Browsing by Title

Sort by: Order: Results:

Now showing items 426-445 of 728
  • Pallasvirta, Elina (Helsingfors universitet, 2009)
    Tämä tutkielma käsittelee Paavo Ravilan (1902–1974) ja Leonard Bloomfieldin (1887–1949) tieteenfilosofisia näkemyksiä ja heistä muodostunutta tutkijankuvaa. Työn näkökulma on oppihistoriallinen, ja sen tavoitteena on selvittää Ravilan ja Bloomfieldin teoreettisten näkemysten yhtäläisyyksiä. Työn pääasiallinen lähdekirjallisuus sisältää sekä kotimaista että kansainvälistä kielitieteen historiankirjoitusta. Aineistona on Ravilan ja Bloomfieldin teoreettisen tason kirjoitukset kielitieteestä ja tieteenfilosofiasta; näin ollen heidän kielitieteelliset tutkimuksensa jäävät työn ulkopuolelle. Työtä varten on käytetty myös arkistolähteitä sekä ulkomailta että Suomesta. Ravilan kansainvälisyyttä käsiteltäessä arvokasta aineistoa ovat varsinkin yhdysvaltalaisten yliopistojen arkistoista löytynyt kirjeenvaihto ja muu arkistomateriaali. Luvussa 2 esitellään yleistä kielitieteen historiaa 1800-luvulta 1960-luvulle. Luvussa 3 käsitellään Ravilan ja Bloomfieldin elämää ja uraa ja analysoidaan heistä muodostunutta tutkijankuvaa. Luvussa 4 käsitellään niitä tieteenfilosofisia kysymyksiä, joissa Ravilan ja Bloomfieldin ajatusten samankaltaisuus parhaiten tulee esille: empirismiä, positivismia, merkitystä, formalismia sekä synkronian ja diakronian suhdetta. Ravila ja Bloomfield painottivat empiristisen asennoitumisen tärkeyttä kielitieteessä erityisesti suhteessa aineistoon ja siitä tehtäviin päätelmiin. Lisäksi molemmat olivat positivisteja ja vastustivat siksi sellaisia selityksiä, joita ei voi perustella aineistosta käsin suorien havaintojen avulla. Myös molemmilla toistuva tieteellisyyden vaatimus on johdettavissa positivistisesta asennoitumisesta. Kielitieteen oppihistoriassa Ravilan ja Bloomfieldin tutkijankuva on erilainen varsinkin suhteessa merkityksentutkimukseen, mutta heidän kannanottojensa yksityiskohtaisempi tarkastelu osoittaa, että heidän näkemyksistään voidaan löytää yllättäviä samankaltaisuuksia. Myös synkronian ja diakronian suhdetta tutkittaessa voidaan havaita yhtymäkohtia: synkronistina pidetty Bloomfield ja diakronistina pidetty Ravila pitivät molemmat parhaana lähestymistapana kieleen synkronian ja diakronian yhdistävää tutkimusotetta. Vertailemalla Ravilan ja Bloomfieldin tieteenfilosofisia näkemyksiä voidaan havaita, että heidän käsityksensä kielitieteestä on monilta osin yhteneväinen. Lisäksi vertailu avaa mielenkiintoisia näkökulmia Ravilan suhteeseen suomalaiseen kielitieteeseen. Esimerkiksi positivismin mukainen metafysiikkavastaisuus erottaa hänet ajan eurooppalaisesta kielitieteestä ja toisaalta yhdistää häntä yhdysvaltalaiseen kielitieteeseen.
  • Mäkelä, Essi (Helsingfors universitet, 2012)
    Tutkielmassa käsitellään lähiluvun ja sisällönanalyysin metodien kautta haastateltujen diskordianistien puhetta suhteessa Teemu Tairan notkistuvan uskonnollisuuden teoreettiseen viitekehykseen. Aineistona on käytetty seitsemää yksittäistä sähköistä haastattelua, yhtä tarkentavaa sähköistä haastattelua, sekä nauhoitettua viiden hengen ryhmähaastattelua. Diskordianismi syntyi 1950-luvulla muutaman nuoren miehen ateistisena vitsinä ja uskontosatiirina. Se kehittyi lopulta kyseenalaistamista ja kaaoksen sekä järjestyksen välistä epätasapainoa tasoittamaan pyrkiväksi liikkeeksi ja on levinnyt erityisesti Internetin välityksellä ympäri maailman. Diskordianismia on tutkittu hyvin vähän ja sitä on pidetty enemmän parodiana kuin aitona uskonnollisena liikkeenä. Carole Cusack julkaisi ensimmäisen diskordianismia teoreettisesti käsittelevän teoksen Invented Religions vuonna 2010. Kiinnostus uusiin uskonnollisiin ilmiöihin on nous-sut myös muun postsekulaarin tutkimuksen kautta, kun sekularisaatioteoriat ovat typistyneet koskemaan vain institutionaalista ja oppiin pohjautuvaa uskonnollisuutta. Teemu Taira on kirjoittanut Zygmund Baumanin notkean modernin käsitteeseen viitaten notkistuvasta uskonnollisuudesta. Notkistuva uskonnollisuus keskittyy naulakkoyhteisöihin, sisäiseen auktoriteettiin, affektiivisuuteen, uskonnon rajojen notkistumiseen, thaumaturgiseen ajatteluun ja päämäärättömyyteen. Tutkielma nostaa haastatteluista näihin kategorioihin viittaavia teemoja ja vertaa diskordianistista ajattelumallia Tairan teoreettiseen viitekehykseen. Diskordianismi on notkistumisen ääriesimerkki sen individualistisuuden ja Internetin naulakkoyhteisön, sekä erityisesti rajojen tietoisen notkistamisen kautta. Affektiivisuus painottuu myös diskordianistisessa elämänkatsomuksellisessa rakentamisessa, vaikkakin sen kyseenalaistava asenne ja näkökulmien aktiiviseen vaihtamiseen pyrkivä ideologia on tulkittavissa diskordianistiseksi opiksi tai asenteeksi.
