Browsing by Title

Sort by: Order: Results:

Now showing items 317-336 of 805
  • Mikkonen, Maria (Helsingfors universitet, 2014)
    Tutkimus osoittaa kerronnan trooppien, sääntöjen kääntämisen ja useamman asteen maailmojen yhteyden fantasiakirjallisuudessa. Tutkimuksen kohteena on Ilkka Auerin fantasiateos Sysilouhien sukua (2004), joka aloittaa Lumen ja jään maa -sarjan. Teoksen juoni mukailee fantasiakirjallisuudelle tyypillistä quest-tarinatyyppiä, jossa henkilöhahmon tulee suorittaa tiettyjä tehtäviä voidakseen päästä päämääräänsä. Tämä päämäärä on usein konkreettinen, mutta siihen liittyy myös henkilöhahmon kasvutarina. Kerronnan troopit ovat Margaret Anne Doodyn The True Story of the Novel -teoksessaan (1997) erittelemiä kerronnan hetkiä, joiden yhteyteen juonenkulun kannalta tärkeät elementit keskittyvät. Tutkimukselle erityisen tärkeitä kerronnan trooppeja ovat rikkomisen, korjaamisen, luolan, unen, labyrintin, Minotauroksen, Eroksen ja jumalattaren troopit, joiden yhteyden useamman asteen maailmoihin ja sääntöjen kääntämiseen tutkimus selvittää. Lisäksi tutkimus keskittyy erityisesti reunan trooppiin, joka on fantasiakirjallisuudessa tärkeä useamman asteen maailmoihin liittyvä trooppi, jonka yhteydessä esiintyy toistuvia fantasiakirjallisuudelle tyypillisiä motiiveja. Sääntöjen kääntämisellä tarkoitetaan teoksen sisäisten tosiasioiden ja sääntöjen muuttamista niin, että niistä tulee teoksen maailmassa epätavallisia. Sääntöjen kääntämisen teoriaa on eritellyt Eric S. Rabkin teoksessaan The Fantastic (1976). Tutkimus erittelee teoksen maailmojen rakennetta ja nostaa yksityiskohtaisesti esille useamman asteen maailmojen tunnuspiirteitä. Useamman asteen maailmojen teoreettisena lähtökohtana on Maria Nikolajevan väitöskirja The Magic Code : the use of magical patterns in fantasy for children (1988), joka käsittelee erilaisia useamman asteen maailman ilmentymiä lasten fantasiakirjoissa. Tutkimus osoittaa, että kerronnan troopeilla, useamman asteen maailmoilla ja sääntöjen kääntämisellä on selvä yhteys, mikä tekee fantasiasta juonen kannalta hyvin tärkeän elementin. Kerronnan trooppien ympärille keskittyy useamman asteen maailmojen merkkejä, sääntöjen kääntämisiä sekä quest-tarinatyypille tyypillisiä juonen kannalta tärkeitä tehtäviä.
  • Silfvast, Sofia Birgitta (Helsingfors universitet, 2015)
    Tutkielmani käsittelee Etelä-Italian perinteistä tanssia tarantellaa, jonka suosio on lisääntynyt huomattavasti viimeisen 20 vuoden aikana. Tarantella on yleisnimitys musiikille ja tansseille, joille yhteistä on 6/8 rytmi ja tamburello-rumpu. Tarantella on piirissä tai pareittain tanssittavaa. Tarantella tarkoittaa pientä hämähäkkiä . Nimi antaa viitteitä sen yhteydestä tarantismiin, musiikilla ja tanssilla parantamisen rituaaliin, jota harjoitettiin 1950-luvulle asti Etelä-Italian Salenton seudulla. Tutkimusaineistoni koostuu 11 teemahaastattelusta, jotka toteutin kahdella kenttätyömatkalla vuonna 2013. Haastattelin tanssijoita, jotka toimivat esiintyjinä, opettajina ja perinteenvälittäjinä Italiassa ja eri puolilla Eurooppaa. Haastattelujen lisäksi osallistuin tanssityöpajoihin sekä musiikki- ja tanssitapahtumiin. Tiedonhankintaani helpotti italian kielen taito ja teatteriharrastustaustani. Tutkimukseni tavoitteena on tarkastella erilaisia diskursseja, joita liitetään tarantellaan nykypäivänä. Pohdin tutkimuksessani käsitystä tarantellasta parantavana tanssina. Analysoin, miten perinteen (tradizione) ja rituaalin (rituale) käsitteet ymmärretään ja miten nämä tulkinnat vaikuttavat tanssijoiden työskentelyssä. Tarkastelen, millä tavoin tanssijat vahvistavat ja haastavat sukupuolirooleja sekä historiallisia narratiiveja. Tutkimuksessani tanssi ei vain heijasta ympäröivää kulttuuria vaan myös luo sitä uudelleen. Akateemisen tutkimuksen ja tanssin välinen yhteys on tässä kontekstissa vahva, sillä tanssiperinteiden elvyttäminen lähti liikkeelle antropologi Ernesto De Martinon tarantismia käsittelevästä tutkimuksesta La terra del Rimorso (1961). Paikallisia tarantellatansseja on useita. Tarantellainnostuksen keskiössä on Salenton alueen pizzica, joka on pitkälti rekonstruoitu tanssi. Tarkastelen, miten tanssijat ymmärtävät perinteen käsitteen suhteessa omaan tanssijuuteensa. Suurin osa haastateltavistani ei ole kasvanut perinteisen tanssin ja musiikin parissa, vaan on tutustunut tarantellaan sen suosion kasvun myötä. Tarantellan tanssijoista useimmat ovat naisia, jotka joutuvat altavastaavan asemaan miesvaltaisessa kansanmusiikkikentässä. Tarantellan opettaminen on verrattain tuore ilmiö, jota ei ole aiemmin tutkittu. Kiinnitän tutkimuksessani huomiota kansainvälistyvään tarantellan harjoittamisen kenttään. Luen aineistoani narratiivisella otteella. Perehdyn kertomuksiin, joissa nousevat esille tanssille annetut henkilökohtaiset merkitykset. Haastateltavilleni tanssiminen on vuorovaikutusta, jossa perinteinen liikekieli ja sen kulttuuriset merkitykset kohtaavat autenttisen, jaetun tunneilmaisun. Ritualisoinnin käsitteen kautta analysoin, miten tanssijat kuvailevat tarantellaa rituaalina. Tanssityöpajoissa luodaan yhteisöllinen tila, jossa astutaan yhteyteen omien syvimpien tunteiden ja menneiden sukupolvien kokemusten kanssa. Tähän liittyy Etelä-Italian historiallisten todellisuuksien tiedostaminen, kuten aiempien sukupolvien naisten alistettu asema. Tarkastelen myös haastateltavien ymmärryksiä tarantismista. Tarantismi liittää Etelä-Italian Välimeren alueeseen ja Pohjois-Afrikkaan, jossa on vastaavia tanssirituaalin perinteitä. Aiemmin marginaalisessa asemassa ollut rituaali on viime vuosikymmeninä nostettu näkyväksi representaatioksi tarantella-musiikkin ja tanssin suosion myötä. Tarantismi leimattiin viime vuosisadalla häpeälliseksi, primitiiviseksi toiseudeksi, joten sen muisto on edelleen vahvasti jännitteinen. Jotkut haastateltavistani tutkivat tarantismia taiteellisesti ja rituaalisesti. Tähän työskentelyyn liitetään mm. toiseuden kohtaaminen itsessä ja erilaisten käsitteellisten vastakkainasettelujen purkaminen. Tarantismin ympärillä käytävät ristiriitaiset keskustelut heijastavat osaltaan muutosta eteläitalialaisuuden kulttuurisessa arvostuksessa. Tutkielmani osoittaa, että tarantella koetaan autenttisena vuorovaikutuksen muotona ja yhteisöllisyyttä uudelleen rakentavana toimintana. Tanssi on ruumiillinen kieli ja tapa olla yhdessä. Tarantellan kautta luodaan yhteyttä perinteisiin ja luontoon. Tanssijat arvostavat ensikäden kokemuksia perinteisistä tavoista tanssia ja painottavat tiedon lisäämisen tärkeyttä. Kun tuntee perinteen, on oikeus taiteelliseen kokeiluihin. Tarantellaan liitetään taiteellisia ja terapeuttisia mahdollisuuksia ja se koetaan universaaliksi kieleksi, joka yhdistää ihmisiä yli kulttuurirajojen. Haastateltavani suhtautuvat tarantellaan taiteellisella kunnianhimolla ja haluavat edistää tarantellan asemaa ei-kulttuurisidonnaisena tanssitaiteena. Tarantellassa rakennetaan suhdetta menneisyyteen sekä luodaan uusia kulttuurisia kertomuksia eteläitalialaisuudesta. Tarantismin muisto elää tietoisuutena tanssin ja musiikin parantavasta voimasta, joka on vahvasti läsnä tanssijoiden kertomuksissa.
