Browsing by Title

Sort by: Order: Results:

Now showing items 238-257 of 603
  • Mikkonen, Maria (Helsingin yliopisto, 2014)
    Tutkimus osoittaa kerronnan trooppien, sääntöjen kääntämisen ja useamman asteen maailmojen yhteyden fantasiakirjallisuudessa. Tutkimuksen kohteena on Ilkka Auerin fantasiateos Sysilouhien sukua (2004), joka aloittaa Lumen ja jään maa -sarjan. Teoksen juoni mukailee fantasiakirjallisuudelle tyypillistä quest-tarinatyyppiä, jossa henkilöhahmon tulee suorittaa tiettyjä tehtäviä voidakseen päästä päämääräänsä. Tämä päämäärä on usein konkreettinen, mutta siihen liittyy myös henkilöhahmon kasvutarina. Kerronnan troopit ovat Margaret Anne Doodyn The True Story of the Novel -teoksessaan (1997) erittelemiä kerronnan hetkiä, joiden yhteyteen juonenkulun kannalta tärkeät elementit keskittyvät. Tutkimukselle erityisen tärkeitä kerronnan trooppeja ovat rikkomisen, korjaamisen, luolan, unen, labyrintin, Minotauroksen, Eroksen ja jumalattaren troopit, joiden yhteyden useamman asteen maailmoihin ja sääntöjen kääntämiseen tutkimus selvittää. Lisäksi tutkimus keskittyy erityisesti reunan trooppiin, joka on fantasiakirjallisuudessa tärkeä useamman asteen maailmoihin liittyvä trooppi, jonka yhteydessä esiintyy toistuvia fantasiakirjallisuudelle tyypillisiä motiiveja. Sääntöjen kääntämisellä tarkoitetaan teoksen sisäisten tosiasioiden ja sääntöjen muuttamista niin, että niistä tulee teoksen maailmassa epätavallisia. Sääntöjen kääntämisen teoriaa on eritellyt Eric S. Rabkin teoksessaan The Fantastic (1976). Tutkimus erittelee teoksen maailmojen rakennetta ja nostaa yksityiskohtaisesti esille useamman asteen maailmojen tunnuspiirteitä. Useamman asteen maailmojen teoreettisena lähtökohtana on Maria Nikolajevan väitöskirja The Magic Code : the use of magical patterns in fantasy for children (1988), joka käsittelee erilaisia useamman asteen maailman ilmentymiä lasten fantasiakirjoissa. Tutkimus osoittaa, että kerronnan troopeilla, useamman asteen maailmoilla ja sääntöjen kääntämisellä on selvä yhteys, mikä tekee fantasiasta juonen kannalta hyvin tärkeän elementin. Kerronnan trooppien ympärille keskittyy useamman asteen maailmojen merkkejä, sääntöjen kääntämisiä sekä quest-tarinatyypille tyypillisiä juonen kannalta tärkeitä tehtäviä.
  • Liikanen, Elina (Helsingin yliopisto, 2004)
  • Lehtinen, Jyri (Helsingin yliopisto, 2009)
    In the thesis it is discussed in what ways concepts and methodology developed in evolutionary biology can be applied to the explanation and research of language change. The parallel nature of the mechanisms of biological evolution and language change is explored along with the history of the exchange of ideas between these two disciplines. Against this background computational methods developed in evolutionary biology are taken into consideration in terms of their applicability to the study of historical relationships between languages. Different phylogenetic methods are explained in common terminology, avoiding the technical language of statistics. The thesis is on one hand a synthesis of earlier scientific discussion, and on the other an attempt to map out the problems of earlier approaches in addition to finding new guidelines in the study of language change on their basis. Primarily literature about the connections between evolutionary biology and language change, along with research articles describing applications of phylogenetic methods into language change have been used as source material. The thesis starts out by describing the initial development of the disciplines of evolutionary biology and historical linguistics, a process which right from the beginning can be seen to have involved an exchange of ideas concerning the mechanisms of language change and biological evolution. The historical discussion lays the foundation for the handling of the generalised account of selection developed during the recent few decades. This account is aimed for creating a theoretical framework capable of explaining both biological evolution and cultural change as selection processes acting on self-replicating entities. This thesis focusses on the capacity of the generalised account of selection to describe language change as a process of this kind. In biology, the mechanisms of evolution are seen to form populations of genetically related organisms through time. One of the central questions explored in this thesis is whether selection theory makes it possible to picture languages are forming populations of a similar kind, and what a perspective like this can offer to the understanding of language in general. In historical linguistics, the comparative method and other, complementing methods have been traditionally used to study the development of languages from a common ancestral language. Computational, quantitative methods have not become widely used as part of the central methodology of historical linguistics. After the fading of a limited popularity enjoyed by the lexicostatistical method since the 1950s, only in the recent years have also the computational methods of phylogenetic inference used in evolutionary biology been applied to the study of early language history. In this thesis the possibilities offered by the traditional methodology of historical linguistics and the new phylogenetic methods are compared. The methods are approached through the ways in which they have been applied to the Indo-European languages, which is the most thoroughly investigated language family using both the traditional and the phylogenetic methods. The problems of these applications along with the optimal form of the linguistic data used in these methods are explored in the thesis. The mechanisms of biological evolution are seen in the thesis as parallel in a limited sense to the mechanisms of language change, however sufficiently so that the development of a generalised account of selection is deemed as possibly fruiful for understanding language change. These similarities are also seen to support the validity of using phylogenetic methods in the study of language history, although the use of linguistic data and the models of language change employed by these models are seen to await further development.
  • Pääkkönen, Hanna-Maija (Helsingin yliopisto, 2011)
    Tässä opinnäytetyössä olen tutkinut nicaragualaisia korkeakouluopiskelijoita. Aineistonani on 11 puolistrukturoitua haastattelua ja toissijaisena aineistonani 5 sähköpostihaastattelua. Vastaajina ovat olleet aikavälillä 1984 - 1990 syntyneet nicaragualaiset korkeakouluopiskelijat. Opinnäytetyöni keskeisimmät kysymykset ovat, miten haastattelemani nicaragualaiset korkeakouluopiskelijat rakentavat ja ilmentävät poliittista identiteettiään suhteessa aiempiin sukupolviin ja muihin oman sukupolvensa jäseniin, ja miten sukupolvitietoisuus näkyy nicaragualaisten korkeakouluopiskelijoiden haastatteluissa. Teoreettinen lähtökohtani on Karl Mannheimin yhteiskunnallisten sukupolvien käsite, jonka mukaan sukupolvet eivät muodostu vain saman syntymäajankohdan vaan myös yhdessä jaettujen keskeisten kokemusten perusteella. Laajemman taustan tutkimukselleni muodostaa nuorisotutkimus, jonka nuorista ja nuorisosta esittämiä yleistyksiä suhteutan omaan aineistooni. Haastateltujen poliittinen identiteetti muodostuu sekä kollektiivisista että yksilöllisistä piirteistä. He tuovat itsensä selkeästi esiin poliittisena kollektiivina, nuorisona, jota vanhempi ikäluokka hallitsee, ja jonka ääni on jäänyt kuulumattomiin. Vastaajat tekevät selkeän eron itsensä ja vanhemman sukupolven sekä muiden nuorten välillä. Erityisen selkeä jako on suhteessa hallituspuoluetta kannattavaan opiskelijajärjestöön kuuluviin opiskelijoihin. Tästä huolimatta vastaajat yhdistävät itsensä kokemustensa kautta selkeästi nuorisoon yhtenäisenä ryhmänä, joka eroistaan huolimatta jakaa yhteisen kokemuksen yhteiskunnan muuttumattomuudesta. Sukupolvitietoisuus näkyy erityisesti keskusteltaessa nuorten elämän näköalattomuudesta. Nuorisona, eli nimenomaan ryhmänä puhuminen antaa vastaajille enemmän rohkeutta kommentoida politiikan arvoperusteita. Nuoruus toimii turvaidentiteettinä, jonka suojista vastaajat uskaltautuivat rohkeammin kritisoimaan yhteiskunnan epäkohtia. Tiedostavan nuorison kollektiiviseen poliittiseen identiteettiin liittyy voimakkaita individualistisia arvoja yksilön oikeudesta mielipiteisiinsä ja niiden esittämiseen. He kokevat roolinsa opiskelijoina edellyttävän heiltä muuta nuorisoa kirkkaampaa kykyä analysoida poliittista toimintaa. Nicaraguasta vaikuttaa löytyvän sekä Mannheimin määritelmän mukaan aktualisoitunut sukupolviryhmä että massamittainen kokemuksellinen sukupolvi, joka tunnistaa tietyt yhteiset kokemukset. Yhtä lukuun ottamatta haastateltavat kuuluvat jälkimmäiseen ryhmään. Havaintojeni perusteella hallituspuoluetta kannattavaan opiskelijajärjestöön kuuluvat nuoret vaikuttavat muodostavan mannheimilaisittain aktualisoituneen sukupolviryhmän. Vastaajien poliittinen identiteetti muokkautuu jatkuvasti kansainvälistyvän maailman ja oman kotimaan arkirealiteettien ristipaineessa. Nicaragualaiset nuoret ovat väliinputoajia, jotka ovat jääneet nopeiden globaalien muutosten ja maailman mittakaavassa äärimmäisen köyhän maan todellisuuden välimaastoon. Vallalla olevat nuorista, heidän poliittisesta toiminnastaan ja sukupolvien määrittämisestä päätelmiä esittävät teoriat ja tutkielmat ovat lähtökohdiltaan syntyneet hyvin erilaisissa yhteiskunnissa kuin Nicaragua eivätkä ole sellaisenaan siirrettävissä tulkitsemaan nicaragualaisten nuorten elämää ja sukupolvien muodostumista nicaragualaisessa yhteiskunnassa. Opinnäytetyöni tulosten perusteella olisi tärkeää kehittää metodologinen näkökulma, jonka lähtökohtina eivät ole länsimainen yhteiskuntarakenne ja nuoruuskäsite. Näkökulmaa tulisi myös laajentaa kattamaan niin mannheimilaisittain aktualisoituneet kuin massamittaiset sukupolvet ja niiden mahdollinen yhtäaikaisuus ja lomittaisuus Nicaraguan kaltaisissa yhteiskunnissa.
