Browsing by Title

Sort by: Order: Results:

Now showing items 398-417 of 603
  • Tuhkunen, Annina (Helsingin yliopisto, 2012)
    Tutkielmani käsittelee tanssi- ja musiikkiperinteen roolia Perun afrikkalaisperäisen väestön kulttuurin ja identiteetin rakentumisessa. Tarkastelen afroperulaista tanssia ja siihen tiiviisti liittyvää musiikkia kulttuurisina representaatioina, jotka ihmisten mielikuvissa ja käsityksissä selkeimmin edustavat afroperulaisuutta. Pohdin sitä, millainen merkitys traditioiden ylläpitämisellä ja uudistamisella on yhteisön kulttuurisen identiteetin muodostumiselle ja miten tämä on vaikuttanut syrjittyyn vähemmistöön kuuluvien asemaan perulaisessa yhteiskunnassa. Tarkastelen myös ilmiön historiallista taustaa vasten, miten kulttuurien vuorovaikutuksessa syntynyt tanssi- ja musiikkiperinne on kehittynyt ja millaisena se näyttäytyy nykypäivän kontekstissa. Afroperulainen tanssi- ja musiikkiperinne syntyi siirtomaa-ajalla, kun eri puolilta Afrikkaa tuotujen orjien traditiot sekoittuivat keskenään ja alkoivat ottaa vaikutteita eurooppalaisten ja alkuperäiskansojen kulttuureista. Afroperulainen traditio sellaisena kuin se tänä päivänä tunnetaan, muodostui kuitenkin vasta 1950-luvulla, kun katoamassa olleita perinteitä alettiin systemaattisesti elvyttää. Tuon ajan afroperulaisilla artisteilla oli pyrkimys löytää uudelleen afrikkalaiset juurensa ja paikkansa afrikkalaisessa diasporassa, tutkimalla ja rekonstruoimalla afroperulaista kulttuuria olemassa olevista aineksista. Tanssi- ja musiikkiperinteen elvyttäminen ja tunnetuksi tekeminen vaikuttivat vahvasti mustan diasporan marginaaliin kuuluvien afroperulaisten kulttuurisen tietoisuuden heräämiseen ja identiteetin muodostumiseen. Tarkastelen afroperulaisen identiteetin rakentumista erityisesti Stuart Hallin ajatusten pohjalta. Hallin mukaan diasporinen identiteetti tuottaa ja uusintaa jatkuvasti itseään muutosten ja erojen kautta. Afrikkalaiseen diasporaan kuuluvia yhdistää tietynlainen fragmentoitumisen kokemus, joka voidaan saada kuvitteellisella tavalla yhtenäiseksi esittämällä Afrikka näiden hajaantuneiden kansojen äidiksi. Tämä imaginaarinen uudelleenyhdistyminen voi tapahtua esimerkiksi tanssin ja musiikin kautta. Latinalaisen Amerikan identiteettien ja kulttuurien rakentumiseen ovat vaikuttaneet kolme läsnäoloa : afrikkalainen, eurooppalainen ja amerikkalainen. Atlantin puoleisissa kulttuureissa afrikkalaiset vaikutteet ovat läsnä selkeimmin, kun taas Andien maissa korostuu Uuden Maailman läsnäolo. Afroperulainen traditio on kaikkien kolmen kulttuurisen läsnäolon synteesi, mikä tekee siitä vaikeasti määriteltävän, mutta mielenkiintoisen ja ainutlaatuisen. Tutkimusaineistoni muodostuu teemahaastatteluista, jotka on toteutettu kolmen kuukauden kenttätyössä Perussa keväällä 2008. Haastattelin yhteensä 14 henkilöä, jotka toimivat afroperulaisen kulttuurin parissa joko harrastuksen tai työn puolesta. Haastattelujen lisäksi keräsin aineistoa osallistuvan havainnoinnin avulla muun muassa osallistumalla aktiivisesti tanssiryhmien toimintaan ja tapahtumiin, joissa afroperulainen tanssi ja musiikki olivat olennaisesti mukana. Empiiristä tiedonhankintaa helpotti ja täydensi vuosien kokemus afrotanssien opiskelusta ja opettamisesta. Tutkielmani osoittaa, että tanssi ja musiikki ovat tärkeitä afroperulaisuuden representaatioita, mutta ne samalla myös jatkuvasti tuottavat ja muokkaavat afroperulaista kulttuuria ja identiteettiä. Tanssin ja musiikin esittämisen ja vuorovaikutuksen kautta afroperulainen kulttuuri tulee näkyväksi ja olemassa olevaksi, mikä puolestaan vaikuttaa etnisen identiteetin rakentumiseen ja kulttuurisen resistanssin vahvistumiseen. Kulttuuri-identiteettiä myös muokataan toistamalla afrikkalaista läsnäoloa vahvistavia diskursseja, joita ovat esimerkiksi tanssikoreografioissa, runoudessa ja laululyriikoissa esiintyvä orjuuden tematiikka sekä keholliseen perimätietoon liittyvät stereotypiat, kuten käsitykset afrotaustaisten sisäsyntyisestä rytmitajusta ja tanssitaidosta. Uutta afroperulaista identiteettiä luodaan dialogissa sekä transnationaalin afrodiasporan että ympäröivän monikulttuurisen yhteiskunnan kanssa. Se pohjaa omaan historiaansa, mutta ei pysy muuttumattomana. Sama pätee afroperulaiseen tanssi- ja musiikkiperinteeseen, joka pitää juuristaan kiinni, mutta on samalla vuorovaikutuksessa ympäröivän todellisuuden kanssa. Samalla kun omia traditioita luodaan ja rekonstruoidaan, myös kulttuurista identiteettiä rakennetaan ja muokataan yhä uudestaan.
  • Nordqvist, Heidi (Helsingin yliopisto, 2012)
    Rautaa tuotettiin teolliseen vallankumoukseen saakka pääasiassa puuhiilen avulla. Sulatuksen aikana rautaan sekoittuu hiiltä (0,1-5 %), jonka radiohiilimäärä kertoo prosessissa käytetyn puun elinajasta. Ajoituslaboratoriossa tutkitaan parhaillaan Aikarauta-projektin puitteissa, voitaisiinko Suomessa ruveta ajoittamaan luotettavasti rautanäytteitä ja näin laajentaa ajoitusmahdollisuuksia esihistorian ja historian tutkimuksen avuksi. Ensimmäiset kokeilut arkeologisten rautanäytteiden ajoittamiseksi tehtiin jo 1960-luvulla, mutta vasta 1990-luvulla AMS-tekniikan myötä ajoituksiin tarvittavat näytemäärät saatiin niin pieniksi (0,5-1 mg hiiltä), että testejä kannatti jatkaa. Tutkimuksen tavoitteena on ollut myös selvittää raudan ajoittamiseen vaikuttavia ongelmatekijöitä (mm. kalkkikiven käyttö juoksutteena, kivihiilen käyttö polttoaineena, puuhiilen oman iän tuoma systemaattinen virhe, raudan uudelleenkäyttö) ja niiden vaikutuksia ajoitustuloksiin. Raudan hiilipitoisuuden ja mahdollisen kalkkikiven käytön selvittämiseksi näytteistä on tehty alkuainemäärityksiä ICP-OES tai ICP-MS-mittauksilla. Tutkimuksessa käytetyt rautanäytteet ovat pääasiassa keskiaikaisia rautanauloja, Virosta saatuja rautaesineiden katkelmia, kiinalaisia rautarahoja sekä rautakuonaa. Vertailunäytteinä on käytetty Rautaruukilta saatua modernia terästä (ei sisällä radiohiiltä), eri juoksutteilla valmistettua omatekoista rautaa sekä kaivauslöytöjen referenssinäytteinä samasta kontekstista löytyneitä viljan jyviä, luita tai hiiltä. Rautanäytteet on esikäsitelty Ajoituslaboratoriossa ja hiili irrotettu ns. CuO-polton avulla, joka on yleisesti käytetty menetelmä radiohiilinäytteiden esikäsittelyssä. Aikarauta-projektin tutkimushankkeessa on tehty radiohiilimäärityksiä 20 rautanäytteelle. Tulokset osoittavat, että menetelmän käyttö on mahdollista, mutta kontekstin tulisi sisältää myös muuta ajoitettavaa materiaalia, koska monet rautanäytteet antoivat oletettua vanhemman radiohiili-iän. Syynä poikkeamaan saattaa olla sulatusprosessissa juoksutteena käytetty kalkkikivi, koska fossiilinen kalkkikivi laimentaa raudan radiohiilipitoisuutta ja vääristää tuloksia fossiilisten polttoaineiden tavoin. Muita vaihtoehtoja ovat rautanäytteen käsittelyssä käytettyjen työkalujen aiheuttama kontaminaatio tai pajatyöskentelyssä polttoaineena käytetty kivihiili, jonka osuus saattaa etenkin rautanaulojen kohdalla olla syy poikkeaviin ajoitustuloksiin. Raudan uudelleentaonta ja kierrättäminen on ollut yleistä, joten myös raudan oma ikä vaikuttanee tuloksiin. Myös mahdollista turpeen ja kivihiilen käyttöä polttoaineena raudan valmistuksessa tulisi selvittää tarkemmin alkuaineanalyysien avulla. Tutkimuksemme perusteella rautanäytteiden radiohiilimääritys on mahdollista, mutta tulosten tulkinta eli näytteiden varsinainen ajoittaminen on haasteellista.
