Browsing by Issue Date

Sort by: Order: Results:

Now showing items 1-20 of 621
  • Lauranto, Yrjö (Helsingin yliopisto, 2015)
    This study examines directivity and imperative clauses (henceforth i-clauses) in Finnish. It consists of 3 publications (P1, P2 and P3). While the theoretical basis of the study is systemic-functional linguistics, use is also made of other approaches. P1 concentrates on the description of the imperative, and, thus, the data consist mainly of intuited examples. Firstly, the Finnish imperative can be regarded as a paradigm consisting of the personal forms of the present. This is reflected in traditional descriptions of the Finnish verb, which treat the imperative as one of the moods. This is referred to as the synchronic-morphological perspective. Secondly, the imperative can be examined from the perspective of interaction and interactional constructions. This is called the diachronic-interactive perspective. P2 investigates the canonical i-clause in everyday conversations between friends and family members. The data consist of approx. 140 conversations or excerpts of conversation. 70 % of the data are telephone conversations. One of the characteristics of the i-clause is that it is employed as a response to what has been said before or as a response to the non-linguistic action that is going on during the conversation. Approx. 63 % of the i-clauses in the data (n = 243) can be considered strongly responsive. Another significant finding is that only 10 % of the i-clauses of the data are interpreted by the participants in the conversations as commands. P2 suggests two ways of defining the notion of a directive. From a wider perspective, directives include not only exhortations to action but also offers and permissions. From a narrow perspective, offers and permissions are excluded because they are used to provide addressees with commodities or to enable them to act in the way they themselves wish. P3 discusses two clause constructions that begin with a finite verb conjugated in the 2nd person of the conditional mood but which do not allow a pronoun functioning as the subject. The data consist of everyday interaction and electronically mediated conversations from the Internet. One of the constructions is clearly an optative structure, whereas the other tends to be used as a persuasive expression. It can thus be seen as a grammaticalization of directivity. The study sheds light on the Finnish i-clause and its use, but also on directivity in general. The results are also of relevance to the teaching of Finnish as a second language. Key words: interactional syntax, interpersonal, imperative clause, morphological imperative, everyday conversations, directives, directivity, grammatical metaphor, optative, persuasion, grammaticalization, systemic-functional linguistics
  • Virtanen, Mikko (2015)
    Tutkielmani käsittelee rakennussuojelun problematiikkaa ja todellisuutta. Koekenttänä suojelun käytännön ja ihanteiden kohtaamiselle toimii Helsinki ja erityisesti sen 28. kaupunginosa, Oulunkylä. Tutkimuskysymyksiäni ovat: Millainen on rakennussuojelun ihanteiden, arvojen ja todellisuuden suhde käytännössä? Miten hyvin rakennussuojelulle asetetut tavoitteet ja arvot toteutuvat tosielämässä? Onko Oulunkylän suojelu linjassa Helsingin suojeluarvojen ja sen vertaisalueiden kanssa? Miten suojeluprosessi todellisuudessa toimii? Mikä on rakennusperinnön todellinen tila Oulunkylässä? Oulunkylä on erittäin mielenkiintoinen tutkimuskohde, koska se edustaa hyvin Helsingille ominaista rakennuskannan monipuolisuutta ja eri aikakausien rakennusten ja rakennustapojen muodostamaa kerroksellisuutta. Se on muuttunut harvaanasutusta maaseudusta huvilakaupunginosaksi ja siitä edelleen kerrostalopainotteiseksi asemaseuduksi. Kaikki nämä vaiheet ovat jättäneet jälkensä sen ainutlaatuiseen rakennuskantaan. Teoreettisena kehyksenä käytän tilan ja paikan käsitteiden ympärillä viime vuosikymmeninä käytyä keskustelua ja rakennus- ja kulttuuriperintöä käsittelevää tutkimusta. Nykyiseen rakennussuojeluajatteluun on suuresti vaikuttanut muuttunut käsitys tilasta ja erityisesti tilan ja ihmisen suhteesta. Nämä näkemykset heijastuvat suojeluarvoihin ja -käytäntöihin. Tutkimukseni pääaineiston muodostavat Helsingin kaupunkisuunnitteluviraston tekemät Oulunkylän aluetta käsittelevät inventoinnit ja suojeluraportit, sekä Helsingin yleiskaavat ja kaavaluonnokset vuosien varrelta. Tutkimukseni perusteella Oulunkylän rakennussuojelun tila näyttää olevan erittäin epäjohdonmukainen ja puutteellinen. Tämä johtuu siitä, että suojelluksi suositeltuja rakennuksia alueella sijaitsee yli 70, mutta varsinaisesta suojelusta nauttii tätä tutkielmaa tehtäessä vain 24 rakennusta. Suojelulinjaus on myös hyvin epäjohdonmukainen. Jos vertailemme samalla alueella sijaitsevia, suunnilleen samantyylisiä ja -ikäisiä rakennuksia, niistä toinen saattaa olla suojeltu ja toinen ei. Oulunkylässä sijaitsee jopa Suomen mittakaavassa erittäin harvinaisia ja iäkkäitä rakennuksia ilman suojelua. Tämä on ristiriidassa Helsingin suojelulle asettamien arvojen ja yleisen linjauksen kanssa. Oulunkylän naapurikaupunginosassa, Käpylässä, on esimerkiksi annettu yli kymmenkertainen määrä suojelupäätöksiä. Tilanne Oulunkylässä ei ole kuitenkaan niin synkkä kuin miltä se pintapuolisesti tarkasteltuna vaikuttaa. Vuoden 2002 Helsingin yleiskaavassa sieltä suojeltiin yhteensä viisi aluetta, mikä tuo hyvän lisän asemakaavalla suojeltuihin rakennuksiin, vaikkakaan ei ole täysin riittävä ratkaisu. Tarkastelemalla suojelupäätöksiä tarkemmin kuitenkin saadaan selville arvokasta tietoa rakennussuojeluprosessista, rakennusperinnön todellisesta tilasta ja rakennussuojelun todellisuudesta. Oulunkylässä ei ole vuoden 1985 rakennuslain muutoksen jälkeen tehty yhtään asemakaavamuutosta pelkästään suojelun takia. Kuitenkin jos kaavoja on muutettu esimerkiksi puisto- tai tiekaavoituksen takia, on vanhaa rakennuskantaa suojeltu samalla. Tämä on johtanut sekavaan ja epäjohdonmukaiseen suojelutilanteeseen. Vanhempia rakennuksia ei ole myöskään vuoden 1985 jälkeen purettu, vaikka joillekin on haettu jopa purkulupaa. Tästä voimme päätellä, että erityisesti iäkkäämmän rakennuskannan suhteen Oulunkylässä linja on todellisuudessa erittäin suojeleva, vaikka se ei näykään suojelupäätösten määrässä. Oulunkylän rakennussuojelua kuvaakin hyvin kaksi sanaa: passiivinen ja reaktiivinen.
  • Kalinainen, Anni (Helsingin yliopisto, 2015)
    Tutkielmassa selvitetään suomen kielen objektin sijanvalintaan vaikuttavia tekijöitä aistihavaintoverbien 'nähdä', 'kuulla', 'haistaa', 'maistaa' ja 'tuntea' osalta. Nämä verbit kuuluvat objektin suhteen ns. kvasiresultatiivisten verbien ryhmään. Tuon ryhmän verbejä on pidetty objektin sijanvalinnan pääsäännöstä poikkeavana, sillä ne saavat akkusatiiviobjektin, vaikka niiden kuvaama tilanne ei ole johtanut päätepisteeseen tai tulokseen. Objektin sijanvalintaa pidetään yleisesti ja näiden erityistapausten vuoksi hyvin vaikeana suomea toisena kielenä opiskeleville. Tavoitteena on aineistoa tutkimalla ymmärtää paremmin, mitkä semanttiset piirteet vaikuttavat objektin sijamuotoon. Aineisto on kerätty Kielipankista ja internetistä, sisältäen sanomalehtitekstejä ja vapaamuotoista kirjoitettua kieltä. Aineistoa luokitellaan sen mukaan, mitkä seikat vaikuttavat akkusatiivi- tai partitiiviobjektin valintaan. Analyysimetodina on yleislingvistinen semanttinen analyysi, jossa verrataan eri sijamuodon aiheuttamia muutoksia merkityksen tasolla. Tutkimuksessa huomioidaan verbien monimerkityksisyys ja sen vaikutus objektin sijamuotoon. Aistihavaintoverbit luokitellaan oman järjestelmänsä sisällä kolmeen tyyppiin: katsoa, nähdä, näkyä. Epäagentiivisen aistihavainnon luokkaan (nähdä) kuuluvat verbit jaotellaan aistihavaintomerkitykseen ja muihin merkityksiin. Aistihavaintomerkitys jaetaan vielä kahteen mikromerkitykseen: punktuaaliseen Näin hänet yhtäkkiä ja staattiseen Näen ikkunasta kirkon. Tämä eronteko on oleellinen objektin sijan selittämisen kannalta. Punktuaalinen havaintolause saa akkusatiiviobjektin, koska se ilmaisee päätepisteellisen muutoksen: aistija saa yhteyden ärsykkeeseen. Staattinen havaintoyhteys taas ei sisällä mitään muutosta, ja siksi sitä ilmaisevaa akkusatiiviobjektia on pidetty objektisääntöjen vastaisena. Eri sijoilla ilmaistava aspektuaalinen resultatiivisuus : irresultatiivisuus -oppositio koskee kuitenkin vain dynaamisia lauseita, ei staattisia, joten akkusatiivi on ymmärrettävä. Taustalla on sellainen historia, että kun partitiivi levisi objekteihin irresultatiivisen aspektin ilmaisimeksi, kehitys ei ulottunut staattisten lauseiden alueelle (huomaa myös lauseet 'Omistan tämän talon', 'Rasia sisältää korun'). Näissä säilyi alkuperäinen akkusatiivi, joka kyllä vaihteli kvantitatiivisista syistä (Näen laivan, Näen jo laivaa saaren takaa). Niinpä nykyisenkin akkusatiiviobjektin funktio staattisissa on lauseissa vain objektin erottaminen subjektista. Tutkimuksessa käsitellään myös partitiivinkäyttöjä, jotka ilmentävät muunlaista aspektuaalisuutta: frekventatiivisuutta (Näin häntä koulussa joka päivä) ja nopeasti tapahtuvaa havaintoa (Näin häntä vilaukselta). Lisäksi tutkimuksen kohteena on objektin sijaan vaikuttava jaollisuus : jaottomuus -oppositio, jonka tarkka määrittely ei ole aivan ongelmatonta. Tutkimuksessa esille tulleet aspektuaaliset partitiivin käytöt muussa kuin irresultatiivisessa merkityksessä olisivat hedelmällinen kohde jatkotutkimukselle. Lisäksi objektiteorian kannalta jako staattisiin ja dynaamisiin tilanteisiin olisi otettava paremmin huomioon ja tutkittava mitkä verbit ovat suomen kielen kannalta staattisia. Tämä jaottelu olisi myös S2-opetuksen kannalta tärkeää.
