Browsing by Title

Sort by: Order: Results:

Now showing items 238-257 of 805
  • Saipio, Jarkko (Helsingfors universitet, 2011)
    Lapinrauniot ovat Järvi-Suomen varhaismetallikautiseen (n. 1900 eaa.-300 jaa.) pyyntiväestöön yhdistettyjä kiviröykkiöitä. Tavallisesti ne esiintyvät yksittäisinä tai korkeintaan muutaman röykkiön ryhminä. Monista lapinraunioita on löytynyt palanutta ihmisen luuta ja joistakin myös hauta-anneiksi tulkittuja esineitä. Osasta ei ole kyetty paikallistaman mitään merkkejä hautauksesta. Jotkut ovat vaikuttaneet löytöjensä perusteella uhriröykkiöiltä. Tässä tutkielmassa selvitellään Etelä-Savon, Etelä-Karjalan ja Pohjois-Kymenlaakson lapinraunioiden ikää ja kulttuuri-kontekstia uusien lapinraunioajoitusten, alueelta aiemmin saatujen luonnontieteellisten ajoitusten ja sijaintitutki-musten avulla. Luonnontieteellisen keskusmuseon ajoituslaboratoriossa teetettiin tutkielmaa varten AMS-ajoitukset tutkimusalueen kolmesta riittävästi luulöytöjä tuottaneesta lapinrauniosta. Sijaintitutkimuksia toteutettiin suorittamalla tilastollisia vertailuja kaikkien tutkimusalueen lapinraunioiden sijoittumisesta suhteessa tekstiilikeramiikkaa (n. 1900-500 eaa.) ja/tai Sär2-keramiikkaa (n. 900 eaa. 300 jaa.) sisältäviin asuinpaikkakohteisiin. AMS-ajoitusten perusteella Iitin Hiidensalmen palanutta luuta, kvartsi-iskoksia ja astiamaisen luonnonkiven sisältänyt lapinraunio on rakennettu 1505-1385 eaa., Ristiinan Haukkavuoren palanutta luuta sisältänyt lapinraunio 1450-1305 eaa. ja Savonlinnan Häyrynjärvi A:n lapinrauniokohteen palanutta luuta, kvartsi-iskoksia sekä Sär2-keramiikan siruja sisältänyt röykkiö kaksi 415-230 eaa. Ajoitustulokset osoittavat, että lapinrauniorakentaminen on omaksuttu Järvi-Suomen kaakkoisosissa jo varhaismetallikauden alussa. Yhdessä aiempien lapinraunioajoitusten kanssa tämä viittaa siihen, että röykkiörakentaminen ei ole levinnyt Järvi-Suomen alueelle lounaisen Suomen pronssikautisesta rannikkokulttuurista (n. 1500-500 eaa), vaan sen taustalta löytyy luultavammin Perämeren rannikolla jo kivikaudella harjoitettu röykkiörakentaminen, jota ei ole kyetty yhdistämään minkäänlaisiin hautausrituaaleihin. Ajoitukset myös vahvistavat hypoteesia, jonka mukaan lapinrauniotradition varhaisvaiheisiin ei ole kuulunut esineiden eikä keramiikan laittaminen röykkiöihin. Ajoitusten vertailu tutkimusalueen aiempiin arkeologisiin ajoituksiin osoittaa, että lapinrauniot eivät ainakaan heti korvanneet maalauskallioita rituaalipaikkoina, vaan kalliomaalausten luona suoritettiin uhrirituaaleja vielä lapinrauniotradition omaksumisen jälkeen. Pienimuotoista kaskiviljelyä on harjoitettu alueella jo ennen lapinrauniorakentamisen omaksumista, mutta pyynti pysyi alueen pääelinkeinona ilmeisesti koko varhaismetallikauden. Varhaismetallikautiset asuinpaikat ovat alueella tyypillisesti leirimäisiä, mikä viittaa harvaan ja liikkuvaan asutukseen. Tutkimusalueen lapinrauniot ja tekstiilikeramiikkaa/Sär2-keramiikkaa sisältävät asuinpaikat ovat tässä tutkielmassa suoritettujen sijaintitutkimusten perusteella keskittyneet toistensa läheisyyteen, vaikka kaikkien lapinraunioiden läheisyydestä ei varhaismetallikautista asuinpaikkaa löydykään. Erityisen usein lapinraunioiden läheisyydessä näyttävät sijaitsevan asuinpaikat, joista on löydetty sekä tekstiilikeramiikkaa että Sär2-keramiikkaa. Tämä viittaa siihen, että lapinraunioiden luokse on palattu yhä uudelleen ja uudelleen. Ne ovat ilmeisesti toimineet rituaalisina kiinnekohtina liikkuvaa elämää viettäville yhteisöille. Roomalaiselle rautakaudelle (0-400 jaa.) ajoitetuista lapinraunioista on muualla Suomessa tyypillisesti löydetty metalliesineitä. Tutkimusalueen lapinrauniosta ei ole tehty yhtäkään metalliesinelöytöä. Tämän perusteella on mahdollista, että lapinrauniotradition myöhäisimpiä kehitysvaiheita ei ole alueella koskaan omaksuttu.
  • Kokko, Susanna (Helsingfors universitet, 2010)
    Tutkielmassa tarkastellaan, millaisia käsityksiä Raahessa Pohjois-Pohjanmaalla asuvilla, kahta eri ikäryhmää (nuoret ja aikuiset) edustavilla maallikoilla on suomen murteista. Tutkielman tavoitteena on selvittää, poikkeavatko nuorten ja aikuisten käsitykset toisistaan, ja millaisia mahdolliset erot ovat. Toisena kysymyksenä on tutkia, miten käsityksissä muista murteista näkyvät informanttien oma pohjoispohjalainen murre ja informanttien mielteet siitä. Tutkielma kuuluu kansandialektologiseen tutkimusalaan. Tutkielman aineistona ovat lomakekyselyvastaukset 65 lukiolaiselta ja 63 aikuiselta raahelaiselta. Kyselyn ensimmäisessä osassa vastaajien tuli rajata Suomen kartalle murrealueet oman käsityksensä mukaan ja kuvailla murteita. Toisen osan kyselyssä muodostavat kuuntelunäytetehtävät, joissa informanteille soitettiin lyhyitä murrenäytteitä, jotka heidän tuli perustellen sijoittaa kartalle ja joita heidän tuli arvioida viidentoista adjektiiviparin avulla. Tutkielmassa selviää, että ryhmätasolla nuorten ja aikuisten murrekäsitysten välillä on ensinnäkin sellaisia eroja, joiden voi tulkita johtuvan vastaajien kuulumisesta eri sukupolviin. Aikuisten käsityksistä näkyvät vahvasti vanhat heimostereotypiat: murteita nimetään maakuntien mukaan ja kuvaillaan vakiintunein kansanlingvistisin termein ("viäntää", "puhua h:n päältä"). Nuoret erottelevat kartalle vähemmän murteita kuin aikuiset, ja aluejaoissa näkyy uuden läänijaon vaikutus. Eteläsuomalainen puhetapa on aineiston perusteella merkityksellisempi nuorille kuin aikuisille: he näyttävät tunnistavan sen piirteitä herkemmin kuin aikuiset, ja lukiolaisten asenteet pääkaupunkiseutulaista puhetapaa kohtaan ovat kielteisempiä kuin aikuisten asenteet. Aikuiset asennoituvat kielteisesti erityisesti lounaismurteisiin. Iän ja kokemusten vaikutus murrekäsityksiin näkyy siinä, että aikuiset tunnistavat varieteetteja tarkemmin ja sijoittavat ääninäytteiden puhujat lähemmäs näiden todellisia kotipaikkoja kuin nuoret. Vastaajien oma murre näkyy käsityksissä muista murteista siten, että sellaisia piirteitä, jotka vastaajat liittävät vahvasti omaan murteeseensa (svaavokaali, yleisgeminaatio ja mää, sää, nää -pronominit), he eivät tuo esiin kuvaillessaan muita murteita. Myös muunmurteiset puhujat sijoitetaan puhenäytetehtävässä toisinaan vastaajien omalle murrealueelle näiden piirteiden perusteella. Erityisesti kuuntelunäytetehtävien tulokset antavat aihetta kyseenalaistaa karttojen ja murteiden maantieteellisen paikantamisen mielekkyyttä. Varsinkin lukiolaiset näyttävät paikantavan varieteetteja myös muuten, esimerkiksi akseleilla maalainen–kaupunkilainen ja eteläinen–pohjoinen. Tästä kertoo myös se tutkimustulos, että siihen, miten vastaajat puhenäytetehtävässä arvioivat kuulemiaan varieteetteja, ei juuri vaikuta se, miten vastaajat paikantavat puhujan maantieteellisesti.