  • Salovaara, Heidi (Helsingin yliopisto, 2015)
    Tässä pro gradu -tutkielmassa tutkin Boliviassa Cochabamban laitakaupungin asukkaiden käsityksiä suutelijaluteiden levittämästä Chagasin taudista ja taudin ehkäisystä. Chagasin tauti on Latinalai-sessa Amerikassa yleinen alkueläimen aiheuttama loistauti, joka Maailman terveysjärjestön mukaan vaivaa 6–7 miljonaa ihmistä. Bolivia on ollut taudin pahiten vaivaamia alueita. Tutkimuksen aihepiiri sijoittuu kulttuurintutkimuksen ja lääketieteellisen antropologian alueille, ja sen tuloksista voi olla apua tautiin liittyvää valistusta ja ennaltaehkäisyä suunniteltaessa. Tutkimuksen aineisto koostuu 93 asukkaan kirjallisesta kyselystä sekä viidentoista asukkaan haastattelusta. Pienen kvantitatiivisen aineiston tilastollisen analyysin lisäksi tutkin haastatteluaineistoa Goffmanin kehysanalyysin sekä toimijuuden ja vallan käsitteiden avulla. Kehysanalyysin avulla pyrin selvittämään, minkälaisina konteksteina tai toimintakokonaisuuksina tutkimuksen aihepiiri laitakaupungin arjessa näyttäytyy ja miten Chagasin taudin todellisuutta tuotetaan. Tutkimukseen osallistuneet pääsääntöisesti tiesivät suutelijaluteiden levittävän vaaralliseksi koettua Chagasin tautia. Suutelijaluteita pidettiin asuinympäristöihin kuulumattomina ja huolta aiheuttavina hyönteisinä, ja asukkaat toivoivat siksi viranomaisten suorittamia säännöllisiä hyönteismyrkytyksiä, jotka viime vuosina ovat merkittävästi vähentyneet. Siivous ja itse suoritetut hyönteismyrkytykset toivat esiin asukkaiden toimijuuden ja arjen rakentamisen nopeasti kasvavalla laitakaupunkialueella. Voimakkaan migraation vuoksi alueelle on muuttanut asukkaita seuduilta, joilla suutelijaluteita ei esiinny, eivätkä kaikki asukkaat näytä jakavan Chagasin tautiin liittyviä uhkamerkityksiä. Etenkin eläinten kasvatuksen mukanaan tuoma suutelijaluteiden lisääntymisen vaara näyttää luovan jännitteitä tutkimusalueella. Tämän tutkimuksen valossa Cochabamban laitakaupunkialueella olisi tarvetta jatkuvalle valistus- ja myrkytystoiminnalle.
  • Sivonen, Jaakko (Helsingfors universitet, 2014)
    Thomas Abbt (1738 1766) was a Prussian philosopher, who made the promotion of patriotism and citizenship the central objective of his scholarly career. By examining Abbt s two essential works, Vom Tode für das Vaterland (1761) and Vom Verdienste (1765), I demonstrate that Abbt was a writer who utilised a rhetoric of liberty, usually associated with republicanism, in defence of monarchy. The advancement of common good and citizenship in a society which allows the pursuit of merit for all its citizens was a priority for Abbt. During the Seven Years War (1756 1763) Abbt presented patriotic sacrifice as the highest form of meritorious action. According to Abbt, fighting for the fatherland is a noble civic duty in monarchy as well. Death in defence of the fatherland ought to be seen as an honourable thing, and the fear of death must be conquered with patriotic passion. Abbt sees soldier s merit as something that can be achieved by anyone regardless of rank. When Abbt wrote of meritorious action on a general level in his later work, he defined merit as the unselfish pursuit of common good. Man must live in society and respect order, for only then can he achieve perfection. Fatherland, according to Abbt, is a community that gives purpose to an individual s life. Patriotism is thus valuable in itself, but it also has worthy consequences. Abbt does not define fatherland in terms of ethnicity nor does he equate it solely with a person s land of birth. Rather, Abbt thinks that a person should serve as his fatherland a country that respects his freedom. Abbt believes that the Prussia of Frederick the Great, an absolute ruler, can be a fatherland respectful of liberty. Such an entity has the right to demand self-sacrifice in war from its residents, Abbt argues. Abbt thus rejects the view held by Montesquieu, who had argued that patriotism is a virtue associated solely with republics. Abbt s patriotism combines a republican style rhetoric of liberty with enlightened absolutism. While defending Prussia as his fatherland Abbt simultaneously criticised those writers, who advocated imperial patriotism, that is, the brand of patriotism associated with the Holy Roman Empire as a whole. Abbt s understanding of the duties of a king was formed in relation to the charismatic ruler of Prussia, Frederick the Great. Abbt sees the virtuous king both as the objective and as a means to an end in promoting the common good. According to Abbt, absolute power does not necessarily suppress freedom; on the contrary, it grants the absolute ruler an opportunity to perform great deeds in the name of the common good. Through his personal example the ideal king inspires his subjects to sacrifice. Fatherland s glory is unified with the glory of the monarch. According to Abbt, the residents of a kingdom can be subjects and citizens simultaneously, for he believes that under the right circumstances all subjects can become worthy of the title of citizen, regardless of rank. Abbt considers the creation of a public sphere for the citizens to be of vital importance. The creation of a public sphere not only contributes to the learning of the citizens, but it also promotes patriotism among them. War is a condition that enables the development of citizenship in a monarchy. War is thus not only a menace, but also an opportunity for something better.
  • Koskenniemi, Henriikka (Helsingfors universitet, 2015)
    Tässä pro gradu -tutkielmassa käsittelen musiikin erilaisia funktioita kahdessa puheteatteriesityksessä. Tarkoituksenani on selvittää millä tavoin musiikkivalinnat vaikuttavat esityksen sisältöön, rakenteeseen ja millaisia mielikuvia ne katsojalle muodostavat. Koska teatterimusiikin tutkimuksen kenttä on etenkin Suomessa hyvin suppea, olen lainannut tutkimusmenetelmäni elokuvamusiikin tutkimuksen puolelta. Keskeisenä metodina olen käyttänyt Anu Juvan funktioanalyysia, jonka sopivuutta teatterimusiikin tutkimiseen pyrin myös samalla arvioimaan. Tutkimuksessa käsitellyt teatteriesitykset poikkeavat toisistaan huomattavasti sekä kokonaisäänisuunnittelultaan että musiikkivalinnoiltaan. Kristian Smedsin Kansallisteatteriin ohjaama Tuntematon sotilas sisältää paljon tunnistettavaa lainamusiikkia, joka mahdollistaa katsojalle laajojen assosiaatioketjujen muodostamisen. Tämän kautta teokseen voidaan helposti tuoda lisää sellaisia merkityksiä ja tasoja, jotka pelkän tekstin ja näyttelijäntyön avulla olisivat hyvin hankalia saavuttaa. Musiikin tarkoitus on paitsi kommentoida, shokeerata ja luoda tunnelmaa, myös saada ihmiset ajattelemaan ja muodostamaan näkemästään erilaisia tulkintoja. Andriy Zholdakin Turun Kaupunginteatteriin ohjaama Anna Karenina puolestaan sisältää paljon musiikkia, jota katsoja ei pysty assosioimaan näytelmän ulkopuoliseen maailmaan. Teos toimii yhtenevänä kokonaistaideteoksena, jossa äänisuunnittelu, lavastus, näyttelijäntyö ja muut osa-alueet tähtäävät samaan vahvaan tulkintaan. Näitä kahta teosta analysoimalla ja vertailemalla olen pystynyt hieman valottamaan sitä, kuinka erilaisia funktiota musiikilla voi puheteatteriesityksessä olla ja kuinka musiikki todella vaikuttaa esimerkiksi esityksen sisältöön, rakenteeseen ja kohtausten ymmärrettävyyteen. Juvan funktioanalyysi toimii hyvänä pohjana teatterimusiikin tutkimuksessa, sillä se on käyttökelpoinen molempiin suuntiin. Siinä missä katsoja pystyy menetelmän avulla jäsentelemään esitystä ja sen äänimaisemaa, pystyy äänisuunnittelija puolestaan miettimään, millaisia mahdollisuuksia tällaisten rakenteiden hahmottaminen ja ymmärtäminen saattaa hänelle itselleen suunnittelijana tarjota.