  • Eskola, Susanna (Helsingin yliopisto, 2006)
    Tutkielman aiheena ovat säätyläisten ja talonpoikien maariidat Helsingin ja Sipoon pitäjissä 1600-luvun puolessa välissä. Historiallisen kriminologian tutkijat ovat pitäneet kiinteään maaomaisuuteen liittyneitä maariitoja keskeisenä syynä 1500-luvun korkeaan väkivallan tasoon. 1600-luvulla väkivalta kutistui pieneksi rikosryhmäksi alioikeuksien alkaessa toimia. Enää talonpoikien ei tarvinnut turvautua väkivaltaan omaisuutta puolustaessaan, vaan riidat saatiin päätökseen käräjillä. Tässä työssä selvitän Helsingin ja Sipoon tuomiokirjojen avulla, mitä tapahtui maariidoille 1600-luvulla, sillä itse maariidat ovat jääneet väkivaltatutkimuksen varjoon historiallisessa kriminologiassa. Arvioin maariitoja kvantitatiivisesti ja kvalitatiivisesti syventyen erityisesti niiden yleisyyteen, osapuoliin, maariitojen rooliin talonpoikien ja säätyläisten elämässä sekä maariitojen 1600-luvulle tyypillisiin piirteisiin. Lahjoitusmaat lisääntyivät etenkin 1630- ja 1640-luvuilla voimakkaasti Suomessa. Myös pienaatelin asuttamissa Sipoon ja Helsingin pitäjissä aateliset laajensivat maaomistuksiaan talonpoikaismaan kustannuksella. Baltiasta ja Keski-Euroopasta Suomeen saapuneet feodaaliset omistuskäsitykset asettivat aateliset ja talonpojat törmäyskurssille. Maariitojen käsittely oikeudessa oli siviiliprosessi, jossa periaatteessa tasa-arvoiset osapuolet ottivat yhteen riita-asiassa. Omaisuusriitojen käsittelyssä säilyi huomattavan pitkään perinteisiä, paikallisia, tapaoikeuden piirteitä, joita kruunu oli pyrkinyt karsimaan pois muista rikosasioiden käsittelyistä. Perinteiset oikeustavat eivät kuuluneet modernisoituvan ja keskittyvän valtion oikeusjärjestelmään. Ne säilyivät kuitenkin omaisuusoikeuteen liittyvissä maariidoissa huomattavan pitkään, koska riidanratkaisun auktoriteetti oli laajalla alalla käräjäyhteisössä. Maariidat olivat Helsingin ja Sipoon pitäjissä 4. suurin rikosryhmä 1600-luvun puolessa välissä. Niitä voidaankin pitää agraarisen yhteiskunnan tyyppirikoksena. Säätyläisten suuri määrä osapuolten joukossa oli 1600-luvun maariidoille tyypillinen piirre. Oikeus oli tasapuolinen säätyjä kohtaan arvioidessaan tapausten syyllisyyskysymystä, mutta asettui selvästi säätyläisten puolelle jaellessaan rangaistuksia. Säätyläisiä rangaistiin maariidoissa lievällä vahingonkorvauksella ja talonpoikia yleensä ankarammalla sakolla. Väkivallalla oli maariidoissa keskeinen rooli myös 1600-luvulla. Etenkin 1630-luvulla väkivaltaa esiintyi lähes kaikissa maariidoissa. 1640-luvulla oikeus vakiinnutti asemansa maariitojen ratkaisuareenana väkivallan sijaan ja riidat ratkaistiin käräjätuvassa. Silti väkivallan rooli maariitojen taustalla säilyi. Joka viidennen maariidan taustalla oli väkivaltaa. Tyypillisintä se oli talonpoikien välisissä maariidoissa. Väkivalta sai hyvin raakojakin piirteitä maariitojen yhteydessä. Lievästä väkivallasta oli kyse vain harvoin. Vuosikausia kestäneet maariitojen kierteet saivat päätöksensä 1600-luvun puolessa välissä oikeuden saavuttaessa riittävästi valtaa pitääkseen annetut tuomiot voimassa myös maariidoissa. Suurimmassa osassa Helsingin ja Sipoon pitäjien maariidoista saatiin päätös ensimmäisellä käräjäkerralla tai alle vuoden kuluessa riidan puhkeamisesta. Kuitenkin 17 prosenttia riidoista oli pitkään jatkuneita riitoja, joista oli riidelty yli vuosi. Oikeuteen luotettiin enemmän ja se pystyi pitämään tuomiot voimassa toisin kuin vielä 1500-luvulla. Talonpojat yhdistivät usein voimansa aatelisia vastaan käydyissä maariidoissa. Heidän keskuuteensa vaikutti syntyneen moraalinen yhteisö aatelin talonpoikaiselle maanomistukselle muodostamaa uhkaa vastaan. Toisiaan vastaan riidellessä solidaarisuus oli tiessään. Tasavahvojen osapuolten oli tultava toimeen omillaan. Säätyläiset turvautuivat maariitoihin lähinnä taloudellisten syiden vuoksi. Kun kartano ei kannattanut, alustalaisten tai rajapiiritilojen maita saattoi yrittää saada haltuunsa viemällä riita käräjille jopa tekaistun syyn varjolla. Kyseenalaistamalla vanhat rajat heillä oli tarkoitus saada omiin maihin lisää alaa ja siten saada uutta maata rälssiksi. Etenkin oman rälssimaan rajojen sisäpuolella aatelisilla oli vahva usko oikeudestaan toimia tahtonsa mukaan omistuksillaan huolimatta siitä, oliko kyseessä perintötila vai lampuodin tila.
  • Ikonen, Susan (Helsingin yliopisto, 2008)
    The study discusses the position of France as the United States’ ally in NATO in 1956-1958. The concrete position of France and the role that it was envisioned to have are being treated from the point of view of three participants of the Cold War: France, the United States and the Soviet Union. How did these different parties perceive the question and did these views change when the French Fourth Republic turned into the Fifth in 1958? The study is based on published French and American documents of Foreign Affairs. Because of problems with accessibility to the Soviet archival sources, the study uses reports on France-NATO relations of Pravda newspaper, the official organ of the Communist Party of the USSR, to provide information about how the Soviet side saw the question. Due to the nature and use of source material, and the chronological structure of the work, the study belongs methodologically to the research field of History of International Relations. As distinct from political scientists’ field of research, more prone to theorize, the study is characteristically a historical research, a work based on qualitative method and original sources that aims at creating a coherent narrative of the views expressed during the period covered by the study. France’s road to a full membership of NATO is being treated on the basis of research literature, after which discussions about France’s position in the Western Alliance are being chronologically traced for the period of last years of the Fourth Republic and the immediate months of coming back to power of Charles de Gaulle. Right from the spring of 1956 there can be seen aspirations of France, on one hand, to maintain her freedom of action inside the Western Alliance and, on the other, to widen the dialogue between the allies. The decision on France’s own nuclear deterrent was made already during the Fourth Republic, when it was thought to become part of NATO’s common defence. This was to change with de Gaulle. The USA felt that France still fancied herself as a great power and that she could not participate in full in NATO’s common defence because of her colonies. The Soviet Union saw the concrete position of France in the Alliance as in complete dependence on the USA, but her desired role was expressed largely in “Gaullist” terms. The expressions used by the General and the Soviet propaganda were close to each other, but the Soviet Union could not support de Gaulle without endangering the position of the French Communist Party. Between the Fourth and Fifth Republics no great rupture in content took place concerning the views of France’s role and position in the Western Alliance. The questions posed by de Gaulle had been expressed during the whole period of Fourth Republic’s existence. Instead, along with the General the weight and rhetoric of these questions saw a great change. Already in the early phase the Americans saw it possible that with de Gaulle, France would try to change her role. The rupture took place in the form of expression, rather than in its content.
