Browsing by Title

Sort by: Order: Results:

Now showing items 439-458 of 630
  • Rapelo, Nina (Helsingin yliopisto, 2012)
    Tutkimuksessa tarkastellaan lobotomian käyttöä psykiatrisena hoitomenetelmänä suhteessa muihin Pohjoismaihin. Lobotomia oli psykiatrinen hoitomenetelmä, mikä otettiin käyttöön 1930-luvun lopulla. Pohjoismaissa menetelmää käytettiin 1940-luvulta 1970-luvulle. Tutkimuskohteina Pohjoismaat ovat mielenkiintoisia, sillä niissä tehtiin jopa kaksi ja puoli kertaa enemmän leikkauksia suhteessa väkilukuun kuin muualla maailmassa. Se pohjautui biologiseen psykiatriaan, missä mielisairauksien syiden uskottiin olevan aivoissa. Tämän tutkimuksen avulla liitetään Suomi pohjoismaiseen tutkimusperinteeseen. Tutkimuksessa tarkastellaan, minkälaisia muotoja lobotomia sai Pohjoismaissa, miten leikkaustoiminta käytännössä järjestettiin, miten ja miksi leikkaus otettiin käyttöön ja millä perusteilla sitä käytettiin. Tutkimus vertailee eri Pohjoismaiden tilannetta lobotomian elinkaaren aikana. Tutkimuksen lähteinä käytetään muiden Pohjoismaiden osalta erityisesti aiempaa tutkimusta. Kaikissa Pohjoismaissa lobotomiatutkimus on vasta alkuvaiheessa, ja koska eri maissa tehty aiempi tutkimus ei kata täydellisesti tutkimukseen valittuja teemoja, minkä vuoksi tutkimuksessa on lisäksi käytetty lääketieteellisiä aikakauslehtiä. Suomessa lobotomiaa on tutkittu vielä muita maita vähemmän, minkä vuoksi aikakauslehtien lisäksi etsitään lisätietoja myös arkistolähteistä. Tutkimuksessa tulee esille, että lobotomia otettiin käyttöön kaikissa Pohjoismaissa suunnilleen samoihin aikoihin, 1940-luvun puolen välin jälkeen. Alkuvuosina leikkausmäärät olivat vähäisiä, menetelmän kehittäjän saama Nobel-palkinto kuitenkin vakiinnutti lobotomian hoitona. Suomessa menetelmä otettiin käyttöön muutamaa vuotta muita Pohjoismaita myöhemmin, suurimpana vaikuttavana tekijänä tähän oli sota. Eniten leikkauksia Pohjoismaissa tehtiin 1950-luvun alkupuolella. Leikkausmäärissä on suuria eroja: eniten leikattiin suhteessa väkilukuun Tanskassa, Suomessa leikattiin sen sijaan huomattavasti muita maita vähemmän. Pohjoismaiden välillä on lobotomian käytössä nähtävissä paljon yhtäläisyyksiä, mutta jokainen maa teki selkeästi omat hoitopäätöksensä sekä leikkausjärjestelynsä itsenäisesti. Suurimmat erot maiden välillä ovat leikkaustoiminnan järjestelyissä. Suomessa oli muita Pohjoismaita enemmän käytännön järjestelyissä - tämä on muita myöhäisemmän aloitusajankohdan lisäksi merkittävimpiä syitä sille, miksi leikkausmäärät täällä jäivät muita maita vähäisemmiksi. Lobotomiasta ei suurista leikkausmääristä huolimatta tullut missään maassa pääasiallista hoitomenetelmää, vaan sillä hoidettiin pääasiassa kroonisia potilaita, joihin muut hoidot eivät olleet auttaneet. Vaikka suurin osa leikatuista sairasti skitsofreniaa, kaikissa maissa voidaan havaita, että merkittävimmät indikaatiot olivat potilaan oireet kuten aggressiivisuus ja vaikeahoitoisuus. Suurimmat syyt suppeaan indikaatiokenttään ovat leikkaukseen liittyvät vaikeat sivuoireet sekä suuri kuolleisuus. Leikkausmenetelmä oli käytössä vain lyhyen aikaa. Sen käyttö hiipui kaikissa maissa 1960-luvulle tultaessa, viimeiset leikkaukset Pohjoismaissa tehtiin 1970-luvun puolessa välissä. Lobotomian sijaan alettiin käyttää psyykenlääkkeitä.
  • Väisänen, Kaisa (Helsingin yliopisto, 2004)
    Pro gradu -tutkielmassani paneudun yhden suomalaisen populaarimusiikin toimijan elämään, uraan, tuotantoon sekä hänen käsityksiinsä musiikista ja musiikintekemisestä. Tutkimukseni on suomalaisen populaarimusiikin historian perustutkimusta Sakari Kukon henkilöhistorian kautta. Tutkimuskysymyksiäni ovat: 1. Kuinka Sakari Kukosta tuli muusikko ja musiikintekijä? 2. Minkälainen on ja on ollut hänen tapansa toimia? Vastaan edellisiin kysymyksiin, mutta sijoitan vastaukset myös ajallisesti suomalaiseen musiikki- ja yhteiskuntakontekstiin. Ongelmanasettelu tähtää siihen, että selvitän sekä Kukon omat sisäiset motiivit ja päämäärät muusikkona ja musiikintekijänä että hänen ympäristönsä tarjoamat virikkeet ja vaikutteet. Ongelman ratkaisemiseksi kartoitan hänen elämänvaiheensa lapsuudesta tähän päivään, ympäristöt, joissa hän on kulloinkin toiminut sekä ne yhteiskunnalliset tilanteet, joihin hänen ja hänen ympäristönsä toiminta on sijoittunut. Tutkimus sijoittuu vuosien 1953 ja 2003 väliselle ajalle. Kuvailen Kukon tuotantoa levy levyltä edeten kronologisesti vuosikymmenittäin. Lisäksi kokoan tuotannon yhteen ja etsin hänen säveltämästään, sovittamastaan ja esittämästään musiikista muutamia erityisen vahvoja elementtejä. Tuloksena esittelen kahdeksan kategoriaa, joista jokainen on yhdistettävissä hänen elämänvaiheisiinsa ja asetettavissa vuorovaikutukseen lähiympäristön kanssa. Tutkielmassani käytän apuna mikrohistoriallista tutkimusotetta, joka sopii mainiosti työni toteuttamiseen. Tutkimusaineisto on hyvin laaja ja monipuolinen, ja olen poiminut tietoja muun muassa lehtiartikkeleista, arkistoista, levyjen kansista, festivaaliesitteistä ja kirjallisuudesta; kaikista ei löydy edes mainintaa päivästä, vuodesta tai kirjoittajasta. Tärkein aineistoni on kuitenkin muistinvarainen tieto eli Kukon haastattelumateriaali. Mikrohistorialliseen tutkimusotteeseen nojaten olen päässyt Kukon henkilöhistorian kautta käsiksi hieman yleisemmänkin tason asioihin ja ilmiöihin. Olen selvittänyt muun muassa Kajaani Big Bandin vaiheita 1950-luvulta 1970-luvulle sekä suomalaisen pop/jazz -koulutuksen kehitystä erilaisista musiikkileireistä Sibelius-Akatemian oppiaineeksi samalla, kun olen selvittänyt Kukon kehitystä muusikoksi. Lisäksi olen esitellyt esimerkiksi studiomuusikkoutta 1970-luvun Suomessa sekä senegalilaisen musiikkielämän piirteitä 1970- ja 1980-lukujen taitteessa. Mikrohistorioitsija Carlo Ginzburgin johtolanka-ajatusta mukaillen olen koonnut pienistä tiedon palasista, johtolangoista kokonaiskertomuksen. Avainsanat: Sakari Kukko, Piirpauke, suomalainen populaarimusiikki, jazz, mikrohistoria, henkilöhistoria
  • Paloneva, Hanna Maria (Helsingin yliopisto, 2015)