  • Partanen, Niko (Helsingfors universitet, 2013)
    Käsittelen pro gradu -tutkimuksessani kielenvaihtoa Karjalassa ja Komissa. Molemmilla alueilla 1800-luvulla enemmistökielenä puhuttu suomalais-ugrilainen kieli on 1900-luvun aikana laajalti korvautunut venäjällä yleisenä käyttökielenä. Aiemman tutkimustiedon perusteella karjala on erittäin uhanalainen koko sen puhuma-alueella, mutta komia käytetään vielä lukuisissa yhteisöissä eri puolilla Komin tasavaltaa. Käytännössä aiempia tapaustutkimuksia on erittäin vähän, eikä ilmiön laajuutta ole yksityiskohtaisesti kartoitettu. Tutkimukseni tavoitteena on kuvata kielenvaihdon etenemistä yhdessä karjalaisessa ja yhdessä komilaisessa kylässä. Nämä kylät ovat Tuuksa Aunuksen piirissä ja Koigort Koigorodokin piirissä. Korostan, että tutkimus on käsitellyt vain pientä kylänosaa ja rajallista osuutta alueen väestöstä, joten tulokset ovat vain osin yleistettävissä laajempaan kontekstiin. Tutkimuksen metodeina on domeenien muutoksen ja kielellisten verkostojen vertailu. Erityistä huomiota on kiinnitetty näennäisaikaiseen muutokseen. Tämän pohjalta arvioidaan eri ikäryhmien kielen käyttöä ja oppimista. Tutkimuksen aineisto on kerätty suomalais-ugrilaisen oppiaineryhmän kenttätyöharjoitusten yhteydessä ja koostuu noin 50 haastattelusta molemmilla paikkakunnilla. Molemmissa tutkimuskohteissa on käytetty samanlaista kyselykaavaketta, jota hyödynnetään soveltuvin osin tässä tutkimuksessa. Työskentely on rajoittunut yksittäisiin naapurustoihin, sillä ainoastaan näin on mahdollista kartoittaa tarkemmin informanttien keskinäisiä suhteita. Samalla esimerkiksi kielenkäytön domeenit kuten naapurit ja kauppa konkretisoituvat, sillä informantit kuvaavat samoja ympäristöjä. Käsiteltyjä domeeneja olivat näiden lisäksi perhe, koti, koulu, työ ja kylä. Erityistä huomiota kiinnitin perheen sisäisiin rooleihin. Tutkimuksen perusteella kielenvaihto on alkanut Tuuksessa aiemmin kuin Koigortissa. Eroa voi pitää jopa yhden sukupolven suuruisena. Tuuksessa jo 1930-luvulla syntyneet ovat usein puhuneet lastensa kanssa venäjää. Suuri merkitys on kuitenkin ollut 1950-luvulla, sillä tällöin kylään muuttaneen venäläisen informantin kuvauksen perusteella paikalliset karjalaiset eivät vielä osanneet venäjää. Tuuksen aineistossa näkyy hyvin jyrkkä muutos, jossa puolison kanssa käytetty kieli on vaihtunut 1950-luvulla syntyneillä. 1960-luvulla venäjästä on tullut sisarusten keskeinen käyttökieli. Myös Koigortissa puolison kanssa käytetty kieli on perhekohtaisesti vaihtunut 1950-luvulla, mutta prosessi ei ole niin kokonaisvaltainen kuin Tuuksessa. Tästä huolimatta kielenvaihto ei ole saavuttanut päätepistettään kummassakaan yhteisössä. Tutkimus kuvastaa erittäin hyvin kielenvaihdon hitautta. Tietyt henkilöt ja ikäryhmät jatkavat kielenvaihdossa väistyvän kielen puhumista vielä kauan kielenvaihdon alettua. Kielellisten verkostojen analyysi kuvasi sitä, kuinka molempia kieliä paljon käyttäneiden keskuudessa väistyvän kielen käyttö painottui juuri vuorovaikutukseen iäkkäimpien ikäkohorttien kanssa. Kielen välittyminen lapsille näyttää jatkuvan paljon kauemmin, kuin yhteisöä nopeasti tarkastellen arvelisi. Tämän katkeamisen voi yleensä rajata hyvin tarkasti tiettyjen henkilöiden kuolemaan tai heidän vähentyneeseen osuuteensa lasten hoidossa. Erityistä huomiota on kiinnitettävä kielitaidon assosioitumiseen eri ikäryhmiin. Kielenvaihtoa käsittelevät diskursiiviset käytänteet voivat selittää kielenvaihtoa paremmin, kuin kielitaidon yksinkertainen arviointi. Jatkotutkimuksen kannalta suositellaan, että kiinnitettäisiin huomiota passiivisen kielitaidon merkitykseen sekä lateraalisiin verkostoihin, joissa kieltä opitaan. Molemmissa kylissä paikallisen suomalais-ugrilaisen kielen voi vielä sanoa välittyvän lapsille, mutta Tuuksessa ei vaikuta olevan lapsia, jotka olisivat karjalan aktiivikäyttäjiä. Koigortissa puolestaan kieli on sporadisesti säilynyt nuorten käyttämänä ja osaamana kielenä. On huomionarvoista, että Koigorodokin piirissä yksittäinen lähiseudun kylä, Griva, on säilynyt ilmeisen kominkielisenä. 1970-luvulla lakkautetusta Kobran kylästä on siirtynyt paljon väestöä Koigortiin, mikä näyttää vahvistaneen kylän kominkielisiä verkostoja. Nyt tavatuilla komia aktiivisesti käyttäneillä nuorilla on kaikilla sukulaisuussuhteita ainakin toiseen näistä kylistä.
  • Kunnari, Miia (Helsingfors universitet, 2011)
    Tutkielma tarkastelee kahdentunutta dialogipartikkelia joojoo kahdenkeskisissä puhelinkeskusteluissa. Millaisiin sekventiaalisiin konteksteihin joojoo keskusteluissa asettuu? Millaisia tekoja sillä vuorovaikutuksessa tehdään? Tutkielma pyrkii selvittämään sitä, mikä on kahdentumisen rooli joojoo-partikkelin merkityksessä ja vuorovaikutustehtävässä. Onko toisto jollakin tavalla ikonista? Työn lähtökohtana on ajatus, että kahdentunutta dialogipartikkelia joojoo ei ole syytä pitää ainoastaan joo-partikkelin intensiivisempänä muotona. Tutkimuksen aineisto koostuu 23 kahdenkeskisestä puhelinkeskustelusta, joissa yksittäisiä joojoo-tapauksia on yhteensä 68 kappaletta. Tutkielman teoreettisena taustana käytetään keskustelunanalyyttista metodia, joka korostaa kontekstin tärkeyttä lopullisen tulkinnan tekemisessä. Tutkielmasta käy ilmi, että joojoo voi sekä muodostaa vuoron yksin että olla osana laajempaa vuoroa. Joojoo löytää usein paikkansa puheenaiheen lopettelun yhteydestä, keskustelun taitekohdasta. Se voi sijoittua paikkaan, jossa sitä edeltää merkkejä topiikin päättymisestä, jolloin se kuittaa edellä kuullun valmiiksi tiedolliseksi kokonaisuudeksi ja mahdollistaa siirtymisen uuteen topiikkiin. Joissain tapauksissa joojoo ei viimeistele topiikkia, mutta implikoi loppua. Tällainen joojoo löytää paikkansa kohdista, joissa sitä edeltävä keskustelukumppanin vuoro on sisältänyt kuulijan kannalta tarpeetonta tai epärelevanttia tietoa. Se toimii keskustelukumppanille merkkinä asian jatkokäsittelyn tarpeettomuudesta ja ohjailee tätä saattelemaan topiikin päätökseen. Toinen joojoo:lle ominainen esiintymisympäristö on kysymys vastaus-vierusparia laajentava kolmannen position vuoro. Tällöin joojoo on kysymyksen esittäjän reaktio saatuun vastaukseen. Se voi käsitellä vastauksen tarjoaman tiedon uutisarvoisena tai pelkästään rekisteröidä sen ymmärretyksi. Joojoo:n prosodinen hahmo vaihtelee sen mukaan, onko sillä vastaanotettu tieto kuulijalle uutisarboista vai ei. Kun joojoo ei esiinny tietoa uutena vastaanottavan vuoron ensimmäisenä elementtinä, se tuotetaan ilman sävelkorkeuden muutoksia. Joojoo voi toimia myös korostamassa käyttäjänsä näkemystä, vakuuttamassa epäilevää keskustelukumppania tai saada ironisen tulkinnan, jolloin se ilmaiseen kyseenalaistavaa suhteutumista kuultua kohtaan. Kahdentumiseen liittyvä ikonisuus näkyy joojoo-partikkelissa etenkin silloin, kun joojoo ottaa vaikutusalaansa edellistä vuoroa laajemman puhekokonaisuuden. Sen vaikutusala on laajempi kuin kahdentumattoman joo-vastauksen: kahdentuminen lisää dialogipartikkelin voimaa saattaa topiikki loppuun. Intensiteetin lisääntymisenä ikonisuus näkyy tapauksissa, joissa joojoo:n tehtävänä on vahvistaa puhujan näkemystä ja vakuuttaa epäilevä keskustelukumppani. Tutkielma osoittaa, että keskustelun osallistujat ovat orientoituneet joojoo-partikkeliin lekseeminarvoisena yksikkönä. Tutkielma avaa uusia näkökulmia kahdentuneiden dialogipartikkelien tutkimukseen.