  • Huttunen, Marja (Helsingin yliopisto, 2007)
    Pro gradu -työssäni paneudun monipuolisen musiikin ammattilaisen, Lasse Mårtensonin, uraan ja tuotantoon hänen henkilökuvansa kautta. Keskityn Mårtensonin uran ja tuotannon keskeisimpiin teoksiin sekä hänen uransa käännekohtiin. Selvitän myös taiteilijan omia näkemyksiä ja pyrin löytämään yhtymäkohtia niiden ja hänen tuotantonsa välillä. Tutkielmani kattaa Lasse Mårtensonin elämän aina syntymävuodesta tähän päivään. Tutkielmani pohjautuu pääasiassa muistinvaraiseen tietoon eli tekemiini haastatteluihin sekä muiden aiemmin tekemiin Lasse Mårtensonin haastatteluihin. Lisaksi käytän lähteiinä musiikin hakuteoksia, lehtiartikkeleita, nuotteja sekä Yleisradion arkiston ja Suomalaisen Musiikin Tiedotuskeskuksen nauhoituksia. Tutkimukseni on kvalitatiivista tutkimusta, mikä soveltuu hyvin elämänkertatutkimuksen tutkimusaspektiksi. Työn analyysiosuudessa perehdyn Lasse Mårtensonin elokuvamusiikin sävellyksiin käyttäen Anahid Kassabianin ja Claudia Gorbmanin elokuvamusiikin analyysimenetelmiä. Analyysi selvitti Mårtensonille elokuvamusiikin säveltäjäna tyypillisia piirteitä: elokuvan tarinaa kunnioittavan sävellystyylin ja hiljaisuuden merkityksen osana sävellyskokonaisuutta. Tutkimus toi esille sanoitukseen ja alkuperäiskieleen pohjautuvan sävellystyön merkityksen Lasse Mårtensonille sekä suomenruotsalaisuuden ja merellisyyden keskeisen aseman hänen tuotannossaan. Lisäksi tämä suppea tutkielma kuvaa Mårtensonin urakehityksen jazzmuusikosta klassisen musiikin säveltäjäksi.
  • Kantola, Urpo (Helsingin yliopisto, 2013)
    Käsittelen tutkielmassani latinalaisten nimien kirjoitusasuja kreikankielisissä piirto- ja papyruskirjoituksissa sekä rahoissa, jotka on ajoitettu viimeistään Augustuksen ajalle. Tavoitteena on ensisijaisesti selvittää, mitä kirjoitusasuja käsittelyyn valituista ilmiöistä käytettiin ja miten kirjoitusasut vaihtelivat ajan, paikan ja kirjoituksen tuottajan mukaan. Toissijainen tavoite on kommentoida esitellyn aineiston nojalla ilmiöiden syitä ja aiempia näkemyksiä niistä. Merkittävänä motiivina tutkielmalle on, että edellinen laajamittainen tutkimus vastaavasta aihepiiristä, Theodor Eckingerin Die Orthographie lateinischer Wörter in griechischen Inschriften vuodelta 1893, on aineistoltaan ja osin tulkinnoiltaan vanhentunut. Tutkimus on aineistolähtöinen, ja sen pohja-aineistona on keräämäni noin 2700 primaarilähdettä (joista 90 prosenttia on piirtokirjoituksia). Näistä noin 1500:ssa esiintyy käsittelyyn valitsemiani sellaisia ilmiöitä, joissa esiintyy vaihtelua ja joista on riittävästi diakronista näyttöä. Olen valinnut käsittelyyn seuraavien kreikkalaiset kirjoitusasut: lyhyet, /u i/- ja /o u/-vaihtelujen alaiset äänteet, Lucius-nimen ja sen johdoksien /u:/, puolivokaali /w/ ja labiovelaari /kʷ/ sekä vokaalimerkkien dittografiat varsinkin Marcus-nimessä ja sen johdoksissa. Käytän analyysissä apuna muodostamaani historiallisiin asiayhteyksiin perustuvaa ajallista jaottelua sekä mahdollisuuksien mukaan maantietellisiä ja kirjoitusten tuottajiin liittyviä erotteluja. Käsittelen aineiston ilmiöittäin. Muodostan tulkinnat ilmiöistä analysoimalla ensin kvantitatiivisesti käsiteltävän ilmiön esiintymät ja sitten kvalitatiivisesti tulkintaa täsmentävät olennaiset yksittäistapaukset. Suhteutan tulkintani aiempiin ilmiöistä esitettyihin näkemyksiin ja esitän kykyni mukaan omat näkemykseni ilmiöiden syistä. Tutkimus tarkentaa käsitystä ilmiöiden kronologioista, joiden päälinjat on tulkittu aiemmassa tutkimuksessa enimmäkseen oikein. Ilmiöiden syistä olennaisin tulkintani koskee Marcus- ja sen johdosnimien alfan dittografiaa: pidän usein viljeltyä aiempaa näkemystä latinalais- tai oskilaisvaikutuksesta dittografian syynä epäuskottavana ja esitän aineistooni nojaten, että syy on pikemmin äänteellinen ja liittyy alkujaan vokaalien välissä olleen äänteen katoon. Tutkielman ulkopuolelle jää useita kirjoitusasujen ja muita nimien ilmiöitä, joiden tutkimiseen pohja-aineistoa voisi hyödyntää. Tutkimuksessa käytettyä kirjoitusten tuottajien jaottelua voisi kehittää, jotta voisi paremmin selvittää tämän näkökulman merkityksen aineiston tulkinnalle. Tutkielmassa saatuja tuloksia voisi yrittää hyödyntää heikommin ajoitettujen tapausten tulkinnassa. Tutkimusta voisi myös jatkaa ulottamalla käsiteltävää ajanjaksoa edemmäksi, mikä antaisi laajemman kronologisen vertailupohjan tässä tutkimuksessa esittelemilleni ilmiöiden myöhäisille piirteille.
