Browsing by Title

Sort by: Order: Results:

Now showing items 427-446 of 805
  • Mutta, Jenniina (Helsingfors universitet, 2015)
    Lisääntyminen on läpi historian määrittänyt keskeisesti naisten elämää. Kuitenkin viimeisen sadan vuoden aikana lisääntymisestä on tullut paljon vapaampi valinta naiselle. Siitä, hankkiiko nainen lapsia vai ei, kenen kanssa, kuinka monta, ja missä iässä, on tullut hänen oma valintansa. Parantuneet raskauden ehkäisykeinot ovat mahdollistaneet naisille vapauden päättää omasta kehostaan ja näin ollen vapaammin omasta elämästään. Tämän tutkimuksen tavoitteena on selvittää abortin ja ehkäisypillerin roolia naisten raskauden ehkäisykeinoina Suomessa 1950–1970-luvuilla. Tutkimuksen lähteinä on käytetty aikalaislähteitä, tilastoja sekä tutkimuskirjallisuutta. Tutkimuksen alussa keskitytään tarkemmin ehkäisyn historiaan, jonka jälkeen siirrytään aborttiin sekä ehkäisypilleriin. Aihe liitetään aikakauden yhteiskunnallisiin muutoksiin. Abortin yhteydessä käsitellään sekä laillista että laitonta aborttia. Tutkimustulosten mukaan aborttia käytettiin yleisesti syntyvyyden säännöstelykeinona kyseisellä ajanjaksolla. Lailliseen aborttiin turvautuivat ennen kaikkea naimisissa olevat, alempaan sosiaaliluokkaan kuuluvat usean lapsen äidit. Ennen vuotta 1970 laillisen raskauden keskeytyksen saivat sosiaalineuvoloissa helpommin naimisissa olevat kuin naimattomat naiset. Laillisten aborttien määrä kasvoi koko tarkastelujakson ajan. Ehkäisypilleri ei tutkimustulosten mukaan saavuttanut Suomessa niin suosittua asemaa kuin esimerkiksi Yhdysvalloissa tai Iso-Britanniassa. Kuitenkin kysyntää ehkäisypillerille oli myös Suomessa ja vuonna 1967 Suomessa oli markkinoilla jo kahtakymmentä eri merkkistä ehkäisypilleriä. Ehkäisypilleriä käytti enimmillään noin 10,9 prosenttia hedelmällisyysikäisistä naisista. Suomessa kondomi pysyi suosituimpana ehkäisykeinona 1960- ja 1970-luvuilla. 1960-luvulla ehkäisypilleri oli aikalaislähteiden mukaan toiseksi suosituin ehkäisykeino, mutta 1970-luvulla kierukka syrjäytti ehkäisypillerin.
  • Kaapro, Laura (Helsingfors universitet, 2012)
    Tämä Pro gradu -tutkielma käsittelee Helsingin Sanomien Elämä-sivujen editointiprosessia. Tutkimusasetelma on kaksiosainen. Tutkimuksessa kuvataan ja analysoidaan suunnittelevaa ja editoivaa työtapaa tapaustutkimuksen, yhden lehtijutun syntyprosessin, kautta. Tämän lisäksi tutkimuksessa tarkastellaan editointiprosessissa syntyneen lehtijutun kieltä. Sitä, mitä lehtijutun kielelle tapahtuu vuorovaikutuksellisessa editointiprosessissa: miten ja miksi kollektiivinen kirjoittaja muokkaa ja korjaa tekstiä, ja millaista sen kielestä tulee. Tutkimusaineisto on kerätty etnografisesti. Aineistoon kuuluu erilaisia keskustelunauhoitteita, puheluita, sähköposteja, muistiinpanoja ja tekstejä. Dokumentit kattavat koko editointiprosessin konseptista palautteeseen. Aineistoa analysoidaan pääosin kahdesta teoreettisesta viitekehyksestä käsin: ensinnäkin journalistiikan, erityisesti editoinnin tutkimuksen, ja toiseksi tekstintutkimuksen, erityisesti kriittisen diskurssintutkimuksen näkökulmista. Keskeiset tutkimustulokset editointiprosessista liittyvät prosessin vaiheiden läpikäymiseen, työn häiriöihin ja lehtijutun näkökulman valintaan. Tutkimuksessa havaitaan, että editointiprosessin vaiheet eivät ole kovin tarkkarajaisia. Työn häiriöitä aiheuttavat mm. implisiittiset journalistiset työkalut, harvalukuinen avustavien toimittajien joukko ja työn aikataulutus. Sen sijaan lehtijutun näkökulman valinta on avainasemassa, kun määritellään sanomalehden teemasivujen juttu -genren rajoja ja piirteitä. Tekstin muokkausten ja kielenkorjausten analyysissa kiinnitetään huomiota tekstin ideologisiin merkityksiin. Tutkimuksessa saadaan selville, että kollektiivisen kirjoittajan tekemät korjaukset vahvistavat narsisteihin liitettyjä stereotypioita, esimerkiksi tällaisia: narsisti on älykäs, voimakas ja väkivaltainen. Stereotypiat rakentuvat tietyistä rakenteellisista ja kielellisistä valinnoista, muun muassa näkökulmien lisäyksistä tai poistoista sekä kielen editoinnista ytimekkäämmäksi. Tekstiin tehdyistä muokkauksista ja korjauksista hahmottuu myös kollektiivisen kirjoittajan käsityksiä hyvästä kielestä. Tutkimuksessa havaitaan, että usein korjausten taustalla vaikuttavat kieli-ideologiat, eivät niinkään esimerkiksi kielenhuollon ohjeet. Kollektiivinen kirjoittaja on omaksunut ensinnäkin puristisen kieli-ideologian, joka kannattaa suomen kielen vaalimista ja suojelemista esimerkiksi kansainvälisiltä vaikutteilta. Toisekseen kollektiivinen kirjoittaja suosii eräänlaista journalistista kieli-ideologiaa, joka mukailee journalistisen kirjoittamisen oppaiden ihanteita ytimekkäästä ja helppolukuisesta lehtikielestä.
