Browsing by Title

Sort by: Order: Results:

Now showing items 590-609 of 652
  • Verhe, Titus (2013)
    Tutkielmassa tarkastellaan vaatteen käsitteellisiä merkityksiä avantgardemuodissa ja nykytaiteessa. Tutkimuskohteena on ruumiin, tilan ja todellisuuden kohtaamiset käsitevaattessa.Tutkielmassa kysytään, että mikä vaatteen merkitys on tai millaisia merkityksiä vaate saa silloin, kun se ei ensisijaisesti ilmennä vaatteen perusominaisuuksiksi katsottuja funktionaalisia käyttötarkoituksia? Aineistona on kolmen yhä aktiivisen muotisuunnittelijan ja kolmen yhä aktiivisen taiteilijan vaatteita ja teoksia. Tutkielmassa käsiteltävät muotisuunnittelijat ja heidän teoksensa ovat Hussein Chalayanin (s. 1970): Remote Control Dress, Carol Christian Poell (s. 1966): Lasikuitutakki ja Martin Margiela (s. 1957): Bakteeriliivi. Tutkielmassa käsiteltävät taiteilijat ja heidän teoksensa puolestaan ovat Jana Sterbak (s. 1955): Remote Control II ja Vanitas: Flesh Dress for an Albino Anorectic ja Lucy Orta (s. 1966): Refuge Wear - Habitent. Tutkimusaineistoa ja siinä ilmeneviä käsitteellisiä merkityksiä tarkastellaan kolmessa toisistaan erillisessä aihekokonaisuudessa. Ensimmäinen näistä tutkielmaa jäsentävistä temaattisista kokonaisuuksista on vaatteen, ruumiin ja tekniikan suhde. Toinen kokonaisuus on satuttava ja suojaava vaate. Kolmannessa kokonaisuudessa tarkastellaan elävää vaatetta. Tutkielman keskeisen teoreettisen taustan muodostaa muotitutkimuksessa käytettäväksi teoreettiseksi viitekehykseksi vakiintunut fenomenologian pohjalle rakentuva muotiteoria, joka koostuu erilaisista muotia ja vaatetusta käsittelevistä tieteellisistä teksteistä. Tutkielmassa sovelletaan monipuolisesti erilaista tieteellistä kirjallisuutta, filosofiaa ja muotikirjoitusta. Tutkielmassa käsitellään ruumista sosiaalisista ja kulttuurisidonnaisista merkityksistä riisuttuna, mutta kuitenkin kokemuksellisesti elettynä ”liharuumiina”, jotta käsitevaatteen ja ruumiin suhteesta syntyvät merkitykset olisivat mahdollisimman todennettavia. Tutkielmassa pyritään osoittamaan, että käsitevaate voi muuttaa ja haastaa käsityksiä siitä, mikä ja millainen vaate voi olla. Tutkimuksessa siis todetaan, että avantgardemuodin ja nykytaiteen käsitevaatteen merkitykset poikkeavat käyttömuodin vaatteen merkityksistä. Samalla käsitellään vaatetta nykyisyyden kuvana ja todetaan, että käyttömuodin vaatteen merkitykset ovat vahvasti muotijärjestelmän ohjaamia, kun taas käsitevaatteen merkitykset ovat joko itsesyntyisiä tai syntyvät suhteessa ruumiiseen, tilaan tai todellisuuteen. Suomessa ei ole aiemmin tutkittu avantgardemuodin ja nykytaiteen käsitevaatteen merkityksiä. Tämän tutkielman kaksi keskeistä havaintoa ovat, että käsitevaatteella voi olla vaatekontekstin ulkopuolisia merkityksiä, jotka voivat olla hyvinkin merkittäviä ja poliittisia ja liittyä niin ruumiiseen kuin vaatetta ympäröivään maailmaan. Toinen havainto on, että vaate on otollinen pinta tai alusta uudenlaisille ruumiiseen tai tilaan liittyville sovelluksille.
  • Särkelä, Sanna (Helsingin yliopisto, 2013)
    Suomalaisella äitiyspakkauksella on yli 70-vuotinen historia. Alkuvuosina äitiysavustus, jonka sai rahakorvauksena tai äitiyspakkauksena, jaettiin vain vähävaraisille äideille, mutta vuodesta 1949 lähtien äitiysavustuksen ovat saaneet kaikki äidit varallisuudesta riippumatta. Äitiyspakkausta on päivitetty vuosittain, ja sen voikin nähdä eräänlaisena aikakapselina, jossa tiivistyy lapsiperheen arki ja lastenhoidon realiteetit kunakin vuonna. Tämän tutkimuksena tarkoituksena oli selvittää, miten äitiyspakkauksen sisältö on muodostunut ja miten esimerkiksi yhteiskunnassa tapahtuneet muutokset ovat vaikuttaneet pakkaukseen. Tutkimuksen kohteeksi on valittu vuosien 1949 ja 1978 äitiyspakkaukset. Tutkimus asemoituu uudeksi esinetutkimukseksi, jossa pyritään kulttuurianalyysin keinoin tarkastelemaan äitiyspakkausta esineenä mutta ennen kaikkea ilmiönä. Tutkimuksen primääriaineistoa ovat äitiyspakkausta koskeva arkistoaineisto sekä äitiyspakkaukseen kuulunut opaskirjanen, joka on ilmestynyt nimillä Äidille, Syntyvä lapsesi ja Meille tulee vauva. Työssä käytetään käsitteitä näkyvä ja näkymätön sisältö. Näkyvä sisältö on pakkauksen tarvikkeet ja siihen liittyen lapsiperheiden arki, jossa tarvikkeita on käytetty. Näkymätöntä sisältöä ovat ne valistukselliset ja poliittiset tavoitteet, joiden pohjalta äitiyspakkaus on syntynyt ja jotka ovat vaikuttaneet sen sisällön muodostumiseen. Äitiyspakkaus syntyi väestöpoliittisena toimenpiteenä. Väestönkasvu pyrittiin saamaan nousuun esimerkiksi perheille suunnatuilla avustuksilla ja kehittämällä äitiyshuoltoa. Tavoitteena oli sekä syntyvyyden lisääminen mutta myös lapsikuolleisuuden vähentäminen terveysvalistuksen avulla. Äitiyspakkaus vastasi näihin molempiin tavoitteisiin, ja sen haluttiin toimivan perheille mallina oikeanlaisesta lastenhoidosta. Valistustavoitteita tuki äitiyspakkauksen opaskirjanen, jossa sekä annettiin käytännön vauvanhoitoon, mutta myös luotiin kuva ihanteellisesta äitiydestä ja vanhemmuudesta. Äitiyspakkauksella pyrittiin sekä muuttamaan yhteiskuntaa mutta toisaalta yhteiskunnassa tapahtuneet muutokset heijastuivat äitiyspakkaukseen. Vuoden 1949 äitiyspakkaus heijasteli vielä sodanjälkeistä aatemaailmaa, jossa äitiys oli isänmaallista ja lapsi synnytettiin valtiolle. Vuoden 1978 äitiyspakkauksessa taas näkyvät kaupungistumisen ja tasa-arvokeskustelun vaikutukset. Äitiyspakkauksella ja siihen kuuluneilla ohjekirjasilla on pyritty ohjaamaan vanhempia hyvään vanhemmuuteen sekä haluttu heidän omaksuvan terveydenhuoltojärjestelmän hyväksymät tavat hoitaa lasta. Äitiyspakkaukseen kietoutuvat valtion väestöpoliittiset tavoitteet mutta myös kansainväliset sosiaalipoliittiset vaikutteet, jotka ovat ohjanneet Suomen äitiyshuollon kehittämistä ja väestöpolitiikkaa. Äitiyspakkauksessa tavallaan risteää sekä tiivistyy lapsiperheiden arki Suomessa, mutta myös valtion valta ohjata kansalaisiaan.
