Browsing by Title

Sort by: Order: Results:

Now showing items 331-350 of 620
  • Kaapro, Laura (Helsingin yliopisto, 2012)
    Tämä Pro gradu -tutkielma käsittelee Helsingin Sanomien Elämä-sivujen editointiprosessia. Tutkimusasetelma on kaksiosainen. Tutkimuksessa kuvataan ja analysoidaan suunnittelevaa ja editoivaa työtapaa tapaustutkimuksen, yhden lehtijutun syntyprosessin, kautta. Tämän lisäksi tutkimuksessa tarkastellaan editointiprosessissa syntyneen lehtijutun kieltä. Sitä, mitä lehtijutun kielelle tapahtuu vuorovaikutuksellisessa editointiprosessissa: miten ja miksi kollektiivinen kirjoittaja muokkaa ja korjaa tekstiä, ja millaista sen kielestä tulee. Tutkimusaineisto on kerätty etnografisesti. Aineistoon kuuluu erilaisia keskustelunauhoitteita, puheluita, sähköposteja, muistiinpanoja ja tekstejä. Dokumentit kattavat koko editointiprosessin konseptista palautteeseen. Aineistoa analysoidaan pääosin kahdesta teoreettisesta viitekehyksestä käsin: ensinnäkin journalistiikan, erityisesti editoinnin tutkimuksen, ja toiseksi tekstintutkimuksen, erityisesti kriittisen diskurssintutkimuksen näkökulmista. Keskeiset tutkimustulokset editointiprosessista liittyvät prosessin vaiheiden läpikäymiseen, työn häiriöihin ja lehtijutun näkökulman valintaan. Tutkimuksessa havaitaan, että editointiprosessin vaiheet eivät ole kovin tarkkarajaisia. Työn häiriöitä aiheuttavat mm. implisiittiset journalistiset työkalut, harvalukuinen avustavien toimittajien joukko ja työn aikataulutus. Sen sijaan lehtijutun näkökulman valinta on avainasemassa, kun määritellään sanomalehden teemasivujen juttu -genren rajoja ja piirteitä. Tekstin muokkausten ja kielenkorjausten analyysissa kiinnitetään huomiota tekstin ideologisiin merkityksiin. Tutkimuksessa saadaan selville, että kollektiivisen kirjoittajan tekemät korjaukset vahvistavat narsisteihin liitettyjä stereotypioita, esimerkiksi tällaisia: narsisti on älykäs, voimakas ja väkivaltainen. Stereotypiat rakentuvat tietyistä rakenteellisista ja kielellisistä valinnoista, muun muassa näkökulmien lisäyksistä tai poistoista sekä kielen editoinnista ytimekkäämmäksi. Tekstiin tehdyistä muokkauksista ja korjauksista hahmottuu myös kollektiivisen kirjoittajan käsityksiä hyvästä kielestä. Tutkimuksessa havaitaan, että usein korjausten taustalla vaikuttavat kieli-ideologiat, eivät niinkään esimerkiksi kielenhuollon ohjeet. Kollektiivinen kirjoittaja on omaksunut ensinnäkin puristisen kieli-ideologian, joka kannattaa suomen kielen vaalimista ja suojelemista esimerkiksi kansainvälisiltä vaikutteilta. Toisekseen kollektiivinen kirjoittaja suosii eräänlaista journalistista kieli-ideologiaa, joka mukailee journalistisen kirjoittamisen oppaiden ihanteita ytimekkäästä ja helppolukuisesta lehtikielestä.
  • Kärkkäinen, Kaisa (Helsingin yliopisto, 2007)
    Tutkielma käsittelee Puolassa syksyllä 2005 järjestettyjen parlamenttivaalien vaalikamppailua ja puolueiden käyttämää retoriikkaa. Erityisesti keskitytään tutkimaan sitä, miten puolueet vetoavat kansallistunteeseen, minkälaisia me-muut-jaotteluja rakennetaan ja minkälaisia eroja tai yhtäläisyyksiä puolueiden puhetapojen välillä nousee esiin. Puolueiden retoriikkaa tutkitaan analysoimalla tutkimusaineistoa Aristoteleen käsitteillä ethos-, pathos- ja logos-retoriikka. Nationalismin ilmentymiä etsitään lisäksi Michael Billigin teoksen Banal Nationalism pohjalta hahmotellun nationalistinen me-käsitteen avulla. Poliittisen puheen tapoja analysoidaan myös Kazimierz Ożógilta lainatun poliittinen me-käsitteen pohjalta ja puolueiden me-käyttöjä verrataan toisiinsa samoin kuin sitä, minkälaisia viholliskuvia ne teksteissään rakentavat. Tutkielman primaariaineiston muodostavat kyseisissä parlamenttivaaleissa neljän eniten ääniä saaneen puolueen vaaliohjelmat ja manifestit. Ennen puolueiden vaalitekstien analysoimista yksitellen tutkielmassa tehdään katsaus Puolan poliittiseen järjestelmään, sen vaiheisiin ja kehitykseen kommunismin romahduksen jälkeen sekä tilanteeseen ennen vuoden 2005 vaaleja. Koska puolueiden historia vaikuttaa suuresti niiden välisiin suhteisiin ja niiden käyttämään retoriikkaan, tutkielmassa esitellään myös neljä tutkimuskohteeksi valittua puoluetta ja kerrotaan niiden taustoista. Huomionarvoista on Puolan puoluejärjestelmälle ominainen vakiintumattomuus: vain harvat poliittiset puolueet ovat toimineet yhtämittaisesti kommunismin romahduksesta saakka ja tyypillistä on ollut puoluekentän fragmentoituminen poliitikkojen perustaessa uusia puolueita. Analysoitujen puolueiden välillä nousee esiin selkeitä eroja, mutta toisaalta myös retoriikan yhteneväisyyksiä. Erityisesti poliittisen me:n viholliset rakentuvat puolueilla identtisesti. Yleisesti ottaen viholliseksi nähdään oikeisto-vasemmisto-akselin toinen laita sekä oppositiossa olleilla puolueilla omasta suuntauksesta riippumatta edellisellä vaalikaudella vallassa ollut puolue. Nationalistisen me:n osalta hajontaa esiintyy enemmän: osa puolueista käyttää sitä pääasiassa yhtenäisyyden rakentamisessa, toiset taas ulkoisten vihollisten esittelemisessä. Retorisista keinoista ethoksen ja pathoksen käyttö nationalistisen retoriikan osana on selkeästi logoksen käyttöä yleisempää. Eroja puolueiden välillä löytyy myös sen osalta, minkä retorisen keinon käyttö on niille tyypillistä, miten ne rakentavat auktoriteetteja ja minkälaista puhetapaa ne käyttävät.