  • Hazane, Juliana (Helsingin yliopisto, 2009)
    Tutkielman pääpaino on suomen kielen morfologiassa. Tutkielmassa tarkastellaan latvialaisten suomen kielen opiskelijoiden nominintaivutuksen oppimista ja siihen liittyviä ongelmia. Työssä pohditaan myös suomen nominintaivutuksen vaikeutta sekä tuotosten että oman arvion pohjalta. Tulosten analyysissa tarkastellaan, miten hyvin informantit osaavat muodostaa eri nominityyppien perusmuodoista yksikön genetiivin ja monikon partitiivin sijamuodot. Analyysin tärkeänä osana on virheellisten tuotosten analyysi. Tutkimuksella selvitetään, mitkä ovat vaikeimpia nominityyppejä ja ovatko tietyt virheet tyypillisiä tietyille nominityypeille tai tietyn sijan muodostukselle. Tutkimuksessa selvitetään myös eri astevaihtelujen vaikeutta. Tutkielman tärkeimpänä lähteenä on Martinin väitöskirja (1995). Taivutustestin tuloksia verrataan Martinin taivutustestin tuloksiin. Aineistona ovat keväällä 2008 Latvian yliopistossa pidetyn taivutustestin tulokset. Informantteina olivat latvialaiset toisen ja kolmannen vuosikurssin opiskelijat, jotka kaikki opiskelevat suomen kieltä pääaineena suomalais-ugrilaisten kielten kandidaattiohjelmassa. Informantteja oli yhteensä 24. Ryhmä oli oppimistaustaltaan hyvin homogeeninen. Työssä osoitetaan, että latvialaiset opiskelijat hallitsevat suomen nominintaivutuksen toisella ja kolmannella vuosikurssilla jo kohtuullisen hyvin. Parhaiten hallitaan kaksitavuisten u-päätteisten nominien, nen- ja in-päätteisten nominien, astevaihteluttomien e:ee-nominien sekä Us:Ukse-nominien taivutus. Huonoiten hallitaan tOn-päätteisten nominien taivutus. Usein taivutusvaikeus on kytköksessä tiettyyn sijaan: osa nomineista on helpompi taivuttaa monikon partitiivissa, osa yksikön genetiivissä. Virheisiin johtavat syyt ovat yleensä nominin sijoittaminen väärään taivutustyyppiin, vartalonmuodostusongelmat sekä astevaihtelun ja taivutussääntöjen soveltamisen ongelmat. Tutkimustulokset ovat samansuuntaisia Martinin tulosten kanssa. Sanojen tuttuus ei kuitenkaan vaikuttanut yhtä vahvasti taivutustuloksiin – tekosanat hallittiin lähes yhtä hyvin kuin todelliset sanat. Sen sijaan nominin leksikaalinen tuttuus on avainasemassa informanttien omassa taivutusvaikeuden arvioinnissa. Semanttisesti tai taivutustyypiltä tutut sanat luokiteltiin useammin helpoiksi. Taivutustestini tulokset osoittavat enemmän hajontaa morfofonologisen kompleksisuuden edellyttämän järjestyksen osalta Martinin tuloksiin nähden. Taivutusvaikeuteen morfofonologisen kompleksisuuden, nominityypin käyttöyleisyyden sekä lekseemin tuttuuden lisäksi vaikuttavat myös oppimiskonteksti ja nominiin kytkeytyvä ongelmapotentiaali. Informanttien taivutusstrategioista yleisin on taivutussääntöjen käyttö.
  • Korpela, Laura (Helsingin yliopisto, 2013)
    Tavoite: CLIL, sisältöpainotteinen kieltenopetus, on yleistynyt Suomessa 1980-luvulta lähtien. Sillä viitataan opetusmuotoon, jossa sisältöjä opiskellaan vieraalla kielellä. Vieras kieli on sekä oppimisen kohde että väline. CLIL voidaan toteuttaa joko pelkkänä sisällönopetuksena tai siten, että oppilaat osallistuvat myös formaaliin kielenopetukseen. Oppimistulokset ovat olleet rohkaisevia niin kielen- kuin sisällönoppimisen osalta. Vieraan kielen rakenteiden ja kieliopin hallinnan on kuitenkin todettu olevan CLIL-oppilailla heikompaa kuin perinteisesti kieltä opiskelleilla oppilailla. Aiemmista tutkimuksista monet on tehty ympäristöissä, joissa CLIL-oppilaat eivät osallistu lainkaan formaaliin kohdekielen opetukseen. Tämä tutkimus pyrkii selvittämään, onko oppilasryhmien kieliopin hallinnassa eroja sellaisessa ympäristössä, jossa CLIL-oppilaat ovat osallistuneet alusta lähtien myös formaaliin kielenopetukseen, sillä tutkimusten mukaan tämä tukee kielen rakenteiden omaksumista. Tutkimuksen tarkoitus on analysoida, kuvailla ja tulkita mitä eroja on CLIL-oppilaiden ja perinteisesti kieltä opiskelleiden oppilaiden englannin kieliopin hallinnassa. Tutkimuskohteena ovat sekä implisiittinen kielitaito että tuottamistaidot kirjoitetussa kielessä. Tutkimuksen perimmäisenä tavoitteena on lisätä tietoa vieraan kielen oppimisen luonteesta ja haasteista CLIL-kontekstissa sekä CLIL-opetuksen kehitystarpeista. Tutkimusmenetelmät: Tutkimuksen vastaajina oli yhteensä 30 alakoulun oppilasta, joista 14 kävi kaksikielistä (CLIL) viidettä luokkaa ja 16 suomenkielistä kuudetta luokkaa. Kyseessä oli tapaustutkimus. Aineisto kerättiin keväällä 2013 kahdeksansivuisen kielikokeen avulla. Kielikokeen neljä osiota mittasivat implisiittistä kielitaitoa, rakenteiden hallintaa sekä kirjallisia tuottamistaitoja. Aineisto analysoitiin tilastollisin menetelmin SPSS-ohjelman avulla. Lisäksi oppilaiden tuottamat virheet käännöstehtävässä ja luovissa kirjoitelmissa analysoitiin kuvailevan virheanalyysin menetelmällä. Tulokset: Tulokset osoittivat, että CLIL-oppilaiden implisiittinen kielitaito ja kirjalliset tuottamistaidot englannin kielessä olivat kokonaisuudessaan paremmat kuin suomenkielisen luokan oppilailla. CLIL-oppilailla oli parempi implisiittinen kieliopin hallinta ja englannin rakenteiden tuntemus, ja he tuottivat virheettömämpää ja idiomaattisempaa tekstiä niin käännöstehtävässä kuin luovassa kirjoitelmassa. Virheanalyysi osoitti, että suomenkielisen luokan oppilailla oli taipumus käyttää CLIL-oppilaita yleisemmin puutteellisia (omissions) tai virheellisiä rakenteita (false concepts hypothesized), virheellisiä yleistyksiä (overgeneralizations) ja suomen kielen sanajärjestystä (transfer from L1). Molemmat ryhmät tekivät yleisesti prosessointiongelmista (processing problems) johtuvia virheitä, mutta CLIL-oppilailla nämä juontuivat selvemmin sanojen ääntämisasusta, minkä voi tulkita osoitukseksi suuremmasta suullisesta altistuksesta kohdekielelle. Aineisto osoitti myöskin, että CLIL-oppilaat olivat englannin taitotasoltaan suomenkielisten luokkien oppilaita homogeenisempi ryhmä. Tämä voi johtua paitsi toimivasta CLIL-opetuksesta, suuremmasta päivittäisestä altistuksesta kohdekielelle, kuin myös soveltuvuuskokeesta, jonka perusteella CLIL-oppilaat valikoidaan kaksikielisille luokille. Kaiken kaikkiaan tutkimustulokset osoittivat, että kohdekielen oppimistulokset ovat lupaavia sellaisessa CLIL-opetuksessa, jossa yhdistetään sisällönopetusta ja formaalia kohdekielen opetusta.
  • Eskelinen, Helena (Helsingin yliopisto, 2006)
    Tutkielman aiheena on ekfrasis Gabriele D'Annunzion romaanissa Il Piacere (1889). Lähtökohtana on selvittää, millaisissa muodoissa ekfrasis esiintyy romaanissa sekä miten ekfrasis vaikuttaa teoksen tulkintatradition esille tuomaan tematiikkaan. Pyrkimyksenä on myös selkeyttää ekfrasiksen käsitettä, jonka ongelmana ovat sanaan eri aikakausina liitetyt eri merkitykset. Tärkeimpiä lähdeteoksia ovat James A.W. Heffernanin Museum of Words (1993) ja W.J.T. Mitchellin Picture Theory (1994), Marinella Cantelmon Il Piacere dei leggitori: D'Annunzio e la comunicazione letteraria (1996) sekä John Hollanderin artikkeli "The Poetics of Ekphrasis" (1988). Tutkielman avainkäsitteenä on Heffernanin määritelmä, jonka mukaan ekfrasis on sanallinen esitys kuvallisesta esityksestä. Määritelmää sovellettaessa on otettu huomioon representaatiokäsityksen avautuminen, jolloin vastaanottaja, ympäristö etc. ovat osa esitystä. Korpuksen muodostavat tapahtumaympäristöä, taideteoksia, esineistöä ja henkilöhahmoja kuvaavat ekfrastiset katkelmat. Luokittelussa toimivat alakäsitteinä Valerie Robillardin kuvaileva, attributiivinen ja assosiatiivinen ekfrasis sekä Tamar Yacobin ekfrastinen vertaus. Analyysi osoittaa, että kuvaileva ekfrasis on yleisin, mutta vain kuvitteellisten teosten yhteydessä. Katkelmissa on näkyvissä ekfrasikselle luonteenomainen kerronnallinen impulssi. Ekfrasis osallistuu tunnetun ja uuden elementin vuoropuheluun ankkuroimalla kuvitteelliset taideteokset lukijalle tuttuun ympäristöön, jolloin myös uusi tulee toden kaltaiseksi. Attributiivinen ekfrasis takaa välittömän tunnistettavuuden. Henkilöhahmot, erityisesti keskeiset naishahmot, on määritelty ekfrastisten vertausten kautta. Ekfrasis ilmentää osaltaan naishahmojen vaihdettavuuden tematiikkaa. Kyseessä on myös toiseuden haltuunotto. Kuvallisen viittaussuhteen ansiosta ekfrasis toimii tehokeinona. Tekstuaalisena strategiana ekfrasis luo siteitä tapahtumien välille ja rytmittää teoksen vaiheita. Ekfrastiset katkelmat tarjoavat myös väylän vaihtoehtoiselle tulkinnalle haastamalla tekstin totuuskäsityksen. Kuvallinen ja sanallinen esitys tuovat tekstiin omat merkityksensä, jolloin merkityskenttä laajenee. Il Piacere on intertekstuaalinen kollaasi, jossa kokonaiskuva muodostuu eri elementtien vuorovaikutuksesta. D'Annunzion mielestä kauneus on taiteen ensisijainen tarkoitus, ja ekfrasis retorisena keinona on osa pyrkimystä tavoittaa täydellinen muoto.