  • Korhonen, Sara (Helsingin yliopisto, 2014)
    Tutkielmani tarkoituksena on selvittää Suomen poliittisia linjauksia ja toimia Palestiina-kysymyksessä Oslon prosessin aikana. Pohdin sitä, mitkä tekijät vaikuttivat linjausten muodostumiseen, sekä sitä, miksi ja miten Suomi osallistui rauhanprosessin tukemiseen. Selvitän myös Suomen ja Oslon prosessin aikana perustetun palestiinalaishallinnon välisiä suhteita sekä sitä, millaiseksi palestiinalaishallinto, ja etenkin Suomessa toimiva edustusto, koki Suomen Palestiina-politiikan. Suomi pyrki vuosikymmenen aikana luomaan ja ylläpitämään hyviä suhteita palestiinalaisiin poliitikkoihin, ennen kaikkea Jasser Arafatiin. Arafat vieraili Suomessa 1990-luvun aikana useita kertoja. Oslo I -sopimuksen allekirjoitusta seurasi laaja kansainvälinen taloudellinen avustusoperaatio. Muiden teollisuusmaiden tapaan Suomi osallistui tähän prosessiin. Suomen taloudellinen avustus palestiinalaishallinnolle oli kuitenkin muihin Pohjoismaihin verrattuna pientä. Taloudellinen apu maksettiin ensisijaisesti kehitysyhteistyömäärärahoista. Suuri osa tästä tuesta kanavoitiin, etenkin 1990- luvun ensimmäisellä puoliskolla, kansainvälisten organisaatioiden kautta. Apua koordinoitiin ennen kaikkea Maailmanpankin ja YK:n palestiinalaispakolaisia avustavan järjestön UNRWA:n kautta. Palestiinaan liittyneet poliittiset linjaukset tulivat selkeimmin esiin Suomen YK- ja EU-politiikassa. Esittelen työssäni myös sitä, miten Suomi harjoitti Palestiina-politiikkaansa näissä järjestöissä. Työni on historiallinen arkistolähdetutkielma haastatteluilla täydennettynä. Aineistoni koostuu suurelta osin ulkoasiainministeriön, Ulkopoliittisen instituutin ja Helsingin Sanomien vuosien 1991−1999 arkistolähteistä ja julkaisuista. Lisäksi olen haastatellut kolmea asian parissa 1990-luvulla työskennellyttä henkilöä, joista yksi työskenteli Palestiinan Suomen edustustossa, toinen Suomen Tel Avivin lähetystössä ja myöhemmin Suomen Ramallahin edustustossa ja kolmas kansanedustajana Suomen eduskunnassa. Suomi aloitti kahdenvälisen kehitysyhteistyön palestiinalaishallinnon kanssa vuonna 1995. Motiivina kahdenvälisen yhteistyön aloittamiselle oli, muiden maiden esimerkin lisäksi, pyrkimys erottautua itsenäisenä avustajatahona. Palestiinalaisalueille kohdistetun kahdenvälisen kehitysyhteistyön painopisteet valittiin palestiinalaishallinnon esittämien tarpeiden sekä Suomen sektorikohtaisen asiantuntijuuden perusteella. Poliittisten linjausten muodostamisessa ja toimeenpanossa Suomi seurasi pitkälti Ruotsin ja muiden Pohjoismaiden esimerkkiä. Euroopan unioniin liittyminen ei sinänsä muuttanut Suomen linjauksia, mutta toi YK:n rinnalle uuden väylän Palestiinaan liittyvien poliittisten kantojen ilmaisemiselle.
  • Pajuelo Valdez, Martín Camilo (Helsingin yliopisto, 2005)
    Raúl García Zárate is the Peruvian guitarist of greater significance in the 20th century. Despite his undeniable importance, there was not a systematic approach on his musical work. This thesis has the purpose to develop such approach by delimiting the main fields in the study of his life and musical work, taking into account the socio-cultural context in which they unfold and, also, the creative processes that operate in his artistic production. As a result of the systematization process of a considerable amount of sources, this thesis presents a division for the study of his life, which can be organized into three phases: first, infancy and youth in Ayacucho (1931 1949); second, the migration period in Cuzco and Lima, and the beginning of his recordings (1950 1977); and finally, the development of his artistic activity on international level (1978 2005). Since the socio-cultural influences on the artistic production, this chronology will help also toward an approach to the creative stages of Raúl García. Also, this study attempts to describe an aesthetic of the Raúl García ́s musical work. Then, it presents a classification of his repertoire which will be useful in an extensive analysis of his repertoire. This classification has taken into account the characteristics of musical practice (collective and individual repertoire) and socio-geographical factors (local styles and Andean social structure). Likewise, after introducing a conceptual framework on the entity of musical work, this thesis includes an analysis model applied to the two main creative processes of the musical work of Raúl García: arrangement, as a creative process, and performance, as a dynamic of the creative process. Finally, it is presented a selection of the main techniques of Raúl García ́s performance. Then, it is described the technical procedures (human body and hands position, production of sound, vibrato and pizzicato) and the processes of syncretism between the classic guitar and other techniques developed in the Andean context. In this framework, an evaluation is developed on the studies related to the guitar tunes used in Ayacucho and, specially, in the repertoire of Raúl García. Besides, the appendix of this thesis includes the chronology of life, a catalog of recordings, a list of musical works and transcriptions and, also, the materials for the musical analysis developed in this thesis. Among its main goals, this research contributes to improve our knowledge on Raúl García ́s life and creation stages. Also, it determines the extension of his repertoire and underlines the central issues that characterize his aesthetic one and individual style. These issues will be deepened in later investigations, based on an exhaustive analysis of the musical work of Raúl García.
  • Therman, Cecilia (Helsingin yliopisto, 2003)
    This study examines both theoretically an empirically how well the theories of Norman Holland, David Bleich, Wolfgang Iser and Stanley Fish can explain readers' interpretations of literary texts. The theoretical analysis concentrates on their views on language from the point of view of Wittgenstein's Philosophical Investigations. This analysis shows that many of the assumptions related to language in these theories are problematic. The empirical data show that readers often form very similar interpretations. Thus the study challenges the common assumption that literary interpretations tend to be idiosyncratic. The empirical data consists of freely worded written answers to questions on three short stories. The interpretations were made by 27 Finnish university students. Some of the questions addressed issues that were discussed in large parts of the texts, some referred to issues that were mentioned only in passing or implied. The short stories were "The Witch à la Mode" by D. H. Lawrence, "Rain in the Heart" by Peter Taylor and "The Hitchhiking Game" by Milan Kundera. According to Fish, readers create both the formal features of a text and their interpretation of it according to an interpretive strategy. People who agree form an interpretive community. However, a typical answer usually contains ideas repeated by several readers as well as observations not mentioned by anyone else. Therefore it is very difficult to determine which readers belong to the same interpretive community. Moreover, readers with opposing opinions often seem to pay attention to the same textual features and even acknowledge the possibility of an opposing interpretation; therefore they do not seem to create the formal features of the text in different ways. Iser suggests that an interpretation emerges from the interaction between the text and the reader when the reader determines the implications of the text and in this way fills the "gaps" in the text. Iser believes that the text guides the reader, but as he also believes that meaning is on a level beyond words, he cannot explain how the text directs the reader. The similarity in the interpretations and the fact that the agreement is strongest when related to issues that are discussed broadly in the text do, however, support his assumption that readers are guided by the text. In Bleich's view, all interpretations have personal motives and each person has an idiosyncratic language system. The situation where a person learns a word determines the most important meaning it has for that person. In order to uncover the personal etymologies of words, Bleich asks his readers to associate freely on the basis of a text and note down all the personal memories and feelings that the reading experience evokes. Bleich's theory of the idiosyncratic language system seems to rely on a misconceived notion of the role that ostensive definitions have in language use. The readers' responses show that spontaneous associations to personal life seem to colour the readers' interpretations, but such instances are rather rare. According to Holland, an interpretation reflects the reader's identity theme. Language use is regulated by shared rules, but everyone follows the rules in his or her own way. Words mean different things to different people. The problem with this view is that if there is any basis for language use, it seems to be the shared way of following linguistic rules. Wittgenstein suggests that our understanding of words is related to the shared ways of using words and our understanding of human behaviour. This view seems to give better grounds for understanding similarity and differences in literary interpretations than the theories of Holland, Bleich, Fish and Iser.