  • Nylund, Lotta (Helsingin yliopisto, 2013)
    I slutet av 1870-talet och första hälften av 1880-talet diskuterades den naturalistiska konsten och litteraturen livligt i tidningarna. Syftet med denna avhandling är att förstå varför den naturalistiska konsten skapade debatt: vilka aspekter av den naturalistiska konsten utgjorde ett problem i förhållande till existerande normer och traditioner. I avhandlingen analyserar jag, med hjälp av Quentin Skinners idéhistoriska metod, C. G. Estlanders, J. J. Tikkanens och Helena Westermarcks recensioner och konstartiklar mot kontexten av den konstdebatt som fördes i Finsk Tidskrift och Helsingfors Dagblad åren 1879–1886 samt samtida ideologiska strömningar. I tidigare forskning har 1880-talet beskrivits som en tid som präglades av motsättningar mellan en föråldrad idealistisk konstsyn och världsåskådning, och den nya materialistiskt präglade realismen. C. G. Estlander har setts som en representant för idealisterna, som förhöll sig kritiskt till den nya konsten, medan Helena Westermarck har fått representera de unga konstnärerna som försvarade naturalismen. I avhandlingen konstaterar jag att denna motsättning inte helt stämmer. Den idealistiska estetik som Estlander förespråkade var idealrealismen en kombination av den idealistsiska estetiken med en realistisk verklighetsåtergivning. Enligt Estlander räckte det inte att konstnären återgav sina sinnesintryck på duken, konstnären skulle också återgiva det andliga innehållet och förmedla sin subjektiva, kärleksfulla, känsla för den avbildade. Fastän Westermarck tydligt förespråkade naturalismen kritiserade även hon materialistiska, kyliga, satiriska och pessimistiska naturalistiska skildringar. Däremot förespråkade hon George Eliots humanistiska, kärleksfulla naturalism. Jag argumenterar för att hon i artikeln Den realistiska romanen i den franska konsten (1884) försöker ta avstånd från den radikala naturalism som hennes målning "En viktig fråga" anklagats för och försvara Eliots naturalism. Jag anser därtill att Helena Westermarcks målning kan tolkas som hennes vision av denna humanistiska naturalism. J. J. Tikkanens konstsyn har tolkats olika i konsthistorieskrivningen. Hans tidiga konstrecensioner har inslag av idealrealistisk estetik, men en närmare studie av hans artiklar och brev till Estlander avslöjar att detta inslag var mycket ytligt. Under sin utlandsvistelse blev han en anhängare av naturalismen, men inte i dess mest radikala form. Alla tre skribenter förhöll sig kritiskt till salongskonsten , som de ansåg vara ytlig. På ett teoretiskt plan ställde de i hög grad samma krav på konsten, men i praktiken kunde de ha olika uppfattning om var gränsen går för det fula och råa samt i vilken mån det låga får framställas i konsten.
  • Kaislaniemi, Samuli (Helsingin yliopisto, 2005)
    This MA thesis looks at Early Modern English merchant letters as an atypical subgenre of travel literature, and as an underused source for European perceptions of the Other. The thesis approaches letters by applying the three-dimensional model developed for discourse analysis by Norman Fairclough. In this study, the letters are placed in their historical, cultural and textual contexts. I first analyse the letters in relation to contemporary travel literature and ethnography, and give an account of Early Modern merchant letter-writing. Then, I conduct a close reading of the letters in their historical context, focussing on the events and persons described. The primary sources for this study are taken from the correspondence of the English East India Company trading post in Japan, 1613-1623. The texts studied are letters home (to England) written by ten different Company employees in Japan, about 50 in number. The texts are taken from the edition of the complete correspondence and other papers of the trading post (Anthony Farrington ed., "The English Factory in Japan 1613-1623", London: British Library, 1991). Although the papers of the trading post are quite unique, in containing the earliest accounts of the Far East written by secular Europeans, they have hitherto been largely neglected by scholars working on Early Modern travel. In the medieval and Early Modern periods, letters were seen to be a typical subgenre of travel literature. Yet merchant letters, being focussed on commerce, fell outside this categorisation. Any ethnographic descriptions of other cultures they contain can be taken to be incidental, and thus (relatively) unbiased. Yet descriptions of the Other found in merchant letters for the most part did not spread into the general consciousness. Merchant letters were usually not printed in published travel texts, and the East India Company was ultimately interested not in the collection of ethnographic information, but in trade.
  • Bourgogne, Annika (Helsingin yliopisto, 1999)
    Pro gradu- tutkielmassani tarkastelen suomi-ranska kaksikielisyyden kehittymistä perheissä, joissa vanhemmilla on eri äidinkieli. Työni tavoitteena on ollut tutkia kuinka eri ympäristötekijät vaikuttavat kaksikielisyyden omaksumiseen ja miten perheiden erilainen panostus vähemmistökielen, ts. kielen joka ei esiinny ympäristössä, oppimiseen näkyy saavutetuissa tuloksissa. Tutkimukseeni osallistui 13 perhettä, joilla on 10-12 vuotiaita, ranskaa ja suomea päivittäin käyttäviä lapsia. Lapsia oli yhteensä 18. Voidakseni tarkastella myös kieliympäristön vaikutusta oppimiseen valittiin perheistä kuusi Suomesta ja seitsemän Ranskasta sekä Sveitsin ranskankieliseltä alueelta. Tutkimusmenetelmiini kuului vanhempien haastattelu perheen sosiolingvististen tekijöiden selville saamiseksi ja lasten kanssa keskustelu suullisen kielitaidon arvioimiseksi. Pääpaino kielitaidon arvioinnissa oli kuitenkin kirjallisella tekstillä, jonka lapset tuottivat molemmilla kielillä tekstittömän kirjan kuvien perusteella. Teksteistä suoritettiin virheanalyysit, joissa eri virheet jaettiin ortografisiin, semanttisiin ja kieliopillisiin virheisiin. Jokaiselle lapselle lasketiin myös keskiarvo, joka osoitti kuinka monta sanaa tekstissä oli jokaista virhettä kohti. Näiden keskiarvojen pohjalta tutkittiin yhteneväisyyksiä virhemäärien sekä perheiden sosiolingvististen tekijöiden kesken. Yhteenvedossa verrattiin myös tuloksia teoriaosassa esitettyihin kielitieteilijöiden tarjoamiin periaatteisiin. Tutkielman perusteella voidaan todeta, että ympäristön vaikutus näytetään usein aliarvioitaneen kaksikielisyyttä koskevissa teoksissa. Hyvään kielitaitoon vähemmistökielessä tarvitaan enemmän kuin yksi kieli - yksi henkilö menetelmä, jossa vanhemmat puhuvat lapselle omaa äidinkieltään. Hyviksi vahvistuskeinoiksi havaittiin varsinkin kaksikielinen koulu sekä useat vierailut toisen vanhemman kotimaahan. Varsinkin perheen nuorimpien lasten vähemmistökielen oppimiseen tulisi panostaa sillä näillä on syntymästään asti mahdollisuus käyttää enemmistökieltä myös vanhempien sisarusten kanssa. Kieliympäristön vaikutuksesta havaittiin, että Suomessa asuvat lapset hallitsivat yleisesti ottaen paremmin vähemmistökielensä kuin Ranskassa asuvat. Tähän pidettiin syynä ranskalais-suomalaisen koulun positiivista vaikutusta kielen oppimiselle sekä ranskankielen arvostettua asemaa Suomessa. Avainsanat: Kaksikielisyys, kieltenoppiminen, bilinguisme, acquisition des langues, couple mixte