  • Ranta, Kaisa (Helsingfors universitet, 2011)
    Tutkielmassa tarkastellaan sellaisia kausatiivisia lauserakenteita, joissa kausaation osapuolet ovat ei-inhimillisiä olioita. Työn tavoitteena on tarkastella eri kausatiivirakenteiden yhteneväisyyksiä ja eroavaisuuksia sen suhteen, miten ne kausaatiota kuvaavat, sekä luoda tämän analyysin pohjalta jonkinlainen kokonaiskuva siitä, miten suomen kielessä käsitteistetään kausaatiota. Työn aineistona on valikoima terveysaiheisia artikkeleita verkkosivuilta www.tohtori.fi ja www.verkkoklinikka.fi. Tästä tekstimassasta poimittiin käsin kaikki sellaiset lauseet, jotka kuvasivat kahden ei-inhimillisen olion välistä kausaaliyhteyttä. Tämä lauseaineisto jaoteltiin eri kausaatiorakenteisiin sen mukaan, mikä oli kunkin esiintymän kausaaliyhteyttä kuvaava keskusargumentti. Kausatiiviset rakennetyypit ovat seuraavat: aineistossa keskeiset AIHEUTTAA-rakenne, MUUTTAA-rakenne, VAIKUTTAA-rakenne, AIHEUTUA-rakenne ja LIITTYÄ-rakenne sekä esiintymämäärältään edellämainittuja harvinaisemmat JOHTAA-rakenne, ESTÄÄ/MAHDOLLISTAA-rakenne, EDISTÄÄ-rakenne, RIIPPUArakenne, OLLA SYYNÄ/SEURAUKSENA -rakenne ja OLLA TAUSTALLA -rakenne. Rakenteita analysoidaan kognitiivisen kielentutkimuksen ja konstruktiokieliopin metodein. Kielitieteellisistä kausaation tutkimuksista tärkeimpinä teorialähteinä ovat Talmy (1976) sekä Kemmer ja Verhagen (1994). Aineiston rakenteista tarkastellaan erityisesti perussyntaksia, predikaation osallistujien semanttisia rooleja sekä rakenteen avulla kuvatun kausaalisuhteen luonnetta ja sen osapuolten ominaisuuksia. Näin tuodaan ilmi, miten eri tavat kielellistää kausaatiota eroavat toisistaan. Päätelminä todetaan, että kausaation kielellistämiskeinot ovat monipuolisia ja tarkastellut rakenteet eroavat toisistaan monessa suhteessa. Kausatiivirakenteita voi luokitella mm. sillä perusteella, onko niiden keskusargumenttina predikaattiverbi vai nomini ja kopula, ovatko ne aineistossa yleisiä vai marginaalisia ja kuvaavatko ne vahvaa vai heikkoa kausaalisuhdetta. Kaikkiaan on tuloksena, että aineiston kausatiivirakenteet ovat joko transitiivisia lauserakenteita tai käyttävät hyväkseen spatiaalisuutta syy seuraus-suhteen ilmaisemisen keinona. Työstä nousee esiin monenlaisia jatkotutkimusaiheita: Ovatko kausatiivisuuden keinot samanlaisia myös muissa kirjallisissa tekstilajeissa ja puhutussa kielessä? Miten suomen ilmaisukeinot vertautuvat muihin kieliin? Etenkin esiintymämäärältään vähäisistä rakenteista voisi lisäksi löytää uusia ominaisuuksia tutkimalla niitä tätä työtä laajemmasta aineistosta.
  • Björn, Sami Juhani (Helsingfors universitet, 2013)
    Tutkielmassa tarkastellaan musiikin funktioita ja merkityksiä Ridley Scottin ohjaamassa tieteiselokuvassa Blade Runner: The Final Cut (2007). Elokuvan ensimmäinen versio Blade Runner sai ensi-iltansa vuonna 1982 ja se on vuosien saatossa osoittautunut yhdeksi viime vuosikymmenien merkittävimmäksi tieteiselokuvaksi ja saavuttanut lajityypissään kulttielokuvan aseman. Elokuva perustuu löyhästi Philip K. Dickin romaaniin Do Androids Dream of Electric Sheep? (1968) ja tyyliltään se on sekoitus kyberpunkia ja film noiria. Elokuvan juoni keskittyy seuraaman Harrison Fordin tähdittämän ex-poliisi Rick Deckardin edesottamuksia, kun tämä yrittää jäljittää ja tuhota neljää vaarallista androidia lähitulevaisuuden dystooppisessa Los Angelesissa. Toiminta- ja dekkaripiirteittensä lisäksi elokuvan tarina tarjoaa syvällisiä ja filosofisia kysymyksiä, kuten missä kulkee tekoälyllä varustetun koneen ja ihmisen välinen raja? Tutkielma kuuluu elokuvamusiikin tutkimuksen kenttään ja sen tarkoituksena on selvittää, millaisia funktioita Blade Runnerin musiikilla on ja miten nämä funktiot toteutuvat. Tätä kautta pyrkimyksenä on selvittää sitä, millainen merkitys musiikilla voi olla esimerkiksi tieteiselokuvan tarinankerronnassa, tunnelman säätelyssä, genren määrittämisessä sekä futuristisen tarinamaailman kuvaamisessa. Tutkimusaineistona on elokuvan viimeisin versio Blade Runner: The Final Cut (2007) sekä elokuvan virallinen soundtrack Blade Runner: Vangelis (1994). Elokuvan soundtrack toimii kuitenkin etupäässä vain referenssinä elokuvissa esiintyvien musiikkien nimiin. Analyysi keskittyykin pääosin kuvan ja musiikin välisiin suhteisiin, ei yksinomaan musiikkiin itseensä. Tutkielman analyysi pohjautuu Anu Juvan kehittelemään elokuvamusiikin funktioanalyysiin, joka tarjoaa käsitteitä ja keinoja elokuvamusiikin kokemuksellisten, rakenteellisten, sisällöllisten ja ulkoisten funktioiden tarkasteluun. Tämän lisäksi analyysissä hyödynnetään Claudia Gorbmanin klassisen Hollywoodin musiikkikonventioista tekemiä havaintoja, sekä Michel Chionin, David Bordwellin ja Kristin Thompsonin esittämiä näkemyksiä äänen ja kuvan suhteesta elokuvassa. Tutkimus tuo esiin musiikin lukuisat funktiot ja merkitykset Blade Runner: The Final Cut (2007) -elokuvassa. Musiikki vaikuttaa esimerkiksi elokuvan katsomiskokemukseen verraten hitaan tempon ja ambient-piirteittensä kautta luoden näin elokuvaan rauhallista tunnelmaa. Lisäksi musiikki tukee elokuvan esteettistä ja rakenteellista yhtenäisyyttä, lisää futuristisesta tarinamaailmasta katsojille välittyvää informaatiota sekä elektronisen tyylinsä kautta auttaa alleviivaamaan elokuvan kuulumista nimenomaan tieteiselokuvien genreen. Näiden lisäksi tutkimus osoittaa myös musiikin suuren merkityksen elokuvan katsomiskokemuksessa yleisemmälläkin tasolla. Nykyisellään elokuvatutkimus ja elokuvakritiikki keskittyvät etupäässä elokuvan visuaalisiin ja narratiivisiin aspekteihin ja jättävät ääniraidan ja sen mukana musiikin ja sen merkitykset verraten vähälle huomiolle. Tämä on sääli, sillä kuten tämä tutkimus havainnollistaa, elokuva on ennen kaikkea auditiivinen kokonaisuus, jossa visuaalisten aspektien lisäksi myös ääniraita vaikuttaa vahvasti siihen, miten ja millaisena elokuvan koemme. Tämän lisäksi tutkimus tuo esiin myös elokuvamusiikin tutkimuksen tarpeen tarkastella musiikkia osana elokuvan muuta ääniraitaa. Elokuvamusiikin tutkimuksen ei siis pitäisi keskittyä yksinomaan musiikin ja kuvan välisiin suhteisiin, vaan tarkastella myös musiikin ja ääniraidan muiden elementtien välisiä suhteita.
  • Innanen, Karoliina (Helsingin yliopisto, 2016)
    Tutkielman aiheena on Kain ja Kainin merkki. Tutkielmassa tarkastellaan, mitä tuo Vanhassa testamentissa esiintyvä Kainin merkki tarkoittaa sekä mitä sen avulla ilmennetään ja kerrotaan fiktiivisessä tekstissä. Tarkastelun kohteena ovat myös henkilöhahmot, erityisesti Kainin hahmo, sillä sen ominaisuudet ja merkki liittyvät kiinteästi toisiinsa. Tutkielmassa analysoidaan esiin nousevia teemoja sekä sitä, miten nuo kaikki liittyvät toisiinsa ja avaavat monia muitakin Kainin rooleja kuin vain velisurmaajan, josta hänet yleisimmin tunnetaan. Tutkimuskohteina ovat John Steinbeckin romaani East of Eden (1952) ja Chuck Palahniukin romaani Fight Club (1996) sekä pohjatekstinä toimiva Vanhan testamentin Neljännessä Mooseksen kirjassa oleva kertomus Kainista ja Aabelista. East of Edeniä ja Fight Clubia tarkastellaan Vanhan testamentin kertomuksen adaptaatioina eli uudelleenmuokkauksina ja Fight Clubia vielä adaptaation alalajina appropriaationa. Teoreettisena pohjana toimivat Julie Sandersin ja Linda Hutcheonin adaptaatioteoriat. Koska tarkastelun kohteena on merkki ja pohjatekstinä myytti, aihetta tarkastellaan myös semiotiikan ja myyttikritiikin näkökulmista. Kyseessä on vertaileva tutkimus, eli tutkimuskohteena olevia romaaneja vertaillaan toisiinsa ja peilataan pohjatekstiin. Henkilöhahmoja, merkkejä ja teemoja lähestytään tekstilähtöisesti, eli tekstejä analysoidaan lähiluvun avulla. Tutkimuksen perusteella voidaan sanoa, että Kain-hahmo ja Kainin merkki edustavat monia asioita ja niillä on useita merkityksiä. Kain-hahmoon liittyvät esimerkiksi kulttuurin muutos, kasvu, kehitys, uhri, valhe, rankaiseminen ja pakolaisuus. Merkki taas on muun muassa murhaajan, koston ja ulkopuolisuuden, mutta myös suojelun ja varjelun merkki. Tutkimus osoittaa, että veljenmurhan ei tarvitse aktualisoitua eikä henkilöiden tarvitse olla veljeksiä, jotta Kain ja Aabel -aihe on tunnistettavissa. Adaptaatioiden kriteerinä ei siis ole uskollisuus pohjatekstille, vaan sitä muokataan avoimesti. East of Eden ja Fight Club ovat itsenäisiä teoksia ja ymmärrettävissä, vaikka pohjatekstiä ei tuntisikaan. Teokset käyvät aktiivista vuoropuhelua pohjatekstin kanssa, ja onnistuneina adaptaatioina ne syventävät myös alkuperäistä sanomaa.