    Ääntäminen on saanut viime aikoina entistä enemmän huomiota myös suomi toisena ja vieraana kielenä -opetuksessa. Tämä tutkielma käsittelee suomi vieraana kielenä -oppijoiden vokaaleja. 14 oppijaa saksalaisen yliopiston suomen kielen alkeiskurssilta ovat tunnistaneet ja tuottaneet suomen kielen vokaaleja e, ä, ja a kahdessa tehtävässä. Tutkielma tarkastelee tunnistamisen ja tuottamisen onnistumista äidinkielisten puhujien suorituksiin verrattuna, puhujien välisiä yksilöllisiä eroja sekä oppijoiden äidinkielen saksan vaikutusta suomen vokaalien tunnistamiseen ja tuottamiseen. Tutkielma koostuu laajemmasta teoreettisesta taustoituksesta, suomen ja saksan kielten vertailevasta analyysistä sekä kahden kuuntelukokeen tuloksista. Kontrastiivisen kielten vertailun perusteella oli oletettavissa, että sekä erot saksan ja suomen äänne- että kirjoitusjärjestelmissä tulisivat vaikuttamaan vokaalien tunnistamiseen ja tuottamiseen. Ensimmäisessä kuuntelukokeessa saksankieliset suomenoppijat ja kaksi suomenkielistä vertailupuhujaa tunnistivat tutkimuksen vokaaleja kirjoittamalla suomenkielisen lukemat epäsanat. Vokaali a oli tunnistettu täysin oikein kaikissa epäsanoissa, mutta saksankieliset olivat kuulleet sitä runsaasti myös niihin sanoihin, joissa suomenkielinen kuuli vokaalin ä. Vokaalin ä tunnistaminen tuotti odotetusti saksankielisille eniten hankaluuksia. Vokaalin e kohdalla haasteena oli painottoman toisen tavun e-vokaali. Selityksenä voisi olla, että painoton e-vokaali herkästi redusoituu saksan kielessä ja että e:n ja ä:n kohdalla on saksan kielen ortografisissa käytännöissä runsaasti vaihtelua. Toisessa kuuntelukokeessa saksankieliset oppijat ja kaksi suomenkielistä vertailupuhujaa lukivat suomenkielisen tekstin. Tutkimuksen vokaalit oli leikattu tekstistä erikseen. Vokaalit soitettiin kolmelle suomenkieliselle kuuntelijalle, jotka nimesivät ne mielestään parhaiten vastaavaksi suomen kielen vokaaliksi. Merkittävää oli, ettei kahden suomenkielisen vertailupuhujan vokaaleja oltu tunnistettu selvästi paremmin kuin saksankielisten vokaaleja muutoin kuin vokaalin ä osalta, joka tuotti saksankielisille erityisiä vaikeuksia. Vokaali a oli tunnistettu lähes yhtä onnistuneesti niin saksankielisten kuin suomenkielistenkin tuottamana. Sen sijaan suomenkieliset nimesivät saksankielisten tuottaman ä:n e:ksi jopa yli puolessa tapauksista. Vokaali e taas oli tunnistettu saksankielisten tuottamana jopa paremmin kuin suomenkielisten tuottamana erityisesti ensitavussa. Vokaalien e ja ä osalta sujuva tunnistaminen kuuntelukokeessa 1 näytti olevan edellytyksenä sujuvalle tuottamiselle kuuntelukokeessa 2, vaikka joidenkin oppijoiden kohdalla vokaalin ä tuottaminen saattoi hyvästä tunnistamisesta huolimatta olla heikkoa. Vokaalia e oli monesti onnistuttu tuottamaan hyvin kuuntelukokeessa 2, vaikka sen tunnistaminen kuuntelukokeessa 1 olisi ollut heikkoa. Tutkimus osoitti, että luonnollista puhetta käyttämällä voidaan saada yllättäviä tuloksia myös äidinkielisten puhujien vokaalien laadusta. Variaatio äidinkielisten puhujien vokaalien laadussa tekee suomen oppijoiden tehtävän entistä vaikeammaksi. Tutkimuksen saksankieliset oppijat olivat taustatekijöiltään erittäin yhtenäinen ryhmä. Tästä huolimatta yksilölliset erot kuuntelukokeiden tuloksissa olivat merkittävät. Kuuntelukokeessa 1 vaihteli suuresti, tuottiko oppijalle enemmän haasteita vokaali ä vai e (vokaali a oli tunnistettu hyvin). Myös kuuntelukokeessa 2 yksilölliset erot olivat merkittävät erityisesti vokaalin ä tuottamisessa.
  • Lähteenmäki, Maija (Helsingin yliopisto, 2013)
    Pro gradu -tutkielmani käsittelee samaa sukupuolta olevien avioliitosta esitettyä queer-kritiikkiä. Tätä normikriittistä keskustelua käydään queer-poliittisesta näkökulmasta. Siinä kyseenalaistetaan avioliitto-oikeuden tavoittelun merkitys ja kysytään, miksi naimisiin pääseminen on tärkeää, mikä on halun päästä naimisiin takana, miten tuo halu liittyy haluun olla normaali ja kunniallinen ja mitä tästä seuraa. Queer-kritiikki nousee, toisin kuin heteronormatiivinen, homofobinen ja konservatiivinen samaa sukupuolta olevien avioliiton vastustus, queer-yhteisön itsensä sisältä. Asetan avioliitosta esitetyn queer-kritiikin osaksi laajempaa normikriittistä asennetta. Ankkuroin pitkälti yhdysvaltalaisen keskustelun Suomen kontekstiin Pink Black Blockin manifestien avulla vuosilta 2007 ja 2008 sekä Rhythms of Resistance <3 Pink&Black -manifestin avulla vuodelta 2013. Kiinnitän huomiota siihen yhteiskunnalliseen kontekstiin, jossa queer-kritiikki on syntynyt ja jossa sitä esitetään. Työni on queer-teoreettinen. Tarkastelen jo alunperin queer-näkökulmasta tuotettua keskustelua queer-tutkimuksellisin ottein. Käyn keskustelua kriitikkojen ja teoreetikkojen kanssa, joiden tekstit edellämainittujen manifestien lisäksi muodostavat aineistoni. Keskeistä pro gradu -tutkielmalleni on normaalin ja epänormaalin rajankäynti, jossa toista tuotetaan rajaamalla toinen ulkopuolelle. Käsittelen tätä muodostumista abjektion käsitteen avulla, jossa keskustelukumppaneinani ovat erityisesti Julia Kristeva ja Judith Butler. Politisoin ja problematisoin normaalin käsitteen. Queer, normaali ja abjektio ovat työni keskeisimmät käsitteet. Normaalin lisäksi normit, normatiivisuus ja normalisaatio liittyvät vahvasti työni aiheeseen. Myös häpeä ja avioliitto ovat toistuvia käsitteitä työssäni. Teen käsiteanalyysiä näiden käsitteiden kanssa kartoittamalla niiden menneitä ja nykyisiä merkityksiä sekä uusia käyttötapoja ja merkitysvivahteita. Tarkastelen tätä kritiikkiä queer-luennan avulla, jolloin nostan siitä erityisesti esiin vastakkainasetteluja ja rajalinjojen muotoutumista. Tällaisia jakolinjoja ja vastakkainasetteluja syntyy esimerkiksi niin hetero- ja homoseksuaalisuuden kuin homoseksuaalisuuden ja queerin välille. Tutkielmassani pohdin erilaisia tapoja ylittää ja purkaa näitä vastakkainasetteluja. Samalla pohdin avioliittoinstituution tulevaisuuden mahdollisuuksia, queer-kritiikkiä mahdollisena sukupuolikysymyksenä ja avioliittokritiikkiä queer-ajan käsitteen sekä yksityisten ja julkisten tilojen avulla.
