Browsing by Title

Sort by: Order: Results:

Now showing items 180-199 of 652
  • Szurawitzki, Andreas (Helsingin yliopisto, 2010)
    This thesis is a comparative case study in Japanese video game localization for the video games Sairen, Sairen 2 and Sairen Nyûtoransurêshon, and English-language localized versions of the same games as published in Scandinavia and Australia/New Zealand. All games are developed by Sony Computer Entertainment Inc. and published exclusively for Playstation2 and Playstation3 consoles. The fictional world of the Sairen games draws much influence from Japanese history, as well as from popular and contemporary culture, and in doing so caters mainly to a Japanese audience. For localization, i.e. the adaptation of a product to make it accessible to users outside the original market it was intended for in the first place, this is a challenging issue. Video games are media of entertainment, and therefore localization practice must preserve the games’ effects on the players’ emotions. Further, video games are digital products that are comprised of a multitude of distinct elements, some of which are part of the game world, while others regulate the connection between the player as part of the real world and the game as digital medium. As a result, video game localization is also a practice that has to cope with the technical restrictions that are inherent to the medium. The main theory used throughout the thesis is Anthony Pym’s framework for localization studies that considers the user of the localized product as a defining part of the localization process. This concept presupposes that localization is an adaptation that is performed to make a product better suited for use during a specific reception situation. Pym also addresses the factor that certain products may resist distribution into certain reception situations because of their content, and that certain aspects of localization aim to reduce this resistance through significant alterations of the original product. While Pym developed his ideas with mainly regular software in mind, they can also be adapted well to study video games from a localization angle. Since modern video games are highly complex entities that often switch between interactive and non-interactive modes, Pym’s ideas are adapted throughout the thesis to suit the particular elements being studied. Instances analyzed in this thesis include menu screens, video clips, in-game action and websites. The main research questions focus on how the games’ rules influence localization, and how the games’ fictional domain influences localization. Because there are so many peculiarities inherent to the medium of the video game, other theories are introduced as well to complement the research at hand. These include Lawrence Venuti’s discussions of foreiginizing and domesticating translation methods for literary translation, and Jesper Juul’s definition of games. Additionally, knowledge gathered from interviews with video game localization professionals in Japan during September and October 2009 is also utilized for this study. Apart from answering the aforementioned research questions, one of this thesis’ aims is to enrich the still rather small field of game localization studies, and the study of Japanese video games in particular, one of Japan’s most successful cultural exports.
  • Kujanpää, Kirsi (Helsingin yliopisto, 2011)
    Kansainvälinen Jean Sibelius -viulukilpailu on järjestetty Suomessa kymmenen kertaa vuodesta 1965 lähtien, ja se on vakiinnuttanut asemansa musiikki-instituutiona niin Suomen kulttuurielämässä kuin valtakunnallisessa mediassa. Tässä tutkimuksessa selvitetään kilpailun reseptiota, eli millaista näkyvyyttä Sibelius-viulukilpailu on saanut valtakunnallisissa viestintävälineissä vuosina 1965 ja 2005. Journalistisesta aineistosta poimitaan esiin niitä teemoja ja ilmaisun tapoja, jotka ovat korostuneet kilpailuun liittyvissä teksteissä. Tutkimuksessa pohditaan, onko toimittajien kirjoittamien tekstien argumentointi muuttunut neljänkymmenen vuoden aikana, ja kuinka internet sekä median viihteellistyminen ovat muuttaneet journalistista kilpailua eri viestinten kesken. Tutkimusongelmia lähestytään kvalitatiivisesti viestinnän oppiaineen tutkimusmenetelmiä hyödyntäen. Ensin sisällönanalyysin avulla hahmotetaan kokonaiskäsitys aineistosta, minkä jälkeen yksittäisiin teksteihin pureudutaan argumenttianalyysin keinoin. Tutkimusaineisto on rajattu valtakunnallisiin viestintävälineisiin, joita ovat suurimmat sanoma- ja aikakauslehdet, Yleisradion kilpailuaiheiset televisio- ja radio-ohjelmat sekä viulukilpailun internet-sivut. Sanomalehdissä julkaistu aineisto on laajuutensa ja monipuolisuutensa vuoksi tarkimpana analyysikohteena; muu tutkimusaineisto täydentää lehtitekstien perusteella tehtyjä havaintoja. Tutkimustulokset osoittavat, että Sibelius-viulukilpailu on ollut näkyvästi esillä valtakunnallisessa lehdistössä niin vuonna 1965 kuin 2005. Molempina vuosina kilpailun näkyvyys pohjautui hyvin vahvasti painettuun sanomalehteen. Lehdistöaineistosta erottuivat selvästi kansallisuuden, rodun ja sukupuolen käsittelyn näkökulmat, vaikka kielellinen ilmaisu onkin ajan mittaan neutraloitunut. Sisällönanalyyttinen tarkastelu ja argumenttianalyysit osoittavat, että toimittajien käyttämä argumentointi on muuttunut neljän vuosikymmenen aikana. Toimittajien työnkuva on monipuolistunut, ja viihteellisyys on vähitellen soluttautunut iltapäivälehdistä niin sanottuihin laatumedioihin . Internet on tehnyt kilpailun reaaliaikaisesta seuraamisesta entistä nopeampaa ja helpompaa.
  • Paaso, Juuso (Helsingin yliopisto, 2015)
    The dissertation examines the development of Finnish culture of self-published magazines (ie. zines) from a handful of mimeographed underground magazines of the 1960s to the flood of xerographed punk zines from 1977 to 1982. The approach is historico-aesthetical and concentrates on the impact of technological and social developments on the cultural style. The appendix includes reprints of zine pages from the researched era. The dissertation is in Finnish.
  • Ojanen, Mikko (Helsingin yliopisto, 2007)
    Tutkimuksessani olen keskittynyt tarkastelemaan säveltäjä Jukka Ruohomäen (s.1947) 1970-luvun sävellystuotantoa ja teosten tyylipiirteitä sekä Ruohomäen toimintaa elektroakustisen musiikin parissa. Ruohomäen 1970-luvun teokset kuuluvat elektroakustisen nauhamusiikin lajiin. Aiempaa tutkimusta hänen musiikistaan ei ole tehty. Tutkimuksen kohteen tarkastelua varten työssä luodaan kuva elektroakustisen musiikin historian, kulttuurin ja analyysin kehitykseen sekä elektroakustisen musiikin terminologiaan ja työtapoihin. Elektroakustisen musiikin historiallista kehitystä seurataan 1800-luvulta 1960- ja 1970-lukujen taitteeseen asti, jotta voidaan ymmärtää, mihin kulttuurihistorialliseen kontekstiin Ruohomäen ensimmäisen sävellyskauden (1970–1978) tuotanto on syntynyt. Historiallisesta näkökulmasta tutkimus on kartoittavaa perustutkimusta. Elektroakustisen musiikin analyysimenetelmiä esittelevässä osassa esitellään ne keskeiset menetelmät, joita tässä työssä käytetään Ruohomäen tuotannon analysointiin. Analyysin pääpaino on teosten äänimateriaalien ja rakenteen tarkastelussa. Tähän tarkasteluun valittuja analyysimenetelmiä ovat Simon Emmersonin elektroakustisten teosten jaottelu äänimateriaalien narratiivisuuden ja syntaktisten piirteiden suhteen, Denis Smalleyn spektromorfologia ja Robert Coganin musiikin kuvaamiseen esittelemä sonogrammikuvaaja. Ruohomäen 1970-luvun teosten esittelyn lisäksi tarkemman analyysin kohteeksi on valittu sävellys Pisces (1975–76). Teosesittelyjen pohjalta muodostetaan kuva Ruohomäen ensimmäisen sävellyskauden vaikutteista ja sävellystyylin muuttumisesta. Ruohomäki painottaa sävellysprosessissa kuuntelun merkitystä ja hänen teoksensa syntyvät pikemminkin vuorovaikutuksessa äänimateriaalin ja sävellysteknologian kanssa kuin tarkan etukäteissuunnitelman ohjaamina. Varhaisten teosten populaarimusiikkivaikutteista Ruohomäen musiikki kehittyi 1970-luvulla kohti puhtaampaa konkreettisen musiikin traditiota. Minimalistiset ja stokastisen musiikin ideat ovat kuultavissa kaikissa ensimmäisen sävellyskauden teoksissa. Analyysi teoksesta Pisces tarkentaa kuvaa Ruohomäen sävellysten tyylipiirteistä. Teosanalyysissä luodaan pohjaa myös Ruohomäen kahden sävellyskauden vertailuun. Jatkotutkimuksen kannalta mielenkiintoiseksi kysymykseksi nousee Ruohomäen kahden sävellyskauden vertailu sekä sävellysteknologian kehityksen ja elektroakustisen musiikin estetiikan suhteen tarkastelu tämän vertailun avulla.