  • Leed, Marika (Helsingfors universitet, 1999)
    Tutkielma käsittelee Einojuhani Rautavaaran omaelämäkertaa (Omakuva, 1989). Työssä on lähdetty liikkeelle Omakuvan lehdistövastaanotosta, jossa kyseenalaistettiin teoksen "totuudellisuus". Useat arvostelijat esimerkiksi pohtivat Omakuvan asemaa fakta-fiktio-akselilla ja viittasivat teoksen romaanimaisuuteen.Tutkielmassa on etsitty selityksiä sille, miksi lukija joutuu kyseenalaistamaan teoksen 'totuudellisuuden' sekä lisäksi sitä, millaisia merkityksiä teoksessa annetaan omalle menneisyydelle. Rautavaaran Omakuva on suhteutettu työssä autobiografian genren kanssa ja analyyttisen tarkastelun lähtökohtana on käytetty Philippe Lejeunen narratologista autobiografiateoriaa. Rautavaaran omaelämäkerta sisältää hyvin heterogeenista ainesta, mutta teos on mielestäni autobiografia eikä se kuulu esimerkisi muistelmien tai omakuvan lajiin. Omakuva kuitenkin horjuttaa lukijan kanssa tehtyä autobiografista ja referentiaalista sopimusta, joka on Lejeunen teorian lähtökohta, eikä siten sopeudu autobiografian lukemisen konventionaalisiin pelisääntöihin. Omakuvan teksti on lisäksi narsistisesti itsetietoista omasta kerronnallisesta identiteetistään, ja teksti pakottaa lukijan havaitsemaan, että tarina on vain tekijän retrospektiivisesti kirjoittama tulkinta elämästään. Rautavaara näkee peilissä paitsi oman kuvansa myös kuvan romanttisesta taiteilijasta. Romanttisen taiteilijamyytin representoituminen tekstissä on keskeinen teoksen 'totuudellisuutta' horjuttava piirre, koska se pakottaa lukijan kysymään, onko peilissä nähty omakuva aito ja todellinen vai onko se kenties tuotettu tietoisesti ja manipuloiden. Omakuvan Rautavaara on romanttinen taiteilija, joka tahtoisi vetäytyä norsunluutornin/erakkoluolan yksinäisyyteen ja pystyttää muurin taiteen ja elämän arvojen välille. Säveltäjän minä on myös konfliktissa häntä ympäröivän yhteiskunnan kanssa ja esimerkiksi kriitikot, muusikot ja kapellimestarit uhkaavat hänen olemassaoloaan. Omakuvan päähenkilö muistuttaakin hyvin paljon Maurice Beeben (1964) tutkimien taiteilijaromaanien päähenkilöitä ja erityisesti James Joycen romaanin Taiteilijan omakuva nuoruuden vuosilta päähenkilöä Stephen Dedalusta. Omakuva lähestyy taiteilijaromaaneille tyypillisiä tapoja kuvata taiteilijaa. Teoksessa käsitellään elämää sekä autobiografisessa että taiteilijaromaanin genren tilassa. Omakuva onkin rajateksti, joka horjuttaa autobiografian lajikonventioita. Lisäksi teoksen minä piiloutuu arkkityyppisten kuvien ja myyttien taakse kieltäen jähmettymisen yhdeksi kuvaksi. Lukijalle tarjoutuukin tekstissä monta mahdollista kuvaa Rautavaarasta ja Omakuvasta tulee erilaisten subjektien näyttämö. Avainsanat: säveltäjäautobiografia, romanttinen taiteilijamyytti, kulttuurinen musiikintutkimus
  • Kauhanen, Mika (Helsingfors universitet, 2004)
    Tutkimus pureutuu fuusiosäveltäjä Pekka Pohjolan musiikilliseen tyyliin. Pohjolan soololevytuotantoa tarkastellaan ensin tyylikausittain ja sitten keskittymällä hänen musiikkinsa erityispiirteisiin. Pohjolan tyyliä verrataan taidemusiikkiin ja jazziin, ja kyseenalaistetaan hänen tuotantonsa itsestään selvänä pidetty paikka progressiivisen rockin kategoriassa. Pohjolan musiikin vahvoja emotionaalisia kontrasteja analysoidaan erittelemällä hänen tuotannolleen tunnusomaisten emootioiden ja niitä välittävien musiikillisten keinojen suhdetta kolmessa esimerkkisävellyksessä. Pohjolalle ominaisia sävellysteknisiä piirteitä hahmotellaan erillisessä case-analyysissa. Pääasiallisten tutkimuskysymysten ohella käydään läpi Pohjolan musiikkisukutausta sekä urapolku viulistiopiskelijasta sähköbasistiksi ja viimein säveltäjäksi. Tutkimus on vahvasti aineistolähtöinen. Menetelmällisesti nojaudutaan triangulaatioon eli näkökulmien ja metodien monipuolisuuteen; tutkijan tärkeinä pitämät asiat nostetaan esiin kuhunkin tilanteeseen sopivan menetelmän avulla. Tutkimuksessa käytettyjä metodeja ovat analyyttinen kuuntelu, säveltäjän syvähaastattelu sekä musiikkianalyysi, joka on sekä nuotinnoksiin perustuvaa että kuulonvaraista. Pekka Pohjolan uraa kronologisesti tarkasteltaessa käy ilmi, että hänen kokoonpanoratkaisuissaan on ollut selvä akustisia soittimia suosiva trendi. Säveltäjäidentiteetti on vahvistunut yhtä jalkaa instrumentalisten ambitioiden hälvenemisen kanssa ja Pohjola on vähitellen keskittynyt entistä suurimuotoisempiin teoksiin levytysten ja esiintymisten kustannuksella. Musiikkimuodin virtaukset sekä niitä seuranneet levyyhtiöiden asettamat taloudelliset reuna-ehdot ovat vaikuttaneet Pohjolan tyyliin. Sen persoonallinen ydin on kuitenkin säilynyt muuttumattomana. Pohjolan sävellystuotannossa on paljon yhtymäkohtia klassis-romanttiseen musiikkiin ja jazziin, mutta myös mm. salonki- ja kirkkomusiikkiin. Pohjolan tyylin suhde progressiiviseen rockiin on kaksijakoinen. Yhtäältä hänen tyylillään on paljon yhteistä progressiivisen rockin kirjallisuuden asettamien tyylimääritelmien kanssa, toisaalta Pohjolan musiikki ei ole luonteeltaan kovin kokeellista, pikemminkin perinteisempiä aineksia tuoreella tavalla yhdistelevää. Emotionaalisuus on tunnusomaista Pohjolan musiikille. Analyysikappaleissa tyypillisimmiksi emootioiksi paljastuivat – tutkijan termejä käyttäen – mahtipontisuus ja lapsenomaisuus. Mahtipontisuuden emootiota toteuttavia musiikillisia keinoja olivat mm. kova äänenvoimakkuus, legatofraseeraus, matalan rekisterin käyttö, paksu soitinnus ja säestyksen fanfaarimaisuus. Lapsenomaisuutta kuvattiin mm. hiljaisen äänenvoimakkuuden, staccatofraseerauksen, korkean rekisterin ja ohuen soitinnuksen avulla. Emootiot tulevat Pohjolan musiikissa esiin toistensa kontrasteina, peräkkäisinä ja usein valmistelemattomina. Tutkimuksen päättävä Impun tangon case-analyysi esittelee Pohjolan sävellysteknisiä tunnusmerkkejä, motiivitekniikan ja sekvenssitekniikan runsasta käyttöä. Analyysi toimii myös esimerkkinä Pohjolan musiikin monipuolisista tyylivaikutteista. Impun tangossa on aineksia niin tangosta, jazzista, klassisesta musiikista, hard rockista kuin heavystakin.