  • Granbom-Herranen, Liisa (Helsingin yliopisto, 2004)
    Tutkielmassa lähestytään sananlaskuja niiden käyttökontekstin kautta. Tarkastelun kohteena on kirjoitettu kertova aineisto, jossa esiintyy sananlaskuja muun kerronnan yhteydessä. Sananlaskuja lähestytään kuulijan näkökulmasta, kuulijan tulkintaan tukeutuen. Aineistona on Kalevalan juhlavuoden 1985 kilpakirjoitus "Perinne elämässäni". Tarkasteltavina ovat kilpakirjoituksen aihepiirit 1. "Koti ja suku" sekä 5. "Sukupuoliroolit ja kasvatus avioliittoon". Tutkielman aineiston muodostavat vastaukset, joissa kerronta käyttää sananlaskuja. Tällaisia vastauksia on yhteensä 170 kerääjän aineistossa (188 vastaajalta) koko kilpakeruun ko. aihepiirien sisältäessä 439 keräystä. Vastaajien ikä vaihtelee 13-90 ikävuoden välillä. Muisteluaineisto käsittelee vuosia 1900-1985. Kilpakeruun vastaukset ovat muistelukerrontaa. Tämän tutkielman aineistossa kertojat muistelevat lapsuuttaan ja tuovat esille kuulijan näkökulman sananlaskujen käyttötilanteista. Sekä arkistotietoon että muistelukerrontaan liittyy olennaisesti aineiston lähdekriittinen tarkastelu. Tutkimuksessa sananlasku on yleisnimitys. Vastaajat ovat käsitelleet yhdenvertaisesti sananlaskuna niin sananlaskut, sananparret, sanonnat kuin raamatunlauseetkin, joten tutkielmassakin ne on käsitelty sananlaskuina. Tutkimustehtävänä on ollut selvittää yhtäältä kuka sananlaskuja käytti ja toisaalta missä tarkoituksessa sananlaskuja käytettiin. Näkökulma on kuulijan. Ensimmäiseen kysymykseen vastaus haettiin kertomuksissa olleista maininnoista, kuten esimerkiksi "äiti sanoi ...", "kuulin mummoltani ...", "lapsuudessani neuvottiin ...", "isälläni oli tapana sanoa ...". Toista kysymystä lähestyttiin käyttöyhteyden teonsanalla. Oletuksena oli, että kuulija käyttämällään verbillä kertoi, missä mielessä hän sananlaskuja koki käytetyn. Kertomusten mukaan sananlaskujen käytön koettiin liittyvän neuvoviin ja ohjaaviin tapahtumiin, kotona tapahtuneeseen kasvatukseen. Ne olivat osa kasvatuksessa käytettyä puhetta. Toinen aineistossa esiin tullut sananlaskujen käyttöyhteys oli sananlaskujen käyttö retorisena tehokeinona. Väitteitä voitiin todentaa, kumota, vahvistaa jne. sananlaskujen avulla. Sananlaskuja kerrotiin kuullun ennen kaikkea kotona, kotiympäristössä. Niiden alkuperä voi olla joko personoimaton ryhmä tai käyttäjä oli nimetty. Kun kyseessä oli ryhmän personoimaton puhe tai tieto, oli kyse ennen kaikkea vanhojen tiedosta, viisaista lauseista. Milloin sananlaskut on kuultu nimetyltä henkilöltä, oli kyseessä useimmiten äiti tai isoäiti. Tämä selittynee osin sillä, että lasten kasvatuksesta ovat kotiympäristössä huolehtineet suvun ja perheen naiset.
  • Mäkelä, Tiina (Helsingin yliopisto, 2014)
    Tutkielma käsittelee kahdeksan nuoren porilaisen murteenkäyttöä lyhentymäilmiöiden kannalta. Tutkittavina ilmiöinä ovat sellaiset piirteet, jotka ovat aiemman tutkimuksen mukaan Porin murteelle tyypillisiä: rajageminaation puuttuminen, loppu-n:n kato sekä A:n loppuheitto. Sitä, missä määrin ja miten aineiston nuoret käyttävät näitä piirteitä, tarkastellaan sekä kvantitatiivisesti että kvalitatiivisesti, lähinnä variaationtutkimuksen keinoin. Tutkielma etsii vastauksia paitsi siihen, kuinka paljon tutkittavat nykynuoret käyttävät Porin murretta, myös siihen, miten puhetilanne mahdollisesti vaikuttaa puhetapaan. Nuorten murteenkäyttöä verrataan myös lyhyesti vastauksiin, joita he antoivat kielitietoisuuskyselyyn, jossa kysyttiin, ajattelevatko he itse käyttävänsä murretta. Aineistona on kaksi videoitua sananselityspelitilannetta sekä nuorille pelin jälkeen teetetty kielitietoisuuskysely, joka toteutettiin lomakekyselynä. Pelitilanne aineistona on spontaani ja eroaa perinteisessä murteentutkimuksessa käytetystä haastatteluaineistosta. Se on tilanteena epämuodollinen, ja meneillään olevan toiminnan vuoksi aineistossa esiintyy sellaisia rakenteita, kuten imperatiivimuotoisia lauseita, jotka ovat haastattelutilanteelle epätyypillisiä. Tutkielma etenee murrepiirre kerrallaan esittelemällä ensin kunkin murrepiirteen ja tämän jälkeen sen, paljonko piirrettä aineistossa esiintyy missäkin muotoryhmässä ja puhujittain. Kvantitatiivista analyysia avataan analysoi-malla tapauskohtaisia esimerkkejä. Analyysi osoittaa, että Porin murteeseen liitetyt lyhentymäilmiöt kuuluvat tutkittavien nuorten puhetapaan spontaanissa puhetilanteessa: Nuorten puheessa ei ilmene rajageminaatiota, mutta loppu-n:n kato ja A:n loppuheittyminen ovat yleisiä. Kaikilla nuorilla on murteen mukaisia muotoja yli 60 %:ssa tapauksista, useimmissa jopa yli 80 %:ssa. Poikien puhe on jossain määrin tyttöjen puhetta murteellisempaa. Nuoret myös tiedostavat keskimäärin varsin hyvin käyttävänsä murretta. Sen lisäksi, että aineiston nuoret selkeästi käyttävät Porin murteelle tyypillisiä piirteitä, löytyy monille ei-murteellisille käyttötilanteille usein syy vuorovaikutustilanteesta tai jostakin pelitilanteessa vakiintuneesta raken-teesta. Ensin mainittua edustaa muun muassa kohosteisen yleiskielisen variantin valinta esimerkiksi huumorikäy-tössä, jälkimmäisiä puolestaan erityisesti sellaiset rakenteet kuten nominilauseke muv vuoro ( minun vuoroni ) ja yksikön 1. persoonan tietämättömyyden ilmaus em mää tiä ( en minä tiedä ), jotka toistuvat pelissä usein ja esiintyvät samanlaisina. Tutkielma kartoittaa jokseenkin vähäisesti tutkittua Porin murteen nykytilaa ja sivuaa samalla myös murretietoi-suutta. Se avaisi myös mahdollisuuksia jatkotutkimukseen: murteen tarkastelua voisi syventää muihinkin, kenties Porin murteelle perinteisesti epätyypillisempiin piirteisiin. Kiinnostavaa olisi myös esimerkiksi verrata, miten ei-syntyperäiset porilaiset käyttävät murretta tai mieltävät sitä käyttävänsä.