  • Hoch, Tobias (Helsingin yliopisto, 2008)
    Helsingin ja Tallinnan välillä liikennöinyt Copterlinen helikopteri putosi mereen 10.8.2005. Tarkastelen aiheen uutisointia Viron ja Suomen lehdistössä ja siitä mediapalstoilla käytyä “sotaa”. Tutkimuksen tavoitteena on selvittää minkälaisin keinoin mediasotaa käydään. Analysoin lähemmin yhden artikkelin Iltasanomista, Iltalehdestä, Turun Sanomista, Helsingin Sanomista ja Õhtuleht- ja Postimees-lehdistä. Teoreettisena pohjana käytän Norman Faircloughin teoksessa Language and Power esitettyä kriittistä diskurssianalyysiä. Käytän lisäksi mm. Tiit Hennosten kirjaa Uudise käsiraamat ja Reet Kasikin artikkeleita tekstianalyysistä. Mediasotaan osallistuvat laatulehdiksi luokiteltavat Turun Sanomat, Eesti Päevaleht, Postimees ja Turun Sanomat ja iltapäivälehdiksi luokiteltavat Iltalehti, Iltasanomat ja Õhtuleht. Helsingin Sanomat ei osallistunut mediasotaan, vaan keskittyy objektiiviseen uutisointiin. Keskeisin keino luoda sukellussota on vastakkainasettelu. Suhteet virolaisten ja suomalaisten välillä luodaan kansalaisuussanoilla suomalaiset ja virolaiset. Lukijoille kategorisoidaan maailma virolaiseksi ja suomalaiseksi. Positiivisia ja negatiivisia seikkoja asetetaan vastakkain luomalla tekstin sisäisiä antonyymipareja kuten nopea/ hidas, pieni ryhmä/ suuri ryhmä. Toimittajat luovat lähteilleen ja osallistujille auktoriteettia antamalla heille vastakkain matalan tai korkean statuksen kuten ministeri/ kadunmies. --- Suomalaiset lehdet käyttävät toimittajien itse keksimiä metaforia. Ekspressiivisiä sanoja käytetään välittämään tunteita, asenteita ja ajatuksia. Artikkeleissa hämärretään agentit kieliopin avulla. Käyttämällä passiivia, refleksiivisiä verbejä ja subjektittomia lauseita, esitetään prosesseja toisenlaisina kuin ne ovat ja jätetään näin aktiiviset tekijät mainitsematta. Artikkeleiden alku- ja loppulauseita vertaillessa voi havaita, että syytöksiä, spekulaatioita ja väitteitä esiintyy artikkeleiden otsikoissa ja ensimmäisissä lauseissa. Suomalaiset puolustautuvat huonojen pelastustyöntekijöiden leimaa vastaan ja virolaiset puolestaan oppipojan leimaa vastaan. Vasta-argumentteja tuodaan vain vähän ja ne sijoitetaan viimeisiksi. Molempien maiden lehdistöt kritisoivat viranomaisia. Artikkelit eivät noudata ideaaliuutisen kriteerejä.
  • Kähärä, Pauliina (2012)
    Tutkielmani aiheena on käsite ja ilmiö nimeltä tyttötaide sekä kolmen suomalaisen naistaiteilijan – Katja Tukiaisen (s.1969), Stiina Saariston (s.1979) ja Maria Wolframin (s.1961) – tyttöjen ja tyttöyden representaatiot. Tutkimuksen lähtökohtana on näkemys tyttöydestä historiallisena, sosiaalisena ja kulttuurisena kategoriana, joka tuotetaan moninaiseksi ja muuttuvaksi erilaisissa valtaverkostoissa, normeissa sekä diskurssiivisissa käytännöissä. Tutkimukseni yhtenä tärkeänä tavoitteena on pohtia siitä, kuinka stereotyyppisiä, perinteisiä tyttöyden representaatioita on mahdollista haastaa ja purkaa sekä rakentaa sen sijaan erilaisia vaihtoehtoisia, kumouksellisia tyttöyden esityksiä. Tutkimuksen teoreettisena viitekehyksenä toimivat feministinen tutkimus sekä tyttötutkimus. Tutkielmani ensimmäisessä varsinaisessa pääluvussa pohdin tyttötaiteen käsitettä, sen historiaa sekä erilaisia määrittelyjä. Tyttötaiteella tarkoitan tässä tutkielmassa1990-luvun alussa, erityisesti ruotsalaisessa taidepuheessa, syntynyttä käsitettä, jonka avulla on pyritty määrittelemään nuoria naistaiteilijoita ja heidän tyttöaiheisiksi tulkittuja teoksiaan. Tyttötaiteella on usein viitattu varsinkin naistaiteilijoiden tekemiin teoksiin, joissa on nähty viitteitä tyttöjen kulttuureista ja esinemaailmasta, kuten erilaisia kaunistautumiseen liittyviä välineitä, leluja sekä vaaleapunaista väriä. Tyttötaiteen määrittelyn sekä historiallisten juurien lisäksi olen tarkastellut tutkimuksessani tyttötaidetta myös osana aikansa feministisiä keskusteluja ja suomalaista taidepuhetta sekä tarkastellut myös käsitteeseen sisältyviä ongelmia. Tutkimuksessani tyttötaide osoittautuukin lopulta varsin ongelmalliseksi, koska se rajoittuu vain tiettyihin, yleensä kriitikoiden määrittelemiin ”nuoriin” naistaiteilijoihin ja myös sen käsitys tytöistä ja tyttöydestä rakentuu osin varsin stereotyyppiseksi ja homogeeniseksi. Tutkielman varsinainen pääpaino on Katja Tukiaisen, Stiina Saariston sekä Maria Wolframin tyttöaiheisten teosten tulkinnassa. Olen valinnut tulkittavakseni yhteensä seitsemän teosta, joista luen lähiluvun (close reading) metodin avulla erilaisia tyttöihin ja tyttöyteen viittaavia merkityksiä. Tulkintaani ohjaa erityisesti Judith Butlerin näkemys sukupuolesta performatiivisesti rakentuneena, toistoon perustuvana tekona. Butlerin performatiivisuuden teoriaa seuraten olen tulkinnut, että Tukiaisen, Saariston ja Wolframin teoksissa tyttöhahmojen tytöksi nimeäminen tapahtuu osin varsin stereotyyppiseksi muodostuvien ja tytöille ominaiseksi katsottujen performatiivien, kuten eleiden, tyylien, kuten pukeutumisen, roolien, normien sekä myös tyttöyteen viittaavan tavaramaailman sekä estetiikan, kuten lelujen ja vaaleanpunaisen värin avulla. Tutkielmani viimeisessä luvussa asetan tulkitsemani teokset vielä niin sanotun vastakarvaan lukemisen (resisting reading) metodin avulla kumoukselliseen, voimaannuttavaan kontekstiin. Näin pohdin erityisesti sitä, kuinka teokset haastavat viattoman tytön stereotyypin sekä tyttöyden ja naiseuden rajat. Osoitan myös, että kumouksellisuuden ajatus on mahdollista liittää teoksissa käytettyihin tyylillisiin ja muodollisiin valintoihin, kuten vaaleanpunaiseen, suloiseen estetiikkaan. Lopulta tärkeäksi havainnoksi tutkimuksessani nousee se, että samaan aikaan kun teoksia on mahdollista tulkita kumouksellisina tyttöyden esityksinä, niiden voidaan nähdä toisaalta myös olevan luomassa ja vahvistamassa stereotyyppistä tyttökuvaa.