  • Lempinen, Hanne-Emilia (Helsingfors universitet, 2013)
    Pro gradu -tutkielmani aiheena on tšekkiläis-suomalaiset parit ja lapset, heidän kielitaitonsa ja kielivalintansa. Aikaisempaa tutkimusta lasten kaksikielisyydestä on paljon, pariskuntien kaksikielisyydestä taas ei. Tšekkiläis-suomalaisia pareja ja perheitä en tiedä tutkitun aikaisemmin. Tutkimusaineistoni koostuu tekemieni haastatteluiden vastauksista. Haastattelin 24 naisen ja miehen muodostamaa pariskuntaa, joista puolet asuu Suomessa ja puolet Tšekissä. Kysymyksiä oli 15 pariskunnille, joilla ei ole lapsia, ja 18 pariskunnille, joilla on lapsia. Kysymykseni koskivat muun muassa kielitaidon ylläpitoa ja kumppanin äidinkielen opiskelua. Käytetäänkö parisuhteessa vain toisen vai molempien äidinkieltä, vai onko käytössä myös kolmas kieli, joka ei ole kummankaan äidinkieli? Kielitaidon itsearvioinnin pohjana vastaajat käyttivät Eurooppalaisen viitekehyksen taitotasoasteikkoa. Lisäksi oli kysymyksiä lasten kielitaidosta. Vastaajat saivat myös esittää vapaasti kommentteja ja näkemyksiään kaksikielisessä suhteessa tai perheessä elämisestä. Pääasiallisia tutkimuskysymyksiäni ovat: Onko pariskuntien kielivalinnoilla selvä yhteys asuinmaahan, muuttuuko kieli asuinmaan mukaan, ja ovatko erot kielitaidoissa sukupuolittuneet? Millä perusteella parit valitsevat kotikielensä? Käsittelin myös muita asioita, kuten kaksikielisen parisuhteen mukanaan tuomia ongelmia. Tutkimustulokseni on selkeä: erojen sukupuolittuneisuus on kiistaton. Jokaisessa tapauksessa suhteen nainen on vähintään yrittänyt oppia - ja suurimmassa osassa tapauksia myös oppinut - kumppaninsa äidinkielen. Miesten kielitaidon taso on alempi. Miehillä on enemmän syitä, miksi he eivät olleet opiskelleet tai oppineet kumppaninsa äidinkieltä, kun naisilla taas on selkeä halu oppia. Yhdeksässä tapauksessa eniten käytetty kieli on englanti, joka ei ole kummankaan äidinkieli. Kolmessa suhteessa käytetään molempien äidinkieltä tasapuolisesti. Yhdeksän paria on päätynyt käyttämään miehen äidinkieltä kotikielenä ja kolme naisen äidinkieltä. Aineistoni perusteella kielivalinnat jakautuvat maakohtaisesti: Tšekissä asuvista pareista vain neljällä kahdestatoista kieli on tšekki. Kolme paria on päätynyt suomeen, ja viisi paria puhuu keskenään pääsääntöisesti englantia. Suomessa asuvista pareista taas seitsemän kahdestatoista käyttää suomea. Yhdessä tapauksessa parikieli on tšekki ja neljässä tapauksessa englanti. Lapsia oli tutkimuksessa vähän, joten heidän suhteensa tuloksista ei voi tehdä luotettavia päätelmiä. Pääasiallisesti kaikki lapset on kasvatettu kaksikielisiksi, mutta asuinmaan kieli on yhtä poikkeusta lukuun ottamatta aina dominantti kieli. Kaksikielisyyden mukanaan tuomat ongelmat ovat pariskunnilla samankaltaisia. Kielitaito ei aina riitä läheiseen suhteeseen kumppanin sukulaisten ja ystävien kanssa. Kielitaidon puutteellisuuden vuoksi osa vastaajista on myös tuntenut olevansa riippuvainen kumppanistaan. Kieliongelmista huolimatta kaikki vastaajat pitävät kaksikielistä suhdetta rikkautena.
  • Mäkinen, Annika (Helsingfors universitet, 2008)
    Suomen ja Viron välillä on ollut kontakteja tuhansien vuosien ajan. Vilkkaammiksi yhteydet muuttuivat kansallisen heräämisen ajalla ja sotien välisenä aikana. Toinen maailmansota katkaisi suomalais-virolaiset suhteet lähes 20 vuodeksi Neuvostoliiton miehitettyä Viron. Yhteydet Viroon palasivat jossakin muodossa 1960-luvulla, mutta olivat silloin ja tutkimusajankohtana 1970-luvulla tiukasti säädeltyjä. Kaikki virallisen tason yhteydenpito tapahtui Moskovan kautta ja valvonnassa, ja kansalaisyhteiskunnan tasolla tapahtuvaa toimintaa maiden välillä ei ollut. Myös lehtikirjoittelu oli Moskovan seurannassa ja Neuvostoliitto puuttui usein, mikäli Suomessa kirjoitettiin Virosta jotakin mikä ei ollut sille mieleen. Tutkielman tavoitteena on selvittää, millainen maa Viro oli 1970-luvun alkupuolella ja millainen kuva siitä oli Suomessa sekä Ruotsissa eläneen pakolaisvirolaisen yhteisön keskuudessa. Aineistona on sanomalehtiartikkeleita vuosilta 1973–1975 neljästä suomalaisesta ja kahdesta ruotsinvirolaisesta sanomalehdestä. Erityinen painopistealue on Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökokous eli Etyk, jonka järjestelyihin Suomi otti aktiivisesti osaa. Länsivaltiot ajoivat Ety-asiakirjaan periaatteita mm. vapaammasta tiedonvälityksestä ja ihmisten liikkumisesta, Neuvostoliitto taas tavoitteli rauhansopimuksen korviketta, jolla Euroopan toisen maailmansodan jälkeiset rajat vahvistettaisiin. Etyk oli siis virolaisille monella tavalla merkittävä: he saattoivat toivoa kokouksen tuovan mahdollisuuksia ottaa Baltian asia esille ja saada Baltian maille itsenäisyys, tai ainakin suurempi itsemääräämisoikeus. Toisaalta he pelkäsivät Neuvostoliiton vain vahvistavan otettaan Virosta Etykin avulla. Etykiin liittyvässä kirjoittelussa suomalaislehtien haluttomuus ottaa Viron asiaa esille näkyy erityisen selvästi.Virosta ei muutenkaan 1970-luvulla uutisoitu usein ja Etykin yhteydessä virolaisten toiveita ja tavoitteita ei juuri julkistettu. Baltian maista paenneet pyrkivät kyllä tuomaan asiaansa julkisuuteen Helsingin 1973 ja 1975 kokousten aikaan, mutta suomalaislehdissä se ei näkynyt. Virosta myös annettiin siloiteltu kuva sanomalehdissä ja epäkohtia kuten venäläistämistoimenpiteitä, pidätyksiä tai elintarvikepulaa ei julkistettu. Samaan aikaan Ruotsissa pakolaisvirolaisten toimesta ilmestyneiden lehtien maailma oli aivan toisenlainen. Niiden Etyk-aiheiset kirjoitukset käsittelivät lähes pelkästään Viron asiaa ja Etykin kolmannen korin asioita eli ihmisoikeuskysymyksiä. Ne myös toivat esille aivan toisenlaisen kuvan Neuvosto-Viron oloista kuin suomalaislehdet. Muissa kuin Etykiin liittyvissä artikkeleissa suomalaislehtien välillä on kuitenkin eroja. Yhdenkään tutkituista suomalaislehdistä (Helsingin Sanomat, Hufvudstadsbladet, Kansan Uutiset ja Uusi Suomi) ei voi sanoa noudattaneen täysin horjumatta mitään tiettyä linjaa Viro-kirjoittelussa. Yhdenmukaisimmin suhtautui Kansan Uutiset, joka harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta ei tuonut esiin kritiikkiä Neuvostoliittoa kohtaan. Vaihtelevin suhtautuminen oli Helsingin Sanomilla, jonka tapauksessa ei oikeastaan voi puhua minkäänlaisesta linjasta. Hufvudstadsbladet oli melko neutraali joskin etäinen ja maltillinen. Eniten neuvostokritiikkiä viljeli Uusi Suomi. Kuitenkin myös siinä ilmestyi esimerkiksi kaunistelevia kuvauksia elämästä Neuvosto-Virossa, eikä sekään Ety-kokousten aikaan asettunut balttipakolaisten puolelle. Yhdessäkään lehdessä ei ilmestynyt Viro-aiheisia kirjoituksia usein; kaikkiaan artikkeleita aineistossani oli 4 lehdestä 3 vuodelta 247. Monissa niistäkään Viro ei ollut pääasia vaan sitä vain sivuttiin. Ruotsinvirolaisia lehtikirjoituksia aineistossani oli 318. Lehtien (Eesti Päevaleht ja Teataja) välillä ei ollut merkittäviä sisällöllisiä eroja. Suomalaislehdistä ne taas erosivat täysin. Viron kuulumisten ja maailmanpolitiikan lisäksi ne seurasivat myös Suomen asioita ja etenkin niitä tapauksia, joissa Viro ylitti uutiskynnyksen suomalaislehdissä. Suomen lehdissä taas ei paria lähinnä Uuden Suomen poikkeusta lukuun ottamatta kirjoitettu pakolaisvirolaisista mitään, eikä etenkään heidän toiminnastaan Viron asian eteen. Pakolaisvirolaisten lisäksi myös Neuvosto-Viro oli 1970-luvulla suurimmalle osalle suomalaisista varsin tuntematon, sillä julkisessa keskustelussa se esiintyi erittäin harvoin ja oli poistettu jopa oppikirjoista. Suomalaisten yleisen käsityksen mukaan Virossa kaikki oli hyvin ja siellä asui tyytyväisiä ihmisiä. Myös Etyk nähtiin Suomessa täysin toisenlaisessa valossa kuin Pohjanlahden toisella puolella, jossa kirjoittelua leimasi pettymys Etykiin toisen maailmansodan jälkeisten rajojen vahvistajana.