  • Liikanen, Elina (Helsingfors universitet, 2004)
  • Lehtinen, Jyri (Helsingfors universitet, 2009)
    In the thesis it is discussed in what ways concepts and methodology developed in evolutionary biology can be applied to the explanation and research of language change. The parallel nature of the mechanisms of biological evolution and language change is explored along with the history of the exchange of ideas between these two disciplines. Against this background computational methods developed in evolutionary biology are taken into consideration in terms of their applicability to the study of historical relationships between languages. Different phylogenetic methods are explained in common terminology, avoiding the technical language of statistics. The thesis is on one hand a synthesis of earlier scientific discussion, and on the other an attempt to map out the problems of earlier approaches in addition to finding new guidelines in the study of language change on their basis. Primarily literature about the connections between evolutionary biology and language change, along with research articles describing applications of phylogenetic methods into language change have been used as source material. The thesis starts out by describing the initial development of the disciplines of evolutionary biology and historical linguistics, a process which right from the beginning can be seen to have involved an exchange of ideas concerning the mechanisms of language change and biological evolution. The historical discussion lays the foundation for the handling of the generalised account of selection developed during the recent few decades. This account is aimed for creating a theoretical framework capable of explaining both biological evolution and cultural change as selection processes acting on self-replicating entities. This thesis focusses on the capacity of the generalised account of selection to describe language change as a process of this kind. In biology, the mechanisms of evolution are seen to form populations of genetically related organisms through time. One of the central questions explored in this thesis is whether selection theory makes it possible to picture languages are forming populations of a similar kind, and what a perspective like this can offer to the understanding of language in general. In historical linguistics, the comparative method and other, complementing methods have been traditionally used to study the development of languages from a common ancestral language. Computational, quantitative methods have not become widely used as part of the central methodology of historical linguistics. After the fading of a limited popularity enjoyed by the lexicostatistical method since the 1950s, only in the recent years have also the computational methods of phylogenetic inference used in evolutionary biology been applied to the study of early language history. In this thesis the possibilities offered by the traditional methodology of historical linguistics and the new phylogenetic methods are compared. The methods are approached through the ways in which they have been applied to the Indo-European languages, which is the most thoroughly investigated language family using both the traditional and the phylogenetic methods. The problems of these applications along with the optimal form of the linguistic data used in these methods are explored in the thesis. The mechanisms of biological evolution are seen in the thesis as parallel in a limited sense to the mechanisms of language change, however sufficiently so that the development of a generalised account of selection is deemed as possibly fruiful for understanding language change. These similarities are also seen to support the validity of using phylogenetic methods in the study of language history, although the use of linguistic data and the models of language change employed by these models are seen to await further development.
  • Hjerppe, Jonna (Helsingfors universitet, 2015)
    Jatkosodan jälkeinen rauhaan paluu alkoi Etelä-Karjalassa vuoden 1944 syksyllä. Välirauhansopimuksen allekirjoittaminen 19. syyskuuta toi helpotuksen tunteen, mutta loi myös uudenlaisia haasteita niin koko yhteiskunnalle kuin yksityisille kansalaisillekin. Tutkielman tavoitteena on kertoa, kuinka rauhaan palattiin, ja kuinka tuo prosessi Lappeenrannan kaupungissa, Lappeen maalaiskunnassa ja Lauritsalan kauppalassa onnistui. Ajallisesti tutkimus on rajattu kattamaan vuodet 1944-1948. Tutkielma pohjautuu muistitiedon ja muistelukerronnan kaltaisten yksilöiden tuottamien kulttuurituotteiden hyödyntämiseen ja mm. kunnallisten asiakirjojen ja seurakuntien arkistomateriaalien analysointiin. Uuden sotahistorian edustajana se pyrkii selittämään, kuinka sota vaikutti yksilön arkeen pidemmällä aikavälillä. Tutkielma kuvailee sitä, kuinka Lappeenrannan alueen luonne muuttui kesän ja syksyn 1944 aikana, ja kuinka yhteiskunnan eri tahot toimivat siirryttäessä sodasta rauhaan. Käsittelyssä ovat myös sotasukupolven eri edustajien lähtökohdat jälleenrakennuksen aikaisessa sopeutumisprosessissa. Rauhaan paluu nosti esiin uudenlaisia ilmiöitä, joista tämä tutkimus esittelee köyhyyttä ja asuntopulaa, lisääntynyttä alkoholinkäyttöä, rikollisuuden kasvua sekä sukupuolimoraalin murrosta. Sotaa seuranneina vuosina Lappeenrannan alue joutui käymään läpi samat haasteet kuin muukin Suomi, tosin painopisteet ongelmien syvyyksissä vaihtelivat. Koska siirtoväen osalta alueelle ei kohdistettu paineita, ja kuntahallinto oli jo ennakoinut demobilisaatiosta mahdollisesti aiheutuvia haasteita, Lappeenrannassa ei kärsitty suurempien asutuskeskusten tavoin massatyöttömyydestä tai vuosia jatkuneesta asuntopulasta. Alueen luonne kauttakulkupaikkana näkyi kuitenkin mm. rikollisuustilastoissa. Vuotta 1948 voidaan pitää käännekohtana, sillä silloin perheiden elintaso kohosi, rikollisuus väheni ja alkoholinkulutus laski. Rauhaan paluun aiheuttama yhteiskunnallinen kriisi hälveni.
  • Larjava, Saija (Helsingin yliopisto, 2016)
    Pro gradu -tutkielma käsittelee kertojaa ja henkilöhahmojen esittelyä Victor Hugon teoksessa Kurjat (1862). Kyseinen teos on valittu aineistoksi, koska se sisältää erittäin laajan ja monipuolisen henkilögallerian. Tutkielman tavoitteena on tutkia kertojan roolia teoksessa ja selvittää, minkälaisia keinoja tämä käyttää esitellessään henkilöhahmoja. Tutkielman teoriaosassa esitellään Gérard Genetten (1972) kertojaa käsittelevää teoriaa. Teoriaa havainnollistetaan Kurjista lainatuilla esimerkeillä, ja luvussa pohditaan samalla kertojan roolia aineistossa. Kurjien kertoja näyttäytyy esimerkkien valossa kaikkitietävänä kertojana, joka kuitenkin tarpeen vaatiessa vaihtaa näkökulmaa tai esittää tietämätöntä. Henkilöhahmoja ja kuvailua koskevaa teoriaa esitellään myös lyhyesti. Tutkimuksen kannalta olennainen on A.J. Greimasin (1966) teoria aktanteista, jonka mukaan kaikki henkilöhahmot ovat joko subjekteja, objekteja, lähettäjiä, vastaanottajia, auttajia tai vastustajia. Keskeinen on myös Pierre Fontanierin (1821) esittämä klassinen luokittelu erilaisisiin kuvailutyyppeihin. Analyysissa käydään läpi henkilöesittelyt henkilöhahmo kerrallaan. Jokaista keskeistä henkilöhahmoa käsitellään omassa luvussaan (Herra Myriel, Jean Valjean, Fantine ja Cosette, Marius, Thénardierit, Javert, Éponine ja Gavroche), ja lisäksi esitellään omissa luvuissaan henkilöryhmät (ABC:n ystävät ja Patron-Minette) ja joitakin sivumennen mainittuja henkilöhahmoja. Lopussa esitellään tulokset ilmiöittäin. Kertoja käyttää runsaasti erilaisia keinoja esitellessään henkilöhahmoja. Usein esitellessään uuden henkilöhahmon kertoja vaihtaa näkökulmaa: hän ottaa ensin etäisyyttä ja lähestyy sitten uutta henkilöhahmoa vähitellen. Kurjissa tietyt henkilöhahmot esitellään useaan kertaan uudestaan uusilla nimillä, aivan kuin kyseessä olisi joka kerta tuntematon henkilö (esim. Jean Valjean, Herra Madeleine, Ultime Fauchelevent). Keskeisten, subjektina toimivien henkilöiden (Jean Valjean ja Marius) esittelyt ovat paremmin alustettuja, ja niitä edeltää kyseisten henkilöhahmojen lähettäjien esittely (Herra Myriel, Herra Gillenormand). Tiettyjen henkilöhahmojen esittelyt voivat siis olla osa toisten hahmojen esittelyjä, ja esittelyt voivat näin muodostaa ketjuja. Henkilöhahmon esittely voi toimia myös osana jonkun ihmisryhmän tai aikakauden kuvailua. Tällöin henkilöhahmot toimivat tietyn ihmisryhmän edustajina. Uuden henkilöhahmon esittelyä seuraa tyypillisesti analeptinen kuvailu eli siirtymä ajassa taaksepäin. Näissä tapauksissa kertoja kuvailee mitä henkilöhahmolle on tapahtunut ennen nykyhetkeä. Henkilöhahmojen kuvailuissa on huomattavissa eroja subjektina ja objektina toimivien hahmojen välillä. Subjektien kuvailuissa keskitytään enemmän henkilöhahmojen henkisiin ominaisuuksiin, kun taas objektien kuvailussa ulkonäkö on keskeisemmällä sijalla. Kurjissa subjektit ovat tyypillisesti miehiä ja objektit naisia. Toisinaan kertoja leikittelee erilaisilla kuvailutyypeillä. Kuvatessaan ihmisen ulkonäköä hän saattaa käyttää sanastoa, joka olisi sopivampi luontokuvauksiin (esim. Javert). Tietyt ohimennen mainitut henkilöhahmot, erityisesti historialliset hahmot (Napoléon), jäävät kokonaan ilman esittelyä. Tämä ratkaisu tuo todellisuudentuntua, sillä lukijan oletetaan tietävän kenestä on kyse. Tutkimus osoittaa, että henkilöhahmojen esittelyjen tutkiminen voi auttaa ymmärtämään kyseisten henkilöiden roolia tarinassa. Tarkastelutapa tuo muutenkin mielenkiintoisia näkökulmia kaunokirjallisen teoksen analyysiin.