  • Heikkilä, Mikko (Helsingfors universitet, 2013)
    Tarkastelen pro-gradu työssäni performanssiteorian tulkintaa osana suomalaisen folkloristiikan oppihistoriaa. Tavoitteena on selvittää, ketkä ko. teoriaa kulloinkin kommentoivat, miten teoriaa tulkitaan ja lopulta miten tiettyjä tulkintatapoja voidaan selittää oppihistorian avulla. Työni pääasiallinen aineisto koostuu 1960-2000 julkaistuista teksteistä, joissa käsitellään performanssiteoriaa. Tätä yleisemmän oppihistoriallisen kronologian luomiseksi aineistooni kuuluvat myös em. ajanjaksona alalta Suomessa valmistuneet väitöskirjat sekä kolmen folkloristien säännöllisesti julkaisukanavanaan käyttämän julkaisun vuosikerrat samalta ajalta. Analyysimetodina käytän tekstien lähilukua. Analyysini perusteella performanssiteorian tulkinnassa on havaittavissa kaksi suuntausta: 1980-luvun vaihteesta alkaen teoriaa kritisoiva ja sen hylkäävä tulkinta sekä 1990-luvun vaihteesta alkaen teoriaa tutkimuksessa soveltava tulkinta. Käsittelemäni ajanjakson lopulla molemmista tulkintatavoista löytyy esimerkkejä. Näistä kahdesta tulkintamallista performanssiteorian hylkäävässä suuntauksessa teoriaa tulkitaan suomalaisessa folkloristiikassa aiemmin vakiintuneiden käsitteiden kautta, jotka eivät ole yhteensopivia performanssiteorian käsitteistön kanssa. Tästä syystä kritiikki ei lähemmin tarkasteltuna ole hyvin perusteltua.
  • Paukkunen, Elina (Helsingfors universitet, 2001)
    Tutkielman tavoitteena on saada yleiskuva senegalilaisesta populaarimusiikista tarkastellen senegalilaisen perinteen ja modernien vaikutteiden kohtaamista tässä musiikissa. Moderni käsitetään siis työssä perinteen vastakohdaksi, vaikka perinteinen–moderni-jako onkin varsin ongelmallinen. Tutkimus perustuu kirjallisten lähteiden ja äänitteiden lisäksi tekijän musiikki- ja tanssiopintoihin sekä Senegalissa tehtyyn kenttätyöhön. Työssä käytetään musiikkiantropologisia ja musiikkianalyyttisiä metodeja. Tarkastelun taustaksi työssä luodaan katsaus senegalilaiseen musiikkiperinteeseen ja senegalilaisten populaarimusiikkityylien kehittymiseen. Varsinaista aihetta käsitellään sekä muusikkohaastatteluja että esimerkkikappaleita analysoimalla. Tutkimuksen pohjalta senegalilainen populaarimusiikki näyttäytyy musiikilliselta materiaaliltaan hyvin perinteisenä, lähinnä käytetyt soittimet ja teknologia ovat moderneja piirteitä. Tosin myös äänitetuotannon ja modernien medioiden vaatimukset ovat vaikuttaneen muun muassa kappaleiden rakenteisiin. Populaarimusiikki on kuitenkin kehittynyt ennemminkin länsimaista ja latinalaisamerikkalaista musiikkia "afrikkalaistamalla" kuin senegalilaista perinnemusiikkia "länsimaistamalla", vaikka perinnettä on myös pyritty modernisoimaan. Vaikka senegalilaisen populaarimusiikin voikin katsoa jatkavan alueen musiikkiperinteitä, se nähdään kuitenkin modernina musiikin muotona, ja muusikot mielellään korostavat tätä mielikuvaa haastatteluissa. Toisaalta populaarimusiikissa tuodaan esille myös mielikuvia autenttisesta senegalilaisuudesta, idealisoidusta perinteisestä yhteiskunnasta, jota ei ehkä koskaan ole ollut olemasta. Näiden mielikuvien avulla, toisaalta moderniutta, toisaalta perinnettä korostamalla. senegalilainen populaarimusiikki rakentaa ja tuo esiin modernia senegalilaista identiteettiä.
  • Metsäranta, Niklas (Helsingfors universitet, 2012)
    Pro gradu -tutkielmani käsittelee uralilaisen kielikunnan sisällä kulkeneita lainasanoja. Tavoitteena oli selvittää millaisten kriteerien avulla kielikunnan sisäiset lainat voidaan erottaa uralilaiseen kantakieleen palautuvasta perintösanastosta. Tutkielman keskiössä ovat permiläiset kielet. Permiläisten kielten sanastoa tutkittiin erityisesti suhteessa mariin ja unkariin. Uralilaisissa kielissä on huomattava määrä sanastoa, joka nykyisen äännehistoriallisen tiedon valossa näyttäytyy epäsäännöllisenä. Tämän tutkielman lähtökohtana on oletus, että ainakin osa epäsäännöllisiä äännepiirteitä sisältävästä sanastosta on lainaa kielihaarojen välillä. Mikäli yhdessä kielihaarassa esiintyvä epäsäännöllinen äännekehitys voidaan luontevasti selittää toisessa kielihaarassa tapahtuneen säännöllisen äännekehityksen kautta, on sana potentiaalinen lainasana. Työn keskeisin sanastolähde on Sándor Csúcsin teoksessaan Die Rekonstruktion der permischen Grundsprache (2005) esittämä n. 1500 sanaa käsittävä yhteispermiläinen sanasto. Keskeisiä äännehistorian lähteitä työssä on käytetty useita. Tärkeimpänä etymologisena viitteenä on ollut Uralisches etymologisches Wörterbuch. Työssä kantapermiin palautuvat sanat, joilla on vastineita permiläisten kielten ulkopuolella on jaoteltu levikkiryhmiin. Levikin perusteella tehdyn jaottelun jälkeen permiläis-marilaista ja permiläis-ugrilaista sanastoa on tarkasteltu äännehistoriallisin kriteerein ja äännehistorian valossa epäsäännölliseksi analysoituva sanasto on otettu lähempään tarkasteluun Omina alalukuinaan on käsitelty sanoja, jotka ovat mahdollisia kielihaarojen välisiä lainasanoja. Erilaisten äänteellisten, fonotaktisten ja johto-opillisten kriteerien valossa näyttää siltä, että osa epäsäännöllisenä pidetystä sanastosta todellakin on lainaa kielihaarojen välillä. Tutkitun sanaston perusteella lainasuunta on ollut permiläisistä kielistä mariin. Marin sanoissa oli permiläisille kielille tyypillisiä äännepiirteitä (esim. denasalisaatio, keskikonsonantiston metateesi), joiden perusteella niiden voidaan olettaa olevan permiläislähtöisiä. Myös permiläisten kielten ja unkarin välillä on sanastoyhtäläisyyksiä, joiden voi tulkita olevan lainaa haarasta toiseen. Lainoja näyttää permiläisten kielten ja unkarin välillä kulkeneen molempiin suuntiin. Kielihaaroille tyypilliset tunnusmerkkiset äänteenmuutokset ovat oleellisia tutkittaessa sisäistä lainautumista. Aina selviä kriteerejä lainautumisen toteamiseksi ei ole tai materiaali on liian monitulkintaista, jotta siitä voitaisiin vetää luotettavia johtopäätöksiä. Lopputuloksena on, että sisäistä lainautumista voidaan toimivasti käyttää epäsäännöllisyyden selitysmallina, mutta jäännöksettömästi sillä ei voida epäsäännöllistä sanastoa selittää.