  • Liimatainen, Milja (Helsingin yliopisto, 2012)
    Tutkielman aiheena on julkinen kuvanveisto ja sen suhde tilaan. Tutkielmassa tarkastellaan kolmea Helsingissä sijaitsevaa julkista veistosta, joiden kaikkien suhde sijoituspaikkaan on erityisen kiinteä. Teokset ovat Anne Koskisen Kivi (2008) Kauniinilmanpuistossa Vuosaaressa sekä Denise Zieglerin Kolme aitaa (2010) Hilapellon puistossa Konalassa ja Epigrammeja Helsingin kaupungin jalankulkijoille (1999) Helsingin keskustan katutilassa. Kaikki kolme teosta hyödyntävät sijoitusympäristöjensä elementtejä sekä temaattisten että muodollisten ratkaisuiden kautta, mihin tutkielmassa viitataan termillä harmoninen integraatio. Tutkielman tavoitteena on selvittää miten teokset vaikuttavat sijaintipaikkoihinsa ja millaisten merkitysten muodostumiseen ne ottavat tiloissaan osaa. Varsinaiset tutkimuskysymykset ovat: Mitä kiinteästi paikkaan linkittyvät veistokset tekevät sijoituspaikoilleen? Miten harmonisen integraation keinoin paikkaansa suhtautuva teos toimii julkisen tilan muokkaajana? Tutkielma pohjaa niin humanistis-yhteiskuntatieteelliseen kuin maantieteelliseenkin tilatutkimukseen. Tässä tarkastelussa keskeistä on ajatus, jonka mukaan julkista tilaa ei tule ymmärtää ainoastaan kaupunkisuunnittelun ja visuaalisuuden näkökulmasta vaan myös sosiaalisena todellisuutena ja elettynä paikkana. Tiloja ei mielletä tapahtumien taustoiksi tai kulisseiksi vaan ne ovat olennaisia ja aktiivisia todellisuuden jäsentäjiä ja merkitysten tuottajia. Keskeistä on lisäksi tiloissa syntyvien merkitysten ymmärtäminen jatkuvasti tilojen käytössä muuttuviksi ja uudelleen muotoutuviksi. Tutkielmassa hyödynnetään lisäksi ranskalaisen kulttuurintutkija Michel de Certeaun ajatuksia arjesta ja tiloissa liikkumisesta. Tilojen käyttäjien toiminnan mahdollisuuksia lähestytään erityisesti Certeaun strategian ja taktiikan käsitteiden avulla. Tarkasteltavat teokset muodostavat myös tutkielman aineiston, jota tutkitaan paikan rakentumisen, tiloissa liikkumisen ja paikkakokemusten näkökulmista. Tutkittavia teoksia lähestytään tutkimuskirjallisuuden sekä teosten analysoinnin keinoin. Teosten sijoituspaikkoja tarkastellaan paitsi niiden taustoja erittelemällä myös tiloissa liikkumalla ja niitä havainnoimalla. Tutkielman perusteella teokset osallistuvat sijoituspaikoissaan syntyvien merkitysten muodostumiseen usein eri tavoin. Vaikka niiden tiloissa aiheuttamat muutokset eivät ole dramaattisia, olisivat tilat ilman niitä toisia. Harmoninen suhtautuminen ympäristöön ei näyttäydy välttämättömänä julkisen tilan muuttamiseksi, mutta maltillisestikin paikkoja muokkaavat teokset ottavat osaa paikoissa syntyviin mielikuviin, vaikuttavat paikkojen identiteettiin ja niihin identifioitumiseen, mahdollistavat muistamisen sekä vaikuttavat osaltaan siihen, miten tiloissa liikutaan ja millaisia kokemuksia niissä syntyy.
  • Suonio, Jenna (Helsingin yliopisto, 2013)
    Tutkielmassa selvitetään, millaista uskonnollis-poliittista retoriikkaa Iranin puhujat käyttävät Yhdistyneiden Kansakuntien yleiskokouksessa. Tärkeimpänä pyrkimyksenä tutkielmassa on löytää evidenssiä sen puolesta tai sitä vastaan, että Iranin tapauksessa islam ja sen totuudet ovat jotakin universaalille politiikan tekemiselle otollista. Keskeisimpänä tutkimuskysymyksenä on siis Puhuvatko Iranin edustajat uskonnosta Yhdistyneiden Kansakuntien poliittisella alustalla siten, että uskonto näyttäytyy neutraalina politiikkaan soveltuvana käsitteenä? Lähestyn neljäätoista vuosina 2000-2010 pidetyistä puheesta koostuvaa aineistoa tarttumalla teemoihin, joita uskonnollista retoriikkaa sisältävistä puheista nousee. Teemoja ovat Jumalalla oikeuttaminen, negatiivisten toimijoiden tunnistaminen, länsimaavastaisuus ja muu vahva ideologisuus, käsitys henkisyydestä, islamin erinomaisuus sekä populismin ja uskonnon käsitepari. Tieteellisenä metodina tutkielmassa on retorinen analyysi. Yleiskokous on Yhdistyneiden Kansakuntien monikansallisista puheenpitoareenoista demokraattisin ja läpinäkyvin, minkä vuoksi juuri siellä pidetyt puheet ovat muun muassa median kannalta kiinnostavia ja siten erityisen merkittäviä. Yhdistyneet Kansakunnat on syntyvaiheistaan alkaen muotoutunut länsimaiseksi poliittiseksi instituutioksi, jossa uskonnollinen puhe on aina jossain määrin poikkeavaa. Iran puolestaan edustaa teokratiaa ja uskonnollista fundamentalismia, joten Iranin kohdalla uskonnon kuuluu näkyä kaikilla elämän osa-alueilla. Yhdistyneiden Kansakuntien yleiskokouksessa Iran siis asettuu sen omista ideologisista lähtökohdista vahvasti poikkeavalle alustalle. Juuri ideologisen taustan keskeisyyden vuoksi tutkimuksen teoreettisen viitekehyksen muodostaa islamin ja politiikan keskinäinen suhde tarkasteltuna fundamentalismiin liitettävien teoreettisten käsitteiden kautta. Tärkeä kontekstuaalinen huomio tutkielma-asetelman kannalta on myös Iranin haastavat suhteet sekä Yhdysvaltoihin että Israeliin, mikä selittyy tutkielmassa selvennettävillä lähihistorian tapahtumilla. Sekulaarista alustasta huolimatta puheissa on nähtävissä runsaasti uskonnollista retoriikkaa. Iran edustaa yleiskokouksessa uskonnollista fundamentalismia ja länsimaavastaisuutta, mutta sitäkin enemmän Amerikan-vastaisuutta. Iranin mukaan islamin maailmanlaajuinen omaksuminen toisi rauhan, ja islamin avulla voidaankin luoda keskusteluyhteyksiä kansojen välille. Puheiden mukaan islam siis on monoteismin lähtökohta, mutta myös myös toimiva diplomatian väline.