  • Kärkkäinen, Kaisa (Helsingfors universitet, 2007)
    Tutkielma käsittelee Puolassa syksyllä 2005 järjestettyjen parlamenttivaalien vaalikamppailua ja puolueiden käyttämää retoriikkaa. Erityisesti keskitytään tutkimaan sitä, miten puolueet vetoavat kansallistunteeseen, minkälaisia me-muut-jaotteluja rakennetaan ja minkälaisia eroja tai yhtäläisyyksiä puolueiden puhetapojen välillä nousee esiin. Puolueiden retoriikkaa tutkitaan analysoimalla tutkimusaineistoa Aristoteleen käsitteillä ethos-, pathos- ja logos-retoriikka. Nationalismin ilmentymiä etsitään lisäksi Michael Billigin teoksen Banal Nationalism pohjalta hahmotellun nationalistinen me-käsitteen avulla. Poliittisen puheen tapoja analysoidaan myös Kazimierz Ożógilta lainatun poliittinen me-käsitteen pohjalta ja puolueiden me-käyttöjä verrataan toisiinsa samoin kuin sitä, minkälaisia viholliskuvia ne teksteissään rakentavat. Tutkielman primaariaineiston muodostavat kyseisissä parlamenttivaaleissa neljän eniten ääniä saaneen puolueen vaaliohjelmat ja manifestit. Ennen puolueiden vaalitekstien analysoimista yksitellen tutkielmassa tehdään katsaus Puolan poliittiseen järjestelmään, sen vaiheisiin ja kehitykseen kommunismin romahduksen jälkeen sekä tilanteeseen ennen vuoden 2005 vaaleja. Koska puolueiden historia vaikuttaa suuresti niiden välisiin suhteisiin ja niiden käyttämään retoriikkaan, tutkielmassa esitellään myös neljä tutkimuskohteeksi valittua puoluetta ja kerrotaan niiden taustoista. Huomionarvoista on Puolan puoluejärjestelmälle ominainen vakiintumattomuus: vain harvat poliittiset puolueet ovat toimineet yhtämittaisesti kommunismin romahduksesta saakka ja tyypillistä on ollut puoluekentän fragmentoituminen poliitikkojen perustaessa uusia puolueita. Analysoitujen puolueiden välillä nousee esiin selkeitä eroja, mutta toisaalta myös retoriikan yhteneväisyyksiä. Erityisesti poliittisen me:n viholliset rakentuvat puolueilla identtisesti. Yleisesti ottaen viholliseksi nähdään oikeisto-vasemmisto-akselin toinen laita sekä oppositiossa olleilla puolueilla omasta suuntauksesta riippumatta edellisellä vaalikaudella vallassa ollut puolue. Nationalistisen me:n osalta hajontaa esiintyy enemmän: osa puolueista käyttää sitä pääasiassa yhtenäisyyden rakentamisessa, toiset taas ulkoisten vihollisten esittelemisessä. Retorisista keinoista ethoksen ja pathoksen käyttö nationalistisen retoriikan osana on selkeästi logoksen käyttöä yleisempää. Eroja puolueiden välillä löytyy myös sen osalta, minkä retorisen keinon käyttö on niille tyypillistä, miten ne rakentavat auktoriteetteja ja minkälaista puhetapaa ne käyttävät.
  • Nylund, Lotta (Helsingfors universitet, 2013)
    I slutet av 1870-talet och första hälften av 1880-talet diskuterades den naturalistiska konsten och litteraturen livligt i tidningarna. Syftet med denna avhandling är att förstå varför den naturalistiska konsten skapade debatt: vilka aspekter av den naturalistiska konsten utgjorde ett problem i förhållande till existerande normer och traditioner. I avhandlingen analyserar jag, med hjälp av Quentin Skinners idéhistoriska metod, C. G. Estlanders, J. J. Tikkanens och Helena Westermarcks recensioner och konstartiklar mot kontexten av den konstdebatt som fördes i Finsk Tidskrift och Helsingfors Dagblad åren 1879–1886 samt samtida ideologiska strömningar. I tidigare forskning har 1880-talet beskrivits som en tid som präglades av motsättningar mellan en föråldrad idealistisk konstsyn och världsåskådning, och den nya materialistiskt präglade realismen. C. G. Estlander har setts som en representant för idealisterna, som förhöll sig kritiskt till den nya konsten, medan Helena Westermarck har fått representera de unga konstnärerna som försvarade naturalismen. I avhandlingen konstaterar jag att denna motsättning inte helt stämmer. Den idealistiska estetik som Estlander förespråkade var idealrealismen en kombination av den idealistsiska estetiken med en realistisk verklighetsåtergivning. Enligt Estlander räckte det inte att konstnären återgav sina sinnesintryck på duken, konstnären skulle också återgiva det andliga innehållet och förmedla sin subjektiva, kärleksfulla, känsla för den avbildade. Fastän Westermarck tydligt förespråkade naturalismen kritiserade även hon materialistiska, kyliga, satiriska och pessimistiska naturalistiska skildringar. Däremot förespråkade hon George Eliots humanistiska, kärleksfulla naturalism. Jag argumenterar för att hon i artikeln Den realistiska romanen i den franska konsten (1884) försöker ta avstånd från den radikala naturalism som hennes målning "En viktig fråga" anklagats för och försvara Eliots naturalism. Jag anser därtill att Helena Westermarcks målning kan tolkas som hennes vision av denna humanistiska naturalism. J. J. Tikkanens konstsyn har tolkats olika i konsthistorieskrivningen. Hans tidiga konstrecensioner har inslag av idealrealistisk estetik, men en närmare studie av hans artiklar och brev till Estlander avslöjar att detta inslag var mycket ytligt. Under sin utlandsvistelse blev han en anhängare av naturalismen, men inte i dess mest radikala form. Alla tre skribenter förhöll sig kritiskt till salongskonsten , som de ansåg vara ytlig. På ett teoretiskt plan ställde de i hög grad samma krav på konsten, men i praktiken kunde de ha olika uppfattning om var gränsen går för det fula och råa samt i vilken mån det låga får framställas i konsten.
  • Kaislaniemi, Samuli (Helsingfors universitet, 2005)
    This MA thesis looks at Early Modern English merchant letters as an atypical subgenre of travel literature, and as an underused source for European perceptions of the Other. The thesis approaches letters by applying the three-dimensional model developed for discourse analysis by Norman Fairclough. In this study, the letters are placed in their historical, cultural and textual contexts. I first analyse the letters in relation to contemporary travel literature and ethnography, and give an account of Early Modern merchant letter-writing. Then, I conduct a close reading of the letters in their historical context, focussing on the events and persons described. The primary sources for this study are taken from the correspondence of the English East India Company trading post in Japan, 1613-1623. The texts studied are letters home (to England) written by ten different Company employees in Japan, about 50 in number. The texts are taken from the edition of the complete correspondence and other papers of the trading post (Anthony Farrington ed., "The English Factory in Japan 1613-1623", London: British Library, 1991). Although the papers of the trading post are quite unique, in containing the earliest accounts of the Far East written by secular Europeans, they have hitherto been largely neglected by scholars working on Early Modern travel. In the medieval and Early Modern periods, letters were seen to be a typical subgenre of travel literature. Yet merchant letters, being focussed on commerce, fell outside this categorisation. Any ethnographic descriptions of other cultures they contain can be taken to be incidental, and thus (relatively) unbiased. Yet descriptions of the Other found in merchant letters for the most part did not spread into the general consciousness. Merchant letters were usually not printed in published travel texts, and the East India Company was ultimately interested not in the collection of ethnographic information, but in trade.