  • Ferm, Ilkka (Helsingin yliopisto, 2013)
  • Marjamäki, Pekka (Helsingin yliopisto, 2001)
    Tämä pro gradu -tutkielma käsittelee kielisidonnaisen huumorin kääntämistä. Ennen itse kääntämisen käsittelyä täytyy kuitenkin määritellä mitä tarkoitetaan käsitteellä kielisidonnainen huumori . Aluksi käsitellään huumoria ja sen ominaisuuksia sekä huumorin ja kulttuuristen, fysiologisten ja sosiaalisten tekijöiden suhdetta. Huumori syntyy kun tietyt odotukset rikotaan, eli toimitaan joidenkin normien vastaisesti. Huumorin eräitä perusperiaatteita ovat ristiriitaisuus ja yhteensopimattomuus. Kielisidonnaisessa huumorissa ristiriitaisuus ja yhteensopimattomuus on havaittavissa kielen tasolla: kieltä käytetään tuottamaan moniselitteinen tai -mielinen koominen ilmaus. Sanaleikki, jossa käytetään yhtä sanaa jolla on yksi tai useampi merkitys, on tyypillinen esimerkki kielisidonnaisesta huumorista. Mutta kielisidonnainen huumori ei rajoitu pelkästään tämänkaltaisiin sanaleikkeihin (engl. pun), vaan kattaa käsitteenä laajemman valikoiman erilaisia kielisidonnaisen huumorin muotoja, esimerkiksi monimerkityksiset nimet, idiomaattisilla ilmauksilla tuotettu huumori, akrostikonit, kirjoituksen konventioita rikkomalla tuotettu huumori jne. Kielisidonnainen huumori on tutkielmassa luokiteltu ja määritelty omaksi huumorin alalajikseen. Kielisidonnaisen huumorin kielellinen monimerkityksisyys tekee sen kääntämisestä vaikeampaa kuin sellaisen tekstin, jossa kielen tasolla ei ilmene monimerkityksisyyttä. Tästä syystä kielisidonnainen huumori tarvitsee erilaisen käännösstrategian kuin esimerkiksi tieteellinen teksti. Seuraavaksi käydään aluksi läpi joitakin käännösteorian keskeisiä käsitteitä ja niiden suhdetta ja vaikutuksia kielisidonnaisen huumorin kääntämiseen. Sitten kuvataan kielisidonnaisen huumorin käännösprosessi, joka jakautuu kolmeen osaan: tunnistaminen, analyysi ja kääntäminen. Näiden kolmen pohjalta laaditaan kuuden eri käännösstrategian ryhmä. Kuusi eri päästrategiaa ovat käännössidonnaisen huumorikategorian säilyttäminen, kirjaimellinen käännös, muun tyylikeinon käyttäminen, kompensaatio, poisjättö ja toimitukselliset keinot. Strategiat käydään läpi deskriptiivisesti ja niiden käyttöä valaistaan esimerkkien avulla. Osa päästrategioista jakautuu alastrategioihin, jotka kuvaavat tarkemmin, minkälaisin keinoin lähtökielen kielisidonnainen käännösongelma voidaan siirtää kohdekieleen. Strategiat pyritään kuvaamaan siten, että ne voisivat olla avuksi käännettäessä minkä tahansa kieliparin välillä. Vaikka kuvatut käännösstrategiat käydään läpi deskriptiivisesti, on pyrkii tutkielma myös olemaan avuksi käytännön tilanteissa kielisidonnaista huumoria käännettäessä. Tätä varten on tutkielman lopussa annettu kuvaus yhden kielisidonnaisen huumoriongelman kääntämisprosessista. Yhdistämällä teoria käytäntöön kuvataan käännösprosessiesimerkissä yhden kielisidonnaisen huumoriongelman analyysi-ja kääntämisvaiheet. Tuloksena on viisi erilaista versiota samasta lähtötekstin käännösongelmasta. Tutkielma siis ensinnäkin määrittelee, mitä ja minkälaista on kielisidonnainen huumori sekä luokittelee sen. Toisekseen tutkielma kuvaa sen käännösprosessin ja määrittelee eri käännösstrategiat. Lisäksi esimerkin avulla esitellään eri käännösvaihtoehtoja. Avainsanat: kääntäminen, huumori, sanaleikki, kielisidonnainen
  • Uotila, Eliisa (Helsingin yliopisto, 2013)
    Tutkielmassa analysoidaan, millaista on selkokielisen tekstin tematiikka ja teemankulku. Tutkimus on vertaileva, sillä selkokielisen aineiston rinnalla analysoidaan tekstiä, josta selkoteksti on mukautettu. Tutkimuskysymys liittyy siis myös selkokielen mukautusprosessiin, sillä tutkimustuloksista nähdään, miten tekstin tematiikka on muuttunut mukautusprosessissa. Tutkielmassa analysoidaan tekstissä teemaksi tarjoutuvia konstituentteja sekä teemankuljetusta tekstissä. Työssä käsitellään lyhyesti myös direktiivisten ainesten vaikutusta tekstin tematiikkaan sekä teemattomuutta ja sivuteemoja aineistossa. Lisäksi tutkielmassa verrataan tämän tutkimuksen tuloksia aikaisempiin tutkimuksiin teemankulkutyyppien yleisyydestä. Aineistona tutkielmassa on Kelan selkokieliset etuusesitteet (vuodelta 2010) ja niiden yleiskieliset vastineet. Selkokieli on helpotettu kielimuoto, joka on kehitetty niiden ihmisten avuksi, joilla on ongelmia esimerkiksi lukea yleiskielistä tekstiä. Selkokielen suurimmat käyttäjäryhmät ovat kehitysvammaiset ja muistihäiriöistä kärsivät ihmiset sekä kielenoppijat. Työn teoreettinen viitekehys on systeemisfunktionaalinen, ja tematiikan termistöä käytetään tämän viitekehyksen mukaisesti ja kuten ns. prahalainen koulukunta on termejä soveltanut. Työssä osoitetaan, että tematiikka on yksi selkokieltä ja yleiskieltä erottava tekijä. Teemakonstituentin valinnassa selkoesitteet eroavat yleiskielisistä vastineistaan, sillä selkokieli suosii subjekteja teemoina ja teemalausekkeet ovat yksinkertaisempia. Yleiskielisissä esitteissä ero subjekti-, objekti- ja predikatiivisekä adverbiaaliteemojen välillä on selvästi pienempi. Sekä selko- että yleiskielisissä esitteissä pysyvä teemaprogressio on yleisin teemankulkutyyppi. Etenevää teemaa on sen sijaan selkeästi enemmän selkokielisissä esitteissä. Pääteltävät teemat puuttuvat selkoesitteistä kokonaan, mutta yleiskielisissäkin esitteissä niitä on vähän. Tulokset teemankulkutyyppien yleisyydestä poikkeavat jonkin verran yleiskielestä aikaisemmin saaduista tuloksista. Tähän voi vaikuttaa esimerkiksi esitteiden viestinnällinen funktio, joka on informatiivinen ja sisältää myös tekstiin sisäänkirjoitetun lukijan ohjailua erilaisin direktiivein. Tärkeimmät analyysin tulokset ovat laadullisia. Tulosten perusteella selkoesitteissä teemat viittaavat suoremmin edeltäneeseen tekstiin eikä vaihtelua haeta esimeriksi eri hierarkiatason sanoja käyttämällä. Teemakonstituentit toistuvat useammin jopa täsmälleen samoina kuin aikaisemmin teemoina tai edellisten lauseyhdistelmien reemoissa. Tämän takia myös teemankulku on eksplisiittisempää, ja sitä on erittäin helppo seurata. Selkoesitteissä on enemmän myös sellaisia sivuteemoja, jotka tiivistävät edeltävää ja kertovat näin eksplisiittisemmin esimerkiksi tekstin osien välisistä syy-seuraussuhteista. Vaikka tekstuaalinen analyysi paljastaa selviä eroja aineiston selko- ja yleiskielisten tekstien välille, jatkotutkimukselle on vielä paljon tarvetta ja myös yhteiskunnallista tilausta. Tämän tutkielman puitteissa jää esimerkiksi selvittämättä, miten erilaiset selkokielen käyttäjäryhmät kokevat tematiikan ja sen yksinkertaistamisen vaikutukset teksteissä. Lisäksi jatkotutkimusta tarvitaan siitä, miten tematiikantutkimusta voidaan soveltaa selkokielen mukautus- ja kehitystyössä.
  • Hopeametsä, Heidi (Helsingin yliopisto, 2011)
    Live-roolipeli on yhdessä rakennettu tarinallinen kokemus, johon pääsee käsiksi osallistumisen ja oman toiminnan kautta. Tutkielma käsittelee pelin aikana saatua pelaajan kokemusta. Tutkimustehtävänäni on selvittää, millaisia larpeista saadut kokemukset ovat. Miten kokemukset muodostuvat, miten niihin pyritään ja miten niitä saadaan? Larpin fiktionaalinen maailma muodostuu fyysisestä ympäristöstä, pelaajien mielikuvituksesta ja säännöistä, jotka tukevat mielikuvitusta niissä kohdin, missä fiktiivinen maailma eroaa todellisesta. Parhaimmillaan näistä elementeistä rakennettu pelimaailma tuntuu pelin aikana uskottavalta. Gary Alan Finen kehysanalyysin mukaisesti pelitilanteessa voidaan erottaa olevan läsnä kolme pääasiallista merkitystasoa, joiden puitteissa toiminta näyttäytyy mielekkäänä: ensisijainen viitekehys, pelaamisen kehys ja fantasian kehys. Pelin osallistujalla on kolme päällekkäistä roolia: hän on samanaikaisesti oma itsensä sosiaalisessa tilanteessa, pelaaja pelaamassa peliä ja pelihahmo pelin fiktiivisessä maailmassa. Live-roolipelin osallistuja näyttää ulospäin vain pelihahmonsa tason, mutta käytännössä hän pelin aikana siirtyy kehyksestä toiseen tilanteesta riippuen. Eläytyessään pelin fiktioon pelaaja on koko ajan tietoinen siitä, että kaikki on vain peliä. Aineistonkeruumenetelminä olen käyttänyt sähköpostikyselyä ja teemahaastattelua. 89 kyselyvastausta toimivat tutkielmani tausta-aineistona ja niiden kautta löytyivät haastateltavat larppikokemushaastatteluihin. Aineistoni 21 haastattelua on tehty kesällä 2004. Ground Zero tapaustutkimuksessa käytössäni on vuoden 2001 peliin osallistuneiden peliraportit, jotka on kirjoitettu välittömästi ko. pelin jälkeen. Analyysimetodinani käytän aineistolähtöistä sisällönanalyysia. Haastatteluaineiston analyysin pohjalta tarkastelen sitä, millainen on hyvä pelikokemus, huono pelikokemus, sekä sitä, millaiset epämiellyttävät kokemukset voivat olla hyviä kokemuksia. Tutkimus osoittaa, että fyysisesti tai henkisesti epämiellyttävä kokemus voi olla hyvä, mikäli se on merkityksellinen. Jotkut parhaista larppikokemuksista ovat olleet nimenomaan jollain tavalla epämiellyttäviä. Parhaat larppikokemukset ovat Mihaly Csikszentmihalyin flow-teorian kuvaamia optimaalisia kokemuksia, joissa uppoudutaan niin intensiivisesti käsillä olevaan toimintaan, että ulkomaailma unohtuu hetkeksi, ja tuntuu siltä, kuin kaikki tapahtuisi itsestään. Analysoin haastatteluissa kuvailtuja muistettavimpia ja vaikuttavimpia pelikokemuksia, jotka ovat lähes aina olleet myös parhaita pelikokemuksia. Analyysi näyttää, että flow-kokemus on mahdollista saada eläytymällä pelin eri aspekteihin: 1) fiktio, 2) fyysinen ympäristö, 3) pelaaminen/haasteet, 4) sosiaalinen vuorovaikutus ja 5) pelistä oppiminen. Parhaissa kokemuksissa pelaajan odotukset myös ylittyvät tavalla tai toisella. Lopuksi esittelen tapaustutkimuksena Ground Zero live-roolipelin käytännön esimerkkinä siitä, miten pelikokemus käytännön tasolla muodostuu. Tarkastelen sitä, miten fiktiivisessä ympäristössä saadaan todellisia kokemuksia ja miten Ground Zerossa pelaajat kokivat ahdistavan pelikokemuksen positiivisena kokemuksena.