  • Sorvali, Kaarina (Helsingin yliopisto, 2016)
    Tutkielma käsittelee maskuliinisuuden representaatioita kolmessa italialaisessa romaanissa, Sibilla Aleramon Una donna -teoksessa (1907), Elsa Moranten La Storia -romaanissa (1974) ja Silvia Avallonen teoksessa Acciaio (2010). Tutkielman tavoitteena on selvittää, minkä tyyppisiä maskuliinisuuden representaatioita ja mieskuvia aineiston romaaneissa esiintyy: miten ne heijastelevat 'hegemonista maskuliinisuutta', vai heijastelevatko lainkaan, miten romaanien representaatiot heijastelevat italialaisessa mieskuvassa tapahtuneita muutoksia noin sadan vuoden ajalta sekä mihin historiallisiin, poliittisiin ja kulttuurisiin ilmiöihin nämä muutokset voisivat liittyä. Tutkielman teoreettinen viitekehys on sekä sukupuolentutkimuksellinen että kirjallisuustieteellinen. Keskeisenä sukupuolentutkimuksen käsitteenä tutkielmassa käytetään 'hegemonisen maskuliinisuuden' käsitettä, Connellia (1995) mukaillen. Kirjallisuustieteen piiristä tutkielmassa esitellään imagologia, tyypillisesti kansallisuuskuvia ja kansallisuuden representaatioita tutkiva tieteenala, mutta jota tutkielmassa sovelletaan mieshahmojen, toisen, analyysiin, ja tarkemmin analyysissa hyödynnetään imagologian näkökulmasta 'stereotyypin' ja 'representaation' käsitteitä. Keskeisenä lähdeteoksena käytetään imagologian osalta teosta Imagology: the cultural construction and literary representation of national characters (toim. Manfred Beller e Joep Leerssen) (2007). Lisäksi tutkielman teoriaosuudessa esitellään narratologian klassisia käsitteitä, ja analyysissä hyödynnetään Proppin (1928) sadun morfologian käsitteitä. Tutkielman aineisto käsittää kolme italialaisen naiskirjailijan romaania noin sadan vuoden aikaväliltä (1907–2010). Tutkimuksesta selviää, että aineiston romaanien mieshahmoilla on sekä niitä yhdistäviä että erottavia piirteitä (maskuliinisuuden stereotyyppien pysyvyys, kouluttautuneisuus). Romaanien mieshahmoissa toistuu tietynlainen autoritaarisuus naishenkilöitä kohtaan, autoritaarinen isähahmo ja naistenmies -tyypit, D'Annunzio -henkisten miesten katoaminen (Gabriele D'Annunzio oli italialainen myöhäisromantiikan ajan dandy: herkkä intellektuelli, mutta myös yli-ihmismyytin kannattaja ja sotaan mielellään lähtenyt kirjailija), ylipäänsä miesten älyllisten harrastusten katoaminen, mitä taas korostaa naisten kouluttautuneisuus ja halu sivistää itseään (tätä saattaa tosin selittää osaksi viimeisimmän, Acciaio-romaanin sijoittuminen työväenluokkaiseen ympäristöön), sekä ennen kaikkea on havaittavissa tietynlaisen 'perinteisen' maskuliinisuuden 'kriisi'. On selvää, että nämä muutokset maskuliinisuuden representaatioissa liittyvät toisaalta muuttuvaan yhteiskuntaan sekä miesten ja naisten muuttuviin rooleihin, toisaalta kirjailijoiden omiin tarkoitusperiin (tietynlaisen maskuliinisuuden kritiikki).
  • Pääkkönen, Hanna-Maija (Helsingfors universitet, 2011)
    Tässä opinnäytetyössä olen tutkinut nicaragualaisia korkeakouluopiskelijoita. Aineistonani on 11 puolistrukturoitua haastattelua ja toissijaisena aineistonani 5 sähköpostihaastattelua. Vastaajina ovat olleet aikavälillä 1984 - 1990 syntyneet nicaragualaiset korkeakouluopiskelijat. Opinnäytetyöni keskeisimmät kysymykset ovat, miten haastattelemani nicaragualaiset korkeakouluopiskelijat rakentavat ja ilmentävät poliittista identiteettiään suhteessa aiempiin sukupolviin ja muihin oman sukupolvensa jäseniin, ja miten sukupolvitietoisuus näkyy nicaragualaisten korkeakouluopiskelijoiden haastatteluissa. Teoreettinen lähtökohtani on Karl Mannheimin yhteiskunnallisten sukupolvien käsite, jonka mukaan sukupolvet eivät muodostu vain saman syntymäajankohdan vaan myös yhdessä jaettujen keskeisten kokemusten perusteella. Laajemman taustan tutkimukselleni muodostaa nuorisotutkimus, jonka nuorista ja nuorisosta esittämiä yleistyksiä suhteutan omaan aineistooni. Haastateltujen poliittinen identiteetti muodostuu sekä kollektiivisista että yksilöllisistä piirteistä. He tuovat itsensä selkeästi esiin poliittisena kollektiivina, nuorisona, jota vanhempi ikäluokka hallitsee, ja jonka ääni on jäänyt kuulumattomiin. Vastaajat tekevät selkeän eron itsensä ja vanhemman sukupolven sekä muiden nuorten välillä. Erityisen selkeä jako on suhteessa hallituspuoluetta kannattavaan opiskelijajärjestöön kuuluviin opiskelijoihin. Tästä huolimatta vastaajat yhdistävät itsensä kokemustensa kautta selkeästi nuorisoon yhtenäisenä ryhmänä, joka eroistaan huolimatta jakaa yhteisen kokemuksen yhteiskunnan muuttumattomuudesta. Sukupolvitietoisuus näkyy erityisesti keskusteltaessa nuorten elämän näköalattomuudesta. Nuorisona, eli nimenomaan ryhmänä puhuminen antaa vastaajille enemmän rohkeutta kommentoida politiikan arvoperusteita. Nuoruus toimii turvaidentiteettinä, jonka suojista vastaajat uskaltautuivat rohkeammin kritisoimaan yhteiskunnan epäkohtia. Tiedostavan nuorison kollektiiviseen poliittiseen identiteettiin liittyy voimakkaita individualistisia arvoja yksilön oikeudesta mielipiteisiinsä ja niiden esittämiseen. He kokevat roolinsa opiskelijoina edellyttävän heiltä muuta nuorisoa kirkkaampaa kykyä analysoida poliittista toimintaa. Nicaraguasta vaikuttaa löytyvän sekä Mannheimin määritelmän mukaan aktualisoitunut sukupolviryhmä että massamittainen kokemuksellinen sukupolvi, joka tunnistaa tietyt yhteiset kokemukset. Yhtä lukuun ottamatta haastateltavat kuuluvat jälkimmäiseen ryhmään. Havaintojeni perusteella hallituspuoluetta kannattavaan opiskelijajärjestöön kuuluvat nuoret vaikuttavat muodostavan mannheimilaisittain aktualisoituneen sukupolviryhmän. Vastaajien poliittinen identiteetti muokkautuu jatkuvasti kansainvälistyvän maailman ja oman kotimaan arkirealiteettien ristipaineessa. Nicaragualaiset nuoret ovat väliinputoajia, jotka ovat jääneet nopeiden globaalien muutosten ja maailman mittakaavassa äärimmäisen köyhän maan todellisuuden välimaastoon. Vallalla olevat nuorista, heidän poliittisesta toiminnastaan ja sukupolvien määrittämisestä päätelmiä esittävät teoriat ja tutkielmat ovat lähtökohdiltaan syntyneet hyvin erilaisissa yhteiskunnissa kuin Nicaragua eivätkä ole sellaisenaan siirrettävissä tulkitsemaan nicaragualaisten nuorten elämää ja sukupolvien muodostumista nicaragualaisessa yhteiskunnassa. Opinnäytetyöni tulosten perusteella olisi tärkeää kehittää metodologinen näkökulma, jonka lähtökohtina eivät ole länsimainen yhteiskuntarakenne ja nuoruuskäsite. Näkökulmaa tulisi myös laajentaa kattamaan niin mannheimilaisittain aktualisoituneet kuin massamittaiset sukupolvet ja niiden mahdollinen yhtäaikaisuus ja lomittaisuus Nicaraguan kaltaisissa yhteiskunnissa.