  • Bourgogne, Annika (Helsingfors universitet, 1999)
    Pro gradu- tutkielmassani tarkastelen suomi-ranska kaksikielisyyden kehittymistä perheissä, joissa vanhemmilla on eri äidinkieli. Työni tavoitteena on ollut tutkia kuinka eri ympäristötekijät vaikuttavat kaksikielisyyden omaksumiseen ja miten perheiden erilainen panostus vähemmistökielen, ts. kielen joka ei esiinny ympäristössä, oppimiseen näkyy saavutetuissa tuloksissa. Tutkimukseeni osallistui 13 perhettä, joilla on 10-12 vuotiaita, ranskaa ja suomea päivittäin käyttäviä lapsia. Lapsia oli yhteensä 18. Voidakseni tarkastella myös kieliympäristön vaikutusta oppimiseen valittiin perheistä kuusi Suomesta ja seitsemän Ranskasta sekä Sveitsin ranskankieliseltä alueelta. Tutkimusmenetelmiini kuului vanhempien haastattelu perheen sosiolingvististen tekijöiden selville saamiseksi ja lasten kanssa keskustelu suullisen kielitaidon arvioimiseksi. Pääpaino kielitaidon arvioinnissa oli kuitenkin kirjallisella tekstillä, jonka lapset tuottivat molemmilla kielillä tekstittömän kirjan kuvien perusteella. Teksteistä suoritettiin virheanalyysit, joissa eri virheet jaettiin ortografisiin, semanttisiin ja kieliopillisiin virheisiin. Jokaiselle lapselle lasketiin myös keskiarvo, joka osoitti kuinka monta sanaa tekstissä oli jokaista virhettä kohti. Näiden keskiarvojen pohjalta tutkittiin yhteneväisyyksiä virhemäärien sekä perheiden sosiolingvististen tekijöiden kesken. Yhteenvedossa verrattiin myös tuloksia teoriaosassa esitettyihin kielitieteilijöiden tarjoamiin periaatteisiin. Tutkielman perusteella voidaan todeta, että ympäristön vaikutus näytetään usein aliarvioitaneen kaksikielisyyttä koskevissa teoksissa. Hyvään kielitaitoon vähemmistökielessä tarvitaan enemmän kuin yksi kieli - yksi henkilö menetelmä, jossa vanhemmat puhuvat lapselle omaa äidinkieltään. Hyviksi vahvistuskeinoiksi havaittiin varsinkin kaksikielinen koulu sekä useat vierailut toisen vanhemman kotimaahan. Varsinkin perheen nuorimpien lasten vähemmistökielen oppimiseen tulisi panostaa sillä näillä on syntymästään asti mahdollisuus käyttää enemmistökieltä myös vanhempien sisarusten kanssa. Kieliympäristön vaikutuksesta havaittiin, että Suomessa asuvat lapset hallitsivat yleisesti ottaen paremmin vähemmistökielensä kuin Ranskassa asuvat. Tähän pidettiin syynä ranskalais-suomalaisen koulun positiivista vaikutusta kielen oppimiselle sekä ranskankielen arvostettua asemaa Suomessa. Avainsanat: Kaksikielisyys, kieltenoppiminen, bilinguisme, acquisition des langues, couple mixte
  • Hoch, Tobias (Helsingfors universitet, 2008)
    Helsingin ja Tallinnan välillä liikennöinyt Copterlinen helikopteri putosi mereen 10.8.2005. Tarkastelen aiheen uutisointia Viron ja Suomen lehdistössä ja siitä mediapalstoilla käytyä “sotaa”. Tutkimuksen tavoitteena on selvittää minkälaisin keinoin mediasotaa käydään. Analysoin lähemmin yhden artikkelin Iltasanomista, Iltalehdestä, Turun Sanomista, Helsingin Sanomista ja Õhtuleht- ja Postimees-lehdistä. Teoreettisena pohjana käytän Norman Faircloughin teoksessa Language and Power esitettyä kriittistä diskurssianalyysiä. Käytän lisäksi mm. Tiit Hennosten kirjaa Uudise käsiraamat ja Reet Kasikin artikkeleita tekstianalyysistä. Mediasotaan osallistuvat laatulehdiksi luokiteltavat Turun Sanomat, Eesti Päevaleht, Postimees ja Turun Sanomat ja iltapäivälehdiksi luokiteltavat Iltalehti, Iltasanomat ja Õhtuleht. Helsingin Sanomat ei osallistunut mediasotaan, vaan keskittyy objektiiviseen uutisointiin. Keskeisin keino luoda sukellussota on vastakkainasettelu. Suhteet virolaisten ja suomalaisten välillä luodaan kansalaisuussanoilla suomalaiset ja virolaiset. Lukijoille kategorisoidaan maailma virolaiseksi ja suomalaiseksi. Positiivisia ja negatiivisia seikkoja asetetaan vastakkain luomalla tekstin sisäisiä antonyymipareja kuten nopea/ hidas, pieni ryhmä/ suuri ryhmä. Toimittajat luovat lähteilleen ja osallistujille auktoriteettia antamalla heille vastakkain matalan tai korkean statuksen kuten ministeri/ kadunmies. --- Suomalaiset lehdet käyttävät toimittajien itse keksimiä metaforia. Ekspressiivisiä sanoja käytetään välittämään tunteita, asenteita ja ajatuksia. Artikkeleissa hämärretään agentit kieliopin avulla. Käyttämällä passiivia, refleksiivisiä verbejä ja subjektittomia lauseita, esitetään prosesseja toisenlaisina kuin ne ovat ja jätetään näin aktiiviset tekijät mainitsematta. Artikkeleiden alku- ja loppulauseita vertaillessa voi havaita, että syytöksiä, spekulaatioita ja väitteitä esiintyy artikkeleiden otsikoissa ja ensimmäisissä lauseissa. Suomalaiset puolustautuvat huonojen pelastustyöntekijöiden leimaa vastaan ja virolaiset puolestaan oppipojan leimaa vastaan. Vasta-argumentteja tuodaan vain vähän ja ne sijoitetaan viimeisiksi. Molempien maiden lehdistöt kritisoivat viranomaisia. Artikkelit eivät noudata ideaaliuutisen kriteerejä.