  • Knaappila, Jukka (Helsingin yliopisto, 2009)
    Tutkielman tavoitteena on tutkia, millaisia käännösstrategioita DVD-tekstittämisessä suositaan reaalioita eli kulttuurisidonnaisia käsitteitä käännettäessä. Lähtökohtana on, että osaa strategioista voidaan käyttää reaalioiden kulttuurisen erilaisuuden korostamiseen, osaa taas tämän erilaisuuden häivyttämiseen. Nämä kaksi kategoriaa eivät kuitenkaan kata kaikkia mahdollisia strategioita, minkä vuoksi myös neutraalit strategiat otetaan tutkielmassa huomioon. Tutkielman aineisto koostuu Suomessa nimillä Ruuvit löysällä ja Pikku-Britannia tunnettujen brittiläisten sketsisarjojen DVD-julkaisuista. Molemmat tutkituista julkaisuista käsittävät yhden tuotantokauden. Formaatiltaan sketsisarjat perustuvat lukuisiin lyhyisiin kohtauksiin, joissa käsitellään useita eri aihealueita. Tämän vuoksi ne soveltuvat erinomaisesti reaalioiden tutkimukseen. Tutkittava kääntämisen laji on DVD-kääntäminen, koska sen merkityksen voidaan katsoa kasvaneen DVD:n lisääntyneen suosion myötä. Tutkielman teoriatausta muodostuu reaalioiden, käännösstrategioiden ja tekstityksen teoriasta. Näistä osa-alueista ensimmäisessä korostuu kulttuurin vaikutus kieleen ja siten myös kääntämiseen, kun taas toinen pohjautuu sekä tekstitason kotouttavista ja vieraannuttavista käännösstrategioista että sanatason lokaaleista strategioista esitettyyn teoriaan, ja kolmannessa nousevat esille sanan ja kuvan yhteistyö sekä muut tekstittämiseen vaikuttavat tekijät, kuten rajallinen käytettävissä oleva tila ja aika. Yhdessä teorian eri osa-alueet mahdollistavat tutkimuksen, jossa voidaan tarkastella kulttuuristen, kielellisten ja audiovisuaalisten piirteiden vaikutusta reaalioiden kääntämiseen. Tutkielmassa käytetään kvalitatiivista ja kvantitatiivista tutkimusmenetelmää. Kvalitatiivinen menetelmä perustuu käännösstrategioiden käyttötapojen kuvaamiseen tutkimalla tutkimusaineistosta transkriboituja reaalioiden käännöksiä yksittäisissä tapauksissa. Analyysissa otetaan huomioon ensisijaisesti reaalioiden tekstuaalinen ja audiovisuaalinen konteksti sekä niiden oletettu tunnistettavuus käännösten kohdekulttuurissa. Tätä analyysia täydennetään kaikkien havaittujen reaalioiden kääntämistä kuvaavalla kvantitatiivisella menetelmällä. Tutkielman tulokset viittaavat siihen, että erilaisten käännösstrategioiden välillä on huomattavia eroja siinä, millä tavoin ja miten usein niitä käytetään. Lisäksi tulokset osoittavat odotetusti sen, että kotouttavat ja vieraannuttavat strategiat eivät sulje toisiaan pois, vaan niitä molempia voidaan käyttää saman käännöksen sisällä. Kokonaisuutena tutkielmassa tuodaan ilmi monia aihealueen tutkimiseen liittyviä haasteita aina kulttuurin määrittelystä audiovisuaalisen aineiston analysoimiseen asti. Avainsanat: Kulttuurisidonnaiset käsitteet, käännösstrategia, tekstittäminen, kotouttaminen, vieraannuttaminen
  • Hämäläinen, Lasse (Helsingin yliopisto, 2012)
    Tutkielman aiheena ovat Internet-yhteisöihin rekisteröidyt epäviralliset henkilönnimet, joiden tarkoituksena on erottaa yhteisön käyttäjät toisistaan, tehdä heidät tunnistettaviksi. Nimistä käytetään termiä käyttäjänimet. Tutkielman tavoitteena on luoda yleiskatsaus tämän varsin niukasti tutkitun nimikategorian rakenteellisiin piirteisiin. Lisäksi tutkielmassa kartoitetaan käyttäjänimien oikeinkirjoitusta sekä tutkitaan Internetin käyttäjien käsityksiä siitä, millainen on hyvä käyttäjänimi. Tutkielman aineisto on hankittu Internetin peliyhteisö Aapelista (www.aapeli.com). Aapeli on suomalaisen Playfo-ria Oy:n ylläpitämä kansainvälinen pelisivusto, joka toimii 15 eri kielellä ja jonne on luotu yli 5 miljoonaa käyttäjätiliä. Tutkimusaineisto on kerätty sähköisellä kyselylomakkeella, jonka on täyttänyt 279 Aapelin käyttäjää. Vastaajien keskimääräinen syntymävuosi on 1991. Vastaajista 63 % on miehiä ja 37 % naisia. Käyttäjänimien rakenneanalyysin aineistona ovat kyselytutkimukseen vastanneiden käyttäjien nimet. Analyysimalli muistuttaa lähtökohdiltaan Paula Sjöblomin yritysnimien tutkimukseen luomaa funktionaalis-semanttista mallia. Käyttäjänimien rakenneanalyysissä nimistä erotetaan funktioidensa perusteella kaksi nimenosaa: Yksilöivä osa on nimen runko, varsinaiseksi nimeksi usein miellettävä osa. Erottavan lisäosan funktio on erottaa yksilöivältä osaltaan samanlaiset nimet toisistaan (samannimisyys ei ole käyttäjänimissä sallittua). Näin esimerkiksi käyttäjänimessä Toope_79 yksilöivä osa on Toope, kun taas alaviiva ja luku 79 ovat lisäosia. Nimien yksilöivissä osissa käytetään useimmin leksikaalista merkitystä kantavia ilmauksia ja henkilönnimiä, erottavissa lisäosissa numeroita ja erikoismerkkejä. Useimmat aineiston käyttäjänimet ovat järjestyneet rakenteellisesti siten, että yksilöivä osa on nimen alussa ja mahdollinen lisäosa tai lisäosat lopussa. Käyttäjänimien kirjoitusasua ei säätele mikään ulkopuolinen taho tai normi, minkä vuoksi nimet kirjoitetaan usein muista propreista poikkeavalla tavalla. Tutkielmassa keskitytään tarkastelemaan erityisesti isojen ja pienten kirjainten sekä välilyönnin käyttöä. Isolla alkukirjaimella alkaa 61 % tutkimusaineiston käyttäjänimistä. Välilyöntejä esiintyy vain 13 %:ssa aineiston nimistä. Vähäinen lukema johtuu todennäköisesti siitä, että useissa muissa verkkoyhteisöissä välilyönnit eivät kuulu käyttäjänimien merkkivalikoimaan. Hyviä käyttäjänimiä tarkastellaan niin niiden yleisten ominaisuuksien kautta kuin sen perusteella, miten vastaajat ovat arvioineet Aapelista kyselylomakkeelle poimittuja todellisia käyttäjänimiä. Käytetyt menetelmät poikkeavat esimerkiksi hyvien kadunnimien tutkimusperinteestä siten, että parhaimpien ja huonoimpien nimien ohella selvitetään myös käyttäjien näkemyksiä niistä nimistä, jotka eivät herätä yhtä voimakkaita tuntemuksia puolesta tai vastaan. Kyselytutkimuksen tuloksia yhdistelemällä saadaan selville, että useimpia Aapelin käyttäjiä miellyttää käyttäjänimissä kielinormien mukaisuus eli ison alkukirjaimen käyttäminen ja nimen erikoismerkittömyys. Semanttisesti läpinäkymättömät nimet ovat käyttäjäänsä kuvaavia nimiä suositumpia. Nimen pituudella ja kielivalinnalla ei ole selvää yhteyttä vastaajien nimimieltymyksiin.