  • Piispa, Tiina (Helsingin yliopisto, 2011)
    Tarkastelen pro gradu -tutkielmassani teatteri- ja draamakasvatusta osana teatteritapahtumaa käyttämällä tapausesimerkkinä Nälkäteatteri ry:n syksyllä 2010 tuottamaa ala-asteikäisille suunnattua MUMMO-esitys ja draamatyöpajakokonaisuutta. Tutkimukseni on laadullinen tapaustutkimus, jonka tavoitteena on tutkia teatteritapahtuman käsitettä ja prosessia erityisesti lapsille suunnatun teatteri- ja draamakasvatuksen näkökulmasta. Työni tarkoituksena on antaa teatteri- ja draamakasvatukselle tilaa teatteritapahtumassa ilman, että ne jäisivät vain taiteellisen esityksen sivutuotteiksi. Esitän teatteritapahtuman käsitteen yhdeksi vaihtoehdoksi nähdä tämä kokonaisuus ilman, että mikään teatteri-ilmaisun alue jäisi muiden varjoon. Työni teoreettinen viitekehys perustuu Willmar Sauterin esittämään tapaan kokea teatteri tapahtumana. Pohdin teatteritapahtuman rakennetta ja mahdollisuuksia käyttämällä Sauterin sekä hänen teoriaansa tukeutuvien tutkijoiden esittämiä ajatuksia. Teoriataustana teatteri- ja draamakasvatukselle käytän Hannu Heikkisen draamakasvatuksen ja Tapio Toivasen koulussa tapahtuvan teatteritoiminnan määrittelyä ja analyysia. Tapausesimerkkini analyysissa esittelen myös Marvin Carlsonin ajatuksia muun muassa yleisöjen strategioista ja odotuksista sekä yleisön ja esiintyjien suhteesta. Menetelminä tapausesimerkkini tutkimuksessa ovat yleisötutkimus (työssäni havainnointi ja kyselyt) sekä draamakasvatuksen tutkimus (työssäni toimintatutkimus, osallistuminen, havainnointi ja kyselyt). Käytän aineistona MUMMO-esitys- ja draamatyöpajakokonaisuuteen laatimiani työpajasuunnitelmia sekä havaintojani, kokemuksiani ja muistiinpanojani esityöpajoista ja esityksistä sekä varsinaisista draamatyöpajoista. Näiden lisäksi materiaalinani on MUMMO-esityksen ohjaajan sekä projektiin osallistuneiden luokkien opettajien vastauksia heille laatimistani sähköpostikyselyistä. Tutkimukseni osoittaa, että teatteritapahtuman käsite voi sisällyttää myös teatteri- ja draamakasvatuksen toimintoja määritelmäänsä. Teatteritapahtuma voi olla tasaveroisesti myös teatteri- ja draamakasvatusta, jos se kehystetään taitavasti sellaiseksi. Niin draamakasvatuksen kuin yleisemminkin teatteritapahtuman onnistumisen kannalta, erityisen tärkeäksi osoittautuvat säännöt ja sopimuksen teko. Draamasopimus nousee tärkeäksi tekijäksi luottamuksen ja turvallisuuden vahvistamisessa. Draamakasvatukselliset tavoitteet toteutuvat tutkimukseni perusteella parhaiten, jos sisällöille ja toiminnalle annetaan draamatyöskentelyn vaatima aika kehittyä. Draamakasvatukselle pitää sallia myös tietynlainen keskeneräisyys, joka parhaimmillaan edistää siihen osallistuvien oppimista. Avainsanaksi teatteritapahtuman kommunikaatiolle muodostuu tutkimuksessani kokemuksellisuus. Se yhdistää niin teatteriesityksen kokonaisvaltaista kokemista kuin teatteri- ja draamakasvatuksen oppimiseen tähtäävää työtapaa ja sisältöjä. Esitän tutkimustuloksieni pohjalta vielä ehdotuksen, että teatteri- ja draamakasvatusta sisältävä teatteritapahtuma voisi olla vastavuoroinen ja produktiivinen symbioosi, jota ohjaisi ja kehystäisi opetussuunnitelman, draamasopimuksen, draamatekstin ja esitystekstin sisältävä tapahtumateksti.
  • Hautanen, Suvi (Helsingin yliopisto, 2008)
    Pro gradu -tutkielman aiheena on kirjeenvaihtajan työprosessi. Tutkielma kuuluu kääntämisen sosiologian piiriin. Tutkimuksen kohteena oli Helsingin Sanomien Pariisin-kirjeenvaihtaja Minna Nalbantoglu, jonka työskentelyä tutkielman tekijä havainnoi Pariisissa viiden päivän ajan syyskuussa 2006. Tutkimuksen päämetodina oli tapaustutkimus, jonka lisäksi tutkimuksessa käytettiin metodina haastattelua ja havainnointia sekä dokumenttien, tallenteiden ja työnäytteiden analysointia. Tutkimuksen aineisto muodostui havaintomuistiinpanoista, kirjeenvaihtajan haastattelusta, ääneenajatteluprotokollista, haastattelunauhoista, kirjeenvaihtajan tuottamista artikkeleista, kirjeenvaihtajan käyttämistä lähteistä ja juttupäiväkirjoista. Tutkielman tarkoituksena oli muodostaa kokonaiskuva kirjeenvaihtajan työprosessista. Tavoitteena oli vastata seuraavin kysymyksiin: 1) Miten ja millä kriteereillä kirjeenvaihtaja valitsee Helsingin Sanomien lukijoille välitettävät uutiset? 2) Miten uutinen tuotetaan? 3) Minkälaista kääntämistä tai käännöseditointia (transediting) kirjeenvaihtajan työssä esiintyy? Tutkimustulokset on analysoitu viiden käsitteen avulla, jotka ovat uutiskriteerit, uutisen tuottamisprosessi, kääntäminen, käännöseditointi ja portinvartiointi (gatekeeping). Ensimmäiseen tutkimuskysymykseen vastattiin analysoimalla kirjeenvaihtajan tutkimusviikon aikana tuottamia artikkeleita Johan Galtungin ja Mari Holmboe Rugen (1965) klassisten uutiskriteerien avulla, joita täydennettiin Judy McGregorin (2002) päivitetyillä uutiskriteereillä. Toiseen tutkimuskysymykseen vastattiin kuvailemalla uutisten tuottamisprosessia. Samalla selvitettiin, mitä lähteitä kirjeenvaihtaja oli käyttänyt jutuissansa. Kolmatta tutkimuskysymystä varten artikkelit analysoitiin Teun A. van Dijkin (1988) uutisen tuottamisprosessin tutkimista varten kehittämällä mallilla. Van Dijkin mallin avulla määriteltiin, mikä tekstinkäsittelystrategia on kääntämistä ja mitkä käännöseditointia. Analyysin perusteella todettiin, että tekstin tuottamisprosessissa esiintyy myös uuden tekstin luomista ja tuotantoa yksikielisen materiaalin pohjalta. Kääntäminen ja käännöseditointi (Karen Stetting 1989) -käsitteitä pohdittiin ennen analyysia työn teoriaosuudessa. Uutisaiheiden analyysin perusteella todettiin, että mitä enemmän tapahtuma täyttää uutiskriteereitä, sitä todennäköisemmin se valitaan uutiseksi. Niin ikään mitä enemmän tapahtuma täyttää McGregorin päivittämiä uutiskriteereitä, sitä todennäköisemmin se valitaan uutiseksi. Analysoitujen uutisten määrä oli kuitenkin pieni, eikä tuloksia voida pitää kuin suuntaa-antavina. Artikkeleiden lähteenä oli käytetty lähinnä haastatteluita, lehtiartikkeleita ja uutistoimistojen sähkeitä. Muiden lähteiden käyttö oli satunnaista. Lähteiden ja käännösstrategioiden välillä ei havaittu korrelaatiota. Eniten käytetty tekstinkäsittelystrategia oli tiivistäminen. Käännöseditoinnin osuus oli yli puolet artikkeleiden tekstistä (keskiarvo 62 %) ja kääntämisen osuus vain kahdeksan prosenttia. Tutkimuksen perusteella käännöseditointi-käsitteen käyttö on perusteltua puhuttaessa kyseisen kirjeenvaihtajan työstä. Tutkimuksen perusteella on kehitetty uusi portinvartiointimalli, joka pohjautuu van Dijkin uutisen tuottamisprosessimalliin. Mallin avulla voidaan analysoida uutisen tuottamisprosessia ja päätellä, minkä verran kääntämistä ja käännöseditointia työssä esiintyy. Mallia ehdotetaan sovellettavaksi paitsi muiden kirjeenvaihtajien niin myös monikielisen materiaalin parissa työskentelevien toimittajien työn sekä uutiskääntämisen analysointiin.