  • Suominen, Anna (Helsingin yliopisto, 2011)
    Tutkielmassa tarkastellaan lastenkirjallisuuden kääntämistä ja adaptoimista ja sitä, kuinka toisaalta aika, paikka ja ilmapiiri sekä toisaalta genreodotukset vaikuttavat kääntämiseen. Työssä analysoidaan L. M. Montgomeryn kirjan Rilla of Ingleside suomennosta ja ruotsinnosta, jotka ovat lyhennettyjä ja muokattuja. Teoreettisena pohjana käytetään mm. Oittisen (1993, 1995, 2002) ajatuksia lastenkirjallisuuden adaptoimisesta ja kääntämisen etiikasta sekä esim. Solinin (2006), Pettersonin (2006) ja Fowlerin (1982) näkemyksiä genreistä. Vuonna 1921 julkaistu alkuteos sijoittuu ensimmäisen maailmansodan aikaan Kanadan kotirintamalle, ja sen patrioottisuudessa ja saksalaisvastaisuudessa näkyy ns. sotamyytin vaikutus. Ruotsinnos on julkaistu jo vuonna 1929, mutta poliittinen ilmapiiri neutraalissa Ruotsissa oli kovin erilainen. Suomennos on julkaistu vasta vuonna 1962, jolloin teoksen tulkintaan vaikuttivat toisen maailmansodan jälkimainingit ja kylmän sodan arkaluontoinen asetelma. Analyysin perusteella poliittisen ilmapiirin muutos näkyy käännöksissä selkeästi. Alkuteos on sotamyönteinen, ja siinä suomitaan ja pilkataankin sodan vastapuolia, etenkin Saksaa, säälimättömästi, kun taas käännökset ovat paljon neutraalimpia. Ruotsinnoksessa loukkauksia lievennetään; suomennoksessa jopa kansallisuuksia häivytetään ja usein puhutaan vain vihollisesta . Montgomery on tunnettu ala-asteikäisten suosimista tyttökirjoistaan . Tutkielmassa todetaan, että vaikka Montgomery oli kirjoittanut teoksen aavistuksen vanhemmalle yleisölle, teini-ikäisille, genreodotusten vuoksi käännöksiä on muokattu aiemmalle kohdeyleisölle sopivaksi. Käännöksissä on lievennetty väkivaltaa ja muita lapsille sopimattomaksi katsottuja elementtejä. Lisäksi tutkimuksessa havaittiin, että vastoin aiempaa tietoa suomentaja vaikuttaisi olleen tietoinen ruotsinnoksessa tehdyistä ratkaisuista ja hyödyntäneen niitä jonkin verran.
  • Isokoski, Alisa (Helsingin yliopisto, 2012)
    Tutkielma käsittelee nimistönsuunnittelua ja -huoltoa Helsingin vuoden 2009 alueliitostilanteessa. Hel-sinkiin liitettiin vuoden 2009 alusta alue, johon kuului entisiä Sipoon ja Vantaan maita. Liitos sai paljon julkisuutta. Tutkielman tarkoituksena on kuvata, miten Helsingin nimistönsuunnittelussa on toimittu alue-liitoksen tuomien haasteiden kanssa ja mitä nimistöön liittyviä seikkoja on otettava huomioon, kun kun-taan liitetään uusia alueita. Tutkimusaineistona toimivat ne Helsingin kaupungin nimistötoimikunnan kokousten pöytäkirjat, joissa on käsitelty vuoden 2009 alueliitoksen nimistöä. Lisäksi aineistoon kuuluu muutamia lehdistötiedotteita ja artikkeleja, joissa käsitellään Helsingin vuoden 2009 alueliitoksen nimis-tönsuunnittelua. Työtä varten on myös haastateltu Helsingin nimistönsuunnittelijaa Johanna Lehtosta. Työssä kuvataan koko nimistönsuunnittelussa käyty prosessi alueliitoksen toteutumisen vahvistumisesta vuoden 2011 lopulle saakka. Nimistönsuunnittelun ja -huollon kannalta Helsingin vuoden 2009 alueliitostilanteessa haasteellisinta oli viiden uuden kaupunginosan nimeäminen sekä liitosalueen ja Helsingin päällekkäiset kadunnimet ja niiden muuttamisprosessi. Myös nimenmuutoksista tiedottaminen ja vuorovaikutus liitosalueen asukkaiden kanssa vaativat Helsingin nimistönsuunnittelulta aikaa ja asiantuntemusta. Tutkielman tekijä on työskennellyt syksyllä 2008 työharjoittelussa Helsingin kaupunkisuunnitteluvirastossa yhtenä työtehtävänään paikannimistön kerääminen haastatteluin liitosalueella. Alueliitosten vaikutuksista kunnan nimistönsuunnitteluun ja -huoltoon ei ole kirjoitettu aiemmin paljoa, vaikka kaupunkinimistöä muuten on nykypäivänä jo käsitelty monista eri näkökulmista. Aihe on kuitenkin ajankohtainen ja mielenkiintoinen, koska Suomen kunnat ovat viime vuosina yhdistyneet ennätysmäistä tahtia, ja etenkin suuret alueliitokset aiheuttavat usein paljon muutoksia paikannimistöön. Jatkotutkimuk-sen kannalta mielenkiintoista olisi ainakin verrata erilaisten kuntien nimistönsuunnittelua alueliitostilan-teessa, sillä niin alueliitokset kuin tavat toteuttaa kunnan nimistönsuunnittelu vaihtelevat suuresti.