  • Määttänen, Varpu (Helsingin yliopisto, 2013)
    Tutkielmani aiheena ovat seksivälineet suomalaisissa naistenlehdissä. Tavoitteenani on ollut muodostaa kokonaiskuva siitä, miten naistenlehdissä kirjoitetaan seksivälineistä ja pohtia, millaisia normeja ja marginaalisuuksia välineitä käsittelevissä jutuissa tuotetaan. Olen kysynyt, miten naistenlehdissä seksivälineiden käytöstä tehdään kunniallista ja oikeutetaan sopimattoman ja sopivaisen väliin jäävälle alueelle sijoittuvasta aiheesta kirjoittamista. Millaisia seurauksia käytetyillä diskursiivisilla strategioilla on ja millaisiin käsityksiin sukupuolesta ja seksuaalisuudesta ne ovat yhteydessä? Olisiko naistenlehtien seksivälineviittauksista löydettävissä normeja haastavaa queeria, pervoa potentiaalia? Aineistoni on vuosilta 2005 2010 viidestä suomalaisesta naistenlehdestä: Cosmopolitanista, ET-lehdestä, Kodin Kuvalehdestä, Me Naisista ja Trendistä. Olen valinnut lehdistä analysoitavakseni 44 seksivälineitä käsittelevää juttua. Teoreettinen viitekehykseni on queer-teoria ja analyysimetodini kriittinen diskurssianalyysi. Olen keskittynyt pääasiassa tekstin analyysiin, mutta pyrkinyt huomioimaan myös kuvituksen vaikutuksen kokonaisuuteen. Naistenlehtien jutuissa seksivälineistä viitataan toistuvasti parisuhteeseen ja seksuaaliterveyteen ja niiden kautta todistetaan seksivälineiden käytön normaaliutta. Lehdet kuitenkin myös ottavat ilmiöön etäisyyttä huumorin ja lääketieteellisen diskurssin avulla. Seksuaaliterveys näyttäytyy kykynä nauttia seksistä, ensisijassa miehen ja naisen välisestä yhdynnästä. Normaaliuden ulkopuolelle jää sellainen seksivälineiden käyttö, joka haastaa parisuhdenormia ja yhdyntäkeskeistä kuvaa seksistä. Naisten masturbointi seksivälineiden avulla voidaan esittää harjoitteluna yhdyntää varten ja siten oikeutettuna, mutta miesten seksivälineiden käyttö yksin esitetään negatiivisessa valossa. Naisten seksuaalisuus esitetään passiivisena ja nautinto paikannetaan naisen ruumiiseen, miesten seksuaalisuus taas esitetään aktiivisena ja suorituskeskeisenä. Aineistoni haastaa ajatusta, että seksuaalisuuden tulo yleisemmäksi julkiseksi puheenaiheeksi olisi merkittävästi murtanut seksuaalinormeja. Sen sijaan julkinen keskustelu seksuaalisuudesta tarjoaa niissä tilaa, jossa normeja voidaan toistaa ja vahvistaa. Toisaalta terveysviittausten keskittyminen seksuaalisen elämän ongelmiin paljastaa sen, että seksuaalinormeja on lähtökohtaisesti mahdoton täydellisesti tavoittaa. Tähän voi ajatella sisältyvän queeria potentiaalia.
  • Johansson, Nadja (Helsingin yliopisto, 2009)
    The thesis examines rabbi Abraham Ibn Ezra's (11096-1064) conceptions of the relationship between religion and science with special focus on his seventh astrological treatise Sefer ha-Olam (The Book of the World). The thesis includes an analysis of medieval arabic astrology and the concepts science and religion in the relevant period. The appendix holds a tentative english translation of the hebrew text.
  • Peltonen, Marjatta (Helsingin yliopisto, 2014)
    In this Thesis I study the religiousness and transnational practices of Senegalese born disciples and visiting religious guides of the Murid Sufi brotherhood in Helsinki. I approach the Murids' religiousness in the ritual context of the religious guides' visits from the viewpoint of religious agency. Religious agency denotes an active ownership of religious identities and a dynamic performance of these identities personally as well as collectively. The aim of this Thesis is to enhance understanding of Islam and migration of a group previously unstudied in Finland. The key questions of the Thesis research are 1. What kind of religious organization the Senegalese Murids carry out in Helsinki? 2. How are the Murid religious guides' visits constituted in Helsinki? 3. How do the interviewed Senegalese Murids narrate the religious guides' visits? 4. What kind of religious agency the interviewed Murids construct in the context of the visits? The research data consists of participant observation fieldnotes taken during the Murid guides' visits to Helsinki; six open thematic interviews of Senegalese born Murid residents in Finland; and, seven interviews of visiting Murid religious guides. In addition to an ethnographic description of the visits I use the method of narrative analysis to interpret the research participants' experiences of the observed events. In this Thesis I demonstrate that, in their religious organization in Helsinki, the Murids capitalize on the models mediated by the transnational network as well as on their first-hand experience from other Murid communities in other countries. The religious guides' visits foster the Helsinki resident Murids' diaspora consciousness, in other words their experience of the existence of a dispersed yet inter-connected global religious community. The maintenance of a mythical as well as concrete relationship to the Murids' holy city in Senegal characterizes the Murid diaspora consciousness. The Murid guides' visits are considered to strengthen not only religious but also ethnic and national identities. In their narratives, the Murids proclaim a distinct collective identity and contest negative stereotypes. In this Thesis, I situate the Murids' religious agency in the hierarchic relationship between the religious guides and their disciples. Religious agency is enacted through overlapping orderings of time as the religious agents envision religious projects in the future, receive divine power, prayers and advice transferred by the religious guides in the present as well as they create symbolic and genealogic links to the religious role models of the past. In this Thesis, I remark that Muridism is produced through memory. During the religious guides' visits collective memory is mobilized through strategic role behavior. Thus, remembering becomes corporeal. Remembering both provides the believers with latitude and legitimizes the social dominations of the brotherhood. The research findings indicate that the Murid brotherhood's transnational practices and relations not only support the continuity of religious traditions and identities but also reveal the necessity of change and innovation in a new environment. The research participant Murids represent a small group inside the Senegalese born residents in Finland. The research of the Murids provides new perspectives to the relation between religion and migration as well as to the diversity of African communities' and Muslims' agency in Finland.
  • Laitinen, Meri (Helsingin yliopisto, 2009)
    The concept of the American Dream was subject to a strong re-evaluation process in the 1960s, as counterculture became a prominent force in American society. A massive generation of young people, moved by the Vietnam War, the hippie movement, and psychedelic experimentation, created substantial social turbulence in their efforts to break out of conventional patterns and to create a new kind of society. This thesis outlines and analyses the concept of the American Dream in popular imagination through three works of new journalism. My primary data consists of Tom Wolfe’s The Electric Kool-Aid Acid Test (1967), Hunter S. Thompson’s Fear and Loathing in Las Vegas: A Savage Journey to the Heart of the American Dream (1971), and Norman Mailer’s Armies of the Night: History as a Novel, the Novel as History (1968). In defining the American Dream, I discuss the history of the concept as well as its manifestations in popular culture. Because of its elusive and amorphous nature, the concept of the American Dream can only be examined in cultural texts that portray the values, sentiments, and customs of a certain era. I have divided the analytical section of my thesis into three parts. In the first part I examine how the authors discuss the American society of their time in relation to ideology, capitalism, and the media. In the second part I focus on the Vietnam War and the controversy it creates in relation to the notions of freedom and patriotism. In the third part I discuss how the authors portray the countercultural visions of a better America that challenged the traditional interpretations of the American Dream. I also discuss the dark side of the new dream: the problems and disillusions that came with the effort to change the world. This thesis is an effort to trace the relocation of the American Dream in the context of the 1960s counterculture and new journalism. It hopes to provide a valuable addition to the cultural history of the sixties and to the effort of conceptualizing the American Dream.