  • Järviö, Nina (Helsingfors universitet, 2012)
    Homoseksuaalisuus on herättänyt kiivasta keskustelua Suomen ja Ruotsin evankelis-luterilaisissa kirkoissa viimeisen 50 vuoden ajan. Tutkielmassa tarkastellaan kirkkojen homoseksuaalisuutta käsitteleviä julkaisuja ja raportteja vuosien 1951 ja 2010 väliltä. Yli 500 sivua laajasta aineistosta etsitään systemaattisen analyysin avulla julkaisujen queer-teologisia avauksia. Samalla verrataan pohjoismaista evankelis-luterilaista queer-teologiaa aiempaan katoliseen queer-teologiaan. Queer-teologia on katolilaisessa teologiassa 1990-luvun jälkeen kehittynyt teologinen suuntaus. Queer-teologiassa ihmisen sukupuoli ja seksuaalisuus nähdään sukupuolentutkimuksen queer-teorian tavoin rakennettuina. Tämä on johtanut näiden keskeisyyden kyseenalaistumiseen kristinuskon kontekstissa. Ilman oletusta luonnollisesta sukupuolesta ei queer-teologien mukaan ole tarvetta käydä kiista siitä, tulisiko kirkon hyväksyä homoseksuaaliset ihmiset osaksi seurakuntiaan. Kristityn pelastumisen kannalta on samantekevää, onko henkilö homo- vai heteroseksuaalinen. Tämän vuoksi queer-teologiassa korostetaan niitä oppeja, joita kristinuskossa pidetään keskeisinä. Näitä ovat esimerkiksi oppi Kristuksesta ja lähimmäisen rakkaudesta. Queer-teologiaa ei ole aiemmin tutkittu pohjoismaisen evankelis-luterilaisen teologian lähtökohdista. Tutkielma kuitenkin osoittaa, että pohjoismaisessa teologiassa on havaittavissa queer-teologisia lähestymistapoja seksuaalisuuteen ja sukupuoleen. Tämä pätee niin aineistossa käsiteltyyn jumala- kuin ihmiskuvaankin. Käsitteinä esimerkiksi rakkaus, moninaisuus ja käsittämättömyys ovat queer-teologisen pohdinnan kannalta hedelmällisiä. Ero katoliseen queer-teologiaan on havaittavissa erityisesti Raamatun keskeisyyden osalta, sillä Suomen ja Ruotsin homoseksuaalisuutta käsittelevässä keskustelussa tukeudutaan luterilaisen perinteen mukaisesti erittäin vahvasti Raamattuun.
  • Helminen, Sini (Helsingfors universitet, 2012)
    Pro gradu -tutkielmassani pohdin, miten Barrie käsittelee kuoleman ja kuolemattomuuden teemoja The Little White Birdissä. Koska kuolemattomuus on ymmärrettävissä lähinnä vastakohtansa kuoleman ja kuolevaisuuden kautta, teemat liittyvät läheisesti toisiinsa ja tarjoavat yhdessä tarkasteltuina valaisevamman kokonaistulkinnan. Keskityn erityisesti kuolemasymboliikkaan ja kuolemattomuuden etsimiseen, mutta käsittelen myös sitä, miten nämä teemat kietoutuvat Peter Panin hahmoon sekä varioituvat Barrien myöhemmissä lastenklassikoissa Peter Pan -näytelmässä ja Peter and Wendy -romaanissa. Kontekstualisointina kiinnitän huomiota teemojen esiintymiseen yleisemminkin Barrien tuotannossa. Hermeneuttisen tematiikan ja aihehistorian periaatteita seuraten painotan temaattisen analyysini kannalta erityisesti romaanin kirjalliskulttuurista kontekstia sekä intertekstuaalisuutta. Temaattisina johtolankoina käytän teoksen nimeä, motiivien toistumista Barrien eri teoksissa sekä The Little White Birdin intertekstejä, kuten kansanperinteen keijutarinoita, William Wordsworthin runoutta ja Platonin dialogeja. Aluksi esittelen kuoleman ja kuolemattomuuden teemoja ja sitten The Little White Birdiä sekä siihen että Barrien tuotantoon yleisemmin kohdistuneen tutkimuksen historiaa. Sitten siirryn käsittelemään romaanin keijukaisia ja aaveita. Keijut on kansanperinteessä liitetty vainajien henkiin, ja lapsikuoleman allegoriana käytetty lapsensieppausmotiivi, keijun ja äidin kilpailu lapsesta, on elimellinen osa skottilaista keijutraditiota, jonka vaikutuksen osoitan näkyvän Barrien romaanissa. Keijujen lisäksi myös aaveet liittyvät Barriella vanhemman ja lapsen väliseen suhteeseen. Keskityn Peter Panin syntyhistoriaan ja yhteyteen kuoleman ja kuolemattomuuden kysymyksiin. Tutkielmani lopputulos on, että Peter Pan on välitilassa elämän ja kuoleman välillä, toimii viikatemiehen roolissa ja säilyttää traagisia piirteitä saavan kuolemattomuutensa muistamattomuuden avulla. Osoitan myös, kuinka romaanin minäkertojan kapteeni W:n kertoma tarina Peterista kuvaa allegorisesti hänen omaa tarinaansa ja pakoaan inhimillisestä elämästä. Kuvaan romaanin käsityksiä syntymää edeltävästä elämästä ja pureudun näiden näkemysten Platonin anamnesis- eli mieleen palauttamisen opista ja Wordsworthin Immortality Odesta saamiin vaikutteisiin. Keskityn myös kuolemattomuuden etsimisen teemaan, sen uusplatonistisiin vaikutteisiin ja ambivalentteihin ratkaisuihin. Kiinnitän huomiota ikuisen pojan teeman sukupuolittuneisuuteen ja osoitan, kuinka kuolemattomuuden tavoittelu jälkeläisten ketjussa osana elämän kiertokulkua ja toisaalta kuolemattomuuteen pyrkiminen kirjoittamalla ikuisen taideteoksen rinnastuvat ja asettuvat keskenään kilpailuasetelmaan. Päätännössä tarjoan lyhyen katsauksen Barrien Peter Pan -teosten ja niiden kuolemaan ja kuolemattomuuteen liittyvien teemojen perinnöstä ja vaikutuksesta myöhempään kirjallisuuteen.