  • Riikonen, Selja (Helsingin yliopisto, 2016)
    Pro gradu -tutkielmassani käsittelen musiikkiviittauksia sekä barokkityyliä kuubalaisen kirjailijan ja musikologin Alejo Carpentierin (1904-1980) romaanissa Concierto barroco (suom. Tarja Härkönen, otsikkona Barokkikonsertto, 1995). Tutkielmassani lähden kartoittamaan teoksessa runsaasti esiintyviä musiikkiviittauksia sekä selvittämään, miten musiikillisia elementtejä on kuvattu ja miten niitä on käytetty. Tutkielmassani tarkastelen viittauksia eri säveltäjiin ja musiikkiteoksiin. Lisäksi selvitän, miten populaarimusiikkia ja kansanperinteisiin liittyvää musiikkia kuvataan. Tutkielmassani annan myös esimerkkien avulla kuvan Carpentierin käyttämästä barokkityylistä, joka muodostaa teokseen ikään kuin tarinaa eteenpäin vievän pohjan. Tutkielmani on luonteeltaan tekstianalyyttinen; analyysi pohjautuu lähiluvun (close reading) avulla tehtyihin havaintoihin. Tutkielmani kuuluu komparatiivisen kirjallisuuden tutkimuksen piiriin. Komparatiivisen kirjallisuuden tutkimuksen avulla voidaan tutkia muun muassa eri taiteenlajien, kuten oman työni kohdalla, kirjallisuuden ja musiikin vastaavuuksia ja tietynlaista rinnakkaisuutta yli kieli- tai kulttuurirajojen. Alejo Carpentier on esittänyt esseissään näkemyksiään musiikista ja barokista. Hänen kaunokirjallisissa teoksissaan esiintyy niin kutsutun maagisen realismin piirteitä, jossa todellisiin tapahtumiin sekoittuu ihmeellisiä ja erikoisia piirteitä. Tässä teoksessa, kuten monissa muissa Carpentierin romaaneissa, aikakäsitys poikkeaa tavallisesta kronologiasta ja tapahtumat ovat ajoitukseltaan monitasoisia ulottuen 1700-luvulta 1900-luvulle. Romaanin tapahtumat lähtevät liikkeelle Etelä-Amerikasta, josta meksikolaiseen ylimystöön kuuluva valloittajien jälkeläinen lähtee palvelijansa kanssa kohti Venetsian karnevaaleja. Venetsiassa meksikolainen ja hänen kuubalainen palvelijansa tutustuvat kuuluisiin barokkisäveltäjiin Antonio Vivaldiin, Domenico Scarlattiin ja G.F. Händeliin. Yhdessä näiden kanssa syntyy ajatus Meksikon valloitukseen perustuvan oopperan säveltämisestä. Oopperan nimi tulisi olemaan Moctezuma (Montezuma, Motezuma). Todellisuudessa Moctezuma-ooppera on Vivaldin säveltämä ja sen kantaesitys oli 1733. Kirjan tarinan edetessä esiintyy paljon musiikkiaiheisia kohtauksia ja viittauksia, mutta kaikkein mielikuvituksellisin kohtaus tapahtuu, kun tarinan hahmot pitävät yhteisen improvisoidun konsertin, jossa länsimainen musiikki ja perinteinen afrokuubalainen musiikki yhdistyvät täydelliseksi barokkikonsertoksi. Tutkielmani myötä selvisi, että Carpentier kuvaa teoksessaan eri säveltäjiä ja teoksia varsin totuudenmukaisesti, ainakin siten kuin musiikinhistoria opettaa. Tämä on huomioon otettava seikka, sillä maagisen realismin mukaisesti kuvaukset voisivat poiketa totuudesta. Aikatasojen sekoittuminen ja anakronismit kuitenkin poikkeavat tavanmukaisesta historiankirjoituksesta. Carpentier kuvaa myös paljon afrokuubalaista kansanperinnettä, ja hänen teoksensa La música en Cuba on ollut työni edetessä hyödyksi. Romaanissa esiintyy myös paljon karnevalistisia piirteitä, joita muun muassa Mihail Bahtin on tutkinut. Barokkityyli esiintyy myös Concierto barroco -teoksessa etenkin vastakohtaisuuksina, ylitsepursuavan ja mahtipontisen kielen avulla, mutta myös tietynlaisen sarkastisen esityksen, groteskin ja parodian avulla. Koska kirja on hyvin monipuolinen ja koska Carpentier viittaa musiikkiin hyvin yksityiskohtaisella tavalla, voisi tästä työstä olla hyötyä etenkin niille, jotka haluavat syventää tietouttaan kirjan sisällöstä. Ilman musiikillista taustaa tai tietämystä musiikin historiasta lukija saa vain hyvin pintapuolisen näkemyksen teoksesta. Jatkossa olisi kiinnostavaa tutkia eri taiteenlajien ilmentymistä teoksessa, sillä Alejo Carpentier oli kulttuurin saralla erittäin monipuolinen kirjailija ja hänen teoksissaan kulttuuria on käsitelty hyvin moniulotteisesti. Mielenkiintoa herättävät myös teoksen karnevalistiset piirteet ja niiden samankaltaisuus barokkityylin kanssa. Tutkielmaani voisi jatkaa vielä syventymällä tarkemmin maagiseen realismiin ja barokin ilmentymiseen teoksessa.
  • Huttunen, Marja (Helsingfors universitet, 2007)
    Pro gradu -työssäni paneudun monipuolisen musiikin ammattilaisen, Lasse Mårtensonin, uraan ja tuotantoon hänen henkilökuvansa kautta. Keskityn Mårtensonin uran ja tuotannon keskeisimpiin teoksiin sekä hänen uransa käännekohtiin. Selvitän myös taiteilijan omia näkemyksiä ja pyrin löytämään yhtymäkohtia niiden ja hänen tuotantonsa välillä. Tutkielmani kattaa Lasse Mårtensonin elämän aina syntymävuodesta tähän päivään. Tutkielmani pohjautuu pääasiassa muistinvaraiseen tietoon eli tekemiini haastatteluihin sekä muiden aiemmin tekemiin Lasse Mårtensonin haastatteluihin. Lisaksi käytän lähteiinä musiikin hakuteoksia, lehtiartikkeleita, nuotteja sekä Yleisradion arkiston ja Suomalaisen Musiikin Tiedotuskeskuksen nauhoituksia. Tutkimukseni on kvalitatiivista tutkimusta, mikä soveltuu hyvin elämänkertatutkimuksen tutkimusaspektiksi. Työn analyysiosuudessa perehdyn Lasse Mårtensonin elokuvamusiikin sävellyksiin käyttäen Anahid Kassabianin ja Claudia Gorbmanin elokuvamusiikin analyysimenetelmiä. Analyysi selvitti Mårtensonille elokuvamusiikin säveltäjäna tyypillisia piirteitä: elokuvan tarinaa kunnioittavan sävellystyylin ja hiljaisuuden merkityksen osana sävellyskokonaisuutta. Tutkimus toi esille sanoitukseen ja alkuperäiskieleen pohjautuvan sävellystyön merkityksen Lasse Mårtensonille sekä suomenruotsalaisuuden ja merellisyyden keskeisen aseman hänen tuotannossaan. Lisäksi tämä suppea tutkielma kuvaa Mårtensonin urakehityksen jazzmuusikosta klassisen musiikin säveltäjäksi.