  • Varonen, Meri (Helsingin yliopisto, 2007)
    Tutkimuksessa kuvaillaan Rääkkylän Vihi 1:n kampakeraamisen ajan asuinpaikan saviastia-aineistossa havaittavaa vaihtelua ja pohditaan vaihtelun syitä. Astioissa havaittavan vaihtelun katsotaan syntyneen valmistajien valmistusprosessin aikana teke¬mistä valinnoista. Työssä selvitetään, millaisia vaihtoehtoisia tapoja valmistusvaiheiden toteuttamisessa on ollut ja mikä valmistajan tekemiä valintoja on ohjannut. Tulkintaa aineistosta syvennetään etsimällä muuttujien välistä yhteisvaihtelua ja tarkastelemalla astioiden ominaisuuksien yhteyttä polton tulokseen, käytöstä kertoviin jälkiin, korjaukseen ja astioiden levintään. Tutkimusaineistona ovat 130 Vihin asuinpaikan keramiikka-aineistosta määriteltyä astiaa. Käsitys saviastian valmistajan tiedossa olleista ja käyttämistä vaihtoehdoista luotiin teknisten valintojen attribuuttianalyysilla. Koristelun luokittelussa käytettiin apuna tilastollisia moni¬muuttujamenetelmiä (ryhmittely- ja erotteluanalyysi, moniulotteinen skaalaus). Levintää analysoitiin aineistosta erotetun neljän levintätyypin avulla. Astioiden ominaisuuksissa esiintyvä vaihtelu osoittaa astian valmistajilla olleen useita vaihtoehtoisia tapoja toteuttaa jokainen val¬mistusvaihe. Tästä huolimatta on havaittavissa toistuvia yhteyksiä koristelun, sekoitteen, seinämän paksuuden, reunan muodon ja astian levinnän välillä. Talkkisekoitteisten astioiden seinämät ovat ohuemmat ja kyljen koristelu yksinkertaisempaa kuin hiekka- tai murskasekoitteisten astioiden. Talkkisekoitteisten astioiden polton tulos on parempi ja niitä on korjattu harvemmin kuin hiekka- tai murskasekoitteisia astioita. Erisekoitteisten astioiden välillä on eroa myös reunan muodossa. Astioiden levintään pohjautuvan suhteellisen kronologian perusteella erilaisia sekoitteita, koristelutapoja ja reunatyyppejä on käytetty rinnan suurimman osaa asuinpaikan käytön ajasta. Astioiden ominaisuuksissa kuitenkin tapahtuu muutoksia asuinpaikan käytön aikana: seinämät ohenevat, tasapaksu ja tasainen reuna sekä yksinkertaisempi koristelutapa yleistyvät ja talkinkäyttö sekoitteena lisääntyy. Tutkimustulokset tukevat siten tuoreimman tutkimuksen tuloksia kampakeraamisissa aineistoissa esiintyvästä samanaikaisesta vaihtelusta, joka on suurempaa kuin perinteisessä Aarne Äyräpään typologis-kronologisessa mallissa esitetään. Työssä pohditaan erilaisia selitysvaihtoehtoja astian valmistajien valintoihin ja niissä ja siten valmistusprosessissa tapahtuviin muutoksiin, mutta täsmällisiä syitä niihin ei vielä voida antaa.
  • Mäkelä , Tuulikki (Helsingin yliopisto, 2012)
    Tiivistelmä Referat Abstract Tutkimuksen aiheena on kristillinen Israel-ystävyys, joka tulkitsee Raamatussa, etupäässä Vanhassa testamentissa, kerrotun Israelin kansan jumalallisen valinnan jatkuvan oman ajan Israelissa. Tavoitteena on retorisen metodin avulla analysoida suomalaisen, kristillisen Karmel-lehden artikkeleissa esitettyjä Israelin ja Raamatun puolesta -kannanottoja ja selontekoja. Päätehtävänä on vastata kysymykseen, minkälaista uskonnollista, Raamatun teksteillä perusteltua, retoriikkaa löytyy kristillisen suomalaisen Israel-ystävyys -järjestön, Karmel-yhdistyksen, teksteistä. Miten ja minkälaisen Israel-näkemyksen puolesta argumentoidaan ja minkälaista Israel-kuvaa teksteillä rakennetaan. Miten kielellisellä retorisella argumentoinnilla luodaan uskottavuutta ja merkityksiä, joilla tavoitellaan yleisön/lukijoiden hyväksyntää. Retorisen tutkimusotteen lisäksi näkökulmana on Karmel-lehdessä esitetyn Israelin valintaideaa käsittelevän argumentoinnin peilaaminen maailmanlaajuisen evankelikaalisen kristillisen sionismin käsitteellisessä ja ideologisessa kontekstissa. Löytyykö Karmel-lehden argumentoinnista yhtymäkohtia kristillisen sionismin raamatuntulkintoihin ja niihin perustuviin Israel -kannanottoihin. Metodisena työkaluna on Tuula Sakaranahon Kenneth Burken teorian pohjalle rakentama retorisen argumentoinnin analyysimalli. Mallin keskeiset käsitteet ovat identifikaatio ja erottaminen. Valintaidean rakentamista ja muokkaamista tutkittaessa tarkastellaan nimenomaan, minkälaisiin Israel-kannanottoihin identifioidutaan ja minkälaisista näkemyksistä ohjataan erottautumaan. Minkälaisin kielellisin retorisin työkaluin ja keinoin lehden kirjoittajat teksteissään rakentavat ja muokkaavat Israel- ja Raamattu -näkemystä, jolle pyritään saamaan hyväksyntää ja kannatusta. Keskeisiksi lehden argumentoinnin työvälineiksi osoittautuivat raamatulliset, pääasiallisesti vanhatestamentilliset, metaforat. Tällainen on muun muassa Siionin vuori -metafora, johon pohjautuen valintaideaa rakennetaan ja kehitetään ja jonka avulla osoitetaan, mikä on oikeiksi tulkittujen arvojen mukaista, omaksumisen arvoista, Hyvää ja mikä taas Pahaa, josta on erottauduttava. Yllä mainitun Sakaranahon analyysimallin antamin käsittein tarkastellaan edelleen, minkälaisia kumoamattomia jumalatermejä , joihin argumentointi tukeutuu ja joilla argumentit halutaan tehdä vastaansanomattomiksi, löytyy kirjoittajien teksteistä. Entä minkälaisten silmälasien läpi Raamatun tekstejä ja Israelia tulkitaan. Mitkä ovat analyysimallin mukaiset käsitteelliset linssit , tulkintamallit, jotka ohjaavat ja rajaavat tulkintoja. Sisällönerittelyssä Karmel-lehden aineistosta erottui neljä pääteemaa, joiden ympärille argumentointi keskittyy. Kyseiset neljä teemaa vastaavat pääpiirteittäin teologisia korostuksia, jotka tulivat esille kristillisen sionismin yleispiirteitä käsittelevässä kirjallisuustutkimuskatsauksessa. Karmel-lehden Raamatun ja Israelin puolesta -artikkeleista esiin nousseet pääteemat ovat: 1) Aabraham ja Valittu kansa Raamatun lupausten perillisenä. 2) Israelin maa (Erets Israel) valittuna jumalallisten lupausten maana ja airuena eskatologisten lopputapahtumien etenemisestä 3) Jerusalem rauhan ja pelastuksen valtakunnan keskuksena. 4) Jerusalemin merkitys eskatologisissa pelastuspäämäärissä. Päätavoitteeksi, mihin pyritään, osoittautui halu vakuuttaa Suomen kirkollinen luterilainen taho siitä, että Aabrahamille annetut lupaukset valinnasta ja siunauksesta, kuuluvat edelleen Israelille eikä kristillinen seurakunta ole perinyt niitä. Aabrahamille annetut siunauslupaukset on tulkittava, samoin kuin koko Raamattukin, kirjaimellisesti ( käsitteellinen linssi ) ja liberaaliteologiset allegorisoivat ja hengellistävät tulkinnat on hylättävä. Argumentoinnilla pyritään systemaattisesti rakentamaan Israelille merkittävää, hierarkkisen maailmanjärjestyksen ylimpänä olevaa roolia. Karmel-lehden kirjoittajien retorisessa merkityksenannossa on yhtymäkohtia yleisen evankelikaalisen kristillisen sionismin retoriikkaan. Niistä keskeisimpänä on Siionin vuori -metaforan ympärille rakennettu Jerusalem-idea, joka vähitellen muokataan ja muokkautuu -vaihdellen Israelin historiallispoliittisten tilanteiden mukaan- itse jumalatermiksi , joka selittää ja oikeuttaa Israelin tavoitteet. Kirjoittajien literalistiseen raamatuntulkintaan perustuvan näkemyksen mukaan Jerusalem kuuluu yksinomaan Israelille. Palestiinalaisten Jerusalemia koskevat vaatimukset ovat uhka kristitylle sionistille ja hänen maailmankuvalleen, jossa Israel on avaintekijä. Uhasta erottaudutaan tekstien eksplisiittisellä tasolla, mutta myös implisiittisesti on luettavissa erottautumista omaa identiteettiä ja Israel-keskeistä maailmankuvaa uhkaavista palestiinalaisten vaatimuksista. Palestiinalaiselta vastapuolelta tulevat uhkakuvat ovat kuitenkin välttämättömiä rakennettaessa omaa Israel-ideologiaa. Nimenomaan paljastamalla vasta-argumenttien raamatunvastaisuus ja niiden virheellisyys vahvistetaan yleisön/lukijan identifioitumista oman Israel-näkemyksen puolelle. Avainsanat Nyckelord Keywords Israel, valinta, Raamattu, literalismi, kristillinen sionismi, retoriikka Säilytyspaikka Förvaringställe Where deposited Muita tietoja Övriga uppgifter Additional information