  • Paananen, Laura (Helsingin yliopisto, 2012)
    Pro gradu -tutkielman aiheena on slangisanaston ja uskonnollisen sanaston vaihtelu kolmen nuoren aikuisen puheessa ja keskinäisessä vuorovaikutuksessa. Tarkasteltavat puhujat kuuluvat samaan vapaiden suuntien paikallisseurakuntaan. Lisäksi he kaikki ovat asuneet jossain vaiheessa elämäänsä Itä-Helsingissä ja pitävät itseään itähelsinkiläisinä. Tutkielman tavoite on kaksiosainen. Ensinnäkin tarkoituksena on selvittää, millaisia tehtäviä uskonnollisilla ilmauksilla ja slangi-ilmauksilla on keskustelussa. Toinen tutkimuskysymys on, miten ilmaukset toimivat resurssina sosiaalisiin kategorioihin orientoitumisessa ja identiteettien rakentamisessa. Huomio on siinä, miten slangin ja uskonnollisen sanaston avulla rakennetaan toisaalta uskovaisuutta ja toisaalta itähelsinkiläisyyttä. Aineistoa on noin 3 tuntia: yksi ryhmähaastattelu ja kaksi arkikeskustelua. Tutkielmassa hyödynnettävät tutkimussuuntaukset ovat keskustelunanalyysi ja sosiolingvistinen variaationtutkimus. Tutkielman analyysi etenee vuorovaikutustoimintojen tarkastelusta identiteettien pohditaan. Ensimmäisessä analyysiluvussa havaitaan, että slangi-ilmauksia ja uskonnollisia ilmauksia ei käytetä mielivaltaisesti vaan niillä on selkeitä funktioita keskustelussa. Esimerkiksi sellaisissa kertomuksissa, joissa uskonnollista kieltä on runsaasti, slangi kasautuu evaluoiviin vuoroihin. Toisessa analyysiluvussa ilmausten työnjakoa pohditaan puheenaiheen näkökulmasta. Siinä havaitaan, että slangin ja uskonnollisen sanaston esiintyminen on topiikkisidonnaista. Puheenaihe ei kuitenkaan ole suoraan sidoksissa siihen, kuinka paljon uskonnollista sanastoa tai slangisanastoa käytetään, vaan välillisesti sitä kautta, mihin vuorovaikutustoimintoihin ilmauksia hyödynnetään ja millaisia ääniä ja näkökulmia niillä tuodaan keskusteluun. Kolmannen analyysiluvun päätelmä on, että uskonnollisella sanastolla tai slangilla ei ole suoraa yhteyttä puhujan uskonnolliseen identiteettiin, vaan niiden suhde on indeksinen. Puhuja painottaa sanastovalinnoillaan erilaisia näkökulmia ja asennoitumisia, joilla hän osoittaa uskovaisuutensa relevantiksi keskustelussa. Itähelsinkiläisyyden osalta tärkeä havainto on se, että se kietoutuu yhteen seurakuntaan kuulumisen kanssa ja tulee siten käsittää sosiaaliseksi eikä alueelliseksi identiteettikategoriaksi. Analyysi osoittaa, että uskonnollinen sanasto ja slangi ovat tutkittavien nuorten aikuisten kielessä monipuolisia resursseja, joiden tehtävät ovat moniulotteiset ja ulottuvat keskustelun jäsentymisestä sosiaalisiin identiteettikategorioihin orientoitumiseen. Vuorovaikutuksen tutkimukseen ja sosiolingvistiseen variaationtutkimukseen tutkielma tarjoaa tietoa siitä, että jollain kielenpiirteellä voi olla samanaikaisesti tehtäviä vuorovaikutuksen jäsentymisessä ja puhujan sosiaalisen identiteetin relevantiksi osoittamisessa. Tehtävät kietoutuvat myös yhteen: identiteettejä rakennetaan vuorovaikutuksessa sitä kautta, mitä niillä tehdään. Sanastontutkimuksen alalla tutkielma tarjoaa uutta tietoa uskonnollisen kielen ja slangin todellisesta käytöstä ja käyttökonteksteista sekä avaa näkökulmia niiden rajaamiseen ja määrittelyyn. Se, onko jokin sana uskonnollinen tai slangia, selviää viime kädessä vuorovaikutuskontekstia tarkastelemalla; ilmauksen tulkintaan vaikuttaa se tulkintakehys, joka aiemmassa keskustelussa on luotu.
  • Tuhkanen, Katri (Helsingin yliopisto, 2013)
    Tutkielmassa tutkitaan suomalaisten nuorten stereotypioita juutalaisista, muslimeista, uskonnottomista ja evankelisluterilaisista. Nuorten stereotypioita on tutkittu kyselylomakemenetelmällä. Kyselylomake on rakennettu stereotypioiden sisältöjä käsittelevän mallin avulla, joka myös toimii tutkielman teoriana. Kysely on tehty yhden suomalaisen kaupungin lukion oppilaille. Stereotypiat on jaettu uskomus jonkun ryhmän ominaisuuksista, piirteistä ja käyttäytymisestä. Stereotypiat ovat siis kuvia jostain sosiaalisesta ryhmästä. Stereotypiat vaikuttavat jokapäiväiseen elämään, käsityksiin muista ihmisistä ja sitä kautta sosiaaliseen kanssakäymiseen. Tämän vuoksi niitä on tärkeää tutkia. Stereotypioiden sisältöjä käsittelevän mallin mukaan stereotypioiden sisältöön vaikuttaa havainnot siitä koetaanko toinen ryhmä ystäviksi vai vihollisiksi ja kykeneväisiksi toteuttamaan aikomuksensa. Toisin sanoen havainnoidaan sitä onko toinen ryhmä lämmin vai kylmä ja pätevä vai pätemätön. Havainnot vaikuttavat siihen muodostuuko stereotypiasta myönteinen vai kielteinen. Lämpö- ja pätevyyshavainnot vaikuttavat syntyneisiin tunteisiin ja reaktioihin havaittua ryhmää kohtaan. Tutkimuksen tuloksista ilmenee, että nuoret näkevät niin evankelisluterilaiset kuin uskonnottomat positiivisesti kummallakin havaintoulottuvuudella. Tämä tarkoittaa sitä, että näiden uskontojen edustajat nähdään sisäryhmän osaksi Suomessa. Heitä ihaillaan ja autetaan sekä aktiivisesti että passiivisestikin, mistä johtuen heillä on helppo toimia suomalaisessa yhteiskunnassa. Evankelisluterilaisten ja uskonnottomien stereotypia ei vaikeuta sosiaalista kanssakäymistä. Juutalaisten ja muslimien lämpö- ja pätevyyshavainnot olivat ristiriitaisia suhteessa teoriaan. Juutalaiset nähtiin keskiverroiksi kummallakin ulottuvuudella. Tutkielman teoria ei ole riittävä vastamaan siihen, mitä keskivertovastaukset tarkoittavat. Yllättävän suureen määrään keskivertovastauksia on voinut vaikuttaa haluttomuus vastata tai koettu ryhmän vieraus. Toisaalta keskivertovastaukset voivat ilmaista sitä, että juutalaisten stereotypia on mahdollisesti muuttunut. Heitä ei enää nähdä kylminä ja pätevinä, kuten aiemmat tutkimukset ovat osoittaneet. Muslimit nähtiin kylmiksi ja keskivertopäteviksi. Tulosten perusteella muslimeita on vaikea sijoittaa mallin stereotypioihin, siitä huolimatta heidän stereotypiansa on negatiivinen kylmyyshavainnon vuoksi. Kylmyyshavainto vaikuttaa siihen, että heidän toimintansa motiiveja epäillään. Epäselväksi jäi kokevatko nuoret muslimit itsensä kykeneväisiksi toteuttamaan aikomuksensa vai ei. Muslimit olivat ainoa uskonnollinen ryhmä, jonka nuoret näkivät negatiivisesti. Tästä voi seurata se, että muslimeilla saattaa olla vaikeuksia toimia suomalaisten nuorten kanssa.
  • Kuokkala, Juha (Helsingin yliopisto, 2012)
    Tutkielman aiheena on jälkitavun (toisen tavun) labiaalivokaalien historia itämerensuomalaisissa ja saamelaiskielissä. Jälkitavun labiaalivokaaleja on pidetty itämerensuomen ja saamen yhteisessä kantakielessä, varhaiskantasuomessa syntyneenä uudennoksena, ja tutkielman tavoitteena on arvioida, kuinka perusteltu tämä oletus nykytutkimuksen valossa on. Aineistona ovat 1990-luvulla ilmestyneen suomen kielen etymologisen sanakirjan, Suomen sanojen alkuperä -teoksen (SSA) sana-artikkelit. Sana-artikkeleista on poimittu tarkasteltavaksi ne, joissa on esitetty mahdollisesti yhteistä alkuperää oleviksi sellaiset saamen ja (itämeren)suomen sanat, jotka molemmat sisältävät labiaalivokaalin toisessa tavussa. Tällaisia sanarinnastuksia löytyi yhteensä 72. Tutkielmassa analysoidaan kunkin rinnastuksen uskottavuus käyttäen etymologisen tutkimuksen peruskriteereitä, sanojen merkitystä, äännesuhteita ja levikkiä. Huomioon otetaan myös lainasanatutkimuksen tuoreimmat tulokset, jotka ovat tuoneet mm. itämerensuomen ja saamen välisten lainojen äännesuhteisiin tarkempaa systematiikkaa. Tarkastelluista sanarinnastuksista 37 eli hieman yli puolet osoittautui sellaisiksi, että niiden perusteella voidaan rekonstruoida varhaiskantasuomeen jälkitavun labiaalivokaalin sisältävä lähtömuoto. Lisäksi kaksi muualla tutkimuskirjallisuudessa mainittua suomalais-saamelaista sanarinnastusta läpäisi tämän kriteerin. Tuloksissa ei ilmennyt selviä eroja eri johdostyyppien välillä; hyväksyttäviä rinnastuksia oli sekä suomen U- että O-vartaloisissa verbeissä, verbikantaisissa nomineissa, yksinkertaisissa U/O-vartaloisissa nomineissa ja kompleksisemmissa nominijohdoksissa. Sanarinnastuksista kymmenkunta oli sellaisia, että äänteellisin perustein niitä ei voi mitenkään analysoida lainoiksi kieliryhmästä toiseen, vaan kyseessä on varmasti yhteiseen kantakieleen palautuva vartalo. Tutkielman tulokset vahvistavat, että itämerensuomessa ja saamessa on joukko yhteisiä sanoja, joissa voidaan vahvoin perustein olettaa olleen jälkitavun labiaalivokaali jo yhteisessä kantakielessä. Aineistoanalyysin ulkopuolelle jääneet automatiiviverbit (suomen kuulua, saamen gullot) viittaavat samaan suuntaan. Kuitenkaan esim. vanhoissa germaanisissa lainasanoissa ei näytä olevan yhtään sellaista, jossa sekä itämerensuomen että saamen sanassa olisi labiaalivokaali vastaamassa kantagermaanin toisen tavun *ō:ta. Muussakin sanastossa on tapauksia, joissa jälkitavun vokaali on labiaalinen vain osassa itämerensuomalais-saamelaista kielialuetta. On siten mahdollista, että jälkitavun labiaalivokaalien yleistyminen sanastossa ja maantieteellinen leviäminen olisi tapahtunut osin vasta kieliryhmien erkaantumisen jälkeen.