  • Raunio, Katja (Helsingfors universitet, )
    Vuonna 2006 valmistuneessa Kampin keskuksessa yhdistyvät kaupallinen tila, joukkoliikenteen terminaalit, toimistorakennukset ja asunnot. Rakennus on osa suuren ihmisjoukon arkea. Tutkimus tarjoaa yhtenäisen esityksen Kampin keskuksen korttelien rakennus- ja suunnitteluhistoriasta 1800-luvulta nykypäivään, ja suhteuttaa Kampin kehitystä kasvavan Helsingin urbaaneihin ilmiöihin. Historiallista taustaa vasten analysoidaan Kampin keskuksen kaupunkitilaa. Keskeisenä aineistona tutkimuksessa ovat valmiista rakennuksesta tehdyt havainnot, alueelle tehdyt asemakaavat, suunnitelmaluonnokset ja kilpailuasiakirjat. Näiden ohella käytetään tutkimuskirjallisuutta etenkin alueen historiasta. Kaupunkitilan analyysi ammentaa arkkitehtuurintutkimuksen suuntauksesta, joka painottaa tilan moniaistista kokemista, tilaa todellistavia käytäntöjä ja tilassa vaikuttavia valtasuhteita. Tutkimuksessa eritellään fenomenologisen käsitteistön avulla, mitä merkityksiä Kampin kauppakeskuksen tilaan tuo näköärsykkeiden korostettu asema. Vallan kysymyksiä pohditaan kaupunkitutkimuksen viitekehyksessä tarkastelemalla maan ja kiinteistöjen omistussuhteita sekä alueen väestöä. Kampin kentällä 1830-luvusta lähtien sijainnut sotilaskasarmi viivästytti kivikaupungin leviämistä alueelle. Korttelit muuttuivat 1930-luvulla linja-autoasemaksi, ja loppuvuosisadan ajan tehtiin pääasiallisesti toteutumattomia suunnitelmia alueen rakentamiseksi. Vasta 1990-luvun lopussa suunnittelutyö tuotti hedelmää. Vuonna 2006 valmistunut Kampin keskus ja alueen kaavoitus valmistuivat yksityisen rakennuttajan ja kaupungin yhteistyön tuloksena. Uudenlainen suunnitteluprosessi herätti kritiikkiä. Kokemuksellisesta näkökulmasta kauppakeskuksen tilassa vallitsee jännite sirpaleisten aistiärsykkeiden ja pitkien, suorien käytävien välillä. Siellä näkyvät myös kaupallisten tilojen historian keskeiset ilmiöt. Kaupallisuus määrittää niin arkkitehtuuria kuin tilan käyttäjiin suhtautumistakin. Kahdessasadassa vuodessa alue on muuttunut jättömaasta arvokkaaksi osaksi ydinkeskustaa. Samalla ylemmän sosiaaliluokan väestö on syrjäyttänyt vähävaraiset asukkaat. Kaupungin ja yksityisen rakennuttajan yhteistyö Kampin keskuksen hankkeessa oli kaupunkisuunnittelun toimintatapojen muutoksen ensi askelia Suomessa. Yksityinen raha vaikutti siihen, että suunnitelmat tällä kertaa toteutuivat. Rahan vaikutus ei ole kuitenkaan päättynyt, sillä Kamppiin syntyi kaupunkitila, joka on kiinteistösijoittamisen pelinappula ja kehittyy keskiluokan kulutustarpeiden ehdoilla. Hankeprosessin ohella Kampin keskuksen kortteleissa poikkeuksellista on se, miten keskustassa säilyi niin pitkään tehottomasti rakennettu alue. Sen sijaan tyypillistä kaupungin kasvua Kampin keskuksen kortteleissa edustaa alueen vähittäinen keskiluokkaistuminen ja kiihtyvä maan hyödyntämisen tehostuminen. Kampin keskuksen korttelit ovat olleet välitilassa sekä paikallisesti että ajallisesti: Se on sijainnut keskustan ja esikaupungin välissä ja toiminut 1800-luvulta saakka porttina Espooseen. Yhtä pitkään alue on ollut erilaisissa väliaikaiskäytöissä Kampin keskuksen valmistumiseen saakka. Edelleen alue rakentuu ja muovaantuu. Käyttäjät ja omistajat suorittavat haltuun ottoja. Lasiseinillä jaoteltu sisätila voi helposti muuttaa muotoaan. Näyteikkunat, mainokset ja näytöt luovat rakennuksen nahkaa.
  • Lauhakari, Ari-Pekka (Helsingfors universitet, 2009)
    Tutkimus kohdistuu kalastamalla ja sukeltamalla elantonsa hankkivan japanilaisen amakansan uskontoelämän rituaalien kuvaukseen ja niiden analysoimiseen Robert N. McCauleyn ja E. Thomas Lawsonin rituaalin kompetenssiteorian näkökulmasta. Tämän lisäksi tutkimuksessa selvitetään aiempien etnografisten kuvausten käsityksiä amojen paikasta japanilaisen valtakulttuurin rinnalla. Amat ovat melko tuntematon tutkimuskohde, minkä vuoksi tutkimuksessa on paneuduttu amojen elämän kuvaamiseen. Amojen kulttuuri eroaa valtakulttuurista muun muassa elinkeinon, luontosuhteen ja sukupuoliroolien kautta. Amojen uskonnollinen toiminta asettuu japanilaisen uskonnollisen elämän puitteisiin ja siitä löytyvät poikkeavat näkemykset ja toimintatavat liittyvät elinkeinon mukanaan tuomaan kulttuuriseen erilaisuuteen. Viitteitä vanhasta japanilaisesta kansanuskosta on runsaasti. Amojen rikkaasta rituaaliperinteestä on tarkastelun kohteeksi valittu sukeltavien naisten kerran kuukaudessa suorittama rituaali. Tutkimuksessa kokeillaan, kuinka rituaalin kompetenssiteoria toimii valitun rituaalin analysoimisessa. Rituaalin kompetenssiteoria kuuluu kognitiivisen uskontotieteen alaan ja tarjoaa myös metodin rituaalin purkamiselle: näin ollen käytetty teoria asettuu myös osaksi työn metodologista viitekehystä. Teoreettisena taustalukuna toimii Pascal Boyerin esittämä uskonnollisen mielen toimintaa mallintava kognitiivinen teoria. Lisäksi selittävän tutkimusotteen rinnalla pohditaan vieraan kulttuurin tutkimisen problematiikkaa sekä selittävän ja tulkitsevan tutkimustavan näkemyseroja. Teorian kattavuus pitkissä rituaaliketjuissa joutuu koetukselle, mutta selviää siitä. Teoria viitoittaa tietä hypoteesille, että joissain amojen vuosittaisista rituaaleista on löydettävissä vaikutuksiltaan jotain emotionaalisesti vahvempaa toimintaa sisältäviä rituaaleja. Lisäksi teoria kertoo, että Sengen-san vuoren rituaali on toistettava usein ja että se on ehkä mahdollista korvata osin tai kokonaan. Teorian työkalujen kanssa operoiminen vaatii harjoittelua: toisaalta niiden kautta on mahdollista edetä hyvinkin syvälle niin ihmismielen kognition kuin koko tutkittavan kulttuurin suuntaan. Teoria paikallistaa hyvin rituaalin muotoa vertailtavaksi muiden kulttuurien vastaavien rituaalityyppien rinnalle ja toimii myös työkaluna rituaalin aukipurkamisessa.