  • Parviainen, Johanna (Helsingin yliopisto, 2010)
    Työni tavoitteena on vertailla unkarilaisia ja suomalaisia idiomeja, joissa esiintyy jokin perusvärinnimi. Perusvärinnimiä ovat fehér (valkoinen), fekete (musta), szürke (harmaa), piros tai vörös (punainen), zöld (vihreä), sárga (keltainen), kék (sininen) ja barna (ruskea). Erityisesti pyrin ottamaan selvää käytetäänkö samaa värinnimeä molemmissa kielissä samasta asiasta vai onko värinnimien käytössä tarkasteltujen kielten välillä eroja. Vertailen unkarilaisia idiomeja suomalaisiin ja käytän vertailussa Tamás Forgácsin esittämää mallia ekvivalenssin lajeista. Aineisto on kerätty unkarin- ja suomenkielisistä fraasi- ja idiomisanakirjoista sekä yleissanakirjoista. Idiomi on yksi fraseologismien alaryhmistä. Idiomi koostuu vähintään kahdesta lekseemistä, jotka voidaan kirjoittaa joko yhteen tai erikseen. Idiomi on puhtaimmillaan opaakki, kiteytynyt sanaliitto, mutta idiomi voi olla myös osittain sananmukaisesti tulkittavissa. Idiomaattisuuden ja metaforisuuden aste on jatkumo, jonka toisessa päässä ovat täysin läpinäkymättömät ja toisessa transparentit sanaliitot. Idiomit ovat puhtaimmillaan tiettyyn kieleen sidottuja. Idiomit voivat olla kuitenkin laajalevikkisiä, koska niitä on lainattu eri kieliin suoraan kääntämällä esimerkiksi Raamatusta tai antiikin teksteistä. Viime vuosisatojen ja vuosikymmenten idiomit ovat hypoteettisesti useimmiten käännöslainoja jostain Euroopan valtakielestä. Värinnimitutkimuksen tunnetuimpia teorioita on Berlinin ja Kayn teoria kielessä esiintyvien värinnimien järjestyksestä. Heidän mukaansa musta, valkoinen ja punainen esiintyvät maailman kielissä kaikista yleisimmin, sininen, ruskea ja harmaa puolestaan esiintyvät vain korkeakulttuureissa, eivät esimerkiksi luonnonkansojen kielissä. Hypoteesini on, että aineistossa esiintyvien värinnimien lukumäärä korreloi jossain määrin Berlinin ja Kayn esittämän värinnimien järjestyksen kanssa. Täysin identtisiä idiomeja sanastoltaan ja merkitykseltään löytyy aineistosta suhteellisen paljon, useimmat näistä ovat valkoisen, mustan tai harmaan värin sisältäviä idiomeja. Täysin toisiaan vastaavista idiomeista suurin osa on tullut unkariin ja suomeen Raamatusta tai lainattu sellaisenaan englannista, saksasta tai ranskasta. Osittaisessa vastaavuussuhteessa ja funktionaalisessa vastaavuussuhteessa löytyy värinnimien kannalta mielenkiintoisimmat idiomit: keltainen ja vihreä esiintyvät parissa idiomissa ristikkäin. Pääasiassa idiomeissa esiintyvät värinnimet ovat unkarin ja suomen välillä identtisiä, mikäli unkarilaiselle idiomille löytyy vastine suomen kielestä. Idiomit ilman vastinetta ovat aineiston suurin ja samalla myös kirjavin ryhmä analysoitavaksi, pienin ryhmä puolestaan ovat leksikaalisen vastaavuuden ryhmään kuuluvat idiomit. Suurin osa unkarilaisista idiomeista on työssä analysoitu, mutta suomenkieliset vastineettomat idiomit jäävät vähäiselle huomiolle tutkimusongelman näkökulmasta johtuen. Aineiston 143 unkarilaisesta idiomista noin puolet sijoittuu nollaekvivalenssin eli vastineettomien idiomien ryhmään. Täydellisen ekvivalenssin ryhmä on toiseksi suurin, leksikaalisen vastaavuuden ryhmä pienin. Idiomeissa esiintyvistä väreistä yleisimpiä ovat musta, valkoinen, punainen ja vihreä. Ruskeaa väriä ei esiinny unkarilaisissa idiomeissa lainkaan, suomalaisissa idiomeissa viidessä. Unkarin ja suomen värien merkityskentät vastaavat pitkälti toisiaan. Ainoastaan keltainen ja vihreä esiintyivät selkeästi ristikkäin: unkariksi kateus on keltaista ja suomeksi vihreää, tulokkaaseen liitetään unkarissa vihreä, suomessa keltainen väri.
  • Uoti, Jaakko (Helsingin yliopisto, 2014)
    Tutkielmassa käsitellään suomalaisen Valokuva-lehden uudistumista vuosien 1996 2000 aikana ensin(Valo)KUVA-nimiseksi julkaisuksi (1996 1997) ja myöhemmin KUVA-nimiseksi visuaalisen kulttuurin aikakauslehdeksi (1998 2000). Tutkielmassa tarkastellaan, millä tavoin julkaisujen muotoutuminen suomalaisen valokuva-alan lehdistä visuaalisen kulttuurin aikakauslehdiksi näyttäytyi julkaisujen verbaalisissa sekä toisaalta visuaalisen suunnittelun diskursseissa. Tutkimuskysymyksenä on, millaista kuvaa visuaalisen kulttuurin tutkimuksesta lehtien diskurssit antavat, ja miten nämä diskurssit rakentuvat. Tämän lisäksi tutkielmassa tarkastellaan myös, millainen asema valokuvalla oli lehdissä. Tutkielman aineistona ovat (Valo)KUVA- ja KUVA-lehtien vuosikerrat vuosilta 1996 2000 (yhteensä 18 irtonumeroa) sekä ennen vuotta 1996 ilmestyneet Valokuva-lehdet. Metodeina toimivat määrällinen sisältöanalyysi sekä laadullinen lähiluku. Tutkielman teoreettisena viitekehyksenä toimivat visuaalisen kulttuurin tutkimuksen teoriat ja historia, nykyvalokuvataiteen historia ja teoria sekä graafisen suunnittelun teoria, erityisesti dekonstruktiivisen visuaalisen suunnittelun teoria. Tutkielmaa varten on tehty myös taustoittavia haastatteluja. Tutkielma jakautuu johdantoon (luku 1.), julkaisujen historiaa ja kontekstia valottavaan lukuun (luku 2.), visuaalisen kulttuurin paradigman syntyä ja teoriaa taustoittavaan lukuun (luku 3.) sekä kahteen analyysilukuun (luvut 4. ja 5.), joissa keskitytään sekä (Valo)KUVA- ja KUVA-lehtien tekstisisältöihin ja visuaaliseen suunnitteluun. Tutkielman päättävä luku (luku 6.) luo synteesin johtopäätöksistä. Tutkijan hypoteesina on, että merkittävää julkaisuissa oli kuvan ja tekstin yhteen limittyminen. Lehtien visuaalisuus rakentui ajan graafisen suunnittelun virtausten, kuten digitaalisen suunnittelun murroksen ja postmodernin suunnittelun estetiikan kautta. Lehtien visuaaliseen suunnitteluun liittyvät ratkaisut olivat myös tietoinen strategia haastaa lukijaa ja tukea lehden teksteissä esiintyvää kriittistä, lukijaa haastavaa kuvallisuuden konstruoidun luonteen huomioivaa ja purkavaa asennetta. Tutkielman tuloksina näyttäytyy, että julkaisuissa esiintyi suuntautuminen valokuvataiteen pariin, kuitenkin niin, että sen rinnalle tuotiin myös muita aiheita. Monista teemoista näyttäytyy kolme suuntaviivaa, jotka ovat ohjanneet julkaisuja. Nämä ovat visuaalisuuden ja valokuvan kentän laajeneminen, representaatioon liittyvän puheen ja teoretisoinnin lisääntyminen sekä kiinnostus mediaan ja teknologiaan. Ylipäätään molempia julkaisujen voidaan sanoa siirtyneen kuvien esittämisestä niiden kriittiseen tarkasteluun ja tekijälähtöisyydestä katsojalähtöisyyteen ja kuvien vastaanotosta puhumiseen. Analyysissa erityisesti luovien puhetapojen ja tyylin merkitys julkaisuille näyttäytyy merkittävänä. Uusien aihesisältöjen lisäksi lehdet loivat uudenlaista taidepuheen diskurssia, joka salli luovan kielenkäytön, korkean ja matalan rekisterien sekoittamisen ja kielen konstruoidun luonteen paljastamisen. Myös perinteistä taide- ja aikakauslehden muotoa rikkova kokeileva ja dekonstruktiivinen visuaalinen suunnittelu osaltaan tuki tekstien tapaa rikkoa diskursiivisia rajoja.