  • Saipio, Jarkko (Helsingin yliopisto, 2011)
    Lapinrauniot ovat Järvi-Suomen varhaismetallikautiseen (n. 1900 eaa.-300 jaa.) pyyntiväestöön yhdistettyjä kiviröykkiöitä. Tavallisesti ne esiintyvät yksittäisinä tai korkeintaan muutaman röykkiön ryhminä. Monista lapinraunioita on löytynyt palanutta ihmisen luuta ja joistakin myös hauta-anneiksi tulkittuja esineitä. Osasta ei ole kyetty paikallistaman mitään merkkejä hautauksesta. Jotkut ovat vaikuttaneet löytöjensä perusteella uhriröykkiöiltä. Tässä tutkielmassa selvitellään Etelä-Savon, Etelä-Karjalan ja Pohjois-Kymenlaakson lapinraunioiden ikää ja kulttuuri-kontekstia uusien lapinraunioajoitusten, alueelta aiemmin saatujen luonnontieteellisten ajoitusten ja sijaintitutki-musten avulla. Luonnontieteellisen keskusmuseon ajoituslaboratoriossa teetettiin tutkielmaa varten AMS-ajoitukset tutkimusalueen kolmesta riittävästi luulöytöjä tuottaneesta lapinrauniosta. Sijaintitutkimuksia toteutettiin suorittamalla tilastollisia vertailuja kaikkien tutkimusalueen lapinraunioiden sijoittumisesta suhteessa tekstiilikeramiikkaa (n. 1900-500 eaa.) ja/tai Sär2-keramiikkaa (n. 900 eaa. 300 jaa.) sisältäviin asuinpaikkakohteisiin. AMS-ajoitusten perusteella Iitin Hiidensalmen palanutta luuta, kvartsi-iskoksia ja astiamaisen luonnonkiven sisältänyt lapinraunio on rakennettu 1505-1385 eaa., Ristiinan Haukkavuoren palanutta luuta sisältänyt lapinraunio 1450-1305 eaa. ja Savonlinnan Häyrynjärvi A:n lapinrauniokohteen palanutta luuta, kvartsi-iskoksia sekä Sär2-keramiikan siruja sisältänyt röykkiö kaksi 415-230 eaa. Ajoitustulokset osoittavat, että lapinrauniorakentaminen on omaksuttu Järvi-Suomen kaakkoisosissa jo varhaismetallikauden alussa. Yhdessä aiempien lapinraunioajoitusten kanssa tämä viittaa siihen, että röykkiörakentaminen ei ole levinnyt Järvi-Suomen alueelle lounaisen Suomen pronssikautisesta rannikkokulttuurista (n. 1500-500 eaa), vaan sen taustalta löytyy luultavammin Perämeren rannikolla jo kivikaudella harjoitettu röykkiörakentaminen, jota ei ole kyetty yhdistämään minkäänlaisiin hautausrituaaleihin. Ajoitukset myös vahvistavat hypoteesia, jonka mukaan lapinrauniotradition varhaisvaiheisiin ei ole kuulunut esineiden eikä keramiikan laittaminen röykkiöihin. Ajoitusten vertailu tutkimusalueen aiempiin arkeologisiin ajoituksiin osoittaa, että lapinrauniot eivät ainakaan heti korvanneet maalauskallioita rituaalipaikkoina, vaan kalliomaalausten luona suoritettiin uhrirituaaleja vielä lapinrauniotradition omaksumisen jälkeen. Pienimuotoista kaskiviljelyä on harjoitettu alueella jo ennen lapinrauniorakentamisen omaksumista, mutta pyynti pysyi alueen pääelinkeinona ilmeisesti koko varhaismetallikauden. Varhaismetallikautiset asuinpaikat ovat alueella tyypillisesti leirimäisiä, mikä viittaa harvaan ja liikkuvaan asutukseen. Tutkimusalueen lapinrauniot ja tekstiilikeramiikkaa/Sär2-keramiikkaa sisältävät asuinpaikat ovat tässä tutkielmassa suoritettujen sijaintitutkimusten perusteella keskittyneet toistensa läheisyyteen, vaikka kaikkien lapinraunioiden läheisyydestä ei varhaismetallikautista asuinpaikkaa löydykään. Erityisen usein lapinraunioiden läheisyydessä näyttävät sijaitsevan asuinpaikat, joista on löydetty sekä tekstiilikeramiikkaa että Sär2-keramiikkaa. Tämä viittaa siihen, että lapinraunioiden luokse on palattu yhä uudelleen ja uudelleen. Ne ovat ilmeisesti toimineet rituaalisina kiinnekohtina liikkuvaa elämää viettäville yhteisöille. Roomalaiselle rautakaudelle (0-400 jaa.) ajoitetuista lapinraunioista on muualla Suomessa tyypillisesti löydetty metalliesineitä. Tutkimusalueen lapinrauniosta ei ole tehty yhtäkään metalliesinelöytöä. Tämän perusteella on mahdollista, että lapinrauniotradition myöhäisimpiä kehitysvaiheita ei ole alueella koskaan omaksuttu.
  • Kokko, Susanna (Helsingin yliopisto, 2010)
    Tutkielmassa tarkastellaan, millaisia käsityksiä Raahessa Pohjois-Pohjanmaalla asuvilla, kahta eri ikäryhmää (nuoret ja aikuiset) edustavilla maallikoilla on suomen murteista. Tutkielman tavoitteena on selvittää, poikkeavatko nuorten ja aikuisten käsitykset toisistaan, ja millaisia mahdolliset erot ovat. Toisena kysymyksenä on tutkia, miten käsityksissä muista murteista näkyvät informanttien oma pohjoispohjalainen murre ja informanttien mielteet siitä. Tutkielma kuuluu kansandialektologiseen tutkimusalaan. Tutkielman aineistona ovat lomakekyselyvastaukset 65 lukiolaiselta ja 63 aikuiselta raahelaiselta. Kyselyn ensimmäisessä osassa vastaajien tuli rajata Suomen kartalle murrealueet oman käsityksensä mukaan ja kuvailla murteita. Toisen osan kyselyssä muodostavat kuuntelunäytetehtävät, joissa informanteille soitettiin lyhyitä murrenäytteitä, jotka heidän tuli perustellen sijoittaa kartalle ja joita heidän tuli arvioida viidentoista adjektiiviparin avulla. Tutkielmassa selviää, että ryhmätasolla nuorten ja aikuisten murrekäsitysten välillä on ensinnäkin sellaisia eroja, joiden voi tulkita johtuvan vastaajien kuulumisesta eri sukupolviin. Aikuisten käsityksistä näkyvät vahvasti vanhat heimostereotypiat: murteita nimetään maakuntien mukaan ja kuvaillaan vakiintunein kansanlingvistisin termein ("viäntää", "puhua h:n päältä"). Nuoret erottelevat kartalle vähemmän murteita kuin aikuiset, ja aluejaoissa näkyy uuden läänijaon vaikutus. Eteläsuomalainen puhetapa on aineiston perusteella merkityksellisempi nuorille kuin aikuisille: he näyttävät tunnistavan sen piirteitä herkemmin kuin aikuiset, ja lukiolaisten asenteet pääkaupunkiseutulaista puhetapaa kohtaan ovat kielteisempiä kuin aikuisten asenteet. Aikuiset asennoituvat kielteisesti erityisesti lounaismurteisiin. Iän ja kokemusten vaikutus murrekäsityksiin näkyy siinä, että aikuiset tunnistavat varieteetteja tarkemmin ja sijoittavat ääninäytteiden puhujat lähemmäs näiden todellisia kotipaikkoja kuin nuoret. Vastaajien oma murre näkyy käsityksissä muista murteista siten, että sellaisia piirteitä, jotka vastaajat liittävät vahvasti omaan murteeseensa (svaavokaali, yleisgeminaatio ja mää, sää, nää -pronominit), he eivät tuo esiin kuvaillessaan muita murteita. Myös muunmurteiset puhujat sijoitetaan puhenäytetehtävässä toisinaan vastaajien omalle murrealueelle näiden piirteiden perusteella. Erityisesti kuuntelunäytetehtävien tulokset antavat aihetta kyseenalaistaa karttojen ja murteiden maantieteellisen paikantamisen mielekkyyttä. Varsinkin lukiolaiset näyttävät paikantavan varieteetteja myös muuten, esimerkiksi akseleilla maalainen–kaupunkilainen ja eteläinen–pohjoinen. Tästä kertoo myös se tutkimustulos, että siihen, miten vastaajat puhenäytetehtävässä arvioivat kuulemiaan varieteetteja, ei juuri vaikuta se, miten vastaajat paikantavat puhujan maantieteellisesti.