  • Suikka, Minna (Helsingfors universitet, 2013)
    Tarkastelen pro gradu -tutkielmassani kansallisuutta kansakuntaistuvan kulttuurin kansallista identiteettiä jäsentävänä nationalismin identifikaatiomekanismina. Tutkimukseni kohteina ovat Henryk Sienkiewiczin saksalaisen ritarikunnan ja Puola-Liettuan välisestä Grunwaldin taistelusta kertova historiallinen romaani Krzyżacy ja Karel Hynek Máchan kuningas Václav IV:n hallintokaudelle sijoittuva historiallinen kertomus Křivoklad. Analysoin teoksia nationalismintutkimuksen ja imagologisen kirjallisuudentutkimuksen viitekehyksessä. Asetelma kytkeytyy samalla myös historiakulttuurin ja historiallisen romaanin tutkimuskenttiin. Imagologian kautta pääsen tarkastelemaan Krzyżacyn ja Křivokladin kuvaamia kansallisten ja etnisten ryhmittymien representaatioita ennen kaikkea stereotypioita ja niiden välistä keskinäisdynamiikkaa. Tutkijoiden kuten Miroslav Hrochin, Eric Hobsbawmin, Benedict Andersonin ja Anthony D. Smithin kirjoitusten kautta vastaan kysymykseen, millä tavoin nämä representaatiot osallistuvat kansakunnan kuvitteluun. Krzyżacy representoi kansallisuuksia vahvojen kansallisten stereotypioiden kautta, mutta Křivokladin keskuskertomuksesta stereotypiat ja ylipäätään etniset suhteet puuttuvat. Sienkiewicz hyödyntää Krzyżacyssa taitavasti protonationalismin ja esimodernien etnisten siteiden perintöä kansallisen identiteetin rakennusaineena: puolalainen identiteetti syntyy kokonaisuudessaan erontekoina saksalaisuteen sekä sarmatistisista stereotypioista ja messianistisesta johdatuksesta rakentuvana suurvaltaidentiteettinä. Máchan suhde kansalliseen menneisyyteen on ennemminkin, että ontto kansallisuuden kategoria korvataan feodaaliyhteiskunnan arkkityyppisillä rooleilla, jotka nousevat sekä kansakunnan vertauskuvaksi että universaaliksi kuvauksesta yksilön olemassaolon ontologisista ristiriidoista. Křivokladissa ainoat imagologiset yksiköt ja viittaukset etnisiin ominaisuuksiin löytyvät vasta jälkisanoista, joissa saksankielinen juutalainen hahmo katsoo t ekkiläisyyttä ulkoapäin. Tällä Mácha osoittaa metafiktiivisesti menneisyyteen kohdistuvat nationalistiset paineet kuin kulttuuripessimistisenä aikalaisäänenä, joka ei usko kansallisen projektin lupauksiin. Krzyżacyssa kansallinen identiteetti rakentuu erityisesti stereotypioiden varaan sen sijaan Křivokladissa on keskeisempää ennemminkin identiteetin sahalaitaisuus ja jatkuvassa muutoksen tilassa oleminen. Tämä ero viestii siitä, miten Sienkiewiczin ajan puolalaiset kävivät ankaraa kamppailua oman kulttuurin ja identiteetin säilyttämisestä, kun taas Máchan ajan t ekkiläisillä ei ollut käsissään mielikuvaa yhtä vaivattomasti poliittisesti määriteltävästä kansakunnasta. Nationalismin identifikaatiomekanismina kansallisuuden tehtävänä on antaa piirteet kansakuntaan samastettavalle yhteenkuuluvuuden tunteelle. Kansallinen identiteetti voi olla yhtä lailla sienkienwicziläisittäin stereotypiamaisen kaksiulotteinen tai máchalaisittain prismamaisen monipirstalainen ja tyhjäsisustainen.
  • Hakulinen, Rauno (Helsingfors universitet, 2008)
    Työ pyrkii selvittämään miten Suomessa toimivien vähemmistöuskontojen (islam, juutalaisuus, katolisuus) muodostamat yhdyskunnat kokevat oman asemansa suhteessa valtioon, viranomaisiin ja evankelis-luterilaiseen kirkkoon. Toteutuuko vähemmistöjen omasta mielestä Suomessa uskonnollinen tasavertaisuus ja uskonnonvapaus käytännön tasolla. Sopiiko luterilaisen kirkon ja valtion läheinen suhde monikulttuurisen yhteiskunnan ideaan ja vaikuttaako tämä kyseinen suhde siihen, miten muita uskontoja kohdellaan Suomessa. Näiden lisäksi tarkastellaan suomalaisen yhteiskunnan yleistä suvaitsevaisuutta, median vähemmistöjä koskevaa uutisointia ja kuinka valtaväestöstä poikkeaviin uskonnon edustajiin suhtaudutaan arkipäivän kohtaamisissa. Työssä tuodaan myös esille miten perinteiset vähemmistöt (juutalaiset ja tataarit) ovat pystyneet sopeutumaan suomalaiseen yhteiskuntaan ja samanaikaisesti säilyttämään oman kulttuurisen identiteettinsä ja erikoislaatuisuutensa ilman valtion viranomaisten järjestämää kotouttamista. Aineisto työhön on kerätty viiden rekisteröidyn uskonnollisen yhdyskunnan jäsenelle tehdyllä teemahaastattelulla. Perinteiset mukana olevat vähemmistöyhdyskunnat ovat Helsingin juutalainen seurakunta, tataarien Suomen Islam-seurakunta ja Katolinen kirkko Suomessa. Uudempia yhteisöjä edustavat sunnimuslimien Islamic Multicultural Dawah Centre ja shiiojen Resalat Islamilainen yhdyskunta.
  • Ruoppa, Sanna-Kaisa (Helsingin yliopisto, 2015)
    Perehdyn työssäni suomalaisnäyttelijä Hilma Rantasesta (1875-1943) kirjoitettujen lehtiarvostelujen sekä aihetta käsittelevän kirjallisuuden välityksellä suomalaisen ja virolaisen teatterin piirteisiin 1900-luvun alkupuolella sekä tarkastelen tätä kautta ilmentyvää Rantasen näyttelijäkuvaa Suomessa ja Virossa. Hilma Rantanen (myöh. Rantanen-Pylkkänen) työskenteli näyttelijänä ja ohjaajana 1910-luvulla Estonia-teatterissa Tallinnassa sekä Kansan Näyttämöllä Helsingissä. Tarkastelen myös Suomen ja Viron teatterin kehitystä ja koulutusta pohtien tätä taustaa vasten molempien maiden teatteritraditioon vaikuttaneita tekijöitä. Tutkimusaineistoni koostuu kirjallisuudesta, Rantasta koskevista teatteriarvosteluista Estonia-teatterin ja Kansan Näyttämön ajalta, verkkolähteistä sekä Rantasen henkilökohtaisista arkistoista löytyneistä materiaalista, muun muassa kirjeistä. Tutkimukseni on kvalitatiivista, mikrohistoriallista tutkimusta, missä perehdyn yksittäisen ihmisen toimintaan pienehkössä yhteisössä. Lehtiarvostelujen analysoimisessa käytän diskurssi- ja sisällönanalyysia. Suomalaisen ja virolaisen teatterin merkittävin ero 1900-luvun alkupuolella näyttää olevan suomalainen paatoksellisuus, jonka esiintyminen oli vähäisempää virolaisessa teatterissa. Molempien maiden tavoitteena oli kehittää yhteisnäyttelemistä ja pyrkiä luonnollisempaan ilmaisuun. Tutkimukseni osoittaa, että saksalaisen teatterin vaikutus molempien maiden teatteriin oli voimakas. Teatterintekemistä leimasi tähtinäyttelijäperinne, joka kumpusi saksalaisesta teatterikulttuurista. Siitä alettiin pyrkiä 1900-luvun alkupuolella eroon niin Suomessa kuin Virossakin. Molemmissa maissa alettiin pitää esikuvana Moskovan Taiteellista Teatteria ja siellä toimineen Konstantin Stanislavskin kehittämää tunnemuistiin perustuvaa näyttelemistyyliä. Virossa näitä vaikutteita oli havaittavissa aiemmin ja enemmän kuin Suomessa. Vuosisadan alussa virolaisten teatterintekijöiden keskuudessa oppia haettiin Länsi-Euroopan ohessa myös Venäjältä, kun taas suomalaisten opintomatkat suuntautuivat enimmäkseen länteen. Hilma Rantanen oli suurten naisroolien esittäjä sekä Suomessa että Virossa. Hän oli tragedienne ja näyttämön diiva, joka eli kulta-aikaansa 1900-luvun ensimmäisillä vuosikymmenillä. Hän sai osakseen huomiota ja arvostusta niin näyttelijänä kuin ohjaajanakin. Rantanen toimi Suomessa Kaarle Halmeen ohella merkittävänä teatterin kielellisen ilmaisun uudistajana. Lehtiarvostelut Kansan Näyttämöllä olivat pääosin erittäin myönteisiä, kun taas Virossa kielteistä kritiikkiä alettiin alun innostuneen vastaanoton jälkeen antaa enemmän. Aluksi häntä pidettiin persoonallisena taiteilijana ja oivana pääroolien esittäjänä ja hänen näyttelemistään viron kielellä ihasteltiin. Myöhemmin kritiikki kohdistui nimenomaan Rantasen teennäiseltä tuntuvaan kielenkäyttöön. 1920-luvulle tultaessa hänen näyttelemistyyliään alettiin pitää vanhanaikaisena.