  • Home, Marko (2014)
    Eino Ruutsalon (1921–2001) oli Suomen taidekentällä poikkeuksellisen monipuolinen hahmo, joka vuosina 1952–1998 teki yli 40 elokuvaa ja yli 2000 muuta teosta (grafiikkaa, maalauksia, veistoksia, valokineettisiä teoksia, kuvarunoja jne.). Hän oli eri taiteenlajien välillä työskentelevän nykytaiteilijan prototyyppi, joka liikkui sujuvasti myös kansainvälisillä kentillä. Tässä tutkielmassa olen pyrkinyt selvittämään, missä määrin Ruutsalo oli nykytaiteen konventioiden edelläkävijä Suomessa. Tutkimusmetodinani on biografinen tutkimus, jota perustelen sillä, että Ruutsalon persoonasta ja urasta on saatava ensin kattava kokonaiskuva, ennen kuin hänen tuotantoaan voidaan lähestyä pelkän teosanalyysin kautta. Biografista tutkimusmetodia täydennän kuuden Ruutsalon vuosien 1957–1961 maalauksen lähiluvulla, jonka avulla pyrin hahmottamaan Ruutsalon taiteellista kehitystä ja irtautumista esittävyydestä. Tutkielmani tavoitteena on tuoda uutta tietoa paitsi Eino Ruutsalosta myös Suomen nykytaiteen juurista. Käsittelen myös Ruutsalon vuosina 1952–1961 tekemät elokuvat. Olen saanut perikunnalta käyttööni Eino Ruutsalon yksityisarkiston, jota kukaan ei ole aiemmin käynyt läpi. Se sisältää muun muassa Ruutsalon julkaisemattoman muistelmakäsikirjoituksen, kirjeenvaihtoa, muistiinpanoja, lehtileikekansioita, valokuvia, näyttelyluetteloita jne. Muu lähdeaineistoni koostuu julkisista arkistoista ja kirjastoista (Kuvataiteen keskusarkisto, Kansallinen audiovisuaalinen instituutti, Kansalliskirjasto jne.) löytyvästä materiaalista, haastatteluista, lehtiartikkeleista sekä tietenkin Ruutsalon teoksista. Lähtemällä taidekouluun New Yorkiin vuonna 1949 Ruutsalo osoitti, että aloitteleva kuvataiteilija voi hakea oppia muualtakin kuin Pariisista. Ruutsalo kasvoi taiteilijaksi vuosina 1956–1959 työskennelleessään Brondan vintin ullakkoateljeessa. Toimeliaisuutensa ja idearikkautensa vuoksi hänestä tuli Brondan vintin taiteilijaryhmän johtohahmo. Järjestämällä ullakkoateljeessaan omia näyttelyitä Ruutsalo ja muut Brondan vintin ryhmän jäsenet näyttivät esimerkkiä siitä, että taiteilijat voivat toimia myös virallisten taideinstanssien ulkopuolella. Se, että Brondan vintistä tuli Ruutsalon taitavan kampanjoinnin ansiosta lyhyessä ajassa käsite, havainnollisti viestinnän merkitystä taiteilijan tai taiteilijaryhmän lanseerauksessa. Ruutsalon ja Brondan vintin ryhmän näkökulma oli kansainvälinen. He pitivät alusta lähtien näyttelyitä myös ulkomailla ja saivat siellä paremman vastaanoton kuin kotimaassaan. Ruutsalo todisti myös, että taiteilija voi työskennellä vapaasti eri välineillä ja jopa yhdistää niitä. Yhdistämällä kuvataiteen keinoja liikkuvaan kuvaan Ruutsalo raivasi tietä suomalaiselle video- ja mediataiteelle. Ruutsalo siis sovelsi jo 1950-luvulla ja 1960-luvun alussa monia nykytaiteen konventioita, joten näiltä osin häntä voidaan pitää edelläkävijänä Suomessa. On väitetty, että Ruutsalo olisi perehtynyt New Yorkissa abstraktiin ekspressionismiin ja tuonut sen sieltä Suomeen. Tutkielmassani kumoan tuon väitteen, paitsi Ruutsalon julkaisemattomaan muistelmakäsikirjoitukseen nojautuen, myös sillä perusteella, että Suomeen palattuaan Ruutsalo etsi vielä pitkään omaa tyyliään ja irtautui esittävyydestä vasta 1950-luvun lopulla. Siirryttyään pois esittävyydestä vuosina 1958–1959 Ruutsalo vei maalauksissaan abstraktin ilmaisun äärimmilleen kunnes katsoi vuonna 1961 käyttäneensä kaikki maalauskankaan mahdollisuudet loppuun saamatta teoksiinsa silti riittävästi liikettä ja ulottuvuutta. Siihen asti Ruutsalo oli tehnyt maalauksia ja elokuvia rinnakkain osaamatta yhdistää niitä. Ryhtymällä maalaamaan kankaan sijaan filmille hän pääsi ulos taiteellisesta umpikujastaan. Ruutsalo koki suoraan filmikalvolle maalattujen elokuvien olevan kiinteä osa hänen maalaustaiteeseen lukeutuvaa tuotantoaan. Aloitettuaan 1950-luvulla elokuvantekijän uransa melko perinteisillä dokumenttifilmeillä Ruutsalo teki 1960-luvun alussa irtioton ”esittävyydestä” (kertomuksellisuudesta) myös filmituotannossaan ja suuntautui kohti nonfiguratiivista, kuvalliselle ilmaisulle rakentuvaa, puhdasta, itsenäistä filmitaidetta. Vaikka Ruutsalo hylkäsi maalauskankaan pitkäksi aikaa vuonna 1961, hän jatkoi informalismiaan, abstraktia ekspressionismiaan ja rytmimaalaustaan tekemällä liikkuvia maalauksia valkokankaalle 1960-luvun kokeellisissa lyhytelokuvissaan.
  • Kallio, Kalle (Helsingin yliopisto, 2002)
  • Wahlbeck, Johanna (Helsingin yliopisto, 2009)
    Tutkimus tarkastelee analyyttisen psykologian isän C. G. Jungin teorian sekä jungilaisten ja postjungilaisten teorioiden soveltuvuutta nykykuvataiteen tarkasteluun. Tutkimus esittelee jungilaista estetiikkaa kattavasti suomeksi ja soveltaa sitä postjungilaisesti nykykuvataiteen tulkintaan. Kumpaakaan ei ole aiemmin tehty estetiikan alalla Suomessa. Tutkimusaineistona on käytetty painettujen lähteiden lisäksi esimerkiksi haastatteluita ja aiheeseen liittyviä seminaareja. Jung ei itse muodostanut yhtenäistä taiteen tulkintateoriaa. Sekä psykologian että taidefilosofian puolella on viitattu yleisellä tasolla joihinkin jungilaisiin tulkintamahdollisuuksiin, mutta jungilaista estetiikkaa ei ole kehitetty kuvataiteen tulkintaan eikä varsinkaan nykykuvataiteen tulkintaan soveltuvaksi välineeksi. Kirjallisuuden tutkimuksen puolella jungilaisen näkökulman soveltaminen tulkintaan on yleisempää, myös Suomessa. Suomessa Jung-tutkimus on kuitenkin vähäistä ja pintapuolista sekä yleisesti ottaen että erityisesti työn aiheen kannalta. Työn alussa esitellään tutkimuksellinen ja teoreettinen kansainvälinen ja kansallinen viitekehys. Tämän jälkeen esitellään tutkimuksen kannalta tärkeät jungilaiset käsitteet, kuten arkkityyppi, kollektiivinen tiedostamaton ja symboli. Aiheelle keskeistä jungilaista symboli-käsitettä tarkastellaan laajasti ja pohditaan tämän sijoittumista taiteen tutkimuksen kentällä suhteessa esimerkiksi muihin estetiikan symbolikäsityksiin. Tutkielmassa yhdistellään jungilaisten ja postjungilaisten ajattelijoiden teorioita ja tutkimusmetodeja ja sovelletaan tästä ajattelumatriisista johdettua postjungilaista taiteen tulkintavälinettä kulttuurisidonnaisen nykykuvataiteen tulkintaan. Tässä tutkimuksessa postjungilaista estetiikkaa sovelletaan taiteen tulkintaan innovatiivisesti ja tieteellisesti tukeutumatta vain mielleyhtymiin. Työssä kehitellään erityisesti myös terapiassa käytettyä jungilaista amplifikaatio-menetelmää nykykuvataiteen tulkintavälineeksi, minkä jälkeen amplifikaatio-menetelmän sovelluksella tulkitaan Maaria Wirkkalan Vakain aikein (2006) -installaatioteosta. Työssä keskitytään yhteisölliseen ja kollektiiviseen näkökulmaan teostulkinnassa. Taiteesta voidaan tätä kautta löytää jotain ajatonta ja yhteistä. Postjungilaisen nykytaiteen tulkinnan avulla voi tunnistaa ja nostaa näitä asioita keskusteluun. Amplifikaatiota ei ole aiemmin sovellettu samalla tavalla. Lopuksi käsitellään tämän postjungilaisen taideteostulkinnan tuloksia ja jäsennetään niitä suhteessa teoreettisen viitekehyksen käsitteisiin sekä tarkastellaan jatkotutkimusmahdollisuuksia. Tutkimus osoittaa, että esitelty postjungilainen tarkastelu sopii nykykuvataiteen tulkintavälineeksi erityisesti kun halutaan järjestelmällisesti etsiä ja tarkastella nykykuvataideteosten yliyksilöllisiä viittausmahdollisuuksia. Avainsanat: Estetiikka, taidefilosofia, taide, tulkinta, Jung, jungilaisuus, postjungilaisuus, nykytaide, nykykuvataide, kuvataide, tiedostamaton, kollektiivinen, kollektiivinen tiedostamaton, arkkityypit, symbolit, amplifikaatio