  • Vedenkannas, Virpi (Helsingin yliopisto, 2013)
    Pro gradu -tutkielman aiheena on Petrus Alfonsin 1100-luvun alkupuoliskolla kirjoittama tarinoiden ja sananlaskujen kokoelma Disciplina Clericalis, joka oli ilmestyessään ensimmäinen arabialaista kirjallisuutta sisältävä latinankielinen teos. Tutkielman tavoitteena on valaista Disciplina Clericaliksen merkitystä sekä lähettävän arabialaisen kirjallisuuden että vastaanottavan länsimaisen kirjallisuuden osalta. Aluksi tutkielmassa tarkastellaan, mitä piirteitä Petrus Alfonsi omaksui oman aikansa arabialaisesta proosakirjallisuudesta ja lopuksi sitä, miten hänen teoksensa vaikutti länsimaiseen kertomaperinteeseen. Tutkimuksessa Disciplina Clericalista verrataan neljään kirjallisuuden historiaan merkittävällä tavalla vaikuttaneeseen teokseen. Arabialaisen kirjallisuuden osalta pääasiallisena lähdeaineistona käytetään Ibn al-Muqaffaʿn didaktisten eläinsatujen kokoelmaa Kalīla wa Dimna ja al-Jāḥiẓin adab-kokoelmaa Kitāb al-Bukhalāʾ. Länsimaista kirjallisuutta edustavat Don Juan Manuelin El Conde Lucanor ja Giovanni Boccaccion Decamerone. Tutkimus osoittaa, että Disciplina Clericalis oli arabialaisen kirjallisuuden kannalta varsin innovatiivinen ja uudenlainen lajityyppien yhdistelmä, johon sulautui piirteitä didaktisesta satukirjallisuudesta, adab-kirjallisuudesta ja sananlaskujen perinteestä. Kalīla wa Dimnan perintö näyttäytyy selvimmin teoksen kehyskertomuksessa, opillisessa lähestymistavassa ja yksinkertaisessa ja suorasanaisessa proosatyylissä. Adab-kirjallisuudesta saatuihin vaikutteisiin voidaan puolestaan luokitella monien kirjallisuudenlajien runsas vaihtelu ja eri tekstityyppien vuorottelusta syntyvä omaperäinen ja yllättävä järjestys. Tyyliin, rakenteeseen ja kerronnallisiin keinoihin liittyvien kysymysten lisäksi arabialainen kirjallisuus vaikutti olennaisesti Disciplina Clericaliksen sisältöön. Valtaosa kokoelman tarinoista, anekdooteista ja sananlaskuista on idästä lähtöisin. Keskiajan Euroopassa Disciplina Clericalis sai innostuneen vastaanoton. Kokoelmaa luettiin ja kopioitiin ahkerasti, se käännettiin monille eri kielille ja sitä käytettiin tarinoiden ja sananlaskujen lähteenä. Osa tarinoista päätyi saarnaajien exemplum-kokoelmiin, jotkin niistä liittyivät fabliaux-tarinoiden kaanoniin ja osa jatkoi elämäänsä Aisopoksen satuperinteeseen liittyvänä erillisenä haarana. Monet keskiajan kirjoittajat, kuten Don Juan Manuel ja Giovanni Boccaccio, kirjoittivat Petrus Alfonsin tarinoista myös aivan uusia versioita. Tutkimuksen perusteella voidaan lisäksi sanoa, että Disciplina Clericalis oli mahdollisesti varhaisin tekijä siinä kehityksessä, jonka tuloksena arabialaiselle proosakirjallisuudelle tyypillinen suorasanainen kerrontatapa ja kehyskertomuksen perinne vakiintuivat myös länsimaiseen kirjallisuuteen.
  • Säily, Mika (Helsingfors universitet, 2007)
    Tutkielma käsittelee jazz-rumpali Joseph Rudolph Philly Joe Jonesin (1923 1985) improvisoitua säestystä, komppausta, ja soittajien välisen vuorovaikutuksen osuutta jazz-esityksen muotoutumisessa. Jazz-rumpalin soitolle on tyypillistä, että kaikki toiminta on improvisoitua, kappaleen ja lajin viitekehyksen sekä häneen kohdistuvien odotusten raameissa tapahtuvaa luomisprosessia. Jazz-analyysi on painottunut kontekstista irrotetun improvisoinnin tutkimiseen, mutta tässä työssä painopiste on ryhmädynamiikassa. Analyysikohde on Sonny Rollinsin säveltämä 12-tahtinen blues Blues for Philly Joe (1957) Rollinsin levyltä Newk s Time (Blue Note 7243 5 76752 2 2). Rumpukomppausta tarkastellaan kolmesta näkökulmasta. Aluksi rumpuosuudesta pelkistetään erityisen karsimismenetelmän avulla komppauksen rytminen hahmo, rytmilinja. Rytmilinja-analyysin avulla vastataan tutkimuskysymykseen minkälaisilla rytmeillä Jones komppaa, ja miten sen rytmi suhteutuu pulssiin, metriin ja muotoon nähden. Seuraavaksi motiivianalyysista kehitetyllä aiheiden erittely- ja variaatiomenetelmällä määritellään Jonesin komppausfraasien piirteet, rakenteet ja variaatiot. Lopuksi Jonesin ja solistin välistä vuorovaikutusta tutkitaan kartoittamalla aihelainaukset, sekä rytmisektion sisäistä koordinointia rytmilinjojen avulla. Rytmilinja paljastaa Jonesin korostavan usein tiettyjä tahdinosia tietyissä rakennepaikoissa eri kertauksissa. Komppaus tuo rakenteelliset taitepaikat esiin, ja samalla sen polyrytmit horjuttavat vallitsevaa 4/4-metriä. Fraasianalyysi paljastaa Jonesin komppiaiheiden käytön olevan johdonmukaista, ja joillakin fraaseilla on oma täsmällinen funktionsa. Pitkätkin komppifraasit perustuvat vain muutamaan hahmoon, joista tärkeimmät ovat kolmijakoiset polymetrit ja synkoopit. Vuorovaikutus solistin kanssa ilmenee kahdensuuntaisina aihelainauksina tai vaihtoehtoisesti kontrasteina. Rytmisektion sisäisen vuorovaikutuksen muodoista merkittäviin on yhteisten toistuvien rytmiaiheiden, riffien, koordinoitu käyttö. Rytmisektion jäsenet myös hakeutuvat tietoisesti toisen soittajan rytmilinjan sisään päätyäkseen samoille tahdinosille. Työssä konkretisoituu säestämisen ja vuorovaikutuksen merkitys jazz-improvisoinnin synnyttäjänä. Tutkimuskohde ei olisi voinut tulla lopulliseen muotoonsa ilman soittajien vuorovaikutusta. Tämän työn myötä nousee tarve tutkia rytmisektion toimintaa ja vuorovaikutuksen evoluutiota eri tyylikausina.