  • Kähärä, Pauliina (Helsingfors universitet, 2012)
    Tutkielmani aiheena on käsite ja ilmiö nimeltä tyttötaide sekä kolmen suomalaisen naistaiteilijan – Katja Tukiaisen (s.1969), Stiina Saariston (s.1979) ja Maria Wolframin (s.1961) – tyttöjen ja tyttöyden representaatiot. Tutkimuksen lähtökohtana on näkemys tyttöydestä historiallisena, sosiaalisena ja kulttuurisena kategoriana, joka tuotetaan moninaiseksi ja muuttuvaksi erilaisissa valtaverkostoissa, normeissa sekä diskurssiivisissa käytännöissä. Tutkimukseni yhtenä tärkeänä tavoitteena on pohtia siitä, kuinka stereotyyppisiä, perinteisiä tyttöyden representaatioita on mahdollista haastaa ja purkaa sekä rakentaa sen sijaan erilaisia vaihtoehtoisia, kumouksellisia tyttöyden esityksiä. Tutkimuksen teoreettisena viitekehyksenä toimivat feministinen tutkimus sekä tyttötutkimus. Tutkielmani ensimmäisessä varsinaisessa pääluvussa pohdin tyttötaiteen käsitettä, sen historiaa sekä erilaisia määrittelyjä. Tyttötaiteella tarkoitan tässä tutkielmassa1990-luvun alussa, erityisesti ruotsalaisessa taidepuheessa, syntynyttä käsitettä, jonka avulla on pyritty määrittelemään nuoria naistaiteilijoita ja heidän tyttöaiheisiksi tulkittuja teoksiaan. Tyttötaiteella on usein viitattu varsinkin naistaiteilijoiden tekemiin teoksiin, joissa on nähty viitteitä tyttöjen kulttuureista ja esinemaailmasta, kuten erilaisia kaunistautumiseen liittyviä välineitä, leluja sekä vaaleapunaista väriä. Tyttötaiteen määrittelyn sekä historiallisten juurien lisäksi olen tarkastellut tutkimuksessani tyttötaidetta myös osana aikansa feministisiä keskusteluja ja suomalaista taidepuhetta sekä tarkastellut myös käsitteeseen sisältyviä ongelmia. Tutkimuksessani tyttötaide osoittautuukin lopulta varsin ongelmalliseksi, koska se rajoittuu vain tiettyihin, yleensä kriitikoiden määrittelemiin ”nuoriin” naistaiteilijoihin ja myös sen käsitys tytöistä ja tyttöydestä rakentuu osin varsin stereotyyppiseksi ja homogeeniseksi. Tutkielman varsinainen pääpaino on Katja Tukiaisen, Stiina Saariston sekä Maria Wolframin tyttöaiheisten teosten tulkinnassa. Olen valinnut tulkittavakseni yhteensä seitsemän teosta, joista luen lähiluvun (close reading) metodin avulla erilaisia tyttöihin ja tyttöyteen viittaavia merkityksiä. Tulkintaani ohjaa erityisesti Judith Butlerin näkemys sukupuolesta performatiivisesti rakentuneena, toistoon perustuvana tekona. Butlerin performatiivisuuden teoriaa seuraten olen tulkinnut, että Tukiaisen, Saariston ja Wolframin teoksissa tyttöhahmojen tytöksi nimeäminen tapahtuu osin varsin stereotyyppiseksi muodostuvien ja tytöille ominaiseksi katsottujen performatiivien, kuten eleiden, tyylien, kuten pukeutumisen, roolien, normien sekä myös tyttöyteen viittaavan tavaramaailman sekä estetiikan, kuten lelujen ja vaaleanpunaisen värin avulla. Tutkielmani viimeisessä luvussa asetan tulkitsemani teokset vielä niin sanotun vastakarvaan lukemisen (resisting reading) metodin avulla kumoukselliseen, voimaannuttavaan kontekstiin. Näin pohdin erityisesti sitä, kuinka teokset haastavat viattoman tytön stereotyypin sekä tyttöyden ja naiseuden rajat. Osoitan myös, että kumouksellisuuden ajatus on mahdollista liittää teoksissa käytettyihin tyylillisiin ja muodollisiin valintoihin, kuten vaaleanpunaiseen, suloiseen estetiikkaan. Lopulta tärkeäksi havainnoksi tutkimuksessani nousee se, että samaan aikaan kun teoksia on mahdollista tulkita kumouksellisina tyttöyden esityksinä, niiden voidaan nähdä toisaalta myös olevan luomassa ja vahvistamassa stereotyyppistä tyttökuvaa.
  • Suominen, Anna (Helsingfors universitet, 2011)
    Tutkielmassa tarkastellaan lastenkirjallisuuden kääntämistä ja adaptoimista ja sitä, kuinka toisaalta aika, paikka ja ilmapiiri sekä toisaalta genreodotukset vaikuttavat kääntämiseen. Työssä analysoidaan L. M. Montgomeryn kirjan Rilla of Ingleside suomennosta ja ruotsinnosta, jotka ovat lyhennettyjä ja muokattuja. Teoreettisena pohjana käytetään mm. Oittisen (1993, 1995, 2002) ajatuksia lastenkirjallisuuden adaptoimisesta ja kääntämisen etiikasta sekä esim. Solinin (2006), Pettersonin (2006) ja Fowlerin (1982) näkemyksiä genreistä. Vuonna 1921 julkaistu alkuteos sijoittuu ensimmäisen maailmansodan aikaan Kanadan kotirintamalle, ja sen patrioottisuudessa ja saksalaisvastaisuudessa näkyy ns. sotamyytin vaikutus. Ruotsinnos on julkaistu jo vuonna 1929, mutta poliittinen ilmapiiri neutraalissa Ruotsissa oli kovin erilainen. Suomennos on julkaistu vasta vuonna 1962, jolloin teoksen tulkintaan vaikuttivat toisen maailmansodan jälkimainingit ja kylmän sodan arkaluontoinen asetelma. Analyysin perusteella poliittisen ilmapiirin muutos näkyy käännöksissä selkeästi. Alkuteos on sotamyönteinen, ja siinä suomitaan ja pilkataankin sodan vastapuolia, etenkin Saksaa, säälimättömästi, kun taas käännökset ovat paljon neutraalimpia. Ruotsinnoksessa loukkauksia lievennetään; suomennoksessa jopa kansallisuuksia häivytetään ja usein puhutaan vain vihollisesta . Montgomery on tunnettu ala-asteikäisten suosimista tyttökirjoistaan . Tutkielmassa todetaan, että vaikka Montgomery oli kirjoittanut teoksen aavistuksen vanhemmalle yleisölle, teini-ikäisille, genreodotusten vuoksi käännöksiä on muokattu aiemmalle kohdeyleisölle sopivaksi. Käännöksissä on lievennetty väkivaltaa ja muita lapsille sopimattomaksi katsottuja elementtejä. Lisäksi tutkimuksessa havaittiin, että vastoin aiempaa tietoa suomentaja vaikuttaisi olleen tietoinen ruotsinnoksessa tehdyistä ratkaisuista ja hyödyntäneen niitä jonkin verran.