  • Kuula, Marjo (Helsingin yliopisto, 2012)
    Tutkielma käsittelee Ulla Jokisalon esineellisiä teoksia. Tarkastelen Jokisalon teosten luomaa haptisen representaation luomaa illuusiota. Tutkielman lähtökohtana on havainto siitä että Jokisalon teoksia on vaikea määritellä mihinkään tiettyyn taidemuotoon. Vaikka teosten lähtökohtana on useimmiten valokuva, muuttuvat ne Jokisalon käsissä esineellisiksi teoksiksi. Jokisalo kirjoo, ompelee, leikkaa ja liittää teoksiin saksia, neuloja ja lankaa luoden Trompe l ilin kaltaisia erilaisia optisia illuusioita. Jokisalolle on muodostunut vuosien varrella oma henkilökohtainen taiteen kuvasto, jonka esineet muodostavat niiden oman kieliopin. Näiden teosten lähtökohtana on Jokisalon oma elämä, muistot ja muistaminen. Tarkastelen teosten haptista representaatiota ihmisen aistikokemuksien kautta. Koska Jokisalon teokset vaikuttavat katsojaan usealla eri aistilla, tulen käsittelemään teoksia viiden eri aistin: kuulo-, näkö-, haju-, maku- ja tuntoaistin kautta. Ulla Jokisalon esineellisten teosten tarkastelussa otan avukseni haptisen käsitteen, jota lähestyn erityisesti Alois Riegelin (1858 1905) ajattelun kautta. Riegelin mukaan haptinen havainto määritellään yleensä taktiilisen (kosketusaisti), kinesteettisen (liikeaisti), ja proprioseptisen (ruumiin sisäaistimus) aistimusten yhteistoiminnaksi. Haptisessa representaatiossa kuvallinen esittäminen toimii yhdistävänä kudoksena eri aistien ja asioiden välillä. Siinä katse ja kohde lähentyvät toisiaan, vaikka se ei kirjaimellisestikaan merkitse koskemista. Haptinen representaatio viittaa kosketuksen kokemiseen paitsi ruumiin pinnalla myös sen sisällä. Silmin nähty herättää paitsi tuntoaistimuksia myös parhaimmillaan liike ja hajuaistimuksia. Jokisalon työt eivät olekaan vain valokuvia, vaan parhaimmillaan kolmiulotteisia kuvalliseen muotoon saatettuja ajatuksia ja tunteita. Ulla Jokisalon teoksista löytyy tarkastelussani elementtejä kuten sanattomuus ja kielettömyys, mitkä ovat se asia, joka houkuttaa katsomaan ja laittaa kauhistuttamaan, mutta myös juuri se vetää puoleensa. Teosten aiheet ovat äärimmäisen yksityisiä, mutta samalla kuitenkin kaikkien yhteisiä. Jokisalon teokset ovat usealla aistilla aistittavia. Katsomme kuvaa, luemme teosnimen, tunnemme saksien teräksen kylmyyden ja niiden terävyyden. Neulat pistelevät sormenpäitä ja langat kulkevat sormiemme lomitse. Valokuvat muuttuvat esineellisiksi teoksiksi, minkä jälkeen haptisen havainnon luova teos avautuu kohti katsojaa ja kutsuu hänet mukaan teokseen. Jokisalon teokset herättävät mielenkiintomme aluksi taidokkaasti luodun visuaalisen ilmeen avulla, minkä jälkeen voimme konkreettisesti tuntea töissä esiintyvien esineiden materiaalisuuden haptisen representaation.
  • Kuula, Marjo (2013)
    Tutkielma käsittelee Ulla Jokisalon esineellisiä teoksia. Tarkastelen Jokisalon teosten luomaa haptisen representaation luomaa illuusiota. Tutkielman lähtökohtana on havainto siitä että Jokisalon teoksia on vaikea määritellä mihinkään tiettyyn taidemuotoon. Vaikka teosten lähtökohtana on useimmiten valokuva, muuttuvat ne Jokisalon käsissä esineellisiksi teoksiksi. Jokisalo kirjoo, ompelee, leikkaa ja liittää teoksiin saksia, neuloja ja lankaa luoden Trompe l’œilin kaltaisia erilaisia optisia illuusioita. Jokisalolle on muodostunut vuosien varrella oma henkilökohtainen taiteen kuvasto, jonka esineet muodostavat niiden oman kieliopin. Näiden teosten lähtökohtana on Jokisalon oma elämä, muistot ja muistaminen. Tarkastelen teosten haptista representaatiota ihmisen aistikokemuksien kautta. Koska Jokisalon teokset vaikuttavat katsojaan usealla eri aistilla, tulen käsittelemään teoksia viiden eri aistin: kuulo-, näkö-, haju-, maku- ja tuntoaistin kautta. Ulla Jokisalon esineellisten teosten tarkastelussa otan avukseni haptisen käsitteen, jota lähestyn erityisesti Alois Riegelin (1858–1905) ajattelun kautta. Riegelin mukaan haptinen havainto määritellään yleensä taktiilisen (kosketusaisti), kinesteettisen (liikeaisti), ja proprioseptisen (ruumiin sisäaistimus) aistimusten yhteistoiminnaksi. Haptisessa representaatiossa kuvallinen esittäminen toimii yhdistävänä kudoksena eri aistien ja asioiden välillä. Siinä katse ja kohde lähentyvät toisiaan, vaikka se ei kirjaimellisestikaan merkitse koskemista. Haptinen representaatio viittaa kosketuksen kokemiseen paitsi ruumiin pinnalla myös sen sisällä. Silmin nähty herättää paitsi tuntoaistimuksia myös parhaimmillaan liike ja hajuaistimuksia. Jokisalon työt eivät olekaan vain valokuvia, vaan parhaimmillaan kolmiulotteisia kuvalliseen muotoon saatettuja ajatuksia ja tunteita. Ulla Jokisalon teoksista löytyy tarkastelussani elementtejä kuten sanattomuus ja kielettömyys, mitkä ovat se asia, joka houkuttaa katsomaan ja laittaa kauhistuttamaan, mutta myös juuri se vetää puoleensa. Teosten aiheet ovat äärimmäisen yksityisiä, mutta samalla kuitenkin kaikkien yhteisiä. Jokisalon teokset ovat usealla aistilla aistittavia. Katsomme kuvaa, luemme teosnimen, tunnemme saksien teräksen kylmyyden ja niiden terävyyden. Neulat pistelevät sormenpäitä ja langat kulkevat sormiemme lomitse. Valokuvat muuttuvat esineellisiksi teoksiksi, minkä jälkeen haptisen havainnon luova teos avautuu kohti katsojaa ja kutsuu hänet mukaan teokseen. Jokisalon teokset herättävät mielenkiintomme aluksi taidokkaasti luodun visuaalisen ilmeen avulla, minkä jälkeen voimme konkreettisesti tuntea töissä esiintyvien esineiden materiaalisuuden – haptisen representaation.