  • Laitinen, Emma (Helsingin yliopisto, 2009)
    Työssä tutkitaan erilaisin tekstintutkimuksen keinoin suomalaisen Helsingin Sanomat -lehden ja virolaisen Postimees-lehden internet-julkaisuissa ilmestyneisiin uutisiin liittyviä mielipidekirjoituksia. Työn tavoitteena on tarkastella eroja suomalaisten ja virolaisten kirjoittajien retoriikassa, argumentaatiossa ja roolivalinnoissa. Työn aineisto koostuu Helsingin Sanomien ja Postimees´in internet-sivuilla tammikuussa 2008 ilmestyneiden uutisten saamista mielipiteistä eli kommenteista. Molemmista lehdistä on valittu mukaan kymmenen uutista, jotka kaikki ovat saaneet keskimäärin 30 kommenttia. Uutiset ovat molemmissa maissa kotimaan uutisia ja ne on valittu satunnaisesti, joskin muutamien uutisten aiheet ovat lehdissä samankaltaisia. Työn neljännessä luvussa aineistoa analysoidaan rekisterien, tekstityyppien ja retoriikan näkökulmista. Rekistereistä puhuttaessa tarkoitetaan erilaisia tapoja kirjoittaa erilaisissa tilanteissa. Internetistä löytyvät mielipidekirjoitukset vaihtelevat virallisen kirjakielen ja arkisen puhekielen, jopa slangin, käytön välillä. Mielipidekirjoitukset kuuluvat argumentoivaan tekstityyppiin. Niiden tehtävä ei ole kertoa asioista neutraalisti, vaan kirjoittaja ilmaisee tekstissään omia arvojaan, mielipiteitään ja käsityksiään. Viidennessä luvussa aineistoa tutkitaan retorisen diskurssianalyysin keinoin, eli analysoidaan millaisia retorisia keinoja kirjoittajat käyttävät argumentaationsa vahvistamiseen. Retorisia keinoja esitellään työssä Arja Jokisen esittämän jaotuksen mukaisesti. Argumentaatiota voidaan jaotella myös sen mukaan, onko kyseessä hyökkäävä, puolustava, fakta- tai tunnepohjainen retoriikka. Kuudennessa luvussa analysoidaan mielipidekirjoitusten kohteita eli adressaatteja sekä kirjoittajien itselleen ottamia rooleja. Kirjoittajat voivat osoittaa roolivalintaansa useiden retoristen keinojen avulla. Rooleista yleisimmät ovat opettaja, asiantuntija ja kriitikko, marginaalisempia puolestaan kysyjä ja kannattaja/tukija. Aineiston analysointi on nostanut esille useita eroja suomalaisten ja virolaisten mielipidekirjoitusten välillä. Suomalaiset kirjoitukset kirjoitetaan usein yleis- tai kirjakielellä ja neutraalilla sävyllä. Virolaisissa mielipidekirjoituksissa on enemmän puhekielisyyttä ja kirjoitusvirheitä. Kirjoitusten sävy on jyrkempi ja arvoja tai arvioita välittävät sanat usein hyvin affektisia. Suomalaisissa mielipidekirjoituksissa kirjoittajat käyttävät argumentaationsa vahvistamiseen paljon oman asiantuntijuutensa korostamista tai vahvistamista konsensuksella, oma pätevyys myös perustellaan koulutuksen tai ammatin avulla. Suomalaisissa kirjoituksissa mielipiteet ovat myös pääasiassa faktoihin ja puolustavaan retoriikkaan perustuvia. Virolaisissa mielipiteissä kirjoittajat esittävät väitteensä tosiasioina ilman erityisiä perusteita. Argumentaatio rakentuu pääasiallisesti hyökkäävän ja tunnepohjaisen retoriikan päälle. Myös roolivalintojen välillä on eroja: suomalaismielipiteet esitetään useimmiten opettajan tai asiantuntijan roolista, virolaisissa mielipiteissä kirjoittaja on yleensä kriitikko tai asiantuntija.
  • Hänninen, Ukko (Helsingin yliopisto, 1997)
  • Karppi, Noora (Helsingin yliopisto, 2011)
    Pro gradu -tutkielmassani tutkin Olde Hansa -ravintolan suomen- ja vironkielisten ruokalistojen kieltä sekä niiden objektiivista ja kokemuksellista autenttisuutta. Tutkimukseni keskittyy objektiiviseen ja kokemukselliseen autenttisuuteen. Tarkoitukseni on selvittää onko ruokalistan kieli lavastettua autenttisuutta, eli epäaitoa vanhana esitettävää kieltä, joka kuitenkin avautuu lukijalle autenttisena vanhana kielenä. Käyttämäni teoria pohjautuu autenttisuuden tutkimukseen erityisesti matkailun piirissä. Käsittelen autenttisuutta MacCannellin, Gilmoren ja Pinen sekä Wangin teorioihin nojaten. Tärkeässä asemassa tutkielmassani on MacCannellin esittelemä teoria lavastetusta autenttisuudesta sekä autenttisuuden kolme eri lajia: objektiivinen, symbolinen ja kokemuksellinen autenttisuus. Objektiivinen autenttisuus tarkoittaa aitoa ja alkuperäistä. Se on kohteen ominaisuus, joka on tieteellisesti todistettavissa. Tutkin ruokalistan kielen objektiivista autenttisuutta vertaamalla ruokalistojen tekstejä sekä vanhan kirjaviron ja kirjasuomen ortografiaa ja sijapäätteitä. Näitä kielen piirteitä on tutkittu niin Suomessa kuin Virossakin vanhimpien säilyneiden tekstien avulla. Peilaan ruokalistan kieltä siis 1500-luvun kirjakieleen ja etsin niistä yhtäläisyyksiä sekä eroja. Mikäli näissä piirteissä on ruokalistojen teksteissä ja vanhoissa kirjakielissä eroja, ei kyse ole objektiivisesti autenttisesta vanhasta kirjakielestä. Kokemuksellista autenttisuutta taas ei voi objektiivisesti mitata, koska se syntyy ihmisessä itsessään. Tutkimukseni kokemuksellisen autenttisuuden materiaalin muodostaakin 20 teemahaastattelua, joiden kautta selvitän ihmisten kokemuksia ruokalistan kielestä kokevatko he sen autenttiseksi vai eivät. Lopuksi yhdistän objektiivisen ja kokemuksellisen autenttisuuden tutkimusten tulokset ja selvitän onko ruokalistan teksti lavastettua autenttisuutta. Matkailija voi nimittäin mielestään saavuttaa kokemuksen autenttisuudesta, vaikka kohde itse asiassa olisikin epäautenttinen. Tällöin on kyse lavastetusta autenttisuudesta. Kummankaan Olde Hansan ruokalistan, ei suomalaisen eikä virolaisen, kieli mukaile vanhaa kirjakieltä. Tekstit eivät siis ole objektiivisesti autenttisia. Kokemuksellisesti autenttisia ne sen sijaan ovat. Lukijoille tarjotaan epäautenttista kieltä, joka esitetään autenttisena vanhana kirjakielenä. Kielessä on käytetty erikoisia piirteitä, jotka aiheuttavat lukijassa autenttisuuden tunteen. Näiden piirteiden käyttöä voidaan kutsua lavastetuksi autenttisuudeksi. Tarkoitus on epäautenttisten kielellisten piirteiden kautta synnyttää lukijassa kokemus autenttisuudesta. Mielenkiintoista tutkimuksen tuloksissa on erityisesti se, että suomenkielisessä ruokalistassa mukaillaan enemmän vanhaa kirjakieltä kuin vironkielisessä, mutta objektiivisesti autenttiset piirteet ärsyttävät suomalaisia informantteja. Matkailun autenttisuuden teoriaan liittyy käsitys, että matkailijat eivät ole valmiita ottamaan vastaan liian autenttisia asioita, vaan heille tulee tarjota sovellettua autenttisuutta. Tätä teoriaa tukee myös suomalaisten informanttien haastattelujen tulos.