  • Paloneva, Hanna Maria (Helsingin yliopisto, 2015)
    Ääntäminen on saanut viime aikoina entistä enemmän huomiota myös suomi toisena ja vieraana kielenä -opetuksessa. Tämä tutkielma käsittelee suomi vieraana kielenä -oppijoiden vokaaleja. 14 oppijaa saksalaisen yliopiston suomen kielen alkeiskurssilta ovat tunnistaneet ja tuottaneet suomen kielen vokaaleja e, ä, ja a kahdessa tehtävässä. Tutkielma tarkastelee tunnistamisen ja tuottamisen onnistumista äidinkielisten puhujien suorituksiin verrattuna, puhujien välisiä yksilöllisiä eroja sekä oppijoiden äidinkielen saksan vaikutusta suomen vokaalien tunnistamiseen ja tuottamiseen. Tutkielma koostuu laajemmasta teoreettisesta taustoituksesta, suomen ja saksan kielten vertailevasta analyysistä sekä kahden kuuntelukokeen tuloksista. Kontrastiivisen kielten vertailun perusteella oli oletettavissa, että sekä erot saksan ja suomen äänne- että kirjoitusjärjestelmissä tulisivat vaikuttamaan vokaalien tunnistamiseen ja tuottamiseen. Ensimmäisessä kuuntelukokeessa saksankieliset suomenoppijat ja kaksi suomenkielistä vertailupuhujaa tunnistivat tutkimuksen vokaaleja kirjoittamalla suomenkielisen lukemat epäsanat. Vokaali a oli tunnistettu täysin oikein kaikissa epäsanoissa, mutta saksankieliset olivat kuulleet sitä runsaasti myös niihin sanoihin, joissa suomenkielinen kuuli vokaalin ä. Vokaalin ä tunnistaminen tuotti odotetusti saksankielisille eniten hankaluuksia. Vokaalin e kohdalla haasteena oli painottoman toisen tavun e-vokaali. Selityksenä voisi olla, että painoton e-vokaali herkästi redusoituu saksan kielessä ja että e:n ja ä:n kohdalla on saksan kielen ortografisissa käytännöissä runsaasti vaihtelua. Toisessa kuuntelukokeessa saksankieliset oppijat ja kaksi suomenkielistä vertailupuhujaa lukivat suomenkielisen tekstin. Tutkimuksen vokaalit oli leikattu tekstistä erikseen. Vokaalit soitettiin kolmelle suomenkieliselle kuuntelijalle, jotka nimesivät ne mielestään parhaiten vastaavaksi suomen kielen vokaaliksi. Merkittävää oli, ettei kahden suomenkielisen vertailupuhujan vokaaleja oltu tunnistettu selvästi paremmin kuin saksankielisten vokaaleja muutoin kuin vokaalin ä osalta, joka tuotti saksankielisille erityisiä vaikeuksia. Vokaali a oli tunnistettu lähes yhtä onnistuneesti niin saksankielisten kuin suomenkielistenkin tuottamana. Sen sijaan suomenkieliset nimesivät saksankielisten tuottaman ä:n e:ksi jopa yli puolessa tapauksista. Vokaali e taas oli tunnistettu saksankielisten tuottamana jopa paremmin kuin suomenkielisten tuottamana erityisesti ensitavussa. Vokaalien e ja ä osalta sujuva tunnistaminen kuuntelukokeessa 1 näytti olevan edellytyksenä sujuvalle tuottamiselle kuuntelukokeessa 2, vaikka joidenkin oppijoiden kohdalla vokaalin ä tuottaminen saattoi hyvästä tunnistamisesta huolimatta olla heikkoa. Vokaalia e oli monesti onnistuttu tuottamaan hyvin kuuntelukokeessa 2, vaikka sen tunnistaminen kuuntelukokeessa 1 olisi ollut heikkoa. Tutkimus osoitti, että luonnollista puhetta käyttämällä voidaan saada yllättäviä tuloksia myös äidinkielisten puhujien vokaalien laadusta. Variaatio äidinkielisten puhujien vokaalien laadussa tekee suomen oppijoiden tehtävän entistä vaikeammaksi. Tutkimuksen saksankieliset oppijat olivat taustatekijöiltään erittäin yhtenäinen ryhmä. Tästä huolimatta yksilölliset erot kuuntelukokeiden tuloksissa olivat merkittävät. Kuuntelukokeessa 1 vaihteli suuresti, tuottiko oppijalle enemmän haasteita vokaali ä vai e (vokaali a oli tunnistettu hyvin). Myös kuuntelukokeessa 2 yksilölliset erot olivat merkittävät erityisesti vokaalin ä tuottamisessa.
  • Haltia, Heidi (Helsingin yliopisto, 2015)
    Tutkimuksessa pyrittiin selvittämään modaaliverbien käytön kehittymistä oppijansuomessa Eurooppalaisen viitekehyksen taitotasoilla A2-C2. Tutkimuskysymyksiä olivat: (1) Millainen modaaliverbien käyttö on tyypillistä kullekin tutkituista taitotasoista? (2) Miten modaaliverbien käyttö kehittyy Eurooppalaisen viitekehyksen tasolta A2 tasolle C2? (3) Mitkä modaaliverbit aiheuttavat suomenoppijoille vaikeuksia ja (4) miten modaaliverbit vaikuttavat suomenoppijoiden viestintäkykyyn? Aineistona käytettiin Oulun yliopiston ICLFI-korpuksesta otettuja tekstejä, joiden kirjoittajat opiskelevat suomea vieraana kielenä ulkomaisissa yliopistoissa. Tutkimuskysymyksiä lähestyttiin kahdella tapaa. Ensinnäkin modaaliverbien käytön kehittymistä tutkittiin DEMfad-mallin mukaisesti frekvenssin, tarkkuuden ja distribuution näkökulmasta. Toiseksi tutkimuksessa pohdittiin kvalitatiivisesti sitä, miten modaaliverbien käyttö vaikuttaa oppijan viestintätaitoihin. Tutkimuksen teoreettisena taustana käytettiin käyttöpohjaisen kieliopin ajatuksia toisen tai vieraan kielen omaksumisesta. Tutkimuksessa huomattiin, että aineiston modaaliverbien käytössä tapahtui kaksi murrosta. Niistä ensimmäinen koski modaaliverbien esiintymäfrekvenssiä ja tapahtui taitotasolta A2 tasolle B siirryttäessä. Tasolla C2 modaaliverbien esiintymäfrekvenssi laski jälleen. Toinen murros koski modaaliverbien tarkkuuden ja distribuution kehitystä ja tapahtui taitotasolla C tultaessa. Tällöin modaaliverbien käyttö muuttui keskeisimpien modaaliverbien osalta kohdekieliseksi sekä varioivaksi. Modaaliverbien käytön variaatio ja tarkkuus olivat verrannollisia taitotason kanssa: mitä ylempää taitotasoa kirjoittaja edusti, sitä varioivampaa ja tarkempaa modaaliverbien käyttö keskimäärin oli. Vastaavaa korrelaatiota ei havaittu esiintymäfrekvenssin ja taitotason välillä. Tutkimuksen perusteella mahdollisuutta ilmaisevien modaaliverbien käyttö aiheuttaa suomenoppijoille enemmän vaikeuksia kuin välttämättömyyttä ilmaisevien. Yleisimpiä ongelmia olivat eri modaaliverbien välisen työnjaon selkeytymättömyys sekä modaaliverbien käyttö kohdekielelle epätyypillisissä konteksteissa. Tutkimus antoi viitteitä sen suuntaan, että ainakin oppijan äidinkielen siirtovaikutus ja tuotettava tekstilaji vaikuttaisivat modaaliverbien käyttöön. Tutkimustulokset poikkesivat modaaliverbien oppimisjärjestyksen puolesta eräistä muista suomea toisena kielenä opiskelevien modaaliverbien käyttöä sivunneiden tutkimusten tuloksista. Tämä antaa viitteitä sen suuntaan, että myös oppimisympäristöllä olisi vaikutusta käytettyihin modaaliverbeihin. Tutkimuksen perusteella modaaliverbien kohdekielinen käyttö parantaa tekstin sidosteisuutta, tehostaa oppijan kykyä ilmaista mielipiteitään sekä parantaa hänen kykyään tuottaa argumentoivia ja akateemisia tekstilajeja. Näin ollen modaaliverbien hallinta on yhteydessä Eurooppalaisen viitekehyksen eri taitotasoille asettamiin viestinnällisiin tavoitteisiin.