  • Suutari, Inkeri (2011)
    Pro gradu -tutkielman tutkimusaiheena on eduskuntatalohanke vuosien 1905 –1926 välillä. Tutkielman tavoitteina on analysoida hankkeen aikana tapahtunutta arkkitehtuurin ja kaupunkitilan tuottamista, tarkastella hankkeen etenemistä erityisesti päätöksentekoprosessien kautta sekä analysoida monumentaalisuuteen liittyvän näkyväksi tekemisen strategian toteutumista. Hankkeeseen liittynyt keskustelu rakennuksen sijoittamisesta sitoo myös kysymyksen Helsingin kaupunkitilasta ja hallinnollisesta keskustasta osaksi tutkimusta. Aineistona ovat olleet tutkittavan aikavälin valtiopäiväasiakirjat, erilaisten päätösvaltaisten ryhmien mietinnöt ja pöytäkirjat, kilpailuohjelmat ja -ehdotusten kuvat sekä kilpailuiden palkintolautakuntien pöytäkirjat. Ajallisen rajauksen alku kytkeytyy vuoden 1906 valtiopäiväuudistukseen ja päätös Eduskuntatalon rakentamisen alkamiseen. Lähtökohtaisena hypoteesina on ollut, että tilan tuottaminen, samoin kuin arkkitehtoniseen tilaan liitettyjen merkitysten tuottamisen prosessi, alkaa jo ennen konkreettisen tilan olemassaoloa. Eduskuntatalohanke käynnistyi kun keskustelu yksikamarisen eduskunnan kokoontumistiloista tuli ajankohtaiseksi valtiopäiväuudistuksen myötä. Eduskuntatalohankkeessa rakennuttajana oli Suomen valtio, jota edusti eduskunta sekä sen valtuuttamat ryhmät: eduskuntatalovaltuuskunnat ja -lautakunnat sekä Eduskuntatalon rakennustoimikunta. Nämä ryhmät valmistelivat tilakysymystä ja siihen liittyneitä päätöksiä. Ryhmät muodostuivat kansanedustajista ja arkkitehdeista, vaihtelevassa suhteessa. Arkkitehtuuria ja kaupunkitilaa tuotettiin aina kun tilakysymyksen ratkaisua ja sijoituskysymystä valmisteltiin tai niistä keskusteltiin. Hankkeen aikana järjestettiin kolme kilpailua: vuoden 1908 valtiopäivätalon suunnittelukilpailu, vuoden 1923 eduskuntatalon sijoituskilpailu ja vuoden 1924 suunnittelukilpailu. Läpi hankkeen eduskunnan tilaongelman ratkaisuna pidettiin joko Säätytalon laajennusta tai uuden eduskuntatalon rakentamista. Kansanedustajien näkemykset tilaongelman ratkaisuun olivat puolueittain sitoutuneita. Arkkitehtuuriin ladattuihin odotuksiin ja rakennuksen sijoituskysymykseen vaikutti paljon rakennuksen rooli hallintorakennuksena. Hankkeen aikana vielä idean tasolla olleen rakennuksen ulkomuotoon ja sijaintiin ladattiin paljon symbolisia merkityksiä, odotuksia ja vaatimuksia, jotka tulivat esiin tilakysymyksen valmistelussa, pöytäkirjoihin merkityissä keskusteluissa sekä kilpailuohjelmissa ja kilpailuiden palkintolautakuntien arvioissa. Samalla tuotettiin konkreettista arkkitehtuuria, kaupunkitilaa ja rakennuksen symbolista roolia. Rakennukselta ja sen sijoituspaikalta odotettu ”monumentaalisuus” oli usein sidoksissa näkyväksi tekemiseen. Näkyväksi tekeminen tuli erityisen selvästi ilmi eduskuntatalon sijoituskysymyksessä.
  • Haukkala, Matias (Helsingin yliopisto, 2010)
    Tutkielma käsittelee vanhoillislestadiolaisen herätysliikkeen suhteutumista yhteiskunnan modernisaatioprosessiin nälkävuosista 2000-luvulle. Aihepiiriä tarkastellaan lähinnä Etelä-pohjanmaan itäosissa Järviseudulla sijaitsevan Alajärven kunnan alueesta käsin. Alajärven puitteissa käsitellään myös lestadiolaisuuden laajempaa kontekstia sekä sen suhteutumista Suomen historiaan ja yhteiskunnan rakenteisiin ja niiden muutoksiin. Yksilön, joukkoliikkeen ja yhteiskunnan suhteita ja merkityksiä avataan tutkielmassa psykohistoriallisten teorioiden kautta. Historiallista muutosta jäsennetään puolestaan modernisaation määrittelyillä. Tutkielman lähdemateriaali perustuu arkistoaineistoon, jossa keskeisessä osassa ovat Alajärven seurakunnan arkisto, sekä Alajärven rauhanyhdistyksen arkisto. Myös herätysliikkeen lehtiä ja muistitietoa käytetään lähdemateriaalina. Lestadiolaisuus saapui Alajärvelle suurten nälkävuosien jälkeen 1870-luvulla. Liikkeen saapumisvaihe voidaan käsittää osana laajempaa yhteiskunnallista muutosta, jossa yksilön kasvava vastuu esimerkiksi rahatalouden muodossa muutti yksilön asemaa ja minuuden rakentumisen ehtoja. Herätysliikkeen ensimmäiset saarnamiehet näyttäytyvät lähteissä murrosprosessin eläjiksi. Lestadiolaisten saarnamiesten nimiä löytyy varsin paljon esimerkiksi kirkkokurinalaisten luettelosta, erilaisista siveellisyysrikkomuksista syytettynä. Lestadiolaisuuden leviäminen liittyy läheisesti myös siirtolaisuuteen. Lestadiolaisuuteen liittyy varhaisvaiheista lähtien niin sanotut liikutukset, jotka voidaan tulkita minäintegraation katoamiseksi ja tiedostamattomien hahmojen nousemiseksi hallitsemaan käyttäytymistä uskonnollisen, olemassaolon ahdistusta symboloivan, puheen seurauksena. Uuden vuosisadan alkupuoliskolla lestadiolaisuus loi asemansa seudun suurimpana hengellisenä liikkeenä ja ylipäätään suurimpana joukkoliikkeenä. Joukkoliikkeellä oli minuuden ja maailman suhteita jäsentävä rooli, ja siihen sulautuminen koettiin usein paluuna turvallisen seurakuntaäidin helmaan. Metaforat voidaan tulkita psykohistoriallisesti paluuna varhaislapsuuden menetettyyn tai saavuttamattomaan asetelmaan. Vanhoillislestadiolaisuus paalutti vuosisadan alkupuoliskolla arvomaailmansa voimakkaasti valkoisen Suomen arvomaailmaan ja ihanteisiin. Toisen maailmansodan jälkeinen yhteiskuntarakenteen nopea muutos maatalousvaltaisesta kunnasta palvelu- ja teollisuusvetoiseksi yhteiskunnaksi, sekä yleinen muuttoliike maalta kohti suurempia keskuksia aiheuttivat suomalaisessa yhteiskunnassa laajan kulttuuri- arvo ja elämäntapamurroksen. Tämä murros näkyy vanhoillislestadiolaisessa herätysliikkeessä kriisitilana, jonka alkusysäys oli liikkeen sivistysporvariston erkaantuminen herätysliikkeestä etenkin suuremmissa kaupungeissa 1960-luvun alussa. Alajärvellä varsinaista hajaantumista ei tapahtunut, mutta yhteiskunnan muuttuminen heijastui voimakkaasti vanhoillislestadiolaiseen kulttuuriin ja vanhoillislestadiolaisuus kääntyi voimakkaasti sisäänpäin modernisaation elementtien levitessä laajemmin liikkeen agraarisille ydinalueille 1960- ja 1970-luvuilla. Tästä kumpuaa liikkeessä voimakas kuohunta, jossa uskonnollinen todellisuus ja pahuuden lohkominen "maailmaan" nousevat keskeiseen asemaan. Henkilöitä, jotka eivät jakaneet ryhmän yhteisiä ihanteita ja kokemuksia pyrittiin saamaan kuriin niin sanotuissa hoitokokouksissa. Yksimielisyys ja "yhteinen rakkaus" suhteessa kollektiiviin on keskeinen piirre vanhoillislestadiolaisen liikkeen itsemäärittelyissä 1970-luvulla. Alajärven suurimman hengellisen liikkeen jäsenmäärä kääntyy laskuun 2000-luvun alussa. Kasvun pysähtyminen selittyy pitkälti yleisellä muuttoliikkeellä jonka myötä vanhoillislestadiolaisuuden painopiste on siirtynyt kohti Etelä-Suomea ja suurien kaupunkien ympäristöön. Postmoderni kulttuuri on asettanut vanhoillislestadiolaisen herätysliikkeen uudenlaiseen asemaan. Yksilön vapauden ja individualismin korostuksissa traditionaalinen liikkeen sisällä on heränneet kysymykset etenkin yhteisön roolista yksilön suhteellisen toimintavapauden määrittelijänä. Vanhoillislestadiolainen joukkoliike kantaa vielä 2000-luvullakin merkityssisältöjä, joissa yksilö ikään kuin uhrautuu yhteisön hyväksi ja kannattelee kollektiivisia rakenteita.