  • Sammallahti, Lumi (Helsingin yliopisto, 2007)
    Tutkielmassa tarkastellaan niitä tapoja, joilla intialaisissa englanninkielisissä sanomalehdissä käsitellään normista poikkeavia seksuaalisuuksia ja sukupuolia. Aineistona ovat vuosina 2003-2006 seuraavissa lehdissä ilmestyneet kirjoitukset: The Hindu, The Telegraph, Deccan Herald ja The Times of India kaupunkiliitteineen. Lisäksi aineistoon kuuluu yksi artikkeli The Statesman -lehdestä. Aineisto on jaettu kuuteen aiheryhmään: 1. Intian rikoslain 377. pykälä ja homoseksuaalisuuden dekriminalisointi, 2. hijrat, 3. Pushkin Chandran murha, 4. parisuhde, perhe ja avioliitto, 5. elokuvat ja lesbous, 6. homojen elämää. Ryhmien ulkopuolelle jää kuusi artikkelia, joita analysoidaan erikseen. Tutkielman lähtökohtana ja kysymyksenasettelun taustalla vaikuttaa queer-teoria. Tähän liittyy ajatus, ettei ole mitään muuttumatonta, olemuksellista sukupuolta, vaan sukupuoli on kulttuurista fiktiota, joka syntyy toiston ja tavoittamattoman ideaalin jäljittelyn kautta. Tutkielmassa tarkastellaan heteroseksuaalista matriisia - sitä kulttuuristen ymmärrysten verkkoa, jossa tietyt ruumiit, sukupuolet ja halut luonnollistuvat - Mary Douglasin kulttuurijärjestelmiä ja saastumista käsittelevien teorioiden sekä tabun käsitteen avulla. Aineistoa analysoidaan retoriseen diskurssianalyysiin tukeutuen. Analyysissa keskitytään artikkeleiden kielenkäyttöön ymmärrettäviksi tarkoitettuina argumentteina ja huomioidaan samalla rivien välistä luettavat merkitykset. Artikkeleita, joista suurin osa puolustaa homoseksuaalisuuden dekriminalisointia, tarkastellaan tabun uudelleenjärjestäjinä ja heteroseksuaalisen matriisin huojuttajina: ne pyrkivät homoseksuaalisuuden tabuun liittyvän hiljaisuuden rikkomisella kyseenalaistamaan vallitsevan järjestyksen, jossa vain heteroseksuaaliset halut hyväksytään. Toisaalta ne pyrkivät luomaan uudenlaisen järjestyksen, jonka katveisiin myös jää sopimatonta materiaalia. Silmiinpistävin uuteen järjestykseen sopimaton ihmisryhmä ovat hijrat, joilla on entisessä järjestelmässä ollut määrätty paikkansa järjestelmää ylläpitävänä anomaliana. Hijroja tarkastellaan artikkeleissa sekä osana transsukupuolisuuden teemaa että intialaista mytologiaa. Pyrkiessään muokkaamaan yleisön asenteita suvaitsevammiksi seksuaalista ja sukupuolista monimuotoisuutta kohtaan artikkelit käyttävät monenlaisia retorisia keinoja. Seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen edustajat pyritään esittämään niin sankareina kuin uhreinakin. Seksuaalivähemmistöihin pyritään liittämään luonnollisuuden ja normaaliuden määreet. Hijrojen kohdalla muistutetaan heidänkin olevan ihmisiä. Suvaitsevaisuuden puolesta käytetään argumenttina niin intialaista perinnettä kuin modernia länsimaista kulttuuria. Nyky-Intian homofobiasta ja kolonialistisesta perinnöstä sen sijaan pyritään erottautumaan.
  • Malkki, Janne (Helsingin yliopisto, 1999)
    Soturit olivat keskeinen sosiaalinen ryhmä keskiajan läntisessä Euroopassa ja Meiji-kautta (1868-1912) edeltäneessä Japanissa. Japanin avauduttua 1800-luvun puolivaiheilla maan historiaa alettiin kirjoittaa eurooppalaisen mallin mukaan, ja soturiperinteiden rinnastaminen ja vertailu yleistyivät. Vertailun taustalla vaikuttivat käsitykset alueiden samankaltaisesta feodaalisesta historiasta. Feodalismi on säilynyt keskeisenä teemana vertailuissa ja Japanin-tutkimuksessa, vaikka keskustelu siitä onkin Euroopan keskiajantutkimuksessa pitkälti hiipunut. Myös Japanin-tutkimuksessa on viime aikoina alettu esittää kritiikkiä feodalismi-termin käyttöä, rinnastuksia ja jopa pelkkää Euroopan historiaan vertaamistakin kohtaan. Feodalismin ohella muita keskeisiä vertailuteemoja ovat Japanin modernisoituminen ja sodankäynnin teknologia. Ensimmäiset vertailut olivat etupäässä yksittäisten joskus hyvin ylimalkaisten rinnastusten hakemista. Myös systemaattisia sivilisaatiohistoriallisia vertailuja alettiin tehdä jo varhain. Japanin-tutkimuksen ensisijaiseksi vertailukohteeksi ovat kuitenkin nousseet Euroopan historian sijaan teoriat feodalismista. Tarkastelu keskittyy nykyisin lähinnä eurooppalaisten termien käyttökelpoisuuteen Japanin historiasta kirjoitettaessa. Japanin modernisoitumista käsittelevät vertailut sivuavat keskusteluita feodalismista, mutta sotureiden rooli jää niissä usein hyvin vähäiseksi. Sodankäynnin teknologiaan keskittyvät vertailut ovat ilmiönä varsin tuore, sillä japanilaisen ja eurooppalaisen sodankäynnin pääteknologiat ovat olleet ilmeisen erilaisia lukuunottamatta 1500-luvun jälkipuoliskoa ja 1600-luvun alkua sekä nykyaikaa. Uuden ajan alun Euroopan ja saman ajan Japanin sotateknologiset yhtäläisyydet rajoittuvat jalkaväen tuliaseiden käyttöönoton mukanaan tuomiin muutoksiin maasodankäynnissä ja linnoittamiseen. Merisodankäynnin ja tykistön kehitys oli alueilla erilaista. Ritareiden ja samuraiden historioissa vaikuttavat edellä mainitun varhaisten tuliaseiden aikakauden rinnalla yhtäläisimmiltä kehityskuluilta niin sanotut varhais- ja täysfeodaaliset kaudet. Näistä ensimmäisellä tarkoitetaan Euroopan karolinkivaltakunnan aikaa suhteessa Kamakura-bakufuun (1185-1333) Japanissa. Jälkimmäisellä viitataan puolestaan ensimmäisen vuosituhannen vaihteen tienoille ajoittuvasta murroksesta noin 1300-1400-luvulle ulottuvaan ajanjaksoon Euroopassa ja sisällissotien kauteen 1300-luvun lopulta 1600-luvun alkuun Japanissa. Soturiperinteiden historioissa lähimmin toisiaan vastaavat feodaaliset piirteet ovat sotureiden yhteiskunnallinen asema ja heidän arvomaailmansa. Ilmeisin ongelma Euroopan ja Japanin vertailemisessa on se, että Eurooppa on laajempi ja historialtaan monimuotoisempi kuin Japani. Kuitenkaan tätä mittakaavaongelmaa eikä muitakaan metodologisia kysymyksiä ole vertailuissa juurikaan pohdittu. Osasyynä tähän lienee se, että muutamaa poikkeusta lukuunottamatta vertailijoiden asiantuntemus on keskittynyt vain toisen soturiperinteen historiaan. Sotureiden historiat tarjoavat antoisan vertailuparin. Suurista yhtäläisyyksistä huolimatta ritareita ja samuraita ei tulisi summittaisesti samaistaa toisiinsa, vaan rinnastettaessa tulisi mieluummin käyttää yleisempää soturin käsitettä. Avainsanat: Bushi, feodalismi, Eurooppa - sotahistoria, Japani - historia, ritarit, samurait, soturit
  • Pynnönen, Outi (Helsingin yliopisto, 2009)