  • Partanen, Niko (Helsingin yliopisto, 2013)
    Käsittelen pro gradu -tutkimuksessani kielenvaihtoa Karjalassa ja Komissa. Molemmilla alueilla 1800-luvulla enemmistökielenä puhuttu suomalais-ugrilainen kieli on 1900-luvun aikana laajalti korvautunut venäjällä yleisenä käyttökielenä. Aiemman tutkimustiedon perusteella karjala on erittäin uhanalainen koko sen puhuma-alueella, mutta komia käytetään vielä lukuisissa yhteisöissä eri puolilla Komin tasavaltaa. Käytännössä aiempia tapaustutkimuksia on erittäin vähän, eikä ilmiön laajuutta ole yksityiskohtaisesti kartoitettu. Tutkimukseni tavoitteena on kuvata kielenvaihdon etenemistä yhdessä karjalaisessa ja yhdessä komilaisessa kylässä. Nämä kylät ovat Tuuksa Aunuksen piirissä ja Koigort Koigorodokin piirissä. Korostan, että tutkimus on käsitellyt vain pientä kylänosaa ja rajallista osuutta alueen väestöstä, joten tulokset ovat vain osin yleistettävissä laajempaan kontekstiin. Tutkimuksen metodeina on domeenien muutoksen ja kielellisten verkostojen vertailu. Erityistä huomiota on kiinnitetty näennäisaikaiseen muutokseen. Tämän pohjalta arvioidaan eri ikäryhmien kielen käyttöä ja oppimista. Tutkimuksen aineisto on kerätty suomalais-ugrilaisen oppiaineryhmän kenttätyöharjoitusten yhteydessä ja koostuu noin 50 haastattelusta molemmilla paikkakunnilla. Molemmissa tutkimuskohteissa on käytetty samanlaista kyselykaavaketta, jota hyödynnetään soveltuvin osin tässä tutkimuksessa. Työskentely on rajoittunut yksittäisiin naapurustoihin, sillä ainoastaan näin on mahdollista kartoittaa tarkemmin informanttien keskinäisiä suhteita. Samalla esimerkiksi kielenkäytön domeenit kuten naapurit ja kauppa konkretisoituvat, sillä informantit kuvaavat samoja ympäristöjä. Käsiteltyjä domeeneja olivat näiden lisäksi perhe, koti, koulu, työ ja kylä. Erityistä huomiota kiinnitin perheen sisäisiin rooleihin. Tutkimuksen perusteella kielenvaihto on alkanut Tuuksessa aiemmin kuin Koigortissa. Eroa voi pitää jopa yhden sukupolven suuruisena. Tuuksessa jo 1930-luvulla syntyneet ovat usein puhuneet lastensa kanssa venäjää. Suuri merkitys on kuitenkin ollut 1950-luvulla, sillä tällöin kylään muuttaneen venäläisen informantin kuvauksen perusteella paikalliset karjalaiset eivät vielä osanneet venäjää. Tuuksen aineistossa näkyy hyvin jyrkkä muutos, jossa puolison kanssa käytetty kieli on vaihtunut 1950-luvulla syntyneillä. 1960-luvulla venäjästä on tullut sisarusten keskeinen käyttökieli. Myös Koigortissa puolison kanssa käytetty kieli on perhekohtaisesti vaihtunut 1950-luvulla, mutta prosessi ei ole niin kokonaisvaltainen kuin Tuuksessa. Tästä huolimatta kielenvaihto ei ole saavuttanut päätepistettään kummassakaan yhteisössä. Tutkimus kuvastaa erittäin hyvin kielenvaihdon hitautta. Tietyt henkilöt ja ikäryhmät jatkavat kielenvaihdossa väistyvän kielen puhumista vielä kauan kielenvaihdon alettua. Kielellisten verkostojen analyysi kuvasi sitä, kuinka molempia kieliä paljon käyttäneiden keskuudessa väistyvän kielen käyttö painottui juuri vuorovaikutukseen iäkkäimpien ikäkohorttien kanssa. Kielen välittyminen lapsille näyttää jatkuvan paljon kauemmin, kuin yhteisöä nopeasti tarkastellen arvelisi. Tämän katkeamisen voi yleensä rajata hyvin tarkasti tiettyjen henkilöiden kuolemaan tai heidän vähentyneeseen osuuteensa lasten hoidossa. Erityistä huomiota on kiinnitettävä kielitaidon assosioitumiseen eri ikäryhmiin. Kielenvaihtoa käsittelevät diskursiiviset käytänteet voivat selittää kielenvaihtoa paremmin, kuin kielitaidon yksinkertainen arviointi. Jatkotutkimuksen kannalta suositellaan, että kiinnitettäisiin huomiota passiivisen kielitaidon merkitykseen sekä lateraalisiin verkostoihin, joissa kieltä opitaan. Molemmissa kylissä paikallisen suomalais-ugrilaisen kielen voi vielä sanoa välittyvän lapsille, mutta Tuuksessa ei vaikuta olevan lapsia, jotka olisivat karjalan aktiivikäyttäjiä. Koigortissa puolestaan kieli on sporadisesti säilynyt nuorten käyttämänä ja osaamana kielenä. On huomionarvoista, että Koigorodokin piirissä yksittäinen lähiseudun kylä, Griva, on säilynyt ilmeisen kominkielisenä. 1970-luvulla lakkautetusta Kobran kylästä on siirtynyt paljon väestöä Koigortiin, mikä näyttää vahvistaneen kylän kominkielisiä verkostoja. Nyt tavatuilla komia aktiivisesti käyttäneillä nuorilla on kaikilla sukulaisuussuhteita ainakin toiseen näistä kylistä.
  • Kunnari, Miia (Helsingin yliopisto, 2011)
    Tutkielma tarkastelee kahdentunutta dialogipartikkelia joojoo kahdenkeskisissä puhelinkeskusteluissa. Millaisiin sekventiaalisiin konteksteihin joojoo keskusteluissa asettuu? Millaisia tekoja sillä vuorovaikutuksessa tehdään? Tutkielma pyrkii selvittämään sitä, mikä on kahdentumisen rooli joojoo-partikkelin merkityksessä ja vuorovaikutustehtävässä. Onko toisto jollakin tavalla ikonista? Työn lähtökohtana on ajatus, että kahdentunutta dialogipartikkelia joojoo ei ole syytä pitää ainoastaan joo-partikkelin intensiivisempänä muotona. Tutkimuksen aineisto koostuu 23 kahdenkeskisestä puhelinkeskustelusta, joissa yksittäisiä joojoo-tapauksia on yhteensä 68 kappaletta. Tutkielman teoreettisena taustana käytetään keskustelunanalyyttista metodia, joka korostaa kontekstin tärkeyttä lopullisen tulkinnan tekemisessä. Tutkielmasta käy ilmi, että joojoo voi sekä muodostaa vuoron yksin että olla osana laajempaa vuoroa. Joojoo löytää usein paikkansa puheenaiheen lopettelun yhteydestä, keskustelun taitekohdasta. Se voi sijoittua paikkaan, jossa sitä edeltää merkkejä topiikin päättymisestä, jolloin se kuittaa edellä kuullun valmiiksi tiedolliseksi kokonaisuudeksi ja mahdollistaa siirtymisen uuteen topiikkiin. Joissain tapauksissa joojoo ei viimeistele topiikkia, mutta implikoi loppua. Tällainen joojoo löytää paikkansa kohdista, joissa sitä edeltävä keskustelukumppanin vuoro on sisältänyt kuulijan kannalta tarpeetonta tai epärelevanttia tietoa. Se toimii keskustelukumppanille merkkinä asian jatkokäsittelyn tarpeettomuudesta ja ohjailee tätä saattelemaan topiikin päätökseen. Toinen joojoo:lle ominainen esiintymisympäristö on kysymys vastaus-vierusparia laajentava kolmannen position vuoro. Tällöin joojoo on kysymyksen esittäjän reaktio saatuun vastaukseen. Se voi käsitellä vastauksen tarjoaman tiedon uutisarvoisena tai pelkästään rekisteröidä sen ymmärretyksi. Joojoo:n prosodinen hahmo vaihtelee sen mukaan, onko sillä vastaanotettu tieto kuulijalle uutisarboista vai ei. Kun joojoo ei esiinny tietoa uutena vastaanottavan vuoron ensimmäisenä elementtinä, se tuotetaan ilman sävelkorkeuden muutoksia. Joojoo voi toimia myös korostamassa käyttäjänsä näkemystä, vakuuttamassa epäilevää keskustelukumppania tai saada ironisen tulkinnan, jolloin se ilmaiseen kyseenalaistavaa suhteutumista kuultua kohtaan. Kahdentumiseen liittyvä ikonisuus näkyy joojoo-partikkelissa etenkin silloin, kun joojoo ottaa vaikutusalaansa edellistä vuoroa laajemman puhekokonaisuuden. Sen vaikutusala on laajempi kuin kahdentumattoman joo-vastauksen: kahdentuminen lisää dialogipartikkelin voimaa saattaa topiikki loppuun. Intensiteetin lisääntymisenä ikonisuus näkyy tapauksissa, joissa joojoo:n tehtävänä on vahvistaa puhujan näkemystä ja vakuuttaa epäilevä keskustelukumppani. Tutkielma osoittaa, että keskustelun osallistujat ovat orientoituneet joojoo-partikkeliin lekseeminarvoisena yksikkönä. Tutkielma avaa uusia näkökulmia kahdentuneiden dialogipartikkelien tutkimukseen.