  • Ala-Häivälä, Kai (Helsingin yliopisto, 2000)
    Suomen sisällissodassa keväällä vuonna 1918 syntyi useita vankileirejä, jotka oli tarkoitettu valkoisten vangitsemia punaisia varten. Yksi vankileireistä sijaitsi Oulun Raatinsaaressa. Tässä tutkimuksessa olen tarkastellut Oulun vankileirin vankeja, vartijoita ja leirin oloja sekä valtiorikosoikeuden toimintaa ja leirin kuolleisuutta. Oulun vankileiri toimi Valloitettujen alueiden turvaamisosastoon kuuluneen sotavankilaitoksen alaisuudessa. Vankileiri oli tarkoitettu lähinnä Oulun ja Lapin läänin punavankeja varten. Myös asevelvollisuuskutsuntoja vältelleitä ja asevelvollisuudesta kieltäytyneitä oli vangittujen joukossa. Vankien määrä oli suurimmillaan hieman yli 800. Vangit kuuluivat pääsääntöisesti työväenluokkaan. Vangittuina oli myös naisia, joista suurin osa oli pidätetty venäläisten kasarmeilta. Venäläisiä sotilaita, joita oli noin 1000, pidettiin vangittuina omilla kasarmeillaan, ennen kuin heidät kotiutettiin toukokuun lopussa. Vartijoina toimivat aluksi Oulun ja lähikuntien suojeluskuntajoukot ja toukokuun lopusta lähtien asevelvollisuusjoukot. Erityisesti asevelvollisjoukkoja pidettiin vartiointitehtävään sopimattomina. Sotilaat suhtautuivat tehtäviinsä välinpitämättömästi ja vankeihin myötämielisesti. Heistä suurin osa oli kotoisin samoilta paikkakunnilta, mistä punavangitkin ja he kuuluivat suurimmalta osaltaan myös työväenluokkaan. Asevelvollisjoukot olivat myös ylityöllistettyjä ja sotilaskuri oli olematonta, joten ei ollut ihme, että heinäkuun alussa useat asevelvollissotilaat karkasivat riveistä. Vangit asuivat leirillä ahtaasti ja saivat vain niukasti ruokaa. Leirillä vankeja hoitivat lääkäri ja kaksi sairaanhoitajaa. Sairaanhoito oli hankalaa, koska sairastuneita ja heikkoja vankeja oli paljon. Vankien hengellisestä huollosta oli vastuussa kasvatusosasto, jonka johdossa oli pappi apunaan kaksi kasvatusapulaista. Kesäkuun aikana Oulussa toimintansa aloitti kaksi valtiorikosoikeuden osastoa, jotka langettivat tuomioita samanlaisen linjan mukaisesti kuin muuallakin maassa. Punaisena lankana näyttää olleen työväenliikkeen poliittinen nujertaminen. Kuolleisuuden suhteelliseen alhaisuuteen oli osasyynä se, että vartijat eivät olleet kiinnostuneita tehtäviään kohtaan. He eivät estäneet yhteydenpitoa vankien ja heidän omaistensa välillä. Vartijat eivät myöskään syyllistyneet vankileiriterroriin, vaan suhtautuivat vankeja kohtaan pääsääntöisesti maltillisesti. Vangeilla oli mahdollisuuksia ulkopuoliseen ruoansaantiin omaisten kautta ja työskennellessään leirin ulkopuolella eri työtehtävissä. Vankeja käytettiinkin vankileirin ulkopuolisiin työtehtäviin paljon. Koska työnantajat oli velvoitettu kustantamaan työssäkäyvien vankien ruoan, he saivat lisäravintoa ohi vankileiriorganisaation. Siten vangit olivat tarpeeksi vastustuskykyisiä tarttuvia tauteja kohtaan. Oulun vankileirissä kuolleisuus jäikin suhteellisen alhaiseksi hieman alle kuuteen prosenttiin. Avainsanat: Suomi 1918 . vankileirit . sisällissota - sotavangit
  • Palonen, Tuomas (Helsingin yliopisto, 2008)
    The thesis is about Finnish freestyle-rap, a modern form of oral poetry producing improvised rap lyrics at the moment of performance. The research material consists of interviews with seven freestyle experts and a DVD from Finnish Rap Championships 2005 containing freestyle-rap. The thesis has three goals: describing the different variations or subgenres of freestyle, outlining the esthetics and register of freestyle, and examining the composition of freestyle. The research material acts a central role in the thesis but the theoretical framework is also wide: cornerstones are John Miles Foley's register analysis, oral formulaic theory and William Levelt's psycholinguistic theory on planning of speech. Freestyle is divided into three partially overlapping genres with slight variation in conventions. The genres are freestyle battle, cypher, and live freestyle. Freestyle's esthetics are composed of certain qualities and preferences: the rhyme is a syllabically repeating vocal rhyme. The rapping must be synchronised with the background rhythm and the rhyme comes in the end of the line. The lyrics must be somehow anchored to the surroundings and the moment of performance. The style of rapping, ie. flow, has to be personal one way or the other. Individual formulas are used to some extent in freestyle compostition. When planning the lines, all other content is subordinate to the rhyme, whose phonetic processing is the primary act in the planning of freestyle. This discovery sets Levelt's theory open to doubt.
  • Pakkanen, Hanna (Helsingin yliopisto, 2007)
    Tutkielmassani pyrin osoittamaan, miten Simone de Beauvoir ja Hannah Arendt ajattelevat vapauteen kuuluvan toiminnallisen elementin siten, ettei vapaus tarkoita ainoastaan vapaata tahtoa; se tarkoittaa myös ja ennen kaikkea vapauden ilmaisemista toiminnassa. Vapaus on siis aktiivista ja ilmenee toimivan subjektin akteissa. Beauvoirin ja Arendtin käsitysten mukaan ihmisen on todennettava vapautensa toiminnassa ollakseen vapaa. Tämä on tutkielmani pääargumentti. Vaikka vapaus ja toiminta perinteisesti liitetään käytännöllisen filosofian alaan, Beauvoirin työssä ne sijoittuvat ontologiaan ja filosofiseen antropologiaan, sillä ihminen on hänen mukaansa olemismuodoltaan vapaa subjekti. Myös Arendt ajattelee ihmisen perustavaksi attribuutiksi vapauden. Tutkielmani pääteemoiksi asettuvat vapauden ja toiminnan ohella kysymykset olemisesta ja tahdon vapaudesta, joiden kautta työ kytkeytyy teoreettisen filosofian alaan. Tuon esiin Beauvoirin ja Arendtin käsitysten huomattavan samankaltaisuuden sekä käsittelen edellä mainittuja kysymyksiä eri tulkintojen ja edelleenkehittelyjen kautta. Tarkastelen Beauvoirin käsityksiä vapaudesta ja ambiguiteetista teoksessa Pour une morale de l ambiguité. Vapauteen ja ihmisenä olemisen ambiguiteettiin liittyy kysymys pahasta. Siinä missä Immanuel Kant edellyttää ihmisiltä kategorisen imperatiivin noudattamista, ajattelee Arendt, ettei kuuliaisuus lain suhteen saa koskaan olla itsestään selvää. Ihmisen on Arendtin mukaan ymmärrettävä säännön noudattaminen tahdon aktina. Kirjoituksessaan Pyrrhus et Cinéas Beauvoir hahmottelee sellaista eksistentialistista etiikkaa, jonka lähtökohdaksi asettuu ihmisen tilanne. Esseessään Oeil pour oeil Beauvoir kirjoittaa rangaistuksesta, koston problematiikasta ja oikeudenmukaisuudesta. Arendt pohtii kirjassaan Eichmann in Jerusalem: a report on the banality of evil näitä samoja kysymyksiä ja oikeudenkäynnin merkitystä oikeuden tuojana sekä ajattelun ja arvostelukyvyn sivuuttamista. Teoksessaan The Human Condition Arendt tarkastelee vita activaa. Filosofian historiassa on Arendtin mukaan vallinnut hierarkia, jonka mukaan ajattelu, vita contemplativa, on ensisijainen suhteessa aktiiviseen elämään, vita activaan. Tämän hierarkian Arendt haluaa kääntää ympäri. Arendt nimittää työtä, valmistamista ja toimintaa ihmisen elämän perusaktiviteeteiksi. Valmistamisen ja toiminnan välisen erottelun Arendt tekee Aristotelesta seuraten; Aristoteleen mukaan tekemiseen (poiesis) kuuluu jokin taito, ja päämäärä on tekemisestä erillinen. Toiminnassa (praxis) puolestaan ei voi erottaa erillistä päämäärää, koska päämäärä sisältyy toimintaan itseensä. Tutkittuani Arendtin ajatuksia vita activasta siirryn käsittelemään kysymystä tahdosta. Kohdistan tutkielmassani huomion The Life of the Mind -teoksen toiseen osaan siksi, että kysymys vapaudesta kytkeytyy oleellisesti kysymykseen tahdosta. Erityisesti Kantin kolmas kritiikki (Kritik der Urteilskraft) on vaikuttanut Arendtin ajatteluun. Vapaan tahdon yhteydessä Arendt nojaa Augustinuksen käsitykseen, jonka mukaan rakkautta tarvitaan ristiriitaisen ja jakautuneen tahdon eheyttäjäksi. Pohdittuani kysymystä tahdosta ja arvostelukyvystä vertailen lopuksi tutkielmassa esiin tuomiani Beauvoirin ja Arendtin näkemyksiä vapaudesta, toiminnasta ja eksistentialistisesta etiikasta. Beauvoir ja Arendt ovat kirjoittaneet lähes samannimiset artikkelit peräkkäisinä vuosina. Arendt taustoittaa artikkelissaan What Is Existenz Philosophy? eksistentialistisen ajattelun perinnettä. Beauvoir puolestaan pyrkii artikkelissaan Qu est-ce que l existentialisme? oikeuttamaan eksistentialistisen etiikan.