  • Myöhänen, Taina (Helsingfors universitet, 2004)
  • Isokoski, Alisa (Helsingfors universitet, 2012)
    Tutkielma käsittelee nimistönsuunnittelua ja -huoltoa Helsingin vuoden 2009 alueliitostilanteessa. Hel-sinkiin liitettiin vuoden 2009 alusta alue, johon kuului entisiä Sipoon ja Vantaan maita. Liitos sai paljon julkisuutta. Tutkielman tarkoituksena on kuvata, miten Helsingin nimistönsuunnittelussa on toimittu alue-liitoksen tuomien haasteiden kanssa ja mitä nimistöön liittyviä seikkoja on otettava huomioon, kun kun-taan liitetään uusia alueita. Tutkimusaineistona toimivat ne Helsingin kaupungin nimistötoimikunnan kokousten pöytäkirjat, joissa on käsitelty vuoden 2009 alueliitoksen nimistöä. Lisäksi aineistoon kuuluu muutamia lehdistötiedotteita ja artikkeleja, joissa käsitellään Helsingin vuoden 2009 alueliitoksen nimis-tönsuunnittelua. Työtä varten on myös haastateltu Helsingin nimistönsuunnittelijaa Johanna Lehtosta. Työssä kuvataan koko nimistönsuunnittelussa käyty prosessi alueliitoksen toteutumisen vahvistumisesta vuoden 2011 lopulle saakka. Nimistönsuunnittelun ja -huollon kannalta Helsingin vuoden 2009 alueliitostilanteessa haasteellisinta oli viiden uuden kaupunginosan nimeäminen sekä liitosalueen ja Helsingin päällekkäiset kadunnimet ja niiden muuttamisprosessi. Myös nimenmuutoksista tiedottaminen ja vuorovaikutus liitosalueen asukkaiden kanssa vaativat Helsingin nimistönsuunnittelulta aikaa ja asiantuntemusta. Tutkielman tekijä on työskennellyt syksyllä 2008 työharjoittelussa Helsingin kaupunkisuunnitteluvirastossa yhtenä työtehtävänään paikannimistön kerääminen haastatteluin liitosalueella. Alueliitosten vaikutuksista kunnan nimistönsuunnitteluun ja -huoltoon ei ole kirjoitettu aiemmin paljoa, vaikka kaupunkinimistöä muuten on nykypäivänä jo käsitelty monista eri näkökulmista. Aihe on kuitenkin ajankohtainen ja mielenkiintoinen, koska Suomen kunnat ovat viime vuosina yhdistyneet ennätysmäistä tahtia, ja etenkin suuret alueliitokset aiheuttavat usein paljon muutoksia paikannimistöön. Jatkotutkimuk-sen kannalta mielenkiintoista olisi ainakin verrata erilaisten kuntien nimistönsuunnittelua alueliitostilan-teessa, sillä niin alueliitokset kuin tavat toteuttaa kunnan nimistönsuunnittelu vaihtelevat suuresti.
  • Asikainen, Joni (Helsingin yliopisto, 2016)
    Tässä pro gradu -tutkielmassa tutkitaan sukupuolittuneiden asenteiden kielellistä toteutumista vanhemmuusdiskurssin sisällä. Tutkimuksen metodologisena viitekehyksenä toimii Norman Fairclough’n kriittinen diskurssianalyysi (CDA). Fairclough’n teoria on kriittisen lingvistiikan sovellus M.A.K. Hallidayn systeemis-funktionaalista kieliopista, joskin kielen metafunktioiden sijaan kieltä analysoidaan merkitystyyppien mukaan. Fairclough’n metodiikkaa ja käsitteistöä määrittää oletus ideologisesti määräytyneistä sosiaalista valtasuhteista ja niiden seurauksena syntyvästä sosiaalisesta epätasa-arvosta. Vanhemmuusdiskurssia koskeva aineisto liittää tutkimuksen myös osaksi kielen ja sukupuolen tutkimusta. Tutkimuskohteena on Vau’Kirjan kustantama Vauvan odotus 2009-2010 (VO). VO on poikkeuksellinen vanhemmuusopas, sillä se sisältää toisistaan erilliset isän ja äidin osion. Aineistoanalyysiin on valittu koko isän osio sekä äidin osiosta temaattisesti isän osiota vastaavat kappaleet. Aineisto koostuu 18717 sanasta, josta isän osio koostuu 6360 sanasta ja äidin osio 12357 sanasta. Korpukselle on tehty leksikaalinen analyysi, joka palauttaa taivutettu sanat niiden perusmuotoonsa ja tekee niille kieliopillisen kuvauksen. Kaiken kaikkiaan leksikaalinen analyysi koostuu 4141 lekseemistä, joista isän osiossa on 1274 lekseemiä ja äidin osiossa 2492 lekseemiä. Fairclough’lla aineistoanalyysi tapahtuu merkitystyyppien kautta. Fairclough’n mukaan diskurssi kuvautuu osana sosiaalista toimintaa genrejen, diskurssien ja tyylien kautta, jotka ovat merkityksen kolme aspektia. Genret ovat tässä viitekehyksessä erilaisia tapoja toimia diskurssissa. Genrejä määrittää erityisesti tiettyjen kommunikatiivisten päämäärien saavuttaminen. Diskurssit kuvautuvat tapoina ilmaista asioita, jotka voivat liittyä muun muassa materiaalisen maailman asioiden tai asiaintilojen kuvauksiin ja sosiaalisten prosessien kuvauksiin. Kolmas merkityksiä rakentava aspekti on tyyli, joilla Fairclough viittaa tiettyjen olemistapojen konstituoimiseen. Tyylit erottelevat myös tietyt sosiaaliset ja persoonalliset identiteetit toisistaan, joten sillä on identifioiva ulottuvuus. Fairclough’n CDA:n ydin perustuu kvalitatiiviseen analyysiin, joka muodostaa tutkimuksen selkärangan. Täydennämme tätä leksikaalisen analyysin tuottamalla kvantitatiivisella aineistolla. Tutkielmassani osoitan, että VO:n isän ja äidin osiot rakentuvat ainakin osittain eri vanhemmuusdiskurssien varaan. Osoitan myös, että mies on vanhemmuusdiskurssissa ”Toinen”, jonka vanhemmuusrooli määräytyy äidin roolin mukaan. Kyseessä on tapaustutkimus, joten tutkimus ei pyri esittämään koko vanhemmuusdiskurssia koskevia yleistyksiä.