  • Hirvonen, Lauri (Helsingfors universitet, 2011)
    Tutkimus käsittelee keskiajan suurinta harhaoppia katarismia Toulousin hiippakunnassa 1200-luvun ensimmäisellä puoliskolla. Tarkempi tutkimusalue on Lauragaisin maaseutu Toulousin ja Carcassonnen välissä. Alue oli Etelä-Ranskan katarismin sydänaluetta. Tutkimus käy läpi katarismin historian vuosina 1200 1245. Tuolloin se muuttui julkisesti siedetystä uskosta salassa harjoitettavaksi harhaopiksi. Erityisessä tarkkailussa ovat Lauragaisin kylät ja niiden asukkaiden suhde katarismiin. Tutkimus selvittää miten kiellettyihin kataarien tapaamisiin osallistuttiin Lauragaisissa ja kuinka suuri osa alueen väestöstä uskoi katarismiin. Tutkimus pohjautuu pitkälti Bernard de Caux n vuosien 1245 1246 inkvisition kuulustelujen rekisteriin, joka sisältää 5 471 lauragaisilaisen inkvisitiotunnustusen. Tarkempaan tarkasteluun on valittu seitsemän kylää ja niiden 1 069 inkvisitiotunnustusta. Niiden sisältämät tiedot on syötetty tutkimuksen apuna toimivaan relaatiotietokantaan. Kylien asukkaiden kuulusteluja on verrattu keskenään tietokannan avulla. Kuulustelujen perusteella on rekonstruoitu kataarien tapaamisia vuosina 1195 1245. Lisäksi tutkitaan tarkemmin katarismin toiminnan kannalta tärkeitä mekanismeja Saint-Martin-Lalanden kylässä. Tutkimuksen mukaan katarismi vetosi kaikkiin yhteiskuntaluokkiin kuuluneisiin ihmisiin. Sukusiteillä ja Lauragaisin kylien asukkaiden keskinäisellä solidaarisuudella oli suuri merkitys katarismin säilymisessä, kun harhaoppi yritettiin tukahduttaa. Inkvisitiot onnistuivat murtamaan kylien sisäisen solidaarisuuden 1240-luvulla. Tutkimuksen keskeisin tulos on arvion esittäminen katarismiin uskoneiden maallikoiden lukumäärästä. Noin kymmenesosa Lauragaisin aikuisväestöstä oli aktiivisia kataariuskovia. Jopa kaksi viidesosaa alueen asukkaista oli jossain elämänsä vaiheessa osallistunut kataarien kiellettyihin uskonnollisiin tilaisuuksiin. Katarismiin uskoneiden ja siihen kosketuksissa olleiden ihmisten määrä on keskeinen tieto, kun arvioidaan katolisen kirkon harhaopin vastaisia toimia. Katarismin tuhoamiseksi julistettiin 20 vuotta kestänyt ristiretki. Inkvisitiolta kului sen jälkeen vielä 90 vuotta katarismin tuhoamiseen. Katarismi oli merkittävä harhaoppi, koska se vetosi kiellettynäkin huomattavaan osaan Lauragaisin väestöstä.
  • Kivistö, Niilo (Helsingfors universitet, 2014)
    Tutkimus käsittelee brittiläisen sukellusvenelaivueen toimintaa Itämerellä 1914-1918. Sukellusveneet toimivat Itämerellä osana Venäjän Itämeren laivastoa ja sen komentajan alaisuudessa. Tutkimuksessa selvitetään sukellusveneiden lähettämiseen johtaneita syitä ja tapahtumia. Pro gradussa käsitellään laivueen toimintaa sodassa ja arvioidaan sen merkitystä Itämeren merisotaan. Tutkimuksen pääasiallinen lähdeaineisto koostuu brittiläisen sukellusvenelaivueen alusten päälliköiden raporteista, Ison-Britannian amiraliteetin esikuntapapereista sekä yksityisestä kirjeenvaihdosta. Laajaan primäärilähteistöön tukeutuen luodaan yksityiskohtainen selvitys sukellusveneiden toiminnasta ja niiden merkityksestä. Brittiläiset sukellusvenemiehet onnistuivat upottamaan useita saksalaisia sotalaivoja. Sotaa käytiin myös kauppalaivoja vastaan. Kauppasodassa brittien tavoitteena oli hankaloittaa ruotsalaisen rautamalmin kuljetuksia Saksaan. Tässä tehtävässä britit onnistuivat hyvin. Saksalaiset joutuivat ottamaan Itämerellä käyttöön saattuejärjestelmän, jolla pyrittiin minimoimaan brittisukellusveneiden aiheuttamat vahingot. Itämeren laivaston johdon haluttomuus käyttää brittisukellusveneitä hyökkäyksellisiin toimiin johti siihen, että vuosina 1914-1915 saavutettua sotamenestystä ei pystytty seuraavina vuosina uusimaan. Toimintaa hankaloitti myös Venäjän vallankumous, joka monimutkaisti brittien asemaa laivaston sisällä. Brittien onnistui pysyä pääosin erossa vallankumouksen aiheuttamista ongelmista. Brittiläiset sukellusveneupseerit joutuivat tyytymään puolustukselliseen rooliin vaikka pyrkivät pikemminkin avaamaan uutta merisotarintamaa Saksaa vastaan. Brittiläisen sukellusvenelaivueen toiminta ei muuttanut merkittävästi Itämeren merisodan luonnetta. Sen määrittelivät pitkälti maantiede ja käytössä olleet asejärjestelmät. Merisota Itämerellä olikin pääosin miinasotaa.
  • Hirvonen, Joonas (Helsingfors universitet, 2014)
    Pro gradu -tutkielmani käsittelee väriterminologian käyttöä ennesarjassa umma ālu ina mēlê akin ( Jos kaupunki on asetettu korkealle ). Työ on tekstitutkimus ja se keskittyy ennesarjan hermeneuttisiin pääpiirteisiin. Ennesarja on kirjoitettu akkadin kielellä ja se on koottu kuningas Assurbanipalin hallintoaikana (669 627 eaa.), mutta sen vanhimmat osat ajoittuvat jo toiselle vuosituhannelle ennen ajan laskun alkua. Tutkielma sisältää analyysin taulujen 1-40 eläin-, kasvi, ja vesienteistä ja työ pohjautuu Sally Freedmanin vuosina 1998 ja 2006 julkaisemiin käännöksiin ja translitteraatioihin. Tutkimukseni osoittaa, että Mesopotamian oppineilla oli systemaattinen tapa yhdistää tietty väritermi joko negatiiviseen tai positiiviseen enteeseen. Luonnon värimuutoksia tarkkailemalla he kykenivät nopeasti tulkitsemaan, oliko kyseinen enne luonteeltaan positiivinen vai negatiivinen ja tarvitsiko tämän pohjalta suorittaa rituaali (namburbû), joka kumoaisi mahdollisen negatiivisen enteen. Mesopotamialaiset uskoivat jumalten kommunikoivan ihmisille asettamalla enteitä kaikkialle kosmokseen. Oppineet ymmärsivät tämän kommunikaation toimivan nuolenpääkirjoituksen tavoin ja he kuvasivatkin tähtiä taivaan kirjoitukseksi . Samalla tavoin kuin nuolenpääkirjoitus, myös jumalten kommunikaatio vaati kokeneen oppineen tämän ilmiön tulkitsijaksi. Tutkimukseni osoittaa, että Mesopotamian oppineet ajattelivat eläinten värieroavuuksien tarkoittavan muutosta niihin viesteihin, jotka pystyttiin lukemaan eläimen ulkonäöstä. Työni loppupuolella pohditaan myös mahdollista syytä siihen, miksi tietyn väriset eläimet ajateltiin pahaenteisiksi ja miksi toiset olivat luonteeltaan positiivisia. Kykenemällä tulkitsemaan luonnon sattumanvaraisia ilmiöitä oppineet lievittivät jännitteitä, joita syntyi ihmisten ja luonnon välille. Tietämättömyys siitä, miksi luonnonilmiöt ja eläimet olivat sellaisia kuin olivat, aiheutti epätietoisuutta ja pelkoa näitä ilmiöitä kohtaan. Tällä tavoin systemaattiset kategoriat, kuten värit, olivat tärkeässä roolissa kun sattumanvaraista ilmiömaailmaa tehtiin ymmärrettäväksi. Lopputuloksena oli ymmärrettävä, rationaaliseen ajatteluun perustuva maailma, missä jokaiselle ilmiölle kyettiin antamaan rationaalinen ja ymmärrettävä selitys.