  • Litola, Katja (Helsingin yliopisto, 2015)
    Tämän tutkimuksen lähtökohdat ovat 1870-luvulla käydyssä kielikiistassa. Kiistassa oli kyse komitatiivin yksiköstä: onko sellaista olemassakaan? Saako sellaisen tarvittaessa keksiä? Saako sitä ylipäätään käyttää? Debatilla on kirjasuomen historiassa värikäs jälkimaine, ja siihen viitataan usein komitatiivin myrskynä. Tutkielmani kahdesta päätavoitteesta ensimmäinen on komitatiivi-sijan historian ja luvun selvittäminen. Tarkastelen kielihistorioitsijoiden käsityksiä sijan muodostumisesta ja etsin murrearkistosta sekä vanhasta kirjasuomesta aitoja esimerkkejä sen käytöstä. Seuraan myös 1800-luvulla kirjoitetuista kieliopeista komitatiivin vakiintumista osaksi suomen kielen normitettua sijajärjestelmää tältä osin tutkimukseni on myös normigradu. Komitatiivin taustoituksessa aineistonani ovat kielihistorian tutkijoiden tulkinnat sijan syntyvaiheista. Pyrin kokoamaan yhteenvedon näistä tulkinnoista, jotka eroavat toisistaan erityisesti sijan -i-aineksen alkuperän suhteen. Tutkijoilla on myös ollut voimakkaita kannanottoja komitatiivin ja instruktiivin sukulaisuuden asteesta. Komitatiivin todellista käyttöä olen kartoittanut Kaino-tietokannan vanhan kirjasuomen ja varhaisnykysuomen korpuksista sekä Muoto-opin arkiston murreaineistosta. Tutkimukseni toinen tavoite on tutustua itse komitatiivi-debattiin: sen osapuoliin, foorumeihin ja taustoihin. Kiistaa tarkastelemalla pyrin myös pääsemään käsiksi ajankohdan kielipolitiikkaan, jonka erottaminen muusta suomalaisuusliikkeestä olisikin keinotekoista. Nykynäkökulmasta erikoista on myös se, miten debatissa kielen asiantuntijoina pitivät itseään yhtä lailla teologit, historiantutkijat kuin kansakoulun rehtoritkin: kansalliskieli oli yhteinen projekti. Kirjoitukset, joiden pohjalta kiistaa tarkastelen, on julkaistu vuosien 1871 1875 Kirjallisessa kuukauslehdessä ja Kielettäressä. Kartoitan myös muuta ajankohdan kielikeskustelua arvioidakseni, onko myrsky maineensa veroinen. Olen kiinnostunut erityisesti auktoriteeteista, joihin komitatiivikiistan osapuolet vetoavat, sillä ne kertovat tuolloisten kielenkehittäjien kieli-ihanteista ja -asenteista. Perusteluissa toistuvat käsitteet aitous, suomalaisuus ja kansankielen mukaisuus. Tutkielmassani osoitan, että komitatiivin myrskyn jälkimaine on suhteettoman suuri. Komitatiivin yksiköstä käyty kieltämättä kiivassanainen väittely oli vain sivupolku laajemassa kielikiistassa, joka velloi laajana suomenmielisen sivistyneistön piirissä 1860- ja 1870-luvuilla. Sijoitan komitatiivikiistan ensinnäkin osaksi suomalaisuusliikkeen kärkihahmojen keskinäistä eripuraa, joka kumpusi paitsi erilaisista kielikäsityksistä myös valtataistelusta. Toisaalta komitatiivin myrsky oli myös kiista siitä, kenen ihanteiden mukaan kieltä tulee kehittää. Keskustelun kolmas taso, pintataso, oli kipakka riita siitä, onko tohtori rouvaneen kelvollista suomea.
  • Hienonen, Heini (Helsingin yliopisto, 2009)
    Tutkin pro gradu -työssäni vepsän kielen kvanttoripronominien järjestelmää: mitä pronomineja järjestelmään kuuluu, miten nämä pronominit voidaan ryhmitellä sekä millaisia ominaisuuksia pronomineilla on. Pronominiryhmäni nimeksi olen valinnut kvanttoripronominit, sillä perinteinen nimitys indefiniittipronominit ei ole terminä täsmällinen tälle moninaiselle, osin ei-indefiniittiselle ryhmälle. Aineistoni koostuu jo olemassa olevista vepsän kieliopeista ja sanakirjoista, mutta varsinainen analyysini perustuu vepsän kielen tekstinäytteisiin. Näistä työni kannalta tärkeimmät ovat vanhat vepsäläiset murrenäytteet Näytteitä äänis- ja keskivepsän murteista (MSFOu 100) sekä Näytteitä etelävepsästä II (Kettunen 1925). Vertailun vuoksi mukana on myös uutta nykyvepsäläistä aineistoa kuten Kodima-lehden 13 irtonumeroa vuosilta 1999-2008 sekä Markan Evangelii -evankeliumin koepainos (1992). Työni sisältää 211 esimerkkilausetta, jotka olen glossannut ja kääntänyt suomeksi. Esimerkkilauseiden tehtävänä on osoittaa, että morfologisen ja semanttisen analyysini väitteet pitävät paikkansa ja esittelemäni ominaisuudet todella esiintyvät vepsässä. Ryhmittelen vepsän kvanttoripronominit Ison suomen kieliopin (2004) mukaan viiteen alakategoriaan: indefiniittisiin, universaalisiin, kieltohakuisiin, samantekevyyden ja lukumäärän kvanttoripronomineihin. Saman kieliopin mallia hyödynnän myös kvanttoripronominien morfologisessa ja syntaktisessa tarkastelussa. Kerron kustakin pronominista, esiintyykö se substantiivisesti tai adjektiivisesti. Muita tarkasteltavia ominaisuuksia ovat pronominin taipuminen sekä adjektiivisen pronominin kongruenssi ja suhde pääsanaan. Semanttisessa analyysissä sovellan typologisen kielentutkimuksen tutkimustuloksia ja metodeja kuten indefiniittipronominien typologista määritelmää (Haspelmath 1997) ja semanttisten karttojen metodologiaa (Haspelmath 2003). Koska tutkimusaiheeni on niin laaja, käsittelen semantiikan osalta tarkemmin vain niin sanottuja indefiniittipronomineja. Tämä termi sisältää työssäni kvanttoripronominien ryhmittelyn kolme alakategoriaa, indefiniittiset, kieltohakuiset sekä samantekevyyden kvanttoripronominit, mutta pronominien lisäksi mukana ovat myös proadverbit. Määrittelen työssäni vepsän indefiniittipronominisarjat, sillä typologisesti indefiniittipronominit esiintyvät nimenomaan sarjoissa, joissa on yksi jäsen kustakin ontologisesta pääkategoriasta. Tutkin myös vepsän indefiniittipronominisarjojen funktionaalisia eroja eli sarjojen jakautumista yhdeksän perusfunktion kesken. Nämä jakaumat voi esittää distributionaalisena kaavana implikationaalisella kartalla (Haspelmath 1997: 64), ja kaavojen avulla on mahdollista tarkastella synkronisesti funktioiden kieltenvälisiä distribuutioita. Havaintojeni pohjalta hahmottelen vepsän kielen indefiniittipronominien distributionaalisen kaavan ja osoitan, että indefiniittipronominien implikationaalisen kartan metodi on sovellettavissa myös vepsään. Pro gradu -työssäni osoitan, että vepsän kielessä on omaleimainen kvanttoripronominien järjestelmä, vaikka siinä onkin monia yhtymäkohtia prestiisikielen venäjän ja lähisukukielen suomen järjestelmiin.