  • Kuusela, Pinja (Helsingin yliopisto, 2013)
    Vuorovaikutuksessa syntyy ajoittain kasvoja uhkaavia, nolostuttavia tilanteita. Tutkielmassa analysoidaan keskusteluntutkimuksen näkökulmasta kasvouhan olemusta ja seurauksia kerrontatilanteissa. Lähtökohtana pidetään sitä, että kertomuksen on oltava kerrottava eli merkityksellinen. Lisäksi vastaanottajien on osoitettava kiinnostusta sitä kohtaan. Hypoteesina tutkielmassa on, että jos kertoja ei kuitenkaan saa kylliksi ja oikeanlaista palautetta ja myötäelämistä, syntyy kasvouhkatilanne, joka vaarantaa keskustelun sujuvuuden ja keskustelijoiden välisen vuorovaikutuksen. Tällöin kertoja alkaa muokata kerrontaansa joko vahvistavin tai heikentävin intensiteetti-ilmauksin. Preferoituna lopputuloksena vastaanottajat alkavat osallistua aktiivisemmin kerrontaan, ja kaikkien kasvoja uhkaava tilanne laukeaa. Tutkimuskysymys jakautuu seuraaviin osakysymyksiin: Mitä kasvouhka kerrontatilanteessa on ja miten se syntyy? Millaisia ovat oikean- ja vääränlaiset palautteet? Mitä tapahtuu palautteen puutteesta ja vuoronvaihto-ongelmista kertovan pitkän hiljaisuuden jälkeen? Miksi intensifioijana on välillä kertoja, välillä vastaanottaja? Keskustelunanalyyttiseen metodiin ja sen käsitteistöön yhdistetään sosiologiaa (kasvot ja kasvouhka) ja syntaksia (intensiteettisanat). Videoiduista kasvokkaiskeskusteluista koostuva aineisto jakautuu kolmeen tunnin mittaiseen osa-aineistoon, joista käytetään informanttien mukaan nimiä Ystävät, Sisaret ja Työryhmä. Tutkimuksen aikana kiinnitettiin huomiota taukoihin ja mahdollisesta kasvouhasta kertoviin vuoronvaihdon ongelmiin. Tämän jälkeen etsittiin kasvouhkatilanteista intensifikaatiota ja analysoitiin mm. intensifioinnin vaikutusta kasvouhan poistumiseen. Aineistot ovat keskenään hyvin erilaisia. Tarkasteltavaa ilmiötä esiintyy eniten Ystävissä, vähiten Työryhmässä. Analyysissa tulee esiin, että useissa tapauksissa riittämätön responssi aiheuttaa intensifikaation. Intensifikaatiota havaitaan kuitenkin myös muunlaisissa kasvouhkaa sisältävissä kerrontatilanteissa. Näihin muihin luokitellaan tutkielmassa mm. erimielisyyden välttäminen, kerrottavuudella leikittely, itsekorjaus ja vastaanottajan intensifikaatio. Analyysi osoittaa, että etenkin arkikeskustelussa intensifikaatiolla on kasvoja suojeleva tehtävä. Tutkielma esittelee uutta tietoa kerrottavuudesta, affiliaatiosta ja hiljaisuudesta ja vertaa eri tieteenaloilta peräisin olevia kasvojen ja preferenssijäsennyksen käsitteitä toisiinsa.
  • Norja, Sara (Helsingin yliopisto, 2012)
    Tutkielmani käsittelee kolmea anonyymia 1400-luvulta peräisin olevaa myöhäiskeskienglantilaista runoa, joiden aiheena ovat palvelijat ja palvelijuus. Tutkielmaan sisältyy myös editio runosta käsikirjoituksessa Advocates 19.3.1 Skotlannin kansalliskirjastosta Edinburghista (National Library of Scotland). Tämä enimmäkseen keskienglanniksi kirjoitettu käsikirjoitus voidaan ajoittaa 1400-luvun viimeiselle neljännekselle. Muut runomateriaalit ovat aikaisemmista editioista. Runoja ei ole ennen käsitelty aiheensa yhdistämänä ryhmänä. Palvelijoita keskiajan Englannissa on tutkittu jonkin verran, mutta ei tällaisesta näkökulmasta. Päätavoitteeni tutkielmassa on valottaa palvelijarunojen konteksteja eri kannoilta sekä tuoda uusi keskienglantilainen runo saataville esim. historiantutkijoille ja käsikirjoituksentutkijoille. Käsittelen palvelijarunoja monitieteellisellä otteella, jotta niiden konteksti tulisi mahdollisimman hyvin esille. Työssäni yhdistyvät sosiohistoriallinen, genretutkimuksellinen sekä editoriaalinen ja käsikirjoitustutkimuksellinen näkökulma. Historiallinen taustatieto on tärkeä osa tutkimusta, joka pyrkii valottamaan menneen ajan kirjallisuutta. Siksi käsittelen tutkielmassani myöhäiskeskiajan sosiohistoriallisia piirteitä ja keskityn perusteellisesti ylhäisökotitalouksiín ja niissä palvelevien ihmisten olosuhteisiin erityisesti 1400-luvulla. Palvelijana oleminen oli myöhäiskeskiajalla vaihtoehto, joka takasi melko hyvät olosuhteet elämässä. Melkein jokainen oli jollain tavalla jonkun palvelija. Lisäksi palvelijuuden retoriikka on keskiajalle ominaista myös uskonnon kielessä: kaikki olivat vähintäänkin Jumalan palvelijoita. Palvelijarunot ovat maallisia runoja (secular lyrics), mutta niissäkin on uskonnollisia piirteitä. Palvelijuuden tutkiminen mahdollistaa siis melko perustavanlaatuisten keskiaikaisten asenteiden valottamista. Koska tutkielmani käsittelee runoja, on olennaista taustoittaa myöhäiskeskienglantilaista kirjallisuutta yleisesti. Genretutkimus on yksi tärkeimmistä teoreettisista viitekehyksistä tutkielmassani. Esittelen teorioita, jotka soveltuvat keskiaikaisen materiaalin tutkimiseen genren näkökulmasta, korostaen genren dynaamisuutta ja muuttuvuutta. Esittelen myös kaksi runoilleni olennaisinta formaalista genreä: chanson d aventure ja carol-laulu. Käsittelen myös editoriaalista teoriaa, jota sovellan tutkielmani lopussa olevassa tekstieditiossa. Lisäksi esittelen tutkimuksessani yksityiskohtaisesti editoitavan runon taustat, kielelliset, käsikirjoitukselliset ja runolliset piirteet sekä vertailen sitä toisiin palvelijarunoihin. Analysoin palvelijarunoja temaattisesta, genretutkimuksellisesta sekä sosiohistoriallisesta näkökulmasta. Runoissa kuvastuu epävarma maailma, jossa ei voi luottaa siihen, että kartanonherran suojelu säilyy. Runot kuvastavat kenties enemmän keskiaikaista ajattelumaailmaa kuin todellisuutta. Genrenäkökulmasta voidaan sanoa, että runot voivat kuulua useampaan kuin yhteen genreen. Tällainen analyysi on valaisevaa muuttuvan genrekäsityksen kannalta. Advocates 19.3.1 -käsikirjoituksessa esiintyvän runon editio koostuu transkriptiosta (jossa on pyritty säilyttämään mahdollisimman paljon alkuperäisen käsikirjoituksen piirteitä erikoismerkkejä myöten) ja editiosta (joka niin ikään pyrkii olemaan uskollinen alkuperäiselle käsikirjoitukselle, mutta josta on tehty luettavampi). Lisäksi olen laatinut nykyenglanniksi tehdyn tiivistetyn käännöksen, joka on tarkoitettu selventämään runon sisältöä niille, joille keskienglanti ei ole tuttua. Tutkielman loppuun on myös koottu runon olennaisin sanasto.