  • Kyytsönen, Sini (Helsingin yliopisto, 2015)
    Tutkimuksen aiheena ovat Linnanmäen huvipuiston laitteiden nimet, joista käytetään termiä laitenimet. Työssä tutkitaan laitenimien ominaispiirteitä ja selvitetään, mikä laitenimi oikeastaan on, mitä sillä ilmaistaan ja millaisin kielellisin keinoin. Laitenimien tutkimukseen sovelletaan funktionaalis-semanttista analyysia, jonka tarkoituksena on selvittää laitenimien rakenne, merkitys ja tehtävät. Lisäksi tutkimuksen kohteena ovat kielenkäyttäjien käsitykset laitenimistä. Sosio-onomastisen tutkimuksen avulla selvitetään, millaisia nimiä laitteista käytetään ja miten laitenimiin suhtaudutaan. Aineistona ovat Linnanmäen laitteiden nimet vuodelta 2014. Yhteensä nimiä on 44. Tutkimusaineistona on myös maaliskuussa 2014 tehty kyselytutkimus, johon tuli 200 vastausta. Aineisto jaettiin kahtia vastaajien mukaan: asiakasvastaajia on 110 ja Linnanmäen työntekijöitä 90. Nimien funktionaalis-semanttisessa analyysissa nimet jaetaan ensin nimenosiin. Laitenimissä on aina yksilöivä nimenosa. Yksilöivän nimenosan jäljessä voi olla laitteen lajin ilmaiseva nimenosa (esim. Pallo/karuselli). Laitenimiin sisältyvä sanasto koostuu suurimmaksi osaksi tunnistettavista lekseemeistä. Poikkeuksia ovat mm. opaakki Kuuputin ja interjektio Kotkot. Laitenimien merkityssuhteet perustuvat kielenpuhujille yhteisiin assosiaatioihin. Suurin osa laitenimistä perustuu epäsuoraan merkityssuhteeseen, jolloin nimi ymmärretään metaforisesti tai metonyymisesti. Osa nimistä on merkityssuhteeltaan suoria. Laitteen lajin ilmaiseva nimenosa kertoo laitteesta aina jotain suoraan. Muutama laitenimi perustuu myös pakattuun merkityssuhteeseen, jolloin nimellä ei ole selvää sanakirjamerkitystä (esim. Vekkula). Yksilöivän funktion lisäksi laitenimillä voi olla yhtäaikaisesti monia interpersonaalisia funktioita, jotka tulevat ilmi sosiaalisessa ja kulttuurisessa kontekstissa. Laitenimet voivat olla tehtäviltään informatiivisia, houkuttelevia, käytännöllisiä ja integroivia. Laitenimien käytössä ja variaatiossa on eroa vastaajaryhmien välillä. Asiakkaat käyttävät laitteista työntekijöitä useammin appellatiiveja (esim. maailmanpyörä) ja entisiä virallisia nimiä. Työntekijät käyttävät useimmiten laitteen virallista nimeä tai virallisen nimen pohjalta muodostettua sekundaaria nimeä. Laitteista käytetään lukuisia erilaisia epävirallisia nimiä. Vastaajien mielestä miellyttävä laitenimi on mm. kuvaava, hauska, perinteinen ja käytännöllinen. Laitenimissä ei miellytä esimerkiksi hämäräksi jäävä merkityssuhde. Monet vastaajista ihmettelivät nimien vaihdoksia ja ottivat kantaa nimien kieleen
  • Romppanen, Kati (Helsingin yliopisto, 2015)
    Lingvistisen tekstintutkimuksen alaan kuuluvassa tutkielmassa tarkastellaan erimielisyyden ilmaisuja yleisönosastokirjoituksissa. Tutkimuskysymyksinä on selvittää, millä keinoin yleisönosastokirjoitusten kirjoittajat ilmaisevat olevansa eri mieltä aiempien kirjoittajien kanssa ja lisäksi, mitä tehtävää nämä keinot palvelevat tekstin kokonaisuuden ja kirjoittajan tavoitteen kannalta. Tutkimuskysymyksiä lähestytään suhtautumisen teorian ja uuden retoriikan pohjalta kielen keinojen tarkastelun ja argumentaatioanalyysin avulla. Tutkielman varsinaisena aineistona on 71 Helsingin Sanomien yleisönosastolla ilmestynyttä kirjoitusta, jotka on kirjoitettu seitsemästä eri aiheesta. Samasta aiheesta kirjoitettujen tekstien ketjumaisuus ja tekstien välille muodostuvat viittaussuhteet ovat tutkielmassa keskeinen lähtökohta. Tutkielmassa havaittiin, että kirjoittajat ilmaisevat erimielisyyttään usein eri keinoin, kuten erilaisin kieltävin lausein, vastakohtaisin väittein ja kysymyksin. Erimielisyyden ilmaisu liittyy usein aiemman kirjoittajan referointiin. Aineiston referoinnin keinoista varsinaiset johtoilmaukset ovat pääosin neutraaleja, mutta sen sijaan suoran esityksen havaittiin sijoittuvan ainoastaan erimielisiin yhteyksiin. Referoinnin yhteydessä kirjoittajat ilmaisevat erimielisyyttään tyypillisesti erilaisin evaluoinnein. Erikoistapauksena esiin nousee erityisesti tekstin herättämien tunnereaktioiden kuvailu ja eri tavoin oudoksi evaluoiminen. Tutkielmassa osoitetaan, että erimielisyyden ilmaukset toimivat kiinteästi osana kirjoittajan argumentaatiota, mikä näkyy niin erimielisyyden ilmaisemisen keinoissa kuin myös erimielisyyden kohdistamisessa. Erimielisyys on kirjoittajalle keskeinen retorinen keino samanaikaisesti horjuttaa vastustajan väitettä ja avata tilaa omille väitteilleen. Tässä tehtävässä erimielisyyden ilmaukset esiintyvät tyypillisesti osana ns. kiistorakennetta, jossa referointia seuraa erimielisyyden ilmaus ja kirjoittajan oman väitteen tai perusteluiden esittäminen. Lisäksi havaittiin, että kirjoittajat voivat modifioida ilmaisemansa erimielisyyden astetta vahvistimin ja varauksin sekä myönnytyksin. Modifioinnit liittyvät tekstin moniäänisyyden ja kirjoittajan ja lukijan välisen suhteen hallitsemiseen. Erimielisyyden ehdottomuutta modifioimalla kirjoittaja pystyy ottamaan huomioon lukijan mahdollisesti eriävän kannan ja osoittamaan tälle solidaarisuutta pyrkien samanaikaisesti vaikuttamaan lukijan mielipiteeseen.
  • Ruha, Anna (Helsingin yliopisto, 2015)
    Gradussa oli tarkoituksena selvittää, minkälaista talvisotakirjallisuutta julkaistiin Neuvostoliitossa toisen maailmansodan aikana, esitellä keskeisiä talvisotakirjailijoita ja analysoida talvisotakaunokirjallisuutta sen henkilöhahmojen sekä toistuvien temaattisten motiivien kautta. Työssä käytettiin keskeisinä lähteinä seuraavia teoksia: Pavel Petrovin Venäläinen talvisotakirjallisuus. Bibliografia 1939 1945, Valentin Kiparskyn Suomi Venäjän kirjallisuudessa sekä kertomuskokoelmia Noč v blinda e, Zima na fronte, Front ja Frontovoj bloknot, kahta novellia Morjaki idut na ly ah ja Noč v blinda e , lehtijulkaisuja ja runokokoelmia Bojevyje dni sekä Vo slavu rodiny. Tutkimus osoitti, että vaikka neuvostoarmeija kärsi monista ongelmista ja puutteista talvisodassa, niitä ei kuvata sodanajan kaunokirjallisuudessa. Myös talvisodan voimasuhteita on kuvattu kaunokirjallisuudessa usein siten, että Neuvostoliitto jyrää suomalaisjoukot, silloinkin kun neuvostosotilaita on huomattavasti vähemmän kuin suomalaisia. Monet vihollisille suunnatut propagandateemat, kuten neuvostoarmeijan mahtavuus ja sotavankien ystävällinen kohtelu, kohdistettiin myös omille neuvostojoukoille kaunokirjallisuuden avulla. Talvisodan aikana julkaistiin sekä populaari- että kaunokirjallisuutta. Muistelmakirjallisuus oli rajoitettua ja draamatuotantoon talvisodalla on ollut hyvin vähän vaikutusta. Runouden erityisyys proosaan verraten on siinä käytetty kuvakieli. Proosassa kertojan luottamusta herättävä Neuvostoliiton ideologiaa tukeva rooli on keskeinen. Kertomus- ja runokokoelmien analyysin perusteella havaitaan henkilöhahmojen eroavaisuuksia ja yhtäläisyyksiä proosassa ja runoudessa. Proosassa henkilöhahmoja esiintyy paljon runsaammin kuin runoudessa, mutta runojen sankarit voivat olla elottomia, kuten turkiksia tai sota-aluksia. Henkilöhahmoille on yhteistä heidän rohkeutensa, voimansa ja nokkeluutensa. Myös toistuvat temaattiset motiivit ovat proosassa ja runoudessa samankaltaisia, kuten kotirintaman rooli, huumori, kunnia ja urhoollisuus. Proosassa huumori erottuu lähinnä "veitikka"- ja viihdyttäjähenkilöhahmoissa, runoudessa monipuolisemmin ja räikeämmin. Proosassa ja runoudessa molemmissa yleisin nimitys suomalaisille on vrag(vihollinen) tai belofinn (valkosuomalainen). Erityisesti runoudessa nimityksissä käytetään kuvakieltä ja symboliikkaa, esimerkiksi puhumalla vihollisista erilaisina eläiminä. Joitakin teemoja, kuten uskontoa, ei joko tuoda esille kaunokirjallisuudessa tai siihen suhtaudutaan halveksivasti ja ironisesti. Työ paljasti, että monista sotavuosien talvisotakirjailijoista löytyy hyvin vähän tai ei ollenkaan tietoja. Talvisotakirjallisuuteen ovat vaikuttaneet sodanajan sensuuri ja propaganda ja Neuvostoliiton ideologia. Sotateema esiintyy melko yksipuolisesti kaunokirjallisuudessa, mutta paljon materiaalia on varmasti jäänyt löytämättä ja julkaisematta. Kaunokirjallisuutta ei voi pitää historiallisena faktana, mutta se kertoo paljon sodan luonteesta ja ajatuksista ja asenteista, joita haluttiin iskostaa neuvostoarmeijalle ja kansalle.