  • Puura, Ulriikka (Helsingin yliopisto, 2007)
    Tutkielmani käsittelee vepsän kielen momentaanisia ja frekventatiivisia verbijohdoksia. Tutkimus on aineistolähtöinen. Selvitän eri-ikäisistä tekstilähteistä kokoamani korpuksen valossa, minkälaista vepsän verbijohto on muihin itämerensuomalaisiin kieliin, erityisesti suomeen ver-rattuna. Yhtäältä näkökulmani on morfologinen. Toisaalta kiinnostukseni kohteena on verbijohdon silmiinpistävä runsaus ja produktiivisuus. Pohdin, missä ympäristöissä johdoksia käytetään ja minkälaisia merkityksiä niillä ilmaistaan. Taustalla on aiemmassa tutkimuksessa esitetty hypoteesi venäjän verbiaspektin vaikutuksesta vepsän verbijohdon runsastumiseen ja merkityskehitykseen. Teoreettiset katsaukset luon derivaatiomorfologiaan ja aspektin tutkimukseen typologian ja itämerensuomalaisten kielten näkökulmasta. Sivuan myös hieman venäjän kielen aspektia. Tutkimuksessani tulee näkyviin diakroninen muutos, sillä 1900-luvun alussa puhuttua vepsän kieltä 2000-luvun kieleen verrattaessa erityisesti frekventatiivijohdosten käyttö näyttää lisääntyneen. Frekventatiivijohtimet voivat liittyä moniin sellaisiin kantasanatyyppeihin, joihin ne eivät semanttisista tai morfotaktisista syistä vepsän lähisukukielessä suomessa liity. Sekä momentaanisten että frekventatiivisten johdinten valikoima on 2000-luvulla käytännössä supistunut 1900-luvun alun teksteissä esiintyvistä ja aiemmassa kirjallisuudessa mainituista useista johdinvarianteista äänteellisesti lyhyempiin, frekventatiivisiin -(e)le- ja momentaanisiin -(a)hta-johtimiin. Johdoksilla ilmaistuista merkityksistä olen tulkinnut erityisesti habituaalisuuden merkitystä merkittävän frekventatiivijohdoksin. Toisinaan vaikuttaa, että frekventatiivijohdoksilla halutaan korostaa toiminnan imperfektiivisyyttä suhteessa johtamattomaan kantaverbiin. Momentaanijohdoksia aineistossani on vähemmän, mutta niilläkin voi katsoa olevan aspektuaalisiin suhteisiin viittaavaa käyttöä. Voidaan sanoa, että vepsän verbijohtimin ilmaistaan aspektuaalisia suhteita laajemmin kuin suomessa. Avoimeksi jää, voiko imperfektiivisyyden ja habituaalisuuden tai perfektiivisyyden merkitsemistä verbijohdoksin pitää tietyissä konteksteissa pakollisena.
  • Saarikoski, Lauri (Helsingin yliopisto, 2007)
    This thesis examines Internet-radios and other web-based music services, and different ways these services are used in music listening in Finland. The research material was gathered in eight interviews that took place between spring 2005 and spring 2006 in southern Finland. The analysis distinguishes between five main types of Internet-radios: a) simulcasting, b) webcasting, c) podcasting, d) web-based sound archives, e) interactive music services. As a medium for music listening these combine aspects of computers and traditional radio. The role of Internet-radios in everyday life as well as different types of listening motivation are examined in the light of earlier research on taste, music listening and radio listening.
  • Sahari, Aaro (Helsingin yliopisto, 2008)
    The focus of this thesis is the marine environmental history of the eastern part and the estuary of the Kymi river from 1945 to 1970. There is no previous research on this area from an environmentally historical perspective, nor have many of the sources here discussed been previously used. Therefore the thesis expands academic understanding of local environmental processes and protection in and around the city of Kotka and the Kymi river. The thesis falls within the methodological field of socio-political history, as the research focus is centered on the local process of establishing the nature of environmental problems and solving them. The principal assumption has been that the city of Kotka, due to its ongoing expansion, was slow to respond to environmental hazards. The Kymi river was among the most degraded bodies of water during this period. Kotka on the other hand was a major center of wood processing industry and one of Finlands major industrial ports. In the past the river and its estuary had provided ample resources for fishers. It is this contradictory use of the environment that allows one to discuss the local struggle for the correct use of the environment. Primary sources include local and city archives, environmental studies, and legal documents linked with the above. The archives of the city of Kotka and of various private associations form the core sources. Environmental studies from the research period have been dealt with as sources to the local political power struggle. Alongside with current environmental research they also provide insight into the state of the environment. Another goals has been to accumulate environmental research for a future multidisciplinary study in this area. As a final conclusion it can be said that environmental degradation was widely understood as a problem only in the 1960s. The influential role of the city of Kotka however determined the pace with which these problems were then solved.
  • Keckman, Katja (Helsingin yliopisto, 2009)
    Tutkielmassa tarkastellaan kahta aikakauslehtitekstiä eräänä tapana rakentaa henkilöjuttu. Jutut eivät ole vain kuvauksia niistä julkisuuden henkilöistä, joita ne käsittelevät, vaan ne on kirjoitettu kertomuksiksi. Työssä käydään läpi piirteitä, joiden perusteella jutut muodostavat kertomuksen. Tarkastelun kohteena ovat juttujen rakenteet ja juttujen toimijoiden (kertoja-toimittajan, haastateltavan ja lukija-yleisön) roolit ja suhteet. Tavoitteena on selvittää, millaisia merkityksiä juttuihin syntyy sen avulla, että ne on rakennettu kertomuksiksi. Analyysin kohteena olevat henkilöjutut ovat Vihanhallintaprojekti Tuisku (Nyt-liite 49/2006) ja Syytettynä Heli Laaksonen (Image 4/2006). Keskeinen taustateoria on narratologia eli kertomuksen tutkimus. Työssä hyödynnetään myös tekstin tutkimuksen, kognitiivisen kielitieteen ja dialogisuuden tutkimuksen tarjoamia välineitä. Työssä osoitetaan, että henkilöjutut on rakennettu kertomuksiksi ongelmanratkaisumallin avulla. Juttujen aluissa kertoja-toimittaja ilmaisee inhoavansa haastateltavaa, mikä muodostaa ongelman, jota ratkotaan muun muassa haastateltavan tapaamisella ja tämän esiintymistilaisuuteen osallistumalla. Juttuihin muodostuu episodeja, joissa ongelmaa käsitellään eri tavoin. Lopulta saavutetaan ratkaisu, koska kertoja-toimittaja pääsee vihastaan eroon. Ongelmanratkaisumalli tuo juttuihin jännitystä, koska ne etenevät vähitellen kohti ratkaisua. Kertoja-toimittaja rakentaa kertomuksen vaihtelemalla erilaisia rooleja. Roolit ovat henkilöhahmo, ajattelija, havainnoija, ulkopuolinen kertoja ja lainaaja. Roolien avulla kertoja-toimittaja asettaa näyttämölle huomion kohteeksi joko itsensä, haastateltavan, haastattelutilanteen olosuhteet tai jonkin tekstin ulkopuolisen seikan. Roolit vaikuttavat myös näkökulmaan, josta asioita tarkastellaan. Tiettyjä rooleja ilmaisevat tyypillisesti tietyt kielelliset keinot. Roolien vaihtelu synnyttää juttuihin keskusteluja, joissa kertoja-toimittaja, haastateltava ja lukija-yleisö ovat vuorovaikutuksessa keskenään. Nämä keskustelut jäsentävät toimijoiden rooleja ja suhteita. Keskusteluissa muovataan kertoja-toimittajan mielipiteitä haastateltavasta, konstruoidaan lukija-yleisölle useita rooleja ja vaikutetaan haastateltavalle rakentuvan roolin itsenäisyyteen. Tutkimuksessa päädytään siihen, että henkilöjutut rikkovat tietoisesti perinteisen henkilöjutun konventiota rakentamalla kertomuksen, jolla on kaksi päähenkilöä, kertoja-toimittaja ja haastateltava. Päähenkilöiden välisen suhteen voi tulkita kahdella tavalla. Jutut voivat ensinnäkin olla kertoja-toimittajan aitoja kertomuksia hänen haastateltavaan kohdistuvista negatiivisista tunteistaan. Toiseksi on mahdollista tulkita, että kertoja-toimittaja ironisoi jutuissa itseään ja ahdasmielisyyttään. Jutut ovat tyyliltään liioittelevia, mikä vahvistaa ironista tuntua. Kahdella tulkintatavalla teksteihin rakennetaan moniäänisyyttä, jotta ne tavoittaisivat erilaisia yleisöjä.