  • Sirviö, Kerttu (Helsingin yliopisto, 2006)
    Pro gradu -työssä tutkitaan ja vertaillaan käännöskirjallisuuden arvosteluja Ranskassa ja Suomessa. Empiirinen aineisto koostuu kaikista Helsingin Sanomien ja Le Monden vuonna 2003 julkaisemista arvosteluista. Lehdissä oli yhteensä 2691 arvosteltua kirjaa, joista 845 oli käännöksiä. Päätavoite on ollut selvittää näiden valtasanomalehtien kritiikkejä tutkimalla, kummassa maassa kääntäjän ja käännöksen asema on näkyvämpi ja minkälaisia julkaistut käännöskritiikit ovat. Lisäksi tavoitteena on ollut tutkia, kumpi lehdistä on avoimempi vieraskielisiä kirjoja ja käännöksiä kohtaan. Kirja-arvostelujen lähemmälle tutkimiselle luodaan pohjaa perehtymällä kääntäjän ja käännöksen näkyvyyteen liittyviin seikkoihin. Tässä käytetään hyväksi Koskisen (2000) tutkimusta. Tutkimuksessa tarkastellaan myös, millainen on hyvä käännös eri kääntäjien ja tutkijoiden mielestä, sekä muita saman aihepiirin tutkimuksia ja aiheesta vallalla ollutta keskustelua. Lisäksi selvitetään, miksi laadukkaat käännösarvostelut ovat harvinaisia ja mistä tämä johtuu. Analyysivaiheen kvantitatiivisessa osassa perehdytään käännösten määrälliseen osuuteen sekä aineistossa että Ranskan ja Suomen kokonaisjulkaisumäärissä. Aineiston käännösarvostelut luokitellaan niiden sisällön mukaan. Tässä on käytetty soveltuvin osin Gullinin (1998) kehittelemää mallia. Käännösarvostelujen sisältöanalyysissa kiinnitetään huomiota niiden käännöstä ja kääntäjää koskeviin kommentteihin. Arvostelujen laadun ja kriitikkojen käyttämien arvosteluperusteiden pohdinta nojautuu aiheesta aikaisemmin tehtyihin teoreettisiin sekä empiirisiin tutkimuksiin. Pro gradu -työ sisältää myös erillisen katsauksen käännettyjen lastenkirjojen arvosteluihin sekä arvostelujen ulkopuolisiin kääntäjiin ja kääntämiseen liittyviin artikkeleihin. Koko tutkimuksen ajan lähestymistapa on vertaileva Le Monden ja Helsingin Sanomien välillä. Tutkimuksesta selviää, että Le Monde julkaisee huomattavasti enemmän kirja-arvosteluja. Molemmat lehdet sisältävät kuitenkin suhteellisesti yhtä paljon arvosteluja käännöskirjoista. Helsingin Sanomissa on enemmän vieraskielisten teosten arvosteluja, ja käännösten ja kääntäjän asema on huomattavasti näkyvämpi lehden kritiikeissä. Suurin osa Le Monden käännösarvosteluista sisältää vain kääntäjän nimen bibliografisissa tiedoissa. Helsingin Sanomissa vain alle puolet käännöskirjoista on arvosteltu tällä tavoin. Myös kritiikit, joissa kääntäjän nimeä ei mainita ollenkaan, ovat yleisempiä ranskalaislehdessä. Suhteellisen pieni osa käännösarvosteluista arvioi käännöksen laatua. Näille arvioille on ominaista perustelujen ja analyysin puuttuminen ja ne ovat usein lyhyitä. Arviot ovat sävyltään enimmäkseen positiivisia tai neutraaleja. Hyvin yleistä on myös se, että kriitikko sekoittaa kaksi eri asiaa: kääntäjän ja kirjailijan tyylin. Yleisin kriitikkojen käyttämä arviointikriteeri on tutkia käännöksen ja kohdekielen tai käännöksen ja lähtötekstin suhdetta. Monesti arviointikriteeri jää täysin epäselväksi. Helsingin Sanomien kritiikeissä kääntäjiin viitataan huomattavasti useammin myös itse arvostelutekstissä. Lehti tuo näkyvästi esille kääntäjiä muissakin kuin kirja-arvosteluartikkeleissaan. Sen sijaan Le Mondessa ei ole pelkästään kääntäjiä käsitteleviä tekstejä.
  • Nivakoski, Marja (2006/12- Marie Winerfeldt) (Helsingin yliopisto, 2006)
    Tutkielman aihe on mytologisten nimien kääntäminen Platonin Pitojen kuudessa käännöksessä (ranska, englanti, saksa, suomi, ruotsi, viro). Lähtökohtana oli selvittää, mikä käännösstrategia heijastaa selkeimmin Platonin periaatetta, jonka mukaan etymologia kuvaa nimen tarkoitteen luonnetta. Käännöksiä tarkastellaan kontrastiivisen analyysin keinoin. Käännösten mytologisia nimiä sisältäviä otteita analysoidaan ja vertaillaan sekä keskenään että alkutekstin kanssa. Tarkoituksena on selvittää, miten ja missä nimien merkitys välittyy käännösten lukijoille. Tutkielmassa käsitellään myös nimiin liittyviä käännösongelmia sekä syitä erilaisiin strategiavalintoihin. Tähän pyritään esittelemällä kääntäjien ja asiantuntijoiden näkemyksiä nimien kääntämisestä. Tiedot perustuvat sähköpostitse ja suullisesti tehtyihin haastatteluihin. Aiheen valinta johtuu siitä, että haluttiin osoittaa, miten paljon mytologisten nimien kääntäminen tai kääntämättä jättäminen voi vaikuttaa käännösten ymmärrettävyyteen ja helppolukuisuuteen. Kääntäjät ja asiantuntijat eivät kuitenkaan usein tiedosta tätä ongelmaa vaan lähestyvät nimiä pääasiassa kahdella vastakkaisella tavalla, joko kääntämällä ta transkriboimalla. Heidän näkemyksensä asiasta ovat hyvin erilaisia ja ristiriitaisia, eikä kompromissia ei ole syntynyt. Teoreettinen viitekehys on käännösteoreettinen. Ensin määritellään käännösstrategiat, joita nimien kääntämisessä käytetään - yleensä ja tutkituissa käännöksissä. Käsitteiden jaottelun peruslähtökohtana on se, missä määrin strategia paljastaa käännösyksikön merkityksen. Käännösanalyysin tueksi esittellään antiikin etymologian ja personifikaation käyttöä. Käännösosuudessa analysoidaan käännöksiä ja niitä verrataan alkuteksteihin. Kontrastiivisen analyysin avulla osoitetaan, että Pitojen mytologiset nimet eivät ole erisnimiä ja selvitetään, missä määrin niitä käsitellään käännöksissä yleis- ja missä määrin erisniminä. Käännösanalyysissä tutkitaan käännösratkaisuja ja nimien ja niihin perustuvien sanaleikkien merkityksen välittymistä juoksevassa tekstissä. Perusoletus oli se, että nimien kääntäminen on ongelmallista. Haluttiin selvittää, missä määrin niiden sisältämä informaatio välittyy lukijalle käännöksissä. Analyysi osoittaa, että kääntäminen välittää tehokkaimmin nimien merkityksen. Se on kuitenkin vaikeaa, koska nimillä ei ole vastineita, jotka kattaisivat niiden semanttiset, filosofiset ja kulttuuriset konnotaatiot. Nimet tuottavat ongelmia myös informaatiotiheyden kannalta. Jos ne käännetään, osa konnotaatioista jää välittämättä. Jos ne transkriboidaan, ne jäävät opaakeiksi. Tekstin koherenssi rikkoutuu, jos samat nimet milloin transkriboidaan, milloin käännetään. Jos nimien johdoksiin perustuvat sanaleikit käännetään mutta mytologiset nimet transkriboidaan, yhteys katoaa. Lopuksi tarkastellaan strategianvalinnan syitä, joita ovat nykyaikaistetun lähtötekstin vaikutus, eri käännöstraditiot, kääntäjien mieltymykset, filosofiset teoriat sekä kohdeyleisö. Kääntäjän on mietittävä, mikä on lukijalle tarkoituksenmukaista. Analyysin mukaan transkriboidut nimet ovat usein opaakkeja ja tekevät tekstistä vaikeaselkoisen. Analyysin selkein tulos lienee se, että nimien merkityksen eksplisitointi juoksevassa tekstissä ilmentää parhaiten niiden tärkeää etymologiaa. Tämä havainto voisi ehkä saada kääntäjät ja asiantuntijat pohtimaan ratkaisujaan ja johtaa kompromisseihin, joissa merkitys ja muut aspektit yritettäisiin välittää yhdessä. Tutkimus voi lisäksi valaista Platonin etymologian käyttöä sekä personifikaatiota, jota on tutkittu vähän. Avainsanat: Platon, Pidot, Erisnimet, Kääntäminen, Etymologia, Kontrastiivinen analyysi