  • Home, Marko (Helsingfors universitet, )
    Eino Ruutsalon (1921–2001) oli Suomen taidekentällä poikkeuksellisen monipuolinen hahmo, joka vuosina 1952–1998 teki yli 40 elokuvaa ja yli 2000 muuta teosta (grafiikkaa, maalauksia, veistoksia, valokineettisiä teoksia, kuvarunoja jne.). Hän oli eri taiteenlajien välillä työskentelevän nykytaiteilijan prototyyppi, joka liikkui sujuvasti myös kansainvälisillä kentillä. Tässä tutkielmassa olen pyrkinyt selvittämään, missä määrin Ruutsalo oli nykytaiteen konventioiden edelläkävijä Suomessa. Tutkimusmetodinani on biografinen tutkimus, jota perustelen sillä, että Ruutsalon persoonasta ja urasta on saatava ensin kattava kokonaiskuva, ennen kuin hänen tuotantoaan voidaan lähestyä pelkän teosanalyysin kautta. Biografista tutkimusmetodia täydennän kuuden Ruutsalon vuosien 1957–1961 maalauksen lähiluvulla, jonka avulla pyrin hahmottamaan Ruutsalon taiteellista kehitystä ja irtautumista esittävyydestä. Tutkielmani tavoitteena on tuoda uutta tietoa paitsi Eino Ruutsalosta myös Suomen nykytaiteen juurista. Käsittelen myös Ruutsalon vuosina 1952–1961 tekemät elokuvat. Olen saanut perikunnalta käyttööni Eino Ruutsalon yksityisarkiston, jota kukaan ei ole aiemmin käynyt läpi. Se sisältää muun muassa Ruutsalon julkaisemattoman muistelmakäsikirjoituksen, kirjeenvaihtoa, muistiinpanoja, lehtileikekansioita, valokuvia, näyttelyluetteloita jne. Muu lähdeaineistoni koostuu julkisista arkistoista ja kirjastoista (Kuvataiteen keskusarkisto, Kansallinen audiovisuaalinen instituutti, Kansalliskirjasto jne.) löytyvästä materiaalista, haastatteluista, lehtiartikkeleista sekä tietenkin Ruutsalon teoksista. Lähtemällä taidekouluun New Yorkiin vuonna 1949 Ruutsalo osoitti, että aloitteleva kuvataiteilija voi hakea oppia muualtakin kuin Pariisista. Ruutsalo kasvoi taiteilijaksi vuosina 1956–1959 työskennelleessään Brondan vintin ullakkoateljeessa. Toimeliaisuutensa ja idearikkautensa vuoksi hänestä tuli Brondan vintin taiteilijaryhmän johtohahmo. Järjestämällä ullakkoateljeessaan omia näyttelyitä Ruutsalo ja muut Brondan vintin ryhmän jäsenet näyttivät esimerkkiä siitä, että taiteilijat voivat toimia myös virallisten taideinstanssien ulkopuolella. Se, että Brondan vintistä tuli Ruutsalon taitavan kampanjoinnin ansiosta lyhyessä ajassa käsite, havainnollisti viestinnän merkitystä taiteilijan tai taiteilijaryhmän lanseerauksessa. Ruutsalon ja Brondan vintin ryhmän näkökulma oli kansainvälinen. He pitivät alusta lähtien näyttelyitä myös ulkomailla ja saivat siellä paremman vastaanoton kuin kotimaassaan. Ruutsalo todisti myös, että taiteilija voi työskennellä vapaasti eri välineillä ja jopa yhdistää niitä. Yhdistämällä kuvataiteen keinoja liikkuvaan kuvaan Ruutsalo raivasi tietä suomalaiselle video- ja mediataiteelle. Ruutsalo siis sovelsi jo 1950-luvulla ja 1960-luvun alussa monia nykytaiteen konventioita, joten näiltä osin häntä voidaan pitää edelläkävijänä Suomessa. On väitetty, että Ruutsalo olisi perehtynyt New Yorkissa abstraktiin ekspressionismiin ja tuonut sen sieltä Suomeen. Tutkielmassani kumoan tuon väitteen, paitsi Ruutsalon julkaisemattomaan muistelmakäsikirjoitukseen nojautuen, myös sillä perusteella, että Suomeen palattuaan Ruutsalo etsi vielä pitkään omaa tyyliään ja irtautui esittävyydestä vasta 1950-luvun lopulla. Siirryttyään pois esittävyydestä vuosina 1958–1959 Ruutsalo vei maalauksissaan abstraktin ilmaisun äärimmilleen kunnes katsoi vuonna 1961 käyttäneensä kaikki maalauskankaan mahdollisuudet loppuun saamatta teoksiinsa silti riittävästi liikettä ja ulottuvuutta. Siihen asti Ruutsalo oli tehnyt maalauksia ja elokuvia rinnakkain osaamatta yhdistää niitä. Ryhtymällä maalaamaan kankaan sijaan filmille hän pääsi ulos taiteellisesta umpikujastaan. Ruutsalo koki suoraan filmikalvolle maalattujen elokuvien olevan kiinteä osa hänen maalaustaiteeseen lukeutuvaa tuotantoaan. Aloitettuaan 1950-luvulla elokuvantekijän uransa melko perinteisillä dokumenttifilmeillä Ruutsalo teki 1960-luvun alussa irtioton ”esittävyydestä” (kertomuksellisuudesta) myös filmituotannossaan ja suuntautui kohti nonfiguratiivista, kuvalliselle ilmaisulle rakentuvaa, puhdasta, itsenäistä filmitaidetta. Vaikka Ruutsalo hylkäsi maalauskankaan pitkäksi aikaa vuonna 1961, hän jatkoi informalismiaan, abstraktia ekspressionismiaan ja rytmimaalaustaan tekemällä liikkuvia maalauksia valkokankaalle 1960-luvun kokeellisissa lyhytelokuvissaan.
  • Kallio, Kalle (Helsingfors universitet, 2002)
  • Wei, Anna-Maria (Helsingin yliopisto, 2016)
    Tutkimuksessa tarkastellaan kiinalaisten käsityksiä sielun kuolemanjälkeisyydestä. Tarkemmin ottaen siinä pohditaan käsityksiin vaikuttavia tekijöitä ja niiden syvällisempää luonnetta. Tutkimuksen teoriatausta perustuu uskontotieteen, sosiaalitieteiden ja kulttuurintutkimuksen sekä Kiinan uskonnollisuutta koskevien tutkimusten tuomiin näkökulmiin. Tutkimuksen primääriaineisto koostuu teemahaastatteluista, jotka suoritettiin Kiinassa kesällä vuonna 2013. Haastatteluihin osallistui 11 eri-ikäistä kiinalaista kaupunkilaista. Tutkimuksen analyysi perustuu sen aineiston systemaattiseen luokitteluun ja teemoitteluun. Lisäksi tutkimuksessa hyödynnetään uskontotieteellisiä ja etnografisia tutkimusmenetelmiä. Tutkimus osoittaa, että haastateltavat käsittivät sielun yhtenä kokonaisuutena, joskin siihen viitattiin eri konteksteissa eri tavoin. He viittasivat sieluun kuolemanjälkeisyyden kontekstissa lähinnä joko sanoilla ”sielu” (灵魂 linghun) tai ”henki” (鬼 gui). Tällöin he käsittivät sielun ja hengen viittaavan ihmisen henkisen tai aineettoman osa-alueen olemassaolon muotoon tai jatkumoon. Henkiin yhdistettiin enemmän negatiivisia mielikuvia kuin sieluun. Henki oli kuitenkin käsitteenä tutttavallisempi kuin sielu, ja siihen myös liitettiin omakohtaisia kokemuksia. Tutkimuksen perusteella voidaan myös päätellä, että pohdittaessa kiinalaisten käsityksiä sielusta on sielun ominaisuuksien erittelyn lisäksi myös tuotava esille käsitysten luonne, joka on riippuvainen niiden kontekstista. Käsitysten merkitys ja niihin uskomisen tavat vaihtelevat yksilöllisesti. Haastateltavien käsityksiin vaikuttavia sisäisiä tekijöitä olivat esimerkiksi päättelyn logiikka, tunteet, kokemukset ja oman tai läheisen henkilön kuoleman ajankohtaisuus. Ulkoisesti käsityksiin vaikuttivat esimerkiksi oma elinympäristö, perinne, yhteisö, kasvatus ja politiikka. Tutkimuksen näkökulmasta katsottuna esimerkiksi kaupungissa asuminen ja tieteen päättelytapoihin tutustuminen näyttäytyivät sielun kuolemanjälkeiseen olemassaoloon uskomista sekä siihen keskittymistä vähentävinä tekijöinä. Henkiin uskominen yhdistettiin joskus taikauskoisuuteen ja se koettiin usein negatiivisena asiana, sillä haastateltavat kokivat tähän elämään keskittymisen olevan tärkeämpää. Tutkimus antaa lisätietoa kiinalaisten sielun kuolemanjälkeisyyteen liittyvistä käsityksistä niin yleisen kuin henkilökohtaisenkin näkökulman kautta, ja sen kautta voidaan saada tietoa niin yksilön ajatuksista kuin ympäröivästä yhteiskunnastakin. Tutkimus osoittaa, että käytännön näkökulmasta katsottuna kiinalaisten käsitykset sielusta ovat luonteeltaan merkityksellisiä, kontekstisidonnaisia käsityksiä, joihin uskominen ja suhtautuminen vaihtelee yksilöllisesti.