  • Hänninen, Reetta (Helsingfors universitet, 2013)
    Suomen suuriruhtinaskuntaa alettiin liittää tiukemmin emämaansa Venäjän yhteyteen 1800-luvun lopussa. Hiljalleen käyntiin lähtenyt yhdenmukaistamispolitiikka, joka joidenkin suomalaisten silmin näyttäytyi sortotoimina, sai etenkin vuodesta 1899 eteenpäin vastustajansa ryhtymään passiiviseen vastarintaan. Tutkimuksen tehtävä on luoda kokonaiskuvaa tästä vastarinnasta sellaisena, kuin se venäläisviranomaisten tuottaman lähdeaineiston kautta näyttäytyy. Tehtävänä on myös etsiä syitä siihen, miksi viranomaisraportteja laadittiin toisinaan mitättömiltäkin tuntuvista rikkomuksista. Lisäksi tutkimus selvittää, johtiko kansan suhtautuminen sivistyneistön ajamaan vastarintaprojektiin ristiriitoihin, jotka heijastuivat paikalliselta tasolta venäläisvallanpitäjille asti. Separatistisen, yhteiskuntarauhaa järkyttävän toiminnan paljastamiseksi ja estämiseksi myös kontrollikoneistoa yhdenmukaistettiin. Suomeen perustettiin emämaan mallin mukainen jaosto tutkimaan ja tarkkailemaan poliittisesti arveluttavia tekoja. Tämän organisaation, kenraalikuvernöörin kanslian erikoisjaoston, aktiluettelot ja yksittäiset aktit muodostavat tutkimuksen lähdeaineiston. Ajallisesti tutkimus on rajattu vuosiin 1900 1902. Osa passiivisesta vastarinnasta nojasi perustuslaillisten julkilausumiin periaatteisiin, joiden mukaan laittomiksi katsottuja venäläisviranomaisten määräyksiä ei saanut toteuttaa. Tähän toimintatapaan liittyi kiinteästi Suomessa olevien venäläisten tai heihin myötämielisesti suhtautuvien suomalaisten boikotoiminen. Boikotointi ulottui kaikille elämänalueille ja kosketti ennen kaikkea santarmeja sekä venäläissyntyisiä kulkukauppiaita. Periaatteisiin nojautuvan toiminnan lisäksi perustuslaillisille oli tärkeää kansanvalistustyö, jolla pyrittiin saamaan laajoja kansanjoukkoja mukaan toimintaan, ja siten varmistamaan passiivisen vastarinnan onnistuminen. Valistustyötä toteutettiin puheita pitämällä ja illanviettoja järjestämällä. Iltamissa esitetyistä runoista, esitelmistä ja näytelmistä raportoitiin erikoisjaostoon runsaasti. Osa sisällöstä oli isänmaallista henkeä kohottavaa, osa suoraan hallitusta tai venäläisiä loukkaavaa. Loukkauksia venäläiset saivat osakseen myös satunnaisilta kaduilla huutelijoilta tai vaikkapa pilapiirrosten tekijöiltä. Valistuksesta huolimatta vastarinta ei saavuttanut toivotun laajuista suosiota. Osa suomalaisista, etenkin maaseudun vähävarainen väestö, näki kuohuvassa tilanteessa tilaisuuden paikallisten vallanpitäjien vastustamiseen ja itselleen tärkeiden asioiden ajamiseen. Kun sivistyneistö kamppaili keisarin valarikon ja kansan petoksen välissä, pyrittiin rahvaaseen vaikuttamaan valistuksen lisäksi erilaisin painostuskeinoin. Ne, keillä oli asemansa tuomaa valtaa kanssaihmisiin, pyrkivät häädön, irtisanomisen tai vaikkapa lasten jälki-istuntoon jättäminen uhalla saamaan lähiympäristönsä vastaanhangoittelijoita mukaan isänmaalliseen toimintaan. Väkivaltaisia tekoja ei tutkimusvuosina juurikaan esiintynyt. Pikemminkin suomalaisten vastarinta näyttäytyy itsepintaisen kiusallisena asioiden sujumisen hidastamisena tai uhmamieltä osoittavana tottelemattomuutena. Joidenkin pienimpien raportoitujen mielenilmausten aiheuttama uhka järjestysvallalle vaikuttaa mitättömältä, kuten Karl Fazerin karamellipaperikääreisiin painattamat suomalaisten postimerkkien kuvat. Tämänkaltaiset teot ilmaisivat kuitenkin separatistisia ajatuksia ja tapauksista raportoitiin, sillä kenraalikuvernöörin oli lisävaltuuksia saadakseen vakuutettava hallitsija Suomessa kytevästä kapinahengestä. Kontrollikoneiston toimintakulttuurin myös kuului se, että tapahtumia liioiteltiin hierarkiassa ylempänä olevan viranomaisen huomion herättämiseksi.
  • Tengbergen, Maria (Helsingfors universitet, 2012)
    Tutkielmassa tarkastellaan opettajan verbaalia kannanottotoimintaa luokkahuoneessa. Aiheen rajauksen lähtökohtana on kaksi kohteesta riippuvaista näkökulmaa kannanottamiseen: 1) oppilaisiin kohdistuvat sekä 2) opettajaan itseensä kohdistuvat kannanotot. Pyrkimyksenä on selvittää kannanottojen rakenteita ja funktioita. Lisäksi tutkielmassa tarkastellaan, kuinka opettaja puhuu institutionaalista rooliaan esille tai toisaalta häivyttää sitä kannanottojen vaikutuksesta. Pääaineistona on yksi lukion äidinkielen ja kirjallisuuden kaksoistunti. Tämän lisäksi tutkimuksessa hyödynnetään esimerkkejä myös toisesta aineistosta, lukion historian kaksoistunnista. Aineistot ovat keskenään varsin erilaisia, joten tutkimukseen on saatu mukaan myös opettajapersoonia, oppiaineita sekä opetusmetodeja vertaileva näkökulma. Työn metodina käytetään etnometodologista keskustelunanalyysia, mutta työn teoreettinen viitekehys ulottuu paikoin myös kasvatustieteeseen. Työssä osoitetaan, että oppilaita koskeva arviointi on muodoltaan ja funktioltaan varsin monipuolista: opettaja voi kannanotoillaan tehdä monenlaisia toimintoja niin ilmapiirin luomisesta vakavampiin, itse sisältöjen oppimista tukeviin kannanottoihin. Opettajaa itseään koskeva arviointi sen sijaan ei ollut yhtä spesifisti funktionaalista kuin oppilasarviointi. Itsearvioinnin kohdalla korostui etenkin opettajan oma persoona, sillä äidinkielenopettaja oli puheessaan subjektiivisempi ja suorempi kuin historianopettaja. Opettajan itsearviointi esiintyi useimmiten kritiikkinä, joka toisin kuin oppilasarviointi, kohdistui usein opettajan omiin ominaisuuksiin. Opettaja pystyi erityyppisillä kannanotoilla rakentamaan omaa ammattirooliaan. Karkeasti jaoteltuna oppilasarviointi vahvisti opettajan roolia ja opettajan itsearviointi rikkoi asetelmaa tuoden opettajan asemaa symmetrisemmäksi oppilaisiin nähden. Opettaja pystyi kuitenkin myös oppilasarvioinnin sisällä tekemään erilaisia rooliaan koskevia suunnanmuutoksia esimerkiksi siirtymällä moitteesta kehuun nopealla tahdilla. Työ tuo etenkin laajuutensa vuoksi luokkahuoneen kannanottamisen tutkimiseen uusia näkökulmia, joita ei ole vielä juurikaan tarkasteltu. Työssä suoritettu vertailu arkikeskustelun kannanottamiseen on niin ikään avannut kiinnostavia näköaloja. Etenkin toiseen ja itseen kohdistuva arviointi on arkipuheessakin vielä melko uusi alue, josta voisi ammentaa paljon uutta tutkimustietoa. Myös kannanottojen ja roolin tarkastelu olisi potentiaalinen tutkimuskohde muissakin institutionaalisissa konteksteissa.
  • Häkkinen, Jaakko (Helsingfors universitet, 2007)
    Tässä työssä käsittelen kolmen läntisimmän (saame, itämerensuomi ja mordva) ja kolmen itäisimmän kielihaaran (mansi, hanti ja samojedi) ensitavun vokaalivastaavuuksia aineistonani Pekka Sammallahden sanalista artikkelista Historical phonology of the Uralic Languages (kirjasta The Uralic languages, 1988, toimittanut Denis Sinor). Keskiset kielihaarat marin, permin ja unkarin olen tässä työssä jättänyt systemaattisen tarkastelun ulkopuolelle, koska pohjustustyön aikana selvisi kaksi tendenssiä: yhtäältä monella näiden kielihaarojen vokaaleista on taustallaan useita eri kantauralin vokaaleja, ja toisaalta monilla kantauralin vokaaleilla on jatkajinaan erilaisia vokaaleja kyseisissä kielihaaroissa. Lisäksi jättämällä näiden kielten vokaaliston systemaattisen selvittämisen myöhempiin tutkimuksiin minun on mahdollista koetella lopputyössä esittämiäni hypoteeseja. Tarkasteluni perusteella sana-aineisto antaa mahdollisuuden sellaiselle uudelleentulkinnalle, että kantauralin ensitavun vokaaliparadigma olisikin ollut aiemmin oletettua rikkaampi. Itäisissä kielihaaroissa on säilynyt enemmän distinktiivisiä vokaalifoneemeja kuin läntisissä, ja vaikka läntisissä kielihaaroissa vokaalifoneemien kokonaislukumäärä on lähtökohtaisesti pienempi, selittyvät eräissä sanaryhmissä esiintyvät vokaalivastaavuussarjat luontevimmin niin, että vokaalit ovat lännessä langenneet yhteen, mutta eri kielihaaroissa eri tavalla. Toisin sanoen itäisten kielihaarojen distinktiivisiä vokaaleja vastaavat systemaattisella tavalla läntisten kielihaarojen epäsäännöllisinä pidetyt vastaavuussarjat. Nähdäkseni tässä työssä esittämiäni seikkoja ei ole aikaisemmin havaittu johtuen menetelmän sisäänrakennetuista rajoituksista: yksittäisiä vokaaleja vertaamalla on mahdollista löytää säännölliset vastineet vain niin monelle vokaalille kuin löytyy kummastakin (tai jokaisesta) vertailtavasta kielestä. Pääsääntöisesti vertailu tavoittaa siis vain sen määrän distinktiivisiä yksiköitä kuin löytyy siitä kielestä, jossa yksikköjen lukumäärä on pienin. Tämän vertailevan menetelmän rajoituksen ylitettyäni esitänkin lopputyössäni kantauraliin kahta uutta vokaalia, jotka vastaavat uralistiikassa vanhastaan tunnettuja redusoituneita vokaaleja (etinen ja takainen labiaalisuudeltaan redusoitunut vokaali). Tarkastelussani perustelen myös, miksi äännetaso on luotettavin murteutumisen osoittaja ja että äänteellisin perustein ei ole löydettävissä tukea samojedihaaran varhaiselle erolle muun kielikunnan yhteydestä; pikemminkin samojedi jakaa eräitä äänteellisiä uudennoksia (sekä vokaaliston että konsonantiston osalta) ugrilaisten kielten kanssa. Lisäksi toisin kuin on perinteisesti ajateltu, yhteisen sanaston lukumäärä ei voi aukottomasti todistaa varhaisesta diakronisesta kuilusta kielihaarojen välillä: sanastoeroille on löydettävissä muitakin mahdollisia selityksiä, kuten vaikkapa tiiviit kielikontaktit. Sen sijaan äännetasoa voidaan pitää luotettavana silloin kun useat kielikuntaa jakavat äänteelliset isoglossit osuvat samaan kohtaan. Tällä perusteella näyttää alustavasti siltä, että varhaisin kantauralin jälkeinen murreraja osuisi suomalais-permiläisten ja ugrilais-samojedilaisten kielten väliin.