    Tutkielman tavoitteena on testata ja arvioida tekstianalyysin menetelmien toimivuutta vähemmistökielen puhujien identiteetin tutkimisessa sekä selvittää udmurttien ja Transilvanian unkarilaisten vähemmistöidentiteetin erikois-piirteitä. Työssäni tarkastelen etnonyymien magyar 'unkarilainen' ja udmurt 'udmurtti' esiintymistä lehtiteksteissä. Aineistoni koostuu Romanian unkarilaisvähemmistön sekä udmurttivähemmistön omakielisissä sanomalehdissä alkuvuodesta 2007 ilmestyneistä lehtiteksteistä. Unkarilaisesta Szabadság-lehdestä valitsin tarkasteluun 79 tekstiä, udmurtinkielisestä Udmurt duńńe -lehdestä 64. Tarkastelen etnonyymien magyar ja udmurt esiintymistiheyttä sekä sitä, millaisia pääsanoja ne määrittävät. Näiden tulosten avulla päättelen, kuinka keskeinen rooli näissä lehdissä on vähemmistön itseidentifioinnilla, ja pyrin selvittämään, esiintyykö lehdissä selviä vähemmistöidentiteetin rakennusstrategioita. Tilastollisen ja pääsana-analyysin täydennyksenä käytän kriittistä lähilukua: miten unkarilaiset ja udmurtit esitetään, millaisiksi heidät kuvataan ja miten esitetään heidän suhteensa valtaväestöön? Analyysi osoittaa, että Udmurt duńńe -lehdessä etnonyymi udmurt esiintyy 42 prosentissa teksteistä. Unkarilaisessa lehdessä sana magyar esiintyy vain 19 prosentissa teksteistä. Valtaosa udmurt-sanan esiintymistä on tapauksia, joissa se määrittää pääsanaa 'kieli'. Udmurtin kielen kehityksestä kirjoitetaan Udmurt duńńessa paljon ja uutisointi on sävyltään hyvin positiivista. Lehti antaa myönteisen mielikuvan udmurtin kielen nykytilasta ja tulevaisuudesta sekä eri kielten ja kansallisuuksien suhteista. Samanlaista ilmiötä ei ole havaittavissa Szabadságissa. Unkarin kieli mainitaan harvoin, ja näissä harvoissa tapauksissa aiheena ovat kieleen liittyvät ongelmat, esimerkiksi omakielisen opetuksen vaikeudet. Kansallisuuksien suhteita kuvataan enimmäkseen neutraalisti. Udmurt duńńesta puuttuu kielellisiä oikeuksia koskeva kritiikki lähes kokonaan. Eroja voidaan selittää sosiolingvistisen taustatiedon avulla. Asenteissa heijastuu vähemmistöjen erilainen historia. Udmurtin kieltä ei ole koskaan käytetty laaja-alaisesti modernissa yhteiskunnassa, kun taas unkarin kieli oli Transilvaniassa valtakieli aina ensimmäiseen maailmansotaan saakka. Unkarilaiset kokivat dramaattisen siirtymän vähemmistöasemaan, mutta oletettavasti muisto kielen vanhasta asemasta, tietoisuus sen täydestä käyttökelpoisuudesta yhteiskunnassa saa nykyisen vähemmistön edustajat valvomaan oikeuksiaan. Asiaan vaikuttanee myös Unkarin valtion läheisyys. Rajan takana on malli siitä, kuinka unkarin kieltä voidaan käyttää kaikilla elämänalueilla. Udmurteilla ei vastaavaa mallia ole, ja udmurtin kieli on jäänyt kotikielen asemaan. Oletettavasti Udmurt duńńen asennekampanja pyrkii nostamaan udmurtin kielen hupenevaa arvostusta. Romanian unkarilaisten keskuudessa unkarin kielen arvostus on ollut vankkaa, minkä vuoksi kieltä ei ole tarpeen pitää jatkuvasti esillä. Itsenäinen emämaa ja yli kymmenmiljoonainen puhujamäärä vakuuttavat osaltaan unkarin puhujat kielensä elinkelpoisuudesta. Voidaan todeta, että tekstien perusteella udmurttius usein pelkistyy udmurtin kielen taitoon ja käyttöön, kun taas unkarilaisuus ilmenee useilla eri elämänalueilla. Käyttämäni tilastollinen analyysi antaa karkean kuvan aiheen keskeisyydestä teksteissä, mutta todella luotettavan ja yleistettävän tiedon hankkimiseksi olisi käytettävä laajempaa korpusta. Myös useiden eri lehtien vertailu olisi hedelmällistä. Tarkimpia tuloksia antaa lähiluenta. Sen ongelmana on analysoitavan aineiston rajallisuus. Eräs ratkaisu ongelmaan on valitsemani pääsana-analyysi, mutta on huomattava, että myös sen tuloksien tulkitsemisessa lähiluenta on useimmiten tarpeen. Sosiolingvistinen taustatieto on välttämätöntä, jotta analyysin tuloksen saadaan sijoitettua oikeaan kontekstiin ja selitettyä.
  • Hakli, Olli (2012)
    Tarkastelen tutkielmassani Suomen jälleenrakennuskauden arkkitehtuurista tehtyjä tulkintoja ja suhtautumista kauden rakennustaidetta kohtaan. Tutkimusaineisto koostuu kahdeksasta taiteen ja arkkitehtuurin yleiskatsauksesta sekä yhdestä 1940-lukua epookkina tarkastelevasta kirjasta, jotka edustavat laajalevikkisistä arkkitehtuurihistorista. Niitä tarkastellaan Michel Foucault’n Tiedon arkeologia -teoksessa teoretisoimalla diskurssianalyyttisellä metodilla. Diskurssista etsitään sellaisia lausumisen tapoja, jotka kuvastavat kirjoittajien suhtautumista aikakauden arkkitehtuuriin. Jälleenrakennuskauteen on liitetty romanttisuuden leima, minkä lisäksi kaudesta on käytetty tyylinimiä “förtitalismi” ja “inhimillistetty funktionalismi”. Näiden ilmenemistä ja sävyä tarkastelen. Tutkielman toisen teoreettisen tason muodostaa moderniteetin aatteellisen taustan tarkastelu sekä modernin arkkitehtuurin historiassa ja teoriassa käytetyn käsitteistön tarkastelu. Niiden avulla havainnoidaan jälleenrakennuskauden arkkitehtuurin suhteutumista moderniteetin ja modernin arkkitehtuurin traditioon. Moderniteetin aatteellisen taustan pohdinta perustuu Jürgen Habermasin tulkintoihin moderniteetin filosofisesta diskurssista. Frankfurtin koulukunnan jatkajana ja kriittisen teorian uudistajana tunnettu Habermas käy läpi sitä aatteellista taustaa ja filosofista keskustelua, joka antaa leimansa koko modernille ajalle ja maailmalle. Tulkitani mukaan kriitiisen koulukunnan piirissä katsotaan valistuksesta alkaneen modernin projektin kuvan olleen yksipuolinen ja painottuneen ainoastaan järjen kategoriaan. Modernin projektin toisena vaiettuna rakennuskappaleena on romantiikka. Länsimaisissa taiteissa esikuvia on haettu vuoroin antiikista ja vuoroin ei. Romantiikka taidesuuntana on antanut leimansa useille suunnille, jotka eivät hakeneet innostustansa antiikista. Koska modernismi irtautui antiikin lisäksi historiasta, on sen yhteys romantiikkaan mahdollinen. Suomalaisen modernin arkkitehtuurin historiassa aatteellista romanttisuutta ei käsitellä, vaan arkkitehtuurin oikeutus on haettu perinteisesti järjen kategoriasta, mitä modernin arkkitehtuurin diskurssissa käytetyt käsitteet kuten “rationalismi” ja “funktionalismi” korostavat. Tätä taustaa vasten pyrin osoittamaan, että kaikki moderni arkkitehtuuri on luettavissa järjen ohessa myös romantiikan vaikutuspiiriin, eikä sen ilmeneminen pelkästään jälleenrakennuskauden rakennustaidetta kuvaamassa ole kovin osuvaa. Tavoitteenani on tarkentaa kuvaa jälleenrakennuskauden lisäksi taidehistorian historiasta. Tutkielmalle leimansa antaa eräänlainen tieteenfilosofinen ja -historiallinen näkökulma. Jo otsikossa esiintyvä historiografia kertoo tavoitteesta toimia eräänlaisena välitilinpäätöksenä. Historian kirjoituksen uudelleenuvun myötä saatava tieto mahdollistaa uusien tulkintojen tekemisen. Tutkimustuloksena havaitsen erilaisia suhtatumistapoja kauden arkkitehtuuria kohtaan sekä hyvin erilaista kielenkäyttöä. Eräillä kirjoittajilla romanttisuus on pejoratiivinen termi, kun taas toisilla sitä käytetään neutraalisti ja kolmansien sanavarastoon se ei kuulu lainkaan. Diskurssin tarkastelun myötä kirjoittajat jakautuvat suhtatumiseltaan ja sanastoltaan kolmeen ryhmään, joista muodostan koulukuntia. Koulukunnat ovat sijoittuneet eri arkkitehtuurin historiaa tuottaviin instituutioihin Suomen rakennustaiteen museossa, Teknillisen korkeakoulun arkkitehtiosastossa ja Helsingin yliopiston taidehistorian oppiaineessa.