  • Silfvast, Sofia Birgitta (Helsingin yliopisto, 2015)
    Tutkielmani käsittelee Etelä-Italian perinteistä tanssia tarantellaa, jonka suosio on lisääntynyt huomattavasti viimeisen 20 vuoden aikana. Tarantella on yleisnimitys musiikille ja tansseille, joille yhteistä on 6/8 rytmi ja tamburello-rumpu. Tarantella on piirissä tai pareittain tanssittavaa. Tarantella tarkoittaa pientä hämähäkkiä . Nimi antaa viitteitä sen yhteydestä tarantismiin, musiikilla ja tanssilla parantamisen rituaaliin, jota harjoitettiin 1950-luvulle asti Etelä-Italian Salenton seudulla. Tutkimusaineistoni koostuu 11 teemahaastattelusta, jotka toteutin kahdella kenttätyömatkalla vuonna 2013. Haastattelin tanssijoita, jotka toimivat esiintyjinä, opettajina ja perinteenvälittäjinä Italiassa ja eri puolilla Eurooppaa. Haastattelujen lisäksi osallistuin tanssityöpajoihin sekä musiikki- ja tanssitapahtumiin. Tiedonhankintaani helpotti italian kielen taito ja teatteriharrastustaustani. Tutkimukseni tavoitteena on tarkastella erilaisia diskursseja, joita liitetään tarantellaan nykypäivänä. Pohdin tutkimuksessani käsitystä tarantellasta parantavana tanssina. Analysoin, miten perinteen (tradizione) ja rituaalin (rituale) käsitteet ymmärretään ja miten nämä tulkinnat vaikuttavat tanssijoiden työskentelyssä. Tarkastelen, millä tavoin tanssijat vahvistavat ja haastavat sukupuolirooleja sekä historiallisia narratiiveja. Tutkimuksessani tanssi ei vain heijasta ympäröivää kulttuuria vaan myös luo sitä uudelleen. Akateemisen tutkimuksen ja tanssin välinen yhteys on tässä kontekstissa vahva, sillä tanssiperinteiden elvyttäminen lähti liikkeelle antropologi Ernesto De Martinon tarantismia käsittelevästä tutkimuksesta La terra del Rimorso (1961). Paikallisia tarantellatansseja on useita. Tarantellainnostuksen keskiössä on Salenton alueen pizzica, joka on pitkälti rekonstruoitu tanssi. Tarkastelen, miten tanssijat ymmärtävät perinteen käsitteen suhteessa omaan tanssijuuteensa. Suurin osa haastateltavistani ei ole kasvanut perinteisen tanssin ja musiikin parissa, vaan on tutustunut tarantellaan sen suosion kasvun myötä. Tarantellan tanssijoista useimmat ovat naisia, jotka joutuvat altavastaavan asemaan miesvaltaisessa kansanmusiikkikentässä. Tarantellan opettaminen on verrattain tuore ilmiö, jota ei ole aiemmin tutkittu. Kiinnitän tutkimuksessani huomiota kansainvälistyvään tarantellan harjoittamisen kenttään. Luen aineistoani narratiivisella otteella. Perehdyn kertomuksiin, joissa nousevat esille tanssille annetut henkilökohtaiset merkitykset. Haastateltavilleni tanssiminen on vuorovaikutusta, jossa perinteinen liikekieli ja sen kulttuuriset merkitykset kohtaavat autenttisen, jaetun tunneilmaisun. Ritualisoinnin käsitteen kautta analysoin, miten tanssijat kuvailevat tarantellaa rituaalina. Tanssityöpajoissa luodaan yhteisöllinen tila, jossa astutaan yhteyteen omien syvimpien tunteiden ja menneiden sukupolvien kokemusten kanssa. Tähän liittyy Etelä-Italian historiallisten todellisuuksien tiedostaminen, kuten aiempien sukupolvien naisten alistettu asema. Tarkastelen myös haastateltavien ymmärryksiä tarantismista. Tarantismi liittää Etelä-Italian Välimeren alueeseen ja Pohjois-Afrikkaan, jossa on vastaavia tanssirituaalin perinteitä. Aiemmin marginaalisessa asemassa ollut rituaali on viime vuosikymmeninä nostettu näkyväksi representaatioksi tarantella-musiikkin ja tanssin suosion myötä. Tarantismi leimattiin viime vuosisadalla häpeälliseksi, primitiiviseksi toiseudeksi, joten sen muisto on edelleen vahvasti jännitteinen. Jotkut haastateltavistani tutkivat tarantismia taiteellisesti ja rituaalisesti. Tähän työskentelyyn liitetään mm. toiseuden kohtaaminen itsessä ja erilaisten käsitteellisten vastakkainasettelujen purkaminen. Tarantismin ympärillä käytävät ristiriitaiset keskustelut heijastavat osaltaan muutosta eteläitalialaisuuden kulttuurisessa arvostuksessa. Tutkielmani osoittaa, että tarantella koetaan autenttisena vuorovaikutuksen muotona ja yhteisöllisyyttä uudelleen rakentavana toimintana. Tanssi on ruumiillinen kieli ja tapa olla yhdessä. Tarantellan kautta luodaan yhteyttä perinteisiin ja luontoon. Tanssijat arvostavat ensikäden kokemuksia perinteisistä tavoista tanssia ja painottavat tiedon lisäämisen tärkeyttä. Kun tuntee perinteen, on oikeus taiteelliseen kokeiluihin. Tarantellaan liitetään taiteellisia ja terapeuttisia mahdollisuuksia ja se koetaan universaaliksi kieleksi, joka yhdistää ihmisiä yli kulttuurirajojen. Haastateltavani suhtautuvat tarantellaan taiteellisella kunnianhimolla ja haluavat edistää tarantellan asemaa ei-kulttuurisidonnaisena tanssitaiteena. Tarantellassa rakennetaan suhdetta menneisyyteen sekä luodaan uusia kulttuurisia kertomuksia eteläitalialaisuudesta. Tarantismin muisto elää tietoisuutena tanssin ja musiikin parantavasta voimasta, joka on vahvasti läsnä tanssijoiden kertomuksissa.
  • Raunamaa, Jaakko (Helsingin yliopisto, 2015)
    Tutkielmassa tutkitaan Kirkkonummen järvien ja lampien nimiä. Keskeisimpänä tavoitteena on ollut selvittää, millaisin perustein nimet on aikoinaan annettu. Tutkimuksen metodit ovat olleet moninaiset. Nimien alkuperän selvittämiseen on käytetty monien eri tieteenalojen tietoja, kuten arkeologian, historiatieteen ja maantieteen. Analysoinnissa on noudatettu uusimpia paikannimistön luotettavalle etymologioinnille luotuja kriteeristöjä. Tuloksien avulla saadaan lisätietoa Kirkkonummen ja sen lähialueiden menneisyydestä. Kaikkiaan analysoitavia nimiä on 130 kappaletta. Nimiartikkelin alussa on kuvaus paikan maantieteellisestä ympäristöstä. Sen jälkeen esitellään nimen rakennetta ja nimenosien merkityksiä. Tällä tavoin pyritään selvittämään, millaisin perustein tutkitut nimet ovat aikoinaan syntyneet. Aineistosta on valittu joukko historialliselta informaatioarvoltaan tavallista hedelmällisempiä nimiä, joita tutkitaan tarkemmin ja laajemmin. Historian saatossa tapahtunut tutkimusalueen ruotsinkielistyminen on vaikuttanut paljon nimiin ja nimeämiseen. Myös Kirkkonummen maisematyyppien eroavaisuudet näkyvät vedenkokoumien nimissä selkeästi. Yksittäisistä nimistä löytyi muutama niin hankala tapaus, että niiden alkuperästä ei tutkimuksen puitteissa pystytty esittämään yhtäkään luotettavaa teoriaa. Ruotsin kielen vaikutus näkyi monessa nimessä ja vaikeutti tutkimustyötä. Toisaalta Kirkkonummen järvien ja lampien nimet osoittautuivat kuuluvaksi osaksi lähialueiden paikannimisysteemiä. Monen epäselvän nimen alta paljastui alkuperäinen määrite, joka on yksinkertaisesti ja havainnollisesti kuvannut paikkaa. Suurimmalle osalle Kirkkonummen järvien ja lampien nimille oli löydettävissä vastineita lähiseuduilta, ja erityisesti Espoon, Lohjan ja Vihdin seuduilta. Tarkemmassa vertailussa ollut Espoon järvien ja lampien nimistö muistutti rakenteiltaan hyvin vahvasti Kirkkonummen vastaavaa. Suomenkielisten kulttuurivaikutusten suhteen Kirkkonummen alue näyttää suuntautuneen erityisesti länteen ja pohjoiseen. Järvi- ja lampinimistöjen samankaltaisuuden lisäksi myös arkeologinen ja asutushistoriallinen tutkimus viittavat samansuuntaisiin vaikutuksiin. Heimonimityksiä käyttäen voidaan sanoa, että Kirkkonummen alueella on ollut tiiviit yhteydet (varsinais)suomalaisten sekä hämäläisten kanssa. Kirkkonummen järvien ja lampien nimien perusteella ei löytynyt viitteitä saamelais- tai virolaisperäisestä vaikutuksesta, mutta näitä ei erityisesti tutkittukaan. Ruotsinkieliset nimet eivät myöskään olleet tutkimuksessa keskiössä, mutta selkeästi niistäkin on nähtävissä, että ne edustavat samaa jatkumoa, jota läntisen Uudenmaan suomenruotsalaisilta alueilta on tavattavissa.