  • Oksanen, Auli (Helsingfors universitet, 2007)
    Tutkimuksessani etymologioin suomen kielen karhun nimityksiä karhu, kontio, ohto ja otso. Pyrin osoittamaan, että nimityksissä saattaa olla hämärtynyttä kielellistä ainesta, joka on tullut niihin lähdesanoiksi nimittämieni sanojen mukana. Analysoin nimityksiä suomenkielisen ja etäsukukielisen vertailuaineiston kautta. Olen valinnut vertailtaviksi sanoja, joiden merkitys ei ole karhu , mutta jotka esim. metonymian kautta voidaan yhdistää karhu merkitykseen. Vertailuaineistoni koostuu suomenkielisistä aineistoni karhun nimityksiä äänteellisesti muistuttavista tai niiden kanssa identtisistä sanoista, suomalais-ugrilaisen tason kielten aineistoni karhun nimitysten mahdollisista äänteellisistä vastineista ja UEW:hen sisältyvien vastine-ehdokkaiden lähtömuotorekonstruktioista. Karhu-luvussa tarkastelen myös viE kähr mäyrä sanaa, vaikkei se lukeudukaan suomenkieliseen tai etäsukukieliseen vertailuaineistoon. Karhun nimitysten ohto ja otso etymologiaan tutkimukseni ei tuo uutta valaistusta, mutta nimityksiin karhu ja kontio voi tulosten perusteella ajatella kätkeytyvän tähän asti tunnistamatonta itämerensuomalaista ja laajalevikkistä kielellistä ainesta. Olen tutkimuksessani tehnyt myös havaintoja sanan merkityksenmuutoksen yhteydessä mahdollisesti toteutuvista sanan äänteellisen motivaation palauttamiseen tähtäävistä äänteenmuutoksista. Näiden semanttis-morfofonologisiksi nimittämieni äänteenmuutosten mahdollisella jatkotutkimuksella voi olla mielestäni myös yleiskielitieteellistä merkitystä.
  • Kyytsönen, Sini (Helsingfors universitet, 2015)
    Tutkimuksen aiheena ovat Linnanmäen huvipuiston laitteiden nimet, joista käytetään termiä laitenimet. Työssä tutkitaan laitenimien ominaispiirteitä ja selvitetään, mikä laitenimi oikeastaan on, mitä sillä ilmaistaan ja millaisin kielellisin keinoin. Laitenimien tutkimukseen sovelletaan funktionaalis-semanttista analyysia, jonka tarkoituksena on selvittää laitenimien rakenne, merkitys ja tehtävät. Lisäksi tutkimuksen kohteena ovat kielenkäyttäjien käsitykset laitenimistä. Sosio-onomastisen tutkimuksen avulla selvitetään, millaisia nimiä laitteista käytetään ja miten laitenimiin suhtaudutaan. Aineistona ovat Linnanmäen laitteiden nimet vuodelta 2014. Yhteensä nimiä on 44. Tutkimusaineistona on myös maaliskuussa 2014 tehty kyselytutkimus, johon tuli 200 vastausta. Aineisto jaettiin kahtia vastaajien mukaan: asiakasvastaajia on 110 ja Linnanmäen työntekijöitä 90. Nimien funktionaalis-semanttisessa analyysissa nimet jaetaan ensin nimenosiin. Laitenimissä on aina yksilöivä nimenosa. Yksilöivän nimenosan jäljessä voi olla laitteen lajin ilmaiseva nimenosa (esim. Pallo/karuselli). Laitenimiin sisältyvä sanasto koostuu suurimmaksi osaksi tunnistettavista lekseemeistä. Poikkeuksia ovat mm. opaakki Kuuputin ja interjektio Kotkot. Laitenimien merkityssuhteet perustuvat kielenpuhujille yhteisiin assosiaatioihin. Suurin osa laitenimistä perustuu epäsuoraan merkityssuhteeseen, jolloin nimi ymmärretään metaforisesti tai metonyymisesti. Osa nimistä on merkityssuhteeltaan suoria. Laitteen lajin ilmaiseva nimenosa kertoo laitteesta aina jotain suoraan. Muutama laitenimi perustuu myös pakattuun merkityssuhteeseen, jolloin nimellä ei ole selvää sanakirjamerkitystä (esim. Vekkula). Yksilöivän funktion lisäksi laitenimillä voi olla yhtäaikaisesti monia interpersonaalisia funktioita, jotka tulevat ilmi sosiaalisessa ja kulttuurisessa kontekstissa. Laitenimet voivat olla tehtäviltään informatiivisia, houkuttelevia, käytännöllisiä ja integroivia. Laitenimien käytössä ja variaatiossa on eroa vastaajaryhmien välillä. Asiakkaat käyttävät laitteista työntekijöitä useammin appellatiiveja (esim. maailmanpyörä) ja entisiä virallisia nimiä. Työntekijät käyttävät useimmiten laitteen virallista nimeä tai virallisen nimen pohjalta muodostettua sekundaaria nimeä. Laitteista käytetään lukuisia erilaisia epävirallisia nimiä. Vastaajien mielestä miellyttävä laitenimi on mm. kuvaava, hauska, perinteinen ja käytännöllinen. Laitenimissä ei miellytä esimerkiksi hämäräksi jäävä merkityssuhde. Monet vastaajista ihmettelivät nimien vaihdoksia ja ottivat kantaa nimien kieleen
  • Kapali, Terhi (Helsingin yliopisto, 2016)
    Tutkielmassa tarkastellaan kakkoskielisten suomenpuhujien katseen käyttöä keinona hakea responssia sanahauissa ja tiedonvarmistustilanteissa. Tutkielman tavoitteena on selvittää, millaisiin kielenpiirteisiin kakkoskielinen hakee katseellaan responssia, keneltä responssia haetaan sekä minkälaisia kielellisiä ja kehollisia resursseja kakkoskielinen käyttää hakies-saan responssia. Tutkielman aineisto on kuvattu helsinkiläisen kirjaston kielikahvilassa kahdella eril-lisellä videointikerralla, ja materiaalia on noin kaksi tuntia. Keskusteluun osallistuu äidin-kielinen ohjaaja sekä 5–6 kakkoskielistä suomenpuhujaa. Keskustelijoiden joukko on he-terogeeninen niin äidinkielen kuin suomen kielen taidon suhteen. Kakkoskieliset suomenpuhujat hakevat katseellaan responssia siihen, onko sanan si-jamuoto tai sanan muoto muuten oikein taikka pitääkö jotakin asiaa koskeva väite paik-kansa. Puhujan saama responssi voi olla joko vahvistus tai hänen tuottamansa muodon korjaus; responssin antaja voi myös tulla mukaan sanahakuun. Kakkoskieliset hakevat usein responssia sekä kielikahvilan ohjaajalta että toisilta osallistujilta. Toiselta osallistu-jalta he hakevat responssia silloin, kun ohjaaja ei ole jostain syystä saatavilla. Tällöin on tavallista, että he hakevat responssia vielä ohjaajalta, jos toisen antama vastaus on epä-luotettava tai riittämätön. Kakkoskieliset puhujat pitävätkin ohjaajaa keskustelun asiantun-tijajäsenenä. Katseen ohella responssia haetaan systemaattisesti nousevan intonaatin sekä kasvo-nilmeiden avulla, kohottamalla ja kurtistamalla kulmia. Nouseva intonaatio merkitsee il-maisun kysyväksi, ja kulmien liikkeet joko merkitsevät tarkasti responssia kaipaavan kie-len yksikön tai laajemman ongelmallisen kokonaisuuden, kuten lauseen. Analyysista ilme-nee myös, että puhuja suuntaa usein responssinhaun vastaanottajalle paitsi katseella myös kehollisesti. Kakkoskielisen responssinhaussa käyttämät kielelliset ja keholliset resurssit välittävät vastaanottajille tietoa siitä, että responssia haetaan, keneltä sitä haetaan ja mille kielen yksikölle. Analyysissa tehdyt havainnot vahvistavat monia sekä katseesta että sanahauista jo tehtyjä havaintoja. Tärkeimpänä antinaan tutkielma kuitenkin kokoaa katseesta, kehon asennosta, kasvonilmeistä sekä sanahauista tehtyjä havaintoja yhteen epäsymmetrisessä keskustelussa tyypilliseen toimintoon, responssinhakuun.