  • Karhunen, Saara (2011)
    Tutkielmassani tarkastelen nykykuvanveiston ominaislaatua ja suhdetta modernismin jälkeen syntyneisiin uusiin taiteen tekemisen muotoihin, kuten installaatioon ja performanssiin. Uudet taidemuodot mursivat modernistisen käsityksen välineestä, joka keskittyi taideteoksen fyysiseen olemukseen. Autonomisen veistosobjektin ihanteen sijaan uusissa taiteen tekemisen muodoissa teoksen suhde tilaan ja katsojaan muuttui merkitykselliseksi. Tutkielman tavoitteena on pohtia välineissä tapahtuvaa muutosta kuvanveiston näkökulmasta. Analysoin kolmen suomalaisen nykytaiteilijan, Markus Copperin, Markus Kåhren ja Kimmo Schroderuksen, teoksia ja avaan niiden kautta näkökulmia kuvanveistossa modernismin jälkeen tapahtuneisiin muutoksiin. Taiteilijoiden ammatti-identiteetti on kytköksissä kuvanveistoon. Tutkielman lähtökohtana on ajatus siitä, että kuvanveisto ei ole pysähtynyt modernistisen veistoksen tai monumentaalikuvanveiston perinteisiin. Veistoksen suhde tilaan ja katsojaan voi olla uusien ilmaisumuotojen tavoin merkityksellinen. Tutkielma selvittää nykyveistoksen olemisen tavan piirteitä. Keskeinen tutkimuskysymys on miten teoksen vuorovaikutteinen suhde tilaan ja katsojaan ilmenee ja mikä on sen merkitys teokselle. Tutkielman teoreettisena viitekehyksenä on Rosalind Kraussin käsitys välineestä postmodernissa viitekehyksessä. Aineiston analysointia tukevat myös Kraussin malli kuvanveiston laajentuneesta kentästä sekä installaatiota ja paikkasidonnaista taidetta käsittelevä tutkimuskirjallisuus. Tutkielmassa analysoitavaan aineistoon kuuluvat Copperin, Kåhren ja Schroderuksen teokset ovat pääosin 2000-luvulta. Tarkastelen niitä kolmesta näkökulmasta: ensin teoksen materiaalisuuden, toiseksi teoksen tilallisuuden ja kolmanneksi teoksen ja katsojan välisen suhteen kautta. Tutkielman aineistona on käytetty myös taiteilijoiden haastatteluja. Haastatteluaineisto perustelee teoksissa tehtyjä valintoja ja kertoo taiteilijoiden toiminnan motiiveista. Nykykuvanveisto näyttäytyy tutkielmassa monimuotoisena ja sisäisesti heterogeenisenä taiteen tekemisen käytäntönä. Tutkielman johtopäätöksissä totean, että taiteilijoiden teokset problematisoivat käsityksen veistoksesta tilassa sijaitsevana erillisenä objektina. Teokset määrittyvät eri tavoin suhteessa tilaan ja katsojaan: suhde voi olla riippuvuussuhde tai kieltävä. Katsojasta saattaa tulla etäisen tarkkailijan sijaan teokseen osallistuja. Teoksen, tilan ja katsojan välistä rajaa voi olla vaikea määritellä. Tällöin vuorovaikutteisuus katsojaan ja tilaan määrittää teoksen olemusta, jolloin tämän suhteen huomioiminen on edellytys teoksen olemuksen ymmärtämiselle.
  • Havia, Jaana Kristiina (Helsingin yliopisto, 2005)
    Pro gradu-työni aihe on ruokaterminologiaa käsittelevät ranskan puhekielen ja Pariisin slangin lainasanat sekä kirjailija Frédéric Dardin alias San-Antonion (1921-2000) luomat, ruokatermistöön kuuluvat uudissanat ja -sanonnat kahdessa San-Antonio-romaanissa C'est mort et ça ne sait pas sekä Le fil à couper le beurre. Näissä ns. kioskikirjallisuutta edustavissa rikosromaaneissa seikkailee puheenparttaan ruoka-alan termeillä höystävä, "erikoistehtäviä" hoitava komisario ja naistenmies, San-Antonio. Ranskankielisessä arjen kielenkäytössä vilisee ruokaan liittyviä sanoja ja sanontoja muissakin kuin varsinaisissa ruuanvalmistus- ja ateriointiyhteyksissä. Halusin tarkastella, millaisena tämä yleisesti havaitsemani ilmiö todentuu Frédéric Dardin kahdessa romaanissa, jotka olen valinnut aineistokseni. Frédéric Dard käyttää romaaneissaan varsin omaperäistä kieltä: sekä puhekieltä että Pariisin slangia. Korpukseni koostuu romaaneista poimimistani ruoka-alan termistöä sisältävistä esimerkeistä, joita valmiiseen työhön tuli 228 kappaletta. Jaoin kaikki korpuksesta löytämäni ruokatermit kahteen luokkaan sen mukaan, oliko kirjailija lainannut käyttämänsä sanan tai ilmauksen puhekielestä tai Pariisin slangista (lainatermit), vai oliko hän luonut termin tai ilmauksen itse (neologismit). Määrittelin termin tai ilmauksen neologismiksi, jos se ei esiintynyt joko laisinkaan tai ainakaan kirjailijan tarkoittamassa merkityksessä seuraavissa sanakirjoissa: Le Dictionnaire du français argotique, populaire et familier; Le Dictionnaire de l'argot moderne; Le Dictionnaire du français non conventionnel; Le Dictionnaire de l'argot; Le Dictionnaire du français argotique et populaire; L'argot chez les vrais de vrai ja Trésor de la langue française. Varsinainen tutkimus perustuu sanojen ja ilmausten merkitysten selvittämiseen ja analysointiin. Lainatermien analyysillä tarkoitan lainatermien merkitysten selvitystä em. sanakirjojen avulla. Neologismit analysoin tarkemmin käyttäen em. sanakirjoja sekä tukeutuen gastronomisten ja erityisesti kielitieteellisten lähdeteosteni tarjoamiin rakenteellisiin ja semanttisiin muodostustapoihin ja tekemällä niistä tarvittavat yhteenvedot oikean merkityksen selvittämiseksi. Käsittelin aineiston kaikki ruokatermit. Niiden valtavan lukumäärän vuoksi analysoitavien esimerkkien määrää piti rajoittaa niin, että valmiiseen työhön jäi jokaisesta termistä enintään kaksi esimerkkiä kummastakin korpuksen kirjasta eli yhteensä 228 esimerkkiä. Muut esimerkit luetteloin työn lopusta löytyvään liitteeseen. Neologismianalyysissä selvisi, että Frédéric Dard suosi erityisesti semanttisia muodostustapoja eli olemassa olevan merkityksen muuttamista metaforien ja kielikuvien avulla. Dardin rikas terminologia ja hänen humoristiset oivalluksensa ovat osaltaan rikastuttaneet ranskan puhekieltä.Työssäni totean, että Pariisin slangia ja puhekieltä on totuttu pitämään sosiaalisesti sopimattomana, marginaalisten ryhmien kielenä, vaikka sen ilmauksia saattaa nykyisin kuulla jopa akateemikkojen käyttävän, ja ilmauksia on siirtynyt slangi- ja puhekielestä yleiskieleen. Toivon työni edistävän kiinnostusta kielitaidon parantamiseen San-Antonion tyyliin tutustumisen avulla sekä herättävän mielenkiintoa ranskan kielen vivahteikkuuteen ja monimuotoisuuteen muullakin kuin yleiskielen tasolla. Kielessä ei mielestäni voi olla sellaisia osa-alueita, joiden opiskelu ja osaaminen olisi tarpeetonta.