  • Lahti, Emmi (Helsingin yliopisto, 2015)
    Tutkielmassa tarkastellaan maahanmuuttoaiheisia verkkokeskusteluja siitä näkökulmasta, miten niissä nimetään ja rakennetaan erilaisia ihmisryhmiä sekä millaisissa toiminnoissa ja rooleissa ryhmät esitetään. Huomio on kiinnitetty erityisesti maahanmuuttajaryhmien tarkasteluun sekä siihen, miten keskustelun osapuolet nimeävät toisiaan. Tutkielman aineisto koostuu maahanmuuttoaiheisista keskusteluketjuista, jotka on poimittu Suomi24-verkkofoorumilta. Viestiketjuja on yhteensä viisi ja niissä on viestejä yhteensä 312. Aineisto on poimittu foorumilta syyskuussa 2013. Tutkielman taustalla on kognitiivinen lingvistiikka ja sen käsitys kielestä, minkä lisäksi tutkielmassa hyödynnetään diskurssianalyyttista lähestymistapaa ja sen sisältämää kriittistä diskurssianalyysia. Kognitiivisen lingvistiikan piiriin kuuluvista teorioista ja käsitteistä hyödynnetään erityisesti prototyyppiteoriaa, ideaalisia kognitiivisia malleja, kehyssemantiikkaa ja analysoitavuutta. Toimintoja ja rooleja tarkastellaan semanttisten roolien avulla. Maahanmuuttajaryhmistä käytettävät nimitykset on tutkielmassa jaettu viiteen luokkaan: maahanmuuttaja ja se muunnelmat, etnonyymit, pakolaistermit, ulkomaalaisuuteen ja toiseuteen viittaavat sekä kreatiiviset ja metaforiset ilmaukset. Erityyppisillä nimityksillä aineistossa rajataan erilaisia ryhmiä ja korostetaan ryhmien eri puolia. Lisäksi tutkielmassa osoitetaan, miten ryhmiä erotellaan toisistaan ja kontrastoidaan erilaisilla määritteillä sekä maahanmuuttajaryhmiä rakennetaan, luonnehditaan ja niihin liitetään ominaisuuksia restriktiivisillä relatiivilauseilla. Keskustelun osapuolten havaitaan nimittävän toisiaan ensinnäkin erilaisin poliittisin termein. Tämän lisäksi aineistossa käytetään halventavia ja vastapuolta demonisoivia nimityksiä. Kiinnostavaa on, miten keskustelun osapuolista rakentuu myös miehet vastaan naiset -asetelma: maahanmuuton vastustajia nimetään miehiin viittaavilla nimityksillä, puolustajia sen sijaan naisiin viittaavilla. Tutkielmassa luodaan myös lyhyt katsaus siihen, mitä muita ryhmiä keskustelussa nousee esiin. Näitä ovat esimerkiksi poliitikot ja suomalaiset. Tutkielman viimeinen analyysiluku tarkastelee maahanmuuttajien rooleja erilaisissa toiminnoissa. Havaitaan, että useimmin maahanmuuttajat ovat patienttimaisia, toiminnan kohteita. Agentiivisina heidät kuvataan toisinaan silloin, kun on kyse maahantulosta, toisten kustannuksella elämisestä tai rikoksista ja levottomuuksista. Yleistä aineistossa on myös, että maahanmuuttajista puhutaan tarvitsemisen ja hyödyttämisen näkökulmasta.
  • Koiranen, Joona (Helsingin yliopisto, 2015)
    Tutkielmassani tavoitteenani on tuoda kirjallisuuden traumatutkimukseen uudenlainen näkökulma, joka on lainattu sosiaalipsykologian tieteenalalta. Näkökulman avulla on mahdollista ottaa huomioon traumakokemuksen kirjalliseen ilmaisuun liittyvät sekä kognitiiviset että sosiaaliset aspektit. Sen kautta voidaan tutkia traumakokemuksen rakentumista kaunokirjallisessa teoksessa sekä sen taustalla olevia sosiaalisia representaatioita, sekä näiden representaatioiden muuttumista ajassa (kirjallisuushistoriallinen näkökulma) että eroavaisuuksia ja samankaltaisuuksia eri yhteisöjen välillä tai saman yhteisön sisällä (kulttuurinen näkökulma). Tutkielma koostuu laajasta teoreettisesta osuudesta, jossa määrittelen sosiaalisten representaatioiden teorian soveltamismahdollisuudet ja -rajat kaunokirjallisuuden tutkimukseen sekä teorian kytkeytymisen traumatutkimuksen traditioon.Teoriaosuuden jälkeen tutkin valitsemaani kaunokirjallista aineistoa malliesimerkkeinä näkökulmaan perustuvasta tutkimuksesta kirjallisuusanalyysien avulla. Sosiaaliset representaatiot ovat jaettuja representaatioita, jotka syntyvät, leviävät, muuttuvat ja joita ylläpidetään kommunikaation avulla. Ne ovat yhteisön sisäisiä yhteisesti jaettuja ideoita, uskomuksia, arvoja ja käytäntöjä. Sosiaaliset representaatiot sekä edellyttävät kommunikaatiota että määrittävät sitä. Sekä ajattelumme että kielemme on sosiaalisten representaatioiden läpitunkemaa. Teorian on kehittänyt ranskalainen sosiaalipsykologian pioneeri Serge Moscovici. Sosiaalisten representaatioiden teorian lisäksi käyttämääni teoriataustaan kuuluu kulttuurinen traumateoria sekä kognitiivisen kirjallisuudentutkimuksen ja stilistiikan sekä kognitiivisen stilistiikan teorioita ja käsitteitä. Kaunokirjalliseen aineistooni kuuluvat seuraavat teokset: Uzodinma Iwealan Beasts of No Nation (2005), Ahmadou Kourouman Allah n'est pas obligé (2000), Chris Abanin Song for Night (2007), K. Sello Duikerin Thirteen Cents (2000), Chimamanda Ngozi Adichien Purple Hibiscus (2003) sekä Leslie Marmon Silkon Ceremony (1977). Viimeistä lukuunottamatta kaikissa teoksissa on lapsi tai teini-ikäinen minäkertoja ja teosten voidaan katsoa sijoittuvan afrikkalaisen traumafiktion piiriin. Tutkielmani tulokset tukevat sosiaalisten representaatioiden teorian käyttökelpoisuutta kirjallisuuden traumatutkimuksen näkökulmana. Näkökulma kiinnittää huomion seikkoihin ja ilmiöihin, jotka eivät välttämättä ole eksplisiittisesti havaittavissa. Toisaalta sosiaalisiin representaatioihin lukeutuvia ilmiöitä voidaan tutkia myös ilman teoriaa, mutta tällöin tutkimuksen selitysvoima on vähäinen. Ottamalla huomioon sosiaalisten representaatioiden synty- ja muutosprosessin myös niiden ilmenemismuotoa koskeviin kysymyksiin voidaan vastata paremmin. Näkökulmaa on mahdollista kehitellä kirjallisuushistorialliseen suuntaan sekä muiden kuin traumaan liittyvien sosiaalisten representaatioiden tutkimiseen.
  • Keihäs, Tapio (Helsingin yliopisto, 2014)
    Alkuperäiskansoihin ja -kieliin yhdistetyistä kielteisistä asenteista huolimatta Perun Andeilla Ayacuchon kaupungissa toimii nuorisojärjestö Ñuqanchik, jonka jäsenet määrittelevät itsensä ketšua-intiaaneiksi. Tutkielman päätavoite on selvittää, miten järjestön kaksikieliset jäsenet kokevat ympäröivän sosiolingvistisen tilanteen, mitä käsityksiä kieliin ja kielenkäyttöön liitetään ja mikä merkitys kielellä on eri identiteettien rakentumisessa. Tutkielman ensimmäisessä osassa käsitellään kielivariantteihin ja toisessa kielenkäyttöön liittyviä representaatioita kansanlingvistiikan ja kieli-ideologioiden näkökulmasta. Kolmannessa osassa tarkastellaan identiteettien rakentamista, käyttämistä ja neuvottelemista kieltä käsittelevässä eli metalingvistisessa diskurssissa. Keskeinen kysymys on, miten nuoret määrittelevät indígena- eli intiaani-käsitteen ja mikä merkitys alkuperäiskielellä on tämän määrittelyssä. Tutkimuksella ei pyritä ensisijaisesti tuottamaan yleistettävää tietoa eikä määrittämään ryhmän vallitsevia käsityksiä; sen sijaan tavoitteena on tuoda esiin ryhmän sisäinen ideologinen moniäänisyys. Sosiokulttuurisen kielitieteen kenttään sijoittuva tapaustutkimus on luonteeltaan aineistolähtöinen. Tutkimusaineisto käsittää 18 puolistrukturoitua yksilöhaastattelua ja 2 vapaamuotoista ryhmäkeskustelua ketšuaan liittyvistä aiheista. Kansanlingvistiikan ja antropologisen lingvistiikan mukaisesti analyysin lähtökohtana ovat subjektien ideologiat, käsitykset, kategorisoinnit, kokemukset ja selitysmallit. Vallitseva analyysimenetelmä on Teun A. van Dijkin sosiokognitiivinen diskurssianalyysi. Identiteettejä tarkastellaan lisäksi jäsenkategorioiden näkökulmasta. Analyysissa kiinnitetään huomioita muun muassa toistuviin diskursiivisiin strategioihin, positioihin, sananvalintoihin, kertomuksiin, argumentointiin ja identiteettikategorioiden käyttöön. Vaikka ryhmän jäsenten näkemyksissä on yksilöllisiä eroja, ryhmän diskurssissa havaittiin seuraavat pääpiirteet: Nuoret – jopa ne, joiden äidinkieli on espanja – korostavat samastumistaan ketšuan kieleen. Myönteisiä asenteita alkuperäiskieltä kohtaan perustellaan kielen ilmaisuvoimaisuudella, monimerkityksisyydellä, ruumiillisuudella, yhteisöllisyydellä, nostalgisuudella ja oraalisuudella. Suurin osa nuorista kertoo käyttävänsä ketšuaa lähinnä perhepiirissä ja sellaisten puhekumppanien kanssa, joihin he voivat luottaa. Diskurssissa rakentuu jatkumo kahden ketšuan kielen funktion välille: sitä mukaa kuin varsinainen viestintä ketšuaksi vähenee jopa perhepiirissä, alkuperäiskieltä käytetään entistä enemmän lähinnä vuorovaikutussuhteiden rakentamiseen. Kielen erityiskäytöistä tuodaan esiin muun muassa vitsit, solvaukset, flirttailu ja tervehdykset. Vaikka nuoret myöntävät, että heidän puheessaan esiintyy koodinvaihtoa ja lainasanoja, asenteet näitä ilmiöitä kohtaan ovat pääasiassa kielteisiä. Puhdaskielisyyden ideologia ei kuitenkaan sulje pois pragmaattista näkökulmaa, jonka mukaan kieliä täytyy ”yhdistellä” viestinnän helpottamiseksi. Riippumatta odotuksista ketšuan kielen tulevaisuutta kohtaan nuoret toivovat kielen elpyvän ja tunnustavat puhujien oman toiminnan merkityksen tässä prosessissa. Nuoret pitävät alkuperäiskielen käytön vähenemisen syynä ennen kaikkea ”identiteetin puutetta” ja ratkaisuna tähän tietoisuuden levittämistä. Vaikka ketšuan kieli liitetään vahvasti indígena-kategoriaan, nuoret määrittelevät tämän ensisijaisesti sisäisten ominaisuuksien kuten itseluottamuksen kautta. Samastuminen indígena-kategoriaan kuvataan prosessina, jossa nuoret järjestötoimintaan osallistumisen myötä pääsevät yli häpeästä, joka yleensä liitetään ketšuaan; kieli-identiteetin kannalta olennaisinta ei täten ole kielitaito vaan halu ja uskallus käyttää kieltä syrjinnästä riippumatta. Nuoret neuvottelevat ja rakentavat yksilö- ja ryhmäidentiteettejä ennen kaikkea kahden diskursiiviseen strategian avulla: myönteistä omakuvaa rakennetaan siten, että ”toiseen” liitetään ei-toivottuja tekoja ja ominaisuuksia – esimerkiksi syrjintää ketšuan kielen puhujia kohtaan – kun taas ”itseen” liitetään myönteisiä identiteettitekoja. Tyypillinen identiteettiteko on ketšuan kielen puhuminen julkisella paikalla. Näillä strategioilla tuodaan esiin myös perheen sisäisiä vastakkainasetteluita ja rakennetaan erotteluja suhteessa omaan menneisyyteen. ”Toiseen” henkilöityvät ei-toivotut teot luetaan kuitenkin yhteisön ulkopuolisten tekijöiden kuten ”viisisataavuotisen sorron” syyksi. Nuorten ryhmäidentiteetin keskeisimmät tekijät ovat täten alkuperään liittyvän häpeän voittaminen ja ympäröivää yhteiskuntaa suurempi tietoisuus ketšuan kielen merkityksestä.