  • Sinisalo, Riina (Helsingin yliopisto, 2016)
    Tutkielman tavoitteena on tarkastella paikkoja niissä marokkolaistaustaisten kirjailijoiden espanjankielisissä kertomakirjallisuuden teksteissä, joissa esiintyy muuttoliikettä kuvaava matka. Tutkielman aiheen taustalla on Maghrebin alueen postkoloniaalinen espanjankielinen kirjallisuus, joka on toistaiseksi ollut varsin vähän tutkittu alue espanjankielisen kirjallisuuden piirissä. Tutkielmassa selvitetään, millaisia tässä kontekstissa esiintyvät kirjalliset paikat ovat, ja millainen suhde tekstien päähenkilöillä on kuvattuihin paikkoihin. Menetelmänä tutkielmassa käytetään ranskalaisen Bernard Westphalin kehittämää tieteenrajat ylittävää geokritiikkiä, ”la géocritique”, jonka teoreettinen tausta perustuu postmodernin liikkeen ajatuksiin ajan ja tilan muuttuneesta suhteesta sekä vertailevan kirjallisuudentutkimuksen viimeaikaisiin kysymyksiin. Teoreettinen viitekehys yhdistää näin vertailevan kirjallisuustieteen, postkolonialistisen kirjallisuuden ja kulttuurimaantieteen aloilla tehtyä tutkimusta. Metodin tukena tutkielmassa hyödynnetään lisäksi Mieke Balin narratologisen tutkimuksen mallia. Aineistona tutkimuksessa on käytetty kymmentä espanjankielistä tekstiä seitsemältä eri marokkolaistaustaiselta kirjoittajalta. Yksi korpuksen teksteistä on romaani ja loput ovat novelleja. Kaikissa aineiston teksteissä esiintyy muuttoliikettä kuvaava matka joko fyysisenä tai kuvitteellisena kokemuksena, ja sitä kuvataan tutkimuksessa termillä ”viaje migratorio”. Geokritiikin mallia noudattaen teksteistä on ensin poimittu niissä esiintyvät paikat, joita on sen jälkeen tutkittu niiden ympäröivään todellisuuteen liittyvien viittaussuhteidensa kautta. Toiseksi päähenkilöiden suhdetta löydettyihin paikkoihin on tutkittu heidän perspektiivejään ja tilaan liittyviä huomioitaan tarkastelemalla. Lisäksi tutkimuksessa on metodin mukaisesti huomioitu paikkojen mahdolliset intertekstuaaliset viittaukset sekä niiden kulttuurinen ja historiallinen kerrostuma, jotka vaikuttavat käsitykseemme paikoista. Tutkimuksessa havaittiin kaikkia geokriittisessä mallissa esiintyviä paikkojen viittaussuhteita, mutta muuttoliikettä kuvaavan matkan keskeiseksi elementiksi muodostuivat kuvitteelliset paikat, kuten unet, unelmat ja muistot, sekä fyysiset paikat, jotka saivat metaforisia ulottuvuuksia. Erityisesti meri ja Gibraltarin salmi esiintyvät teksteissä sekä yhdistävänä siltana että erottavana muurina. Lisäksi tutkimus osoittaa, että päähenkilöiden perspektiivi häilyy yhtäältä kotoisen tuttuuden ja toisaalta vieraan ja eksotisoivankin katseen välillä. Tätä näkökulmaa kuvaavat etenkin yksinäisyyden, poissulkemisen ja vieraantuneisuuden kokemukset. Päähenkilöiden suhde paikkoihin oli verkostomainen ja vaihtui ajan myötä. Tutkimuksessa päätellään, että ajan ja paikan suhde teksteissä on dynaaminen ja vaihteleva. Henkilöiden kokemukset paikoista ja heidän tilankäyttönsä paljastavat lisäksi muuttoliikettä kuvaavan matkan monimutkaisen ajallisen ja paikallisen ulottuvuuden sekä sen, että matka ei välttämättä koskaan pääty. Ennen kaikkea tällaisen matkan paikat osoittautuivat eräänlaiseksi kolmanneksi tilaksi, josta käsin päähenkilöt käsittelivät suhdettaan ympäröivään yhteiskuntaan, esittivät poliittista ja sosiaalista kritiikkiä sekä pohtivat monimutkaisia identiteettikysymyksiä. Tutkimuksesta voidaan yleisesti päätellä, että marokkolaistaustaiset kirjailijat osallistuvat omalta osaltaan Välimeren alueen ajankohtaisiin kysymyksiin sekä muuttoliikettä koskevaan keskusteluun yleensä. Heidän tekstinsä eivät mukaudu Marokon aluetta ja muuttoliikettä kuvaaviin yksipuolisiin tai yksinkertaistaviin selityksiin, vaan niissä esiintyy erilaisia vivahteita ja todellisuuksia, jotka herättävät lukijan pohtimaan myös omaa näkökulmaansa ja suhdettaan ympäröivään tilaan. Tutkimus tuo niin ikään esiin, miten espanjankielinen kirjallisuus ulottuu nykyään myös perinteisten valtiollisten rajojen ulkopuolelle, mikä haastaa omalta osaltaan käsitykset kansallisista kirjallisuuden kaanoneista.
  • Kantola, Urpo (Helsingfors universitet, 2013)
    Käsittelen tutkielmassani latinalaisten nimien kirjoitusasuja kreikankielisissä piirto- ja papyruskirjoituksissa sekä rahoissa, jotka on ajoitettu viimeistään Augustuksen ajalle. Tavoitteena on ensisijaisesti selvittää, mitä kirjoitusasuja käsittelyyn valituista ilmiöistä käytettiin ja miten kirjoitusasut vaihtelivat ajan, paikan ja kirjoituksen tuottajan mukaan. Toissijainen tavoite on kommentoida esitellyn aineiston nojalla ilmiöiden syitä ja aiempia näkemyksiä niistä. Merkittävänä motiivina tutkielmalle on, että edellinen laajamittainen tutkimus vastaavasta aihepiiristä, Theodor Eckingerin Die Orthographie lateinischer Wörter in griechischen Inschriften vuodelta 1893, on aineistoltaan ja osin tulkinnoiltaan vanhentunut. Tutkimus on aineistolähtöinen, ja sen pohja-aineistona on keräämäni noin 2700 primaarilähdettä (joista 90 prosenttia on piirtokirjoituksia). Näistä noin 1500:ssa esiintyy käsittelyyn valitsemiani sellaisia ilmiöitä, joissa esiintyy vaihtelua ja joista on riittävästi diakronista näyttöä. Olen valinnut käsittelyyn seuraavien kreikkalaiset kirjoitusasut: lyhyet, /u i/- ja /o u/-vaihtelujen alaiset äänteet, Lucius-nimen ja sen johdoksien /u:/, puolivokaali /w/ ja labiovelaari /kʷ/ sekä vokaalimerkkien dittografiat varsinkin Marcus-nimessä ja sen johdoksissa. Käytän analyysissä apuna muodostamaani historiallisiin asiayhteyksiin perustuvaa ajallista jaottelua sekä mahdollisuuksien mukaan maantietellisiä ja kirjoitusten tuottajiin liittyviä erotteluja. Käsittelen aineiston ilmiöittäin. Muodostan tulkinnat ilmiöistä analysoimalla ensin kvantitatiivisesti käsiteltävän ilmiön esiintymät ja sitten kvalitatiivisesti tulkintaa täsmentävät olennaiset yksittäistapaukset. Suhteutan tulkintani aiempiin ilmiöistä esitettyihin näkemyksiin ja esitän kykyni mukaan omat näkemykseni ilmiöiden syistä. Tutkimus tarkentaa käsitystä ilmiöiden kronologioista, joiden päälinjat on tulkittu aiemmassa tutkimuksessa enimmäkseen oikein. Ilmiöiden syistä olennaisin tulkintani koskee Marcus- ja sen johdosnimien alfan dittografiaa: pidän usein viljeltyä aiempaa näkemystä latinalais- tai oskilaisvaikutuksesta dittografian syynä epäuskottavana ja esitän aineistooni nojaten, että syy on pikemmin äänteellinen ja liittyy alkujaan vokaalien välissä olleen äänteen katoon. Tutkielman ulkopuolelle jää useita kirjoitusasujen ja muita nimien ilmiöitä, joiden tutkimiseen pohja-aineistoa voisi hyödyntää. Tutkimuksessa käytettyä kirjoitusten tuottajien jaottelua voisi kehittää, jotta voisi paremmin selvittää tämän näkökulman merkityksen aineiston tulkinnalle. Tutkielmassa saatuja tuloksia voisi yrittää hyödyntää heikommin ajoitettujen tapausten tulkinnassa. Tutkimusta voisi myös jatkaa ulottamalla käsiteltävää ajanjaksoa edemmäksi, mikä antaisi laajemman kronologisen vertailupohjan tässä tutkimuksessa esittelemilleni ilmiöiden myöhäisille piirteille.