  • Kinnunen, Jukka (Helsingin yliopisto, 2013)
    Tämä pro gradu -tutkielma käsittelee yhdysvaltalaisten isänmaallisuuteen avoimesti vetoavien sanojen käyttöä kahden amerikkalaisen konservatiivin uutisaiheisissa televisio-ohjelmissa. Bill O Reillyn ja Sean Hannityn ohjelmat ovat olleet kaapelikanavien katsotuimpien uutisohjelmien joukossa jo yli vuosikymmenen ajan. Tutkielmassa selvitetään, miten O Reillyn ja Hannityn ohjelmat tehostavat mielikuvaa konservatiiveista patriootteina. Päälähteenä tutkielmassa on Corpus of Contemporary American English (COCA), jossa on tutkittavilta vuosilta kyseisistä ohjelmista 1 258 624 sanaa. Valmiin korpuksen käyttö auttaa varmistamaan, ettei tutkimusmateriaali ole puolueellinen tai muuten tarkoitusperiin valikoitu. Sanat, joiden käyttöä tutkielmassa tarkastellaan, ovat patriot, patriots, patriotic, patriotism, unpatriotic, un-American ja anti-American. Tutkittavat sanat, jotka pohjautuvat sanoihin patriot ja America, vetoavat avoimesti amerikkalaisten isänmaallisiin tunteisiin. Analyysiä syvennetään ottamalla tutkimukseen myös selvästi negatiivisia konnotaatioita synnyttäviä sanoja. Tekstuaalisen analyysin perustana on monitieteellinen kriittinen diskurssianalyysi, joka lähtökohtaisesti tutkii kielenkäytön ja vallan suhdetta. Tämän tutkielman metodologiaan on vaikuttanut erityisesti Teun van Dijkin kognitiivisia, sosiaalisia ja diskursiivisia elementtejä korostava kriittisen diskurssianalyysin lähestymistapa. Lisäksi tutkielmassa analysoidaan perinteiseen retoriikan jakoon (logiikkaan, luotettavuuteen ja tunteeseen) perustuen, miten patriotismiin vetoavilla sanoilla pyritään vaikuttamaan yleisöön. Samalla tarkastellaan, minkälaisissa konteksteissa konservatiivit käyttävät isänmaallisuuteen vetoavia sanoja. Näin pyritään syventämään ymmärrystä siitä, mitä konservatiivit ylipäätään pitävät patriotismina. Analyysi osoitti, että O Reillyn ja Hannityn ohjelmat vahvistavat mielikuvaa konservatiivien patriotismista kuvaamalla johdonmukaisesti konservatiiveja tai konservatiivien ideologian mukaista toimintaa positiivisilla, isänmaallisuuteen vetoavilla sanoilla. Vastaavasti liberaaleja ja liberaalien toimintaa kuvattiin pääsääntöisesti negatiivisilla, isänmaallisuuteen vetoavilla sanoilla. Sekä O Reillyn että Hannityn ohjelmissa oli analyysin mukaan ihmisryhmiä, joiden patriotismi hyväksyttiin itsestäänselvyytenä. Isänmaallisuuteen vetoavia sanoja esiintyi ohjelmissa monissa erilaisissa konteksteissa, mikä alleviivaa patriotismin tärkeyttä Yhdysvaltain politiikassa sekä O Reillyn ja Hannityn halukkuutta vaikuttaa politiikkaan vetoamalla katsojiensa isänmaallisuuteen.