  • McKeough, Helena (Helsingin yliopisto, 2014)
    Tutkin pro gradu -tutkielmassani suomalaisuuden ja afrikkalaisuuden representaatioita suomalaisissa, Afrikkaan sijoittuvissa, 1920-1960-luvulla ilmestyneissä poikien seikkailukirjoissa. Kiinnitän erityistä huomiota representaatioiden intersektionaalisuuteen, eli siihen, miten rotu , sukupuoli, seksuaalisuus, uskonto sekä luokkaihanteet representaatioissa risteävät ja miten näillä representaatioilla tuotetaan toiseutta. Tutkimusintressini on emansipatorinen: haluan selvittää, miten aineisto tukee argumenttia Suomen osallisuudesta kolonialismiin. Kolonialismin määrittelen diskurssiksi, jossa on ylläpidetty tiettyä tiedon järjestelmää. Työn metodi on diskurssianalyysi. Vertaan aineistossa esiintyviä representaatioita klassiseen, kolonialistiseen seikkailukirjagenreen ja sitä myötä erittelen ja kontekstualisoin representaatioita suhteessa kolonialismin historiaan. Tarkastelen suomalaisia poikakirjoja kuitenkin myös osana suomalaista kulttuurihistoriaa ja analysoin, näyttäytyykö suomalaisuuden vertaaminen toiseuteen osana nationalistista prosessia. Tutkimuksen teoreettinen näkökulma rakentuu näin ollen uskontotieteestä, jälkikoloniaalisesta teoriasta, sukupuolentutkimuksesta sekä nationalismintutkimuksesta. Analyysini perusteella suomalaisuus vertautuu hierarkkisesti sekä tummaihoisiin afrikkalaisiin, Pohjois-Afrikan arabeihin että muihin eurooppalaisiin. Sankarit ilmentävät hegemonista maskuliinisuutta, jota määrittää niin oikea moraali, rohkea toiminta, oikeutettu väkivaltaisuus kuin valkoihoisuuskin. Kirjojen poikahahmoille seikkailu Afrikassa on initiaatio mieheyteen. Päähenkilöiden valkoihoisuus implikoi herruutta ja johtajuutta. Afrikkalaiset sitä vastoin representoidaan lapsellisina, alamaisina, palvelijaluontoisina ja laiskoina. Suomalaisen maskuliinisuuden vastakohdiksi rakentuvat myös sekä afrikkalaisille että arabeille annetut feminiiniset piirteet. Afrikkalaisten lapsellistamisen ja feminisoinnin taustalla vaikuttaa kuitenkin myös maskuliinisen afrikkalaisen pelko. Suomalaishahmojen moraali korostuu sekä arabihahmojen moraalittomuutta vasten että suhteessa afrikkalaisiin jotka eläimellisyydessään sijoitetaan koko moraalijärjestelmän ulkopuolelle. Aineistossani ei ole paljon suoria viitteitä seksuaalisuudesta, joskin oikea ja väärä halu tuodaan ilmi hienovaraisesti. Heteronormatiivista ja rodullista järjestelmää kuitenkin kyseenalaistaa homoeroottisia sävyjä saava toisen ruumiin ihailu ja arvioiminen. Kahtena poikkeavana representaatioina rodullisessa hierarkiassa toimivat modernin naisen ja jalomielisen villin hahmot. Jalomielisen villin hahmolla ylläpidetään kuitenkin koloniaalista järjestelmää ja rotueroa. Afrikkalaisia eläimellisestään sekä kielellisillä rinnastuksilla että viittauksilla populaaridarvinismiin. Afrikka näyttäytyy historiattomana, ja afrikkalaisten uskonto typistetään irrallisiksi taikauskoiksi. Islam puolestaan esitetään kilpailevana monoteistisena uskontona, joka merkitään kielteisesti ja jota verrataan implisiittisesti kristinuskoon. Aineistoa määrittää sekularismi ja kristillinen kulttuuri tulee ilmi vain implisiittisesti. Vaikka kirjojen kuvailu vaihtelee todentuntuisesta fantasialliseen, samat representaatiot toistuvat kirjasta toiseen vain pienin vivahde-eroin. Suomalaiset sankarit uusintavat klassisten seikkailukirjojen kaavoja, joihin sekoittuu kapitalistis-imperialistisia pyrintöjä. Aineistoni kirjoissa klassisten seikkailukirjojen piirteet on valjastettu spesifiin nationalistiseen tarkoitukseen. Suomalaisuuden rakentumista on leimannut negatiivinen itseymmärrys, jota kansallisaatteessa luoduilla kansanihanteilla on pyritty torjumaan. Pessimististä kuvaa suomalaisuudesta on käännetty myönteiseksi kuvaamalla suomalaiset rodullisesti ylivertaisiksi suhteessa afrikkalaisiin. Analyysin perusteella on ilmeistä, että aineiston kirjat osallistuvat kolonialismin diskurssiin jakamalla kolonialismin diskurssissa ylläpidettyä tiedon järjestelmää.
  • Lappalainen, Suvi (Helsingin yliopisto, 2014)
    Homoseksuaalien parisuhteet ovat ajankohtainen teema Virossa. Pro gradu -työni tarkoituksena on tutkia, millainen kuva homoseksuaalisuudesta, homoseksuaalien parisuhteista ja heidän avioliitostaan luodaan kielellisin keinoin, ja mitä se kertoo virolaisesta yhteiskunnasta. Tutkimusmetodinani on kriittinen tekstintutkimus erityisesti systemaattis-funktionaalinen kielioppi. Tutkimuksessa keskeisiä käsitteitä ovat ideationaalinen ja interpersonaalinen funktio, ideaalilukija, polaarisuus, leksikaaliset valinnat, verbien prosessit ja konteksti, joiden avulla tutkin 14 mielipidekirjoitusta. Kaikki nämä tekstit ovat ilmestyneet vuonna 2013 virolaisessa Postimees-päivälehdessä. Ensin tarkastelen tekstien otsikoita ja niiden vastaavuutta tekstien sisältöön, sen jälkeen siirryn itse tekstien tutkimiseen. Teksteistä tarkastelen ensin pikaisesti yleistä kieltä, sitten keskityn homoseksuaalisuus-teemaan liittyvään sanastoon, jota analysoin sekä ilman kontekstia että kontekstin kanssa. Keskityn erityisesti selvittämään sitä, onko sanoilla positiivinen, negatiivinen vai neutraali merkitys. Lopuksi käsittelen lukijan ja kirjoittajan suhdetta: millaisen roolin kirjoittaja ottaa tekstissä ja millainen vaikutus sillä on lukijaan, kuinka kirjoittaja keskustelee lukijan kanssa ja millainen tekstin ideaalilukija on. Pyrin selvittämään kirjoittajan todellisen suhtautumisen teemaan. Tutkimuksessa selviää, että kontekstilla on suuri merkitys. Usein ensimmäinen vaikutelma positiivisesta/negatiivisesta suhtautumisesta ei ole totta sellaisenaan, vaan asia on moni- mutkaisempi kuin miltä se aluksi näyttää. Kaikki kirjoittajat suhtautuvat homoseksuaaleihin positiivisesti, mutta käsitteen avioliitto käyttäminen homoseksuaaleista puhuttaessa on osalle ongelma. Muita tärkeitä teemoja, joista teksteissä puhutaan, ovat kirkko ja sen rooli homoseksuaalien avioliitoissa, homofobia ja politiikka. Tekstien perusteella virolainen yhteiskunta ei suhtaudu homoseksuaaleihin yhtä suopeasti kuin tekstien kirjoittajat.