  • Keihäs, Tapio (Helsingin yliopisto, 2014)
    Alkuperäiskansoihin ja -kieliin yhdistetyistä kielteisistä asenteista huolimatta Perun Andeilla Ayacuchon kaupungissa toimii nuorisojärjestö Ñuqanchik, jonka jäsenet määrittelevät itsensä ketšua-intiaaneiksi. Tutkielman päätavoite on selvittää, miten järjestön kaksikieliset jäsenet kokevat ympäröivän sosiolingvistisen tilanteen, mitä käsityksiä kieliin ja kielenkäyttöön liitetään ja mikä merkitys kielellä on eri identiteettien rakentumisessa. Tutkielman ensimmäisessä osassa käsitellään kielivariantteihin ja toisessa kielenkäyttöön liittyviä representaatioita kansanlingvistiikan ja kieli-ideologioiden näkökulmasta. Kolmannessa osassa tarkastellaan identiteettien rakentamista, käyttämistä ja neuvottelemista kieltä käsittelevässä eli metalingvistisessa diskurssissa. Keskeinen kysymys on, miten nuoret määrittelevät indígena- eli intiaani-käsitteen ja mikä merkitys alkuperäiskielellä on tämän määrittelyssä. Tutkimuksella ei pyritä ensisijaisesti tuottamaan yleistettävää tietoa eikä määrittämään ryhmän vallitsevia käsityksiä; sen sijaan tavoitteena on tuoda esiin ryhmän sisäinen ideologinen moniäänisyys. Sosiokulttuurisen kielitieteen kenttään sijoittuva tapaustutkimus on luonteeltaan aineistolähtöinen. Tutkimusaineisto käsittää 18 puolistrukturoitua yksilöhaastattelua ja 2 vapaamuotoista ryhmäkeskustelua ketšuaan liittyvistä aiheista. Kansanlingvistiikan ja antropologisen lingvistiikan mukaisesti analyysin lähtökohtana ovat subjektien ideologiat, käsitykset, kategorisoinnit, kokemukset ja selitysmallit. Vallitseva analyysimenetelmä on Teun A. van Dijkin sosiokognitiivinen diskurssianalyysi. Identiteettejä tarkastellaan lisäksi jäsenkategorioiden näkökulmasta. Analyysissa kiinnitetään huomioita muun muassa toistuviin diskursiivisiin strategioihin, positioihin, sananvalintoihin, kertomuksiin, argumentointiin ja identiteettikategorioiden käyttöön. Vaikka ryhmän jäsenten näkemyksissä on yksilöllisiä eroja, ryhmän diskurssissa havaittiin seuraavat pääpiirteet: Nuoret – jopa ne, joiden äidinkieli on espanja – korostavat samastumistaan ketšuan kieleen. Myönteisiä asenteita alkuperäiskieltä kohtaan perustellaan kielen ilmaisuvoimaisuudella, monimerkityksisyydellä, ruumiillisuudella, yhteisöllisyydellä, nostalgisuudella ja oraalisuudella. Suurin osa nuorista kertoo käyttävänsä ketšuaa lähinnä perhepiirissä ja sellaisten puhekumppanien kanssa, joihin he voivat luottaa. Diskurssissa rakentuu jatkumo kahden ketšuan kielen funktion välille: sitä mukaa kuin varsinainen viestintä ketšuaksi vähenee jopa perhepiirissä, alkuperäiskieltä käytetään entistä enemmän lähinnä vuorovaikutussuhteiden rakentamiseen. Kielen erityiskäytöistä tuodaan esiin muun muassa vitsit, solvaukset, flirttailu ja tervehdykset. Vaikka nuoret myöntävät, että heidän puheessaan esiintyy koodinvaihtoa ja lainasanoja, asenteet näitä ilmiöitä kohtaan ovat pääasiassa kielteisiä. Puhdaskielisyyden ideologia ei kuitenkaan sulje pois pragmaattista näkökulmaa, jonka mukaan kieliä täytyy ”yhdistellä” viestinnän helpottamiseksi. Riippumatta odotuksista ketšuan kielen tulevaisuutta kohtaan nuoret toivovat kielen elpyvän ja tunnustavat puhujien oman toiminnan merkityksen tässä prosessissa. Nuoret pitävät alkuperäiskielen käytön vähenemisen syynä ennen kaikkea ”identiteetin puutetta” ja ratkaisuna tähän tietoisuuden levittämistä. Vaikka ketšuan kieli liitetään vahvasti indígena-kategoriaan, nuoret määrittelevät tämän ensisijaisesti sisäisten ominaisuuksien kuten itseluottamuksen kautta. Samastuminen indígena-kategoriaan kuvataan prosessina, jossa nuoret järjestötoimintaan osallistumisen myötä pääsevät yli häpeästä, joka yleensä liitetään ketšuaan; kieli-identiteetin kannalta olennaisinta ei täten ole kielitaito vaan halu ja uskallus käyttää kieltä syrjinnästä riippumatta. Nuoret neuvottelevat ja rakentavat yksilö- ja ryhmäidentiteettejä ennen kaikkea kahden diskursiiviseen strategian avulla: myönteistä omakuvaa rakennetaan siten, että ”toiseen” liitetään ei-toivottuja tekoja ja ominaisuuksia – esimerkiksi syrjintää ketšuan kielen puhujia kohtaan – kun taas ”itseen” liitetään myönteisiä identiteettitekoja. Tyypillinen identiteettiteko on ketšuan kielen puhuminen julkisella paikalla. Näillä strategioilla tuodaan esiin myös perheen sisäisiä vastakkainasetteluita ja rakennetaan erotteluja suhteessa omaan menneisyyteen. ”Toiseen” henkilöityvät ei-toivotut teot luetaan kuitenkin yhteisön ulkopuolisten tekijöiden kuten ”viisisataavuotisen sorron” syyksi. Nuorten ryhmäidentiteetin keskeisimmät tekijät ovat täten alkuperään liittyvän häpeän voittaminen ja ympäröivää yhteiskuntaa suurempi tietoisuus ketšuan kielen merkityksestä.