  • Gelmi, Laura (2012)
    Tutkielman aiheena on vuonna 1987 perustettu kuvatoimisto Gorilla ja sen välittämät valokuvat arjesta. Gorilla oli valokuvaajien oma kuvatoimisto, jonka yhtenä pyrkimyksenä oli uudistaa ja moninaistaa kuvankäytön kulttuuria taidekouluista saaduilla opeilla. Parhaimmillaan yli 40:ää valokuvaajaa edustaneen Gorillan tavaramerkki oli dokumentaarista lähestymistapaa tavoitellut mustavalkoinen kuvituskuva. Tutkielma jakautuu kahteen tutkimukselliseen osaan. Ensimmäisessä selvitetään perustutkimuksen omaisesti Gorillan toimintaa, tavoitteita ja kuvamaailmaa. Ajallisesti painopiste on kuvatoimiston varhaisissa vuosissa – perustamisvuodesta 1987 noin 1990-luvun puoliväliin. Tutkielman toisessa osiossa paneudutaan kuvatoimiston välittämiin valokuviin, joita analysoidaan arjen ja arkipäiväisyyden esittämisen näkökulmasta. Kuva-aineistosta nousee esiin kaksi arjen tilaa tai näyttämöä, katu ja koti. Tilojen oletetun erilaisuuden perusteella tutkielmassa tehdään erottelu julkiseen arkeen ja yksityiseen arkeen. Varsinaiset tutkimuskysymykset ovat: Millaisia olivat Gorillan toimintatavat ja intressit kuvatoimistona 1980–90-luvun kulttuurisessa kontekstissa? Millaisia ovat Gorillan valokuvat arjesta? Millaista kuvaa ne arkielämästä välittävät, ja millä keinoin? Tutkimusaineiston muodostavat Suomen valokuvataiteen museon hallinnoimat kuvatoimisto Gorillan valokuvat ja paperiarkisto. Museolla on ollut tutkielmaa tehtäessä käynnissä Gorilla-hanke, jonka puitteissa Gorillan suurta valokuva-aineistoa on seulottu ja liitetty museon kokoelmiin. Osa aineistosta muodostuu kokoelmiin liitetyistä valokuvista (noin 1250 valokuvaa). Lisäksi tutkielmaa varten on käyty läpi valikoimatonta kuvamateriaalia. Yhteensä on käyty läpi noin 3500 Gorillan valokuvaa, 22 valokuvaajalta. Gorillan toiminnan selvittämiseksi on haastateltu kahta valokuvaajaa, Petri Kuokkaa ja Pauli Vanhalaa, sekä kuvatoimittaja Sini Seppälä-Vanhalaa. Tutkielmassa sitoudutaan kriittisen valokuvatutkimuksen traditioon, joka korostaa valokuvan merkitysten muovautumista historiallisissa, kulttuurisissa ja yhteiskunnallisissa käytännöissä. Arki ja arkipäiväisyys ovat rajoittavia, diskursiivisia välineitä, jotka kiinnittävät valokuvista tehtävät tulkinnat tiettyyn odotushorisonttiin. Tämä mahdollistaa Gorillan valokuvien analysoinnin itsenäisinä teoksina, irrallaan journalistisesta kontekstistaan. Tutkimuksessa tuodaan myös esiin valokuvalle luontainen tapa taipua toisaalta taide-esineeksi, toisaalta arkiesineeksi. Teoreettinen tausta arjen käsitteellistämiselle saadaan kahden ranskalaisen yhteiskuntafilosofin, Henri Lefebvren (1901–1991) ja Michel de Certeaun (1925–1986), kirjoituksista. Tutkielman kannalta tärkeitä käsitteitä ovat Lefebvren eletty tila (l’espace vécu) sekä Certeaun taktiikka (tactique). Lisäksi Lefebvren kulutuskulttuurin kritiikki ja ajatukset modernin elämän vieraannuttavista vaikutuksista ovat keskeisiä. Perustutkimus antaa tietoa vaihtoehtoisesta kuvatoimistosta, jossa luotettiin valokuvan mahdollisuuksiin vaikuttaa. Gorillan historia kertoo laajemmin 1980–90-luvuilla kuvankäytön kulttuuria kohdanneista muutoksista, joita olivat mm. siirtyminen mustavalkoisista valokuvista kohti värillistä ilmaisua ja digitaalista kuvanvälitystä. Tutkitut valokuvat pyrkivät esittämään rehellisesti "oikeaa elämää" ja niiden aiheet liittyvät tavallisen ihmisen kokemusmaailmaan. Valtaosa kuvista on Suomesta, mutta vertailukohtia on haettu myös ulkomailta. Valokuvissa liikutaan puhtaasti dokumentaarisen otteen ja niin sanotun subjektiivisen valokuvauksen välillä. Katuvalokuvissa arkea esitetään anonyymin, kaupunkilaisen elämäntavan kautta. Ne välittävät kokemuksia kaupunkitilassa liikkumisesta ja tuovat esiin katukuvan kaupallistumisen sekä yhteiskunnan sosiaalisia ilmiöitä. Kotivalokuvat puolestaan ottavat lähtökohdakseen arkisen elämän yksityiset ja tutut puolet. Koti näyttäytyy ennen muuta yhdessäolon tilana, joka tarjoaa ihmiselle suojapaikan ja mahdollisuuden tunteisiin ja kuvitteluun.
  • Nivala, Joonas (Helsingin yliopisto, 2014)
    Pureudun tutkielmassani kysymykseen, miksi aateliset ja porvarit kävivät oikeudellisia kaksintaisteluita Saksan Frankenin alueella 1400-luvulla. Oikeudellista kaksintaistelua käytettiin epäselvissä oikeustapauksissa selvittämään, kumpi kiistakysymyksessä oli oikeassa. Aikaisemman tutkimuksen mukaan oikeudellinen kaksintaistelu on ollut 1400-luvulla häviävä oikeuskäytäntö, joka kuului tiiviisti keskiaikaiseen kulttuuriin eikä selviytynyt uudelle ajalle. Keskiajan oikeudellisia kaksintaisteluita on tutkittu Saksan alueella paljon 1800-luvun lopulla, mutta niitä on aina käsitelty suhteessa 1800-luvun omaan kaksintaisteluperinteeseen, kunniakaksintaisteluun. Kaksintaisteluista on tehty valitettavan vähän nykyaikaista tai kattavaa tutkimusta Saksan tai eritoten Frankenin alueelta. Käsittelen tutkimuksessani Frankenin alueella olevia keisarillisia vapaakaupunkeja, erityisesti Würzburgia, Nürnbergiä ja Schwäbisch-Hallia. Käytän lähteinäni edellä mainittujen kaupunkien kaksintaisteluita säädelleitä oikeussäädöksiä, kaupunkikronikoita, kuninkaiden päätöksiä Frankenin alueelta ja aateliston elämänkertoja. Tarkastelen lähteitäni seuraavanlaisten tutkimuskysymysten kautta: Mitä kunnian ja oikeuden elementtejä oikeudellisissa kaksintaisteluissa oli? Miten porvarien ja ritarien kaksintaistelut erosivat toisistaan? Miten ruhtinaat tai viranomaiset pyrkivät kontrolloimaan oikeudellisia kaksintaisteluita? Tutkin myös, miksi traditio oli niin harvinainen ja muuttuivatko oikeudelliset kaksintaistelut olennaisesti 1400-luvulla ja 1500-luvun alussa. Tulen työssäni osoittamaan, että oikeudellisia kaksintaisteluita käytiin 1400-luvulla omaisuusrikoksista, viroista ja kunniakysymyksistä. Omaisuusrikokset olivat pääasiassa ryöstöjä, joissa oikeudellinen kaksintaistelu oli ainoa tapa osoittaa rikoksen tapahtuneen. Viroista käydyt kaksintaistelut olivat puolestaan miekkailuopettajien kamppailuja miekkailutaidon osoittamisesta. Kaksintaisteluita saatettiin perustella kunniakysymyksillä, mutta niiden käytännön seuraukset eivät välttämättä liittyneet kunniaan. Oikeudellinen kaksintaistelu ei ollut säätyrajaukseltaan selkeä; niin porvari kuin aatelinen saattoivat haastaa samaa luokkaa edustavan henkilön oikeudelliseen kaksintaisteluun. Häviäminen ei merkinnyt automaattisesti kuolemaa. Kaksintaistelua valvoneet ruhtinaat ja kehävahdit pyrkivät varmistamaan, että kiistan osapuolet selviäisivät konfliktista hengissä. Valtaapitävien omat intressit saattoivat liittyä haluun kontrolloida kaksintaisteluita. Oikeudellisen kaksintaistelun voittaja saattoi saada rahapalkkion, ja häviäjä menettää kunniansa, muttei läheskään aina. Oikeudellinen kaksintaistelu oli 1400-luvulla ja 1500-luvun alussa todella harvinainen tapa ratkaista oikeus- ja kunniakysymyksiä, tutkitulla ajanjaksolla käytiin ainoastaan kymmenkunta oikeudellista kaksintaistelua. Oikeudellinen kaksintaistelu ei ollut enää 1400-luvulla tavanomainen tapa käydä oikeutta, vaan monessa määrin vanhentunut ja poikkeuksellinen tapa.