  • Holttinen, Tuuli (Helsingin yliopisto, 2013)
    Tämä tutkielma käsittelee ranskaa vieraana kielenä puhuvien yhtä pragmaattisen osaamisen aluetta, pyyntöjen esittämistä. Pyynnöt ovat puheakteja, joita käytetään toistuvasti jokapäiväisessä elämässä, esimerkiksi ostostilanteissa ja apua pyydettäessä. Pyyntöjen toteuttamiseen, kuten kaikkeen muuhunkin kielenkäyttöön, vaikuttavat kieliyhteisön luomat ja ylläpitämät säännöt ja normit, jotka tähtäävät puhujien välisten sosiaalisten suhteiden ylläpitämiseen. Kielitieteessä näitä sääntöjä kutsutaan termillä kohteliaisuus. Jotta kielen oppijat pystyisivät kommunikoimaan vieraalla kielellä, tulee heidän olla tietoisia kohdekielen kulttuurin sisältämistä kohteliaisuuden normeista pelkkä ääntämisen, kieliopin ja sanaston hallinta ei riitä täysipainoiseen kommunikointiin. Tutkielmassa verrataan kolmen eritasoisen ryhmän pyyntöjä natiivien pyyntöihin, jotta nähtäisiin, tapahtuuko ranskan opiskelemisen myötä kehitystä kohti natiivinomaista käyttöä. Kaikki tutkittavat (ei-natiivit ja natiivit) informantit ovat yliopistotasoisia opiskelijoita. Tutkimusmetodina käytetään paljon pyyntöjen tutkimuksessa käytettyä Discourse Completion Test menetelmää. Tässä menetelmässä tutkija antaa kirjallisen kuvauksen puhetilanteesta, ja tutkittava vastaa kirjallisesti, mitä kyseisessä tilanteessa sanoisi (esimerkiksi: Astut sisään ranskalaiseen leipomoon. Sanot: ). Alimmalla tasolla olevat tutkittavat ovat lukuvuonna 2012‒2013 Helsingin yliopiston Kielikeskuksen ranskan jatkokurssilla opiskelleita henkilöitä, keskitason tutkittavat taas HY:n ranskalaisen filologian ensimmäisen vuoden opiskelijoita. Ylimmän eli edistyneen tason tutkittavat ovat HY:n ranskalaisen filologian seminaaria tuolloin suorittaneita opiskelijoita. Sekä natiivit että ei-natiivit tutkittavat vastaavat kirjallisesti kuuteen erilaiseen pyyntötilanteeseen. Tilanteiden sosiaaliset muuttujat vaihtelevat mm. puhujien sosiaalisen aseman sekä pyynnön kuormittavuuden osalta. Analyysiosassa jokainen pyyntötilanne käsitellään erikseen. Jokaisen vastaajaryhmän pyynnöt luokitellaan pyyntöstrategian mukaan, jotta nähdään, minkälaisia tilastollisia eroja eri ryhmien välillä on. Lopuksi kaikkia tilanteita ja pyyntöjä tarkastellaan kokonaisuutena. Tutkimuksessa selviää, että alimman ja keskitason opiskelijoiden pyyntöstrategiat eroavat merkittävästi edistyneiden ja natiivien strategioista. Edistyneet näyttävät useimmiten käyttävän hyvin samankaltaisia strategioita kuin äidinkieliset puhujat, eli kehitystä pragmaattisessa osaamisessa tapahtuu ranskalaisen filologian opintojen myötä. Syytä tähän ei tämän tutkimuksen piirissä voida selvittää, mutta mahdollisia tekijöitä ovat oppikirjojen antaman mallin vaikutus ja kohdekielisissä maissa vietetty aika. Kohteliaisuuden opettamista on tutkittu jonkin verran, mutta herää kysymys, voiko kohteliaisuutta todella opettaa luokkahuoneympäristössä, jonka resurssit ovat rajatut. Aikaisempi tutkimus kehottaa ainakin pragmaattisen tietoisuuden lisäämiseen opetustilanteissa. Lisätutkimuksia kaivattaisiin sekä kohteliaisuuden oppimisen prosesseista että pyyntöjen suullisesta toteuttamisesta, sillä kirjalliset vastaukset eroavat aina suullisista.
  • Lattu, Samu (Helsingin yliopisto, 2014)
    This study delves into the relationship between stories and games with a cognitive perspective. The subject of narrative in games in the past decade has overheated running in place. With this in mind a game medium previously untapped - board games - was chosen as the means of study and an approach to narrative untested in the context of games previously was chosen as the lenses of inquiry. The study considers what in board games gets players to interpet the flow of the game as narrative; how players pick and choose parts of the game experience and use them to construct a chain of events; how players picture a world and its inhabitants; how players experience the character they play; what is their relationship with the game world; what games tell us about the narrativity of games and whether a narrative tool or way of meaning is particular to games. To study the intersection of game, story and mind five volunteers were asked to play the board game Betrayal at House on the Hill. Their game session was captured on video and the players were interviewed immediately after the game. In the thesis the video material and partial transcriptions of it are used to illustrate what in the players' choice of words and behavior point to an ongoing process of narrative imagination. The group interview was used to gain data on possible mental image formation processes that did not come across on the video. The interview situation was informal and freeform. The interview questions were formulated during the game and on the events of game. In coming up with the questions and in analyzing the responses and the video data the underlying approach was Ryan's (2004) model, where narrative is a cognitive construct and its narrativity depends on three criteria. To be a narrative the game has to first of all posit in the mind of the player the existence of a world populated with characters and objects. Second, that world has to undergo change that is not habitual or part of the nature of that world. Third, the game must allow the player to imagine a network of motives, goals and causal relations. If a game creates in the mind of the player an image taht fulfills these three criteria the game may be deemed highly narrative. If a game fails to create this mental image, its narrativity may be deemed low or nonexistent. The results of the study suggest that board games are capable of high grade narrativity. However, the narratives games gives birth to do not conform to what we have come to expect of stories in non-participatory media. The story of a game is considerably more freeform and does not come ready made, instead requiring more work in the imagination from the players. The extent of active imagining called for is such that players might be called co-authors of the story with good reason. The specialty of board games in terms of how stories are related appears to be that the social interaction that happens in tandem with the creation of the story becomes a part of the story and the game story becomes a part of human relationships. Based on this study it may be said that the study of board game narratives as a form of conversational storytelling grounded in play is fruitful to narratology. It has only been possibly here to scratch the surface of the differences between board games and video games let alone other game media. The cognitive approach was found to be easily applicable for studying stories and games and ideas for further study are given. A next step could be, for example, to map the effect of the physical components of a board game on the players' imagination.