  • Kantola, Urpo (Helsingfors universitet, 2013)
    Käsittelen tutkielmassani latinalaisten nimien kirjoitusasuja kreikankielisissä piirto- ja papyruskirjoituksissa sekä rahoissa, jotka on ajoitettu viimeistään Augustuksen ajalle. Tavoitteena on ensisijaisesti selvittää, mitä kirjoitusasuja käsittelyyn valituista ilmiöistä käytettiin ja miten kirjoitusasut vaihtelivat ajan, paikan ja kirjoituksen tuottajan mukaan. Toissijainen tavoite on kommentoida esitellyn aineiston nojalla ilmiöiden syitä ja aiempia näkemyksiä niistä. Merkittävänä motiivina tutkielmalle on, että edellinen laajamittainen tutkimus vastaavasta aihepiiristä, Theodor Eckingerin Die Orthographie lateinischer Wörter in griechischen Inschriften vuodelta 1893, on aineistoltaan ja osin tulkinnoiltaan vanhentunut. Tutkimus on aineistolähtöinen, ja sen pohja-aineistona on keräämäni noin 2700 primaarilähdettä (joista 90 prosenttia on piirtokirjoituksia). Näistä noin 1500:ssa esiintyy käsittelyyn valitsemiani sellaisia ilmiöitä, joissa esiintyy vaihtelua ja joista on riittävästi diakronista näyttöä. Olen valinnut käsittelyyn seuraavien kreikkalaiset kirjoitusasut: lyhyet, /u i/- ja /o u/-vaihtelujen alaiset äänteet, Lucius-nimen ja sen johdoksien /u:/, puolivokaali /w/ ja labiovelaari /kʷ/ sekä vokaalimerkkien dittografiat varsinkin Marcus-nimessä ja sen johdoksissa. Käytän analyysissä apuna muodostamaani historiallisiin asiayhteyksiin perustuvaa ajallista jaottelua sekä mahdollisuuksien mukaan maantietellisiä ja kirjoitusten tuottajiin liittyviä erotteluja. Käsittelen aineiston ilmiöittäin. Muodostan tulkinnat ilmiöistä analysoimalla ensin kvantitatiivisesti käsiteltävän ilmiön esiintymät ja sitten kvalitatiivisesti tulkintaa täsmentävät olennaiset yksittäistapaukset. Suhteutan tulkintani aiempiin ilmiöistä esitettyihin näkemyksiin ja esitän kykyni mukaan omat näkemykseni ilmiöiden syistä. Tutkimus tarkentaa käsitystä ilmiöiden kronologioista, joiden päälinjat on tulkittu aiemmassa tutkimuksessa enimmäkseen oikein. Ilmiöiden syistä olennaisin tulkintani koskee Marcus- ja sen johdosnimien alfan dittografiaa: pidän usein viljeltyä aiempaa näkemystä latinalais- tai oskilaisvaikutuksesta dittografian syynä epäuskottavana ja esitän aineistooni nojaten, että syy on pikemmin äänteellinen ja liittyy alkujaan vokaalien välissä olleen äänteen katoon. Tutkielman ulkopuolelle jää useita kirjoitusasujen ja muita nimien ilmiöitä, joiden tutkimiseen pohja-aineistoa voisi hyödyntää. Tutkimuksessa käytettyä kirjoitusten tuottajien jaottelua voisi kehittää, jotta voisi paremmin selvittää tämän näkökulman merkityksen aineiston tulkinnalle. Tutkielmassa saatuja tuloksia voisi yrittää hyödyntää heikommin ajoitettujen tapausten tulkinnassa. Tutkimusta voisi myös jatkaa ulottamalla käsiteltävää ajanjaksoa edemmäksi, mikä antaisi laajemman kronologisen vertailupohjan tässä tutkimuksessa esittelemilleni ilmiöiden myöhäisille piirteille.
  • Partanen, Timo (Helsingfors universitet, 2015)
    This thesis studies Latin loan-words in the Cornish language. Latin was spoken in Britain for over four centuries during the period 1st century BCE – 5th century CE, and in this time many words were borrowed into local Celtic languages. Hundreds of these loan-words have been identified. I shall focus my study on Cornish even though I have made many references to Welsh and Breton. These three languages were not yet differentiated into languages of their own during the time of Latin influence, which is why comparing them is pivotal. I begin my thesis with an introduction to Celtic languages in general and Cornish in particular. After that I shall discuss the concept of British Latin and how it has been dealt with in previous studies. Word analysis will comprise the largest part of thesis. I shall analyse 120 Cornish words of Latin origin. This work will include phonological and semantic investigation as well as comparison with relevant languages, most of which, in addition to Cornish, Welsh and Breton, will be Romance languages. I shall argue that the knowledge of British Latin thus gathered reveals that this language was essentially similar to other varieties of substandard Latin. This information will, however, also expose some features that are unique to British Latin.
  • Kortelainen, Juuso (Helsingin yliopisto, 2016)
    Tutkielmassa tarkastellaan italialaisen kirjailijan, runoilijan ja elokuvaohjaajan Pier Paolo Pasolinin kahden ensimmäisen romaanin suomentamista. Ragazzi di vita (1955) ja Una vita violenta (1959) ovat käännöstieteellisestä näkökulmasta mielenkiintoisia etenkin siksi, että niissä käytetään huomattavan paljon Rooman murretta ja ”alamaailman slangia”. Analysoitavana on näiden kahden alkuperäisen italiaksi kirjoitetun teoksen lisäksi niistä jälkimmäisestä tehty Aira Buffan suomennos Kiihkeä elämä (1962). Teoksia lähestytään etenkin murteen kääntämisen kannalta. Ensin pyritään määrittelemään murteen rooli alkuperäisteoksissa, jonka jälkeen tarkastellaan suomentajan käyttämiä strategioita jälkimmäisen romaanin käännöksessä. Lopuksi tuloksien avulla pohditaan strategioita vielä kääntämättömän esikoisteoksen suomentamiseen. Käännösten tutkimisen pohjana on ns. skoposteoria, jonka perimmäisenä ajatuksena on määritellä alkuperäisen tekstin merkitys tai skopos, ja tutkia kuinka hyvin käännös onnistuu välittämään sen. Teoriaa sovelletaan erityisesti murteiden kääntämisen tutkimiseen. Murteiden kääntämistä on perinteisesti pidetty hyvin haastavana, ellei täysin mahdottomana prosessina; yleisesti hyväksytty ajatus on se, että murteita kääntäessä lopputekstistä tulee alkuperäistä standardisoituneempi. Murrekäännöksille on kolme perusstrategiaa. Ensimmäinen niistä on standardikielelle kääntäminen, joka häivyttää alkuperäisen tekstin kontrastin eri varianttien välillä. Toinen on murteen kääntäminen kohdekielen johonkin toiseen rekisteriin, kuten puhekielelle. Kolmas vaihtoehto on valita kohdekielen murre, mutta perinteisesti tätä on pidetty hankalana ratkaisuna, koska on vaikea löytää murre, joka ei toisi mukanaan vääränlaisia konnotaatioita. Kääntäjän eri strategioita lähestytään käyttäen hyväksi skeemaa, joka on elaboroitu aiheen teorioiden pohjalta. Murretta ja slangia käytetään alkuperäisteoksissa tekstin joka tasolla, niin dialogeissa kuin narraatiossakin, jossa se tulee esiin ns. vapaan epäsuoran esityksen mekanismein. Suomentaja on valinnut etenkin dialogien kääntämistä varten Rooman murteen vastineeksi suomalaisen puhekielen variantin, joka perustuu eteläiseen/helsinkiläiseen puhetapaan. Kääntäjä käyttää murre- ja slangi-ilmausten suomentamiseen useita erilaisia keinoja, mutta ilman minkäänlaista selvää koherenttia strategiaa. Joitain yksittäisiä ilmauksia mm. selitetään eri keinoin uudestaan vielä sen jälkeen, kun ne on jo kerran selitetty, mutta murreilmausten käännöksistä löytyy myös jonkin verran suoranaisia virheitä. Yksi murteen käytön ominaispiirteistä alkuperäisteoksissa on tiettyjen ilmausten ja sanojen repetitiivisyys, etenkin dialogeissa, mutta toisaalta narraatiossa murteelliset ilmaukset välillä rikastuttavat kieltä. Käännöksessä tämä näkyy täysin päinvastaisesti: siinä missä alkuperäisteoksessa on toistoa, on käännöksessä käytetty enemmän synonyymeja, kun taas alkuperäisteoksen kerronnan tason murreilmausten varieteetti on käännöksessä hävinnyt. Lopuksi pohditaan erikseen vielä kääntämätöntä Ragazzi di vitaa. Liitteenä on lyhyt ehdotus käännösstrategialle, joka suosii laajamittaisempaa stadin slangin käyttöä. Rooman ja Helsingin murteiden ja slangien eräiden yhtymäkohtien lisäksi slangin käytöllä olisi mahdollista säilyttää alkuperäisteoksen kielellisten varieteettien rikkaus. Myös Aira Buffa on käyttänyt ensin analysoidun teoksen käännöksessä joitain slangisanoja, mutta ehdotetussa strategiassa niiden käyttö olisi laajempaa ja johdonmukaisempaa. Ensimmäisen romaanin suomentaminen nostaa esiin myös kysymyksen jälkimmäisen mahdollisesta uudelleenkäännöksen tarpeesta.