  • Ranta, Kaisa (Helsingin yliopisto, 2011)
    Tutkielmassa tarkastellaan sellaisia kausatiivisia lauserakenteita, joissa kausaation osapuolet ovat ei-inhimillisiä olioita. Työn tavoitteena on tarkastella eri kausatiivirakenteiden yhteneväisyyksiä ja eroavaisuuksia sen suhteen, miten ne kausaatiota kuvaavat, sekä luoda tämän analyysin pohjalta jonkinlainen kokonaiskuva siitä, miten suomen kielessä käsitteistetään kausaatiota. Työn aineistona on valikoima terveysaiheisia artikkeleita verkkosivuilta www.tohtori.fi ja www.verkkoklinikka.fi. Tästä tekstimassasta poimittiin käsin kaikki sellaiset lauseet, jotka kuvasivat kahden ei-inhimillisen olion välistä kausaaliyhteyttä. Tämä lauseaineisto jaoteltiin eri kausaatiorakenteisiin sen mukaan, mikä oli kunkin esiintymän kausaaliyhteyttä kuvaava keskusargumentti. Kausatiiviset rakennetyypit ovat seuraavat: aineistossa keskeiset AIHEUTTAA-rakenne, MUUTTAA-rakenne, VAIKUTTAA-rakenne, AIHEUTUA-rakenne ja LIITTYÄ-rakenne sekä esiintymämäärältään edellämainittuja harvinaisemmat JOHTAA-rakenne, ESTÄÄ/MAHDOLLISTAA-rakenne, EDISTÄÄ-rakenne, RIIPPUArakenne, OLLA SYYNÄ/SEURAUKSENA -rakenne ja OLLA TAUSTALLA -rakenne. Rakenteita analysoidaan kognitiivisen kielentutkimuksen ja konstruktiokieliopin metodein. Kielitieteellisistä kausaation tutkimuksista tärkeimpinä teorialähteinä ovat Talmy (1976) sekä Kemmer ja Verhagen (1994). Aineiston rakenteista tarkastellaan erityisesti perussyntaksia, predikaation osallistujien semanttisia rooleja sekä rakenteen avulla kuvatun kausaalisuhteen luonnetta ja sen osapuolten ominaisuuksia. Näin tuodaan ilmi, miten eri tavat kielellistää kausaatiota eroavat toisistaan. Päätelminä todetaan, että kausaation kielellistämiskeinot ovat monipuolisia ja tarkastellut rakenteet eroavat toisistaan monessa suhteessa. Kausatiivirakenteita voi luokitella mm. sillä perusteella, onko niiden keskusargumenttina predikaattiverbi vai nomini ja kopula, ovatko ne aineistossa yleisiä vai marginaalisia ja kuvaavatko ne vahvaa vai heikkoa kausaalisuhdetta. Kaikkiaan on tuloksena, että aineiston kausatiivirakenteet ovat joko transitiivisia lauserakenteita tai käyttävät hyväkseen spatiaalisuutta syy seuraus-suhteen ilmaisemisen keinona. Työstä nousee esiin monenlaisia jatkotutkimusaiheita: Ovatko kausatiivisuuden keinot samanlaisia myös muissa kirjallisissa tekstilajeissa ja puhutussa kielessä? Miten suomen ilmaisukeinot vertautuvat muihin kieliin? Etenkin esiintymämäärältään vähäisistä rakenteista voisi lisäksi löytää uusia ominaisuuksia tutkimalla niitä tätä työtä laajemmasta aineistosta.
  • Björn, Sami Juhani (Helsingin yliopisto, 2013)
    Tutkielmassa tarkastellaan musiikin funktioita ja merkityksiä Ridley Scottin ohjaamassa tieteiselokuvassa Blade Runner: The Final Cut (2007). Elokuvan ensimmäinen versio Blade Runner sai ensi-iltansa vuonna 1982 ja se on vuosien saatossa osoittautunut yhdeksi viime vuosikymmenien merkittävimmäksi tieteiselokuvaksi ja saavuttanut lajityypissään kulttielokuvan aseman. Elokuva perustuu löyhästi Philip K. Dickin romaaniin Do Androids Dream of Electric Sheep? (1968) ja tyyliltään se on sekoitus kyberpunkia ja film noiria. Elokuvan juoni keskittyy seuraaman Harrison Fordin tähdittämän ex-poliisi Rick Deckardin edesottamuksia, kun tämä yrittää jäljittää ja tuhota neljää vaarallista androidia lähitulevaisuuden dystooppisessa Los Angelesissa. Toiminta- ja dekkaripiirteittensä lisäksi elokuvan tarina tarjoaa syvällisiä ja filosofisia kysymyksiä, kuten missä kulkee tekoälyllä varustetun koneen ja ihmisen välinen raja? Tutkielma kuuluu elokuvamusiikin tutkimuksen kenttään ja sen tarkoituksena on selvittää, millaisia funktioita Blade Runnerin musiikilla on ja miten nämä funktiot toteutuvat. Tätä kautta pyrkimyksenä on selvittää sitä, millainen merkitys musiikilla voi olla esimerkiksi tieteiselokuvan tarinankerronnassa, tunnelman säätelyssä, genren määrittämisessä sekä futuristisen tarinamaailman kuvaamisessa. Tutkimusaineistona on elokuvan viimeisin versio Blade Runner: The Final Cut (2007) sekä elokuvan virallinen soundtrack Blade Runner: Vangelis (1994). Elokuvan soundtrack toimii kuitenkin etupäässä vain referenssinä elokuvissa esiintyvien musiikkien nimiin. Analyysi keskittyykin pääosin kuvan ja musiikin välisiin suhteisiin, ei yksinomaan musiikkiin itseensä. Tutkielman analyysi pohjautuu Anu Juvan kehittelemään elokuvamusiikin funktioanalyysiin, joka tarjoaa käsitteitä ja keinoja elokuvamusiikin kokemuksellisten, rakenteellisten, sisällöllisten ja ulkoisten funktioiden tarkasteluun. Tämän lisäksi analyysissä hyödynnetään Claudia Gorbmanin klassisen Hollywoodin musiikkikonventioista tekemiä havaintoja, sekä Michel Chionin, David Bordwellin ja Kristin Thompsonin esittämiä näkemyksiä äänen ja kuvan suhteesta elokuvassa. Tutkimus tuo esiin musiikin lukuisat funktiot ja merkitykset Blade Runner: The Final Cut (2007) -elokuvassa. Musiikki vaikuttaa esimerkiksi elokuvan katsomiskokemukseen verraten hitaan tempon ja ambient-piirteittensä kautta luoden näin elokuvaan rauhallista tunnelmaa. Lisäksi musiikki tukee elokuvan esteettistä ja rakenteellista yhtenäisyyttä, lisää futuristisesta tarinamaailmasta katsojille välittyvää informaatiota sekä elektronisen tyylinsä kautta auttaa alleviivaamaan elokuvan kuulumista nimenomaan tieteiselokuvien genreen. Näiden lisäksi tutkimus osoittaa myös musiikin suuren merkityksen elokuvan katsomiskokemuksessa yleisemmälläkin tasolla. Nykyisellään elokuvatutkimus ja elokuvakritiikki keskittyvät etupäässä elokuvan visuaalisiin ja narratiivisiin aspekteihin ja jättävät ääniraidan ja sen mukana musiikin ja sen merkitykset verraten vähälle huomiolle. Tämä on sääli, sillä kuten tämä tutkimus havainnollistaa, elokuva on ennen kaikkea auditiivinen kokonaisuus, jossa visuaalisten aspektien lisäksi myös ääniraita vaikuttaa vahvasti siihen, miten ja millaisena elokuvan koemme. Tämän lisäksi tutkimus tuo esiin myös elokuvamusiikin tutkimuksen tarpeen tarkastella musiikkia osana elokuvan muuta ääniraitaa. Elokuvamusiikin tutkimuksen ei siis pitäisi keskittyä yksinomaan musiikin ja kuvan välisiin suhteisiin, vaan tarkastella myös musiikin ja ääniraidan muiden elementtien välisiä suhteita.