  • Wahlbeck, Johanna (Helsingfors universitet, 2009)
    Tutkimus tarkastelee analyyttisen psykologian isän C. G. Jungin teorian sekä jungilaisten ja postjungilaisten teorioiden soveltuvuutta nykykuvataiteen tarkasteluun. Tutkimus esittelee jungilaista estetiikkaa kattavasti suomeksi ja soveltaa sitä postjungilaisesti nykykuvataiteen tulkintaan. Kumpaakaan ei ole aiemmin tehty estetiikan alalla Suomessa. Tutkimusaineistona on käytetty painettujen lähteiden lisäksi esimerkiksi haastatteluita ja aiheeseen liittyviä seminaareja. Jung ei itse muodostanut yhtenäistä taiteen tulkintateoriaa. Sekä psykologian että taidefilosofian puolella on viitattu yleisellä tasolla joihinkin jungilaisiin tulkintamahdollisuuksiin, mutta jungilaista estetiikkaa ei ole kehitetty kuvataiteen tulkintaan eikä varsinkaan nykykuvataiteen tulkintaan soveltuvaksi välineeksi. Kirjallisuuden tutkimuksen puolella jungilaisen näkökulman soveltaminen tulkintaan on yleisempää, myös Suomessa. Suomessa Jung-tutkimus on kuitenkin vähäistä ja pintapuolista sekä yleisesti ottaen että erityisesti työn aiheen kannalta. Työn alussa esitellään tutkimuksellinen ja teoreettinen kansainvälinen ja kansallinen viitekehys. Tämän jälkeen esitellään tutkimuksen kannalta tärkeät jungilaiset käsitteet, kuten arkkityyppi, kollektiivinen tiedostamaton ja symboli. Aiheelle keskeistä jungilaista symboli-käsitettä tarkastellaan laajasti ja pohditaan tämän sijoittumista taiteen tutkimuksen kentällä suhteessa esimerkiksi muihin estetiikan symbolikäsityksiin. Tutkielmassa yhdistellään jungilaisten ja postjungilaisten ajattelijoiden teorioita ja tutkimusmetodeja ja sovelletaan tästä ajattelumatriisista johdettua postjungilaista taiteen tulkintavälinettä kulttuurisidonnaisen nykykuvataiteen tulkintaan. Tässä tutkimuksessa postjungilaista estetiikkaa sovelletaan taiteen tulkintaan innovatiivisesti ja tieteellisesti tukeutumatta vain mielleyhtymiin. Työssä kehitellään erityisesti myös terapiassa käytettyä jungilaista amplifikaatio-menetelmää nykykuvataiteen tulkintavälineeksi, minkä jälkeen amplifikaatio-menetelmän sovelluksella tulkitaan Maaria Wirkkalan Vakain aikein (2006) -installaatioteosta. Työssä keskitytään yhteisölliseen ja kollektiiviseen näkökulmaan teostulkinnassa. Taiteesta voidaan tätä kautta löytää jotain ajatonta ja yhteistä. Postjungilaisen nykytaiteen tulkinnan avulla voi tunnistaa ja nostaa näitä asioita keskusteluun. Amplifikaatiota ei ole aiemmin sovellettu samalla tavalla. Lopuksi käsitellään tämän postjungilaisen taideteostulkinnan tuloksia ja jäsennetään niitä suhteessa teoreettisen viitekehyksen käsitteisiin sekä tarkastellaan jatkotutkimusmahdollisuuksia. Tutkimus osoittaa, että esitelty postjungilainen tarkastelu sopii nykykuvataiteen tulkintavälineeksi erityisesti kun halutaan järjestelmällisesti etsiä ja tarkastella nykykuvataideteosten yliyksilöllisiä viittausmahdollisuuksia. Avainsanat: Estetiikka, taidefilosofia, taide, tulkinta, Jung, jungilaisuus, postjungilaisuus, nykytaide, nykykuvataide, kuvataide, tiedostamaton, kollektiivinen, kollektiivinen tiedostamaton, arkkityypit, symbolit, amplifikaatio
  • Karhunen, Saara (Helsingfors universitet, )
    Tutkielmassani tarkastelen nykykuvanveiston ominaislaatua ja suhdetta modernismin jälkeen syntyneisiin uusiin taiteen tekemisen muotoihin, kuten installaatioon ja performanssiin. Uudet taidemuodot mursivat modernistisen käsityksen välineestä, joka keskittyi taideteoksen fyysiseen olemukseen. Autonomisen veistosobjektin ihanteen sijaan uusissa taiteen tekemisen muodoissa teoksen suhde tilaan ja katsojaan muuttui merkitykselliseksi. Tutkielman tavoitteena on pohtia välineissä tapahtuvaa muutosta kuvanveiston näkökulmasta. Analysoin kolmen suomalaisen nykytaiteilijan, Markus Copperin, Markus Kåhren ja Kimmo Schroderuksen, teoksia ja avaan niiden kautta näkökulmia kuvanveistossa modernismin jälkeen tapahtuneisiin muutoksiin. Taiteilijoiden ammatti-identiteetti on kytköksissä kuvanveistoon. Tutkielman lähtökohtana on ajatus siitä, että kuvanveisto ei ole pysähtynyt modernistisen veistoksen tai monumentaalikuvanveiston perinteisiin. Veistoksen suhde tilaan ja katsojaan voi olla uusien ilmaisumuotojen tavoin merkityksellinen. Tutkielma selvittää nykyveistoksen olemisen tavan piirteitä. Keskeinen tutkimuskysymys on miten teoksen vuorovaikutteinen suhde tilaan ja katsojaan ilmenee ja mikä on sen merkitys teokselle. Tutkielman teoreettisena viitekehyksenä on Rosalind Kraussin käsitys välineestä postmodernissa viitekehyksessä. Aineiston analysointia tukevat myös Kraussin malli kuvanveiston laajentuneesta kentästä sekä installaatiota ja paikkasidonnaista taidetta käsittelevä tutkimuskirjallisuus. Tutkielmassa analysoitavaan aineistoon kuuluvat Copperin, Kåhren ja Schroderuksen teokset ovat pääosin 2000-luvulta. Tarkastelen niitä kolmesta näkökulmasta: ensin teoksen materiaalisuuden, toiseksi teoksen tilallisuuden ja kolmanneksi teoksen ja katsojan välisen suhteen kautta. Tutkielman aineistona on käytetty myös taiteilijoiden haastatteluja. Haastatteluaineisto perustelee teoksissa tehtyjä valintoja ja kertoo taiteilijoiden toiminnan motiiveista. Nykykuvanveisto näyttäytyy tutkielmassa monimuotoisena ja sisäisesti heterogeenisenä taiteen tekemisen käytäntönä. Tutkielman johtopäätöksissä totean, että taiteilijoiden teokset problematisoivat käsityksen veistoksesta tilassa sijaitsevana erillisenä objektina. Teokset määrittyvät eri tavoin suhteessa tilaan ja katsojaan: suhde voi olla riippuvuussuhde tai kieltävä. Katsojasta saattaa tulla etäisen tarkkailijan sijaan teokseen osallistuja. Teoksen, tilan ja katsojan välistä rajaa voi olla vaikea määritellä. Tällöin vuorovaikutteisuus katsojaan ja tilaan määrittää teoksen olemusta, jolloin tämän suhteen huomioiminen on edellytys teoksen olemuksen ymmärtämiselle.