  • Aura, Merja (2014)
    Tutkielmani käsittelee keväällä 2012 Helsingin Sanomissa (HS) käytyä keskustelua Guggenheim Helsinki -taidemuseohankkeesta. 10.1.2012 julkaistiin Guggenheim Helsinki: konsepti- ja kehitysselvitys, jonka oli tilannut Solomon R. Guggenheimin säätiö. Raportissa kuvaillaan suomalaista ja erityisesti helsinkiläistä taide-elämää ja todetaan, että Helsingistä puuttuu kansainvälistä modernia taidetta esittelevä museo. Guggenheim Helsinki -museosta on raportissa kolme eri kävijämääräskenaarioita, joista keskimmäinen nousi julkiseen keskusteluun. Raportissa uskotaan vahvasti siihen, että Guggenheim Helsinki houkuttelee kaupunkiin lisää turisteja, elävöittää matkailuelinkeinoa ja tuo vireyttä suomalaiseen taide-elämään. Museo kuvataan keinona parantaa Helsingin asemaa kaupunkien keskinäisessä globaalissa kilpailussa. Tarkastelen raportin julkistamisesta alkanutta keskustelua, joka oli erittäin kiivasta. Tutkielmassani on mukana 181 Helsingin Sanomissa ajalla 2.1.2012–14.5.2012 julkaistua tekstiä, joista puolet on mielipidekirjoituksia. Näkökulmani teksteihin on se, miten eri kirjoittajat tai artikkelien haastateltavat näkevät Helsingin paikkana? Millaisia käsityksiä heillä on tilasta ja miten paikan identiteetti ymmärretään? Tämän lisäksi arvioin tekstien valossa sitä, kenellä on valta eri ryhmien näkökulmasta ja miten kirjoittajat ja haastateltavat suhtautuvat paikan prosessinomaisuuteen, siihen kohdistuviin muutospaineisiin? Teoreettisena pohjana on Doreen Masseyn aika-tila-käsitepari. Arvioinnin avuksi olen hahmottanut teksteistä viisi eri toimijaryhmää, verkostoa, joiden kautta kuvaan tutkimuskysymyksiäni. Ryhmien valta suhteessa tilaan on erilaista, kuten myös niiden keinot kyseenalaistaa toisten valtaa. Nämä ryhmät ovat: talouden ja politiikan raskaan sarjan vaikuttajat, Helsingin kaupungin viranhaltijat, kaupungin poliittiset päätöksentekijät, taidemaailman vaikuttajat ja kaupunkilaiset. Näiden lisäksi arvioin myös Helsingin Sanomien pääkirjoitustoimituksen kuvaa Helsingistä paikkana. Kaksi ensimmäistä kuukautta keskustelu liittyi selvitysraporttiin, kuten onko kävijämääräarvio realistinen ja osataanko vastaava museo tehdä itse. Maaliskuun alussa teksteissä käsiteltiin valtaan liittyviä teemoja, kuten millaista “peliä” Guggenheimiin liittyy. Museohanketta tukeneet talouden ja politiikan raskaan sarjan vaikuttajat liikkuvat aika-tila-tiivistymässä ja hyötyvät siitä. Tämän liikkuvuuden he uskovat hyödyttävän koko yhteiskuntaa. Vaikuttajat tarkastelevat museohanketta makrotasolta. Jos museo ei etene, voidaan elinkeinopolitiikkaa hoitaa jollain toisella projektilla. Keskeistä on se, kuinka Helsinki pärjää globaalissa kaupunkien kilpailussa ja tätä voidaan tukea ns. paikkojen politiikalla, eli rakentamalla kiinnostavaa kaupunkiympäristöä luovissa palvelu-ammateissa toimiville. Vetovoimainen kaupunki houkuttelee myös kansainvälisiä yrityksiä perustamaan toimistojaan. Helsingin kaupungin viranhaltijat näkyvät teksteissä lähinnä päätöksenteon luovijoina. Jos yksi keino ei edistä asiaa, etsitään toinen tapa. Kaupungin poliittiset päätöksentekijät taas jakautuvat selkeästi eri leireihin: museohankkeen puolustajiin ja vastustajiin. Pääosin tätä ryhmää leimaa kuitenkin passiivisuus: pitkin kevättä he kertovat yhä odottavansa lisätietoa kaupungin johdolta. Päätöksentekoa ohjaavat myös valtakamppailut. Kaupunkilaiset eivät näe museohankkeessa juurikaan hyötyjä, joitain yksittäisiä poikkeuksia lukuun ottamatta. He arvioivat museon tarpeellisuutta suhteessa peruspalvelujen säästöihin ja puolustautuvat voimakkaasti tilaa uhkaavalta muutokselta: turisteja ja museoita on jo nyt liikaa. Vahvaa paikan tuntua kaivataan. Taidemaailma on huolissaan omien instituutioidensa rahoituksesta ja vaikutusvallasta. Tämä ryhmä puhuu myös ristiriitaisimmin: toisaalta vakuutetaan omasta kyvystä hallita aika-tila-tiivistymää, mutta samaan aikaan puolustaudutaan ja kaivataan vahvaa paikan tuntua. Ulkopuoliset koetaan tunkeutujina omaksi koettuun tilaan, eikä oman tilan resursseja haluta luovuttaa vieraille. Poikkeuksen tähän puheeseen tuo Checkpoint Helsinki -hanke, mutta sen näkökulmat hautautuvat nopeasti kiistelevien osapuolten jalkoihin. Helsingin Sanomien pääkirjoitukset myötäilevät kaupungin kehittäimistarvetta investointien houkuttelemiseksi. Keskustelua käydään hyvin erilaisten ”karttojen” pohjalta, joissa kuva Helsingistä paikkana ja tilana on hyvin erilainen. Puoltajille kaupunki on mahdollisuuksien paikka, joka saisi museosta kansainvälisen pääoman magneetin. Kaupunkilaisille Helsinki näyttäytyy kurjistuvana palvelutuottajana, jossa rahaa tuhlataan elitistiseen museoon. Taidemaailma näkee Helsingin yhtenäiskulttuurin paikkana, jossa ei ole tilaa ”vieraalle” toimijalle.
  • Home, Marko (2014)
    Eino Ruutsalon (1921–2001) oli Suomen taidekentällä poikkeuksellisen monipuolinen hahmo, joka vuosina 1952–1998 teki yli 40 elokuvaa ja yli 2000 muuta teosta (grafiikkaa, maalauksia, veistoksia, valokineettisiä teoksia, kuvarunoja jne.). Hän oli eri taiteenlajien välillä työskentelevän nykytaiteilijan prototyyppi, joka liikkui sujuvasti myös kansainvälisillä kentillä. Tässä tutkielmassa olen pyrkinyt selvittämään, missä määrin Ruutsalo oli nykytaiteen konventioiden edelläkävijä Suomessa. Tutkimusmetodinani on biografinen tutkimus, jota perustelen sillä, että Ruutsalon persoonasta ja urasta on saatava ensin kattava kokonaiskuva, ennen kuin hänen tuotantoaan voidaan lähestyä pelkän teosanalyysin kautta. Biografista tutkimusmetodia täydennän kuuden Ruutsalon vuosien 1957–1961 maalauksen lähiluvulla, jonka avulla pyrin hahmottamaan Ruutsalon taiteellista kehitystä ja irtautumista esittävyydestä. Tutkielmani tavoitteena on tuoda uutta tietoa paitsi Eino Ruutsalosta myös Suomen nykytaiteen juurista. Käsittelen myös Ruutsalon vuosina 1952–1961 tekemät elokuvat. Olen saanut perikunnalta käyttööni Eino Ruutsalon yksityisarkiston, jota kukaan ei ole aiemmin käynyt läpi. Se sisältää muun muassa Ruutsalon julkaisemattoman muistelmakäsikirjoituksen, kirjeenvaihtoa, muistiinpanoja, lehtileikekansioita, valokuvia, näyttelyluetteloita jne. Muu lähdeaineistoni koostuu julkisista arkistoista ja kirjastoista (Kuvataiteen keskusarkisto, Kansallinen audiovisuaalinen instituutti, Kansalliskirjasto jne.) löytyvästä materiaalista, haastatteluista, lehtiartikkeleista sekä tietenkin Ruutsalon teoksista. Lähtemällä taidekouluun New Yorkiin vuonna 1949 Ruutsalo osoitti, että aloitteleva kuvataiteilija voi hakea oppia muualtakin kuin Pariisista. Ruutsalo kasvoi taiteilijaksi vuosina 1956–1959 työskennelleessään Brondan vintin ullakkoateljeessa. Toimeliaisuutensa ja idearikkautensa vuoksi hänestä tuli Brondan vintin taiteilijaryhmän johtohahmo. Järjestämällä ullakkoateljeessaan omia näyttelyitä Ruutsalo ja muut Brondan vintin ryhmän jäsenet näyttivät esimerkkiä siitä, että taiteilijat voivat toimia myös virallisten taideinstanssien ulkopuolella. Se, että Brondan vintistä tuli Ruutsalon taitavan kampanjoinnin ansiosta lyhyessä ajassa käsite, havainnollisti viestinnän merkitystä taiteilijan tai taiteilijaryhmän lanseerauksessa. Ruutsalon ja Brondan vintin ryhmän näkökulma oli kansainvälinen. He pitivät alusta lähtien näyttelyitä myös ulkomailla ja saivat siellä paremman vastaanoton kuin kotimaassaan. Ruutsalo todisti myös, että taiteilija voi työskennellä vapaasti eri välineillä ja jopa yhdistää niitä. Yhdistämällä kuvataiteen keinoja liikkuvaan kuvaan Ruutsalo raivasi tietä suomalaiselle video- ja mediataiteelle. Ruutsalo siis sovelsi jo 1950-luvulla ja 1960-luvun alussa monia nykytaiteen konventioita, joten näiltä osin häntä voidaan pitää edelläkävijänä Suomessa. On väitetty, että Ruutsalo olisi perehtynyt New Yorkissa abstraktiin ekspressionismiin ja tuonut sen sieltä Suomeen. Tutkielmassani kumoan tuon väitteen, paitsi Ruutsalon julkaisemattomaan muistelmakäsikirjoitukseen nojautuen, myös sillä perusteella, että Suomeen palattuaan Ruutsalo etsi vielä pitkään omaa tyyliään ja irtautui esittävyydestä vasta 1950-luvun lopulla. Siirryttyään pois esittävyydestä vuosina 1958–1959 Ruutsalo vei maalauksissaan abstraktin ilmaisun äärimmilleen kunnes katsoi vuonna 1961 käyttäneensä kaikki maalauskankaan mahdollisuudet loppuun saamatta teoksiinsa silti riittävästi liikettä ja ulottuvuutta. Siihen asti Ruutsalo oli tehnyt maalauksia ja elokuvia rinnakkain osaamatta yhdistää niitä. Ryhtymällä maalaamaan kankaan sijaan filmille hän pääsi ulos taiteellisesta umpikujastaan. Ruutsalo koki suoraan filmikalvolle maalattujen elokuvien olevan kiinteä osa hänen maalaustaiteeseen lukeutuvaa tuotantoaan. Aloitettuaan 1950-luvulla elokuvantekijän uransa melko perinteisillä dokumenttifilmeillä Ruutsalo teki 1960-luvun alussa irtioton ”esittävyydestä” (kertomuksellisuudesta) myös filmituotannossaan ja suuntautui kohti nonfiguratiivista, kuvalliselle ilmaisulle rakentuvaa, puhdasta, itsenäistä filmitaidetta. Vaikka Ruutsalo hylkäsi maalauskankaan pitkäksi aikaa vuonna 1961, hän jatkoi informalismiaan, abstraktia ekspressionismiaan ja rytmimaalaustaan tekemällä liikkuvia maalauksia valkokankaalle 1960-luvun kokeellisissa lyhytelokuvissaan.