  • Lempinen, Hanne-Emilia (Helsingin yliopisto, 2013)
    Pro gradu -tutkielmani aiheena on tšekkiläis-suomalaiset parit ja lapset, heidän kielitaitonsa ja kielivalintansa. Aikaisempaa tutkimusta lasten kaksikielisyydestä on paljon, pariskuntien kaksikielisyydestä taas ei. Tšekkiläis-suomalaisia pareja ja perheitä en tiedä tutkitun aikaisemmin. Tutkimusaineistoni koostuu tekemieni haastatteluiden vastauksista. Haastattelin 24 naisen ja miehen muodostamaa pariskuntaa, joista puolet asuu Suomessa ja puolet Tšekissä. Kysymyksiä oli 15 pariskunnille, joilla ei ole lapsia, ja 18 pariskunnille, joilla on lapsia. Kysymykseni koskivat muun muassa kielitaidon ylläpitoa ja kumppanin äidinkielen opiskelua. Käytetäänkö parisuhteessa vain toisen vai molempien äidinkieltä, vai onko käytössä myös kolmas kieli, joka ei ole kummankaan äidinkieli? Kielitaidon itsearvioinnin pohjana vastaajat käyttivät Eurooppalaisen viitekehyksen taitotasoasteikkoa. Lisäksi oli kysymyksiä lasten kielitaidosta. Vastaajat saivat myös esittää vapaasti kommentteja ja näkemyksiään kaksikielisessä suhteessa tai perheessä elämisestä. Pääasiallisia tutkimuskysymyksiäni ovat: Onko pariskuntien kielivalinnoilla selvä yhteys asuinmaahan, muuttuuko kieli asuinmaan mukaan, ja ovatko erot kielitaidoissa sukupuolittuneet? Millä perusteella parit valitsevat kotikielensä? Käsittelin myös muita asioita, kuten kaksikielisen parisuhteen mukanaan tuomia ongelmia. Tutkimustulokseni on selkeä: erojen sukupuolittuneisuus on kiistaton. Jokaisessa tapauksessa suhteen nainen on vähintään yrittänyt oppia - ja suurimmassa osassa tapauksia myös oppinut - kumppaninsa äidinkielen. Miesten kielitaidon taso on alempi. Miehillä on enemmän syitä, miksi he eivät olleet opiskelleet tai oppineet kumppaninsa äidinkieltä, kun naisilla taas on selkeä halu oppia. Yhdeksässä tapauksessa eniten käytetty kieli on englanti, joka ei ole kummankaan äidinkieli. Kolmessa suhteessa käytetään molempien äidinkieltä tasapuolisesti. Yhdeksän paria on päätynyt käyttämään miehen äidinkieltä kotikielenä ja kolme naisen äidinkieltä. Aineistoni perusteella kielivalinnat jakautuvat maakohtaisesti: Tšekissä asuvista pareista vain neljällä kahdestatoista kieli on tšekki. Kolme paria on päätynyt suomeen, ja viisi paria puhuu keskenään pääsääntöisesti englantia. Suomessa asuvista pareista taas seitsemän kahdestatoista käyttää suomea. Yhdessä tapauksessa parikieli on tšekki ja neljässä tapauksessa englanti. Lapsia oli tutkimuksessa vähän, joten heidän suhteensa tuloksista ei voi tehdä luotettavia päätelmiä. Pääasiallisesti kaikki lapset on kasvatettu kaksikielisiksi, mutta asuinmaan kieli on yhtä poikkeusta lukuun ottamatta aina dominantti kieli. Kaksikielisyyden mukanaan tuomat ongelmat ovat pariskunnilla samankaltaisia. Kielitaito ei aina riitä läheiseen suhteeseen kumppanin sukulaisten ja ystävien kanssa. Kielitaidon puutteellisuuden vuoksi osa vastaajista on myös tuntenut olevansa riippuvainen kumppanistaan. Kieliongelmista huolimatta kaikki vastaajat pitävät kaksikielistä suhdetta rikkautena.
  • Mäkinen, Annika (Helsingin yliopisto, 2008)
    Suomen ja Viron välillä on ollut kontakteja tuhansien vuosien ajan. Vilkkaammiksi yhteydet muuttuivat kansallisen heräämisen ajalla ja sotien välisenä aikana. Toinen maailmansota katkaisi suomalais-virolaiset suhteet lähes 20 vuodeksi Neuvostoliiton miehitettyä Viron. Yhteydet Viroon palasivat jossakin muodossa 1960-luvulla, mutta olivat silloin ja tutkimusajankohtana 1970-luvulla tiukasti säädeltyjä. Kaikki virallisen tason yhteydenpito tapahtui Moskovan kautta ja valvonnassa, ja kansalaisyhteiskunnan tasolla tapahtuvaa toimintaa maiden välillä ei ollut. Myös lehtikirjoittelu oli Moskovan seurannassa ja Neuvostoliitto puuttui usein, mikäli Suomessa kirjoitettiin Virosta jotakin mikä ei ollut sille mieleen. Tutkielman tavoitteena on selvittää, millainen maa Viro oli 1970-luvun alkupuolella ja millainen kuva siitä oli Suomessa sekä Ruotsissa eläneen pakolaisvirolaisen yhteisön keskuudessa. Aineistona on sanomalehtiartikkeleita vuosilta 1973–1975 neljästä suomalaisesta ja kahdesta ruotsinvirolaisesta sanomalehdestä. Erityinen painopistealue on Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökokous eli Etyk, jonka järjestelyihin Suomi otti aktiivisesti osaa. Länsivaltiot ajoivat Ety-asiakirjaan periaatteita mm. vapaammasta tiedonvälityksestä ja ihmisten liikkumisesta, Neuvostoliitto taas tavoitteli rauhansopimuksen korviketta, jolla Euroopan toisen maailmansodan jälkeiset rajat vahvistettaisiin. Etyk oli siis virolaisille monella tavalla merkittävä: he saattoivat toivoa kokouksen tuovan mahdollisuuksia ottaa Baltian asia esille ja saada Baltian maille itsenäisyys, tai ainakin suurempi itsemääräämisoikeus. Toisaalta he pelkäsivät Neuvostoliiton vain vahvistavan otettaan Virosta Etykin avulla. Etykiin liittyvässä kirjoittelussa suomalaislehtien haluttomuus ottaa Viron asiaa esille näkyy erityisen selvästi.Virosta ei muutenkaan 1970-luvulla uutisoitu usein ja Etykin yhteydessä virolaisten toiveita ja tavoitteita ei juuri julkistettu. Baltian maista paenneet pyrkivät kyllä tuomaan asiaansa julkisuuteen Helsingin 1973 ja 1975 kokousten aikaan, mutta suomalaislehdissä se ei näkynyt. Virosta myös annettiin siloiteltu kuva sanomalehdissä ja epäkohtia kuten venäläistämistoimenpiteitä, pidätyksiä tai elintarvikepulaa ei julkistettu. Samaan aikaan Ruotsissa pakolaisvirolaisten toimesta ilmestyneiden lehtien maailma oli aivan toisenlainen. Niiden Etyk-aiheiset kirjoitukset käsittelivät lähes pelkästään Viron asiaa ja Etykin kolmannen korin asioita eli ihmisoikeuskysymyksiä. Ne myös toivat esille aivan toisenlaisen kuvan Neuvosto-Viron oloista kuin suomalaislehdet. Muissa kuin Etykiin liittyvissä artikkeleissa suomalaislehtien välillä on kuitenkin eroja. Yhdenkään tutkituista suomalaislehdistä (Helsingin Sanomat, Hufvudstadsbladet, Kansan Uutiset ja Uusi Suomi) ei voi sanoa noudattaneen täysin horjumatta mitään tiettyä linjaa Viro-kirjoittelussa. Yhdenmukaisimmin suhtautui Kansan Uutiset, joka harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta ei tuonut esiin kritiikkiä Neuvostoliittoa kohtaan. Vaihtelevin suhtautuminen oli Helsingin Sanomilla, jonka tapauksessa ei oikeastaan voi puhua minkäänlaisesta linjasta. Hufvudstadsbladet oli melko neutraali joskin etäinen ja maltillinen. Eniten neuvostokritiikkiä viljeli Uusi Suomi. Kuitenkin myös siinä ilmestyi esimerkiksi kaunistelevia kuvauksia elämästä Neuvosto-Virossa, eikä sekään Ety-kokousten aikaan asettunut balttipakolaisten puolelle. Yhdessäkään lehdessä ei ilmestynyt Viro-aiheisia kirjoituksia usein; kaikkiaan artikkeleita aineistossani oli 4 lehdestä 3 vuodelta 247. Monissa niistäkään Viro ei ollut pääasia vaan sitä vain sivuttiin. Ruotsinvirolaisia lehtikirjoituksia aineistossani oli 318. Lehtien (Eesti Päevaleht ja Teataja) välillä ei ollut merkittäviä sisällöllisiä eroja. Suomalaislehdistä ne taas erosivat täysin. Viron kuulumisten ja maailmanpolitiikan lisäksi ne seurasivat myös Suomen asioita ja etenkin niitä tapauksia, joissa Viro ylitti uutiskynnyksen suomalaislehdissä. Suomen lehdissä taas ei paria lähinnä Uuden Suomen poikkeusta lukuun ottamatta kirjoitettu pakolaisvirolaisista mitään, eikä etenkään heidän toiminnastaan Viron asian eteen. Pakolaisvirolaisten lisäksi myös Neuvosto-Viro oli 1970-luvulla suurimmalle osalle suomalaisista varsin tuntematon, sillä julkisessa keskustelussa se esiintyi erittäin harvoin ja oli poistettu jopa oppikirjoista. Suomalaisten yleisen käsityksen mukaan Virossa kaikki oli hyvin ja siellä asui tyytyväisiä ihmisiä. Myös Etyk nähtiin Suomessa täysin toisenlaisessa valossa kuin Pohjanlahden toisella puolella, jossa kirjoittelua leimasi pettymys Etykiin toisen maailmansodan jälkeisten rajojen vahvistajana.