  • Silvennoinen, Olli Oskari (Helsingin yliopisto, 2013)
    Tutkielmani käsittelee kontrastiivista negaatiota englannin kielessä. Kontrastiivinen negaatio tarkoittaa rakenteita, joissa yhtä elementtiä vahvistetaan kiistämällä toinen elementti (esimerkiksi
  • Koskinen, Iina (Helsingin yliopisto, 2013)
    Feministisen ajattelun historiassa kysymys feminismin subjektista siitä, kenelle erilaisia oikeuksia vaaditaan tai ketkä näitä oikeuksia vaativat on liittynyt kiinteästi tämän liikkeen yhteiskunnallisiin tavoitteisiin. Tätä kysymystä on käsitelty ennen kaikkea feministiseksi teoriaksi (engl. feminist theory) nimetyn keskustelun alaisuudessa. Tämä poliittisen feminismin rinnalla kehittynyt keskustelu on siis pyrkinyt tarjoamaan erilaisia teoreettisia jäsennyksiä siitä, mistä feminismin kohteena olevasta sukupuolesta tai naissubjektista on kyse. Ovatko kaikki naiset samalla tavalla alisteisessa asemassa? Muodostavatko naiset yhtenäisen ryhmän tai yhteiskunnallisen luokan? Ketkä ylipäänsä lasketaan kuuluvaksi naissukupuolen joukkoon? Vaikka ajatus yhdestä ja yhtenäisestä naissukupuolesta ei ole ollut feminismin historiassa ongelmaton, se on saanut osakseen uudenlaista kritiikkiä erityisesti viime vuosikymmenten aikana. Varsinkin 1990-luvun yhteiskuntatieteiden ja humanististen tieteiden postmodernista käänteestä motivoituneet feministisen teorian suuntaukset ovat päätyneet kyseenalaistamaan uudella tavalla ajatuksen naisista olemukseltaan tai tavoitteiltaan yhtenäisenä ryhmänä. Tästä syystä subjektin käsite näyttää kadonneen feministisestä teoriasta. Sen tilalle ovat tulleet identiteetin, normin sekä biologisen (sex) ja sosiaalisen sukupuolen (gender) kaltaiset käsitteet. Tutkielman aiheena on Simone de Beauvoirin (1908 1986) näkemys sukupuolittuneesta subjektiviteetista. Työ esittää, että Beauvoirin ajattelu sisältää tärkeitä käsitteellisiä välineitä sukupuolen, vallan ja alistuksen ilmiöiden ymmärtämiseksi ilmiöiden, jotka kietoutuvat erottamattomasti hänen radikaaliin ja filosofianhistoriallisesti merkittävään käsitykseen ruumiillisesta subjektista. Väite on: Beauvoirin tilannesidonnainen subjektikäsitys mahdollistaa ajatuksen inhimillisestä olemassaolosta kahden vastakkaisen tekijän, yksilöllisen vapauden ja yhteiskunnallisten olosuhteiden, määrittämänä. Beauvoir ei toisin sanoen puolusta ajatusta puhtaan ideaalisesta tai yliajallisesta subjektista, mutta hän ei myöskään sitoudu konstruktivistiseen eikä strukturalistiseen näkemykseen subjektista yksinomaan diskurssien tai yhteiskunnallisten ja taloudellisten rakenteiden tuotteena. Päinvastoin: Beauvoirin subjektikäsitys on ymmärrettävä fenomenologisessa filosofiassa esiintyvän subjektin paradoksin perustalta, erityisesti suhteessa yhteiskunnalliseen tilanteeseen. Työn keskeinen argumentti on, että Beauvoir täydentää erityisellä tavalla fenomenologista subjektikäsitystä liittämällä sen vallan ja yhteiskunnallisten instituutioiden analyysiin. Emme koskaan elä omaa ruumiillisuuttamme irrallaan historiallisista, kulttuurisista ja yhteiskunnallisista olosuhteista ja näihin sisältyvistä vallankäytön muodoista. Mutta vastaavalla tavalla näiden olosuhteiden ymmärtäminen edellyttää ruumiillisuuden ja kokemuksen käsitteiden huomioon ottamista, siis niiden tapojen ymmärtämistä, joiden kautta subjekti ottaa kannettavakseen erilaiset valta- ja alistussuhteet. Tämä näkemys heijastuu myös toiseen keskeiseen argumenttiin, jonka mukaan Beauvoirin analysoimaa sukupuolen käsitettä on tutkittava itsenäisen olemuksen sijaan erityisenä suhteena. Sukupuoli on ymmärrettävissä ainoastaan erona, joka ilmenee toki selvimmin yhteiskunnallisten suhteiden tasolla mutta joka heijastuu myös subjektin itsensä olemistapaan. Naisten alistamisen päättäminen ja sukupuolihierarkian purkaminen edellyttää siis Beauvoirin mukaan vastavuoroista muutosta yksityisen kokemuksen ja yhteisöllisten rakenteiden tasolla. Viime kädessä Beauvoir siis tarjoaa perustavassa mielessä uudenlaisen tavan ymmärtää ja jäsentää sukupuolen ilmiötä suhteessa sekä sisällöllisiin piirteisiin että historialliseen kehitykseen. Juuri eletyn ruumiin ja subjektin käsitteiden kautta Beauvoir tarjoaa tavan ymmärtää uudella tavalla biologisen ja sosiaalisen sukupuolen välistä vastakkainasettelua sortumatta biologiseen essentialismiin tai sosiaaliseen konstruktivismiin. Samalla Beauvoirin filosofia tuo esiin täysin uudenlaisen ajatuksen sukupuolieron teleologiasta , sen historiallisen luonteen olemuksellisesta avoimuudesta. Sukupuolen ja sukupuolieron todellinen merkitys voi paljastua vasta yhteiskunnallisen arvojärjestyksen ja yhteiskuntarakenteiden muutoksen myötä.
  • Pettersson, Tobias (Helsingin yliopisto, 2013)
    Rysk-turkiska kriget 1877 - 78 hör till de första internationella konflikter som på bred front bevakades i den finländska pressen. Till det stora intresset bidrog Finska gardets deltagande i kriget. Samtidigt befann sig de finländska tidningarna i en brytningstid. En politisk offentlighet växte fram, med partibildningen i lantdagen som drivkraft och den allt mer politiserade pressen som verktyg. Liberalerna och fennomanerna utgjorde de första betydande partigrupperingarna. Deras huvudsakliga politiska språkrör var Helsingfors Dagblad respektive Uusi Suometar, som också var storfurstendömets två största tidningar vid den här tidpunkten. Tidigare forskning har visat att liberalernas och fennomanernas syn på Finlands statsrättsliga ställning skiljde sig på flera punkter, vilket också märktes i deras utrikespolitiska linjer. De konstitutionellt sinnade liberalerna uttryckte ställvis separatistiska tendenser, där kravet på finländsk neutralitet om Ryssland råkade i krig hörde till de mest radikala. Fennomanerna ansåg däremot att landets nationella utveckling bäst gynnades av en försiktig, lojalistisk linje i utrikespolitiska frågor. Genom en komparativ studie, som grundar sig på en kvalitativ innehållsanalys av de artiklar i Helsingfors Dagblad och Uusi Suometar där rysk-turkiska kriget berörs, undersöker den här avhandlingen hur de båda lägrens utrikespolitiska linjer och deras syn på förhållandet till Ryssland kommer till uttryck i bevakningen av konflikten, som Finland indirekt drogs med i som en del av Ryssland. Rysk-turkiska kriget behandlas i ledarartiklar, i utrikeskorrespondenters brev samt varje dag i nyhetsrapporter och telegram i båda tidningarna. På ledarplats kommenteras konflikten sparsamt och försiktigt, men ledarna ger ändå de tydligaste fingervisningarna om tidningarnas attityder till konflikten. Generellt är skillnaderna överraskande små. I krigets inledningsskede betonar Uusi Suometar visserligen rättfärdigheten i kejsarens krigsförklaring och betygar sin solidaritet med de kristna Balkanfolken, medan Helsingfors Dagblad reagerar svalt och reserverat och inte visar något intresse för de religiösa eller panslavistiska målen i kriget. Främst oroar sig Helsingfors Dagblad för Finlands handelsintressen i händelse av att kriget utvidgas och Storbritannien ingriper i Östersjöområdet. Som en röd tråd löper farhågorna för en upprepning av Krimkrigets scenario. I takt med att konflikten drar ut på tiden koncentrerar sig också Uusi Suometars ledare allt mer på Finlands belägenhet inför hotet om ett storkrig, och mindre på kejsardömets allmänna intressen. Även Uusi Suometars artiklar präglas av Krimkrigets försmädliga läxor och av en oro för att olyckan skall drabba också vårt land . Det märks under våren 1878 då båda tidningarna relativt öppet motsätter sig de ryska planerna på att utrusta så kallade kaparfartyg. Förutom att sjörövarstrategin enligt tidningarna är moraliskt förkastlig fruktar man att den utmynnar i engelska repressalier mot den finländska handelsflottan. Krigets mest betydande vändpunkter, till exempel nyckelstriderna vid Plevna, kommenteras inte på ledarplats. Det hade sannolikt att göra med den rådande förhandscensuren i utrikespolitiska frågor. Finska gardets deltagande i kriget verkar båda tidningarna ha uppfattat som en nödvändighet. Intressant är däremot att kriget bildar ett slags referensram då vissa inrikespolitiska angelägenheter debatteras i spalterna. Det gäller särskilt värnpliktsfrågan, som 1877 års lantdag behandlade som sitt viktigaste ärende. Båda tidningarna, och i synnerhet Uusi Suometar, utnyttjar det pågående kriget, och landets försvarslöshet efter Finska gardets inkallande, som argument för att införa allmän värnplikt. Nyhetsrapporter och telegram om händelseutvecklingen på krigsskådeplatsen utgör den största gruppen krigsrelaterade artiklar. I båda tidningarna är rapporterna alltigenom lånade och sammansatta ur utländsk press. Källorna är huvudsakligen de samma, och innehållet därmed likartat. Krigsnyheterna har en mer framskjuten plats och ett större omfång i Helsingfors Dagblad, som också hade större redaktionell kapacitet och mer spaltutrymme. Ändå ägnade också Uusi Suometar kriget stor uppmärksamhet då konflikten bevakades i varje nummer. Allmänhetens intresse för kriget korrelerar med ett uppsving i Uusi Suometars prenumerantantal. Genom de lånade rapporterna kunde man också referera händelser som annars inte dryftades på ledarplats. Korrespondentbrev utgör ett viktigt inslag i Helsingfors Dagblads bevakning av kriget, där både fasta och tillfälliga utlandskorrespondenter regelbundet kommenterar konflikten. Ofta var korrespondenterna mer frispråkiga än redaktörerna själva. Det gäller till exempel militärkorrespondenten Waldemar Becker, som från Balkanhalvön skriver flera brev som i förtäckta ordalag kritiserar både panslavismen och krigsledningen. Däremot är korrespondentbreven nästan helt frånvarande i Uusi Suometar. Sammanfattningsvis är Helsingfors Dagblads och Uusi Suometars bevakning av rysk-turkiska kriget övervägande samstämmig. Vissa spår av den fennomanska lojalitetslinjen kan skönjas i Uusi Suometar, framför allt i krigets inledningsskede. Liberalernas neutralitetsvisioner kan anas här och där i Helsingfors Dagblad, främst som en frustration över att landets ekonomi hotas av en avlägsen konflikt och en stormaktsdiplomati som man inte själv hade några som helst möjligheter att påverka. I övrigt kommer de separatistiska tendenserna inom den liberala pressen däremot inte särskilt tydligt till uttryck.