  • Uuskoski, Olli (Helsingfors universitet, 2011)
    Tämä tutkielma käsittelee lukiolaisten englannin kielen arvosanojen ja luokkahuoneen ulkopuolella pelattujen videopelien yhteyttä. Teoriaosassa esitetään kielitieteellisiä perusteita sille, miksi videopelien pelaaminen saattaisi kehittää pelaajan englannin kielen taitoja. Kvantitatiivisessa tutkimuksessa kerättiin kyselylomakkeen avulla tietoja 495 vantaalaisen lukiolaisen arvosanoista, pelitottumuksista ja muista englantia sisältävistä luokkahuoneen ulkopuolisista aktiviteeteista. Tiedot käsiteltiin SPSS-tilasto-ohjelmassa. Tutkimuksessa videopelien pelaamisen ja englannin arvosanojen väliltä löytyi tilastollisesti merkittävä korrelaatio. Kun muut muuttujat vakioitiin, videopelit olivat tutkimuksessa tutkituista aktiviteeteista kaikkein vahvimmin yhteydessä englannin arvosanoihin. Korrelaatio ei selittynyt taustamuuttujilla kuten pelaajien ylipäätään paremmalla koulumenestyksellä tai sosioekonomisella asemalla. Jo vain 0-5 tuntia viikossa pelaavien arvosanat erosivat tilastollisesti merkittävästi niiden arvosanoista, jotka eivät pelanneet ollenkaan. Eri peligenrejen välillä oli eroja siinä, miten vahvasti ne olivat yhteydessä korkeampiin englannin arvosanoihin. Pelaajista 85% oli sitä mieltä, että pelaaminen on kehittänyt heidän englannin kielen taitojaan ainakin jonkin verran. Aktiivisimmista pelaajista 70% oli sitä mieltä, että pelaaminen on kehittänyt heidän taitojaan todella paljon. Pelaamisen määrä oli vahvasti yhteydessä siihen, miten paljon ja kuinka monella osa-alueella kielitaidon katsottiin parantuneen pelaamisen seurauksena. Pelaajat olivat keskimäärin aktiivisia myös muissa parempiin englannin arvosanoihin yhteydessä olevissa aktiviteeteissa, kuten Internetin käytössä ja lukemisessa. Aktiivisuus muissa aktiviteeteissa ei kuitenkaan selittänyt pelaajien korkeampia arvosanoja kokonaan. Luokkahuoneen ulkopuolella harrastettavat aktiviteetit selittivät yhdessä lähes kolmanneksen arvosanojen kokonaisvaihtelusta. Pojat pelasivat paljon enemmän videopelejä kuin tytöt. Pojilla oli myös korkeammat englannin arvosanat kuin tytöillä. Pojilla arvosanoihin vahvimmin vaikuttavat aktiviteetit liittyivät kiinteästi videopeleihin ja tietokoneisiin. Tytöillä arvosanoihin vaikuttavat tekijät olivat huomattavasti monipuolisempia. Johtopäätöksenä tutkimuksessa todetaan, että yhteys hyvien englannin arvosanojen ja videopelien pelaamisen välillä on kiistämätön. Tutkimuksessa ei kuitenkaan voida lopullisesti osoittaa, että pelaajien korkeammat arvosanat johtuisivat juuri pelaamisesta. Tutkijoita ja opettajia kehotetaan kuitenkin tunnustamaan videopelien kiistaton merkitys oppilaille ja heidän englannin kielen taidoilleen.
  • Saarikoski, Santeri (Helsingfors universitet, 2015)
    Tutkielma käsittelee musiikin merkitystä esteettisen pelikokemuksen muodostamassa kontekstissa. Kyseessä on videopelitutkimus, jossa rakennetaan teoreettinen viitekehys pelaamisen esteettisestä kvaliteetista, sekä kyseisen interaktiivisen kokemuksen vaikutuksesta sen sisältämän musiikin merkityksien muodostumiseen. Työn keskeisimpiä johtopäätöksiä havainnollistetaan lisäksi lyhyessä demonstroivassa osiosssa, jossa perehdytään syvällisemmin kahden 2000–luvun alkupuolen videopelin Bioshock Infiniten (2013) sekä Destinyn (2014) musiikkiin. Tutkielman lähtökohtana toimii kasvava peliteollisuus sekä kyseisen viihdeteollisuuden osa¬–alueen lisääntyvä tendenssi sisältää monipuolisesti musiikkia. Tätä kasvua havainnollistetaan sekä pelaamiseen kuluvan ajan, että siihen käytetyn rahan perspektiiveistä. Näiden osatekijöiden lisääntymisen argumentoidaan olevan peruste pelikokemuksen sisältämän musiikin tutkimukselle. Musiikin merkityksen käsite määritellään John Deweyn sekä Philip Taggin teorioiden pohjalta. Musiikin saama merkitys todetaan kontekstisidonnaiseksi, jonka myötä pelikokemuksen omatakeisella viitekehyksellä nähdään olevan vaikutus merkityksien muodostumiseen. Videopeli määritellään interaktiiviseksi multimediakokemukseksi, jonka myötä muuttuvaa merkitystä käydään läpi niin multimediamallien (Nicholas Cook) kuin myös interaktiivisuuden (Karen Collins) näkökulmasta. Johtopäätöksenä, pelikokemuksen musiikin merkityksien nähdään muotoutuvan sekä muun multimediasisällön että pelaajan oman aktiivisuuden lopputuloksena. Pelikokemuksen sisältämän musiikin merkittävyyttä korostetaan lisäksi John Deweyn esteettisen kokemuksen käsitteen kautta. Tällaista sekä tekemistä että vastaanottamista sisältävää kokemusta peilataan interaktiiviseen pelikokemukseen, jolloin lopputuloksena on näkemys pelaamisesta Deweyn käsityksien mukaisena esteettisenä kokemuksena. Tutkimuksen merkittävimpänä lopputuloksena on multimediamalleja, interaktiivisuutta sekä esteettistä kokemusta korostava teoreettinen viitekehys, jota on mahdollista hyödyntää tulevassa pelitutkimuksessa.