  • Haavisto, Panu (Helsingin yliopisto, 2015)
    Jazzia määriteltäessä pidetään musiikin improvisatorista luonnetta usein yhtenä tärkeimmistä edellytyksistä. Määritelmien lähtökohtana on yleensä ollut pienyhtyejazz. Big band on jazzmusiikkikulttuurin suuri orkesterikokoonpano, joka poikkeaa monin tavoin pienyhtyejazzista. Suuremman orkesterin selkeän yhteissoiton ja -soinnin saavuttamiseksi on perinteisesti turvauduttu tarkempiin sovituksiin, jolloin säveltäjän, sovittajan ja orkesterinjohtajan roolit ovat korostuneet soittajia enemmän. Siksi big bandin on väitetty rajoittavan jazzissa olennaisinta, improvisaatiota ja spontaaniutta. Kuitenkin myös Hassisen Tangentissa improvisaatio on merkittävässä osassa: sooloja on noin puolet teoksen kokonaiskestosta. Tässä tutkielmassa tarkastellaan improvisaatio-osuuksien merkitystä Tangentissa sekä rakenteellisesti että jazzmusiikkikulttuurin kuulumisen näkökulmasta. Tangentti on valikoitunut tutkimuskohteeksi, koska se sijaitsee monien musiikkikulttuurien rajapinnalla: big band instrumenttina sitoo sävellyksen jazzkulttuurin, sointi muistuttaa paikoitellen euroklassista nykymusiikkia, ja myös tangovaikutteet lisäävät oman sävynsä. Muita tärkeitä kriteereitä ovat suomalaisuus, uutuus ja se, että sävellykseen sisältyy improvisaatiota. Musiikkianalyysin teoreettisena lähtökohtana käytetään Ingrid Monsonin esittämää musiikillisen intensiteetin kasvua (musical intensification). Monson kritisoi jazzmusiikin akateemisen tutkimuksen perustumista euroklassiseen estetiikkaan. Siksi hän korostaa haastatteluiden merkitystä jazzin estetiikan afroamerikkalaisten piirteiden havaitsemiseksi. Mikko Hassisen Tangentin merkitykset muovautuvat Yhdysvalloissa syntyneen jazzkulttuurin taustaa vasten, mutta Suomessa sävelletyn ja suomalaisten muusikoiden esittämässä musiikissa ja sitä ympäröivässä musiikkikulttuurissa on myös omat sävynsä. Näiden erityispiirteiden selvittämiseksi tehtiin teemahaastattelut Tangentin säveltäjän Hassisen sekä Traveller-levytyksessä soolon soittavien muusikoiden saksofonisti Järvelän ja pasunisti Sarikosken kanssa. Haastatteluiden tulkinnan ote on aineistolähtöinen. Haastatteluista edetään musiikkianalyysiin, jossa tukena käytetään Monsonin mallin mukaisesti haastatteluaineistoa. Analyysi kohdistuu Hassisen (2008) UMO:n kanssa tekemän Traveller-albumin versioon Tangentista. Analyysin apuna käytetään sooloista tehtyjä transkriptioita ja sävellyksen partituuria.
  • Asikainen, Magdalena (Helsingin yliopisto, 2016)
    Tässä opinnäytetyössä tutkitaan sitä, miten suomen kielen alkeisoppikirjoissa opetetaan objekti. Tutkimusaineistona on kolme alkeisoppikirjaa: Eila Hämäläisen ”Aletaan! Suomen kielen oppikirja vasta-alkajille”, Satu Heikkilän & Pirkko Majakankaan ”Hyvin menee suomea aikuisille” ja Sonja Gehringin & Sanni Hainzmannin ”Suomen mestari 1, Suomen kielen oppikirja aikuisille”. Tutkielmassa vertaillaan NP-objektiesimerkkejä kussakin aineiston oppikirjassa sekä oppikirjojen välillä. Tutkielmassa pyritään myös selvittämään minkälaisia objekteja esiintyy ennen partitiivin käsittelyä, partitiivin ja objektin käsittelyn välillä sekä objektin käsittelyn jälkeen. Työn keskeisenä lähteenä on Ison suomen kieliopin objektin kuvaus ja suomen aspektin liittyvä aiempi tutkimus. Keskeinen käsiteltävä ongelma on objektin opetuksen vaikeus sekä se, mitä objektin opetuksessa tarvitaan: objektillisten lauseiden toistoja, idiomeja vai tietoja partitiivin ja totaaliobjektin välisen eron ymmärtämiseksi. Analyysi aloitetaan partitiiviobjekteista, idiomeista ja rajapakoisista verbeistä. Seuraavaksi käsitellään kirjojen objektillisia kieltolauseita ja partitiivia käsittelevää kielioppiosuutta. Erikseen tarkastellaan ruokakontekstia kirjojen objektillisissa lauseissa. Tämän jälkeen analysoidaan luokittelematta jääneet objektin sisältävät lauseet kahteen ryhmään sen mukaan, esiintyykö niissä totaali- vai partitiiviobjekti. Samalla kiinnitetään huomiota oppikirjoissa esiintyviin rajaaviin verbeihin ja rajahakuisiin verbeihin. Aineiston oppikirjoissa käytetään eri tapoja objektin opetuksessa ja objektiharjoituksissa on eri painotus. Oppikirjoissa käytetään paljon idiomaattisia ilmaisuja ja toistoja kuten puhun suomea, soitan kitaraa, juon kahvia tai teen ruokaa. Opetuksen edettäessä objektilauseet monipuolistuvat: toisissa aineiston oppikirjoissa enemmän ja toisissa vähemmän. Verbin ja lauseen aspektiin ei opetuksessa kiinnitetä erityistä huomiota. Vaikeampia ja monitulkintaisempia objektin sisältäviä lauseita käytetään vähän ja ne ovat lähinnä samanlaisia toistoja kuten luen kirjaa tai kirjoitan kirjeen. Oppikirjojen objektin sisältävien lauseiden pitää tukea objektin opetusta ja samalla tarjota oppijalle, sitä mitä oppija ymmärtää ja tarvitsee. Tässä oppinäytetyössä kysytään mihin aikuinen tarvitsee kymmeniä kertoja aineiston oppikirjoissa toistettuja ilmaisuja kuten puhun suomea? Riittäkö oppijalla aikaa ja voimaa kiinnittää enää huomiota vaikeampiin objektillisiin lauseisiin varsinkaan partitiivi- ja totaaliobjektin oppositioon?