  • Taskinen-Pleshak, Sirpa (Helsingin yliopisto, 2006)
    Venäjän kieleen on kautta historian lainautunut sanoja muista kielistä. Historian tapahtumat ovat vaikuttaneet siihen, mistä kielistä sanoja on lainautunut eri aikakausina. Viime vuosikymmeninä venäjän kieleen on tulvinut lainasanoja englannin kielestä yhteiskunnan eri alueille. Tiiviit poliittiset, taloudelliset ja kulttuurisuhteet maiden ja kansojen välillä ovat ulkoisia, ei-kielellisiä syitä sanojen lainaamiseen. Kielen osa-alueista sanasto on kaikista avoimin ulkoisille vaikutteille ja samalla se on alue, johon heijastuvat yhteiskunnassa tapahtuvat muutokset. Lainasanojen ilmaantumiselle kieleen on myös sisäisiä, kielellisiä syitä. Lainasanojen ilmaantumisessa kirjallisessa muodossa venäjän kieleen voidaan erottaa kolme tapaa: transplantaatio eli sitaattilaina, translitteraatio sekä käytännöllinen transkriptio, jossa jokainen vieraskielinen foneemi pyritään esittämään vastaavalla venäjän foneemilla, jolloin vieraskielisen sanan ääntämys säilyy mahdollisimman alkuperäisenä. Lider-sana on esimerkki käytännöllisestä transkriptiosta, jossa venäläinen kirjoitusasu vastaa englannin kielen ääntämystä. Tutkimuksen kohteena on englanninkielinen lainasana lider, joka on ilmaantunut venäjän kieleen jo 1800-luvun puolivälissä. Sana on johdettu verbistä lead, merkityksessä ’johtaa, olla johdossa’, ja siinä on muodostunut substantiivi leader, ’johtaja’. Tutkimusaineistoa varten on poimittu 100 poliittiseen kielenkäyttöön liittyvää lider-sanaa sähköisessä tietokannassa Integrumissa olevassa Izvestija-lehdestä kahtena eri ajanjaksona, vuoden 1994 alusta alkaen sekä vuoden 2004 alusta alkaen. Tutkimuksessa keskityttiin lider-sanan käyttöön poliittisessa kielenkäytössä, mutta tutkimusaineiston keräysvaiheessa kirjattiin ylös myös muilla aihealueilla esiintyneet lider-sanat niidenkin käytön tarkastelua varten. Tutkimusta varten tarkasteltiin, millaisia määrityksiä lider-sanalle löytyy erilaisista nykykielen sanakirjoista eri vuosikymmeniltä. Vanhin mukana oleva sanakirja on venäläis-suomalainen sanakirja vuodelta 1912, jossa lider-sana määritellään yhdellä sanalla, ’puolueenjohtaja’. Aineisto jaettiin myös kolmeen ryhmään maantieteellisen sijainnin mukaan: Venäjä, entiset neuvostotasavallat ja ulkomaat. Tällä haluttiin selvittää, käytetäänkö lider-sanaa enemmän ulkomaisten vai venäläisten tapahtumin yhteydessä. Tutkimuksessa ilmeni, että suurin osa lider-sanoista liittyi Venäjän tapahtumiin molempina tarkasteluajanjaksoina – v. 1994 osuus oli 54 % ja v. 2004 50 %. Tähän tulokseen vaikuttavat varmaankin v. 1993 joulukuussa pidetyt ensimmäiset parlamenttivaalit sekä vuoden 2003 joulukuussa pidetyt duuman vaalit. Tutkimuksessa lider-sana jaettiin seitsemään eri kategoriaan käyttöyhteytensä mukaan ja saatujen tulosten perusteella suuri9n osa sanoista kuului kategoriaan ”puolueen johtaja”, v. 1994 osuus oli 47 % ja v. 2004 oli 40 %. Lider-sanan käyttö on levinnyt myös monelle muulle alueelle: urheilu, liike-elämä, kulttuuri, taide, tiede ja tekniikka. Venäjän kieleen ilmaantuu koko ajan vieraskielisiä sanoja, mutta kaikki niistä eivät sopeudu eivätkä juurru kieleen. Lainasanan on täytettävä tiettyjä edellytyksiä, jotta sitä voitaisiin pitää kieleen sopeutuneena: mukautumien kielen foneettiseen järjestelmään, sopeutuminen kielen graafiseen järjestelmään, sopeutuminen kieliopilliseen ympäristöön, semanttinen vakiintuminen sekä vakiintuminen vähintään kahdelle temaattiselle alueelle. Lainasanan juurtumisesta ja sopeutumisesta ovat todisteena myös siitä johdetut sanat. Lider-sana täyttää kaikki em. ehdot, joten sitä voidaan pitää venäjän kieleen sopeutuneena ja juurtuneena.
  • Voionmaa, Liisa Flora (Helsingin yliopisto, 2010)
  • Johtela, Kaija-Mari (Helsingin yliopisto, 2010)
    The purpose of this thesis is to examine Somalis who live in Finland through their memories. These memories are interpreted as subjective experiences emphasizing the significance of the past and religion in these memories. On the other hand, these memories are understood as a part of collective social memory of Somalis. This study also constructs a comparative perspective for practising Islam in Somalia and Finland. The methodological framework is based on theories of social memory, oral history and narrative analysis. The empirical data is collected by interviewing Somalis living in Finland. The interviews were conducted by using the method of half-structured thematic interview. The data consists of seven interviews. The interviewees are in the focus of this study since their experiences are considered as the main sources of information for this study. The empirical data of the study reveals that Somalis have maintained strong relations to Somalia. The relationship to Somalia is mainly constructed on positive memories. Memories from Somalia have acquired a significant role in the lives of the interviewees. Those memories will define their relation to both past and the present. In the context of religious memories, Islam is described as a way of living which provides advice and defines the terms of everyday life. As a part of those religious memories, the transmitting of Islamic and Somali values plays a significant role in the lives of Somalis in Finland. In such transmitting process of the values, the social religious memory has acquired a significant role. In the context of Islam in Finland, the religious education of children is mentioned as one of the most important features of the Islamic faith by the interviewees. In general, the practice of Islam does not create any major problems for the interviewees in Finland. The interviewees describe their practice of Islam quite similar when compared to their religious life in Somalia. The empirical data also points out the fact that the meaning of Islam has not changed after moving to Finland. Keywords: Somalis, Somalia, Islam, oral history, narrative research