  • Lauhakari, Ari-Pekka (Helsingin yliopisto, 2009)
    Tutkimus kohdistuu kalastamalla ja sukeltamalla elantonsa hankkivan japanilaisen amakansan uskontoelämän rituaalien kuvaukseen ja niiden analysoimiseen Robert N. McCauleyn ja E. Thomas Lawsonin rituaalin kompetenssiteorian näkökulmasta. Tämän lisäksi tutkimuksessa selvitetään aiempien etnografisten kuvausten käsityksiä amojen paikasta japanilaisen valtakulttuurin rinnalla. Amat ovat melko tuntematon tutkimuskohde, minkä vuoksi tutkimuksessa on paneuduttu amojen elämän kuvaamiseen. Amojen kulttuuri eroaa valtakulttuurista muun muassa elinkeinon, luontosuhteen ja sukupuoliroolien kautta. Amojen uskonnollinen toiminta asettuu japanilaisen uskonnollisen elämän puitteisiin ja siitä löytyvät poikkeavat näkemykset ja toimintatavat liittyvät elinkeinon mukanaan tuomaan kulttuuriseen erilaisuuteen. Viitteitä vanhasta japanilaisesta kansanuskosta on runsaasti. Amojen rikkaasta rituaaliperinteestä on tarkastelun kohteeksi valittu sukeltavien naisten kerran kuukaudessa suorittama rituaali. Tutkimuksessa kokeillaan, kuinka rituaalin kompetenssiteoria toimii valitun rituaalin analysoimisessa. Rituaalin kompetenssiteoria kuuluu kognitiivisen uskontotieteen alaan ja tarjoaa myös metodin rituaalin purkamiselle: näin ollen käytetty teoria asettuu myös osaksi työn metodologista viitekehystä. Teoreettisena taustalukuna toimii Pascal Boyerin esittämä uskonnollisen mielen toimintaa mallintava kognitiivinen teoria. Lisäksi selittävän tutkimusotteen rinnalla pohditaan vieraan kulttuurin tutkimisen problematiikkaa sekä selittävän ja tulkitsevan tutkimustavan näkemyseroja. Teorian kattavuus pitkissä rituaaliketjuissa joutuu koetukselle, mutta selviää siitä. Teoria viitoittaa tietä hypoteesille, että joissain amojen vuosittaisista rituaaleista on löydettävissä vaikutuksiltaan jotain emotionaalisesti vahvempaa toimintaa sisältäviä rituaaleja. Lisäksi teoria kertoo, että Sengen-san vuoren rituaali on toistettava usein ja että se on ehkä mahdollista korvata osin tai kokonaan. Teorian työkalujen kanssa operoiminen vaatii harjoittelua: toisaalta niiden kautta on mahdollista edetä hyvinkin syvälle niin ihmismielen kognition kuin koko tutkittavan kulttuurin suuntaan. Teoria paikallistaa hyvin rituaalin muotoa vertailtavaksi muiden kulttuurien vastaavien rituaalityyppien rinnalle ja toimii myös työkaluna rituaalin aukipurkamisessa.
  • Suikka, Minna (Helsingin yliopisto, 2013)
    Tarkastelen pro gradu -tutkielmassani kansallisuutta kansakuntaistuvan kulttuurin kansallista identiteettiä jäsentävänä nationalismin identifikaatiomekanismina. Tutkimukseni kohteina ovat Henryk Sienkiewiczin saksalaisen ritarikunnan ja Puola-Liettuan välisestä Grunwaldin taistelusta kertova historiallinen romaani Krzyżacy ja Karel Hynek Máchan kuningas Václav IV:n hallintokaudelle sijoittuva historiallinen kertomus Křivoklad. Analysoin teoksia nationalismintutkimuksen ja imagologisen kirjallisuudentutkimuksen viitekehyksessä. Asetelma kytkeytyy samalla myös historiakulttuurin ja historiallisen romaanin tutkimuskenttiin. Imagologian kautta pääsen tarkastelemaan Krzyżacyn ja Křivokladin kuvaamia kansallisten ja etnisten ryhmittymien representaatioita ennen kaikkea stereotypioita ja niiden välistä keskinäisdynamiikkaa. Tutkijoiden kuten Miroslav Hrochin, Eric Hobsbawmin, Benedict Andersonin ja Anthony D. Smithin kirjoitusten kautta vastaan kysymykseen, millä tavoin nämä representaatiot osallistuvat kansakunnan kuvitteluun. Krzyżacy representoi kansallisuuksia vahvojen kansallisten stereotypioiden kautta, mutta Křivokladin keskuskertomuksesta stereotypiat ja ylipäätään etniset suhteet puuttuvat. Sienkiewicz hyödyntää Krzyżacyssa taitavasti protonationalismin ja esimodernien etnisten siteiden perintöä kansallisen identiteetin rakennusaineena: puolalainen identiteetti syntyy kokonaisuudessaan erontekoina saksalaisuteen sekä sarmatistisista stereotypioista ja messianistisesta johdatuksesta rakentuvana suurvaltaidentiteettinä. Máchan suhde kansalliseen menneisyyteen on ennemminkin, että ontto kansallisuuden kategoria korvataan feodaaliyhteiskunnan arkkityyppisillä rooleilla, jotka nousevat sekä kansakunnan vertauskuvaksi että universaaliksi kuvauksesta yksilön olemassaolon ontologisista ristiriidoista. Křivokladissa ainoat imagologiset yksiköt ja viittaukset etnisiin ominaisuuksiin löytyvät vasta jälkisanoista, joissa saksankielinen juutalainen hahmo katsoo t ekkiläisyyttä ulkoapäin. Tällä Mácha osoittaa metafiktiivisesti menneisyyteen kohdistuvat nationalistiset paineet kuin kulttuuripessimistisenä aikalaisäänenä, joka ei usko kansallisen projektin lupauksiin. Krzyżacyssa kansallinen identiteetti rakentuu erityisesti stereotypioiden varaan sen sijaan Křivokladissa on keskeisempää ennemminkin identiteetin sahalaitaisuus ja jatkuvassa muutoksen tilassa oleminen. Tämä ero viestii siitä, miten Sienkiewiczin ajan puolalaiset kävivät ankaraa kamppailua oman kulttuurin ja identiteetin säilyttämisestä, kun taas Máchan ajan t ekkiläisillä ei ollut käsissään mielikuvaa yhtä vaivattomasti poliittisesti määriteltävästä kansakunnasta. Nationalismin identifikaatiomekanismina kansallisuuden tehtävänä on antaa piirteet kansakuntaan samastettavalle yhteenkuuluvuuden tunteelle. Kansallinen identiteetti voi olla yhtä lailla sienkienwicziläisittäin stereotypiamaisen kaksiulotteinen tai máchalaisittain prismamaisen monipirstalainen ja tyhjäsisustainen.