  • Pohtila, Eliisa (Helsingin yliopisto, 2001)
    Tutkimuksessa tarkastellaan moderniin kansalaisuuteen sisältyneitä normeja ja ihanteita, joita analysoidaan vuoden 1935 sterilisaatiolain toteuttamisessa syntyneiden asiakirjojen kautta. Pyrkimyksenä on löytää asiakirjoihin implisiittisesti kirjatut hyvän elämän ja kansalaisuuden kriteerit. Työn laajemman kehyksen muodostaa suomalaisen modernisaation ja ns. uuden keskiluokan analyysi erityisesti lääketieteen ja huoltotoimen asiantuntijaviranomaisten avulla. Rotuhygienian tarkastelu avaa uuden väylän tutkia moderniin kansalaisuuteen liittyneitä määreitä. Rotuhygienia ja erityisesti sen käytäntöön soveltaminen sterilisaatiolain muodossa tarjoaa kansalaisuuden näkökulmalle konkreettisen ja fokusoidun tutkimuskohteen. Sterilisaatioasiakirjoissa kristallisoituu lääketieteellisin perustein tehty huonon kansalaisen määrittely. Tutkimus rakentuu kolmesta pääluvusta. Ensin käydään läpi vuoden 1935 sterilisaatiolain toteuttamista yleisesti aikaisemman tutkimuksen perusteella, minkä jälkeen tarkennetaan kuvaa otoksista saatujen tulosten avulla. Seuraavassa luvussa tarkastellaan hyvän elämän kriteerejä oikeanlaisen elämänkulun hahmottamisen avulla. Viimeinen pääluku keskittyy modernin kansalaisen muotokuvan rakentamiseen normeiksi määrittyvien fysionomisten ja seksuaalisten sekä luonne- ja älykkyysominaisuuksien palasilla. Normaali, terve kansalainen oli lapsesta asti sekä fyysisiltä että psyykkisiltä ominaisuuksiltaan normien mukaan kehittynyt. Hänessä ei ilmennyt diagnosoitavia häiriötiloja vaan hänen yksilöllinen elämänsä noudatti sisäsyntyistä "luonnollista" elämänkulkua. Fyysiseltä olemukseltaan ihannekansalainen oli sopusuhtainen, säännönmukainen ja mahdollisimman symmetrinen. Normaali kansalainen oli alistanut viettinsä rationaalin alle. Hän hallitsi tunteitaan ja elämäänsä järkevästi niitä itse tietoisesti ohjaillen. Seksuaaliviettinsä ihannekansalainen oli rajannut porvarillisen avioliiton alueelle, ja sielläkin sukupuolielämän tehtävänä oli reproduktio uusien kansalaisten tuottajana. Viettielämän hallitsemattomuus ja ylivalta suhteessa yksilön järjen tahtoon osoitti sisäsyntyistä rappiota, degeneraatiota, jolloin vajaan, epänormaalin yksilön elämä oli jäänyt lapsen tai lähes eläimen tasolle. Normaali kansalainen kulki jatkuvan yksilöllisen kehityksen polkua, jonka tarkoituksena oli saattaa atavistiset piirteet ja vietit järjen ja sivistyksen tuoman hallinnan alle.Ihannekansalaisen evolutionääriseen kehitykseen kuului valintojen tekeminen yhteneväisinä kansallisvaltion päämäärien kanssa. Hän kykeni elättämään itsensä ja perheensä mahdollisimman itsenäisesti muiden apuun turvautumatta. Hän eli kristillisten moraaliarvojen mukaisesti rehellisyydessä, säästäväisyydessä ja anteeksiannossa. Modernin ihannekansalaisen kasvatus alkoi kotona, jossa häntä oli hoidettu ja kasvatettu normien mukaisesti sekä oikeanlaisessa tunnesuhteessa äitiinsä. Indoktrinoiva kasvatus ja ohjaus ihannekansalaisuuteen jatkui koulussa. Tutkimukseni osoittaa kristilliseen opetukseen sisältyneiden arvojen ja moraalikäsitysten jatkumon objektiiviksi kutsutuissa moderneissa (luonnon-)tieteissä. Tieteen avulla perustellut käsitykset työnteosta, sukupuolimoraalista sekä auktoriteetin ylivallasta ovat verrattavissa luterilaisen opin sisältöihin. Avainsanat: Kansalainen, sterilisaatio, rotuhygienia, moderni keskiluokka, älykkyys
  • Jantunen, Santra (Helsingin yliopisto, 2010)
    Pro gradu –työni tutkimuskohteena ovat liivin kielen ajan adverbiaalit, jotka on muodostettu ajan perusyksiköiden pohjalta. Tutkimus on aineistolähtöinen ja perustuu 563:een esimerkkilauseeseen. Ne on koottu kolmesta kielennäytekokoelmasta: E. N. Setälän ja Väinö Kyrölän kokoelmasta Näytteitä liivin kielestä (1953), Seppo Suhosen kokoelmasta Liivin kielen näytteitä (1975) sekä Julius Mägisten kokoelmasta Muistoja Liivinrannasta (2006). Lisäksi esimerkkejä on Lauri Kettusen liivin sanakirjasta Livisches Wörterbuch (1938). Käsittelemäni ajan perusyksiköt ovat aikaa nimeäviä substantiiveja, kuten vuorokaudenaikojen, viikonpäivien, kuukausien ja vuodenaikojen nimitykset sekä merkitykset ’vuosi’, ’kuukausi’, ’viikko’, ’tunti’, ’minuutti’ ja ’sekunti’. Liivin kielessä näistä muodostetaan ajan adverbiaaleja leksikaalisin ja syntaktisin keinoin. Leksikaaliset ajan adverbiaalit rajautuvat semanttisin perustein: ne ovat sijamuodoissa taivutettuja substantiiveja. Syntaktiset ajan adverbiaalit ovat useampisanaisia adpositiolausekkeita ja kiinteitä sanaliittoja. Ne on muodostettu adpositioiden, kvanttoripronominien, demonstratiivipronominien tai muiden määritteiden avulla ajan perusyksiköiden pohjalta. Tutkielmassani käsittelen aikaa myös hieman laajemmasta näkökulmasta: käsittelen aikaa ilmaisevien yksiköiden muodostumista sekä ajan kielellistämistä. Esittelen myös aiempaa tutkimusta ajan adverbiaaleista sekä tähän mennessä laaditut liivin kieliopin kuvaukset. Ne ovat keskittyneet enemmän morfologian kuin syntaksin esittelyyn. Ajan adverbiaalit ovat jääneet vain maininnan asteelle, joten käsittelemäni aihe on varsin tutkimatonta aluetta liivin kielessä. Adverbiaalien ja tarkemmin ajan adverbiaalien määrittelyn olen perustanut Ison suomen kieliopin pohjalle. Yleisestikin läpi työni kulkee liivin kielen rakenteiden ja ilmiöiden vertailu erityisesti suomeen ja viroon. Taustaksi tutkimukselleni esittelen ajan perusyksiköt ja niiden etymologiaa Itämerenalueen kielistä suomessa, virossa, saksassa, ruotsissa, latviassa ja venäjässä. Liivin aineiston käsittely alkaa myös ajan perusyksiköiden ja niistä muodostettujen leksikaalisten ajan adverbiaalien esittelyllä. Leksikaaliset ajan adverbiaalit muodostetaan liivissä usean eri sijamuodon avulla. Yleisin on partitiivi-illatiivi. Muut käytetyt sijat ovat nominatiivi-genetiivi, illatiivi, inessiivi ja adessiivi sekä epäproduktiivinen essiivi. Leksikaalisten ajan adverbiaalien yhteydessä viittaan myös objektin sijaiseen määrän adverbiaaliin eli osmaan. Syntaktisten ajan adverbiaalien yhteydessä käsittelen sekä niiden muodostamista yleensä että niitä muodostavien elementtien muotoa. Adpositiolausekkeiden yhteydessä käsittelen myös adpositioiden ilmenemistä itämerensuomalaisissa kielissä. Aineistossani esiintyy 11 eri adpositiota tai adposition tavoin käytettyä nominia. Kuvaan sekä adpositioiden itsensä muotoa että adpositioiden täydennyksen muotoa. Ajan adverbiaaleja muodostavia kvanttoripronomineja esiintyy aineistossani viisi. Osa niistä ajan adverbiaaleina esiintyessään taipuu ja usein myös kongruoi täydennyksensä kanssa, osa on taipumattomia ja niiden täydennys on lähes aina nominatiivi-genetiivissä. Ajan adverbiaaleja muodostetaan myös kolmen demonstratiivipronominin avulla. Demonstratiivipronomini ja sen pääsana voivat kongruoida tai pääsana voi esiintyä samassa muodossa kuin yksin leksikaalisena ajan adverbiaalina. Muita määritteitä aineistossani on neljä. Kolme niistä on nomineja ja yksi on partisiippi. Ne eivät useimmiten itse taivu ja niiden täydennys on tavallisesti nominatiivi-genetiivissä, mutta joissakin tapauksissa myös paikallissijoissa. Työssäni olen viitannut myös leksikaalistumiseen. Liivissä useat muissa itämerensuomalaisissa kielissä esiintyvät sijamuodot ovat muuttuneet epäproduktiivisiksi. Tällaisia ovat ulkopaikallissijat sekä essiivi ja instruktiivi. Näitä kaikkia kuitenkin esiintyy ajan ilmausten yhteydessä ja ulkopaikallissijoista erityisesti adessiivilla näyttäisi olevan tärkeä asema sekä ajan että paikan ilmauksissa.