  • Hazane, Juliana (Helsingfors universitet, 2009)
    Tutkielman pääpaino on suomen kielen morfologiassa. Tutkielmassa tarkastellaan latvialaisten suomen kielen opiskelijoiden nominintaivutuksen oppimista ja siihen liittyviä ongelmia. Työssä pohditaan myös suomen nominintaivutuksen vaikeutta sekä tuotosten että oman arvion pohjalta. Tulosten analyysissa tarkastellaan, miten hyvin informantit osaavat muodostaa eri nominityyppien perusmuodoista yksikön genetiivin ja monikon partitiivin sijamuodot. Analyysin tärkeänä osana on virheellisten tuotosten analyysi. Tutkimuksella selvitetään, mitkä ovat vaikeimpia nominityyppejä ja ovatko tietyt virheet tyypillisiä tietyille nominityypeille tai tietyn sijan muodostukselle. Tutkimuksessa selvitetään myös eri astevaihtelujen vaikeutta. Tutkielman tärkeimpänä lähteenä on Martinin väitöskirja (1995). Taivutustestin tuloksia verrataan Martinin taivutustestin tuloksiin. Aineistona ovat keväällä 2008 Latvian yliopistossa pidetyn taivutustestin tulokset. Informantteina olivat latvialaiset toisen ja kolmannen vuosikurssin opiskelijat, jotka kaikki opiskelevat suomen kieltä pääaineena suomalais-ugrilaisten kielten kandidaattiohjelmassa. Informantteja oli yhteensä 24. Ryhmä oli oppimistaustaltaan hyvin homogeeninen. Työssä osoitetaan, että latvialaiset opiskelijat hallitsevat suomen nominintaivutuksen toisella ja kolmannella vuosikurssilla jo kohtuullisen hyvin. Parhaiten hallitaan kaksitavuisten u-päätteisten nominien, nen- ja in-päätteisten nominien, astevaihteluttomien e:ee-nominien sekä Us:Ukse-nominien taivutus. Huonoiten hallitaan tOn-päätteisten nominien taivutus. Usein taivutusvaikeus on kytköksessä tiettyyn sijaan: osa nomineista on helpompi taivuttaa monikon partitiivissa, osa yksikön genetiivissä. Virheisiin johtavat syyt ovat yleensä nominin sijoittaminen väärään taivutustyyppiin, vartalonmuodostusongelmat sekä astevaihtelun ja taivutussääntöjen soveltamisen ongelmat. Tutkimustulokset ovat samansuuntaisia Martinin tulosten kanssa. Sanojen tuttuus ei kuitenkaan vaikuttanut yhtä vahvasti taivutustuloksiin – tekosanat hallittiin lähes yhtä hyvin kuin todelliset sanat. Sen sijaan nominin leksikaalinen tuttuus on avainasemassa informanttien omassa taivutusvaikeuden arvioinnissa. Semanttisesti tai taivutustyypiltä tutut sanat luokiteltiin useammin helpoiksi. Taivutustestini tulokset osoittavat enemmän hajontaa morfofonologisen kompleksisuuden edellyttämän järjestyksen osalta Martinin tuloksiin nähden. Taivutusvaikeuteen morfofonologisen kompleksisuuden, nominityypin käyttöyleisyyden sekä lekseemin tuttuuden lisäksi vaikuttavat myös oppimiskonteksti ja nominiin kytkeytyvä ongelmapotentiaali. Informanttien taivutusstrategioista yleisin on taivutussääntöjen käyttö.
  • Korpela, Laura (Helsingfors universitet, 2013)
    Tavoite: CLIL, sisältöpainotteinen kieltenopetus, on yleistynyt Suomessa 1980-luvulta lähtien. Sillä viitataan opetusmuotoon, jossa sisältöjä opiskellaan vieraalla kielellä. Vieras kieli on sekä oppimisen kohde että väline. CLIL voidaan toteuttaa joko pelkkänä sisällönopetuksena tai siten, että oppilaat osallistuvat myös formaaliin kielenopetukseen. Oppimistulokset ovat olleet rohkaisevia niin kielen- kuin sisällönoppimisen osalta. Vieraan kielen rakenteiden ja kieliopin hallinnan on kuitenkin todettu olevan CLIL-oppilailla heikompaa kuin perinteisesti kieltä opiskelleilla oppilailla. Aiemmista tutkimuksista monet on tehty ympäristöissä, joissa CLIL-oppilaat eivät osallistu lainkaan formaaliin kohdekielen opetukseen. Tämä tutkimus pyrkii selvittämään, onko oppilasryhmien kieliopin hallinnassa eroja sellaisessa ympäristössä, jossa CLIL-oppilaat ovat osallistuneet alusta lähtien myös formaaliin kielenopetukseen, sillä tutkimusten mukaan tämä tukee kielen rakenteiden omaksumista. Tutkimuksen tarkoitus on analysoida, kuvailla ja tulkita mitä eroja on CLIL-oppilaiden ja perinteisesti kieltä opiskelleiden oppilaiden englannin kieliopin hallinnassa. Tutkimuskohteena ovat sekä implisiittinen kielitaito että tuottamistaidot kirjoitetussa kielessä. Tutkimuksen perimmäisenä tavoitteena on lisätä tietoa vieraan kielen oppimisen luonteesta ja haasteista CLIL-kontekstissa sekä CLIL-opetuksen kehitystarpeista. Tutkimusmenetelmät: Tutkimuksen vastaajina oli yhteensä 30 alakoulun oppilasta, joista 14 kävi kaksikielistä (CLIL) viidettä luokkaa ja 16 suomenkielistä kuudetta luokkaa. Kyseessä oli tapaustutkimus. Aineisto kerättiin keväällä 2013 kahdeksansivuisen kielikokeen avulla. Kielikokeen neljä osiota mittasivat implisiittistä kielitaitoa, rakenteiden hallintaa sekä kirjallisia tuottamistaitoja. Aineisto analysoitiin tilastollisin menetelmin SPSS-ohjelman avulla. Lisäksi oppilaiden tuottamat virheet käännöstehtävässä ja luovissa kirjoitelmissa analysoitiin kuvailevan virheanalyysin menetelmällä. Tulokset: Tulokset osoittivat, että CLIL-oppilaiden implisiittinen kielitaito ja kirjalliset tuottamistaidot englannin kielessä olivat kokonaisuudessaan paremmat kuin suomenkielisen luokan oppilailla. CLIL-oppilailla oli parempi implisiittinen kieliopin hallinta ja englannin rakenteiden tuntemus, ja he tuottivat virheettömämpää ja idiomaattisempaa tekstiä niin käännöstehtävässä kuin luovassa kirjoitelmassa. Virheanalyysi osoitti, että suomenkielisen luokan oppilailla oli taipumus käyttää CLIL-oppilaita yleisemmin puutteellisia (omissions) tai virheellisiä rakenteita (false concepts hypothesized), virheellisiä yleistyksiä (overgeneralizations) ja suomen kielen sanajärjestystä (transfer from L1). Molemmat ryhmät tekivät yleisesti prosessointiongelmista (processing problems) johtuvia virheitä, mutta CLIL-oppilailla nämä juontuivat selvemmin sanojen ääntämisasusta, minkä voi tulkita osoitukseksi suuremmasta suullisesta altistuksesta kohdekielelle. Aineisto osoitti myöskin, että CLIL-oppilaat olivat englannin taitotasoltaan suomenkielisten luokkien oppilaita homogeenisempi ryhmä. Tämä voi johtua paitsi toimivasta CLIL-opetuksesta, suuremmasta päivittäisestä altistuksesta kohdekielelle, kuin myös soveltuvuuskokeesta, jonka perusteella CLIL-oppilaat valikoidaan kaksikielisille luokille. Kaiken kaikkiaan tutkimustulokset osoittivat, että kohdekielen oppimistulokset ovat lupaavia sellaisessa CLIL-opetuksessa, jossa yhdistetään sisällönopetusta ja formaalia kohdekielen opetusta.
