack toimii kuitenkin etupäässä vain referenssinä elokuvissa esiintyvien musiikkien nimiin. Analyysi keskittyykin pääosin kuvan ja musiikin välisiin suhteisiin, ei yksinomaan musiikkiin itseensä. Tutkielman analyysi pohjautuu Anu Juvan kehittelemään elokuvamusiikin funktioanalyysiin, joka tarjoaa käsitteitä ja keinoja elokuvamusiikin kokemuksellisten, rakenteellisten, sisällöllisten ja ulkoisten funktioiden tarkasteluun. Tämän lisäksi analyysissä hyödynnetään Claudia Gorbmanin klassisen Hollywoodin musiikkikonventioista tekemiä havaintoja, sekä Michel Chionin, David Bordwellin ja Kristin Thompsonin esittämiä näkemyksiä äänen ja kuvan suhteesta elokuvassa. Tutkimus tuo esiin musiikin lukuisat funktiot ja merkitykset Blade Runner: The Final Cut (2007) -elokuvassa. Musiikki vaikuttaa esimerkiksi elokuvan katsomiskokemukseen verraten hitaan tempon ja ambient-piirteittensä kautta luoden näin elokuvaan rauhallista tunnelmaa. Lisäksi musiikki tukee elokuvan esteettistä ja rakenteellista yhtenäisyyttä, lisää futuristisesta tarinamaailmasta katsojille välittyvää informaatiota sekä elektronisen tyylinsä kautta auttaa alleviivaamaan elokuvan kuulumista nimenomaan tieteiselokuvien genreen. Näiden lisäksi tutkimus osoittaa myös musiikin suuren merkityksen elokuvan katsomiskokemuksessa yleisemmälläkin tasolla. Nykyisellään elokuvatutkimus ja elokuvakritiikki keskittyvät etupäässä elokuvan visuaalisiin ja narratiivisiin aspekteihin ja jättävät ääniraidan ja sen mukana musiikin ja sen merkitykset verraten vähälle huomiolle. Tämä on sääli, sillä kuten tämä tutkimus havainnollistaa, elokuva on ennen kaikkea auditiivinen kokonaisuus, jossa visuaalisten aspektien lisäksi myös ääniraita vaikuttaa vahvasti siihen, miten ja millaisena elokuvan koemme. Tämän lisäksi tutkimus tuo esiin myös elokuvamusiikin tutkimuksen tarpeen tarkastella musiikkia osana elokuvan muuta ääniraitaa. Elokuvamusiikin tutkimuksen ei siis pitäisi keskittyä yksinomaan musiikin ja kuvan välisiin suhteisiin, vaan tarkastella myös musiikin ja ääniraidan muiden elementtien välisiä suhteita.