  • Tepora, Tuomas (Helsingin yliopisto, 2004)
    Tutkielma käsittelee Suomen lippua toteemina. Ajallisesti tutkimus sijoittuu itsenäisyyden ajan alkuun. Työn teoreettinen lähtökohta on idea kansallislipusta kansakunnan itseensä kohdistuvan palvonnan merkkinä. Tutkielmassa tarkastellaan lippuun liittyvän veriuhrin ja uhrivalmiuden merkitystä suomalaisen kansakunnan rakentamisessa: uhrien kautta kansakunta saa elinvoimaa ja lippu liehuu suoritetun uhrin merkkinä. Tutkielman aluksi käsitellään nationalismitutkimusta ja kansallisuusaatteen traditioita sekä pohditaan lipputotemismin teoriaa. Toteemi pyrkii sisällyttämään itseensä koko yhteiskunnan: ihmisten tavoitellessa tiettyä objektia he sisäistävät itseensä sen ideaalit. Työn empiirinen osuus käsittää vuosina 1917-1918 julkisuudessa ja eduskunnassa käydyn keskustelun Suomen lipun väreistä ja merkityksestä. Ennen kansalaissotaa etenkin suomenkielisen maaseutuväestön kannattama sinivalkoinen väriyhdistelmä oli suuresta kannatuksestaan huolimatta puolustusasemissa virallisia vaakunavärejä vastaan, mutta vuoden 1918 tapahtumat muuttivat asetelman. Punainen väri sai väistyä, mutta punalipun pelko ei ollut ainoa asiaa selittävä tekijä. Etenkin nuori suomenkielinen sivistyneistö, joka oli kannattanut punakeltaisia värejä, palasi sodan jälkeen isiensä sinivalkoiseen perinteeseen. Taustalla oli syyllisyys: sinivalkoinen edusti paluuta idealistiseen ja harmoniseen esiseksuaaliseen tilaan punakeltaisen liehuessa hyökkäävän ja yksilöllisen materialismin merkkinä. 1920-luvulla työväestö ryhmittyi punalipun perään sosialidemokraattien noustessa vaa'ankieliasemaan heidän omaksuessaan valtakunnanlipun osaksi järjestötomintaansa vuonna 1927; kansallinen lippukulttuuri alkoi vähitellen kehittyä liputuskäytäntöjen vakiintuessa. Valtion ja sen laitosten sekä kuntien harjoittaman virallisen liputuksen ohella kahden kansalaisjärjestön lipputyö oli merkityksellistä. Itsenäisyyden Liitto ja Suomalaisuuden Liitto pyrkivät levittämään Suomen lippuja ja lipun sanomaa maan eri puolille. Itsenäisyyden Liitto nousi 1920-luvun lopulla tärkeimmäksi järjestöksi, sillä sille lippuasia oli todellinen pakkomielle. Liiton toiminta heijastaa totemismin teoriaa hyvin: lipun sanattomien ideaalien omaksuminen oli ainoa kansaa eheyttävä tekijä, koko valtakuntaa peittävä yhtenäinen lippumeri todiste yhteiskunnallisesta ja kieliriidattomasta yksimielisyydestä. Liiton sanoma kuului lyhyesti: kuoleminen lipun vaatimien arvojen - yksimielisen ja eheän kansan - puolesta oli itsestäänselvää, vaikeampaa oli elää oikealla tavalla vailla puolueriitojen sävyttämiä yksilöllisen itsekeskeisiä pyyteitä vain kansakokonaisuutta palvellen. Itsenäisyyden Liitto kehitti eteenpäin 1920-luvun puolivälissä esitettyä ideaa erityisestä Suomen lipun päivästä, joka sijoitettiin juhannukseksi. Ensimmäisen kerran lippupäivää vietettiin vuonna 1927 ja seuraavasta vuodesta lähtien liitto järjesti juhannuksena lippujuhlia ympäri maata. Itsenäisyyspävänä liitto järjesti virallisen lipunnostoseremonian Helsingissä Tähtitorninmäellä vuodesta 1928 alkaen. 1920- ja 30-lukujen vaihteessa lapuanliike ja työväentalojen pakkoliputukset sekä kommunistien aktivoitunut toiminta kärjistivät toteemien suhteet, mutta ilmiö oli monessa mielessä viimeinen kouristus ennen lipputoteemien suhteiden lientymistä, joka alkoi 1930-luvun puolivälissä. Tutkielman lähdeaineistona on käytetty tarkasteltujen järjestöjen arkistokokoelmia, laajasti lehdistöä sekä aikalaiskirjallisuutta. Oman osansa muodostavat valtiopäiväasiakirjat. Avainsanat: Suomen lippu, lippukulttuuri, totemismi, uhri, nationalismi
  • Seitsonen, Oula (Helsingin yliopisto, 2004)
    Tutkielmassa käsitellään kiviesineiden käytön jatkumista kivikauden jälkeen Itä-Afrikassa. Rautakauden alku Itä- ja Etelä-Afrikassa liitetään perinteisesti bantuheimojen migraatioon näille alueille. Tämä vallitseva teoria otettiin tässä tutkimuksessa lähtökohdaksi. Afrikasta tunnetaan runsaasti sekä etnografisia että arkeologisia esimerkkejä kiviteknologian säilymisestä paikoin 1900-luvun loppupuolelle. Nämä liittyvät usein perimätiedon perusteella "kivikautisten" metsästäjä-keräilijöiden ja rautakautisten maanviljelijä- ja karjanhoitajayhteisöjen rinnakkaiseloon. Tutkimuskysymystä lähestytään sekä julkaistun että primääriaineiston kautta. Alussa esitellään kirjallisuudesta löytyviä esimerkkejä myöhäisestä kiviesineiden käytöstä, minkä jälkeen käydään tarkemmin läpi Malawin alueelta julkaistu aiheeseen liitettävissä oleva arkeologinen aineisto. Tätä käytetään vertailuaineistona tutkimuksen pääasiallista tapaustutkimusta käsiteltäessä. Pääasiallisena tapaustutkimuksena toimii Viktoria-järven läheisyydessä sijaitsevan Wadh Lang'o:n asuinpaikan kiviesineistön analyysi. Wadh Lang'o:sta tunnetaan pitkä kulttuurisekvenssi, joka kattaa alueen myöhäiskivikautiset ja rautakautiset kulttuurivaiheet. Stratigrafisen aineiston perusteella kiviesineet ovat säilyneet asuinpaikalla käytössä ainakin keskisen rautakauden alkuun. Varhaisimmassa vaiheessa asuinpaikkaa on asuttanut Oltome-kulttuuriin kuuluva väestö. Suurimmat muutokset materiaalisessa kulttuurissa analyysin kattamana aikana ovat aiheutuneet seuraavan kulttuurivaiheen, Elmenteitan-kulttuurin, myötä. Kiviesineistön perusteella Elmenteitan-keramiikan ilmaantuminen asuinpaikalle on liitettävissä idästäpäin Itä-Afrikan hautavajoaman suunnalta tapahtuneeseen migraatioon. Jatkuvuuden puolesta puhuvat esimerkiksi tehdyt kiviraaka-aine valinnat. Vaikuttaa, että edeltänyt Oltome-keraaminen väestö on säilyttänyt vaikutuksensa asuinpaikalla vielä tänäkin aikana. Varhaisrautakautisen Urewe-keramiikan ilmestymiseen asuinpaikalle ei näyttäisi olevan liitettävissä mitään suurisuuntaista migraatiota, toisin kuin vallalla oleva teoria bantumigraatiosta antaisi olettaa. Mahdollisesti uusi keramiikka on omaksuttu spesialistien, esimerkiksi seppien, muuton myötä tai vaeltavien kauppiaiden vaikutuksesta. Kiviesineistö osoittaa jatkuvuutta esimerkiksi mikroliittien morfologisten piirteiden ja käytettyjen raaka-aineiden perusteella. Mahdollisesti Elmenteitan-kulttuurin karjanhoitoa harjoittanut väestö on kyennyt estämään bantusiirtolaisten muuton alueelleen. Rauta ei vaikuta olleen asuinpaikalla missään vaiheessa erityisen yleistä, eikä paikalta tunneta merkkejä raudanvalmistuksesta. Tutkielman lopussa esitellään kaksi vaihtoehtoista mallia, joiden pohjalta myöhäinen kiviesineiden käyttö voisi selittyä. Niistä ensimmäinen perustuu konventinaaliseen käsitykseen, jossa rautakauden alku nähdään bantumigraation seurauksena. Toinen malli perustuu varhaisrautakautisten kulttuuripiirteiden leviämiseen diffuusion avulla. Wadh Lang'o:n tapaustutkimus näyttäisi puhuvan diffuusion puolesta, mutta toisilla alueilla, esimerkiksi Malawissa, migraatio vaikuttaa olevan todennäköisin selitysmalli. Avainsanat: arkeologia, kiviteknologia, Itä-Afrikka, Oltome, Elmenteitan, Urewe, bantumigraatio, myöhäiskivikausi, rautakausi