  • Eskelinen, Helena (Helsingfors universitet, 2006)
    Tutkielman aiheena on ekfrasis Gabriele D'Annunzion romaanissa Il Piacere (1889). Lähtökohtana on selvittää, millaisissa muodoissa ekfrasis esiintyy romaanissa sekä miten ekfrasis vaikuttaa teoksen tulkintatradition esille tuomaan tematiikkaan. Pyrkimyksenä on myös selkeyttää ekfrasiksen käsitettä, jonka ongelmana ovat sanaan eri aikakausina liitetyt eri merkitykset. Tärkeimpiä lähdeteoksia ovat James A.W. Heffernanin Museum of Words (1993) ja W.J.T. Mitchellin Picture Theory (1994), Marinella Cantelmon Il Piacere dei leggitori: D'Annunzio e la comunicazione letteraria (1996) sekä John Hollanderin artikkeli "The Poetics of Ekphrasis" (1988). Tutkielman avainkäsitteenä on Heffernanin määritelmä, jonka mukaan ekfrasis on sanallinen esitys kuvallisesta esityksestä. Määritelmää sovellettaessa on otettu huomioon representaatiokäsityksen avautuminen, jolloin vastaanottaja, ympäristö etc. ovat osa esitystä. Korpuksen muodostavat tapahtumaympäristöä, taideteoksia, esineistöä ja henkilöhahmoja kuvaavat ekfrastiset katkelmat. Luokittelussa toimivat alakäsitteinä Valerie Robillardin kuvaileva, attributiivinen ja assosiatiivinen ekfrasis sekä Tamar Yacobin ekfrastinen vertaus. Analyysi osoittaa, että kuvaileva ekfrasis on yleisin, mutta vain kuvitteellisten teosten yhteydessä. Katkelmissa on näkyvissä ekfrasikselle luonteenomainen kerronnallinen impulssi. Ekfrasis osallistuu tunnetun ja uuden elementin vuoropuheluun ankkuroimalla kuvitteelliset taideteokset lukijalle tuttuun ympäristöön, jolloin myös uusi tulee toden kaltaiseksi. Attributiivinen ekfrasis takaa välittömän tunnistettavuuden. Henkilöhahmot, erityisesti keskeiset naishahmot, on määritelty ekfrastisten vertausten kautta. Ekfrasis ilmentää osaltaan naishahmojen vaihdettavuuden tematiikkaa. Kyseessä on myös toiseuden haltuunotto. Kuvallisen viittaussuhteen ansiosta ekfrasis toimii tehokeinona. Tekstuaalisena strategiana ekfrasis luo siteitä tapahtumien välille ja rytmittää teoksen vaiheita. Ekfrastiset katkelmat tarjoavat myös väylän vaihtoehtoiselle tulkinnalle haastamalla tekstin totuuskäsityksen. Kuvallinen ja sanallinen esitys tuovat tekstiin omat merkityksensä, jolloin merkityskenttä laajenee. Il Piacere on intertekstuaalinen kollaasi, jossa kokonaiskuva muodostuu eri elementtien vuorovaikutuksesta. D'Annunzion mielestä kauneus on taiteen ensisijainen tarkoitus, ja ekfrasis retorisena keinona on osa pyrkimystä tavoittaa täydellinen muoto.
  • Piispa, Tiina (Helsingfors universitet, 2011)
    Tarkastelen pro gradu -tutkielmassani teatteri- ja draamakasvatusta osana teatteritapahtumaa käyttämällä tapausesimerkkinä Nälkäteatteri ry:n syksyllä 2010 tuottamaa ala-asteikäisille suunnattua MUMMO-esitys ja draamatyöpajakokonaisuutta. Tutkimukseni on laadullinen tapaustutkimus, jonka tavoitteena on tutkia teatteritapahtuman käsitettä ja prosessia erityisesti lapsille suunnatun teatteri- ja draamakasvatuksen näkökulmasta. Työni tarkoituksena on antaa teatteri- ja draamakasvatukselle tilaa teatteritapahtumassa ilman, että ne jäisivät vain taiteellisen esityksen sivutuotteiksi. Esitän teatteritapahtuman käsitteen yhdeksi vaihtoehdoksi nähdä tämä kokonaisuus ilman, että mikään teatteri-ilmaisun alue jäisi muiden varjoon. Työni teoreettinen viitekehys perustuu Willmar Sauterin esittämään tapaan kokea teatteri tapahtumana. Pohdin teatteritapahtuman rakennetta ja mahdollisuuksia käyttämällä Sauterin sekä hänen teoriaansa tukeutuvien tutkijoiden esittämiä ajatuksia. Teoriataustana teatteri- ja draamakasvatukselle käytän Hannu Heikkisen draamakasvatuksen ja Tapio Toivasen koulussa tapahtuvan teatteritoiminnan määrittelyä ja analyysia. Tapausesimerkkini analyysissa esittelen myös Marvin Carlsonin ajatuksia muun muassa yleisöjen strategioista ja odotuksista sekä yleisön ja esiintyjien suhteesta. Menetelminä tapausesimerkkini tutkimuksessa ovat yleisötutkimus (työssäni havainnointi ja kyselyt) sekä draamakasvatuksen tutkimus (työssäni toimintatutkimus, osallistuminen, havainnointi ja kyselyt). Käytän aineistona MUMMO-esitys- ja draamatyöpajakokonaisuuteen laatimiani työpajasuunnitelmia sekä havaintojani, kokemuksiani ja muistiinpanojani esityöpajoista ja esityksistä sekä varsinaisista draamatyöpajoista. Näiden lisäksi materiaalinani on MUMMO-esityksen ohjaajan sekä projektiin osallistuneiden luokkien opettajien vastauksia heille laatimistani sähköpostikyselyistä. Tutkimukseni osoittaa, että teatteritapahtuman käsite voi sisällyttää myös teatteri- ja draamakasvatuksen toimintoja määritelmäänsä. Teatteritapahtuma voi olla tasaveroisesti myös teatteri- ja draamakasvatusta, jos se kehystetään taitavasti sellaiseksi. Niin draamakasvatuksen kuin yleisemminkin teatteritapahtuman onnistumisen kannalta, erityisen tärkeäksi osoittautuvat säännöt ja sopimuksen teko. Draamasopimus nousee tärkeäksi tekijäksi luottamuksen ja turvallisuuden vahvistamisessa. Draamakasvatukselliset tavoitteet toteutuvat tutkimukseni perusteella parhaiten, jos sisällöille ja toiminnalle annetaan draamatyöskentelyn vaatima aika kehittyä. Draamakasvatukselle pitää sallia myös tietynlainen keskeneräisyys, joka parhaimmillaan edistää siihen osallistuvien oppimista. Avainsanaksi teatteritapahtuman kommunikaatiolle muodostuu tutkimuksessani kokemuksellisuus. Se yhdistää niin teatteriesityksen kokonaisvaltaista kokemista kuin teatteri- ja draamakasvatuksen oppimiseen tähtäävää työtapaa ja sisältöjä. Esitän tutkimustuloksieni pohjalta vielä ehdotuksen, että teatteri- ja draamakasvatusta sisältävä teatteritapahtuma voisi olla vastavuoroinen ja produktiivinen symbioosi, jota ohjaisi ja kehystäisi opetussuunnitelman, draamasopimuksen, draamatekstin ja esitystekstin sisältävä tapahtumateksti.