  • Pellinen, Elisabet (Helsingin yliopisto, 2014)
    Tutkielmani aineistona olevien japanilaisen ohjaaja ja käsikirjoittaja Hayao Miyazakin (s. 1941 ) animaatioelokuvien punaisena lankana on ympäristön tuhoutuminen sekä luonnon ja ihmisen välinen suhde. Tutkielmassa yhdistän Miyazakin ekofantasiaa luonnon uudelleen lumoutumisen tematiikkaan. Tutkielman taustalla oleva kiinnostus paikantuu ihmisen luontosuhteeseen ja sen muutokseen, jonka ytimessä luonnon uudelleen lumoutuminen on. Elokuvien on sanottu peilaavan kontekstiaan ja näin ollen tutkielmassani tarkastelen, miten shintolaisen kontekstin luontosuhde ja laajempi ympäristökriisi peilautuu Miyazakin elokuvissa. Tutkielman olen rajannut vastaamaan kysymykseen, minkälainen on Miyazakin elokuvien luonnon lumous. Aineistona on kahdeksan Miyazakin ohjaamaa ja käsikirjoittamaa animaatioelokuvaa, joita olen tutkinut sisällönanalyysin avulla. Analysoin aineistoani elokuvien shintolaisesta kontekstista käsin. Tärkeimpiä teoreettisia työkaluja tutkielmassa ovat rituaalisesti puhdas sydän tai mieli (jap. kokoro), sisä- ja ulkopuolen välinen erottelu (jap. uchi ja soto) sekä Thomas Kasuliksen esittelemä tulkinta shintolaisista kameista ihmetystä herättävänä voimana, jonka kanssa on opittava tuntemaan olo kodikkaaksi. Analyysin tulos on, että Miyazakin elokuvissa luonnon ihmetystä herättävä lumous, jota on sekä sen pelottavuus että kauneus, suojelee elämää. Etenkin luonnon lumouksen pelottava ja uhkaava puoli pitää yllä tärkeää rajaa ihmisen ja luonnon välillä, jotta ihminen pysyisi poissa villistä luonnosta. Luonnon lumous ja sen tehtävä on mahdollista ymmärtää vain puhtaalla kokorolla. Kamien täyttämän maailman lumouksen puhdasta kokemista estää kokoroa likaavat tekijät: ahneus, viha ja välinpitämätön tietämättömyys. Luonto heijastaa ihmisen kokoron puhtaustilaa. Kun ihminen rikkoo luonnon ja ihmisen välistä tasapainoa, muuttuu luonnon käytös. Keskustelu ihmisen uhkaavaksi tai häiritseväksi kokemasta luonnosta ja siitä, miten ihmisen pitäisi siihen suhtautua, saa luonnon lumouksen kautta ihmiskeskeisyyttä kritisoivan näkökulman.
  • Muilu, Eetu (Helsingin yliopisto, 2014)
    Tutkin fennistiikassa, uskontotieteessä ja uskonnonfilosofiassa tehtyä luokitusta "uskonnollinen kieli". Aineistonani on muutamia alojen artikkeleita ja teosten lukuja. Analysoin tieteenfilosofisilla teorioilla ja metodeilla tutkimusten luokkaa "uskonnollinen kieli" ja luokitukseen vaikuttavia arvoja. Tutkin erityisesti, voidaanko aineistoni tutkimusten luokka hahmottaa homeostaattisen ominaisuusklusterin teorialla luonnolliseksi luokaksi. Väitteideni havainnollistamiseksi analysoin myös toteuttamaani kyselytutkimusta, joka osoittaa, että eri informantit pitävät erilaisia tekstejä eri perusteilla uskonnollisena kielenä. Käsitettä "uskonnollinen kieli" käytetään aineistoni tutkimuksissa sen kuvaamiseen, että jokin kieli kuuluu tai perustuu jollakin tavalla uskontoon. Tutkimuksissa luokitukset ovat projektioita: käsite projisoituu eli soveltuu luokittelun kohteeseen. Olli-Pekka Vainio ja Aku Visala sekä Riikka Nissi ja Aila Mielikäinen esittävät implisiittisesti, että "uskonnollinen kieli" olisi luonnollinen luokka eli sellainen luokka, joka on selkeästi ja vakaasti yhtenäinen eikä siis olisi konventionaalinen projektio. Näissä tutkimuksissa tehdään induktiivisia päätelmiä uskonnollisesta kielestä. Induktiiviset päätelmät eivät ole päteviä, sillä luokkaa "uskonnollinen kieli" ei osoiteta luonnolliseksi luokaksi. Päivikki Suojanen ja Hanna Lappalainen tekevät yleistyksiä vain projektiosta eli perustelemalla luokittelukäsitteen "uskonnollinen kieli" soveltumisen kohteeseen. Kaikissa aineistoni tutkimuksissa luokittelukäsitteen "uskonnollinen kieli" käyttöön vaikuttavat tiedolliset arvot, joiden pohjalta sitoudutaan monitieteiseen tutkimusalaan "uskonnollisen kielen tutkimus". Tällöin käsitettä on käytetty, koska alan tiedolliset arvot ohjaavat siihen. Juuri kyseisen käsitteen käyttö valitaan sen sijaan, että valittaisiin käsite, joka kuvaa kohdetta tarkemmin. Tällainen käsite voisi olla esimerkiksi "tietyt kristinuskoon liittyvät esimerkkilauseet". Tutkimuksissa ei eritellä sitä, että päätetään valita tiettyjä tiedollisia arvoja. Nissi ja Mielikäinen sitoutuvat eksplisiittisesti wittgensteinilaisuuteen eli fideismiin. He eivät erittele, että tämä on valinta ja että toisenlaisesta valinnasta seuraisi toisenlaisia väitteitä uskonnollisesta kielestä. Siihen, että he haluavat esittää uskonnollisen kielen juuri tällaisena luokkana, voivat vaikuttaa ei-tiedolliset arvot, esimerkiksi pyrkimys levittää wittgensteinilaisuutta. Maria Kela sitoutuu siihen, että on olemassa uskontoon liittyviä mysteerejä, joita ei voi argumentoida tosiksi tai epätosiksi. Kela siis tukee tietoisesti tai tiedostamattaan jonkinlaista fideististä lähtökohtaa. Kyseisen lähtökohdan esittäminen tosiasiana ei ole pätevää. Kela päättelee arvosta tosiasian. Näihin väitteisiin voivat vaikuttaa ei-tiedolliset eli eettiset tai poliittiset arvot.
  • Kivistö, Niilo (Helsingin yliopisto, 2014)
    Tutkimus käsittelee brittiläisen sukellusvenelaivueen toimintaa Itämerellä 1914-1918. Sukellusveneet toimivat Itämerellä osana Venäjän Itämeren laivastoa ja sen komentajan alaisuudessa. Tutkimuksessa selvitetään sukellusveneiden lähettämiseen johtaneita syitä ja tapahtumia. Pro gradussa käsitellään laivueen toimintaa sodassa ja arvioidaan sen merkitystä Itämeren merisotaan. Tutkimuksen pääasiallinen lähdeaineisto koostuu brittiläisen sukellusvenelaivueen alusten päälliköiden raporteista, Ison-Britannian amiraliteetin esikuntapapereista sekä yksityisestä kirjeenvaihdosta. Laajaan primäärilähteistöön tukeutuen luodaan yksityiskohtainen selvitys sukellusveneiden toiminnasta ja niiden merkityksestä. Brittiläiset sukellusvenemiehet onnistuivat upottamaan useita saksalaisia sotalaivoja. Sotaa käytiin myös kauppalaivoja vastaan. Kauppasodassa brittien tavoitteena oli hankaloittaa ruotsalaisen rautamalmin kuljetuksia Saksaan. Tässä tehtävässä britit onnistuivat hyvin. Saksalaiset joutuivat ottamaan Itämerellä käyttöön saattuejärjestelmän, jolla pyrittiin minimoimaan brittisukellusveneiden aiheuttamat vahingot. Itämeren laivaston johdon haluttomuus käyttää brittisukellusveneitä hyökkäyksellisiin toimiin johti siihen, että vuosina 1914-1915 saavutettua sotamenestystä ei pystytty seuraavina vuosina uusimaan. Toimintaa hankaloitti myös Venäjän vallankumous, joka monimutkaisti brittien asemaa laivaston sisällä. Brittien onnistui pysyä pääosin erossa vallankumouksen aiheuttamista ongelmista. Brittiläiset sukellusveneupseerit joutuivat tyytymään puolustukselliseen rooliin vaikka pyrkivät pikemminkin avaamaan uutta merisotarintamaa Saksaa vastaan. Brittiläisen sukellusvenelaivueen toiminta ei muuttanut merkittävästi Itämeren merisodan luonnetta. Sen määrittelivät pitkälti maantiede ja käytössä olleet asejärjestelmät. Merisota Itämerellä olikin pääosin miinasotaa.